Vangelis 90-luvulla: vettä, ilmaa ja laulua

 

1492 – The Conquest of Paradise (1492 – paratiisin valloitus, 1992) on yksi tapaus, jossa soundtrack-julkaisu on emoelokuvaansa muistettavampi. Ridley Scott teki odotetusti komean näköisen elokuvan Kristoffer Kolumbuksen epäonnistuneesta Intian-matkasta, mutta se jäi yhtä kädenlämpöiseksi kuin muutkin matkan 500-vuotisjuhlinnalla rahastaneet filmatisoinnit. Sankarielämäkerralta ei tietenkään voi odottaa historiallista tarkkuutta (Kolumbuksen ensimmäinen reaktio Uuden maailman asukkaisiin ei elokuvassa ole, että näistähän saisi hyviä orjia), mutta vähemmän jähmeää kerrontaa ja mielenkiintoisempaa tarinaa kylläkin.

Sen sijaan levyn soundtrack-albumi oli kreikkalaisen säveltäjän Vangeliksen taiteellinen ja kaupallinen paluu parrasvaloihin muutaman kuivan vuoden jälkeen. Ei sillä, etteikö mies olisi ollut työteliäs, mutta 1492 sytytti suuren yleisön innostuksen toisella tapaa kuin hänen pari viimeistä, vahvasti elektronista albumiaan. Levyllä hän palasi käyttämään aitoa kuoroa, kuten oli tehnyt viimeksi Mask-albumillaan (1985), sekä muita akustisia instrumentteja jatkuvasti uudistuvan syntetisaattorikokoelmansa ohella. Samoin albumi muodostaa edeltäjiään yhtenäisemmän kokonaisuuden, jossa pari teemaa lävistää yhtenäiseksi virraksi miksatun sävellyssarjan. Levy sisältääkin vain valikoiman elokuvan musiikista ja se rakentaa niistä itsenäisen, klassistyylisen sävellyssarjan.

Kuoron ja akustisten soittimien antaman voima ei vauhdita Maskin kaltaista kokeellisempaa myllerrystä, vaan Vangelis on pumpannut melodiset muskelinsa samanlaiseen iskuun kuin Oscar-palkitussa musiikissaan elokuvaan Chariots of Fire (Tulivaunut, 1981). Elokuvan toistuva pääteema nousi hitiksi Vangeliksen tavaramerkiksi muodostuneena juhlavana marssina ”Conquest of Paradise”. Sitä marssittaa synteettisten jousien ostinato 6/4-tahtilajissa, kuin jälleen yksi variaatio Gustav Holstin ”Marsin” kulmikkaammasta 5/4-tykytyksestä. Luolamaisessa kaiussa laulava kuoro tulkitsee A-osien d-mollimelodian, jonka tarttuvuus perustuu jälleen sen diatoniseen selkeyteen: samaa kahden tahdin kuviota transponoidaan ja muunnellaan perinteisen tonaalisen sävelkulun mukaan. B-osassa siirrytään muuntoduuriin ja kuoro sulautuu sanattomaksi taustaksi uhkeiden syntetisaattorien kuljettamalle, asteittain nousevalle melodialle toonikan ja subdominantin ristivedossa. Ylimääräinen rytmiluuppi ja harmoninen siirtymä nostattavat osaa hymnimäiseen purskahdukseen. Jälleen selkeän kohottava melodia ja rytmisyys sekä kuohkea sovitus loivat ajattoman kuuloisen hitin. Joskin sävellyksen suurin suosio tuli esimerkiksi Saksassa jälkijunassa, kun paikallinen nyrkkeilijä käytti sitä videoissaan. Edeltäjänsä tavoin ”Conquest of Paradise” onkin omittu uusiokäyttöön urheilutapahtumissa, missä sen rytmiikka, hymnimäisyys ja dynamiikka sopivat niin joukkueiden esittelymarssien kuin urheilusuorituskollaasien taustalle.

Raukeampia marsseja ja herkempiä kuoromelodioita kuullaan ”Monastery of La Rabidassa” ja ”Light and Shadow’ssa”. Kuoro-osuuksissa käytetään enimmäkseen latinalta kuulostavaa siansaksaa, mikä on vakiintunut käytäntö, kun elokuvaan halutaan luoda viittauksia vanhaan aikaan ja kristilliseen messuperinteeseen sekä sen kautta pyhyyden tai pahuuden tuntua. Pitkään elokuvissa manattiin esiin lähinnä viimeksi mainittua: ”Dies irae” toimi mallina monille kauhuelokuvan musiikkisävellyksille. Vangelis käyttää sitä yhdellä albumin harvoista aggressiivisemmista numeroista, ”Hispanolassa”, yhdessä kulmikkaamman marssiostinaton kanssa. Sen sijaan hänen harmoniaa ja kunniaa julistavat melodiansa sekoittuvat etniseen soundimaailmaan tavalla, joka tuo hetkittäin mieleen Ennio Morriconen vaikutusvaltaisen musiikin elokuvaan The Mission (Linnake, 1986). Tuossakin elokuvassa vanha ja uusi maailma kohtasivat.

Klassisen harmonian rinnalla marssii Vangeliksen albumilla espanjalaisen kitaran ja ajoittain fryygialaisen asteikon (esimerkiksi ”Deliverance”) luoma Espanjan aromi. Kolumbuksen matkan toista päätä kuvitetaan myös monimutkaisemmin synkopoiduilla rytmeillä, villiin kuuloisilla huudahteluilla, samplatuilla äänillä sekä välillä puhtaammin, välillä maanläheisemmin soivilla huiluilla, joita soittaa ranskalainen Didier Malherbe tai Blomdido Bad de Grasse, kuten hänet tunnettiin Gongin aikoinaan, jolloin ruoho ei ollut koskaan huonoa…

Kaiken pohjana on yhä Vangeliksen elektroninen soundi. Kahdessa vuodessa Vangelis vain on loikannut The City -levyn (1990) kuorosampleilla höystetyistä metallisista soundeista uudempien työasemien ilmavampiin ja lämpimämpiin soundeihin. Varsinkin Korgin M- ja T-sarjojen tunnusomaisen helisevä Ting-tehdassoundi ja pulloon puhaltamista matkivat soinnit kietovat monet kappaleet sameavetiseen vaippaansa. Hyppäys tähän uuteen paradigmaan oli suuri, mutta ei tunnu siltä, sillä musiikin pohjarakenne on sama. Jopa albumin päättävä ylipitkä ”Pinta, Nina, Santa Maria (Into Eternity)” on tuttua keskitempoisen sekvensseribasson varassa purjehtivaa Vangelista, nyt vain ilman tavaramerkkimäisiä sävellajin vaihteluja elävöittämään yksinkertaista kulkua ja pärskeinä ohimenevää melodiaa (se on itse asiassa hyvin paljon kuin köyhdytetty ja kirkastettu versio The Cityn päättäneestä ”Processionista”). Tämäkin tuntuu rakennetun nimenomaan levyä eikä kuvaa ajatellen. Vangeliksen melodisimmista ja sovinnaisimmin soivasta kehänkulmasta tuleva 1492 – Conquest of Paradise on miehen viimeisiä tasavahvoja albumeita, jos ehkä sitä voi pitää myös osoituksena artistin gentrifikaatiosta.

Vuosi 1992 piti Vangeliksen muutenkin kiireisenä elokuvien parissa. 1492:n keula-aallon alle jäivät hillitymmät mutta laadukkaat sävellykset kahteen pienemmän profiilin elokuviin. Roman Polanskin sadomasokistinen draama Bitter Moon (Katkera kuu) ja Luis Penzon Albert Camus -filmatisointi La Peste (Rutto) sisälsivät paikoin mielenkiintoisia sävellyksiä, mutta valitettavasti kummastakin on levylle asti päätynyt vain yksi teema (Vangeliksen 90-luvun levy-yhtiön EastWestin julkaisemlla kokoelmalla Reprise 1990 – 1999). Toisaalta Vangeliksen profiilia kohotti Blade Runner -elokuvan (1982) virallisen soundtrack-levyn julkaisu 12 vuoden odotuksen jälkeen vuonna 1994. Vuosikymmenen puoliväli oli hänelle korkeavuoksen aikaa.

 

Vangelis rakensi 1492:n esittelemän äänimaailman voitoille seuraavan studioalbuminsa Voices (1995). Levyn avaava nimikappale vetäiseekin kuulijan korvista pitäen albumin maailmaan jälleen yhdellä vaikuttavalla Vangelis-marssilla. ”Conquest of Paradisen” kahden toisistaan eroavan osan sijaan ”Voices” rakentuu kuitenkin vain yhdelle fanfaarimaiselle melodialle samaan tapaan kuin artistin tunnetuin sävellys Tulivaunut-elokuvasta. Tuon kappaleen aikoinaan uutukaisen syntetisaattorisoundin sijaan Vangelis kietoo massiivisen mieskuoron laulaman teeman samplatuihin jousiin ja säkkipilleihin sekä ajanmukaisempiin synteettisiin soundeihin, joista keskiosan suodatettu rumpuluuppi tulee hieman vieraannuttavan päälle liimattuna yllätyseleenä. Vangelis hyödyntää ajan työkaluja, mutta samalla näyttää, että juuri työkalujen kehitys on pudottanut hänet edelläkävijän paalupaikalta samaan joukkoon seuraajien kanssa. Silti hänen melodinen otteensa on yhä yhtä järkähtämätön kuin se on muuttumaton. [1]

Hieman hämäävää kokonaisuuden kannalta on, että tämän dynaamisen alun jälkeen albumin loput 47 minuuttia ovat kokonaan herkempää ja leijailevampaa musiikkia eikä kuoro enää palaa esiintymislavalle. ”Echoes” kaikuu turhankin pitkään ihmisäänisamplella soitetun luupin päällä erilaisten kimmeltävien tekstuurien ajelehtiessa sen päällä. Näiden joukossa jatkavat ”Voicesin” taustalla kuuluneet sekvenssit, ja ilmavan syntetisaattorin ja saksofonin soittama melodia taivuttaa sekin nimikappaleen kaarta keveämmäksi kesätuulen viheltelyksi. Saman melodian kertaa sähköpianomainen syntetisaattori neljännen kappaleen lopussa. Muuten tuo kappale, nimelleen uskollisen lyhyt ”P. S.”, on kaiun elohopeoiman melodiansa kanssa kuin ilmetty ”Oracle of Apollo” levyltä Direct (1988).

Tuttua on myös Vangeliksen tapa rakentaa albumiin kokonaisuuden tuntua. Toisen puolen lopulla ”Messages” kertaa ”Echoesin” ostinaton sekä ”Voicesin” marssitunnelman ja kuorotekstuurit kera optimistisen teeman, joka edelleen muuntelee samaa melodista reittiä. Tämän toisen dynaamisen huipun jälkeen ”Dream in an Open Place” päättää albumin häilyvän kauniiseen ja harvaan melodiaan. Albumin muoto palaa Earthin (1973) ja Heaven and Hellin (1975) piirtämään malliin, vaikkei siinä samanlaisia dynaamisia vaihteluita tai epäsovinnaista yllätyksellisyyttä olekaan.

Yllättävintä on, että levyllä on myös kolme vierailevien solistien sanoittamaa ja laulamaa laulua. Vangelis oli tehnyt laululevyjä Jon Andersonin ja Irene Papasin kanssa, mutta hänen sooloalbumeillaan perinteiset laulut olivat harvassa.

Lauluista ruotsalaisen Stina Nordenstamin kanssa tehty hitaasti astahteleva ”Ask the Mountains” on tapahtumaköyhyydestään huolimatta erinomainen tunnelmabiisi kesäillan lämpimään hämyyn. Laulajan suoritus heleällä äänellään, joka tuntui aina jähmettyneen esipuberteettiin, on enemmän henkäilyä kuin laulua, jolloin siitä tulee yksi sointitekstuuri muiden joukkoon. Myös englantilaisen Paul ”Wherever I Lay My Hat” Youngin ääni paikoin sulautuu Vangeliksen syntikkamattojen suhinaan. Hänen klassistyylisen ryppyotsainen syntikkaballadinsa ”Losing Sleep (Still My Heart)” on kolmikosta yhdentekevin, mutta on virkistävää kuulla Young laulumassa hillitysti ja ilman pop-soul-maneerejaan. Parhaiten laulaa ja myös säestää itseään sellolla englantilainen Caroline Lavelle hienovaraisella ”Come To Mellä”, jossa hänen savuinen äänensä anoo kohtaamista salarakkaan kanssa unen maailmassa Vangeliksen helkkyvän kuvion välissä. Loreena McKennittin ja Durutti Columnin kanssa musisoinut laulaja-lauluntekijä kuulemma työsti useampikin kappaleita Vangeliksen kanssa. Ainakaan ne eivät päässeet esille hänen omilla albumeillaan, sillä niiden ambient-pop ei pärjää tälle kappaleelle, jonka tunnelma on kuin vakan alla sitkeästi loimottava intohimon liekki.

On mielenkiintoista ja varmaankin yhteensattumaa, kuinka Lavellen ja Nordenstamin tekstit käyttävät samaa ilmaisua välittämään vastakkaista sanomaa ja kuinka Young harhailee Lavellen tapaan valveunessa rakkauden riuduttamana. Synkronisiteetin sijaan kyse lienee vain pop-lyriikan konventioista.

Vangeliksen monitahoinen tutkielma ihmisäänistä leviää näin tyylillisesti ja laadullisesti hieman liikaa pärjätäkseen kokonaisvahvuudessa edeltäjälleen, mutta silti se tarjoaa paljon hienolta kuulostavaa, ”hienostuneempaa” Vangelista 90-luvun tyyliin. Sen jälkeen alkoikin näivettyminen.

 

Oceanic (1996) julkaistiin vain vuosi Voicesin jälkeen, mutta ero edeltäjään oli tuolloin järisyttävä. Tämä ei johtunut soundin muutoksesta. Päinvastoin, meriaiheinen albumi käyttää kahden edeltäjänsä palettia. Voicesilla jo hyödynnetyt merelliset äänimaisemat sitovat kappaleet yhteen, ilmavat soundit tiivistyvät nestemäisemmäksi ja samat helkkyvät pianosoundit ja kuorosamplet kuultavat äänivirrassa kuin veden läpi suodattuneena. ”Spanish Harbouria” sävyttävät 1492:n espanjalaista kitaraa imitoivat serenadit. Lyhyt aloitus ”Bon Voyage” turskauttaa keula-aallollisen Vangeliksen viihteellisromanttisinta musiikkia. Se vie vetämään yhtäläisyysmerkkejä Vangeliksen itse suunnittelemaan CD-vihkoon, jonka kuvitus on lainattu vanhoista Hollywood-musikaaleista. Nostalgia ei kuitenkaan kestä kauan, vaan albumi seilaa edellisistä albumeista tutuille vesille.

Ainoa, joka tuntuu jääneen kyydistä varsinkin albumin ensimmäisen puolen tunnin aikana, on Vangeliksen melodinen muusa. Musiikki liplattaa ja aaltoilee pitkiä matkoja eteenpäin korean säihkyvänä ambient-vaahtona ilman selkeää kurssia tai suurempaa sävellyksellistä syväystä. Pienet teeman palat, kuten synteettiset sellot ”Aquatic Dancessa”, ajelehtivat ohi kuin hylkytavara ulapalla.

Silloinkin kun ”Islands of the Orientin” pinnan alta nousee sivulaitamoottorin lailla tykyttävä rytmiluuppi, improvisoitu ylärakenne jää niin tyhjäksi, että tuntuu kuin kapteeni olisi sitonut ruorin kiinni ja poistunut sillalta. Vangelis oli pitkään määrittänyt musiikkinsa kurssin improvisaation ja spontaanin säveltämisen kautta, mutta nyt koneet tuntuvat soittavan miestä eikä päinvastoin. Vasta lopussa ”Memories of Blue” kalastaa esiin fosforinhohteisen teeman, joka jää silti aika sintiksi, ennen kuin ”Song of the Seas” purjehtii avoimemmille reiteille kitaramaisella soundilla soitettu hypnoottinen melodia kokassaan. Tähän koiravahtiin tultaessa valtaosa kuulijakunnasta oli kuitenkin transsissa, unessa tai vaihtanut levyä.

Vangeliksen musiikkiin oli usein liitetty termi new age sen jälkeen, kun tämä termi vakiintui markkinoimaan kaikenlaista rauhoittavaa ja harmonista musiikkia, jota saatettiin käyttää yhtä lailla mietiskelyyn tai nukahtamiseen kuin aktiiviseen kuunteluun. Asiassa piilee totuuden siemen, sillä sellaiset Vangeliksen varhaiset sävellykset kuin ”La petite fille de la mer” käytännössä loivat prototyypin tällaiselle musiikille. Tuokin merimaisemia maalaileva kappale oli peräisin luontodokumentin ääniraidalta L’Apocalypse des animaux (1973), mutta se oli paljon koskettavampi ja mielikuvia herättävämpi kuin jotakuinkin mikään sävellys Oceanicilla. [2] Ehkä nyt viimeistään nimitys alkoi tosissaan vastata musiikkia. Tuota musiikkia kuuntelevaan yleisöön se ainakin vetosi.

 

Yhdeksänkymmentäluku näytti vielä kuitenkin yhden puolen Vangeliksesta. Vuonna 1995 hän oli väsännyt ylelliseen laatikkoon pakatun albumin Foros stimis ton Greco, josta otettiin vain pieni painos myytäväksi ainoastaan Ateenan kansallisgalleriassa. Albumin innoittajana oli hänen maanmiehensä, taidemaalari Domenicos Theotocopoulos, joka tunnetaan yleisimmin nimimerkillään El Greco. Levyn tarkoituksena oli kerätä rahaa miehen taulujen restaurointiin.

Vangeliksen musiikin jatkuva kysyntä takasi, että jossain vaiheessa albumista ilmestyisi karvalakkiversio suurelle yleisölle. Perinteisemmin pakattu El Greco (1998) sisälsi myös kolme uutta ja vastikään äänitettyä osaa. Albumi on Oceaniciakin ambientmaisempi mutta myös tummempi ja yksisävyisempi. Kun edeltäjä ei loistanut melodisesti, El Grecon nimettömät osat koostuvat lähes täysin parista vähäeleisestä, hitaasti avautuvasta teemasta. Synteettiset jouset ja harppumaiset teräksiset johtoäänet kuljettavat näitä varjoisia modaalisia melodioita. Tätä ”bysanttilaista” musiikkia Vangelis oli pitkään mainostanut aitona kreikkalaisena kansanmusiikkina ja sen variaatioita oli kuultu pitkin hänen tuotantoaan. Syvillä tummilla sävyillä ja verkkaisesti punotuilla teemoilla hän ehkä tavoittelee taiteilijan maalausten tuntua, niiden korostettuja värikontrasteja ja mystistä tunnelmaa. [3]

Albumin paletista löytyy siksi myös muilta albumeilta tuttuja äänivärejä. Kuorosamplet ja soololaulu kajastavat paikoin kultaisina häivähdyksinä kuuttomien syna-aavojen keskellä. Neljäs osa on käytännössä hillityn pakahduttava taidelaulu espanjalaiselle sopraanolle Montserrat Caballélle Vangelikselle tyypillisillä modulaatioilla ja romanttisen suurellisilla soinnuilla. [4] Se on tunteellisen komea laajennus samasta muotista kuin toinen Directin sävellys, ”Glorianna (Hymne a la Femme)”.

Tuntuukin, että Vangelis lisäsi kolme uutta osaa tuodakseen teokseen hieman enemmän vaihtelua ja valoa. Kolmannen osan melodia tavoittelee muodoltaan ja asteikoltaan bysanttilaisen sijaan kelttiläisen balladin tunnelmaa ja harppumaisen sointinsa kanssa se vertautuu hieman Loreena McKennittin kaltaisten new age -kelttien tuolloisiin tuotoksiin. Seitsemäs osa on jälleen suoranainen kuoromarssi kirkonkelloineen ja aitoine akustisine instrumentteineen, mutta se ei innosta valloittamaan Pohjois-Amerikkaa tai kilparatoja vaan edustaa Maskilta tuttua rituaalinomaista puolta, kuin hartaan kyläjuhlan ääniraitaa.

Karvalakkinen kolmikko kiistämättä piristää albumin ilmettä ja laajentaa sen emotionaalista skaalaa. Toisaalta se puskee hitaan pitkien raitojen raskauttaman albumin keston 73 minuuttiin, mikä tuntuu ylipitkältä. Alkuperäisen version nimeen (ja harvinaisuuden tuomaan arvoon) vannovien mielestä kappaleet myös rikkovat kokonaisuuden yhtenäisen tunnelman ja taidemusiikkimaisen orgaanisen rakenteen. Siinä samat teemat toistuivat ja kehittyivät hitaasti tunnelman liikkuessa samoissa syvissä vesissä, kunnes vasta jälkinäytökseksi nimetyssä kymmenennessä osassa tapahtuu lievä valaistuminen kuin sielunmessun lopussa. El Greco on näin Vangeliksen vuosikymmenen vaativin julkaisu, mutta kokonaisuutena se jää epätyydyttäväksi niin romanttista kuin progressiivista Vangelista odottaville.

Tällainen oli yhdeksänkymmentäluku Vangelikselle. Siinä näkyivät tutut sävellysaiheet ja ennenkin käytetyt sovitusideat päivitettynä uudemmalla tekniikalla ja kitkan minimoivalla pintasilauksella. Sopivasti vuosikymmenen ja sopimuksen EastWestin kanssa päätti kokoelma Reprise 1990 – 1999 (1999) ja sen lopussa Ruttoon alun perin sävelletty ”Psalmus Ode”. Sen hidas marssi, harras kuoro ja poikasopraanon hieno melodia summasivat sen, mikä oli ominaisinta ja parasta Vangeliksen ysärilevyille.

Näitä albumeja kuunnellessa jää kaipaamaan vain sitä progressiivista, kokeellisempaa, outoa Vangelista, joka vielä 80-luvulla saattoi kuivattaa romanttiselle korvakarkille persojen sokerihumalan yllätysannoksella äänellistä Antabusta. Miehen sukupolven muusikot saavuttivat myöhäisen keski-iän tuolla vuosikymmenellä ja usein se kuului musiikissa. Siitä tuli sovinnaisempaa ja yllätyksettömämpää.

Uusi vuosituhat ei tuonutkaan yllätyksiä Vangeliksen tuotannon tunteville. Se toi jatkoa klassisvaikutteiselle kuorosoundille Mythodea-teoksella (2001) ja vielä yhdellä suurellisella elokuvalevyllä Alexander (2005) ennen paluuta puhtaaseen avaruusmusiikkiin albumeilla Rosetta (2016) ja Juno to Jupiter (2021). Mies palasi jopa Blade Runnerin maailmaan sekä sävelsi lisää juhlavia fanfaareja, tällä kertaa suoraan aitoihin olympialaisiin. Musiikkia syntyi, vaikka julkaisut harvenivat. ”Musiikin kanssa en ole ollut ikinä yksinäinen”, mies sanoi eräässä myöhemmistä haastatteluistaan. Se oli hänelle varmasti aivan kelpo syy jatkaa luomista loppuun saakka.

[1] Sama kehitys näkyy myös uudessa versiossa kappaleesta ”Hymn”, jonka Vangelis julkaisi seuraavana vuonna kokoelmalla Portraits (So Long Ago, So Clear). Aito kuoro ja aidompaa orkesteria muistuttavat tekstuurit antavat kappaleelle uudenlaista mahtipontisuutta, mutta jotain omaperäistä menetetään alkuperäisten analogisten syntetisaattorien mukana.

[2] Levy-yhtiön mukaan myös Oceanic olisi saanut alkunsa jonkin meriaiheisen dokumentin taustamusiikkina. Tämä voisi selittää sävellysten taustapaperimaisuutta, mutta Vangelis oli kuitenkin säveltänyt vuosikymmenen alussa paljon innostavampaa meriaiheista musiikkia Jacques-Yves Cousteaun viimeiseen televisiosarjaan Cousteau’s Rediscovery of the World II (1991 – 92).

[3] Vuonna 1996 Vangelis sävelsi musiikillisen muotokuvan toisestakin tunnetusta kreikkalaisesta, runoilija Konstantínos Kaváfisista elämäkertaelokuvaan Kavafis. Musiikki hyödynsi hyvin samanlaisia keinoja, mutta sisälsi myös enemmän valoisampia ja herkemmän kauniita hetkiä kuin El Greco. Ikävästi musiikkia ei ole tähän mennessä julkaistu erillään elokuvasta. Sen sijaan oman albumijulkaisun sai vuoden 2007 El Greco, jota ei pidä sekoittaa tähän levyyn. Se oli elokuva taiteilijasta, ja musiikki oli 90-luvun albumia perinteisempää Vangelista, tosin miehen asteikolla edelleen kohtuullisen vähäeleistä. Se ei myöskään ollut hänen mieleenpainuvinta kamaansa, minkä takia albumin painokset ovat nykyään harvinaisia.

[4] Vangelis sävelsi kaksi kappaletta Cabellén duettoalbumille Friends for Life (1997). ”March with Me” oli leikattu tuttuun marssikaavaan ja ”Like a Dream” edusti miehen balladipuolen imelintä päätä. Molemmat julkaistiin singlenä.

Isildurs Bane: Cheval – Volonté de rocher (1989)

 

Kompastuminen voi muuttaa elämän. Vuonna 1879 postinkantaja Ferdinand Cheval (1836 – 1924) kompastui kiveen kierroksellaan Hauterives’n kunnassa Kaakkois-Ranskassa. Kiven erikoinen muoto palautti hänen mieleensä muiston viidentoista vuoden takaisesta unesta, jossa hän oli rakentanut omin käsin ihmeellisen palatsin. Kivestä innostuneena hän päätti tehdä juuri sen. Seuraavat 33 vuotta hän keräsi kiviä ja rakensi niistä ”Ihanteiden palatsin”. Vähän kouluja käyneellä miehellä ei ollut mitään muodollista koulutusta urakkansa pohjaksi. Työn aikana häntä pidettiin lähinnä harmittomana kylähulluna, mutta hieman ennen hänen kuolemaansa Ranskan surrealistit löysivät hänen kättensä työn ja hänen luonnonkivinen, erilaisia tyylejä sekoittava rakennuksensa sai arvon naiivin rakennustaiteen helmenä. Moni myöhempi taiteilija ja kommentoija on pitänyt sitä monumenttina ihmismielen luovuudelle ja inspiroitunut siitä itsekin.

Näin teki myös ruotsalainen progressiivinen rockyhtye Isildurs Bane, kun se teki uransa viidennen ja tuohon saakka uskaliaimman pitkäsoiton. Cheval – Volonté de rocher (1989) on instrumentaalinen kertomus Chevalin palatsiurakasta ja ylistyslaulu luovuudelle. Sillä yhtye, joka oli aiemmin tullut tunnetuksi folkin, jazzin ja sinfonisen rockin omannäköisestä sekoituksestaan, otti rohkean harppauksen kohti modernimpaa taidemusiikkimaista ilmaisua. Siihen kuului myös yhteistyö kamariorkesteri Hallandsensemblen kanssa. Rockyhtyeen ja perinteisemmän orkesterin yhteensovittaminen on ollut harvoin helppoa ja lopputulokset usein niin ja näin. Isildurs Bane lähti siis tekemään levyään melko suurin panoksin ja vastoin odotuksia.

Albumi on kokonaan kosketinsoittaja Mats Johanssonin käsialaa, sillä alkuaikojen toinen säveltäjä, kitaristi Mats Nilsson oli lähtenyt lopullisesti yhtyeestä. Hänen sävellyksensä levyn avausraidalla ”Initiation” kulkee kilisevän kosketinsekvenssin johdattamana halki kolmen toistuvan osan, jotka ovat kaikki eri sävellajissa ja kehittyvät matkalla. Aiempien Isildurs Bane -albumien soinnillisen uhkeuden sijaan tässä on edelleen kirkas mutta metallisemman 80-lukulainen sointimaailma ja edelleen tärkeä rytmisyys korostuu: taiko-rummutusta muistuttavan aloitusjakson lisäksi yhtyeen tavaramerkiksi jo muodostuneet mallet-lyömäsoittimet ovat keskeisessä osassa, kun taas melodinen materiaali on aikaisempaa sirpaleisempaa. Soolokitaristina vieraileva Ruotsin kitarakuningas Jan Schaffer puolestaan luukuttelee 80-lukulaisen äänekkäitä, mutta ajan mediaania vivahteikkaampia sooloja, mikä muistuttaa, että tämä on rockia. Oikeastaan aiemmilla albumeilla kitaran rooli ei ollut näin tavanomainen ja eteen työnnetty rocksoolosoittimena. Syynä lienee se, että Schaffer on listattu albumin toiseksi tuottajaksi.

Sävellyksenä ”Initiationia” voi pitää perinteisenä alkusoittona, sillä sen taustalla kuullaan myöhemmin levyllä esiintyviä puheääniä, katkelmia ranskan- ja ruotsinkielisistä puheista, jotka liittyvät Chevalin elämään. Niiden pääasiallinen rooli on kuvata Chevalin reaktioita tämän eri elämänvaiheiden alussa. Tapa, jolla ne aaltoilevat esiin ja pois osin päällekkäin kaiun ja kalvomaisten syntetisaattorimattojen sumentamana, viittaa ekspressionistiseen, sisäisen kokemuksen kuvaukseen.

Cheval on Isildurs Banen aiempien konseptiteosten tapaan ennen kaikkea itsenäisistä sävellyksistä koostuva sarja. Albumilla on vain joitakin suoraan toistuvia teeman paloja eikä musiikki liiku päämäärähakuisesti sävellajien läpi. Sen sijaan jatkuvuutta luodaan varioimalla samantyylistä melodista materiaalia ja keskittymällä tietyille harmonisille alueille, erityisesti es- ja cis/ds-sävelkeskusten ympärille. Ensin mainitusta esimerkkinä on toisessa kappaleessa, lyhyessä ”The Find (L´Objet)” häilähtävä kolme nuotin melodiasirpale (d – e – a), joka toistuu osana myöhempiä melodioita transponoituna tai käännettynä. Sen voi tulkita ”kiven teemaksi”, alkuperäiseksi ideaksi, josta kasvaa konkreettinen teos. Jälkimmäiseen liittyy kohtalonomainen, laskeva sävelkulku, joka saa ilmestyessään yleensä vähennettyjä tai muuten riitasointuisempia sävyjä. Perinteisen sankarinmatkan tai kronologisen kertomuksen sijaan albumissa on yhtä paljon kyse vaikutelmista ja kokemusten kuvauksesta.

Hallandsensemble tulee mukaan kolmannella ja albumin pisimmällä raidalla ”The Interpreter (L´Interprète)”. Sen aloittaa kolmesta osasta koostuva barokkimallinen orkesterijakso, johon Isildurs Bane tulee vähitellen mukaan. Yhtye on alusta asti osannut kutoa optimistisen tarttuvia melodioita, mutta sen hienoimpia saavutuksia on tämä teemakimppu, joka vajaassa kahdessa minuutissa kehittyy basso continuon päällä kirmailevasta moniäänisestä tanssista sävähdyttäväksi fanfaariksi ja takaisin. Kuten muutamissa muissakin ruotsalaisissa progesävellyksissä, soinnin kirkkaus ja melodian juhlavuus vie ajatukset ruotsalaisen taidemusiikin alkulähteille, Johan Helmich Romanin (1694 – 1758) Drottningsholmsmusiken-sarjaan.Isildurs Bane solahtaa myrtsin suomalaisen näkökulmasta siihen huolettomaan hurrin rooliin.

Sävellyksen loput yhdeksän minuuttia ottavat sitten samoista melodisista liikkeistä karttamerkit, mutta lähtevät vilistämään modernimmalla tyylillä, joka saattaisi olla Frank Zappan käsialaa ilman miehen räkäisimpiä ja rasvaisimpia sointiratkaisuja. Suorastaan leikkimielisen kuuloinen kappale on jälleen lähinnä ekspressionistinen: levoton energia, villit juoksutukset ja äkkikäännökset kuvaavat yleismaallisesti taiteilijan aivomyrskyä, jossa inspiraation pasaatituulet sinkoavat ideoita edestakaisin synapseissa. Tässä kohtaa orkesteri ja yhtye todellakin fuusioituvat sen sijaan, että vuorottelisivat tai että toinen säestäisi toista. Jouset ja puupuhaltimet kilvoittelevat rinta rinnan syntetisaattorien, kitaran ja runsaan kromaattisten lyömäsoitinten kokoelman kanssa ja yhtye sekoittelee niiden äänenvärejä kuin hieman suurempikin orkesteri. Johanssonin suosima, ajalle melko tyypillinen kosketinäänipaletti ja Bengt Johanssonin synteettinen puhallinsoundi sopivat yhteen täyteläisempien akustisten soitinten kanssa ja ovat sen verran elektronisia ja keinotekoisia, että antavat sovitukselle sitä lisäulottuvuutta, jota mielikuvituksen lento kaipaa. Toisaalta kappaleen pohjalla sykkii alati tykyttävä ostinato eivätkä rummutkaan jää seinäkukkasen rooliin, vaikka kappale kääntyilee ja pysähtelee enemmän konsertti- kuin rockmusiikin tapaan. Sävellys on yksi onnistuneimmista yrityksistä yhdistää nämä kaksi musiikkimaailmaa.

Kappaleen nimi on ”tulkki” siksikin, että Cheval koki toteuttavansa luonnon itsensä antamaa ajatusta, jonka hän näki kivien veistomaisissa muodoissa. Levyn alaotsikko Volonté de rocher kertookin tästä: se on joko ”kiven tahto”, joka käyttää Chevalia luomaan palatsin, tai miehen oma ”kivenkova tahto” kamppailla 33 vuotta näennäisesti järjettömän päämäärän saavuttamiseksi.

Tämä on aiheena albumin keskeisessä raidassa ”33 Years (33 ans)”. ”The Interpreter” kuvasi inspiraation lennokasta hypähtelyä ideoiden maailmassa, mutta nyt mennään aineelliseen todellisuuteen ja siihen hikiseen työhön, joka muodostaa loput 90 prosenttia luovuudesta. Palatsi kohoaa vähitellen kauniisti ylös alas kaartuvan korean valssimelodian myötä. Kuvio alkaa puhaltimien hartioilla, mutta toistojen myötä urakkaan liittyvät jouset, syntetisaattorien erilaiset soundit ja myöhemmin koko bändi. Kuvio kasvaa ja röyhistyy erilaisista vastamelodioista, vaikka onkin yksiäänisempi kuin ”The Interpreterin” barokkimelodia. Musiikki rytmittää ja ohjaa työtä toistollaan ja muodollaan, mikä on ollut työmusiikin funktio vuosituhansia: tässä voi nähdä seinien kohoavan hitaasti soinnin paisuessa ja Chevalin kärräämässä kiviään ja lyömässä niitä paikoille melodian tahtiin. [1]

Rytmisyys säilyy koko matkan, mutta melodisilta variaatioiltaan sävellys on albumin rikkain. Se moduloi välillä rinnakkaismolliin tai subdominanttiin ja höllentää bändin painoa, minkä jälkeen melodia muuntautuu kevyemmäksi tanssiksi tai sadepisaroiden kaltaiseksi helmeilyksi. Toisaalta taas sähkökitara hyppää etualalle ja johdattaa orkesterin kohtaloteeman jylhästi laskeutuvaan muunnokseen. 33 vuoteen mahtuu näin kamppailua ja onnistumisia, murikoiden raahaamista ja pikkutarkkaa mytologisten aiheiden kuvanveistoa pylväisiin ja seiniin, mutta lopulta taivaita tavoitteleva tahto panee katonharjan nousemaan, samalla tavoin kuin kitara soolossaan kurottaa kirkaisu kirkaisulta yhä ylemmäs.

”The Ciceron (Le Cicérone)” on albumin suoraviivaisin rockhetki. Yksinkertainen bluesrockin sointukulku, kolmen nuotin päämelodia (”kiven” teema steroideilla pumpattuna) ja hieman fuusiovaikutteiset kitara- ja bassosoolot yhdistyvät siinä lähimmäksi ajan valtavirtarockia kuin juuri mikään aiempi sävellys Isildurs Banen tuotannossa. Silti sen kolmiosainen rakenne (fanfaari – kiihdytys – jäähdyttely) tekee asiansa kuvatessaan turistioppaan ja vierailijoiden reaktioita ideaalipalatsiin. Oppaan ääni lukee ylpeästi Chevalin ei niin vaatimattomia omistuskirjoituksia omalle työlleen: ”33 vuotta meni, tehkää perässä, jos kuvittelette pystyvänne”, on keskeinen sanoma. Musiikin yksioikoinen pöyhistely kuvaa juuri tätä ”maamoukan” ylpeyttä saavutuksestaan, unelmien toteuttamista ahkeruuden kautta. Vaatimattomalle työläiselle työ on ollut aina omanarvontunnon lähde, mutta tässä hän siirtyy valmistuksen arvostetummalle tasolle: hän on jalostanut luonnon materiaaleista jotakin konkreettista ja pysyvää, jota ei ollut aiemmin olemassa kuin hänen mielikuvituksessaan.

”The Aged (Le Vieillard)” alkaa Schafferin kantrihenkisen poksahtelevalla näppäilyllä, joskin kitara on yhä prosessoitu samaan tapaan kuin Pat Methenyllä, ennen kuin viimeinen suuri teema saapuu orkesterin ja yhtyeen kantamana. Teema juhlii Chevalin saavutusta duurimelodian selkeän pentatonisella muodolla ja riemullisilla loikilla sekä yleensä pääsointujen konstailemattomuudella. Näin henki lentää, mutta vähennettyjen sointujen teema palaa armottomien rumpuaksenttiensa kanssa kertomaan ruumiin viimeisen käyttöpäivän lähestymisestä. Samalla korostetaan universaalimmin, kuinka taiteilijan riemuun työn valmistumisesta sekoittuu tyhjyyden ja menetyksen tunne, kun teos ei ole enää omissa käsissä ja niillä käsillä ei ole tehtävää. Taidokkaan kuvailevassa koodassa matala cis-nuotin tikitys kuvaa ajan kelloa ja toimii urkupisteenä kahden soinnun staasiin lamaantuneelle sointukululle. Kantrikitara elvyttää hetkeksi harmoniaa synkän bluesmaisella valituksellaan ja taustalla kaikuu latinankielinen rukous kuolemaa lähestyvälle, ennen kuin huilumies Björn J:son Lindhin (joka samana vuonna julkaisi oman klassisvaikutteisen jazzteoksensa Svensk rapsodi) melismaattiset pyrähdykset pääsävelten ympärillä vähitellen hiipuvat kuin Chevalin henki.

Alkuperäinen LP päättyikin tähän osuvaan kuvailevaan mutta hieman alakuloiseen häivytykseen. Kaikkia CD-versioita kuitenkaan jatkaa muusta materiaalista poikkeava ”Present (Présent)”, jonka hyvin synteettinen kosketinsoundi ja 7/4-tahtilajin rummutus tuntuvat tulevan aivan eri aikakaudelta kuin muu materiaali, mikä ehkä onkin tarkoitus. Lopuksi lyhyt ”The 8th Wonder (La 8 merveille)” toistaa ”The Interpreterin” fanfaariosuuden kuusihenkisellä kuorolla kuorrutettuna ja päättää levyn viimein yksiselitteiseen vahvaan kadenssiin. Cheval loi mielikuvituksella ja hiellä jotain ainutlaatuista, joka pysyy ja herättää ihailua vielä nykyäänkin.

Samaa voi sanoa Chevalista. Isildurs Banen levy oli aidosti erilainen ja edistyksellinen levy aikana, jolloin progressiivisuus oli huonossa huudossa yleisessä musiikkikentässä. Albumi tarjosi erikoisen konseptinsa lisäksi erittäin onnistunutta rockyhtyeen ja orkesterin yhteiskäyttöä. Sen taiteellisesta menestyksestä tuli tienviitta Isildurs Banelle, joka jatkoi tätä vähän tallattua polkua entistä uskaliaimmille kamarirockin mannuille.

[1] Samantapainen kuvailu löytyy esimerkiksi elokuvamusiikin maailmasta Maurice Jarren sävellyksestä ”Building the Barn” elokuvan Witness (Todistaja, 198 ) kuuluisaan ja parodioituun kohtaukseen.

Thom Yorke: Suspiria (2018)

 

Elokuvamaailmassa kaikki kierrätetään lopulta. Vanhaan tarinaan etsitään uusia näkökulmia uudelle ajalle uusia tekniikoita hyödyntäen ja toivotaan, että näin vanhalla omaisuudella synnytetään uutta taidetta, uutta yleisöä ja uutta tuottavuutta. Vuonna 2018 vuorossa oli alkuperäistä isommalla budjetilla ja nimekkäämmillä näyttelijöille tehty uusi versio italialaisen kauhuelokuvan klassikosta Suspiria – tappavat huokaukset (1977). Monien 2000-luvun uusintaversioiden tapaan se oli alkuperäistä vakavampi, psykologisoivampi ja mietitympi ja jakoi katsojien mielipiteet. Dario Argenton alkuperäinen elokuva oli visuaalisesti räikeä ja konstailemattoman toimiva splatter-säikyttely vailla suurempaa syvyyttä taidokkaan pintansa alla. Luca Guadagninon uusiotulkinta on hillitymmän tyylitelty yritys tehdä psykologisesti syvempää taidekauhua, joka toisi pintaan myös niitä 70-luvun Saksan yhteiskunnallisia ilmiöitä, joista alkuperäinen vaikeni. Lopputulos usein kyllä tuntuu teennäiseltä syvällisen sijaan.

Argenton Suspiria tunnetaan myös italialaisen Goblin-yhtyeen musiikista. Yhtyeen kuumeinen yhdistelmä progressiivista rockia, funkkia ja elektroniikkaa edusti elokuvan valmistumisen aikoihin italialaisen kauhuelokuvamusiikin trendikkäintä soundia. Myös Guadagnino poimi säveltäjäkseen oman aikansa edistyksellisen rockin merkkimiehen, englantilaisen laulajan ja radiopäisenä hymyveikkona tunnetun Thom Yorken. Elokuvasta tuli hänen kisällintyönsä elokuvamusiikin saralla. Yorke lähti kuitenkin tietoisesti eri suuntaan kuin Goblin. Elokuvan ääniraidalla ei kuulla rockbändejä vaan pääasiassa pianoa, orkesteria, kuoroa ja elektroniikkaa erikoisina yhdistelminä. Goblinin musiikki oli ajan hermoilla, Yorken haasteena taas on tehdä sekä haastavan modernia että ajankuvaan sopivaa musiikkia. Romantiikan jäänteitä kantavan modernismin sijaan elokuvan ja musiikin lähestymistapa vastaa jälkimodernia aikaansa.

Yorken musiikista voi silti löytää tiettyjä yhtäläisyyksiä Goblinin ääniraitaan. Goblinin musiikkia leimasi tietynlainen ”ylitsevuotavuus”: se koostui omaehtoisista progressiivisista rocksävellyksistä ja improvisaatioista, jotka noudattivat omaa musiikillista logiikkaansa sen sijaan, että olisivat istuneet tiukasti yhteen kuvan kanssa. Samalla tavoin Yorken muutamat laulut, eritoten ”Unmade” ja pääteeman lauluversio ”Suspirium”, ovat kokonaisia teoksia ja niiden sanoitukset Yorke rakentaa tyylilleen uskollisesti ketjuttamalla banaaleista fraaseista kryptisen kuuloisia sepustuksia, jotka eivät liity elokuvaan muuten kuin ehkä hieman häiriintyneen tunnelman vuoksi. Ne ovat yksinkertaisen toisteisen pianosäestyksen kuljettamia swingejä ja valsseja (kuten ”Suspiriumin” itsetietoinen teksti heti aluksi kertoo) ja niiden melankoliseen kauneuteen tuovat levottomuutta ainoastaan taustojen tekstuurit, yksinkertaisten sävelkulkujen hienoiset kromaattisuudet ja Yorken honottavan falsettiäänen säröinen pehmeys, jonka turran lyyrisyyden pelkää millä hetkellä hyvänsä luhistuvan eksistentiaaliseen tyhjiöön. Ne toimivat toistuvana raakamateriaalina erilaisille instrumentaaliversioille ja lauletuille mukaelmille (esimerkiksi ”Open Again”). Goblinin heti tunnistettavan progesoundin tapaan Yorken musiikki säteilee samaa hieman kyynistä vieraantuneisuutta kuin hänen bändi- ja sooloalbuminsa.

Samalla tavoin levyn kaksi puhtainta kuoroteosta, ”Sabbath Incantation” ja ”Anke’s Conjuring”, vääristävät hartaankuuloisen messuamisen muljahtelevilla glissandoilla ja pienillä kromaattisilla nuottikimpuilla. Elokuvan nimelle sopivasti musiikin melodinen materiaali on täynnä huokailevia eleitä: nousuja ja pitkään pidettyjä nuotteja seuraavia legato-pudotuksia. Melankolinen, hieman epäilyttävä kauneus toimii tehokkaana vastaparina synkemmälle materiaalille ja kuvan tapahtumille. Tämä ei ole mitenkään erikoista kauhuelokuvassa.

Yorke, joka ei ole samalla tavoin koulutettu ja perinteiseen elokuvasävellystyyliin kykenevä nuottinikkari kuin yhtyetoverinsa Jonny Greenwood, hyödyntää vahvuuksiaan keskittyessään yksinkertaisen sävelkielen odottamattomiin käänteisiin ja erikoiseen äänimaailmaan. ”Suspiriumissa” pianosävellyksellä tyypillinen epäfunktionaalinen harmonia, jossa soinnusta toiseen edetään yhden yhteisen nuotin kautta, luo sopivan epävarman tunnelma, varsinkin kun se ottaa askelia vuoroin cis-mollin ja Fis-duurin suuntaan laskematta jalkaansa kuitenkaan pitävästi kummallekaan. Siinä ja ”Unmadessa” pohjana on ostinato, joka on aina oiva työkalu kauhuelokuvasäveltäjälle (myös Goblinin pääteema hyödynsi sitä). Molemmat ostinatot ovat 3/4-tahtilajissa, millä ruokitaan nostalgista, hieman vanhanaikaista tunnelmaa (”Unmaden” jazzahtava septimisointuharmonia) ja keinuttelevaa, pettävää rauhoittavuutta.

Ostinaton toisto käy myös hypnoottisen ja pelottavan tunnelman luomiseen. Yorken pääasiallinen jännitysostinato on yksinkertainen terssien ja ylinousevan kvartin murtosointukuvio. Se kuulostaa hyytävimmältä tahallisen rähjäisenä pianoversiona ”The Hooksissa”. Sitä voi pitää kauhuelokuvan kliseenä, samoin kuin loppupuolella ilmestyvää, kromaattisempaa jousikuviota, mutta se on tarkoituksenmukainen. ”Volkissa” ja sen muunnelmassa ”Olga’s Destruction” kuultava ostinato taas on mekaanisen levoton tikitys stravinskymaisessa 5/8-tahdissa. Sitä vastaan sykähtelee tai kalahtelee erilaisia elektronisia ääniä. Yorke luo näin yksinkertaisilla keinoilla epämiellyttävää tunnelmaa ja lopputulos on hienovaraisempi verrattuna kauhuelokuvan kliseisempiin sokkikeinoihin. Sekä laimeampi, kuuluu toinen näkökulma.

Yorken toinen keskeinen tyylikeino levyllä onkin käyttää samplattuja tai puhtaasti elektronisia ääniä hämärtämään, häiritsemään tai hävittämään ”luonnollista” sointia ja tunnelmaa. Tätähän Radiohead on tehnyt radikaalista Kid A -albumistaan (2000) asti, ja suoraan sanottuna sitä teki myös vähemmässä määrin Goblin sävellyksillä kuten ”Witch”. ”Klemperer Walks” hämärtää inhimillisen ja yliluonnollisen rajaa peittämällä jousisektion riipivän kauniin suorituksen rautakeuhkomaisesti henkivillä syntetisaattorimatoilla. Useimmiten elektroninen häly pyrkii kuitenkin hajottamaan ja traumatisoimaan äänimaailman ja selkeän rakenteen, kuten ”Volkissa” riitasointuisten äänien kollaasi lähes tukahduttaa kappaleen.

Elektroniikassa Yorke katsoo taaksepäin, mutta ainakin analogisten syntetisaattorien käytössä vanha on jälleen uutta ja ajatonta. ”The Inevitable Pullin” ja ”Olga’s Destructionin” maankuoressa jyrähtelevät bassot ja häly vievät ajatukset yhdysvaltalaisen Disasterpeacen musiikkiin elokuvaan It Follows (2017), joka oli tuonut uutta virtaa kauhuelokuvamusiikkiin. Tuo musiikki muistutti 80-luvun rytmipohjaista syntetisaattorimusiikkia, kun taas Yorke kaivautuu 70-luvun saksalaisten yhtyeiden abstrakteihin elektronisiin kokeiluihin ja konkreettiseen musiikkiin. Canin ja Faustin kollaasit ja äänimatot olivat oman aikansa rockavantgardismia. Nyt ne käyvät cooliksi julistetusta retrokokeellisuudesta, elokuvan tapahtuma-ajan kriittisesti hyväksyttävästä edistyksellisyydestä.

Esimerkiksi Popol Vuh tulee kieltämättä mieleen, kun ”Has Ended” rakentuu ragamaisista kosketinsurinoista, hitaasta rummutuksesta sekä käännetyistä ja venytetyistä pianonuoteista veistetyistä tekstuureista, olkoonkin, että Yorken harva laulu on sitä tavallisempaa rocktuhahtelua. Monet tekstuurit levyllä näyttävät olevan peräisin samplattujen äänten voimakkaasta manipuloinnista konkreettisen musiikin perinteen mukaan. Esimerkeistä käyvät hädin tuskin ihmisääneksi tunnistettava luuppi ”A Storm That Took Everythingin” taustalla ja ”Volkin” lopussa kuultavat jyrähdykset haiskahtavat prosessoidulta hauvalta.

Vähemmän onnistunut seikkailu ihmisen ja koneen rajavyöhykkeellä on ”Synthesizer Speaks”, joka kuulostaa lyhyeltä huutelulta säröisen vocoder-virityksen läpi. Lyhyt raita kuuluu albumin loppupuolella olevaan äänikokeilujen ryppääseen. Näistä monet ovat taustamusiikkia, joka vaatii symbioosia kuvan kanssa toimiakseen optimiteholla, tai testailua, joka ei edes päässyt elokuvaan asti. Niihin kuuluu myös lähes neljännestuntisena albumin pisin yksittäinen sävellys ”A Choir of One”, joka yhdistää kuoron, syntetisaattorin ja konkreettisen musiikin. Yorke laulaa pitkiä, mikrotonaalisesti liikkuvia sanattomia linjoja, äänittää niitä päällekkäin eri korkeuksilla ja muokkaa niitä sähköisesti ruumiittomiksi hurinoiksi ja huudoiksi. Tuloksena on Györgi Ligetin kuoroteokset mieleen tuova, dynaamisesti hyllyvä ja levottomasti kiertyvä äänimassa, kuin ikuiseen välitilaan kirottujen kyborgien valituskuoro. Synteettisen ja inhimillisen raja häviää sen mustaan usvaan ja jorkin aina epävakaan tuntuinen subjekti liukenee outoon uuteen hybridimaailmaan. Se käy myös itsenäisestä teoksesta, joskaan ei helposta kuultavasta.

Kokonaisuudet pakottavat vielä yhteen vertaukseen kahden Suspiria-albumin välillä.Yorken yli 80-minuuttinen tupla-albumi on enemmän kuin tuplasti niin pitkä kuin Goblinin Suspiria. Silti se onnistuu ylittämään epätasaisuutensa ja hienoisen ylipituutensa hidastetöyssyt, niin että se toimii itsenäisenä kuuntelukokemuksena aivan yhtä hyvin kuin vanhempi soundtrack-albumi. Sitä ehkä jopa kuuntelee mieluummin ilman kuvaa kuin kuvan kanssa. Siitä huolimatta, että sen retroileva, sisäänpäin kääntynyt arthouse-avantgardismi sopii yhteen isäntänsä kanssa yhtä hyvin kuin Goblinin kirkuva Technicolor-proge omansa. Molemmat Suspiriat palkitsevat kuulijansa. Vertailua vain ei voi välttää…

The Killers: Sam’s Town (2006)

 

Oliko Sam’s Town se vaikea toinen albumi, vai se, jolla bändi yritti liikaa? Yhdysvaltalainen The Killers lennähti suosioon ensialbumillaan Hot Fuss (2004), jolla se viljeli brittiläisen syntikkapopin ja uuden aallon rockin ideoita ja niillä elähdytti keskitien vaihtoehtorockia. Tässä se onnistui paremmin kuin monet 90-luvun tanssimusiikista ja elektroniikasta kiinnostuneet brittiläiset indieyhtyeet, joiden nousukiito katkesi Yhdysvalloissa, koska rockpoliisit eivät halunneet näitä vaikutteita pörräämään ilmatilaansa. Sopivasti yhtyeen nousu alkoikin juuri toisella puolella Atlanttia kasarinostalgian nostaessa päätään.

Toisesta levystä yhtye kuitenkin halusi tehdä ”albumin, joka pitää rock ’n’ rollin pinnalla”, kuten yhtyeen nokkamies Brandon Flowers julisti jo ennen kuin lätty tuli ulos painosta. Tuonkaltainen uho ei yleensä johda mihinkään hyvään, ja vielä vähemmän teki Flowersin julistus, että albumista tulisi yksi parhaista pariin vuosikymmeneen. Tämä jo ehkä myrkytti etukäteen sen mustesäiliön, johon osa kriitikoista kastoi kynänsä. Albumilla on kaksijakoinen maine, mikä seuraa ehkä osin siitä, että sekä yleisö että tekijät eivät olleet aivan varmoja mihin albumilla pyrittiin.

Listoille sillä tietysti pyrittiin, mutta sen sijaan, että yhtye menisi ensilevyn sapluunalla, se kääntää kurssinsa suurkaupunkien tanssilattioiden ja baarien neuroottisista ihmissuhteista kohti sisämaan pölyisiä rockbaareja. Sen näkyy jo siinä, että Anton Corbijn palkattiin antamaan levylle ja bändille autiomaan kuivuutta henkivä rähjäinen ulkoasu (yhteistyö oli alkanut samoissa merkeissä jo vuotta aiemmin ”All These Things I Have Donen” toisella videolla). Kasari höyrysi yhä yhtyeen tuntolevyllä, mutta nyt se näytti enemmän U2:lta kuin Duran Duranilta.

Nimikappaleessa kuullaan alussa sekä Big Countryn teeman mieleen tuova jousikuvio luomassa paikan tuntua ja bändille tyypillistä draivia, jonka muoto on yhtä lailla syntikkapopin pulputusta kuin pinnalla olevien kitaroiden rämpytystä. Draivia ruokkii A- ja B-osissa asteittain polveileva laulumelodia ja Flowersin henkeä vetämätön laulutapa, joka saa sen tuntumaan hektisemmältä kuin se onkaan. Flowersin ääni kantaa ja raikaa, mutta puhtaammin ja teatraalisemmin kuin viiteryhmällä yleensä, silloinkin kun C-osassa kitarat iskevät voimasointuja volyymi kaakossa ja särö kello neljässä. Modernimpi syntikkameno kuuluu myös väliosassa. Loppuosa taas yllättäen hidastaa ja muuttuu joukkolauletuksi showhoilaukseksi, ennen kuin sulaa pois äänikollaasina. Sävellys vihjaa tavallista vaihtoehtorockia monimutkaisemmasta ajattelusta. ”I see London, I see Sam’s Town” kuvaakin musiikin kaksijakoisuutta: toisaalta siinä esittäytyy Lontoon viileä, urbaani pop, toisaalta Yhdysvaltojen sydänmaan juurevuus (ja junttius) tai yhtyeen kotipaikan Las Vegasin showhenkisyys.

Flowers kun esitti albumin olevan teemallinen kokonaisuus, joka seuraisi kronologisesti hänen omaa kehitystään. Tähän johdattelee nimikappaletta seuraava lyhyt ”Enterlude” (vaihtoehtoinen muoto interludesta, joten käy järkeen, että se ei ole avauskappale, vaan nimenomaan ”välisoitto”) hotellin opasteesta repäistyine teksteineen: konseptialbumille tyypillisesti luodaan vaikutelma lähdöstä matkalle toiseen, ehkä parempaan maailmaan, mielikuvituksessa ainakin. ”Exitlude” (ihan oma uusiosana) albumin lopussa laajentaa samaa musiikkia ja luo toisen konseptialbumille tyypillisen piirteen eli sulkeutuman, joka tuo kuulijan takaisin maan pinnalla ja samalla kommentoi muuta albumia. Tekstissä Flowers tuntuu myöntävän, että kaikki juuri kuultu draama on vain hänen kehittelemänsä viihdyttävä juttu eikä kuulijan tule ottaa sitä liian vakavasti – samalla kun alakuloinen sävy panee epäilemään rauhoittavien sanojen uskottavuutta. Siinä voi myös kuulla epävarman artistin puolustelevan ratkaisujaan albumilla tai elämässä. Tällainen kikkailu saattoi sekin laskea albumin pisteitä.

Eikä albumin konsepti muodosta sen enempää selkeää tarinaa kuin musiikillista pohjapiirrosta. Vahvin yhteinen elementti on sellainen americanan viljely, jossa yritetään käänteismallintaa Bruce Springsteenin musiikin ilmiasua. Sanoissa synnytään neljäs heinäkuuta, uneksitaan paosta tuppukylistä, joissa kukaan ei uneksi mistään, ajetaan valtatietä hurrikaanin edellä kohti mahdollista pelastusta ja pyydetään Sitä Tyttöä avaamaan ovensa. Springsteenin pohjoisten kaupunkimaisemien sijaan Flowersin teksteissä vilahtelevat enemmän etelän aksentit, (todellinen ja rajallinen) herrasmiesmäisyys ja uskonnollinen kieli. ”When You Were Young” ja ”The River Is Wild” kaasuttavat myös Pomomaisilla riffeillä ja moottoriturpa ahtimella käyden. Niiden ympäriltä kirkkaat syntikat maalaavat copelandimaisia sankarilliseeppisiä melodianpätkiä kuin modernissa versiossa ”Born to Runista” ja ”The River Is Wild” jopa päättyy hitaampaan piano-outroon, jonka laulun mutinaan ja henkäisevään kadenssiin Flowers on varmasti kuunnellut ”Junglelandin” vastaavaa jaksoa. Miehen ja yhtyeen taidokkuudesta todistaa se, että kappaleet toimivat erinomaisesti. Jopa niiden sovitusten dynamiikkaa – yhtä Springsteenin kappaleiden avaintekijää – ei täysin latista 2000-luvun alun jyräkompressoitu soundi.

”Read My Mind” oli tehokkain albumin singleistä ja samalla kiteyttää parhaiten myös albumin sisällön ja Flowersin käsialan. Säkeistömelodian melankolinen loppupudotus on miehen sävellystuotannossa toistuva maneeri, ja syntetisaattorin ja kitaran oktaaveissa soittama näppärästi synkopoitu riffi on syntikkapopista sovellettu härnäävän tehokas koukku. Kertosäkeistöissä taas oktaavihypyt muodostavat karjaisevamman fanfaarin, joka toimii kuin riffi tai hokema. Sanoissa kun Flowers yksinkertaisesti tyytyy heittelemään kliseisiä fraaseja, joilla pikaspreijaa haluttua vaikutelmaa kuin tägiä seinälle. Hokemat eivät tunnu niinkään välähdyksiltä kertojan pään sisästä kuin pitkälle jalostetulta popriimittelyltä, jossa sanojen soundi ja fraasien vyörytys luovat tunnelmaa ja merkityksen tuntua. ”So what” ja ”oh well” taustalaulu tunnustaakin tekstin käännekohdissa, ja silloin tuotanto redusoi sanat melkein pelkiksi woh-woh-huudahduksiksi. Kappale saattaa tuntua sanovan jotain eteläisen Yhdysvaltojen elämästä, koska banaalit lausahdukset herättävät monen kuulijan mielissä sopivia assosiaatiota, mutta lähinnä niillä on tarkoitus täyttää melodiat, jotta niitä voi hoilata stadionilla kädet ilmassa. Tässä tarkoituksessa ”Read My Mind” on valioyksilö, joka ottaa vähistä aineksista kaiken irti: esimerkiksi väliosa panee kertosäkeistön uusiksi minimaalisilla muutoksilla ja kirittää jännitteen tuntua viemällä melodian hokemaa lievästi riitasointuisempiin asemiin harmoniaan ja taustalauluihin nähden.

Ehkä Rolling Stones -lehti ja konservatiivisin rockyleisö suhtautui levyyn nyrpeästi juuri sen takia, että musiikki rikkoi vastoin heidän käsitystään rockin autenttisuudesta. Näissä piireissä pyhän Springsteenin muotti, jota The Killers niin selvästi matki, tarkoitti artistin sydämestään teeskentelemättömästi vuodattamaa katurunoutta ja silottelematonta rockia, jotka yhdessä jotenkin puhuttelivat Amerikan sydänmaan tavallisen kansan tuntoja ja tekivät niistä elämää suurempia kiteytyksiä. The Killersillä tuo kaikki tuntui päälle liimatulta esitykseltä, Flowersin laulu liian teatraaliselta ja musiikki liian nokkelalta, popmaiselta ja vaikutteiltaan monitahoiselta, vaikka pinnalla olisi kuinka kitaroita, kuten keskinkertaisessa rällätyksessä ”For Reasons Unknown”. Lisäksi yhtyeen juuret Las Vegasissa kaivettiin esiin silloinkin kun ne eivät työntyneet esiin teksteissä ja musiikissa. Se langetti yhtyeen ylle aina epäluottamuksen varjon, sillä perinteisesti Las Vegasiin on rockuskottavuus mennyt myymään itsensä riipiäkseen kokoon jonkinlaisen eläkkeen – ja tämä jo ennen kuin vuoden 2008 kriisi vei isolta osalta yhdysvaltalaisia eläkerahastot. Se, että tällainen bändi tunki amerikkalaisen rockin pyhimmälle maalle, tuli yleisölle yllätyksenä mutta bluesortodokseista se tuntui jopa pyhäinhäväistykseltä.

Vertailussa usein sopivasti unohdettiin, että kyllä monet niistä Springsteenin 70-luvun klassikoista olivat täynnä viittauksia ja vaikutteita vanhan kunnon rockin ulkopuolisista, jopa aivan viihteeksi haukutuista musiikkityyleistä. The Killersinkään vaikutteet eivät rajoitu juurevaan jenkkirockiin. ”Bling (Confessions of a King)” kyllä ratsastaa auringonlaskuun junakompin raiteilla, mutta sen nakuttavat kitarat ja melankolinen syntikkasovitus tuovat lähinnä mieleen The Carsin, U2:n tai jopa Depeche Moden (tuottaja Floodin läsnäolo ei liene yhteensattuma tässä suhteessa). Sävellys myös poikkeaa valmiiksi tallatulta polulta siinä, että ärsyttävästä mutta tarttuvasta hokemasta koostuva väliosa jatkuu lyhyttä outroa lukuun ottamatta loppuun saakka kuin toinen kertosäe. Tällainen kaksiosainen rakenne vihjaa post-rockin vaikutuksesta, vaikka jakso nostattaa tunnelmaa ja energiatasoa vähemmän kuin yleensä post-rock-sävellyksissä. Myös albumin vähäisin kappale, yliturpea voimaballadi ”My List” rakentuu hieman samaan tapaan.

”Bonesissa” myllää 60-lukulaisen popin pastissi uudempaan rockiin keveästi käärittynä. Alun ”come with me” -mylvähdys, ”tunnustuksellinen” puhuttu väliosa, puhallinsovitus ja huolettoman kertosäkeen purkkamainen sointukulku ovat jo oikeastaan parodiaa vanhemmasta ”poika tapaa tytön” -laulusta. Monet albumin riimit voivat olla typeriä tai lähinnä funktionaalisia, mutta sellaiset kiteytyneen sanonnan nurin käännökset kuin ”they can never wrong this right” ainakin hymyilyttävät. Sam’s Town on jälkimodernin ajan tyylivaikutteita iloisesti sekoitteleva pop-albumi ja sellaisena vetoava.

Nuoret kyyhkyläiset ja bändi muuttuvat luurangoiksi ”Bonesin” videolla. Ohjaaja Tim Burton viittailee tyylilleen uskollisesti vanhoihin hirviöelokuviin ja pop-kulttuuriin ja tekee niistä lempeän makaaberia parodiaa, aivan kuten laulukin tekee. Videokin saattaa olla pakollinen kasariviite Gary Gutierrezin ohjaamaan musiikkivideoon ”Touch of Grey” (1987), joka viilensi The Grateful Deadin vanhat hipit riittävän cooleiksi MTV:lle.

Raskaimmillaan albumi on kuvatessaan huumejunnausta hitaan riffipainotteisessa ”Uncle Johnnyssa”. Puolisävelaskeleella alennetulla virityksellä soitettu psykedeelissävyinen ränttäys saattaa muistuttaa grungesta, mutta brittijuuret pistävät esiin ihon alta kuin rikkinäiset luut: Flowersin hysterian rajoilla kiikkuva laulu, fraseeraus ja varsinkin taustalaulu vievät ajatukset David Bowien 70- ja 80-lukujen vaihteen töihin, ja monotonisen riffin, joka pyörii unisonon ja pariäänten väliä, voisi kuvitella Robert Frippin soittamaksi. Joskin on pakko todeta sen myös muistuttavan Springsteenin maanista riffiä ”Adam Raised a Cainissä”. Ehkä se vain on yritys soittaa ”karvaista rock ’n’ rollia”, kuten Fripp kuvasi häneltä odotettua soittoa. Sellaisen parissa The Killers ei kuitenkaan ole omimillaan.

Albumin huipennukseksi tarkoitettu ”Why Do I Keep Counting?” ammentaa samoin 60- ja 70-luvun rockin äänellisistä ideoista. Alun psykedeelinen ”lentotunnelma” luodaan rakentamalla soinnut kromaattisesti laskeutuvan basson päälle, suodattamalla laulusta alempia taajuuksia ja antamalla soololaulun kiivetä yhä ylemmäs. Laulun keskeinen, rukousmainen hokema taas saa voimansa riffistä ja stemmalaulusta, joiden mahtipontisuus voisi olla Queenin pöyhistelyä (tosin ilman Brian Mayn orkesterimaisia kitarasovituksia) mutta maustettuna synteettisen virvelin tietoisella köpöydellä. Lisää erikoisuutta tai tässä tapauksessa monumentaalisuutta tehdään ensimmäisestä aivan poikkeavalla toisella säkeistöllä. Nuori palavasieluinen lauluntekijä haki näillä varmasti hurmoksellista huipennusta ja koki heittävänsä pöytään suuren eksistentiaalisen kysymyksen, mutta eivät kappaleen paukut aivan siihen riitä (huolimatta dramaattisesta siirtymästä muuntomolliin kertosäkeen huipentumassa). Kaikista vahvuuksistaan ja kunnianhimostaan huolimatta ei albumikaan saavuta sanojen lupaamaa vuorenhuippua.

Niinpä Flowersin suunpieksemisen ja suurten konseptien myötä Sam’s Towniin tarttui hybriksen epämiellyttävä aromi. CD-vihkon kuva, jossa bändi leijuu jalat irti maasta, näyttäytyi metaforana koko projektille. Kaupallinen menestys albumi silti oli. Yleisö, joka ei jakanut bluesortodoksien puhdasoppisuutta eikä välittänyt näiden tavoin sanoituksien purppuraisuudesta, osti albumia sen tarttuvien singlejen ja aikansa tarjontaan nähden vivahteikkaan rockin vuoksi. Kuten monet ”vaikeat” albumit, jotka herättivät ristiriitaisia tunteita julkaisuaikanaan, Sam’s Townista on myöhemmin alettu puhua aliarvostettuna klassikkona. Aika tekee temppunsa.

Osin tähän vaikuttaa The Killersin kehitys sen jälkeen. Syystä tai toisesta yhtye teki täyskäännöksen ja oikeastaan taantui kolmannella albumillaan Day & Age (2008). Se tuntui Sam’s Townia luonnollisemmalta jatkolta Hot Fussille, paitsi että se oli huomattavasti epätasaisempi kuin kumpikaan näistä. Vasta pidemmän tauon jälkeen Battle Born (2012) saavutti toimivan ja tasavahvan synteesin springsteeniläisistä rockhymneistä ja tanssittavammasta syntikkarockista. Edellisen kaltaisia, nälkäisten sydänten ja kovaa yrittävän miehen tarinoita edustivat parhaiten ”Runaways” ja ”Miss Atomic Bomb”, jälkimmäisiä esimerkiksi ”A Matter of Time”. Kuitenkin molemmat laminoitiin yhtenäisiksi soundilla ja sovituksilla, jossa syntetisaattorit tasapainottivat vähemmän ärjyvät kitarat. Albumin otsikko, kotiosavaltio Nevadan lipusta kopioitu tunnuslause, esiintyy sekä albumin aloitus- että päätösraidalla kuin laimeana kaikuna Sam’s Townin konseptikehyksestä.

Battle Born oli Sam’s Townia tasavahvempi mutta myös tasapaksumpi ja riskittömämpi. Monella tapaa se oli samalla viimeinen hurraa-huuto The Killersin diskografiassa. Kaikkine vikoineenkin Sam’s Town on se yksi hetki, jolloin yhtye sai samaan pakettiin rosoa, kunnianhimoa, hyviä biisejä ja hieman syvempiä teemoja kohtuullisesti käsiteltynä (vanheneminen, riippuvuudet, idealismin voima ja haavoittuvuus). Sen jälkeen oli jo myöhäistä. Ehkä juuri se viimeinen aihe resonoi Yhdysvalloissa kaksikymmentä vuotta myöhemmin erikoisempana ja voimakkaammin kuin albumin julkaisuaikana. Ehkä liian myöhään siinäkin.

Niemen yksin ylhäisenä

Uusi albumi, uusi yhtye. Czesław Niemenin ensimmäinen levy koti-Puolaan paluun jälkeen oli Niemen Aerolit (1975), ja tuttuun tapaansa hän keräsi säestäjikseen joukon lahjakkaita muusikoita, joille antoi kollektiivisen nimen Aerolit. Albumilla kuuluu kaksi vaikutetta, jotka tarttuivat mukaan miehen retkillä Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Ensinnäkin Mahavishnu Orchestran jäsenten innoittama jazzrock tihkuu vahvempana kuin koskaan Niemenin levyillä tämän albumin kappaleissa. Siitä todistavat heti ”Cztery sciany światan” alussa rummutus ja kulmikkaat juoksutukset ja kappaleen instrumentaalisessa keskiosassa viileän purevan sähkökitaran ja kiehuvan syntetisaattorin kaksintaistelut. ”Kamykissa” samaa sanovat kitaran ja sähköpianon septimimurtosoinnut ja vähennetyt intervallit. Sitä vastoin taas keskiosan toisteinen 7/8-koukku muistuttaa enemmän progressiivista rockpuolta. Kaiken kaikkiaan instrumentaalityöskentelyä on enemmän kuin Niemenin edellisillä albumeilla, mutta jokaisen kappaleen keskiössä on yhä hänen karhean soulvaikutteinen laulunsa, joka tulkitsee tunnettujen puolalaisten runoilijoiden tekstejä. Yleinen soundi on hiotumman jazzmainen, mutta jäljellä on jäämiä SBB:n kanssa tehtyjen levyjen rosoisuudesta ja progressiivisen rockin vaihtelevista tunnelmista.

Toinen merkittävä vaikuttaja levyllä ovat Niemenin ulkomailta hankkimat syntetisaattorit ja mellotroni. Jälkimmäisen heti tunnistettavat jouset tuovat ”sinfonista” täyteyttä ja goottilaista draamaa ”Cztery sciany światan” ja synkemmän ”Kamykin” kadensseihin. Ne kannattelevat lyhintä kappaletta ”Daj mi wstążkę błękitną”, joka on Rhodes-sooloineen levyllä lähimpänä tavallista jazzballadia. Puolalaisen historiankirjoituksen mukaan Niemenin levyllä käyttämä Minmoog oli ensimmäinen laatuaan maassa. Niemen käyttää sen polttavia soundeja soolomelodioihin ja -improvisaatioihin, jotka ovat fuusiotyylisen kulmikkaita. ”Smutny Ktoś i biedny Niktin” hikisessä lopussa hän kerrostaa soittimen melodiastemmojen alle myös paksun bassokuvion.

”Pielgrzym” näyttää, että Niemeniä kiinnostivat myös syntetisaattorin radikaalimmat mahdollisuudet. Valtaosa kappaleen yhdeksästä minuutista on hänen laulunsa ja Moogin duetto, jossa hän panee lyhyen levykaiun kahdentaman syntetisaattorin matkimaan oman korisevan ja kailottavan laulunsa mikrotonaalisia melodioita ja venytettyjä melismoita. Arabialaissävyinen sävellys on laajennettu versio Ode to Venus (1973) -albumin kappaleesta ja huipentuu kitaran ja syntetisaattorin väliseksi fuusiojamiksi. Cyprian Kamil Norwidin runoteksti esitetään nyt alkukielellä. Samalla kun Niemen Aerolitin musiikki on Niemenin hiotuin rock-kokonaisuus, mies tuntuu valinneen tekstit, joissa yksilö tarkastelee pahuuden ja merkityksettömyyden piinaamaa maailmaa. Tai ”Kamykin” tapauksessa subjekti on käytännössä kivi, jonka ympäristöönsä mukautuvaa täydellisyyttä häiritsee kertojan käden ”valheellinen lämpö”. Kuvasi kivi sitten Puolaa suurvaltojen puristuksessa tai oli se vain vertauskuva ihmisen ja kiven eroista, runon monitulkintaisuus saa hyvän peilikuvan musiikin vähäeleisestä levottomuudesta. Toisaalta ”Daj mi wstążkę błękitnąn” voisi kuvitella olevan rakkauslaulu, mutta Norwidin runossa kertoja hylkää petollisena pitämänsä rakastettunsa omistautuakseen luonnon ja Jumalan tarjoaman kauneudelle. Tällainen romantiikka hallitsi tästä lähtien myös Niemenin ajattelua ja tuotantoa.

Katharsis (1976) julkaistiin kannessaan sama NÆ-logo kuin Niemen Aerolit, mutta se on aivan erilainen levy. Se on kahta kappaletta lukuun ottamatta täysin instrumentaalinen ja Niemen tuottaa yksin kaikki sillä kuultavat soitinäänet, enimmäkseen sähköisillä kosketinsoittimillaan. Yksi syy tähän yllätyskäänteeseen saattoi olla Aerolitin nuoren rumpalin Piotr Dziemskin kuolema ilmeisesti hoitovirheen takia, mikä järkytti Niemeniä kovasti. Ainoalla varsinaisella laululla ”Epitafium / Pamięci Piotra” Niemen syyttää kovin mahtipontisesti sivilisaatiota miehen kuolemasta, mutta musiikki on kiehtova mellotronin, syntetisaattorien, metallisten äänien ja kerrostettujen Niemenien surumarssi, yhtä aikaa kokeileva ja koskettava. Se muistuttaa hänen aiempia, rakastettuja ja tunteesta väriseviä valitusvirsiään, nyt vain aiempaa viileämpien virtapiirien vauhdittamana.

Mutta Katharsis ei muuten muistuta Niemenin aiempaa rockia, vaan puolalainen musiikkihistoria pitää sitä maan ensimmäisenä elektronisena albumina. Ensimmäisissä kappaleissa Niemen luo syntetisaattoreilla tai sähköisesti käsitellyillä äänillä funk-tyylisiä synkopoituja rytmejä, joiden ympärille hän kutoo melodioita erilaisilla syntetisaattorisoundeilla. Afroamerikkalaista rytmiikkaa on edelleen, mutta ei säkeistörakenteita ja melodiat ovat usein improvisoidun kuuloisia. Niemen saa syntetisaattoreistaan koko joukon livertäviä, metallisen sähähtäviä tai karehtivia ääniä, jotka herättävät assosiaatioita luonnon äänien kyberneettisistä imitaatioista kuin myös tieteiselokuvien äänimaailmasta. ”Pieczęć” on jo lähinnä nauhasilmukoista ja syntetisaattori-improvisaatiosta rakennettu äänikollaasi.

Katharsis muistuttaa yllättävästi 70-luvun loppupuolen saksalaisia elektronisia pop-pioneereja kuten Clusteria ja jopa varhaista Kraftwerkiä, joskin esimerkiksi toisen lauletun sävellyksen ”Z lista do M” viiveellä käsitelty scat-laulu on aivan omaa sekoitustaan. Ei tiedetä, miten hyvin Niemen tunsi näiden yhtyeiden musiikkia, mutta suuri puolalainen yleisö, jolla ei ollut artistin mahdollisuuksia matkustella ulkomailla makustelemassa musiikin virtauksia, koki sen ennenkuulumattomana avauksena maan musiikkihistoriassa. Joka tapauksessa albumi oli Niemeniltä kiistämättä kokeellinen ja edistyksellinen saavutus. Nykynäkökulmasta se on yhä erikoislaatuinen, mutta kun aika on tehnyt osasta tuolloin kokeellisista soundeista jokapäiväisiä tai vanhanaikaisia, huomaa, kuinka paikoin sävellykset ovat enemmän alustoja innokkaille kokeiluille kuin täysipainoisia musiikkiteoksia. Niemen vielä opetteli käyttämään uusia lelujaan ja etsi niiden mahdollisuuksien rajoja.

Edellä mainitun ”Epitafiumin” ohella vahvimmin toimivat kuvallisimmat ”Planeta Ziemia” ja ”Fatum”, paljolti koska Niemen puristaa niissä mellotronin jousista ja syntetisaattorista kaikki mehut irti. ”Fatum” varsinkin yhdistää mellotronin mollimelodian ja prosessoidun 12-kielisen sähkökitaran murtosoinnut tavalla, joka tuo mieleen Tangerine Dreamin samanaikaisen Stratosfearin (1976). Mielenkiintoista kyllä, juuri nämä kaksi ja nimikappale oli alun perin äänitetty näytelmään Mindowe, joka on puolalaisen romantiikan toisen suuren nimen Juliusz Słowackin (1809 – 49) historiallinen draama uskontojen taistosta. Niissä on tunnetta ja draamaa, koska ne on tehty kertomaan musiikin ulkopuolista tarinaa. Mutta niin on kuulemma koko albumin laita.

Niemenin mukaan Katharsis on tarinallinen konseptialbumi, mutta tarina erottuu vain sameasti kappaleiden nimistä ja alaotsikoista. Ilmeisesti siinä tulijat toisesta galaksista asuttavat Maan ja samalla tulevat kuolevaisiksi. Sitten lisäännytään, yritetään pysyä hengissä ja onnistutaan molemmissa niin hyvin, että ollaankin nykytilanteessa, missä planeetta on täyteen asutettu ja väki on tukkanuottasilla. Ei ihme, että kaukokaipuu elää ja kuolemattomuus houkuttaa. Lopulta ainakin ensiksi mainittu saavutetaan pääsemällä takaisin sinne, mistä tultiinkin ja jälkimmäinen mahdollisesti uskonnon kautta. Aerolit, kivimeteoriitti, oli Niemenin metafora avaruudesta saapuneelle matkaajalle, joka laskeutuu maapallolle kuin meteoriitti ja jää sen vangiksi. Siksi nimi jatkoi levyn kannessa ja siksi se oli kokonaisuudessaan Niemen Aerolit. Tarina on käytännössä ihmiskunnan luomismyytti ja Niemen on profeetta, joka tuo avaruudesta kertomuksen taivaallisesta alkuperästä, kuolemaan lankeamisesta ja pitkästä rappiosta kultakaudesta kohti tuhoa.

Niemeniä inspiroivat sveitsiläisen sarjahuijarin Erich von Dänikenin popularisoimat hypoteesit siitä, kuinka ”muinaiset astronautit” olivat vaikuttaneet ihmiskunnan evoluutioon, kulttuuriin ja uskontoon. Ne olivat valitettavan suosittuja myös Puolassa ufo-hullulla 70-luvulla. Toinen ja hieman vakavammin otettava vaikute oli kotoisemman kirjailijan Jerzy Żuławskin filosofinen tieteisromaanitrilogia Trylogia Księżycowa (1903 – 1911), joka kertoo Kuun pimeälle puolelle haaksirikkoutuneen retkikunnan jälkeläisistä syntyneestä sivilisaatiosta ja esittää pessimistisen näkemyksen sosialismista, uskonnosta ja tieteellisestä kehityksestä, oikeastaan koko ihmiskunnan tulevaisuudesta. Albumin joillekin CD-versioille lisätty bonusraita ”Dorożką na księżyc” viittaa alaotsikossaan suoraan trilogiaan. Elektroniset soundit kieltämättä sopisivat kuvaamaan tällaisia kosmisia teemoja.

Niemenin ensisijainen vaikute oli kuitenkin Norwid. Hän oli aloittanut tekemällä tämän runoista lauluja, mutta vähitellen hän alkoi samaistua kokonaan miehen elämänkatsomukseen ja -tarinaan. Norwid eli suurimman osan elämästään Puolan ulkopuolella, useimmiten köyhyydessä ja yksinäisyydessä, eikä hänen tuotantoaan arvostettu hänen elinaikanaan, osin sen omaperäisyyden ja vaikeaselkoisuuden vuoksi. Tätä taustaa vasten ymmärtää, että Norwid vaali töissään ihannekuvaa hurskaasta Puolasta, ihannoi antiikin kulttuuria ja liputti kovaa työtä, luontoa ja yksinkertaista kristillistä moraalikäsitystä pahan nykysivilisaation tarjoamien rahan, suosion ja välittömän tyydytyksen sijaan. Romantiikan ajan runoilijoiden tapaan hän puolusti ”ikuisia” arvoja teollisen kapitalismin ”tyhjyyttä ja epätoivoa viljelevää materialismia” vastaan ja näki moraaliseksi velvollisuudekseen välittää niitä myös yleisölleen. Kultakausi oli menneisyydessä, nykyisyydessä vain turmellus.

Niemeniin hänen ajatuksensa ainakin upposivat. Löydettyään Norwidin tekstit hän alkoi siirtyä hittihakuisista lauluista monimutkaisempiin rocknumeroihin samalla tavalla kuin progressiiviset rockyhtyeet, jotka omaksuivat nekin osin romantiikan ajan käsityksen taiteilijasta profeettana ja tämän musiikista suuria totuuksia välittävänä itseilmaisuna. Laulajatähti Niemenistä alkoi muotoutua klassinen säveltäjä, joka viihtyi vähemmän konserttilavalla toisten muusikoiden seurassa ja enemmän sähköisten instrumenttiensa kansoittamassa munkinkammiossaan. Suosion hakemisen sijaan hän pyrki itseilmaisuun. Katharsis oli ensimmäinen levy, jolla hän pystyi tekemään kaiken itse (aina kansikuvan suunnittelua myöten). Se myös näkyi suosiossa: suurin osa fanikunnasta oli huuli pyöreänä sen kuultuaan. Elektroninen avantgardismi tuntui liian vieraalta ja käsittämättömältä se, kuinka Niemen käytti lauluääntään, suosionsa ja yleisöön vetoavuutensa kantajuurta, vain parissa kohtaa ja silloinkin kuin yhtä soitinta elektronisessa orkesterissaan. Reaktio vain vahvisti Niemenin käsitystä, että hän oli Norwidin tapaan aikaansa edellä oleva nero. Sen verran hän ainakin oli oikeassa, että osa myöhemmistä arvioista on hehkuttanut Katharsista mestariteoksena.

Idée Fixe (1978) oli jonkinlainen yhteenveto Niemenin urasta. Albumi oli jo poikkeuksellinen julkaisu siinä mielessä, että sen kansiin oli pakattu kaksi LP:tä ja EP (Niemenin itsensä valvomassa uudelleenjulkaisusarjassa se jaettiin kahdeksi erikseen julkaistuksi CD:ksi, joihin oli lisätty pari bonusraitaa). Formaatti oli harvinainen missä tahansa, saati Puolassa, jossa populaarimusiikin tupla-albumeja julkaistiin nihkeästi. Kaksituntisella jötikällä kuhisee ideoita kaikista niistä musiikkityyleistä, joiden parissa Niemen oli seikkaillut 70-luvun kokeellisen vaiheensa aikana.

Katharsisin elektroniikkavirta jatkuu esimerkiksi ”Egejski błękitissä” rengasmoduloidun johtosoundin varioidessa kapeaa nuottijoukkoa jatkuvan elektroakustisen rytmin päällä. Onnistuneempi on lyhyt ”Qss I”, joka muistuttaa Enon ja Frippin yhteistöitä tai Heldonin niistä potkua saaneen kakkosalbumin sävellyksiä. Vaihesiirtymän puuteroima kitara rakentaa hienovaraisilla murtosoinnuillaan näyttämön, jonka Niemen taitavasti erilaisilla morsettavilla, käänteisillä ja ujeltavilla syntetisaattorisoundeilla, symbaalien aalloilla ja kosmisen ujeltavalla melodialla. Abstraktimpi ”Qss II” kerrostettuine scat-osuuksineen voisi olla Katharsiksen ylijäämää. Jälleen näissä kokeiluissa äänellinen kekseliäisyys koukuttaa kuulijan sisältöä enemmän, kuten lyhyessä ”Straceńcyssä”, jossa mellotronin prosessoidut sellot pingottavat melodisen vaijerin kuilun ylle jälleen Tangerine Dreamin tapaan.

Muualla sooloelektroniikka kuitenkin yhdistyy muihin vaikutteisiin muiden muusikoiden avustuksella. Pääasiassa tämä tarkoittaa paluuta jazzrockiin, nyt vain vielä suoraviivaisempaan versioon kuin vielä Niemen Aerolitillä (osaa näistä kappaleista N. Æ.–kokoonpano oli esittänyt elävänä jo vuonna 1975). Syntetisaattorien vauhdikkaat murtosoinnut ja riffit potkaisevat käyntiin ”Białe góryn” ja ”Twarzą do słońcan”, mutta hyvään vauhtiin päästyään kappaleet jäävät alustoiksi pitkille luukutussooloille. Niissä Niemen saavuttaa viimein fuusion paradoksaalisen täydellisyyden: valkohehkuisen energisyyden ja teknisen taituruuden kiehuva ydin säteilee ulos pitkäveteisyyttä.

EP koostuu lyhyistä otteista jälleen yhden Słowackin näytelmän, Sen srebrny Salomein, musiikista. Niemenin fragmentit kuvittavat näytelmän tarinaa rakkaudesta ja kapinasta herkällä kitaran ja sähköpianon tunnelmoinnilla (”Spotkanie Leona i Salomei”), syntetisaattorin ja mellotronin kansanomaisella melodialla (”W obozie ukraińskim”) ja aivan koomisen kuuloisella synteettisellä marssilla (”Defilada”), jota on vaikea kuvitella sopimaan 1700-luvulle. Nimenomaan erikoista soundia siinä kuitenkin lienee jahdattu. Soundi ratkaisee myös EP:n ainoassa laulussa ”Pieśn Wernyhory”: mellotronijouset ja trumpettimaisesti laulava syntetisaattori kannattelevat tämän masurkkarytmisen balladin yksinkertaista melodiaa Niemenin laulun ympärillä.

Niemen siis laulaa jälleen noin puolella kahden LP:n kappaleista. On spekuloitu, että Katharsiksen saamalla vastaanotolla olisi ollut osansa miehen päätöksessä hyödyntää taas äänihuuliaan. Virallisesti kuitenkin Niemen halusi jälleen kerran promotoida Norwidin tekstejä ja niiden kautta omaa maailmankatsomustaan. Idée Fixestä tulee näin sekä ohjelmallinen että musiikillinen yhteenveto. Niinpä ”Larwassa” Niemen palaa klassiseen soulvaikutteiseen lauluunsa tehdäkseen kunniaa Norwidin kuvaukselle teollisen vallankumouksen pääkaupungista Lontoosta levottomien lemuri-aaveiden kansoittamana rappiopesänä. Se naitetaan keskitempon funkkiin ”sivilisaatiobluesiin”, jota maustetaan saksofonin jazzmaisella huudatuksella ja entistä funkimmalla klavinettisooloilulla. Analogia musiikin ja sisällön välillä on kekseliäämpää kuin itse musiikki, joskin jälkimmäisen CD:n bonuksena kuultava versio funkkaa ja jatsaa kahta liukkaammin.

Muualla Niemen kumartaa Norwidin runoudelle niin, että uhkaa pyllistää musiikille. Haahuilevassa elektronisessa ”Marmur Białyssa” hän tyytyy lähinnä lausumaan sitä dramaattisesti. Kun Norwid taivastelee, että minne uupuikaan kaikki antiikin Kreikan heksametrinen loisto, kuulija voi miettiä, mihin katosi se melodinen muusa, joka teki Niemenin ensimmäisistä runotulkinnoista niin vereviä. Albumikokonaisuuden hajanaisuutta erilaiset lähestymistavat eivät ainakaan korjaa. Niemenin elektroniset tekstuurit ja tietyt musiikin eleet muodostavat jonkinlaisen punaisen langan läpi kolmen kiekon, mutta kokonaistaideteoksen sijaan Idée Fixestä muodostuu edellisiä albumeja dynaamisempi mutta myös epätasainen vyörytys. Monien 70-luvun progressiivisten jättialbumien tapaan se vain rönsyilee liikaa. Näiden lailla Niemen pyrkii välittämään sillä suuren sanoman, mutta hänen yrityksensä fuusioitua Norwidin kanssa ei ole kestänyt aikaa parhaalla mahdollisella tasolla ja vaikuttaa nyt tosiaan hieman elitistiseltä päähänpinttymältä.

Kuitenkin albumin hienoimmat hetket nousevat ”Moja pionskan” unenomaisen haltioituneesta laulusta. Yksinkertaisen inspiroiva melodia mukailee aineksia Tatravuorten alueen rikkaasta musiikkiperinteestä, ja sitä säestää klassistyylisen koristeellisesti soitetun flyygelin lisäksi viulu, symbaalit ja jostain efektien kalvon takaa kuultava sähkökitara. Niistä muodostuu hieno yhdistelmä kansanmusiikkia, klassista ja orientalista tunnelmaa, joka syntyy soiton melismaattisista fraaseista, modaalisista valinnoista ja tekstuurien pulssittomasta leijunnasta. Arvostelijoiden mielestä Niemen olisi voinut yhtä hyvin lausua runon ilman yritystä antaa sille melodia, varsinkin kun sanat eivät aina tahdo erottua selkeästi tunnelmoinnin alta. Itse koen musiikki välittävän kansallisromanttista kaipausta paljon elegantimmin kuin runon teksti.

Kuin vahvistuksesi samojen melodisten ainesten muunnelma esiintyy instrumentaalisena ”Legenda scytyjskassa”. Tätä Niemen kehittelee mellotronilla ja syntetisaattoreilla improvisoiden ja saa aikaan aikaansa nähden hämmästyttävän modernin kuuloisen soundin. Kuten jazzimmat raidat osoittivat, funkkiudestaan huolimatta Niemen ei ole mikään Jan Hammerin tai Herbie Hancockin tasoinen solistihirviö, mutta hän osaa saada syntetisaattorit laulamaan akustisten instrumenttien tai luonnonäänien tapaisella orgaanisuudella. Paljon riippuu yksinkertaisesta herkkyydestä volyymin, modulaation ja hajasävelten käytössä.

Molemmat tyylit yhdistyvät toisen levyn päättävässä upeassa ”Credossa”: Niemenin laulu työn ylistyksestä tekee tilaa instrumentaalisen kakkososan ”Burza i kolory tęczy” toisiaan matkivan syntetisaattorin ja saksofonin ekstaattiselle duetolle mellotronijousien lämpimässä vaipassa. Tässä on jotain liikuttavan vapauttavan tuntuista, mikä peilannee Norwidin kirjoituksissa myös kummittelevaa toivoa lunastuksesta, timantin välähdyksestä tuhkan keskellä.

Niemenin 70-luvun perään tuli vielä osuvasti otsikoitu Postscriptum (1980). Hän toteutti sen jälleen yksin ja lähes täysin pianoilla ja syntetisaattoreilla. Yleinen soundi on hyvästä äänityksestä huolimatta melko karu, turhasta riisuttu. Ilmeisesti Niemen äänitti albumin alun perin käyntikortikseen vuoden 1980 MIDEM-musiikkimessuille Cannesissa, jossa hän esiintyi Puolan delegaation jäsenenä, ja siitä oli tarkoitus tehdä vain pieni painos mainostarkoituksiin. Niemenin tietämättä levy-yhtiö Polskie Nagrania julkaisi sen LP:nä ja kasettina kotimarkkinoille ja otti siitä pikaisesti lisäpainoksia. Tämä tuskin lisäsi Niemenin ymmärrystä musiikkiteollisuutta kohtaan.

Synteettisestä soundistaan huolimatta levy palaa monin osin Niemenin aiempaan laulupohjaiseen tyyliin. Sen aloittaa uusi versio hänen vuoden 1967 nuorisohymnistään ”Dziwny jest ten świat”. Sen teksti oli saanut Niemenin mielessä varmaankin uusia synkkiä syvyyksiä, mutta melkein halpahintaisen kuuloinen synteettinen sovitus antaa kappaleella toisenlaisen sävyn. Maailma kuulostaa ehkä entistä oudommalta. Taantumaa aiempaan tyyliin kuvaa lapsellisen aseistariisuntajulistuksen tekevä koominen ”Pokój”. ”Nim przyjdzie wiosna” on vain hieman scat- ja instrumentaalijaksoilla outoutettu tyylikäs balladi, jonka voitto Intervision laulukilpailussa Sopotissa vuonna 1979 vahvisti, että Niemen osasi edelleen kirjoittaa myös kansaan vetoavia sävellyksiä. Kuvaavasti hän jätti Norwidin romanttisen moralisoinnin nyt kirjastoon pölyttymään, ja kirjoitti tämän kappaleen Norwidia modernimman ja yhteiskunnalle myötämielisemmän Jarosław Iwaszkiewiczin neutraalimman aistilliseen runoon. Tällä levyllä hän myös kirjoitti useita tekstejä itse. Ne eivät olleet Norwidin tasoa, vaikka ainakin kirjoitetussa muodossa niissä jäljiteltiin runoilijan erikoista tapaa jäsentää lauseitaan. Romanttisen ironian sijaan niissä kuvattiin vahvasti romanttista rakkautta, mitä Norwid karttoi visusti, ilmeisesti siksi, koska elämässä hänen romanttiset valloitusyrityksensä päättyivät torjuntaan ja perääntymiseen.

Toisessa kuuluisassa runossa, Jan Brzechwan ”Elegia śnieżnassa”, aistillisen ilon lähde on lumi. Niemen imitoi sen tuiskuja, muotoutuvuutta ja häilähteleväisyyttä taidokkaasti monikerroksisella syntetisaattorisävellyksellä sähköpianon polkkarytmien johtaman keveän rekilaulun ympärille. Tuplaavan kaiun käyttö on jälleen keskeinen elementti katoavaisten pyryjen havainnollistamisessa. Kaksiosainen elokuvamusiikkisävellys ”Żyć przeciw wojnie” venyttää syntetisaattoritutkielman neljännestunnin mittaan. Niemen on tässä Isao Tomitan maisemissa matkiessaan orkesteri-instrumentteja soundeilla, jotka ovat sointirooleistaan huolimatta selvästi ”epäluonnollisempia” ja ”kosmisempia” (sekä paikoin halvankuuloisia). Näin albumi havainnollistaa Niemenin siirtymän laulavasta nuorisoidolista itseriittoiseksi elektronisen musiikin säveltäjäksi.

Kahdeksankymmentäluvun alkaessa Niemen vetäytyikin sävellysbunkkeriinsa. Puolan sotatilalaki tuntui vahvistavan hänen pessimistisen käsityksensä sivilisaation tilasta, varsinkin kun televisiossa näytettiin ote hänen haastattelustaan, joka antoi ymmärtää, että hän kannattaisi lain julistamista. Se mustasi jonkin verran hänen mainettaan ja kunnolla hänen mieltään. Silti hän jatkoi satunnaista konsertointia ulkomailla ja keräsi aikansa laajimman kokoelman elektronisia soittimia Puolassa. Laitteistoaan hän kutsui nimellä robotestra, robottiorkesteri tai työkone. Pyhä työ siis jatkui, mutta työkoneen tuloksia kuultiin lähinnä teatterissa ja elokuvissa. Hänen vuosikymmenen ainoa varsinainen albuminsa Terra Deflorata (1989) synnytti vertailussa Niemenin 70-luvun parhaimpiin töihin samanlaisen ”ennen kaikki oli paremmin” -reaktion kuin Norwidilla nykyaikaan: se oli ajanmukaisen kuuloista mutta tylsän ennalta arvattavaa elektronista musiikkia ja sen sanojen itsekeskeiset turmion saarnat tuntuivat mahdollisimman epärelevanteilta hetkellä, jolloin todellinen toivo muutoksesta Puolassa näytti tulevan toteen.

Niemen vaikuttikin jonkinlaiselta anakronismilta, kun hän viimeisellä studioalbumillaan Spodchmurykapelusza (2001) vyörytti tavaramerkkimäisen hattunsa leveän lierin alta väkinäistä elektronista rockia ja entistä pakotetummalla runollisuudella tilitystä urastaan, kärsimistään vääryyksistä ja edelleen maailman menosta, joka oli yhtä moraalitonta ja turmeltunutta materialistisen uusliberalismin aikana kuin kommunismin autoritaarisen utopistisuuden alaisuudessa.[1] Jakautunut suhtautuminen uuteen materiaaliin ei kuitenkaan vähentänyt hänen statusta. Viimeistään sen jälkeen, kun syöpä kukisti hänet vuonna 2004, hänet nostettiin kansallissankarin kilvelle, jonka kiillotetusta pinnasta oli puhdistettu kaikki tahrat ja inhimilliset epätäydellisyyden merkit. Sitä seuranneina vuosikymmeninä eripuraiset arviot miehen urasta ovat kuitenkin saavuttaneet konsensuksen hänen keskeisistä saavutuksistaan: hän järisytti puolalaista popmusiikkia ”Dziwny jest ten światin” lauluilmaisulla, antoi alkusykäyksen progressiiviselle ja jazzrockille Enigmatic-albumillaan ja lunasti itselleen paikan puolalaisen elektronisen musiikin kummisetänä. Eiköhän siinä ole tarpeeksi yhdelle ihmiselle.


Niemenin musiikin taustoista ja vastaanotosta olen saanut tähän kirjoitukseen suuresti lisätietoa Ewa Mazierskan kirjasta Popular Polish Electronic Music, 1970 – 2020: A Cultural History (Routledge, 2021. S. 28 – 34, 72 – 74), Mariusz Gradowskin artikkelista ”Success, Failure, Splendid Isolation: Czesław Niemen’s Career in Europe” teoksessa Eastern European Popular Music in Transnational Context: Beyond the Borders, toimittaneet Mazierska, Ewa ja Zsolt, Győri (Palgarve McMillan, 2019. S. 119 – 135) ja molempien yhteisestä kirjasta Niemen Enigmatic (Bloomsbury Academic, 2022).


[1] Huvittava yksityiskohta on, että kappaleessa ”Manhattan ’93” osansa amerikkalaisen unelman arvostelusta saavat myös Niemenin englantilaiset progekollegat Yes ja ”Rick Wackeman”!

Pageantin loisto ja synkkyys

Musiikilliset ”battlet” eivät ole yksin räppäreiden alaa. Vuoden 1985 toukokuussa Tokiossa järjestettiin ”Progressive’s Battle Live” -festivaali, jolla pyrittiin tuomaan esiin niin sanotun kolmannen sukupolven japanilaista progressiivista rockia. Siinä yhtyeet Tokion ja Kansain alueen hyvin erilaisista skeneistä pantiin kilpailemaan toisiaan vastaan musiikillisten kaksintaistelujen sarjassa. Täällä Tokion klassisen sinfonisen ja King Crimsonin lumoama Outer Limits kohtasi Kansain voimakas naisääni edellä, nimensä veroisella suurudella rokkaavan Pageantin. Kohtaamisesta alkoi kuulemma Outer Limitsin jäsenten näyttävä pukeutuminen vastineena Pageantin räiskyvälle esitykselle ja värikkäille juonnoille, mutta pidemmän ajan vaikutuksena oli lopullinen kipinä levymerkki Made In Japanin perustamiselle. Tällä levymerkille ilmestyi Outer Limitsin tuotanto sekä Pageantin esikoisalbumi La Mosaïque de la Rêverie (1986). Pageantin levyä pidetään yhtenä tuon ajan progen merkkiteoksista.

Pageantin perusti vuonna 1981 kitaristi Kazuami ”Ikko” Nakajima. Nuori mies oli jo ehtinyt puuhata paljon progressiivisen rockmusiikin parissa. Hän oli 70-luvulla perustanut lyhytikäiseksi jääneen yhtyeen Rumble tulevan kosketinsoitintähden Toshio Egawan kanssa, ja pitkäikäisemmäksi osoittautuneen Fromagen. Jälkimmäinen oli varhaisimpia albumin julkaisseita 80-luvun sinfonisista yhtyeitä, mutta siinä vaiheessa Nakajima oli jo siirtynyt eteenpäin. Lisäksi Fromagen musiikki oli turhan usein nimensä veroista.

Toisin oli Pageantin laita. Yhtyeellä oli alun perin mieslaulaja, mutta tämän lähdettyä Nakajima huomasi, että yhtyeen kosketinsoittajalla, klassisesti koulutetulla Hiroko Nagailla oli vahva ja musiikkiin sopiva ääni. Yhtyeen täydensivät Hiroki Indou (rummut), Nobuyuki Nagashima (basso) ja viimeisenä vuonna 1984 Kazuhiro Miyatake (huilu, akustinen kitara). Ennen Tokion debyyttiään kokoonpano oli herättänyt huomiota kotikaupungissaan Osakassa, ja se sai yhden raidan festivaalia mainostavalle kokoelmalle. La Mosaïque de la Rêverie (kotimaassa Raden gensō) tehtiin tuntemattomalle progebändille poikkeuksellisen isolla budjetilla ja studioajalla (mikä ei ollut kauhean isoa), koska levy-yhtiössä luotettiin Nakajiman studio-osaamiseen ja musiikin myyntipotentiaaliin. Luottamus osoittautui ansaituksi.

Pageantin soundin juuret ovat Kansain progebändien tapaan Novela-yhtyeen melodisessa hard rockissa, jota se lauhduttaa ja rikastaa vahvasti elementeillä brittiläisten sinfonisten rockyhtyeiden vaikutteilla. Tuotanto on ajantasaista varsinkin rumpujen kohdalla, mutta kosketinsoittimissa nojataan paljon 70-lukulaisten analogisten syntetisaattorisoundien jäljittelyyn. Tässä on helppo vetää yhtäläisyysmerkkejä brittiläisen neoprogressiivisen rockin yhtyeiden välillä, mutta eroja on samalla mitalla yhtäläisyyksien kanssa.

Esimerkiksi nimikappaleen laulujaksoissa Hiroko Nagain elegantti laulu, akustiset kitarat ja romanttisklassisvaikutteinen piano tuovat mieleen Renaissancen. Vaikute oli harvinainen Euroopassa jo sen takia, että harvalla yhtyeellä oli naissolisti. Nagain ääni ei ylety samalla tavoin lepakkojen kuuloalueelle kuin joillakin hänen virkasiskoillaan, vaan siinä on tukevaa voimakkuutta, joka ottaa suvereenisti haltuun myös raskaammat laulut ilman rockmaneereja. Lisäeroja voi löytää laulun värisyttävästä vibratosta huippukohdissa ja melodiasta, jotka ovat tyypillisimpiä tietyille japanilaisille musiikkityyleille. Laulufraasitkin jakautuvat usein seitsemällä, viidellä tai kolmella jaollisesti.

Soittopuolella samanlaista nipponilaisuutta esiintyy Nakajiman Hackettin/Frippin -lailla ujeltavan kitaran soittaessa iwato-asteikkoa hyödyntävää, keinuvaa vastamelodiaa. Samoin 7/8-tahtilajissa kulkevan hard rock -osio hyödyntää hirajoshi-asteikkoa, ja sen jälkeinen basso-ostinatosta ja huilun pitkästä nuotista koostuva lyhyt breikki on sekin kuin temppelin tai puutarhan meditaatiosta repäisty. Näillä hienovaraisilla keinoilla Pageant tuo omaa kulttuuriainestaan eurooppalaiseen sinfoniseen rockiin, tuota monien yhtyeiden hellimää ambivalenssia vieraiden tekniikoiden ja omien perinteiden käytössä. Hyvänä esikuvana voi pitää Shingetsun ainokaista albumia vuodelta 1979.

Neoprogen tapaan Pageantin sävellykset ovat hyvin laulupainotteisia, koostuvat selkeästi erilaisista osista eivätkä poikkea rytmin suhteen radikaalisti rockin perusrytmiikasta. ”Vexation” on paras esimerkki tästä tyylistä, myös laadun suhteen. Lyhyen puhutun soittorasiaintron jälkeen akustiset kitarat alkavat soittaa Genesiksen mallisia laajennettuja murtosointuja. Nagai laulaa säkeistöjen kauniin yksinkertaisen mutta sointuja vasten harmonisesti rikkaan melodian lapsenomaisen kimeällä äänellä, jota kuullaan usein japanilaisessa progressiivisessa popissa. Miyataken vibratosta ja legatolinjoista kupliva huilusoolo johdattaa sävelmää rikkaiden sointukulkujen läpi. Vähennetyt soinnut ja kromaattiset medianttien muodostamat ketjut antavat melodialle unenomaista auraa. Ne ovat myös toki velkaa Tony Banksille, mutta epäilen, että Miyataken mielessä on ollut yhtä lailla Banksin yhtenä innoittajana toiminut Gabriel Fauré. Joka tapauksessa sävelkulku on tyypillistä neoprogea hienosyisempää. Samoin laulusäkeistöön palattaessa melodia on muuttunut ja Nagai laulaa syvemmällä, ikään kuin aikuistuneella äänellä. Tämä käy yhteen sen kanssa, että teksti tuntuu kuvaavan kaksosia, joista toinen kuolee ja toinen jää kiroamaan kohtaloaan.

Kappaleen keskiosa ponnahtaa tyypilliseen tapaan nopeampaan rockmenoon rytmisektion ja analogisen syntetisaattorin johtokuviolla, jonka ei voi kieltää muistuttavan herra Banksin työskentelyä ARP Pro Soloistillaan. ABA-rakenteisessa osiossa B-osaa näyttelee sähkökitaran muunnelma aiemmasta laulumelodiasta. Nopeasta osuudesta päästään hitaan juhlavaan kolmanteen osaan, jonka suurellisen melodian Nagai ensin laulaa korkealta ja kovaa, ennen kuin syntetisaattori ja Nakajiman kitara kertaavat sen osin päällekkäin. Äkkipysähdyksen jälkeen kappale päättyy vielä lyhyellä paluulla alkuosan huilusooloon. Lopputuloksena on tasapainoinen ja kaunis muunnelma tutusta kolmiosaisesta sinfonisesta rock-kappaleesta, jossa varsinkin laulun ja huiluosuuksien elementit erottavat teoksen eurooppalaisista aikalaisistaan.

Suorasukaisemman rockpuolen tuo esiin ”Echo” (”Kodama”), jonka keskitempoisessa jyskytyksessä rytmiryhmäkin on omimillaan. Eikä kappale ole suoraviivaista rockia, vaan kertosäkeistössä kellomaisen syntetisaattorin ja lapsenomaisen laulun synkopoitu yhteispeli tuottaa erikoisen, tosiaan kaikuvan melodian ja laulusäkeistöistä poiketaan kitara- ja syntetisaattorisooloihin, paikoin myös vaihtelevissa tempoissa ja tahtilajeissa. Länsimaisen progerockin vastapainoksi sanoituksen vaaniva puuhenki ja tukahduttavaksi kasvavat hoveniapuut rakentavat puhtaasti japanilaisen fantasiakertomuksen, jossa nuoruuden keväästä elämä kääntyy kieroutuneeksi kesäksi.

Albumin sanoja yhdistääkin eräänlainen eltaantunut, ylikypsä romanttisuus, jossa rappio hiipii jatkuvasti fantasian synkissä kulisseissa. Usein lapsuus näyttäytyy painajaisten lähteenä, kuten lapsen julmuutena nukkea kohtaan ”L’Enfer des poupéesissa” (”Ningyō jigoku”), mikä käy vastahankaan japanilaisessa kulttuurissa tyypillistä lapsuuden ihannointia ja kaipausta. ”Rires dans la nuit” (”Yoru warau”) kääntää goottilaiseksi fantasiaksi perinteisen romanttisen kuvaston putoavista terälehdistä ja liekistä, jonka intiimissä lämmössä ihminen saa hetken olla oma itsensä: nyt kertojan keho tuntuu toimivan oman, vampyyrimaisen tahtonsa mukaan, aivan kuin yksilöllisyys riistäytyisi hallinnasta himon ajamana, ja kaiken puhtaan ja kauniin täytyy kadota. Nagain ja Nakajiman sanat tavoittelevat samanlaisia tunnelmia kuin Mugen toisella albumillaan Leda et le cygne (1986), jolla Nakajima ja Miyatake soittivat. Monet tämän ajan japanilaiset yhtyeet hakivat vuosisadan vaihteen länsimaisesta romantiikasta oksidentaalista eksotiikkaa imagoonsa, muun muassa hyödyntämällä ajan maalaustaidetta levyjensä kansina. Aya Sudou, joka vastasi myös Outer Limitsin kansikuvituksesta, luo oman versionsa tästä keijumaalauksellaan. Fantasiamaisuus ja lapsenomaisuus saavat siinäkin makaaberin pohjasävyn.

Laulujen synkät sanomat eivät aina helposti erotu musiikin komeuden alta, varsinkin kun kohdeyleisönä ovat tällaiset kieltä tuntemattomat gaijinit. Tuleekin mieleen, että Pageant tarkoittaa juhlallisuutta ja loistoa, mutta nimenomaan vain ulkoisena prameiluna, pinnallisena näytelmänä. Tällaisen jännitteen voi aistia musiikin loistokkuuden (neljä seitsemästä Nakajiman sävellyksiä) ja sanojen synkkyyden (viisi seitsemästä Nagain kirjoituksia) välillä.

Albumin kääntöpuolen kappaleissa varsinkin musiikki nojaa ennen kaikkea Nagain laulun, Miyataken huiluosuuksien ja Nakajiman melankolisen kauniiden kitarasoolojen yhdistelmään. Elementit saattavat kuulostaa hieman eriparisilta ja niiden välillä saatetaan tehdä hyppyleikkauksia, kuten ”Rire dans la nuitissa” tapahtuu. Silti ne luovat tässäkin tehokkaan kuohuvan kokonaisuudessa, sillä dramaattinen ja värikäs polveilu on ollut progessa aina enemmän vetonaula kuin karkote.

”Un ciel de celluloïde” (”Seruroido no sora”) rikkoo hyvän kaavan siinä, että Nakajima toimii siinä solistina ja hänen äänensä ei erityisen voimakas ole. Silti se jollain tavoin sopii kappaleen leikkisään, japanilaistyyliseen melodiaan ja marssitunnelmaan, jotka heijastelevat sen nostalgista tekstiä lapsuuden leikistä. Ohut ääni on kuin eksyneen pojan, syntetisaattorin pentatoninen fanfaari kuin klovnin epävireinen trumpetti tekstissä. Pojan seikkailuja kuvaavassa instrumentaaliosassa Nagai imitoi hyvin taitavasti Tony Banksiäpitkässä sävelletyssä syntetisaattorisoolossaan, jonka välissä Miyatake soittaa oman romanttisemman soolonsa imitoiden hieman perinteisen puuhuilun sointia. [1] Valelopun jälkeen tuleva huipennus kuulostaakin sitten ihan kohottavalta, kun se hoilataan joukolla. Minkä jälkeen tulee vielä syntetisaattorijousien kooda muusta materiaalista irtonaisella impressionistisen haikealla sävelkululla, kuin muistelolla nostalgian verhon ja niiden halpojen selluloidilinssien läpi.

King Crimsonin ikisuositun ”Epitaphin” vaikutus tulee kuuloalueelle albumin vavahduttavassa loppuballadissa, joka on monella tapaa paljastavasti nimeltään ”Epilogue”. Sävellyksen läpäisevää hitaan murheellista mollitunnelmaa vahvistetaan kauttaaltaan paksuilla jousimatoilla sekä alun ja lopun instrumentaalissa surullisen kaunista huilulla ja sanattomalla laululla aivan selvästi karmiininpunaisten balladien eeppistä tunnelmaa hakien. Väliosan pitkää kitarasooloa pohjustaa laskeutuva bassokulku, joka on melkein kuin kappaleen melkein nimikaimassa. Mouruava kitara myötäilee sen vetovoimaa ennen kuin johdattaa syntikkafanfaareilla ja tonnin jousimatoilla koristeltuun huimaan lauluhuipennukseen. Jälleen sävellys antaa lainatuille aineksilla oman sävynsä. Teeman läpi varioitu koukku nousee puolisävelaskeleen ja putoaa pienen terssin ”The Court of the Crimson Kingin” tapaan, mutta melodia itse rakentuu suurimmaksi osaksi hirajōshi-asteikolle, japanilaisessa musiikissa yleisesti käytetylle pentatoniselle asteikolle. Tämä on japanilainen sinfoninen rockballadi parhaimmillaan.


Japanin progeyleisö otti albumin innokkaasti vastaan, ja Pageantin konsertit keräsivät yleisöä sekä myöhemmin myyttisiin mittakaavoihin nousutta mainetta. Ehkä näitä vahvuuksia hyödyntääkseen yhtye julkaisi vuonna 1987 osittain päällekkäisestä materiaalista koostuvat albumin Abysmal Masquerade (Japanissa Naraku no budōkai) ja EP:n Kamen no egao. Niistä löytyy uusia ja vanhoja sävellyksiä erilaisina studio- ja studioliveversioina. Yhtye tuntuu pyrkivän hinkatumpaan ja valtavirtaisempaa sointiin, ehkä isomman levytyssopimuksen toivossa. Varsinkin ”L’Enfer des poupées” on pelkistetty tömisteleväksi hard rockiksi ja sen klassisemmat kosketintekstuurit typistetty digitaalisen syntetisaattorin kylmänkiiltävään koukkuun.

Uusista kappaleista ”Manatsu no yoru no yume” on vain svengaavaa, melkeinpä 60-lukulaista poppia, jossa analogisen syntetisaattorin tutut tuuletukset ovat pelkkää tapettia. ”Kamen no egao” taas omaksuu city pop -balladin hempeän laulun ja pehmojazz-vaikutteiset tekstuurit, mukaan lukien pianosooloilua ja saksofonistia, joka korvaa lähinnä poissaolevan Miyataken. ”Naraku no budōkai” jyristelee jämäkästi eteenpäin 7/8-tahtilajin instrumentaalijaksoissa, joissa varsinkin uusi basisti Kazuhiko Yamada kunnostautuu. Laulusäkeistöt eivät kuitenkaan nouse samalla tasolle, ja väliosan pehmeämmät laulut sekä jazzpianobreikki tulevat kuin toisesta maailmasta, olkoonkin. Vaikka ne johtavat hienoon instrumentaaliseen kehittelyyn, kappale tuntuu jäävän silti rakenteeltaan torsoksi.

Vain ”Kumo no yakata” hyppää esiin joukosta. Reilun kahdeksan minuutin aikana se rakentaa laulun ja aavemaisen syntetisaattoriostinaton ympärille jylhän sovituksen, jonka goottilaisuus vihdoinkin sopii sanoihin. Paljon kiitosta kuuluu syntetisaattorien ja sanattoman laulun yhdistelmälle sekä Nakajiman kitarasyntetisaattorisoololle, jossa hän irtautuu melodiasta ja keskittyy äänen modulointiin parin ylipitkän nuotin ympärillä.


Live-versioiden sekaan on ujutettu myös muiden tekijöiden materiaalia. Nakajiman kohtuullinen tulkinta ”Firth of Fifthin” klassisesta kitarasoolosta ei ole yllättävä, varsinkin kun sen tunteellisuus tuntuu David Gilmourin soolojen ohella olevan hänen soolotyylinsä peruskivi, mutta yllättävämpi on ”Echon” raa’an energisen tulkinnan keskeltä esiin ponnahtava ote ”James and the Cold Gunista”, yhdestä Kate Bushin vähäisemmistä kappaleista. Ehkä sen ei pitäisi yllättää, kun ottaa huomioon, että moni tämän sukupolven japanilainen naislaulaja selvästi teki muistiinpanoja Bushin omintakeisesta äänenkäytöstä, jota Nagai jäljittelee tässä kiitettävästi. Kappale ei myöskään jäänyt hänen viimeiseksi Bush-coverikseen. Suurin osa materiaalista on sittemmin yhdistetty Abysmal Masqueraden CD-versioille. Vaikka se tällaisena täyttää kakkosalbumin mitat, mikään ehjä kokonaisuus se ei ole, vaan pikemminkin tilannekuva tai käyntikortti läpimurtoa odottaessa.

Suuren läpimurron sijaan tulkin Nakajiman ja Nagain välirikko. Nakajima lähti yhtyeestä. Uudistettu kokoonpano, johon kuului myös Magdalena-yhtyeessä aiemmin soittanut kosketinsoittaja Yuzo Kashima, jatkoi kuitenkin ja pääsi lopulta tavoitteeseensa, tekemään vielä toisen studioalbumin isommalle King Recordsille. The Pay for a Dreamer’s Sin (1989) siirtyy kuitenkin lähemmäs 80-luvun lopun rockin keskilinjaa. Tämän voi nähdä jo pelkistetyssä kansikuvassa, josta on karsittu ylitsevuotavimmat fantasiaröyhelöt. Se ja nimen hieman outo käännös (Japanissa Yume no hōshū) tuntuvat puskevan albumia hevirockia kohti. Todellisuudessa Nagain laulut ovat pikemminkin popmaisempia, silloinkin kun sovituksissa on isoa sooloa ja hieman osien vaihtelua kuten avauskappaleessa ”A Mare”. Kuudesta kappaleesta heikomman kolmanneksen muodostavatkin anonyymi balladi ”A Forget-Me-Not” ja suoranainen diskobiisi ”Alkaloid”. Jälkimmäinen kyllä saa aikaan keskimääräistä hikisemmän tanssigrooven vierailevan lyömäsoittajan avustuksella, mutta läpsybasson ja kirkuvien synatorvien kyllästyspommitus on paremmin kotonaan peilipallojen ja lameepaitojen seurassa kuin progealbumilla (vaikka sekä proge että disko olivat tuossa vaiheessa kaupallisesti lähes yhtä vanhentuneita).

Kuitenkin pidemmistä kappaleista löytyy edelleen kipinää. ”The Picture of Dorian Gray” on jälleen tyypillinen moniosainen sävellys. Herkkää laulettua A-osaa seuraa särökitaran hallitsema, särmikkäämpi B-osa, mikä ei ole yllättävää ajatellen laulun nimihenkilön kaksijakoisuutta. Molemmat kerrataan muunnelmina ennen kuin dramaattisemmin laulettu D-osa yhdistää sävellyksen ja henkilön molemmat puolet. Kertauksien väliin mahtuu vielä irtonainen C-osa, Miyataken kaunis huilusoolo. Samantyyppinen impressionistiromanttinen huilu- ja pianojakso kirkastaa haahuilevaa ”Lapis Lazulia”, joka ei tunnetta heruttavista lauluosuuksistaan ja kitarasoolostaan huolimatta pääse ryömintävaihteelta eikä sovi yhteen ison sinfonisen terminaattori-intronsa kanssa. Paljon puhuvaa on se, että Miyatake esiintyy vain näillä kahdella kappaleella.

Albumin päättävä ”Perpetual Perfection” kuulostaa lähinnä lännen neoprogelta, sillä se vie yhtyeen lähimmäksi molempien yhteistä Genesis-alkulähdettä. Suurin osa kappaleesta kun ei poikkea keskitempon triolisvengistä ja pideltyjen urkusointujen ja kitaran murtosointujen kannattelemasta G-duurisoinnun koristelusta. Se menee itsevarmasti kuin kappaleen sanat: mitä sitä täydellisyyttä parantamaan. Kun hypnoottisesta otteesta sitten livetään, se tapahtuu tuttuja sointulatuja pitkin ja urkupisteostinato muokkautuu newyorkilaiseksi tai hiljaisen maan mukaiseksi. Hiroyuki Maeno päästelee kaksi hard rock -kitarasooloaan intensiivisesti mutta ilman Nakajiman vastaavaa raastavaa melodisuutta. Keskiöön jääkin siis Nagain lauluääni, joka lopussa moniraidoitetaan Renaissance-malliseksi moniääniseksi lallattelukuoroksi. Vaikean vuoden 1989 mittapuulla Pageant onnistuu tekemään kohtuullisen progealbumin.

Tekemiset jäivät kuitenkin siihen, koska Nagai päätti, että nyt tämä tyttö lähtee Tokioon. Siellä hän otti nimen Lisa (tai Risa) Ohki ja rupesi laulamaan ammattimaisesti pop- ja anime-tyyppisissä projekteissa. Pageantin viimeisinä aikoina hän työskenteli myös Miyataken omassa progressiivisessa projektissa, jonka levytetyissä tuotoksissa Pageantin levyillä vain vilahtanut syvempi taidemusiikkivaikutteinen näkemys puhkeaisi kuorestaan…

Pageantin luoja Nakajima jatkoi osin samassa hengessä yhtyeissään Ie Rai Shan ja Romanza-Bekkan uusien soittajien ja naislaulajien kera. Niin kova oli kuitenkin Pageantin alkuperäisen materiaalin kysyntä, että 2000-luvun lopulla hän kasasi bändin soittamaan sitä nimellä Go To Hong Kong. Nyt laulajana vain oli mies, progressiivisen hard rock -yhtye Sophian entinen solisti Kenji Morikawa. Sen myötä Pageantin tarinan voi sanoa päättyneen siihen mistä alkoikin.

[1] Sävellys on ilmeisesti peräisin jo Nakajiman ajalta Fromagessa, sillä myös Fromage esitti tämän konsertissa vuonna 1983. Ehkä tämän takia Genesis-vaikutteet ovat tässä pinnassa. Koska sanoitus on myös kokonaan Nakajiman, tarina päättyy pelottavista aineksistaan huolimatta lapsen kannalta onnellisesti. ”Epilogue” ei ollut mukana alkuperäisellä LP-julkaisulla, joten albumi päättyi alun perin hyvin erilaisissa tunnelmissa tähän kappaleeseen, ikään kuin yhteislaulumaiseen loppukevennykseen.

Patrick O’Hearn: Rivers Gonna Rise (1988)

I

Kesän ääni, kaukaisuudessa…

Kuin tomupyörre ergin väreilevässä ilmassa
”Homeward Bound” kirmaa kitkattomasti
kohti käymätöntä kotiako?
Basson viedessä vaivattomasti
yli kuuman hiekan, kallioiden,
joiden termiikkikupla puskee
tulikärpästen parvea PPG:n aallolla.
Niiden pentatonista tanssia
halki kappaleen, halki albumin,
tämän kukkivan erämaan.
Kuin kangastus ne puikkelehtivat
elektrorytmien seassa,
muuttavat muotoaan,
katoavat Maunun kitaran kieliin,
ilmestyvät ”Subtle Persuasionin” lopulla,
kaikuvat viimeisellä aterialla
”Portobello Locksissa”.

Kuinka outoa, miten viehättää
tämä yksi kappale, tämä yksi levy,
tämä hetkellinen viheriöinti
menneen aikakauden.

II

Uuden ajan mies
sai Peacockilta otteet basson varteen,
sai Zappalta syntetisaattorin salaisuudet,
sai Missing Personsissa popin ja pompadourin.
Niistä saostui soolosoundi,
tekninen tisle sammion seinämiin.
Musiikki muovasi miehen,
Patrick O’Hearnin kanavakseen.
Jazz, pop ja elektroniikka,
kolme juostetta kiertyivät yhteen,
laskostuivat toisiinsa
Mutta vain tämän kerran
puhtaaksi alfaheliksiksi.
Ääneksi ilman beetalaskosta.
Rivers Gonna Rise juoksi halki
unissakävelijöiden erämaan.
Sen joiston vedet virtasivat syvemmällä
kuin muinaisuuden unelmat.
Hohtivat kirkkaammin
kuin kaikki Eldoradon kulta.

III

Digitaalisen aamunkoi
Mitsubishi X-800 O’Hearnin kotistudiossa:
Kolmekymmentäkaksi raitaa digitaalista ääntä
Private Musicilta tämän levyn tekoon.
Äänitekniikan johtoreuna,
niin terävänä että se viilsi ilmaa.
Ja silti, kuinka paljon kohinaa
nauhalle tarttuikaan!
Kaikki pienet melun rakeet
niin syvällä D50:n arkkitehtuurissa,
ettei mikään niitä voinut äestää,
taajuuskorjain täysin tukahduttaa.
Aivan kuin magneetti
nauha olisi vetänyt esiin
menneet äänet levottomista haudoista
entisen autotallin seinissä.

Mutta eikö juuri se
elähdyttänyt äänitettä?
Tuo hiljainen humina ”Acadian” taustalla,
kuin tuulen kuiske tekstuurin siipien alla,
analoginen aura synteettisen toteemin yllä.
Pieni epätäydellisyyden häive
digitaaliäänen fetississä.
Äänen varjo hiljaisuudessa.
Aave koneissa,
joihin se vuodatti hengen.

IV

Aikakauden soundi
Ja seassa oli toisiakin ääniä.
”Forgiveness” virtasi kuin mykkä rukous
nauhattoman basson kielistä.
”Reunion” riemuitsi
kielten rennoista riennoista,
kuin Paladinon pirueteista,
voisulan pehmeistä.

”Brief Repose” lepäsi Sylvianin ”Marian” lailla
subliimina kuin inertti kaasu.
Sen keskellä torven hento meditaatio
kaikui vilpittömyyttä.
Mark Ishamin harvat nuotit,
melkein naiivit mutta kovin osuvat,
väristivät harvaa synteettistä ilmaa,
härmistivät siitä musiikkia.

Nämäkin olivat kasarin ääniä,
taiteen ja laadun tavaramerkki
monen projektin kyljessä.
Se laskettiin kuin laminaatti
synteettisen pohjan päälle.
Hienostuneisuuden viiluksi viihteelle,
jalansijaksi luokkanousulle.
Se tasoitti rockin särmiä,
puhalsi jazzin viileän ohivirtauksen
poppikoneen polttokammioihin.

Sen sulo saattoi voittaa vetovoiman.
”Glory for Tomorrow’n” aamuhämärässä
Xenun torvensoittaja kohotti trumpettinsa.
Otti syntikoiden fanfaarin
kuin tuherruksen nuottipaperissa.
Puhalsi siihen elämän ja arvokkuuden
kuten kerran höyrypiirroksiinsa.
Ja se herätti jotain atavistista kuulijoissa.
Kun Bozzion rummut löivät marssia,
se nousi kuin valoammus ei-kenenkään-maan ylle
johdattamaan kuvitteellisia armeijoita länteen
kohti jotain sanatonta kunniaa
todellisuuden konekivääreistä piittaamatta.
Niiden luodit eivät pysäyttäneet zombeja
tässä uuden ajan aavetanssissa.
Hetken saattoi uskoa mitä vain…

V

Mikä merkitsikään tämä uusi aika?
Se Amerikka, jonka kansantaiteeksi tätä väitettiin?
Ei siinä soinut otsikon profetian kieli.
Ei noussut maan suola kansikuvan pölystä.
Henki ja juuri tarjoiltiin luomukääreessä kuin makeinen,
vailla ponnistusta mielessä ja multaa kynsien alla.

Se oli Kalifornian unelmaa.
Siellä mielet avartuivat kuin aina siniset taivaat,
kunnes ne kaartuivat itseensä
ja aivot putosivat syliin.
Se nousi hippien utopioista,
piirisirun lupauksesta,
tyhjyydestä ylenpalttisuuden keskellä,
puoliksi pureskelluista noukinnoista
henkisyyden noutopöydästä.

Musiikki oli sen kutsuhuuto,
CD sen puhtauden tae.
Levystä tuli elohopeainen peili
heijastamaan jokaisen loputonta egoa.
Hologrammi antamaan pinnalle syvyyttä.
Tuutulaulu itseriittoisuudelle.
Vaihtoehto todellisuudelle,
jota kilpailu hallitsi hampaat hurmeessa.
Pohjaton painovoimakaivo
puristi minästä singulariteetin.
Maassa, jossa kuplista kasvoi panssarikuoria,
kunnes mikään ei niitä läpäissyt.
Miljoona hermeettistä todellisuutta
ajelehti kauemmas toisistaan.
Ja samaan aikaan ulkona
joet nousivat ja aavikot etenivät.

VI

Joisto on nyt kuiva, tomu laskeutunut,
maa halkeilee meanderien laaksoissa.
Vain siltti, hiesu ja savi
kertovat veden muistosta
loputtomassa kuivassa erämaassa
kesän hiipuessa pois…

Mona Lisa: Le petit violon de Mr Grégoire (1976)

Muusikko, graafikko ja taidemaalari Phillippe Huart kuvasi nimisarjan huipennusta kansimaalauksessaan. Farkkuja pitävä Pierrot sekä herra Grégoire on maalattu muistuttamaan Dominique Le Guennecia lava-asussaan ja vanhan miehen naamiossaan. Huartin maalaus ei ainakaan vähentänyt vertauksia Angeen, sillä miehen värikäs kuvamaailma koristi samoihin aikoihin myös kolmen klassisen Angen julkaisun kansia.

Ranskalaisen Mona Lisa -yhtyeen mainetta on aina varjostanut vertailu Angeen. Siinä katsannossa Mona Lisaa on pidetty kehnompana jäljittelijänä. Yhtäläisyyksiä toki on. Molemmat yhtyeet aloittivat Pariisi-keskeisen ranskalaisen rockin periferiassa, Ange vuonna 1969 Belfort’ssa, Mona Lisa vuotta myöhemmin Orleánsissa. Molemmat soittivat omanlaista versiota sinfonisesta rockista, jota hallitsi teatraalisesti esiintyvän laulajan ranskankielinen ilmaisu. Angea ohjasi Christian Décamps, Mona Lisan keulakuvana toimi Dominique Le Guennec. Mona Lisa kiersi Angen lämppärinä vuonna 1974, ja Angen kitaristi Jean-Michel Brezovar tuotti yhtyeen ensilevyn L’Escapades myöhemmin samana vuonna. Vahvemman kakkoslevyn Grimaces (1975) aloitti Mona Lisan versio Georges Brassensin rentturetostelusta ”La mauvaise réputation”, samalla tavoin kuin Ange oli avannut Le cimetière des arlequinsin (1973) omalla rocktulkinnallaan Jacques Brelin porvaristoa pilkkaavasta laulusta ”Ces Gens-là”. Mona Lisa tuntui tosiaan aina tulevan Angen perässä.

Näin myös siinä, että kolmas levy Le petit violon de Mr Grégoire (1976) oli yhtyeelle samanlainen avainteos kuin Angelle oli ollut Au-delà du délire (1974). Mona Lisa oli itse asiassa hajonnut reiluksi kuukaudeksi sitä ennen kitaristi Christian Gallasin ja kosketinsoittaja-kitaristi Jean-Paul Piersonin riitaan. Muut neljä muusikkoa palasivat pian yhteen, mutta Gallasin korvasi yhtyettä ihaillut nuori Pascal Jardon, joka opetteli ohjelmiston ennätysvauhtia. Valtaosa albumin materiaalista oli tuolloin jo sävelletty, mutta uusi kitaristi ja aiempaa parempi tuotanto auttoivat osaltaan kohottamaan Le petit violon de Mr Grégoiren osakkeita edeltäjiin nähden.

Toisin kuin Angen levyillä, albumilla on kaksi instrumentaalia, LP:n A-puoliskon alussa ”Le chant des glaces” ja sen lopussa ”Solaris”. Molempia johtavat sankarilliset sähkökitaramelodiat, joita kosketinsoittimet tukevat ja täydentävät rytmiryhmän pitäessä yllä mutkatonta mutta reipasta rytmiä. Rumpali Francis Poulet’n säveltämä ”Le chant des glaces” varsinkin käyttää neljä ja puoli minuuttiaan hyvin huilaamalla puolivälin kimmeltävässä väliosassa, siirtymällä siitä pehmeästi jälkiosan muuntomolliin ja ponnahtamalla uuteen laukkaan Jardonin ulvovan soolon piiskaamana. Pierson kietoo kitaran ympärille vibratosta värähtelevän syntetisaattorilinjan, joka todella luo vaikutelman tuulesta jäätiköiden yllä. Angen tapaan Mona Lisan soundia hallitsevat särökitara ja melko ohuet kosketinsoitinsoundit, mutta Mona Lisalta puuttuvat Francis Decampsin uruistaan saamat toismaalliset äänet, ja yhtye soi geneerisemmällä Genesis-tyylillä. Tässä yhtye on jo kuitenkin saanut lisää leveyttä ja väriä sointiinsa.

Molemmat instrumentaalit sävellettiin alun perin taustamusiikiksi näytelmäsovitukseen Richard Bachin aikuisten satukirjasta Jonathan Livingston Seagull (Lokki Joonatan, 1972). Tästä huolimatta ne sopivat täydellisesti albumille, ja osoittavat, että juuri soittopuolella Mona Lisa oli tuolloin pikemminkin Angea edellä. Eivät Mona Lisan muusikotkaan ole mitään virtuooseja: rumpali Poulet esimerkiksi pitäytyy melko tavallisissa rockrytmeissä, joita hän kyllä antaa tulla kiitettävällä innolla. Instrumentaalipainotukseen vaikuttaa luultavasti juuri yhtyeen monet sävellys- ja säestystyöt teatterissa. Albumin CD-versioon on lisätty kolmas instrumentaali, hienovaraisen varjoinen ”La machine à théatre” jostain teatterituotannosta. Lisäksi toisin kuin Angea hallinut Christian Décamps, Le Guennec ei osallistunut Mona Lisan sävellystyöhön muuten kuin sanoitusten ja laulumelodioiden osalta.

Hänen päänumeronsa albumin A-puoliskolla on kitaristi Jardonin ensisävellys ”Allons z’enfant”. Se on melko tyypillinen tilkkutäkkimäinen kuuden minuutin progebiisi: reiluun kuuteen minuuttiin on mahdutettu neljä erilaista osaa, joista kolme voi katsoa pitkäksi introksi, väliosaksi ja koodaksi ainoan toistuvan osan muodostamalle laululle. Niiden vuorottelut, dramaattisetkin kuten siirtymä intron akustisen kitaran balladista varsinaisen laulun hard rock -marssiin, vastaavat Le Guennecin teatraalista esitystä, jossa hän esittää erilaisia rooleja.

Christian Décampsin tapaan Le Guenncin ilmaisu venyy lähestulkoon puhelaulusta karjahdukseen. Hänen äänensä on kimeämpi kuin Décampsilla ja siinä on vielä vähemmän perinteistä rockpohjaa. Hän muistuttaa tosiaan lähinnä kumiselliin valmista chanson-laulajaa. Tällainen ranskalaisperäinen lauludraama on se, mikä antaa ranskalaisille sinfonisille bändeille oman leimansa, mutta se muodostaa joillekin kuulijoille ylipääsemättömän kynnyksen. Omassa viiteryhmässään juuri Le Guennec usein polarisoi mielipiteet: joko hän pilasi Mona Lisan musiikin ärsyttävyydellään tai sitten oli sen pelastava enkeli omaperäisen teatraalisuutensa ansiosta. Konserteissa hän otti myös mallia Peter Gabrielistä käyttäessään vanhan miehen maskia erityisesti kappaletta ”Au pays des grimaces” varten.

Tuon kappaleen tavoin ”Allons z’enfantin” aiheena on sodanvastaisuus, jota se käsittelee musiikin tapaan episodimaisesti: lapsi muistelee ilmeisesti kaatunutta isäänsä, marssivia sotilasjoukkoja ihaillaan sarkastisesti ja sotilas kysyy kaatuneen toverinsa vierellä, eikö maailmasta löydy maata ilman sotaa. Viimeksi mainittu tapahtuu hyytävässä väliosassa, jossa kitara jauhaa synkkää kromaattista murtokuviota neljän asteen nousun läpi syntetisaattorin hohkatessa kylmyyttä kuin riitteinen lammikko juoksuhaudan pohjalla. Tässä Jardonin hallittu särmikkyys ja säröiset soolot muualla kappaleessa erottuvat muun albumin raidoista, joiden kitaraosuudet Galas oli jo enimmäkseen miettinyt valmiiksi. Vaikuttava on myös kooda, joka vaihtaa kieltämättä kömpelösti 3/4-rytmiin ja hitusen kirkkaampaan fis-doorilaiseen kiertoon. Jean-Luc Martinin basso saa samalla hieman funkkia askelta marssirytmiinsä ja Le Guennec voi kajauttaa heleästi sotaveteraanin terveiset, että kunnon sotilaat ovat nyt saaneet tarpeekseen. Mieliä kohottavasta lopusta tulee silti väkisin mieleen ”Squonkin” (1976) tunnelmaa löysäävä improvisoitu lopetus, mutta ei anneta sen häiritä.

A-puoliskolla on vielä lyhyt erikoisuus ”Le publiphobe”. Jean-Paul Piersonin hiljainen urkusävellys kulkee ja muuntuu yhtä aikaa melankolisen ja juhlallisen sointukierron selässä. Musiikki on kuitenkin vain taustaa Le Guennecin koomiselle monologille tavallisena ranskalaismiehenä, joka kuvaa päiväänsä yksinomaan käyttämiensä tuotemerkkien mukaan. Aamulla hän on Rexonaa, Gauloiseta ja Nesquikia, illalla William Saurinin valmisruokia, Philipsin väritelevisiota ja Epeda-patjaa ja siinä välissä hän ehtii käydä töissä Moulinexin tehtaalla sekä samastua pankkeihin ja ydinreaktoreihin. Yhtye olisi varmasti käärinyt hyvät voitot, jos Philip Douchet’n teksti olisi ollut maksettua tuotesijoittelua, mutta oikeasti se on vain pikkuhauska konsumerismin kritiikki: ihminen määrittää itsensä tavaroiden kautta ja lopulta hän on vain kokoelma brändejä. Pikkuhauskaksi välietapiksi jää kappalekin.

Albumin isoin harppaus Mona Lisalle on B-puoliskon täyttävä kolmiosainen nimisarja. Yhtye oli jo kuulemma alkuaikoinaan kirjoittanut parikymmenminuuttisen kappaleen, mutta ”Le petit violon de Mr Grégoire” on ensimmäinen levytetty yritys tällä saralla. Se on nimenomaan sarja, sillä Jean-Paul Piersonin kolmella sävellyksellä on vain vähän musiikkia yhdistäviä tekijöitä. Kokonaisuuden kannatinpalkkina toimii Le Guennecin tarina viulistista ja runoilijasta herra Grégoiresta, joka elää yhteiskunnan ulkopuolella vihan, alkoholin ja polttavan luomishalun kapselissaan kuin periranskalainen poète maudit (kuvaavasti kun Ranskassa tehdään aloitteita tupakoinnin tai alkoholinkäytön vähentämiseksi, juuri taiteilijat ovat ensimmäisenä parkumassa, että nyt paha pakkovalta yrittää kuivattaa luovuuden lähteen). Tarinakin on hieman episodimainen ja aukeni ehkä paremmin lavalla, jossa Le Guennec näytteli sitä pukeutuneena viulun kanssa heiluvaksi surullisen hahmon klovniksi Pierrot’ksi. Tässä hahmossa herra Grégoire kuvataan myös levyn kansikuvassa. Pierrot’lle oli 1800-luvun lopusta eteenpäin annettu juuri tällainen ”kirotun taiteilijan” tai kärsivän tarkkailijan rooli. Parhaiten tunnettu hahmon tulkinta on tietysti belgialaisen Albert Giraud’n runosarjassa Pierrot lunaire: rondels bergamasques (1884), ja luultavasti Le Guennec myös viittaa siihen. Varsinkin lyhyessä puhutussa introssa hän kuvaa samaan tyyliin kotimaansa rappiota ja näkee toivon hulluuden rajoilla häilyvässä viulistissa.

Ensimmäinen osa ”La folie” vangitsee tämän hulluuden ja toivon vastakkainasettelun musiikilla. Kitaran piruettien koristelemia a-aiolisia laulusäkeistöjä ajaa kiihkeä syntetisaattori- ja hihat-rytmi, kun taas kappaleen molemmissa päissä kitara puhkeaa uhkeaan melodiaan hieman raskasliikkeisemmän rytmin ja jousisyntetisaattorin B-miksolyydisen kulun päällä. Jälkimmäinen on se ”etäinen, outo musiikki”, jonka nimihenkilö on jo kuulevinaan väliosassa mutta jota hän ei pysty vielä tavoittamaan (sen sijaan Le Guennec lurauttaa jonkinlaisen mukaelman siitä huilulla). Väliosa muutenkin vetää henkeä (”Laissez-moi respirer”) ja sovittelee muiden osien melodioita ja sointukulkuja yhteen: lauluosion melodian kulmia hiotaan, kitarasoolon sankarin eleitä toppuutellaan a-aiolisen/C-joonialaisen ja B-miksolyydisen välisessä sumuisessa maastossa. Sävellys on erittäin tarttuva ja ehjä kokonaisuus.

”De toute ma haine” on nimelleen sopivasti sarjan vihaisin osio. Alun suututetun mehiläisparven lailla surisevasta syntetisaattorista mennään lähinnä hevimpää Genesistä muistuttavaan tömistelyjaksoon. Huudahtelevan laulun välissä Pierson tikkaa syntetisaattorilla Banks-tyylistä toccataa neljän tahdin paketeissa ja Jardon vastaa vuoroin perinteisemmillä rocksooloilla. Tässä kohdissa yhtyeen velkataakka Genesikselle on kuuluvin, kun muualla sitä on kevennetty aiemmista albumeista. Jälleen kappale tarjoilee klassisempaa kontrastia kertosäkeistössä, joka laskeutuu pianon johdattamana G-duurista kromaattisesti kvartin matkan sanattomien laulujen täyttäessä taustan Le Guennecin surumielisen kauniin melodian taustalla. Soolo-osuus sovittelee jälleen yhteen alkuosan sointukulkua ja kertosäkeistön tekstuuria, mutta muuten tämä kappale tekee yllättäviä käänteitä kuin raivon vallassa. Raivo päättyy isoihin voimasointusäkeistöihin sekä kitaran ja laulun kromaattiseen kilpahuuteluun, joka samentaa tonaalisen kuvan kuin viina ja raivo Grégoiren tajunnan. Tämä syöksy deliriumin syövereihin menee ranskalaisessa teatraalisuudessaan koomisuuden rajamaille. Jylhää melodista kaarta auttaa kannattelemaan Le Guennecin taustalla ilman krediittiä jättäytynyt Andre Balzar, Atoll-yhtyeen hieman rouheammalla äänellä siunattu laulaja, joka sattui piipahtamaan studiossa ja tarjoutui karjumaan Le Guennecin kanssa.

Monet progressiivisen rockin sarjat huipentuvat massiiviseen lopetukseen, mutta ”Plus loin vers le ciel” hylkää helpoimman ratkaisun. Sarjan pisin osio palaa syntikkatuulisen alun jälkeen ”La folien” a-aioliseen sävellajiin melko vakavahenkisenä, mutta sitten alkaa kehitellä ilmavan ihastelevaa teemaa jossain ”De toute ma hainen” koluamilla d-mollin ja G-duurin raja-alueilla. ”La folien” tapaisen pulppuavan kompin päällä huilu ja syntetisaattorit pyöräyttelevät yhteen kietoutuvia koristeellisia melodioitaan kuin taitolentokoneet värivanoja. Ison ja hitaan kertauksen sijaan ”Plus loin vers le ciel” keskittyy rytmiin ja lähes kontrapunktiseen sointilinjojen sekoitteluun. Näin sarja liikkuu klassisesta sinfonisesta rocklaulusta hevimpään ja rönsyilevämpään rocklauluun ja päättyy suoraviivaiseen ja keveään fantasiaan. Värikkyys, energisyys ja musiikin hyvä virtaus tekevät kokemuksesta nautittavan rikkaan ideoiden virtauksen, vaikka draamaa ei ymmärtäisikään.

”Plus loin vers le cielin” lauluosuus päättyykin satumaisesti puheeseen: Herra Grégoire tavoittaa vihdoin ylimaallisen kauniin musiikin tuulen halki laaksojen kantamassa paimenpillin äänessä, alkaa soittaa sitä ja lumoaa koko kansan. Lopussa soitto voittaa painovoimankin ja Grégoire tanssii taivaalle vetäen mukaansa lapset kuin messiaanisempi versio Hamelnin pillipiiparista, samalla kun katselijajoukko toistaa kannustushuutona ”jouez!”-aiheen ”De toute ma hainen” lopusta. Tai ehkä kyse on vain kollektiivisesta hulluudesta, ylösnousemuksen sijaan romantisoidun kuoleman vertauskuvasta. Kappale päättyy yhtä aikaa nousevaan ja laskevaan oktaavikulkuun, joten tulkita voi miten haluaa.

Le petit violon de Mr Grégoirea on kyllä yleensä tulkittu myötämielisesti. Sen kohdalla monet kriitikotkin jo myönsivät pitkin hampain, ettei Mona Lisa vain roikkunut Angen takinliepeissä. Omasta mielestäni albumi on lajinsa parhaimmistoa eikä häpeä Angen huippujen rinnalla. Jälleen kerran Mona Lisan historia tuottaa kuitenkin enkelimäisen rinnastuksen: aivan kuten Angen Au-delà du délireä seurasi tasaisen vahva Emile Jacotey (1975), Mona Lisa tuotti tämän jälkeen albumin, jota monet pitävät vielä Le petit violonia parempana. Siihen palaamme toiste – ennen kuin on liian myöhä…

Dire Straits: Alchemy: Dire Straits Live (1984)

Alchemyn nimi tuli australialaisen Brett Whiteleyn maalauksesta, johon vain lisättiin kitara. Dire Straitsin levynkannet olivat usein abstrakteja tai impressionistisia, ja kitara oli yleensä ainoa viittaus musiikkiin.

Dire Straitsin nousu yhdeksi maailman suurimmista rockbändeistä ei todellakaan näyttänyt tähtiin kirjoitetulta. 1970-luvun lopulla popmusiikin liike kohti perusasioita kohti oli kyllä tehnyt ilmaston suotuisammaksi yhtyeen juurevalle kitararockille, mutta Lontoon pubit olivat täynnä yrittäjiä, joista useimmat soittivat räväkämmin kuin tämä nelikko. Eikä se herättänyt huomiota ulkomusiikillisilla seikoilla tai esiintymisellään. Yhtyeen keulakuva ja säveltäjä, kitaristi Mark Knopfler näytti lähinnä siltä, mikä olikin, eli kolmea kymppiä lähestyvältä entiseltä opettajalta ja journalistilta, ja lauloi kapea-alaisella äänellä, jota alussa verrattiin Bob Dylanin lauluun kielteisessä mielessä. Ainoastaan rumpali David ”Pick” Withersillä oli takanaan pidempi musiikkiura studiomuusikkona ja varhaisessa progebändissä Spring (jossa hänen lempinimensä kirjoitettiin mannermaisemmin Pique). Knopflerin ikätoveri John Illsley (basso) ja nuorempi veli David Knopfler (komppikitara) olivat soittaneet vuosia vain pubeissa.

Ei siis ole ihme, että yhtye valitsi nimekseen Dire Straits, koska se kuvasi persaukisten ja räkälöissä soittavien muusikoiden kurjaa elämää vuonna 1977. Eikä ihme, että se vääntyi usein homofoniksi Dire Straights, joko vahingossa tai varsinkin myöhemmin tahallaan pilkkaamaan yhtyeen imagon ja musiikin oletettua särmättömyyttä.

Kuitenkin, kun konserttialbumi ja -elokuva Alchemy: Dire Straits Live julkaistiin vajaat seitsemän vuotta myöhemmin, yhtye oli julkaissut neljä studioalbumia, jotka olivat olleet myyntimenestyksiä ympäri maailmaa, ja joukon hittisinglejä. Lisäksi yhtye oli keikkailut hengästyttävällä tahdilla ja täyttänyt koko ajan kasvavia keikkapaikkoja Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Australiassa keräten samalla mainetta kovana liveyhtyeenä. Alchemy onkin yksi harvoja 80-luvun virallisesti julkaistuja rock-konserttilevyjä, jota ei ole korjailtu jälkeenpäin studiossa. Se ja elokuva taltioivat soittamisesta selvästi nauttivan rockyhtyeen pitkän kiertueen viimeiset konsertit ilman temppuja lavalla tai jälkituotannossa. Sen kautta piirtyy kuva Dire Straitsin kehityksestä.

Avaimet tähtiin löytyivät Mark Knopflerin kitarasta ja lauluista. ”Sultans of Swing” pääsi soimaan radioon, hankki yhtyeelle levytyssopimuksen ja nousi hitiksi vuonna 1978. Vuonna 1983 se oli konserttien merkkipaalu ja yhä se on oikeastaan täydellisin osoitus tekijänsä kyvyistä. Se on nopea, viisi- ja puoliminuuttinen kappale, joka menee eteenpäin tiukalla mutta ilmavalla groovella, mitä korostaa varsinkin Illsleyn riisuttu bassokuvio ja Withersin yksinkertaisen menevä komppi. Rytminen tausta jättää tilaa ja suuntaa valonheittimet Mark Knopflerin lauluosuuksiin, kitarafilleihin niiden välissä sekä kahteen pitkään kitarasooloon. Siinä missä Knopflerin hieman ironinen laulu on eläväistä mutta kapea-alaista, sen kanssa perinteistä rockin vuoropuhelua pitävä kitara laulaa notkeasti, vivahteikkaasti ja itseluottamusta puhkuen. Knopflerin tyyli on yhdistelmä perinteistä rockia, blues-tyylisiä taivutuksia ja kantria muistuttavia stilikkamaisia liukuja sekä dempattua säksätystä siirrettynä mollipohjaiseen pentatoniseen pohjaan. Jo ensimmäiset arvostelut havaitsivat miehen velan J. J. Calelle. Mutta näitä Knopfler käyttää luomaan omaperäisiä ja lyyrisiä melodian pätkiä vetämällä ideoita kansanmusiikista sekä vanhasta jazzista ja hyödyntämällä sopivasti väritettyjen sointujen ääniä murtokuvioina. Toisin kuin rockkitaristit yleensä, hän soittaa enimmäkseen sormilla, ja nyhtää soittimestaan notkeita kuvioita, tarkkoja taivutuksia ja dynaamisia yksityiskohtia.

Kun Iso-Britannia tuona aikana tärisi punkin säröseinärämpytyksestä ja uuden raskaan rockin tilutuksesta, Knopflerin soitto tuntui juurevalta, ilmavalta ja vanhanaikaisuudessaan tuoreelta. ”Sultans of Swingin” lyyrisessä keskisoolossa ja räväkämmässä loppusoolossa on virtuositeettia: jälkimmäisen huipennuksessa hän tilutti kuudestoistaosanuottien murtosoinnuilla itsensä kuulijoiden tajuntaan ja antoi kunnon vastuksen nousevan hevin skebahirviöille. Mutta hän ei panssaroinut soittoaan säröllä tai efekteillä. Vain lievä kaiku sävytti Fender Stratocasterin kirkkaan kireää ääntä, joka lähti humisevista talla- ja keskimikrofoneista rinnakkaiskytkennällä. Tätä soundin ja soiton kiasmaa matkivat lukemattomat kitaristit 80-luvulta eteenpäin. Miltä kuulostaisi punkvaiheen jälkeinen Eppu Normaalikaan, jos Dire Straits ei olisi murtautunut ulos pubeista?

Sävellyksenä ”Sultans of Swing” saa yhtä aikaa staattisen ja rauhattoman tunnelmansa neljän soinnun laskevan andalusialaisesta kadenssin hämyisyydestä ja rinnakkaisduurin dynaamisemman I – V – IV-kuvion vuorottelusta. David Knopflerin alun perin soittamassa komppikitarassa kuuluu myös kaikuja flamencokitaran soittotyylistä. Sävellyksen liiman lailla tarttuva kertosäekoukku on nimenomaan rytminen: Knopfler soittaa 70-luvun rockille standardin kolmen soinnun aiolisen lopukkeen kolmisointujen kvinttikäännöksillä ja jatkaa kvinttihypyillä terssi- ja kvinttikäännettyjen F- ja C-sointujen läpi. Fraseeraus tuo mieleen pianon tai pienen puhallinsektion staccatoiskut, mikä sopisi laulun aiheeseen. Vaikutelma on hyvin dramaattisen painokas, mutta sointukulku ja käännökset vaimentavat iskua ja samalla tuovat siihen jazzmaisia sävyjä.

Dramaattisuus on ironisessa ristiriidassa sanojen kanssa. ”Sultans of Swing” pelkästään kuvaa otsikon mukaan nimetyn puoliammattimaisen jazzbändin keikkaa välinpitämättömälle ja harvalukuiselle pubiyleisölle. Mitään ei varsinaisesti tapahdu, ja musiikin suurelliset kadenssit vain alleviivaavat, kuinka koomisen huonosti yhtyeen mahtipontinen nimi ja vanhanaikainen dixieland-musiikkityyli sopivat muusikoiden olemukseen ja tilanteeseen. Monien myöhempien Knopflerin tekstien tapaan sanoitus tarjoaa sivustakatsojan hieman ironisia ja melankolisia huomioita tavallisten ihmisten elämästä, joka usein ei mene aivan kuin Strömsössä. Se kerrotaan puhekielellä ja yksinkertaisilla mutta ei banaaleilla riimeillä. Esikuvia voi löytää brittiläisestä folkmusiikista tai Ray Daviesin pienenglantilaisuuden arkisista kuvauksista. ”Sultans of Swingin” hän repäisi nimeä myöten aivan elävästä elämästä. Vaikka nämä swingin sulttaanit soittavat erilaista musiikkia, heidän kokemuksensa olivat varmasti omakohtaisia myös aloittelevalle Dire Straitsille, jonka esiintymiset vetivät tuolloin lähinnä yksinumeroisia määriä ihmisiä. ”It ain’t what they call rock’n’roll” kuvasi myös yhtyeen suurimman suosion synnyttämää vastareaktiota kovemman rockin fanien joukossa.

Alchemylla kappaleen soundi on kuitenkin kasvanut pubiin mahtuvasta kitararyhmästä konserttisalit täyttäväksi lihaksikkaaksi rockiksi. Kosketinsoittimet paisuttavat soundia, Knopfler on vaihtanut vuosikerta-Stratonsa Schecterin jykevämpään malliin, ja Withersin kiertueelle korvannut walesilainen Terry Williams paukuttaa menemään kahta kovemmalla ja räiskyvämmällä otteella. Eikä kappale huipennukaan Knopflerin toiseen sooloon, vaan rauhoittuu toistelemaan kertosäekoukusta ja soolon murtosointujaksosta koostettua riffiä. Sitten tempoa, volyymiä ja nuottimääriä hilataan taas vähitellen ylöspäin, kunnes entistä raivokkaampi tilutus vie kappaleen hengästyttävään loppuun. Ei jää epäilystäkään, etteikö yhtye olisi uuvuttavien pitkien kiertueiden myötä karaistunut tiukasti yhteen soittavaksi ja vaikuttavaksi livebändiksi. Samalla volyymin ja loppucrescendojen venyttely kertoo yhtyeen kasvusta kohti stadionien kokoisia soittopaikkoja ja musiikin muutoksesta niiden vaatimusten täyttämiseksi. Sulttaaniparkojen uho kuulostaa entistä suuruudenhullummalta.

Mies, kitara, hikipanta. Kahdesta jälkimmäisestä tuli Mark Knopflerin tavaramerkkejä, mutta hikipanta tuli varustukseen ihan käytännön syistä, toisin kuin Stratocaster.

Konserttiversioiden paisuvat sovitukset kuuluvat varsinkin laimeahkoksi jääneen kakkoslevyn Communiqué (1979) kappaleissa. [1] ”Once Upon a Time in the West” on yhtyeelle yleinen hitaahkon tempon groove-pohjainen kappale. Groovessa yhdistyy kaksi ajan popille tyypillistä vaikutetta: reggae-sävyinen ensimmäisen iskun väljyys ja funk-kitara. Kuitenkin erikoista groovessa on se, että epätasaiset fraasit muovaavat ne enimmäkseen neljäntoista iskun pituisiksi, jolloin rytmi poikkeaa paikoin 4/4-poljennosta. Hidas aloitus ja pitkä väliosa rakentuvat Knopflerin tarkasti soittamien mutta silti hämyisän kuuloisten soolojen ympärille ja sisältävät muutenkin lievästi laajennettuja sointuharmonioita. Yhdessä säkeistöjen vihaisen haukahtelevan ja kertosäkeen melankolisen laulutyylin kanssa kappale kuulostaa hitusen psykedeeliseltä: niin päihtyneeltä ja turhautuneelta kuin Knopfler ilmeisesti oli sitä kirjoittaessaan. Toki sen suuttumus ja väkivaltainen kuvasto on elokuvan innoittamaa ja jonkin verran performatiivista, ei punkräyhäystä yhteiskunnallista rappiota kohtaan. Ottaen huomioon kertosäkeen valittavan pariäänitaivutuksen kitarassa ja laskevan melodiakuvion uskoisin, että kappaleen nimi viittaa länsimaisen yhteiskunnan tilan lisäksi myös erääseen tiettyyn elokuvaan. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Balladi ”Portobello Belle” oli albumin melodinen kohokohta. Akustisen kitarariffin syklinen kahden soinnun kierto ja melodia ovat folkvaikutteisia ja kappale näyttää muutenkin Knopflerin kiinnostuksen kelttiläiseen ja englantilaiseen kansanmusiikkiin. Toistuva silmukka pitää hyvän folkin tapaan kuulijan otteessaan, aivan kuten tilannetta tarkkaileva teksti pitää päähenkilönsä koko ajan esittämässä kovaa ja rajoja rikkovaa, mutta silti pyörimässä miehisen katseen tarkkailevan ja hieman ylimielisen silmän alla. Kertosäe vihdoin katkaisee silmukan tehokkaalla siirtymällä alennettuun seitsemänteen asteeseen ja vahvistaa, että tämä on tosiaan Knopflerin moderni versio kansanballadista, kuvaus modernista neidosta monikulttuurisessa Lontoossa – ja laulun kohde itse samastuu tähän.

Kuivasta ja minimaalisesta studioversiosta, jota täydensi vain minimaalinen piano, avautuu Alchemylla dynaaminen ja värikäs teos. Tekstin monikulttuurista näkymää peilaavat sovituksen erilaiset elementit: pillimäinen syntetisaattorimelodia, joka matkii kelttiläistä kansansävelmää, saa vastaansa calypso-soundia matkivan vibrafonin ja reggae-bassofraaseja, kun Mel Collinsin saksofoni vahvistaa kappaleen englantilaista päämelodiaa. Elementit on punottu yhteen onnistuneesti ja Knopfler esittelee ne kappaleeseen lisätyssä pitkässä introssa. Tämä oli alkusoittoa pienimuotoisten kitarabändilaulujen laajentamisesta paitsi sopimaan isoille keikkapaikoille myös säveltäjän kunnianhimon laajentamisesta.

Making Movies (1980) oli se albumi, jolla Dire Straitsin soundi ja musiikki kokivat kasvupyrähdyksen koon, laadun ja kunnianhimon suhteen. Sen kappaleet olivat pidempiä ja tasavahvempia kuin edeltäjillään. Tärkein muutoksen katalyytti olivat Bruce Springsteenin luottomiehen Roy Bittanin soittamat kosketinosuudet. Alchemylla kuullaan kolme albumin nopeista kappaleista. Näistä ”Solid Rock” on lähinnä hyvin kyynisellä tekstillä varustettu boogiepala. ”Expresso Love” ja ”Tunnel of Love” sen sijaan ovat muutoksen terävimmässä kärjessä. Sattumaa ei liene, että molemmissa lauluissa kertoja tilittää yöelämän ja rakkauden mieltä sumentavaa huumaa.

”Expresso Love” varsinkin rakentuu kahdeksasosanuottien jyskyttävälle voimasointuriffille, joka svengaa rumba-aksenteilla. Yhdysvaltalainen Hal Lindes, joka korvasi riitaisissa merkeissä lähteneen David Knopflerin Making Moviesin kiertueelle, soittaa sen plektralla. Tässä kuuluu jo Yhdysvaltojen areenoiden kaiku. Knopflerin johtoriffit täydentävät ja värittävät tätä kuviota. Kaiken päälle Knopflerin tapaan Newcastlesta lähtöisin oleva Alan Clark toistaa vikkelillä sormillaan Bittanin tunnusmerkkimäiset kosketinosuudet: riffin ympärillä vilistävät melodiat, klassistyyliset murtosoinnut, koristeelliset kirkkaat pianosoinnut. Kappale näin kuhisee ja kiitää eteenpäin aivan kuin kertoja pakkomielteisen ihastuksensa viemänä, ja sen pakottava rytmi ja kierto tempaavat mukaansa kuin tekstin kehämäinen logiikka (”Feel so good ’cos I feel so good”) aina kitarasooloa myötä, joka rakentuu riffiä mukailevista kuviosta ja fraseeraa kuin tekstin saksofoni. Kertojan epäilys herää hetkeksi vain kertosäkeistön lopussa, jolloin sointukulku tekee ainoan ”epätodellisen” tuntuisen poikkeaman B-duurista A-duuriin ja jää lopulta häilymään pidätetylle G-septimisoinnulle kuin kangastus. Hetken huumaako vain? Mutta rytmi palaa aina entistä pakottavampana ja taas miestä viedään.

”Tunnel of Love” on monisävyisempi ja hienosyisempi kuvaus ihastuksesta ja menetyksestä, ehkä jo senkin takia, että ”Expresson” pakottavan preesensin sijaan se muistelee mennyttä Newcastlessa ja nostaa sen keskeisen tivolimuiston laajemmaksi metaforaksi elämälle bändissä ja sen ulkopuolella. Olennaisinta on kuitenkin se, kuinka Knopfler uskaltaa siinä kokeilla laulurakenteella. Rivakoiden ja paikoin aggressiivistenkin säkeistöjen ja kertosäkeistöjen jälkeen seuraa vielä kaksiosainen väliosa. Osat painottavat hyvin kokemuksen eri puolia. Ensimmäisessä tulevat pinnalle nykyhetken pettymykset ja ikävämmät sanaleikit kuten whirligig (karuselli, huono keikka tai muinainen rangaistuslaite) ja shooting gallery (tivolin ampumakoju tai huumeluola), laulumelodiat ovat loppua kohti laskevia ja g-molli jurnuttaa, kunnes C-duuri tempaisee melodian eteenpäin (luultavasti valheellisella) lupauksellaan ”rockaway, rockaway” (viittaus New Yorkiin ja sitten Amerikan kuviteltuihin ihmeisiin, mutta myös musiikin tai huumeiden tuudittavaan vaikutukseen). Jälkimmäisen melodiassa on kuplivien terssien ja nousujen sekä duurivoittoisen harmonian ansiosta optimistisempi sävy, ja tekstissä muistot kultaavat nykyajan karuuden. Tätä seuraa kaavan mukaisesti soolojakso, joka kuitenkin yllättää napakoilla katkorytmeillä sekä kitarasoolon ja rummutuksen purskemaisella ärhäkkyydellä. Viimeisen säkeistön ja kertosäkeistön jälkeen väliosat kuitenkin kerrataan samalla tempoa ja volyymiä hidastaen. Väliosan jälkiosan instrumentaalisesta versiosta muodostuu kappaleen rapsodinen loppusoolo.

Tässä kohtaa kriittisimmät äänet vetivät yhtäläisyysmerkkejä Springsteenin eeppisiin sävellyksiin kuten ”Jungleland” (1975), ei vähiten Bittanin omia melodisia kuvioitaan kierrättävän soiton takia. Knopflerin tekstissä tarkkaillaan ja romantisoidaan Newcastlen katuelämää hieman samalla tavoin kuin Springsteen tekee New Jerseyn puolella. Dire Straitsia oli alussa luultu yhdysvaltalaiseksi yhtyeeksi rapakon molemmin puolin, koska Amerikka kuului vahvasti Knopflerin sävellyksissä ja ilmaisussa.

”Tunnel of Loven” moniminuuttista loppusooloa ei kuitenkaan voi erehtyä pitämään Springsteenin tekosina. Knopfler rakentaa laulavan melodian hempeillä taivutuksilla ja volyymipedaalilla maustetuista pätkistä, varioi sitä kulmikkaammin ja palaa taas teemaan keskiöön samalla kun nostaa rekisteriä ja volyymiä yhdessä bändin kanssa. Kliimaksissa varsinkin Clark lisää harmonisia sävyjä ja tunnelämpötilaa legato-juoksutuksilla, jotka ovat kuin klassisia väännöksiä alun tivolivalssiaiheista.

Konserttiversioita paisutettiin kahdeksasta minuutista vielä usean minuutin instrumentaali-introlla. Tämä on alussa musikaalimaisen suurellinen ja sitten mietiskelevä erillissävellys, jossa välähtää paitsi otteita kappaleen aloittavasta pianokuviosta myös osia 60-luvun pop-hiteistä. Ehkä se näin vie kuulijaa siihen muistojen maailmaan ja aikaan, jossa kappale tapahtuu. ”Tunnel of Love” on jo silti itsessään kehitysaskel kohti rocklaulua laajempaa kerrontaa.

Albumin hittilaulu oli kuitenkin ”Romeo and Juliet”. Se oli Knopflerin ensimmäinen varsinainen tunteelliseksi rakkausballadiksi laskettava raita, mikä varmasti vaikutti sen menestykseen. [2] Sen runkona toimii yksi Knopflerin näteimmistä melodioista, jonka hän näppäilee sormin resonaattorikitaralla ja säestää sitä mandoliinimaisesti soitetuilla akustisen kitaran kolmisoinnuilla. Siitä kappale saa folkmaista keveyttä, mitä jatkaa säkeistöjen laulumelodia ja pop-nostalginen neljän soinnun kulku pohjalla. Samantyyppistä kitaramelodisointia Knopfler oli väläyttänyt aiemmin kappaleessa ”News”, mutta tuon kappaleen melankolisuus ei ota sydämestä yhtä syvältä kuin ”Romeo and Julietin” leikkisämmän kauniit melodiat. Silti ”Romeo and Juliet” on myös todellisuudessa kertomus sydänsurusta ja mieskertojan ahdistuksesta. Knopflerin lähes puhemainen, mutta vivahteikas laulu ja ironiset viittaukset viattomamman ajan populaarimusiikkiin kääntävät sävyn vähitellen synkemmäksi ja lopullisena naulana säkeistön lopussa laulumelodia ei enää laskeudu g-nuottiin, C-duurin viidenteen asteeseen, vaan jää a- tai f-nuottiin nostamaan jännitystä, kunnes ensimmäinen vahva kadenssi vie kertosäkeistöön. Sen voimakkaampaa ja liikuttavaa laulumelodiaa pönkitetään entisestään jälleen tutulla aiolisella kadenssilla ja koko bändin voimalla. Ilman hallittua dynamiikka kappale ei olisikaan niin vaikuttava kuin on: kolmannen säkeistön jälkiosassa bändi sulaa maukkaasti pois ja Knopflerin mutinan ympärille jää vain melkein kirkkourkumainen Hammond-aura, mikä tuo kappaleeseen hetkeksi uudenlaisen sävyn ja alustaa hienosti nousun viimeiseen kertosäkeistöön. Samoin pitkä lopetus sekä jäähdyttelee että jättää kutkuttavasti tilanteen auki: kertojan viimeinen, melkein puhuttu ”how about it?” putoaa alistuneesti matalaan f-nuottiin B-duurisoinnun päällä ja sen jälkeen pitkällä kaiulla varustettu sähkökitara pallottelee vuoroin nousevia ja laskevia fraaseja C- ja B-duurisointujen ympärillä. Äijä on surkeana mutta elättelee yhä toivoa.

Loppusoitto sulautuu tarkoituksella Love Over Goldin (1982) nimikappaleen introon. Molemmissa kun Knopflerin innoituksena oli katkerasti päättynyt rakkaussuhde [3]. ”Love Over Gold” alkaa pianon ja kitaran duettona, mutta lisää kolmanneksi elementiksi vibrafonin ja kehittää sitä huimasti monipuolisemmaksi ja hienostuneemmaksi melodiseksi yhteissoitoksi, jossa instrumenttien melodiset fraasit keskustelevat ja kietoutuvat toisiinsa melkein kuin pienessä kamariorkesteriteoksessa. Ja kuitenkin säkeistöjen loppua kohti Knopfler kitkeröittää diatonisten fraasiensa melodisuutta kulmikkaammalla pariäänipistolla tai samentavalla liu’ulla, kuin pienellä lasinpalalla kakussa.

”Romeo and Juliet” vetosi tunteeseen ja esitti välitöntä, sydäntä vuodattavaa rehellisyyttä puhekielisellä tekstillään ja folkmaisella melodiallaan. ”Love Over Gold” katsoo entisen julian menoa välimatkan päästä ja hillityn paheksuvasti. Sen kieli on muodollisempaa ja sen monimutkaisemmissa sointuharmonioissa, käännöksissä ja pianon äänenkuljetuksessa kuuluu klassisen ja jazzin vaikutus. Näin varsinkin väliosan lopussa, kun lisätyt soinnut ja laskevat oktaavit kuvittavat kielikuvaa sormien välistä valuvasta hiekasta. Kappale ei myöskään suo kuulijalle tai kohteelleen kolmatta laulusäkeistöä vaan akustisen kitaran sooloa seuraa jälleen pitkä avoin ja unenomaisen kaunis instrumentaalikehittely. Tämä viimeinen osuus jää puuttumaan konserttiversiosta. Kauneusvirheestä huolimatta tämäkin versio kertoo, että Love Over Gold oli albumina Dire Straitsin kunnianhimoisin ja hienostunein teos siihen saakka – ja sellaiseksi se jäisikin.

Silti silläkin oli kevyt hetkensä. ”Industrial Disease” asettuu Knopflerin vähemmän vakavien laulujen jatkumoon, johon kuului kantrirockvonkaus ”Angel of Mercy”, kabareepastissi ”Les Boys” ja Love Over Goldin jälkeen julkaistu rallatus ”Twisting by the Pool”, joka irvi brittituristien lomaunelmia, diskointoa ja kliseisiä käsityksiä halvasta Espanjasta. ”Industrial Disease” on puolestaan koominen protestilaulu, kuin kieli poskessa soitettu ”Subterranean Homesick Blues”. Knopfler vyöryttää Dylanin hokemalaulua mukaillen erilaisia absurdeja tilanteita ja värikkäitä hahmoja brittiläisen työelämän ja yhteiskunnan lahoavista kulisseista ja irvii uuskielisiä kiertoilmauksia, joilla ihmisten ja tuotannon ongelmia yritetään selittää (pois). Music hallin karikatyyriperinne kuuluu väliosan (huonossa) lääkäri-imitaatiossa ja säkeiden joukossa on osuvia murjaisuja, kuten (itsestään selvä) ”Two men say they’re Jesus, one of them must be wrong”. Vaikka teksti on marinoitu sarkasmilla ja kertoja tarkastelee kaikkea aina hämmästyneellä ja ironisella etäisyydellä, se antaa kuitenkin protestilaulajan luetella kaikki standardit vastalauseensa 80-luvun alun menolle yhtenä kiihkeänä litaniana. Säe ”they wanna have a war so they can keep their factories” osoittautui tahattoman ajankohtaiseksi, sillä sota Falklandinsaarista puhkesi yhtyeen ollessa studiossa ja siinä menetetyt sotalaivat toivat tosiaan brittien telakkateollisuudelle töitä.

Knopflerin poikkeuksellisen railakasta riimijälkeä säestää herkullisen ruosteisesti rämisevä wah-kitarariffi, joka yskii ja takeltelee kuin lopun aikojen British Leyland. Knopfler alkoi tässä vaiheessa kehittää myös entistä rupisemman ja tehostetumman soundin mahdollisuuksia. Varsinaisena kertosäekoukkuna toimii kertakaikkisen halvankuuloisesti pillittävällä urkusoundilla soitettu kolmen soinnun idioottifanfaari, jota jauhetaan ällöttävyyteen asti. Siinä sen funktio onkin: se soi kuin tivoliposetiivarin versio ”Rule Britanniasta”, musiikin vastineena pierettävälle oluelle, surkealle viihteelle, halpahintaisille (sanan kaikissa merkityksissä) etelänlomille ja sille kaikelle muulle puolivillaiselle ja puoleksi toimivalle, jota ”Euroopan sairaalla miehellä” oli tarjota kansalaisilleen. Moni inhoaa kappaletta, kun taas itse olen pitänyt sitä tarpeellisena ja myös herkullisena kontrastina Love Over Goldin vaativammille teoksille.

Kappale oli jopa singlehitti Kanadassa, mutta Euroopassa ”Private Investigations” nousi korkealle singlelistoilla. Joko väki oli valmis ostamaan mitä tahansa, missä luki päällä Dire Straits, tai sitten popmusiikin kuulijakunta on huomattavasti avomielisempää kuin pienintä yhteistä tekijää etsivä musiikkiteollisuus haluaa myöntää. ”Private Investigations” ei ole mikään rocklaulu. Sen varsinaisesta lauluosuudesta löytyy AAB-rakenne, mutta ei minkäänlaista kertosäkeistökoukkua ja Knopflerin laulumelodiakin on typistynyt nyt hädin tuskin rytmiseksi puheeksi. Se kertoo yksityisetsivän itsesääliä tihkuvan kuvauksen työstään. Tällainen Raymond Chandlerin innoittama pastissi ei-niin-kovaksikeitetystä dekkarista edustaa Dire Straitsin teksteille tyypillistä maailmaan väsynyttä, katu-uskottavaa altavastaajahahmoa.

Rockin sijaan ”Private Investigations” on melankolisen kaunis balladi ja sekä melodisesti että harmonisesti Dire Straitsin hienostunein laulu. Hienovaraisella piano- ja syntetisaattorisäestyksellä klassinen kitara hahmottelee nooni- ja sekstihäivähdysten tummentaman herkän e-mollimelodian ja sointukulun, joka venyttää valitusbassolaskeutumisen erikoisesti koko oktaavin mitalle. Sen päälle rakentuvat jazzmaisesti sävyttyneet sointukäännökset ja vähennetyt harmoniat. Basson jatkuva alaspäin suuntautuva imu ja toisaalta äänenkuljetuksen hillitty sameus luovat staattista alakuloisuutta, joka muistuttaa monen film noir -jännärin jazzsävytteistä klassista kireyttä. Lyhyen B-osan siirtymä rinnakkaisduuriin valaisee hetkeksi hämärää, mutta silloinkin teksti on katkerimmillaan. Kauneudesta ja katkeruudesta saadaan maukas cocktail.

Puolet kappaleen noin seitsemän minuutin kestosta on kuitenkin omistettu pahaenteiselle introlle ja siitä kehitellylle instrumentaaliselle jälkiosalle. Basson neljäsosanuoteilla synkästi sykähtelevän e-urkupisteen johdattamana jälkiosa etenee kuin puolen pennin marlowe pimeässä akustisen kitaran ja marimban kuittaillessa toisilleen nopeilla juoksutuksilla ja ostinatoilla. Funktionaalinen e-mollikulku typistyy staattiseksi e-aioliseksi kentäksi, ja Knopflerin soitto saa klassistyylisen vibraton seuraksi perkussiivisempia sävyjä ja särmikkäämpiä fraaseja.

Tässä Knopfler paljastaa rakkautensa Ennio Morriconen elokuvamusiikkiin (tai ”Annio Morriconen”, kuten hän Alchemyn aikaisessa haastattelussa miestä nimitti). Miehen avantgardististen jännärisävellysten sijaan ”Private Investigations” soveltaa tämän klassista lännenelokuvamusiikkia. Rytmi ja soitinten ilmava sijoittelu sen ympärille ovat kuin Hyvien, pahojen ja rumien (1966) pääteemasta, soitinten melismakuviot jäljittelevät kojootinhuutomaisia melodioita ja Lindesin sähkökitara hyökkää pimeydestä dramaattisilla voimasoinnuilla samalla tavoin kuin Morriconen genrenormeja järkyttänyt kuusikielinen. Hiljaisuuden keskeltä kuuluu myös Morriconen äänikokeiluja vastaavia tehosteita. Morriconen vaikutus kuuluu myös itse laulun tunnelmassa ja sointukulussa, joka seuraa puolestaan Huuliharppukostajan (1968) pääteeman laskevaa kiertoa. Tuo elokuva tunnetaan englanninkielisessä maailmassa nimellä Once Upon a Time in the West, ja sen pääteeman ikoninen huuliharppumelisma on todennäköisesti ollut Knopflerin mielessä ja sormissa, kun hän sävelsi samannimistä kappalettaan.

Rehellisesti sanottuna ”Private Investigationsin” instrumentaaliosa ei tunnu oikein ankkuroituvan lauluosuuteen eivätkä sen pari sydäntä pysäyttävää sointuhyökkäystä varsinaisesti johda mihinkään – mutta eipä yksityisetsiväkään pääse mihinkään moraalisesta jumistaan. Se on tosiaan kuin kuvallista tukea etsivää elokuvamusiikkia. Vaikuttavan kuuloista se silti on varsinkin konserttilavalla, jossa yhtye yrittää hieman maustaa esitystään teatraalisella hiilihapposumulla (joka melkein hukuttaa Williamsin). Sillä Knopfler osoittaa valmiutensa kokeilla ja venyttää rocklaulun muotoa ja tyyliä murtumapisteeseen asti.

”Telegraph Road” oli kuitenkin se sävellys, joka toi yhteen kaikki Dire Straitsin kokeilut muodolla, sovituksilla ja tyylilajeilla tuohon asti. Studioversio vei yli 14 minuuttia Love Over Goldista, joten se oli rakenteeltaan melkoinen laajennus jopa ”Tunnel of Loven” alkuperäisestä versiosta. Alku on jälleen elokuvallinen: vihellysmäinen ja kaiutettu syntetisaattori soittaa kansanomaiselta kuulostavan pentatonisen melodian, kuin ensisarastuksen aamu-usvan läpi, ja sen perässä saapuvat piano ja resonaattorikitara täyttämään avartuvan maiseman herkillä murtosointumelodioilla. Kun rubatona soitettu intro päättyy puolentoista minuutin jälkeen tiukan tempon ja yhtyeen painokkaaseen sisääntuloon, Knopfler rakentaa sähkökitaralla jännitteisen odottavan melodian pienistä, siintävistä pätkistä, jotka hän heruttaa esiin hienovaraisella dynamiikalla ja tavaramerkkisen tarkan kielten taivuttelun avulla. Tätä voi kutsua sävellyksen pääteemaksi, sillä se toistuu myöhemmin mutta aina hieman erilaisina muunnoksina.

Kaiken instrumentaalisen kehittelyn keskellä ”Telegraph Road” on kuitenkin laulu, ja sen neljä säkeistöparia sisältävät yhden yhtyeen yksinkertaisimmista ja silti mieltä nostattavimmista melodioista. Nämäkin muuttuvat aina. Ensimmäinen säkeistöpari alkaa akustisvoittoisesti korostaen melodian ja Knopflerin suosiman F-duuri/d-mollialueen sointukulun folkmaista yksinkertaisuutta. Kolmas säkeistö lisää vähitellen sähköä ja rytmiikkaa, kunnes neljännessä sähkökitara ottaa melodian laulettavakseen ja laajentaa sitä soljuvaksi sooloksi (”Like a rolling river”). Dynamiikkaa käytellään herkällä otteella. Pitkän intron jälkeen myös väliosa muodostaa oman kokonaisuutensa, johon johdattaa lyhyt, laskeva laulumelodia. Tempon, tekstuurin ja volyymin muutokset ovat myös tavallista rocklaulua monipolvisemmat.

Laajennettu muoto mahduttaa tavanomaista suurellisemman teeman: laulu kuvaa otsikonnimisen tien ja sen ympärille muodostuvan yhteisön perustamisen ja kasvun Yhdysvalloissa. Tekstinä se ei ole yhtä rikas kuin esimerkiksi ”Tunnel of Love”, sillä varsinkin alkuosa lähinnä kanavoi Knut Hamsunin romaanin Maan siunaus (1917) kuvauksia uudisraivaajan raatamisesta. Poikkeavaa tekstissä on se, kuinka se siirtyy väliosan myötä kolmannen persoonan historiallisesta kuvauksesta ensimmäisen persoonan henkilökohtaiseen tilitykseen. Ainutlaatuista muutos ei silti ole. Ensimmäisen albumin aloitusraita ”Down to the Waterline” kuvasi kahdessa ensimmäisessä säkeistössä rakastavaisten kohtaamista mieskertojan kautta, mutta viimeisessä säkeistössä se kuvasi kolmannessa persoonassa pariskunnan naista muistelemassa samaa tapahtumaa tavalla, joka viittasi miehen olevan tavalla tai toisella poissa. Molemmissa kappaleissa kyse on ajan kulusta.

”Telegraph Roadin” väliosa hidastaa ”Tunnel of Loven” lopun tapaan hitaasti kasvavaksi ja majesteettiseksi sooloksi. Koristeellinen piano ohjaa aivan uutta sointukulkua, jonka d-mollia värittävät fryygisen asteikon sävyt ja sointuja septimilaajennukset. Kitarasoolo väläyttää pääteeman osasia, mutta rakentuu niistä eteenpäin uljaan melankoliseksi melodiaksi. Samalla kitara soi hieman likaisemmin ja valittavat bluesväännökset sekä ahdistavat juoksutukset lisäävät sen rapsodisuutta, joka huipentuu hitaan ponnistavaan, asteittaiseen nousuun. Klassisen pianon, jazzharmonian ja bluesmelankolian yhdistelmän myötä sivilisaatio kasvaa tien ympärillä monimutkaisemmaksi, teknisemmäksi ja hienostuneemmaksi, mutta samalla myös raskaammaksi ja kahlitsevammaksi.

Ja huipun jälkeen alkaa taantuminen ja laulusäkeistöjen paluu. Jälkiosa tapahtuu nykypäivän urbaanissa ympäristössä, ja kertoja tuskailee työttömyyden ja turhautumisen kanssa alueen muuttuessa ”ruostevyöksi”. Luomismyyttisestä ylätason kerronnasta on siirrytty tarkastelemaan luomisen seurauksia yksilön psykologisen kuvauksen kautta. Aihe on ikään kuin vakavampi versio ”Industrial Diseasen” teemasta. Nyt vain ollaan Tynejoen ruostuvien telakoiden tai Newcastlen hiipuvien hiilikaivosten sijaan jälleen springsteenmäisessä Amerikan sydänmaiden duunarikuvauksessa samanlaisine romanttisine fraaseineen (”But believe in me baby and I’ll take you away / from out of this darkness and into the day”). Energisten laulusäkeistöjen myötä kieli herää eloon, mutta asenne vaikuttaa olevan jälleen Pomoa pessimistisempi (”Cause I’ve run every red light on memory lane / And I’ve seen desperation explode into flame”). Viimeisen säkeistön juhlava purkaus on epätoivoinen yritys löytää pakotie näköalattomuudesta eikä kertoja ehkä itsekään usko siihen.

Sävellyksen loppu onkin avoin, sillä se on jälleen omistettu pitkälle instrumentaalihännälle. Intron laskeva pianosekvenssi toistuu nyt harmonisesti monimutkaisempina sointukäännöksinä, ”kokemuksen syventämänä”, kuin urkupisteen päällä liikkunut, ”alkukantainen” aloitus. Kappale käynnistyy näin uudelleen ja keskeinen kitara-aihe muuntuu septimimurtosointuun perustuvaksi riffiksi, joka johtaa viimeiseen sooloon. Aiemmat soolot rakentuivat teemallisesti päämäärähakuisten sointukulkujen ympärille, kun tämä taas vilistää avoimessa neljän soinnun kierrossa villimmin ja vapaammin, volyymiin ja vikkelyyteen luottaen. Knopfler nojaa vahvasti kantrivaikutteiseen säksätykseen, vonkuviin juoksutuksiin ja pariäänitaivutukseen rämisevällä soundilla. Kun Williams pudottelee vielä laukka-aksentteja virvelillä ja Clark tykyttäviä rockpianofillejä, musiikki selvästi vetoaa lännenelokuvan äänimyytteihin, kuvitelmaan vankkureiden mukana länteen vyöryvästä kutsumuskohtalosta. Vaikka konserttiversio ei voi päättyä häivytykseen kuten studioversio, sekin vahvistaa, että tie pysyy ja kehitys jatkuu. Ehkä takaisin erämaaksi tai sitten eteenpäin tähtiin. Konserttiversio on jopa alkuperäistä lyhyempi, mutta soiton ilo ja raivokkuus kompensoivat mainiosti. Williamsin räjähtävä paukuttelu on nyt kohdallaan, ja jopa tylsään soundiin ja peruasioihin pitäytyvä Illsley, jonka soitto yleensä tuntuu enemmän kuin kuuluu, irrottelee hetkittäin kiitävän grooven ympärillä.

Kaikkina versioinaan ”Telegraph Road” on omasta mielestäni Dire Straitsin tuotannon lakipiste: tunteita, mielikuvitusta ja pohdintaa herättävä, elämää ja tavallista laulua suurempi eepos. Käytännössä se on toistakymmentä minuuttia kestävä progressiivinen rocksävellys, jonka laaja rakenne, taidemusiikin vaikutteet, tempon ja rytmiikan vaihtelut, laaja dynamiikka sekä virtuoosimaiset soolot täyttävät hyvin tyylilajin vaatimukset. Ja se oli avausraita yli miljoona kappaletta myyneelle albumilla vuonna 1982, jolloin kyseinen musiikki oli mahdollisimman kaukana popmusiikin valtavirrasta, ja se pesiytyi pysyvästi Dire Straitsin ja myöhemmin Mark Knopflerin konserttiohjelmistoon. Aika hyvin myöhemmin tylsäksi juppirockiksi leimatulta bändiltä. [4]

Alchemyn päättää riemukkaasti sävellys, joka kertoo enemmän Mark Knopflerin kuin Dire Straitsin tulevaisuudesta. Alan Clarkin lyhyt usvainen syntetisaattorisoolo ”Rocks and Water” johdattaa ”Going Homeen”, instrumentaaliseen pääteemaan Knopflerin säveltämästä musiikista elokuvaan Local Hero (Kylän sankari, 1983). Kauniista akustisen kitaran mietiskelystä kehittyy tutun jazzmaisen jännitteisillä soinnuilla unenomainen sähkökitaran ja saksofonin keskustelu, joka sitten purkautuu huimaavasti kitaran ja rockrytmin säestämään riemuisaan saksofonimelodiaan. Melodia muistuttaa monella tapaa brittien saarten kansanmusiikista: se alkaa pentatonisena, kääntyilee helemäisillä kuvioilla ja tekee pitkiä laskeutumisia kuudenteen asteeseen viidennen kautta poiketen. Myös sen perus-4/4-rytmiä poikkaisevat epäsäännölliset 2/4-tahdit, ja melodian kaksijakoinen soutu vuorottelee triolihuopauksen väliä. Se kuulostaa ikivanhalta, mutta se on silti moderni ja vain ikiaikaisen tarttuva. Se risteilee täydellisesti D-duurin iloisten pääsointujen ja sävykkäämmin hyräilevän h-mollin väliä. Ilman sanojakin se on kuin riemukas hymni, joten totta kai se päätyi Knopflerin kannattaman jalkapalloseuran tunnussävelmäksi.

Näihin kahteen suuntaukseen, toisaalta maalailevaan elokuvamusiikkiin, toisaalta omaan skotlantilais-irlantilais-englantilaisen juurimusiikin perimäänsä, hän paneutuisi syvemmin Dire Straitsin jälkeen 90-luvulta alkaen. Ne eivät kohtaisi kuitenkaan enää aivan yhtä loisteliaasti kuin tässä sävellyksessä. Kappale kuuluu monen sellaisenkin ihmisen suosikkeihin, jotka eivät rockista välitä. Oma kummisetäni oli yksi heistä. Ja taas eräät saattoivat sanoa, että Dire Straits ”ain’t what they call rock ’n’ roll”.

Alchemyn jälkeen Dire Straitsin suosio hyppäisi vielä päätä huimaavampiin sfääreihin, mutta yhtyeen luovimmat työt ja rohkeimmat vedot summattiin jo tällä albumilla. Se taltioi pysäytyskuvan bändistä optimissa pisteessä pubien ja stadioneiden välillä. Kolmekymmentäviisi vuotta tätä albumia VHS-nauhana, kasettina, CD:nä, DVD:nä, bitteinä virrassa. Kymmenen vuotta tätä blogia. Eikä loppua vielä näy.

[1] Communiquen pääasiallinen ongelma oli ehkä se, että se pyrki muuttamaan mahdollisimman vähän ensimmäisestä albumista. Sen single ”Lady Writer” kuulosti erittäin paljon ”Sultans of Swingiltä”: se käytti käännettyä ja yksinkertaistettua versiota sulttaanien koukusta, siirsi sen pois Knopflerin suosimasta d-mollista ja tiivisti muodon toistuvan hokemakoukun ympärille.

[2] Tähän konserttitaltiointiin ei päässyt samantyyppinen ”Hand in Hand”, joka rakentuu vahvemmin pianon ja melodisen kertosäkeistön ympärille.

[3] Suhdetta pöyhivän trilogian täydensi ”It Never Rains” samalla albumilla. Se on kolmikosta rockmaisin ja tekstiltään ilkein.

[4] Se on myös ainoa lajiaan Dire Straitsin levytetyssä tuotannossa. Myöhemmistä kappaleista progressiivisen rockin vaikutteita lähimmäksi tulevat ”On Every Street” ja ”Planet of New Orleans” (molemmat 1991). Molemmat jakautuvat lauluun ja pidempään instrumentaalijaksoon, joilla on yhtä paljon erottavia kuin yhdistäviä piirteitä. Jälkimmäinen on myös vahvasti jazzvaikutteinen. Kuitenkin Love Over Goldin jälkeen Knopfler pakitti kokeilun polulta, vaikka pitäytyi yhä ajoittain pitkissä sooloissa tai instrumentaalisissa loppusoitoissa. Jotain kertoo se, että Love Over Goldilla oli vain viisi kappaletta, kaksi vähemmän kuin Making Moviesilla ja neljä vähemmän kuin kahdella ensimmäisellä albumilla. Myöhemmät albumit käänsivät kehityksen suunnan.

Iconoclasta – kuvainraastamista Meksikossa


Kaksi yhtyettä kilpailee Meksikon pitkäikäisimmän progressiivisen rockyhtyeen tittelistä: Cast ja Iconoclasta. Cast aloitti vuonna 1978 ja julkaisi ensimmäisen singlen seuraavana vuonna, mutta sen helposti lähestyttävä sinfoninen proge alkoi päästä julki albumimuodossa vasta 90-luvulla. Monimutkaisempaa instrumentaalista musiikkia soittava Iconoclasta perustettiin vuonna 1980, ja sillä oli 90-luvulle tultaessa jo viisi albumia diskografiassaan, mikä takasi sille isomman näkyvyyden meksikolaisen progen lipunkantajana. Castin tapaan yhtye toimii yhä, joskin sen ainoa pysyvä jäsen on säveltäjä, kitaristi ja kosketinsoittaja Ricardo Moreno. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat myös Morenon sisko Rosa Flora Moreno (kosketinsoittimet) ja serkku Victor Baldovinos (rummut) sekä Nohemi d’Rubín (basso) ja Ricardo Ortegón (kitara). Paitsi että Iconoclastan progressiivinen lähestymistapa poikkesi suuresti paikkaansa auringossa hakevan meksikolaisen rockmusiikin tuolloisesta linjasta, poikkeavaa oli myös, että rockia oli soittamassa kaksi naisinstrumentalistia. Tämän joukon äänittämillä albumeilla luotiin Iconoclastan tuotannon ja maineen kova ydin.


Iconoclasta (1983) ilmestyi yhtyeen omalla levymerkillä Discos Rosenbach. Sitä pidetään kotimaassaan meksikolaisen progen merkkiteoksena. Ainakin Iconoclasta tekee täysillä, tosissaan ja häpeilemättä 70-lukulaista monimutkaista progressiivista rockia aikana, jolloin tyyli oli mahdollisimman epämuodikasta sen syntysijoilla. Seitsemän sävellystä vilisevät tuplakitaroiden soittamia melodioita, joita analogiset ja jousisyntetisaattorit sekä sähköpiano tukevat, ja jokaisessa on jyrkkiä rytmisiä erikoisuuksia, temponvaihdoksia, keskivertoa monimutkaisempaa yhteissoittoa rytmiryhmän ja muiden soittimien välillä ja yleensä kontrastoiva kehittelyjakso.

Siinä missä neoprogressiiviset rockyhtyeet Euroopassa rakensivat sinfonisen rocksoundin modernimman version tarttuvien laulujen päälle, Meksikon jääräpäät pitäytyvät huvittavankin sitkeästi 70-lukulaisen instrumentaalityylin puitteissa. Albumin soundista muodostuu kimara hyvin tutunkuuloisia ideoita. ”Cuentos de arquician” iloisesti pomppiva ja ylinouseva syntikkariffi, kulmikkaan fanfaarimainen meno ja aktiivinen basso tuovat mieleen Yesin ja ELP:n, kitaroiden volyymipedaalilla säädelty soitto ja Morenon 12-kielinen Rickenbacker monet progekitaristit Steve Howesta alkaen, sävelkieli ja soittimien yhteispeli PFM:n kaltaiset italoyhtyeet (mistä luulette yhtyeen tempaisseen levymerkkinsä nimen?). Jazzrock kuuluu myös yhtyeen DNA:han. ”Dorian” nostaa sen pintaan piikikkäissä, bepop-vaikutteisissa soolojaksoissa, jotka vaihtelevat otsikonmukaiseen asteikkoon kirjoitetun klassisen murtosointuriffin kanssa.

Toisin kuin neoprogeyhtyeet Iconoclasta ei suoraan toista esikuviensa sanoja, ainoastaan näiden kieltä. Omaakin kieltä löytyy esimerkiksi ”Estudio VI:n” Morenon fryygialaista asteikkoa käyttävästä kitaramelodiasta ja kotoperäisestä rytmiikasta. Iconoclastan instrumentaalinen ja energinen sekoitus jazzrockia ja perinteistä sinfonista rockia eroaa silti myös kotimaan progressiivisista aikalaisista, Nirgal Vallisin folkrockista ja Chac Moolin Pink Floyd -vaikutteisesta yhdistelmästä spacerockia ja syntikkapoppia.

Albumilla on silti monet ensilevyttäjän ongelmat. Yhtye hakee vielä omaperäisintä ääntään vyöryttämiensä vaikutteiden keskeltä. Se soittaa tempoilla ja kiihkeydellä, jotka ylittävät paikoin muusikoiden kyvyt. Varsinkin rytmisektion osumatarkkuus kärsii silloin tällöin monimutkaisten aksenttien sokkelossa. Itsetuotetun ja -rahoitetun albumin soundimaailma on myös vaatimaton: analogiset ja jousisyntetisaattorit kuulostavat harsoiselta, basso usein vain etäiseltä ja Ortegón nojaa liikaa tukkoiseen särösoundiin, joka tuntuu kuuluvan yhtyeen protovaiheen autotalleihin.

Myös Morenon melodinen kynä liikkuu paperilla aika hapuilevasti. Tällä saralla parhaiten kunnostautuu hitaan elegantti ”Manantial”, jonka keskiosassa howemaista, kimmeltävää ja korkeaa kitaramelodiaa säestää pianon herkistely, kun taas varsinaiset säkeistöt rakentuvat flamencovaikutteisen kitarariffin ympärille. Myös ”Origen cuspide y muerte” lähtee liikkeelle kansanmusiikkimaisesta akustisen kitaran melodiasta, jota sähkökitara ja syntetisaattori alkavat kehitellä maukkaasti kaikki kolme päällekkäin. Ainoa lauluosuus on ulkopuolisen sopraanon sanaton haamumelodia ”Fuera de casalla”, albumin pisimmällä mutta myös melko junnaavalla kappaleella. Iconoclasta sykkii energiaa, yritystä ja intoa jos ei nyt suoranaiseen kuvainraastamiseen, niin ainakin haluun raastaa jotain uutta irti ikonisten progebändien luomasta soundista. Valitettavasti musiikin koherenssi, tuotanto ja toteutus eivät ole vielä ambitioiden tasalla.

Meksikon opetusministeriössä nähtiin kuitenkin pienellä levymerkillä julkaistun musiikin potentiaali ja sieltä heltisi Iconoclastalle pesoja konserttien järjestämiseen. Vuonna 1985 äänitetty mutta vasta seuraavana vuonna kauppoihin päässyt kakkosalbumi Reminiscencias on jo huomattavasti varmakätisempi ja onnistuneempi kokonaisuus. Yhtye jopa kohotti panoksia tekemällä siitä progressiivisen rockin korkeimmalle arvostetun – ja tuolloin kaikkien muiden hyljeksimän – teoksen, teemallisen konseptialbumin. Se teema oli hyvin apokalyptinen, joten tuntuu melkein karmivalta yhteensattumalta, että sen äänitystä viivästytti Méxicoa syyskuussa runnellut maanjäristys, joka järisytti koko Meksikon yhteiskuntaa.

Musiikki on myös entistä monipuolisempaa, minkä kuulee lyhyestä avauskappaleesta ”La gestación de nuestro mundo”. Maapallo syntyy elektronisesta hälystä, kuten monessa musiikillisessa luomiskertomuksessa, ja tyhjyyttä kuvaa Rosa Morenon impressionistinen ja runsailla koristekuvioilla väritetty flyygelimarssi halki arkaaisen d-doorilaisen maiseman. Tyhjää maan taulua täyttävät vain hetkittäin Ricardo ja d’Rubín syntetisaattoreilla sekä Baldovinos pikkurumpujen, gongien ja timbaalien hienovaraisilla siveltimenvedoilla. Tyylikkään avaruudellisen tuntuinen kamariteos alkaa kirkastua loppukolmanneksen aikana ja viettää kohti B-duuria, mikä viittaa ilmeisesti elämän mahdollisuuteen, mutta lopetuksessa palaa trillien ja tremoloiden täyttämään talvimaisemaan (vertaa Canariosin Ciclosin, 1974, neljännen osan avaus).

”El hombre sobre la tierra” tuo ihmisen ja bändisoinnin kehiin. Pastoraalinen tunnelma syntyy leppeästä 6/8-rytmistä, akustisten kitaroiden ja pianon murtosointuseiteistä ja täysipainoisen kauniista miksolyydisestä melodiasta, jonka kansanomaisia piruetteja ylös alas kuljettavat ja täydentävät sähkökitaran ja syntetisaattorien lisäksi huilu. Kaikki pastoraalin vaatimuslomakkeen laatikot on raksitettu, paitsi oodi lampaalle. Yhdeksänminuuttisen sävellyksen pisteitä laskee vain jälleen rytminen epävarmuus jälkiosan pitkitetyssä kiihdytyksessä ja kehittelyssä. Ehkä tarkoituksena on osoittaa, että kerran vauhtiin päästyään ihmiskunta on yhtä pitelemätön kuin rumpalikin.

Vauhti sen kuin kiihtyy, kun alkaa ”La era de los metabolismos tecnologicos”, ja tekniikkahan tietää vain pahaa progressiivisessa katsantokannassa (paitsi se tekniikka, joka saa aikaan Marshallit, Moogit ja mellotronit). Rytmiryhmä komppaa kiihkeästi ja kompleksisesti, syntetisaattorit sähisevät sähköisiä riffejä ja Ortegón päästelee äkäisen tilutussoolon. Yhtye laajentaa äänipalettiaan 17-henkisellä kuorolla, joka hoilaa sanoitta kromaattisesti värjätyn ja kaartuvan mollimelodian sopivan tylyllä vibratolla. Tekniikan aineenvaihdunta syrjäyttää lopussa biologisen esikuvansa samalla tavoin kuin tietokone ihmisen ”Karn Evil No. 9:n” lopussa eli kihisevä syntetisaattorikuvio kutistaa ihmiset sähköisiksi hyönteisiksi. Tämä on albumin teknisesti vaikuttavin raita. Se valittiinkin sopivasti kokoelmalle Sirenas al ataque: Mujeres rockeras mexicanas. Distintos estilos, diferentes épocas (2000), joka tarjosi poikkileikkauksen Meksikon naisrokkareiden historiasta: Rosa Morenon komppaus ja soolo sekä Nohemi d’Rubínin melodiaa vasten soiva basso ovat kaksikon huippuhetkiä yhtyeen riveissä.

”Reminiscencias de un mundo sin futuro” täyttää sitten koko toisen levypuoliskon, ja sisältää ne samat vahvuudet ja ongelmat kuin monet 17-minuuttiset rockjärkäleet. ”Muistoja maailmasta vailla tulevaisuutta” kertoo, kuinka ihmiskunta päästää itsensä päiviltä ydinsodassa, mistä varoittamaan albumi olikin suunniteltu: maailman synty ja kehitys kuvattiin vain, jotta päästäisiin näyttämään, miten koko hoito pannaan päreiksi. Ihmiskunnan teknisen kehityksen, asevarustelun ja kauhun tasapainon kyseenalaistaminen käy jo kuvainraastamisesta. Se ei kuitenkaan ollut erityisen radikaalia vaan oikeastaan trendikästä myös kerran niin utopistisena pidetyn progressiivisen rockin parissa: ydintuhon kauhistuttavaa mahdollisuutta käsittelivät tuolloin albumimuodossa Isildurs Banen Sagan om den irländska älgen, Pallasin The Sentinel (molemmat 1984) ja The Enidin Something Wicked This Way Comes (1983) sekä laulunmitassa esimerkiksi Rushin ”Manhattan Project” sekä Asian ”Countdown to Zero” ja ”After the War” (kaikki 1985).

Sävellyksen seitsemään osaan on myös mahdutettu elementtejä kolmesta muusta sävellyksestä. Alussa on samanlaista elektronista hälyä kuin maailmaa luotaessa, ja sävellys jatkaa samoissa tunnelmissa ja e-doorilaisissa sävyissä kuin ”La era de los metabolismos tecnologicos”, joskin se sittemmin vakiintuu 6/4-rytmiin. Siinä sivussa hahmon alkaa saada synkkä pääteema, joka sekin juontaa juurensa edellisestä sävellyksestä mutta panee lisää painoa hitaille nousuille molliasteikolla ja raskaille puolisävelaskelvaihteluille. Silti alkuosat ovat hieman harhailevaa tiluttelua ja, sinänsä taitavaa, sävelen kuljettelua kosketinsoittimilla. Jonkinlainen huippu saavutetaan yllätyksellisesti vasta neljännessä osiossa ”La conciencia en el ocaso”, kun kuoro tulkitsee pääteeman moniäänisenä sovituksena Morenon ja d’Rubínin klassistyylisten kitaroiden kanssa.

Viides osio ”Un grito en el vacio” tekee yhtä äkkinäisen siirtymän kohti A-duuria ja esittelee paitsi hienon kakkosteeman myös Laura Vázquezin, joka laulaa lurauttaa pari säkeistöä liitelevää melodiaa klassisesti koulutetulla sopraanoäänellään. Teeman uljaat hypyt muistuttavat hieman ”El hombre sobre la tierran” vastaavia, ja koko osio on uljaudessaan albumin kohokohta. Hieman kieroutuneesti vain musiikki tuntuu juhlivan ihmisyyttä samaan aikaan, kun sanoissa luetaan haiseva muistokirjoitus koko ihmislajille kauhunäkyjä säästämättä. Niinpä synkkä pääteema palaa ”El abbadonissa”, kitaristit revittelevät sitä kunnolla ja sitten seuraa huipennus sekä ”Los insectos”. Entistä kiihkeämpi syntikkakuhina vahvistaa yleisen käsityksen, että ydinsodan ainoat voittajat ovat hyönteiset, jotka perivät sen, mitä Maasta on jäljellä.

Reminiscenciasista voi sanoa, että ideat ja toteutus eivät aina ole kunnianhimon tasalla. Silti se onnistuu kunnioitettavasti ja siedettävän omaperäisesti rastittamaan progressiivisen rockalbumin ihanteet: koko albumin läpäisevä korkealentoinen konsepti, joka ulottuu myös musiikin tasolle, taidemusiikin, jazzin ja rockin onnistunut liitto, monipuoliset sovitukset ja teknisesti haastavaa soittoa. Jälkikäteen katsoen se osoittautui Iconoclastan vahvimmaksi albumikokonaisuudeksi. Luultavasti albumi tuntui nykyistä vaikuttavammalta 80-luvun puolivälissä, jolloin nuo progressiiviset hyveet olivat harvassa, joskin albumi sai kunnolla huomiota Meksikon ulkopuolella vasta, kun yhdysvaltalainen pienlevymerkki Art Sublime julkaisi sen ja ykkösalbumin yhdelle CD-levylle ängettynä (yli 80 minuuttia musiikkia aikana, jolloin laserlevyn maksimikapasiteettina pidettiin 74:ää minuuttia). Tämä oli ensimmäinen ulkomailla julkaistu meksikolainen rockalbumi.

Lyhytikäiseksi jäänyt Art Sublime ehti julkaista vielä Iconoclastan vuoden 1987 julkaisut, EP:n Suite Mexicana ja LP:n Soliloquio, samanlaisena CD-kokoelmana. Julkaisu pakattiin LP-levyn kokoisiin kansiin, mitä levymerkki käytti muun muassa julkaistessaan CD-version portugalilaisen Jóse Cidin avaruusseikkailusta 10.000 Anos depois entre Vénus e Marte (1978). Tämä vinyyliestetiikkaa vaaliva pakkausmuoto jäi kuitenkin kompaktimman muovikotelon jalkoihin.

Kaksiosaisella Suite Mexicanalla Iconoclasta heittäytyi ensi kertaa jatkamaan oman maansa kansallisromanttista sävellyslinjaa. EP julkaistiin tarkoituksella Meksikon itsenäisyyspäivänä. ”Mestizaje (26-A-1)” alkaa pirteänä akustisen kitaran konserttona, jossa kuulee espanjalaisen melodisuuden kaikuja. Sitä seuraa kiehuvan esikolumbialaisen rytmiikan ja huilun siirtymää koko yhtyeen varsinaiseen paahtoon. Jälleen musiikin muodostaa melkoisen kiihkeä päällekkäin ladottujen ja soittimilta toisille siirtyvien melodialinjojen heteikkö, mutta yhteissoitto pelaa nyt aiempaa varmemmin. Melodiat yhtye muovaa kirkkaista miksolyydisistä motiiveista ja rytmeistä, jotka viittaavat kansanmusiikkiin, hieman samalla tavoin kuin José Pablo Moncayo rakensi veracruzelaisista kansantansseista orkesteriteoksensa Huapango (1941). Myös sovituksen haitarimaiset ja metallofonisoinnit luovat kansanomaista sävyä.

Muinaisrytmiikan paluu toimii siltana toiseen osaan ”Revolucion en 6/8”. Nimi voi viitata paitsi Meksikon historiaan myös yhteen Genesiksen kuuluisimmista sävellyksistä, varsinkin kun Rosa Moreno päästelee alkuosassa toccatamaista tulitusta eri syntetisaattoreilla (joskin tässä miksaus on harvinaisen ponneton). Syntetisaattorit jäljittelevät nyt nimenomaan trumpetteja ja jousiorkesteria kuin mariachi-orkesterissa ja luovat juhlavamman vaikutelman vallankumouksen jälkeisestä Meksikosta. Loppuosa palaa kitaroiden johdolla ”Mestizajen” teemoihin. Muuten olennaisin osia yhdistävä tekijä on 6/8-rytmi, joka kansanmusiikille tyypillisesti usein soutaa ja huopaa vuorotahdeilla. Lopputulos muistuttaa lähestymistavassaan sekä hätäisyydeksi menevässä kiihkossaan ensimmäisen albumin tunnelmia, mutta sävellys on tiiviimpi, joskin ehkä turhan yksioikoinen 15 minuutin kokonaisuutena.

Soliloquio tuo lisää uusia aineksia Iconoclastan seokseen. Ensinnäkin kaikilla neljällä kappaleella on laulua, joskaan se ei ole millään niistä hallitsevin elementti. Kahdella ensimmäisellä kappaleella, ”Cuando la musica era espiritual y no fisica o el adivino del ultimo periodo de paz” ja ”Solo tu fruto”, edellisiltä levyiltä tuttujen sopraanojen laulu toimii usein sanattomana lisäsoittimena. Kappaleiden tyyli on kuitenkin aiempaa lähempänä sinfonista progea: Morenon sisarukset rakentavat molemmat kosketinsoittimilla suurellisia sovituksia loikkaavien ja liihottelevien sävelkulkujen ympärille pääasiassa mahtipontisessa keskitempossa. Melodisesti ne ovat yhtyeen parhaimmistoa. Tämä on toinen uusi elementti.

Vuoden 1985 maanjäristyksen uhreille omistettu ”7:19” edustaa kolmatta suuntausta. Se korostaa yhtyeen jazzmaisempaa ja kulmikkaampaa sävelmaailmaa jo Arturo Huizarin laulamassa alkuosassaan. Viisi minuuttia vievä instrumentaalinen osuus antaa paljon tilaa normaalien kitarasoolojen lisäksi myös saksofonien ja huilun improvisoidun tuntuisille sooloille. Viisitoistaminuuttinen nimikappale tuo ääripäät yhteen. Tunteellinen lauluosuus on perinteisintä sinfonista progea Iconoclastan katalogissa, täynnä hitaan mahtipontisia melodioita ja sointia. Nopeampaa instrumentaalijaksoa vauhdittaa sitten fuusiovoima. Sävellyksen rakenne – lyhyt instrumentaali-intro, laulu, instrumentaali, laulumelodian lyhyt kertaus instrumentaalina – ei täysin tasoita kahta osaa erottavaa vallihautaa, mutta soitto on silti vaikuttavaa. Reminiscenciasin koherenssia Soliloquio ei saavuta, mutta muuten näyttää yhtyeen kehittyneen kaikilla alueilla, soundipuolta lukuun ottamatta.

Iconoclastan alkuvaiheen voi katsoa päättyvän tähän, sillä seuraavana vuonna Rosa Moreno ja Nohemi d’Rubín jättivät molemmat yhtyeen (tosin d’Rubín palasi joukkoon vuonna 1992 ja pysyi mukana vielä kymmenen vuotta). Kokoonpanomuutokset muovasivat yhtyeen sisäistä dynamiikkaa, sillä Moreno antoi kitaran toisiin käsiin ja siirtyi kokonaan kosketinsoittimien pariin. Ensimmäinen kokonaan kolliporukalla tehty albumi Adolescencia Crónica (1989) näytti, että syntetisaattoreiden rooli ei sinänsä pienentynyt mutta siskon virtuositeettia ei Morenon sormista irronnut. Muutenkin albumi siirtyy asteen hard rockin suuntaan, kun särökitaroiden soolot täyttävät ilman ja rytmiikka on yhä monimutkaista mutta ei vaihtele ollenkaan samalla tavalla kuin aiemmilla töillä. Tämä vaikutus tuli luultavasti Morenon toisesta yhtyeestä Praxis, kuten myös uusi kitaristi Hector Hernandez. Albumi myös julkaistiin hieman isommalla levymerkillä Phoenix Records. Mahdollisesti särmikkäämpi ja varsinkin soundipuolella räkäisempi lähestymistapa kuvasi instrumentaalisen albumin konseptia, joka oli ilmeisesti nuoruuden eksistentiaalinen kamppailu vihamielisessä yhteiskunnassa: krooninen keskenkasvuisuus kuvaa sekä yksilön alisteista asemaa että nuoruuden potentiaalia vapautua ja kukoistaa. Vastaavaa oltiin kuultu jo ”Soliluquiolla”, ja samat yhteiskunnallisen epätoivon ja yksilön pelastuksen teemat esiintyisivät kerta toisensa jälkeen Iconoclastan myöhemmillä albumeilla, erityisesti Adolescencia Crónican aavistuksen sävykkäämmällä seuraajalla Es busca de sentido (1989).

Niiden musiikki kuitenkin osoittaisi, että Moreno apureineen oli kasvanut ulos nuoruuden kukoistuksesta ja parhaat kuvainraastamisen hetket olivat takana. Noista hetkistä vastannut alkuperäinen kokoonpano nähtiin vielä kerran lavalla vuonna 2015, kun yhtye juhlisti 35-vuotista taivaltaan.

Legenda kahdesta soundtrackistä

Hollywoodissa liikkuu sanonta, että ihmistä voi sanoa elokuvasäveltäjäksi vasta, kun tältä on hylätty ainakin yhden elokuvan musiikki. Tämä kertoo vain, kuinka usein Yhdysvaltojen elokuvateollisuus heittää viime hetkessä elokuvan valmiin musiikin kokonaan tai suurimmaksi osaksi roskakoriin. Se ei ehkä lämmitä elokuvasäveltäjää, jonka yleensä kiireisessä aikataulussa tehdyn työn tulokset valuvat tyhjiin. Eikä välttämättä sitä seuraavaa säveltäjää, joka kutsutaan tekaisemaan korvaava musiikki vieläkin tiukemmassa aikataulussa.

Useimmiten musiikkia ei hyllytetä sen takia, että säveltäjä olisi tehnyt kehnoa työtä. Syynä voi olla se, että tuotantoporras on muuttanut mieltään niin että elokuva joudutaan leikkaamaan tai kuvaamaan osittain uusiksi. Tällöin tarkasti kuvaan ja kerrontaan sovitettu musiikki ei enää toimikaan ja säveltäjä voi olla jo uuden projektin parissa. Hyvin usein tuottajat vain hermoilevat sijoituksensa suhteen ja kun eivät keksi muuta paranneltavaa, päättävät vaihtaa musiikin. Sillä Hollywoodissa jokainen hallitsee oman hommansa sekä musiikkipuolen, kuten säveltäjä Alfred Newman katkerasti lohkaisi. Tarinoita musiikin hylkäämisestä ja korvaamisesta riittää.

Yksi tunnetuimmista korvaustarinoista koskee musiikkia Ridley Scottin fantasiaelokuvaan Legend (Legenda, 1985). Englantilainen Scott oli tuonut uutta visuaalista ja ruumillista särmää kauhu- ja tieteiselokuvaan ohjauksillaan Alien – kahdeksas matkustaja (1979) ja Blade Runner (1982). Legendalla hän tuntui yrittävän samaa fantasiaelokuvan puolella. Mainosohjaajana aloittanut Scott teki jälleen visuaalisesti takuuvarman ällistyttävää jälkeä, mutta itse elokuva ei toistanut aiempien hittien menestystä. Alun perin Tristanin ja Isolden tarinasta innoituksen saanut satuseikkailu, jossa nuoret Tom Cruise ja Mia Sara yrittävät estää lateksikerroksien alla luimistelevan Tim Curryn esittämää Pimeyttä surmaamasta maailman viimeisiä yksisarvisia, ei oikein tyydyttänyt ohjaajaa, tuotantoyhtiötä tai yleisöä. Monien samalla tavoin flopanneiden erikoisuuksien tavoin se on myöhemmin saanut kulttiklassikon maineen.

Musiikin elokuvaan teki pitkän linjan yhdysvaltalainen elokuvasäveltäjä Jerry Goldsmith. Hän aloitti työnsä jo ennen kuvausten alkamista ja työsti musiikkia kuukausia tiiviissä yhteistyössä ohjaaja Scottin kanssa. Tuloksena oli kahdeksankymmentä minuuttia orkesterimusiikkia, joka oli sovitettu tarkkaan elokuvan alkuperäiseen 114 minuutin versioon. Kuitenkin Euroopassa ensi-iltansa saanut versio oli leikattu 96-minuuttiseksi studion vaatimuksesta, ja Goldsmithin musiikkia oli siroteltu uudelleen pitkin elokuvaa sekä täydennetty miehen aikaisemmilla sävellyksillä elokuvasta Psyko II (1983). Silti kriitikot ylistivät musiikkia.

Tässä muodossa lähes koko maailma näki Legendan, mutta Yhdysvalloissa tuottajat katsoivat, ettei se ollut tarpeeksi vauhdikas ja rautalangasta väännetty vedotakseen teineihin, elokuvan pääasialliseen kohdeyleisöön. Uusi leikkaus supisti elokuvan 89 minuuttiin ja väänsi rautalankaa vähän enemmän. Lisäksi tuottajat vaativat musiikin modernisointia. Scott suostui tähän ja antoi homman Tangerine Dreamille, saksalaisen elektronisen musiikin triolle, joka oli vallannut tunnistettavalla elektronisella rocksoundillaan oman nurkan yhdysvaltalaisilla elokuvamusiikkimarkkinoilla. ”Konemusiikkiyhtye” sai paiskia hommia kuin koneet saadakseen musiikin valmiiksi kolmessa viikossa muiden velvoitteidensa ohessa. Siinä yhtye onnistui, ja Legenda tuli elokuvateattereihin Yhdysvalloissa vuonna 1986. Ei kirurgia eikä musiikki kuitenkaan auttanut houkuttelemaan tarpeeksi teinejä elokuvateattereihin.

Kuitenkin musiikki kiinnitti sen verran huomiota, että sekä Goldsmithin että Tangerine Dreamin näkemykset puristettiin levyille. Goldsmithin musiikki julkaistiin itse asiassa ensin ja paljolti juuri sen takia, että ylistetyn musiikin korvaamisesta nousi elokuvapiireissä kohu. Molempia versioita voidaan nyt tarkastella ja vertailla itsenäisinä musiikkiteoksina.

Goldsmithin musiikki on perinteistä romanttista orkesterimusiikkia, joka oli tehnyt paluun edellisen vuosikymmenen lopulla paljolti John Williamsin aherruksen myötä. Se rakentuu periaatteessa yhden ison teeman palasista ja näistä palasista kehrätään lisää teemoja elokuvan eri henkilöille. Samalla musiikki noudattelee usein hyvin tarkkaan tapahtumia ja luo niille vastineita. Se perustuu brittiläisen Kansallisen filharmonisen orkesterin sinfoniseen sointiin, jossa Hollywoodin omaksuman romanttisen perinteen mukaan jouset ovat isoja ja tonaalinen melodisuus kunniassa.

Goldsmith kehittää myös romanttisen suurellisia teemoja, joskin kerronnan vaateissa ne usein katkeavat ja sekoittuvat toisiinsa. Teemoja käsitellään sinfonisesti sovittamalla niitä eri soitinyhdistelmille. ”Main Titlen” esittelemä yksinkertaisen eteerinen kuoroteema esimerkiksi kulkee elokuvan läpi alun monitulkintaisuudesta synkän varoittavaksi orkesteritulkinnaksi ja lopulta jylhän voitonriemuiseksi valon hävittäessä Pimeyden. Viimeinen tapahtuu taistelumusiikissa ”Darkness Falls”, joka on musiikin harvoja aggressiivisia hetkiä ja sekoittaa sankarilliset nousevat melodiakuviot pimeyden hyökkäävien jousi- ja puhallinriffien vyörytykseen koko orkesterin voimalla.

Toinen, varsinkin fantasia-aiheisissa elokuvissa yleinen vaikute on eurooppalainen impressionistinen musiikki. Goldsmith vetää hyvin vahvasti yhdestä lähteestä eli Maurice Ravelin orkesteriteoksen Daphnis et Chloé ensimmäisistä osioista. Vilistävät puupuhaltimien ja kimmeltävien harppujen tekstuuri, ”ruumiittoman” kuuloinen enkelikuoro ja värikkään monitulkintainen sointumaailma ovat taattuja tapoja kuvata pastoraalisen satumaailman yliluonnollista menoa. Tällöin harmonia saattaa hämärtyä lähes atonaaliseksi. Näin varsinkin synkimmillä hetkillä.

Kolmas musiikin keskeinen elementti on kuitenkin moderni elektroniikka. Goldsmith oli jo varhain lisännyt syntetisaattoria elokuvasävellyksiinsä. Legendillä hän lisää niillä kimmeltävää fantasiatunnelmaa orkesteritekstuuriin, varsinkin keiju Oonan kolmen nuotin teemaan. Ennen kaikkea niillä hän kuvaa elokuvan pahantahtoisia ja uhkaavia hahmoja. Toistuva ”Goblins”-teema varsinkin koostuu kulmikkaista nuottiklustereiden iskuista ja riffeistä Yamaha DX7:n metallisilla suodatinpyyhkäisyillä ja analogisten syntetisaattorien vouvottavilla urahduksilla. ”Main Titlen” alku herättääkin väkisin mielleyhtymiä Pink Floydin ”Shine On You Crazy Diamondin” (1975) seisovaan alkuun, mikä oli aikoinaan inspiroinut myös Tangerine Dreamia ja yhtyeen viiteryhmää. Nykykäsitteistöä käyttäen Goldsmith on tehnyt hybridielokuvamusiikkia, jossa elektroniikka sekä täydentää orkesteritekstuuria että noudattaa klassista roolia pahuuden ja yliluonnollisuuden merkkinä.

Neljäs elementti on kelttiläisen kansanmusiikin pastissi, jota kuullaan John Bettisin sanoittamissa lauluissa ”My True Love’s Eyes” ja ”Sing the Wee”. Edellinen on Mia Saran laulama lemmenoodi, jossa melodian loppukadenssi kuudennesta viidenteen asteeseen varsinkin luo vaikutelmaa perinnemelodiasta. Jälkimmäisessä kuoron ja solistin pentatoninen melodia sisältää kelttimusiikille stereotyyppisiä rytmisiä triolihyppäyksiä. On jälleen tarkoituksenmukaista, että tämä sävellys ja sen infernaalisempi instrumentaalisovitus, ”Faerie Dance” maaniseksi kasvavalla sooloviululla ja orkesterin läkähdyttävällä kontrapunktilla, assosioituu nimenomaan elokuvan haltioihin. Britteinsaarilla kelttiläinen kansanmusiikki on usein liitetty siihen kansanperinteeseen, jossa tarinat haltioista, keijuista ja maahisista elävät. Juuri tähän brittiläiseen ja laajemmin eurooppalaiseen satuperinteeseen Legenda pohjautuu. Samoin Goldsmithin musiikki pitäytyy euroklassisromanttisen orkesterimusiikin ja eurooppalaisen perinnemusiikin rajoissa.

Musiikki on siis melodisesti rikasta ja usein pastoraalisen nättiä. Viimeistä se on ehkä liiaksikin: näin kuvasta irrallaan se kuulostaa paikoin satumaiselta negatiivisessa mielessä, eli liian suloiselta ja tempoilevalta ”mikkihiirimusiikilta” alleviivatessaan nyt näkymättömän kuvan tapahtumia. Se lähestyy yhdenmukaisuudessaan ja rikkaudessaan sinfoniaa, mutta ei aivan parhaiden sinfonioiden tehoa.

Tangerine Dreamin Legend on toteutettu kokonaan syntetisaattoreilla ja samplereilla. Jo kappaleesta ”Opening” alkaen se on Goldsmithin musiikkiin verrattuna synkempää ja melodisesti harvempaa, enemmän maalailevaa taustaa. ”Goblins” taas on rakennettu pääasiassa metallisilla ja sihisevillä sampleilla toteutettujen rytmien ympärille. Tangerine Dream ei tee pitkiä temaattisia kehittelyitä, mutta kirjoittaa ajoittain yksinkertaisen toimivia teemoja ambientmaisten sointumassojen ja rytmisten fraasien sekaan. Samplatulla harpulla soitettu ”Cottage” on melankolisen kansanomainen, mutta se ei matki kelttiläisyyttä Goldsmithin teemojen tapaan. Yksisarvisten teema on sekin komea asteittain nouseva fanfaari, mutta se muistuttaa enemmän rocksooloa aina sähkökitaraa matkivaa johtosyntetisaattoria myöten.

Osin materiaali voi olla teemojen suhteen hajanaisempaa, koska musertavan kiireen takia Tangerine Dreamin jäsenet, Edgar Froese, Christopher Franke ja Johannes Schmoelling, joutuivat jakamaan musiikin keskenään ja säveltämään eri raidat pitkälti soolona. He tuottivat myös puoli tuntia vähemmän musiikkia kuin Goldsmith. Kiireessä myös yhteistyö ohjaaja Scottin kanssa jäi minimaaliseksi: jälkimmäinen lähinnä hyväksyi yhtyeen tuotokset helpottuneena siitä, että he olivat saaneet aikaan jotain toimivaa musiikkia, joka kelpaisi ohjaajan niskaan hengittävälle studiolle. Musiikki syntyi aivan päinvastaisista lähtökohdista.

Eroja selittää ennen kaikkea se, että Tangerine Dream on pohjimmiltaan rockyhtye ja sen sävellykset olivat joko laajamittaisia improvisaatioita tai lyhyitä säkeistöpohjaisia instrumentaaleja. Yhtye noudattaa omaperäistä soundilinjaansa, joka pysyi pitkälti samana sekä studio- että elokuvaprojekteissa. Legendillä se kyllä jättää pois rumpukoneen ja sekvensserien sykkivät rockrytmit. Ainoastaan ”The Kitchenin” ratkaiseva taistelumusiikki käy tyypillisen motorisen pohjabasson voimalla ja sen päälle nousee kitaramaisen syntetisaattorin yksinkertainen ulvahdussarja. Sävellys vertautuu TD:n toimintamusiikkiin saman ajan elokuvissa kuten The Park Is Mine (Katkeruuden verinen velka, 1985).Siten musiikki on ambientmaisempaa kuin esimerkiksi yhtyeen edellisvuoden sävellykset elokuviin Firestarter (Tulessa syntynyt) ja Heartbreakers (Sydäntensärkijät). Osin se on myös vähemmän vaikuttavaa, mutta rockbiitin kahleista irtautuminen ja poikkeuksellisessa genressä työskentely pakottavat myös mukavuusalueelta pois kuulijalle mukavassa mielessä.

Useimmat elokuvat, joihin Tangerine Dream teki musiikin 80-luvulla, sijoittuivat nykyaikaan ja yleensä urbaaniin ympäristöön. Silloin kun elokuvat poikkesivat tyylillisesti ”realismista” fantastisempaan suuntaan, kyse oli tieteistarinoista (Wavelength (Oliot), 1983)) tai kauhusta (Near Dark, (Pimeyden läheisyys)), 1987). Legendan esiteollinen taikametsä on puhdas fantasialuomus vailla suoraa yhteyttä nykymaailmaan. Sen Pimeydellä ei ole edes Sauronin ambitioita teollisen vallankumouksen käynnistämiseksi. Tangerine Dreamin syntetisaattorit luovat kyllä fantastisia ja toismaailmallisia sointeja, mutta tuon ajan syntetisaattorien sähköiset ja metalliset soundit herättävät kuvia pikemminkin teknisestä tulevaisuudesta kuin pastoraalisesta menneisyydestä. Yhtye käyttääkin melko paljon samplattuja ja akustisia instrumentteja matkivia soundeja, enemmän kuin saman ajan studiolevyllään Le Parc, ja, mielenkiintoista kyllä, hakee Emulator-samplerista paljon henkäileviä ja ihmisäänimäisiä sointeja Goldsmithin aidon kuoron ja puupuhaltimien tilalle.

Esimerkkinä eroista ja yhtäläisyyksistä käy elokuvan kuuluisin ja musiikilta eniten vaativa ”tanssivan mekon” kohtaus. Johannes Schmoellingon säveltänyt siihen hivelevän tunnelmallisen valssin, joka tukeutuu äänisamplejen rikkaaseen verhoiluun yksinkertaisen mutta vaikuttavan humppakoukun ympärillä, siinä missä Goldsmith seuraa tapahtumia dynaamisemmin ja pikkutarkemmin perinteisemmän balettimaiselta kuulostavalla valssillaan. Schmoellingin tapauksessa musiikin tahdistaminen kuvaan osoittautui vielä vaikeaksi tiukan aikataulun takia, mutta ratkesi lisäämällä yksi nuotti sävellyksen alkuun. Eroistaan huolimatta molemmat täyttävät tehtävänsä.

Paitsi että Tangerine Dreamin sävelkieli on Goldsmithin musiikkia yksinkertaisempaa ja rockmaisempaa, se myös kurottaa inspiraatiota Goldsmithin eurooppalaista perinnettä kauemmas. Molemmissa pahuutta käsitellään samanlaisilla metallisilla äänillä ja synkillä soinnuilla, mutta Tangerine Dream hahmottelee niiden päälle melodian alennettua toista astetta korostavasta asteikosta sitarmaisella soundilla ja kvinttistemmoilla, mikä luo surisevan orientalistisen vaikutelman. Pahuuden assosioiminen epämääräiseen itämaisuuteen on sekin yksi Hollywoodin musiikkikerronnan klisee. Sekä Goldsmith että Tangerine Dream tarvitsivat tiettyjä musiikillisia eleitä, joihin yleisö reagoisi vaistomaisesti halutulla tavalla.

Myös Tangerine Dreamin albumilla lauletaan, mutta laulu raikaa irtonaisemmin kuin Goldsmithin näkemyksessä. Albumin aloittaa Bryan Ferryn ”Is Your Love Strong Enough”, joka soi yhdysvaltalaisversion lopputekstien päällä. Kappale on vanhan salonkileijonan tuolloiselle tyylille tyypillinen keskitempon atmosfäärinen rocklaulu, alun perin lähtöisin Roxy Musicin Avalon-albumin (1982) sessioista.Syntetisaattorit ja David Gilmourin eteerinen kitara kohottavat keskinkertaista laulumelodiaa, mutta kappale ei yksinkertaista istu muun musiikin sekaan. Sen käyttö elokuvan tunnelman summaavana loppulauluna on lähinnä osoitus studion kyynisestä yrityksestä vedota nuoreen kuulijakuntaan ja pönkittää levymyyntiä mahdollisella irtohitillä. Päinvastoin se kuulostaa niin irtonaiselta elokuvaan nähden, ettei sen voi kuvitella summaavan muuta kuin studiokulunsa. Hittiä siitä nimittäin ei tullut.

Sen sijaan juuri ennen tätä elokuvan loppukohtauksen päällä soineella ”Loved by the Sunilla” kuullaan Yes-mies Jon Anderson laulamassa Tangerine Dreamin lyyrisimmän repäisyn päällä. Nimenomaan päällä, sillä TD ja JA eivät työstäneet raitaa yhdessä, vaan elokuvastudio palkkasi jälkimmäisen kirjoittamaan sanat ja laulamaan ne viikkoja sen jälkeen, kun Tangerine Dream oli jo karistanut satumaan pölyt tennareistaan. Yhteistyö rajoittui yhteen puheluun. Silti Andersonin poikamaisen korkea ääni ja miehelle tyypilliset sanoitukset, jossa puhutaan rakkauden taianomaisista voimista ja ihmisyyden hyvyydestä, ovat juuri sellaista sokerista satuilua, jota tällaisen elokuvan huipennus vaatii. TD tekee tässä aiemmasta ”Unicorns”-teemasta kunnon Hollywood-henkisen paisuttelun, joka on harmonisesti ja melodisesti albumin rikkain hetki. Lopputulos kuulostaa itse asiassa hyvin paljon Andersonin tuolloisen duettopartnerin Vangeliksen sentimentaalisilta kuohuilta. Andersonin keijumainen ääni oli jo testiajettu tällaisessa syntikkamaastossa. Imelyydessäänkin lopputulos lyö laudalta Andersonin seuraavan vuoden elokuvaseikkailun, hänen kaksi lauluaan Stanisław Syrewiczin paljon muovisempien syntikkasävellysten päälle elokuvassa Biggles (1986), epäonnistuneessa yrityksessä leipoa englantilaisen kirjailija W. E. Johnsin lentäjäsankarihahmosta 80-lukulainen hittituote.

Sama elokuva on näin synnyttänyt kaksi soundtrack-albumia, jotka heijastavat erilaisia kuvia kuulijan päänsisäiselle valkokankaalle. Pelkän musiikin pohjalta voisi kuvitella kaksi aivan erilaista elokuvaa. Musiikin voima onkin juuri siinä, kuinka se ei vain tue tai säestä elokuvaa vaan pystyy antamaan samalle kuvakerronnalle monenlaisia tunnelmia ja merkityksiä. Legendan Yhdysvaltojen ensi-illan aikoihin Scott sanoi, että hän oli vaihtanut Goldsmithin TD:hen tehdäkseen elokuvastaan kovapintaisemman, koska musiikki teki siitä liian kiltin. Vuosia myöhemmin hän kuitenkin käytti Goldsmithin musiikkia DVD:llä julkaistussa ”ohjaajan versiossaan”.

Molemmilla versioilla elokuvan musiikista on myös omat kannattajansa, ja on osoitus musiikin vaikuttavuudesta, että nämä ovat käyneet vuosikymmeniä kiivaita väittelyitä siitä, kumpi versio on parempi. Usein se versio elokuvasta, johon ensin tutustuttiin, on ääniraitaa myöten se ainoa oikea. Vastaavasti Goldsmithin musiikkia on haukuttu vanhanaikaiseksi ja lapselliseksi, Tangerine Dreamin versiota puolestaan lytätty tunteettomana ja naurettavan yksinkertaisena. Toiset taas ovat nähneet tasapuoleisesti hyvää molemmissa versioissa. Kaikki myöntävät, että musiikki on ratkaisevan tärkeä osa elokuvaa.

Sen sijaan mitä tulee fantasiaelokuvien musiikkiin yleensä, on Goldsmithin lähestymistapa ollut vaikutusvaltaisempi. Perinteinen romanttinen orkesterimusiikki maustettuna synteettisillä elementeillä on hallinnut 2000-luvun fantasiaspektaakkeleita. Esimerkiksi vaikutusvaltaisissa Tolkien-filmatisoinneissa Howard Shore sekoitti kelttiläisen perinnemusiikin elementtejä romanttisen musiikin jylyyn Goldsmithin laulujen tapaan. Mielenkiintoista kyllä, Shoren musiikki lähestyi paikoin niin sanottua new age -musiikkia: tyylilajin ruhtinatar Enya antoi joillekin soundtrackeille osansa aivan kuten Ferry ja Anderson lainattiin popmaailmasta hitin saamiseksi. Studion sanotaan halunneen Legendalle nimenomaan new age -henkistä musiikkia, kun Goldsmithin hybridimusiikki oli liikaa old agea. Tangerine Dream valittiin senkin takia, että sen musiikki juuri assosioitui tuolloin tuohon mustetahramaiseen käsitteeseen new age. Kierosti kuitenkin Goldsmithin sointi on lähempänä sitä, mitä new agella nykyisin tarkoitetaan. Tangerine Dreamin synkempi musiikki edustaa ehkä new agen pimeää puolta.

Tangerine Dreamin Legenda-musiikki oli joka tapauksessa poikkeama 80-lukulaisen fantasiaelokuvamusiikin orkesterien hallitsemasta virrasta. [2] Sen yhtyeelle hyvin leimallinen soundi on lukittunut tiukemmin aikaansa, ehkä juuri sen takia, että sillä haettiin kehityksen silloista johtoreunaa. Sitä ei ole kuultu paljoakaan varsinaisissa fantasiaelokuvissa, vaan pikemminkin televisiosarja Stranger Thingsin kaltaisissa, kauhuun kallistuvissa 80-luvun lämmittelyissä. Siinä missä Goldsmithin versio nostetaan yleensä miehen parhaiden töiden joukkoon, Tangerine Dreamin musiikki ei sijoitu yhtä korkealle yhtyeen tuotannossa. Silti sen poikkeavuudella yhtyeen yleisestä linjasta ja fantasiamusiikin perinteistä on ihailijansa.

Ainakin Legendan kokemus osoittaa, että samaan elokuvaan voi sovittaa pastoraalissinfonisen orkesterimusiikin tai synkän ambientrockia pop-lauluilla höystettynä, ainakin kun tekijät ovat varmoja ainoastaan siitä, että haluavat katsojia mutta eivät siitä, millainen elokuvan pitäisi olla, jotta niitä tulisi. Kummatkaan musiikilliset ratkaisut eivät tehneet elokuvasta menestyksen, mutta ne synnyttivät oman legendansa ja pari kelpo levyä.[3]

[1] Tangerine Dreamin jäsenet näkivät elokuvan alkuperäisen version Goldsmithin musiikilla ennen työhön rupeamistaan. Näin ei aina käy, kun musiikkia lähdetään tekemään uusiksi, ja monet säveltäjät haluavatkin aloittaa puhtaalta pöydältä. Tiettävästi Tangerine Dream ei yrittänyt matkia Goldsmithin ratkaisuja, vaan oli lähinnä huolestunut pystyikö tuottamaan vastaavan tasoista musiikkia, kun aikaa sävellysten demoamiseen Scottia varten oli vain kymmenen päivää. Yhtyeen tuntemukset työn valmistuttua olivat myös tuttuja monien muiden vastaavaan tilanteeseen joutuneiden elokuvasäveltäjien kertomuksista. Toisaalta yhtye oli kiusaantunut siitä, että meni korvaamaan loistavana pitämänsä musiikin, toisaalta hieman näreissään siitä, että he olivat vain hätäratkaisu, joka kutsuttiin vieraaseen projektiin laastaroimaan elokuva hätäisesti kasaan.

[2] Vuosikymmen tuotti joitakin fantasiaelokuvia, joissa vahvasti elektroninen popmusiikki yhdistyi perinteisempään orkesterikerrontaan. Ne valmistettiin kuitenkin yleensä muualla kuin Hollywoodissa. Syntikkadiskon kummisetä Giorgio Moroder teki englantilaisen Limahlin laulaman syntikkapop-tyylisen tunnuslaulun ja toi synteettisiä lisäelementtejä Klaus Doldingerin orkesterimusiikkiin toisessa satuseikkailussa The NeverEnding Story (Päättymätön tarina, 1984). Brittiläinen miekka ja magia -kulttiklassikko Hawk the Slayer (1980) taas muistetaan paitsi ei-kovin-jättimäisestä jättiläisestään ja ei-kovin-lyhyestä kääpiöstään myös Harry Robertsonin musiikista, joka raikui diskobiiteistä ja tarttuvista panhuilumelodioista hyvin paljon Jeff Wayne’s Musical Version of the War of the Worlds -musikaalin (1978) tahtiin.

[3] Tärkeimmät lähteet Legendan musiikin vaiheista ovat olleet Gergely Hubain Torn Music: Rejected Film Scores (Silman-James Press, 2012, S. 201 – 4) ja Lee Barronin ”Fantasy Meets Electronica: Legend and the Music of Tangerine Dream” Janet K. Halfyardin toimittamassa teoksessa The Music of Fantasy Cinema (Equinox, 2014, S. 79 – 94). Goldsmithin musiikista antoi lisätietoja Paul Andrew MacLeanin historiikki vuoden 1992 CD-julkaisulla (Silva Screen FILMCD 045). Edgar Froesen näkemys Tangerine Dreamin version synnystä löytyy miehen muistelmateoksesta Tangerine Dream Force Majeure (Eastgate Music & Arts, 2017, S. 265 – 270).

Mario Millo: Epic III (1979)

Monet suomalaiset tuntevat australialaisen Mario Millon musiikkia, vaikka miehen nimi olisi heille tuntematon. Vuonna 1981 katsojat liimasi täälläkin televisioruudun ääreen historiallinen draamasarja Against the Wind (Vastatuuleen, 1978), joka kuvasi Australian siirtomaahistorian vankikapinoita nuoren irlantilaisnaisen koettelemusten kautta. Ympäri maailmaa katsotun sarjan musiikista koottiin albumi, jota siivitti menestykseen varsinkin Pohjoismaissa singleksi lohkaistu kansanballadimainen laulu ”Six Ribbons”. Laulun kirjoitti ja esitti sarjan miespääosaa näytellyt Jon English. Loppu sarjan musiikista oli pääasiassa Englishin entisen bändikaverin Mario Millon käsialaa, ja musiikki äänitettiin tämän Windchase-studiossa.

Tämän blogin lukijat tuntevat Millon progressiivisten rockyhtyeiden Sebastian Hardie ja Windchase kitaristina, säveltäjänä ja laulajana. Yhtyeiden hajottua Millo jatkoi niiden sinfonisen rockin linjaa sooloalbumilla Epic III (1979). Nimellä hän halunnee antaa ymmärtää, että albumin 14-minuuttinen nimikappale olisi jatkoa Sebastian Hardien pitkille sävellyksille ”Four Moments” ja ”Windchase”. Kahdeksasta nimetystä osasta onkin koottu klassinen matkakertomus jumalalliseen todellisuuteen, josta palataan valaistuneena takaisin lähtöpisteeseen. Näyttelijä Candy Raymondin tekstissä tuo synesteettinen todellisuus koostuu musiikista ja väreistä, ja nuori kertojamuusikko saa siellä lahjaksi ikiaikaisen laulun maailmalle laulettavaksi. Kierrossa on siis romantiikan ajan myytti taiteilijasta sankarina, joka tunkeutuu toisiin sfääreihin löytääkseen korkeampia totuuksia ja muuttaakseen todellisuuden taianomaiseksi. Progressiivinen rock kierrätti samaa tarinaa 70-luvulla, joskin vuonna 1979 se mahtoi kuulostaa kornilta näin vilpittömästi kerrottuna. Jopa Yesillä alkoivat Jon Andersonin jutut tuolloin kuulostaa liian pilvipoutaisilta.

”Epic III:n” aloitusosassa ”The Journey” on kuitenkin selvästi Yesin kirkasotsaista ja suoraviivaisen energistä henkeä, ja sen ruorissa Millo vetää soolomelodiaa samanlaisella läpikuultavalla soundilla ja mutkikkuudella kuin Steve Howe. Hänen lauluäänensä ja terävämmän rytminen soittonsa ”Valley of Musicissa” tuo mieleen myös Howen korvaajan Trevor Rabinin, joskin ”Epic III:n” sävelkulut ja tuotanto ovat kauttaaltaan pehmeämpiä kuin Rabinin AOR-isottelu. Millo täyttää sävellyksen osat helpon melodisilla lauluilla ja instrumentaalijaksoilla, joissa näyttää osaamisensa erilaisten kitaroiden ja mandoliinien kanssa. Näitä eivät nyt ympäröi Toivo Piltin synteettiset linnanmuurit, vaan sovituksissa käytetään kevyempiä rakenteita, pääasiassa urkuja ja sähköpianoa, mutta myös saksofoneja sambakompilla ryyditetyssä fuusiojaksossa ”Captured Moments”. Sebastian Hardien suurten tilojen ekspansiivisen soundin tilalla on kansikuvan kaltainen pienimuotoisempi, mutta silti värikylläinen yhden miehen show. ”Spectrum of Instruments” panee miettimään, että Millo lainaa hieman Tubular Bellsiä (jota Sebastian Hardie oli aikoinaan esittänyt konserteissa), kun hän luettelee eri soittimia iloisen yksinkertaisen duurimelodian toistuessa. Hän ei tosin soita sitä näillä soittimilla, mutta sovitus kasvaa hienosti, kiitos varsinkin rytmisektion, joka muokkaa komppia vivahteikkaasti kitaran luoman peruskuvion ympärillä. Muutenkin rumpali Greg Tell ja basisti Jacky Orszaczky komppaavat menoa sujuvilla grooveilla aktiivista koristelua unohtamatta.

Hyvien melodioiden ja eläväisen soiton lisäksi ”Epic III:ssa” on myös proge-eepokselta vaadittavaa dynamiikkaa ja monipuolisia vaikutteita. Musiikki rauhoittuu puolivälissä ”Wisdom Teacherin” iltaruskoisen kuoron hymisemän välimerellisen melodian ympärille, minkä jälkeen ”Home Coming” toistaa aiemman osan ”Musical Passages” teeman seesteisemmin. Sitä seuraa ”Captured Momentsin” sambakarnevaali, eepoksen pisin kitarasoolojakso, ennen kuin ”Retrospect” palaa kahden ensimmäisen osan aiheisiin riuskemmalla otteella. Loppuhäivytys Millon riffiin ja Tellin fillitulitukseen kertonee, että ikiaikainen laulu raikaa tästä lähin tämänpuoleisessakin, vaikka naapurit protestoisivat.

Niin selvästi kuin Millo onkin rakentanut ”Epic III:n” itsenäisistä paloista, hän saa silti parsittua osistaan ehjän kuuloisen eepoksen, joka proge-eepoksille poikkeuksellisesti tuntuu suhahtavan ohi kestoaan puolta lyhyemmässä ajassa. Se on nautittava, hieman keveäkin huvimatka musiikin ihmemaahan ja takaisin. Toisin kuin vaikka Yesin tripeissä valaistumiseen, siinä ei ole mitään riitasointuisuutta tai kokeellista syvyyttä, vaan kaikki soljuu ilman suurta ponnistusta tai ristiriitojen sovittelua.

Alkuperäisen LP:n kääntöpuolelle Millo on tuttuun tapaan koonnut joukon lyhyempiä sävellyksiä. Niiden tyylikirjo on laaja, mutta käytetyt elementit ovat sirpaleita eepoksen eri osista. Esimerkiksi lyyrisempi versio ”Wisdom Teacherin” kuorolaulusta kuullaan kauniin tunnelmallisella akustisen kitaran, huilun ja syntetisaattorien konsertolla ”Quest Theme”, jonka viiveavustetut huilumelodiat vetävät vertoja Camelin ja Steve Hackettin herkimmille hetkille. Vastaavaan hän oli pystynyt Sebastian Hardien levyillä. Jylhemmät kuoro-osuudet ja nakuttava syntetisaattorikoukku tuovat jännitettä muuten melko tavalliseen keskitempon laulubiisiin ”Life in our Hands”, kuten tekee myös tempoa ja sävellajia kohottava kitarasoolo toisen säkeistön jälkeen. Terry Dowlingin sanat kieltämättä hymyilyttävät hieman: ne kuvaavat mahdollisesti vuoristokiipeilyä ja uhoavat, kuinka nyt ollaan elämä käsissä ja vaara on suorastaan niillä kosketeltavaa, mikä on lievästi ristiriidassa musiikin aivan miellyttävän sovinnaisuuden kanssa. Millon progressiivinen rock merkitsee taidokkuutta, ei vaaraa tai riskien ottamista.

Jazzrock-henkistä sooloilua siihen kyllä kuuluu. ”Mary’s Theme” (jota ei pidä sotkea televisiosarjan päähenkilön nimiteemaan) jakelee kitaran lisäksi myös bassolle ja Rhodesille muutaman tahdin soolospotteja leppeän ja fuusiohenkisesti kompatun melodian väleihin. Vielä leppeämpi on ”Castaway”, jonka funkki syntikkabasso soutaa 7/8-tahdissa Karibialle metallofonit melodioita kilkattaen. Tällä kappaleella Millo tosiaan oli sooloartisti, sillä hän soitti kaikki instrumentit. Mielenkiintoisinta kappaleen sovituksessa on juuri synteettisten, karibialaisten ja eteeristen kuorosävyjen yhdistelmä. Se tuo mieleen Jade Warriorin ja Quiet Forcen new age-/ambient-henkiset maailmanfuusiokappaleet 80-luvulla.

Millo päästää viihteellisen puolensa hallitsemaan välimerellissävytteisissä nostalgiapaloissa ”Harlequin and Columbine (Waltz Theme)” ja ”Sogno d’amore (Love in Dreams)”, jotka on kyllästetty sentimentaalisilla jousilla. Siinä missä ”Sognon” imelyyttä torjutaan hieman melodisella sähkökitaratunnelmoinnilla, on Millon ja naislaulaja Safanyan(naisvaltaisesta tanssirockyhtyeestä Chicks Incorporated) duetto ”Harlequin and Columbine” vanhanaikainen valssiteos. Sen viihteellistä musiikkia vivahteikkaampi on Candy Raymonden teksti, joka sekin viittaa Millon kulttuurisiin juuriin: Harlekiini ja Colombina olivat alun perin italialaisen commedia dell’arten hahmoja. Tekstissä hypätään metatasolle ja pannaan näyttelijät roolihahmojen kautta surkuttelemaan sitä sisäistä tyhjyyttä, jota synnyttää illuusion ylläpitäminen viihteennälkäiselle yleisölle. Taiteesta tulee kaavamaista viihdettä ja esittäjistä esittämiensä hahmojen vankeja. Kuvaisiko tämä myös musiikkia?

Soolona Millo sai aikaan hyvin tuotetun, taidokkaasti soitetun ja hyvin kirjoitetun albumin, joka on samalla hieman epätasainen ja paikoin valju kallistuessaan vuoroin kohti progressiivista ja tavanomaisempaa musiikki-ilmaisua. Silti julkaistessaan nimikappaleen kaltaisen eepoksen vuonna 1979 hän ehdottomasti heilutti progen lippua vastatuuleen, vaikka kuinka väitettäisiin, etteivät uusyksinkertaisuuden pasaatituulet olisi tuolloin vielä saavuttaneet Australiaa. Kun progressiiviseen rockiin erikoistuneet japanilainen Avalon ja ranskalainen Musea julkaisivat albumin CD:nä vuosituhanteen vaihteessa, ne vaihtoivat alkuperäisten levypuoliskojen järjestystä niin, että ”Epic III” siirtyi loppuhuipennuksesta albumin paraatipaikalle. Loppuun tuli alun perin kokoelmalevyllä The Australian Guitar Album (1979) julkaistu, Camel-tyylin melodinen ja arabialaissävyillä maustettu instrumentaali ”Rebecca”. Korostettiin sitä, mikä eniten vetoaisi todennäköiseen yleisöön. Kaupallisuutta tämäkin.

Anekdoottina ansaitsee maininnan se, että alkuperäinen LP julkaistiin Australian lisäksi ainoastaan Japanissa, jossa Sebastian Hardienkin levyt olivat tehneet kauppansa, ja Ruotsissa. Jälkimmäisestä on varmasti kiittäminen Vastatuuleen-sarjan ja sen musiikin valtavaa suosiota länsinaapurissamme. English ja Millo konsertoivatkin Pohjoismaissa Suomea myöten useampaan kertaan ja rahastivat kunnolla. Epic III ja siltä julkaistu single ”Life in our Hands” eivät valitettavasti herättäneet samanlaista innostusta kotimaassa tai merten takana. Sen sijaan Millo löysi työtilaisuuksia elokuva- ja televisiosäveltäjänä, kun Vastatuulen synnytti Australiassa minisarjabuumin. Kuvaan säveltämisestä kehkeytyi hänelle pääasiallinen ura. Siinä sivussa julkaistut sooloalbumit Human Games (1983) ja Oceans of the Mind (2001) eivät olleet erityisen mainittavia ja eivätkä muuten kuin nimellisesti progressiivisia julkaisuja.

Jumbo: Vietato ai minori di 18 anni? (1973)

Alkoholismia, huumekuolemia, syrjäytymistä, väkivaltaista paritusta, seksuaalista nöyryytystä ja yleistä halua hyssytellä kaikkea, mikä ei sovi mukavaan keskiluokkaiseen säädyllisyyteen. Ei, tämä ei ole tuokiokuva suomalaiselta yläasteelta vaan aiheita, joita italialainen Jumbo-yhtye käsittelee kolmannella albumillaan Vietato ai minori di 18 anni? Monet italialaiset progeyhtyeet suosivat romanttisesta runoudesta johdettua kieltä ja vertauskuvia teksteissään. Ei Jumbo. Yhtye syöksyy kiertelemättä ja koristelematta käsittelemään aiheita, jotka olivat tuolloin otsikonmukaisesti kiellettyjä alle 18-vuotiailta. Oikeastaan ne olivat kiellettyjä kaikilta, sillä Italian media ei niistä puhunut kuin kierrellen. Italian yleisradio RAI, jolla oli tuolloin lähetysmonopoli, pitikin huolen, etteivät albumin kappaleet päässeet radioon tai televisioon asiaa korjaamaan. Ei siis ihme, ettei albumi julkaisuaikanaan tuottanut Jumbolle sellaista mainetta ja menestystä, kuin mitä se myöhempien arvioiden mukaan olisi ansainnut.

Jumbo oli alun perin pitkän ja römeä-äänisen laulajan ja multi-instrumentalistin Alvaro Fellan lempinimi. Albumilla Jumbo (1972) hänen akustisen kitaran kanssa esittämiään lauluja säesti joukko muusikoita bluesin, kansanmusiikin ja hieman taidemusiikinkin sävyin kuin italialaisena versiona varhaisesta Jethro Tullista. Sanoituksissa oli ajan laulaja-lauluntekijöille tyypillisiä kriittisiä huomioita ihmisen osasta yhteiskunnasta ja psykologisia kuvauksia itsemurhaan vievästä menetyksestä, mutta myös tavanomaisempaa ”realistisesti ilmaistua” parisuhteen ruotimista.

DNA (1972) oli jo selvästi bändin levy ja paljon progressiivisempi albumi. Jotkut pitävät sitä jopa varhaisen italoprogen klassikkona, mikä perustuu paljolti 20-minuuttiseen laulusarjaan ”Suite per il signor K.” Se oli italialaisen progen ensimmäisiä levypuoliskon mittaisia eepoksia ja rakennettu perinteiseen kolmiosaiseen malliin akustisten lauluosuuksien, klassisvaikutteisten kosketinsoitinosuuksien sekä Tull-tyylisten raskaan kitaran ja huilun riffien yhdistelmästä. Franz Kafkalta kipinän saanut teksti kuvaa akustisessa alussaan yhteiskunnalliselle kiipijyydelle omistaneen miehen sisäistä kriisiytymistä, monimutkaisimmassa toisessa osassa tämän paniikkia elämän tyhjyydessä ja kolmannessa osassa (ensimmäiseltä levyltä kierrätetty folk-klassistyylinen ”Dio è…”), kuinka tämä löytää jonkinlaisen uuden tukipisteen elämälleen kristillis-sosialistisesta lähimmäisenrakkaudenjulistuksesta.

Toinen merkittävä kappale oli folkmelodian, ragtimepianon ja mutkikkaan bluesrockriffin yhdistävä ”Miss Rand”, jossa melodian hauska jolkottavuus muodosti irvokkaan vastakohdan sanojen kertomukselle opettajasta, joka palaa kuoliaaksi talonsa mukana. Tekstin on yleensä tulkittu arvostelevan samannimistä yhdysvaltalaista itsekkyyden papitarta: se esittää brutaalin hekumoivasti, että tämän puhtaasti transaktionaalisessa ihanneyhteiskunnassa kukaan ei vaivautuisi pelastamaan toista hädässä. Albumi katsotaankin myös teemalevyksi yksilöllisyydestä, yhteisöllisyydestä ja yhteiskunnasta: albumin sisäpussissa on kaavio DNA-molekyylin kaksoiskierteestä, joka mahdollisesti viittaa siihen, kuinka ihminen on aina kietoutunut yhteen ja vuorovaikutuksessa toisen kanssa, vaikka kuvan yhteys otsikkoon ja laulujen teksteihin jää hämäräksi. Albumin musiikki ei kuitenkaan lunasta klassikon asemaa, vaikka se oli kiistämättä edistyksellistä klassisen italoprogen määrittäneenä vuonna 1972.

Vietato ai minori di 18 anni? kohottaa kuitenkin selvästi rimaa paitsi sanoitusten myös musiikin saralla. Bluesmaisuus on karissut lähes kokonaan ja tekninen haastavuus kasvanut, missä ilmeisesti auttoi uusi rumpali Tullio Granatelli. Silti ”Specchio” näyttää, että tekstien tapaan Jumbon musiikki ja Fellan ääni eivät hienostele vaan käyvät päälle heti ensisekunneista lähtien. Ankara särökitara ja koskettimet johdattavat yhtyeen eräänlaiseen vuorottelevaan hard rock -valssiin ja -swingiin. Kolmijakoinen rytmi sopii italiankieliseen lauluun, ja laulu on keskiössä. Fellan laulu on italialaiselle progressiiviselle rockille tyypilliseen tapaan kuohuvan tunteikasta ja teatraalista, kun se kertoo ensimmäisessä persoonassa, kuinka instituutioiden ja vertaisten kiusaama poika kasvaa henkisesti traumatisoituneeksi nuorukaiseksi. Miehen korisevassa ja raastavassa ilmaisussa ei silti ole jälkeäkään bel canto -laulusta tai muiden yhtyeiden ajoittaisesta lyyrisyydestä, vaan äänenkäyttö muistuttaa enemmän blueskarjujaa, vaikka varsinaisia bluesin tai soulin maneereita siinä ei juuri kuulu.

Alkuvoimaa siinä on, ja sama pätee musiikkiin. Tunnelma heilahtaa progelle tyypillisesti kaksinapaisesti Dario Guidottin huilun ja Sergio Conten pianon pseudoklassisessa kadenssissa, joka on kuitenkin lyyrisen sijaan enemmänkin ahdistuneen kiihkeä. Instrumentaalinen keskiosa muodostuu muutenkin pääasiassa kulmikkaasta kitarariffistä, huilun, kitaran ja urkujen yksinkertaisesta vuoropuhelusta ja Daniele Bianchinin kitarasoolosta, joka ei vaikuta monimutkaisuudellaan vaan soittonsa ja blues-hard rock -soundinsa ankaruudella. Näin ”Specchio” tekee hengästyttävän vaikutuksen olematta yhtä teknisesti haastava tai hienostuneen dynaaminen kuin Premiata Forneria Marconin tai Banco del Mutuo Soccorson samojen aikojen johtotähdet. Se ei anna armoa vääristynyttä peilikuvaansa tuijottavalle kertojalle vaan peilaa tämän muistoja ja ahdistusta.

Fella sai ilmeisesti kipinän tekstiin aidosta mielipidekirjoituksesta, ja kertojan kuvaukset kärsimyksistään auktoriteettien käsissä ovat edelleen tylyä kuultavaa. Tuolloin eniten herneitä nenäonteloon lähettivät kuitenkin nykynäkökulmasta lievät viitteet homoseksuaalisuuteen ja itsetyydytykseen. Jälkimmäinen aihe tulee keskiöön kappaleessa ”Vangelo?”, jossa se sekoitetaan uskontoon mahdollisimman räjähdysherkäksi yhdisteeksi. Musiikista tehdään ikään kuin vääristynyt virsi tai sysimusta saarna kolkosti kalahtavalla kellolla ja urkujen ruosteisella äänellä. Fellan saarnassa muistutetaan, kuinka lapsia vielä jonkin aikaa sitten pahoinpideltiin, jos nämä harrastivat itsetyydytystä ja osoitetaan syyttävällä sormella erityisesti roomalaiskatolista kirkkoa, joka puolusti kovan käden käyttöä kädellä käymistä vastaan lasten pelastamisella ”itsesaastutuksen synniltä”. Varmaa oli, että RAI ei ikipäivänä nielisi laulua, jossa yhdistyi sooloseksi, kirkko ja lasten rääkkäys. Radioaalloilla ei kuultukaan Fellan tuomiota, että jos perustelu olisi evankeliumin mukaista, maailma olisi täynnä hulluutta ja hirviöitä. Näissä teksteissä hän hyökkää yhteiskunnan kaksinaamaisuutta vastaan näyttämällä, kuinka lasten suojelun nimissä toimiva kulttuuri ja kasvatus kylvävät kärsimystä ja johtavat dysfunktioon.

Kolkon komean laulumelodian tauoilla ”Vangelo?” on perinteisimmän progressiivista musiikkia. Sen sovitus kiitää läpidjangomaisen jazzkitarasooloilun, ravaavan hard rockin ja jälleen klassista virtuoosimaisuutta mukailevan piano-osuuden. Tuplatun kitaran räimivällä soololla kenties korostetaan rumaa todellisuutta kirkollismusiikin hurskastelevan pinnan alla, mutta se, että musiikki kirmailee kaikkialle ja päättyy korostetun kirskahtavasti soolokadenssiin, voi myös kertoa siitä, ettei autoerotiikkaa loppujen lopuksi katoa mihinkään, vaikka kuinka hakattaisiin, sidottaisiin, syyllistettäisiin tai vaahdottaisiin moraalisen ja fyysisen selkärangan pehmenemisestä.

Jos Jumbo on ottanut tässä mallia italoprogen valtavirraksi nopeasti muotoutuvasta sinfonis-klassisesta tyylistä, se samalla kokeilee myös radikaalimpia ratkaisuja. ”Come vorrei essere uguale a te” ja edellisen albumin eepoksen lyhyeksi koodaksi kirjoitettu ”Il ritorno del signor K” ovat esimerkkejä tästä. ”Come” alkaa burleskilla kapakkapianon ja aariahoilauksen parodialla, mikä kuvaa ilmeisesti kertojan valheellista juhlintaa ja tyytyväisyyttä, ennen kuin varsinainen sävellys siirtyy introspektiivisempään jazzkitaramietiskelyyn, sitten ”House of the Rising Sun” -tyyliseen laulusektioon ja lopulta saksofoniriffin puhkumaan laukkaan, joista viimeinen muistuttaa hieman Bancon varhaistuotantoa mutkat suoraksi vedettynä. Samaa kabareepianon ja folklaulun yhdistelmää täydentää ”Signor K:ssa” nauhanopeuden kiihtyminen loppua kohti, mikä ikään kuin pilkkaa kertojan masennusta. ”Come vorrei” pääsi ainoana albumin kappaleista sensuurin läpi radiosoittoon. Suorasukaiset kertomukset vieraantuneisuudesta ja masentuneisuudesta eivät haastaneet tabuja samalla tavoin kuin vaikka ”Specchion” kuvaukset, mutta silti panee miettimään, millä lailla ”Comen” kertojaa kokee esittävänsä valheellista elämää tai miksi signor K ei varsinkaan saa naista. Näiden kahden kappaleiden tekstit muodostavat kokonaisuuden, mutta rivien väliin jää mahdollinen selitys siitä, miksi kertoja ei voi olla niin kuin muut.

Jumbon radikaali hyökkäys näyttäytyy toisaalta myös hajanaisina ryöpsähdyksinä ja pysähdyksinä, mikä syö siltä paikoin tehoa. Prostituutiotarinassa ”Via larga” ideoita piisaa enemmän kuin koheesiota. Alussa Algo Garganon kävelevän basson päällä kuullaan lisää erilaisista kansanomaisista teemoista kyhättyä burleskimaista ilonpitoa, ennen kuin varsinainen kappale alkaa. Sekin on akustisen kitaran ja huilun hallitsema valssitempoinen teos, jossa ironia valuu sentimentaalisen musiikin ja Fellan kapakkajuopon äänellä tulkitseman tekstin välisestä puristuksesta tahmeana ja kitkeränä. Kappale moduloi kuitenkin jälleen syntetisaattorin ja kitaran klassistyylisempään ja polyrytmiseen jaksoon, ehkä kuvatakseen seksityöläisen voimaantumista. Sen päättää laulusäkeistön paluu nyt hard rock -tekstuurein tapetoituna, mistä seuraa tuskainen akustinen loppukaneetti kertomassa ruumiista verilammikossa silmät kauhusta suurena. Kuten monet varhaiset progebiisit, ”Via larga” toimii idearikkauden, värikkyyden ja taitavasti käytetyn dynamiikan ansiosta musiikillisena kertomuksena, vaikka muodollisissa silmissä se on sillisalaatti.

Sillisalaattimaisuus tai kauniimman sanottuna eklektisyys kuvaa albumia kokonaisuutenakin. ”Gil” heittää psykedeelisen takauman letargisen surisevaan modaaliseen avaruuteen, jonka savuisessa äänimaailmassa ajelehtivat syntetisaattorien väristelyt, mellotronin jouset, bongorummutus, symbaalien kuohut ja sähköpianon soittorasiamaiset koristelut. Näillä musiikin merkeillä oli kuvailtu jo vuosia aiemmin tajunnan laajenemista, mutta Fellan lähinnä äyskähtelemissä sanoissa käyttäjä tukehtuu oksennukseensa makuupussissa ja diilerit nauraa räkättävät liiroja laskiessaan. Kappaleen hajanainen rakenne ja sen selvästi irralliset kaksi viimeistä minuuttia selittyvät sillä, että yhtye ja sen vieraat jammailivat parikymmentä minuuttia Fellan laulusirpaleen ympärillä ja siitä editoitiin riittävä pätkä täyttämään levyltä puuttuvat kahdeksan minuuttia. Vieraiden joukossa oli Franco Battiato, jonka VCS3-syntetisaattorista irtoaa joitakin aavemaisia värähtelyitä, kun taas toinen vierailija Angelo Vaggi soittaa muodollisempia murtosointuja Minimoogilla. Tämä osuus muistuttaa hieman Battiaton Pollutionin (1973) ääniseikkailuja. Ehkä Battiatolta Jumbo sai myös idean DNA:n nimeen.

Toinen päihdehelvetin kuvaus ”40 gradi” ajelehtii sävykkäämmin Leslie-kaiuttimella käsitellyn slidekitaran, hitaan jazzkompin, tuulikellojen helinän ja mellotronijousien kelluvaan lopetukseen. Tämä vastaa kertojan kuumehoureista tunnustusta, että alkoholi häntä hallitsee, samoin kuin laulun heilahtelu melkein tuutulaulumaisen akustisuuden ja hard rockin välillä kertoo, kuinka mies etsii turhaan rauhaa matoja tursuavista unista. Kappaleessa Jumbon folkahtava melodisuus, sävykkäät sovitukset ja dynaamisuus ovat parhaimmillaan.

Vietato ai minori di 18 anni? Otsikon kysymysmerkki oli harkittu, sillä albumilla Jumbo paitsi läväyttää tabuaiheita kuulijan naamalle myös kysyy, miksi ne yleensä ovat tabuja. Provokatiivisessa kansikuvassa lapsi tirkistelee vanhempiensa petitouhuja, millä yhtye esittää, että Italia kohtelee kansalaisiaan kuin lapsia kieltäytyessään puhumasta todellisuudesta peittelemättä ja hyssyttelee sen luonnollista tiedonhalua television siivilöimällä silotellulla maailmankuvalla. Tälle kaikelle vastaa lyhyt lopetuskappale ”No!”. Iloisen klassisvaikutteisen musiikin säestyksellä Fella haistattaa rehvakkaasti pitkät tekopyhille porvareille ja nauraa räkäisesti näiden kielloille. Tyyli on vähän keskenkasvuisen vallankumouksellinen, mutta varmasti rehellinen eikä ainakaan kiertele. Porvarilliset portinvartijat joka tapauksessa vastasivat samalla sanalla Fellalle, eikä totuutta janoava suuri yleisö löytänyt levyn totuuksia.

Albumin ajatukset menestyivät silti paremmin kuin levy itse. Aikalaistensa joukossa se erottuu sanoitustensa ja musiikkinsa omaperäisen melodisuuden sekä tyylisekoituksen ansiosta, vaikka kokonaisuutena se ei minua täysin vakuuta. Moni muu on kyllä sittemmin täysin vakuuttunut sen klassikkoasemasta. Se olikin Jumbon suurin saavutus. Suosittu liveyhtye jaksoi keikkailla vielä pari vuotta ja julkaista pari singleä ennen kuin hajosi. Vuonna 1983 se äänitti vielä yhden studioalbumin 1983 – Violino d’autonne, joka oli niin hirveä, että kaikki levy-yhtiöt sanoivat sille ”No!” vuoteen 1992 asti. Jumbo kokosi rivinsä konsertteja varten vielä vuonna 2023. Tuolloinkin heidän settinsä ytimen muodostivat Vietato ai minori di 18 annin? laulut. Ne hurmasivat yleisöä, joista osa ei ollut edes syntynyt vuonna 1973, ja onnistuivat edelleen myös hätkähdyttämään, vaikka moni niiden käsittelemistä tabuista on murtunut.

Itoiz – profeetta omalla maallaan

Baskeille, joiden kotimaa levittäytyy Espanjan ja Ranskan rajan molemmin puolin, musiikki on aina ollut tärkeä osa oman kulttuuria ja sen säilyttämistä. Francon aikaisessa Espanjassa, jossa näiden oman kielen käyttökin pyrittiin tukahduttamaan, esitetty tai levytetty musiikki oli usein se ainoa tapa, jolla kieltä ja politiikkaa saatettiin tuoda esiin. Francon jälkeen 70-luvulla nuoren polven muusikoiden soittimista alkoi kaikua myös vieras rock ’n’ roll. Ranskasta kotoisin oleva Errobi lasketaan yleensä ensimmäiseksi yhtyeeksi, joka yhdisti onnistuneesti rockin ja baskin kielen. Se toimi esikuvana muille yhtyeille, joita innoitti sekä oma musiikkiperine että tuolloinen progressiivinen rock. Tärkein ja menestynein näistä Errobin progressiivisista seuraajista oli yhtye nimeltä Itoiz.

Itoiz sai alkunsa vuonna 1974 nuorten koulukavereiden tanssibändinä nimeltä Indar Trabes. Se teki keikkaa tanssiaisissa, häissä ja baskeille tärkeillä kyläjuhlilla ja soitti muiden hittejä. Yhtyeen jäseniä himotti alusta asti esittää omaa musiikkiaan, mutta sellainen edistyksellinen rockmusiikki, johon he suuntautuivat, sai samanlaisen vastaanoton kyläjuhlien joraamaan tulleelta yleisöltä kuin proge Suomen maakuntien tanssipaikoilla. Silti yhtye esitti sitkeästi myös tulevan ensialbuminsa lähes kaikkia lauluja sekä Pink Floydin, Jethro Tullin ja Focuksen biisejä.

Lopulta yhtyeelle antoi tilaisuuden levyttää aloitteleva bilbaolainen levymerkki Xoxoa. Yhtiön oli perustanut Indar Trabesille konsertteja järjestänyt Jaime Iarritu ja se julkaisisi muutaman vuoden aikana koko joukon Baskimaan keskeisiä rocklevyjä, joista useissa kansanmusiikkivaikute yhtyi progressiiviseen rockiin. Itoiz (1978) on merkkiteos tässä seurassa. Yhtyeen viisi jäsentä olivat nuoria ja vailla studiokokemusta, mutta kitaristi ja laulaja Juan Carlos Perezin laulut ja yhtyeen innokkaat sovitukset ovat ensiluokkaisia. Albumin musiikki poikkesi niin kovasti tanssibändin ohjelmistosta, että muusikot valitsivat uuden nimen tehdäkseen selvän pesäeron menneeseen. Itoiz on laakso Navarran maakunnassa baskien itsehallintoalueella, mutta yhtye valitsi sanan kuulemma vain, koska se kuulosti hyvältä.

Itoiz (1978). Alkuperäiset LP-painokset olivat haluttuja myös temppukantensa vuoksi. Etukansi avautui reunan sijaan keskeltä. Baskimaan mullan takaa paljastui näin kuva jostakin teollisesta hökötyksestä. Kerrottiinko sillä, että Itoiz oli yhtä aikaa maanläheinen ja futuristinen? Tai perinnetietoinen ja pitkälle teollistunut, kuten maa tuolloin?

 

Kuuntelijalle Itoiz kertoo, että malli muusikoiden vilpittömän innokkaasti soittamalle rockille löytyy brittiläisten progressiivisten yhtyeiden musiikista. Lähinnä mieleen tulee Camelin sinfoninen rock samanlaisena vaikutteena kuin monilla muillakin eurooppalaisilla yhtyeillä: kevyt jazzmaisuus yhdistyy kosketinsoittimien, huilun ja kitaran yhteispelillä luotuun ”sinfoniseen” rocksointiin ja vahvoihin melodioihin, joita ammennetaan pääasiassa muista kuin rockin perinteisistä lähteistä. Camelin tyyliä on myös se, että musiikki säilyttää tietyn keveyden silloinkin kun nuotteja viuhuu vauhdilla. Soitto kun on energistä, mutta sävellykset eivät ole mitenkään erityisen haastavia. Avajaiskappale ”Phuntzionariat” vaihtelee lyhyitä, valittavan lyyrisiä laulusäkeistöjä ja instrumentaalisia soolojaksoja, joissa korostuvat Jose Antton Fernandezin taidot urkujen parissa.

Albumin pisimmässä sävellyksessä ”Goizeko deiadar” kuuluu myös kaikuja sanasta Yes: Carlosin ja basisti Garaten korkealta laulama kirkas melodia, instrumentaalijaksojen kuhiseva bassolinja, jousisyntetisaattorin kuplivan aurinkoiset soolot sekä soolokitaran kulmikkaat melodiat. Reilun yhdeksän minuutin aikana sävellys käy läpi useamman instrumentaalijakson, jotka lisäävät tempoa ja intensiteettiä samalla, kun ne siirtyvät harmonisesti kauemmas alun laulujakson suhteellisen vakaasta D-duuri/mollikulusta. Teksti tuntuu käsittelevän kalastajan lähtöä vaaralliselle merimatkalle, – tuttu aihe merenkävijäkansan historiassa – mutta se on luultavasti vertauskuvallinen. Niin tai näin, musiikista tuntuu muodostuvan matka myrskyn keskelle, ja kun lopussa huilu toistelee nopeampaa muunnelmaa alun laulumelodiasta, tekstuuri on muuttunut alun homofonisesta sointukulusta päällekkäisten sävellinjojen hallitsemaksi e-doorilaiseksi kierroksi. Myrsky (todellinen tai kuvainnollinen) on tältä päivältä ohi, mutta miten käy huomenna?

Silti Itoizin musiikki juoksuttaa kotoperäisestä kulttuurivarainnosta niin voimakkaasti, ettei sitä voi erehtyä pitämään brittiläisenä. Tämä kuuluu vahvimmin akustisvoittoisissa numeroissa kuten ”Zati txiki bat La M’en” ja ”Astelehen urdin batean”. Niissä kitarasäestyksen rytmiikka, laulu- ja huilumelodiat sekä runollisten tekstien painotus kumpuavat baskilaisesta lauluperinteestä (Perezin ohella sanoituksia kirjoittivat nuoret runoilijat Joseba Alkalde ja Joseba Garcia sekä yhtyeen manageri Angel Azkarraga). Samoin tekee Perezin melankolisen sointuva ääni ja laulutyyli, jossa rockhuudahtelusta huolimatta tavut erotellaan tarkasti toisistaan eikä tunnetta herutella espanjalaisille laulajille tyypillisemmillä melismoilla (hassua kyllä, näinhän brittiprogen laulukin teki pesäeroa perusrockin blues- ja soulvaikutteisiin). Mutta myös viisi- ja kolmejakoiset rytmit ”Hilzorin” bassolinjoissa ja huilusoolojen säestyksessä ovat sukua yhtä lailla baskien perinnemusiikille kuin progen vakiintuneille showelkeille. Ehkä nämä kappaleet todella panivat jonkun jalan vipattamaan tanssipaikoilla. Silti Itoiz soittaa hyvin vahvasti puhdasta sinfonista progea. Se ei ole folkrock-yhtye kuten Haizea, Izukaitz tai innoittajansa Errobi, jotka modernisoivat kansansävelmiä tai soittivat rockia perinnesoittimilla.

Monista baskiyhtyeistä poiketen Itoizin sanoitukset eivät ota kantaa poliittisiin aiheisiin muuten kuin ehkä rivien välissä. Lähimmäksi päivän polttavia aiheita tulee kaksiosainen ”Hilzori”. Se on myös albumin perinteisesti sinfonisin teos, täynnä romanttisen taidemusiikin vaikutteita kosketin- ja huiluosuuksissa sekä mollivoittoisessa rakenteessa.

Tällaisella soinnilla ei ole mitenkään yllätys, että kappaleet käsittelevät nimensä mukaisesti kuolemaa. Ensimmäisessä osassa vuorottelee kansanomaisen herkkä huilumelodia nopeampien instrumentaalijaksojen kanssa, jotka huipentuvat hartaan valittavan laulusäkeistön kuohuun.

Kertoja kuvittelee tulevaa kuolemaansa ja uskoo sanojensa jäävän ihmisten muistoihin. Hän lohduttautuu ajatuksella, että ne inspiroivat hänen kansaansa, joiden oletettavasti eteenpäin vieviä askeleita hän kuuntelee maatessaan baskimaan povessa. Perezin tekstiä olivat todennäköisesti inspiroineet ajan tärkeimmän baskirunoilijan Gabriel Arestin (1933 – 75) teokset ja erityisesti runo ”Nere mendean” (1967). Molemmat kerrotaan, että runoilijan rakkauden kautta Baskimaa elää ikuisesti, mutta eivät puutu muuten sen asemaan. Sävellyksessä rakkaus kuuluu maanläheisenä melodiana, joka avaa teoksen pianon, akustisen kitaran ja huilun voimin. Lopun kehittelyjaksossa se kasvattaa itselleen siivet ja heittäytyy huilun kehittelyn viemäksi vastoin ja osin vuoropuhelussa tuskaisemman kitarasoolon kanssa. Aivan lopussa se lukittuu toistelemaan samaa murtosointua. Kertojan sanojen tavoin nuotit jäävät kaikumaan musiikin kuollessa ympäriltä.

Lyhyemmässä toisessa osassa klassinen vaikutelma vahvistuu kromaattisesti laskeutuvan basson viedessä urkujen murtosointujen kanssa hautajaismaisiin tunnelmiin sekä etäämmäs luonnollisesta e-mollista, johon ensimmäinen osa oli liimautunut. Tunnelma tiivistyy ja harmoninen jännite kasvaa kertojan kuolinhetken lähestyessä. Kertoja odottaa vapautusta saastaisesta maailmasta, jossa hän on elänyt kuin elukka ja jossa häntä on hyväksikäytetty kuin leikkikalua. Kuitenkin kiljaisevassa kertosäkeessä hän anelee apua – kuolemaa vastaan vai kuollakseen? Harmonisen mollin klassiselle pohjalle rakennettu ahdistuneen kaunis sointukulku istuu täysin sanoitukseen ristiriitaiseen sanomaan ja Perezin tunteikkaaseen lauluun. Lopuksi se palaa H-duurista e-molliin ja toistaa lyhyesti ensimmäisen osan instrumentaalin ja laulukaneetin: ”kun talvi tulee, minä vaikenen”. Jälleen klassisen mallin mukaan musiikkia hallitseva e-molli ”kirkastuu” lopussa muuntoduuriksi ja ikään kuin naulaa arkun kannen kiinni.

Mielenkiintoista kyllä, kappaleen kitkerintä sanomaa ei kuulla levyllä. Levyn sisäpussiin on painettu kappaleelle eri sanoitus, jossa kertoja kuvaa elämäänsä vieläkin pessimistisemmin sanankääntein. Se on murmelinpäivämäinen kuolemien sykli, jossa päivät seuraavat toisiaan samanlaisina ja järjestyksen murtaminen tuntuu tuskallisen mahdottomalta. Lopussa kertoja ilmoittaa olevansa huomenna ”Bitxu” Arriolan luona. Koldo Arriola oli Itoizin jäsenten luokkatoveri, jonka poliisi pidätti toukokuussa 1975, kun tämä oli kävelemässä kavereidensa kanssa yökerhoon baskiksi laulaen. Poliisien kasarmilla syntyneessä käsikähmässä Arriola ammuttiin. Virallinen tutkinta totesi kuoleman vahingoksi, mutta perheen ja paikallisen yhteisön mielestä poliisi murhasi Arriolan, samalla tavoin kuin se oli tappanut monta muuta baskinuorta tuolloisen poikkeustilan aikana, jonka Francon hallinto oli julistanut vastauksena Baskimaan itsenäisyyttä ajavan ETAn väkivallalle. Tapaus kosketti läheltä Itoizin jäseniä, minkä takia he ehkä omistaessaan tämän laulun Arriolalle kommentoivat epäsuorasti sitä todellisuutta, missä heidän ystävänsä kuoli.

Hieman samaa aihepiiriä ”Hilzorin” kanssa jatkaa suorasukainen ”Foisis jauna”, joka ainoana albumilla väläyttää vihaisen särökitarasooloilun hallitsemaa rocksärmää. Tämä ja väliosien huiluasteikot noudattelevat kertojan heilahtelua eksistentiaalisen ahdistuksen ja itsepäisen hyväksynnän aallokossa tämän ripittäytyessä nimettömälle ”herralle”, ihmiselle tai korkeammalle voimalle. Kappaleen otsikossa esiintyvä outo nimi ”Foisis” näet ei sinänsä liity sisältöön, vaan se tuli Rick Wakemanin konseptialbumin Journey to the Centre of the Earth (1974) kohdasta, jossa kertoja David Hemmings toistelee ”voices, voices”. Basisti Garate kuuli tämän muodossa ”foisis”. Hölynpölysanasta tuli lavalla riehakkaasti esiintyneen muusikon liikanimi.

Albumin hitti oli silti kaunis ja yksinkertainen rakkausballadi ”Lau teilatu”. Siinä nuoret rakastavaiset kohtaavat kylän aukiolla, jossa kuu loistaa otsikon neljän katonharjan yllä. Akustisen kitaran hallitseman laulun tekstissä ei ole keskeisen kielikuvan lisäksi mitään sellaista runollisuutta kuin muissa akustisissa numeroissa (joskin kuulijat ovat keksineet siihen vaikka mitä piilomerkityksiä), vaan se on päinvastoin arkikielinen ja teeskentelemätön vuoropuhelu. Siinä vetoaa vahva melodia, kertosäe ja hienovarainen sovitus, jossa Perezin kitaran ja äänen ympärille nousevat pianon ja huilun helminauhat sekä jousisyntetisaattorin sädekehä.

Osa yhtyeestä vierasti kappaleen suoraviivaisuutta, joka ei ehkä täysin sopinut siihen kunnianhimoisten progemiesten kuvaan, jonka he peilissä näkivät. Mutta yhtyeen täytyi myöntää, että kappale oli heitä suurempi. Kuten eräs kirjoittaja totesi, siitä tuli baskien ”Yesterday”, jonka tarttuvaan ja tunteen kyllästämään musiikkiin ja sanomaan kokonaisen sukupolven oli helppo samaistua: ollaan köyhiä vaan ei kipeitä ja katsotaan toiveikkaasti tähtiin omasta kulttuurista kiinni pitäen. Kappaleessa viitataan paitsi kyläjuhliin myös folkmuusikko Benito Lerxtundin tuoreeseen hittitulkintaan kansanlaulusta ”Maria Solt eta Kastero”, eli se kiinnittyy sekä traditioon että tuohon ajankohtaan. [1] ”Lau teilatun” on sittemmin tulkinnut vähän jokainen muusikon tapainen baski, ja neljännesvuosisata myöhemmin se äänestettiin kaikkien aikojen parhaaksi baskinkieliseksi lauluksi. Jo se varmisti Itoizille klassikkoaseman kotiseuduillaan, mutta albumi on kauttaaltaan laadukas progressiivinen teos, joka ei häpeä eurooppalaisen viiteryhmänsä aikalaisten rinnalla.

 

Se olisi voinut jäädä myös Itoizin ainoaksi teokseksi. Erimielisyydet nostivat päätään, kun osalle jäsenistä se, että oli päästy levyttämään, riitti jo huipentamaan uraunelmat. Lopullisesti yhtye hajosi, kun rytmiryhmä joutui suorittamaan asevelvollisuutta. Pereziltä ei palo musiikintekemiseen ollut sammunut vaan hänen mielikuvituksessaan muotoutui samanlainen levynmittainen teos kuin mitä hänen progressiiviset esikuvansa olivat luoneet. Tällaiseen teokseen kuului eeppinen tarina, ja sellaisen kirjoitti runoilija Joseba Alkalde. Perez levytti sooloteoksensa studiomuusikoiden kanssa. Iarritu kuitenkin laskeskeli, että levy menisi paremmin kaupaksi Itoizin nimellä, jonka albumi oli tuonut yleisön tietoisuuteen. Lisäksi Perezin uudella levytyksellä keskeisessä roolissa olivat Itoizin kosketinsoittaja Fernandez ja huilisti Joseba Erkiaga. Näin Ezekielistä (1980) tuli toinen Itoizin albumi.

Perezin musiikki seuraa ajatusta sinfonisesta teoksesta rakentamalla albumin kahdeksan kappaleen välille yhteyksiä. Räväkkä ja polveileva ”Ezekielen prophezia” heittää alussa joitakin teemoja ja kuviota, joita kuullaan myöhemmillä kappaleilla. Varsinaisesta kehittelystä ei ole kyse, mutta kun samat ainekset toistetaan lähes lopussa sellaisinaan uuden materiaalin lomassa, saadaan musiikilla aikaan jonkinlainen sulkeutuma. Kehittelyn sijaan yksittäisissä kappaleissa korostuu usein jazzmainen sooloilu lauluosuuden jälkeen. Muutos ensimmäisestä levystä johtuu paitsi sävellyksistä myös soitinnuksesta. Uusi kokoonpano hylkää syntetisaattorin ja tuo tilalle saksofonin ja viulun.

Sähkökitara avaa albumin voimallisesti ja ottaa Andrew Latimerin tyylisen soolon myös toisessa kappaleessa, mutta sittemmin se palaa vasta loppusooloon. Muualla soinnissa korostuu akustisuus ja ilmavuus, osin myös keveän melodisen bassotyöskentelyn ansiosta. Saksofonin sooloilun kanssa juuri bassotyöskentely tuo jazzia soundiin. Lähimmäs ajan funkkia fuusiosoundia mennään ”Ezekielen erantzunassa”, kun akustinen kitara ja saksofoni sooloilevat rumpujen sulavan mutta tiukasti aksentoidun 7/8-rytmin päällä.

Kansanomaisuus nostaa myös päätään akustisen soinnin ansiosta. Se kuuluu ”Ezekielen esnatzea II:n” melodiassa sekä viulun soinnissa ja harmonioissa. Ennen kaikkea sävellyksen laulumelodia noudattaa viisijakoista zortziko-rytmiä, baskilaulun ja -tanssin omaperäistä, nykivää perusrytmiä. Samantyypistä 5/8-rytmiikkaa kuullaan myös monien kappaleiden kitarasäestyksessä. Jälleen juurevuus ja progressiivisuus tuntuvat käyvän luontevasti käsi kädessä.

Ezekielin sävellykset eivät ole aivan yhtä mieleenpainuvia kuin Itoizin, mutta toisaalta albumi uskaltautuu edeltäjäänsä monipuolisemmille ja erikoisemmille alueille varsinkin kakkospuolella. Täällä myös toiset lauluäänet tuovat vaihtelua, ilmaa ja väriä Perezin joskus kuivaan ilmaisuun. Riisutussa nimikappaleessa yllättää lapsikuoro, jonka äänitys ja suoritus on harkitusti juuri sen verran rosoinen, että sitä voisi kuvitella laulettavan koulupihan pikkukingille. Vielä omituisempi on poikasopraanon laulama lastenlaulu keskellä alle kaksiminuuttista mutta silti kolmesta osasta koostuvaa ”Ezekielen ametsania”. Sävelmän soittorasiamaisuudelle muodostaa hyytävän vastakohdan surrealistinen teksti nukesta, jonka käsissä palavat revityt sanomalehdet ja niiden ”hurskaat valheet”.

Kappaleelle ”Ezekielen ikasgaia” antaa aikuisemman sopraanoäänen laulajatar Itziar Egileor, jonka etunimeä kantava yhtye oli julkaissut ainoan albuminsa edellisenä vuonna. Heleä lauluääni elävöittää upeasti albumin kauneinta melodiaa. Kahden säkeistön jälkeen pianoballadi siirtyy jälleen kauniin suloisesta d-mollista doorilaiseen suuntaan ja eri soittimet heittävät vuorotellen satseja hillityn jazzmaisella otteella. Kappale palaa laulusäkeistöön, mutta se ja Egileorin melodia ovat muokkautuneet lähemmäs instrumentaalijaksoa. Kun musiikki heilahtaa jälleen instrumentaalin grooveen, lauluääni mutatoituu nestemäisen sulavasti folkpuhtaasta liitelystä scat-voihkinnaksi. Sanoja ei tarvitse ymmärtää, kun laulu ja musiikki vievät mukanaan.

Alkalden kirjoittama tarina kertoo 17-vuotiaasta Ezekielistä, joka kamppailee sukupolvien välisessä kuilussa ”rappiolla olevassa maailmassa”. Nimi viittaa Raamatun profeetta Hesekieliin, kuten tekee heti aloituskappaleen nimi ”Ezekielen prophezia”. Tekstissä vain Hesekielin psykedeelisten näkyjen tuliset pyörät ovat ruostuneet elottomiksi, mikä kertoo, että Ezekiel on pikemminkin luuseriprofeetta, joka yrittää mutta ei pysty viemään mitään loppuun, paitsi ehkä spreijamaan seiniä. Tarina seuraa tavallaan jo ensimmäisen rockoopperan Tommyn (1968) mallia, mikä varmaan olikin Perezin lähtöajatus, kun se kuvaa tällaisen nuoruudenangstisen antisankarin yritystä löytää paikkansa yhteiskunnassa ja ajassa, jotka hän kokee itselleen täysin vieraiksi. Aihe on yleismaailmallinen, mutta näkökulma on varmasti ennen kaikkea nuoren baskipolven Francon jälkeisessä uudessa Espanjassa.

”Ezekielen esnatzeat” antavat tarinalle toisaalta klassisen, toisaalta melkeinpä jälkimodernin alun, jossa päähenkilö nousee myyttisesti urbaanista ympäristöstään ja tulee ikään kuin tulee tietoiseksi itsestään. Levotonta ja syrjäytynyttä nuorukaista elähdyttää ainoastaan toivo rakkaudesta, ja sellainen ilmeisesti tuleekin kohdalle. Mutta kuten viimeisen kappaleen otsikko ”Ezekiel: Ia maitasun kantu bat”, ”melkein rakkauslaulu”, kertoo, senkin voima jää kyseenalaiseksi: Ezekiel on takaisin alun (vertauskuvallisessa) erämaan paahteessa vailla suojaa auringoilta, jotka ovat ”rakentaneet valtakuntansa” hänen kehoonsa, mutta nimetön rakas häilyy hänen mielessään ”kuin meri” ja tarjoaa jotain lohtua.

Alkalden tekstit kuitenkin ryöpyttävät surrealistisen kuuloisia kielikuvia niin, että tarinan kulku avautuu vain hyvin kapeasta aukosta ainakin baskia puhumattomalle kuulijalle. Jopa Perez myönsi myöhemmin, että hän ei ymmärtänyt täysin laulamiaan tekstejä. Monen muun baskin tavoin hän oppi kielen kunnolla vasta aikuisiällä. Kokonainen sukupolvi baskeja ei ollut käyttänyt äidinkieltään muuta kuin kotonaan. Baskin kirjakielen yhdenmukaistaminen oli saatu päätökseen vasta 1960-luvulla, ja Alkalden kaltaisilla kirjoittajilla oli vähän esikuvia. [2] Hän kuului kirjoittajien sukupolveen, jota pidetään tärkeimpänä baskin kielen historiassa. Monet näistä runoilijoista kirjoittivat myös laulutekstejä. Ezekielin tekstit muodostavat Alkalden arvostetuimman teoksen, mikä kertoo osaltaan, kuinka tärkeitä juuri laulut olivat baskeille. Levyllä kunnianhimoinen rockmusiikki yhdistyy korkeakirjalliseen ilmaisuun pyrkivään tarinankerrontaan baskin kielellä. Se ei ollut aivan ensimmäinen laatuaan, sillä tolosalainen yhtye Sakre oli kertonut ainoalla levyllään Bizitako Gauzak samantyyppisen tarinan turhautuneen yksilön odysseiasta jo vuonna 1978. Sakren sinänsä laadukasta progealbumia ei kuitenkaan huomioitu samalla tavalla kuin Ezekieliä, joka on myös omaperäisempi ja tekstipuolella hienosyisempi. Sillä Itoiz junttasi toisen merkkipaalun baskirockin historiaan.

 

Ne olivat myös yhtyeen tuotannon merkkipaalut. Seuraavaksi uusi kokoonpano, jossa jatkoivat Perezin lisäksi kosketinsoittaja Fernandez ja armeijan ruskeista vapautunut basisti Garate, laajensi suosiotaan ja modernisoi lähestymistapaansa, joka uhkasi vaikuttaa anakronistiselta kahdeksankymmentäluvulla. Alkolea (1982) sai nimensä pienestä niemekkeestä, joka yhtyeen mielikuvituksessa edusti porttia suureen maailmaan. Albumilla Itoiz tiivistää sävellyksiään ja sointiaan. Huilu jää pois, kosketinsoitinosuudet virtaviivaistuvat, rummut nousevat napakammin esiin. Yhtyeeseen siepattiin coverbändistä toiseksi kitaristiksi German Ors, jonka taito soittaa The Policen hittejä teki vaikutuksen muusikoihin. Viranomaisvaikutus kuuluu monin paikoin kitaroiden ja tekstuurien terävärajaisuutena ja selkeytenä. Näin myös yli kahdeksanminuuttisella ”Hire bideakilla”. Tunnelmallisen kosketinsoitinintron jälkeen se jakautuu jälleen aiempaa yksinkertaisempaan mutta silti rytmeiltään poikkeusjakoiseen rocklauluun ja viiden minuutin instrumentaalijaksoon. Malli on sama kuin Ezekielillä, mutta saksofonin ja sähkökitaran soolot ovat jazzmaisen sijaan suoraviivaisempia ja sisältöön nähden paisuteltuakin rocktilutusta. Lyhyemmässä ”Errotaberissa” mallina on selvemmin myöhempi Pink Floyd, varsinkin kitarasoolossa, joka seuraa tunnelmallista laulua.

Perez on oppinut kirjoittamaan melodisesti ja rakenteellisesti perinteisempiä lauluja, ja niiden sovituksiin haetaan sinfonisen laajuuden sijaan tyyliä angloamerikkalaisesta keskitien rockista, varsinkin ”Lanbrorassa”. Kansanmusiikin vaikutus kuuluu enää hetkittäin ”Hemen gaurin” lyhyenä akustisena koodana albumille sekä koomisessa lähes-instrumentaalissa ”Ixilik egon hadi… ixilik!” (käytännössä ”Oo ny hiljaa!”), jossa yhdistyy mandoliinigroove, avaruussyntikka ja falsettilallatus. Pienehkön hitin yhtyeelle toi Fernandezin kanssa kirjoitettu jazzrenkutus ”Marilyn: sagardotegia eta jazzmana”, samankaltainen mutta kesympi kertomus pakkomielteestä erääseen julkkikseen kuin Juice Leskisen hitti. Alkolea edustaa Itoizille siirtymää progressiivisesta menneisyydestä kohti koleampaa kasarirockia. ”Eroa nazan” onkin kuin sinfoninen loppukaneetti aiemmalle Itoizille. Se mahduttaa viiteen minuuttiin kirkkourkusoundien kehystämän nousun barokkimaisesta balladista 80-luvun Camelin tyyliseen kitaroiden ja syntetisaattorin hymniin sekä vielä lyhyen oopperamaisen laululopukkeen.

Yhtyeen tulevaisuus oli jo viitoitettu ”Marilynin” ja uuden kakkoskitaristin Jean-Marie Ecayn saapumisen myötä. Musikaz Blai (1983) pyyhki taululta kokonaan pois kaikki merkit progressiivisesta tai jazzrockista ja täytti sen lyhyillä uuden aallon pop-rockbiiseillä. Valitettavasti sävellykset olivat yhtä keskinkertaisia kuin soundi yllätyksetön. Monelle muullekin progressiiviselle yhtyeelle kävi näin 80-luvulla. Espaloian (1985) oli vain hieman parempi, mutta Itoizista se teki erittäin suositun Baskimaassa. Yhtye oli yhä suosittu, kun Perez hajotti sen vuonna 1988. Kaupallisen suosion vastapainoksi muusikot olivat saaneet niellä paljon kritiikkiä ja suoranaista vihaa kantaaottavaa ja aggressiivisempaa rockia soittavilta uudemmilta yhtyeiltä, jotka arvostelivat Itoizin epäpoliittista ja siistiä otetta. Lähimmäksi sosiaalista kommenttia yhtye pääsi irvimällä punkkia ympäröinyttä skandaalikohua kymmenen vuotta jälkikäteen hitillään ”Clash eta Pistols”. Nämä myöhemmät vaiheet eivät vähennä yhtyeen kahden ensimmäisen albumin arvoa. Itoiz ja Ezekiel kuuluvat yhä parhaimpiin progressiivisiin rockalbumeihin mitä Iberian niemimaalla on itänyt.

[1] Ainakin itsestäni on hieman huvittavaa, että nuoret fiilistelevät hieman koomisella kappaleella, jossa selitetään elämän tosiasioita 70-vuotiaalle naiselle, joka on saanut pakit yhtä iäkkäältä hulttiorakastajaltaan ja pelkää nyt olevansa raskaana.

[2] Alkalden todennäköinen esikuva oli Bernardo Atxagan baskinkielistä kirjallisuutta järisyttänyt runokokoelma Ethiopia (1978). Yhteisiä elementtejä ovat antisankarit, myyttiset erämaat, kohtalonomaisuus ja symbolistinen kieli.

Mike Rutherford: Acting Very Strange (1982)

 

Englantilaisen säveltäjän Arnold Baxin väitetään tuoneen yleiseen käyttöön sanonnan ”kaikkea pitää kokeilla kerran, paitsi sukurutsaa ja kansantansseja”. Englantilaiset musiikkifanit lisäävät usein listalle kolmannen tabun: älä kokeile Mike Rutherfordin toista sooloalbumia Acting Very Strange (1982) ja luojan tähden, älä ainakaan yritä sanoa siitä mitään hyvää! Tässä kirjoituksessa uhmataan tätä tabua.

Vuonna 1982 Genesiksen jäljellä olevat kolme jäsentä, kosketinsoittaja Tony Banks, rumpali-laulaja Phil Collins ja kitaristi-basisti Mike Rutherford, ottivat vapaata toisistaan levyttääkseen kakkossooloalbuminsa. Collinsin Hello I Must Be Going tunnetusti oli kolmikosta se kaupallinen ykkönen, kun taas Banksin The Fugitive jäi selvästi kakkoseksi, vaikka oli sävellysten puolella paras yritys. Sen sijaan Rutherfordin Acting Very Strange onnistui täydellisesti – menemään kakkoseen.

Ajatellaan nyt jo kansikuvaa. Pitäisikö meidän ajatella Rutherfordin olevan jotenkin rohkean erikoinen ja eklektinen, kun hänet on pantu poseeraamaan ilmeisen vastahakoisesti yllään Fedora-hattu ja sumoa mainostava hihaton paita? Lähinnä se kertoo, että mies pukeutuu valot sammuksissa. Ja rakkaan Rickenbacker-kitaran kuvaaminen vääristävän peilin läpi on ajatuksellisesti halpa tapa visualisoida rockoutous. Kunnian ideasta sai kantaa vaimo Angela.

Sen sijaan nimikappaleesta mies on vastuussa ihan itse. Kaikki Genesis-miehet pyrkivät tuolloin kollektiivina ja yksilöinä musiikin terävimpään kärkeen, mutta muut eivät niin epätoivoisesti kuin Rutherford, joka tässä yrittää kastaa kärkeään uuteen aaltoon. Kappale on normaalimuotoinen rocklaulu, kitara nakuttaa kuin The Policen Andy Summersilla ja rummuissa on rockmaailman tunnetuin stuertti Stewart Copeland naputtamassa haitsua. Kaikki on moitteetonta, paitsi sävellys.

Omituisuutta siinä on ehkä äkillinen hypähdys kohtuullisesta pop-säkeistöstä pakotetun cockneymaisesti ärjyttyyn siltajaksoon ja siitä ylilaulettuun ja aliresurssoituun kertosäkeeseen, jota toistellaan ja toistellaan. Ja toistellaan. Progressiiviseksi tätä ei voi kutsua, popiksi voi, joskin harva kehtaa tehdä niin julkisesti.

Sitten on vielä se albumin eniten keskustelua herättänyt elementti, tuo raspikurkkuinen ja kappaleeseen nähden oudon rääkyvä laulu, jonkinlainen rokkarin Mikki Hiiri -versio. Ensimmäisillä soololevyillään sekä Banks että Rutherford olivat käyttäneet stuntmiehiä levyttämisen vaarallisimmassa tehtävässä eli laulamisessa. Tästä seurasi identiteettikriisi, koska suuri yleisö ei kiinnitä huomiota juuri muuhun kuin laulajan ääneen. Tällä kertaa naaman ja äänen piti kuulua samalla henkilölle, joten Rutherfordkin suostui avaamaan suunsa. Suorituksen stressistä selvitäkseen hän teki niin kuin esiintyvät taiteilijat aina: haki voimaa miestä väkevämmästä. Hän kuulemma sai ääneensä karheutta ja sitä paljon puhuttua rockasennetta, kunhan annosteli Remy Martinia sen verran, ettei päätynyt tyypilliseen rockasentoon eli lattialle ketarat levällään ja vintti pimeänä. Hänellä on siis veressä alkorytmi. Lopputulos on enemmän nacho kuin macho, räkäinen kuin rokkaava, yliviritetty kuin voimakas, mutta ei Rutherford mitenkään huonosti laula. Laulua ei vain jaksaisi kuunnella 38 minuuttia, ei edes mies itse, mutta minkäs teet. Rutherford soittaa skittaa ja kittaa, eli käyttäytyy kuin stereotyyppinen rokkari, jolta hän myös yrittää kuulostaa. Ehkä tämä on häneltä sitä omituista käytöstä.

Tunnelmallinen ”A Day to Remember” kuulostaa hieman enemmän jakeelta emobändin kirjasta kuin otteelta poliisin asiakirjasta. Laulumelodiat ja Rutherfordin fraseeraus tuovat vielä mieleen yhtyeen ensimmäisen laulajan, jolle fanit yhä huutelivat Mika Waltarin näytelmän nimeä. Samaa sanovat psykologishämyinen sanoitus ja hälyisen tilallinen sovitus syntikoille, kitaralle sekä Linnille, joka on rumpalina todellinen kone. Valitettavasti ”A Day to Remember” ei ole ”a song to remember”. Mutinan ja toistuvan laulukoukun yhdistelmällä ei kuulijan mielenkiinto pysy siimassa viittä minuuttia. Gabriel herätteli vuonna 1982 apinaa sokilla, Rutherford taas nukuttaa populaa kehnolla rockilla. Rutherfordin helmasynti tällä levyllä on se, mistä progeaikojen Genesistä syytettiin, eli hän venyttää ideoita liian pitkälle. Pahimmillaan näin seuraavalla kappaleella.

”Maxine” on yritys tehdä ”Roxanne”. Siinä missä poliisisedät kruisailivat kappaleessaan katujen lihatiskeillä, Rutherford suuntaa vanhana hippinä heviosastolle. Junttasärökitarariffi ja rääkyvä kertosäe, jonka typeryydelle vetää vertoja vain se ällistyttävyys, että Rutherfordia vahvistavat ihan oikeasti vahvat rockäänet Steve Gould ja miehen ensimmäisellä soololevyllä laulanut Noel McCalla, varmistavat alle minuutissa, että munarockyritelmän sijaan kyseessä on pelkkä munaus, minkä jälkeen samaa joutuu kuuntelemaan vielä neljä ja puoli minuuttia. Eddie Van Halen kuulemma piti levyn seuraavasta kappaleesta, mutta tämä Rutherfordin yritys olla Van Halen vanheni eilen. Taksi tuo ja ”Maxine” vie – kuulijan hulluuteen.

”Halfway There” vie vain puolimatkaan. Se on itse asiassa albumin huippukohta. Rutherford palaa poliisiasemalle ja tekee päivystäjälle vauhdikkaan tunnustuksen turhautuneesta rakkaudesta. Ehkä kappaleessa viehättää sen höhlän tarttuvan kertosäkeen punkmainen energisyys ja ääni rosolla menevä tulkinta, jossa Remyn annostelu tuntuu lähteneen remmistä. Tai vain se, että mies ja kappale vetävät homman monomaanisesti kuin yksisuksinen hiihtäjä. Ja liukas bassolinja on kuin post-punkia pikalähetyksenä. Tämä osoittaa, että Rutherford on parhaimmillaan pohjalla.

Mamman suosikkivideo. ”Halfway There” sai ainoana albumin neljästä singlehudista virallisen videon. Siinä kamera seurasi ihailtavan eleetöntä Rutherfordin matkaa lentokoneessa ja metrossa sekä heitti väliin kuvia nätistä kanssamatkustajasta vihjatakseen jonkinlaisesta juonentyngästä. Rutherfordin äiti tykkäsi, kun poika valtasi kerrankin ruudun yksin.

Toisella puolella kiekkoa Rutherford kuokkii Phil Collinsin tontilla. ”Who’s Fooling Who” on nopea, höhlän tarttuva ja höystetty puhaltimilla. Genesiksen ”No Reply At Allin” puhallinosuuksien äänitys kuulemma vei iät ja ajat. ”Who’s Fooling Whosta” taas tulee mieleen Mersu aloittelevan autovarkaan jäljiltä: puhallettu kolmessa minuutissa. Sävellyksessä henki taas ei riitä edes kolmeksi minuutiksi. Hämmentävintä kappaleessa on sanoitus, jota tulee kiusaus lukea omaelämäkerrallisena. Jos näin olisi, päähän olisi noussut muutakin kuin Remy Martin:

They think they know me
But they couldn’t be more wrong
They’re not listening what I’m singing
When I’m singing out this song
Well they think they know me
But they haven’t got a clue
I’m the one who knows
Who is fooling who

Ei, Mike, kyllä me taidamme tietää, kuka tässä huijaa ketä.

”Who’s Fooling Who” on sentään hauska kaikessa yliyrittämisessään, mutta ”Couldn’t Get Arrested” on vain nolo. Rumpukoneen ja räkäisen kitarasynan säestyksellä Rutherford hoilaa ääliömäistä kertosäettä tavoitellen jonkinlaista valkoista reggaetyyliä. Ei ihme, että mies oli seuraavana vuonna pääasiallisessa vastuussa Yhdysvaltojen siirtolaispolitiikkaa inhorealistisen tarkasti ruotivasta Genesiksen klassikosta ”Illegal Alien”. Rastafariinin pöllyä happamoittaa säkeistöjen omahyväinen kertomus altavastaajan noususta kadehdituksi tähdeksi. Mahdollinen omaelämäkerrallisuus on nyt vain kuvitelmaa. Kappaleen voisi kyllä hyvin pidättää ja lukita jonnekin, missä se ei voi vahingoittaa ketään. Huomattavaa on, että sekä tämän että ”Maxinen” kirjoitti Rutherfordin kanssa englantilainen diskotuottaja Peter Bellotte. Kappaleet toimivat Peterin CV:ssä hyvänä pelotteena tulevia yhteistyötarjouksia vastaan.

Rutherford ei vain pysty lakkaamaan härnäämistä: ”I suppose you think I’m crazy / I suppose you think I’m mad” hän laulaa, ja yleisö nyökyttelee niin, että hilse pöllyää. ”I Don’t Want to Be Another Foolin” musiikki on silti ihan kohtuullista kellariloukon poppia, jossa kitarat ja syntikat kirskahtelevat keskivertoa jännemmin bassosynan funkkikulaarin kyydissä. Kunnes lopussa päädytään taas kasvattamaan jännitystä hoilaamalla kappaleen nimeä, ja siihen voi vain vastata, että alkaa olla vähän myöhäistä nyt.

Jos Rutherfordin yrityksissä surffata uudella aallolla ääni suolavedestä käheänä onkin tuntunut epätoivon sivumaku, lopussa hän pääsee omimilla osaamisalueelleen eli kirnuamaan juustoista rakkausballadia. Jousilla ja tyypillisesti tuplatusti itkevällä kitarasoololla maustettu ”Hideaway” pysyy silti terveyssuosituksissa eikä tarjoile liikaa Lemmentaalia. Se on mieto mutta ei täysin mauton. Ja sen itkuiseen tunnelmaan Rutherfordin kähinä sopii, vaikka ilmaisun soosiutumisesta päätellen pullon pohja lähenee samaa tahtia kuin albumin loppu.

Kaiken tämän vastapainona on tunnustettava, että olen omistanut tämän albumin kolmekymmentäkaksi vuotta ja palaan siihen aina silloin tällöin. Se on teräväpiirtoisen selvästi 80-luvun alun albumi, mutta ei missään nimessä huonoin albumi tuolta ajalta, joka tuotti monta huonoa pop-albumia. Se on kuin puujalkavitsi: hieman kömpelö, aiheuttaa voivottelua yhtä paljon kuin naurua ja tuntuu paikoin väkisin väännetyltä ja keski-ikäiseltä (vaikka sen tekijä oli vasta 32:n). Silti juuri näiden asioiden ansiosta se osaa olla paikoin viihdyttävä. Ehkä tämä johtuu siitä, että samat määreet sopisivat itseeni.

Itse asiassa enemmän käy sääli Rutherfordia, joka koki albumin niin nolona, että jätti sooloilut sikseen. Mutta hän oli kirjoittanut puolet albumin kappaleista muiden kanssa. Siitä hän keksi, että kaksin on musiikki aina kauheampaa ja kiersi oman sooloboikottinsa pystyttämällä ympärilleen kulissibändin. Siitä seuraisi sellaista menestystä, josta tämä levy saattoi vain haaveilla, sekä lisää mutinoita musiikkidiggareiden piireissä.

Kate Bush: The Dreaming (1982)

 

”Epäkaupallinen albumi.”

”Katsokaa minua, olen taiteilija!”

”Hän selvästi pyrkii olemaan vaikeammin lähestyttävä.”

”Nyt se on seonnut.”

”Monella tapaa ällistyttävä levy.”

”Se oli ”olen hyvin vihainen” -levyni.”

”Albumi, jolla Kate Bushista tuli todella ainutlaatuinen artisti.”

Kate Bushin neljäs studioalbumi on ristiriitaisia tunteita herättävä merkkipaalu. Se oli ensimmäinen levy, jonka Bush sai tuottaa kokonaan itse. Ensimmäinen, jonka hän sävelsi ja rakensi hyödyntäen omaa Fairlight CMI -soitintaan, tuolloin vielä harvinaista, kallista ja pitkälle kehittynyttä tietokoneistettua syntetisaattorin ja samplerin yhdistelmää. Ja ensimmäinen, joka sai levy-yhtiön ja osan laajasta fanikunnasta raapimaan päätään hämmennyksestä. Never Forever (1983) oli ollut selvästi hienostuneempi kuin Bushin kaksi ensimmäistä levyä tuottaja Andrew Powellin ohjaksissa. Silti seen perusteella kukaan tuskin pystyi ennakoimaan, että erikoinen pop-artisti tekisi jotain sellaista kuin The Dreaming. Se jakaa mielipiteitä nykyäänkin.

Albumi oli monella tapaa vaikea. Bush aloitti äänitykset toukokuussa 1981 ja sai ne valmiiksi vuotta myöhemmin. Studiot ja äänittäjät vaihtuivat, muusikoita tuli ja meni pähkäilemään sovituksia Bushin demoraitojen päälle. Aikataulujen venyessä ja paukkuessa levy-yhtiössä ja myös studiossa alettiin epäillä valmistuisiko albumi koskaan. Albumin kymmenen raidan saaminen haluttuun muotoon oli valtava ponnistus Bushille, joka kamppaili uuden teknologian ja tuottajanroolin kanssa.

Nyt kuultuna se on edelleen vaikea albumi. Se on myös oman aikansa albumi, vaikka siltä se ei kuulostanut julkaisuaikanaan. Albumin avauskappale ”Sat in Your Lap”, jonka hieman erilainen singleversio edelsi albumia yli vuodella, kertoo, millaiseksi Kate Bushin lähestymistapa oli kehittynyt. Ensinnäkin kappale pohjautuu hellittämättömän rytmitaustan päälle. Bush rakensi sävellyksen rumpukoneen päälle, ja Preston Heymanin rummut ovat myös lopullisen version sydämessä. Kenttätykistön lailla jymisevä rumpusoundi synnytettiin Townhouse-studion kivisistä seinistä. Kaksi vuotta aiemmin Peter Gabriel ja äänittäjä Hugh Padgham olivat luoneet soudin puolivahingossa siellä Gabrielin kolmannen soololevyn sessioissa. Kohinaportilla leikatusta räjähdysmäisestä rumpusoundista tuli yksi 80-luvun klisee sen jälkeen, kun rumpuja sessioissa soittanut Phil Collins paukutti sillä yhden pop-historian tunnetuimmista filleistä hitissään ”In the Air Tonight” (1981).

Bushin versiota ei Padgham leikkaa yhtä rajusti kuin vakiintunutta soundia vaan se kaikuu meluisasti. Sen sijaan Bush kyllä otti mallia Gabrielin levyltä jättämällä kokonaan pois rumpusetin perinteiset symbaaliosat. Yksi syy ratkaisuun oli vapauttaa siten ylätaajuuksia kihisevistä hihateista, joita Bush piti tuolloin vanhanaikaisina ja tavanomaisina. Mutta ennen kaikkea näin saatiin rummutus kuulostamaan länsimaisen rumpusetin sijaan ei-eurooppalaiselta lyömäsoitintyöskentelyltä. Gabrielin levy oli edelläkävijä afrikkalaisvaikutteisen rytmiikan luovasta soveltamisesta moderniin rockiin. Hän ei kuitenkaan ollut yksin. Bushin komppi muistuttaa enemmän englantilaisten muusikoiden ryöstöviljelemää ”Burundi-rytmiä”. Tämä perustui ranskalaisella kokoelmalevyllä julkaistuun rumpuorkesterin kenttä-äänitykseen, joka lainattiin monille ajan pop-levyille sellaisenaan tai uudelleen soitettuna.

Bushia inspiroi kuuluvasti myös se toinen Bush, eli David Byrnen ja Brian Enon vastikään julkaistu My Life in the Bush of Ghosts (1981), joka rakensi oudon hypnoottisen äänimaiseman maailmalta kerättyjen polyrytmien ja äänikatkelmien kimarasta. ”Sat in Your Lapissakin” rummutusta ympäröi verkko bambukeppien huitaisuista, aerosolipullojen pihahduksista ja ilmeisesti huudahduksista luoduista lyömäsoitinäänistä. Osa näistä on samplattu ja muokattu Fairlightissa, mikä osaltaan tekee vaikeammaksi tunnistaa äänien alkuperää. Tämä oli normaalia pop-tuotannossa vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Fairlightilla soittaa silti pääasiassa The Bugglesin, Yesin ja pian myös Asian riveissä mainetta saanut Geoff Downes staccatoja sointuiskuja ja pariääniä käyttäen räikeää trumpettisektiosoundia. Vastaavanlaisesta komppauksesta synteettistillä torvilla tulisi toinen 80-lukulainen klisee, mutta ”Sat in Your Lapin” soundimaailma on hälyisämpi ja komppaus kulmikkaampaa kuin useimmissa myöhemmissä sovelluksissa. Bush on etupainotteisesti aikansa hermoilla mutta ei sen vanki.

Toiseksi rytmi valtaa alaa myös melodian alueelta, ja samalla harmonian liikkuma-ala kapenee. Kappaleen säkeistöjä kannattelee yksi kahden tahdin pianoriffi, joka hahmottelee kahteen kokosävelaskeleen erottamaan sointuun pohjaavan kulun (kipinän tähän Bush sai väitetysti Stevie Wonderin konsertista). Riffiä mukaileva laulumelodia päättyy vuoroin ensimmäiseen ja neljänteen asteeseen ja samalla vuoroin riitasointuiseen intervalliin. B-osassa saadaan selkeämpi basso kromaattisen laskeutumiseen perustuva sointukulku, mutta samalla rytmi pomppaa 3/4-tahtilajista tavanomaisempaan 4/4:ään, jota katkotaan 2/4-tahdeilla. Toistoon perustuva B-osa muistuttaa kertosäettä, mutta vasta C-osa ajaa muuttumattomana toistuvan kertosäkeistön, mikä on myös erikoinen rakenteellinen ratkaisu.

Ratkaisut sanelee teksti, josta muodostuu turhautunut huuto tiedon tavoittelun vaikeudesta ja mahdottomuudesta saavuttaa totuus. Säe kertoo tavoitteen lähestymisestä, seuraava kampittaa toiveen. B-osassa totuus putoaa etsijän syliin kuin melodia perusnuottiin, mutta kvinttipudotus on hätäinen ja osuu puolitettuun tahdin heikolle iskulle. Kun se lopulta osuu ensimmäiselle iskulle, nuotti onkin kaukaisempi viides aste ja totuus onkin vain ”ha ho ho”. C-osan kaikuva laulu ja isot soinnut liioittelevat kertojan mahtipontista julistusta ”just when I think I am king”, mutta ne kampittaa toisen äänen julistama epäilys ”I just begin” jälleen heikoilla iskuilla. Sitten singahdetaan jälleen riitasointuisella heitolla takaisin sointusyklin alkuun. Niin kuin ääni ponnisteleekin joka kerralla ylöspäin kohti kuninkaallista kuvitelmaa, aina sille vastaa matalalta tasalattea totuus. Musiikki ja teksti ovat yhtä turhautumisen ja kamppailun kuvausta. Bush oli kyllä pohtinut elämän suuria kysymyksiä jo ensimmäisestä albumistaan asti, mutta sanoitukset ja ilmaisu olivat usein tehneet niistä hieman hattaraisia ajatelmia. Tämä on raastavampi kuvaus maallisen tai hengellisen totuuden tavoittelusta – tai sitten biisin saamisesta levylle siinä muodossa kuin sen haluaa, kuten jotkut ovat tulkinneet. Isojen kysymysten pohdiskelu taitavien tekstien ja henkilökohtaisen näkökulman kautta on albumin kolmas keskeinen elementti.

Bush oli tullut tunnetuksi dramaattisesta mutta usein lapsenomaisen puhtaasta ja kimeästä sopraanoäänestä, johon hän toi lisäsävyjä varsinkin luovalla vibratolla, rekisterien käytöllä ja pehmeän suulaen manipuloinnilla. The Dreamingillä hän kuitenkin halusi kasvattaa äänensä voimaa ja sointialaa. Siksi albumi ja ”Sat in Your Lap” ovat täynnä erilaisia Kate Busheja monina kerroksina. Vahvuutta saadaan osin sillä, että Bushin ääntä kompressoidaan vahvasti ja hän käyttelee mikrofonia dynaamisesti. ”Sat in Your Lapissakin” näin saadaan ääni paikoin hyppäämään aggressiivisesti aivan kuulijan kasvoille. Soundi vietiin erikoistehostemaisiin äärimmäisyyksiin joillain myöhemmillä levyillä, varsinkin The Red Shoesilla (1993).

Mutta myös Bushin laulutapa saavuttaa uusia ulottuvuuksia ”Sat in Your Lapilla”. Hillitty keskirekisterin ääni loikkaa oktaavin kimeäksi kailotukseksi kertosäkeessä ja muuttuu sitten megafonimaisen kaiun jykevöittämäksi rintaääneksi kertosäkeistössä. Näiden kolmen hallitsevan äänen lisäksi kuullaan mieslaulajien värittämiä riffimäisiä hoilauksia. Tässä Kate Bushin ääni aikuistuu. Dramaattisuus, virtuoosimaisuus ja kerronnallisuus säilyvät, mutta ilmaisu saa uutta syvyyttä, villiyttä ja raivoakin. Laulu muodostaa levyn neljännen keskeisen tekijän.

Lopuksi ”Sat in Your Lap” venyttää popbiisin määritelmän äärimmilleen ilman että se aivan katkeaa. Kertosäkeistön toistelun sijaan se loppua kohti painaa kahta kovemmin riffipoljentoa ja muuttuu entistä enemmän monotoniseksi hoilaukseksi. Kappale on kuin elektroninen dervissitanssi, jossa aistien ylikuormitus vie kohti valaistumista. Ehkä Bush kertojan roolissa on vihdoin löytämässä tien totuuteen tai ainakin pyhään paikkaan. Äkkipysäys sekstisoinnulla kuitenkin tuntuu sanovan ei. Kappale hämmensi ymmärrettävästi singlejulkaisuna. Se ei ollut jotain, mitä Kate Bushilta odotettiin. Albumin avaajana se kertoo, ettei The Dreamingkään ole sitä mitä odottaisi.

Musiikkivideot olivat alusta asti tärkeä työkalu Kate Bushille, varsinkin kun hän ei konsertoinut mainostaakseen levyjä. Brian Wisemanin ohjaama ”Sat in Your Lap” tehtiin nopeasti ja yksinkertaisesti. Pääosaa esitti Abbey Road -studion parkettilattia, jolla Bush ja hänen tanssijansa esittivät nykivää koreografiaa narripuvuissa tai aasi-hatut (dunce) päässä.

Albumin eklektisyyttä alleviivaa se, että sen toinen kappale ja kolmas single oli melkein novelty-kappaleeksi luokiteltava ”There Goes the Tenner”. Pianon puoliksi reggae- ja humppatyylisellä säestyksellä Bush laulaa koomisen tarinan pankkiryöstöstä, joka on kuin repäisty vanhoista rikosfilmeistä, varsinkin brittiläisen Ealing Studiosin sodanjälkeisistä komedioista. Puolitiehän jäävä cockney-aksentti outoine loppupainotuksineen ja riimittelyineen on kuin Kuninkaallisessa draamakoulussa RP-aksenttinsa hioneen näyttelijän varieteetasoinen karikatyyri Lontoon työväenluokan edustajasta. Sinänsä hauskoja kliseefraaseja sisältävä teksti rönsyilee hieman tajunnanvirtamaisesti varsinkin viimeisen säkeistön muistelojaksossa ja B-osassa Bushin ääni kapenee sirkuttavaksi pikkutyttöääneksi. Kaikki tämä muistuttaa hänen alkuaikojensa kappaleita, olkoonkin, että tuotanto on päivitetty (Dave Lawson soittaa vaskeja australialaisen Fairlightin yhdysvaltalaisella kilpailijalla Synclavierilla) ja ilmaisuissa on erikoisuutensa (tiukaksi säädetty kohinaportti katkoo laulufraasit kuin giljotiini).

Koominen rikosaihe ei sinänsä ole rockille tai popille vieras aihe (vertaa esimerkiksi Genesiksen ”Robbery, Assault and Battery”, 1976), mutta Bush tuo siihen harvinaisemman naisnäkökulman sekä ”englantilaisen” itse-epäilyksen sävyn. Musiikissa jälkimmäistä kuvaa B-osa rikkomalla rytmin yhdellä 5/4-tahdilla ja tosiaan muuttamalla lauluäänen pelokkaammaksi. Kertoja on koko ajan varma, että homma menee reisille ja niinhän se lopulta meneekin: dynamiitti räjäyttää rahat taivaan tuuliin, niin että siinä menee kymppi poikineen, ja rosvo itse tarvitsee kääreitä (pikkunäppärä leikki sanalla mummy, joka brittienglannissa on homonyymi sekä äidille että muumiolle, minkä myös yhdysvaltalainen Norman Batesin äiti voi todistaa), minkä jälkeen hän on ”oudoilla tavoilla” tähti (väännös pahamaineisesta Strangewaysin vankilasta Manchesterissä). Kappaleen absurdi jälkinäytös nähtiin televisiossa, kun eräs juontaja yritti saada singleään markkinoivan Bushin myöntämään koko töllötintä katsovan kansan kuulleen, että tämä haluaisi ihan oikeasti ryöstää pankin.

Sävellyksessä mielenkiintoisinta on, että kertosäkeistön virkaa toimittava C-osa poikkeaa suuresti muista osista. Se jättää kompin sikseen, ja vaikka se siirtyykin A-osan rinnakkaisduuriin, se hajoaa harmonisesti kuin mustetahra paperilla. Poikkeuksellisesti varjoisten äänien toistelema ”We’re waiting” on osion ainoa sanoitus, mitä musiikki tuntuukin tekevän: se vie kappaleelta yhtäkkiä liikevoiman ja suunnan. Sen sijaan se herkuttelee Yamaha CS-80 -syntetisaattorin jousien ja nauhattoman basson kuultavilla tekstuureilla. Tälläkin on edeltäjänsä Bushin tuotannossa: jo ”Strange Phenomena” käytti samanlaisia keinoja luomaan tuntua yliluonnollisesta vaikutuksesta ja idea kehittyi eteenpäin ”Kashka from Bagdadissa” ja ”Egyptissä”, joissa molemmissa se signaloi eksoottisuutta. ”There Goes a Tennerissä” jakso tulee kuitenkin hätkähdyttävänä kontrastina muulle ja oikeastaan se rikkoo pop-biisin odotetun jatkumon. Joissain arvioissa sitä onkin pidetty merkkinä siitä, että Bushilta loppuivat ideat kesken.

Levy-yhtiössä valitettiin, että Bush oli näyttänyt nuhruiselta ”The Dreamingin” videossa. Hän vastasi tähän pukeutumalla nuhruiseksi ryöstäjäksi ”There Goes the Tennerin” videoon. Tanssijat näyttelivät kanssaryöstäjiä ja Del Palmer pakoauton kuljettajaa. Filmin käyttö ja valaistus antoivat videolle hieman elokuvallista näköä. Ajan videoille tyypillinen surrealistinen tapa visualisoida sanoituksia oli seinän ja lattian aukoissa heiluva heiluri kuvaamassa ”odotus”-jaksoja.

Päinvastoin Bush sujauttaa samanlaista lauluääntä, rytmiä ja tekstuuria hyödyntävän palikan useaan muuhunkin sävellykseen. Tuotantonsa ja tyylinsä puolesta albumin yksinkertaisin kappale ”All the Love” pysäyttää säkeistöjen tunnustuksellisen mietiskelyn poikasopraanon hiljaiseen vastaukseen, jonka aavemaisuutta korostavat henkäilevät samplet. Tästä voi seurata linjaa eteenpäin ”Hello Earthin” kuoro-osuuksien kautta aina Aerialiin (2005) asti.

Itse sävellys jatkaa harmonisesti yksinkertaisella linjalla ja flyygelin ympärille rakennettu sovitus jättää tilaa nauhattoman bassolle, jota soittaa Bushin tuolloinen puoliso ja pääyhteistyökumppani Del Palmer. Laulava ja nuotista toiseen kitkattomasti liukuva nauhaton, usein vielä oktaavituplattuna tai vain vahvasti moduloituna, kuului sekin 80-luvun alun soundimaailmaan, joskaan se ei ollut aivan vielä samanlainen muoti-ilmiö popin puolella kuin jazzissa, kun Bush äänitti levyään. Sävellys pohjautuu vain säkeistöissä doorilaiseen kahden soinnun silmukkaan ja kertosäkeistössä jälleen vaillinaiseen valitusbassolaskeutumiseen, joten basson toistuva säkeistökuvio ja kertosäkeistön voihkivat liu’ut nousevat esiin vastamelodioina. Varsinkin, kun otsikkofraasin toistelu rajoittuu käytännössä kahteen nuottiin, jolloin Bushin poikkeuksellisen syvän vakava ilmaisu vain korostuu. Toinen äänen liittyvä temppu muistuttaa enemmän My Life in the Bush of Ghostsista: väliosa täyttyy Bushin ystävien puhelinvastaajaan jättämistä viesteistä pienen kaiuttimen kautta aavemaisen rahisevina. ”All the Loven” tuotanto, yleinen vakavuus ja Bushin harras tulkinta erottavat sen aiempien levyjen balladeista.

”Suspended in Gaffa” oli vahvempi single samanlaisella kevyen popbiisin alueella kuin ”There Goes the Tenner”. Jousien ja mandoliinien tahdittama kappale on keveän tarttuva pianovalssi, ja sen melodia sulautuu kerrassaan loistavan kauniisti sen rytmiin. Häiritsevää siinä on vain sen hätäisyys, se, ettei säkeistöissä Bushille jää juuri hengitystaukoja. Tekstissä ajatus virtailee ja kiepahtelee myös hengästyttävästi, mutta ”There Goes the Tennerin” jutustelevan tarinankerronnan sijaan se palaa ”Sat in Your Lapin” argumenttiin, että valaistuminen on vaikeaa. Pohjimmiltaan laiska ihminen keksii syitä vältellä sitä valtavaa työmäärää, minkä himoittuun tavoitteeseen pääseminen vaatii. Tai kuten nuorelle Cathy Bushille uskoteltiin roomalaiskatolisessa tyttökoulussa, helvetti on se, että näkee vilauksen Jumalasta ja saa kaivata lopun iankaikkisuuden turhaan uutta silmäkarkkiannosta. Tästä syntyy kitka laulun pinnallisen häilyvyyden ja tekstin raskauden välille: laulu rönsyilee (”there’s always something to distract”) mutta saa jatkuvasti kohottavaa ponnetta melodian noususta tahdin ensi-iskulla. Kunnes joku rehtorin tapainen tulee sanomaan elämän tosiasiat (”we can’t have it all”), jolloin melodia putoaa terssin ja pysähtyy, vain pudotakseen vielä toisen mokoman, kun ankeuttaja-auktoriteetti lyö lyttyä pesään (”we can’t have it at all”).

Tässä kohdin mukaan tulee upea väliosa, joka jälleen pysäyttää liikkeen kahden soinnun toistoon. Tällä kertaa se on olennainen osa kerrontaa: se valmistelee siirtymää vain hieman säkeistöjä rauhallisemmin laulettuun kertosäkeistöön ja sen paikalla jauhaminen alleviivaa kertojan tunnetta, että tämä on juuttunut roudarinteippiin. Bushin vertauskuva on kekseliään arkinen ja silti osuva. Kertosäkeistöissä laulumelodia juuri liukuu elegantisti nopeamman säestyksen pinnalla, kun se säkeistössä pysytteli sen tahdissa (”it all goes slow mo”). Teksti, joka yhdistää puhekielisen huolettomuuden ja raamatullis-klassiset vertauskuvat, tihkuukin näin epävarmuutta ja auktoriteetin pahentamaa itseluottamuksen puutetta, joka vetoaa englantilaiseen ja myös suomalaiseen mielenlaatuun. Ei sinusta mitään tule, eikä kiltti tyttö pääse taivaaseen eikä bileisiin, sanoo varsinkin viimeinen säkeistö.

Laulun pinnallista helppoutta auttaa Bushin varovaisuus äänivarojensa käytössä. Ainoan kontrastin rintaääniselle laululle muodostavat kimeän ”id-äänen” toistuva kirkaisu ”I want it all”, joka tekee melodian suurimmat loikat keppien paukutuksen tahdissa – kuin lapsen ”kaikki mulle heti nyt” – , ja kertosäkeistössä oktaavia muuta ylempänä kuultava kailotus ”Not until I’m ready for you”. Kertojan kasvavaa epätoivoa kuvaa ehkä se, että kailotus valtaa alaa viimeisessä kertosäkeistössä. Osansa lienee myös väliosien lähes huomaamattomilla kuiskauksilla. Varsinkin kolmannen väliosan ”I’m scared of the changes” ikään kuin tuo julki pelokkaan lapsen todelliset ajatukset huolettomasti rallattelevan aikuisen sisällä.

Toisin kuin monilla ajan artisteilla, Kate Bushilla oli alusta asti selkeä näkemys videoistaan. ”Suspended in Gaffa” palasi alkuaikojen yksinkertaiseen tanssirutiinien kuvittamiseen. Bush elävöitti kappaletta monimutkaisella koreografialla latomaisessa lavasteessa. Ainoa toinen esiintyjä videolla oli hänen äitinsä Hannah.

”Gaffan” pirteää teesiä seuraa ”Leave It Openin” synkeä antiteesi. Siinä missä edellinen rönsyili monisanaisesti, jälkimmäinen tykyttää arvoituksellisia kielikuvia lyhyinä riffimäisinä fraaseina (jotka kuuluivat Bushin sävellystyylin jo ensimmäisellä levyllä). Sulavan kirmailevuuden sijaan laulumelodioiden kahdeksasosanuotteja piiskaa koko kappaleen läpäisevä marssimainen poljento, jota tahdittavat lyhyet painolliset loppusoinnut tahdin neljännellä iskulla. Sanoituksen perimmäinen sanoma on kuitenkin vain yksinkertainen toteamus, että kannattaisi pitää enemmin mieli avoimena ja suu kiinni eikä päinvastoin, mutta tähänkin vaaditaan yritystä ja itsensä kehittämistä.

Musiikki ei ota neuvosta vaaria, vaan kappale on tungettu täyteen laulua, jota käsitellään rajuimmin koko albumilla. On kolme erilaista Kate Bushia – puoliksi puhuttu ja vahvasti flangerilla sekä kompressorilla käsitelty syvä pää-ääni, kimaltavan kaiun etäännyttämä lapsellisempi ääni ja käänteisen kaiun hokija – sekä miesäänen täydentämä epämääräinen kuoro. Tapa, jolla äänet vuorottelevat ja sekoittuvat, saa ne kuulostamaan kaoottiselta vuoropuhelulta tai oikeammin ohipuhumiselta, joka luultavasti tapahtuu vain pään sisässä (mikä olisi pidemmälle kehiteltyä jatkoa ”Fullhouselle” ja astinlauta kohti ”Waking the Witchiä”).

Sävellyksenä ”Leave It Open” ei ole albumin terävintä kärkeä, mutta sen rytmin ja soinnin ympärille rakennettu tukahduttava tunnelma on todella vaikuttava. Varsinkin lopussa, kun latentti sotaisuus pamahtaa täydeksi kuolemanmarssiksi ison rumpusoundin tehdessä ”In the Air Tonightin” mallisen sisääntulon. On huomattavaa, että kuoron hokema ”Harm in us but power to arm” hukkaa tässä vaiheessa butin jonnekin ääniaaltojen maininkiin, jolloin se voidaan kuulla muodossa ”harming us, the power to arm”. Sanoma voi kääntyä ympäri, kun mieli pidetään auki, mutta avoimeen mieleen voi myös pesiytyä mitä vain. Ennen kaikkea kuitenkin kieli hajoaa rytmiseksi ja soinnilliseksi elementiksi (mikä ei ole popmusiikissa uutta), ja ”we’ll let the weirdness in”, kuten julistaa kappaleen lopun kuuluisa, käänteiseltä kuulostava hokema. [1] The Dreaming päästää outouden valloilleen lisää kivaa poppia ”kiltiltä pikku Kate Bushilta” (kuten NME-lehti häntä kuvaili) odottavien kuulijoiden levylautasilla.

Nimikappaleessa Bush menee kauimmas rytmisyyden päätyyn ja myös lähimmäksi Gabrielin, Byrnen ja Enon fuusiota angloamerikkalaisen popmusiikin ja ei-eurooppalaisen musiikin kanssa. Sointukierto jähmettyy urkupisteeksi, laulumelodiat tahdistuvat rytmisiksi hokemiksi ja sävellyksestäkin tulee eräänlainen äänikuvaelma, jonka täyttävät didgeridoon surina, erilaiset synteettiset ja samplatut äänet ja jopa imitaattori Percy Edwardsin eläinäänet. Kuvattavana ovat Australian sisäosien aavikot ja aiheena mantereen aboriginaalikansojen hätä. Bush omaksuu kohtuullisen aussiaksentin esittäessään pakettiauton kuljettajaa, joka huolettomasti törmäilee kenguruihin ja kuvaa välinpitämättömästi, kuinka valtaväestö on myllännyt aboriginaalien pyhät maat ja unilinjat kaivaessaan uraania, yrittänyt hävittää näiden perinteet ja kurjistanut nämä viinalla ja vieraalla kulttuurilla, joka on kaikin tavoin ristiriidassa näiden oman elämäntavan kanssa.

Bushin erilaisista lauluäänistä unenomaisen suodatettu laulaa vähiten monotonista melodiaa (”Coming in with the golden light…”) ja ehkä kuvaa aboriginaalien unelmointia, kun taas sille vastaava valkoisen ääni näkee vain uuden työmaan ja lommot pakun konepellissä. Kaiutettu, moduloitu ja samplaamalla venytetty kolmas ääni tuo mieleen Toyah Wilcoxin henkäisevän kailottavan laulutyylin. Pohjimmiltaan sävellys on verrattavissa myös Wilcoxin harrastamiin, hieman rankamaiseksi jääviin synteettisiin rytmiyritelmiin. Synteettinen vihellys jopa soittaa pientä koukuntapaista kuin ajan syntikkapopissa.

Syntikkapopin elektroniseen minimalismiin eron tekee Bushin elektroakustinen maksimaalisuus. Kappaleessa on vaikuttavaa nimenomaan sen kihisevä ja monitasoinen äänimaailma, joten jälkikäteen osa kappaleen erikoisuudesta on rapautunut ylikäytön myötä. Näin on varsinkin Fairlightin myöhemmin kuuluisaksi tulleen orkesteri-iskusamplen kanssa, vaikka sitä käytetään hienovaraisesti taka-alalla. Ihailtavaa kappaleessa on juuri se, miten Bush sekoittaa akustiset ja sähköiset elementit kihiseväksi ja elävänkuuloiseksi kokonaisuudeksi: esimerkiksi suhistuspuu, samplatut autonovet, iso rumpusoundi ja Bushin oma rytminen hönkiminen didgeridoon pulssin ympärillä osallistuvat kaikki kappaleen vellovan ”aavikon rytmin” luomiseen. Sen mahdollisti osin Fairlight, joka ei ollut vielä useimpien muusikoiden ulottuvilla, mutta luovuus ja mielikuvitus näyttelevät isoa roolia siinä, miksi kappale kuulostaa orgaaniselta kokonaisuudelta.

Bushin rytmisenä mallina oli tuolloin vielä nallekarhumaisena viihdyttäjänä pidetyn australialaisen Rolf Harrisin vuoden 1962 hitti ”Sun Arise”, joskin hänen versionsa on kaksikymmentä vuotta modernimpi ja useamman asteen Harrisin etnoiskelmää avantgardistisempi. Juuri Harris pyydettiin soittamaan kappaleen didgeridoo-osuus, mutta sattuneesta syystä miehen nimeä on turha etsiä albumin vuoden 2014 jälkeisistä painoksista. Singlenä ”The Dreaming” osoittautui liian erikoiseksi brittiläiselle yleisölle ja Australiassa sitä karsastettiin sitä vielä enemmän. Asiaa ei varmasti auttanut se, että Bushilla oli vaikeuksia keksiä kappaleelle nimi, joten singlen promokopioita pääsi kiertoon tahattoman halveksuvalla työnimellä ”The Abo Song”.

Ohjaaja Paul Henry pyrki toteuttamaan Bushin vision ”The Dreamingista” pienellä budjetilla televisiostudiossa. Australia luotiin hiekalla, styroksilla, savulla ja taustakuvalla, jossa näkyy kuuluisa Ayers Rock / Uluru, joka palaisi aboriginaalien hallintaan kolme vuotta myöhemmin. Bushin yllä oli David Bowien ja Rupert Hinen aiemmin videoissaan käyttämä avaruuspuku ja tanssiryhmän kiskoma ”unilinja” visualisoitiin lasersäteellä. Primitiivisfuturistisen yhdistelmän takana oli ehkä ajatus, että uniaika on aina läsnä menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Bush olisi halunnut keskittyä tanssikoreografiaan ilman lähikuvia, mutta lopullinen versio oli kompromissi, joka ei tyydyttänyt tähteä, ohjaajaa eikä levy-yhtiötä.

Australiasta oli peräisin myös dokumentti Front Line (1979), joka inspiroi The Dreamingin elokuvallisimman raidan. Useinhan Bushin innoitus on peräisin visuaalisesta kulttuurista: ensihitti ”Wuthering Heightsin” pohjana oli televisiosovitus eikä romaani. ”Pull Out the Pin” on ”Breathingin” (1980) jälkeen hänen ensimmäinen lauluksi puettu elokuvansa, voimakkaasti visuaalinen ja kerronnallinen. ”The Dreamingin” tapaan se rakentuu vahvasti äänimaailman ympärille ja kuvaa tiettyä paikkaa. Kappaleessa Bush on ensimmäisessä persoonassa Etelä-Vietnamin kansallisen vapautusrintaman sissinä Vietnamin sodan aikana. Fairlightin elektroniikan sijaan hän luo viidakkotunnelman pääasiassa harvan jazzmaisilla pianosoinnuilla, hiljaisilla bongoilla ja kalisevalla pentatonisella kuviolla, joka kuulostaa sähkökitaralta pienen kaiuttimen läpi soitettuna – kuin pidemmälle viety versio kiväärinlukon rytmisestä naksahtelusta Bushin edellisessä sotilasaiheisessa laulussa ”Army Dreamers” (1980). Perustava elementti on kuitenkin Danny Thompsonin (1939 – 2025) pystybasso Victoria ja sen pitkät nuotit sekä sulavat melodiset taivutukset. Näillä luodaan kevyen ilmava ja varovaisen orientalistinen äänimaisema, jollaista kuultiin 80-luvun taidepopissa myöhemminkin, varsinkin David Sylvianin ensimmäisillä soolojulkaisuilla.[2]

Orgaanisenkuuloinen, tosin erilaisilla sampleilla höystetty sovitus sopii kuvaamaan maahan läheisessä kosketuksessa olevaa sissiä ja toisaalta tämän äänekkäitä urbaaneja vastustajia. Säkeistöt maalaavat sujuvilla sanankäänteillä aistivaikutelman ympäristöstä ja tilanteesta. Bushille tyypillisesti pinnassa ovat yksilö ja tämän tunnekokemus, jonka kautta heijastellaan yleismaailmallista.

Rytmisyys nousee esille päästessä kertosäkeisiin ja kertosäkeistöön, jotka kaikki ovat lyhyitä hokemia mutta melodisesti monipuolisempia kuin nimikappaleessa. Ne muodostavat erikoisen moniäänisen verkoston. Tässä kohtaa sissi vihdoin yhyttää yhdysvaltalaisen vastustajansa kasvoista kasvoihin ja jännite tihenee eri äänien puhuessa päällekkäin, mutta myös melodian suhteen. Synkkeneminen alkaa, kun melodisesti kirkkain koukku siirtyy sointuäänistä (”with my silver Buddha”) riitasointuisempiin septimiin ja nooniin (”and my silver bullet”). Yhteenoton melskeessä äkillinen miesääni hätkähdyttää, varsinkin kun se on Pink Floydin David Gilmourin pehmeän syvä ääni, joka kuulostaa pelottavalta juuri siksi, että se lausuu pehmeästi ja mantramaisen rauhallisesti otsikkofraasin. Gilmour oli auttanut Bushin uran alkuun ja hänen kitaraansa oli kuultu singlen B-puolella ”Passing Through Air” (1980), mutta tämä oli ensimmäinen ja ainoa kerta, kun hänen lauluaan kuullaan Bushin levyllä. Onko tämä hätääntyneen jenkkimosurin ääni vai sissin sisäinen kehotus irrottaa sokka kranaatista ja räjäyttää vihollinen (sekä mahdollisesti itsensä, jos taistelijat ovat vain metrin päässä toisistaan)? [3]

Tekstin pureva kärki on toisessa säkeistössä, kun sissi näkee ensi kertaa vastustajansa myös ihmisenä ja epäröi sen takia. ”He’s striking violence up in me”, toteaa taistelija, eikä inho kohdistu vain vastustajaan vaan myös sodan viheliäiseen logiikkaan. Minä tai hän, kertosäkeistö toistaa tätä ikivanhaa oikeutusta väkivallalle, ja laulumelodia liikkuu mollisointujen terssin apeasta vakaudesta septimin jännitteeseen (”…thing … him”) vaatien toimintaa. Siihen voi vastata vain yhden nuotin alkuhuudolla ”I love life”, joka olisi vielä karmivampi, ellei sitä olisi painettu taka-alalle taajuuskorjailulla ja kaiulla. Se saattaa olla omatunnon sisäinen ääni tai taistelun pauhun hukuttama parkaisu, mutta se ei enää muistuta lainkaan mitään tyyliä, jolla poppia lauletaan. Tarkoittaako sissi sillä, että oma henki on rakkain vai estääkö rakkaus elämään lopulta häntä riistämästä toisen henkeä? Tätä voi miettiä, kun Bush huutaa samaa kerta toisensa jälkeen ja ainoastaan henkäilevien taustalaulujen muodostama harmonia liikkuu ympärillä. C-nuotti ajautuu epävakaasta asemasta toiseen, kunnes se pysähtyy pitkitettyyn huutoon C-duurin perusnuottina. Sitä seuraa viimeinen, väsynyt ”pull out the pin” ja se päättyy tällä kertaa sointuäänelle undesimin sijaan. Ilmeisesti päätös on tehty, mutta oli se mikä tahansa, Bushin äänitykistö on pommittanut popbiisin äänen ja rakenteen hajalle. Bushin äänenkäyttöä ajatellen albumin nimi olisi voinut olla yhtä hyvin The Screaming.

Sävellys jatkuu vielä ääninäytelmänä. Kappaleen äänimaailman keskeinen instrumentti on Brian Bathin sähkökitara. Se erottuu jo siksi, että kitaraa kuullaan The Dreamingillä vain kolmessa kappaleessa, mikä oli vähemmän kuin millään aiemmalla Bushin albumilla. Se tarkoitti suurta muutosta pois 70-luvun bändisoundista ja sen voisi kuvitella askeleena kohti tuolloin vasta uutuudenkiiltävää syntikkapoppia kohti. Mutta Bathin säröinen ja kirskuva soitto ei ole syntikkapoppia eikä mitään perusrockiakaan. Kertosäkeistössä kitara säkättää kuin helikopteri, joka myöhemmin ilmestyy äänitehosteenkin muodossa raidalle – viimeistään Apocalypse Now’n (Ilmestyskirja. Nyt., 1979) jälkeen helikopterin ääni oli nivoutunut elimelliseksi osaksi Vietnamin sodan mediakuvaa ja se samoin iskostuisi modernien sotaelokuvien äänimaailmaan. Bathin soitto rämisee aina taajuuskorjaimen takaa kuin viidakossa kuvaten taistelun houreisuutta: melodisuuden sijaan välisoolo heiluu kahden vähennetyn soinnun puolisävelaskelväliä Bushin harmonisaattorilla ja kaiulla käsiteltyjen huutojen säestyksellä, ja lopussa se hajottaa riffinsä kulmikkaiksi kromaattisiksi sirpaleiksi ja tremoloiksi, jotka se kuluttaa olemattomiin, kunnes viidakon äänitausta nielaisee viimeisetkin elonmerkit (mahdollisesti tästä sai vaikutteita Dire Straitsin sovinnaisempi viidakkosodan kuvaus ”Ride Across the River”, 1985). ”Pull Out the Pin” on karmivan tehokas kuvaelma, ja se onnistuu myös sävellyksenä paremmin kuin popmaisemmin rakennettu ”The Dreaming”.

The Dreamingin kohdalla viimeistään Bushin musiikkiin alettiin yhdistää etuliitettä progressiivinen. Ei albumin edistyksellisyyttä voinut kiistää vuonna 1982 eikä jälkikäteen. Kuitenkin vanhanaikaisemman taiderockin vaikutus oli kuulunut hänen tuotannossaan alusta asti. Täällä muistumaa siitä edustavat ”Night of the Swallow” ja ”Houdini”. Mielenkiintoista kyllä, molemmat ovat henkilökertomuksia, joissa Bush roolittaa itsensä vaaroja uhmaavan miehen vaimoksi. Edellisessä kyse on ihmisiä salakuljettavasta lentäjästä, jälkimmäisessä kahlekuningas Harry Houdinista (1874 – 1926).

”Night of the Swallow’ssa” hän esittää pariskunnan molemmat roolit. Hitaissa pianon hallitsemissa A-osissa vaimo anelee tuskaisesti, ettei mies lähtisi vaaralliselle salakuljetuslennolle meren yli. Dramaattisesti tulkittu laulumelodia terssihypähtelyineen on perinteistä Bushin tyyliä kuten myös tahtilajia venyttävä riffimäinen ”I won’t let you do it” -kuvio lopussa. Lentäjämiehen innokkuutta taas kuvaa hieman nopeampi C-osio, joka tanssahtelee 6/8-tahtilajin jig-kansantanssia irlantilaisen Planxty-kansanmusiikkihtyeen säkkipillien, viulun ja buzukin säestyksellä. Henkilönvaihdos tapahtuu lyhyessä B-osassa, jossa lentäjä on itsevarmimmillaan. Osan melodialla kun on selkein profiili ja rytmi (tosin seitsemänjakoinen) ja sanoissa riimitys (aaab), mikä on omiaan korostamaan miehen itsevarmuutta ja vakuuttelua, että hän vain pyrähtää meren yli ja palaa turvallisesti vaimon luokse kuin pääskynen pesäänsä. Osa myös tasapainottaa sävellyksen ristiriitaiset sävelkeskukset, G- ja H-duurin, kun toisissa osioissa sävellajit ovat epävakaita kuin tunteidensa riepottelemat päähenkilönsä.

Progressiivisen rockin tavoin ”Night of the Swallow’ssa” eri osien välillä vaihtuvat rytmit, tahtilajit, tempot ja tekstuuri. C-osassa käytetty perinteinen kansanmusiikkikokoonpano ja -soundi laajentavat nekin pop-sointia ja tyylilajia progelle tyypillisellä tavalla. Bush käyttää tyylillisiä vastapareja (hidas, lyyrinen – nopea, rytminen) samalla tavoin kuin monessa progeteoksessa on käytetty kuvaamaan karkeistettuja feminiinistä ja maskuliinista subjektia. Kuten albumin toisessa rikostarinassa ”There Goes the Tenner”, nainen on pessimisti keikan suhteen, pelkää menettävänsä miehensä ja takertuu tähän epätoivoisesti, kuten lopun kuvio kertoo. Miestä taas kiehtoo vaara siinä missä lennosta luvattu palkkio, ja vaimon vastustus vain lisää tämän paloa lentää tiehensä. Bushin ihannoima ”miehinen energia” tai näyttämisen halu pitää rytmin liikkeessä ja rikkomassa rajoja, sillä melodian ja sanojen painotukset ja suvantokohdat eivät aina synkronoidu sointukulun ja tahtirajojen mukaan. Tämä ehkä johtuu sovituksen syntytavasta, sillä ilmeisesti ne laajenivat ja riehaantuivat Planxtyn soittaessa studiossa. Kumpikaan pariskunnasta ei näyttäydy kovin hyvässä valossa. Mielenkiintoista kyllä, Bush ei juuri tee äänellään eroa kahden henkilön välille. Albumin perinteisimmin sovitettu ”Night of the Swallow” lauletaan myös suuremmitta tempuitta, mistä se ei kärsi yhtään. Se oli ensimmäinen kerta, kun Bush pääsi tuomaan kelttiläistä perinnemusiikkia näin selkeästi levylleen. Jatkoa seurasi myöhemmillä albumeilla. [4] Laulu julkaistiin singlenä vain Irlannissa.

”Houdini” koostuu peräti neljästä toistuvasta osiosta. Ne palvelevat tarinan kerrontaa neljän minuutin poplaulun rajoissa, mutta niiden kontrastit rikkovat odotuksia samalla tavoin kuin kerronta rikkoo lineaarisen tarinankuljetuksen hypyillä ajassa ja paikassa. Pitkät A-osiot kertovat Houdinin lesken Bessin kokemuksista spiritistisessä istunnossa, jossa meedio näyttää saavan yhteyden kuolleeseen Houdiniin (myöhemmin Bess piti istuntoa huijauksena, mutta Bushin versiossa hän pysyy vakuuttuneena). Kohtuullisen rikas sointukulku ja flyygelisäestys muistuttavat Bushin alkupään tuotantoa, samoin kuin laulun tyypilliset terssi- ja kvinttihypähtelyt sekä aluksi ohut pää-ääni, joka syvenee säkeistön edetessä. Melodia ei myöskään toistu aivan samanlaisena toisella kertaa.

Sen sijaan lyhyemmissä B-osissa kontrastia luovat bassorummun neljäsosarytmi ja Fairlightin kellomainen terssiostinato, joissa on häivähdys Houdinin esityksen kaltaista showeksotiikkaa, sekä selvempi duurivoittoinen sointukulku. Olemme hypänneet ajassa takaisin Bessin muistoihin Houdinin esityksestä ja Bessin osuuteen, joka on lavastettu uudelleen albumin kansikuvassa. A-osan epävarmuutta lietsovan Es-duuri/mollin-häilynnän sijaan B-osa siirtyy kohti dominanttia ja näyttää rakentuvan kohti kertosäettä. Kunnon koukkua odottavalle C-osa on kuitenkin yhtä kylmä kylpy kuin sen kuvaama Houdinin pulahdus kahleissa akvaarioon. Kohtalokkaasti jymisevät rummut säestävät ilkeän matalia Fairlight-murinoita, kuin veden kohinaa, jälleen yhdessä kromaattisessa yhtä-vaille-valitusbassolaskeutumisessa. Puoliksi puhuttu ja huudettu lauluosuus on levyllä se yksi, missä mennään jo koomisuuden puolelle. Lauluääntä ei vahvistettu vain efekteillä vaan myös ruokavaliolla: maito ja suklaa toivat toivottua räkäisyyttä rääkäisyyn.

Musiikki uppoaa Houdinin tavoin D-osan seisovaan veteen. Vielä kerran Bush pysäyttää liikkeen jousien ja basson instrumentaalilla. Tällä kertaa asialla vain on aito jousikvartetti ja kontrabassoa soittaa ECM-jazzin ykkösääni Eberhard Weber. A-osioiden pop on enää vain muisto Weberin valittavassa bassolinjassa, joka mukailee hieman aiempaa melodiaa, kun taas jouset loihtivat esiin leijuvan 1920-lukulaisen ilmapiirin. Osuuden lievä riitasointuisuus kuitenkin kertoo, ettei se olisi soinut Houdinin showmusiikkina vaan sopisi pikemminkin Arnold Schönbergin varhaistuotantoon. Kuvaako se Houdinin kuolemaa tai aavemaista läsnäoloa (toisin kuin Bush antaa ymmärtää, Houdini ei kuollut hukkumalla vaan vatsakalvotulehdukseen)? Tätä tukee se, että jouset soivat halki toisen A-osan, jossa Houdini pääsee sanomaan yhden ainoan repliikkinsä haudan takaa Del Palmerin äänellä. Jotenkin on huvittavaa, että albumilla, joka pursuaa villejä elektronisia ja elektroakustisia ääniä, mystisyyttä saavat edustaa täysin akustiset soittimet. ”Houdini” täyttää progressiivisen popin määreet, sillä se menee hienostuneesta poplaulusta ääniavantgardismin ja taidemusiikin sävyttämälle alueelle ja sieltä takaisin: kolmen tahdin kooda tuo yhteen D-osan tekstuurin ja basson, muunnelman C-osan sointukulusta sekä fragmentin A-osan melodiasta. Kontrasteista huolimatta kaikki osat istuvat tiukasti yhteen ja kerronta on saumatonta.

Albumi ei tosiaan päästä kuulijaa helpolla, vaan varaa radikaalimman kappaleensa loppuun. ”Get Out of My House” tiivistää ja väkevöittää muilla kappaleilla vilahtaneet keskeiset elementit: perkussiivisuuden, oudot sounditaustat, lauluäänien moninaisuuden ja kontrastit osioiden välillä. Rummut jymisevät jälleen ja Alan Murphyn särökitaran viiltävät riffit tuovat kulmikkaan pakottavaa rytmisyyttä kappaleeseen. Laulumelodiat ovat myös kiihkeän rytmisiä. A-osassa taustalaulujen ”slamming”-kiljahdukset jopa alleviivaavat samplejen ja rumpujen kanssa oven pauketta. Laulu syöksähtää pahaenteisestä mutinasta atavistiseen rääkäisyyn arvaamattoman äkkinäisesti ja aggressiivisesti. Tässä ei ole mitään kilttiä ja suurisilmäistä wowittelua, vaan raastava mutta silti ehdottoman hallittu kiljuminen muodostaa yhden tekstuurin muuten mustanpuhuvan harvaan säestykseen.

Kappale istuu sitkeästi vain kahdella pohjanuotilla (gis ja cis) ja vuorottelee aiolisen ja hieman valoisamman doorilaisen asteikon väliä. Kun rytmi käy ylikierroksilla, tällainen paikallaan seisova harmonia lietsoo paniikinomaista tuntua umpikujasta. Harmonian sijaan muutokset laulussa ja rytmissä määrittävät kappaleen rakennetta, joka sekään ei ole ennalta arvattavin. Osia siinä on käytännössä neljä, mutta ne eivät toistu täysin samassa järjestyksessä tai samanlaisina: lyhyt B (”With my…”) kiilaa toistossa A-osan väleihin ja D saa uuden melodian kappaleen pitkänä lopetuksena. Häkellyttävimmän kontrastin luo C-osa, jossa rummut vaikenevat hetkeksi ja tähän asti vakaa 4/4-tahtilaji väistyy epätasaisen 7/4-tahdin tieltä (eikä sekään pysy vakaana). Siinä kuullaan levyn tärähtänein laulusuoritus, komisario Closeau -aksentilla puhuva koominen ”portinvartija”, joka on puoliksi music hallia, puoliksi suljettua osastoa. Musiikki on siis riivatun rytmistä, arvaamatonta ja ahdistavaa.

The Dreamingin laulut ovat käsitelleet valaistumista, rikoksia, sotaa, kolonialismia, ihmissuhteita ja spiritismiä. Nyt viimeisessä näytöksessään albumi päästää psykologisen kauhun kumpuamaan alitajunnan kuilusta. Kertomus naisesta, jota nimeämätön tunkeilija jahtaa talossa, sai ehkä inspiraationsa Hohdon tai Alienin kaltaisista klaustrofobisista kauhukertomuksista. Samalla kappale on myös yksi niistä monista lauluista, joissa talo toimii vertauskuvana henkilön psyykelle (vastaavia kappaleita Bushin viiteryhmässä ovat esimerkiksi Mike & The Mechanicsin ”A House of Many Rooms”, 1995, ja monet Peter Hammillin 70-luvun alun lauluista). Tämä kuuluu tekstin symboliikassa: Talo on yhtä vanha kuin kertoja ja tuntee kaikki tämän teot. Kertoja kokee menetyksen ja lukitsee ovensa suojatakseen itseään uusilta ihmiskontakteilta, jotka voisivat haavoittaa. Hän jynssää tahroja raivoisasti kuin Lady Macbeth olematonta verta käsistään. Kaikki tapahtuu yhtä hyvin pään sisässä kuin todellisuudessa ja eri äänet edustavat erilaisia muistoja ja impulsseja.

Lopussa kappaleesta tulee käytännössä duetto Bushin ja hänen veljensä Paddyn välille. Jälkimmäisen kuiskaava ja karmivan rauhallinen ääni hiipii esiin ja viekoittelevasti anoo sisäänpääsyä. Tätä tukee puhdasäänisen kitarariffin ilmestyminen kappaleen lyyrisimmän melodian taustalle. Miesääni, joka on kummitellut pitkin levyä taustalla, nousee nyt Bushin äänen rinnalle selvästi uhkaavana toisena. Se voidaan nähdä tuskallisena muistona, jota nainen ei pysty tukahduttamaan, tai kirjaimellisesti sinä henkilönä, joka häntä satutti.

Kertomuksen synkempää seksuaalista sävyä tukee näennäisen absurdi loppu, jossa nainen muuttaa olonmuotoaan paetakseen ja mies tekee samaa estääkseen paon. Asetelma on peräisin vanhasta kansanballadista nimeltä ”The Two Magicians” tai ”The Lady and the Blacksmith”. Laulussa neitsyyttään varjeleva neito pakenee kiimaista seppää, joka aikoo ottaa hänet väkisin ja yleisimmässä versiossa onnistuukin tekemään ”koppavasta neidosta” raiskaamalla rakkaansa. Niin moni brittiläinen folkyhtye oli levyttänyt version kappaleesta, että Bush varmasti tunsi tarinan. Hän oli jo osoittanut kiinnostusta kansanlaulujen arveluttavampaan puoleen ensialbuminsa sukurutsaisella itsaritarinallaan ”The Kick Inside”. Tai sitten hän oli keksinyt muodonmuuttajien kamppailun Merlinin ja Matami Mimmin koomisemmasta kaksintaistelusta piirroselokuvasta The Sword in the Stone (Miekka kivessä, 1963). Siitä voisi kertoa se, että hän ja äänittäjä Paul Hardiman jatkavat ”The Dreamingin” matkintalinjaa ja ääntelevät kuin aasit.

Lopussa Bush kyllä vääntää tämän ”hee-haw” -aiheen niin häiriintyneille kierroksille, että mahdollinen nauru käy kolkoksi kuin katakombi. Bush oli päättänyt Lionheartin (1978) samalla tavalla kauhuelokuvien inspiroimaan kappaleeseen ”Hammer Horror” (joka oli singlejulkaisuna hänen ensimmäinen floppinsa). Kuitenkin tuon kappaleen komeasta mutta kevyestä dramatiikasta on vielä pidempi matka ”Get Out of My Housen” raastavaan äänenkäyttöön, pirstottuun rakenteeseen ja psykologiseen synkkyyteen kuin on Hammer-elokuvayhtiön vanhan ajan goottilaisista verikekkereistä Hohdon kaltaiseen modernimpaan säikyttelyyn [5]. Kappaleen pohjalla on väkivaltainen rajojen ja koskemattomuuden rikkominen sekä sen aiheuttama trauma. Musiikki puolestaan rikkoo poplaulun rajat rakenteen ja äänenkäytön saralle. Se sinkoaa pirstomansa palat pitkin lattiaa ja katoaa häivytykseen jättäen tyrmistyneen kuulijan tekemään selkoa sotkustaan.

Monet kriittiset arviot The Dreamingistä ovatkin tarttuneet ”Get Out of My Housen” änkyttäviin säkeisiin, joissa Bush sanoo talon olevan täynnä hänen sotkujaan, virheitään ja hulluuttaan, ja vetäneet siitä tuomion koko albumille. Totta on, että albumin eklektisyys menee osin epätasaisuudeksi. Sen kokeilevuus menee joskus yli sisällön ja modernistiseen tyyliin siinä on yllättäviä epäjatkuvuuksia elimellisen yhdenmukaisuuden sijaan.

Mutta jos siinä onkin hulluutta ja nuoren, perfektionistisen Bushin halua näyttää olevansa taiteilija, juuri nuo ominaisuudet tekevät siitä kiehtovan. Se on Bushin äärimmäisin ja villein albumi, ja siksi monet sitä ihailevat. Jälkiviisaasti se on helpompi nähdä loogisena askeleena Kate Bushin urakehityksessä ja monet sen alun perin kohahduttavat keksinnöt luonnollisena osana popmusiikin käytänteitä. Albumi oli siinä mielessä edellä aikaansa, että tulevaisuudessa pop-albumeita tuotettiin yleisesti kerrostamalla instrumentteja Fairlightin kaltaisten samplerien avulla. Sävellysten ja ääniratkaisujen erikoislaatuisuus puolestaan selittää albumin ajattomuuden. Tekstissä on pohdittu albumin epäsuoraa vaikutusta toisiin kunnianhimoisiin artisteihin. Suoraakin vaikutusta tapahtui: yksi albumin äänittäjistä Nick Launay tuotti heti perään australialaisen rockyhtyeen Midnight Oilin albumin 10, 9, 8, 7,6, 5, 4, 3, 2, 1 ja käytti selvästi Bushilta omaksumiaan ideoita tehdäkseen albumista yhtyeen tuohon mennessä kokeellisimman albumin.

Ehkä albumi tuntui niin omituiselta juuri tekijänsä takia. Vuonna 1982 lähin vastine Bushin albumille oli hänen yhteistyökumppaninsa ja innoittajansa Peter Gabrielin neljäs albumi, samalla tavalla miehen kokeellinen huippusaavutus. Gabriel edusti kuitenkin taustaltaan kokeellisempaa rockmusiikkia ja oli vielä mies, mikä teki eron suhtautumiseen. Yhdysvaltalainen Laurie Anderson oli toinen tuona vuonna rajoja rikkonut naisartisti albumillaan Big Science ja sitä (”Sat in Your Lapin” tavoin) edeltäneellä singlellään ”O Superman”, mutta androgyynin näköinen Anderson murtautui pop-maailmaan puolivahingossa taidemusiikin puolelta. Alun perin seksisymbolina ja myöhäishippimäisenä popparina markkinoidulta Kate Bushilta oli vaikeampi ymmärtää tällaista ”vihaista”, kokeellista ja paikoin häiritsevääkin pop-albumia.

Sillä popmusiikkia The Dreaming silti on, vaikka monin paikoin se menee musiikkityylin äärirajoille ja ylikin. Kate Bush sai sillä vihdoin täyden vallan musiikkiinsa, ääneensä ja imagoonsa. Levy-yhtiö EMI:ssa lopputulos nähtiin vaikeana ja epäkaupallisena, eikä sitä osattu markkinoida. Bushia syytettiin radiohittien puutteesta, mihin hän vastasi, ettei ollut sellaisia yrittänytkään tehdä. Isossa-Britanniassa albumin myöhemmät singlet eivät menestyneet ja itse albumikin kävi kaupaksi vähemmän kuin kolme edeltäjäänsä. Silti se kävi albumilistan kolmosena ja nousi listoille muualla maailmassa. Kate Bushin kuulijakunta oli selvästi levy-yhtiötä valmiimpi seuraamaan artistia popmusiikin vaikeaselkoisemmillekin alueille. Vasta kypsempi Hounds of Love (1985) tekisi sellaisen kompromissin kokeellisuuden ja kaupallisuuden kanssa, että levy-yhtiössä tukittiin turvat ja annettiin Bushille vapaat kädet.

[1] Lausahduksesta tuli kuuluisa, koska ihmiset arvuuttelivat, mitä tehosteiden alla oikein laulettiinkaan. Monet tulkinnat olivat huvittavia. Jopa vuonna 1987 julkaistussa virallisessa laulukirjassa se on litteroitu muotoon ”We let the weird nobs in”!

[2] ”Sat in Your Lapin” on myös spekuloitu antaneen vaikutteita Sylvianin Japan-yhtyeen yhtä erikoislaatuiselle singlelle ”Ghosts” (1981), koska se käyttää samaa fraasia ”just when I think I am king” ilmaisemaan turhautumista tässä tapauksessa saavutuksiin musiikkimaailmassa.

[3] Bush saattoi ottaa fraasin dokumentin kertomuksesta, jonka mukaan oma käsikranaatti räjäytti yhdysvaltalaissotilaan, kun puunoksa takertui repun ulkopuolella roikkuvaan kranaattiin ja nykäisi irti sen sokan.

[4] ”The Dreamingin” koodan aikana kuullaan äkkiä ote Planxtyn soitosta. Tälle ei ole mitään selkeää selitystä. Ehkä se on jonkinlainen ennakko ”Night of the Swallow’sta”, joka on albumin seuraava kappale. Molemmissa kappaleissa Bush käyttää selkeimmin perinnemusiikkia, joten ehkä tarkoituksena on ollut vihjata yhteydestä näiden kahden kansan välillä.

[5] Esimerkkinä yhtäläisyydestä ja erilaisuudesta vertaa sanatonta laulumelismaa sointuäänillä ”Hammer Horrorin” väliosassa ”Get Out of My Housen” kirkuvaan versioon ”With my…” -osioissa. ”Hammer Horror” viittaa itse asiassa vielä Hammeria vanhempaan kauhuperinteeseen.

Franco Battiato – sikiöitä, saastetta ja syntikoita

Kuusikymmentäluvun populaarimusiikin alkumerestä nousi eri maissa amfibioartisteja, jotka vuosien saatossa tallustelivat taidemusiikin rantaviivalta kovan kokeellisen maaperän kautta avantgarden armottomaan autiomaahan ja joskus sieltä takaisin. Esimerkiksi Yhdysvalloista tuli Scott Walker, Ranskasta William Scheller ja Puolasta Czesław Niemen. Italian vastaus oli Franco Battiato (1945 – 2021), sisilialainen monitoimimies, jonka on sanottu seuranneen taiteen tekemisessä Cole Porterin maksimia ”kaikki käy”. Elämänsä aikana hän ehti häärätä taidemaalarina, ohjata elokuvia ja kirjoittaa kirjoja filosofiasta ja suufilaisuudesta. Mutta ennen kaikkea hän oli muusikko. Kuusikymmentäluvun keskinkertaisesta laulaja – lauluntekijästä hän kehittyi 70-luvun kokeellisen vaiheen kautta 80-luvulla pirteän jälkimoderniksi uuden aallon pop-säveltäjäksi, jonka klassikoiksi nousseet veisut kelpasivat Euroviisuihinkin, varsinkin kun niitä tulkitsivat naislaulajat, joiden äänivarat ylittivät moninkertaisesti miehen oman hissukkamaisen ilmaisun. Yhdeksänkymmentäluvulta eteenpäin hän sävelsi puolivillaisia oopperoita ja jähmeitä messuja samalla kun edelleen tuotti kokeellisuuteen taipuvaa popmusiikkia happaman kulttuurikriittisillä sanoituksilla.

 

Tässä meitä kiinnostaa kuitenkin hänen kaksi ensimmäistä albumiaan, Fetus (1972) ja Pollution (1973). Ne ovat hämmentävän kokeellisia teoksia ja aikoinaan hyvin radikaali irtiotto miehen aiemmista poplauluista. Fetus varsinkin saavuttanut kulttiklassikon aseman. Karkeasti sanottuna se voidaan luokitella yhteen saman vuoden italialaisen progressiivisen rockin pioneeriteosten kanssa. Kuten Premiata Forneria Marconin Storia di un minuto ja Banco del Mutuo Soccorson Darwin! se on myös varhainen konseptialbumi. Se kertoo selkeämmän tarinan kuin PFM:n albumi, mutta hyvin säästeliäästi ja arvoituksellisesti. Jos Darwin! kartoitti ihmislajin evoluution tarinaa, Fetus näyttää kuvaavan ihmisalkion kehitystä ja sitten ihmisen geneettistä jalostamista sekä lopulta matkaa tähtiin ja jonkinlaiseen transsendentaaliseen muutokseen 2001: Avaruusseikkailun (1968) malliin. Tieteistarinoista jo aiemmin inspiroituneen Battiaton lähtökohtana tässä olivat Aldous Huxleyn yhä ajankohtaisen dystopiaklassikon Brave New World (Uljas uusi maailma, 1932) ja sen puisevamman ei-fiktiivisen jatko-osan Brave New World Revisited (Sääli uutta sukupolvea, 1958) spekulaatiot siitä, miten geneettinen, kemiallinen ja sosiaalinen manipulaatio saattaisi muuttaa ihmiskuntaa. Jälkimmäisen italiankielinen nimi Ritorno al mondo nuovo oli myös albumin alaotsikko. Juuri 70-luvun alussa aihe herätti keskustelua ja huolta myös tiedemaailmassa geenien uusien kloonaus-, sekvensointi- ja manipulointimenetelmien tehdessä tuloaan.

Teksteissä Battiato ja hänen apusanoittajansa Gianni ”Frankenstein” Sassi sekoittelevat lähes koomisesti kielikuvia, jotka tuntuvat olevan yhdistelmä mystiikkaa ja puoliksi sisäistettyjä lainauksia biologian oppikirjoista kuin keskinkertaisessa tieteisfantasiassa. Aloittava kappale, sopivasti lapsenomaisen yksinkertaisella sointukululla ja melodialla varustettu ”Energia”, käskee lasta iloitsemaan täysillä elämän iloista ja illuusioista, koska juuri hänen syntymänsä on ihmeellinen harvinaisuus. [1] Samalla se kyseenalaistaa kertojan itsekästä seksuaalikäyttäytymistä niin, että sanojen välissä melkein voi kuvitella kuulevansa ”Every Sperm Is Sacred”. Solunjakautumisen ihmeen takana spekuloidaan olevan ”valaistuminen ilman muistia”, ja isän rakkauden puute masentaa sikiötä jo kohdussa. ”Anafasessa” tytärkromosomien vetäytyminen solun toiseen laitaan kuvaa ihmiskunnan jakautumista osan matkustaessa tähtiin, ja ”Meccanicassa” hyräillään haikean iskelmällisesti kuupölystä valmistetuista sormista ja rakkauden geeneistä laboratoriossa. ”Fenomenologiassa” Battiato jopa innostuu kailottamaan vaahto suussa yhtälöä, joka kuvaa DNA:n kaksoiskierrettä. Katusoittajan rämpytykseen ja hakkaavaan rummutukseen yhdistettynä vaikutelma on lievästi sanottuna erikoinen. Sillä tuskin saisi montaa lanttia hattuun muuten kuin ehkä tiedemessujen luona.

Ainakaan konsepti ei mene siitä, missä aita on matalin. Albumin kannoilla seurasi single ”La convenzione”, joka tiivisti kolmen minuutin tavalliseen rocklauluun samoja aiheita ihmiskunnan muutosta avaruuteen ja kontaktista jonkin vieraan älyn kanssa. Itse albumin musiikki sen sijaan on kaikkea muuta kuin tavallista, ja siinä piilee sen viehätys.

Progressiivisen rockin kategoriaan albumi kuuluu siinä mielessä, että useimmat varsinaiset lauluosuudet ponnistavat ihan ajan populaarimusiikista ja Battiato säestää niitä usein akustisen tai sähkökitaran rämpytyksellä ja silloin tällöin myös rummutuksella. Laulussa on paikoin huudahtavia rockmaneereja, mutta Battiaton ohut ja resonoimaton ääni ei ole rokkarin ääni. Se osaa välittää yllättävästi tunnetta vaikka ei kauheasti kanna. Progressiivisuuteen kuuluu se, että materiaali ei kunnioita pitkään laulurakennetta ja on eklektinen sekoitus erilaisia vaikutteita. ”Una cellula” on välimerellistä iskelmää ja eniten mielipiteitä jakava raita ”Cariocinesi” hilpeästi svengaavaa viulujazzia – yllättävä kevytmielinen irtiotto neljäntenä osana sävellyssarjassa, kuin sinfonian scherzo tai Procol Harumin sarjan ”In Held ’Twas in I” (1968) hupailujakso ”’Twas Teatime at the Circus”. Albumin rajuin rockjakso ”Meccanican” alussa mukailee riffinsä ja polveilevan sovituksensa klassisesta musiikista.

Radikaaleinta Fetuksessa oli kuitenkin sen elektroninen soundi. Italiassa oli kokeiltu elektronisella musiikilla 50-luvun puolivälistä asti ja luotu kokeellisten muusikkojen äänimahdollisuuksia laajentaneita sähköisiä instrumentteja 60-luvulta lähtien, mutta Fetus oli populaarimusiikin alueella ennenkuulumaton elektroninen esitys. PFM oli kohahduttanut populaa ”Impressioni di settembren” purskahtavalla Moog-soololla, mutta Battiato roiski VCS3-syntetisaattoria yltympäri Fetuksen soluja. Juuri laulavat, huutavat ja paikoin epävireyden puolelle moduloidut saha- ja kanttiaaltosoundit antavat ”Energian” ja ”Fetuksen” yksinkertaisille melodioille futuristisen vieraan klangin. Niiden kitka ylikuumentaa ”Meccanican” särökitarariffin.

Muuallakin tuotanto hakee jatkuvasti epätavanomaisia ratkaisuja. Rummuilla luotu sydämensyke kertoo ”Fetuksen” elävän, ja Italiassa jaksetaan huomauttaa, että Battiato äänitti tämän yli vuosi ennen Pink Floydin The Dark Side of the Moonia (1973) (ei kumpikaan silti keksinyt ideaa). Syntetisaattoria käytetään sooloilun ohella suodattamaan ”Una cellulan” soittimista eksoottisempaa ääninektaria. Lähimikitetyn ja kompressoitujen lyömäsoitinten kanssa kappale on kuin lounge-musiikkia neljännesvuosisata etuajassa. Ja ”Cariocinesin” huoletonta viuluviikarointia säestää varhaisen rumpukoneen sellofaaninen puksutus. Psykedeelisiä efektejä käytetään (mutta säästeliäästi) levykaiun muodossa tai kun käänteiset äänet yhtäkkiä imevät ilman ”Meccanican” ensimmäisen säkeistön säestykseltä. Battiato ei luonut yksin Fetuksen hämmentävää äänikuvaa ja sovituksia, vaan suuren osan stereokuvan täytteestä ideoi tuottaja Pino Massara, jonka levymerkillä Bla Bla levy ilmestyi.

Toisin kuin saman vuoden italoprogehurjien julkaisuilla, Battiaton lyhyellä levyllä ei ole tilaa virtuoosimaiselle soitolle tai pitkille kehittelyille. Battiato soittaa kaiken itse ja monesti hänen työskentelynsä on teknisesti perustasoista. Sävellykset ovat lyhyitä ja katkelmanomaisia: usein vain yksi laulusäkeistö ja erillinen instrumentaaliosuus. Kokonaisuudessa on toistuvia teemoja: ”Energialla” ja ”Fetuksella” kuullaan sama kahden syntetisaattorin kaanon, joka on itse asiassa lainattu White Noise -yhtyeestä tutulta yhdysvaltalaiselta David Vorhausilta, viulu sekä rumpukone palaavat lyömään löylyä ”Meccanican” latotanssiin, ja mumiseva laulu- ja kitarateema ”Fetuksen” lopusta toistuu kahdesti albumin loppupuolella. Akustinen ja hieman eksoottinen teema esittää nähtävästi ihmisyyden mystistä puolta sähköisten äänten hallitsemia biologisia ja teknologisia prosesseja vasten.

Fetus ei silti tavoittele klassisen tai romantiikan ajan pitkiä muotoja, vaan muistuttaa lähinnä modernistista kollaasia. Orgaanisen yhteensopivuuden sijaan albumin eklektisyys korostaa materiaalin erilaisia lähtökohtia. Näin varsinkin loppupuolella. Avaruuteen lähtöä toivottavat atonaaliset kuoro-osuudet, joita on kopioitu Battiaton ja esimerkiksi Pink Floydin Rick Wrightin roolimallilta Karlheinz Stockhausenilta tai Györgi Ligetin valkokankaalla suosioon nousseista kuoroteoksista. Ihmisen levittäytymistä avaruuteen Battiato kuvaa yhdistämällä katkelman Apollo 11 -astronauttien keskustelusta Kuussa hidastettuun otteeseen Johann Sebastian Bachin klassikosta ”Air G-kielelle”. Edellinen hehkui vielä ajankohtaisuuden jälkilämpöä avaruuskisan vasta päätyttyä, ja Bach oli aina kätevä, joskin jo kliseinen symboli ihmiskunnan hienoimmille puolille. Esimerkiksi vain kuukautta myöhemmin ensi-iltansa saaneessa Andrei Tarkovskin Solaris-tulkinnassa Bach soi kuten tässä etäisen haikeana ja elektroniikan vääristämänä kuvaten ihmisyyttä ja maapallon muistoa jossain kaukana käsittämättömässä kosmoksessa. Syvässä avaruudessa urut ja syntetisaattorit asemoivat matkalaiset jonnekin Tangerine Dreamin Alpha Centaurin (1971) tienoille. Lopussa Battiato ottaa ”Mutazionessa” monien aikalaistensa tavoin mallia David Bowien ”Space Odditysta”, rämpyttää hitaasti yksinkertaista kulkua akustisella kitarallaan ja kohottaa toistuvasti jauhavan laulumelodiansa asteittain yhä korkeammalle, jolloin saadaan vääjäämättömän ja huimaavan tuntuinen tausta kivisten kehojen saapumiselle tähtien takaa. Haltioituneen outo kuorohoilaus taustalla lienee jälleen ylimaallisen merkki. Lopputulos on suurten kontrastien palapeli.

Fetusta voikin pitää paikoin kömpelönä, varsinkin sen sanoituksia naiiveina ja sen elektronisia kokeiluja osin vanhentuneina. Silti ei voi kuin ihailla, kuinka paljon mielikuvitusta ja yllättävyyttä sekä toisaalta yksinkertaisen iskeviä pieniä sävelkulkuja äänikokeilujen alla mahtuukaan sen kaikesta turhasta pituudesta tiivistettyyn kaareen. Juuri tiiviys ja teknisestä taidosta välittämätön into ovat vetäneet albumin lippua maanisesti heiluttamaan esimerkiksi punkin mielipidevaikuttaja Julian Copen, joka muuten ei säästele halveksuntaansa progressiivista rockia kohtaan. Italialaisen progressiivisen rockin määrittävänä vuonna 1972 se oli hämmentävän edistyksellinen julkaisu ja tavalla, jonka kokeellisuus erosi selvästi sittemmin valtavirraksi muodostuneesta sinfonisromanttisesta tyylistä. Albumi kohautti julkaisuaikanaan myös pakkauksellaan: etukannen sikiö ja sisäkannen kuva ranskalaisen kuvanveistäjän Niki de Saint Phallen tunnetuimmasta installaatiosta Hon – en katedral aiheuttivat sen verran pahennusta, että kaikki kaupat eivät suostuneet ottamaan levyä hyllyilleen. Parempaa mainosta ei levy voisi saadakaan.

 

Fetuksella oli vuosikymmenet piiloon jäänyt kaksonen. Vuonna 1974 Battiato seurasi Italian isoja progressiivisia nimiä PFM:ää, Bancoa ja Le Ormea Britanniaan yrittämään läpimurtoa englanninkielisille markkinoille. Hyökkäyksen kärkenä oli uusi englanninkielinen versio Fetuksesta, jonka mies kävi äänittämässä Island-levymerkin studioilla. Valitettavasti Albionin valloitus keskeytyi muutaman Magman ja Ash Ra Tempelin kanssa esitetyn konsertin jälkeen pahaan auto-onnettomuuteen. Battiato vetäytyi takaisin kotimaahan toipumaan vammoistaan, ja valmis levy jäi lopulta Islandin varaston hyllylle kuin alkio syväjäädytykseen. Foetus pääsi jäistä vasta vuonna 1999. Se on yllättävän laadukas vaihtoehtoinen versio, jossa melko suoraan käännetyt sanat eivät haittaa, koska Battiaton ääntämyksen perusteella ne kuulostavat edelleen italialta (Battiatolla oli myöhemminkin huvittava tapana ripotella kappaleisiinsa enemmän tai vähemmän sopivia fraaseja kielillä, joita hän hallitsi yleensä vähemmän). Soundi tässä on hämyisempi ja kaikuisempi, paikoin säröisempikin kuin kuivan selkeällä alkuperäisellä. Tällä ehkä halutaan saada musiikki kuulostamaan rockmaisemmalta tai vain ajanmukaisemmalta, sillä kaksi vuotta oli tuolloin pitkä aika äänitystekniikan kehityksessä. Samat geenit ilmenevät eri olosuhteissa kehittyneissä yksilössä eri tavoin. Pari alleelliakin musiikista löytyy, sillä ”Energyn” tehosteintroa on lyhennetty ja ”Phenomenology” siivoaa DNA-kailotusjakson kokonaan kromosomista pidemmän atonaalisen kuorojakson tieltä. Viimeksi mainittu muistuttaa Pollutionilla kuultavaa jaksoa. Tätä sikiötä voi jopa pitää kaksosista parempana, jos minun laillani kuuli sen ennen alkuperäistä versiota.

 

Pollution jalostaa samaa konseptia alkiosta hieman selvärajaisemmaksi ja myös rockmaisemmaksi. Jälkimmäiseen vaikuttaa jo se, että albumin rungon muodostavilla sävellyksillä on mukana neljähenkinen yhtye. Niinpä ”Areknames” rakentuu erikoisista mutta silti tarttuvista ja hieman kansantanssimaisista kitara- ja syntetisaattorimelodioista ja repäisee lopussa yliprosessoidun sähkökitaran soolon syntetisaattorien vinkuessa ympärillä. Häivähdys sen melodiasta kuuluu pianon pitkässä, mietiskelevässä ja minimalistisessa soolossa keskellä ”Betaa”, joka hitaasti jauhavine rockrytmeineen ja sanattomien lauluäänten usvineen kuulostaa Terry Rileyn versiolta tuon ajan ”kosmisesta musiikista”. Tämä ja B-puoliskon kaksi pitkää kappaletta on upotettu kaikujen, syntetisaattoriäännähdysten ja vetisten äänitehosteiden hyllyvään matriisiin. Sillä on kerronnallinen merkitys ja se luo häiritsevää tunnelmaa, joka on olennainen osa albumin viehätystä. Lisäksi se peittää kollaasin reunoja, kun erilaiset lyhyet osat nousevat sen aallokosta ja katoavat jälleen taivaanrannan taakse. Näin merisairaasti yhden soinnun kellukkeella soutava kitaran ja mutinan ”Plancton” muuttuu lopussa synteettiseksi tarantellaksi, ja nimikappaleen mainingeista nousee vaikuttavasti Battiaton lallatuksen ja pistoliekkimäisen syntetisaattorin seireenilaulu. Fetukseen verrattuna Pollutionin rakenne ja osat ovat harkitumpia, yhdenmukaisempia ja raastavampia, ehkä kuitenkin hieman riehakkuuden ja melodisen ilon kustannuksella. Anarkistisen ilakoivasta alkiosta on kehittynyt tosikkomaisempi varhaisteini.

Albuminmittainen tukiranka saadaan kolmesti kuultavasta klassisesta lainasta, tällä kertaa Johann Straussin valssista, joka toimii alussa maneerimaisen puheen taustana kuvaamassa tiedostamatonta kulttuuria katastrofin edellä (”Il silenzio del rumore”). Tämän myötä ”häly lakkaa vaikenemasta”, ja melun tahrimat tekstuurit hallitsevat (saastuttavat) siitä eteenpäin levyä. Lopussa wieniläisvalssi palaa muistona hukkuneesta maailmasta, kun se soi nauhakaiun vääristämänä samalla kun Battiato nyyhkii etualalla sanattomasti. Hänen äänimontaasinsa oli vielä vaatimaton askel kohti konkreettista musiikkia ja taidemusiikin nauhateoksia, mutta sen verran suurta taiteilijaa hän oli jo, että jätti mainitsematta Straussin tekijätiedoissa (toisin kuin Bachin Fetuksella). Hänen montaasinsa kun oli se varsinainen teos. Hän oli siis omaksunut saman asenteen kuin eräät klassikoita surutta lainailevat progressiiviset rokkarit. Pollution kuitenkin toimi kokonaisuutena sen verran hyvin, että eräs omanarvontuntuinen taiteilija Frank Zappa julisti jo Battiaton neroksi.

Pollutionin teema on ainakin musiikin puolella selvästi saastuminen, mutta kerronnan punainen lanka on vielä Fetusiakin vaikeampi tavoittaa. Tämä johtuu jo siitäkin, että sanoja on vieläkin niukemmin ja ”Areknamesin” teksti on takaperin äänitetty arvoitus. Levyn kanteen painetun lainauksen perusteella Battiato on nielaissut tosissaan italialaisen tutkijan Pier Luigi Ighinan näennäistieteelliset hypoteesit magneettisista atomeista, jotka jakautuvat magneettisiksi monopoleiksi ja synnyttävät sekä materian että energian. Ighina väitti rakentaneensa löytämiensä monopolien perusteella erilaisia futuristisia laitteita, kuten toinen kulttuuriväen tuolloin ihailema pseudotieteilijä William Reich orgonikammioineen. Pollution näyttää varoittavan, että ilman magneettisia vastatoimenpiteitä Maan magneettikentät sekoavat, jolloin jäätiköt romahtavat ja kaikki maa jää veden alle (samanlaisella katastrofiskenaariolla pelotteli Van der Graaf Generatorin ”After the Flood”). Tämä ilmeisesti motivoi toisen kappaleen räjähdykseen päättyvää kitaran ja urkujen jyrinää: ”31 dicembre 1999 – ore 9” on katastrofin ajankohta. Ihmiskunnan osa on muokata itsensä elämään meren alla, mitä ”Plancton” kuvaa koomisen lakonisesti: keho muuttuu kalamaiseksi ja hiukset leväksi. ”La convenzione” esitteli myös tämän idean.

Huxleyn ajatukset yhteiskunnasta ovat täälläkin esillä. ”Betan” mukaan meressäkin jokainen tietää paikkansa luokkarakenteessa ja on tyytyväinen, kun on joku käskemässä ja käskettävänä. Väliin tunkeutuu silti välähdyksenomainen vertaus kehon sisäisiin mikro-organismeihin, jotka elävät yksilöllistä elämäänsä tietämättä olevansa osa elimistöä. Se linkittyy Battiaton albumin alussa heittämään kysymykseen, onko kuulija ikinä kysynyt itseltään, mitä virkaa hänellä yleensä on. Onko ihminen vain yhteiskunnan tahdoton ratas vai vapaa kuvittelemaan ja palvelemaan suurempiakin tarkoituksia? No, miehellä ei ratkaisua ole antaa. Päinvastoin nimikappaleen teksti koostuu enimmäkseen selostuksesta, kuinka lasketaan nesteen virtaama putkessa. Tämän päälle hivutetaan kertauksessa akustisen kitaran tukemana toinen hokema magneettisesta kaasusta, litiumatomiradiosta ja ionien sähkökenttään piirtämästä vanasta. Tämä ilmeisesti kuvaa kosketusta vieraaseen älyyn. [2] Varmasti se kertoo, että Battiato koettaa ole kovasti avantgardistinen.

Avantgarde oli se suunta, mihin Battiato jatkossa katsoi otsa koko ajan enemmän rypistyen. Monet nostavat miehen varhaisista albumeista parhaimmaksi Sulle corde di Ariesin (1973). Sillä Battiato karisti rockinstrumentit ja pani täysin terryrileyksi pitkillä mietiskelevillä sävellyksillä. Niissä syntetisaattorien ja kalimban sekvenssit yhdistyivät humiseviin tekstuureihin ja orientalistisiin lauluihin, joissa välähtelivät lapsuusmuistot Sisiliasta ja joissa vedettiin varoittavia yhdysmerkkejä maailmansotien välisestä ajasta 70-luvun alun väkivallan ja vallankumouksen uhkien kyllästämään ilmapiiriin. Se oli Battiaton ehjin albumi, mutta ehkä juuri sen tyylikkyyden ja hiotun kokonaisuuden takia se ei kiihota mieltä edellisten albumien tavoin.

Seuraavan albumin Clic (1974) Battiato jakoi konkreettisen musiikin tyylisiin äänimontaaseihin ja sekvenssipohjaisiin elektronisiin sävellyksiin Reillyn ja hieman Tangerine Dreamin tyyliin. Stockhausen ja John Cage häämöttivät kuitenkin yhä vahvempina taustahahmoina. Seuraavien albumien äänikollaasit ja koko ajan minimalistisemmat teokset kamarikokoonpanoille, uruille tai pianolle kalpenivat silti esikuviensa rinnalla, vaikka varsinkin albumilla Juke Box (1978) on viehättäviä hetkiä. Battiato kuori pois soittimia ja tiivisti materiaalia, kunnes parilla viimeisellä albumilla hän keskittyy manipuloimaan rytmisesti ja melodisesti yhtä ainoaa pianosointua kappaletta kohti. Hänen kehityskulkunsa myötäilee taidemusiikin kehitystä maailmansodan jälkeen. Lopulta ehdottomin avantgarde päätyi ilottomaan ja solipsistiseen umpikujaan. Battiato pelasti keksimällä itsensä uudestaan epäonnistuneesta intellektuellista ironisen älykkääksi pop-artistiksi.

Silti Fetus ja Pollution, nuo hänen kaksi progressiivista rockalbumiaan, ovat ne, joilla hänen avantgardistinen kokeellisuutensa kävi sulavammin käsi kädessä populaarimusiikin kanssa. Niiden maine on silti jälkijättöistä. Julkaisuaikanaan ne eivät myyneet yhtä hyvin kuin PFM:n tai Bancon klassiset albumit, eivätkä ne vaikuttaneet muihin italoprogeartisteihin kuten nuo julkaisut. Ehkä sukuyhtäläisyyksiä voi löytää joistain italoprogen kokeellisimman puolen julkaisuista: Arean Maledotti (Maudits) (1976) jakaa yhtä kajahtaneen tieteiskonseptin ja meluisan tekstuurin, Pierrot Lunairen Gudrun (1977) on paikoin samantyyppisen elektronisen minimalismin leimaama kollaasi, ja tyylilajillisesti kirjava jälkimodernismi leimaa Opus Avantran ensimmäisiä julkaisuja. Yleisesti ottaen Battiaton progealbumien iturata ei kuitenkaan ulotu niistä eteenpäin, ei edes hänen myöhempiin töihinsä.

[1] Albumin alkuperäisessä painoksessa takakannen kappalelista siirsi virheellisesti ”Energian” neljänneksi ja ”Fetuksen” albumin aloituskappaleeksi. Tätä ei korjattu myöhemmässä painoksessa. Päinvastoin vuoden 1998 CD-painoksella kappaleiden järjestys levyllä korjattiin vastaamaan takakansilistausta. Se, että tämä ei juuri tunnu vaikuttavan albumia koskeviin reaktioihin, herättää kysymyksiä siitä, kuinka olennaista kappalejärjestys todellisuudessa onkaan konseptialbumille, jonka juuri pitäisi olla tarkkaan sijoiteltu kokonaisuus.

[2] Battiato sai ehkä ajatuksen tähän neutriinolähetyksistä Stanisław Lemin tieteisromaanissa Glos pana (Isännän ääni, 1968), joka kummitteli myöhemminkin hänen tuotannossaan. Samoin ihmiskunnan muokkaaminen asumaan meressä muistuttaa Kobo Aben samanlaista skenaariota romaanissa Dai-yon kanpyōki (Välijääkausi 4, 1959). Tieteistarinoiden ideat putkahtelivat esiin myöhemminkin Battiaton teksteissä puhtaan mystisten aiheiden vallatessa alaa. Jopa hänen Euroviisu-hitissään ”I treni di Tozeur” (1984) menneisyyden ja nykyisyyden kangastusten joukossa välähtää myös visio tulevaisuuden tähtimatkojen avaruusaluksista. Seija Simolan kääntämä ja laulama, jo tuotannollisesti vaatimattomampi suomenkielinen versio ”Juna Turkuun” tyytyy vain puhumaan ydinsuojista. Kaipa tähdet olisivatkin liian pyörryttävä päämäärä, kun jo kerran junamatka Turkuun panee vastaan…

Gavin Bryars: A Portrait (2003)

 

A Portrait (2003) julkaistiin juhlistamaan / hyödyntämään säveltäjä Gavin Bryarsin 60-vuotispäivää. Englannin Yorkshiressä syntynyt Bryars oli soittanut nuoruudessaan bassoa erilaisissa jazzkokoonpanoissa, joista tärkeimpänä muistetaan yhteistyö kitaraihme Derek Baileyn kanssa. Säveltämistä opiskelemaan hän ajautui kuulemma puolivahingossa. Kuusikymmenvuotispäivänsä aikaan hänet saattoi katsoa yhdeksi silloisen nykymusiikin kärkinimistä. Säveltäjän 90-luvun levytyksiin keskittyvä kokoelma antaa vain osittaisen kuvan miehen kyvyistä, mutta se sisältää valtaosan hänen hienoimmista teoksistaan. Se toimikoon lähtökohtana Gavin Bryarsin äänijäljen tutkimiselle.

Bryars sai ensimmäisenä mainetta kahdella teoksella, jotka käyttivät 70-luvun alun kokeellisen musiikin kuumia tekniikoita: minimalistista toistoa ja uusvanhaa modaalisiin melodioihin tukeutumista. Molempien ensimmäiset levytetyt versiot ilmestyivät vuonna 1975 Brian Enon perustaman Obscure-levymerkin ensimmäisellä LP-julkaisulla. Bryarsin työt saivat näin huomiota eräänlaisena crossover-teoksina taide- ja populaarimusiikin välisellä häilyvällä vyöhykkeellä, jota hän itse myöhemmin kutsui vain kokeelliseksi musiikiksi erotuksena tuon ajan tiukkalinjaisemmasta akateemisesta avantgardesta. ”Jesus’ Blood Never Failed Me Yet” on dokumenttiohjelmasta otettu luuppi, jossa irtolainen improvisoi nimenmukaisen uskonnollisen laulunpätkän. Sen päälle Bryars rakentaa oman rakeisen hohtavan orkesterisovituksensa ja näin luo pienestä äänisirusta orkesterivirren. Teoksen levytykset ovat venyneet parhaimmillaan CD-levyn mittaan, mutta kokoelmalle mukaan otettu singleversio vuodelta 1993 ei ole kauhean innostava, vaikka irtolaisen hauras ääni on saanut duettoparikseen Tom Waitsin romuluisen rohinan megafonin läpi.

 

Toista on ”Sinking of the Titanic”, joka sai alkunsa vuonna 1969 lyhyenä sävellyksenä näyttelyn taustalle. Tuolloin John Cagen epämääräisyyden ideoista innostunut Bryars antoi soittajille partituurin sijaan vain kirjallisen ohjeen siitä, miltä teoksen tulisi kuulostaa. Sävellys perustuu RMS Titanicin radiosähköttäjän Harold Briden väitteeseen, että laivan orkesteri jatkoi soittoaan vielä aluksen vajotessa aaltojen huomaan 15. huhtikuuta 1912. Kokoelmalla kuultu pätkä ”Titanic Lament” perustuu tunnin mittaiseen ja huomattavasti muunneltuun levytykseen vuodelta 1990. Pohjana on hitaan harras orkesteritulkinta virrestä ”Autumn”, joka luultavasti ei ollut se ”Autumn”, jonka Bride väitti yhtyeen soittaneen viimeisenä – se olisi todennäköisimmin valssi ”Songe d’Autumne”. Siihen sekoittuu hiljalleen muita sävelmiä, joita orkesteri saattoi soittaa, etäisiä katkelmia haaksirikosta pelastuneiden haastatteluista ja morsetusta lyömäsoittimilla. Äänivirrassa aaltoilee myös lapsikuoron enkelimäinen äänivaahto, syntetisaattori ja jopa Bryarsin basso. Äänitys tapahtui tyhjässä vesitornissa, jonka yläkerrosten kaikua miksataan vähitellen enemmän mukaan, niin että musiikki tuntuu vajoavan yhä syvemmälle veden alle.

Bryars perustelee koko sävellyksen ideaa ajatuksella, että uppoamishetkellä soitettu musiikki kaikuu edelleen vedessä ihmiskorvan kuulumattomiin vaimenneena (Bryars kiinnostui nuorena filosofianopintojensa yhteydessä tiedettä parodioivasta patafysiikasta, jossa herkuteltiin tällaisilla ideoilla). Levylle tarttunut musiikki on joka tapauksessa lumoavaa ambient-musiikkia, juuri sellaista, mitä Enon vasta ensimmäisen levytyksen julkaisuaikana patentoima nimitys on sittemmin alkanut merkitä. Bryars myös sovitti ja johti ne kolme Pachelbel-mukaelmaa, jotka muodostavat Enon tyylillisesti vastaavan albumin Discreet Music (1975) B-puoliskon.

Näitä Bryarsin töitä voi verrata myös niin sanotun hauntologia-genren musiikkitöihin. Ne ammentavat kulttuurin syvistä muistojen kaivoista sellaisia haudatun menneisyyden tai toteutumattoman tulevaisuuden aineksia, jotka resonoivat aavemaisesti kuulijakunnassa. Niissä kummittelee jokin, jonka aika on ohi tai ei koskaan tullutkaan mutta joka ei suostu häviämään vaan vetoaa yhä nykyajassa. Titanicin kohtalo on tällainen vetävä aihe: siihen kuuluvat teknisen hybriksen ja suurtragedian sävyt, ihmiskohtalot ja ajatus haudatusta jättiläisestä, menneisyyden (vesi)kerrosten alla lepäävästä hautakammiosta. Bryars innostui tarttumaan teokseen uudelleen, kun laivan hylky vihdoin paikannettiin vuonna 1985. Sopivasti ensimmäiset myöhemmin hauntologiaan liitetyt sävellykset ovat peräisin juuri 1990-luvulta. ”The Sinking of the Titanic” alkuperäisessä muodossaan edelsi niitä kahdella vuosikymmenellä ja kävisi jälkijättöisesti katsoen kunnioitettavasta esivanhemmasta. Seitsemän vuotta uuden version julkaisun jälkeen James Cameronin viihde-elokuva samasta aiheesta käynnisti melkoisen Titanic-kuumeen myös musiikin saralla. Tutkija K. J. Donnellyn mukaan seuraavien reilun viiden vuoden aikana julkaistiin kaksikymmentäneljä albumia, jotka liittyivät jollakin lailla Titaniciin. Myös Bryars levytti teoksen kolmannen kerran vuonna 2005 jälleen hieman erilaisena sovituksena: nyt mukana oli enemmän sähköistä äänimaalailua ja Philip Jeckin vinyylilevyjen rahinaa. Hän katsookin teoksen olevan muodoltaan avoin ja muokattavissa tarpeen mukaan. Vuosikymmenten varrella se on kerännyt ympärillään uusia äänikerroksia, yksityiskohtia ja merkityksiä, aivan kuten ruoste, liete, merenelävät ja myöhemmin myös ihmisen toiminta ovat muuttaneet laivan hylkyä. [1]

Samanlainen kiehtova mystisyys ja lyyrisyys määrittävät myös kokoelman kahta keskeistä laajaa teosta, sellokonserttoa ”Farewell to Philosophy” ja ”The Green Rayta”. Molemmissa sooloinstrumentti, edellisessä sello, jälkimmäisessä sopraanosaksofoni, punovat hitaasti avautuvia, lähes katkeamattomia melodioita, joiden pitkät linjat pitävät yhdessä verkkaisesti muotoaan muuttavien sävellysten eri osia. ”The Green Rayn” melodia loistaa puhtaamman suloisempana isoilla intervalleilla kuin mietiskelevämpiä modaliteetteja hyödyntävä sellokonsertto, mutta molemmissa on pohjana Bryarsin rakastamien noonisointujen ja häilähtelevien bassonuottien samentama modaalisuus. Yhtä ovat myös isojen kamariorkestereiden loihtimat soinnit: puhaltimien ilmavat tekstuurit, harpun kromaattiset ja lyömäsoittimien hiljaa kumahtavat sävyt, jousien hienovaraiset ostinatot, varsinkin ”The Green Rayssa” puhaltimien ja korkeiden pianohelähdysten loihtima lepattavan merihenkinen vaikutelma, joka on paikoin sykähdyttävän kaunis. Yhdessä ne muodostaisivat vajaan tunnin verran 90-luvun hienointa taidemusiikkia.

 

Bryarsin harmoniatajussa kuuluvat vuodet basson varressa jazzkokoonpanoissa. Ei siis ihme, että hänen musiikkiaan on julkaistu paljon ECM-levymerkin uuden musiikin sarjassa. Sarjan levyt liikkuvat yleensä juuri samanlaisessa hämyisessä äänimaailmassa jossain modernin jazzin ja taidemusiikin välialueella. Näin tekevät After the Requiem (1991) ja Vita Nova (1994), joista ei kulla otteita kokoelmalla. Niissä taidemusiikin pinttynyt sävellyskeskeisyys ja jazziin olennaisesti kuuluva improvisaatio kohtaavat erilaisina emulsioina ja vaihtelevien soitinyhdistelmien käsittelyssä. ”After the Requiem” replikoituu ja muokkautuu parista surullisen kauniista melodianpätkästä, jotka ovat peräisin aiemmasta sielunmessusta Cadman Requiem (1989), yhdestä Bryarsin omakohtaisimmista mutta vähemmän vaikuttavista töistä. ”After the Requiemilla” tunnelmoi poikkeuksellinen jousikvartetti: kaksi alttoviulua ja sello komppaavat Bill Frisellin viulumaisesti laulavaa särökitaraa. Loppupuolella harras nuoteista soitto rikkoutuu väkäisemmäksi improvisaatioksi dramaattisen vaikuttavasti mutta silti orgaanisen tuntuisesti.

”Alaric I or II” on kirjoitettu Kenny Wheelerin taustajoukoista pihistetylle saksofonikvartetille. Altto ja baritoni pääsevät sooloilemaan jazz-tyypillisellä tavalla, mutta joutuvat myös puhkumaan äänialojensa äärirajoilla ja venyttämään soittimien äänivaroja multifoniikalla ja kiertoilmahengityksellä. Näitä käyttämällä nelikko soikin kuin jousikvartetti, ja sooloilun taustalla on jälleen ostinatoihin ja selkeisiin melodioihin perustuva sävellys, jonka loppusoolo muistuttaa lähinnä säkkipillimelodiaa. Näillä aineksilla voisi syntyä särmikästä ja hektistä revittelyä, mutta jälleen kerran lopputulos on hätäilemätön, pitkälinjainen, mietiskelevä.

 

Vita Novalla puolet kappaleista on laulumusiikkia, jota Bryars alkoi säveltää melko myöhään urallaan. Tällä alueella hänen osumatarkkuutensa onkin ehkä hajanaisin. Monilla ECM-julkaisuilla tunnelmoineen lauluyhtye Hilliard Ensemblen ylimaallisen kuulaat äänet kohottavat ”Glorious Hillin” kaltaista hieman seisovaa sävellystä. Sävellyksessä yllätyksellistä on, kuinka se kuulostaa lähes keskiaikaisen diatoniselta soololaululta ja seuraavassa hetkessä käännähtää voimakkaan kromaattiseen homofoniaan. Bryars liitettiinkin tuolloin muodikkaaseen jälkimodernistiseen sävellystyyliin. Hän sekoittelee taitavasti ja joskus ilkikurisesti eri aikakausien ja tyylien elementtejä ilman että lopputulos kuulostaisi teennäiseltä tai muulta kuin Gavin Bryarsilta. Esimerkiksi saman levyn balettisävellyksen ”Sub Rosa” alun nokkahuilumelodia voisi olla Johannes Brahmsin luonnoskirjasta, mutta sitten huilu jälleen karkaa kromaattisesti korkeuksiin ja sävellys pompahtelee painottoman tuntuisesti kolmen nuotin pianokuviolla, joka voisi sopia Roger Enon kaltaisten Satien seuraajien levylle. Aiemmin sävelletty kamariteos ”Les Fiançailles” alistaa 1920-luvun jousityylin pastissin minimalismin herkeämättömälle toistolle ja laajennetuille soittotekniikoille. Joskus sävellyksen erikoiset mutkat ovat tahallisia häiriöitä, kuten monologien taustaksi kirjoitetussa sarjassa ”A Man in a Room Gambling” (1992).

Kokoelmalla kuultava hieman myöhempi laulusarja ”Adnan Songbook” käyttää jälleen erikoista kamariorkesteritaustaa, jonka luo Bryarsin oma yhtye. Alttoviulujen, sellon ja kontrabasson kokonaisuus soi kuin kellariin pudotettu jousikvartetti, mikä jättää lyyrisen sopraanon hyvin korkeat melodiat leijumaan ohuessa ilmassa kuin kangastuksen. Vain klarinetti jaksaa kivuta samoille tuulenpieksemille korkeuksille, joissa sinnittely antaa sille aineettoman ohuen äänen. Minimalistinen säestys ja soittimien äärirajojen tökkiminen ovat selvästi Bryarsin tavaramerkkejä.

Musiikki on sävelletty amerikanlibanonilaisen runoilijan ja kuvataiteilijan Etel Adnanin rakkausrunoihin, joiden kielessä ja sisällössä on enemmän verevyyttä ja intohimon poltetta kuin Vita Novan kristillismystisissä teksteissä. Bryarsin tuotantoa leimaa viehtymys mystisyyteen. Runojen tunteenpaloa eivät ehkä perinteisempi taidelauluilmaisu ja pienimuotoinen säestys täysin tavoita. Silti pitämällä sovituksen pienimuotoisena ja hyödyntämällä äänialojen raja-alueita sävellykset kyllä myötäilevät sitä, miten runot asettavat vierekkäin kahden ihmisen intiimin läheisyyden ja ylimaallisen, joko heittäen ne vastakkain (”You refused a / voyage to the moon / in order to / stay / a moment more / in bed”) tai johtaen edellisestä jälkimmäisen. Jälkimmäinen kuuluu kahdeksannessa ja hienoimmassa laulussa, jossa kuvasto käy kosmiseksi: jousirytmi katkeaa lopussa ja jättää jäljelle jousien tremolot ja akustisen kitaran hitaasti näppäilemät korkeat murtosoinnut. On kuin rakastavaiset olisivat murtaneet ajan kahleet ja liikkuisivat relativistisilla nopeuksilla omassa turvallisessa kuplassaan (pelon voittamisella on tärkeä lisämerkitys, sillä Adnan kuvasi rakkauttaan toiseen naiseen, vaikka teksti ei suoraan tätä ilmaise). Tämän vahvistaa instrumentaalinen kooda, joka on myös laulusarjan lyyrisin hetki ja päättää teoksen.

Kokoelman ”One Last Bar, Then Joe Can Sing” (1994) esittelee vielä Bryarsin kiinnostusta lyömäsoittimiin. Tämä puoli peittyy monissa hänen teoksissaan vuomaisten laululinjojen ja puhallintekstuurien alle. Tämä Nexus-lyömäsoitinyhtyeelle sävelletty teos sai sekin alkunsa laulumusiikista. Bryarsin ensimmäinen ooppera, lähes kylmiltään sävelletty Medea (1984), pohjautui poikkeuksellisen paljon lyömäsoittimien varaan ja esimerkiksi korvasi viulut kokonaan kromaattisilla lyömäsoittimilla. ”One Last Bar” lainaa lähtöpisteekseen yhden tahdin Medeasta, joka heittää matalien tomien epäsäännölliset sykäykset vasten symbaalien ja kellojen metallisuihkuja. Niiltä valtaavat alan kuitenkin ksylofonien ja marimbojen tutut ostinatot ja niiden ympärille kehittelevät melodista materiaalia erilaiset kromaattiset lyömäsoittimet, joita soitetaan kapuloiden lisäksi jousilla. Laajennettujen tekniikoiden ja erikoisten soittimien – mukaan lukien harvinaiset ”laulukellot” – käytöllä syntyy sekä aavemainen että melodisen ilmaisuvoimainen soundi, kuin aaria lyömäsoittimille.

Näissä sävellyksissä toistuvat monet ristiriitaisen tuntuisetkin elementit: poikkeukselliset soitinyhdistelmät ja laajennetut soittotekniikat, minimalismi, joka on rytmisesti enemmän hitaasti virtaavaa kuin hektistä tai täysin seisovaa, viittauksia eri aikakausiin ja tyylilajeihin, helposti lähestyttävä tunteellisuus pingotettuna paikoin hyvinkin kokeellisen perustuksen ylle, ja taipumus mystisyyteen tunnelmassa ja innoituksessa. Näiden Bryarsin teosten perimä on sekalainen valikoima, mutta niiden ilmiasu on aina tunnistettava. Parhaat näistä kuulostavat yhä ajattoman hienolta.

 

Nyt jo yli kahdeksankymppinen Bryars on säilyttänyt tyylinsä A Portraitin jälkeenkin. Koodan tälle katsaukselle tarjoaa Grammy-palkittu The Fifth Century (2015). Jälleen ECM-äänimaailmaan synnytetyssä kuoroteoksissa 1600-luvun mystikon Thomas Trahernen kiihkeä kieli saa miellyttävän muodon The Crossing -sekakuoron taivaallisesti tulkitsemina melodioina. Bryarsin jälleen hieman seisovat mutta kauniin rauhalliset laulut kurottavat iankaikkisuutta kohti vetävämmin kuin tekstien apologiat vilauttaen vaikutteita hyvin englantilaisen kuorolaulun traditiosta aina John Dowlandin asti. Kuitenkin enkelimäisen puhtaasti laulavaa kuoroa säestävät saksofonikvartetti PRISMin huomattavasti modernimmat instrumentit, mutta nekin soivat sumuisen hartaasti ja vibravapaasti kuin jotkin muinaisemmat tai toismaallisemmat puhaltimet. Vanhasta ja uudesta syntyy ajattoman kuuloista kauneutta. Sellaista on Gavin Bryarsin musiikki parhaimmillaan.

[1] ”Suomi mainittu” –osio: Liisa Pentti loi ”The Sinking of Titanicin” ympärille tanssiteoksen, joka kantaesitettiin Taideyliopistossa vuonna 2015. Tuolloin Bryars itse johti musiikista vastaavaa NYKY Ensembleta.

Camel: Music Inspired by The Snow Goose (1975)

Liverpoolilainen graafisen suunnittelun yritys Modula tuotti vain puolisen tusinaa levykantta, joista kolme Camelille. The Snow Goose on klassikko. Kiiltävä lumihanhi on maapallomaisessa kuplassaan kuvauksen mukainen: teksti korosti lumenvalkoisen höyhenpeitteen ja mustien siivenkärkien kontrastia, ja samalla tavoin kontrastoivat kuninkaallinen sininen ja kulta sopivat ”taivaan prinsessalle” (tosin myöhemmissä painoksissa sävy on siirtynyt violettia kohti). Huomaa, kuinka ”music inspired by” on tungettu mahdollisimman vaatimattomasti ja huomaamattomasti (mahdollisesti jälkijättöisesti) suklaarasiamaisen kimmeltävän pääotsikon ja yhtyeen nimen väliin.

Erään ilkeän kommentin mukaan englantilaisella progressiivisen rockin yhtyeellä Camel oli ennen vuotta 1977 kolme laulavaa jäsentä mutta ei yhtään, joka osaisi laulaa. Tämän takia yhtyeen kolmas albumi Music Inspired by The Snow Goose (1975) olisi yhtyeen paras julkaisu, koska se sisältää puhdasta soitinmusiikkia. Itse en yhdy tähän näkemykseen. Myönnän kuitenkin, että The Snow Goose (kuten albumia tästä eteenpäin tässä tekstissä nimitetään) on täysin instrumentaalisena poikkeus Camelin tuotannossa. Sen musiikki ei ole myöskään sitä tavallisinta Camelia ja poikkeaa selvästi välittömästä edeltäjästään ja seuraajastaan. Ja myönnän, että pidän sitä yhtenä hienoimmista Camelin julkaisuista. Tämä teksti on yritys pureutua hieman pelkkää mutua syvemmälle albumiin ja selvittää, miksi se on yhtyeensä tunnetuin teos ja miksi sitä pidetään yhtenä progressiivisen rockin tärkeimmästä konseptialbumeista.

Kameli ja hanhi

Camel näki päivänvalon vuonna 1971 Guilfordissa. Perustajiin kuuluivat pitkän linjan kitaristi Andrew Latimer, nuori ja hurja rumpali Andy Ward ja armeijassa tiukaksi organisaattoriksi hioutunut basisti Doug Ferguson. Trio oli keikkaillut nimellä Brew jo pari vuotta ja päässyt studioonkin ”köyhän miehen Elton Johnin” Phillip Goodhand-Taitin taustayhtyeenä. Klassisen kokoonpanon täydensi viimein kosketinsoittaja Peter Bardens (1945 – 2002), jolla oli ansioluettelossaan kaksi soololevyä ja useampi yhtye, muun muassa Van Morrisonin Them.

Yhtyeen ensimmäinen, nimetön albumi vuonna 1973 yhdisteli Bardensin soololevyillään suosimaa Santana-tyyppistä rockia, brittiläistä jazzrockia ja erilaisia kansanomaisia sävyjä kitaran ja urkujen tanakassa käsittelyssä. Idearikas mutta raakilemainen albumi ei saavuttanut suosiota eikä levy-yhtiö MCA katsonut kaipaavansa Camelilta toista levyä. Sen sijaan Decca-yhtiölle tehty Mirage (1974) paljasti yhtyeen laajentaneen kosketinsoittimien soundiaan ajan ”sinfonisen” tyylin mukaiseksi ja kehittäneen varsinkin Latimerin kitaralle voimakkaan ja omaperäisen melodisen äänen. Epätasaisuudestaan huolimatta Miragesta tuli varsinainen lähtölaukaus Camelin uralle, ja se teki yhtyeestä yhden progressiivisen rockin arkkityypeistä. Kappaleet kuten ”Nimrodel”, ”Earthrise” ja fanien suosikki ”Lady Fantasy” olivat täysipainoista progressiivista rockia.

Camel vuonna 1976. Vasemmalta myötäpäivään: Ferguson, Bardens, Ward, Latimer.

”Nimrodelin” melko alkeelliset riimittelyt oli inspiroinut hippiajan suosikkiopus, J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Vuosi 1974 oli konseptialbumitrendin huippuhetki, ja myös Camelin muusikot himosivat luoda albuminmittaisen kokonaisuuden jonkin teeman tai tarinan ympärille. Kirjallisesti suuntautuneet muusikot päättivät, että helpointa olisi sovittaa jokin heidän suosikkiromaaneistaan musiikiksi. Aluksi valinta osui toiseen hippiajan kliseeseen, Hermann Hessen Siddharthaan. Sen pohjalta syntyi singlenä julkaistu nätti rockballadi ”Riverman”, ennen kuin yhtye harkitsi asiaa uudelleen ja jätti Hessen muiden tulkittavaksi.

Lopulta Fergusonin ehdotuksesta sovitettavaksi tekstiksi valikoitui yhdysvaltalaisen Paul Gallicon pienoisromaani The Snow Goose (1941). Suomessa vähälle huomiolle jäänyt teos on englanninkielisessä maailmassa kestosuosikki, jonka kliseinenkin sentimentaalisuus tuntuu resonoivan sukupolvesta toiseen. Tarinassa vammaisuutensa takia vanhaan majakkaan erakoitunut taiteilija Phillip Rhayader ja paikallisen kalastajakylän tyttö Fritha pelastavat ja hoitavat kuntoon metsästäjän haavoittaman lumihanhen. Toivuttuaan lumihanhi palaa vuosittain majakkaan talvehtimaan ja lopulta kesyyntyy. Rhayaderin ja Frithan välille syntynyt ystävyys näyttää kehittyvän rakkaudeksi tytön aikuistuessa, mutta sitten toinen maailmansota tulee väliin…

Gallico kuvasi itseään laiskaksi romaanikirjailijaksi, ja The Snow Goose ei ole mikään kirjallisen ilmaisun huipputeos. Sen luonnonsuojeluun ja kunnioittamiseen liittyvät teemat ja lehtimiesmäinen sotatapahtumien kuvaus ovat kestäneet aikaa paremmin kuin sen henkilö- ja romanssikuvauksen vanhanaikainen melodraama. Gallico oli itse asiassa yrittänyt kertoa tarinan hieman paremmin sovittamalla sen vuonna 1971 valmistuneeksi televisioelokuvaksi. Patrick Garlandin ohjauksessa Rhayaderina yrmyili rooliin hieman yli-ikäinen Richard Harris ja nuori Jenny Agutter yritti Frithana kuulostaa yksinkertaiselta maalaistytöltä. Elokuva teki hieman muutoksia tarinaan: niistä tärkein oli tiivistää aikajännettä, joten Agutterin ei tarvinnut teeskennellä olevansa alussa 12-vuotias.

 

Harris, Agutter ja The Snow Goosen nimiroolin nimetön esittäjä bongaavat teräksisiä lintuja.

Elokuva saattoi vaikuttaa Camelin päätökseen tarttua kirjaan, mutta Carl Davisin siihen säveltämä musiikki ei näytä inspiroineen yhtyettä. Ainoa vaikutus voi olla siinä, että yhtye päätti täydentää osaa kappaleista orkesterisovituksilla. Nämä kirjoitti taidesäveltäjä David Bedford. Ne jo vaikuttavat siihen, että albumin soundi oli edeltäjäänsä sinfonisempi ja vähemmän rockmainen. Musiikin sävelsivät kokonaan Bardens ja Latimer, jotka pääasiassa vastasivat Camelin ensimmäisen vaiheen musiikista. Yhteensopivien sävellys- ja soittotyyliensä lisäksi miehet jopa näyttivät hyvin samanlaisilta. Sävellystyö tehtiin tuolloin suosiossa olleella luonnonläheisellä metodilla, eli miehet vetäytyivät kahdeksi viikoksi mökkiin maaseudun rauhaan ja kirjoittivat koko hoidon valmiiksi.

Toinen syy orkesterisovituksiin voi olla siinä, että Camel ehkä otti mallia Rick Wakemanin hyvin menestyneestä Jules Verne -sovituksesta Journey to the Centre of the Earth (1974). Wakeman sovitti romaanin Matka maan keskipisteeseen rockyhtyeen, kuoron ja Lontoon sinfoniaorkesterin tulkitsemaksi musiikiksi, jonka ohessa näyttelijä David Hemmingsin puhutut juonnot kuljettivat tarinaa eteenpäin. Sama sinfoniaorkesteri esiintyi Camelin levyllä, samoin kuin naislaulaja, jonka henkilöllisyys on painunut jonnekin kadotettujen studiopaperien hämärään. Levylle piti tulla myös luettuja otteita The Snow Goosesta. Gallico ei kuitenkaan antanut tähän lupaa. Viralliseksi syyksi kerrottiin Camelin Mirage-levyn idioottimainen mainoskampanja: levyn kansikuva muistutti kovasti Camel-savukkeiden logoa, joten yhtyeen managerit kyhäsivät mainossopimuksen savuketehtaan eurooppalaisen tytäryhtiön kanssa. Siinä Miragea mainostettiin tupakka-askien kyljessä. Ehkä se ei ollut tyhmää 70-luvulla, kun moni saattoi vielä kuvitella Joe Camelin päheenä hahmona sekä ilman happiviiksiä ja sädehoidon kohdistuspistettä rinnassa. Vannoutunut piiputtelija Gallico ei sätkistä perustanut eikä siksi antanut Camelille lupaa lainata tekstiään. Todellisuudessa hänellä oli aivan muu syy evätä yhtyeeltä käyttöoikeus, mutta siihen palataan myöhemmin.

Tämän takia albumista tuli täysin instrumentaalinen ja se sai etuliitteen Music Inspired by. Mielestäni albumin saattoi jopa pelastaa se, ettei sille ängetty puhejaksoja. Ne eivät toimineet erityisen hyvin Journey to the Centre of the Earthillä eivätkä myöhemmin sellaisissa kirjallisissa sovituksissa kuin Anyone’s Daughterin Hesse-sovitus Piktors Verwandlungen (1981). Yhteen yhdysvaltalaiseen painokseen oli liitetty kansitekstit selittämään sävellysten roolia tarinassa. Kuitenkin kuudentoista kappaleen nimet ja niiden sävellykset riittävät herättämään lumoavia kerronnallisia kuvitelmia ilman että kuulija tuntisi kirjan tarinaa. Näin oli allekirjoittaneen kohdalla kolmekymmentä vuotta sitten. The Snow Goose liitää eteenpäin puhtaasti kauniin musiikkinsa voimin ja ilman häiriöitä kuin sinfoninen runoelma. Sen lento veti kuulijan vastaansanomattomasti jättövirtaansa.

Tässä katsauksessa pidämme kuitenkin kiinni alkuperäisestä ajatuksesta ja kirjan vierellä auki kulkiessamme albumin läpi. Jos levy sai innoituksensa kirjasta, kuuluko se lopputuloksessa? Miten tarina on muokannut musiikin ratkaisuja?


Suuri Marski sijaitsee Essexin rannikkolla Chelmburyn kylän ja Wickaeldrothin muinaisen kaakkoisenglantilaisen osterinpyyntikylän välissä. Se on Englannin viimeisiä luonnontilaisia paikkoja: ruohon, kaislojen ja puoliksi vedenvaltaamien niittyjen laakea ja laaja lakeus, joka päättyy suuriin suolasoihin ja mutarantoihin ja vuorovesialtaisiin levottoman meren lähellä. […]
Erästä pienen Aelderjoen polveilevista haaroista myötäilee tiukasti vanhan rantapadon valli. Sileä, jykevä ja yhtenäinen valli suojaa maata meren tunkeilulta. […]
Valliin on tullut aukko, ja aukon kohdalla nälkäinen meri oli jo tunkeutunut sisään ja ottanut omakseen maan, vallin ja kaiken mitä niillä oli.[…]
Matalaveden aikaan pinnan alta nousevat esiin hylätyn majakan raunioiden mustuneet ja haljenneet kivet ja siellä täällä, kuin merkkipoijut, notkollaan olevat aidanseipäät. Aikoinaan tämä majakka seisoi meren rajalla ja palveli Essexin rannikon merkkivalona. Ajan myötä maa ja vesi siirtyivät, eikä majakalle ollut enää käyttöä.

Kaikki alkaa lintujen ja rantaveden äänillä – kaksi albumille keskeistä aihetta. Keskeistä Camelin lähestymistavalle tällä albumilla on se, että myös musiikki pyrkii maalailemaan kuvia soitinten äänien ja eleiden kautta. ”The Great Marshissa” raunioitunut majakka keskellä luonnontilaista Essexin marskimaata hahmottuu kuin sumun keskeltä soitinten noustessa esiin: Wardin symbaalit sihisevät hiljaisina kuohuina kuin aallot rantaan, Latimerin kitara ulvahtelee kuin tuulen puuskat raunioiden keskellä, Bardensin tremolokaiun kyllästämä sähköpiano lyö 4/4-stacatotahtia vain kahdella soinnulla, g- ja h-mollilla, jotka urkujen vuoroveden lailla nouseva ja laskeva basso-ostinato hahmottelee. Jossain kaukana taustalla oudot äänet toistavat sanatonta melodian pätkää falsetissa ja värisevällä vibratolla, aivan kuin menneisyyden kaiut kummittelisivat rauniossa. Mekaaninen toisto, jatkuva liike ylös alas, kahteen kromaattiseen sointuun perustuva täysin ei-funktionaalinen kierto ja kaiusta ruumiittoman falsettiäänen vibratosta häilyvä vire rakentavat pysähtyneen tuokiokuvan, joka kuulostaa samaan aikaan ankealta ja aavemaisella tavalla erikoislaatuiselta. [1]


Myöhemmin se palveli jälleen ihmisasumuksena. Siellä asui yksinäinen mies. Hänen kehonsa oli rujo, mutta hänen sydämensä täytti rakkaus hädänalaisia luontokappaleita kohtaan. Hän näytti rumalta, mutta hän loi suurta kauneutta. Tämä tarina kertoo hänestä ja lapsesta, joka oppi tuntemaan hänet ja näkemään groteskin tomumajan läpi hänen sisimpänsä.

Sitten urkuostinatoa mukailevat jouset karkaavat omille teilleen, ja äkkiä sävellys nousee lentoon bändin seuratessa mukana uhkean kuuloiseen melodiseen lopukkeeseen. Nimenomaan lentoon, sillä melodia kulkee terssin ja kvintin harppauksilla pääasiassa käännettyjen sointujen päällä yltympäriinsä. Se liikkuu sulavasti ja vauhdikkaasti mutta panee kuulijan silti arvuuttelemaan kurssiaan lähes loppuun saakka. Tämä ei ole mikään tavallinen 70-luvun rockalbumin aloitus, vaan pikemminkin ensin ekspressionistinen ja sitten sinfoninen alkusoitto, joka määrittelee tarinan tapahtuman ja kertoo, millaisen näytöksen musiikki aikoo meille esittää.

Vuoden 1930 kevään lopulla Philip Rhayader saapui hylätylle majakalle Aelderjoen suulla. Hän osti tornin ja sitä ympäröivät marskimaan ja suolasuon eekkerit.

Hän asui ja työskenteli siellä vuoden ympäri. Hän oli lintuja ja luontoa kuvaava taidemaalari, jolla oli ollut syynsä vetäytyä syrjään ihmisten seurasta. Osan syistä saattoi nähdä, kun hän kävi kerran kahdessa viikossa ostoksilla pienessä Chelmburyn kylässä, jonka asukkaat katsoivat epäluuloisesti hänen epämuodostunutta vartaloaan ja tummia kasvojaan. Sillä hän oli kyttyräselkä ja hänen vasen käsivartensa oli rampa, ranteesta ohut ja vääntynyt kuin linnun kynsi.

Camel rakentaa The Snow Goosesta kokonaisuuden monin tavoin. Ensisijaisesti tämä tapahtuu sovittamalla kappaleet katkeamattomaksi jatkumoksi miksauksen, sovituksen ja sävellyksen keinoin. Niinpä ”The Great Marshin” huipentavasta E-duurisoinnusta ilmestyy ”Rhayaderin” melodia, joka hahmottelee e-molliasteikon. Se muuttuu nopeasti vikkelämmäksi teemaksi c-mollissa. Vieläkään emme ole tavanomaisen rocksoundin parissa, sillä kitaran sijaan melodian soittaa Latimer toisella instrumentillaan huilulla. Camelin parhaiden teemojen tapaan se on mahtavan tarttuva, ja siinä on myös häivähdys kansanmusiikkia. Sitä eivät tuota vain huilun heleän maanläheinen ääni vaan myös melodian rivakan tanssimainen ja samalla paikoin epäsymmetrinen rytmi sekä säestyksen doorilaiset sävyt (F-duuri ja -molli vuorottelevat).

Samaan aikaan säestävät Bardens sähköpianolla ja Ferguson bassolla taidokasta kontrapunktia, jossa vuorottelevat rytminen imitaatio ja jazzmaiset ”kävelevät” linjat. Toisen kontrapunktitason luovat melodian ylempänä harmonisoiva kakkoshuilu ja alempana lähes huomaamattomat viulut. Wardin kevyen tiukalla tatsilla yhtye svengaa monimutkaisesti mutta silti leppoisen tuntuisesti, mikä on toinen Camelin tunnusmerkki. Kolmas on Bardensin lämpimän murea urkusoolo väliosassa: mies saa Hammond-urut laulamaan kauniin eläväisesti ja kehittelee sillä vauhdikkaan melodisen soolon, jossa ei nopeista juoksutuksistaan huolimatta ole mitään liiallista.

”Rhayader” on yksi Camelin hienoimmista ja myös tunnetuimmista teemoista. Sen tarttuvuus teki siitä helpon singlevalinnan. Melodia kuvaa Rhayaderin kaksijakoista hahmoa. Sen energisessä rytmiikassa, reippaissa kvarttihypyissä ja maanläheisen huilun ympärille kudotussa sovituksessa kuuluvat hahmon voimakas toiminnallisuus, taiteellinen luovuus ja rakkaus luontoa kohtaan. Samalla se kulkee aina mollissa ja kohoavista loikista huolimatta aina laskevaan suuntaan. E-mollialulla on varsinkin melankolinen ja hieman raskas sävy, jota lietsovat hidas tempo ja kolmannen tahdin huokaava ele eli hitusen riitasointuinen kohoaminen pienen sekstin verran ja perään pienen sekunnin laskeutuminen. C-mollista voi rytmisen epäsymmetrian tavoin ajatella, että se kuvaa miehen fyysisiä rajoitteitta ja niistä johtuvaa sosiaalista rajoittuneisuutta.


Kyläläiset tottuivat pian hänen outoon olemukseensa, joka oli pieni mutta voimakas, hänen jykevään, tummaan ja parrakkaaseen päähänsä aivan selän salaperäisen kummun alla, kirkkaisiin silmiinsä ja kynsimäiseen käteensä. Heille hän oli vain ”se outo taiteilijaheppu ken asuu majakassa”.

Nämä ääripäät vahvistuvat, kun vahva lopuke johtaa suoraan ”Rhayader Goes to Townin” klassiseen progesoundiin. Urkujen kuhisevat murtosoinnut ja kitara määrittelevät valitusbassomaisen laskun ja rytmiryhmä panee kiihkeämmän määrätietoisen svengin päälle 12/8-tahtilajissa. Tämän päällä Latimer näyttää kykynsä valaa muutamalla nuotilla sankarillinen ja liitelevä kitaramelodia. Pitkät mutta kiihkeästi isketyt nuotit vuorottelevat kolmen nuotin sarjojen kanssa sointuäänillä. Huomattavaa osiossa on, että laskeutuva sointukulku on kromaattinen eli jokainen sointu on duuri ja usein ensimmäisessä käännöksessä. Se luo kulkuun jännitteen, hienoisen kyräilevän epävarmuuden siitä, missä nyt ollaan. Tai siitä kuka onkaan tuo majakan kyttyräselkä. Latimer korostaa konfliktia pidättäytymällä tiukasti pitkässä c-nuotissa silloinkin, kun sointu vaihtuu B-duuriksi, mikä korostaa melodian miksolyydistä luonnetta. Vasta myöhemmin hän alkaa korostaa As- ja G-duurisointujen perusnuottia, kiipeää ja sukeltaa niihin kohottaen samalla äänialaa. On kuin Rhayader kamppailisi itsensä liitelemään linnun tavoin ihmismassojen ahdistavan kuhinan yläpuolelle.

Fyysiset epämuodostumat synnyttävät usein miehessä vihaa ihmisyyttä kohtaan. Rhayader ei vihannut. Hän rakasti suuresti ihmistä, eläinmaailmaa ja luontoa. Hänen sydämensä täytti sääli ja ymmärrys. Vamma ei häntä haitannut, mutta hänen ulkonäkönsä aiheuttama torjunta oli hänelle liikaa. Hänet sai eristäytymään se, ettei hän saanut mistään vastakaikua sille lämmölle, joka hänestä virtasi. Naiset pitivät häntä vastenmielisenä. Miehet olisivat pitäneet hänestä, jos he olisivat oppineet tuntemaan hänet. Mutta jo se, että tutustuminen vaati yritystä, loukkasi Rhayaderia ja sai hänet välttelemään yrittäjää.

Progressiivisen rockin hyvien tapojen mukaan ”Rhayader Goes to Townin” jälkimmäinen osa leikkaa tempoa melkein kolmanneksella ja palaa kaksijakoiseen tahtiin sekä ”Rhayaderin” c-molliin. Ristiriidat jatkuvat. Aiempien puhtaan laulavien sointisävyjen sijaan Bardensin syntetisaattori tömistelee itsevarmoja murtosointuja käskevällä äänellä ja Latimer vastaa siihen heikoille tahdinosille osuvalla kulmikkaalla särökuviolla. Tämä ehkä kuvaa Rhayaderin ja linnustajien vihanpitoa: c-mollin syntetisaattorikuvion tapaisilla fanfaareilla on signaloitu metsästysaihetta musiikissa vuosisatoja.

Näiden kanssa vuorottelevat mietiskelevämmät jaksot, joissa on kenties kyse Rhayaderin luovasta eristäytyneisyydestä ja varautuneisuudesta. Ne alkavat ”Rhayaderin” sointukululla, mutta kuva hämärtyy jälleen kromaattisilla liikkeillä ja vie kohti kaupunkikiertoa pehmeämmin soivan syntetisaattorin vähäeleisen melodian heijatessa jälleen ylös alas – nyt vain vähäisemmillä liikkeillä kuin Latimerin kitaramelodiassa.

Kappaleen huipentaa Latimerin pitkä kitarasoolo. Se edustaa Latimerin omaa näkemystä hitaan tunteellisesta rocksoolosta, jossa vaikutus saadaan aikaan vibratolla ja rapsodisella mouruamisella. Tavallista on myös, että Latimer käyttää bluesmaisia taivutuksia ja sieppaa ripauksin myös bluesasteikosta vähennettyjä kvinttejä. Silti hänen soittonsa seuraa vahvasti sointukiertoa ja sen jazzmaisia harmonioita, jolloin lopputulos ei bluesilta kuulosta. Voimakas melodinen taju ja kyky heruttaa mahdollisimman paljon irti muutamien nuottien fraaseista on hänen salaisuutensa. Tässä soolossa Latimer kulkee samoja latuja kuin David Gilmour. Itse asiassa kasvavien urkujen, hitaan rummutuksen ja funkahtavasti tilaa jättävän basson säestys kuulostaa hyvin paljon Pink Floydin mallin mukaiselta. Lopputulos on loistavan melankolinen tuuletus, oletettavasti Rhayaderin passio, joka tuntuu kouraisevammalta kuin Gallicon lähinnä Victor Hugon Pariisin Notre-Damesta lainaama kyttyräselkäskenaario.

”Rhayader” ja ”Rhayader Goes to Town” muodostavat albumin perinteisesti progressiivisimman kokonaisuuden, jossa keittää omannäköisensä sopan rockista, kansanomaisesta melodisuudesta, jazzrytmiikasta ja taidemusiikkivaikutteisista sovituksista. Siinä on rytmistä, melodista ja tekstuurin kontrasteja, ja siinä kuuluu soittajien taidokkuus sekä rockille epätavallisilla soittimilla laajennettu soitinnus. Se onkin edustanut ainoana yhtäjaksoisesti The Snow Goosea Camelin konserteissa.

 

Piilopaikassaan hänellä oli lintunsa, maalauksensa ja veneensä.[…]Hän oli kaikkien villien luontokappaleiden ystävä, ja luontokappaleet vastasivat hänelle ystävyydellään.

Hänen aitauksissaan oli kesyyntyneitä hanhia, jotka liihottivat aina lokakuussa rannikkoa pitkin Islannista ja Huippuvuorilta mahtavina parvina, jotka pimensivät taivaan ja täyttivät ilman kulkunsa kohinalla […]Osa niistä tehtiin lentokyvyttömiksi, jotta ne jäivät merkiksi ja viestiksi kertomaan alkutalven muuttolinnuille, että tämä paikka tarjosi ruokaa ja turvaa.

Satoja tuli Rhayaderin hoiviin ja pysyi siellä kylmän ajanjakson lokakuusta alkukevääseen, jolloin ne muuttivat jälleen pohjoiseen pesimäalueilleen jäärajan alapuolelle.

Rhayader oli tyytyväinen, sillä hän tiesi, että kun myrskytuulet puhalsivat tai pakkanen puri ja ruokaa oli niukasti, tai kun metsästäjien jykevät haulikot jyrähtelivät kaukaisuudessa, hänen lintunsa olivat turvassa. Että hän oli kerännyt tarhaansa ja sylinsä ja sydämensä suojiin nämä monet villit ja kauniit olennot, jotka tunsivat hänet ja luottivat häneen.

”Sanctuary” aloittaa kolmen lyhyehkön sävellyksen sarjan, jossa tunnelma siirtyy niin sanotusti pastoraaliseen suuntaan. Latimer säestää klassistyylisesti soitetun akustisella kitaran murtosoinnuilla pehmeää melodiaansa puhtaasti soivalla sähkökitaralla. Musiikki aaltoilee rauhallisesti kuin tyyni meri rantavallia vasten tai pikemminkin linnut Rhayaderin aitauksessa. Samalla melodia tuudittaa, mutta harmonia kaartelee sen verran huikentelevasti nimellisestä g-keskuksesta, että kyse voi olla myös eräänlaisesta idyllisestä unikuvasta. Rhayader luo maalauksiaan luonnosta ja rakkaista linnuistaan majakassa, joka on hänelle turvapaikka maailmalta yhtä lailla kuin linnuille. Vajaan minuutin aikana kitara tapailee viiden nuotin sarjan, joka ennakoi tarinan nimihenkilön saapumista marskimaalle. Kuitenkin kappaleen viimeinen sointu muodostaa kadenssisillan suoraan seuraavaan sävellykseen ja toisen ihmisen esittelyyn.

Eräänä marraskuun iltapäivänä kolme vuotta siitä, kun Rhayader saapui Suurelle Marskille, lapsi käveli kohti majakka-ateljeelta rantapatoa pitkin. Hänellä oli sylissään kantamus.

Tyttö oli enintään kahdentoista, hoikka, likainen, hermostunut ja arka kuin lintu mutta lian alla oudon kaunis kuin suokeiju. Hän oli puhdasta saksilaista sukua, isoluinen ja vaaleatukkainen ja hänellä oli lilanväriset silmät syvällä päässään, joka oli vielä iso kasvavaan vartaloon nähden.

Häntä pelotti hirvittävästi ruma mies, jota hän oli menossa tapaamaan, sillä Rhayaderista liikkui jo kaikenlaisia juttuja ja paikalliset linnustajat vihasivat tätä, koska mies häiritsi heidän saalistustaan.

Tytön pelkoa suurempi oli kuitenkin hänen kantamuksensa hätä. Sillä lapsen sydämessä piili jostain suomaastossa opittu tieto, että tämä majakassa asuva hirviö tunsi taikoja, joilla loukkaantuneita eläimiä voi parantaa.

”Frithan” nuoruuden ja uteliaisuuden kuvaamiseksi nyt teräskielinen akustinen kitara ja sähköbasso luovat helmeilevän murtosointusäestyksen, joka pysyttelee tasaisesti E-duurissa ja poikkeaa siitä vain folkmaisesti D- ja C-duureihin. Melodia liikkuu tanssahtelevin trioliaskelein alas sointuharmoniaa ja pyrähtää isoina intervalleina samaa tietä takaisin. Siinä on lapsenomaista naiiviutta ja intoa. Bardens soittaa melodian ohuen ruokopillimäisellä urkusoinnilla, mikä muistuttaa pastoraalisen ilmaisun paimenhuilua. Frithan ”keijumaisuutta” korostaakseen hän varioi samaa melodiaa oktaavia ylempänä huilumaisella syntetisaattorilla, jonka panee modulaatiolla kihisemään kuin taikapöly tuulessa pitkissä nuoteissa. Kevythenkiseen melodiaan tuo hieman synkkyyttä B-osa, jonka täytyy kavuta työläämmin asteittain riitasointuisesta B-duurisoinnusta takaisin E-duuriin. Uteliaisuutta lieventää tuntemattoman pelko.

Lintu oli nuori, enintään vuodenikäinen. Se oli syntynyt pohjoisessa maassa, joka kuului Englannille, kaukana merten takana. Se oli lentänyt etelään pakoon lunta ja jäätä ja purevaa pakkasta, kun voimakas myrsky oli kahmaissut sen otteeseensa ja paiskonut ja riepotellut sitä. Myrsky oli todella kauhistuttava ja voimakkaampi kuin linnun suuret siivet tai mikään mukaan. Monta päivää myrsky piteli otteessaan lintua, joka ei voinut muuta kuin lentää myrskyn edellä. Kun myrsky vihdoin laantui ja luotettavat vaistot ohjasivat linnun jälleen kohti etelää, se olikin vieraan maan yläpuolella ja kaikkialla oli outoja lintuja, jollaisia se ei ollut nähnyt aiemmin. Lopulta koettelemuksensa uuvuttama lintu oli laskeutunut lepäämään vehreän marskimaan huomaan. Jolloin sitä tervehti metsästäjän kiväärin laukaus.

”Vieraileva prinsessa sai ikävän vastaanoton”, Rhayader sanoi lopuksi. ”Kutsutaan sitä Eksyneeksi Prinsessaksi. Parissa päivässä se voi jo paljon paremmin. Katsohan!” Hän kaivoi taskustaan kourallisen jyviä. Lumihanhi avasi pyöreät ruskeat silmänsä ja näykki jyviä.

”Fritha” vaihtuu ”The Snow Gooseksi” täysin saumattomasti täydellisen lopukkeen kautta, aivan kuten haavoittunut lumihanhi tulee esiin tytön sylistä. [2] Samalla tavoin E-dominanttiurkupiste kasvattaa jännitettä, kunnes se aukeaa A-duuriin ja Latimerin kitara esittelee jälleen yhden Camelille tyypillisistä melodisista teemoista. Tämä on sydäntä riipaisevan kaunis ja katkeransuloinen kuvaus haavoittuneesta hanhesta. Sävy tulee sointukulusta, jossa toonikan ja subdominantin duureja seuraa aina kaksi mollisointua, levollisesta temposta, sekä tavasta, jolla melodia hyppää isoja matkoja ylös mutta myös vajoaa aina alaspäin. Sen reitti muistuttaa paikoin Rhayaderin teemojen kulkuja, millä on merkitystä myöhemmin albumilla.

Sävellys on rakennettu harmoniseksi ja sulokkaaksi, mutta kutkuttavaa siinä on myös äänillä maalailu. Ward, joka keksii hyvin tyylitietoisesti erottuvat kompit säestämään melodian kolmea eri osaa, näpyttää introssa hienon symbaalirytmin, kuin vaimean hengityksen tai siipien räpistelyn. Bardensin puoliksi kirkko- ja soulmaiset urut kasvattavat kietovat kaiken lämpimään kehäänsä. Mutta ennen kaikkea lumihanhen hädän ja arvokkuuden tuo esiin Latimerin kitara hieman honottavalla äänellään, pitkillä nuoteilla ja nopeilla pyrähdyksillä sekä nauhakaiun luomilla kirkaisuilla. Hanhi tuntuu tosiaan ääntelevän kitaran kautta.

Vaikutteista tulee mieleen, että Latimerin, kuten monen hänen aikalaiskitaristinsa, ensimmäinen roolimalli oli Hank Marvin. Mielestäni vaikutus kuuluu ”The Snow Goosessa” paitsi muutenkin yleisenä sointuäänissä pysymisenä, myös vibraton ja kaiun käytössä sekä yleensä kitaran soundissa (vaikka hänen soittimensa ei olekaan Stratocaster vaan paksumpi ja lämpimämpi Les Paul). Toinen esikuva saattaisi olla Fleetwood Macin ”Albatross” (1968), varsinkin kun kuuntelee Fergusonin bassokuviota introssa. Silti ”The Snow Goose” ylittää kaikki vaikutteensa ja muodostaa riipaisevan kauniin kliimaksin albumin ensimmäiselle kolmannekselle. Tässä vaiheessa tarinan keskeiset henkilöt ja tapahtumapaikka on esitelty. Musiikin logiikan mukaan nyt alkaa kehittely.

”Mikä on nimesi, lapsi?”

”Frith.”

”Siis mikä?” Rhayader sanoi. ”Kaipa tarkoitat Fritha. Missä sinä asut?”

”Kalastajien luon’ Wickaeldrothissa.” Tyttö äänsi nimen paikallisella murteella.

”Tulisitko tänne taas huomenna tai ylihuomenna katsomaan, kuinka Prinsessa jaksaa?”

Tyttö pysähtyi, ja taas Rhayaderin mielessä kävi varmasti se, kuinka säikähtäneet vesilinnut jähmettyvät sekunnin murto-osaksi, ennen kuin ne lehahtavat lentoon.

Mutta tytön ohut ääni vastasi hänelle: ”Tuun!”

”Friendship”, joka alkaa suoraan ”The Snow Goosen” kirkkaasta D-duurista, on annettu lähes täysin Bedfordin sovittamalle puupuhallinkvartetille: bändistä ainoastaan Bardensia kuullaan C-osien sähköpianossa ja mahdollisesti Latimeria huilussa, joka muodostaa vastamelodioita kertauksissa. Kappale kuulostaa levyn pastoraalisimmalta, kun rockinstrumentit eivät häiritse luonnon rauhaa. Aiemmin esiteltyjä teemoja yhdistetään kuvaamaan Rhayaderin, Frithan ja lumihanhen ystävyyden kehittymistä. Fagotin ja myöhemmin klarinetin kenraalibassomainen ostinato kuvaa lintujen kuhinaa tarhassa samalla tavoin kuin kitara ”Sanctuaryssä”. Puhaltimien yksioikoinen tööttäys tuo nyt vain mieleen lentokyvyttömien hanhien tepastelun ja kaakatuksen.

Oboen ja klarinetin vuoroin heittelemässä miksolyydisessä melodiassa kuullaan kaikuja sekä Rhayaderin että Frithan teemoista. Alun pirteä fanfaari poukkoilee samoilla intervalleilla kuin Frithan teema, nuottiarvot vain on puolitettu. Toisaalla toistuu Rhayaderin teeman keskeisen laskevan osuuden rytmi hienoisina melodian variaatioina. Yhtäläisyydet ovat hienovarainen tapa tuoda yhteen keskeiset henkilöt ja paikka. Idyllisyyttä korostaa ensimmäistä ja neljättä astetta kahdessa eri sävellajissa toistava sointukulku. Sitä muunnellaan hieman B-osissa. Oletettavasti tässä kehittelyssä kuullaan, kuinka lumihanhi toipuu ja kolmikon ympärille muodostuu side. A-osaan palattaessa huilun ja klarinetin vastamelodiat muodostavat jo polyfonisen kudoksen: yksilöistä on muodostunut yhteisö.

”Friendship” on miellyttävä lyhyt välinäytös. Vain C-osan sähköpianon toistuva g-mollisointu huilujen pidellyn nuotin alla tuo mukaan häivähdyksen epävarmuutta tilanteen kehittymisestä. Tai sitten se kuvaa ajan kulumista ja tuo g-molli ennakoi vääjäämätöntä hetkeä, jolloin vaistot hajottavat kahden ihmisen ja yhden linnun idyllisen yhteisön.

Sitten eräänä kesäkuun aamuna viimeinen joukko lyhytnokkahanhia, jotka olivat pulskia ja hyvin syöneitä majakassa vietetyn talven jäljiltä, vastasi pesimäkontujen vaativaan kutsuun ja nousi laiskasti yläilmoihin alati leveämmin kaartaen. Niiden mukana lensi lumihanhi valkoinen vartalo ja mustakärkiset siipisulat kevätauringossa loistaen. Frith sattui olemaan silloin majakassa. Hänen huutonsa sai Rhayaderin juoksemaan ateljeestaan.

”Kato! Kato! Prinsessa! Lähteekö se poies?”

Rhayader tuijotti taivaalle kipuavia pisteitä.

”Niin se tekkee”, hän sanoi huomaamatta, että puhui tytön murteella. ”Prinsessa menee kotiinsa. Kuuntele! Se jättää meille jäähyväiset.”

Kirkkaalta taivaalta kaikui lyhytnokkahanhien surullinen ääntely ja niiden yllä kajahti lumihanhen korkeampi ja kirkkaampi kutsu. Pisteet ajelehtivat pohjoisen suuntaan, järjestäytyivät pieneen V-muodostelmaan, kutistuivat ja katosivat.

Poikkeusjakoiset tahtilajit ovat progressiivisen rockin toteemieläin. ”Migration” päästää Camelinkin vihdoin rokkaamaan 7/8-tahtilajissa. Urut ja kitara kaakattavat toistuvaa kuvioita, Latimer scattaa melodiaa g-doorilaisella asteikolla ja yhtye seuraa mukana edelliseen kappaleeseen linkittyvästä g-mollista kvinttiharppauksin soinnusta toiseen. Tai oikeammin vain tasolta toiselle kuin perinnemelodiassa. Tämä kuvaa hanhiparven lentoa ja etääntymistä, mutta puhtaasti musiikillisessa mielessä se tuntuu vapaamuotoisemmalta välisoitolta, joka antaa soittajille mahdollisuuden vähän venytellä ja sooloilla. Näin yhtye tekikin konserteissa. Levyversiossa sävellyksen rooli liittyy lähinnä tarinankerrontaan ja musiikin dynamiikkaan.

On myös mielenkiintoista, että kappaleen lähtöpiste on sama g-molli, josta albumi alkoi. Siinäkin fokus oli majakassa ja luonnossa sen ympärillä. Samoin g toimi keskuksena lintutarhaa kuvaavassa ”Sanctuaryssa”. Ei ehkä tarkoituksellista, mutta kerronnan kannalta järkeenkäypää.

Lumihanhen lähdettyä Frith ei enää vieraillut majakassa. Rhayader oppi jälleen, mitä yksinäisyys merkitsee. Tuona kesänä hän maalasi muistista taulun hoikasta, likaisesta lapsesta, jonka vaaleita hiuksia marraskuun myrsky heilutti, kun tämä piteli sylissään haavoittunutta valkoista lintua.

”Rhayader Alone” kertaa ”Rhayaderin” e-mollialun sellaisenaan kuin johtoaiheen. Tällä kertaa sähköpiano soittaa sen alkuperäistä hitaammin a-mollissa, eikä musiikki vipellä siitä c-molliteemaan, vaan piano ja minimalistisen tehokas basso jatkavat a-mollissa ja nyt 3/4-tahtilajissa. Ne hahmottelevat tummanpuhuvan kauniin sointukulun, jonka päällä Latimer soittaa tarkoituksellisen hillityn melodian puhtaalla sähkökitarasoundilla. Äänessä ei ole yliohjautumisen muhkeaa pitoa tai edes ”Sanctuaryn” lämpöä. Se sulautuu hyvin ja paikoin melkein hukkuu Fender Rhodesin helmeilevään ääneen. Kaipaus sen sijaan kuuluu melodian isoissa hypyissä, toivo välähtelee duuripilkahduksissa, mutta ääni voipuu, korkeimmat sävelet osuvat usein duurisoinnun riitasointuisimmalle äänelle, ja luonnollisen mollin täydellinen kadenssi vetää mustan aukon tavoin sävelkulun alas.

Melodia ei ole aivan uusi, vaan Latimer heittää väliin lyhyen nuottipyrähdyksen ”The Snow Goosesta” ja muotoilee huokailevat eleensä sen vastaavista pitkän nuotin ja kahden nopean nuotin aihioista. Rhayader lievittää yksinäisyyttään ikuistamalla Frithan ja lumihanhen tauluun ja luo samalla kuvan omista kaipauksen tunteistaan. Luomisen liekki palaa kirkkaimmin pimeydessä. Samalla tavoin ”Rhayader Alone” muokkaa uusiksi aiempien teemojen osia. Vuosia myöhemmin sen pienestä kiteestä kasvaisi paljon majesteettisempi jäävuori.

Levyn ensimmäinen puoli päättyy apeisiin tunnelmiin. LP-levyllä teos jakautuu näin selkeästi kahdeksi näytökseksi. Useissa CD-versiossa sen sijaan ankean a-duurin viimeinen nuotti muuttuu suoraan dominantiksi urkupisteeksi D-duurille, joka kertoo, että lopulta lumihanhi palaa Rhayaderin luo ja houkuttelee myös Frithan takaisin.

Lumihanhi oli levittänyt jättimäiset siipensä ja noussut ilmaan, mutta se lensi matalalla. Kerran se kävi niin lähellä, että harottuvat mustakärkiset siipisulat tuntuivat hipaisevan heitä ja he tunsivat nopean liikkeen synnyttämän ilmavirran. Kerran, kahdesti lintu kiersi majakan. Sitten se pudottautui takaisin maahan lentokyvyttömien hanhien aitaukseen ja alkoi syödä.

”Ei se lähekään!” Frith sanoi ääni täynnä ihmetystä. Linnun ohilento tuntui kietoneen hänet lumoukseen. ”Prinsessa jää tänne.”

”Niin”, Rhayader vastasi, ja hänenkin äänensä värisi. ”Se pysyy täällä. Se ei lähde enää pois. Eksynyt Prinsessa ei ole enää eksyksissä. Tämä on nyt sen koti – sen omasta vapaasta tahdosta.”

The Snow Goose muistetaan pitkälti tarinan söpöstä ja ei nyt aivan liian ihmisenkaltaiseksi tehdystä nimieläimestä, joka vetoaa myös albumiversion kansikuvassa. Siksi on sopivaa, että Camel omistaa sille kaksi teemaa. ”The Snow Goose” esitteli haavoittuneen hanhen A-duurissa. ”Flight of the Snow Goose” näyttää sen voimansa tunnossa ja liitelemässä riemukkaana omassa elementissään. Kuvaavasti sävellys on selkeässä D-duurissa, joten kun teema remahtaa täyteen vauhtiin a-urkupisteen luomasta dominantin jännitteestä, tuntuu kuin lintu olisi saapunut kotiin ja todelliseen hahmoonsa.

”Flight of the Snow Goose” on albumin tempoltaan ripein raita. Ward ja Ferguson ahkeroivat pitääkseen jazzvaikutteista svengiä yllä vaivattomantuntuisesti: Camelin ensimmäinen rytmisektio on jäänyt aiheetta progen tunnetumpien nimien varjoon. Jälleen useiden soittimien kihisevät kolmijakoiset murtosoinnut kuvaavat siipien havinaa, ja jälleen melodia sukeltelee pitkästä perusnuotista toiseen kuin tiivistymisjanoja vedellen. Mutta sävelmässä ei ole lainkaan ”Rhayader Goes to Townia” varjostavia jännitteitä, vaan kitaroiden ja syntetisaattorin täydellisesti harmonisoima melodia kirmailee pääduurisointujen pilvettömän autereen keskellä. Vain väliosassa käydään hetki muuntomollissa ja kulmikkaammassa rytmissä tööttäävän syntetisaattorin ottaessa melodian ohjat.

Lyhyt, yksinkertainen ja positiivinen ”Flight of the Snow Goose” sopi albumin ensimmäiseksi singleksi. Emoalbumistaan erotettuna lumihanhi ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta sävelmän on ottanut sydämeensä ja siitä mallia monikin yhtyettä fanittava muusikko. Kitaristi Gary Moore ainakin teki kieli poskessa kunniaa kappaleelle: hänen ensimmäisellä sooloalbumillaan Back on the Streets (1978) on räväkkä fuusiojazzinstrumentaali nimeltä ”Flight of the Snow Moose”!

”Flight of the Snow Goose” on se ainoa hetki, jossa Camelin lumihanhi tuntuu lentävän muodossa Carl Davisin elokuvamusiikin kanssa. Myös Davis käytti kihisevää orkesterikuviota tulkitessaan tätä kohtausta. Elokuvassa se oli keskeinen hetki, ja siinä oli yhdistetty lumihanhen paluu ja linnun lopullista kesyyntymistä kuvaava lento. Alkuperäisessä tarinassa tapahtumien välissä on vuosia. Camel näyttää muotoilleen asian elokuvan tapaan omassa tulkinnassaan.

Peter Scottin näkemys lumihanhen lennosta.

Lumihanhi liitää vaivattomasti maahan, ja yhtä vaivattomasti D-duurisointu jatkuu ”Preparationiin” ja ”Friendshipin” tuttuun melodiaan, jossa huilua ja oboeta säestää nyt vain akustinen kitara. Lentävän lumihanhen riemukas D-duuri on vahvistanut ystävyyden, sillä nyt harmonia liimautuu siihen tiukasti, kun se ”Friendshipissä” vielä haki muotoaan. Mutta Frithan ja Rhayaderin ystävyys on myös monimutkaistunut, kun aikuistunut Fritha nyt tajuaa, että Rhayader haluaisi kokeilla hänen kanssaan
muutakin kuin lintujen bongausta ja maalien vatkausta. Siksi soittimien fraasit pysyvät huolellisesti erillään ja koko sävellys on siirretty epäsymmetriseen 5/8-tahtilajiin.

Tahtilaji toimii myös siltana, kun hieman kömpelö ristihäivytys siirtää musiikin sykähtelevään urku- ja kitarakuvioon 5/4-tahtilajissa. Fritha löytää Rhayaderin valmistautumassa purjehtimaan Kanaalin yli.

”Miehet kyyhöttävät rannoilla kuin vainotut linnut, Frith, kuin ne haavoittuneet ja jahdatut linnut, joita löysimme ja toimme turvaan. Heidän yllään lentävät monenlaiset teräshaukat, eikä heillä ole suojaa näiltä rautaisilta petolinnuilta. He ovat eksyksissä ja myrskyn ajamia ja hätyyteltyjä, kuten se lumihanhi, jonka sinä löysit marskimaalta vuosia sitten ja toit minulle, ja me paransimme sen. He tarvitsevat apua, kultaseni, niin kuin meidän villit eläimemme ovat tarvinneet apua. Siksi minun on mentävä. Pystyn auttamaan heitä. Kyllä pystyn. Kerrankin – kerrankin voin olla mies ja tehdä osani.”

The Snow Goose ilmestyi alun perin novellina sanomalehdessä, jolloin sen alaotsikko oli ”A Story of Dunkirk”. Juuri siksi se luultavasti teki vaikutuksen varsinkin Britanniassa, koska se sitoi tarinan tuoreeseen suurtapahtumaan sodassa, jonka loppuratkaisu oli tuolloin vielä epävarma. On siis toukokuu vuonna 1940, ja Rhayader osallistuu operaatio Dynamoon. Hänen veneensä liittyy niihin 850:een yksityiseen alukseen, jotka todellisuudessa auttoivat Kuninkaallista laivastoa ja Ranskan laivastoa pelastamaan yli 338 000 Ison-Britannian siirtoarmeijan ja liittolaisten sotilasta Dunkerquen satamakaupungin motista. Raskas kalusto ja valtaosa aseista jäi rannalle, mutta sotilaat elivät taistelemaan toistekin ja mieliala kotipuolessa kohosi aikaisempien kuukausien alhosta.

”Preparationin” loppuosa tapahtuu majakan edustalla, ja musiikki muistuttaa ”The Great Marshia”. Se on punottu jatkuvista sykähtelevistä ja metallisista ostinatoista, kääritty kupliviin syntetisaattoritehosteisiin ja ankkuroitu kumahtelevalla bassolla. Ja taustalla naisäänen sanaton melodia levittää kalseaa mollimelodiaa kuin kuun loistetta öiselle merenpinnalle. ”The Great Marshiin” verrattuna tunnelma on sähköisempi ja synkempi. Myös harmonia makaa käytännössä vain yhdellä pidätetyllä E-soinnulla. Jännite syntyy siitä, että melodia ja ostinato ovat e-mollissa, mutta basso sykähtelee itsepäisesti asteikkoon sopimatonta gis-nuottia. Riitasointu asettaa Frithan ja Rhayaderin vastakkain: muistetaan, että riitelevät E-duuri ja e-molli on yhdistetty aiemmin juuri heihin. Fritha anelee Rhayaderia jäämään tai ottamaan hänet mukaansa. Rhayader kuitenkin lähtee ilman Frithaa, mutta lumihanhi lentää veneen mukana kohti Ranskaa. Frithan ääni vain jää pitämään toivoa yllä.

”Hanhi, helkkarin hanhi, kunniasanalla”, sanoi sotamies Potton Hänen Majesteettinsa Lontoon kiväärirykmentistä.[…] Sieltä se syöksy esiin Dunkerquesta nousevasta savusta, löyhkästä ja saastasta. Se oli valkonen, siivissä mustaa, ja se kierteli meitä kuin hiton syöksypommari. […]
”Me kyhjötettiin rannalla Dunkerquen ja Lapannyn välissä kuin mitkäki hiton kyyhkyset Victoria Embankmentillä ja odotettiin, että sakut napsii meidät. Niitä oli takana ja sivuilla ja yläpuolella. Sieltä tuli niskaan sirpaleita ja kranua ja Mersuja satoi saamarin ratosvääristä meitä tikkaamaan.”[…]
”Siinä me lojuttiin satimessa rannalla ja kiroiltiin, kun ei sinne veneelle asti päässy millään.[…] Ja yhtäkkiä siihen viiletti pikkunen purjevene ihan pokkana kun mikäki herraskainen sunnuntain huviajelulla Henleyssä.”

Niille Camel-faneille, jotka kaipaavat The Snow Gooselta samanlaista rockotetta kuin mitä tarjoavat edeltäjä Mirage tai seuraaja Moonmadness (1976), ”Dunkirk” on albumin piristysruiske. Camel hyödyntää kaikki koetellut sotaa signaloivat eleet viedäkseen kuulijan taistelun keskelle. Neljäsosanuottien bassorytmin päälle kasautuu vähitellen marssitahtiset pikkurumpu ja sähkökitara sekä matalat vaskipuhaltimet. Kaikki kiertävät urkujen tapaan samaa yksinkertaista, kerta toisensa jälkeen nousevaa doorilaista kiertoa. Se kuulostaa ikiaikaiselta, päättymättömältä ja karussa kehämäisyydessään myös turhauttavalta. Sotilaan osalta, kun takana on vihollinen ja edessä vain meri, mutta kuljettava on.

Sävellys pohjautuu ennen kaikkea rytmiin, ja sodan poikkeuksellisuuden nimissä myös rytmi on epävakaa. Kerta toisensa jälkeen 4/4-marssi katkeaa kulmikkaaseen ja riitaintervallein harppovaan rifiin, minkä jälkeen se jatkuu kvarttia korkeammalta. On kuin sotilaiden marssi kohti rantoja ja merellä odottavia kuljetusaluksia katkeaisi tykistö- tai ilmapommitukseen ja eloonjääneet ryömisivät kuopista jatkamaan marssia haavoittuneina, sekavina ja kiroten kuljetuksen puutetta. Intensiteetti kasvaa hitaasti lisäämällä soittimia, tempoa ja äänenvoimakkuutta sekä soolokitaran rekisteriä.

”Siis kuka sieltä tuli?” eräs siviili kysyi.

”No se äijä! Se, joka pelasti meidät viimeistä miestä myöten. Se purjehti tuosta vaan läpi, vaikka sakujen Mersu ampu hulluna – siihen kun oli upponu puol tuntia ennen moottorivene, joka oli yrittäny hakee meikäläiset rannalta. Vesi kuohus kranuista ja luodeista, mutta äijä ei niistä välittäny. Eihän sillä ollu bensaa, joka olis voinu syttyä tai pamahtaa, ja se purjehti kranujen välistä.”

”Rantaveteen se ilmesty palavan hävittäjälaivan mustasta savusta, pikkunen tumma äijä, jolla oli parta, väärä käsi ja kyttyrä selässä.”

”Äijä piteli köyttä hampaillaan ja ne loisti valkosena sen mustan parran keskellä. Sen toimiva käsi piteli peräsimenvartta ja väärällä kädellä se viittoi meitä tulemaan. Ja koko ajan se hiton hanhi lenteli kehää yläpuolella.” […]
”Äijä toi meidät Kentish Maidille ja lähti hakemaan uuden satsin. Se teki reissuja koko iltapäivän ja yönkin, koska Dunkerque paloi niin pirun kirkkaasti, että siinä näki. En mä tiedä, montako reissua se teki, mutta se ja joku herrojen purjehduskerhon moottorivene ja iso pelastusvene, joka tuli sinne Poolesta, toi koko poppoon turvaan siltä kaistaleelta helvettiä viimeistä miestä myöten.”

Lopulta sarja voimasointuja pysäyttää marssin ja piiskaa musiikin entistä infernaalisempaan salamasotaan slidekitarasoolon taustalla. Tässä soolossa ei ole mitään hienostelua, vaan Latimer yksinkertaisesti panee kitaran kirkumaan yhä korkeammalla ja korkeammalla kuin viheltävät kranaatit tai syöksyvät Stukat. Rytmisektio tykittää kuin konekiväärit 120 lasissa ja näennäisesti 12/8-tahdeissa, jotka on kuitenkin jaettu epäsäännöllisesti, ja pysäyttää rynnäkön välillä Wardin salamannopeisiin filleihin.

Vaikka David Hitchcockin tuotanto ja Rhett Lawrencen äänitys eivät ajan kuivien ihanteiden puitteissa aivan pysty taltioimaan Camelin irti päästämää helvettiä, tulee selväksi, että yhtye eläytyy täysillä Rhayaderin kohtalokkaasti päättyvään pelastusretkeen. Kirja näyttää vain etäältä lopputuloksen, mutta Camel seuraa Rhayaderia vierestä katkeraan loppuun saakka. Yhtye lainaa loppurutistukseen 10/8-tahtilajin voimasointuriffin, joka pohjaa tritonuksiin ja pieniin sekunteihin, suoraan modernin mekaanisen sodankäynnin musiikillisesta mallista, Gustav Holstin kuuluisasta ja usein ryövätystä ”Mars”-sävellyksestä. Viimeinen riitasointuinen juoksutus tekee pommitussyöksyn räjähtävään a-mollisointuun ja gongin kumahdukseen. Progeyhtyeiden sodankuvauksista se jää toiseksi vain Yesin mielipuoliselle fuusio-offensiiville ”The Gates of Deliriumissa” (1974).

”Muutimme kurssiamme tullessamme lähemmäs venettä, ja menimme vilkaisemaan sitä. Herranen aika, siellähän oli mies. Tai mies se raukka oli ollut. Konekiväärituli oli osunut. Pahasti. Retkotti kasvot vedessä. Se lintu oli kesy hanhi.”

”Ajelehdimme lähemmäs, mutta kun yksi miehistöstä kurotti veneeseen, lintu sähisi hänelle ja hakkasi häntä siivillään. Sitä ei saanut millään ajettua pois. Samassa nuori Kettering vieressäni huusi ja osoitti tyyrpuuriin. Iso miina ajelehti lähellä. Niitä sakujen kaunottaria. Jos olisimme pitäneet entisen kurssimme, olisimme pamauttaneet päin sitä. Huh! Ihan suoraan päin. Annoimme sen ajelehtia sadan jaardin päähän viimeisestä proomusta ja sitten miehet räjäyttivät sen kivääritulella.”

”Käänsimme sitten huomiomme takaisin veneeseen, mutta se oli poissa. Uponnut. Räjähdyksen paineaallosta, katsokaahan. Heppu meni sen mukana. Hän oli varmaan köydellä kiinni veneessä. Lintu oli noussut ilmaan ja kierteli. Kolme kierrosta, kuin lentokone tekisi kunniaa. Tuntui penteleen oudolta. Sitten se lensi länteen.”

Jälkilöylyä varten ”Epitaph” palaa ”Preparationin” synkkiin ostinatoihin ja sen e-molliin. Näin muodostuu eräänlainen sonaattimuotoinen triptyykki: hidas valmistelu e-mollissa vie a-molliin ja siitä halki sävel- ja tahtilajien kiihkoa kasvattaen, kunnes lopussa palataan a-mollin kautta alkutilaan. Ei silti aivan samanlaiseen tilaan: hautajaiskello ja matala syntetisaattori julistavat kuolemaa, aiemmin soinnikkaasti taustalla kilkatelleet metalliset lyömäsoittimet kajahtavat säännöttömästi etualalla ääni kaiun ja nauhamodulaation särkemänä, ja laulu puuttuu kokonaan. Sen sijaan vaimeana taustalla liihottelee Doug Fergusonin takki, joka on mainittu oikein albumin soitinluettelossakin. Se esittää viimeisen kunniakaarroksen tekevää lumihanhea.

Soundillisesti tämä kolmen sävellyksen kokonaisuus on albumin vivahteikkain eikä mielestäni häpeä yhtään kekseliäisyydessä ajan kokeellisempien progeyhtyeiden rinnalla. Se päättyy poikkeuksellisesti täyteen hiljaisuuteen kuin esirippuun albumin kehittelyjakson perään. Tarvitaan hetken levähdys albumin säröisimmän ja dramaattisimman hetken jälkeen ennen kuin kertausjakso voi alkaa.

Tavaroiden joukosta Fritha löysi kuvan itsestään, jonka Rhayader oli maalannut muistista silloin vuosia sitten, kun Fritha oli ollut vielä lapsi ja seissyt majakan ovella arkana ja tuulen pieksemänä, haavoittunut lintu sylissään.

Kuva ja se, mitä hän siinä näki, saivat hänen tunteensa kuohumaan niin kuin ei koskaan aiemmin, sillä Rhayader oli vuodattanut kuvaan ison osan sieluaan. Outoa kyllä, se oli hänen ainoa maalauksensa lumihanhesta, tuosta eksyneestä, myrskynajamasta vieraan maan villieläimestä, joka oli antanut sekä Frithalle että Rhayaderille ystävän ja joka lopulta palasi tuomaan Frithalle viestin, ettei tämä näkisi Rhayaderia enää.

“Fritha Alone” kuvaa yksinäisyyttä samoin keinoin kuin “Rhayader Alone”. “Frithan” melodian tulkitsee helmeilevän kvartetin sijaan vain Bardens flyygelillä ja hitaammassa tempossa. Lisäksi melodia on pudotettu kvartin verran a-molliin, minkä takia se soi syvemmin ja melankolisemmin. Näin sovitettuna se kuvastaa Frithan yksinäistä odotusta majakassa, mutta myös sitä, että tämä ei ole enää lapsi. Silti Bardensin hienovarainen soitto kiskoo melodiasta irti synkkyyden lisäksi myös Frithan tunnekuohua, kun tämä tarkastelee nuorempaa itseään Rhayaderin silmien kautta nähtynä. “Fritha Alonen” musiikilliset valinnat peilaavat “Rhayader Alonea” aivan kuten Rhayaderin kuvasta huokuvat sen syntyhetkenä tallentuneet yksinäisyys ja salattu kaipuu. Viimeinen kappaleita yhdistävä asia on sävellaji. Vakavankuuloinen a-molli palvelee yksinäisyyden äänenä. ”The Snow Goosen” A-duuri toi Frithan ja Rhayaderin yhteen; sen muuntomolli syöksee heidät yksinäisyyden kuiluun. Toisaalta se on ehkä valittu myös puhtaasti musiikin rakenteen ja harmonian vuoksi. Sillä “Rhayader Alonen” tavoin se toimii luontevana siirtymänä (ristihäivytyksen kautta) D-duuriin ja lumihanhen viimeiseen esiintymiseen.

Rhayaderin maalaus Frithasta ja lumihanhesta Peter Scottin versiona.

Sinfonisen runoelman tapaan The Snow Goosen huipennus toistaa albumin kaksi keskeisintä teemaa. Ne ovat nimieläimen kaksi teemaa albumin molemmilta puoliskoilta. ”La Princesse Perdue” tuo yhteen myös albumin soitinvarannot. Lumihanhen palatessa viimeistä kertaa majakalle ”The Flight of the Snow Goosen” räpyttelyostinato täyttää taivaanrannan jousisatsin voimin. Bändin pamahtaessa orkesterin mukaan Bardens tulkitsee melodian kimeällä syntetisaattorilla, jossa käyttää voimakkaasti portamentoa. Soundi pärähdykset piiskaavat rytmiryhmää entistä houreisempiin piruetteihin. Laajennettu sointi ja soitto alleviivaavat, että kyse ei ole enää vain hanhen lennosta vaan jostain suuremmasta, Frithan subjektiivisesta kokemuksesta.

Musiikki hidastuu ja vasket edellä toistaa ylös alas pendelöivää kuviota. Se on ”Rhayaderin” teemasta lohkaistu osa, jonka intervalleja on muokattu sopimaan duurisointujen sarjaan. Sarja päättyy väreilemään pingotetulle A-duurisoinnulle…

Hän juoksi patovallille, mutta ei katsonut merelle, mistä saattaisi ilmestyä purje, vaan taivaalle, jonka leimuavista holvikaarista pudottautui lumihanhi. Silloin näky, ääni ja häntä ympäröivä yksinäisyys särkivät padon hänen sisällään ja kaikennielevä totuus hänen rakkaudestaan kuohahti vapaaksi, kihosi esiin kyyneleinä.

Villi sielu kutsui villiä sielua, ja Frithasta tuntui kuin hän lentäisi suuren linnun mukana, liitäisi sen kanssa iltataivaalla, ja kuuntelisi Rhayaderin sanomaa.

… ja ”The Snow Goosen” teema käynnistyy majesteettisena versiona. Lumihanhen erillään olleet puolet nopea ja riehakas sekä hidas ja katkeransuloinen yhdistyvät ja musiikki tuntuu saapuneen kotiin. Aiemmin näimme, miten lumihanhen teemojen melodiset kaaret paikoin matkivat ”Rhayaderin” ja ”Rhayader Goes to Townin” kuvioita. Nyt sukulaisuuden merkitys paljastuu: orkesterin paisuttamat melodiat eivät enää kuvaa yksin lumihanhea, vaan myös Rhayaderia. Frithan silmin nähtynä lumihanhen viimeinen lento majakan ympäri on Rhayaderin sielun ylimaallinen hyvästijättö hänelle. Varsinkin jälkimmäisen teeman väliosassa puhaltimet ”kohottavat” melodian erilaiselle tasolle kuin aiemmassa esiintymisessä: kitaran jatkaessa ”hanhenhuutojaan” kornetti tulee esiin uutena äänenä. Tämä osa myös siirtyy E-duuriin, joka on Frithan teeman alkuperäinen sävellaji sekä ”kirkastettu” muuntoduuri Rhayaderiin assosioituneesta e-mollista. ”The Snow Goosen” haavoittunut hanhi, pelastaja Fritha ja parantaja Rhayader ylevöitetään kaikki kertauksessa. Siitä saadaan albumille juuri sopivan emotionaalinen huipennus ilman tekstin ylilyöntejä.

Monta viikkoa sen jälkeen Frith kävi joka ilta majakassa syöttämässä lentokyvyttömät linnut. Sitten erään aamunsarastuksen aikaan aamuhyökkäykseen osallistuva saksalainen lentäjä erehtyi pitämään vanhaa hylättyä majakkaa toimivana sotilaskohteena, syöksyi sen kimppuun kuin ujeltava teräshaukka ja räjäytti sen sisältöineen olemattomiin.

Kun Fritha tuli sinne illalla, meri oli virrannut sisään vallien murtumista ja peittänyt majakan.

Palaamme vielä lopuksi sinne mistä aloitimme.”The Great Marshin” kertaus ei kuvaa suoraan majakan tuhoa, mutta äänikuva on kuitenkin erilainen kuin alussa: valtaosa soitinäänistä on poissa ja lauluäänet etääntyvät kauemmas kuin haalistuva muisto. Muutoksen aistii sähköpianon kuviossa, joka on siirretty vuorottelemaan d- ja fis-molleja. Miksi näin? Pragmaattinen selitys on, että d-molliin oli helpoin siirtyä ”La Princesse Perduen” päättävästä D-duurisoinnusta. Kuitenkin progressiivisissa konseptialbumeissa tapahtuu usein juuri progressio, eli albumi päättyy aiemmin käymättömälle tonaaliselle alueelle. D- ja fis-molli ovat olleet albumilla korkeintaan ylilentoalueita. Ne ovat kvintin päässä alkuperäisistä g- ja h-mollista, eli tonaalisesti dominantin asemassa niihin nähden. Ollaan siis palattu alkutilaan, mutta silti niin paljon on muuttunut matkalla, ettei sitä enää katso samoin silmin. D- ja fis-molli ovat toki myös lumihanhen teemojen D- ja A-duurien muunto- ja rinnakkaismolli. Jos halutaan venyttää kuvitelmaa äärimmilleen, ne voivat symboloida sitä, kuinka lumihanhi ja samalla kaikki elämä on poistunut majakasta.

Sillä meri on ottanut omansa ja levittänyt lainehtivan peittonsa tapahtumapaikan päälle, ja se suuri valkoinen lintu mustine käsisulkineen, joka näki kaiken alusta loppuun saakka, on palannut pohjoisten maiden pimeään ja jäiseen hiljaisuuteen, mistä se tulikin.

Levy-yhtiö Decca hermoili The Snow Goosen julkaisua, sillä huolimatta konseptialbumien trendikkyydestä ja Mike Oldfieldin Tubular Bellsin (1973) menestyksestä 45 minuuttia instrumentaalista rockmusiikkia ei ollut mikään taattu hitti. Kaikkien helpotukseksi albumi nosti Camelin osakkeita sekä yleisön että kriitikoiden parissa niin Britanniassa kuin ulkomaillakin. Vaikka se ei Oldfieldin tasoinen myyntimenestys ollutkaan, voi sitä pitää Camelin läpimurtolevynä. Siinä on yksi syy sen erikoisasemaan yhtyeen historiassa.

Miksi Camel ei sitten tehnyt toista samanlaista albumia? Jatkossa sekä yhtye että levy-yhtiö katsoivat, että seuraavaksi olisi kätevintä palata lauluformaattiin. Painetta lauluihin tuli varsinkin Yhdysvalloista, jonka valtaville markkinoille Camel muiden brittibändien tapaan haikaili. Päätöksestä seurasi ehkä yhtyeen vahvin julkaisu Moonmadness. Konseptialbumien trendi hiipui joka tapauksessa 70-luvun loppupuolella. Camel kuitenkin palasi formaattiin niinkin myöhään kuin vuonna 1981. Nude kuitenkin sisälsi neljä laulua ja oli muutenkin tyylillisesti hajanaisempi kuin The Snow Goose. Yhtye pitäytyi laulujen ja instrumentaalien yhdistelmässä myös myöhemmillä konseptialbumeillaan. Lähimmäksi The Snow Goosea pääsi paluulevy Dust and Dreams (1991), joka oli myös kaunokirjallinen sovitus ja hyödynsi sekä orkesterisoittimia että toistuvia teemoja. Näin The Snow Goose on jäänyt yhtyeen epätavallisimmaksi ja siten ehkä myös rohkeimmaksi levyksi, sillä odotus laulusta istuu syvällä rockmusiikin muka niin kapinallisessa sydämessä.

Mutta itse näen albumin yksinkertaisesti yhtenä parhaista 70-luvun progen levynmittaisista laulusarjan ja sinfonisen runoelman mukaelmista. Siinä itsessään lyhyistä ja irrallisista sävellyspätkistä muodostuu hyvin tyydyttävä kokonaisuus, joka muistuttaa taidemusiikin tapaa esitellä ja kehittää musiikillisia ideoita kerronnallisiin tarkoituksiin. Olen tässä tulkinnut levyä kirjan kautta, mutta tarinan topografiaa mukaileva musiikillinen kerronta toimii mainiosti, vaikka tarinallinen teline kiskaistaan sen alta pois. On totta, että Bardens ja Latimer sävelsivät koko joukon teemoja, joista yhtye sitten valitsi kuhunkin tilanteeseen sopivimmat. Assosiaatiot tarinan kohtausten ja teemojen kanssa voivat olla siis myös satunnaisia eivätkä niin tarkkaan suunniteltuja kuin olen antanut ymmärtää. Se ei vähentäisi kokonaisuuden toimivuutta.

Musiikissa ei myöskään ole sellaista kattavaa tonaalista suunnitelmaa kuin esimerkiksi sonaatissa tai Pink Floydin The Dark Side of the Moonissa (1973), jossa toistuvat aiheet ja sävellajin siirtymät kuljettavat kohti huipennusta. Se koottiin lopulliseen muotoon vasta studion miksausvaiheessa. Silti The Snow Goose liikkuu taitavasti sävellajista toiseen tavalla, joka paitsi antaa sen sävelmaailmalle väriä, myös luo kerronnallisia assosiaatioita. Keskeisin näistä on matka ”yhdistävään” A-duuriin levyn ykköspuoliskolla, siirtyminen siitä ”ystävyyden” D-duuriin kakkospuoliskolla ja niiden lopullinen yhdistyminen levyn huipennuksessa.

Toiseksi Camel käyttää omaa laajaa soitinvalikoimaansa ja orkesterilisäyksiä hyvin rikkaasti ja vivahteikkaasti. Näin levy saavuttaa aidosti sinfonisen laajaa sointipaletin, eikä orkesteri päädy joko vain vuorottelemaan bändin kanssa tai bändi pitämään rytmiä sen takana. Kolmanneksi levyllä on johdonmukaisen kaunis, pastoraalis-romanttisesti sävyttynyt sävelmaailma, joka on hyvin Camelin näköinen. Camelin omaperäisyys brittiläisen progressiivisen rockin kentässä juontuu paljolti siitä, miten hienosti se tasapainottaa niin sanotun Canterbury-koulukunnan mieleen tuovan jazzmaisen keveyden ja sinfonisen rockin suurellisen melodiikan ja soinnin. The Snow Goosella yhtye onnistui luomaan omaperäisimmän versionsa tästä, joskin sellaisen, joka korosti kansanomaisia ja taidemusiikin vaikutteita rockin kustannuksella.

Se on myös albumi, joka toimii kunnolla vain kokonaisuutena. Monet lyhyet sävellykset käyvät järkeen osana albuminmittaista kerrontaa ja kehittelyä. Eristettynä ne voivat näyttää alikehitellyiltä tuokiokuvilta, eivätkä ne seiso omillaan samalla tavalla kuin esimerkiksi The Dark Side of the Moonin laulut (osin juuri siksi, että ne on yhdistetty taidokkaasti toisiinsa sävellyksen tai miksauksen keinoin). Tämä on mielestäni albumin neljäs huomionarvoinen asia, sillä Camel on sen jälkeen harvoin onnistunut luomaan tasavahvaa albumikokonaisuutta.

Joidenkin muiden mielestä nämä samat listaamani ominaisuudet latistavat albumin taustamusiikiksi tai saavat heidät vaihtamaan Morfeuksen kanavalle ennen ensimmäisen puoliskon loppua. Makuja on monta. Ehkä viimeinen asia, joka erottaa The Snow Goosen joukosta, onkin se, että se jakaa mielipiteitä enemmän kuin myös Camelin klassikkoina pidetyt levyt sen molemmin puolin.

Lumihanhet tulevat parvina

Tähän asti olen puhunut The Snow Goosesta aivan kuin se olisi vain yksi studioalbumi. Yhteys rakastettuun kirjaan oli varmasti yksi asia, joka siivitti Camelin levyn myyntiä. Silti sanoisin, että levyn pitkäikäisyys johtuu musiikin laadusta eikä ulkomusiikillisista seikoista. Tätä hypoteesiä voidaan tutkia käyttämällä verrokia.

On näet toinenkin lumihanhi. Todellinen syy, miksi Paul Gallico eväsi Camelilta luvan käyttää tekstiään, oli se, että hänellä oli suunnitelmissa oman makunsa mukainen tulkinta. Hän oli myynyt tarinan oikeudet englantilaiselle televisiosäveltäjälle Ed Welchille ja koomikko Spike Milliganille. Näiden yhteistyönä syntyi Paul Gallico’s – The Snow Goose (1976). Se on kevyttä, romanttissävytteistä musiikkia sinfoniaorkesterille ja paikoin rockinstrumenteille, joka ensisijaisesti taustoittaa Milliganin puhuttua ja paikoin dramaattista kerrontaa.

Mielenkiintoisinta musiikissa on verrata sitä Camelin tulkintaan. Jazzpianisti Harry Edingtonin säveltämä “The Marshland Theme” kuvaa Suuren Marskin autiutta tehokkaan kajahtelevilla puhallinkuvioilla ja urkupisteillä. Rhayader esitellään aluksi teemalla, joka hyödyntää Camelin tapaan hieman kansanomaista rytmiikkaa. Frithan keijumaisuutta kuvaa sanaton ja kaiutettu sopraanoääni, ja lumihanhen erikoisuutta Englannin marskimailla korostetaan syntetisaattorin hieman orientalistisella melodialla (soittajana progemies Dave Lawson). Mutta siinä missä Camel keskittyi lumihanhen sulokkuuteen ja vain vihjasi “Friendshipissä”, kuinka huvittavalta lintu saattoikaan vaikuttaa lentokyvyttömänä, Welch panee Lawsonin soittamaan syntetisaattorillaan ilmavaivaisia hanhenmarsseja hölmöissä “The Goose Walkissa” ja “Goose Conversationissa”. Milligan on selvästi sovittanut tarinan itselleen ominainen pilke silmässä. Dunkerquen rannoilla hän kuitenkin noudattaa Gallicon ulkokohtaista mallia, joten vaikka Welchin musiikki saavuttaa Camelin tapaan tässä dramaattisen huippunsa, ei se samalla tavoin eläydy tapahtumiin ja elähdytä kuulijaa. Albumin musiikki muistuttaa lähinnä televisiomusiikin kaltaista liikaa huomiota herättämätöntä taustamusiikkia. Jollaisena jotkut pitävät Camelinkin teosta.

Albumi myi ilmeisesti kohtuullisesti julkaisuaikoinaan, sillä siitä julkaistiin jopa espanjalaiset ja brasilialaiset erikoispainokset, joissa Milligan oli korvattu paikallisten toimijoiden kansalliskielisillä kerronnoilla. Se on kuitenkin sittemmin painunut unohduksiin samalla tavoin kuin vuosikymmenten varrella teoksesta julkaistut äänikirjat. Musiikin siivet eivät ole jaksaneet kantaa sitä.

Camelin teos sen sijaan on jatkanut elämäänsä. Julkaisuvuonna yhtye esitti teoksen kerran elävänä Lontoon sinfoniaorkesterin tukemana. Tämä versio julkaistiin myöhemmin tuplalivellä A Live Record (1978). Moni yhtyeen fani arvostaa sitä yhtä paljon tai enemmän kuin alkuperäistä studioversiota ja siitä on tullut eräänlainen rinnakkaisteksti, toinen lumihanhi kaakattamaan studiolinnun siivelle. Sovituksia on muokattu jonkin verran konserttikäyttöä varten, sillä yhtye ei muuten raahannut orkesteria mukanaan (tämä oli yksi siihen, ettei kokonaisuutta esitetty juuri esitetty elävänä, ennen kuin syntetisaattorien kehitys mahdollisti orkesteriosuuksien siedettävän toistamisen kohtuuhintaan). Esimerkiksi puuttuvat naisäänet korvataan yleensä puhaltimilla, ja orkesteriosuuksia on paikoin rukattu muutenkin erilaisiksi. Paikoin sävellyksiä on pidennetty, varsinkin ”Migrationia” sooloilemalla. Äänimaailma ei pärjää studioversiolle tarkkuudessa, mutta yhtye paahtaa voimalla, joka usein jättää studiotulkinnat toiseksi. Varsinkin ”Dunkirk” palaa nyt todella kuumalla liekillä. Ymmärrettävästi kuulijan mielipide voi vaihdella usein siitä, kumpi lintu onkaan johtaja, kumpi siivellä.

Vuonna 2013 Andrew Latimer julkaisi uuden studioversion The Snow Goosesta. Yllättävä veto saattoi johtua halusta saada jotain uutta Camel-materiaalia omalle Camel Productionsille, kun pitkä kamppailu verisyövän kanssa oli pitänyt miehen ja Camelin pitkään poissa toiminnasta. Uusi versio jakoi vahvasti mielipiteitä. Monin paikoin se seuraa tarkasti alkuperäisiä sovituksia, joskin soundimaailma on moderni kosketinsoittimien ja varsinkin syvempien kitarasoundien kohdalla. Toisaalta Latimer on pidentänyt huomattavasti ”Sanctuarya” ja ”Migrationia” ja lisännyt niihin uusia osuuksia, joiden synteettiset orkestroinnit muistuttavat myöhempien konseptialbumien Dust and Dreams ja Harbour of Tears (1996) ratkaisuja. Osa sopii, osa ei niinkään. Albumi ei ole saavuttanut samanlaista rinnakkaistekstin asemaa kuin liveveto, mutta moni on hyväksynyt sen aivan pidettäväksi versioksi samasta materiaalista. Jos se ei muuta ole, on se ainakin paremmasta päästä mitä tulee rockbändien uudelleen levyttämiin vanhoihin klassikoihinsa.

The Snow Goose siis lentää sitkeästi eteenpäin muuallakin kuin jossain pohjoisten maiden pimeässä ja jäisessä hiljaisuudessa (ei ainakaan Suomessa, vaikka kuvaus sopii). Camelin ja Peter Bardensin sooloyhtye Miragen lisäksi albumin sävellyksiä ovat esittäneet livenä ja levyllä muutkin yhtyeet. Englantilainen The Prognosis jopa esitti levyn kokonaan konsertissa vuonna 2018 aidon orkesterin ja tarinaa seuraavan kuvituksen kera. Hauskimman intertekstuaalisen otsikon arvonimen ansaitsee Andy Tillisonin sävellys ”Music Inspired by Music Inspired by The Snow Goose” (2016). Uskoisin, että kirjan sijaan monille ensimmäisenä lumihanhesta tulee mieleen kameli. Itse olen valmis sanomaan, että Camelin musiikki on se todellinen klassikko.

 


Tämä on Äänijälkien 300. julkaisu. Uskoakseni se on myös seikkaperäisin kirjoitus, mitä albumista Music Inspired by the Snow Goose on toistaiseksi tehty. Monista hyödyllisistä lähteistä nostan esiin Ryan Blakeleyn tutkielman ”Storytelling Strategies in Camel’s Music Inspired by the Snow Goose” Chris Andertonin ja Lori Burnsin toimittamassa teoksessa The Routledge Handbook of Progressive Rock, Metal and the Literary Imagination (Routledge, 2025). Se käsittelee tämänkin tekstin keskiössä olevaa kirjan ja musiikin suhdetta.


[1] Sen erikoislaatuisuuden havaitsi myös ruotsalainen Stakka Bo, joka samplasi sen pohjaksi vuoden 1995 breakbeat-hitilleen “The Great Blondino”. Itse tunnistin samplen heti, ja muistan olleeni kuulemastani vuoroin myönteisesti yllättynyt ja närkästynyt. Stakka ei jäänyt viimeiseksi marskin maistelijaksi, vaan brittiläinen Backini teki saman hitaamman kappaleensa “Snow” kanssa vuonna 2003. Maanmiehet Cappo ja Stealf seurasivat mallia vuonna 2014 hiphoppailullaan “Raise the Bar”. Jälkimmäiseen versioon kappaleesta turvautuivat puolestaan House of Painin yhdysvaltalaiset herrasmiehet hardcore hiphop-revittelyssään “The Havenots” (1996).

Hiphopparit tykkäävätkin selvästi Camelin hieman erikoisemmista tunnelmapaloista. Australian monietninen Curse Ov Dialect varastaa “Rhyaderin” melodian koukuksi “Brotherhoodiin” (2016) ja italialainen Gianni Grano sen alun pohjaksi “Fegato alla Venezianaan” (2020). “Rhyader Alonen” apeammasta tulkinnasta taas haki lisää surumielisyyttä synkistelyynsä “The Game Is Over” ranskalainen vinolippa Soudiere. “Epitaphin” urut kuuluvat pari kertaa breakbeatien lomassa englantilaisen Furneyn “Youlla” (2014), ja “Friendshipin” sähköpiano vilahtaa Peanut Butter Wolfin “Tale of Five Citiesin” (1998) samplevyörytyksen keskellä. Lopuksi Portugalin rapduo Coronan “Fim” (2014) koostuu pelkästään “La Princesse Perduen” kahden otteen toistoista. Tämänkin perusteella voi The Snow Goosea pitää vaikutusvaltaisena albumina.

[2] Kirjassa asiaa ei suoraan kerrota, mutta elokuvassa Fritha kertoo olevansa orpo, joka menetti vanhempansa myrskyssä. Tämänkin takia hän samaistuu lumihanhen hätään. Tosin Frithaa kuvataan kirjassa sen verran alentuvasti ”primitiivisenä” ja ”saksilaisen veren” mystisten vaistojen ohjaamana luonnonlapsena, että tämä rinnastuu lintuun. Asetelmassa on ikään kuin kaksi hieman mystistä naarasta pörräämässä molemminpuolisessa kiintymyssuhteessa miehisyytensä toteuttamisen kanssa kipuilevan Rhayaderin kanssa.

Underwater Sleeping Society: The Dead Vegas (2008)

Underwater Sleeping Societyn viides albumi The Dead Vegas (2008) oli omalla kohdallani vuoden 2009 kuunnelluimpia levyjä. Se tuli oikeastaan yllätyksenä. Aiemmilla levyillään helsinkiläinen kuusikko soitti pohjimmiltaan sellaista vuosituhannen alun vaihtoehtorockia, joka pohjautui edelleen suoraviivaiseen kitararämpytykseen ja itsetietoiseen, pää-ääntä suosivaan laulutyyliin. Sitä monipuolistivat modernimmasta elektronisesta musiikista ja erityisesti post-rockista saadut vaikutteet, jotka kuuluivat erityisesti säestyksen soittorasiamaisina melodioina ja taipumuksena dronemaisiin tekstuureihin. Jälkimmäinen oli kasvattanut vaikutustaan albumi albumilta ja huipentui neljännellä albumilla All Other Lights Go Out (2007). Yritteliäisyydestään ja paikoin oikein hienoista hetkistäänkin huolimatta Underwater Sleeping Societyn levyt eivät pärjänneet parhaille yrittäjille kiivaasti kilpailulla musiikin osa-alueella.

The Dead Vegas tuntuu edeltäjiään pop- tai ainakin laulumaisemmalta, eikä tämä johdu siitä, että albumilla CD-levyn pintaan oli sulautettu erillinen singleraita ”Palindrome” vinyylimuodossa. Tämä oli ennen vinyylin uutta valtavirtaistumista ja oli luultavasti tarkoitettu vaikeuttamaan kopioimista, mutta enemmän se näyttäytyi temppuna, joka heikensi hybridin yleistä soitettavuutta. Sen sijaan yhtye oli terävöittänyt melodista kynäänsä ja itse asiassa ottanut askeleen taaksepäin edellisen levyn tekstuuripainotteisimmista instrumentaaleista. Valtaosa kappaleista on energistä kitarapoppia koukuilla, jotka jaksaisivat kantaa pienen puoliperävaunuyhdistelmän, sekä koskettimilla, puhaltimilla ja jousilla vivahteikkaasti laajennetuilla sovituksilla. Ennen kaikkea kappaleissa viehättää yllättäväkin vaan ei itsetarkoituksellisen näyttävä polveilu.

”Counting Stars” on paraatiesimerkki ja albumin kirkkain tähti. Sen kolmella osalla on jokaisella oma vahva rytminen ja melodinen profiili: A:ssa ilmavan kujeileva, B:ssä riffimäisen hokeva ja vauhdikas, C:ssä sankarillinen ja pitkälinjainen, varsinkin toisella kertaa, kun se laajenee puolitempotunnulla ja A-osan laulumelodiasta sovellettu pentatoninen vastamelodia kasvaa fanfaarimaiseksi. Viimeisessä kertauksessa vauhtia otetaan retrotyylisestä syntetisaattoriostinatosta ja isosta orkesterimaisesta tekstuurista, mutta kappale ei tyydy suureen ”sinfoniseen” huipentumaan, vaan hekumoituaan se hidastuu ja hiipuu pois. Myös ”Trapdoors” ja ”Painting the Dead” käyttävät suurellisia sovituksia ja epätavallista rakennetta, kuten jälkimmäisen hitaan koodan instrumentaalimuunnelma aiemmasta melodiasta, laajentamaan itsessään vahvoja rockbiisejä. Sovituksissa asetetaan usein vastakkain sähköiset ja akustiset instrumentit, kitaroiden äänivalli ja kerrostetut helkkyvät melodiainstrumentit. Tuloksena on leveä, vivahteikas ja selkeä soundimaailma huolimatta albumin ajalle tavanomaisesta kuumasta masteroinnista.

Post-rockin paisuttelu kuuluu pisimmällä kappaleella ”This Might Have Happened”, joka silti pysyy melko yksinkertaisena (USS:n periaatteena näyttää olevan sijoittaa reilu seitsenminuuttinen albumin loppuun). Sigur Rós Takk…-levynsä (2005) popmaisimmilla hetkillä tuntuu olevan mallina varsinkin kappaleen jousisovituksille, tuhdin basson käytölle ja erityisesti musiikin kaksijakoiselle rakenteelle, jossa jälkiosa kasvatetaan hurmokselliseksi kuohuksi. Aikaansaatu hyökyvä vaikutelma ja juuri tuo kaksijakoisuus luultavasti vihjaavat, että tekstissä saattaa kyse jostakin apokalyptisemmästä kuin vain tulipalosta yhdessä talossa: ”I bet it was the man upstairs who set this fire” on ainakin nenäkkään monitulkintainen heitto.

Muissakin kappaleissa on kaksijakoisuutta, joka ylittää normaalin AB-jaksojen vaihtelun. Tasaisen laahustava ”Body Blues” alkaa stereotyyppisen vinkuvalla laulumelodialla ja sanoituksella, mutta säkeistöjä enemmän aikaa vietetään heleän instrumentaalimelodian parissa. Puolivälissä säestys vaihtaa äkkiä sähkökitaran kahdeksasosanuottijyräykseen ja esittelee tummemman, kuoromaisemmin sovitetun laulumelodian, joka yhdistää alkuosan laulu- ja instrumentaalimelodian muotoja. Alkuosaan ei palata, vaan kappale jatkaa tätä rataa loppuun saakka kasvattaen vaikuttavasti tehoaan virvatulimaisilla synteettisillä tekstuureilla ja rummutuksen hienovaraisilla muunnelmilla. Silti kappale säilyttää yhtenäisen perusrytmin ja e-molliperustan, jonka ympärillä se tekee modaalisia mutkia.

”Antique” heittää alussa eksistentiaalisen varjon tavallisen pariskunnan vastakohtaisuuksia perkaavan tekstin päälle. Musiikki jakautuu konkreettisesti kahtia hitaan kysyvään alkujaksoon ja nopeammin vilistävään jälkiosaan. Ensimmäisessä tunnelmaa korostavat raskaat aioliset kulut sekä tuulimaisten syntetisaattorien ja post-rockille tyypillisten tremolokitaran koristelut. Jälkimmäisessä melodia liikkuu vikkelämmin ensimmäisen ja viidennen asteen väliä ja kvinttikadenssit antavat riffille vahvemman ja positiivisemman leiman. Kappale näin alun ristiriidat voimavaraksi, kun erilaisuudet hyväksytään ja epävarmuudesta opitaan nauttimaan. Lyhyt väliosa alkuosan ensimmäisen kertosäkeistön jälkeen aloittaa siedätyshoidon vilauttamalla jälkiosan melodiaa ja sen huolettomia puhallinsoittimia.

Tästä positiivisuudesta huolimatta sanojen hallitsevampi sävy on tyylilajille tyypillisempi epämääräinen ahdistuneisuus ja vieraantuneisuus, joka saa paikoin makaaberiakin sävyä. Kuolema ainakin on etualalla teksteissä alun uninäystä ”Saw You at My Funeral” lopun ”The End is Just a Dawniin” asti. Singleksi valitulla yksinkertaisella ”Accidentsillä” se nousee esiin jo melkein hirtehisessä hahmossa, kun huolimaton aseenkäsittely panee sisustuksen uusiksi Jackson Pollockin splatter-kauden tyyliin ja johtaa toteamukseen ”Soon I’ll be dead as a brick”. Tilanteen hätää signaloivat kitaran hellittämätön rämpytysrytmi, sireenimäisesti ulvova soolokitara, rummutuksen aksentit ja keskiosassa asteittain ja harppauksin nouseva kierto, jossa harmonisen ratkaisun puute yhdistettynä rytmiseen hektisyyteen ovat oiva vastine kertojan yritykselle pysyä tajuissa ja välttää helmenhohtoiset portit.

Homma menee käteen, kun alkaa leikkiä aseilla. Pasi Tammisen animoima ”Accidents”-video hyödyntää toista vanhaa kauhukulttuurin ideaa: pääroolin ottaa hämähäkkimäisesti liikkuva irtokäsi.

”Golem” kuitenkin iskee vaikuttavammin käyttämällä vanhan savijalan mykän surullista ja toisaalta frankensteinmaista hahmoa kuvaamaan jotakin pysäyttämätöntä, epämääräistä uhkaa, joka jälleen voisi edustaa kertojan sisäistä pakkoa tai yleismaailmallisempaa katastrofia. Jotakin, joka on riistäytynyt ihmisen hallinnasta. Tässä tapauksessa haavoittuvan oloinen laulu huokauseleineen yhdistettynä suorastaan tuutulaulumaisiin kiertoihin ja kevyen tykyttävään komppiin, joka oli 2000-luvulla vain hieman modernisoitu düsseldorfilaisista alkumuodoistaan, kuulostaa sopivan naiivilta ja jopa kierolta tekstiä vasten projisoituna. Vanha oli tuolloin uutta jälleen, ja ”Golem” albuminsa tapaan oli ajan tasalla.

Kun The Dead Vegasin huomiota herättävät elementit lyö samaan kasaan – laajennetut rocksovitukset, moniosaiset ja rakenteellisesti epätavalliset poplaulut, akustisten ja sähköisten elementtien kontrastit, rytmiset ja instrumentaaliset vaihtelut -, nousee huulille helposti pelätty p-sana ja monien arvostelijoiden huulilta se pääsikin. Underwater Sleeping Societyn kappaleissa on kyllä paljon edistystä lyhyen laulun rajoissa, mutta niissä ei ole perinteisen progressiivisen rockin monumentaalisuutta tai itsetietoista monimutkaisuutta. Sen sijaan ne ovat osoitus siitä, kuinka OK Computerin (1997) jälkeen punkinjälkeinen kriittinen paradigma oli murtunut ja progressiivisten ja kokeellisten ideoiden käyttö oli normalisoitunut valtavirtaisessa vaihtoehtorockissa ja kritiikissä. Oli ihan okei yrittää jotain rohkeampaa yksinkertaisessa rocklaulussa, vaikka jokunen vanha jäärä huusikin takarivissä nuorisolle käsittämätöntä hokemaa ”76”.

Vaikka The Dead Vegas on jonkin verran edeltäjiään vähemmän kokeellisempi instrumentaalisten tekstuurien suhteen, se loikkaa reilusti niiden edelle sävellyksien, sovitusten ja puhtaan tarttuvuuden saroilla. Se oli tuolloin lajissaan parhaiden kansainvälisten verrokkien tasolla, mikä ei tietenkään kääntynyt kansainväliseksi huomioksi, ainoastaan kohtuullisen hyväksi vastaanotoksi kotimaassa. Ei se ole vieläkään vanhentunut. Sen siitä tuli oudon vetävä poikkeus Underwater Sleeping Societyn tuotannossa, sillä tällä katsannolla viimeiseksi jäänyt albumi Instrumental Healthcare (2014) ei yltänyt sen tasolle. Vaikka sinänsä laadukas albumi sisälsi pari yhtyeen muodollisesti progressiivisinta kappaletta, joissa mallia laulumelodioihin tuntui otetun Yesiltä.

Progres 2: Dialog s vesmírem (1980)

Avaruus, sisäinen tai ulkoinen, on ollut alusta asti viihtyisä leikkikenttä progressiiviselle rockille. Siellä on ollut tilaa mielikuvituksen lennoille ja albumin mittaisten konseptien rönsyilylle. Ulkoavaruuden vieraus on sopinut yhteen progen monimutkaisten rakenteiden ja erikoisten ääniratkaisujen kanssa.

Yksi avaruusalbumien avainteoksista on peräisin Brnosta, tuolloisesta Tšekkoslovakiasta, nykyisestä Tšekistä. Yhtye nimeltä Progres 2 loi levyn, jossa seikkaillaan avaruudessa niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisesti värikkään ja omaperäisen rockmusiikin säestyksellä. Sillä se kirjoitti itsensä tšekkiläisen rockin historiaan. Nimi oli Dialog s vesmírem (”Vuoropuhelua maailmankaikkeuden kanssa”). Nimen huomioon ottaen muu maailmankaikkeus tuntee albumin ikävän huonosti. Tämä on yksi yritys korjata tilannetta.

Pitkä marssi Proximaan

The Progress Organizationin perustivat vuonna 1968 nuoret rokkarit Zdenék Kluka (rummut, laulu) ja Pavel Váně (laulu, kitara). Yhtye saavutti nopeasti suosiota ja äänitti albumin Barnodaj (1971). Sen musiikki on melko kevyttä varhaisprogressiivista rockia, jonka lauluosuuksissa ja sovituksissa kuuluvat The Beatles, The Cream ja Vanilla Fudge. Albumi sisälsikin viimeksi mainitun tyyliin sovitetut versiot ”We Can Work It Outista” ja ”I Feel Freestä” yhtyeen omien sävellysten joukossa. Niiden saaminen levylle ei ollut helppoa, sillä Neuvostoliiton miehityksen jälkeen alkoi Tšekkoslovakiassa tiukka ”normalisointi”, joka pyrki jyräämään kaikki Prahan kevään ja Alexander Dubčekin ”ihmiskasvoisen sosialismin” tuomat vapaudet politiikassa, kulttuurissa ja taloudessa. Rockia uusi kulttuuri varsinkin karsasti, ja englannin kieli piti kitkeä niin laulujen sanoista kuin bändien nimistä. Ihanteena olivat viihteelliset tai taiteelliset, sosiaalisesti hyväksyttävät laulut kahdella kotimaisella kielellä. The Progress Organizationkin hajosi, kun muusikot siirtyivät toisiin yhtyeisiin. Seitsemänkymmentäluvun puoliväliin saakka he soittivat enimmäkseen viihteellisempien artistien yhtyeissä.

Tšekkiläinen rockskene alkoi elpyä vuoden 1977 alussa. Myös The Progress Organizationin Kluka ja Vaně sekä mukaan tarttunut Pavel Pelc (basso, laulu) palasivat äänittämään rockia viihdekeikkailun ohessa. Yhtyeen nimeksi tuli nyt esikoisalbumin mukaan Barnodaj, joka oli trumpetisti Jaromír Hniličkan hölynpölyrunoonsa keksimä sana, ja vihdoin vuonna 1978 bändi sai julki albumin Maugli. Edeltäjänsä kaltaista, joskin kehittyneempää progressiivista rockia sisältänyt albumi oli osittainen konseptialbumi, jonka kappaleista valtaosa perustui Rudyard Kiplingin aina suosittuun Viidakkokirjaan (1894). Albumin ehtiessä ulos hitaan julkaisukoneiston syövereistä muusikot olivat jo rekrytoineet kitaristi Miloš Morávekin ja kosketinsoittaja Karel Horkýn, ja vaihtaneet yhtyeen nimen Progres 2:ksi. Nimi kertoi yhtyeen haluavan palata The Progress Organizationin alkuperäisiin ihanteisiin mutta samalla aloittaa jotain aivan uutta, eli se aikoi ottaa mallia nimestään ja edistyä.

Uudelleen nimetty yhtye päätti panna konseptialbumista pykälän paremmaksi ja luoda kokonaistaideteoksen, joka kertoisi laajan tarinan musiikin ja visuaalisten keinojen kautta. Tarinan ja sanat projektiin loi yhtyeen nuori ja toimelias manageri Oskar Man. Hän poimi ahmimastaan tieteiskirjallisuudesta koko joukon vakiintuneita ideoita ja antoi mielikuvituksensa lentää ulos Maan painovoimakaivosta. Tarinassa vuonna 2555 Maasta lähetetään ensimmäinen miehitetty tähtienvälinen avaruuslento tutkimaan Kentaurin tähdistön planeettoja. Tähtialuksen ainoalla matkustajalla on kuitenkin oma salainen suunnitelmansa: mies ei aio palata keinotekoisia hupeja tarjoavalle mutta saastuneelle ja teknokraattisesti hallinnoidulle maapallolle vaan uskoo löytävänsä paremman elämän jonkin vieraan sivilisaation huomasta. Proxima Centaurin lähellä hän kohtaakin erikoislaatuisia kulttuureja mutta ei löydä etsimäänsä utopiaa, vaan lopulta vastassa on kaikkea orgaanista elämää vihaava tietokone ja sen murhanhimoinen robottiarmeija. Tämäkin avaruusseikkailu on pohjimmiltaan päivitetty Odysseia, jossa harhaillaan eksoottisesta paikasta toiseen kohtaamassa outoja olentoja, nykytodellisuutta kontrastoivia dystopioita ja utopioita sekä vanhakantaista mystisyyttä. Ja täytyy muistaa, että juuri tšekkiläinen kirjailija Karel Čapek (1890 – 1938) antoi maailmalle sanan robotti (pakkotyötä tai maaorjuutta merkitsevästä sanasta robota) näytelmässään R.U.R. (1921), jossa myös nähtiin heti robottien, tai oikeammin androidien, kapina. Monien tieteisfantasioiden tapaan Progres 2:nkin tarinasta löytyi heijasteita oman ajan ja kulttuurin kysymyksistä, kuten alla näemme.

Vasemmalta: Zdenék Kluka, Karel Horký, Pavel Váně, Pavel Pelc, Miloš Morávek, robottien ammattiliton edustaja.

Teoksen saattaminen lavalle ja levylle oli suurisukainen projekti. Yhtye onnistui hankkimaan ulkomailta kunnon instrumentit ja vahvistimet, varsinkin Horkýn tarvitsemat syntetisaattorit, mikä ei ollut helppoa, kun valtio vahti mustasukkaisesti ulkomaan valuuttavarantojaan ja kaikkia, jotka käyttivät niitä ulkomaille. Konsertteja varten yhtye pukeutui yhdenmukaisiin haalariasuihin ja saappaisiin, paitsi rumpali Kluka, joka ei olisi pystynyt polkemaan pedaalejaan tasopohjissa. Joukko taiteellisia kumppaneita – ja yhdessä tapauksessa iso sakki Brnon juoppoja ja irtolaisia – auttoi luomaan ja kokoamaan kymmeniä piirroksia, maalauksia, kuvakollaaseja, arkistofilmejä ja lyhyitä filminpätkiä, jotka kuvittivat tarinaa ja yhdessä mustakantisen käsiohjelman kanssa pitivät yleisön mukana kerronnan käänteissä. Niitä heijastettiin kolmella projektorilla valkokankaalle yhtyeen taakse. Muusikot myös näyttelivät taustafilmeissä ja lavalla, paikoin niin, että filmi ja elävä esitys olivat vuorovaikutuksessa. Loppusilauksena käytettiin tuttuja hiilihappojäätä ja pyrotekniikkaa.

Tämä ”audiovisuaalinen rockooppera” oli ensimmäinen laatuaan Tšekkoslovakiassa. Progres 2 esitti sen satoja kertoja vuosina 1978 – 81, ja se veti aina hyvin yleisöä. Esitystä ja konseptia jäljittelivät muut, erityisesti kaupallisesti menestyneempi prahalaisyhtye Olympic isommilla resursseilla ja laimeammilla tuloksilla. Kunnioitettavinta Dialog s vesmíremissä oli, että Progres 2 loi sen käytännössä ilman mitään tietoa niistä läntisten rockyhtyeiden teatraalisista lavaesityksistä, joihin fanit ja lehdistö sitä vertasivat. Tuohon aikaan ei tšekkiläisellä muusikolle ollut tiedon valtatietä vaan hänen uteliaisuuttansa rajoitti vielä rautaesirippu.

Taiteilija Vašek Houfin surrealistisia kollaaseja alkuperäisestä käsiohjelmasta.

Albumiversion julki saaminen oli toisella tapaa raskas ja pitkällinen taistelu. Levy-yhtiö Panton panttasi ja panttasi julkaisua, ensin vetoamalla siihen, että teos oli liian uusi ja tuntematon, sitten että se oli vanha ja loppuun kaluttu. Viimein julkaisu heltisi, mutta ei sellaisena kuin yhtye olisi toivonut. Konserteissa Dialog s vesmírem koostui seitsemästätoista kappaleesta, jotka kestivät yhteensä lähes 80 minuuttia. Kokonaistaltiointi olisi vaatinut tupla-albumia, mutta Panton piti sellaista liian riskialttiina sijoituksena. Studioalbumi Dialog s vesmírem (1980) nimettiinkin poikkileikkaukseksi kokonaisuudesta. Sillä oli tarinan kuusi ensimmäistä sävellystä sekä kaksi muuta keskivaiheilta. Samaan aikaan ilmestyi sentään samanniminen EP, joka sisälsi kolme raitaa tarinan huipennuksesta, sekä vielä yksi kappale singlenä. Ne kaikki pantiin yhteen oikeassa järjestyksessä vasta albumin vuoden 1999 CD-julkaisulla. Ensimmäinen CD-julkaisu oli kuitenkin tapahtunut jo vuonna 1993, mutta studioäänitteiden sijaan sillä kuultiin koko helahoidon sisältävä konserttitallenne vuodelta 1978. Molemmat versiot julkaistiin sittemmin tupla-CD:llä joidenkin lisien kanssa vuonna 2010. Manageri Man ei ehtinyt kuulla tarinansa studioversiota, sillä satunnainen hoito murhasi hänet marraskuussa 1978. Myös Horký oli jättänyt yhtyeen ennen julkaisua.

Konserttiversio kuulostaa karheammalta kuin täyteläisemmin soiva studiojulkaisu, mutta sovitukset ovat molemmissa hyvin samanlaiset. Yhtye käytti studiossakin suurimmaksi osaksi samoja laitteita kuin lavalla, sillä sen kokoama äänilaitteisto tuotti laadukkaampaa jälkeä kuin Brnon radion varustus. Puhunkin siis Dialog s vesmíremistä molemmat versiot sisältävänä kokonaisuutena, kun nyt alamme käsitellä itse musiikkia.

”Kaukaisten maailmojen ääni…”

Dialog s vesmírem on progressiivinen teos siinä mielessä, että konserttiversion kaikki seitsemäntoista kappaletta soivat katkeamattomana kokonaisuutena erilaisten lyhyiden siirtymien ohjaamina. Torsoksi jäänyt studioversio ei luonnollisesti kykene aivan samanlaiseen kokonaisvaikutelmaan. Myös yksittäisten sävellysten tasolla Progres 2 tuottaa kypsää progressiivista rockia. Kitarapainotteinen musiikki kuitenkin poikkeaa selvästi tunnetuimmista aikalaisista, kuten Pink Floydista, johon bändiä usein virheellisesti verrataan. Instrumentaali ”V zajetí počitačů” (”Tietokoneiden vankina”) alkaa Morávekin wahin ja vaihesiirtymän sävyttämällä soololla, joka tuntuu etsivän Jimi Hendrixin haamua Hämärän rajamailla, ennen kuin koko yhtye tulee mukaan paukuttaen riitasointuisia aksentteja 5/4-rytmissä. Vertaukset King Crimsonin tai väliosassa jopa Yesin kimuraisiin riffeihin voisivat mennä läpi, mutta eivät enää muualla.

Progen klassis-melodisten vaikutteiden sijaan kitaristit, varsinkin vähillä laitteilla erikoisiin soundeihin venyvä Morávek, nojaavat enemmän 70-lukulaisen rockin raskaampiin esikuviin hieman kuten maanmiehensä Radim Hladík. Tarinan avaava ”Země 2555” (”Maa vuonna 2555”) koostuu kahdesta säkeistötyypistä sekä kertosäkeestä, jotka kaikki pohjautuvat riffeille ja yleisesti raskaalle rummutukselle. Kaikki eroavat kuitenkin toisistaan ja ovat keskimääräistä erikoisempia. Lisäksi Vaněn puhdas ja lämmin ääni sekä ”määriläisen” selkeärajainen ilmaisu eivät taivu stereotyyppiseen rock-kähinään. Joissain kappaleissa siihen luo kontrastia Klukan rouheampi ääni. Monet Itä-Euroopan progressiiviset yhtyeet viljelivät tavallista hieman monimutkaisempaa raskasta rockia. Progres 2:n tapauksessa ainoastaan singleraita ”Muzeum planety Země” (”Maa-planeetan museo”) menee tähän suuntaan.

”Mars tahdissa, pojat!” Progres 2:n muusikot lava-asuissaan. Tämä instrumentaalinen single julkaistiin jo vuonna 1978. ”V zajetí počitačů” on eri versio kuin levyllä. A-puolen lyhyt jazzrockinstrumentaali ”Roentgen 19.30” päätyi CD-uudelleenjulkaisuille, vaikka se ei liity tarinaan.

Progres 2 kirjoittaa ennen kaikkea perinteisiä lauluja, joita höystetään mielenkiintoisilla instrumentaalijaksoilla. Vaikuttavinta niissä ovat taidokkaat sovitukset ja yllättävä melodisuus. ”Píseń o jablku” (”Laulu omenasta”) on yksinkertaisesti kaunis balladi, jonka häntänä on pitkä fuusiokitarasoolo. Vaikka jälkimmäinen on rytmisesti aktiivisempi ja liikkuu laulun d-mollista, se säilyttää saman levollisen tunnelman ja pehmeän lämpimän tekstuurin. Tässä kohtaa tarinaa lähtöä odottava avaruuslentäjä uppoaa muistoihinsa ja saa mystisessä näyssä kuolleelta äidiltään omenan siemenen ankkuriksi menneisyyteensä Maassa. Tätä nostalgisuutta ja viattomuutta alleviivaavat Vánèn herkkä laulu, kitaroiden ja synteettisten jousien unenomainen säestys sekä Klukan tunteellinen nokkahuilusoolo, kaikki nämä hieman kansanomaisen lyyrisen mollimelodian ympärillä.

”Sen o modré planetě” (”Uni sinisestä planeetasta”) tarinan jälkipuoliskolla esittää samasta melodiasta supistetun ja melankolisemman muunnelman eri sävellajissa. Myös säestys on karsitumpaa ja soinnutus karumpaa, klavinetin ja Leslie-tehostetun kitaran meditatiivista minimalismia. Nyt avaruusmatkaaja muistelee haikeasti Maata ja ensirakkauttaan. Musiikki on Maan ja siihen liittyvien muistojen kaukainen kaiku. Teema on albumin lyyrisin ja herkin, ja ”Písèn” on lähimpänä akustista sointia hyvin sähköisten ja voimakkaiden äänten hallitsemassa teoksessa. Kuten monissa progressiivisissa teoksissa on tapana, tämä herkkyys assosioituu feminiinisyyteen: tässä tapauksessa se merkitsee kirjaimellisesti Äiti Maata, planeettaa äitinä ja rakkaana. Tässä kohtaa Manin teksti omenasymboliikkoineen käy hieman naiiviksi, mutta sekä lyyrinen että musiikkiteema näyttelevät keskeistä tarinan läpi kulkevaa jännettä.

”Odletin” (”Lähtö”) molemmissa päissä taas on syntetisaattorin ja kitaran voimasointujen jylhä ”avaruuden teema”, jonka vierautta korostaa soolokitaran blueskromaattinen ulvonta ja sen avittama modaalinen häilyvyys. Nopeissa säkeistöissä kuitenkin solisti ja taustalaulajat heittelevät edestakaisin beat-henkisen keveää melodiaa kysymys – vastaus-periaatteella iloisen energisen bassopumppauksen ajaessa klassista I – vi-sointukiertoa, joka vuoropuhelumaisen lauluäänien käytön ohella korostaa sanojen kaksijakoista tunnelmaa (jäädä – lähteä, Maa – avaruus, kollektiivi – yksilö). Viittä vaille poplaulu hajoaa vauhdikkaaseen ja improvisoidun kuuloiseen soolojaksoon, joka poukkoilee pitkin asteikkoja johdattaakseen harmonian yli ammottavan kuilun laulun ja outron välillä. Soolojaksossa sekä kitara että koskettimet irrottavat itsestään hendrixmäisiä tehosteita hetkittäin lähes freemäisinä ryöpsähdyksinä.

Kolmesta osasta tulee näin toimiva kokonaisuus. Instrumentaalisen siirtymän osia kierrätetään yhdessä ”V zajetí poćítačún” riffien kanssa ”Planeta Hieronyma Bosche I:n” (”Hieronymus Boschen planeetta I”) introssa luomaan vieraan planeetan huuruinen tunnelma täynnä hitaita murtosointuja, häilyviä riitasointuisuuksia ja tremoloita, ennen kuin itse yksinkertainen laulu lähtee taustakujerrusten tukemaan svengiin. Nämä elementit puolestaan putkahtavat esiin parilla myöhemmällä laululla muodostaen oudon tai uhkaavan tunnelman jatkumon tarinan keskelle. Voi sanoa, että studioalbumille taltioidut kuusi ensimmäistä kappaletta ovatkin albumin vahvin materiaali, jonka keskeiset aiheet sitovat yhteen myöhempiä sävellyksiä.

Yhtyeen musiikissa on nimenomaan svengiä väkisin väännetyn tahtilajikikkailun sijaan, kuten ”Rozhovor s centrálnim mozkem” (”Keskustelu keskusaivojen kanssa”) osoittaa. Sen A-osa on eräänlainen hard rock -shuffle: rytmi svengaa mutta Klukan karhean käskevä laululinja on paitsi vahvasti kromaattinen, myös liikkuu sen poikki, mikä luo yhtä aikaa svengaavan ja mekaanisen vaikutelman. Sen riffimäisyyden vastapainoksi Váněn kirkkaammin laulama C-osa liikkuu sulavammin, tasajakoisemmin ja e-mollissa, kuvaavasti riitasointuisemmilla etäisyydellä A-osien b-mollikeskuksesta. Vastakkain asetetaan vaativa tietokone ja kysyvä ihminen. Lyhyet instrumentaaliset osat sovittavat osat yhteen.

Näistä instrumentaalisilloista vastasi pitkälti kosketinsoittaja Karel Horký. Joukon ainoana klassisesti koulutettuna muusikkona hän keksi tapoja yhdistellä laulajien erilaisille äänialoille kirjoitettuja paloja luontevasti tai ainakin toimivasti. Samaa teki esimerkiksi Rick Wakeman Yesin klassisilla levytyksillä. Lisäksi hän saa paljon aikaan kapealla kosketinsoitinarsenaalillaan. Moni keskieurooppalainen yhtye lätkäisi Hohner String Melodyn jousia lavealla pensselillä pitkinä sointumattoina yltympäri sävellyksiään hakiessaan avaruudellista tai sinfonista tunnelmaa. Horký käyttää laitetta säästeliäämmin. Metallinen avaruussoundi syntyy yhtä lailla klavinetin tehosteista ja Morávekin kaiutetuista ja suodatetuista kitaralinjoista. Horký käyttelee myös taitavasti halpaa monofonista Yamaha SY-sarjan syntetisaattoria. Sen tehdassoundeista hän saa kiskottua esiin täyteläisen aaveulinan ”Hlasy stínůn” (”Varjojen ääniä”) levottomiin jazzrockinstrumentaaleihin ja erilaisia robotteja ja tietokoneita kuvaavia pärpätyksiä, sähinöitä ja tikityksiä, joissa on myös kunnolla särmää.

Elektroninen kokeilu ja mekaaninen svengi yhdistyvät hullunkurisimmin, kun robotit pääsevät ääneen omassa hymnissään ”Hymna robotů”. Pelcin maukkaan basson ankkuroiman, mekaanisen mutta silti hitusen funkin svengin ja sähköiskumaisten syntikan säestyksellä robotit parpattavat suodattimien läpi, kuinka niiden maailma on pelkkiä hyperfunktioita ja yhtälöitä. Ei yhtä koleeta kuin huudella ”Vyhladit!”, mutta paljon hauskempaa. Itse asiassa tuntuu, että Progres 2 tekee rokimman ja vielä hillittömämmän version Kraftwerkin melkein samaan aikaan julkaisemasta ”We Are the Robotsista”. Proto-synapop-hörhöily osoittaa, että huumorikin hiipii yhtyeen vakavamielisen musiikin varjoissa.

Tarina on enemmän kuin kappaleidensa summa, mutta parhaiten albumi tunnetaan sen raskaimmasta raidasta. ”Planeta Hieronyma Bosche II” paalujunttaa järkälemäisellä kitarariffillä, mutta Klunkan rohisevasti laulama mollimelodia sai alkunsa muunnelmana vanhasta slovakkialaisesta kansanlaulusta ”To ta Hel’ pa”. Proto-folkmetallista kappaleen kohottavat kirskuvan komeaksi kasvava pitkä kitarasoolo ja teräksiset koskettimet taustalla. Yhdessä ne tasapainottavat riffin ruosteisesta raskautta ja kiillottavat sen säihkyväksi metalliksi.

Mutta… onko siinä sanomaa?

Viimeksi mainittu laulu aiheutti ongelmia studioversion kanssa. Sanoituksessa avaruuslentäjää kehotetaan pakenemaan planeetalta, koska sitä hallitsee julma kuningas nimeltä heroiini. Käsiohjelman libretossa selitetään, että koko planeetan kaasukehä koostuu heroiinista! Siinä voi sanoa, että ongelma on lähtenyt pahasti käsistä tai sitten planeetan kemialliset prosessit ovat olleet hyvin erikoisia. Kyseessä ei ole mikään huumeita ihannoiva tykityslaulu, vaan tekstissä heroiini kylvää kuolemaa, kurjuutta ja hulluutta, vain hieman runollisemmilla kielikuvilla kuin mitä vaikka Irvine Welshiltä irtoaisi. Laulun ensimmäisen osan teksti kuvasi planeetan hippipsykedelian kuvastolla pastoraalisena utopiana vailla tekniikkaa tai aikaa. Toinen osa paljastaa kaiken pelkäksi illuusioksi, ja seuraavassa kappaleessa ”Velká noc” (”Suuri yö”) sateenkaarenvärinen trippi happanee kalmanhajuiseksi noitasapatiksi (tämän kappaleen filmiä varten ne Brnon syrjäytyneet rekrytoitiin rällästämään). Näin linkitettynä tarina tuomitsee kaiken huumekulttuurin luisuna iloisesta tajunnanlaajentamisesta suoraan kovan kaman rappioon.

Tämä oli silti liikaa sensuurille. Huumeongelma oli todellinen Tšekkoslovakiassa aivan kuten dekadenteissa kapitalistimaissa, mutta täällä sitä ei kyllä aiottu myöntää. Yhtye ei silti halunnut sanoittaa kappaletta uudelleen tai jättää sitä pois, sillä se oli olennainen osa tarinaa. Ongelma ratkesi niin, että levyversiolla sanat korvattiin pelkillä scatmaisilla vokaaliäänteillä. Yhtye julkaisi studioversion alkuperäisillä sanoilla vasta vuonna 1999. Omasta mielestäni sensuroidun version raaka, korkea hoilaus toimii kahta paremmin. Sitä paitsi kertosäkeen huipentava sana ”heroin” on kyllä täysin erotettavissa, jos tietää vähänkin mitä kuunnella, kuten kappaleen konsertissa kuulleet fanit tuolloin täysin tiesivät.

”Planeta Hieronyma Bosche II:n” kestävästä suosiosta kertoo jotain se, että yhtye julkaisi siitä vuonna 2020 uuden virallisen videon. Tehostetekniikan kehitys salli kuvittaa Pavel Váněn astronautin seikkailut huume- ja museoplaneetoilla.

Sensuuri ei loppunut tähän. Hykerryttävästi nimetty ”Moře suchou nohou přešel jsem” (”Ylitin meren kuivin jaloin”) kertoo pidätettyjen kitarasointujen säestyksellä sekä basson ja syntetisaattorin kromaattisen instrumentaaliyhteispelin tauottamana, kuinka avaruusmatkaaja kohtaa humanoidin, joka on vieraillut maapallolla tuhansia vuosia sitten. Tämä osoittautuu Jeesus Kristukseksi, joka tympääntyneesti voivottelee, kuinka hän saapui tuomaan rauhan sanomaa ihmisille ja kuinka hänen seuraajansa saivat vallanhimossaan aikaan vain vainoa ja kärsimystä. Ja hän korostaa, ettei hänen isänsä ollut mikään jumala. Erich von Dänikenin kaltaiset sepustelijat myivät lännempänä tuohon aikaan hyvin rationalisoimalla uskontojen ihmekuvauksia näennäistieteellisillä kuvitelmilla, mutta täällä levy-yhtiö ei niellyt tällaistakaan viittausta kristinuskoon. Manin puutteessa tuottelias sanoittaja ja kääntäjä Vladimír Čort värvättiin muokkaamaan teksti uusiksi. Nimellä ”Tisíce mých oči” (”Tuhannet silmäni”) äänitetty studioversio hämärtää avaruusmessiaan identiteetin ja keskittyy listaamaan rikoksia, joita vierailijaa hyväksikäyttävät uskonnot ja rauhan sanomalle vihamielinen kansa tehtailivat. Rock on saanut osakseen syytöksiä kristinuskon rienaamisesta Yhdysvalloista Etelä-Afrikkaan, mutta tuohon aikaan Tšekkoslovakiassa pelkkä aiheen mainitseminen saattoi panna sensorin punakynän viuhumaan. Kristus karkotettiin myös ”Muzeum planety Zeměn” viimeisestä säkeestä.

Huumeiden ja uskonnon kuumat perunat kiinnittävät portinvartijoiden huomion, mutta heiltä meni ohi albumin hienovaraisempi kritiikki. Tarinan keskeinen aihe on yksilön pako saastuneesta ja materialistisesta Maasta paremman elämän toivossa. Moni tšekkoslovakialainen oli tehnyt näin Prahan kevään ja normalisoinnin myötä ja moni haaveili seuraavansa heitä. Tämäkin oli kipeä paikka hallinnolle. Konsertteja varten painetussa mustapohjaisessa käsiohjelmassa kerrotaan, kuinka lentäjän pakoa siivittävät muistot ihmiskunnan historian julmuuksista, vaikka itse planeetta huutaa häntä jäämään. Vietnamin palavien kylien ja Hitlerin keskitysleirien lisäksi Oskar Man uskalsi mainita myös Stalinin ”leimaamassa kuolemantuomioita”. Sitä ei olisi katsottu hyvällä Neuvostoliiton konsulaatissa, mutta kukaan sieltä ei ilmeisesti vaivautunut rock-konserttiin. Teksti ei päätynyt tietenkään levytettyihin lauluteksteihin, mutta konserttiyleisön joukossa nyökyteltiin hiljaista hyväksyntää. Kyseessä on kirjaimellinen eskapismi: pako sortavasta todellisuudesta itse luotuun maailmaan. Avaruuden näkivät pakopaikkana ja potentiaalisena utopiana myös rautaesiripun toisella puolella yhtyeet kuten Hawkwind ja Magma.

Albumilta löytyy kuitenkin monta mahdollista viestiä, sekä mukautuvaista että kumouksellista. ”Hlasy stínůn” keskiosassa planeetallaan kosmosta kiertelevät avaruusolennot pitävät pitkän saarnan ihmiskunnan rasismista, nationalismista ja kullanhimosta pelkkien urkujen säestyksellä. Näitä paheitahan harrastettiin ainoastaan taantumuksellisissa länsimaissa (juu, juu), joten tarinan Maan voidaan selittää myös kuvaavan kapitalismin rappiota eikä voittoisan sosialismin tulevaisuutta.

Tarinan keskiössä on yksilön ja kollektiivin suhde, eikä sitä käsitellä yksiselitteisesti. ”Země 2555” kajauttaa kohoavan laulukoukun ”sám, každý sám” ja kiepauttaa sen sitten asteittain alas möreä-ääniseen syöveriin. Eli ”yksin, aivan yksin” on yksilön kurotettava tähtiin, kun maaemo on käynyt liian vanhaksi tälle ”Ikaroksen pojalle”. Yhä ylös hän yrittää, mutta pudotus kertoo myös, että yksinyrittämisellä on hintansa. Koukku palaa hätäisempänä, raaemmin ilmaistuna ja ennen kaikkea yksinomaan putoavana ”Vesmírný kolotočin” (”Kosminen karuselli”) R & B -sävytteisessä paahdossa. Tässä vaiheessa tarinaa matkaaja kokee tunnontuskia siitä, että on itsekkäästi pettänyt ihmiskunnan luottamuksen ja varastanut tähtialuksen. Nyt yritys löytää turvapaikka tähdistä alkaa tuntua toivottomalta, todelliselta harharetkeltä.

”Yksin” kajahtaa vielä ”Jízdní dráhyn” (”Rautatie”) kuvauksessa planeetasta, jonka robotit ovat autioittaneet biologisella sodankäynnillä. Härnäävästi se lauletaan albumin ehkä sankarillisemmalla melodialla ja säestys urkuineen ja leveästi valittavine kitaroineen on lähimpänä keskitien rockia. Laulusäkeistöjen välissä instrumentaalijaksojen ilkeät syntetisaattoririffit ja kaaosta lähentelevä ryhmätyöskentely kertovat uhan luonteen. Päähenkilö näkee tietokoneen luoman kaksoisolennon itsestään, ja tajuaa robottien aikovan lentää hänen tähtialuksellaan Maahan siivoamaan senkin haitallisesta orgaanisesta aineksesta. [1] Seuraa viimeinen kuumeinen instrumentaali ”Honička” (”Takaa-ajo”), jossa Horkýn hellittämätön syntetisaattorisuihkutus ja urkuriffit muistuttavat jo hieman brittien progemiesten kädenjälkeä. Se päättyy räjähdyksen ääneen: matkaaja tuhoaa robotteja ohjaavat tietokoneaivot, mutta samalla tekee tähtialuksestaan ”hopeisen sarkofagin” ja itsestään haaksirikkoisen. Hän uhrautuu siis ihmiskunnan tähden.

”Výkřik v Proxima Centauri” (”Huuto Proxima Centaurissa”) palaa vielä kerran muunnelmaan ”Píseń o jablkun” teemasta. Jälleen alkuperäisessä sävellajissaan mutta aivan perusointuihinsa riisuttuna se soi vain jousisyntetisaattorin ja valittavan kitaran voimin kylmänä ja kirkkaan autioina kuin avaruuden ”tähtihaaremi”, joiden seasta kertoja metsästää turhaan ”toivon sinistä kauristaan”, maapalloa, kuin haaksirikkoinen Odysseus ilman laivaa ja edes lemmekästä nymfiä seurana. Vaněn ääni laulaa väristen kulmikkaaksi katkotun melodian ja nousee viime teokseen korkeaan pideltyyn nuottiin, ”tak sám”. Teksti kääntää ”Země 2555:n” retorisen asetelman ympäri ja näin täydentää kerronnan kehän: kertoja, joka lähti rehvakkaasti etsimään itselleen Äiti Maan nuorempaa ja vetävämpää siskoa, rukoilee nyt katkerasti kaivaten saavuttamatonta emoaan kuin tuhlaajapoika. Loppu voitiin varmasti myydä sensuurille useammallakin ideologisesti turvallisella tulkinnalla: ihmiskunnan marttyyri pelastaa kollektiivin sotilaallisteollisen kompleksin tuhovoimalta, tai sitten individualistinen pako sivilisaation huomasta vie vain epäsosiaaliseen kaaokseen ja päättyy hedelmättömään yksinäisyyteen.

Jotain hedelmää tragedia kantaa vielä lopussa, sillä jylhän avaruusteeman lisäksi lopukkeessa kertautuu aiemmin ”Píseńin” yhteydessä kuultu nouseva fanfaarimainen melodianpätkä. Äidiltä saatu siemen itää vieraan planeetan mullassa, (lähes yhtä epätodennäköistä kuin että planeetta sattuu olemaan olosuhteiltaan lähes identtinen maan kanssa ja synnyttänyt oman humanoidipopulaationsa, mutta näinhän näissä tarinoissa mennään) ja lopulta Proximan alle nousee omenapuu, pala Äiti Maata, lievittämään ”hullun vanhan miehen surua”. Elämä saa siis uuden mahdollisuuden kuolleella planeetalla.

Jälkeenpäin

Dialog s vesmírem yhdistää raskasta rokkia, elektronista soundia, jazzvaikutteita ja mieleenpainuvia lauluja omaperäiseksi yhdistelmäksi. Näiden avulla Progres 2 kertoo monisärmäisen tarinan, jossa on taidemusiikin laulusarjojen tapaan eeppinen aihe, runollinen ilmaisu ja toistuvia musiikkiaiheita. Jopa vajavaisena studioversiona se on mielestäni yksi progressiivisen rockin kiehtovimpia tarina-albumeita.

Albumi kantoi hedelmää yhtyeelle ja myös epäluuloiselle levy-yhtiö Pantonille, joka sai seuraavat viisi vuotta pyöräyttää vuosittain uusintapainoksen levystä. Tässä kohtaa Pink Floyd -vertaukselle on pohjaa, sillä tšekkiläiselle rockille sen katsotaan merkinneen vastinetta The Dark Side of the Moonille (1973). Progres 2 teki vielä muutaman levyn ja parikin konseptialbumia, mutta niistä ei ollut täyttämään edeltäjänsä saappaita. Studioalbumin kuusi ensimmäistä kappaletta muodostivat uudelleen kasatun yhtyeen konserttien huipennuksen vielä 2020-luvun alussa. [2]

[1] Tälle kohtaukselle on tekstikin nimeltä ”Djovník” (”Kaksoisolento”), mutta itse laulusta ei ole tallennetta. Tekstin perusteella sävellys vaikuttaisi ”Hymna robotůn” kertaukselta.

[2] Tässä kirjoituksessa on käytetty apuna Dialog s vesmírem -albumin CD-vihkoihin painettuja saatesanoja ja librettoa sekä Petr Gratiasin ja Pavel Váněn bändihistoriikkia V erbu Progres : kompletní historie legendárný artrockové kapely (Jota, 2014). On kulunut melkein neljännesvuosisata ensikosketuksestani tähän albumiin. Oli siis aikakin saada tämä kirjoitettua!

Isildurin Turman jazzit

Ruotsalaisen progressiivisen rockyhtyeen Isildurs Banen ensimmäinen ja neljäs LP-julkaisu, Sagan om den irländska älgen (1984) ja Sagan om ringen (1988), istuivat tyyliltään ja tunnelmaltaan mainiosti yhteen, kun ne julkaistiin ensi kertaa digitaalisessa muodossa samalla CD-levyllä vuonna 1992. Yhtä sopusointuisesti jakoivat kiekon Saganien välissä julkaistut Sea Reflections (1985) ja Eight Moments of Eternity (1987). Samaan aikaan niissäkin kuuluu yhtyeen jatkuva kehitys.

Sea Reflections nostaa etualalle Isildurs Banen tyylissä alusta asti mukana olleen pehmeän fuusiojazzin varsinkin täydentämällä säveltäjä Mats Johanssonin kosketinsoittimia ja Mats Nilssonin sähkökitaraa saksofonin, vetopasuunan ja trumpetin triolla sekä antamalla Jan Severinssonin kromaattisille lyömäsoittimille entistä enemmän tilaa. Pois jäävät sen sijaan folkmaiseen rockilmaisuun kuuluvat lauluosuudet ja huilu sekä viittaukset J. R. R. Tolkienin tuotantoon, josta yhtye otti nimensä.

Tai siis melkein, sillä ”Bilbo” alkaa Konnun ilmalta tuoksahtavalta melodialla, mutta sitten sovitus vie punastelevan hobittiparan jonnekin savuiselle jazzklubille flyygelitorven unelmoivasti tuuttaamalla melodialla ja soololla, joita lyömäsoittimet ja laulava nauhaton basso kauniisti täydentävät. Valtaosalle albumia näyttää kuitenkin mallin avauskappale ”Blizzard”. Se tömistelee ja svengaa vastustamattoman menevästi torvien ja syntetisaattorien tiheästi synkopoiduilla melodisilla riffeillä. Välillä kitara tai saksofoni päästelee soolon, jonka improvisaatiot pysyvät kuitenkin diatonisina. Loppua kohti näitä ladotaan melodioiden päälle, kun ne ja Kjell Severinssonin rummutus kasvattavat intoa aivan kuin lumimyrsky puhureitaan.

Meno on siis ”sinfonisesti” sovitettua, jazziin päin kallellaan olevaa pirteää rockia. Kaikki on selkeästi sävellettyä ja vahvasti orkestroitua, niin että jazzille tyypillinen yksilökeskeinen improvisaatio pysyy tiukoissa karsinoissa ja riitasointuisempi kromaattisuus ei pääse lainkaan aitaukseen. Sen sijaan energiaa ja vaikeitakin rytmisiä temppuja löytyy, varsinkin nimikappaleen ensimmäisessä osassa. Johanssonin analogiset syntetisaattorit ovat pysyneet samoina Sagan om den irländska älgeniltä, mutta ne kuulostavat sliipatummalta, joten yhdessä sähköpianon, paikoin käytettyjen sähköisten Simmons-tomien ja päivitetyn tuotannon kanssa vaikutelma on edeltäjäänsä kiillotetumpi, modernimpi, paikoin muovisempikin. Painostukset hieman vaihtelevat: viimeisissä kappaleissa ”Top Secret – UFO” (!) ja ”The Story of Chester and Sylvester” varsinkin torvien osuuksissa kuulee enemmän valtavirtaisempia jazzkuvioita.

Isilduurit pitävät turpansa kiinni Sea Reflectionsilla, mutta esittävät silti takakannessa, että levy on kirjoitettu ylistämään mahtavaa merta, surkuttelemaan sen saastumista ja kiittämään sitä suojelevia. Nimien perusteella konsepti ei veny kattamaan kaikkia sävellyksiä, paitsi jos määrettä venytetään kuin tuhotestauksessa: ”Batseba” ei tainnut käydä järveä edempänä peseytymässä ja Bilbonkin merikokemukset rajoittuivat purjehdukseen Valinoriin.

Lähimpänä merta kalastelee nimisävellyksen toinen osa. Vedellisen tehosteintron lisäksi meri tuntuu aaltoilevan levollisen rummutuksen ja vibrafonin keijuttamassa 3/4-rytmissä, ja päämelodian kansanomaiset rytmiset kadenssit voisivat sopia merimieslauluun. Näiden ympärille rakentuvat sitten sinfonisen rockin tyyliset rikkaat sovitukset, joissa sähkökitaran ja syntetisaattorin sooloja kerrostetaan urkujen, sähköpianon ja myös mellotronin kuoroilla. Kappale on albumin toinen huippukohta ja sen perinteisesti ”sinfonisin” sävellys.

Isildurs Banen vahvuus on edelleen tarttuvassa melodisuudessa, joka on valoisaa ja toiveikasta sortumatta imelyyteen. Kitaristi Nilssonin ainokainen sävellys ”Poseidon” lipsahtaa lähimmäksi ajan höttöisempää popjazzia. Alkuaikojensa heikoimmalla levylläkin Isildurs Bane tekee laadukasta ja omannäköistä jälkeä.

Seuraavalla levyllä Eight Moments of Eternity yhtye pakittaa hieman. Jazz jää, mutta puhaltimet antavat enemmän tilaa kosketinsoittimille, kappaleiden välille tulee enemmän tyylillistä liikkumatilaa ja jopa huilu palaa kehiin heti albumin alussa. Albumiin on myös rakennettu Sagan om ringenin tapainen musiikillinen kehys. Levyn ääripäissä ”Lady in Green” ja ”Above the Roofs” keinahtelevat samanlaisessa unenomaisen ilmavassa äänimaailmassa, jonka ne täyttävät hitaasti turpoavilla ja lumoavan laulavilla kitara- ja syntetisaattorimelodioilla. Toisin kuin Saganissa, melodiat ovat erilaisia, mutta ne nousevat samanlaisesta E-duuripohjaisesta kierrosta ja kasvavat sinfonisen rockin malliin. Samasta äänimaailmasta lähtee myös ”In the Same Class”, missä sähköpianon, pehmeän syntetisaattorin ja kitaran yhteispeli muistuttaa Lyle Maysin ja Pat Methenyn soundia. Sen melodia myös aaltoilee kutkuttavasti valon ja varjon välillä, soolojaksot kuljettavat sävyjä barokista flamencokitaraan.

Toisaalta jazz-funk-taustainen Frederick Janacek tuo basso-osuuksiin lisää funkkiutta, mikä kuuluu erityisesti ”Gheelissä”: hän poksauttelee kieliään urakalla riffipohjaisessa alkuosassa ja siirtyy tiukan pumppaavaan menoon jälkiosan kiihtyessä kunnon kiitoon saksofonin rapsodisen soolon ympärille. Eight Moments of Eternityn tuotanto viekin Isildurs Banen hissin lähimmäksi 80-lukulaista sliipattua jazzsoundia, jota jotkut haukkuivat fuzakiksi. Mutta sävellyksissä ja soitossa ei ole mitään hissimäisyyttä. Myös sovituksissa yhtye menee edellistä albumia rohkeammin eri suuntiin. ”Factory Man” on lähimpänä suoraa rockia, ja se kuvaa teollisuustyön mekaanista kuluttavuutta hellittämättömällä bassolinjalla, hektisillä puhaltimilla ja rytmisillä hälyäänillä. Kaikki nuo keinot ovat koeteltuja, mutta ne toimivat myös tässä kappaleessa. Ja ”Happy Hiphop” on iloista mutta ei hiphopia.

Albumin paras raita ja erottuvin sovitus löytyvät silti ”The Second Stepistä”. Barokkimaista juhlamusiikkia muistuttavaa riemukasta melodiaa ja vilistävää väliosaa vauhdittaa puhaltimien, bändin ja erityisesti laulavan soolokitaran lisäksi jousikvartetti. Kappale on albumin kompaktein eikä siinä ole mitään turhaa. Se vihjaa suunnasta, johon Isildurs Banen progressio veisi seuraavaksi. Maanläheisen folkin ja synteettisen jazzin jälkeen olisi aika laajentaa sinfonista rocksoundia kohti aitoa fuusiota orkesterisoinnin ja taidemusiikin kanssa. Isildurs Banen musiikki ottaisi suurimman yksittäisen edistysaskeleensa albumilla, jonka innoituksena eivät olisi meri, Keskimaa tai ydinsota vaan erään vaatimattoman postinkantajan poikkeuksellinen elämäntyö.

John Carpenter ja kasarikauhun ääni

Synkkää ja primitiivistä halvalla ja nopeasti. Nämä ovat määreitä, joilla on usein luonnehdittu yhdysvaltalaisen ohjaajan, säveltäjän ja kosketinsoittajan John Carpenterin musiikkia. Suurin osa siitä on tehty hänen omiin elokuviinsa, jotka edustavat enimmäkseen kauhu- tai jännityslajityyppejä, mutta vanhoilla päivillään miehestä on kuoriutunut myös sooloartisti, joka julkaisee uutta musiikkia ja konsertoi poikansa Cody Carpenterin ja kummipoikansa Daniel ”Kinks-Daven poika” Daviesin kanssa. Carpenterin isä oli musiikkitieteen tohtori, joka pani poikansa opiskelemaan viulua, mutta Carpenter hylkäsi klassisen koulutuksen ja siirtyi rockmusiikin pariin. Silti hänen pääasiallinen soittimensa on ollut syntetisaattori, ja valtaosa hänen musiikistaan on elektronista ja instrumentaalista. Näistä ristiriitaisen tuntuisistakin lähtökohdista on sitten syntynyt suosittua ja aikoinaan edistyksellistäkin musiikkia. Millaista Carpenterin musiikki sitten on ja miksi?

Aloitetaan alusta. Halpa pätee Carpenterin musiikista puhuttaessa siksi, että hän myöntää tarttuneensa syntetisaattoriin ensisijaisesti siksi, että tekniikka oli kehittynyt sen verran, että hän pystyi luomaan tyydyttävän suurellista musiikkia yksin ja vähällä rahalla. Hänen ensimmäinen ohjauksensa, alun perin opiskelijatyöstä lähtenyt Dark Star (Pimeä tähti, 1974) on eräänlainen halpahalli- ja komediaversio 2001: A Space Odysseysta (2001: Avaruusseikkailu, 1968). Syntetisaattorit olivat ainoa taloudellisesti kestävä tapa tuottaa elokuvan musiikki, ja ulkoavaruudella ja elektronisella musiikilla oli jo yhteistä historiaa parinkymmenen vuoden ajalta. Dark Starin pääteema lainaa myös sumeilematta lajityypin historiasta: kahden sävelen ostinato ja vibratosta epävakaat soundit ovat kuin Bernard Herrmannin tunnussävelmästä televisiosarja The Twilight Zoneen (Hämärän rajamailla), kun taas isot ryskyvät soinnut noudattavat vanhoja Hollywoodin jännityskaavoja. Elektroniikka antaa niille sopivan silauksen, mutta Carpenter ei ollut itsessään kiinnostunut elektronisesta musiikista. Syntetisaattorit olivat vain sopiva työkalu, kun ei ollut rahaa orkesteriin eikä taitoa kirjoittaa sille partituuria. Mies, syntetisaattori ja moniraitanauhuri riittivät, koska niiden täytyi riittää. Kukaan ei välttämättä ajatellut tuolloin, että järjestelyssä piilisi myös elokuvamusiikin tulevaisuus.

Carpenter ei siksi nähnyt mitään ongelmaa käyttää samaa elektroniikkaa nykyajan urbaaniin ympäristöön sijoittuvassa jännityselokuvassa Assault on Precinct 13 (Hyökkäys poliisiasemalle, 1976). Syntetisaattoreilla ja rumpukoneella toteutetun pääteeman juuret ovat silti modernin urbaanit. Argentiinalaisen Lalo Schifrinin musiikki Dirty Harryn (Likainen Harry, 1969) vakiinnutti jazzrockvaikutteiset riffit ja rytmit ajan uuden kovaksikeitetyn rikoselokuvan ääniraidaksi. Carpenter menee trendin mukana toistuvan basso-ostinaton synkoopeissa ja tavassa, jolla hän käyttää sähköpianoa muualla elokuvassa, erityisesti lyyrisemmässä ”Julie’s Themessä”. Ostinaton toinen vaikute oli kuitenkin suoraan ajan raskaasta rockista, eli Led Zeppelinin ”Immigrant Song”. Sen bassokuvion tapaan ”Assaultin” ostinato tekee loikan ylöspäin neljännellä nuotilla. ”Immigrantin” oktaavin sijaan se vain jää synkempään pieneen terssiin. Robert Plantin kiljaisua kahdeksan tahdin jälkeen vastaa läpitunkeva korkea syntetisaattorinuotti, joka putoaa ilkeästi syvyyksiin. Zeppelinin laulua hitaampi tempo taas kasvattaa uhkaavuutta.

Tässä kuuluvat jo Carpenterin elokuvamusiikin peruskivet: hellittämätön rytmi, minimalistinen sovitus, selkeät elektroniset soundit ja rockpohjainen sävellystyyli, jossa asioita pikemminkin improvisoidaan lyhyiden toistuvien rakenteiden päälle kuin kehitellään kuvaan sopivaksi. Juuri äänimaailman autius, sen tyylilajiin sopiva karheus teki ”Assault on Precinct 13:stä” kultakimpaleen varsinkin hiphop- ja teknosamplaajille. Elokuviensa kautta Carpenter vaikutti myös 80-luvun musiikin soundeihin.

Suurimman hitin ja vaikutuksen hän sai aikaan tietysti musiikillaan kauhuelokuvaansa Halloween – naamioiden yö (1978). Tunnusteema, jonka eteen yleensä liitetään adjektiiveja kuten ”ikoninen”, syntyi miehen omien sanojen mukaan suoraan rockmusiikin vaikutteista. Herkeämätön ylärekisterin pianokuvio kilkuttaa vain kolmea nuottia, joista muodostuu ylinousevia sointuja alla murisevien syntetisaattorien mukana, kun ne siirtelevät harmoniaa kromaattisilla laskuilla tai nousuilla pitkin kokosävelasteikkoa. Mallina oli Mike Oldfieldin Tubular Bellsin (1973) alkuosa, joka leimautui pysyvästi kauhuelokuvamusiikiksi The Exorcistissa (Manaaja, 1973). Toisaalta rumpukoneen rockrytmiikka ja analogiset syntetisaattorit eivät tulleet Oldfieldiltä vaan italialaisen Goblin-yhtyeen musiikista Dario Argenton kauhuelokuviin Profondo rosso (Verenpunainen kauhu, 1975) ja Suspiria – tappavat kuiskaukset (1977). Oldfieldin ja Goblinin tapaan Carpenter sävelsi käytännössä instrumentaalista rockia, joka ei niinkään perinteisen yhdysvaltalaisen elokuvamusiikin tapaan seuraa ja tue kuvan tapahtumia kuin luo tunnelmaa omalla logiikallaan, joka ajoittain tuntuu pursuavan yli rajojensa ja ottavan vallan kuvakerronnasta.

Rockmusiikki oli vallannut alaa perinteiseltä orkesterimusiikilta elokuvissa 60-luvulta lähtien, mutta musiikki koostui silloin yleensä erillisistä lauluista. Carpenter taas rakentaa perinteisen taustamusiikin rockin ja elektroniikan keinoin. Harmonisesti ”Halloween”-teema tarpoo tuttuja jännitysmusiikin latuja, mutta soundit ja rytmiikka, joka kulkee yhtä monomaanisesti kuin elokuvan murhaaja, olivat uutta. Ne ovat tarttuvia, raakoja ja hermostuttavia. Ne itse asiassa pelastivat elokuvan, sillä koeyleisö suhtautui nuivasti ilman tunnussävelmää esitettyyn ensiversioon. Elokuvamusiikin käytänteiden mukaan Carpenter kehrää valtaosan Halloweenin musiikista tuon teeman aineksista. Hän paloittelee ja toistaa sitä hitaammin (”The Haunted House”, ”Laurie’s Theme”), sovittaa sointukulkua uudelleen tai käyttää sen kimeitä syntetisaattorisoundeja elokuvan sokkipistoissa. Näissä vuoroin matalien urkupisteiden ja viiltävän korkeiden iskujen malli oli Bernard Herrmannin vaikutusvaltainen musiikki Psykoon (1960). Kaikki tämä syntyi hikisen nopealla tahdilla.

Halloweenin menestyksen myötä seuraavat viisi vuotta valkokankailla mellasti joukko samanlaisia teinejä lahtaavia veitsenheiluttajia toinen toistaan aivottomammissa (vaikka osa esittelikin aivomassaa kameralle) jäljitelmissä. Joissakin näistä elokuvista, kuten Friday the 13th (Perjantai 13., 1980) ja The Prowler (Rosemaryn murhaaja, 1981), käytettiin perinteisempää orkesterimusiikkia, mutta monet tehtiin vähällä rahalla ja vähällä osaamisella, joten ne seurasivat Carpenterin mallia. Syntetisaattorimusiikkia, nopeasti ja halvalla, muodostui muoti-ilmiöksi kauhuelokuvassa, ja käytäntö levisi myöhemmin muuallekin. Halloweenin jatko-osissa samoja ideoita toistettiin vuosikymmenestä toiseen Carpenterin itsensä tai muiden säveltäjien toimesta.

Carpenterin vaikutus kuului silloinkin, kun hänellä oli varaa palkata joku muu tekemään musiikki elokuvaansa. Siinä missä Carpenter oli löytänyt kulmikkaan rytmisyyden ja rajoitetuilla sovituskeinoilla luodut sokkitehot ensimmäisenä Bernard Herrmannin musiikista, yksinkertaisen tarttuvien teemojen tehon mallin hän sai Ennio Morriconelta. Niinpä vain klassisen orkesterisävellyksen ja ylitsepursuavan melodisuuden maestro Morriconekin loi yhden uransa minimalistisimmista, hienoimmista ja carpentermaisimmista musiikeista elokuvaan The Thing – ”se” jostakin (1982), kun Carpenter sellaista pyysi.

Carpenterin metodi palveli ennen kaikkea kauhuelokuvaa ja miehen omaa näkemystä siitä, mutta se mahdollisti erilaisia sävyjä oman karsinansa sisällä. The Fog (Usva, 1980) on Halloweeniä perinteisempi ja hienovaraisempi kummitustarina. Vastaavasti sen pääteema on hitaampi ja salaperäisempi: toistuva pianokuvio kulkee laajemman kuuden nuotin alan ja ennen kaikkea soi 4/4-tahtilajissa, rumpukoneen nakutus ja kolistelu on verhottu kummitusmaisella kaiulla ja kirkkourkuja matkiva syntetisaattori lisää aavemaista tunnelmaa. Musiikki liikkuu edelleen hieman levottomasti ylös alas hakien turhaan jännitteen purkausta, mutta maanisen uhan sijaan se maalaa ”usvaisempaa” yliluonnollisuuden tuntua.

Usvan musiikki onkin ehkä Carpenterin minimalistisinta ja samalla tehokkainta. Rytminen pulssi kutistuu hautajaissaaton nopeudella kalahteleviksi ylinouseviksi pariääniksi, kuin kummituslaivan kelloksi, ”The Fog Rolls Inissä” tai basson kauhistuttavaksi hakkaukseksi ”Reel 9:ssä”, ja näitä rakenteita ympäröivät sumun lailla syntetisaattorien urkupisteet ja suhinat. Hyvä elokuvan taustamusiikki on usein yllättävän harvaa ja pääsee pitkälle pitkillä urkupisteillä ja muutaman nuotin fraaseilla. Carpenter tekee onnistunutta, levylläkin hyvältä kuulostavaa musiikkia näillä keinoilla. Paljon on kyse myös soundeista: ilmeisesti Carpenter kurotti klassisista Moog-syntetisaattoreista esiin bassorekisterin paksut kalahdukset, epäinhimilliset sihinät ja alitajuisiin pelkoihin kurottavat surinat. Tekniikka tavoitti yksinkertaisin ja karkein keinoin perustavanlaatuisia tuntemattoman pelkoja – tätäkin tarkoitettiin, kun puhuttiin primitiivisyydestä. Musiikki antoi äänen näkymättömälle pelolle. Jälkikäteen katsottuna huomionarvoista onkin, kuinka Usva hämärsi musiikin ja äänitehosteiden rajaa ronskimmin kuin tuohon aikaan vielä oli tapana.

Elektroniset soundit ovat olennainen osa Carpenterin musiikin viehätystä, mutta häntä itseään ei alun perin kiinnostanut lainkaan elektroninen musiikki, mistä on osoituksena se, että hänellä on aina ollut joku apuna ohjelmoimassa sopivat soundit laitteisiin. 80-luvulla hän teki pitkään yhteistyötä äänisuunnittelija Alan Howarthin kanssa, joka osallistui myös sävellyksiin namikoiden vääntelyn lisäksi. Kaksikon ensimmäinen yhteistyö Escape from New York (Pako New Yorkista, 1981) (jossa miehet keksivät ensimmäisten joukossa käyttää videonauhaa sävellystyön yhteydessä) kuulostaa edeltäjiään isommalta ja teknisemmältä, koska käytössä olivat ARP- ja Prophet 5 -syntetisaattorit, joiden soundi erosi Moogeista. Elokuvan pääteema kuulostaa muutenkin teknisemmältä ehkä osin sen takia, että lajityyppi on kauhun sijaan lievästi futuristinen toimintaelokuva. Tuttujen bassojen päällä on siten tavallista enemmän sirkuttavia sekvenssejä ja melodia on aiempaa selvempi aiolinen koukku, joka etenee vastakkaiseen suuntaan basson kanssa. Se muistuttaa paljon Saksan elektronisen eminenssin Tangerine Dreamin tuolloista musiikkia. Carpenter on ilmaissut ihailleensa yhtyeen ensimmäistä elokuvamusiikkialbumia Sorcerer (1977). Osassa Paon raidoista kuulee kaikuja Sorcererin kappaleiden kuten ”The Call” tai ”Abyss” rassaavista tai huojuvista tekstuureista.

Myös Tangerine Dream tunkeutui tuolloin Hollywoodiin ja osin samalle synteettiselle palstalle Carpenterin kanssa. Molempien musiikkia leimasivat koneiden ylläpitämä rytmi ja synteettisen soinnin viehätys. Molempien vaikutus kuuluu myöhemmässä elokuvamusiikissa sekä 80-luvun elektronista estetiikkaa kierrättävässä synthwave-musiikissa. Elokuvan ulkopuolella Carpenterin vaikutus on ollut kyseenalaisempi. Tangerine Dreamilla oli jo takanaan vuosikymmen levyttävänä rockyhtyeenä, ja se julkaisi jatkuvasti uusia studioalbumeja elokuvamusiikin ja siitä tehtyjen levytysten ohella. Carpenterin profiili rajoittui elokuviin, ja hänen alkuperäisiä elokuvaäänityksiään alettiin julkaista levymuodossa vasta vuodesta 1983 alkaen. Se on ehkä hämärtänyt sitä, että hän loi jo hyvissä ajoin sellaisia rockvaikutteista elektronista musiikkia, joka nousi poplistoille 80-luvulla. Niiden tekijät ottivat varmasti mallia Tangerine Dreamin, Kraftwerkin, Jean-Michel Jarren tai Giorgio Moroderin levyiltä, mutta jotain saattoi tarttua korvaan myös elokuvateatterissa.

Ehkä iskevin ja primitiivisimmän energinen esimerkki on ”Christine Attacks (Plymouth Fury)” Stephen King -filmatisoinnista Christine – tappaja-auto (1983). Siinä syvä basso pumppaa joka neljäsosanuotin tahdeissa, jotka kuitenkin lipsuvat vähän väliä 4/4:sta 13/4:aan, korkea syntetisaattori kilkuttaa vajaita sointuja ja matala syntetisaattori toistaa kerrassaan alkeellista mutta purevaa pentatonista melodiaa. Se jyrää vastustamattomasti ja hienostelemattomasti kuin elokuvan kumipyöräinen kostaja. Lisäksi laulettuna se kävisi aivan hyvin ajan syntetisaattorirockista. Samalla se on vaikuttavampi kuin Carpenterin kaavamaisempi syntetisaattorirock ristiriitaisen vastaanoton saaneeseen hybridiseikkailuun Big Trouble in Little China (Säpinää Chinatownissa, 1986). Carpenterin sointi seurasi siinä 80-luvun kehitystä digitaalisempaan ja pinnaltaan kiiltävämpään suuntaan. Operoidessaan raivaamansa ekolokeron ulkopuolella Carpenter ja Howarth eivät aikaisempaa isommista resursseistaan huolimatta onnistuneet luomaan sellaista suurellista fantasia-toimintasoundia kuin mitä perinteisimmillä keinoilla operoivat aikalaiset olivat luoneet. Soundista myös puuttui aikaisempien töiden omaperäisyys.

Sen sijaan tutun kauhun parissa sama laitteisto saattoi vielä yllättää. Prince of Darkness (Pimeyden valtias, 1987) hyödyntää Emulator 2 -samplerin kuorosampleja ja hybridisyntetisaattori Prophet VS:n viiltävän lasimaisia soundeja. Edelliset tuovat haluttua uskonnollis-rituaalimaista tunnelmaa varsinkin tunnussävelmään, kuorotehosteet kun ovat kuuluneet tällaisiin antikristuksen tulolla pelaaviin elokuviin Jerry Goldsmithin The Omeniin (Ennustus, 1976) tekemästä musiikista asti. Jälkimmäisillä luodaan tehokkaan liikkuvia sointeja esimerkiksi ”The Devil Awakensin” pahaenteisesti vellovaan plasmaan. Vuosikymmenen loppuun mennessä syntetisaattoriteknologian käyttö oli yleistynyt elokuvamusiikissa ja Carpenterin alkupään oivallukset olivat jokapäiväistyneet.

Myöhemmin Carpenterin musiikki ajelehti avoimemmin rockin syliin varsinkin hänen yhteistöissään muiden artistien kanssa. Jim Langin kanssa sävelletty ”In the Mouth of Madness” (1994) on lähinnä syntetisaattoreilla maustettua kitararockia, johon särökitaran voimasointuriffi ja sooloilu synnytettiin Metallican ”Enter Sandmanin” (1991) vaikutuksen alaisena. Hevivaikutus syveni Ghosts of Marsin (2001) yhteistyöllä Steve Vain ja Anthraxin muusikoiden kanssa. Itse näen, että jälkimmäiseen ehdittäessä Carpenterin musiikin taso oli laskenut samaa tahtia kuin hänen elokuviensa suosio.

Pitkän musiikillisen historian pohjalta Carpenterin oli mahdollista 2010-luvulla tehdä tuolloin yllättävä hyppy elokuvamusiikista itsenäistä elektronista rockia julkaisevaksi ja esittäväksi artistiksi. Yhdessä Codyn ja Daviesin kanssa hän alkoi julkaista Lost Themes -albumeita, joita tätä kirjoitettaessa on kertynyt neljä. Nimen tosin antoi ensimmäiselle albumille (2015) levy-yhtiö Sacred Bones Reccords, jotta yleisö ajattelisi musiikin koostuvan käyttämättömistä elokuvasävellyksistä. Todellisuudessa musiikki oli lähtenyt liikkeelle isän ja pojan studiojammailuista ilman mitään ohjelmallista ideaa.

Mainoskoukku olisi silti helppo nielaista siimaa ja vapaa myöten, sillä niin tutulta albumien musiikki kuulostaa. Jälleen bassot jymähtelevät, rumpukoneet pitävät peruspotkua päällä, yksinkertaiset murtosointumelodiat kilahtelevat mollissa ja analogisten syntetisaattorien digitaaliset jäljitelmät pyyhkäisevät vähennetyillä intervalleilla katsojaa takaisin hämäriin 80-lukulaisiin kuvitelmiin, joissa veitsenheiluttajat, punasilmäiset kalmot ja Yhdysvaltojen vankilapolitiikan dystopiat säikyttelivät nuorta yleisöä rakeiselta filmiltä valkokankaalla tai nuhruiselta VHS-nauhalta putkitelevision kelmeydessä. Lähinnä Daviesin särökitara ja satunnainen metallivaikutteinen riffi tai soolo sijoittaa musiikin selvästi uudelle vuosituhannen rockmusiikin pariin. Carpenter soittaa samanlaista retrotunnelmallista syntetisaattorirockia kuin esimerkiksi ruotsalainen Anima Morte ja yhdysvaltalainen Umberto. Näiden artistien edustama musiikkityyli on velkaa myös Carpenterin elokuvamusiikille.

Kuvan kahleista vapautunut Carpenter saa antaa sävelten lentää vapaammin näillä albumeilla. Ja käyttäähän hän vapauttaan esimerkiksi ensimmäisen albumin ”Obsidianilla”, joka käy kahdeksassa minuutissa läpi teemoja, sovituksen muutoksia ja temponvaihteluita kuin pieni proge-eepos. Samoin ”Fallen” painelee todella intensiivistä syntikkarockia tarttuvalla melodialla. Nuoremmat kollegat ovat varmasti tuoneet uusia sävyjä ja vaikutteita peliin.

Carpenter ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen monipuolinen säveltäjä elokuvaurallaan, mikä korostuu näillä albumeilla. Toisin kuin elokuvamusiikissa, lyhyet, usein säkeistömuotoiset rocksävellykset kaipaavat enemmän melodista sisältöä, eikä Carpenterin annettava aina riitä tällä saralla. Varsinkin jälkimmäiseltä levykaksikolta löytyy tyhjää mahtipontisuutta. Yleinen tyyli ei myöskään juuri vaihtele levyltä toiselle. Kolmas osa Alive After Death (2021) ehkä käyttää hitusen enemmän goottilaisia sävyjä ja suurellisempaa soundia kuin aiemmat albumit, mutta neljännen osan Noir (2024) musiikki ei vastaa kappalenimien inspiraatioon muuten kuin ehkä käyttämällä enemmän pianomaisia sointeja. II (2016) on luultavasti albumeista sävellyksellisesti täyteläisin. Varsinkin kunnon albumiajan malliin kokonaisuudeksi järjestetty B-puoli tarjoilee monipuolisen kattauksen ”Dark Bluesin” teknokitarabluesista ”Utopian Facaden” vangelismaiseen sinfonisuuteen. Alkupuolella progemaisesti sovitettu ”Angel’s Asylum” muistuttaa, että Carpenterin musiikissa oli myös kevyemmän nättiä melodisuutta ahdistuksen seassa.

Levyjen myötä elpyi myös Carpenterin elokuvasävellysura. On huvittavaa, että kolmikko päätyi tekemään musiikin vuoden 2022 uuteen filmiversioon Stephen Kingin romaanista Firestarter (Tulisilmä, 1980). Carpenterin kun piti ohjata aiempi elokuvasovitus Tulessa syntynyt (1984). Toteutuneeseen elokuvaan musiikin teki Carpenterin roolimalli ja kilpailija Tangerine Dream. Olen aiemmin todennut, että Tangerine Dreamin musiikki osoittautui paljon paremmaksi ja kestävämmäksi kuin enintään keskinkertainen elokuva. Carpenterin musiikin lailla siitä tuli yksi 80-lukulaisen syntikkamusiikin kulmakivistä. Oy Carpenter, Carpenter & Davies Ab:n versio ei herätä samalla tavoin tunteita, mutta sekin onnistuu olemaan elokuvaansa parempi, koska Keith Thomasin ohjaus kykenee limboamaan Mark Lesterin version matalalle virittämän riman ali.

Jyskyttävää rytmiikkaa on Carpenterilla itse asiassa vähemmän, mikä voi heijastella halua ottaa eroa liian 80-lukulaiseen rumpukoneiden käyttöön. Tässäkin tekstuurit ovat modernimpia ja tummempia kuin Tangerine Dreamillä. Silti samantyyppinen rumpu- ja bassojyskytys yhdistettynä mataliin voimasointuihin ja myös Carpenterille ominaisiin ostinatoihin ilmestyy ääniraidalle kuvaamaan pyrokineettistä mellastusta kuten aiemmassakin versiossa. Sellainen lunastava melodinen noste, joka kannattelee Tangerine Dreamin musiikkia vielä tänäänkin, on kuitenkin paljon harvinaisempaa Carpenterin tulkinnassa. Näin ollaan melkein siellä, mistä lähdettiin: kuvittelemassa uudelleen sitä kuva- ja äänimaailmaa, jota autettiin luomaan.

Kierros läpi Carpenterin musiikillisen maailman päättyy sopivasti kokoelmaan Anthology (Movie Themes 1974-1998). Tällä Carpenter, Carpenter & Davies tulkitsee uudelleen Carpenterin tunnetuimmat elokuvateemat. Se luo sillan leffa- ja rokkari-Carpenterin kahden eri uran välille. Tulkinnat eivät loppujen lopuksi eroa hirveästi alkuperäisestä vaan monet toimivat syntikkarocktrion käsittelyssä aivan hyvin. Tämä vain vahvistaa käsitystä, että musiikin perustana oli aina rockin ”primitiivinen energia”. Samalla raskaampi ja modernin säröisempi sointi hukkaa jotain siitä salaperäisyydestä ja pelottavuudestakin, jota alkuperäisissä versioissa oli. Carpenterin kekseliäiden teemojen ja rytmisen energisyyden lisäksi miehen musiikissa viehättää myös salaperäisyys ja se tietty, osin aikaansa sidottu soundimaailma, jonka luomiseen vaikuttivat vahvasti muut kuin Carpenter itse. Samalla tavoin kuin edellä mainitun Anima Morten raskas kauhuproge tai esimerkiksi Goblinin entisen kosketinsoittajan Claudio Simonettin hevihenkisemmät tulkinnat yhtyeen materiaalista Daemonia-kokoonpanonsa kanssa kuulostavat paikoin enemmän koomiselta kuin jännittävältä, jotain Carpenterin musiikin lumosta karisee, kun se sovitetaan nykyajan bändisoundiin.

Tässä olen yrittänyt näyttää, että Carpenterin musiikki ei syntynyt tyhjästä, vaan sitä muovasivat elokuvamusiikin ja rockin käytänteet ja esimerkit, resurssien puute, tekniikan mahdollisuudet ja yhteistyökumppaneiden taito. Ja kuitenkin niistä syntyi omaperäinen ääni, joka vaikutti siihen, miltä elokuvamusiikki 80-luvulla kuulosti ja miten sitä tehtiin. 2000-luvulla hän ottaa mallia uudemmasta soundista ja nuoremmilta muusikoilta, joiden velka juuri hänen elokuvamusiikilleen on niin suuri, ettei sen vaikutusta pysäytä mikään velkajarru. Vaikutteet kiertävät. Mutta läpi kaiken pysyy tuo ”primitiivinen” rytmi ja melodinen minimalismi, tuo synkkyys ja energia. Ja teknologian kehityksen myötä se luodaan nykyään entistäkin halvemmalla, vaikka vanhemmiten luomisnopeus on hidastunut.

Marillion: Fugazi (1984)

Marillionin albumia Fugazi pidetään yleensä sekä klassisena vaikeana toisena albumina että parannuksena esikoiseen nähden. Ensin mainittua ei käy kiistäminen. Yhtyeellä oli vuosia aikaa valmistella Script for a Jester’s Tearin (1983) sävellykset, kun taas Fugazin musiikki täytyi puristaa muotoonsa työläästi kuin vesi kivestä keikkailun ja levy-yhtiön hoputuksen ohessa. Lisäksi äänitysprosessi venyi pahasti yli ajan ja budjetin, ja se tehtiin kahdeksassa eri studiossa. Tähän vaikuttivat yhtyeen puolivalmiiden sovitusten ohella ongelmat äänityslaitteistojen ja tuottaja Nick Tauberin kanssa.

Yhtye kehittyi selvästi ensimmäisestä levystä, mutta mielestäni ei yksinomaan parempaan päin. Selkein parannus tapahtui rummutuksen puolella. Mick Pointer perusti Marillionin, ajoi sitä eteenpäin ensimmäisinä vuosina ja pyöritti vaimonsa kanssa sen fanitoimintaa. Hän vain ei ollut rumpalina muiden soittajien veroinen. Yhtye antoi miehelle potkut (katkera Pointer siirtyi vuosikymmeneksi musiikista keittiöbisnekseen) ja kävi sitten lyhyessä ajassa läpi kolme rumpalia. Näistä Camelin alkuperäinen rumpali Andy Ward osoittautui henkisesti liian epävakaaksi ja teknisesti ylitaitava Jonathan Mover osoittautui liian amerikkalaiseksi ja elintavoiltaan liian siistiksi, joten hänet savustettiin ulos laulaja Fishin uhkavaatimuksella. Oikea kapulamies löytyi lopulta Ian Mosleysta, joka oli muita muusikoita yli puoli vuosikymmentä vanhempi ja hankkinut kiistämättömät progekannukset soittamalla Darryl Way’s Wolfissa, Tracessa ja Steve Hackettin bändissä. Hän toi Marillionin rummutukseen kaivattua varmuutta ja tukevuutta ja siivitti muitakin muusikoita tiukentamaan soittoaan.

Albumin singlet ”Assassing” ja ”Punch & Judy” ovatkin aiempaa tiiviimpiä ja iskevämpiä rocklauluja, joissa Mosleyn bassorumpu ja Pete Trewavasin basso lukittuvat täydellisesti. Hard rockmainen ”Assassing” kaventaa hieman bändin ja laulajan välistä tyylien eroa ja myös näyttää, että yhtye tähtää aikaisempaa modernimpaan ja teräksisempään soundiin, pois ilmiselvimmistä Genesis-lainoista (vaikka Mark Kelly vetäisee myös tuttuja murtosointuja muodikkaan pikkutakkinsa hihasta). Oli silti syynä tietoinen tuotantoratkaisu tai tekniset ongelmat, albumin soundista, jota hallitsevat varsinkin PPG Wave -syntetisaattorin teräskristalliset matot, puuttuu pontta, syvyyttä ja lämpöä. Kappaleessa mielenkiintoisinta on laulettu väliosa ja Steve Rotheryn kitarasyntetisaattorilla luomat arabialaissävyt introssa, jotka kaikki singleversio nimenomaisesti poistaa. Ilman niitä kappale ei juuri eroa edukseen ajan rocktarjonnasta.

Samoin ”Punch & Judyssa” 4/4-tahtilajin lauluosuuksien yksioikoinen Bo Didley -biitti vuorottelee progevastineensa eli 7/8-tahtilajin syntetisaattoribreikkien kanssa melkein kuin muodon vuoksi yhteen naitettuna. Säkeistöjen perkussiivisuus hokemalauluineen sopii toki kuvastamaan otsikon peribrittiläistä ja kineettistä nukketeatteria, mutta Fishin kailottavasti laulama kertosäkeistö ei riitä pitämään yllä omaa osuuttaan pop-proge-yhtälössä. Monet neoprogressiiviset yhtyeet seurasivat ja kompastelivat juuri näillä samoilla askelmerkeillä yrittäessään tehdä singlekelpoista materiaalia. Kappaleelle antaa häiritsevän pohjajännitteen se, että albumin napakimmassa tekstissä nuijaansa heiluttava herra Punch on keski-ikäistyvä aviomies, joka romanttisten fantasioiden romahdettua suunnittelee tappavansa vaimonsa vapautuakseen keskiluokkaisesta perhearjesta. Jostain syystä ”Punch & Judysta” ei tehty musiikkivideota. Ilmeisesti musiikkivideon ohjaajien oli vaikeampi kuvitella myyvää kuvitusta lähisuhdehelvetille kuin ”Assassingin” assassiinitilityksille. [1]

Mitä 80-luvun puolivälin rockvideolta odotettiin? Naiskauneutta, tuulikoneita, rokkareita mustissa laseissa, yksinkertaisia videotehosteita ja jokin juonentapainen esiintymiskuvien rinnalla. Simon Milne oli ohjannut Marillionille ”He Knows You Know’n” ja ”Garden Partyn” videot. ”Assassingiin” hänen ohjeenaan näyttää olleen lisätä värikkyttä, teknisyyttä ja pinnallista vauhtia.

Singlekärjiksi työnnettyjen sävellysten epätasaisuus leimaa myös pidempiä kappaleita kuten ”She Chameleon” ja ”Incubus. Niitä hallitsee myös samanlainen ongelmallinen mieskertojan näkökulma naisiin. ”She Chamelon” kuvaa kohtaamista bändärien kanssa, jotka teksti supistaa saalista hakeviksi liskoiksi tai ”vinyylihuoriksi”. Se kääntää tavallisen asetelman ympäri uikuttamalla, kuinka rocktähtikertoja onkin viettelijän avuton ja hyväksikäytetty uhri, vain uusi lovi designer-vyössä. Kyseenalaista kuvailua ei valitettavasti tue musiikki, joka rakentuu sinänsä mielenkiintoisen laskeutuvan urkukuvion ja basson variaatioiden yhteispelille. Kelly soittaa itsepintaisesti toistuvan kuvion parhaat päivänsä nähneillä kirkkouruilla hakien selvästi goottilaista tunnelmaa kromaattisen ja vähennettyä sointua hyödyntävään sointukulkuun, mutta ylimitoitettu toisto latistaa vaikutuksen eikä veltto väliosa pelasta päivää. Kappale tylsistytti niin muusikot kuin fanitkin eikä päässyt konserttiohjelmistoon.

Samat ongelmat vaivaavat kuitenkin myös monien suosimaa ”Incubusta”. Liian kauan sen A-osat vain junnaavat tasaisessa rytmissä ja minimaalisessa kahden soinnun kierrossa. Kappale herää eloon vasta Rotheryn tunteellisen soolon myötä, jossa mies kanavoi jälleen David Gilmourin melodista puolta samalla tavoin kuin ”Chelsea Mondayssa” (joka, hassua kyllä, muistutti aiheensa ja jurnuttavan sointukulkunsa puolesta ”She Chamelonia”). Tässä vaiheessa Marillionin uraa Rotheryn soolotyyli alkoi kehittyä huippuunsa, ja myöhempinä vuosikymmeninä hänen soolonsa olivat usein ainoa valopilkku yhtyeen kappaleissa. D-osan pidätetyt soinnut ja kerrostettu sovitus luovat kutkuttavan pohjan draaman loppunäytökselle, mutta kaiken kaikkiaan kappale jää liikaa Fishin sähisevän ja teatraalisen tarinankerronnan jalkoihin. Mies eläytyy huolestuttavalla innolla rooliinsa pornotuottajana, joka nöyryyttää entistä päätähteään ja rakastaan kesken tämän teatteriensi-illan West Endissä. Kun roolimallina on naisia raiskaava demoni (joka oli tuohon aikaan esiintynyt parissakin kauhuelokuvassa), tuntuu kyseessä olevan katkeruuden myrkyttämän mielen häiriintynytkin voima- ja kostofantasia.

Samalla tavoin Fish vertaa itseään inkvisiittori Torquemadaan huoritellessaan jälleen uskottomaksi epäilemäänsä naista mustasukkaisuus(melo)draamassa ”Emerald Lies”. Kappaleen A-osien epäsymmetrisesti jaettu 12/8-rytmi on sitä perinteisen kuuloista Marillionia, joskin samassa soundimaailmassa muun albumin kanssa, samoin kuin B-osien teatraalinen kerronta kitaran säestyksellä. Lopun puolitempossa kulkeva jakso saavuttaa onnistuneesti goottilaisen vaikutelman, joka ”She Chamelonilta” uupui, vaikka se tuleekin hieman hätäisesti, ikään kuin vastakohtana ”Incubuksen” pitkitetylle polveilulle. Katumuksen sini peittää mustasukkaisuuden vihreän katseen liian myöhään, ja sovituksen teho sekä lauluesityksen myrkyllinen vimma lunastavat kappaleen karun sävelkielen ja tekstin ylidramaattisuutta lähestyvät paisuttelut.

Fugazi onkin Fishin aikaisen Marillionin monisanaisin ja vihaisin albumi, missä piilee sekä sen viehätys että heikkous. Fishin vuolas, kirjallisia viittauksia ja kiehuvaa kuvakieltä tursuava sanoitustyyli menee tässä ylikierroksille. Albumilla on edeltäjäänsäkin vähemmän tilaa puhtaille instrumentaalijaksoille, mikä johtuu osin siitä, että Fish oli jo kirjoittanut valtaosan sanoista siinä vaiheessa, kun soittajat vasta ähkivät musiikin parissa. Fish kuitenkin tuntuu myös pyrkivän hartiavoimin tekemään sanoistaan romanttissävytteistä proosarunoutta, niin että lopputulos paikoin häkellyttää virtuositeetillaan, paikoin uhkaa luhistua naurettavuuteen. Se jos mikä muistuttaa 70-luvun progressiivisesta rockista, vaikka itse musiikki ottaisikin kevyemmän asenteen.

”Assassing” jo narisee ja paukkuu alkusointujen ja käsistä karkaavien kielikuvien paineessa. ”Apocalyptic alphabet casting spell the creed of tempered diction” ja ”Venomous verbs of ruthless candour plagiarise assassins fervour” vievät verbaliikan purppuranpunaisen proosan poluille. Myöhemmin albumilla tavataan ”prince of possession in the gallery of contempt”, päädytään ”sentenced to rejection in the morass of anonymity” ja parahdetaa, että sydän on ”crucified in the depths of satin grave”. Tässä kohtaa moni huomautti, että Fishin ei olisi ehkä kannattanut pitää meteliä ”verbal masturbationista” ”Forgotten Sonsissa”.

Röyhelöisyydestään huolimatta Fishin sanoitukset ankkuroituvat tiukasti todellisuuteen ja henkilökohtaisiin kokemuksiin. ”Assassing” kertoo miehen näkökulmasta, kuinka juuri hän erotti Mick Pointerin ja sitä ennen basisti William ”Diz” Minnittin, vanhan ystävänsä, jonka kanssa oli liittynyt Marillioniin vuonna 1981 – siksi toistuva, ilkeä ”my friend”. Vertaamalla toimiaan islamilaisen salamurhaajan työhön Fish rehentelee häikäilemättömyydellään ja sanallisella kyvykkyydellään (”the blade within the voice”), ja siinä sivussa sivaltaa muita yhtyeen jäseniä pelkuruudesta ja tekopyhyydestä. Sisältö ei juuri eroa gangstarapparin uhosta – paitsi että gangsta keksisi lyhyemmän ja luultavasti rivomman tavan sanoa ”Pavlovian slaver at the cash till ring of success”. Osuvimmillaan Fish kontrastoi katurouheuden ja korkeakulttuuriset viitteet, verevän ja eteerisen kielen, eläviksi kielikuviksi. Torquemadan kuulusteleva polttaa Silk Cutia 40 watin auringon alla, sanatikarit erottavat sydämestään yhteen liitetyt rakastavaiset, krapulasta tulee peitto, johon laulaja kääritään todellisuudessa kastamista varten.

Fish, kuten myös muu bändi, himosi menestystä musiikillaan ja sen kylkiäisenä tulevaa unelmaa seksistä, huumeista ja rock ’n’ rollista, joskin joukko pystyi pitämään musiikin jälkimmäisten edellä. Näitä kokemuksia ja niihin kuuluvia lieveilmiöitä Fish soveltaa teksteihinsä ja romantisoi niitä kuin suosimansa beat-kirjailijat tai rappioromanttiset runoilijat yleensä. Ei siis ihme, että useimmat tekstit vellovat sydänsurujen ja rockin kliseisten persoonallisuustyyppien parissa. Vain kieli ja käsittely ovat tavallista pop-romantiikkaa vivahteikkaampaa. Juuri siksi ”Punch & Judyn” tekstissä riimit, mitat ja sanat ovat selkeimmät ja säännöllisimmät (tai sanotaanko iskevimmät), sillä se kertoo, mitä tapahtuu, kun romantisoitu kuvitelma parisuhteesta murtuu. Se ei salli pitää etäisyyttä todellisuudesta, jolloin epävarman kertojahahmon reaktio on väkivaltainen. Jo edellisellä albumilla ”The Web” ja erityisesti ”Script for a Jester’s Tear” velloivat sydänsuruissa, omien epävarmuuksien ruotimisessa ja yleisessä masentuneisuudessa, mutta Fugazilla masentuneisuus muuttuu suuttumukseksi ja vihaksi.

Mark Wilkinsonin kansikuvituksessa nähdään, että Fishin surullinen narrihahmo on päässyt eteenpäin Script for a Jester’s Tearin ankeasta yksiöstä, mutta on samalla rähjääntynyt ulkoisestikin. Takakansikuvassa, aikansa luksusta edustavan television ja videonauhurin vieressä lattialla lojuvien levyjen joukossa erottuvat Pink Floydin The Wall (1979) ja Peter Hammillin Over (1976). Hammillin vereslihainen eroalbumi oli Fishille sanoittajana ja varsinkin Scriptin nimikappaleella ensisijainen roolimalli (myös esimerkiksi ”Incubuksessa” Fish lainaa kielikuvaa ”Last Framesta”). [2] Mutta Hammillin raivo purkautui enemmän sisäänpäin eikä samanlaisena uhriutumisena ja halveksuntana eksää ja tämän sukupuolta kohtaan kuin Fishillä. Fishin sanojen vainoharhainen, eristäytyvä ja haavoitettua egoa ilkeyden energialla pönkittävä hahmo muistuttaa selvästi enemmän Roger Watersin osittain elämäkerrallista Pink-hahmoa. Tulevina vuosina hän eli tätä hahmoa todeksi.

Juuri vihaisuus on se, mikä monien fanien kertoman mukaan viehätti heitä Fugazissa. Romantisoitu raivo naitettuna post-punkkia ja heviä hieman monimutkaisempaan musiikkiin oli vetävää eskapismia ja katarsista varsinkin niille nuorille, joille edellä mainitut musiikinlajit eivät tarjonneet tarpeeksi haastetta. Musiikissa oli näitä enemmän pureksimista ja syvyyttä.

Ongelmat ja vahvuudet tiivistyvät nimikappaleessa, jossa Fishin näkökulma laajenee progressiivisesti oman navan nöyhdästä ympäröivän todellisuuden ongelmiin. Sävellys rakentuu jälleen kuudesta erillisestä osasta – säkeistöstä tai vaillinaisesta laulusta – ja ne muodostavat klassisen dynaamisen kaaren hidas (kasvava) – nopea – hidas (suurellinen) samalla tavoin kuin esimerkiksi ”Script for a Jester’s Tear”. Tämän rinnalla teksti siirtyy henkilökohtaisesta yleiseen.

Niinpä alussa on huonolle LSD-tripille lähtenyt laulaja ensin sekä seilissä että ”sellissä” manageri John Arnisonin kämpässä (oleilu siellä ilmeisesti inspiroi myös ”Incubuksen” rasvaisia alkusäkeistöjä) ja laulaa matalalta ja synkän kytevästi pelkkien pianon murtosointujen säestämänä. Marillion kuulemma oikein heitti roskakoriin hyviä ideoita, jotka kuulostivat liikaa Genesikseltä, mutta tässä kyllä aloitetaan samalla tavalla kuin ”Grendel”, eli vähäkalorinen purkki-illallinen on valmis.

Toisessa osassa iskevät rytmiset aksentit ja tässä kappale melkein tukehtuu päällekkäisten laululinjojen tykittämiin vertauksiin. ”Sheathed within a Walkman wear the halo of distortion / aural contraceptive aborting pregnant conversation” luistelee siinä ja siinä huvittavuuden rajoilla, mutta kuvaa hyvin Fishin tapaa repiä runoutta sijoittamalla alhainen ylevään yhteyteen tai tekemällä yllättävä rinnastus. Sen sijaan ainoa syy toisen äänen kaksimielisille puujalkaväännöksille Shakespeare- ja Coleridge-viitteineen tuntuu olevan tukkia ääniala ja näin kuvata tukahduttavaa paniikkikohtausta metrojunassa (ja pitää yllä veteen liittyvää vertausten sarjaa). Sitten musiikki kuitenkin purskahtaa ylös- ja ulospäin koko bändin ja selkeän sävelkulun voimin Fishin selättäessä paniikkinsa kohtaamalla rokkarin pahimman painajaisen: säännöllisessä työssä käyvät palkkaorjat ja ne pelottavat todellisuuskäsitykset, jotka nämä muodostavat brittien eripuraisen sanomalehdistön tarjonnan kautta. Toiminta kiihtyy, ensimmäinen persoona katoaa kerronnasta (”drowning in the real”) ja laulun rekisteri könyää koko loppukappaleen ylöspäin, kaiken kaikkiaan noin kahden ja puolen oktaavin matkan.

Nopeissa keskiosioissa kerronta muuttuu listaksi pikaisia kuvauksia 80-luvun alun Britannian kielteisistä ilmiöistä: ohi vilahtavat niin Brixtonin rotumellakat, Lontoon rapistuneen Docklandsin liikekeskukseksi muuttanut kiistelty kehitys kuin kodittomat sotaveteraanit ja näiden uusnatseiksi kasvaneet jälkeläiset. Alkupuolella viittaukset ovat utuisempia ja ilkikurisempia, kuin proge-eeposten scherzomaisena hetkenä. Juuri musiikki kuitenkin pettää loppua kohti, sillä The Who -vaikutteinen harva kitarariffi d-urkupisteen päällä ei synnytä toivottua energiaa ja Mosleyn otteesta huolimatta rytmi töpöttää eikä jytise tai svengaa.

Viimeiset kaksi osiota, joissa ahdistus laajenee käsittämään maailmanlaajuisen ydinsodan pelon ja samalla palaa takaisin eristykseen (teipatut ja sotketut ikkunat kuvaavat hyvin myös tunnelmia Brixtonin kahakoiden aikana) sekä kohti alkuosien Es-duuri / c-molli -keskusta, luovat tehokkaasti hitaan uhkaavan tunnelman kylmän syntetisaattorin karulla kierrolla ja jättävät sen ympärille tilaa Fishin äänelle, joka on nyt kiivennyt lähemmäs hysteeristä falsettia. Samoin Kellyn synteettisten tinapillien johtama loppumarssi on osuva, varsinkin kun taistelulaulun taustalle palaa toisen osan sointukulku. Silti kun se nyt päättää kappaleen häivytykseen, jää kokonaisuudesta puuttumaan jonkinlainen odotettu loppurutistus, joka nostaisi sen osiensa yläpuolella. Se nivoutuu yhteen orgaanisemmin kuin vaikka samalla tavoin militaristisesti huipentuva ”Forgotten Sons”, mutta ei se myöskään tee samanlaista vaikutusta. Avoin loppuratkaisu heittää epätoivoisen haasteen taistella huomisen puolesta, mutta tyytyy vain siihen, että tässä maailmassa kaikki päätyvät lopulta kusetetuiksi, väijytetyiksi ja sinetöidyksi ruumissäkkiin. Paras siis pitäytyä seksin, huumeiden ja rock ’n’ rollin parissa…

Marillionin ei selvästi ole helppoa luoda toimivia pitkiä sävellyksiä irtonaisista paloista. Edistystä on tapahtunut, mutta kuvaavasti Fugazin paras raita on sen yksinkertaisimpia. ”Jigsaw” on laulu pariskunnasta, jotka eivät kykene jättämään toisiaan, vaikka rakkaus on jättänyt heidät jo kauan aikaa sitten. Säkeistöissä Fish kertaa pehmeän kuiskaavalla äänellä näiden jumituksen ja keskinäisen kidutuksen värikkäillä mutta osuvilla kielikuvilla. Keskeisimmässä niistä on kaksi raja-aidan erottamaa palapelin palasta, joiden väliin kuuluva pala, rakkaus, on kadoksissa. Musiikki koostuu tässä vain parin DX-murtosoinnun helinästä, yksinkertaistetuista versiosta yhtyeen hyödyntämistä kevyt-Genesis-nuottiverkoista.

Kertosäkeistö antaa sitten kunnon dynaamisen iskun palleaan, kun koko yhtye täyttää äänikuvan ja Fish siirtyy oktaavin ylöspäin ja karjuntatekstuurille. Kertosäkeistö toistaa aina saman tekstin: se vaatii tunnustamaan tosiasiat ja irtautumaan keskinäisen kurjuuden kierteestä, mutta niin vain pariskunta palaa aina lähtötilanteeseen, aivan kuten sointukulku vie takaisin säkeistön perussäveleen. Kuvio toistuu kertauksissa, ainoastaan sävellajit muuttuvat. Ensin säkeistöjen sisällä harmonia siirtyy mollia kohti melodian pysyessä samana, mutta myöhemmin säkeistöt ja kertosäkeistö siirretään toiseen sävellajiin. Tämä muodostaa mainion vastineen sanojen jatkuville variaatiolle samasta teemasta: musiikki tuntuu rimpuilevan eteenpäin, mutta todellisuudessa sävelten kulut ja suhteet pysyvät samoina, vaikka nuottiarvot muuttuvat, ja säkeistörakenteen rautainen logiikka kiertää murtumatonta kehää (”this is the ricochet”, todellakin).

Pakoon ei pääse edes väliosassa, jossa siirtymä tapahtuu mahdollisimman riitasointuisena tritonushyppynä d-molliin. Yleisesti hyväksytyn Nigel Tuffnellin musiikillisen affektiteorian mukaanhan se on sävellajeista surullisin. Sävelkulku muuttuu myös ja Rotheryn kitara ulvoo surua ja vapaudenkaipuuta vaikuttavassa kahdenkymmenenneljän tahdin soolossa. Mutta sekään ei pysty murtamaan kääntyneen sävelkulun entisestään kiristynyttä kehää, vaan jokaisen neljän tahdin sarjan lopussa kuudes aste nostaa jännityksen huippuunsa, minkä jälkeen se lysähtää takaisin mollitoonikaan uuden sarjan aloittavalla vahvalla iskulla. Voitokkaan kadenssin sijaan saadaan vaikutelmaksi lannistava umpikuja kahden sävelkeskuksen välillä.

Muutosta tapahtuu vasta kun sointukulku muuttuu lauletuksi säkeistöksi. Fishin uuden melodian yllä laulamat kielikuvat ovat hieman sumuisempia kuin aiemmin. Tämä kertoo, kuinka suhde on ajautunut jo mahdollisesti tuhoisaan tai jälleen väkivaltaiseen umpikujaan. Teksti pukee ratkaisun suhteen tulevaisuudesta kysymykseksi siitä, ovatko kolikot tarkoitettu heitettäväksi toiveikkaasti Trevin suihkulähteeseen, mikä merkitsisi paluuta Roomaan / yhteen, vai annettavaksi tuonelanjoen lautturille, mikä tarkoittaisi suhteen oikaisseen koipensa. Tosin kärkkäimmät Genesis-bongarit ovat panneet merkille, että Fish näyttää laatineen säkeensä niin, että jokaiseen on upotettu jokin ison G:n lauluihin assosioituva sana (waiting room, chambers, ripples, fountain, horizons). Salaviestiteoriaa näyttäisi vahvistavan se, että taustalla Rothery improvisoi ohimennen käyttämällä volyymipedaalia, täppäilyä ja käänteistä kaikua hyvin samalla tavoin kuin Steve Hackettilla oli tapana tehdä vuoden 1975 paikkeilla.

Viimeiseen kertosäkeistöön siirrytään jälleen tritonushypyllä, jota korostaa huudahduksen tuskainen turhautuneisuus. Merkityksellistä voi olla myös, että kappale hiljenee viimeiseen säkeistöön h-mollissa, mikä on mahdollisimman kaukana ensimmäisen säkeistön helikeijumaisesta Fis-duurista ja tekstuurista. On kuin viimeinenkin hohde olisi kuoriutunut suhteen päältä kappaleen korventavien toistojen myötä. Kertosäkeistöjen tuikitavallinen 4/4-rytmi ja voimasointukitara ehkä alleviivaavatkin ankeaa todellisuutta vastaiskuna säkeistöjen ilmavammalle tekstuurille ja vapaammin (fantasioissa) liitelevälle melodialle. ”Jigsaw’ssa” Marillion saa aikaan vihdoin yksinkertaisen ja tehokkaan rocklaulun, joka ilman teennäisempiä temppuja hyödyntää ja samalla venyttää laulurakennetta progressiiviseen suuntaan vaihtelemalla sävellajeja ja muuttamalla säkeistön rakenteen loppuosaan. Tässä se toimii täydellisesti sanojen kanssa.

Loppupeleissä Fugazi on minulle aina näyttäytynyt omaperäisempänä, kovempana ja valtavirtaisempana mutta jotenkin kylmempänä ja vähemmän vaikuttavana kuin omalla tavallaan epätasainen edeltäjänsä. Edistysaskel se oli monin tavoin mutta ei kokonaislaadun suhteen. Sen arvostus on kuitenkin kohonnut vuosien mittaan. Julkaisuaikana levy-yhtiö EMI näki sen epäonnistumisena, sillä tuolloin se kävi kaupaksi huonommin kuin Script for a Jester’s Tear, vaikka sen tuotantoon oli uponnut tuplasti varoja. Yhtiö jopa harkitsi, kannattaisiko Marillionia edes pitää listoilla.

Itsevarma ja kompromissihaluton yhtye ei tiedostanut kiikkerää asemaansa, vaan meni rehvakkaasti tekemään seuraavaksi tarinallisen konseptialbumin. Samalla se kuitenkin jatkoi Fugazin uudistusten linjaa: soundi oli entistä valtavirtaisempi ja koko albumi rakennettiin nyt lyhyistä lauluista tai säkeistöistä, joissa tarttuvat melodiat oli pantu etusijalle. ”Fugazin” tapaan albumin tarinakaari johti henkilökohtaisesta kriisin kautta yleiseen ja päättyi sekin yhteislauluun ja marssiin – tällä kertaa vain optimistisissa merkeissä. Ja Fish ymmärsi vähentää kirjallista kunnianhimoaan ja sanaryöppyjään ja keskittyä löytämään runollisuutta jokapäiväisestä kielestä. Näillä eväillä saavutettiin sitten vihdoin se yhtyeen ja levy-yhtiön haikailema massasuosio.

[1] Englantilainen taidepopyhtye XTC oli jo ehtinyt käyttää otsikkoa ja aihetta vuonna 1982. Yhtyeen ”Punch and Judyn” kärvistelevät kunnan vuokra-asunnossa mentyään äkkiä naimisiin raskauden takia, mutta tässäkin avioliiton ankea todellisuus johtaa väkivaltaan. Myös toinen neoprogressiivinen yhtye IQ yhdisti hilpeän melodisuuden ja perheväkivallan samaan aikaan Marillionin kanssa kappaleellaan ”Just Changing Hands”. Fish itse palasi aiheeseen myöhemmin paljon vakavammalla tekstillä ”Story from a Thin Wall”, josta tuli lopulta uuden musiikin kanssa ”Family Business” hänen ensimmäiselle sooloalbumilleen.

[2] ”Script for a Jester’s Tearin” jälkiosa on pitkälti johdettu Overin ”Time Healsista”, ja jo alkulause ”So here I am…” on Hammillin useissa teksteissä käyttämä avaus. ”The Web” muistuttaa kuvakieleltään, rytmiltään ja riimitykseltään hyvin vahvasti Hammillin aikaisempia tekstejä kuten ”A Louse Is Not a Home” (1974). Fugaziin tultaessa Hammillin suora vaikutus on jo vähentynyt, ja Fishin kuvakieli on selvästi röyhelöisempää kuin Hammillin vastaava. Hammillin omista teksteistä ”Happy Hour” (1982) kuitenkin on kuin pohjapiirros monille Fishin teksteille Clutching at Strawsilla. Hammill ja Fish ystävystyivät, kun Hammill vuonna 1983 lämmitteli (huonoin tuloksin) Marillionia. Hammill sai myös vihamiehiä muista Marillionin muusikoista, kun hän tuolloin ehdotti Fishille soolouraa. Silti Marillion pyysi Hammillia sanoittajakseen Fishin lähdettyä yhtyeestä.

Teru’s Symphonia – fantasiaa ja fanfaareita

Terutsugu Hirayama oli 80-luvulla kirjaimellisesti big in Japan. Täällä pohjanperällä tuntematon muusikko herätti huomiota kotimaassaan suureen suosioon nousseessa progressiivisessa hard rock -yhtyeessä Novela terävällä kitaransoitollaan, taitavilla sävellyksillään ja ulkonäöllään, joka oli kuin tytöille suunnatusta mangasta (koko yhtye toimikin esikuvana erään sarjakuvan rockbändille). Novelan suosio avasi väylän monille Japanin kolmannen sukupolven progressiivisille rockyhtyeille. Yhtyeen oma tausta oli Scheherezade-nimisessä progebändissä, mutta se aina pallotteli klassisen hard rockin, popin ja sinfonisen progen välimaastossa.

Hirayaman puhtaasti progressiivinen yhtye oli nimeltään Teru’s Symphonia. Kuten nimi paljastaa, siinä Hirayama painoi särökitaroita taka-alalle ja siirsi huomiota syntetisaattoreille, jotka soivat vielä laveamman ”sinfonisesti” kuin Toshio Egawan käsissä Novelan levyillä. Teru’s Symphonia ei ollut yhtä suosittu kuin Novela, mutta se jatkoi tätä pidempään ja sen albumeissa kiteytyi iso osa 80-luvun japanilaisen sinfonisen progen ominaispiirteistä. Näiden albumien viitoittamalle polulle lähdemme nyt.

Teru’s Symphonia alkoi Hirayaman sooloprojektista. Vuosina 1983 Hirayamaa pyydettiin tekemään image album, eli henkilöitä ja tarinaa kuvittava konseptialbumi Mineko Yamadan suosittuun mangasarjaan Harumagedon densetsu, jossa tavallinen teini kiskaistaan ydinsodan jälkeiseen tulevaisuuteen pelastamaan maailma miesten elinvoimaa syöviltä pahoilta hengiltä. Novela teki tilaustyönä kaksi albumia nimellä Harmagedon Story (1983 ja 1984). Niitä voi pitää Novelan muodollisesti progressiivisimpina teoksina.

Julkaisujen välissä Hirayama ehti säveltää ja levyttää oman tarinallisen konseptialbuminsa. Siinäkin hänellä oli apuna Novelan rytmiryhmä Ryuji Sasai (basso) ja Ryuichi Nishida (rummut). Castle of Noi (1983) seuraa tarkasti Harmagedon Storyn mallia, vaikka tarina onkin sarjakuvan sivujen sijaan kai peräisin vain Hirayaman aivopoimuista. Siinäkin nuori poika pakenee ankeasta nykytodellisuudesta toiseen maailmaan, elävien pehmokissojen fantasiamaailmaan, jossa saa leikkiä ja mässäillä mielin määrin. Liika hupikin vain alkaa maistua puulta ja poika ikävöidä takaisin perheensä luokse todellisuuteen. Sinne pääsee vain otsikon kielletyn linnan ja hirviöiden kansoittaman metsän kautta.

Tarinan voisi sanoa edustavan progressiivisen rockin satumaisinta puolta: samantyyppisiä sepustuksia olivat olleet Euroopassa esimerkiksi Nektarin Remember the Future (1973), Fruuppin The Prince of Heaven’s Eyes (1974) ja Grobschnittin Rockpommel’s Land (1977). Näiden tapaan myös Hirayaman kuvakirjamaisessa sadussa on vakavampi pohjavire ja myös oma japanilainen vivahde. Lopussa poika joutuu jättämään kissaystävänsä, koska nämä olisivat vain elottomia leluja tosimaailmassa, eikä pysty enää koskaan palaamaan unessaan niiden maailmaan. Tarina on siis metafora aikuistumiselle ja nostalgialle lapsuuden menetettyä vapautta kohtaan, mikä on erittäin yleinen teema japanilaisessa kulttuurissa. Siitä, miksi poika halusi alun perin paeta todellisuutta, kertoo ehkä jotain se, että Noi-linnaa hallitsee ”juopuneisuuden herra”, äksy ukko, joka palauttaa pojan todellisuuteen heilauttamalla viinapulloaan…

Eräissä arvioissa on nähty myös yhtymäkohtia Studio Ghiblin myöhempään tuotantoon, ja tarina kerrotaankin ennen kaikkea albumin kuvaliitteessä. Konseptialbumeille kun on tavallista, että laulujen sanat kattavat vain osan kerronnasta. Musiikki täälläkin alkaa elokuvamalliin nimetyllä instrumentaalilla ”Opening and Main Title”. Utuisen romanttinen fanfaariteema ja sen lyyrisempi vastamelodia voisivat olla Richard Straussia jäljittelevää elokuvamusiikkia. Hirayama ja kosketinsoittaja Motoi Semba rakentavat niille uhkean sovituksen analogisilla syntetisaattoreilla, joilla jäljittelevät kohtuullisen taitavasti vaski- ja puupuhaltimia sekä jousiorkesteria. Musiikki on eurooppalaistyylistä sinfonista rockia, varsinkin ”A Boy and a Cat Soldierissa”, jossa sankarillisempi fanfaariteema yhdistetään isoon kitararocksointiin, mutta sovitusten vastaavaan romanttisklassinen suuruuteen ja vivahteikkuuteen päästiin lännessä lähinnä The Enidin pintaa syvemmälle taidemusiikkiin menevillä albumeilla. Tämä mahtipontinen soundi muodostui yhdeksi japanilaisen sinfonisen progen tunnusmerkiksi. Ehkä tätä korostaakseen Hirayama nimesi taustamuusikkonsa Teru’s Symphoniaksi.

Toinen eurooppalaisista erottava tekijä olivat naislaulajat. ”Mystic World” pyrähtelee ja pysähtelee Yes-mäisen basson ja sähköpianon, Genesis-tyylisten urkuriffien sekä Novelan purevan mutta ei raskaan kitararockin saattelemana ja Kaori Shimomachi laulaa heleän pirteästi kappaleen popmaisen tarttuvat säkeistöt. Popmaisuudesta huolimatta melodiat eivät ole yksioikoisia rallatuksia vaan polveilevat yllättävästi, samalla tavoin kuin alle viisiminuuttinen kappale pilkkoo normaalin säkeistörakenteen lyhyillä instrumentaalijaksoilla. Tämä sijoittaa sävellyksen 80-luvulle, ja siinä popmaisuus ja progemaisuus yhdistyvät saumattomammin kuin useimmilla euroyrittäjillä. Pidettäköön tätä kotoperäistä popmaisuutta kolmantena erona.

Albumin ”sinfonisuus” tulee paitsi sinfonista leveyttä ja orkesterimaista sointia hakevista sovituksista, myös siitä, että se kertoo tarinaansa sinfonisen runoelman tapaan esittelemällä eri henkilöille ja paikoille omat teemansa. Albumin alkupuoli koostuukin lyhyistä sävellyksistä, joiden teemat toistuvat myöhemmin. Samoin puhtaasti kerronnallinen on ”Nelfelti”, joka on saanut monet nyrpistämään nenäänsä tälle albumille. Se kun säestää studiotekniikalla käsiteltyjen pikkuoravaäänien soperrusta (”Me ollaan Nelfelti / Me rällästetään aamusta iltaan”) lyhyellä haitarihumpalla! Tällaiset pienet omituisuudet ovat ainakin Teru’s Symphonian neljäs toistuva elementti.

Castle of Noin pakkaus sai kehuja niiltäkin, jotka eivät musiikista pitäneet. Kansimaalaus syntyi fantasiataiteilija Hitoshi Yonedan pensselistä. Tarinan henkilöille ja tapahtumille antoi asiankuuluvan söötin ulkomuodon kuvaliitteessä Mitsuko Waki.

Hirayama itse pääsee vaisumpaan mutta sinänsä melankolisen tunteelliseen ääneen ”The Scenessä”. Muutamilla pinnallisen klassisilla eleillä höystetty flyygeliballadi on ensimmäinen pidempi sävellys albumilla ja kuljettaa hienosti kerrontaa: vähitellen katkeransuloisen laulun syrjäyttävät avaruudelliset syntetisaattorit, basson pakkomielteinen ostinato ja kitaran korkeat efektoidut ujellukset. Nämä kertovat kaukaisuudessa häämöttävän Noi-linnan vaarallisesta lumosta. Niihin vastaa pääteeman haikea kertaus itkevällä sähkökitaralla ja myöhemmin syntetisaattoreilla. Lopulta ostinastosta kehrätty kulmikkaamman fanfaarimainen melodia alkaa marssia kaukaisuuteen vuoroin sähkökitaran ja syntetisaattorien pompottamana, kun poika ja kissasotilaiden päällikkö lähtevät (jälleen) viinaanmenevien solttujen kanssa kohti tuntematonta. Levyn ykköspuoliskon päätös yhdistää näin eri teemat ja johdattaa kakkospuoleen pidempiin sävellyksiin.

Ostinaton kahta tylymmälle muunnokselle rakentuu ”Teles Pharas Maris”, joka on albumin kappaleista lähimpänä Novelan hard rockia. Otsikon klassisesti nimetyt hirviöt kuulostavat varmaankin asianmukaisen eksoottisilta japanilaiseen korvaan, samalla tavoin englanninkielinen tieteiskirjailija saattaa poimia avaruusolioidensa nimet suomen kielen sanakirjasta. Urut ja syntetisaattorin isot sointuiskut taas kuulostavat Genesis-fanin korvaan tutulta. Hirayaman sähköisesti vääristetty lauluärinä ja riffailu ostinaton johdattaa sankarit taisteluun hirviökolmikon kanssa. Flyygelin ja syntetisaattorien tyyni väliosa tuo jälleen esiin sankarilliset teemat, ja ne kääntävät riffin duuriin sekä taistelun sankareiden voitoksi, kun Hirayama ja Semba latovat nyt jo tavaramerkkimäiseksi muodostuneella tyylillä soolomelodioita kasvavan riffin päälle.

Tyylikkään rokkauksen jälkeen nimikappale palauttaa Shimomachin ääneen antamaan pääteemalle ja vastamelodialle sanat. Loppujen vajaan kymmenen minuutin aikana yhtye pikakelaa läpi kaikki albumin musiikilliset aiheet (myös ne hölmöt äänet) erilaisina muunnelmina, kuin romanttisen sinfonian kertausjaksossa. Ainakin tässä yhtye menee perinteisimmän sinfonisen progen alueelle, ja sekä Semba että rumpali Nishida vilauttavat aitoa virtuositeettia tiukan iskevinä paketteina. Castle of Noihin onkin annosteltu avokätisesti vahvaa sävelmateriaalia mutta se on pakattu taloudellisesti alle 40 minuutin pakettiin. Vuonna 1983 sinfoninen tyyli ei tietenkään ollut edistyksellistä, mutta Hirayaman luomus pallottelee taitavasti perinteisiä sekä modernimpia pop- ja rockelementtejä ja tekee niistä häpeilemättömän suurellisen yhdistelmän. Albumi rohkaisi omalta osaltaan uusia progressiivisia yrittäjiä, ja sanoisin, että se innoitti näitä myös kehittelemään fantasia-aiheisia konsepteja.

Novelan pitäessä taukoa vuonna 1985 Hirayama päätti palata Castle of Noin poluille, kokosi kosketinsoittajaa lukuun ottamatta saman porukan ja julkaisi albumin, joka tunnetaan joko hänen sooloalbuminaan Symphonia tai kansitekstin yhden tulkinnan mukaan Teru’s Symphonia, jolloin tämä olisi uuden yhtyeen ensimmäinen julkaisu. Fantasiakannesta huolimatta tässä albumissa ei ole mitään yhdistävää satukonseptia, joskin sen kappaleissa tehdään huonoja kauppoja paholaisen kanssa ja vieraillaan unimatkatoimistossa. Ensimmäiset neljä kappaletta ovat taas lyhyehköjä mutta tällä kertaa perinteisempää säkeistörakennetta noudattavia lauluja, joissa saattaa olla erikoisempi väliosa. Ollaan siis hyvin paljon samalla alueella kuin ajan eurooppalaiset neoprogebändit.

”On the 13th, Friday” varsinkin panee Hirayaman ja Shimomachin laulamaan vuoroin nättejä säkeistöjä Fumiyaki Ogawan tehdessä uruilla banksit syntetisaattorin muhkean e-urkupisteen päällä. Asiallisten kitarasoolojen lisäksi väliosa erottaa kappaleen edukseen väläyttämällä nyt jo tavaramerkkimäisen syntetisaattorifanfaarin kolmiosaisena kaanonina. Lyhyiden muotojen lisäksi varsinkin kitarat soivat monissa paikoin uuden aallon vaikutteisella klangilla. Räväkämmässä ”A Travel to Dream Agencyssä” viiveellä höystetty komppikitara yhdistyy tuttuun syntetisaattoripulputukseen 7/8-tahdissa, kun taas laulusäkeistöt käyttävät tavanomaisempia tahteja ja popmelodioita. Tässä ja erikoisessa rockpolkassa ”Love Songs” kuulohermoa koettelee Shimomachia kimeämmällä äänellään Etsuko Kuroda, joka edustaa sitä vähemmän pidettyä japanilaista naislaulajatyyppiä (yhtyeen myöhempi kokoonpano levytti ”Dream Agencystä” räväkämmän tulkinnan vuonna 1997). Shimomachin laulama balladi ”In the Town of Loneliness” voisi olla jazzahtavan pianonsa, rummutuksensa ja Sasain aktiivisen basson myötä melkein 80-luvun alun City Poppia, aina sanoja myöten.

Albumin kääntöpuolella sen sijaan kuulijaa odottaa Hirayaman yksin syntetisaattoreilla soittama (tai ohjelmoima) ”Symphonia”, ja se todellakin matkii ison orkesterin soittamaa taidemusiikkia kuin Isao Tomita parhaimmillaan. Tomitan tavoin Hirayama valelee huiman jyhkeät bassosyntetisaattorinsa reilulla kaiulla ja muutenkin antaa sointiensa olla tarpeeksi synteettisiä, vaikka ne matkivat akustisten soittimien rooleja orkesterissa. Itse sävellys on jos ei nyt aivan sinfonia, niin melko hyvä sonaattimukaelma. Avaruudellisen intron ja koodan välissä se esittelee kaksi teemaa, jotka kehittelyssä kasvavat ripeäksi kansanomaiseksi tanssiksi ja jylhemmäksi fanfaariksi, ja tuo ne sitten wagneriaanisella jylyllä yhteen alun pääsävellajissa. Se on yllättävän hyvä ja ainutkertainen kokeilu Hirayaman tuotannossa.

Lopussa Hirayama palaa alakuloiseen ääneen laulamaan viattomuuden etsinnästä balladilla ”Innocence”, joka on sopivasti japanilaisen popin malliin herkän tunteellinen. Sitä vasten asettuu huolellisesti rakennettu sinfoninen sovitus syntetisaattorin ja kitaran lisäksi myös huilulla. Laulumelodian ja instrumentaalisen vastamelodian ympärille kitara ja ladotut syntetisaattorit rakentavat samanlaisen suurellisen instrumentaalihuipennuksen kuin Mugen edellisenä vuonna ”Ballo della lunallaan”. Näin Symphonia on Hirayama albumeista se kaikkein epätasaisin. Se levittää käsivartensa leveimmäksi toisaalta puhtaasti popmaiseen lauluprogeen ja toisaalta puhtaasti sinfonisen musiikin pariin, ja siinä rytäkässä uhkaa paikoin kellahtaa istumalihaksilleen. Mutta ei kellahda.

Vuonna 1988 Novela pani lopullisesti katanan huotraan, joten Hirayama saattoi keskittyä täysin progressiivisemman puolensa toteuttamiseen. Teru’s Symphoniasta tuli nyt virallisesti yhtye. Uuteen kokoonpanoon palasi Semba ja rytmiryhmän muodostivat rumpali Hideaki Furui ja basisti Yasushi Inoue. Jälkimmäinen oli soittanut Semban yhtyeessä Pale Acute Moon, jonka ainoalla levyllä lauloi Kaori Shimomachi. Piirit olivat pienet.

Isoin vaikutus yhtyeen ilmaisuun oli kuitenkin uudella naislaulajalla. Megumi Tokuhisa oli itse asiassa aloittanut uransa laulamalla Novelan ja Rushin kappaleita coverbändissä, joten hän ainakin pystyi laulamaan kovaa ja korkealta. Näin hän oli tehnyt Magdalena-yhtyeen ainoalla albumilla (1987), joka vei Novelan hard rockin uhkeaan klassissinfoniseen suuntaan mutta barokkimaisemmalla tavalla kuin Teru’s Symphonia (yhtyeen nimenkin oli innoittanut J. S. Bachin vaimo Anna Magdalena). Tokuhisan sopraano kykeni kattamaan Shimomachin pop-melodisuuden ja Kurodan falsetin, mutta se oli molempia syvempi ja voimakkaampi sekä taipui dramaattisempaan ilmaisuun. Sen myötä viimeinen pala Teru’s Symphonian soundissa loksahti paikalleen. Muut soittajat vaihtuivat jatkossa, mutta Tokuhisa pysyi Hirayaman rinnalla ja myöhemmin antoi osansa myös kosketinsoittimien ja sanoitusten parissa.

Valitettavasti yhtyeen ensimmäistä albumia Egg the Universe (1988) leimaa Novelan viimeisen julkaisun The Words (1986) kaltainen kasarituotanto, joka pohjaa sinänsä hienosti soivien metallisten äänien sekvensseihin ja isosti kumahteleviin rumpuihin. Lisätään keitokseen laahaava keskitempo, konemainen komppi ja Hirayaman tulkitsema nyrpeä melodia, niin ”Melancholic Garden” puuduttaa kuulijansa yhdentoista minuutin aikana. ”Drawer of the Night” panee heti paremmaksi Tokuhisan laulaessa hivelevän lyyrisen säkeistömelodian ja dramaattisemman kertosäkeistön tässä progressiivisessa AOR-balladissa, minkä jälkeen molempien säkeistöjen aineksia käsitellään instrumentaalisissa soolojaksoissa. Hirayama jatkaa Symphonian pop-laulujen laajentamista sinfonisempaan suuntaan, ja osaa hän vääntää tarttuvia melodisia lauluja paremmin kuin monet neoprogressiiviset aikalaisensa. Kuitenkin niin selvimpiä pop-paloja (”You”) kuin pidempiäkin kappaleita rampauttaa rytmisyyden ja digitaalisvoittoisen soundimaailman jyskyvä jäykkyys. Suurellisen sinfonisuuden sijaan sointi on usein vain mahtipontinen.

Ongelmat kuuluvat nimikappaleessakin, joka on taas se pisin progressiivinen rypistys levyn lopussa. Se koostuu monista erilaisista osista, joista yritetään kehitellä ja yhdistellä kokonaisuus, mutta ei täysin onnistuta. Hienoa yritystä ei puutu: Genesiksen ja Rushin tuo mieleen alkujakso, jossa kromaattinen sointukulku ratsastaa tiukan poikkeusjakoisessa rytmissä sykkivän urkupisteen päällä voimakitarariffin säestäessä. Rytmi muodostaa pohjan komean melodisille laulusäkeistöille.

Kappale kuitenkin hukkaa fokuksensa kehittelyjaksossaan. Neoprogressiiviseen tyyliin keskiosaan ilmestyy täysin erillinen ja hämmentävän jazzmainen laulu, jossa rytmiryhmä ihan svengaa ja laulu sekä kitara tunnelmoivat sopivan huuruisesti synteettisten puupuhaltimien muokatessa fanfaariteemaa jazzklarinetin soolon suuntaan. Mutta jälleen neoprogressiiviseen tyyliin kappale ei onnistu ylläpitämään tarvittavaa liikevoimaa palatessaan takaisin alkusäkeistöihin ja kerta toisensa jälkeen kertosäkeen virkaa toimittavaan mahleriaaniseen jousi- ja vaskifanfaariin. Niinpä viimeinen, loppurysäyksellä ryyditetty kertaus ei muodosta halutunkaltaista apoteoosia.

Jonkin verran hämärät sanat alkavat näennäisesti kuvauksena ruoanlaitosta, mutta jatko vihjaa, että tässä ollaan luomassa Maata ja kysytään, mikä tekee ihmisen. Kappaleessa riffaillaan keveän epämääräisesti Japanin luomismyytillä, jossa munanmuotoinen maailmankaikkeus syntyi hiljaisuudesta (vertaa tarinaa sotkan munasta). Voi sanoa, että epämääräisyys valitettavasti heijastuu musiikkiin ja muna jää kiehumaan liian pitkäksi aikaa mutta paradoksaalisesti silti turhan löysäksi.

Sama kokoonpano julkaisi perään huomattavasti vahvemman Human Race Partyn (1989). Laulupohjainen tyyli ei ollut sanottavasti muuttunut, mutta niin sävellykset kuin toteutuskin olivat paljon iskevämpiä ja dynaamisempia. Heti nimikappale aaltoilee sujuvasti edestakaisin kolmen erilaisen rytmin välillä, vaikka rummutus onkin vielä isoa ja komeilematonta, ja Tokuhisan ääni noudattelee itsevarmasti muutoksia korkeasta hyräilystä rockmarssien stacatto-purskahduksiin. Tarttuva melodisuus ja sinfoninen rockilmaisu ovat nyt tasapainossa ja syöttävät toisiaan toistensa syömisen sijaan.

”Midnight Dreamerin” kertosäkeistö on kyllä ajan AOR-tyypillinen kailottava kitaran ja laulun koukku kirskuvilla syntikkatorvilla, mutta Semba heittelee väliosassa tuulenhenkäyksen kaltaisia jazzsävytteisiä sooloja ja liittyy vetämään Inouen ja Furuin kanssa teknofunkkia 13/8-rytmissä Hirayaman vongutussoolon alle. Metallimaisia digitaalisia soundeja ja sampleja käytetään myös nyt osuvasti balladeissa ”The Clock” ja ”In the Back of Welfare”. Ensin mainitussa niillä luodaan ajan kellon tikitys sekä helkkyvä, etäisesti kansanomainen melodiaostinato. Tällä kertaa Hirayaman laulu ja melodia tavoittavat aidosti kysyvän melankolisen vaikutelman, ja kolmiosaisen kitarasoolon ympärille rakentuva sovitus vie kappaletta eteenpäin siinä missä ”Melancholic Garden” vain junnasi. Jälkimmäisessä kilahteleva pääkoukku vuorottelee Tokuhisan hivelevän surumielisen laulumelodian kanssa, johon muutamat laajemmat hypähdykset luovat turhautunutta jännitettä, ja sitä kasvatetaan vähitellen syntetisaattorin ja kitaran kerroksilla. Samalla tavalla kasvaa albumin huipennus ”Twinkle Children” s ahdistuneen keskiosan kautta klassisesti valssahtelevaksi voimaballadiksi, jonka massiivista sovitusta ja kuorolla vahvistettua sävellajin nostoa kannattelee Tokuhisan ääni (hieman samaan tapaan kuin Magdalenan kappaleissa).

Genesiksen ilkikurisempaa teatraalisuutta kanavoiva ”After the Party” antaa näytteen Tokuhisan ilmaisun toisesta päästä, kun hän laulaa pikkulapsen lailla säkeistöt ja aikuistuu käden käänteessä reippaan yhteislaulumaiseen kertosäkeistöön. Tämä on albumin kappaleista se, joka ei aivan täysin saa hienoista yksittäisistä jaksoistaan ehjää kokonaisuutta. Varsinkin sähäkkä pikamarssi 7/8-tahtilajissa tuntuu vastaavan kaapiston kokoamisesta ylijääneitä paloja, vaikka sitä yritetäänkin lomittaa osaksi toista fanfaariteemaa kappaleen loppukehittelyssä. Lisäksi filmi kirjaimellisesti katkeilee lastentarhaäänien ja metallisten syntikkasoundien rullaukseen kappaleen päälle liimatun kokeellisessa osiossa.

Jotkut fanit yllättyivät, kun Human Race Partyn kannessa ei avautunutkaan värikkäästi maalattua kuvaa jostakin mielikuvituksellisesta fantasiamaailmasta vaan mustavalkoinen sanomalehden etusivu, jossa Teru’s Symphonian jäsenet esitettiin leipiintyneinä toimistotyöntekijöinä metrossa. Toisin kuin edeltäjänsä, albumi on kuitenkin ainakin teemallinen kokonaisuus. Teema vain on kilpailuhenkinen ja kulutushurmoksellinen nyky-yhteiskunta ja sävy katkeran ironinen. Hitaammissa kappaleissa erityisesti kertoja pohtii, onko elämällä suurempaa merkitystä ja etsii armoa mykiltä jumalilta ajan ja kohtalon rusentavan hyöyn puristuksessa. Eskapismin ja mielikuvituksen luoma toivo häilyy yhä esimerkiksi ”Midnight Dreamerissa”, mutta yleisesti ottaen sävy on aivan toinen kuin Castle of Noissa.

Vuonna 1989 Japani oli (kupla)taloudellisen mahtinsa huipulla, jonne sen oli nostanut maailmansodan raunioista kekseliäisyyden ja yritteliäisyyden ohella myös väestön hengästyttävä työetiikka. Toisaalta kansa nautti ennennäkemättömästä materiaalisesta yltäkylläisyydestä ja koki olevansa yhtä yhteen hiileen puhaltavaa keskiluokkaa, toisaalta taas raivoisa kilpailu, kaiken uhraaminen työlle ja kaupallisen kulutuksen ylivalta – myös musiikissa – synnyttivät itsekästä individualismia, hysteeristä materialismia ja ruumiita työpaikoille – ylityökuolema oli vuosikymmenen uudissana. Tulevaisuus olisi aina hienompi, kasvu ja mahdollisuudet rajattomia, kunhan vain japanilaiset olisivat valmiit ”taistelemaan 24 tuntia vuorokaudessa”, kuten mainoslaulu kiteytti ajan hengen samana vuonna.

Tämä on se hetki historiassa, josta Human Race Party versoaa. ”Ikuisen rauhan vuoksi me kaadumme”, ”Twinkle Children” kylmäävästi kiteyttää. Voi hyvin kuvitella, että sillä tarkoitetaan myös Japanin ”bisnessotureita” loputtomassa ”taloussodassa” Yhdysvaltojen kanssa, jonka tuotoilla myös neutraloitiin sisäisen luokkasodan uhka. Vastaavaa sotametaforan oli kuultu jo aiemmin pop-musiikissa.

Toisin kuin aitoa sinfoniaa teeskennellyt Castle of Noi, Human Race Party koostuu toisistaan riippumattomista lauluista. Silti niidenkin välille rakentuu hentoinen yhdyssiltojen verkko, mutta se tehdään enemmän malleilla kuin teemojen kehittelyllä tai johtoaiheilla. ”Twinkle Children” jakaa kahden muun balladimaisen kappaleen kanssa samankaltaisen kosketinostinaton sekä melodisen koukun vavahduttavan kasvattamisen. Ja ”Twinkle Childrenissä” se ekstaattinen koukku on hitaampi ja kaikessa mahtipontisuudessaan ja loistossaan surumielisempi versio ”Human Race Partyn” räyhäkkäästä melodiasta: pidätelty suru purkautuu, kun ikuisten bileiden riemu osoittautuu illuusioksi. Nopeiden kappaleiden välillä on myös linkki, sillä ”After the Partyn” ylimääräiseltä kuulostanut pikamarssi kuultiin sekin alkiomuodossa ”Human Race Partylla”. Niinpä Human Race Party muodostaa sekä musiikin että sanojen avulla toimivan albuminmittaisen kokonaisuuden. Kokonaisuutena se on ehkä Teru’s Symphonian vahvin albumi.

Clockworked Earthin ensimmäisessä CD-painoksessa oli temppukansi, jossa koneiston alta paljastui hätää kärsivä luonto.

Yhtye palasi saman aihepiirin pariin myöhemmin albumilla Clockworked Earth (1993). Tuolloin Japanin talouden kupla oli puhjennut ja pudottanut maan stagnaatioon. Teru’s Symphonia laajentaa näkökulmaansa yleismaailmalliseen suuntaan ja syyttää luonnosta vieraantunutta ihmiskuntaa ahneudesta ja hybriksestä, joilla se tuhoaa itsensä ja ”kellokoneistoksi” valjastamansa maapallon. Vastauksena on kaino toive hiljaiselosta ilman menneisyyden painolastia, kuten albumin onnistunein raita ”Quiet Life” kertoo. Siinä kauniin haaveellinen melodia maalataan duurisointujen päävärein, sitä kontrastoidaan koko bändin modaalisemmalla rokkauksella ja kaksi tyyliä muussataan yhteen väliosan kehittelyssä, joka päättyy jälleen kunnon brandenburgilaiseen fanfaariin.

Muualla albumin materiaali on kovin epätasaista. ”Dreams of the Pastissa” Inoue ja Furui kyllä funkkaavat hyvin 7/8-tahtilajissa, mutta kappale kuulostaa muuten tavalliselta areenarokilta, samoin kuin ”Mother to Mother” ei eroa edukseen edellisen vuosikymmenen AOR-balladeista.  Syntetisaattorit nojaavat ajan melko geneerisiin jousi- ja digitaalisoundeihin ja albumin soinnista puuttuu entinen dynamiikka. Tämä latistaa suurelliseksi tarkoitetun ponnettomaksi esimerkiksi onnistuneemmin sinfonista suuntaa tavoittelevalla kappaleella ”Pandora’s Progeny”. Semban lähdettyä Human Race Partyn jälkeen valtaosa kosketinosuuksista jäi Hirayaman vastuulle ja tällä kertaa hänen ”ohjelmointinsa” eivät ole onnistuneemmasta päästä. Ideoistakin saattoi olla puutetta, sillä sävellysvastuuta alkoi näihin aikoihin tihkua muillekin muusikoille.

Poikkeamat erikoisempaan suuntaan eivät valitettavasti aina takaa onnistumista. Ainoa instrumentaali ”Standing by the Edge of Memories” kuulostaa hieman synteettiseltä perinnemusiikilta, mutta perkussiivisilla soundeilla täytetty sävellys kaikuu harvinaisen tyhjänä. Rokeimmalla kappaleella ”Animal Life” Hirayama heittää soolonsa aikana lyhyesti aivan Steve Howen malliin räimivää kitaraa ja Tokuhisa nostaa ihokarvoja korkealla d:llä rytmisesti yllättävässä kertosäkeessä. Se ei silti pelasta koko sävellystä.

Human Race Partyn ja Clockworked Earthin erot tiivistyvät päätöksessä. ”Divine Drops” ja ”Twinkle Children” vievät molemmat huomion tähtiin: suorissa käännöksissä pitäisi puhua ”tähtipisaroista” ja ”tähtilapsista”. Mutta siinä missä ”Twinkle Childrenin” musiikki ja fatalistinen visio kouraisivat, ”Divine Dropsilla” on tarjota vain utuista toivoa siitä, että ehkä ihmiskunta muuttuu, kun tähtien pisarat jo kuplivat äänekkäästi ihmisten sisällä kuin jumalallinen suolistokaasu. Musiikki on yhtä lailla nättiä mutta kuin pliisun lohduttava torkkupeitto verrattuna ”Twinkle Childrenin” häikäisevään märkään rättiin päin pläsiä. Väliosan kromaattinen nousu halki oktaavin jää tyhjäksi toivon eleeksi, koska se ei johda mihinkään muuhun kuin säkeistöjen muuttumattomaan paluuseen. Tässä vaiheessa Hirayaman musiikkikin oli saavuttanut lakikorkeutensa ja ohittanut kehityskaarensa huipun.

Näiden kahden yhteiskunnallisen teema-albumin välissä Teru’s Symphonia kuitenkin julkaisi erikoisimman levynsä Fable on the Seven Pillows (1991). Siinä sukellettiin päätä pahkaa takaisin häpeilemättömiin fantasiamaailmoihin. Kappaleissa prinsessa karkaa demonien matkaan, mies surmaa itsensä aikasilmukassa ja naispuolinen Dorian Grey yrittää pysyä ikuisesti nuorena ja kauniina. Kaiken pohjana on 1000 ja yhden yön tarinoiden kaltainen konsepti, joka on selitetty vain yhdessä pakkauksen paneelissa: Salaperäinen vanha ruukuntekijä lahjoittaa kuninkaalle ruukun ja väittää sen nielaisevan ihmisen onnettomuudet, jolloin tästä tulee onnellinen. Kuningas testaa tätä palvelijoillaan, jotka panee mestauksen uhalla tunnustamaan ruukulle omat epäonnisuuden kokemuksensa. Valitettavasti ruukku nielaisee epäonnen ohella myös kertojan. Laulut ovat siis epäonnisten palvelijoiden kertomuksia. Jos nyt halutaan verrata tätä rockmusiikin yleiseen aihemaailmaan tuona aikana, täytyy sanoa, että aikana kaukana ollaan grungen epäonnisuuden ilmauksista.

Myös musiikki tekee hienoista eroa sekä edeltäjäänsä että seuraajaansa. ”The Princess Is Gone!” ja ”Goblin Hunt” tiivistävät entistä hienompaan pakettiin mainion vilkasta instrumentaalityöskentelyä, teemojen kehittelyä ja laulukerrontaa. Prinsessan karkumatkaa, jonka johdannaisvaikutuksena tuleva valtakunnanpää on myös sarvipää, kuvataan kolmella vahvalla teemalla: asteittain kohoava marssiteema, vikkelä duurifanfaari ja majesteettisen lyyrinen yhdistelmä kahdesta, nyt vain jousisoundeilla vaskien sijaan. Kehittelyosiossa niitä sekoitetaan, pilkotaan nopeilla juoksutuksilla, siirretään eri tahtilajeihin ja käytetään ponnahduslautana Hiryaman lyhyen kirpeälle soololle. Se on Teru’s Symphonian keskeinen sävellystyyppi tiiviissä seitsemän minuutin pähkinänkuoressa.

”Goblin Hunt” on se suoraviivaisempi rocksävellys, josta löytyy Yes-tyylin vauhdikasta yhteissoittoa ja avaruudellinen soolojakso kuumeisen poikkeusjakoisen rytmin päällä. Kerronnallisuudesta vastaa pitkälti Tokuhisa, joka mukauttaa ääntään tulkitsemaan jokaisen erilaisen melodian tarkoituksenmukaisesti: ääni venyy lapsenomaiseen kujeiluun, honottavaan deklamointiin ja täydellä rintaäänellä tulkittuun melodisuuteen. Tallenteiden perusteella yhtye pystyi toistamaan studiosuorituksensa lavalla samalla voimalla ja tarkkuudella ja vahvisti näitä tarinoita myös hieman koomisella lavaelehdinnällä.

Kanae Nishmura paketoi Fable on the Seven Pillowsin monista eri suuntiin avautuvista paneeleista koostuvaan digipakkiin. Jokaisella kappaleella oli Hiroshi Yonedan kuvittama paneeli selityksineen.

Muuten albumi kuulostaa edeltäjiään vähemmän rockilta. Äänikuvassa kitara painuu hieman taustalle, ja suurten sinfonisten seinien sijaan Hirayaman ja Daisuke Murakawan syntetisaattorit, jotka käyttävät lähes kokonaan ajan ohuehkoja samplepohjaisia soundeja, luovat entistä kuivemmat ja hienojakoisemmat orkesterimaiset sovitukset kappaleille. ”Incomplete Happiness” palaa synteettiseen orkesterihumppaan alun ja lopun kolmen säkeistön kimpuissaan. Niiden välissä useampi lyyrinen ja kerronnallisen kulmikas jakso vie sen kaukaisempiin sävellajeihin ja sitten takaisin humppaan, aivan kuten tarina vie päähenkilön kohtaamaan itsensä sellaisena kuin oli lapsena. Kaikki mahtuu neljään minuuttiin ja sitä sitoo yhteen toistuva ja muokkautuva tanssiteema.

”A Moonlight Icaros” ja ”Magic Waltz” venyttävät kehittelyjaksojaan entistä pidemmälle aidosti sinfonisesti kutsuttavassa mittakaavassa. Edellä mainitussa henkilön dramaattinen ratkaisu ”palata taivaalle” tapahtuu moniosaisen teemojen käsittelyn ja kontrastoinnin kautta, jälkimmäisessä taas samat kuviot toistuvat pakkomielteisesti ja soitinnus käy läpi muodonmuutoksia, mikä kuvaa päähenkilön pyrkimystä säilyttää staattinen tila. Vaikuttavin on silti se pakollinen melankolinen instrumentaali, lyhyt ”Big Tree”, jonka surullisenkauniin pianomelodia saa upean moniosaisen sovituksen. Kuvapaneelissa laululla oli kevyen ironiset sanat, jotka antoivat animistisen äänen puulle. Tokuhisa julkaisi samasta melodiasta sovitetun laulun soolo-EP:llään Inverno.

Yksittäisten sävellysten kohdalla langat solmitaan siististi yhteen, mutta miten irtonaisista tarinoista saadaan tyydyttävä kokonaisuus? Ironisessa loppuratkaisussa yksi palvelija manailee syntymistään epäonniseen maailmaan, jolloin ruukku nielaisee koko maailman ja sitten ruukuntekijän on aherrettava taas kuusi päivää kyhätäkseen uuden maailman. Tällä kertaa siis vinoillaan abrahamilaisten uskontojen luomismyytille. Siksi albumin aloittaa ja lopettaa sama hieman vinksahtanut, synteettisten pizzicato-jousien ja puupuhaltimien kuljettama teema, joka mukailee jonkin verran ”Incomplete Happinessia” ja lopun koko orkesterin voimin soitetussa versiossa myös ”The Princess is Gonea” ja ”A Moonlight Icarosia”.

Yksituumaisen sinfonian tai irrallisten laulukokoelman sijaan Fable on the Seven Pillows lykkää kuulijalle löyhän sävellyssarjan, jonka vaikutteiden sekalaisuutta vastaa sävellysten tasainen laatu. Siinä ei ole edeltäjänsä huippuja eikä seuraajansa laaksoja. Castle of Noin jälkeen se on Hirayaman kokeellisin albumi, joskaan ei tasoltaan yhtä hyvä. Siksikö hän ei yrittänyt enää mitään vastaavaa, vaan jatkossa pikemminkin perääntyi takaisin sovinnaisempaan ja ehkä paremmin myyvään formaattiin?

Kahdella viimeksi jääneellä albumillaan Teru’s Symphonia siirsi painopisteen Japanista länteen. Molemmat niistä ilmestyivät ranskalaisella progressiivisen rockin levymerkillä Musea, joka oli 90-luvun puolivälissä avannut ison väylän 80-luvun japanilaisten artistien uusille ja uusintajulkaisuille Euroopassa. Do Androids Dream of Electric Camel? (1997) oli jo äänitetty vuonna 1995, mutta se ei löytänyt julkaisijaa kotimaassaan. Ei yhdeksänkymmentälukua suotta sanottu Japanissa menetetyksi vuosikymmeneksi. Edeltäjäänsä Clockworked Earthiin verrattuna albumi terästää sointia hieman ja tuo sävellyksiin syvyyttä ja tasavahvuutta. Uusi kosketinsoittaja Chiezo (yksi ajan yllättävän monista naissoittajista japanilaisissa yhtyeissä) pääsee hieman edeltäjäänsä Shou Nakaota enemmän etualalle. Varsinaisesta uudistumisesta ei voi tässä vaiheessa enää puhua, mutta pieniä yllätyksiä löytyy.

Philip K. Dickin hengessä ja ilmeisesti melkoinen pilke silmässä nimetty nimikappale sovittaa tutut syntikkafanfaarit hieman arabialaistyyliselle asteikolle kertoakseen, että otsikko viittaa kaikkien suosikkiprogebändin sijaan aivan oikeaan erämaan laivaan, jolla tekstin androidi seilaa ajan virtaa pitkin. Kappaleet kuten ”Maria” yhdistävät tarttuvia rytmejä ja kertosäkeitä progressiivisempaan kehittelyyn edellistä albumia paremmin. Mielenkiintoisimmat hetket löytyvät kuitenkin sieltä, missä Hirayama on luovuttanut reilusti sävellysvastuuta muillekin. Rumpali Furuin topakka ”Destination” viettää kohti raskaampaa rockia metallisen kailottavasti lauletussa kertosäkeessään ja varsinkin lopun tuplabassorummun jymistelyssä. Hauskasti tämäkin löytää tasapainonsa melodisesta B-säkeistöstä, josta kehitellään syntetisaattorikelloilla ja huilusampleilla nättejä instrumentaalivariaatioita kappaleen keskiosassa ja vielä levollisena koodana, kun mekastus kaikkoaa: ehkä tässä on nyt sitten päästy ”virtaavien jokien maahan”, jossa odottaa ”tulevaisuus kalojen kanssa”, kuten sanat kryptisesti ehdottavat (kuulostaa kyllä lähinnä yakuzan irtisanomispaketilta).

Erikoisimman kappaleen tittelin vie puolestaan Tokuhisan ”From Softly Night ~Till Blessing Morning”. Hirayaman hopeanhohtoista sähkökitarasooloa lukuun ottamatta ääninäyttämön täyttävät vain syntetisaattorit ja Tokuhisan monikertaistetut, polyfoniset lauluosuudet. Laulu liikkuu yllättävästi pitkistä vibratolla kyllästetyistä falsettinuoteista riemukkaasti vilistäviin lallatuksiin ja kieltäytyy toistamasta osioitaan samanlaisina tai odotetussa järjestyksessä. Tokuhisan esitys tuo varmasti monelle mieleen Kate Bushin leikkisimmät erikoisuudet, mutta melko muuttumattoman syntetisaattoritaustan ja rumpuohjelmointien kanssa kappale kuulostaa enemmän After Dinnerin kaltaiselta kokeelliselta popmusiikilta kuin Teru’s Symphonian aiemmalta ohjelmistolta. Silti tällaiset erikoisuudet olivat osa sitä ohjelmistoa jo Castle of Noilta lähtien, ja tämäkin kappale ainakin haastaa yleisön odotukset.

Albumin päättävä ”iso numero” on ”Anniversario”, jonka Hirayama ja Tokuhisa sävelsivät alun perin ”italoprogea Japanista” -projekti Pazzo Fanfano di Musican albumille (1989). Alkuperäisen version laulusäkeistöjen akustisen kitaran ja viulujen herkkyyden korvaa jykevämpi pianosovitus, ja Tokuhisakin laulaa syvemmällä äänellä keijumaisen falsetin sijaan. Teru’s Symphonian versio myös karsii sooloilua kehittelyjakson alusta ja yleensäkin on ripeämpi ja mahtipontisempi.

Viimeiseksi jäänyt albumi The Gate (1999) lujitti tuota hieman raskaampaa linjaa ja lisäsi se yleistä kirkkautta ääneenkin. Ehkä tämä johtui siitä, että kaksi kolmesta uudesta jäsenestä, kosketinsoittaja Shouchi Aoki ja jo Scheherazadessa soittanut basisti Jutaro Ohkubo, tulivat progressiivisesta hard rock -yhtyeestä Starless, joka oli jatkanut Novelan raskaampaa linjaa mutta Teru’s Symphonian tapaan naislaulajalla. Uuden raskauden ilmentymiä ovat varsinkin huudahtavalla laulukoukulla varustettu ”Wish” ja heviin fryygialaiseen riffiin tukeutuva ”Eternal Sinner”. Loppusuoralla Symphonian sointi kiertyy yhtä aikaa kohti Hirayaman juuria kuin uutta muodikasta progeheviä.

Bändialbumi The Gate on siinäkin mielessä, että kaikki neljä muuta jäsentä saavat sille omat lyhyet instrumentaalisävellyksensä. Jos Hirayamalta olivatkin ehkä ideat ehtymässä, miessoittajat kyllä täyttävät aukot tutunkuuloisella materiaalilla. Se ulottuu rumpali Junichi Saton lyhyestä arabialaistyylisestä ”Entrance the Visionsista” Aokin nätin new age -klassiseen piano- ja syntetisaattoritunnelmointiin. Jälleen vain Tokuhisan ”The Gipsy’s Parade” rikkoo etiketin. Se alkaa gagaku-musiikkia muistuttavalla introlla, ennen kuin klovnit pääsevät synteettiselle marssille hilpeän moniäänisen lallatuksen säestyksellä.

Hirayama itse jatkaa edellisen albumin androidin etsikkomatkaa kappaleessa ”Humanizer (Dream of an Android)”. Se toistaa edeltäjänsä säkeistöjen nopeat riffit, mutta lisää hymnimäisemmän kertosäkeistön, sillä nyt androidi uskoo tulevansa ihmiseksi, mikä tuntuu olevan androideilla usein toivelistan kärjessä. Syyskuussa 1999 julkaistu albumi on paljon aikansa lapsi paitsi halvannäköisen kansikuvansa tietokonegrafiikan suhteen, myös siinä mielessä, että parissa kappaleessa viitataan vuosituhannen vaihteeseen, yleensä uudistumisen ja muutoksen mahdollisuutena. Samoin toistuvana teemana tuntuu olevan kaksijakoinen suhtautuminen menneisyyteen: sinne kaivataan ja sen painolastista halutaan eroon, mutta poiskaan sitä ei psyty pyyhkimään. Myös musiikissa mies tuntuu tekevän tilinpäätöstä. ”The Gate of the 21st Centuryn” teemat tuntuvat tutuilta aiemmilta Teru’s Symphonian albumeilta ja ”End of the Millenium” melkein siteeraa Novelan ”Secret Lovea” väliosassaan. Tietysti kyse voi olla vain siitä, että Hirayaman sävelmaailma on melko kapea.

Jälleen kerran albumi päättyy kolmijakoisesti tanssahtelevaan voimaballadiin. ”Exit for D.N.A.” pukee muutoksen toiveen genetiikan vertauskuvaan esittämällä, että menneet murheet ja tulevaisuuden toivo olisivat koodattuna perimässä. Musiikki on silti haikean mahtipontista aivan vakuuttavalla tavalla. Loppurysähdyksen sijaan siinä on synteettinen loppupudotus, mikä tuntuu kertovan, että tällä kertaa loppu todella tarkoittaa loppua.

Uutena vuosituhantena Hirayaman huomion veivätkin Novelan paluukonsertit, Scheherazaden uusi tuleminen ja Queen Mania, pitkään muun ohessa pyörinyt tribuutti Queenille, varmastikin yhdelle miehen varhaisista innoittajista. 2020-luvulle tultaessa terveysongelmat pakottivat hänet eläköitymään.

Teru’s Symphonian musiikki jatkoi silti eloaan konserteissa aivan kuin se klassinen sinfoninen ohjelmisto, jonka auraa Hirayama oli tavoitellut. Hänen siunauksellaan Tokuhisa muodosti virallisen tribuuttibändin nimeltä Nelfelti (tämähän oli se bilettävien pehmokissojen humppakylä) ja esitti yhtyeen ohjelmistoa aina 2020-luvulle asti. Kun ajattelee, että tähän aikaan rockyleisö narisi säännöllisesti siitä, kuinka vanhat suosikit olivat käytännössä tribuuttibändejä, joissa ainoat alkuperäiseen kokoonpanoon vihjaavat jäsenet olivat vuoden 1973 kiertueen roudari ja basistin vaimon kiropraktikko, järjestelyä voi pitää virkistävän rehellisenä. Vuonna 2017 yhtye alkoi levyttää uutta albumia Hirayaman vanhan tarinan pohjalta, mutta projekti ei kantanut hedelmää. Kuten Castle of Noi jo tiesi kertoa, jossain vaiheessa menneisyyden fantasiamaailmoihin ei enää ole paluuta ja jäljelle jäävät vain muistot ja elottomat pehmolelut.

Eteenpäin, zeuhlin lapset!

Christian Vander ei varmastikaan aikonut perustaa zeuhl-musiikiksi kutsuttua liikettä. Pikemminkin voisi kuvitella, että musiikkinsa omaperäisyyttä mustasukkaisesti vartioiva rumpali ei ilahtunut siitä, että muut matkivat Magman jytisevää jazzin, taidemusiikin ja rockin sekoitusta niin että siitä tuli oma musiikin alalajinsa, jonka nimi otettiin Magman omasta mytologiasta. Kobaïan soulmusiikki jätti jälkensä paitsi yhtyeessä 70-luvulla soittaneisiin lukuisiin ranskalaisiin huippumuusikoihin, myös moniin muusikon urasta haaveileviin faneihin. Vuosikymmenen loppuun mennessä jälkimmäiset myös jälkimmäiset synnyttivät vahvasti Magmalta kuulostavia yhtyeitä kuten napakka Eskaton, tylsempi Eider Stellaire sekä jazzmaisemmat Dün ja Noa.

Näiden yhtyeiden lisäksi ja ennen niiden julkaisuja kuitenkin koko joukko erittäin vähälle huomiolle jääneitä yhtyeitä sisäisti Magman musiikin aakkoset, mutta ei tyytynyt vain järjestämään pyhän Vanderin musiikillisia fraaseja uuteen järjestykseen. Yhtyeet loivat kuka enemmän kuka vähemmän omaperäistä musiikkia, jossa kuitenkin erottui aina jollain tavoin kaikuja Magman kiihkeästä rytmiikasta, harmonisista ideoista, laulutekstuurista tai tunnelmasta. Näistä musiikillisista sormenjäljistä muodostettiin zeuhl-musiikin identiteetti. Tässä tutustutaan neljään tuollaiseen zeuhlin lapsipuoleen.

Kuuluisimpia albumeita 70-luvun zeuhlin aluskasvillisuudessa on pariisilaisen Archaïan samanniminen levy vuodelta 1977. Yhtyeen perustaneille Pierrick Le Brasille (kitara, syntetisaattori) ja Michel Munierille (basso) sanaa fanaatikko ei tarvinnut lyhentää faniksi, kun kuvattiin heidän suhtautumistaan Magmaan. Se kuuluu myös albumilla, sillä useimmissa kappaleissa Munierin säröinen basso tykyttää pulssia tai murahtelee kuin kobaïalainen pitbull. Lisäksi messuamisen kaltainen, vuoroin koriseva ja kimeä laulu, mystiset puolipuhutut hokemat ja toisteinen sävelkieli luovat enimmäkseen alle viisiminuuttisiin sävellyksiin Üdü Wüdüün (1976) vertautuvaa päällekäyvän vakavaa tunnelmaa. Nämä ovatkin zeuhl-vaikutteiden tyypillisimpiä tunnusmerkkejä.

Silti toisaalla Archaïan pojat ottavat tietoisesti aivan erilaisen otteen. Syntetisaattorit hallitsevat totalitaarisemmin kuin Magmalla ikinä eikä akustisille soittimille jätetä paljoakaan tilaa. Sähköpianon rytmisen paukkeen sijaan neulamaisen riipiväksi yliohjattu sähkökitara sooloilee psykedeelisen rockmaisella otteella ja sottaisella soundilla levittäen puuroista ahdistusta ympäri äänikuvaa. Kaiken huipuksi albumilla ei kuulla rockille niin pyhää länsimaista rumpusettiä lainkaan (CD-version myöhempiä bonusraitoja lukuun ottamatta), vaan yhtyeen kolmas jäsen Philippe Bersan soittaa kaikenlaisia muita lyömäsoittimia laulamisen ohessa. ”Sacre bleu!” parahtaisi Christian Vander, jos moisen kuulisi – ja puhuisi kuin Hercule Poirot.

Magman raivokkuuden ja heltiämättömän toiston sijaan Archaïan kappaleet hautovat synkkiä – ja paikoin lähes koomisia – monologejaan keskitempoisten riffien pienissä kattiloissa. Rockmaisista eleistä huolimatta kappaleissa ei ole sen enempää säkeistörakennetta kuin Magmallaan, mutta ei myöskään esikuvan hurjuutta. Pisin kappale ”L’Arches des mutations” sentään heittää hieman löylyä loppua kohti infernaalisella syntikkapiipityksellään, mutta se ja kitaran deklamointi eivät riitä nostamaan pulssia kuin vähäisen, kun rytmisektiokaan ei sitä tee.

Soundipuolella Archaïa onkin luovimmillaan ja paljon Magmaa radikaalimpi. Paikoin sävellykset ovatkin elektronisten ja käsiteltyjen puhe- ja soitinäänien avantgardistisia kollaaseja, etunenässä nappiin nimetty ”Massa confusa”. ”Le festin du lion vertiin” mahtuu jopa tarttuva syntikkabassoriffi, joka on kuin varastettu Brian Enon popimmasta tuotannosta, ja afrikkalaiselta kuulostava rituaalinomainen messuamiskollaasi. Melko vaatimattomilla resursseilla tuotettu albumi kuulostaa yhtä tummanharmaan arkaais-futuristiselta kuin kantensa. Sanoissa ja otsikoissa vilisee alkemiaa ja apokalypsiä ja feeniks lehahtaa lentoon mustan auringon alla. Kaikki on siis hieman yliviritetyn synkkää ja vakavaa.

Kaiken kaikkiaan Archaïa tuo Magman ohella mieleen lähes yhtä vahvasti Heldonin elektronisen rockin ja Arachnoidin piinaavat puhetunnelmoinnit. Sen omaperäisyys ei myöskään rajoitu näihin vaikutteisiin, mutta ei sen musiikki pääse myöskään samalle tasolle näiden kanssa. Albumin suuri suosio on jälkijättöistä, ja johtuu osin alkuperäisen LP:n harvinaisuudesta: tuhannesta painetusta kappaleesta osa ilmeisesti hävitettiin huonon menekin takia, ja lopuista pyydettiin aivan naurettavia hintoja ennen kuin uudelleenjulkaisut alkoivat alalajiin erikoistuneen Soleil Zeuhlin CD-julkaisusta vuonna 1998. Archaïa ei ehtinyt suosiosta nauttia vaan lopetti pari vuotta levyn julkaisun jälkeen. Le Bras ja Manier tosin palasivat neljäkymmentä vuotta myöhemmin hyödyntämään kulttimainettaan ensin varhaisilla demoilla ja sitten uusilla samanhenkisillä äänitteillä, mikä on paremmin kuin mihin muut tässä käsitellyt yhtyeet kykenivät.

Sovinnaisemman kuuloinen zeuhl-albumi tuli niin yllättävästä paikasta kuin Korsikan saarelta, joka on tunnetumpi pienikokoisista Euroopan-valloittajista kuin progebändeistä. Myös Rialzu julkaisi vain yhden, nopeasti äänitetyn albumin U rigiru (1978), jota painettiin samat vaatimattomat tuhat kappaletta. Vain pari vuotta kasassa olla ehtinyt yhtye, jonka levytyskokoonpanossa oli peräti kolme veljesparia, hajosikin levyn julkaisun jälkeen.

Rialzun pääasiallinen säveltäjä oli kosketinsoittaja Christophe Mac Daniel, joten ei ole ihme, että U rigirun 16-minuuttista nimikappaletta hallitsee Magman ja jazzrockin tunnusomainen sähköpiano Fender Rhodes, joskin sitä tasapainottavat tummanpuhuvat sähköurut. Sävellys alkaa samanlaisilla suurellisen kromaattisilla tutti-rämähdyksillä kuin Köhntarkösz (1974) tai Mahavishnu Orchestran ”Meeting of the Spirits” (1972), ja lähtee siitä hetkeksi hikiseen zeuhl-paahtoon rosoisen Rhodesin ja särökitaran käydessä riffailevaa vuoropuhelua. Mutta vain hetkeksi, sillä sävellyksen toinen osa on hitaan harras laulu Dominique Gallet’n viulun satunnaisella tuella. Magman harhaanjohtavasti ”oopperamaiseksi” kutsutun laulutyylin tapaan Mac Daniel ja Gallet laulavat täyteläisellä rintaäänellä ja sekakuoromaisella säestyksellä.

Kuitenkin hillityn valitusmainen laulun melodia ja puolipolyfoninen rakenne ovat Kobaïan sijaan peräisin Korsikan musiikkiperinteestä ja kielenä on eräs korsikan murteista. Rialzun lyhyt elinkaari sattuukin keskelle aikaa, jolloin Korsikassa elvytettiin tarmokkaasti paikallista kulttuuria, vaadittiin autonomiaa ja taisteltiin aseilla Ranskan hallintoa vastaan. Yhtye, jonka nimi tarkoitti herätystä tai elpymistä, oli kulttuurinsa elvyttämisen kärkijoukoissa julkaistessaan korsikankielisen rocklevyn. Albumin nimi puolestaan tuli uraa uurtavasta korsikankielisestä kirjallisuuslehdestä, johon kirjoittivat albumin myyttisistä ja filosofisista sanoituksista vastanneet nuoret kirjailijat.

”U rigiru” kasvaa komeasti lähes sinfonisen rockin malliin, mutta silta lopulliseen huipennukseen, jossa laulujakson tekstuuri yhdistyy ensimmäisen osan rytmeihin, rakennetaan kömpelösti Olivier Rennen rumpusoololla. Kiehtova kappale lässähtää hieman tämän takia.

Korsikalainen moniääninen laulu raikaa synkemmin ja laajemmin hieman lyhyemmässä kappaleessa ”I lagramanti”, joka ilmeisesti kertaa korsikalaisen myytin joissa vaanivasta kauhistuttavasta usvahengestä. Urkujohteiset kuorojaksot menevätkin melkein goottilaisiksi, ja niiden välissä rytmisektio löytää taas tiensä magmakammioon. Nykivä ratkaisu ei tuota kunnon tulivuorenpurkausta, ainoastaan tyylikästä synkkyyttä. Albumin saattelee nippa nappa puolen tunnin rajapyykin yli lyhyt ”A mubba”. Siinä sanaton laulu ja rumputyöskentely ovat selvää zeuhlia, mutta se on enimmäkseen taustaa kitaristi Giles Rennen tavanomaisemmalle fuusiojazzsooloilulle (hänen levytysuransa on myöhemmin tapahtunut erilaisissa jazzkokoonpanoissa).

U rigirun vahvuudeksi jää näin verevän korsikalaisen lauluaineksen tuominen zeuhl-rockiin, mikä antaa ainakin suomalaisille korville musiikille yhtä eksoottisen vaikutelman kuin Magman ulkoavaruudellinen lauluilmaisu (hieman samalla tavoin Rahmann-yhtye sekoitti zeuhl-aineksia ja pohjoisafrikkalaista ilmaisua jazzrockiinsa). Soleil Zeuhl julkaisi tämänkin albumin uudelleen CD-muodossa ja kahden aiemmin äänitetyn konserttitaltioinnin kera. Näissä sävellyksissä korostuu italialaista progea muistuttava ”sinfoninen” sointi ja lyyrisen tunteellinen laulu zeuhl-vaikutteiden kustannuksella.

Christian Vanderin erikoisimpia keksintöjä oli juuri kobaïa, germaanisilla äänteillä rajusti muokatun ranskan ja scat-laulun yhdistelmästä synnytetty oma kieli, joka sopi Magman musiikin militaristiseen paatokseen ja yhtyeen apokalyptiseen mytologiaan. Oman kielen loivat myös toulonilaiset veljekset Gerard ja Christian Blanc, jolla heidän yhtyeensä Honeyelk tavoitteli omaperäisyyttä. Niinpä yhtyeen ainokainen julkaisu, ilmeisesti ensimmäinen toulonilaisen rockbändin albumijulkaisu onkin nimeltään Stoyz vi dozévéloy (1979). Parissa vuorokaudessa kahdeksalla raidalla taltioitu julkaisu on oikeastaan EP, sillä sen kaksi pitkää sävellystä vaativat kuulijoilta huomiota yhteensä vain 27 minuutin ajan.

Toisin kuin Vander, Blancit eivät edes yritä antaa kielelleen nimeä tai sisältöä. Gerard Blancin pehmeä ääni ja korahteleva ilmaisu muistuttavat, jos jotain, hieman Peter Gabrielia Magman sotaisien hokemien sijaan. Kielen mallina tuntuu olevankin englanti, vaikka sisältö on höpön löpöä millä kielellä tahansa, mikä rakentaa kobaïaa pehmeämpää vaikutelmaa samanlaisesta frankofonisesta pohjasta (”do zé vé loy” kuuluu myös kobaïan sanavarastoon).

Laulun rooli jää silti pieneksi Blancien ja heidän kolmen yhtyetoverinsa pannessa menemään pitkiä instrumentaalijaksoja, joita hallitsee jälleen Fender Rhodes mutta myös puhaltimet ja vähemmässä määrin sähkökitara. Ensimmäisen levypuoliskon ”Stoÿz” toinen osio ”Combat pour l’harmonie” (niin, jonkin verran musiikin merkitystä halutaan avata ja siihen tarvitaan äidinkieltä) johdattelee Gerardin basson, Christianin rummutuksen ja molempien hoilaamisen lähimmäs Magman kiehuvaa sydäntä. Muuten monet jaksot ovat tavanomaisempaa jazzahtavaa rockia, kiitos paljolti Pierre Yves Mauryn soittamien saksofonin ja klarinetin keskeisen sooloroolin, tai viettävät kohti tavanomaisemman progressiivisen rockin synkempää reunaa, varsinkin kun William Grandordy vaihtaa Fender Rhodesin flyygeliin. Van der Graaf Generator ei ole esimerkiksi kauhean kaukana ”Do zé vé loyn” loppupuolen revittelyistä.

Omaperäisestä yhdistelmästä huolimatta musiikki kärsii episodimaisesta hahmottomuudesta varsinkin juuri B-puoliskolla, jossa atonaaliset syntikka- ja lyömäsoitinvälikkeet tahdittavat teoksen kahta toistuvaa osiota, keskinkertaista lauluteemaa ja näyttävää mutta hieman päämäärätöntä instrumentaalirevittelyä kolmen jylhän soinnun kierrolla Bernard Paganotti -henkisen bassotaiteilun päällä. Rialzun levyn tavoin Honeyelkin julkaisua leimaa lyhyys, provinsiaalisesta lähtökohdasta ponnistaminen ja kiehtovien ideoiden ei täysin onnistunut toteutus.

Albumin arviointia on vaikeuttanut se, että satunnaisen kuulijan kokemus ei todennäköisesti perustu yhteenkään (jälleen) vain tuhannesta alkuperäisestä LP-levystä vaan Musea-levy-yhtiön vuoden 1995 CD-versioon En quête d’un Monde meilleur… Paremman maailman etsinnän lisäksi levyllä kuullaan paitsi muutama myöhemmin äänitetty ja aika yhdentekevä studio- ja konserttiraita myös kovalla kädellä uudelleenmiksatut versiot kahdesta, nyt ranskaksi nimetystä alkuperäisraidasta. Raitoihin on lisätty kaikua ja ylimääräisiä syntetisaattoriosuuksia, toisissa paikoissa taas instrumentteja on poistettu ja ”Do zé vé loyn” huojuva loppupaisuttelu on lyhennetty ja vaimennettu melkeinpä ambientmaiseksi fanfaariksi. Joidenkin muidenkin Musean julkaisujen kohdalla tekijät on päästetty leikkimään George Lucasia vanhojen äänitteidensä kanssa, mutta tässä lopputulos poikkeaa reilusti alkuperäisesti eikä välttämättä edukseen. Karheita zeuhl-vaikutteita on työnnetty syrjään valtavirtaisemman ja siliävämmän progesoundin tieltä. 90-luvun progeyleisö saattoi pitää ratkaisua hyvänäkin.

Pisimmän ja ehkä omaperäisimmän uran näistä zeuhl-johdannaisista teki lyonilainen Vortex. Sen ytimessä oli jälleen veljespari, Jacques (basso) ja Jean Pierre Vivante (piano). Ensimmäisellä albumillaan, jälleen omakustanteisella Vortexilla (1975), heidän ympärillään on rumpali, saksofonisti ja huilisti. Viisikon yhteissointi vie kohti varhaisen Magman soundia, mutta sen R & B -vaikutteiden sijaan Vortex vetää toisteisia modaalisia kuvioita vielä Magmaa hartaammin. Esimerkiksi kymmenminuuttinen ”Haroun’ Thasckouack” on koottu lähes kokonaan Mekanïk Destruktïẁ Kommandöhista (1973) mukailtujen basso- ja Rhodes-tykytysten sekä melodisten riffin pätkien päälle. Näiden päälle puhaltimet sitten soittavat melodioita ja improvisaatioita, jotka siirtyilevät Magman modaliteeteista kohti eurooppalaisen jazzin melodisuutta ja jopa Frank Zappan räkäistä ilkikurisuutta. Pisimmässä kappaleessa ”Délicieuse créature” varsinkin kuullaan tällaisia siirtymiä, lopussa jopa free jazzin reuna-alueita näykkien (toisin kuin freetä täysillä haukannut Noa). Rytmisektion kuuliainen, ja paikoin tylsäkin, pitäytyminen tutuissa rytmeissä ja ajoittain palaavat koko orkesterin iskut muistuttavat kuitenkin aina, missä juuret ovat.

Vortex on Magmaakin formaalimpi toiston suhteen, mikä valitettavasti tekee siitä myös tylsemmän, koska sovitukset ovat yksitotisempia ja sävellykset pohjaavat enemmän vain puhaltimien joustaville sooloille rytmisektion yllä. Toisaalta Vortexissa on myös jazzmaisuutta ja tiettyä keveyttä – varsinkin sävellysten nimissä, jotka ovat sisäpiirin vitsejä -, jollaisia Magman musiikissa ei ole mutta Zaolla kyllä jonkin verran. Yksitoikkoisuus saattaa johtua siitäkin, että musiikki oli alun perin kirjoitettu näytelmän taustalle.

Les cycles de Thanatos (1979) on jo paljon omaperäisempi ja monimutkaisempi teos. Vivantet innostuivat kuuntelemaan suoraan Vanderiakin innoittanutta Igor Stravinskya sekä Olivier Messiaenia. Heidät kokemus innoitti kokeilemaan pelkän toiston lisäksi kontrapunktia ja harmonista kieltä, jotka menivät Magmaa pidemmälle. Lisäksi orkestrointia kasvatettiin huomattavasti lisäämällä toinen puhallinsoittaja ja kaksi klassisesti koulutettua lyömäsoittajaa. Lisäys kuuluu värikkäämmissä sovituksissa, vaikka levyn ensimmäisen puoliskon materiaali nojautuu yhä kohtuullisen melodiseen jazzrockmateriaaliin. ”God Is Good for You John” varsinkin on stravinskymaisen ostinaton ympärille rakennettu leppoistettu pastissi Mahavishnu Orchestran myöhemmästä soundista. Otsikko panee lempeästi alta lipan yhtyeen kitarajumalaa John McLaughlinia sekä tämän hengellisiä uskomuksia, siinä missä musiikki kieltäytyy miehen virtuoosimaisista soolotykittelyistä, joita Vivantet pitivät yliampuvina ja alemmuuskompleksia ruokkivina. Näinhän syytös kuului noina aikoina sekä fuusiojazzia että progressiivista rockia kohtaan: itseensä käpertynyt, ylitekninen sooloilu oli tehnyt musiikista tylsää ja steriiliä ja vienyt yleisöltä kaiken kosketuspinnan sfääreihinsä kadonneiden elitistimuusikoiden kanssa. Vivantien pidempi ”Prolégomènes” ei kuitenkaan tee myönnytyksiä populismille, sillä se aloittaa syntetisaattoriostinaton, vibrafonin ja pianon tuumiskelulla, siirtyy myöhemmän Soft Machinen huolettomaan jazzrockiin ja päättyy zeuhlin tuomiopäivän sointuihin ja rytmirypistyksiin, kaikki tämä rikkaalla ja vaihtelevalla puhallin- ja lyömäsoitinsovituksilla.

Jälkipuoliskon täyttävä nimikappale vasta kuitenkin pamauttaa yhteen kontrapunktisen tekstuurin, Messiaenin harmonian ja bändimäisen sijaan aidosti orkesterimaisen sovituksen, niin että saavutetaan kriittinen massa ja syntyy fuusiojazzin sijaan uudenlainen fuusio. Yhtye itse asiassa lainaa teoksensa toisen keskeisen teeman suoraan Messiaenin puhallinorkesterille ja lyömäsoittimille säveltämästä teoksesta Et exspecto ressurrectionem mortuorum (1964). Lyömäsoitinten kuminan ja kilinän tukeman synkeän de profundis -teeman taustalla oli alun perin ajatus sotilaan huudosta maailmansotien kauhujen syövereissä. Sopivasti ”Les cycles de Thanatosia” kaavailtiin ilmeisesti alun perin taistelumusiikiksi Alejandro Jodorowskyn toteutumattomaan Dyyni-filmatisointiin, mikä kertoo, että noina vuosina melkein jokainen vähänkin kunnianhimoisempi yhtye näki unia Arrakisista.

Messiaen-lainan kanssa vuorottelee yhtyeen oma teema, joka toistaa yhtä lailla ”rituaalinomaisia” kuvioita koko kromaattisen asteikon pituudelta vaihtelevan mittaisina melodisina soluina. Näitä varioidaan sitten hellittämättömästi eri tavoin, alkaen fuugana, jossa eri soittimet käyvät vuoroin pääteemaa läpi eri rekistereissä. Toisto ja variaatio jatkuvat yli 25 minuuttia, josta alkuperäiselle LP:lle mahtui vain osa, joten kokonaista versiota saatiin odottaa yhtyeen koko tuotannon käsittävälle CD-kokoelmalle 1975-1979 (2003) asti. Se on hämmentävä, paikoin ehkä pitkitetty, mutta lopulta aivan parhaan zeuhl-mallin paahtoon äityvä rockteos. Kyllä, rockia varsinkin rytmiryhmän työskentelyn ohelta, mutta poikkeuksellisen formalistista, läpeensä kirjoitettua ja orkesterimaisesti soitettua sellaista. Se lähestyy samaa ”uutta musiikkia”, rajoja venyttävää kamarimusiikkia kuin Vortexin konserttikamun Art Zoydin tuotanto. Tosin Art Zoydin riipivän bartókmaisen soundin sijaan Vortexin klassisen puhtaasti soivat puhallinlinjat ja metallisten lyömäsoittimien verkostot muistuttavat Quebecin kieliveljien Maneigen ensimmäisten levyjen musiikkia. ”Les cycles de Thanatos” on täten aika ainutlaatuinen eepos eurooppalaisen progen ja zeuhlin historiassa, joka ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota.

Osin tämä johtuu siitä, ettei Magman maailmanlaajuisen kulttisuosion laista saavuttanut Vortex, jonka ura jatkuvasta uudistumishalusta huolimatta päättyi apeasti vuonna 1980 konserttiin saksalaisilla olutfestivaaleilla. Siinä oli tultu aika kauas visioista lomaosakkeesta Kobaïa-planeetan utopiassa. Täyty muistaa, että lähes nämä kaikki albumit syntyivät 70-luvun loppupuolella, jolloin musiikin ja kulttuurin tuuli oli kääntynyt zeuhlin kaltaista kokeellista rockia vastaan. Silti ne kaikki nappasivat zeuhlin pallon lennosta ja juoksivat sen kanssa eri suuntiin: kohti modernimpaa elektronista ilmaisua, omilla kulttuurisilla aineksilla ryyditettyä jazzrockia, tavanomaisempaa progea tai muodollisempaa kamarirockia. Isä-Vander ei ehkä tunnustaisi niitä, mutta nekin veivät hänen ideoitaan eteenpäin. Halusi hän tai ei, ne osaltaan loivat käsitteen Magman tuotantoa laajemmasta ja monipuolisemmasta zeuhl-musiikista.

Focus: Hamburger Concerto (1974)

Myös levykansissa Focus erosi aikalaisistaan: ne onnistuivat olemaan lähes kaikkia tylsiä tai mitäänsanomattomia.

1970-luvun progressiivisen rockia tarkasteltaessa on pakko sanoa sananen myös alankomaalaisesta Focus-yhtyeestä. Kuten yhtyeen keskeiset albumit tuottanut englantilainen Mike Vernon totesi, Focus oli toista maata kuin brittiläiset aikalaisensa. Amsterdamissa vuonna 1969 aloittanut nelikko yhdisti brittien tapaan aineksia taidemusiikista, vanhasta musiikista ja jazzista melko railakkaaseen rockiin isojen urkujen ja vielä isomman soolokitaran johdolla sekä lisäsi kolmanneksi soolosoittimeksi huilun. Yhtyeen sekoitus oli kuitenkin omaperäinen ja ensimmäisen levynsä jälkeen se oli lähes täysin instrumentaalinen. Bluesia progen sijaan suosineen Vernonin innon selittää varmasti se, että Focus teki vaikutuksen nimenomaan rajun energisillä konserteillaan, joissa se loihti pitkiä improvisaatiota jazzin ja perinteisemmän rockin perusaineksista. Toisaalta yhtyeen mannereurooppalaiselle progebändille poikkeuksellisen laaja-alainen suosio pohjautui yksittäisiin hittibiiseihin, mikä oli sekin harvinaista sinkuille nyrpistäville brittirokkareille. Lyhyissä kappaleissa kuten ”Sylvia” yhtye osoitti vahvaa melodista osaamista, mutta suurimman vaikutuksen se teki kuitenkin maanista kitarariffiä, sooloilua ja jodlausta yhdistäneellä ”Hocus Pocusilla”, jolla huumorintajuinen yhtye ironisoi itseään ja teknisesti näyttävää suurellista rockmusiikkia (kappale onnistui yllättämään ja huvittamaan suomalaista televisioyleisöä vielä 2020-luvulla).

Paljolti näiden seikkojen myötä Focuksen studioalbumien anti on ollut hyvin epätasaista ja epätyydyttävää. Itselleni yhtyeen seitsemästä 70-luvun studiojulkaisusta vain Focus II (tai Moving Waves, 1972) ja Hamburger Concerto (1974) lähestyvät tasapainoisen vahvaa kokonaisuutta.

Hamburger Concerto, viimeinen albumi ennen kuin riidat alkoivat hajottaa yhtyettä, näyttää Focuksen keinovalikoimat laajimmillaan ja hiotuimmillaan. ”Birth” ja ”Focus Pocuksen” hillitympi uusintaversio ”Harem Scarem” rokkaavat vauhdikkaan, paikoin funkin temppuilemattoman rytmisektion paahdossa (tällä levyllä basisti Bert Ruiter ja englantilainen rumpali Colin Allen) kylväen ympäriinsä meneviä riffejä pianolla ja kitaralla sekä huilun ja kitaran yllättävän melodisia piikkejä. Toisaalta levyn aloittaa rauhallisesti 1600-luvun gaillarde ”Delitae musicae” flaamilaisen Joachim van den Hoven kynästä. Sen kitaristi Jan Akkerman tulkitsee alkuperäisinstrumentilla eli luutulla. Barokin ja renessanssin ajan musiikkia muistuttavat sävelkulut tasapainottavat yksioikoistakin rockmeininkiä.

Akkermanin taidokkuus olikin Focuksen keskeisiä vientivaltteja. Yleisö ja erityisesti kitaristit ympäri Eurooppaa ihastelivat hänen kykyään yhdistellä klassisen kitaran näppäilytekniikoita bluesmaisesti vonkuvaan lyyrisyyteen ja hendrixmäisen rupiseen riffityöskentelyyn, jota maustaa vielä flamencokitaravaikutteinen tremolosoitto. Yesin kitarasankari Steve Howen tapaan Akkerman vetää myös nuotteja Wes Montgomerryn hihasta, hänen sointinsa on diskanttivoittoinen ja soittonsa kiepsahtelee usein melodisen ja rytmisen välimaastossa kulmikkaasti, joskus jopa sotkuisesti. Moni kitaristi Euroopassa oli selvästi kuunnellut tarkkaan miehen tallenteita, Suomessakin ainakin Matti Kurkinen päätellen Kalevalan kahdesta ensimmäisestä albumista. Eikä vain Eurooppassa, vaan Australiassa asti Midnight Oilin tuleva kitaristi James Moginie koki herätyksen nähdessään Akkermanin konsertissa Hamburger Concerton julkaisun aikoihin.

Itseoppineen Akkermanin soolotaiteilua tasapainottavat klassisesti koulutetun Thijs van Leerin sävellykset ja työskentely kosketinsoittimilla ja huilulla. Hän saa aikaan klassisen jykevän Hammond-soundin Leslie-kaiuttimen avustuksella, mutta urkusoittoa leimaa silti enemmän kirkkourkumaisuus, kun taas sooloilu tapahtuu ennen kaikkea klassisen puhtaasta melodisuudesta Ian Andersoniin henkilöityvään likaisuuteen hyppelehtivällä huilulla. Focuksen dynamoa pyörittää pitkälti juuri kaksikon erilaisten persoonien ja lähestymistapojen hedelmällinen vuorovaikutus ja kitka. Kitka pääsi myöhemmin niskan päälle ja repi kaksikon erilleen.

Van Leerin ”La cathédrale de Strasbourg” mukailee siististi klassisen aikakauden taidemusiikkia pianolla ja uruilla, käväisee erittäin lyhyessä lauluvälikkeessä, joka tulkitaan Focuksen laulujaksoille tyypillisesti heterofonisena kuorolauluna, ennen kuin muuttuu pehmeäksi jazziksi viheltely- ja Django Reinhardt -sooloilla. Kepeän pikkunättiyden täydentää siisti tapa, jolla laulu- ja jazzosuuksien tekstuurit jäävät lopussa pehmentämään paluuta alun tömähteleviin sointuihin. Hamburger Conecrton A-puolisko täyttää siis progen vaatimukset vaikutteiden eklektisyydellä, monipuolisilla sovituksilla ja virtuoosimaisilla instrumentaalisuorituksilla, ja keskimittaisissa sävellyksissä.

Nimikappale on albumin pihvi. Kirjaimellisesti, koska nimeltään Bachin Brandenburgilaisia konserttoja parodioiva sinfoninen runo on kuvaavinaan hampurilaisen valmistamista – jälleen rahvaanomaista huumoria mahtipontista tärkeilyä ehkäisemään. Se on myös toisen levyn “Eruptionin” jälkeen yhtyeen toinen yritys tehdä parikymmenminuuttinen sävellys. Ohjelmallisesti ilkikurinen kappale tunkee hampurilaisen väliin kaikki Focuksen raaka-ainekset. Niinpä teoksen ensimmäinen, fanfaarimainen teema on ”Chorale Saint Antoni” sellaisena kuin Johannes Brahms sen lainasi Haydn-variaatioihinsa tuntemattoman säveltäjän eräästä puupuhallinsävellyksestä, jota tuolloin pidettiin Joseph Haydnin sävellyksenä. Focuksen klassinen rock lainailee ja muuntelee yhtä huoletta kuin taidemusiikkikin ennen romantiikkaa. Sen vastapainoksi saadaan toinen, sinfonisille rockyhtyeille tyypillinen helkkyvä kosketinsoitinteema sekä Akkermanin selvästi säveltämä modaalisempi teema, joka pohjautuu kitaran vapaiden kielien isoihin murtosointuihin. Näiden kolmen teeman vuorottelussa hyvin eurooppalainen taidemusiikki sekoittuu isoon yhdysvaltalaiseen rockiin (jälkimmäisen vaikutteena oli ilmeisesti Joe Walsh).

”Eruption” kellotti kaksikymmentäkaksi minuuttia vuorottelemalla melko töksähtäen paria teemaa ja erilaisia soolo- ja soitinjaksoja kirjaimellisesti periaatteella kysymys ja vastaus. ”Hamburger Concerto” onnistuu paremmin leipomaan toistuvan teemakimaran väliin kitara-, urku- ja huilusoolojen lisäksi jälleen jodlauksella typerretyn flamenconumeron ja kaksi säkeistöä alankomaalaisesta barokkivirrestä, jossa kuningas Herodes ahkeroi päästääkseen joulun liioista hengistä. Osat virtaavat yllättävän sulavasti yhteen. Paitsi että van Leerin soolot ovat melko lailla sävelletyn kuuloisia, siirtymiä silottavat kolmen soinnun aiolisen välikkeen toistuva käyttö väliaineena sekä vähäinen tempon ja sävellajien vaihtelu.

Tämän varjopuolena teos ei juurikaan liikahda verkkaisesta keskitemposta ja köllöttelee pitkiä aikoja d-urkupisteellä. Kieltämättä juuri d:n pidennys tekee vastateemojen siirtymät e:n ja c:n suuntaan hyvin dramaattiseksi, mutta varsinaista pidempää kehittymisen tuntua siinä ei synny. Rytmiryhmä pääsee näyttämään dynaamisia taitojaan vain pisimmässä osuudessa ”Medium II”, eli Akkermanin kitarasoolon aikana. Silloin varsinkin Allenin peltisepäntaidot kiristävät ja löysäävät ruuvia sopivasti muuten puutumisella uhkaavassa osiossa, jonka säestys perustuu pitkälti vain dominanttiurkupisteen luomaan purkautumattomaan jännitteeseen. Pääteemojen apoteoosimainen paluu lopussa tuottaa tunteellisesti tyydyttävän huipennuksen, mutta kun teosta jälkeenpäin muistelee, se on enemmänkin sulavasti poukkoileva kävely sinne ja takaisin kuin suuri matka tuntemattomaan. Mikä on sinänsä aivan hyväksyttävä tapa venyttää rock-kappaleen rajoja.

Ainakin huipennuksen tersseissä loikkivat soinnut urkujen, mellotronin ja syntetisaattorin voimin tekivät vaikutuksen moniin eurooppalaisiin yhtyeisiin. Tyyli, jossa Focus seisotti isoja urkusointuja kitaroiden ja syntetisaattorin laulavien melodialinjojen alla pitkiä aikoja ja hyödynsi enemmän vanhemman eurooppalaisen musiikin kuin brittiläisen modaalisuuden tai bluesin sävelmaailmaa, yhdisti 70-luvun puolivälistä eteenpäin monia mannereurooppalaisia sinfonisia rockyhtyeitä niiden muista eroista huolimatta.

Focuksella oli oma eurooppalainen ja lopulta myös vaikutusvaltainen tyylinsä. Parhaiten se kuitenkin toimi lyhyessä formaatissa. ”Hamburger Concertolla” ja sen emolevyllä yhtye pääsi lähimmäksi onnistumista myös isommassa mittakaavassa.

Toto: Dune (1984)

Dune (Dyyni, 1965), yhdysvaltalaisen Frank Herbertin tieteisromaani valtataistelusta, pyhästä sodasta ja messiaan tulosta aavikkoplaneetalla, joka todella on matoinen maailma, feodalistisessa tulevaisuudessa, on saanut uskomattoman maineen, valtavasta määrästä jatko-osia puhumattakaan. 60-luvun kulttiromaanin sovittaminen elokuvaksi osoittautui myös uskomattoman pitkäksi tieksi, jonka varrelle kaatuneista yritelmistä chileläisen ekstentrikko-ohjaaja Alejandro Jodorowskyn suuruudenhullu näkemys voittaa hypetyksessä melkein itse kirjankin. Kun italialaisen tuottajamoguli Dino De Laurentiisin toinen yritys onnistui, tuloksena oli toisen eksentrikon David Lynchin ohjaama megakalkkuna, jonka yllättävän kirjaimellinen sovitus tukahdutti selkeän seikkailukertomuksen yrittämällä ahtaa romaanin monimutkaiset taustatarinat sekä uskonnolliset ja poliittiset ideat reiluun kahteen tuntiin. Myöhemmät uudelleen leikatut, pidemmät televisio- ja faniversiot ovat tuoneet elokuvalle kulttimainetta, mutta eivät ole voineet poistaa teoksen perimmäistä sekavuutta, joka osin johtunee jo siitä, että ohjaajalla ja tuotantoportaalla oli mielessä aivan erilaiset elokuvat.

Uskomatonta on myös, että musiikin tähän yli 40 miljoonan dollarin hiekkamatojen ja mutanttikulmakarvojen avaruusseikkailuun teki yhdysvaltalainen rockyhtye Toto. Toto oli radioystävällisen AOR-musiikin suuruus, jonka menestys oli vain hitusen laskusuunnassa yhtyeen neljännen levyn (1982) ja sen radiohittien saavuttamasta huipusta. Myös taitavina studiomuusikoina tunnetut totolaiset olivat soittaneet muiden säveltämän elokuvanmusiikin sessioissa, mutta heillä ei ollut kokemusta kokonaisen elokuvan musiikin luomisesta, varsinkaan tällaiseen kooltaan ja tyyliltään eeppiseen tuotantoon.

Ajatus rockyhtyeestä soittamassa Arrakisissa ei sinänsä ollut uusi. Jodorowskyn radikaaleimpia ideoita oli ollut tilata musiikki tarinan eri planeetoilla kolmelta edistykselliseltä rockyhtyeeltä. Nämä olisivat olleet juuri maailmanmaineeseen noussut Pink Floyd, zeuhl-musiikin kantaisä Magma ja brittiläisen progressiivisen rockin ankarinta laitaa edustava Henry Cow. Jopa 70-luvun rockin mittapuulla yhdistelmä olisi ollut erikoinen ja taatusti syönyt Toton aamiaiseksi haastavuuskisoissa.

Lisäksi Dino De Laurentiisilla oli hyviä kokemuksia rockbändin käytöstä toisessa tunnettuun tieteisbrändiin perustuvassa – ja yhtä epäonnistuneessa – tuotannossaan Flash Gordon – iskevä salama (1980). Siihen hän oli saanut pöyhkeän rockin hoviyhtyeen Queenin kirjoittamaan joukon lauluja sekä muuta musiikkia, jota englantilainen säveltäjä Howard Blake oli sovittanut orkesterille ja täydentänyt omalla musiikillaan. Queen oli saanut projektista kohtuullisen menestyneen albumin ja Blake oli melkein menettänyt henkensä yrittäessään saada musiikin valmiiksi tuotannon tiukassa aikataulussa. Elokuvastudiot, levy-yhtiöt ja musiikkikustantajat, jotka sulautuivat yhä enemmän ja enemmän yhteen mediakonglomeraateiksi, luonnollisesti nyökyttelivät hyväksyvästi päitään elävän kuvan ja rockmusiikin synergialle. Rockilla näytti siis olevan paikkansa ulkoavaruudessakin. De Laurentiisille ja Lynchille oli silti tarjolla Totoa rohkeampiakin vaihtoehtoja, esimerkiksi englantilainen Jade Warrior, jonka epäonnisesta yrityksestä on kerrottu täällä.

Aivan kokonaan Dyyniä ei silti annettu Los Angelesin poikien käsiin. Soundtrack-albumillakin kuullaan ”Prophecy Theme”, joka säesti monia Lynchin hellimiä kuvia maan alla tippuvista vesipisaroista. Tästä hitaasta kahden soinnun syntetisaattoriteoksesta vastasivat Enon ambient-veljekset Brian ja Roger sekä kanadalainen tuottaja Daniel Lanois. Kolmikko oli antanut avaruudelle tuoretta klangia omalla elokuvamusiikkialbumillaan Apollo: Atmospheres and Soundtracks (1983), joka osoittautuisi hyvinkin vaikutusvaltaiseksi. ”Prophecy Themen” kaiun huurruttamat syntetisaattorihuminat kantavat jälkiä Apollon kosmisista katedraalisoinneista, joskaan sävellys ei nouse samanlaisiin sfääreihin kuin tuon albumin parhaat hetket. Se sopii silti yllättävän hyvin yhteen tämän albumin muun musiikin kanssa. [1]

Uskomattominta Dyynissä on kuitenkin se, että Toton musiikki on oikein laadukasta ja toimii jopa yksinään levyllä paremmin kuin elokuvan kanssa. Suurimmaksi osaksi se ei ole lainkaan rockia tai bändimusiikkia, vaan perinteisempää elokuvamusiikkia orkesterille ja kuorolle, jota yhtye täydentää lähinnä synteettisillä ja elektronisilla tekstuureilla. Musiikin sävelsikin valtaosaltaan kosketinsoittaja David Paich ja luultavasti syntetisaattoriekspertti Steve Porcaro vastasi paljolti värikkäistä syntetisaattorisävyistä. Lisäksi yhtye kutsui faijat apuun: säveltäjä Marty Paich teki osan orkesterisovituksista ja johti Wienin sinfoniaorkesteria ja elokuvamusiikin parissa myös marinoitunut rumpali Joe Porcaro täydensi lyömäsoitinsektiota.

Isät, pojat ja bändin, orkesterin sekä Wienin kansanoopperan kuoron pyhä kolminaisuus käyvät yhdessä luomaan ”Main Titlen”, jota voi kutsua myös teoksen pääteemaksi. Se on lyhyt ja ytimekäs, terssien alalla nouseva ja laskeva kohtaloteema, joka vähitellen kasvaa jylhemmäksi, kun sitä siirrellään sävellajista toiseen. Jylhäksi ja sopivaksi elokuvan keskiaikaisfuturistiseen maailmankuvaan sen tekee juuri sovituksen yhdistelmä syntetisaattorien futuristista patinaa, melkein huomaamatonta sähkökitaraa, orkesterin jylyä ja eteeristä kuoroa, josta todella tulee tämän albumin salainen ase. Oleellista on myös harmonia: sointukulussa bassonuotit heilahtelevat ensin puolisävelaskeleen väliä ja sitten vuorottelevat duurisoinnut, joiden perusnuottien välissä on ylinouseva kvartti eli tuo musiikin paholainen, tritonus. Yhdistelmä oli tuolloin Hollywoodin musiikissa vakiokeino luoda tuntua avaruudesta tai jostakin (amerikkalaiselle) ihmiselle vieraasta.

Näillä keinoin Toto tuottaa John Williamsin tyylistä perinteisen melodista ja romanttisklassista elokuvamusiikkia eli juuri sitä mitä tällaisilta avaruusseikkailufantasioilta odotettiin 80-luvun alussa. Niitä tehtiin sen verran, ettei Williams itse ehtinyt säveltää kaikkiin niihin musiikkia. Ei Totolla tosin ole rahkeita eikä tällä levyllä tilaakaan hyödyntää johtoaiheita ja orkesteria Williamsin hienostuneisuudella ja syvällisyydellä. Sen sijaan yhtyeen vahvuus on juuri elektronisten ja orkesterisävyjen yhteiskäyttö ja tehokas pienimuotoinen melodisuus. Hollywood-elokuvamusiikin historia näyttää, että tässä he edustivat eklektisyyden nousevaa trendiä.

Rakkausteemalla ”Paul Meets Chani” yhtye lähestyy Williamsin melodista majesteettisuutta melankolisen kaipauksen täyttämällä teemalla ja katkeransuloisesti duurista molliin kaartavalla sointukululla. Sen he täyttävät tyylikkään hillityllä yhdistelmällä laulavaa syntetisaattoria, orkesteria ja kuoron impressionistisia taustasointuja. Juuri loppuosuus muistuttaa hieman kreikkalaisen Vangeliksen tyyliä esimerkiksi Antarctica-elokuvalevyllä (1983).

Taistelumusiikissa (”First Attack” ja ”Big Battle”) Toto lainaa samalta säveltäjältä kuin Williams ja kuulemma kaikki muutkin elokuvasäveltäjät ennemmin tai myöhemmin, eli Gustav Holstilta. Viisijakoisesti säksättävä marssipulssi, joka luodaan vaihtelevasti orkesterin, syntikkabasson ja Mike Porcaron vain hitusen funkilla kosketuksella, toimii pohjana kasvaville tekstuureille ja niiden ympärille ripotelluille lyömäsoitinaksenteille ”Marsin” sotilaallisen mallin mukaan. Molemmat käyttävät kuoroa loistavasti impressionistisina äänimassoina ja Williamsin ”Imperial Marchin” tapaan molempien sydämessä on kahden terssin erottaman mollisoinnun riitasointuinen vuorottelu. ”First Attack” pysyy rytmissä melko herkeämättä ja sovitus jättää sille tilaa samalla kun melodinen materiaali on synkän kohtalonomaista ja sisältää metallisia kvarttiharmonioita ja kromaattisia sukelluksia. Tämä kuvaa pahan Harkonnen-suvun väistämätöntä voittoa. ”Big Battle” sen sijaan laajentaa kierron pääteemasta muunneltuun kromaattisten duurisointujen vuorotteluun ja transponointiin, jolloin puolisävelaskeleen erottamien perusnuottien vaihtelu korostaa yhteenottoa. Huikeassa huipennuksessa vastakkainasettelu murtuu ja pääteema harmonisoidaan koko orkesterin ja kuoron voimin puhtaan isoilla intervalleilla (ylös kvintti, alas iso terssi) hyvisten jyrätessä vastarinnan.

Malli ei ole omaperäinen, mutta Toton toteutus on hieno ja lopputulos hakkaa halutun vaikutelman kuulijan tajuntaan. Puhuihan Williams itsekin, että avaruusoopperan satumaisessa maailmassa musiikin täytyy tehdä hahmot ja tilanteet ymmärrettäviksi kymmenvuotiaallekin. Siksi suositaan musiikkiperinteen historiallisiin arkkityyppeihin isolla pensselillä vetoavia ratkaisuja. Lisäksi ”Big Battle” varsinkin tekee samaa, mitä musiikki on tehnyt jo King Kongin (1933) ajoista, eli valaa jonkinlaista uskottavuutta kuville, jossa kumipukuiset ukkelit ratsastavat jättimäisillä madoilla ja kaatavat linnoituksen muurit karjumalla salamoita.

Lähitaisteluissa ”Robot Fight” ja ”Paul Kills Feyd” yhtye käyttää tylsemmin tykyttäviä metallisia rytmejä, joihin iskee epäsäännöllisiä aksentteja syntetisaattoreiden ja orkesterin voimin. Parhaiten yhtye uskaltautuu tonaalisen musiikin valtapiiristä avantgarden avaruuksiin meditatiivisille kilahduksille ja höyrymäisen häilyvälle kromaattiselle syntetisaattorimelodialle rakentuvalla ”Paul Takes the Water of Lifella”. Rituaalinomainen kappale jäisi muuten taustatapetiksi levyllä, mutta lopun voimakas nostatus ”herättää nukkujan” Steve Lukatherin rajusti prosessoitujen kitaroiden kutkuttavilla tehosteilla. Monissa albumille päätyneissä kappaleissa crescendo toimii keskeisenä tehokeinona.

Albumin täyteläisintä sävellystä ei voi kutsua taustamusiikiksi, koska sitä hädin tuskin kuultiin alkuperäisessä elokuvassa. ”Dune (Desert Theme)” on täysin bändin raita ja samalla kuitenkin se kehittelee teemaa ja tekstuuria samalla kurinalaisuudella kuin orkesterimusiikki ja saavuttaa samanlaisia tehoja. Monet sen ainekset ovat samalla tuttuja Toton pophiteiltä: Yamaha CS-80 -syntetisaattorin pehmeän runsaat vaskisoinnut, helkkyvän pianon miksolyydiset melodiat rikkaiden pyramidiharmonioiden kärjessä ja näiden vuorottelu metallisten ostinatojen ja pienten kokosävelaskeleen laskevien melodisten solujen kanssa ovat tuttuja ”African” etnopopsekoituksesta. Samoin Jeff Porcaro koristelee tavaramerkkimäisen rennosti ilmavaa rockbiittiä ja pitää silti sen bassorumpupulssin tasaisen varmasti potkimassa, vaikka tahtilajit vaihtelevat sen tukitavallisen 4/4:n lisäksi 6/4:sta 7/4:aan. Sen sijaan ostinatojaksojen synkoopit ovat myös rytmisesti monimutkaisempia, kuten on myös pianon, syntetisaattorin ja sähkökitaran välinen pallottelu. Kun säkeistörakenteen tilalla on laajempi ABCDE-rakenne eikä laulua ole, muusikot pääsevät soittamaan tiukasti yhteen eri sointivärejä sekoittaen ja teemoja kertauksissa kehitellen. Myös Lukatherin sankarillinen sähkökitaramelodia E-osassa on poikkeuksellisen hieno klassisella tavalla. Kappale luistelee todella sujuvasti melodisten huippujen ja toisteisempien laaksojen välillä dynaamisesti hillitysti kasvaen ja vaimentuen. Esikoisalbumin instrumentaalin ”Child’s Anthem” ohella ”Desert Theme” on Toton levytetyssä tuotannossa lähimpänä sinfonista rockia.

Toisen bändiraidan ”Take My Hand” raukea sähköpianotunnelmointi hitaan rytmin sekä kitaran voimasointujen ja valitusfillien säestyksellä sopisi monen geneerisen AOR-balladin taustaraidaksi, joten tässä Toto tekee eniten sitä, mitä siltä odotettaisiin. Silti hieman melankolisen kauniissa sävelmässä kuule kaikuja muista päätemoista ja modulaatioita, jotka tuovat siihen väriä ja kirpeyttä juuri sen verran, ettei sentimentaalisuus luisu sokeriseksi. Elokuvassa se soi lopputekstien päällä orkesterisoittimilla paisuteltuna kuin Hollywoodille tyypillinen loppulaulu ilman lauluraitaa. Se tuo siis pöytään hieman sitä rocktunnelmaa, jota elokuvan tekijät ehkä toivoivat vetoamaan nuorempaan kuulijakuntaan.

Kas kun eivät tuottajat keksineet kierrättää tähän yhtä Toton suurimmista hiteistä. Tekstikin olisi vaatinut vain pieniä muutoksia: ”It’s gonna take a lot to drag me away from you / There’s nothing that a hundred worms or more could ever do / I wish it rained down on Arrakis”! Ja aiempaan säkeistöön olisi sopinut ”I stopped a fat man floating by”. Kun ohjaaja repi hiuksiaan, tuottajat repivät käsikirjoituksesta sivuja ja näyttelijät olivat yhtä kuutamolla kuin katsojat, tällainen lopetus olisi ollut kirsikka tortun päälle.

Mutta niin ei käynyt. Dyyni epäonnistui siinä ainoassa Hollywoodille tärkeässä asiassa, eli rahan tuottamisessa, ja se katosi Arrakisin hiekkaan kuin Mato Matala vetäen mukanaan Toton haaveet toisesta urasta elokuvamusiikin parissa. [2] Muusikot kuulemma häpesivät silmät päästään nähdessään valmiin elokuvan. Heidän musiikissaan ei silti ole mitään häpeämistä. Dune-levyllä heillä ainakin näyttää olleen selkeä visio siitä, mitä olivat tekemässä, ja he toteuttivat sen kiitettävästi.

[1] Tämä teksti perustuu Dune-albumin alkuperäiseen versioon. Myöhemmin on julkaistu laajennettuja painoksia (monet heikommalla äänenlaadulla), joissa kuullaan enemmän elokuvan musiikkia. Useimmat lisäkappaleet kuitenkin pohjautuvat tässä käsiteltyihin sävellyksiin.

[2] Dyyni ei tietenkään jäänyt kirjan viimeiseksi sovitukseksi. Lopuksi vertaillaan hieman Toton sävellyksiä ja myöhempien sovitusten musiikkia. Näistä vastaavat tietysti saksalainen Hans Zimmer 2020-luvun elokuvissa, mutta myös uusseelantilainen Graeme Revell vuoden 2001 minisarjaversiossa Frank Herbert’s Dune ja yhdysvaltalainen Brian Tyler sen jatko-osassa Children of Dune (2003). Kaikki elokuvat ja minisarjat edustavat eri aikakausia ja tyylejä, samoin kuin niiden musiikki. 2000-luvun versioiden musiikki voidaan lukea synteettistä ja orkesterimusiikkia sekä rockvaikutteita yhdisteleväksi eklektiseksi tyyliksi, joka oli Toton musiikissa iduillaan. Pisimmällä tällä tiellä ollaan Zimmerin tyypillisellä ”maksimaalisella minimalismilla”, jossa raja äänitehosteiden välillä on lähes hävinnyt ja elektroninen äänimaailma ylittää abstraktiudessaan ja syvyydessään moninkertaisesti ne Toton ja jopa Oy Eno, Eno & Lanois AB:n elektroniset yritelmät. Uusklassisen musiikin luoma samanlainen kaipuun tunne kuin Toton teoksissa häivähtelee silti varsinkin ensimmäisen elokuvan lopussa. Tylerin musiikki on lähimpänä uusklassista seikkailumusiikkia ja yllättävästi yhtäläisyyksiä Totoon löytyy musiikin herkimmissä ja sotaisimmissa kohdissa, minkä lisäksi hän lisää sekoitukseen eksoottisen, mutta silti popmaisen balladin (esikuvana vahvasti juuri Zimmerin ja Lisa Gerrardin yhteistyö Gladiatorin, 2000, ääniraidalla).

Eksotiikan suhteen kaikki kolme tekevät jotain, mitä Toto ei tee. Zimmer ja vielä enemmän Revel ja Tyler hakevat eksotiikkaa suorilla viittauksilla sellaisiin sävelkulkuihin ja soittimiin, joita liitetään stereotyyppisesti Lähi-itään. Näihin kuuluvat samplatut tai aidot arabialaiset puhaltimet, melismoja käyttävät melodialinjat ja arabialaiset asteikot. Ne kytketään ensisijaisesti planeetta Arrakisiin ja sen kapinalliseen alkuperäiskansaan fremeneihin (näin tekee myös Jade Warriorin ehdottama fremeni-teema). Osin kyse on siitä, että Hollywoodin elokuvamusiikki on omaksunut nämä etniset vaikutteet yhdeksi työkalukseen varsinkin Peter Gabrielin Passion-soundtrackin (1989) jälkeen. Silti se, että näin musiikki edesauttaa fremenien vertaamista suoranaisiin jihadisteihin, on mielenkiintoista ottaen huomioon ajan poliittisen tilanteen. Tässä suhteessa Toton kuva Arrakiksesta on neutraalimmin eksoottinen ja siten ehkä aidosti vieras.

Mutta millaisen marssin hiekkamadolle olisikaan säveltänyt Henry Cow? Valitettavasti sen voimme vain kuvitella.

Novalis: Sommerabend (1976)

Yhdysvaltalaisen taiteilijan Maxfield Parrishin (1870 – 1966) alun perin kirjallisuuslehteen tekemä maalaus kelpaa myös kuvaamaan Novaliksen mystistä kesäiltaa. Parrishin varhaiskaudelle tyypillisesti kuva esittää myyttisen aiheen kuvaamalla ”tyttöä kivellä” ja käyttämällä voimakkaita värejä (tosin ei miehen tavaramerkkimäistä sinistä). Miehen fantasiamaalaukset olivat hyvin suosittuja, ja sopivat malliksi myös progressiivisen rockin kansitaiteelle.

Es war einem Sommerabend

als er so saß am Meer allein

die letzten schwachen Sonnenstrahlen

wiegten in den Wellen zum Schlaf sich ein…

Kolmas kerta toden sanoi saksalaiselle Novalikselle. Nimettömällä kakkosalbumillaan (1975) yhtye oli luonut romanttisen sinfonisen rocksoundin saksankielisillä sanoituksilla ja saanut tien auki suuren yleisön sydämiin ja lompakoihin. Sommerabend (1976) oli sitten lopullinen läpimurto, joka kohotti tuolloin vielä puoliammattilaisina itseään pitävät muusikot kolmanneksi maan suosituimpien rockbändien listalla. Sitä myös myytiin parikymmentä tuhatta kappaletta yksin julkaisuvuotena. Nykyään se on albumi, josta Novalis ennen kaikkea muistetaan. Mutta miksi juuri Sommerabend? Mikä sen erotti edeltäjästään?

Novalis oli kutistunut jälleen neljähenkiseksi sen jälkeen, kun toinen kitaristi ja kosketinsoittaja Carlo Karges oli siirtynyt eteenpäin yhtyeen riveistä. Muutos korosti entistä enemmän Lutz Rahnin kosketinsoittimien asemaa äänikuvan keskipisteenä ja miehen sävellyksiä. Karges taas oli vastannut yhtyeen menestykseen nostaneista laulusävellyksistä ja niiden sanoituksista. Kitaristi Detlef Job otti harteilleen laulujen tekemisen ja Kargesin tavoin haki sanoituksia yhtyeen kaiman, runoilija Georg Phillipp Friedrich von Hardenbergin (1772 – 1801) varhaisromanttisesta tuotannosta. Nimikappaleen sävellystyössä auttoi myös tuottaja Achim Reichel, joka oli aiemmin järjestänyt yhtyeelle levytyssopimuksen ja otti nyt ohjat käsiinsä studiossa. Hän kehotti hieman vastahakoisia muusikoita laventamaan lauluosuuksia, koska yleisö oli lumoutunut juuri edellisen levyn runollisista sanoituksista omalla äidinkielellään. Sommerabendilla kuullaan selvästi enemmän laulua kuin edellisellä levyllä.

Levyn kolmesta sävellyksestä ensimmäinen, sopivasti nimetty ”Aufbruch”, on kuitenkin Rahnin instrumentaali. Siinä yhdistyy sähköpiano-ostinato jazzahtavan 7/8-kompin säestyksellä, jylhä sähkökitaramelodia ja avaruudellisilla syntetisaattoritehosteilla sävytettyä urku- ja kitarasooloilua pinnallisen klassisilla vaikutteilla. Novalis kuulostaa eräänlaiselta raskaammalta ja synkkämielisemmältä, sanoisimmeko teutoniselta, Camelilta. Kappale on hyvin toteutettu pikajuoksu läpi maaston, jota muutkin saksalaiset yhtyeet talloivat brittiläisten esikuvien jäljissä.

”Wunderschätze” tuo esiin sitten sen omimman Novaliksen. Kymmenminuuttisen kappaleen laulusäkeistöjä ryömittää eteenpäin akustisen kitaran laajennettujen murtosointujen hahmottelema yksinkertainen mollikierto. Niiden päällä kitaristi Detlef Job ja basisti Heino Schünzel laulavat alakuloisen julistavasti jälleen yhden sovituksen runoilija Novaliksen kristillismystisestä runoudesta. Rahnin jousikoneen surina kruunaa tämän äärimmilleen tiivistetyn yhdistelmään folkkarin elämään väsynyttä maailmantuskaa, Pink Floydin avaruudellisuutta ja luterilaisen virren tylyä toiveikkuutta. Schünzelin ja Jobin laulusuorituksia haukuttiin myöhemmin amatöörimäisiksi, mitä asianomaiset itse eivät kiistäneet, mutta mielestäni Jobin herkän mutiseva ja Schünzelin metallisempi ääni vuorottelevat tässä mallikkaasti ja yhdistyessään viimeisiin säkeisiin toimivat oikein hyvin.

Vastakohtana on jälleen reippaampi instrumentaalinen säkeistö, jossa sähkökitara ja syntetisaattori soittavat toiveikkaampaa duurimelodiaa. Keskiosan ”kehittelyjaksossa” sen sointukulku laajenee terssihyppäyksillä ja soittajat, lähinnä Rahn uruissa ja Job kitarassa, näyttävät hetken aikaa pinnallista virtuositeettia toccatamaisessa tulituksessa. Viimeisen säkeistön jälkeen alkaa bändi toistaa säkeistön sointukulun päällä yksinkertaista, kohtalonomaista soitinmelodiaa samalla lisäten tempoa ja intensiteettiä aina vain. Hiki nousee pintaan, mutta kiihdytys ei johda muualle kuin seinää päin, hyvin paljon samalla tavoin kuin myöhempien post-rock-yhtyeiden itsensä tuhoavat loppunostatukset. Novalis kaiketi tällä kuvaa kurottautumista kohti saavuttamatonta ideaalia, mikä on sen alkuperäisen Novaliksen romantiikan keskiössä, tai, ottaen huomioon, että loppusäkeistöt keskittyvät kristilliseen lohdutukseen, että nyt mennään kaasu pohjassa sua kohti, Herrani. Ohjelmallisesta sisällöstä piittaamattakin kappale on malliesimerkki sellaisesta sinfonisesta progesta, joka yksinkertaisilla teknisillä resursseilla saa aikaan vahvan tunnelman ja draaman.

Kuitenkin suuri yleisö pitää albumin kohokohtana alkuperäisen LP:n kääntöpuolen täyttävää nimikappaletta. ”Sommerabend” kestää 18 minuuttia ja käsittää viisi nimettyä osiota, mikä sopii 70-luvun proge-eepoksen tuolloin jo vakiintuneisiin rakennuskaavoihin. Novalis oli yrittänyt kohtuullisella menestyksellä samanlaista eeposta esikoisalbuminsa Banished Bridge (1973) nimikappaleella. Sanoittaja ja kieli ovat vaihtuneet kappaleilla, mutta yhtäläisyyksiä on paljon sanoituspuolella. Molemmat alkavat samanlaisella toteamuksella, joka sijoittaa tapahtumat luonnon äärelle ja kesään, nyt vain iltaan päivän sijaan. ”Banished Bridgessä” vaikutelmaa vahvistettiin linnunlaululla, ”Sommerabendissa” veden äänet paikantavat kakkososion ”Am Strand”. Molemmissa tarinoissa koetaan mystinen valaistuminen, ”Sommerabendissa” se on puettu unimatkaksi yön läpi uuteen päivään (”Ein neuer Tag”). Ja vaikka Detlef Job kirjoittaa äidinkielellään, ei hänen romanttinen runoutensa vältä latteuksia, vaikka hänen lausuntaansa ei joidenkin saksankielisten progefanien tapaan kuulisi tahallaan väärin. Itse asiassa Job lainaa suoraan viimeisen säkeistönsä Novaliksen runokokoelmasta Hymnen an die Nacht (1800), vaikka tällä kertaa vapaaherra ei lainauksesta krediittiä saa.

Musiikki rakentuu samoilla keinoilla kuin ”Wunderschätze”. Job tuudittaa kertojan uneen hitaan akustisen kitaran monotonisella tuutulaulullaan ”Am Strand”. Schünzel tulee ääneen, kun ”Der Traum” kasvattaa hitusen intensiteettiä sähkökitaralla ja ihmeentuntua sointukierron hieman ”levottomalla” moodisekoituksella. ”Ein neuer Tagissa” molemmat laulavat naislaulajan tukemana ”kuorona” musiikin laukatessa melkein The Whon tyyliin ja kolme duurisointua kurottavat isoin terssein ylöspäin kertojan unen inspiroimana kohti tähtiä, joiksi ihmiskuntakin on tuleva. Jälleen kierron toistuva ratkeamattomuus alleviivaa kertojan ihmettelyä, että miksei näin voi olla aina, ja huiskuttaa tuonpuoleiseen viivytettyä lupausta kuin porkkanaa aasin edessä. Eeppisen kaaren täydentää siististi hitaan abstrakti mutta jännitettä luova intro ”Wetterleuchten” ja sen staattisempi paluu ”Ins Licht” aivan teoksen lopussa. Proge-eeposten hyväksi koettuun malliin unen pyhiinvaeltaja palaa henkiseltä matkaltaan alkupisteeseen mutta valaistuneena.

Juuri näissä jaksoissa tulevatkin esiin ”Sommerabendin” ja laajemmin Novaliksen ongelmat. ”Wetterleuchten” näyttää, kuinka paljon Novaliksen lumo on peräisin tunnelmoinnista ja kuinka paljon se riippuu Lutz Rahnin kyvyistä saada irti sävyjä ja mielenkiintoisia melodiapätkiä kosketinsoittimistaan. ”Wetterleuchtenissa” hän luo jousisyntetisaattorilla mielenkiintoisen haaveenomaisen sointukierron rikkailla laajennuksilla ja käännöksillä Schünzelin harvaa bassopohjaa vasten. ”Ins Lichtissä” kierto yksinkertaistuu, sointuja laajennetaan ja basso soittaa aina vain sointujen perusnuottia. ”Am Strandissa” Rahn saa aikaan hienovaraisesti aikaan ylimaallisia sävyjä ylinousevilla kvarteilla. Hän näyttää myös äänellistä tyylitajua muokkaamalla joka kerta monofonisen syntetisaattorinsa soundia, kun soittaa halki teoksen toistuvaa kahta melodiakoukkua. Nämä vahvistavat jatkuvuutta sävellyksistä toisistaan eroavien osioiden rajojen.

Kuitenkin hypnoottisen tekstuurin ja melodioiden alla ”Sommerabendin” rytminen työskentely laahaa. Varsinkin ”Am Strandin” kohdalla rumpali Hartwig Biereichel tyytyy jauhamaan ponnetonta takapotkukomppia iät ja ajat, eikä mekaaninen toisto oikein mairittele osion kolmen soinnun kitarakomppaustakaan. Jazzmaista sujuvuutta Novaliksen alkuaikoina osoittaneet Biereichel ja Schünzel tyytyvät muutenkin entistä yksioikoisempaan tyyliin, mistä voisi vetää yhtäläisyyksiä Nick Masonin soiton kehitykseen. Rytmistä tönkköyttä on pidetty sittemmin saksalaisen progen kompastuskivenä. Canin tai Neu!:n kaltaiset yhtyeet erotetaankin usein brittiläisiin vaikutteisiin nojaavista yhtyeistä juuri siinä, että ne onnistuivat kääntämään rytmisen monotonisuuden ilmaisunsa keskeiseksi vahvuudeksi.

Myös ”Ein neuer Tag” tulee hieman väkinäisesti ”Der Traumin” säkeistöjen väliin (mitä, eikö progessa saa olla yllätyskäänteitä?), vaikka se antaa kappaleen kehityskaarelle sen tarvitseman energiaruiskeen. ”Sommerabend” tarjoaa kauniin unen, mutta paikoin unikin voisi olla virkeämpi. Silti ymmärtää, että yleisö odotti yhtyeen jokaisen konsertin huipentuvan juuri tähän kappaleeseen.

Jossain vaiheessa romantiikan visionäärisyys törmää siihen, ettei ideaali ole tavoitettavissa, ja sen luovuus eltaantuu eskapismiksi. Sommerabendilla Novalis seisoo juuri sillä rajalla. Albumin melankolinen melodisuus ja tunnelma nostavat kuulijaa kohti toista maailmaa, samalla kun räväkämpi tai kokeellisempi puoli pikkuhiljaa siliää ja maadoittuu korvalle ystävälliseen maaperään. Keskivertokuulija voi samastua sen helppotajuiseen, joskaan ei banaaliin sävelmaailmaan, samalla kun se omalla teknisesti yksinkertaisella tavallaan yhdistää siihen taidemusiikin ja kokeellisen rockin aineksia, mikä estää sitä liukumasta sokeriseen banaaliuteen. Musiikki ei ole kaikkein omaperäisintä, haastavinta tai hienostuneinta, mutta se on kaikkia tarpeeksi onnistuakseen vetämään puoleensa unelmoijia.

Novaliksen nousua avitti myös saksalaisen rockin yleinen nousuvirtaus. Yleisö oli 70-luvun puolivälissä lämmennyt myös kotimaiselle rocktuotannolle siinä määrin, että jotkin yhtyeet myivät enemmän levyjä kuin ulkomaiset tähdet. Novalis ei myös ollut ainoana sekoittamassa sinfonisen ja avaruudellisen progen aineksia. Esimerkiksi niistä raskaampaa lejeerinkiä takonut Eloy teki viimein oman läpimurtonsa kansalliseen suosioon saman vuoden lopulla. Novaliksen herkempi tyyli sai sekin jäljittelijöitä, mutta nämä eivät juuri paistatelleet samalla tavalla suosiossa. Yhtye kuitenkin osoitti, että rock saattoi unelmoida romanttisesti saksaksi, mistä moni muukin aikalainen otti mallia hieman myöhemmin. Saksankielisen rockin edistäjänä Novaliksen voi katsoa olleen nimensä veroinen.

Albumin menestys lisäsi myös Novaliksen kysyntää konsertoimaan. Kävijämäärät nelinkertaistuivat keikoilla. Ennen suurta kiertuetta yhtye päätti korvata puutteet laulupuolella. Schünzel ja Job pitivät itseään ensisijaisesti soittajina, eivätkä kokeneet pystyvänsä kantamaan koko esitystä laajenevien yleisöjen edessä. Yhtye tarvitsi vahvan laulajan, joka osaisi myös soittaa. Tämän tehtävän täytti itävaltalainen kitaristi Fred Mühlböck, joka oli vuosia kärkkynyt Saksassa tilaisuutta päästä johonkin isoon rockyhtyeeseen. Novalis ei ollut ihan se, mitä hänellä oli mielessä, mutta yhdistelmä osoittautui toimivaksi niin laulajan kuin yhtyeenkin mielestä. Kunhan Mühlböck ensin opetteli tukahduttamaan itävaltalaisaksenttinsa lavalla ja laulamaan laulut Novaliksen yläsaksalla levytettyjen versioiden malliin. Teatterissakin esiintynyt mies toi lisää väriä ja visuaalisia elementtejä entisen ”kynttiläbändin” melko eleettömään esiintymistyyliin. Tosin nyt yhtyeellä oli varaa jo hieman alttarikynttilöitä näyttävämpiin valoratkaisuihin.

Menestyskiertueella äänitettiin yhtyeen ensimmäinen livelevy Konzerte (1977). Yhdelle LP-levylle ahdettiin alkuinstrumentaaleja lukuun ottamatta tulkinnat kaikista Novalis- ja Sommerabend-levyjen sävellyksistä, yhteensä yli tunti musiikkia. Tämä ja neljäraitainen äänitys saavat aikaan turhia hienostelemattoman äänikuvan, mutta nauhalle tarttunut esitys osoittaa, että Novalis oli tuolloin vakuuttava rockyhtye lavalla. Varsinkin basso ja rummut jytisevät studiotaltiointeja jymäkämmin. Mühlböckin laulu korvaa osan Jobin ja Schünzelin osuuksista ja saa laulupuolen kuulostamaan itsevarmemmalta. ”Wunderschätzen” säkeistöistä tulee aivan toisella tavalla dramaattisia, kun kaikki kolme ääntä yhdistyvät. Toisen kitaran lisäksi Mühlböck rikastaa sovituksia siellä täällä myös poikkihuilulla. Ja Rahn on raahannut lavalle progen toteemisoittimen mellotronin, jolla päästelee siellä täällä myös huilumaisia ääniä.

Konzerte onkin paras tapa kokea Novaliksen ja Sommerabendin vahvin materiaali. Jälkiviisaana voi sanoa, että se oli Novaliksen uran huippukohta. Jatko olikin alamäkeä, ainakin taiteellisesti, jos ei kaupallisesti laskettuna.

Jade Warrior: Kasarivuodet

Yleisen käsityksen mukaan 1980-luku oli rankkaa aikaa progressiiviselle rockille. Edellisen vuosikymmenen suuret nimet joutuivat keksimään musiikkinsa kokonaan uudelleen tai katosivat kokonaan. Jade Warriorille, yhdelle omalaatuisimmista brittiläisistä progebändeistä, vuosikymmen merkitsi sekä kamppailua että kadotusta. Ja tämä siitä huolimatta, että 80-luvulla oli jopa muodikasta sellainen musiikki, jollaista yhtye oli luonut jo edellisellä vuosikymmenellä.

Viimeisen Island-yhtiön julkaiseman albuminsa Way of the Sun (1978) jälkeen yhtye käytännössä hajosi. Kitaristi Tony Duhig ja huilisti Jon Field karistivat kummatkin tahoillaan Lontoon tomut jaloistaan ja muuttivat haja-asutusalueille, Field nuolemaan avioeron haavoja, Duhig toipumaan sairaudesta ja perustamaan oman äänitysstudion. Moni muukin muusikko siirtyi tuolloin studiobisnekseen, koska laadukasta äänitysteknologiaa oli saatavilla kohtuuhintaan. Monille kuitenkin osoittautui hankalaksi saada tarpeeksi maksavia asiakkaita studion kulujen kattamiseksi, varsinkin jos he halusivat myös pitää sitä varattuna omiin projekteihinsa. Näin kävi Duhigille, ja hän menetti vuosikymmenen lopussa kotinsa, jonka oli kiinnittänyt vakuudeksi saadakseen lainarahat studion hankkimiseen.

Mutta ennen sitä Jade Warriorilta ilmestyi kaksi vähälle huomiolle jäänyttä levyä. Vuonna 1981, kun Duhig ja Field olivat myyneet valtaosan soittimistaan ja kituuttivat sessiomuusikoina tai oikeissa töissä, heihin otti yhteyttä yhtyeen pitkäaikainen fani David Wallace Lawrence. Lawrence pyöritti tuolloin lopulta lyhytaikaiseksi jäänyttä levyfirmaa Pulse, joka oli erikoistunut eurooppalaiseen elektroniseen musiikkiin. Hän tarjosi persaukiselle ja epäluuloiselle kaksikolle mahdollisuuden hankkia uudet, ajanmukaiset soittimet ja äänityslaitteiston, joilla luoda uusi Jade Warrior -levy Pulselle.

Hankinnat tehtiinkin, mutta sitten vakava sairaus lamaannutti Duhigin viikoiksi ja aviokriisissä kärvistelevä Field sai tarpeeksensa koko hommasta. Tämän takia albumi, josta tuli lopulta Horizen (1984), oli Tony Duhigin sooloyritelmä, ainoa Jade Warriorin albumeista ilman Jon Fieldiä. Mukana oli toki muita muusikoita, erityisesti velipoika ja pitkäaikainen hangaround jadesoturi David Duhig. Melkein kaiken levyllä kuuluvan musiikin loi kuitenkin Duhig yksin apunaan Fostexin kahdeksanraitainen nauhuri ja pari uutta elektronista soitinta, jotka tasoittivat monet Jade Warrioria aiemmin turhauttaneet studiotekniikan kynnykset.

Niinpä 13-minuuttinen ”Images of Dune” sekä vahvistaa Jade Warrior -albumia koskevat odotukset että yllättää. Kolmiosaisen sävellyksen ensimmäinen osa, ”Prescient Dawn”, nousee kuoromaisesta ja metallisesta hämystä kuten moni aikaisempi albumi. Mutta sitä seuraava etäinen fanfaari ja sitä ympäröivä tumma ja kumiseva äänimaailma on kaikki luotu Emulator-samplerilla. Toisen osan ”The Freman” huutavan mikrotonaalisen äänikentän synnyttää oikeiden särökitarariffien ohella Roland GR500 -kitarasyntetisaattori ja kivenlohkareiden lailla jymähtelevät rummut Linn-rumpukone. Akustinen kitara häivähtää synteettisen taustan keskellä kolmannen osan ”Journey on a Dream” lauhemmassa alussa, mutta pian fanfaari ja huuto palaavat yhdessä täydellä pauhulla.

Tämä kuvaus ei tee oikeutta sille, kuinka onnistunut Duhigin loihtima äänimaailma on. Hän käyttää soittimiensa nykystandardeilla vaatimattomia soundeja luomaan vaikuttavan synteettisen orkesterisovituksen. Olennaista on, että hän ei yritä matkia oikeita orkesterisoittimia vaan käyttää sekä tehdassoundeja että omia samplejaan täyttämään samanlaisia rooleja. Säröiseksi vääristyneet huilusamplet ja industrialmaiset jyminät luovat erikoisen ja voimakkaan äänikuvan. Kaikki tämä syntyi kotistudion kasiraiturilla ja klassisella Ursa Major Space Station SST-282 –digitaalikaiulla. Duhig vaikutti olevan yksi niistä muusikoista, joka osasi käyttää tuolloin uutta tekniikkaa luovasti ja sai aikaan jälkeä, joka ei kuulostaa vanhentuneelta.

Myös itse sävellys kaikessa yksinkertaisuudessaan sisältää Jade Warriorin valttikortit eli parin koristellun nuotin ympärille rakennetun laulavan melodian ja hienoisen riitasointuisen kontrastin, joka syntyy kolmannessa osassa, kun särmikkään ”Freman”-teeman G-duurisävellaji särähtelee B-duurissa kulkevan sankarillisemman pääteeman raoissa.

Kuten osioiden nimistä arvaa, sävellystä oli innoittanut Frank Herbertin kulttiklassikon maineessa oleva tieteisromaani Dune (Dyyni, 1965). Tony Duhig ei ollut ensimmäinen muusikko, jonka sävelkynän romaani pani viuhumaan. Visioita aavikkoplaneetoista ja hiekkamadoista olivat muuttaneet musiikiksi jo esimerkiksi yhdysvaltalainen fuusiopianisti Dave Matthews (1977) ja saksalainen syntetisaattoriguru Klaus Schulze (1979). Duhigin versio oli demo musiikista, jota hän tarjosi David Lynchin tekeillä olevaan elokuvaversioon romaanista (1984). Väitetään, että elokuvan tuottajamoguli Dino De Laurentiis oli Jade Warriorin fani, mutta että jostain syystä Duhigin tälle lähettämistä kolmesta demokasetista yksikään ei päässyt perille. Mikä lienee totuus, tarjokkaita oli paljon muutenkin ja De Laurentis valitsi ehkä syystäkin toisin. Mielenkiintoista olisi tietää, miten paljon tavallisemman orkesterikuorrutuksen Duhigin musiikki olisi saanut, jos elokuvan musiikki olisi rakennettu sen pohjalta. Tuskin sekään olisi pelastanut itse elokuvaa.

Yhdysvaltalaisen E-mu Systemsin ensimmäinen Emulator vuodelta 1981. Kahdeksanäänisessä samplerissa oli päätähuimaavat 128 kilotavua RAM-muistia, johon pystyi samplaamaan kaksi sekuntia ääntä 8-bitin resoluutiolla, toistamaan samplen, luomaan siihen yhden luupin ja tallentamaan sen levykeasemalla. Alun perin laitteessa oli vain yksi suodatin eikä vaippageneraattoria. Kylmävalssatuine teräskuorineen se painoi yli 30 kiloa, ja sen hinnalla olisi saanut jo laadukkaan auton. Mutta se oli paljon halvempi kuin ainoa vaihtoehto Fairlight CMI, ja se toi samplauksen muusikoiden syvien rivien ulottuville. Suosiota lisäsivät valmiit samplekirjastot, joita myytiin erikseen 5,25 tuuman lerpuilla.

”Caribbean Wave” heittää Jade Warriorin musiikissa tyypillisen vastapallon edelliselle kappaleelle. Eläväisen fuusiofunk-kappaleen diskopohjustettu karibialaisrytmiikkaa palaa Way of the Sunin ”Carnival”-kappaleeseen. Synteettiset elementit ovat sivuosassa, kun sävellyksen rytmiikkaa ja letkeän riffipohjaista melodiikkaa rakentavat sähkökitara, aito funkbasso ja rummut, saksofonit, timbaalit ja David Duhigin armottoman säkättävä särökitarasoolo, joka edelleen kanavoi Jimi Hendrixiä kuten 70-luvulla. Sävellys ei ole ehkä mielenkiintoisin, mutta eri soittajien sooloilu on makeaa ja sovitus modernisoi Jade Warriorin arkkityyppisen kappalemallin. Synteettisesti vahvistettu latinorytminen funkjazz liikkui vuosikymmenen myötä entistä sliipatumpaan suuntaan esimerkiksi saksalaisen Quiet Forcen musiikissa, jonka elektronis-etnisen new age -fuusion esivanhemmaksi voi hyvin laskea myös Jade Warriorin.

Horizenilla ei ole kokoavaa teemaa eikä kappaleita ole järjestetty samalla tavoin jatkuvaksi kokonaisuudeksi kuin Jade Warriorin 70-luvun albumeilla. Siksi albumin jälkipuolisko jää hieman muodottomaksi massaksi, vaikka lyhyet sävellykset päivittävät tyylikkäästi yhtyeen orientalistisen tunnelmoinnin. ”East Wind” on sävellyksenä vahvin. Siinä kitara ja puhaltimet herättävät henkiin Island-albumeilta tutun pentatonisen fanfaarin ja aito huilu liihottelee unenomaisesti kuin suoraan albumilta Kites (1976). Sävellykset vahvistavat Duhigin esittämää näkemystä, että Jade Warrior tekee samaa albumia kerta toisensa jälkeen, aina vain lähestymistapaa muutellen.

”Images of Dunen” ohella loppukappale ”Long Wait at Mount Li” tarjoaa selkeimmin sellaisen yllättävän kontrastin, jollaista yhtyeen levyiltä on totuttu odottamaan. Tunnelmallisen ambient-alun jälkeen se rysähtää terrakotta-armeijan marssia kuvaavaksi mukaelmaksi kiinalaisesta hovimusiikista lyömäsoittimien tukiessa ja tahdittaessa kuoron ja kitarasampleista rakennettujen metallisten soundien melodiaa. Tehoa tälle antaa volyymin dynaaminen vaihtelu, tuo Jade Warriorin perinteinen tehokeino, ja yritteliäisyys soundimaailmaan kanssa. Se erottaa kappaleen esimerkiksi Japanin Tin Drum -levyn (1982) samanlaisista synteettisistä Kiina-pastisseista. Horizenissa on siis jotain lainattua, jotain omaa, jotain uutta ja paljon vanhaa. Ainakin se solahtaa sujuvasti 80-luvun äänimaisemaan ja onnistuu silti kuulostamaan omanlaiseltaan. Albumi sai kehuja kriitikoilta, mutta näiden lisäksi kovin moni ei sitä kuullut.

Duhig ja Field palasivat tekemään musiikkia yhdessä Fieldinkin muutettua maaseudun rauhaan Somersetiin. At Peace äänitettiin Duhigin kotistudiossa samalla Fostexilla vuonna 1986, mutta kesti kolme vuotta ennen kuin sen julkaisi Earthsounds-levymerkki (se julkaisi myöhemmin myös Horizenin CD:nä). Albumi äänitettiin kuulemma vain neljässä päivässä, ja sillä ei kuulla ulkopuolisia soittajia, mikä tekee siitäkin ainutkertaisen Jade Warriorin diskografiassa.

Sen sijaan kappaleella ”Quiet Stream” kuullaan ulkopuolista vedensolinaa. Musiikki on ikään kuin modernia pastoraalia, johon tekijät sanoivat saaneensa innoitusta katsomalla ikkunasta ulos englantilaista maalaismaisemaa. Käytännössä albumi on ambient-musiikkia. Kolmen pitkän kappaleen ajan huilun, sähkökitaran tai puhallinohjatun syntetisaattorin raukean meditatiiviset melodian pätkät tuprahtelevat ja läikähtelevät pitkin poikin staattisia syntetisaattorisurinoita tai minimalistisia ostinatoja. Tällainen nätti meditatiivisuus on aina kuulunut Jade Warriorin musiikkiin ja vastannut isosta osasta sen viehätystä. Tällä kertaa kuitenkin kaikki vastapaino puuttuu: ei ole raapivia tekstuureita, kiihkeää rytmiikkaa, särökitaroita tai eteisvärinää aiheuttavia dynaamisia äkkimuutoksia – itse asiassa äänenvoimakkuus nousee vain ajoittain hieman mp-tason yläpuolelle. Tämä tekee musiikista hyvää meditointiin, mutta yksitoikkoista aktiivisessa kuuntelussa.

Myös varsinaisen sävelmateriaalin perusteella At Peace on Jade Warriorin niukin levy. Varsinkin ”Sedgemoorin” 21 minuutin aikana melodiset sattumat alkavat käydä aika harvinaisiksi maannouseman vauhdilla liikkuvan kultahohtoisen syntetisaattoripuuron seassa. Lisäksi yhtye, joka loi häikäisevimmät tekstuurinsa 70-luvulla lähes täysin ilman syntetisaattoreita, turvautuu nyt melkoisen geneerisiin soundeihin: pienillä kimmeltävillä tehosteilla maustettu tekstuuri tuo mieleen esimerkiksi saksalaisen Mind Over Matterin samanaikaiset seikkailut new agen maailmassa. Jade Warrior yrittää iskeä 80-luvun ambient- ja new age -musiikin markkinarakoon yksinkertaistamalla musiikkinsa vastaamaan vähäisempien seuraajien tuotantoa. Kannessa hippi kirjaimellisesti juurtuu osaksi luontoa, mutta Jade Warriorin musiikin juurevuus pilkahtaa vain ajoittain udun keskeltä.

Jon Field on myöhemmin painanut molempia albumeita määrätietoisesti unohduksiin. Hänestä ne eivät edusta aitoa Jade Warrioria, koska ne tehtiin eri ehdoilla kuin yhtyeen aiemmat albumit. Erot ovat kiistämättömiä, mutta myös sukuyhteys aiempiin soturialbumeihin on kiistämätön, vaikka At Peacen tapauksessa yhden osa-alueen korostaminen venyttää napanuoran repeämisen partaalle.

Jade Warriorin kahdeksankymmentäluku näyttäytyi tämän seurauksena pitkään mustana aukkona tai kuin häpeällisenä päihde-episodina, jonka krapulaan herännyt artisti mielellään teeskentelisi tapahtumattomaksi. Monen muunkin yhtyeen menneisyydenhallinta on päätynyt tähän. Se ei silti ole reilua Jade Warriorin kahta albumia kohtaan. Varsinkin kovin vähälle huomiolle jäänyt Horizen ansaitsee tulla arvioitua uudelleen ehkä epätasaisena mutta innoittuneena yrityksenä jalostaa Jade Warriorin tuttua soundia uuden tekniikan ja uusien ideoiden avulla. Fieldiä levy varmasti kismittää, koska hän ei ollut sillä mukana. Kuitenkin yhtä lailla hän on sittemmin johtanut yksin Jade Warriorin sotaretkiä.

Sillä Tony Duhig ei nähnyt yhtyeen uutta nousua yhdeksänkymmentäluvulla. At Peace jäi viimeiseksi Jade Warriorin julkaisuista, joka kaikui hänen heti tunnistettavista kitaranuoteistaan. Jälkeensä hän jätti vain hajanaisia luonnoksia ja kuuluisan neljäsataahenkiselle kuorolle kirjoitetun teoksen, jonka esittämiseen ja tallentamiseen eivät Jade Warriorin resurssit venyneet.

Windchase: Symphinity (1977)

Sarjakuvapiirtäjänä tunnetuksi tulleen kuvittaja Peter Ledgerin ruiskumaalauksessa nähdään monia progekuvituksessa yleisiä piirteitä: räikeä värikkyys, fantastisia maisemia ja surreallistinen yhdistelmä eriparisia antiikkisia ja futuristisia elementtejä. Muinaiset avaruusolennot olivat tuolloin muutenkin tapetilla.

Progressiivinen rock oli monikasvoinen musiikinlaji myös vuonna 1977. Samana vuonna kuin viimeksi käsitelty italialaisen Stormy Sixin musiikillisesti ja poliittisesti haastava L’Apprendista ilmestyi toisella puolella maailmaa Australiassa aivan toisenlaista progressiivista rockia edustava albumi. Kitaristi ja laulaja Mario Millo ja kosketinsoittaja Toivo Pilt olivat raivanneet tietä Australian versiolle sinfonisesta progesta Sebastian Hardie -yhtyeen kahdella hyvin menestyneellä albumilla. Sitten kaksikon näkemykset päätyivät törmäyskurssille rytmiryhmän kanssa, ja nimi Sebastian Hardie jäi jälkimmäisen omistukseen. Hylystä ulos ryömittyään Millo ja Pilt rekrytoivat rumpali Doug Bligh’n ja basisti Duncan McGuiren ja nimesivät uuden bändinsä Windchaseksi Sebastian Hardien toisen albumin mukaan.

Perusajatuksena oli selvästi jatkaa Sebastian Hardien viitoittamalla Camel-vaikutteisella linjalla, johon kuului vahvan melodinen kitara, isot kosketinsoinnit ja reipas mutta isottelematon komppiryhmä. Eroja kuitenkin löytyy. Sebastian Hardiessa valtaosa materiaalista oli syntynyt Millon kynästä tai nelikon yhteistyönä. Nyt Millo ja Pilt saavat kumpikin kolme soolosävellystä sekä lyhyet instrumentaalit, Pilt flyygelillä ja Millo akustisella kitaralla (Millon veto kierrättää kaksi Sebastian Hardien teemaa miehen vanhempien kotimaasta muistuttavalla tyylillä). Windchase ei ollut samalla tavalla neljän tasavertoisen muusikon yhtye.

Itse musiikkikin on muuttunut. ”Horsemen to Symphinity” menee kyllä Camel-mallilla kitara soolomelodiaa kuljettaen ja syntetisaattorit ja urut muhkeasti kompaten. Mallina on kuitenkin lähinnä ensimmäisen Camel-levyn Santana-vaikutteinen erämaanlaiva: sen purjeita pullistaa latinorock-tyylinen komppaus ja kitaran melodioista puuttuu Sebastian Hardien levyjen timantinkova ja -kiiltävä melodinen terävyys. Tilalla on enemmän kulmikkuutta ja jazzahtavaa soinnutusta sekä keskittymistä sooloihin.

Otsikonmukaisilla äänitehosteilla alkava ”Lamb’s Fry”, lähes kymmenminuuttisena albumin pisin raita, on jo pitkälti fuusiota, jossa Millo revittelee säröisellä tyylillä, milloin ei vedä funk-komppia Piltin syntikka- ja sähköpianoseikkailujen taustalle. Sebastian Hardienkin musiikki nojasi usein rennon tiukkaan soittoon, mutta ilman sen selkeää melodista liimaa ”Lamb’s Fry” hajoaa hikisesti soitetuksi haahuiluksi. Ilmeisesti Sebastian Hardien hajotti juuri se, että Millo ja Pilt halusivat jazzahtavamman rytmikkäälle linjalle, mikä taas ei rytmiryhmää miellyttänyt eikä siltä ehkä olisi luonnistunutkaan.

Toisessa ääripäässä yhtye ajautuu kohti imelyyttä, pahimmillaan albumin (kovin töksähtävästi) päättävässä balladissa ”Flight Call”, joka ennakoi Breathlessin (1978) haituvaisimpia hetkiä. Jousikuorrutus valelee samaa siirappia suurellisemman ”Glad to Be Aliven” säkeistöissä, mutta väliosa panee kevyen leikkisästi putkikellojen melodian ja (Doug Nethercoten) basson sutjakalla kontrapunktilla kuin Yes kevyemmällä päällä ollessaan. Jotenkin se alleviivaa sanojen yksinkertaista valoisuutta niin että väkisinkin hymyilyttää. Pakkohan sitä on olla iloinen siitä, että on elossa. Sanoituksissa muutenkin kurotellaan kohti taivaita, sateenkaaria, kohtaloa ja äärettömyyttä ei niinkään viattomasti kuin koruttomasti. Jazzmaisuuden ja keveyden ohella kaavamainen mystiikka oli tuolloin progelle leimallisia piirteitä. Vuoden loppuun mennessä niitä voitiin pitää aikansa eläneinä piirteinä.

Mutta paikoin Windchasella välähtää. Hitaan arvokkaasti laahustavassa ”Gypsyssä” Millon kitara kipuaa aidosti riipaisevan tunteelliselle kiertoradalle. Pilt tukee tätä latomalla vähitellen taustalle isoja romanttisia pianosointuja, jousisyntikkaa ja mellotronin kuoroja sekä varjostamalla hienovaraisesti kitaran melodisia huippuhetkiä koskettimillaan. Tämä ABC-rakenteinen instrumentaali on yksinkertaista ”sinfonista” rockia parhaimmillaan. Albumin ripeimmässä kappaleessa ”No Scruples” Pilt panee uruilla komeasti Genesikseksi ja sinkoaa väliosassa syntikalla avaruuden kullanhohtoisiin sfääreihin, kaikki tämä Millon värikkäästi efektoidun kitaran ja rytmiryhmän ripeän komppauksen siivittämänä (mielenkiintoista, että tämä on toinen Doug Nethercoten bassottelema kappale albumilla ja ”Glad to Be Aliven keskiosan ohella bassolinja on lätyn muikein). Tämä on myös ihan tarttuva laulu, jossa Millon mukiinmenevä ääni sekä Piltin ja Bligh’n taustalaulut saavat jo vähän purevuutta lennokkaaseen melodiaan. Sanoissakin suomitaan materialismia ja fallista ylpeyttä sen verran, että sappea tulee pintaan, vaikka vastalääkkeeksi kehotetaankin vain katsomaan sisäänpäin.

Symphinityn kannessa levyn nimeä edeltää numero 1, mikä tarkoittaa, että albumin oli tarkoitus olla vasta alkua Windchasen matkalle ”sinfoniseen äärettömyyteen”. Sinfonisuuden parasta ennen -päivä oli kuitenkin tuolta erää ohitettu ja Windchasen matka päättyi tähän yhteen epätasaiseen albumiin, joka hyvistä hetkistään huolimatta ei pystynyt toistamaan Sebastian Hardien albumien yksinkertaista taikaa. Eikä Windchase palannut toiseen erään, minkä teki Sebastian Hardie, mutta Millo on pyörittänyt ainakin joitakin yhtyeen kappaleita konserteissaan. Ranskalaisen Musean ja japanilaisen Belle Antiquen julkaisemilla Symphinityn CD-painoksilla kuullaan bonuksena Millon ja hänen Men from Mars -yhtyeensä konserttitulkinta ”Horsemen to Symphinitystä” vuodelta 1998. Se on hieman alkuperäistä pidempi, mutta ei sanottavasti eroa siitä, ei hyvässä eikä pahassa.

Stormy Six: L’Apprendista (1977)

Monelle varsinkin ulkomailla L’Apprendista (1977) on italialaisen kokeellisen rockin yhtyeen Stormy Sixin huippuhetki. Kokeiltuaan jazzimprovisaation sävyttämää instrumentaalista näyttämömusiikkia levyllä Cliché (1976) yhtyeen kuusi soittajaa ja ääniteknikko palasivat tällä levyllä folkvaikutteisiin lauluihin, jotka kommentoivat Italian yhteiskuntaa laitavasemmistolaisesta näkökulmasta. Nyt yhtye kuitenkin otti kokeellisemman ja rockmaisemman vaihteen ”makaronimusiikkiinsa”. Makaroni tarkoitti tässä, ettei se ollut lihaa eikä kalaa. Se pyrki erottautumaan ja toisaalta ottamaan parhaat puolet teknisesti korkeatasoisesta taidemusiikista ja yhteiskunnan syviä rivejä puhuttelevasta kansanmusiikista. Ja pysymään kaukana hirveästä kaupallisuudesta, joka leimasi valtaosaa poliittistakin folkmusiikkia ja kerran niin vallankumoukselliselta tuntunutta rockia! Lopputuloksena oli sellaista haastavaa progressiivista rockia, joka vuotta myöhemmin päätyi Rock In Opposition -liikkeen leveän punaisen sateenvarjon alle.

Varsinkin albumin ensimmäisellä puolella viittä minuuttia pidemmät laulut muistuttavat Un biglietto del tramin (1975) antia. Akustiset kitarat, mandoliinit ja viulut hallitsevat harkitun kuivaa äänimaisemaa, joskin yhtyeen jäsenten ja vierailevien muusikoiden soittamilla sähköisillä soittimilla on nyt aiempaa suurempi rooli. ”Buon lavoro!” ja nimikappale ovat pohjimmiltaan folkrockia, joissa deklamoidaan, kuinka ihminen joutuu mukautumaan ja muokkautumaan kapitalistisen luokkayhteiskunnan vaatimuksiin ja tuotannon rytmeihin. ”Ei ihminen, vaan oppipoika” on nimikappaleen toistuva teema. Elämä latistuu epäautenttiseksi yhteiskunnan lainalaisuuksien paineessa ja ihminen jää ulkoisten voimien objektiksi. Tokaisun toiveikkaampi tulkintamahdollisuus on, että keskeneräisellä yksilöllä on kuitenkin mahdollisuus oppia, taistella ja näin kasvaa aidoksi, porvarillista ihannetta paremmaksi ihmiseksi.

Agit prop -tyyliä noudattelee myös harkittu falskius ja kirskahtavuus laulu- ja soitinilmaisuissa. Tekstejä selventävissä pitkissä alaviitteissä lähestymistapa nimetään eepis-groteskiksi. Tavalliseen protestirockiin verrattuna kappaleissa onkin enemmän riitasointuisuutta, rakenteellisia poikkeavuuksia ja monimutkaisia sovituksia, jotka vertautuvat kamarimusiikkiin. ”L’Apprendista” esimerkiksi sisältää jousien renessanssimaisia koristefanfaareja, ja yli kaksi minuuttia sen kestosta on omistettu kahden viulun kontrapunktiselle konsertolle, joka aaltoilee erilaisten variaatioiden läpi basson ja rumpujen välillä liittyessä täydentämään sointia erilaisilla rytmeillä tai vastamelodioilla. Tämä on selvästi sitä eeppistä osuutta ja varmaankin toiveikkaan taistelun kuvausta, joka kirkastaa sitten viimeisen säkeistön.

Moni kuulee italialaisen melodiikan takana englantilaisen progesuuruuden Gentle Giantin askelten kumun tämän jakson parhaimmillaan kolmiosaisessa polyfoniassa, viulujen poikkeusjakoisesti painotettujen ostinatojen ja perus-4/4-rummutuksen yhdistämisessä sekä yleensä ostinatojen luomissa harmonioissa. Samaa ehkä kertoo albumin hoketustyylinen aloitus, jossa eri soitinten lyhyistä nuoteista ja tauoista muodostuu oma kontrapunktinen melodiansa. Näihin keinoihin törmätään myöhemminkin albumilla. Varsinkin ”Cuorella” vaikutusta on vaikea kiistää.

Albumin edetessä musiikista tulee kompleksisempaa ja kepeämpi satiirisuus alkaa karista vakavampien sävyjen tieltä. ”Carmine” on jälleen Tramilta tuttu kitkerä kunnianosoitus ilmeisesti kaatuneelle taistelutoverille, ja musiikissa on jazzsävytteistä harmoniaa, vibrafonin käyttöä ja keskiosassa sooloilua. Kappale onkin rakennettu Clichén samannimisen instrumentaalin aineksista.

Vibrafoni saa myös soolotilaa ”Il barbieren” kuhisevassa instrumentaalijaksossa, joka varsinkin rummutuksen kannalta on albumin tukevinta progressiivista rockosastoa. Monimutkainen sävellys kuvaa kasarmielämän kurjuutta myös näppärin rytmisin keinoin. Pianon ja mandoliinin terävä marssirytmi leikkaa äkkiväärästi pois alun haahuilun aivan kuin parturin sakset asevelvollisten yksilöllisyyden viimeisen ulkoisen merkin. Rummut ja basso soittavat sitten omaa rytmiään sitä vasten ja laulun kolmijakoinen melodia leikkaa kaikkia vasten. On kuin tanssibändi haluaisi soittaa yhtä aikaa koko ohjelmistonsa – ja silti raita tömistelee tukevasti eteenpäin. Myöhemmin sähkökitara soittaa kihisevää kuviota kuin suoraan Robert Frippin sormista.

Vaikutteet kuuluvat, mutta ne ovat vain yksi rajat ylittävä elementti omaperäisessä musiikissa. Sen ja kokeellisuuden kanssa tasapainoilee pyrkimys kansanomaiseen relevanssiin. Niin myös harkitun eleettömästi lauletuissa sanoissa, joissa ytimekkään koruttomilla ilmaisuilla asetetaan vastakkain ”pirstoutunut ja raivokas Italia, joka huutaa seitsemällä murteella” ja tuvissaan kyhjöttävät, tautien ja itsetuhoisuuden kalvamat sotilaat, joita yhdistää ”hiljaisuus, suuttumus, leninismi ja sarjakuvat”. Samoin ”Cuore” käyttää Edmondo de Amicisin maailmankuulun lastenromaanin (suomeksi Sydän: kirja nuorisolle, 1886) arkkityyppisiä hahmoja vertauskuvana osin omaelämäkerralliseen pohdintaan.

Albumin merkittävimmät sävellykset on lastattu kiekon loppupuolelle. Lyhyt ”Rosso” on täysin dodekafoninen laulu kitaran, viulun ja fagotin säestyksellä. Paitsi että sävelkieli ilman selkeää keskusta luo tunteen epävarmuudesta, itse melodia on ankea ja laulu prosessoitu korostamaan ilmaisun latteutta. Vain loppua pehmentää hetken katkelma ”Il labirinto” -kappaleen melodiasta, mutta muuten kaikki ”Rossossa” tuntuu korostavan sanojen ajatusta laulusta vailla rytmiä, harmoniaa ja lohtua. Lohduttomuus ja etäisyys tuntuvat kuuluvan Stormy Sixin harkittuun lähestymistapaan. Yhtye koki italialaisen kulttuurin voimakkaan ja kuohahtelevan tunteellisuuden taantumuksellisena. Sen sijaan muusikot pyrkivät musiikissaan ”saksalaistyyliseen objektiivisuuteen” ja vaikuttamaan kuulijoihinsa tosiasioilla sen sijaan, että vetoaisivat helposti liikuttuvan yleisön tunteisiin. Tämä varmaankin pitkälti selittää, miksi bändin tyyli poikkeaa italialaisen progen valtavirrasta, jonka suurieleistä dramatiikkaa ja sointia kyllästää tunteellisuus (tämä koskee myös kokeellisempia ja poliittisesti radikaaleja yhtyeitä kuten Area). ”Rossossa” ilmaisu korostaa epävarmoja tunnelmia Mao Zedongin kuoleman jälkivedessä, mutta kieltää kuulijalta helpon lohdun ja mahdollisuuden velloa itsesäälissä (juhlimisesta tietysti puhumattakaan).

Aivan toista maata on ”Il labirinto”. Enimmäkseen tasainen rytmi, vakavasti lauletut säkeistöt, arvokkaan selkeä soitinmelodia ja hitaasti kasvava sovitus, jossa kuullaan myös viulumaisesti volyymipedaalilla soitettua sähkökitaraa ja urkumattoja – kaikki nämä lähestyvät italoprogen sinfonista linjaa. Olkoonkin, että nopeampitempoinen väliosa on psykedeelissävytteinen saksofonisoolo. Suhteellisen valtavirtaisuutensa ja melodisuutensa takia tämä on albumin tarttuvin hetki. Joskin helppouden takana piilee jälleen kritiikkiä: tällä kertaa kohteena on amerikkalainen epä-älyllinen ja järjenvastainen yksilöllisyyden ja riippumattomuuden eetos, joka tuontitavarana on kuin haitallinen vieraslaji Italian kulttuurissa (nykynäkökulmasta katsoen SS:n pojat tuntuvat iloisen tietämättömiltä siitä, millaisille kierroksille epä-älyllisyys vielä menisi Yhdysvalloissa ja myös Italiassa).

Tämän symbolina toimii erityisesti italialainen lännenelokuva, johon keskiosan instrumentaali viittaa laukkarytmeillä ja kitaran ”morriconemaisesti” kaikuvilla säestyskuvioilla. Itse asiassa osassa näissä spagettiwesterneistä käsiteltiin, karkeasti ja laskelmoivasti kylläkin, sitä samaa konfliktia Italian teollistuneen pohjoisen ja köyhän etelän välillä, jota tämäkin laulu sivuaa. Niissä se heijastettiin häikäilemättömän imperialistisen Yhdysvaltojen ja kaoottisen mutta vallankumouksellisen Meksikon välille. Stormy Sixille länkkärinarratiivi pönkittää valheellista toivoa antavaa myyttiä ja (aina suosittua) väärää tietoisuutta. Alaviitteet julistavat raskaasti, mutta itse teksti kuvaa osuvan surrealistisin sanankääntein median lumoamien nuorten matkaa enemmän tai vähemmän kuvitteelliselle ei-kenenkään-maalle: ”Forse non ci siamo più, / forse non ci siamo stati mai”.

”L’Orchestra dei fischietti” on kaikista sävellyksistä rikkain ja rakenteellisesti villein. Sen ensimmäiset kaksi minuuttia kun koostuvat vapaamuotoisesta lyömäsoitin- ja mökäimprovisaatiosta, jota tahdittaa epätasaisin väliajoin toistuva voimasointuriffi. Riffi säilyy ainoana kokoavana elementtinä, kun musiikki sitten kulkee läpi kolmen erilaisen laulusäkeistön ja jazzahtavan saksofonidueton hilpeän svengaavan akustisen folkrockin säestyksellä. Rytmiikassa, tekstuurissa ja tavassa pakata valtavasti musiikillista informaatiota pieneen tilaan voi jälleen tunnistaa Gentle Giantin. Siitä puhuttamakaan kun äkkiä kaikki kolme lauluteemaa ladotaan toistensa päälle quodlibet-tyyliseksi kontrapunktiseksi polyfoniaksi. ”Mikään ei pysy paikallaan, ristiriidat liikuttavat kaikkea”, on kappaleen alleviivattu sanoma ja näin musiikki sanoo samaa. Pölisevä laulutekstuuri ei hengähdä hetkeksikään, mutta ohimenevistä lievistä riitaintervalleista välittämättä ristiin risteilevät teemat sopivat yhteen samassa D-miksolyydisessä kehyksessä. Huomattavaa on, että juuri viimeinen teema, joka toistelee yllä mainittua sanomaa, on se ”vallankumouksellinen” melodia, jossa esiintyy laskettu seitsemäs aste ja joka näin järkyttää muuten selkeää duuritonaalisuutta. Viimeisen, riemukkaan instrumentaalikertauksen yhdistäessä elementit albumin isoimpaan sovitukseen saavutetaan ikään kuin musiikillinen versio marxilaisesta dialektiikasta: ristiriidat ratkeavat luokkakonfliktin huipentumiseen ja aiemmin erilliset elementit sulautuvat yhdeksi ”viheltäväksi orkesteriksi”.

Tulevat vuodet osoittivat tuollaisen riemullisuuden yhtä tyhjäksi kuin ”Il labirinton” väärän tietoisuuden ja epäonnistuneet seikkailut, mutta albumista tuli Stormy Sixin merkkitapaus, jonka kyky synnyttää riemua ei ole näivettynyt vuosien varrella. Siinä missä vieläkin kokeellisempi seuraaja Macchina maccheronica (1980) ja uuden aallon vaikutteinen Al volo (1982) pystyvät yllättämään ja haastamaan mutta eivät pitämään tasoaan yllä koko albumin matkaa, L’Apprendista yhdistää mainiosti kansanomaisen lähestyttävyyden ja taidemusiikin haastavuuden rockin kehyksessä ja pitää laadukkaan linjansa lähes rikkomattomana loppuun saakka. Kaikista ensimmäisen sukupolven RIO-yhtyeiden albumeista se on yleensä helpoiten avautunut valtavirtaisemman progen skeptiselle kuulijalle. Onnistunutta makaronia siis.

1984 Anno Kershawis

Kuinka monella popartistilla onkaan se yksi suuri menestyksen hetki, jonka varjolla ja varjossa koko muu ura etenee. Otetaan vaikka englantilainen laulaja ja lauluntekijä Nik Kershaw. Hän on julkaissut musiikkia itsensä ja muiden nimissä 1980-luvun alusta näihin päiviin saakka. Silti hänet muistetaan lähinnä hänen kahdesta vuoden 1984 albumistaan, Human Racing ja The Riddle. Yleisö tulee keikoille elämään taas uudestaan näiltä albumeilta aikoinaan lohkaistut hittikappaleet, ja siinä sivussa kuuntelee kohteliaasti miehen muutakin tuotantoa. Huonomminkin asiat toki voisivat olla. Moni artisti ei saa edes sitä yhtä hetkeä huipulla.

Silti vuoden 1984 kahdessa albumissa oli muutakin erikoista kuin niiden menestys. Nik Kershaw’n vetoavien viisujen pinnan alta paljastuu omaperäinen ja aikansa popmusiikin normeihin nähden erikoinen sävelkieli, joka antaa näille kappaleille pienen, kutkuttavan lisänsä. Jotain mitä ei ole yhtä laajasti yhdelläkään Kershaw’n myöhemmistä albumeista.

Tässä Kershaw’n musiikin sitä jotakin etsitään tarkastelemalla kappaleita kuin ne olisivat samaa albumia. Kershaw’n apuna olikin molemmilla albumeilla sama studiomuusikoiden ja tuottaja Peter Collinsin johtama tuotantoryhmä. Suurin on, että jälkimmäinen albumi kuulostaa isomman budjetin ansiosta hieman kiillotetummalta ja että Kershaw’n takatukka oli yhdeksän kuukauden aikana kasvanut pitkästä perävaunuluokkaan. Sama ero näkyy kansikuvissa: The Riddlen ”taiteellinen” mustavalkoinen poseeraus goottilaisessa rantamaisemissa korvaa Human Racingin uuden aallon huomioväreillä käsinvärjätyn muotokuvan.

Varmasti vähintään tyydyttävä ulkonäkö auttoi Kershaw’ta vetämään yleisöä ja saamaan palstatilaa pop-lehdistössä, samoin kuin hänen pehmeän naukaiseva mutta tasaisen vahva lauluäänensä. Silti jo hänen ensimmäiset singlensä ”I Won’t Let the Sun Go Down on Me” ja ”Wouldn’t It Be Good” olivat erinomaisesti kirjoitettua ja soundillisesti ajantasaista poppia. Molemmat sisältävät muodin mukaan vahvan melodisen koukun, joka tulkitaan edellisessä analogisella Oberheim OBX -syntetisaattorilla, jälkimmäisessä kerrostamalla digitaaliset Yamaha DX7 ja PPG Wave 2.2. Näissä syntetisoidut tekstuurit huovuttavat perinteisempää basso- ja rumpuviritystä ja monitaitoisen Kershaw’n pääsoitinta kitaraa. Viimeksi mainittu soittaa funkkeja riffejä ”I Won’t Let the Sunissa” ja ”Wouldn’t It Be Goodissa” tyylikkään soolon soundilla, josta on saatu todella muheva päällekkäisäänityksillä ja harmonisoimalla se aidoilla torvilla. Yksinkertaisemmat kappaleet kuten ”Dancing Girls” ja ”Drum Talk” rakentuvat Roland Juno-60 -syntetisaattorin arpeggiaattorin luomille tikittäville sekvensseille ja rumpukoneiden tai oikeiden lyömäsoittimien päällekkäisille tanssirytmeille. The Riddlellä tekstuureja hallitsevat entistä enemmän sliipatut digitaaliset ja analogiset syntetisaattorisoinnut ja -sekvenssit, kevyesti funkit läpsybassokuviot ja rumpukoneet. Albumien äänimaailma ei siis kauheasti poikkea aikansa syntetisaattoripopin valtavirrasta.

Kannettavia syntikoita ja lapsia kilkuttamassa lelusormioita. Tältä näytti syntikkapop 80-luvun alussa ”I Won’t Let the Sun Go Down on Men” ensimmäisessä videossa.

Kappaleiden rakenne ja sovitus voivat silti poiketa ovelasti siitä, mitä valtavirtavirtapopilta odottaisi. ”Cloak and Daggerissa” kiihkeä syntetisaattorisovitus kilkuttaa ja vinkuu kuin neljännen sukupolven videopeli muuten karun tyhjällä äänimaisemalla, jossa laulu vuoroin mutisee ja puhuu prosessoidusti. Vastineeksi kertosäkeistö iskee selkeää asteikkoa noudattavalla mutta rytmisesti outoihin tahdinosiin sijoittuvalla sointusarjalla ja selkeällä laulukoukulla. Suoran kertauksen sijaan kuitenkin kitara soittaa seuraavaksi 16 tahdin ajan melodiaa samalla kun kertosäkeistön nousevan bassokulun päälle rakennettu rikkaampi sointukulku ohuella syntetisaattorimatolla täyttää ja lämmittää tilan. Nelikenttä toistetaan kahdesti, mutta molemmilla kerroilla lyhennettynä tai muokattuna. Kappale yhdistelee mielenkiintoisesti syntikkapopin minimalismia kitararockin tunteikkaampaan ilmaisuun ja käy melodisessa ilmaisussa läpi koko kirjon lyhyistä fraaseista pitkään lyyriseen soolomelodiaan.

Sama hienovarainen dynamiikkaa kuuluu jo ”Wouldn’t It Be Goodissa”: säkeistöissä sekvenssimäisesti muunneltu melodia on lähes puhelaulua, vaikka Kershaw’n tarkka vire ja soinnin hallinta peittää sen, ja ne kasvavat hitaasti pelkästä rytmistä ja oudosta syntikkasirkutuksesta täysiverisempiin kertosäkeistöihin, joissa laulukin loikkaa korkeammalle. Ja väliosa sooloineen sekä sitä edeltävä yhden poikkeuksellisen pitkään pidätetyn soinnun nousu sijoittuvat jälleen ennen toista kertosäkeistöä.

80-luvun artistina Kershaw’n maine perustui myös näyttäviin musiikkivideoihin. Ne hänelle teki Greenback Films, jonka takana olivat Storm Thorgerson ja Andrew Powell, 70-luvun kuuluisimmat levykannet suunnitelleesta Hipgnosis-toimistosta. Kershaw tunsi heidät Pink Floydin kansitaiteesta. ”Wouldn’t It Be Goodin” videossa käytettiin videon värierottelua heijastamaan kuvaa Kershaw’n esittämän avaruusmuukalaishahmon päälle. Kuten oli tavallista tuolloin, videon tarina ei juuri liity laulun sanoihin, kaukokaipuuta ja vieraantuneisuutta ehkä lukuun ottamatta. Kuvallinen vaikute saattoi olla myös Alec Guinnessin esittämä hahmo komediassa The Man in the White Suit (Mies valkoisessa puvussa, 1951).

Juuri soinnuista ja yleisestä harmoniasta löytyvät Kershaw’n musiikin omaperäisimmät piirteet. Ennen hittiputkeaan Kershaw oli jahdannut pop-unelmaa jo suurimman osan vuosikymmenestä. Loppuvaiheessa se tapahtui tanssibändissä Fusion, joka covereilla viihdyttämisen lisäksi yritti tulla huomatuksi nimensä mukaisilla jazzrock-sävellyksillä. Tässä koulussa hänen voi kuvitella oppineen yhden jos toisenkin harmonisen tempun. ”Easy” heittääkin pöytään sellaisia laajennettuja sointuja ja yhden tritonuskorvauksenkin niin, että lopputulos muistuttaa samanlaista popjazzfunkia kuin millä Level 42 sijoitti itsensä samoihin aikoihin Ison-Britannian myyntilistoille. Kappaleen motoristisen bassolinjan lätkivä peukku kuuluukin 42:n palvotulle Mark Kingille.

Tämä on kuitenkin poikkeus säännön sijaan. Useimmiten Kershaw’n sävellysten erikoisuudet syntyvät aivan peruskolmisoinnuilla. Kevyt jazzmaisuus kyllä värittää ”Bogartia” ja ”City of Angelsia”. Edellisessä se on varmaankin tahallinen viite sellaiseen jazzmaneereilla pinnoitettuun orkesterimusiikkiin, jota kuultiin nimihenkilön dekkarielokuvissa, eli Humphrey Bogartin valkokangashenkeä yritetään manata esiin myös musiikilla. ”City of Angelsissa” svengi, soitinnus ja pitkä laskevien kvinttien väliosa viittaavat kevyeen jazziin. Mutta todellinen erikoisuus tulee ”Bogartissa”, kun musiikki siirtyy kesken säkeistön kromaattiseen submedianttiin ja luistelee siitä sävellajista toiseen ja takaisin yhtä sulavasti kuin… no, Bogie heitti läppää valkokangasdekkarina. Siirto on lähes huomaamaton myös epätavallisen motivoimaton pop-musiikissa, missä tällaisia värikkäitä harmonisia liikkeitä ei juuri odota. ”Dancing Girlsissä” samanlainen hyppy on kahta dramaattisempi, koska se tapahtuu kahdesti kertosäkeen aikana. Sen tarkoitus onkin tulla huomatuksi ikään kuin herätyksenä ja nostaa energiatasoja, joten sitä korostetaan vielä pärähtävillä syntikkasoinnuilla.

Tanssitytöt olivat oletusarvo 80-luvun musiikkivideoissa. ”Dancing Girls” kuitenkin stailaa esiintyjänsä pikemminkin brittiläisen työläiskomedian kuin mainosglamourin malliin. Video on kuin farssiversio musiikkivideoiden suosimasta päiväuni-teemasta, jossa tylsistynyt teini pakenee MTV-estetiikan taikamaailmaan.

”City of Angelsissa” harmoninen epävakaus on hienovaraisempaa, sillä se läpäisee oikeastaan koko teoksen. Sointukulku tuntuu ajelehtivan hitusen eri suuntiin sen sijaan, että ankkuroituisi selkeästi tiettyyn sävellajiin kerrallaan. Paitsi että väliosan siirtymät ovat värikkäitä ja vievät kappaleen viimeisen kertosäkeistön kauas edellisten sävellajista, ne tuntuvat melkein satunnaisilta, aina kappaleen viimeistä, epätäydellistä lopuketta myöten. On toki todennäköistä, että Kershaw sävelsi tämän enemmän vaistopohjaisesti kuin tarkkaan suunnitellen (varsinkin kun hänellä oli noin kaksi viikkoa aikaa kirjoittaa The Riddlen materiaali), mutta sävellyksen logiikka aukeaa vaivalloisesti. Ehkä se tahtoo kertoa, että Los Angelesin pintaliidossa kaikki on mahdollista, kun mikään ei ole totta eikä mikään ihme hetkauta aidosti. Tekstin asenne on kyllä sittemmin patologisoitunut ja levinnyt kauas Losin ulkopuolelle.

Ei popmusiikissakaan ole mitenkään epätavallista siirtyä kaukaisiinkin sävellajeihin medianttisoinnuilla, soinnuista toiseen jatkuvien äänien saranoilla tai pitkillä kvinttisarjoilla. Erikoista Kershaw’n musiikissa on se, kuinka usein ja yllättävästi hän näitä keinoja käyttää. Sana, joka tulee usein mieleen hänen suhtautumisestaan harmoniaan, on huoleton. Hän tuntuu joskus hyppäävän sävellajista toiseen vain koska mieli tekee, mutta hän kuljettaa säveliä niin tyylikkäästi ja tasoittaa moduloinnin hypyt niin näppärästi, että tuloksena on eksoottinen ja usein melkein alitajuisen erikoinen vaikutelma eikä korvia raastava murtuma hyräiltävässä pop-putkessa.

Ehkä vahvimman esimerkin tarjoaa ”Human Racing”, jonka jo Fusion levytti ainoalle albumilleen Till I Hear from You (1980) nimellä ”Look Behind You”. On ihailtavan hienoa ja hieman häiritsevän kuuloista, kuinka kappale jauhaa hidasta ja loputtoman tasaista syntikan ja sähköpianon grooveaan samalla kun sointukulku hortoilee lähes huomaamatta kaikkialle aloittavasta a-mollista ja sitten takaisin. Rinnakkaissävellajit ja välidominantit linkittyvät ketjuksi toistuvina kuvioina, jotka Kershaw sitten katkaisee kirurgisen huomaamattomasti odottamattomassa paikassa. Rakennelman liimana on yksinkertainen transponnoinnin kestävä laulumelodia. Sävelkieli häilyy, mutta rytmi pysyy verkkaisen vakaana ja paluu a-molliin tapahtuu sykähdyttävästi mutta vääjäämättömästi. Mielestäni musiikki sanoo hyvin elegantisti samoin kuin teksti: ”Look behind you, there’s the man you’ve been chasing”. Kilpailu ei ole pääty ja voitot eivät ole pysyviä.

Marshall McLuhanin kuvasta se ehkä alkoi, mutta musiikkivideoaikana poseraaus videomonitorien edessä oli ihan muotia. Kershaw on maailmanvaltiaana seuraamassa pelejä ”Human Racing” videossa. Tietokonegrafiikkaa muistuttavat animaatiot olivat toinen eturivin juttu tuolloin. Kolmantena olivat futuristiset lavasteet, joilla vihjataan, että myös artisti itse on vankina isolla pelilaudalla.

Harmonisen eksentrisyyden rinnalla kulkee hienovaraisempi rytmisten erikoisuuksien juonne. Jo ”Bogartissa” koominen kertosäe rakentuu katkorytmiselle lauluriffille, jonka synkoopit vanuvat yli tahtirajojen. ”Roses” on ehkä Kershaw’n taiderockmaisin sävellys, sillä sen kolmeen pääosioon hän heittää kaikkiin korostetusti erilaista rytmiikkaa ja erilaiset, värikkäät sointukulut. Ja kaupan päälle lyhyen fuusiosävyisen kitarasoolon. Kertosäe töräyttelee ”Bogartin” tapaan laulu- ja syntikkatehosteilla, mutta kahta kahjommin, ja samalla se hajottaa selkeän 4/4-rytmin sijoittamalla kulmikkaita riffejä ja katkonaisen basson yllättäviin kohtiin tahdeissa. Kertosäe on kahta yllättävämpi juuri siksi, että säkeistöjen melodiat eivät anna ennakkovaroitusta siitä.

Paikoin rytminen erikoisuus lähes hajottaa harmoniankin. ”Know How” luo pienoista jännitettä, kun laulumelodia ja säestys tuntuvat paikoin tanssivan eri tahtilajissa, mutta väliosassa syntetisaattorivaskit alkavat töräytellä isoja mutta ahtaasti aseteltuja sointukimppuja liikkuen samalla pikaisesti sävelkeskuksesta toiseen eri tahdissa kuin komppi ja välittämättä paljoakaan itsenäisen bassolinjan nuottivalinnoista. Kaiketi tällainen on tosiaan helppoa, kun sen osaa – tai sitten on mahdotonta myöntää, että homma menee oudoksi, kun ei osaa.

Kershaw on maininnut haastattelussa Gentle Giantin yhdeksi nuoruuden suosikkiyhtyeistään. Tunnen kiusausta kuulla ”Know How” popmaisena versiona progejättiläisen polyfonisesta riffien käytöstä. Samoin ”Dancing Girls” ja ”Drum Talk” luovat kontrapunktia samplattujen tai kerrostettujen lauluosuuksien ostinatoilla kuten GG laajemmin kolmen lauluäänen ja soittimien yhteispelillä (”Dancing Girlsin” syntetisoitu kellopeli on samanhenkinen). Tällaiset sovituksen pelastusliivit estävät kappaleita vajoamasta keskinkertaisen tanssimusiikin mereen, oli ne keksitty mistä tahansa.

Videoiden budjetit kasvoivat nopeasti vuoden 1982 jälkeen ja niitä mentiin kuvaamaan eksoottisiin kohteisiin. ”Don Quixoten” video kuvattiin osin Espanjassa, ja se maksoi kuulemma Kershaw’lle vuosikymmenten rojaltit. Hän sai siinä ilvehtiä ja heittää karatepotkuja takatukkaisena Sancho Panzana. Storm Thorgersonin toistuviin ideoihin kuuluivat surrealistiset kuvat, kuten ovi keskellä peltoa, ja seuratanssiesitykset.

”Don Quixote”, The Riddlen kärkisingle, tasapainottaa hispaanisrytmisiä säkeistöjään fanfaarimaisella kertosäkeistöllä, jonka Kershaw kuitenkin vie jälleen taidokkaasti alas kvinttisiirtymien avulla, ehkä tuodakseen painoa kysymykselle ”are we proud are we brave / or just crazy?” ja sen takana häämöttävälle masentavalle totuudelle. Säkeistöissä laulumelodia ja rytminen tausta ottavat jälleen hieman etäisyyttä toisistaan ja väliosassa syntikkatorvien staccatosoinnut panevat taas harmonian päreiksi kokosävelasteikolla. 80-luvun popmusiikiksi kappale on… niin, donquijotemainen, oudon hahmon ritarin luomus. Sen menestys lienee vahvistavan diagnoosin: kyllä tässä kaikki ollaan vähän Manchalaisia. Tai kuten sen yksi säkeistö muistettavasti kuuluu:

Common sense is as good

As a café on the moon

When man and machinery

Come to their high noon

Samaa tarkoituksellista epävarmuutta kylvää hieman yksinkertaisemmilla rytmisillä keinoilla ”You Might”, käsitellyistä raidoista rockmaisin. Kappale jyskyttää eteenpäin kunnon kahdeksasosanuottien kitarariffillä, ja sointujen vauhdikas vaihtuminen lisää hillittömyyden tunnetta, varsinkin kun Kershaw jälleen kerran siirtää melodian terssin ylöspäin kertauksessa. Laulun nimettömän päähenkilön meno tuntuu tällä tavalla suuruudenhullulta. Tauti oireilee jo introssa, jossa komppi tuntuu hetkeksi sotkeutuvan jalkoihinsa tai voisi luulla, että raidassa on naksu. Tämän saa aikaan se, että kitaran aksentit hajottavat 4/4-rytmin epäsäännöllisiksi tahdeiksi, mikä on vanha progetemppu (katso esimerkiksi ”21st Century Schizoid Man”) mutta harvinaisempi listapopissa. Lisäksi kertosäkeistö kokee äkkikuoleman ikään kuin kompastumalla aksenttiin vahvan iskun painottomalla osalla: ”You’re not!” Rytminen pudotus kampittaa unelmoijan ja korostaa kappaleen yllättävän tylyä asennetta. Kun muualla ajan popkappaleissa yleensä käskettiin seuraamaan unelmia ja uskolteltiin, että voi olla mitä vain, ”You Might” pudottaa haaveilijan kylmästi maan tasalle ja suorastaan kettuilee tälle, koska tämä kuvittelee olevansa jotain muuta kuin on.

Halu paeta todellisuutta tai muuttaa sitä vilahtaa teemana myös ”Wouldn’t It Be Goodissa” ja ”Wild Horsesissa”. Molemmissa suhtautuminen on pessimististä. Edellisessä kaksi kateellista kertojaa kuvittelevat kumpikin toisen tilanteen omaansa auvoisemmaksi, mutta jäävät vain yhtä surkeina toistelemaan, kuinka haluaisivat muualle tietämättä minne ja miten. Vastakkaiset tilanteet piirretään ytimekkäästi ahdistavan pakkasen ja helteen kautta. ”Wild Horsesissa” vastakkain pannaan ylirasittunut bisnesporho ja selviämisen rajoilla raatava erakko, mutta tässä tapauksessa kumpikin tyrmää maailmanparantaja-kertojan yritykset viedä heidät parempaan paikkaan. ”I know where I belong / And I’ve been here too long”, tulee vastaus kummaltakin urautuneelta uponneiden kustannusten vangilta. Kertosäkeistössä näköalattomuus naulitaan paikoilleen toistuvan koukun ja autenttisen lopukkeen voimin, kun säkeistöissä on vielä liikuttu soinnusta toiseen vapaasti mediantin ja kokosävelasteikon kautta vailla sitoutumista sävellajiin. Maailma ja musiikki ovat täynnä mahdollisuuksia, mutta meille kelpaa vain turvallisen kapea kertosäe.

Monissa Kershaw’n teksteissä voikin havaita melko kyynisen näkemyksen. Niin hän suhtautuu valtaan ja kuuluisuuteen, varsinkin jos niitä ei ole ansaittu rehellisesti. ”Cloak and Daggerin” videopelimäisellä syntikkamaailmalla ja pitkillä kitaramelodioilla kuvataankin ehkä yhteenottoa, jossa osapuolina ovat salaisuuksiinsa tarraavat valtaapitävät ja ”tavallinen kansa” etsimässä totuutta hallinnon labyrinteistä: kitaramelodia on se pieni ihminen synteettisen koneiston uumenissa.

”Facesissa” vastakkain ovat perinteisimmin yksilö ja kultti. Jälkimmäinen ei vain uskonnollisessa mielessä, vaan se edustaa mitä tahansa kollektiivista maailmanselitystä, joka pyrkii sulauttamaan yksilön täysin itseensä. Säkeistöt morottavatkin sitten urkupisteen päällä ja laululinja hortoilee aluksi monotonisesti tuuliajolla olevan kertojan äänenä, sitten laskeutuu kahdesti terssin matkan kultin mantrana, hieman kuin kansanballadissa. Kertosäkeistöissä kultti julistaa totuuttaan kuoromaisella tekstuurilla ja jyrkästi kaartuvalla melodialla, jossa aksentit osuvat vahvoille iskuille ja suljettu periodirakenne kulkee järkähtämättä perusnuotista takaisin perusnuottiin autenttisen lopukkeen kautta. Tämä on totuus ja vastustelu turhaa, on viesti ja sovitus kasvattaa hienosti uhkaavuutta ja hakkaavaa rytmiään. Muutenkin syntetisaattorit ja basson oudosti resonoiva oktaaviaksentti onnistuvat vinksahtaneen tunnelman luomisessa.

”Wide Boy” kertoo hittilevyllä ja -elokuvalla äkkisuosioon nousseesta tähdestä. Jälkikäteen ajatellen teksti voisi melkein ennustaa Kershaw’n omaa tulevaisuutta, mutta tässä hän tiukasti päästää ilmat pihalle nousukkaan pullistelevasta egosta. Tähden pinnallisuutta ehkä korostaakin se, että kappale rakentuu liukkaan mutkattomalle groovelle ilman erikoisempia temppuja. Vain A-säkeistöjen vaihteessa epäilyttävän Stingmäisen taustaäänen tulkitsema laulumelodia poikkeaa hitusen riitasointuisemmalle polulle uskotellakseen, että tähti on muka aidosti arvaamaton ja niin maan makee.

Thorgersonin kaltaiset pitkistä elokuvista haaveilevat ohjaajat rakensivat videoistaan lyhytelokuvia, joiden tarinat vaativat muusikoilta myös näyttelijänlahjoja. Kershaw stailattiin ajankuvan mukaiseksi kuvaamaan ”Wide Boyn” urakehitystä 50-luvulta 80-luvulle. Videoon lisättiin kehyskertomus hyvässä eltaantumisvauhdissa olevan tähden salaperäisestä vieraasta, joka osoittautuu kuoleman enkeliksi. Periodikuvituksen ja pakollisten tanssinumeroiden lisäksi mukana on myös Hipgnosisille tyypillistä surrealistista kuvastoa.

Toki usein Kershaw’n tekstit ovat vain pikaista pop-riimittelyä, jossa tärkeintä on se miltä ne kuulostavat yhdessä musiikin kanssa. Jos niitä ajatellaan puhtaasti teksteinä, ainoa todella ovela kikka on se, miten hän muutamissa kappaleissa pyörittää idiomeista ja banaaleista hokemista omalaatuisia fraaseja. Yksinkertaisimmillaan hän vain yhdistää kaksi sanontaa, jotka kuulostavat pinnalta kuvaavan samanlaista toimintaa mutta merkitsevät eri asioita, kuten ”Don Quixoten” ”Beat the clock, punch the wall” ja ”Kick the cat, hit the drink”. Konkreettinen kohtaa kuvainnollisen aivan kuten fantasia ja todellisuus sekoittuvat Don Quijoten mielessä. ”Easy” vain laajentaa kliseetä ”easy come, easy go” todellakin helponkuuloisesti. ”Know How” vääntelee otsikon idiomia paljon pidemmälle ja hyödyntää sanan know ääntämyksen monitulkintaisuutta laulun tärkeilevää kertojaa vastaan. Kirjoitettuna tämä voi kehua ”know how’llaan”, mutta laulettuna kertosäkeistössä voidaan kuulla myös ”no mercy, no time / no reason, no rhyme”. Hillitymmän ironisesti yhden sanan merkityksillä pelaa ”Human Racing”, kun siinä kohdataan ensin ”a paper world with paper faces / beneath a paper moon” ja sitten julistetaan ”open arms and open purses / open season’s here”. Tulee mieleen, että Kershaw pyörittää fraaseja samalla tavalla kuin kurvailee melodioitaan eri sävellajeihin.

Ironiaa teksteissä on, mutta ne eivät tavoittele viileän makeaa ylemmyyttä vaan usein niissä kaiken nähnyt altavastaaja nauraa katkerasti kaikelle, itseään unohtamatta. ”A joke’s a joke, it isn’t funny anymore”, parkaisee ”Gone to Pieces”, mutta nauruja se yrittää saada vilisevälle sovituksella, jossa nauhanopeuden manipulaatiolla kiihdytetään laulun ja basson kellotaajuuksia. Kertosäkeen harmonia tukee tärähtäneisyyttä, kun melodia suorastaan rääkäisee hypätessään ylärekisteriin ja sointu vaihtuu muuntoduuriksi – epävakaimpana septimikäännöksenä. Palasiksi meneminen voi kuulostaa tarttuvalta, mutta syvempi reflektio saa naurun tarttumaan kurkkuun.

Jopa tuo aurinkoinen esikoishitti ”I Won’t Let the Sun Go Down on Me” on protestilaulu maailman tilasta kylmän sodan viimeisiltä vuosilta, vaikka sitä ei sellaiseksi meinaa tuotannon alta tunnistaa, jollei kuuntele sanoja tarkkaan – ja kukaan yleensä sanoja kuuntelee? Katuprotestilaulaja räikeissä pop-kuosissa voi toki olla harkittua sarkasmia korostamaan sanomaa. Niin siinä vain lallatellaan itsetyytyväisesti, ettei auringon anneta laskea kuin mikäkin maailman ykkönen, samalla kun itse maailma suuntaa kohti kakkosta. Jos sitä taas ajatellaan pop-sukupolven vähäverisenä taisteluhuutona maailmanloppua vastaan, väliosan voidaan nähdä ilmaisevan kasvavaa epätoivoa: laulu kiipeää aina vain korkeammalle, käy hätäisemmäksi ja valitsee askelmerkeikseen riitasävelet sointuharmoniaan nähden. Tässäkin tapauksessa puleeratun pinnan alla vaanii jotain synkempää.

Tuntuukin siltä, että Kershaw on vähiten mielenkiintoinen ollessaan liikkeellä vakavimmillaan. ”Save the Whale” on ajalle tyypillinen kelluva ambient-raita, jonka sovitus kopioi Vangeliksen hittisoundin kaikuvat rumpukoneet ja kimmeltävät syntikkamelodiat. Tekstiin vuodatettu sydänveri ei silti galvanoi muutamaan rikkaaseen sointuun ja yllätyksettömään melodiakoukkuun tukeutuvaa sävellystä. Tarttuvuuden ja yllätyksellisyyden välisestä hankauksesta syntyvä jännite jää puuttumaan. Tällaisina hetkinä Kershaw on todella kuin Don Quijote Sancho Panzan silmin nähtynä.

Korkea- ja populaarikulttuurin kuvasto yhdistyvät jälleen surrealistisesti ”The Riddlen” videossa. Arvuuttajana Hipgnosisin ja Pink Floydin lähipiirin kuulunut Iain ”Emo” Moore.

Makeutusaine pohjalla. Kershaw’n suurimmaksi hitiksi on jäänyt itse ”The Riddle”. Samalla se on erinomainen esimerkki hänen tavaramerkkimäisistä kikoistaan. Vuoroin soitettu ja laulettu kertosäkeistön melodia pureutuu korvaan kuin terrieri ja siinä on tarttuvan kansanomainen sivumaku. Tämän tekevät melodian marssimainen rytmi, asteittain ylös alas poukkoileva muoto ja huipennuksen sekstihyppy kuitenkin oktaavin sisällä, siis hyvin säkkipillin äänialan rajoissa. Yliohjattu kitara ja syntetisaattori, jotka luovat näppäriä vastamelodioita enimmäkseen terssituplatulle laululle, matkivatkin soinnillaan palje- tai puupuhaltimia. Vaikutelma vahvistuu väliosan lopussa, kun basso putoaa pois, rummut ottavat marssibändin otteen ja syntetisaattori soittaa melodian tinapillin lailla yli yhtäkkiä tyhjentyneen äänikuvan.

Mutta tähän hetkeen päästäkseen väliosa on tehnyt hämmentävän matkan käytännössä koko sointukirjon läpi. Karttamerkkeinä toimivat jälleen toistuvat kvinttisarjat ja rinnakkaissävellajista lainatut soinnut. Hämmentävintä harharetkessä on se, kuinka sulava ja jälleen yliolkaisen vaivaton se on. Sen avulla Kershaw pääsee viimeisessä kertosäkeistössä kohottamaan sointukulun fis-mollista g-mollin, mikä nostaa kappaleen energiatasoa loppuun kuten pophymnissä on tehty iät ja ajat. Siirto vain ei tapahdu ”vaihdetta nytkäyttämällä” kertauksessa, kuten popissa yleensä, vaan pitkä harmoninen matka, jossa jokainen tahti tyrkkää harmoniaa uuteen suuntaan, tuntuu aidosti muuttavan kappaleen. Puolisävelaskeleen mittainen korotus ei myöskään ole samalla tavalla dramaattinen, vaan saattaa jättää kuulijan korvaan vain epämääräisen tunteen, että jokin on oudosti muuttunut. Samaan pyrkivät ehkä myös väliosan huimaavasti kieppuvat syntikkajuoksutukset ja säkeistöjen loppupuolen syntetisaattorifillit, jotka kuulostavat ”vääristyneiltä”, koska niiden kohdalla säkeistöjen värikäs mutta ei popissakaan ainutlaatuinen modaalinen sekoitus venyy yli murtumapisteen ja hajoaa hetkeksi täyteen kromaattisuuteen. ”The Riddle” on siis täydellisen tarttuvaa poppia, ja kuitenkin siinä kiusaa jokin erikoinen levottomuus, joka luiskahtelee analyyttisestä otteesta kuin märkä saippua. Melodisuus naamioi kompleksisuuden.

Musiikki on samalla tapaa ”arvoitus” kuin sen teksti. Moni pähkäili tekstin kryptisiä sanankäänteitä, kunnes Kershaw myönsi koonneensa tekstin kiireessä irtonaisista fraaseista puhtaasti soinnin ja loppusoinnun pohjalta. Se on poplyriikkaa äärimmilleen vietynä: banaaliuksista, sanonnoista ja iskulauseista koostuva sanavirta, joka sointuu musiikin kanssa yhteen niin hyvin, että se kuulostaa uskottavalta, samalla kun se pilkkaa yrityksiä löytää merkitys. ”The Riddle” on kiusannut kuulijoiden mieliä Suomenkin soittolistoilla neljäkymmentä vuotta, ja aivan ansaitusti. Laulu on kohtuuttomastikin pilkatun kasaripopin hienoimpia saavutuksia.

Popmusiikin jonkinlaisena huipennuksena kasarilla voi pitää Live Aid -hyväntekeväisyyskonserttia vuonna 1985. Kershaw’kin osallistui tähän ennätyssuureen mediatapahtumaan, kuulemma jännityksestä jäykkänä. Tapahtuman tähdiksi nousivat kuitenkin hänen kaltaistensa päivän pop-ihastusten sijaan ennen kaikkea vanhemman polven rokkarit, joista moni sai uralleen uutta myötätuulta. Kershaw’n ura sen sijaan saavutti lakipisteensä Wembleyllä. Hänen seuraavat albuminsa Radio Musicola (1986) ja The Works (1989) jäivät kauas edeltäjiensä menestyksestä. Ne sisältävät yhä tarttuvia pop-biisejä, mutta yhä kasvottomammaksi käyvää tuotantoa kompensoi vain satunnaisesti sävellysten eksentrisyys. The Worksin viimeinen raita ”Walkabout” on sopivasti yksi hänen oveliampia sävellyksiään. Sen soinnut linkittyvät muuntosointujen ja yhteisten terssien avulla hienon häilyväksi harmoniaksi, joka uneliaan melodian ja avarien tekstuurien avustuksella maalaa elävän kuvan paosta Australian takamaiden avaruuteen. ”Go away / Gone walkabout, not coming out today”, Kershaw lauloi kuin hyvästiksi ja ilmeisesti tarkoittikin mitä sanoi.

Kun vuosikymmenen vaihteessa levytyssopimukset raukesivat ja ruokakauppaankin saattoi taas mennä ilman, että ihailijalauma repi palasiksi, Kershaw hävisi parrasvaloista ja siirtyi kulissien taakse kirjoittamaan ja tuottamaan musiikkia muille. Yhden suuren hitin hän antoi nuorelle Chesney Hawkesille rockdraamaan Buddy’s Song (1991). Sinänsä suoraviivainen pop-hymni ”The One and Only” paljastaa jäänteitä Kershaw’n eksentrisestä harmonisesta kosketuksesta siinä poikkeuksellisessa tavassa, jolla se moduloi säkeistöjensä materiaalia sekä niiden sisällä että väliosaan. Kuin näyttääkseen, että sen takana on ”se yksi ja ainut”. Kumma kyllä, hänen yhteistyönsä toisen omaperäisen säveltäjän, Tony ”Yksi sointu liikaa” Banksin kanssa tuotti vain pari yllättävän sovinnaista kappaletta Banksin albumille Still (1991). Ehkä hän vähitellen opetteli pois eksentrisimmistä tempuistaan tai sitten työskentely toisten tilauksen mukaan surkastutti ne vähitellen pois.

Yhdeksänkymmentäluvun lopulta lähtien Kershaw on jälleen julkaissut omaa musiikkiaan harvakseltaan. Albumeilta kuten To Be Frank (2001) ja Oxymoron (2020) löytyy paljon hyvää musiikkia, paikoin kekseliästäkin, mutta ei sellaisia samanlaisia outoja ja erikoisia harmonisia ja rytmistä kierrepalloja kuin noilla kahdella ensimmäisellä albumilla. Eikä uusi musiikki ole saanut samanlaista huomiotakaan. Vuoden 1984 henki on viime vuosina uhannut jatkuvasti uudella tulemisella, mutta se henki on ikävä kyllä ollut orwellilainen eikä kershaw’lainen.

Vandertop: Paris 76

(Levyarvostelu julkaistu alun perin Iskelmäuutiset-lehden numerossa 13/2001)

Ah, millaisia muistoja tämä toimitukseemme saapunut fantsu julkaisu herättääkään! Paris 76 kuulostaa lähinnä bootlegiltä, mutta se sinkoaa pyörremyrskyn lailla toimittajanne 25 vuoden takaisiin tunnelmiin Pariisin Théâtre de la Renaissancessa.

Väin vähän aikaisemmin tuoreen patongin ja Johnny Hallidayn nerouden maata oli koetellut suuri suru. Magma, tuo maan suosituin iskelmäkombo, joka muistetaan ikivihreistä hiteistään kuten ”Kobaïa” ja ”Mekanik Zain”, oli hajonnut. Tuhannet ja tuhannet teinit itkivät silmät punaisina Köhntarkösz-halityynyjään ja Theusz Hamtaahk –tarrakuvakirjojaan puristaen kuin elämänlankaansa epätoivoisesti tarrautuen. Haikeasti hyräilivät postinkantajat, kotirouvat ja eläkeläiset ”Hortz für den štëhkën ẁešt” päivittäisiä askareitaan ilottomasti tehdessään. Moista ei ollut koettu sen jälkeen kuin The Monkees hajosi.

Mutta marraskuun toisena päivänä kaikki oli toisin. Tuolloin lavalle nousivat kansaa hauskuttamaan nuo Magman namuset popparit, Christian ”Krisse” Vander ja Jannick ”Janne” Top! Kyllä, he olivat palanneet, nyt vain nimellä Vandertop. Sopivaa se olikin, sillä he olivat sopineet jakavansa vastuun musiikista tasavertaisesti. Tämä oli uusi, tehostettu Magma, josta oli karsittu turhat byrokraattiset löysät kuten toiset muusikot. Suoranainen huutomyrsky tervehti näitä pop-idoleja, kun he astelivat yleisön eteen kuin nykypäivän gladiaattorit areenalle.

Siinä oli Christian Vander, Magman luoja, joka oli tämänkin lehden yleisöäänestyksissä tullut samana vuonna ykköseksi kategorioissa ”paras rumpali”, ”kauneimmat silmät” ja ”hyökkää todennäköisimmin Puolaan viiden vuoden sisällä”. Lehtemme kertoi, että jumalalliset rumpukyvyt omaavan Krissen lempiväri oli musta ja että hän käytti vapaa-aikaansa tervehenkisesti kirjoittaen viharunoja ihmiskunnalle ja rakentaen takapihallaan avaruusalusta, joka veisi hänet ja hänen tuttunsa turvaan Kobaïa-planeetalle ennen kuin Maa täysin posahtaisi. Krissen säkenöivä vaimo Stella paljasti pikahaastattelussa, että monet iltapäivät heidän pihansa täytti työkalujen kolke ja Krissen huuto: ”No voi helvetti! Miksei tää saatanan romu lähe liikkeelle!?”

Vierellä seisoi sellomaisesti viritetyn bassokitaransa kanssa toinen teini-idoli Jannick Top. Lehtemme Karvapäälistan monivuotinen ykkönen ja joka ranskalaisäidin unelmavävy katseli tavaramerkkisten mustien lasiensa takaa yleisömerta, joka tervehti häntä tuhansin nostetuin käsin. Olimme yrittäneet saada häneltä haastattelua ja lehdellemme tyypillistä leikkimielistä kansikuvaa, jossa hän painisi karhun kanssa kermahyytelössä syöden samalla mämmiä. Temperamenttinen taiteilija oli kuitenkin vain tuijottanut kuvaajan ohitse, kiljahtanut yhtäkkiä ”ORK!” ja iskenyt bassollaan tyhjää ilmaa kuvaajan vieressä. Voi noita poikia! Nyt hän iski ensimmäisen nuotin soittimestaan ja vahvistin imi niin paljon sähköä, että kolme viereistä korttelia pimeni ja Saint-Laurent’n ydinvoimalassa soi ylikuormitushälytys.

Niin alkoi Jannen ennen kuulematon bassorillumarei ”La Musique de Sphères” ja biletunnelma oli heti valmis. Nämä psykolaksatiiviset soundit sulattivat hetkessä yrmyimmänkin kuulijan henkisen ummetuksen. Tuhansien nuorten kurkut avautuivat huutoihin, kuten ”ootte ihanii”, ”soittakaa Mekanïk Destruktïẁ Kommandöh” ja ”näytä mulle sun stöah!”, kun heidän kehonsa jo alitajuisesti valmistautuivat sulautumaan Kreühn Köhrmaniin.

Sitten pojat panivat pariisilaisten pyllyt pyörimään todella, kun päälle pärähti vuoden megahitti ”De Futura”. Listaykköseksi raketin lailla sujahtanut iskusävelmä venyi peräti 25-minuuttiseksi ekstaasiksi chillailevan intron ja taustapumpun irrottelun myötä. Taustalla soittavista kolleista löytyikin monta Magman veteraania, mutta erityisesti esiin on nostettava suosittu humppapelimanni Didi Lockwood, joka soitti viuluaan kuin parhaimmissa latotansseissa, sekä tietysti Blasquiz’n Klasu, tuo Ranskan Kari Tapio. Nyt kyllä täytyy sanoa, ettei edes Olavi Virta olisi pystynyt tulkitsemaan ”De Futuraa” niin tunteellisesti kuin Klasu tuona iltana. Yleisö lauloi täysillä mukana ja osasi kaikki sanatkin ulkoa!

Ikävä kyllä vastaava yhteislauluhurmos jäi kokematta, kun vuorossa oli iki-ihqu balladi ”Hhaï”. Jostain syystä Krisse ei vetänyt hunajaisen hempeällä äänellään siinä odotettua iskelmärevittelyään vaan kappale soitettiin instrumentaalina tuhansien kirkuvien tyttöjen aneluista huolimatta. Ehkä hän eväsi meiltä äänensä kappaleen sanoista nousseen pienen kohun takia. Onhan ”Döẁatsïndöh dëh ẁï lëh üss” nyt aika uskallettua tällaisessa pop-rallissa. Varsinkin kun Krisse oli vähän aiemmin töräyttänyt haastattelussa ”Ranska kobaïalaisille”! Niin tunteikasta oli kuitenkin tämän kokoonpanon soitto, ettei katsomossa varmasti ollut juuri kuivia silmäkulmia tai alkkareita.

Fantsun setin huipensi sitten saman vuoden klubihitti ”Troller Tanz”. Tässä vaiheessa viimeinenkin kuumaverisistä fransmanneista jorasi tanssilattialla kuin päätön kana. Hikinen diskobiitti vei reivit sellaisiin sfääreihin, että voi kuvitella olevansa jo Kobaïa-planeetalla.

Ja näin oli päättynyt tämä konsertti hurmiollisiin tunnelmiin. Yleisö itki ja nauroi ja kertoi kovaan ääneen toimittajallenne, että ”Kobaïa on siis niin hündin!” Onnistuin raivaamaan tieni Krissen ja Jannen luo läpi innokkaiden fanien, jotka halusivat nimikirjoituksia erinäisiin eksoottisiin ruumiinosiin ja vastauksia kysymyksiin kuten ”jos Ptah ja Kreühn Köhrman tappelis, niin kumpi voittais?” Kysymykseeni jatkosuunnitelmista Vander kommentoi kryptisesti, ettei hän enää uskonut musiikin ja demokratian olevan yhteensopivia. Top, joka tunnetusti suhtautuu toimittajiin samalla tavoin kuin toimittajat alkoholittomiin juomiin, suostui poikkeuksellisesti paljastamaan, että hän ja Vander lähtisivät Etelä-Ranskaan ”linnailemaan” ja että ohjelmassa voisi olla ”maagista sotaa”. Siinä nähtiin taas, kuinka paljon Ranskassa oltiin Suomea edellä. Täällä takapajulassa ei oltu kuultu edes vielä paintball-sodista.

Kaikkea ei tätä ei voi Paris 76 välittää, mutta jos te, rakkaat iskelmän ystävät, uppoudutte huolella levyyn, voitte tavoittaa karun soinnin läpi osan tuosta maagisesta biletunnelmasta. Sillä näin juuri kaikki tapahtui. Se on elävästi mielessäni kuin olisi tapahtunut vasta eilen. Uskokaa pois!

Maneige – Quebecin karuselli pyörii

Quebecin ranskankielinen provinssi on ollut 70-luvulta asti progressiivisen rockin vahvaa tukialuetta. Progen nousu siellä toki seurasi popmusiikin yleistä trendiä, mutta on silti mielenkiintoista, että se osuu samaan aikaan kuin provinssissa kiihtyi vaatimus itsenäisyydestä ja oman kulttuurin suojelusta englanninkielisen Kanadan ja Yhdysvaltojen vaikutusta vastaan. Maineikkaimmat yhtyeet kuten Harmonium ja Octobre ottivatkin kantaa yhteiskunnan asioihin teksteissään tai sovelsivat paikallista musiikkiperinnettä. Progressiivinen rock Quebecissa sai näin paikallisen äänen, jonka juuret ulottuivat Iso-Britannian ohella Ranskaan. Se erosi paljon rockista muualla Kanadassa, ja keskittyikin lähinnä juuri provinssin rajojen sisäpuolelle.

Kuitenkin näistä yhtyeistä pisimmän levytysuran 70-luvulla teki montrealilainen Maneige. Yhtyeen levytykset olivat lähes täysin instrumentaalisia ja sen kahden ensimmäisen albumin musiikki oli jotakuinkin epätyypillisintä rockia, mitä Pohjois-Amerikka on tuottanut, vaikka ne julkaisi iso Harvest-levymerkki. Epätavallinen oli toki yhtyeen jäsenistökin. Yhtyeen vuonna 1972 perustaneet Alain Bergeron (huilu, saksofoni) ja Jérôme Langlois (kosketinsoittimet, klarinetti) olivat saaneet klassisen koulutuksen ja soittaneet aiemmin jazzrockia yhtyeessä Lasting Weep. Myös rumpali Gilles Shetagnella ja basisti Yves Léonardilla oli opistotausta. Yhtyeen ensimmäiselle levylle Maneige (1975) antoivat panoksensa myös kitaristi Denis Lapierre ja Langlois’n veli, pianovirtuoosi Vincent Langlois. Mikään tavallinen rockbändi tämä ei ollut eikä albumin musiikki oikeastaan muistuta hirveästi ajan rockia.

Heti ensimmäisenä yhtye vyöryttää Jérôme Langlois’n säveltämän parikymenminuuttisen kappaleen ”Le Rafiot”, joka on käytännössä klassistyylinen kuvaelma pikku paatin seikkailuista tyrskyävällä merellä. Alkujakson ”satamatunnelma” luodaan lyömäsoittimien metallisella kohinalla ja puhaltimien äänivaahdolla modernista konserttimusiikista tai free jazzista muistuttavalla tyylillä. Turhankin pitkän valmistelun jälkeen musiikki karkaa ulapalle sarjana erilaisia teemoja flyygelin, puhallinsoittimien ja lyömäsoittimien kontrapunktisina tai vuoropuhelumaisena työskentelynä. Paikoin kyse on impressionistisesta maalailusta: huilut vilistävät oktaavin halki puhureina, flyygelin ostinatot ja debussymaiset sointumatot kuvaavat meren aaltoilua, ja saksofoni ja rummut vapautuvat hetkeksi vapaamuotoisempaan huudatukseen oletettavasti haaksirikon uhatessa. Muuten sävellyksessä on vähän varsinaista sooloilua, ainoastaan virtuoosimaista soittoa.

Uransa alussa Maneige lämmitteli alankomaalaista klassisen rockin yhtyettä Ekseptionia Montrealissa ja kuulemma löi pääesiintyjän laudalta. Eipä ole vaikea uskoa. Ekspetionin tapaan Maneige antaa keskeisen roolin puhaltimille ja kosketinsoittimille sekä tuo aineksia barokin, klassisen ja jazzin sävelmaailmoista rytmimusiikkiinsa, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvat. Maneigen fuusio on Ekseptionin klassikkojen karkeaa rokkaamista paljon taidokkaampaa, sävykkäämpää ja modernimpaa.

Maneige voidaan lukea joko väärin kirjoitetuksi versioksi homofonista manège, mikä tarkoittaa muun muassa karusellia, tai sitten ma neige, eli ”minun lumeni”. Lumi ja talvi ovat Quebecin lauluissa olleet keskeisessä osassa, ja kieltämättä ”La Rafiot’n” vilistävät ja etupäässä duurivoittoiset melodiat voisi paikoitellen kuvitella kuvaavan karusellin pyörimistä siinä missä laivan heittelehtimistä aallokossa. Aivan loppuminuutilla piano tuntuu soittavan ”Jaakko kultaa”, varmaankin herättelemään Jaakko-puosua siihen, että paatti uppoaa kohta. Asian ydin on, että musiikki kuulostaa iloiselta tai ilkikuriselta mutta hyvin vähän bluespohjaiselta rockilta. Mikä ei ole huono asia. Léonardin basso kyllä ärähtelee parissa paikassa kuin ukkossolu ja tuo oman osuutensa kontrapunktiseen tekstuuriin, mutta valtaosan aikaa se ja Shetagnen rummut navigoivat vaihtuvat rytmilliset virtaukset lähinnä hienovaraisen virtuoosimaisesti, tekemättä numeroa itsestään. ”Le Rafiot’n” köli on siis hyvin kevyt ja paino yläkansien kirkassointisilla orkesterisoittimilla. Omaperäisintä Maneigen sovituksissa ovat juuri keskeisessä asemassa olevat kromaattiset lyömäsoittimet, joita levyllä soittaa lähinnä Vincent Langlois. Helkkyvät vibrafonit ja paikoin raskaammat nuijasoittimet ovat yhtyeen musiikissa niin keskeisessä asemassa, että progressiivisista bändeistä vertaisia ovat oikeastaan vain Ruotsin Isildurs Bane ja ehkä rakkaassa Ranskassa Pierre Moerlen’s Gong.

”Le Rafiot’ta” on vaikea sanoa täysin ehjäksi tai tyydyttäväksi kokonaisuudeksi. Se tuntuu paikoin pikkunäppärältä ja sen ilmeinen tarkoitus kuvata harhailevaa merimatkaa kaikkine kommelluksineen johtaa ylipitkään rönsyilyyn. Moni ensiyritys pitkän sävellysmuodon kanssa kärsi näistä ongelmista, ja vuonna 1975 progressiivisessa rockissa oli jo monta esimerkkiä parikymmenminuuttisista järkäleistä. Silti harvassa näistä muista teoksista käytettiin samanlaista sävelkieltä tai taidemusiikin vaikutteita kuin ne, millä ”Le Rafiot” on rakennettu: se on modernimpi, kevyempi ja impressionistisempi kuin romantiikan ajan musiikista ammentavat sinfoniset rockopukset, ja silti helpomman ja rikkaamman melodinen kuin modernin taidemusiikin ja jazzin vaikutteiset avantrockteokset.

Albumin kolme lyhyempää kappaletta jalostavat samaa omaperäistä yhdistelmää tiiviimmin. Gilles Schetagnen ”Une année sans fin” kuljettaa huilulla kaunista ja jälleen leikkisästikin kääntyilevää melodiaa halki keveän kiihkeiden tai klassisen kompleksisten jaksojen läpi ja maustaa seosta hitusella vapaamuotoisempaa improvisaatiota. Tätä voi verrata hyvin vuoden 1975 Cameliin, joskin sävellys on Camelia monimutkaisempi. Léonardin ”Jean-Jacques” on samantyyppinen, mutta pohjaa enemmän pianon ”tikkamaiseen” rytmiin ja antaa soittimien levitellä hieman enemmän hartioitaan jazzmaisesti. Molemmat ovat erinomaisia ja omaperäisiä variaatiota tästä tyylistä, jota monet eurooppalaiset yhtyeet kehittelivät.

Schetagnen toinen sävellys ”Galerie III” ahtaa oikeastaan koko albumin pakettiin. Siinä mennään jazzahtavasta revittelystä albumin muhkeimpaan rockriffiin ja sitten lennokkaimpaan melodiaan koko yhtyeen voimin, ennen kuin kappale päättyy samaan ääni-impressionismiin kuin albumin alussa. Albumin tapaan se vaikuttaa siltä kuin hieman sekalaiselta valikoimalta ideoita samassa paketissa. Mutta silti se ja albumi tempaavat mukaansa ja kiehtovat idearikkaudellaan.

Les Porches (1976) katsotaan usein ensilevyä kypsemmäksi teokseksi. Ainakin sen parikymppinen kappale ”Les Porches de Notre-Dame” on edeltäjäänsä onnistuneempi. Alain Bergeronin sävellys rakentuu kuudesta osasta, jotka kaikki perustuvat ”Ouverturessa” esitellylle hartaan oloiselle sointukululle ja kansanomaisen katkeransuloiselle modaaliselle sävelmälle. Seuraavien neljän osion ajan flyygeli, puupuhaltimet ja kromaattiset lyömäsoittimet muuntelevat ja kehittelevät näitä aineksia erilaisissa rytmisissä ja kontrapunktisissa variaatioissa jännittävästi soivien lyömäsoitinten tilkitessä osioiden väliset saumakohdat. Materiaalista saadaan irti hienosti erilaisia melodisia sävyjä. Vaikka sähkökitara ilmestyy lyhyesti ”Partie 3:ssa”, tämä on rockin sijaan taidemusiikkia puhaltimien ajoittaisilla jazzahtavilla sävyillä. Viides osa onkin Vincent Langlois’n kiihkeä pianokadenssi.

Lopulta pitkässä viimeisessä osiossa ”Les Porches” koko yhtye ottaa teeman käsittelyyn jousien säestyksellä. Kunhan vieraileva trumpetisti Raôul Duguay on ensin dramaattisesti lurauttanut pari mystis-hengellistä säkeistöä syvällä äänellään, joka soi rouheasti kuin sepelikuorma jätemyllyssä, Maneige soittaa teeman hitaasti mutta suorastaan ällistyttävän raivokkaasti trumpetti-, saksofoni- ja kitarasoolot vuoroin ja päällekkäin raikuen. Yhtye kehittää tällä jazzvaikutteisella tulkinnallaan jo vakiintuneeseen ”sinfoniseen” rockhuipennuksen noin kymmenentuhannen voltin emotionaalisen latauksen. ”Les Porches de Notre-Damesta” muodostuu harvinaislaatuinen taidemusiikin, jazzin ja rockin liitto, ei siitä pääse yli eikä ympäri.

Esikoisen tapaan Les Porchesin kolme muuta sävellystä keskittyvät syventämään joitain noista vaikutteista. Jérôme Langlois’n ”La grosse torche” onkin jätetty täysin nimikappaleen jousikvartetin harteille, ja sen vajaassa puolessatoista minuutissa on enemmän ideoita kuin aikaa käsitellä niitä. Albumin toinen sarja ”Les adventures de saxinette et clarophone” taas hakee askelmerkkinsä lähinnä jazzista. Viidentoista minuutin aikana saksofoni ja klarinetti seikkailevat halki erilaisten episodien riidellen, sulautuen, keskustellen ja erinäisiä laajennettuja tekniikoita hyödyntäen. Matkan varrelle mahtuu lyömäsoitinvoittoista impressionismia, Soft Machinen kotiseudulta inspiraatiota hakevaa jazzrockia ja Frank Zappan vulgääriin tyyliin rällättävää monimutkaista riffitykytystä ja äänitehostettua kuvaelmaa. Softiksen ja Zappan tyyliin kappale säilyttää leikkisän yleissävyn aina lopun yliampuvaa lopetusta myöten, jossa soittimet jahtaavat toisiaan kuin Tom ja Jerry parhaimmillaan. Jos ”Les Porches de Notre-Dame” oli yhtenäinen ja harras sinfonia, ”Les adventures” on ilkikurinen ja vapaasti vilistävä sarja. Eripariset eepokset esittävät Maneigen taide- ja jazzmusiikkivaikutteiset puolet parhaimmillaan. Albumin päättää voimakkaalle rytmiikalle ja kromaattiselle riffille rakentuva lyhyt ”Chromo”, joka teknisestä yritteliäisyydestään huolimatta on melko tavanomaista jazzrockia. Se myös ennakoi Maneigen seuraavaa vaihetta.

Maneigea ja Les Porchesia voi kutsua eklektisiksi albumeiksi, ja samalla myöntää, että eklektisyys voi näyttäytyä myös epätasaisuutena ja ehkä paikoin epäkypsyytenäkin. Silti molemmat albumit ovat kunnianhimoisia ja jotakuinkin ainutkertaisia. Samoja latuja Quebecissa sivakoivat myös esimerkiksi Opus-5 ja Sloche, mutta Maneigen kaltaiselle fuusiolle ei ole selkeitä vertaisia.

Nämä kaksi albumia ovat ainutkertaisia myös Maneigen tuotannossa. Niiden jälkeen valtaosa muusikoista koki yhtyeen musiikin liian erikoisena ja halusi soittaa hieman helpommin yleisöön menevää rockia ja jazzia. Jérôme Langlois ei moisesta välittänyt, eikä myöskään kiertue-elämästä, joten hän jätti yhtyeen vuoden siirtymäajan jälkeen. Tuona aikana yhtye rekrytoi pysyvästi Vincent Langlois’n, kitaristi Denis Lapierren sekä alkuaikojen lyömäsoittajan Paul Picardin ja loi uuden ohjelmiston.

Ni vent… ni nouvelle (1977) on tämän siirtymävaiheen luomus. Se tarkoittaa lyhyempiä sävellyksiä, selkeämpiä bändisovituksia varsinkin rytmisektion osalta, ja vaihtelua tavanomaisemman pirteän jazzrockin ja sinfonisen progen välillä. Yhdistelmä kuuluu parhaiten albumin aloittavalla kahden kappaleen yhdistelmällä, joka muistuttaa miniatyyriä kolmiosaisesta sarjasta. Lyhyt ”Le gai Marvin” potkaisee pallon liikkeelle monimutkaisilla 5-jakoisilla rytmeillä, jotka ovat kuin Gentle Giantia funkeimmillaan, mutta huiluttelee myös liukasta melodiaa, jollaiseen voisi kuvitella törmäävänsä jonkin suomalaisen progeyhtyeen levyllä. Siitä jatkaa suoraan ”La fin de l’histoire” klassisen suurellisella flyygeli- ja huilumelodialla, jonka jousisektio lietsoo sydäntä lepattavaan huipennukseen, mistä syöksytään takaisin jättiläisen rytmiseen labyrinttiin kellopelin soolon johdattamana. Kokonaisuus on kuin viiden minuutin konsertto jazzin, rockin ja taidemusiikin aineksilla.

Samoista aineksista Maneige sekoittelee erilaisia yhdistelmiä albumin kahdeksan muun kappaleen ajan. ”Les epinettesin” uljaan melankolinen sinfoninen rock seuraa ”Les folleriesin” rytmipohjaista fuusiota, josta suuren osan vievät hyvin tavanomaiset, joskin tuliset, jazzsoolot sähkökitaralla ja saksofonilla. Molemmat olivat lähtöisin Schetagnen kynästä, mielenkiintoista kyllä. Muualla vaikutteet yhdistyvät samassa sävellyksessä. Vincent Langlois’n upea ”Au clair de la prune” sihtaa jälleen suuntaa Camelin kyttyrän yli parilla saksofonin ja sähköpianon viemällä rennon melodisella jazzrockjaksolla, joita seuraa sulosointuisen huilun ja pehmeän kantrimaisesti laulavan sähkökitaran ilmaa keveämpi kooda. Lyömäsoittimien fillit ja vastamelodiat ovat jälleen bändi oma juttu. ”Douce-Amère” virtaa sulavasti mutkikkaan letkeästä jazzfunkista aavemaiseen sanattomaan kuorojaksoon ja siitä abstaktin piano- ja lyömäsoitinjakson kautta pitkään, perinteiseen rockkitarasooloon.

Kaikki sävellykset eivät yllä yhtä korkealle tasolle, ja ajan fuusiolle tyypillinen pintakiiltoinen soundi alkaa tihkua sinien läpi paikoin. Kokonaisuus on silti edelleen idearikas, pirteä ja yhtyeen albumeista helpoimmin lähestyttävä. Maneige julkaisisi vielä kolme studioalbumia kuuden seuraavan vuoden aikana, ja jokaisella niistä musiikki kävi hieman edellistä albumia tavanomaisemmaksi, keveämmäksi ja ohuemmaksi. Ei yhtye menettänyt peliä missään vaiheessa, mutta lopulta jäljellä oli vain varjo ensimmäisten albumien ainutlaatuisesta klassisesta progesta ja kolmannen albumin innokkaasta fuusiosta.

Yhtyeen vuosina 1974 – 76 tekemiä konserttitallenteita on sittemmin julkaistu albumeilla kuten Live à L’Évêché (2005) ja Les Porches Live (2006). Niistä kuulee, että Maneige oli tosiaan kova luu lavalla, mutta monien aikalaistensa tavoin tuppasi venyttämään materiaaliaan tarpeettomastikin improvisaatioilla ja ylimääräisillä sooloilla. Yhtyeellä oli myös useampi sävellys, joka ei koskaan päätynyt narulle studiossa. Esimerkiksi ”Tèdetèdetèdet”, ”Manège” ja puolituntisena yliturpea mutta ydinosiltaan kiehtova ”La Balloune” olisivat hieman työstettyinä muodostaneet hyvän jatkon yhtyeen kahdelle ensimmäiselle albumille.

Scarlet – poissa mutta ei (täysin) unohdettu

Popmusiikissa satunnaiset laulut voivat jäädä kummasti elämään. Cheryl Parkerin (laulu) ja Joanne ”Joe” Youlen (kosketinsoittimet, taustalaulu) muodostama englantilainen duo Scarlet muistuttaa minua kaksikon maannaisesta Tasmin Archerista. Archerin tapaan Scarlet oli 90-luvun yhden hitin ihme, ja tuon yhden hitin myötä päädyin myöhemmin tutustumaan myös yhtyeen ensimmäiseen albumiin (vain pari vuotta myöhemmin, kun Archerin kohdalla kesti kauemmin). ”Independent Love Song” erottui vuoden 1995 valtavirtapopin harmaasta vuosta. Eikä se kuitenkaan ole kuin kauniisti johdattelevien pianosointujen kuljettama voimaballadi, jollaisia oli liikkeellä tuolloin muitakin ja on yhä. Silti sen kertosäe purskahtaa kromaattiseen medianttiin ja melodia loikkaa liitoon tavalla, joka on vastustamattoman kohottava. Tässä auttavat jouset ja rytmiryhmän aksentit, jotka luovat dramaattista kiiltoa tekstuuriin ja alleviivaavat Parkerin puhtaan voimakasta sopraanoääntä sen takoessa melodian riffimäisen toisteista koukkua: ”I’ll show you how to take me / Go down, go down”.

Musiikki imaisee mukaansa. Sanoituksiltaan laulu on tavanomaisempi ja tosiaan yhdeksänkymmentälukulainen: itsetietoisesti se ilmoittaa yrittävänsä olla erilainen rakkauslaulu, mikä tarkoittaa sitä, ettei hyväksyttävä rakkaus rajoitu perinteiseen parisuhteeseen ja nainenkin voi häpeilemättä aktiivisesti kokeilla ja käskyttää. Ei kovin maata myllertävää sanomaa nykyään, mutta ainakin jotkut näyttävät kokeneen sen rohkaisevana ja rohkeanakin verrattuna ajan pop-lyriikkaan. Nyt ollaan niin jälkimoderneja ja tiedostavia, ettei mummon ajan rakkauslaulujen kuvasto enää kykene kuvaamaan meidän tuntemuksiamme, mutta lopulta tässäkään ei saada keskittyä pyörää uudelleen, ainoastaan väitetään niin ja viitataan hieman suorasukaisemmin seksiin rakkauden yhteydessä. Hyvin paljon aikansa kuva.

Scarlet oli alun perin kolmen yorkshirelaisen koulukaverin laulunkirjoitusprojekti nimeltä Cheap Day Return 1980-luvun lopulla. Kolmikko julkaisi singlet ”Shine On Me Now” ja ”Piccadily in the Rain” (verrattavissa lähinnä hattarapopversioon ”Streets of Londonista”) vuonna 1992, ennen kuin iso WEA kiinnitti sen listoilleen. Joanna Fox (laulu, huilu) vaihtoi musiikin teatteriin singlen ”I Really Like the Idea” (1994) julkaisun jälkeen, jolloin Parker ja Youle jäivät kahden ja julkaisivat seuraavaksi juuri ”Independent Love Songin”. Se kävi korkealla monen Euroopan maan singlelistoilla, osin varmasti myös tyylitellyn musiikkivideonsa tuuppaamana, ja kuultiin seuraavana vuonna romanttisessa komediassa Bed of Roses (Ruusujen aika).

Kansa tykkäsi, mutta kriitikkokunta jakautui. Monille kappale pelasi liikaa varman päälle eikä siinä ollut mitään kekseliästä. Arvostelussa on totuuden siemen. Popmusiikin on usein sanottu juhlivan kertakäyttöisyyttä, keinotekoisuutta ja nokkeluutta. ”Independent Love Songissa” ei ollut aikoinaan mitään uutta tai kekseliäistä, mutta ei se ole myöskään suostunut karistamaan tehoaan, ainakaan näissä korvissa. Laulu putkahtelee edelleen silloin tällöin takavuosien hittikokoelmilla ja -soittolistoilla. Siitä tekivät aikoinaan omat versionsa eteläafrikkalainen Idols-tähdenlento Anke Pietrangeli (osaavan mielikuvituksettomasti) ja saksalainen punkbändi The Bates (mauttomasti).

Scarletille laulun menestys toi huomiota ja melkoista nostetta yhtyeen ensialbumille, joka seurasi singleä helmikuussa 1995. Nakedin tuottivat laulaja Judie Tzuken pitkäaikaiset taustavoimat Mike Paxman ja Paul Muggleton. Tuloksena on samalla tavalla huoliteltua valtavirtapoppia, jossa kuitenkin Tzuken tuon ajan synteettisemmän tuotannon sijaan käytetään enimmäkseen aitoja kitaroita ja rytmisektiota tukemassa Youlen pianoa ja geneerisiä syntetisaattorisointeja. Tzuke laulaa taustoja albumin toisella singlellä ”I Wanna Be Free (To Be with Him)”, joka menestyi sekin kohtuullisesti. Siinä haetaan muodikasta brittipopin 60-lukulaisuutta The La’sin ”There She Goesin” mallisilla helkkyvillä kitaroilla, koskettimien svengillä ja sanattomilla taustalauluilla jälleen purskahtelevan kertosäkeistön jälkimmäisessä osassa. Tähän kun lisätään Parkerin vahva ääni, joka heruttaa tunnetta kaksin käsin mutta ei päästä dramaattisuutta karkaamaan melo-etuliitteeseen asti, saadaan aikaan ihan tarttuvaa ja sävellykseltään mutkatonta poppia vakioaiheesta eli parisuhteen mutkista ja karikoista.

Tällaiseksi loputkin albumista on rakennettu, hieman eri painotuksin vain. ”Virgin” rakentaa kuvauksensa passiivis-aggressiivisesta mustasukkaisuudesta tyylikkäästi basson hallitseman minimalismin ympärille säkeistöissä ja kuohuttaa sitten koko bändin voimalla kertosäkeistöä Parkerin vaihdellessa jälleen korkeiden ujellusten ja kahden nuotin välillä heilahtelevan lauluriffin välillä. Jos ”Independent Love Song” esitti suhtautuvansa rakkauteen tuoreella tavalla, tässä näkemys on perinteisen omistushaluinen.

Perinteisempiä aiheita ovat myös kumppanin uskottomuus ja sydänsuru parisuhteen raunioilla. Edellisen pukee piristävän purevaksi skandaalitekstiksi kitaravetoinen ”Man in a Cage”, joka ainoana nopeana kappaleena erottuu myönteisesti joukosta. Jälkimmäisestä Parker laulaa itkijänaisen hartaudella ”Sirens of Silencessa”. Sokerivesilammikkoon hukkumasta tämän pianoballadin pelastaa kuiskaavampi kertosäe ja sen taustalle ilmestyvä tyylikkään nostalginen vaskisekstetti. Scarletin ikäluokan pohjoisenglantilaisilta vaskisoittokuntien nostalgiset assosiaatiot eivät varmastikaan menneet ohi. Temppuna se on juuri niin laskelmoitu ja arvattava kuin mitä albumin pahimmat kriitikot sanoivat, mutta se toimii. Levyllä onkin satsattu paljon sovituksiin ja monet kappaleet seisovat tai kaatuvat niiden mukana.

”Independent Love Songin” jouset liittyvät mukaan vielä albumin päättävällä ”Moonstruckilla”, mutta niiden vaikutus laimeassa balladissa jää vähäiseksi. Mielenkiintoisinta kappaleessa on ristiriita imelähkön musiikin ja sanojen myrkyllisen parisuhdekuvauksen välillä: teksti jättää epäselväksi, millä tavalla ”moonstruck” naiskertoja on uskottoman kumppaninsa hyökkäyksen jäljiltä. Päässä ehkä vain pyörii ”how to finish you off in your sleep”.

Nimikappaleessa sakean äänimaiseman halki ajelehtii syntikkapulputusta, kiertäviä wah-kitaroita ja keskiosassa puhuttu jakso, mikä viittaa jo psykedeliaan tai ehkä sen päivitykseen 90-luvun elektronisessa tanssimusiikissa. Sovitus on kuitenkin mielenkiintoisempi kuin latteahko sävellys, jonka kertosäkeessä tunnutaan hakeneen laulusointiin ja tekstiin innoitusta Suzanne Vegan ensimmäiseltä albumilta.

Tavallisen popmaisen pirteä Scarlet Joanna Foxin (oikealla) kanssa ”I Really Like the Idean” videolla. Huomaa, että bändivaikutelmaa luodaan näyttämällä myös rytmiryhmän miesmuusikot mutta vain siluetteina sermin takaa. Kuvastaa melkein popmusiikin työnjakoa, jossa päättävät voimat hääräävät kulissien takana itse artistien vain esiintyessä.

Sävellys ei ainoana tussahda vaimeasti. Varhaisen singlen ”Shine” uusi versio nojaa ohuen veisunsa kuulaan kaiutettuun stemmalauluun ja samplattujen oohien komppiin. Sama soundi kiersi monien eteerisesti folkahtavien naisartistien levyillä 90-luvulla. Scarlet käyttää tätä kolmiosaista stemmalaulua ”Shinea” hieman vetävämmän ”I Really Like the Idean” hokemakoukussa ja kepeissä säkeistöissä. Tuntuu, että sketsisarjan Smack the Ponyn (Ponille kyytiä) naiset käyttivät juuri näiden kappaleiden soundia ja videoita parinkin lauluparodiansa mallina. Molemmissa stemmalauluun antaa panoksensa Fox, jonka ääni poikkeaa riittävästi Parkerista. Foxin lähdön myötä yhtye tuntuukin muuttaneen sointiaan tietoisesti yksiäänisempään suuntaan. Tai sitten tuotantotiimi on ammentanut eri muotivirtauksista sattumia keittoonsa. Oli syy mikä tahansa, Naked yrittää vähän kaikenlaista ja onnistuu kohtuullisesti. Toisin kuin parin singletäkyn ympärille rakennetut popalbumit tuohon aikaan, siinä ei ole pahimpia suvantoja, jos ei todellisia kymiäkään, ”Independent Love Songia” lukuun ottamatta.

 

 

Petomaista raivoa ja siroa kauneutta samassa paketissa, näyttää kansi kertovan. Jo se, etteivät artistit itse esiinny etukannessa, viittaa haluun karistaa helpoin pop-imago.

Tasmin Archerin tapaan myös Scarletin retki pop-tähteyteen tyssäsi toiseen albumin, joka ei yltänyt laadullisesti tai kaupallisesti ensilevyn tasalle. Chemistry (1996) ei oikeastaan ole hullumpi levy. Parker ja Youle taustamuusikoineen ja yhdysvaltalaisen konkarituottaja Craig Leonin avustuksella kääntävät soundivalitsinta keskitien popista pari pykälää kohti bändipohjaista vaihtoehtorocksoundia. Jo ”I Can’t Save You from Yourself” kuorruttaa kohtuullisen popkoukkunsa särökitaralla ja tekstissä Parker puhuu päihteisestä itsetuhosta läheisen näkökulmasta sekä pudottaa harkitusti f-pomminkin. Tällä olisi saanut USA:ssa kanteen halutun Explicit Lyrics –tarran, mutta siellä levyä ei julkaistu.

Kappaletta rustaamaan otettiin mukaan kuitenkin yhdysvaltalainen hittinikkari Desmond Child, mikä kuuluu liikana sanattomana hoilauksena kertosäkeistöissä. Samantapaista apua mies tarjoaa ”Take It Like a Womanilla” ja albumin ainoaksi jääneellä singlellä ”Bad Girl”. Varsinkin edellisessä saadaan taas suorastaan lallattava kertosäkeistö laahaavan raskaiden säkeistöjen särähtäväksi kontrastiksi. Niin suuri on kontrasti, että se lähinnä vesittää laulun selviytyjä-teeman ylikepeäksi rallatukseksi, jossa ”äijä pettää, muija kestää” (joskin Scarletille harvinainen väliosa tasaa puntteja yhdistämällä säkeistöjen rytmiikan ja painavuuden mutta kertosäkeistön melodiikan ja tekstuurin).

Albumi tempoilee soundissaan popin ja rockin välimaastossa vaihtelevin tuloksin. ”I Feel a Little Sentimental” onnistuu amerikkalaistyylisenä kevytrockina, kun Youle kanavoi hieman Roy Bittania, Jolyon Dixonin (kitarat) ja Stuart Rossin (rummut, basso) rytmiryhmä riffailee näpäköillä synkoopeilla ja Parker seuraa niitä tarkasti hihkuvalla tyylillä, joka tuntuu vahvistavan, että hän on ”so high”. Tyylikirjo antaa Parkerin kohtuullisen laajaksi osoittautuville äänivaroille enemmän ilmaisullista jalkatilaa. Äänestä löytyy rockin kaipaamaa voimakkuutta, toisaalta mukaan hiipii enemmän draamallisia tehosteita ja ääntämiskokeilua, jotka eivät aina vakuuta. Pahin on kujerrus muutenkin heikolla nimikappaleella, joka kaluaa kulunutta vastakohtien vetovoima -aihetta nololla kertosäkeellä: ”This is not about sodium / This is not about hydrogen / This is not about ecstasy / It’s chemistry (sinänsä järkevää, sillä natriumin ja vedyn tunkeminen yhteen tuottaisi hyvin emäksistä natriumhybridiä, jolla ei taatusti saataisi aikaan ekstaasia)! Toisaalla yhtye onnahtelee ison rocksoundin ja melodramaattisen popin välimaastossa ”You’re Not Himissä”.

 

Scarletin äijättäret päivittelemässä äijien metkuja ”Bad Girlin” videossa. Lavastettu asunto tuo mieleen Huonosti käyttäytyvien miesten kaltaisten tilannekomedioiden puitteet. Arkisuus korvaa aiempien videoiden glamourin.

Scarletin uusi kirpeämpi tyyli kirvoitti kommentteja, että naiset olivat hypänneet kanadalaisen Alanis Morissetten kelkkaan. Tämähän oli juuri tehnyt, myös yhdysvaltalaisen tuottajan avustuksella, loikan kevyestä popista angstiseen rockiin yllätyshitiksi osoittautuneella albumillaan Jagged Little Pill (1995) ja väljentänyt naisartisteille ja näiden tunneilmaisulle varattua väylää valtavirran popmusiikissa. Löysän keskitien rockin ”Do You Think of Me?”:n sanoitusten perusteella tässä voisi olla toden perääkin.

Eniten kyseessä on reaktio Ison-Britannian tuolloin muodikkaaseen äijäkulttuuriin. Kappaleissa ”Bad Girl” ja ”The Man in Me” naiset korostavat kykyään puhua kovia, pukeutua räikeästi ja olla päättäväisiä ilman että heidät nähdään ”äijättärinä”. ”Pahasta tytöstä” tulee arvonimi, kun naisellisen naisen liikkumavara on kapeampi kuin ampiaisvyötärö. Mutta pois ei päästä ahdistavasta perusjaottelusta, jossa kaikki vahvuus ja itsenäisyys assosioituu miehisyyteen. ”The Man in Me” käsittelee kaksijakoisuutta näppärimmin, eikä vähiten musiikin taholla: Youlen soittorasiamainen syntetisaattori hallitsee haikeita A-osia, kun taas bändi voimasointuineen säestää Parkerin raastavampaa tulkintaa B-osissa. Ehkä musiikki toistaa saman sukupuolittuneen vastakkainasettelun ”kaupallisen” (tyttö)popin ja ”kapinallisen” (macho)rockin välillä. Muissa kappaleissa sävy on anovampi ja sovittelevampi. Nainen on ymmärtäväinen, mukautuvainen ja uskollinen, mutta pyytää vähän vastavuoroisuuttakin. Tai kuten albumin menevin raita sen ilmaisee: ”Understand Me Too”.

Mutta yleisö ei ymmärtänyt tulla levykauppaan tarpeeksi innokkaasti, varsinkaan kun albumilta ei löytynyt ”Independent Love Songin” kaltaista hittiä. Siihen loppui myös WEA:n ymmärrys ja Scarletin levytysura. Tilalle löytyi aina uusia nuoria kasvoja yrittämään menestystä samassa markkinasegmentissä. Parker ja Youle kirjoittivat vuosia Scarletin jälkeen lauluja omilla tahoillaan juuri omien jälkiensä seuraajille. Suomi-yhteyskin syntyi, kun 2000-luvun alun suosittu popbändi Tiktak levytti Parkerin osittain kirjoittaman kappaleen ”In My Shoes” suomeksi nimellä ”Paha sana”. Molemmat naiset näyttävät sittemmin suunnanneen luovuutensa muualle, Youle aluksi ainakin musiikkijournalismiin BBC:n palveluksessa.

Tuntuu vähän kieroutuneeltakin, että samaan aikaan, kun Scarletin tie nousi pystyyn, Spice Girls nousi maailmansuosioon paljon heppoisemmalla ja nuoremmalle yleisölle suunnatulla popilla ja silti jätti myönteisemmän jäljen popmusiikin naiskuvaan. Niin laskelmoitu kuin viisikon iskulause ”tyttövoima” saattoikaan olla, yhtyeen laulut naisten välisen ystävyyden asettamisesta miesten edelle voimaannuttivat luultavasti enemmän tulevia kuulijakuntia kuin Scarletin todistelut voimakkuudesta ja itsenäisyydestä, jotka tuntuvat kuitenkin olevan ensisijaisesti suunnattu miehille.

Chemistryn viimeisellä kappaleella ”Fantasy” Youle ja Parker uskaltautuvat hetkeksi laajentamaan mielikuvitusmaailmaansa syleilemään parisuhteen sijaan laajemmin maailmaa. Siinä fantasiassa kaikki saavat tarpeensa mukaan, altavastaaja nousee kuuluisuuteen ja ihminen voi olla sitä, mistä unelmoi. Myöhemmät vuodet ovat näyttäneet, että näin ei käynyt heille eikä maailmalle. Päinvastoin liiallinen uppoutuminen narsistisiin unelmiin on vahvistanut todennäköisyyttä, että näin ei käy. Mutta retrorokkaavassa musiikissa voi kuulla hetkittäin paloa, joka panee toivomaan, että Scarlet olisi saanut vielä yrittää eteenpäin tällä tiellä.

Echolyn: As the World (1995)

Olipa kerran aika, jolloin philadelphialainen Echolyn näytti ainakin yhdysvaltalaisen progen suurelta toivolta. Vuonna 1989 perustettu viisikko oli julkaissut omakustanteina albumit Echolyn (1991) ja Suffocating the Bloom (1992) sekä EP:n And Every Blossom (1993). Jälkimmäinen albumi herätti huomiota kunnianhimoisella mutta tarttuvalla laulupainotteisella progellaan, joka oli tuolloin vielä harvinaista Yhdysvalloissa. Vielä harvinaisempaa oli, että Sonyn kaltainen suuri levy-yhtiö päätti antaa yhtyeelle usean albumin levytyssopimuksen vuonna 1993. Tämä kohahdutti pieniä mutta äänekkäitä progefanipiirejä. Echolyn oli ensimmäinen uusi progebändi yli vuosikymmeneen suurella levymerkillä. (Jotkut huomauttivat Dream Theaterin julkaisseen parikin menestynyttä levyä ison yhtiön leivissä, mutta tuolloin huomattava osa fanikunnasta ei laskenut yhtyettä progebändiksi).

Albumilla As the World (1995) oli takanaan ison levy-yhtiön tuki, ammattituottaja ja budjetti, joka venyi jopa aitojen jousisoittimien palkkaamiseen, ja niin yhtye kuin fanitkin odottivat sen julkaisua suurin toivein. Fanikunnassa uskallettiin haaveilla, että Echolynin laulupainotteinen proge räjäyttäisi progressiivisen rockin eristyssellin seinät ja sinkoaisi musiikin paistattelemaan taas valtavirran auringossa. Samalla valitettiin jo, kuinka tuleva suosio veisi huomion muilta, kokeellisemmilta progressiivisilta yhtyeiltä, koska sellaisia progefanit nyt ovat.

As the World alkaa kyllä jousien ja lauluäänien seikkailullisella introlla ”All Ways the Same” (jonka sointeja ja paloja kuullaan myöhemminkin levyllä), mutta kun nimikappale jyrähtää käyntiin, on selvää, että Echolyn oli tuolloin tiukasti yhteen soittava moderni rockbändi. Sen musiikki on liian hektistä ja kevyttä vertautuakseen grunge-yhtyeiden ahdistuneeseen hard rockiin, mutta sen terävän tiukassa mutta ohuessa soundissa on enemmän yhtäläistä vaihtoehtorockin kuin muita aikalaisia innoittaneen suurellisen AOR-soinnin tai metallin kanssa. Kosketinsoittaja Christopher Buzby varsinkin käyttää paljon pianoa, jonkin verran aitoja Hammond-urkuja ja kohtuullisesti huomaamattoman anonyymejä syntetisaattorisoundeja, mikä auttaa torjumaan tekstuurin ruuhkautumista. Echolynin musiikissa on vähän pitkiä soolospotteja, mutta paljon taidokkaita osia yhteen sovitettuna tukemassa helppotajuisia melodioita ja säkeistörakenteita.

Myös laulu vaikuttaa tässä. Solisti Ray Westonin täyteläinen ja silti yleensä puhtaasti soiva ääni – silloinkin kuin hän yrittää angstisempaa dramatiikkaa – tuo lähinnä mieleen Sagan Michael Sadlerin, samoin kuin hänen fraseerauksensa ja hetket, jolloin hänen keskiatlanttinen ääntämyksensä käy lähempänä Euroopan puoleista rannikkoa. Kitaristi Brett Kull vastaa ajoittain soolona kuultavasta perinteisemmästä rockäänestä, mutta useimmiten hän ja Buzby yhdistyvät Westonin kanssa rikkaaseen stemmalauluun.

Bändi osaa myös nojata rytmisesti grooveen, kuten kappale ”Uncle” näyttää. Kappaleessa on eniten grungea muistuttavia elementtejä As the Worldilla: keskitempoisuus, voimasointuihin perustuva matala kitarariffi ja ahdistunutta laulua kuvittamassa tarinaa väkivaltaisesti kiusatusta koulupojasta. Silti kappale polveilee keskiosassa ja päättyy sinfoniselle rockille tyypilliseen kitaran ja urkusoundien sankarilliseen lopukkeeseen. Rakenteessa heiluvat trumpettilahkeet flanellipaidan sijaan.

Echolynin progressiiviset esikuvat ovat siis selvästi kuultavissa modernien ainesten joukosta. Esimerkiksi Paul Ramsayn tarkka rummutus muistuttaa paikoin Neil Peartin 80-lukulaista työskentelyä. Eniten ja peittelemättömimmin Echolyn kuitenkin lainaa Gentle Giantilta, nimenomaan yhtyeen kireän kontrapunktista tekstuuria ja kolmiosaista laulupolyfoniaa. Esimerkiksi edellä mainitulla se muodostaa ”Audio Veritén” atonaalisen 13/8-tahtilajin riffin ja jälkimmäistä kuullaan huimimmillaan ”As the Worldilla”, kun Weston, Kull ja Buzby erkanevat kaikki hetkeksi omiin harmonisiin sfääreihinsä pitäen silti rytmisesti yhtä.

Lainat olivat niin selviä, että Echolyniä sekä haukuttiin Gentle Giantin halvasta kopioinnista että kehuttiin harvoin onnistuneesti toistettujen tekniikoiden taitavasta käytöstä. Ainakin se kuulosti huomattavasti tuoreemmalta kuin Genesiksen ja Yesin maneerien kopiointi. Molempiin näkökantoihin voi huomauttaa, että yhtye käyttää näitä gigantismeja yleensä vain lyhyinä episodeina ja yhtenä osana soundiaan. Esimerkiksi ”Best Regardsissa” hyvin GG-mäisellä tavalla pianon kimuranttien katkorytmien päälle ladotut ”I am” -lauluriffit toimittavat kerronnallista virkaa. Ne muodostavat vastakohdan säkeistöjen arkipäiväisemmän vakaille rockharmonioille ja melodioille ja kuvastavat sitä kokeneempaa ja kehittyneempää minää, jollainen kertoja toivoo (tai pelkää) olevansa 25 vuotta myöhemmin. Läheisimmin Echolyn muistuttaa Gentle Giantia siinä, että se käyttää keskimääräistä modernistisempaa sävelkieltä progelle perinteisen modaalisen melodisuuden ohella ja pakkaa paljon ideoita normaalimittaisiin lauluihin. Juuri se erotti yhtyeen sekä monista neoprogressiivisista aikalaisistaan että niistä kokeellisimmista yhtyeistä, joilta sen pelättiin vievän vähäisenkin leivän suusta.

Laulujen sanoituksissa yhtye seuraa Rushin ja monien muiden pohjoisamerikkalaisten yhtyeiden mallia kirjoittamalla tekemällä tehdyn mystiikan ja runollisuuden sijaan paikoin tekemällä tehdysti mutta yleensä suoraviivaisesti individualismin ja meritokratian puolustuksia. Monet sanoitukset kertovat yhtyeen kamppailuista menestyä omilla ehdoillaan musiikkimaailmassa tai elämässä ja tulla ymmärretyksi. Riemastuttavan hektisesti epäsäännöllisiä grooveja tykittävä ”The Cheese Stands Alone” varsinkin tuntuu puristavan yhtyeen historian ja ohjelmajulistuksen yhtä tiukkaan pakettiin kuin musiikki. Itsemääräytyvyys ja taiteellinen kunnianhimo ovat teksteissä elintärkeitä, kompromissi ja vähempään tyytyminen vertautuvat kuolemansynteihin. Silti mukana on paikoin dadamaista viittailua lastenriimeihin ja -kirjoihin, kuin yhtye haluaisi alleviivata lapsenomaista rehellisyyttä ja leikkisyyttä.

Rushin tapaan Echolyn viittaili alkuvaiheessaan suurta itsekästä kapitalistisankaria palvovaan objektivismiin ja viittailu jatkuu tälläkin albumilla. Mutta objektivismin rehellisen materialismin ja vähemmän rehellisen järjenpalvonnan sijaan Echolynin idealismin liekkejä ruokkii myös yhdysvaltalainen oikeistokristillisyys. Nimikappaleessa yhtye kyllä toitottaa itsenäistä ajattelua ja yksilöllisyyttä muodin ja mediamaiseman (joka nykynäkökulmasta on melkein viaton, kun pahinta tuntuu olevan ”talk show trash”) syöttämää laumasieluisuutta vastaan, mutta samalla kaipaa yksinkertaista totuutta monimutkaisen todellisuuden kuohun takana ja julistaa ylimielisesti: ”If logic and reason are the gods that you follow / Then you’ll drown in your soul’s emptiness”. Usko on ollut perälautana järjen sijaan monella muullakin yhdysvaltalaisessa progressiivisessa rockissa.

Albumin keskiosan muodostava kahdenkymmenen minuutin sävellyssarja ”Letters” kertookin yhtyeen mukaan, kuinka viimeisellä tuomiolla mies näkee elämänsä tärkeät hetket takaumana. Vapauden filosofia loikkaa metafyysiselle tasolle ja tiivistyy siellä vapaudeksi valita oikein. Tätä taas tukee progressiiviselle rockille ominainen taidemusiikkivaikutteinen muoto. Echolyn oli jo uhmannut näyttävästi musiikin trendejä Suffocating the Bloomilla julkaisemalla yhdestätoista lyhyestä osasta koostuvan 28-minuuttisen sävellyssarjan ”A Suite for Everyman”. ”Lettersin” viisi osaa ovat laajempia ja itsenäisiä lauluja, jota ei niinkään yhdistä sävellysmateriaali kuin vain yleinen draaman kaari. Jälleen yhtyeen mukaan niissä nähdään välähdyksiä päähenkilön elämästä ja ratkaisuista, joita hän tekee.

Niinpä ”esiverbaalista” vaihetta ja pyhän Minän muotoutumista lapsuudessa kuvaa alun perin jousikvartetille kirjoitettu akustinen instrumentaali ”Prose”, joka rakentaa pikkuhiljaa pianon ympärille kontrapunktisen kamaritekstuurin. Samalla pianon lähinnä neljäsosanuoteista koostuva, yksinkertaisesti nouseva ja laskeva melodia töyssähtelee E-duurin reunoja vasten kevyen jazzmaisilla riitasoinnuilla kuin rajojaan kokeileva lapsi. Lopulta kaikesta muotoutuu selkeä sävellaji ja perussointukulku ensimmäiselle varsinaiselle laululle ”A Short Essay”. Esseen sijaan se on pikemminkin saarna kristillinen saarna päätösten merkityksestä. Musiikki koostuu sulavasti toisiinsa liukuvista laulujaksoista. Alun ja lopun jaksot keskittyvät pianon ympärille melkein musikaalimaisen melodioiden ja soinnutuksen luodessa nostalgisen haaveellista tunnelmaa. Keskiosuuksissa taas kuullaan hillityn rockmaista bändisoittoa pääasiassa 6/4-tahtilajissa Ramseyn ja basisti Tom Hyattin tyylikkään dynaamisen työskentelyn kantaessa syöksähtelevän tunteikkaita laulumelodioita. Kokoavana tekijänä on ”Prosesta” sovellettu sanaton kertosäkeistö, jonka lallatus voisi tulla Yesin tai Renaissancen kurkuista.

”My Dear Wormwood” näyttelee kokonaisuudessa hieman ilkikurisen scherzon roolia, sillä se groovailee vuoroin letkeästi ja sitten kulmikkailla katkorytmeillä sekä liikkuu jazzmaisemassa väliosassaan kromaattisen mediantin sävellajiin, mikä on tyypillinen tapa bändille saada aikaan sulavaa harmonista liikettä. Myös sen teksti, joka pohjautuu C. S. Lewisin koomiseen (vaikka tekijä oli sen kanssa myös vakavissaan) kirjeromaaniin The Screwtape Letters (Paholaisen kirjeopisto, 1950), poikkeaa muista teksteistä siinä, että kertojana ei ole lainkaan päähenkilö eikä ihminen lainkaan. Silti bändi, joka selvästi jakaa Lewisin satiirin pohjalla vellovan vakaumuksen, käyttää tätä esimerkkinä siitä, kuinka paha ”maailmallisuus” ja kyyniset älyköt koettelevat päähenkilöä. Ehkä se myös inspiroi sanoitusten muodon, joka on sarja kirjoituksia.

”Entry 11.19.93” palaa ”A Short Essayn” pianopohjaiseen ja nostalgiseen tunnelmaan sekä puolitempotuntuun rummutuksessa, mutta se kasvaa siitä komeasti nyt aitojen jousien tuella kohti perinteisempää ”sinfonisen rockin” huipennusta. Nostalgia ja ylös pyrkivä tuntu kertovat ihmisestä elämänsä lopulla, samoin H-duurisävellaji, eli ollaan harmonisesti viimeisellä rajalla, kaukana nuoruudesta ja lähestymässä totuuden hetkeä, mutta kyetään silti katsomaan itseään silmiin ilman katumusta. Lopussa alun melodia toistuukin takaperin, ikään kuin elämä kelautuisi takaisin alkuun, ja H-duurin dominanttijännite purkautuu, kun ”One for the Show” alkaa tutulla E-duurisoinnulla. Sarjan päätös on yksinkertaisen menevä rocklaulu, jossa on jälleen helpontuntuinen mutta tiukka groove, Bruce Hornsbyn be-pop-pianotyylille kumartava soolo ja kahden vierekkäisen soinnun miksolyydisille heilureille perustuva sointukulku, joka antaa tunnun liikkeestä, vaikka todellisuudessa pysyy vakaasti aloillaan.

Kaikki se alleviivaa sarjan sanomaa yksilön äärimmäisestä vapaudesta ja vastuusta. Echolyn suhtautuu lähes pyhällä vimmalla tähän ajatukseen, jota Yhdysvaltojen markkina- ja uskonnollishenkiset oikeistopiirit kovasti toitottivat tuohon aikaan kovasti reaktiona X-sukupolven kasvavaan kyynisyyteen ja kommunismin kukistumisen aiheuttamaan euforiaan. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin voi repiä vain hiilenmustaa huumoria siitä, kuinka vähän rehellisyys ja vastuu ovat noille piireille merkinneet teoissa sanojen sijaan. Echolynin sulavan taidokas musiikki kuitenkin vahvistaa, että sen päähenkilö on selvittänyt kokeensa ja voi elää ylpeänä uudelleen elämänsä huippuhetket. Kaiken takana on pakottava tarve saavuttaa moraalinen ja faktuaalinen varmuus ja puhtaus. Elämä on testi, jossa jokainen valinta tapahtuu yksinkertaisen oikean ja väärän väliltä (”I see my old grays are all now black and white / The fence that I sat on could only be wrong or right”). Sarjan alun ja lopun yhteen sitova valinta tekstissä onkin, heittääkö päähenkilö väärän kolikon (slug) takaisin katuojaan ja maksaa omasta lompakostaan. Metafora kertoo, että omilla rehellisillä ansioilla on onnistuttava tai tuhouduttava eikä saa langeta siipeilyn houkutukseen, sillä ilmaisia aterioita ei ole. Ja sana slug merkitsee muitakin asioita, jotka aiheuttavat niin fyysistä kuin moraalista inhoa (varsinkin niissä, jotka eivät tee eroa kahden inhon välille).

”Letters” on enemmän sanojen yhdessä pitämä laulu- ja instrumentaalikimara kuin täysipainoinen sävellyssarja. Koska sanojenkin punainen lanka on melko ohkainen säie (ainakin ilman yhtyeen omaa opasta aiheeseen), teos vaikuttaa heikommalta kokonaisuutena kuin vain irtonaisena joukkona enimmäkseen erinomaisia lauluja. Joskus näinkin päin. Voisi kuvitella, että löyhä rakenne on valittu tietoisesti, koska niin on ollut helpompi ujuttaa progressiivisen rockin suosima pitkä teos ison kaupallisen profiilin julkaisulle. Mutta sehän tarkoittaisi kauheaa kompromissia! 

Albumin loppupuoli varsinkin kuvittaa sitä jännitettä, jonka synnyttää yhtyeen soundiin tempoilu toisaalta perinteisen rocksävellystyylin ja toisaalta modernista jazzista ja taidemusiikista vaikutteita saaneen sävelmaailman välillä. Ero syntyy itseoppineen Kullin ja klassisesti koulutetun Buzbyn erilaisista sävellystyyleistä, mistä jälleen on löydetty yhteys Gentle Giantiin ja sen eriparisten säveltäjien Kerry Minearin ja Ray Schulmanin hedelmälliseen yhteistyöhön. Echolynkin onnistuu tekemään kaikista kappaleista itsensä kuuloisia, mutta materiaaliin tulee silti epätasaisuutta.

Äärimmilleen yhtye menee suurimmaksi osaksi atonaalisen ja dodekafonisen ”Wibletin” alle minuutin kestävässä kontrapunktisessa päristelyssä. Buzbyn konserttisävellyksen osasena alkanut välisoitto on teknisesti haastava, mutta ei sillä tavalla hauska, kuin yhtye kuvittelee sen olevan. ”A Habit Worth Forming” on tekstiltään ja muodoltaan lähimpänä tavanomaista rakkauslaulua, mutta kertosäkeiden jazzmaisten laulustemmojen ja väliosan polyfonian lisäksi sävellys päättyy Yes-vaikutteiseen kitaran ja koskettimien rytmis-melodiseen sooloon.

”Settled Land” sen sijaan on Echolynin tyylipuhtain ja tarttuvin laulu perinteisellä progen metodilla, jossa kolme erillistä sävellystä niputetaan siistiksi kokonaisuudeksi ABCA-rakenteella. Itse useammasta osasta koostuvat A- ja B-jaksot, jotka ovat melkein kokonaisia lauluja, ovat tyylipuhtaita melodisia rakennelmia ja kelpaisivat valtavirtakuulijalle aivan kuten klassisten bändien parhaat sävellykset. Nopeampi C-osa tarjoaa kontrastia myös vaihtuvilla tahtilajeilla ja yleensä kulmikkaammalla rytmiikalla, mutta säilyttää silti mukaansatempaavan laulumelodian tukemaan yhtyeen ehkä ideologisesti sakeinta julistusta, jossa Stephen Kingin Pennywise-klovnihirviökin liittyy satukirjojen pahojen kollektivistien riveihin vaanimaan puhdasmielisiä sankareitamme.

Albumin päättää vielä akustisen kitaran ja muistovärssykliseen ympärille rakennettu balladi ”Never the Same”. Se on albumin pisin kappale ja toppaa bändisoundia jousilla ja puupuhaltimilla mutta myös yksinkertaisen yhteislaulumainen ja homofoninen. Orkesteri-introa ja lyhyttä väliosaa lukuun ottamatta se ei hievahda samasta kitarakuviosta ja vakaista 3/4-tahtilajin säkeistöistä. Varmaankin tämä herkeämättömyys tahtoo korostaa kappaleen koskettavuutta ja sanojen varmuutta siitä, että tuonpuoleisessa tavataan.

 Ristiriitaisuus onkin aina hallinnut ainakin omaa käsitystäni As the Worldistä. Se on vuoroin sentimentaalinen ja paasaava, itsetietoisen kikkaileva ja helposti omaksuttava. Parhaimmillaan jännite eripuisten ainesten välillä toimii loistavasti, kuten parhaassa progessa usein, mutta lähes 70 minuutin kesto antaa sen verran löysää köyttä, että kokonaisuus meinaa välillä hirttäytyä siihen. Silti juuri se, että yksittäiset kappaleet ovat täynnä monia kuunteluita vaativia yksityiskohtia, on pitänyt albumin tuoreen ja elinvoimaisen tuntuisena. Ajan marinoimana se tuntuu nyt enemmän sellaiselta kuin tuoreena.

Mutta mitä As the Worldistä nyt ajatteleekin, vuonna 1995 siitä ei tullut progen uuden aamun airuetta. Tapahtui se levy-yhtiöissä tavallinen tarina: Echolynin kiinnittäneet Sonyn työntekijät vaihtuivat, eivätkä korvaajat nähneet hyväksi panna lanttia likoon albumin mainostamiseksi. CD pääsi sentään kansainväliseen jakeluun (Euroopassa sen julkaisi myös progeen erikoistunut pieni brittiyhtiö Cyclops) ja Suomessakin Fazer Musiikin kaukaloihin, mutta suurimmaksi osaksi sen tulo ja meno jäi vanhalla mantereella huomiotta. Bändi kiersi silti omin varoin kotimaassa, mutta menestys oli heikkoa eikä jääräpäisillä muusikoilla ollut enää oikein kivaa yhtiön painostuksessa. He olivat ”Audio Veritéssä” moittineet musiikkiaan tajuamattomia tahdottomiksi trendien seuraajiksi, joiden ei kannattaisi arvostella sitä mitä eivät ymmärrä. As the Worldille ei selvästikään löytynyt tarpeeksi ymmärrystä progeyleisön ulkopuolelta eikä levy-yhtiöstä kehnoille myyntiluvuille. Levysopimus pantiin tylysti poikki vuoden lopulla, mikä antoi yhtyeen itsetietoiselle idealismille sellaisen kolhun, että pettyneet muusikot hajaantuivat muihin projekteihin. Echolynin soundi hajosi osiin, kun Kull, Ramsay ja Weston julkaisivat progevaikutteista vaihtoehtorockia nimillä Still ja Almost Always, ja Buzbyn yhtye Finneus Gauge heittäytyi syvemmälle jazzrockin syövereihin. Kumpikin osanen oli anniltaan vähäisempi kuin puolet Echolynistä.

Echolynin taru ei silti päättynyt tähän. Yhtye palasi yhteen vuosituhannen vaihteessa ja jatkaa edelleenkin satunnaista levytysuraansa. Siinä vaiheessa sen suuri hetki oli kuitenkin takana ja sen saavuttama liikevoima menetetty. Dream Theater jäi ainoaksi uudeksi progressiiviseksi yhdysvaltalaisbändiksi suurella levymerkillä. Echolynin sijaan jenkkien laulupainotteisen sinfonisen progen suureksi nimeksi nousi retro- ja alussa myös bilehenkisempi Spock’s Beard. Sekään ei pystynyt viemään progea takaisin valtavirran keskiöön, mutta kyllä proge kukoistaisi uudelleen 2000-luvulla Internetin pirstomassa ja yhdistämässä musiikkimaailmassa.

Premiata Forneria Marconi: Storia di un minuto (1972)

Valokuvaaja Cesare Monti suunnitteli albumin huomiota herättävän kannen ja sen maalasi hänen vaimonsa Wanda Spinello. Kumpikaan ei tuntenut sanojen sisältöä, vaan kuvan on vain tarkoitus symboloida jokamiestä ja tämän arkea.

Quante gocce di rugiada intorno a me
Cerco il sole, ma non c’è
Dorme ancora la campagna, forse no
È sveglia, mi guarda, non so

Nämä kuuluvat tunnetuimpiin sanoihin italialaisen rockin historiassa. Ne kertovat jostain epätavallisesta, jonkin alusta. Alkua ne merkitsivätkin. Ne aloittavat Premiata Forneria Marconin ikivihreän kappaleen “Impressioni di Settembre”, ja ne ovat ensimmäiset lauletut sanat, jotka kuullaan yhtyeen esikoisalbumilla Storia di un minuto (1972). Tuota albumia pidetään yleisesti italialaisen rockin klassikkona sekä ehkä Italian ensimmäisenä kypsänä progressiivisen rockin albumina. Kokonaisteoksena, joka määritteli tietyn kunnianhimoisen ja tunnistettavan tyylin, joka varsinkin Italian ulkopuolella nähdään koko italialaisen progen ytimenä.

Premiata Forneria Marconi sai alkunsa 1960-luvun puolivälissä Milanossa beat-yhtyeenä nimeltä Quelli (käytännössä Them italiaksi). Vuosikymmenen loppuun mennessä yhtyeestä olivat jäljellä Franz Di Gioccio (rummut, laulu), Franco Mussida (kitara, laulu), Flavio Premoli (kosketinsoittimet, laulu) ja Giorgio Piazza (basso), ja sillä oli takanaan nippu singlejä ja albumillinen käännösiskelmiä (muun muassa Aphrodite’s Childin “Rain and Tearsin” käännös “Lacrime e pioggia”) ja muiden kirjoittamaa italopoppia. Muusikot säestivät myös monia Italian popmusiikin isoja nimiä studiossa. Tulevaisuuden kannalta tärkein tukitehtävä oli laulaja-lauluntekijä Fabrizio De Andren kohua herättäneellä konseptialbumilla La buona novella (1970). Tässä vaiheessa yhtyeen kokoonpanon saapui täydentämään klassisesti koulutettu Mauro Pagani (huilu, viulu, laulu).

Yhtyeen jäsenet olivat panneet merkille brittiläisen rockmusiikin uuden kiehtovan soundin. Varsinkin Jethro Tullin näkeminen elävänä Milanossa teki suuren vaikutuksen. Ison-Britannian progressiivista ja raskasta rockia soittavat yhtyeet tarjosivat uuden esikuvan musiikille, ja De Andren konseptialbumi kylvi tajuntaan ajatuksen yksittäisiä laulua suuremmasta kokonaistaideteoksesta. Tieteistarinasta poimitun nimen I Krel ottanut yhtye kehitti soittotaitojaan soittamalla Tullin, King Crimsonin ja Ekseptionin kappaleita ja paransi varustustaan. Se pääsi lämmittelemään Procol Harumia, Yesiä, Deep Purplea ja Uriah Heepia ja teki usein vaikutuksen niin nuivasti kotimaisiin artisteihin suhtautuvaan yleisöön kuin ulkomaisiin esiintyjiinkin. Deep Purpleen vaikutus tehtiin lainaamalla sotilaslentokentän kaiuttimet, jotka löivät laudalta englantilaisten massiivisen Marshall-seinänkin.

Lopulta tulivat myös ratkaisevat elementit: omat sävellykset ja oma näkemys. Kun yhtye siirtyi laulaja-lauluntekijä Lucio Battistin ja sanoittaja Giulio “Mogol” Rapettin perustamalle riippumattomalle Numero Uno -levymerkille, aukeni myös mahdollisuus vangita tämä näkemys levylle. Uudenlainen musiikki merkitsi uutta alkua yhtyeelle, ja uuteen syntymään tarvittiin uusi nimi. Jokin joka kertoisi, että tässä taidokkaiden käsityöläisten kollektiivi teki ennen kuulumattomia kokeita musiikilla.

Se uusi nimi tuli tosiaan ravitsemusalalta. Pagani oli ollut vuonna 1968 bändissä nimeltä Forneria Marconi, joka otti nimensä paikallisen leipomon kyltistä. Tuottaja Sandro Columbini keksi lisätä siihen ensiluokkaista tai palkittua merkitsevän etuliitteen. Näin saatiin tuolloin muodikas kolmiosainen nimi, joka oli ajan kunnianhimoisille rockyhtyeille tyypillisesti hieman vaikeasti hahmotettava ja siten mieleenpainuva. Tällaista eksentristä nimivalintaa varhaiset progressiiviset yhtyeet tekivät Suomessakin, ennen kuin epämääräisen yleismaailmalliset nimet ottivat vallan. Kulttuurierot selittänevät, että meillä oli Tasavallan Presidentti mutta ei esimerkiksi Maken Fiiniä Pullapuotia. Joka tapauksessa Premiata Forneria Marconikin alkoi lyhentyä suuhun sopivammaksi PFM:ksi viimeistään siinä vaiheessa, kun yhtye lähti viemään ilosanomaansa ulkomaille.

PFM Cesare Montin valokuvaamana. Vasemmalta: Di Gioccio, Pagani, Premoli, Piazza, Mussida.

Storia di un minuto ilmestyi tammikuussa 1972. Sitä eivät aloita “Impressioni di Settembren” riimit, vaan minuutin kestävä hämyinen “Introduzione”. Näin siksi, että Di Gioccio ja sanoista vastaava Pagani halusivat albumista yhtenäisen kokonaisuuden. Konseptina oli tarina miehestä, joka eräänä aamuna näkee minuutin kestävässä välähdyksenomaisessa näyssä, millainen hänen loppuelämänsä saattaisi olla. Ilmeisesti se olisi parempi kuin siihenastinen elo, mikä miestä joko hatuttaa tai kannustaa. Tarinaa ei kuitenkaan ollut tarkoitus kertoa täysin laulujen sanoissa, vaan ajatuksena oli esittää sitä konserteissa. Tämä ilmeisesti jäi ajatukseksi, eikä konseptin hahmottamista ole auttamassa minkäänlaista kirjoitettua libretoa, kuten monissa muissa konseptialbumeissa.

“Introduzione” täyttää kuitenkin tarkoituksensa: akustisen kitaran murtosointujen ja sanattoman laulun hiljaisen tunnelmoinnin ympärille liittyvät huilu, mellotronin jouset ja rytmisektio, ja seuraa crescendo kulmikkaaseen riffiin poikkeusjakoisissa tahtilajeissa, samalla kun harmonia siirtyy d-mollista D-duuriin. Se johdattaa kuulijan albumin musiikilliseen tarinaan ja esittelee tälle sen äänimaailman. Raskas ja monimutkaisesti aksentoitu riffi käytännössä 15/16-tahtilajissa sekä kuoromaisen laulumelodian sointi herättävät mielleyhtymän Gentle Giantiin, ja Piazzan mukaan yhtye kanavoikin Jättiläistä osin tiedostamattaan.

Sävellyksen inspiroi silti Premolin mukaan ennen kaikkea mellotronin ääni. Tämä nauhasampleri oli vielä harvinainen ja vähän tunnettu instrumentti Italiassa vuoden 1972 alussa. Suuremmin sitä oltiin kuultu ainoastaan I Gigantin Terra in bocca -konseptialbumilla (1971). PFM oli ostanut mellotroninsa skotlantilaiselta progebändiltä Beggars Opera. Skotit olivat olleet Italian kiertueella ja rahapulan iskiessä Riminillä kaupanneet italialaisten himoaman ihmeinstrumentin. PFM vei laitteen New Trollsin nenän edestä lyömällä käteistä pöytään ja palkkasi samalla Beggars Operan teknikon pitämään oikukasta laitetta käyttökunnossa. Oma mellotroni antoi yhtyeelle etulyöntiaseman edistyksellisten aikalaistensa joukossa ja laajensi yhtyeen ilmaisumahdollisuuksia samalla tavoin kuin Paganin progebändeille tyypillinen huilu ja harvinaisempi viulu (briteissä sitä käytti tuolloin lähinnä vain Curved Air).

Vasta sitten alkaa “Impressioni di Settembre”. Tämä herkän tunnelmallinen, akustisen kitaran ja Mussidan henkäilevän laulun ympärille rakennettu sävellys tunnetaan ennen kaikkea lyhyemmästä ja hieman kirkkaammasta singleversiosta, joka oli julkaistu edellisen vuoden marraskuussa. Nuo usein toistellut sanat kirjoitti itse asiassa enimmäkseen Mogol levy-yhtiön maestron oikeudella, eikä hän omien sanojensa mukaan ajatellut lainkaan albumin konseptia. Sanat ovatkin käsitettävissä impressionistisena kuvauksena sumuisesta aamusta jossain maaseudulla, jossa albumin nimetön päähenkilö kokee elämyksensä. Pagani kuitenkin teki kuulemma suuren majesteettirikoksen muuttelemalla joitain sanavalintoja. Alun kastehelmistä tuli pelkkiä kastepisaroita.

Yksinkertainen kolmen soinnun balladi tekee progressiivisen käänteen, kun patarumpujen crescendo nostaa musiikin koko yhtyeen voimalla soitettuun kertosäkeistöön. Tuo kertosäkeistö on täysin instrumentaalinen, mikä oli aivan uutta italialaiselle rockille. Ulkomainen esikuva onkin sille ja säkeistön patarumpujen avustamalle lopukkeelle selvästi “The Court of the Crimson King”.

Mutta vielä enemmän italiaanojen leuat loksautti auki se ääni, joka kantaa kertosäkeistön melodian. Huikean rikkaasti ujeltava ja taitavasti oktaavituplattu Minimoog-syntetisaattori piirtää jännittävän koristeellisen ja poukkoilevan melodian halki d-doorilaisen asteikon. Mitään vastaavaa ei ollut kuultu saapasmaassa, ja ainoa mahdollinen esikuva olikin selvästi Emerson, Lake & Palmerin “Lucky Man”. Säkeistöjen kolmen soinnun kulkukin on lähes suoraan transponoitu “Lucky Manin” loppuosasta.

Greg Lake oli pyytänyt Keith Emersonia soittamaan jotain 12-vuotiaana säveltämänsä akustisen kitaraballadin loppuun. Emerson oli vastannut haasteeseen improvisoimalla soolon vasta käyttöönsä saamalla Moog-syntetisaattorilla. Hän ei ollut tyytyväinen lopputulokseen ja olisi halunnut soittaa sen uudelleen, mutta raidat olivat täynnä, joten se jäi julkaistulle versiolle. Hihasta vetäisty soolo soi kolmen hitusen erivireisen, voimakkkaasti resonoivan ja portamentosta liukkaan kanttiaallon voimin rocksukupolven tajuntaan. Ei se ollut Moogin ensimmäinen esiintyminen rocklevyllä: The Beatles, The Doors, jopa The Monkees olivat käyttäneet sitä levyillään, ja se oli keskeinen instrumentti Lothar and The Hand Peoplen kahdella albumilla. Vasta Emersonin virtuoosimainen esitys näytti, että soittimesta oli perinteiseksi sooloinstrumentiksi, jolla saattoi lyödä sähkökitaristit laudalta desibeleissä. Soolosta ja sen soundista on tullut yksi syntikkamusiikin perusasetus, jota on matkittu niin levyillä kuin soittimien äänipankeissa.

Myös Premiata Forneria Marconin muusikot villiintyivät kuullessaan “Lucky Manin”. Siinä oli heidän laulunsa kaipaama soundi, mutta mistä Moog? Yllättäen Italian suurimmalta soitinmaahantuojalta Monzinolta löytyi uuden Minimoogin prototyyppi, tuolloin ainokainen maassa, mutta siitä pyydettiin enemmän liiroja kuin köyhällä yhtyeellä oli nimellään. Sitkeä Di Gioccio sai lopulta intettyä Monziolta sopimuksen. Sen mukaan PFM sai Minimoogin käyttöönsä levytyksiä varten, ja ne levytykset olisivat niin loistavaa mainosta soittimelle, että Monzino saisi soittimia kaupaksi ainakin kymmenen ennen vuoden loppua. Tällöin PFM saisi pitää Mooginsa ilmaiseksi. Tuo arvio ylittyi ilmeisesti reilustikin. Jo vuoden 1972 aikana Moogit murisivat ja ulvoivat ainakin Battistin, Banco del Mutuo Soccorson, Riccardo Coccianten ja Il Balletto di Bronzon albumeilla. “Impressioni di Settembren” Moog-päristelystä tuli Italian vastine “Lucky Manille”. Tästä kertoo hyvin se, kuinka yhtyeen televisioesiintymisessä pian albumin julkaisun jälkeen yleisö puhkeaa aplodeihin juuri Moogin pärähtäessä soimaan.

Silti Premiata Forneria Marconi ei tee yksinkertaista kopiota brittimalleista. Säkeistöjen puhemaiset melodiat noudattelevat italian kielen kolmijakoista rytmiä toisin kuin brittiläiset esikuvat ja lauluilmaisun tunteelliset purskahdukset kuulostavat myös kotimaiselta. Itse asiassa Italiassa on huomautettu, että kappaleen tunnelma ja teksti muistuttavat Battistin kappaletta “Emozioni” (1971), jolla PFM:n muusikot soittivat.

Siinä missä säkeistömelodiat liikkuvat kapealla alalla ja nousevat vain tasomaisesti kvartin säkeistön loppua kohti, kertosäkeistön melodia kääntyilee ja kiepsahtelee ylöspäin melkein puolitoista oktaavia, asettuu ylemmälle oktaaville ja syöksyy siitä kaksi oktaavia syvyyteen. Kappaleen vaihtoehtoinen nimi ja Mussidan ajatus sävellystyön aikana oli “lopultakin suloinen vapaus”. Kertosäkeistössä melodia ja sointi räjähtävät vapaaksi. Ja silti melodia on riehakas mutta ei riemullinen. Melodian doorilaisen arvoituksellinen sävy ja Moogin outo synteettinen sointi akustisvoittoisten säkeistöjen jälkeen koodaavat jotain ylimaallista, jopa pelottavaa kokemusta. Juuri siksi mikään PFM:n tavallisista soittimista ei kelvannutkaan antamaan melodialle riittävää painoa.

Yhtye myllää odotettua balladirakennetta vielä väliosassa, jossa sähkökitara ja syntetisaattori latovat kertosäkeistön melodian laulun alle. Samalla bändin soitto ja erityisesti laulumelodia käyvät rauhattomammiksi, aivan kuten kokemuksensa järisyttämä päähenkilö, joka kyseenalaistaa identiteettinsä. Siinä missä singleversio päättyi häivytettyyn kertosäkeen kertaukseen syntetisaattorin ja huilun pallotellessa päällekkäin melodiaa, albumiversio siirtyy yllättävän akustisen rämpytyssillan kautta takaisin “Introduzionen” mellotronijousien ja sanattoman kuorolaulun pariin ja viettää seuraavat puolitoista minuuttia neljän nuotin auvoista teemaa kiikutellen. Tunnelma muistuttaa jälleen King Crimsonin balladeja, kiitos erityisesti Di Gioccion rummutuksen, joka ripottelee päristeleviä fillejä samalla kun pitää levollisen puolitempon fiiliksen aivan Michael Gilesin tapaan. Se paitsi antaa jo dynaamiselle kappaleelle tyylikkään loppuvilvoittelun, myös lastoittaa “Introduzionen” ja “Impresionin” seitsenminuuttiseksi minisarjaksi.

Takakannen kuva tuo mieleen 1900-luvun alun ekspressionismin. Teksti ”Entrata” tuntuu kutsuvan albumin maailmaan. Albumista on joskus puhuttu virheellisesti tällä nimellä, sillä nimi Storia di un minuto ei ole kannessa.

“Impressioni di Settembre” usein hallitsee käsitystä ja keskustelua albumista. Mutta vasta “È festalla” Premiata Forneria Marconi töräyttää kuuluville selvästi italialaisen progetyylinsä. Sävellys pohjautuu kolmijakoiseen kansantanssirytmiin, joka tunnetaan Italiassa monilla nimillä mutta yleisin nimitys on tarantella. Bändi soittaa sitä kuin hard rock -shufflea ja sen ympärillä viittä erilaista riffiä. Monet näistä kuulostavat iloittelevan välimerelliseltä, yksittäiset lallatus- ja huilulirutukset jopa lähes koomisilta.

Musiikki ei ole nuottikuvassa mitenkään erityisen monimutkaista, vaan suuri osa perustuu lähinnä miksolyydisen asteikon fanfaareihin ja kahden vierekkäisen soinnun vaihtoihin, joillakin kromaattisilla poukkoiluilla höystettynä. Mutta hengästyttävällä yli 200 iskun tempolla soitettuna riffit vaativat soittajilta paljon ja keskiosassa löytyy useampi tempon tiukka muutos ja tahtilajin lyhyt vaihdos poikkeusjakoiseen suuntaan. Samalla Premolin ja tuottaja Claudio Fabin tuumima selkeä sovitus panee bändin heittelemään osia pianon, kitaran, huilun ja tuplatun syntetisaattorin välillä tarkasti kuin sinfoniaorkesteri. Kaikki osat ovat tarkasti mietittyjä ja silti kokonaisuus rokkaa. Piazzan pidättelemätön basso-osuus esimerkiksi oli osaksi Premolin sävellys ja osin lainattu Uriah Heepiltä – mutta paljon heepiöitä nopeammin soitettu. Muusikot tuntuvat soittavan äärirajoillaan ja silti lopputulos kuulostaa vaivattoman lennokkaalta siinä missä hikisen jyräävältä. Aikoinaan se puski italialaisen rockin rajoja, ja edelleen se ilahduttaa.

Kaiken instrumentaalisen paahdon keskellä lyhyt puolitempoinen lauluosuus tuo mellotronin jouset takaisin italialaiselle progressiiviselle rockille sittemmin tutuksi tulleeseen lyyriseen jaksoon. “Elämä on juhlaa”, sanat julistavat ja musiikki kertoo totisesti samaa tarinaa.

PFM:n ääniteknikon Marco Damianin piti alun perin maalata albumin kansikuvat. Etukannessa olisi ollut jättimäinen fantasiahahmo kuten Gentle Giantin ensilevyllä. Lopulta levy-yhtiö ja bändi hyväksyivät ainoastaan sisäkansikuvituksen Roger Deanin tyyliin taivaalla lentävästä purjelaivasta. Painossa kuvan väri muuttui kuitenkin sinisestä keltaiseksi, joten laiva näyttää, bändin sanoin, ”seilaavan hernekeitossa”.

Brittiläisten progressiivisten rockyhtyeiden tapaan PFM yhdistelee aineksia rockista, jazzista ja taidemusiikista. Kaksiosainen “Dove… Quando…” näyttää, miten hämmästyttävän kypsästi se tämän teki jo ensialbumillaan. Tunnelmaltaan herkän hämyinen balladi matkii renessanssiajan laulua käyttämällä mandoselloa ja huilua sekä ajalle tyypillisiä sävelkulkuja. Ajan hienostunein kontrapunkti puuttuu, mutta melodia ja tunnelma hivelevät korvia. Näissä tunnelmissa PFM on omaperäisimmillään.

Kappale hakee erityislaatuista tunnelmaa myös lisäämällä hienovaraisesti orkesterisoittimia. Yhdistelmän pioneerina oli Concerto grosso per i New Trolls (1971), mutta PFM käyttää niitä paljon hillitymmin tuodakseen musiikkiin ylimääräisiä äänenvärisävyjä enemmän kuin klassisia viittauksia.

Paganin sanat ovat melko kukkaisia runoyritelmiä rakkauden kaipuusta, mutta Mussida laulaa ne vakuuttavan varjoisasti muiden säestäessä paikoin kuin kirkkokuorossa. PFM poikkesi useimmista isoista bändeistä siinä, että sillä ei ollut yhtä selkeää laulusolistia vaan lauluosuudet jakautuivat usealle jäsenelle, joilla oli vahvat, joskaan ei mitenkään erityisen persoonalliset äänet.

Ilkeästi ajatellen kappaleesta voisi vetää mielleyhtymiä King Crimsonin “Moonchildiin”. Molemmat ottavat vaikutteita renessanssista, alkavat samanlaisina herkkätunnelmaisina balladeina ja jatkavat pitkään instrumentaaliosaan. “Dove… Quandon…” toinen osa vaan ei ole mikään hätäinen improvisaatio, vaan hienosti sovitettu matka musiikin aikakausien läpi. Ensimmäisen osan renessanssiteema muokataan siinä uruilla ja viululla barokkimaiseksi kontrapunktiksi, sitten klassistyyliseksi pianokadenssiksi tomipainotteisen rummutuksen melodisten fraasien tukemana ja lopulta uhkean romanttiseksi isojen mellotronisointujen ja laulavan viulun käsissä. Pisin osuus on nykyaikainen cool jazz -jami melodiasta muovatun riffin ympärillä ja vivahteikkaan rummutuksen kuljettamana. Premolin kirjoittama osio on hämmästyttävän taitava teeman kehittely ja muuntelu, jonka esikuvana on saattanut olla Keith Emersonin samantyyppinen tyylimatka “The Three Fates”. Premoli käyttää kuitenkin eri tyylejä ja säveliä kuin Emerson.

Loppupuolella sävellys yrittää myös pönkittää musiikin albuminmittaista kaartaa, kun huilun miasmatöräykset muistuttavat “Introduzionesta” ja syntikka soittaa vääristyneen otteen “È festan” pääriffistä. Samoin kuin “Introduzione” ja “Impressioni di Settmbre” sementoitiin isommaksi kokonaisuudeksi, “Doven” lopussa äkillinen kromaattinen riffi tunneloi tiensä suoraan seuraavaan sävellykseen.

“La carrozza di Hans” oli PFM:n ensimmäinen oma sävellys, ja siitäkin oli jo julkaistu lyhyempi ja hieman rockmaisempi singleversio ennen albumia (“Impressioni di Settembre” oli saman singlen B-puoli). Tässäkin versiossa on hyökkäävä särökitaran riffi ja likaisesti soivaa kaiutettua huilunsoittoa. Vaikutteena on epäilemättä Jethro Tullin Aqualung (1971), erityisesti ”My God”, joka oli tehnyt PFM:ään suuren vaikutuksen konsertissa. Mussidan poikkeuksellisen pitkä akustinen kitarasoolo kappaleen keskellä tuntuu myös ottaneen lähtömerkkinsä tästä kappaleesta. Poikkeuksellisen pitkä se on siinä mielessä, että PFM:n sovitukset perustuvat yleensä parhaimpaan progetyyliin virtuoosimaiseen yhteissoittoon kuin pitkään sooloiluun. Joskin Pagani soittaa näyttävän soolon viululla, kun sävellys palaa ”Doven” kaltaiseen triolifiilikseen ja siitä takaisin alun riffiin. Virtuoosimaisimman hetkensä ja selkeimmän lainansa albumiversio säästää loppuun: koko yhtyeen puhurimainen unisonoriffi soi täysin karmiininpunaisella asteikolla. Singleversiossa se kuultiin ensimmäisen kerran jo alussa.

Ehkä Mussida, kappaleen pääasiallinen säveltäjä, pyrki häivyttämään tässä versiossa varhaisen sävellyksen selkeintä velkaa esikuvilleen ja sitouttamaan kappaleen osaksi suurempaa kokonaisuutta. Nimittäin lopussa ”Dovessa” alkanut riffi laajenee kahden puolen oktaavin mittaiseksi juoksutukseksi, jossa klassistyylinen näppäily yhdistyy lopussa bluesasteikkoon. ”La carrozza di Hans” näyttää myös kelvanneen esikuvaksi muille. Akustisten ja sähköisten osuuksien vaihtelu kuului jo tuolloin progen peruspalikoihin, mutta tuntuu, että myöhempi italoproge otti mallikseen juuri “Hansin” heiluriliikkeen deklamoivan hard rockin ja hiljaisten laulusäkeistöjen satumaisen tunnelmoinnin välillä.

Alun kauas kurottavat huudahdukset ja säkeistöjen viettelevät melodiat ja loppukadenssi onkin viritetty laulun sanojen taajuudelle. Niissä matka kuvaa elämää ja epämääräinen (unelma)kauppias Hans (Christian Andersen?) vaunuineen edustaa jälleen vapautta ja elämän tarjoamia mahdollisuuksia. Carpe diem -hengessä ne vain kehottavat, että hyppää vaunuihin, kun elämä kutsuu kyytiin jonnekin uuteen.

Lopuksi “Grazie davore” palaa samoihin tunnelmiin kuin mistä alettiin. Aamun sumu on hajonnut sateeksi, jossa päähenkilö kylpee kiitollisena toiveikkaasta tulevaisuudesta, jonka on juuri pikakelauksella todistanut. Premoli kuiskailee akustisen kitaran ja huilun säestyksellä, mutta tunnelma on nyt salaperäisempi. Isojen sointujen räjähdys ja Minimoogin kromaattinen murina palaavat “Dove… Quandon…” ja “Impressioni di Settembren” romanttisiin ja kokeellisiin tunnelmiin, ennen kuin kappaleesta tulee isojen puhallinsointujen säestämä mahtipontisesti laulettu rockvalssi, jollaista ei juuri ollut aiemmin progessa kuultu. Suuri kehittelyjakso yhdistää barokkimaisen kontrapunktin jazzin kävelevään bassoon, tritonussiirtymiin ja puhallinorkesterisointiin sekä taidemusiikin katkorytmeihin ja elastiseen tempoon.

Soitinnuksen takia sävellystä on verrattu Pink Floydin “Atom Heart Motheriin” (1970). Yhtäläistä kahdella kappaleella oli ainakin se, että bändillä oli työlästä saada klassisen musiikin rytmikäsityksiin tottuneista puhallinsoittajista irti kappaleen kappaleen vaatimat tarkat aksentit (omasta mielestään he eivät täysin onnistuneetkaan). Premolin suurimmaksi osaksi säveltämä teos on albumin kunnianhimoisin teos, kauimpana rocklaulusta ja lähimpänä aidosti taidemusiikkivaikutteista “sinfonisuutta”. Eipä ihme, että se ei päässyt PFM:n konserttiohjelmistoon. Sen sijaan se haastavuudessaan se ei vain summaa albumia vaan vihjaa, että yhtye on päässyt vasta alkuun. Sitä lopun pölisevät syntetisaattori- ja kitarapilvet tuntuvatkin kertovan. Tästä porukasta kuullaan vielä.

Storia di un minuto putosi pommin tavoin italialaiseen musiikkimaailmaan. Premiata Forneria Marconi laajensi siinä kotimaisen rockmusiikin soitin- ja sointimaailmaa brittiläisen edistyksellisen rockin asettamalle tasolle. Samalla se “pelasti” vieraaseen musiikkiin jotain, joka resonoi italialaisen lauluperinteen ja temperamentin taajuuksilla. Ja tämä kokeellinen yhdistelmä nousi listoille kaiken sovinaisemmin popin ja San Remo -iskelmän keskelle. Se vei PFM:n tuntemattomuudesta julkisuuden valokeilaan, televisioon ja myös uraa uurtavalle kiertueelle teattereissa, kun rockbändit tuohon aikaan yleensä soittivat vain illasta toiseen samoilla klubeilla. Se oli alku Premiata Forneria Marconin uralle, joka jatkuu vielä puoli vuosisataa myöhemmin, mutta voi sanoa, että se oli sitä myös italialaiselle progressiiviselle rockille. Ei ensimmäinen italoprogealbumi, mutta ensimmäinen, joka näytti miten homma hoidetaan kansainvälisellä tasolla ja omalla identiteetillä.

Rock me, Amenophis

Kahdeksankymmentäluku oli kovaa aikaa perinteiselle progressiiviselle rockille myös Saksassa. Vuoden 1983 loppuun mennessä ”runoilijayhtyeet” Hoelderlin ja Novalis olivat joko hajonneet tai käyttäneet luovuutensa loppuun, Eloy ajelehti syntikkarockin ja hevin välimaastossa, Anyone’s Daughter tasapainoili Neue Deutsche Wellen reunoilla, Grobschnitt sukelsi jo suoraa päätä aallon syliin. Tästä huolimatta pitkin vuosikymmentä vähälle huomiolle jääneet bändit kuten Amenophis, Anabis ja Iskander jaksoivat marssia eteenpäin pimeydessä sinfonisen rockin harsoiseksi käynyttä lippua kantaen. Niiden lähinnä omakustanteina julkaistut albumit olivat harvoin muuta kuin keskinkertaista kierrätystä edellisen vuosikymmenen melodisen ja kosketinsoitinvoittoisen progen ideoista.

Amenophisin ensilevytys ansaitsee kuitenkin hatunnoston. Tut Ench Amun -nimisenä koulubändinä Friedrichshafenissa vuonna 1977 aloittanut yhtye oli itse asiassa hajoamisen partaalla vuoden 1982 lopulla, koska sen proge ei houkutellut yleisöä. Yhtyeen ydinkolmikko, veljekset Michael (kitarat, kosketinsoittimet) ja Stefan Rössmann (rummut, akustinen kitara, kosketinsoittimet) sekä Wolfgang Vollmuth (basso, akustinen kitara, laulu, kosketinsoittimet), päätti jääräpäisesti äänittää pitkäsoiton, jos ei muuten, niin ainakin jättääkseen jälkeensä käsinkosketeltavan todisteen Amenophisin musiikista. Ei aivan yhtä mahtipontista kuin yhtyeelle nimen antaneen farao Amenhotepin perintö, mutta kunnianhimoisen kyllä.

Amenophis äänitettiin puolen vuoden aikana yhtyeen treenikämpässä kahdeksanraitaisella nauhurilla. Sessioita pätkivät Vollmuthin ja Stefan Rössmannin asepalvelus. Kavereita saatiin myös soittamaan urkuja ja huilua. Lopputulos pakattiin Vollmuthin siskon piirtämään surrealistiseen kanteen ja julkaistiin omakustanteina paikallisiin levykauppoihin joulukuussa 1983. Vähäisen kiinnostuksen ja olemattoman jakelun myötä ei ollut ihme, että levyä meni kaupaksi vain 200 kappaletta seuraavien kolmen vuoden aikana.

Levyn neljä pitkää sävellystä jatkavat 70-lukulaisen kohtuullisen monimutkaisen ja suurisointisen progen linjaa. Lähimpinä englantilaisverrokkeina mainitaan usein Yes ja Camel, mutta yhtye jakaa enemmän näiden kitaravetoisen linjan kuin sävellyksellistä sisältöä – eikä edellä mainitun omaperäisyyttä tai jälkimmäisen melodista syvyyttä. Pureva mutta lyyrinen sähkökitara johtaa pitkiä instrumentaalijaksoja, komean avaruudellisesti soivat syntetisaattorit säestävät. ”Suntowerissa” on myös klassisvaikutteiset soolokadenssit pianolle ja akustiselle kitaralle, joista avautuvat koko yhtyeen voimalla vedetyt toccatamaiset jaksot.

Musiikin romanttinen alakuloisuus on tuttua monilta muilta saksalaisilta progebändeiltä, mutta Amenophisin sävellykset ja notkeus (varsinkin rytmipuolella) erottavat yhtyeen tuntemattomista tusinateutoneista. Se osaa rokata paikoin rivakasti mutta ei raskaasti, kun vertaisilla asia usein oli päinvastoin. Näin yhtye kompensoi myös albumin keskinkertaista äänenlaatua ja Vollmuthin hädin tuskin keskinkertaista laulua. Huteralla englannilla kirjoitetut fantasiasanoitukset eivät nekään kuuluu saamapuolelle: ”Venus” varsinkin on melodramaattinen uusiotulkinta Adonis-myytistä, jota Anyone’s Daughterkin oli käsitellyt, mutta tähän versioon on vielä kirjoitettu onnellinen loppu. Laulettu alkuosa sen sijaan on vahvan melodista, ja nopeassa jälkiosassa on barokkimaista kontrapunktia koskettimien, kitaran ja basson kesken.

Klassista fantasioista 24-minuuttinen ”The Last Requiem” siirtyy jo tutuksi käyneen tieteisfantasian pariin. Siinä ihmiskunnan jäännökset etsivät uutta kotia Auringon sammuttua. Vuosisatojen aikana epätoivoiseksi käyvä harharetki muistuttaa myös raamatullista luvatun maan etsintää tai Nooan arkin päivitystä, mikä on tyypillistä näille kertomuksille. Samoin musiikki koostuu tutusti kolmesta enimmäkseen itsenäisestä osasta. ”Looking for Refuge” vaihtelee viiden säkeistön ympärillä vuoroin kiihkeämpiä ja avaruudellisempia instrumentaaliosia. Jälkimmäisiä käytetään usein linkkeinä, joiden ansiosta selvästi erilaiset jaksot liudentuvat uskottavammin toisiinsa. Ne eivät koostu vain ajelehtimisesta syntikoiden virroissa, vaan avaruus hahmottuu myös tyhjänä tilana ison mutta poikkeusjakoisesti painotetun rumpu- ja bassorytmin ympärillä. Progelle tyypillinen rytminen kulmikkuus ja äkillinen vaihtelu, esimerkiksi keveästä huiluteemasta kohtalonomaiseen särökitarariffiin, toimii tässä kuvaamassa toiveikkaita matkoja tähtien välillä ja vähitellen kasvavaa kosmista vieraantuneisuutta sukupolvialusten armadassa. Ihmiskunta hortoilemassa loputtomassa pimeydessä rauta-arkkujen armadaan suljettuna on tekstin sattuvin ilmaisu. Musiikin hienoin hetki fuusioi juuri kosmisen ja kirkollisen aidoksi avaruuden sielumessuksi ihmiskunnalle: eteeristen synteettisten urkujen hymnimäisen nousun päällä Rössmannin sähkökitara liitelee levyn juhlavimpaan sooloon.

”The Prince” säilyttää samanlaiset tekstuurit ja tyylien vaihtelut, mutta sävelmateriaali on yleisesti duurivoittoisempaa ja toiveikkaampaa. Kaksi viimeistä laulusäkeistöä soitetaan kitaran hard rock -tekstuureilla vahvistettuna, minkä jälkeen ”Looking for Refugen” instrumentaalijaksot kerrataan nopeasti myöskin mukautettuina, ja näin musiikki saadaan kietaistua kasaan. Vähemmänkin joitain instrumentaalijaksoja olisi voinut venyttää, mutta näinkin musiikkiin on saatu tehokas vuoksi ja luode. Puhtaasti elektroninen ”Armageddon” toimii lyhyenä koodana tai kosmisen sielunmessun vapautuksen hetkenä. Sen hidas harmonisuus ja rytmisektion puute tukevat tätä vaikutelmaa. Huomionarvoista on myös, että äänimaailma, jonka Amenophis tässä saa irti analogisista syntetisaattoreistaan, on aika omaperäinen. ”The Last Requiemia” voisi sanoa melkeinpä unholaan jääneeksi klassikoksi.

Silti tilanne ainakin näytti vuoden 1984 lopulla. Amenophisin muusikot olivat panneet pillit pussiin ja myyneet suurimman osan soittokamoistaan kuitatakseen yhtyeen vähäonnisen uran aikana kertyneet velat. Vuonna 1987 maailma kuitenkin yhtäkkiä löysi yhtyeen albumin. Tarkalleen ottaen sen löysi ensin saksalainen levykauppias Peter Wustmann, joka jakeli levyjä kansainvälisesti perustamansa yhtiön World Wide Music Service kautta. Hän pyysi yhtyeeltä luvan markkinoida albumia Länsi-Saksan ulkopuolelle. Amenophis herättikin huomiota varsinkin Japanissa, jossa innokkaat ja maksukykyiset keräilijät lähes kymmenkertaistivat levyn siihenastiset myyntiluvut.

Vuonna 1992 ranskalainen levy-yhtiö Musea julkaisi albumista CD-painoksen. Kattavan historiikin lisäksi mukaan ujutettiin viisi lyhyttä bonusraitaa, jotka Amenophis oli äänittänyt ennen albumia testatakseen studiotaan. Frankofiili Stefan Rössmannin syntetisaattori- ja kitarasävellykset ovat nimiensä perusteella Pariisia kuvaavia tuokiokuvia, mutta eivät ollenkaan huonoja sellaisia. ”Notre Dame tres honorable” varsinkin surisee viileän elegantisti niiden syntikoiden yksinkertaisten sointujen ja rikkaan äänimaailman mukana. Muualla taas kahden kitaran ja basson yhteispeli salimaisen kaiun värjäämänä muistuttaa Führs & Fröhlingin progeminiatyyrejä. Sävellykset eivät itsessään sisällä mitään suurta kehittelyä, mutta niistä muotoutuu yhdessä melkeinpä pieni sävellyssarja, josta saadaan tyylikäs vastapaino ”The Last Requiemin” maksimaaliselle sarjalle.

Wustmann näki albumin jälkijättöisessä menestyksessä takomista odottavan markkinaraon, ja hän tarjosi Amenophisille tilaisuutta äänittää toinen levy. Vakava sairaus esti Stefan Rössmannin paluun rumpusetin taakse, mutta Michael ja Vollmuth rekrytoivat rumpali René Kiusin, kosketinsoittaja Kurt Poppen ja laulaja Elke Moehrlen ja tekivät työtä käskettyä. You and I (1988) oli aivan toista maata kuin yhtyeen esikoinen, niin syntyprosessin kuin lopputuloksenkin puolesta. Amenophis pääsi äänittämään ammattistudiossa ja albumi kuulostaakin edeltäjää siistimmältä. Mutta vuosien sävellystyön ja kuukausien studiokokeilujen sijaan yhtyeen piti koota itsensä sekä luoda albumin materiaali vajaassa kymmenessä kuukaudessa ja äänittää se vain kymmenessä päivässä. Ja materiaalin piti olla myös kaupallisempaa, jotta se myisi tuona aikakautena, jolloin progressiivinen rock oli viimeinen asia, mitä suuri yleisö halusi kuulla.

Lopputuloksena onkin nolo notkahdus Amenophisin avaruuksiin kurottavista sävellennoista. Noin puolet albumin normaalimittaisista kappaleista on keskitasoa heikompaa poppia, jota hallitsevat kirskuvat syntikat ja hieman poppia monimutkaisemmat sovitukset. Kuulostaa siis hyvin paljon monien vanhojen progebändien puolitiehen jäävältä yritykseltä kirjoittaa hieman helpompaa materiaalia. Paitsi että harva bändi kirjoittaisi sentään onnahtelevan ”svengaavalla” sakuenglannilla kevyttä soulpopbiisiä mustasukkaisesta diskohaista ja Michael Jacksonin perään kuolaavista naisista. Amenophis tekee näin ”His Special Wayssä”. Moehrlen ääni kannattelee tätä ja paria muuta kappaletta lievästä vaisuudesta huolimatta, mutta Vollmuth menee koomisesti metsään yrittäessään saada ”Ghostballin” kuulostamaan sehr funky, ja!

Parissa pidemmässä kappaleessa on pitää kiinni joistain sinfonisen rockin sovitusideoista helpommissa laulurakenteissa. Instrumentaaleissa yhdistyvät progen syntikkajuoksutukset uuteen aaltoon sopivammaksi tuunattuina ja 80-lukulainen kitararevittely. Vollmuth esittelee Steve Howe –knowhow’taan akustisen kitaran kohtuullisessa soolossa ”Interludes of Bright Weather”, mutta sitä seuraava ”Storm” ei nouse ajan neoprogen keskitasoa paremmaksi. ”Classical Connectionia” voi melkein jo pitää progeparodiana, kun Poppe ja Rössmann revittelevät kollaasimaisesti lainauksia klassista teoksista rytmiryhmän luotisuoran laukan päälle.

You and I toimii malliesimerkkinä epäonnistuneesta yrityksestä miellyttää kaikkia. Yhtyeen valtavirtainen materiaali sai jonkin verran radiosoittoa ja huomiota Saksassa, mutta se ei riittänyt nostamaan albumia yhtyeen tai levy-yhtiön toivomiin myyntilukuihin. Ensimmäisen albumin fanit taas pettyivät albumin puolivillaiseen progressiiviseen tarjontaan. Sillä ei saatu kansaa hoilaamaan ”oh, Amenophis, Amenophis!” Albumin tärkeimpiä oheisvaikutuksia oli se, että Wustmann laajensi levitysbisnestään mahtipontisesti nimetyksi levymerkiksi Music Is Intelligence. Se julkaisi kymmenen seuraavan vuoden aikana suuren joukon uusia ja vanhoja albumeita eurooppalaisilta progressiivisilta rockyhtyeiltä. Valtaosa näistä julkaisuista on jo painunut unholaan, monet aiheestakin, mutta tuolloin levymerkin toiminta nähtiin kiitettävänä yrityksenä pitää progen lieskaa yllä. Amenophis ei siitä hyötynyt. Vuonna 1989 yhtyeen jäsenet panivat pillit pussiin ja etsiytyivät kunniallisiin töihin.

Silti ainakin Michael Rössmann pani merkille, kuinka kiinnostus progressiiviseen rockiin ja Amenophisin ensimmäiseen albumiin virisi uudelleen 90-luvun mittaan. Vuosituhannen vaihteessa hän kertoi jo haluavansa, että yhtye palaisi levyttämään pöytälaatikkoon jäänyttä materiaaliaan. Kesti vuoteen 2010 ennen kuin hänet, Vollmuth ja Poppe saatiin yhteen toteuttamaan ajatusta. Mukaan haluttiin myös Rössmannin ja Vollmuthin uusia sävellyksiä, joten levytysprosessi venyi vuoteen 2014, jolloin Time ilmestyi markkinoille Musean julkaisuna.

Yhtye palasi sinfoniseen sointiin, jota oli toki päivitetty 21. vuosisadan syntetisaattoreilla. Tekemisen hengen kertoo nimi ”Overdue Overture”. Tämä avajaisinstrumentaali kierrättää melodioita ainakin ”Venuksesta” ja ”The Last Requiemista” uuden materiaalin joukossa ehkä hieman kimarankaltaisena, mutta riemukkaasti esitettynä luomuksena.

Stefan Rössmann oli heittänyt lopullisesti rumpukapulan nurkkaan, ja albumi on omistettu hänen muistolleen. Ehkä siksi monissa kappaleissa on melankolinen sävy. Varsinkin ”Sandglass Symphony” tilittää tuntoja ajasta ja menetyksestä vertauskuvallisina tarinoina. Sen ja ”Youn” kaltaisissa uudemmissa lauluissa uidaan syvällä sentimentaalisessa melodisuudessa, paikoin melodramaattisesti mutta pahimmat siirapit välttäen. Yhtyeen lähestymistapaa voisi sanoi seestyneemmäksi myönteisessä mielessä: se katsoo taakse päin saavutuksiaan, mutta yrittää jatkaa eteenpäin harkitummin. ”The Puppet Master” jopa heittää mukaan hieman moderneja progeheviaineksia rumpali Karsten Schubertin tuplabasarin poljennolla. Vierailevien mieslaulajien osuudet sen sijaan tuovat musiikkiin myös modernin progen ikävämpää melodraamaa. Silti instrumentaalijaksot osoittavat, että ajan kulumisesta huolimatta Amenophis osaa yhä rokata.

Ajan kulku kuuluu ainakin Vollmuthin entistä käheämmässä mutta nyt myös vahvemmaksi autotunetussa laulussa ja sanoitusten laadun paranemisena. ”Mrs April McMay” pukee jopa yhteiskuntakritiikkiä sattuvaan satiirin. Hieman kuin Genesiksen ”Turn It Onin” syrjäytynyt päähenkilö, laulun kertoja palvoo nojatuolistaan käsin otsikon uutisankkuria panematta merkille tämän lukemia toistaan hirvittävämpiä uutisia. Musiikkikin on menevää ja tarttuvaa poppia lievällä kelttiklangilla, huomattavasti parempaa kuin mikään You and I:lla.

Mielenkiintoisesti albumin äärilaitoja edustavat ne kaksi vanhaa kappaletta, jotka molemmat ovat peräisin You and I:n jälkeiseltä ajalta. Naislaulajan kanssa duettona laulettu balladi ”Wheel of Time” edustaa tuon albumin onttoa makeutta. ”Avalon” taas on kolmiosainen minieepos kitara- ja bassosooloilla ja vahvoilla melodioilla. Se tekee kohtuullisen kompromissin You and I:n laulupainotteisuuden ja Amenophisin instrumentaaliretkeilyn välillä. Sävellyksen tekstissä ja varsinkin Poppen sen introksi säveltämän keskiaikaisvaikutteisen ”Prologuen” runonlausunnassa palataan ”Venuksen” tyyppiseen fantasia-aiheeseen: mieskertoja matkaa rakastettunsa luo Arthur-mytologian Avalonin saarelle, eli käytännössä kuoleman rajan tuolle puolelle. Se kytkeytyy albumin teemoihin, ja ehkä kommentoi itse yhtyeenkin fiiliksiä faneilleen: ”Why have I been so long away from you?”

Hyvistä hetkistään huolimatta Time myös osoittaa, ettei kelloa voi kääntää taaksepäin eikä aika Amenophisin palaa enää. Ei  ole Amenophis itsekään enää palannut Avaloniltaan muuten kuin julkaisemaan yhden videon kymmenen vuotta Timen jälkeen. Yhtye valitsi aikoinaan nimensä osin, koska se halusi luoda musiikkia, joka olisi ajatonta ja hienostunutta kuin muinainen egyptiläinen taide. ”NO FUTURE” -aikakautena jo tuo riitti tuomitsemaan yhtyeen naurettavan teennäiseksi. Ainakin osa sen musiikista on silti vastustanut ajan hammasta jo neljäkymmentä vuotta. Katsotaan, miten asiat ovat neljäntuhannen vuoden kuluttua.

Vangelis: Blade Runner (1994/2007)

Blade Runner – Metropolis 2020 (1982) ei ollut alussa sellainen tieteiselokuvan klassikko, jollaisena sitä nykyään pidetään (eikä sen tapahtuma-aika ollut vuosi 2020, kuten suomalainen alaotsikko väitti). Kirjailija Philip K. Dickin romaanin Do Androids Dream of Electric Sheep? (suomeksi Palkkionmetsästäjä ja Uneksivatko androidit sähkölampaista? 1968) filmatisointi keinotekoisia ihmisiä jahtaavasta poliisista jakoi mielipiteitä ja osoittautui kaupalliseksi pettymykseksi kotikentällään Yhdysvalloissa. Elokuvan maine kohosi vähitellen ja sai suurta potkua vuoden 1992 versiosta, joka vastasi hieman enemmän ohjaaja Ridley Scottin alkuperäisiä ajatuksia poistamalla pari tuottajien vaatimaa häiritsevintä lisäystä. Vuonna 2007, kun ohjaaja sai lopulta julki haluamansa version, elokuvaa pidettiin jo yleisesti mestariteoksena ja siinä nähtiin syvempiä tasoja kuin mitä tekijöilläkään oli ollut mielessä.

Alusta asti elokuva oli kerännyt kiitoksia kahdesta asiasta: sen huikean taitavasti visualisoidusta rappeutuneen tulevaisuuden kuvauksesta ja sen musiikista. Kuitenkin kreikkalaisen säveltäjän ja elektronisen musiikin taitajan Vangeliksen alkuperäinen elokuvamusiikki oli ensimmäiset kymmenen vuotta kiven takana. Siinä missä elokuvan Chariots of Fire (Tulivaunut, 1981) musiikki oli lingonnut Vangeliksen tähteyteen ja soundtrack-albumi käynyt kaupaksi kuin ouzo kuumana päivänä, ei Blade Runnerin musiikkia jostain syystä puristettu lainkaan albumiksi. Aukkoa yritti paikata vain The New American Orchestran nimellä kulkevan studiokokoonpanon suureksi osaksi perinteisille soittimille sovitettu ”orkesteritulkinta” puolesta tusinasta musiikin keskeisimpiä teemoja.

Parin vahvimman teeman alkuperäisversiot tulivat yleisön ulottuville Vangeliksen kokoelmalla Themes (1989), mutta ilmeisesti vasta elokuvan uuden version huomio ja piraattijulkaisujen ilmestyminen saivat miehen julkaisemaan virallisen soundtrack-albumin vuonna 1994. Tämäkin julkaisu herätti närää faniyleisössä, sillä mukana oli vain osa elokuvan musiikista sekä elokuvasta pois jätettyä materiaalia ja kaikki oli miksattu uudelleen albuminmittaiseksi sarjaksi Vangeliksen monien studioalbumien malliin. Neljännesvuosisadan merkkipaalu toi viimein kolmen levyn Blade Runner Trilogyn (2007), jossa kakkoslevy sisälsi valtaosan elokuvassa kuullusta ja siihen tehdystä musiikista, ja kolmonen oli tuoreita sävellyksiä saman aiheen pohjalta. Alkuperäisiä versioita kaivataan yhä fanipiireissä (ja jotain onkin julkaistu myöhemmillä kokoelmilla), mutta tässä tekstissä musiikkiin ja sen outoon viehätykseen pureudutaan näiden albumijulkaisujen kautta.

Blade Runnerin musiikista puhuttiin alusta asti usein käänteentekevänä. Tämä johtui vain osin siitä, että se oli kokonaan elektronista. Syntetisaattoreita oli käytetty tieteiselokuvissa yleensä futuristista makua tuovana lisukkeena perinteisten orkesterisoitinten seassa. Täysin synteettiset elokuvamusiikit olivat yleensä avantgardistisemmissa tuotannoissa abstrakteja tai John Carpenterin tai Tangerine Dreamin (sekä usein rahanpuutteen) inspiroimaa elektronista rockia. Vangeliksen Tulivaunut-musiikin järisyttävin uutuus piili siinä, että hän loi lähes pelkillä elektronisilla instrumenteilla perinteisen tonaalisen ja melodisen orkesterimusiikin. Valtavirtaelokuvassa kukaan ei ollut tehnyt vastaavaa samassa laajuudessa sitten Wendy Carlosin syntetisoitujen klassikoiden elokuvaan A Clockwork Orange (Kellopeliappelsiini, 1971). Vielä tuoreen elektronisen soinnin ja perinteitä kunnioittavan sävelkielen omaperäinen yhdistelmä selittää myös Blade Runnerin suosiota.

Vangeliksen soundin keskeinen osa oli Blade Runnerilla japanilaisen Yamahan CS-80-syntetisaattori, kuten se oli ollut vuodesta 1977, jolloin tämä varhainen polyfoninen syntetisaattori ilmestyi markkinoille. Järkälemäinen ja hienohipiäinen CS-80 oli tuolloin melkein futuristinen ilmestys. Sillä saattoi soittaa yhtä aikaa kahdeksan nuottia, jokaista nuottia kohti oli kaksi itsenäistä äänikerrosta ja omia soundeja saattoi osin myös tallentaa. Kaikki tämä oli tekniikan huippua vuonna 1977.

Vangelis, joka tykkäsi siirtää spontaanit ideansa saman tien aivoista nauhalle, piti ennen kaikkea CS-80:n ekspressiivisyydestä. Sen koskettimisto pystyi tunnistamaan sekä nopeuden, jolla kosketin painettiin pohjaan, että voiman, jolla sitä pidettiin painettuna. Nopeusherkkyyden ansiosta äänenvoimakkuus seurasi soittoa pianon tapaan. Paineherkkyyttä taas voitiin käyttää ohjaamaan äänisignaalia muokkaavia suodattimia, oskillaattoreita ja vaippageneraattoreita. Näin soittaja saattoi esimerkiksi muokata soivien äänten voimakkuutta, värähtelytaajuutta tai sävyä vain muuttelemalla painalluksen voimaa, ja näin matkia kieli- tai puhallinsoittimien soittotekniikoita. Lisäksi paineherkkyys oli polyfoninen, eli jokaista soivaa ääntä saattoi säädellä erikseen ilman että vaikutus ulottui muihin nuotteihin. Vastaava ominaisuus löytyy vain harvasta myöhemmästäkään syntetisaattorista. Lisäksi nuottien äänenkorkeutta saattoi muokata poikkeuksellisen isolla ja joustavalla kalvo-ohjaimella, jonka avulla sävelestä toiseen saattoi liukua pidempiä matkoja kuin muiden ajan syntetisaattorien pyörä- tai tikkuohjaimilla. Vangelis käytti 80-luvun uusia syntikoita ja samplereita – ensimmäisiä myös Blade Runnerilla – , mutta hän valitti niiden kankeutta verrattuna CS-80:n vivahteikkuuteen. Hän kuulemma hankki varmuuden varalta kuusi kappaletta soittimia.

CS-80:ssä oli myös ovela rengasmodulaattori sekä suodattimet, joiden mahdollistamat kirkkaat soinnit poikkesivat selvästi markkinoita hallitsevien yhdysvaltalaisten Moogin, ARP:n ja Oberheimin syntikoiden soundeista. Sen takia kuulemma amerikkalaisten muusikoiden machomakuun soittimen perussoundit kuulostivat liian ohuilta, joten paikallinen edustaja ohjelmoi pyynnöstä myymiinsä soittimiin omat soundinsa. Ohjelmointi tehtiin tuolloin kolvilla eikä äpillä.

Yamaha CS-80 oli pienempi ja halvempi versio Yamahan hirviömäisestä polyfonisen syntetisaattorin prototyypistä GX-1. Se oli silti kallis, painoi sata kiloa ja meni herkästi epävireeseen kuljetuksessa tai lämpötilan muuttuessa. Sen värilliset säätimet saivat sen muistuttamaan kotiurkuja. Siinä oli 22 valmista tehdassoundia, mikä oli luksusta vuonna 1977. Samoin oli mahdollisuus tallentaa neljä omaa soundia käyttämällä minikokoisia säätimiä, jotka oli kätketty vasemman ylälaidan luukun alle. Vangeliksen lisäksi sitä käyttivät paljon muun muassa saksalainen Klaus Schulze, englantilainen Eddie Jobson UK-yhtyeen levyillä ja yhdysvaltalainen Stevie Wonder, joka ainoana onnistui kuluttamaan soittimensa kalvo-ohjaimen (koskettimiston yläpuolella) riekaleiksi.

Hämmästyttävää kyllä, Vangelis käytti pitkälti juuri noita tehdasasetuksia soundiensa pohjana. Niistä tunnetuin on tummanpuhuva vaskipuhallinsektioimitaatio, joka hyvin vaikuttavasti maalaa kuvaa tulevaisuuden kaupungista ”Main Titlesilla”. Kumpikin syntetisaattorikerros soittaa hienoisella vire-erolla saha-aaltoja, joita moduloidaan muikeasti resonoivilla suodatinpyyhkäisyllä. Lisää leveyttä soinnille antaa CS-80:n chorus-tehoste CS-80:n sisäisestä efektiyksiköstä, joka oli sekin harvinainen lisä tuon ajan syntetisaattoreissa.

Sen päällä kuullaan viulumaisempi ja rikas soundi soittamassa kappaleen korkeaa ja katkoista melodiaa, sekin hyvin vivahteikkaasti. Harvat ja hitaasti liikkuvat fraasit luovat jylhyyttä, ja vaikutelman vierautta korostaa se, että kumpikin neljän tahdin fraasi päättyy oktaavin mittaiseen glissandoon alaspäin. Juuri CS-80:n dynaaminen koskettimisto ja kalvo-ohjain tekivät Vangelikselle mahdolliseksi soittaa lähes kaikki kerralla suoraan nauhalle kuvan synnyttämää inspiraatiota seuraten.

Vangelis ei keksinyt tätä Blade Runnerille. Esimerkiksi samana vuonna valmistuneessa draamassa Missing (Kateissa) möyrivät CS-80:n vaskit hyvin samanlaisia kuvioita kuvattaessa Chilen vuoden 1973 sotilasvallankaappauksen tiiviitä tunnelmia. Erona on, että Blade Runnerissa musiikki on kyllästetty kahta voimakkaammin kaiulla, jolloin vaikutelmana on nimenomaan monumentaalisuus ja etäisyys. Se korostaa varsinkin oikeilla tai synteettisillä patarummuilla synnytettyjä kumahteluja ja syvää jylyä, joka väijyy taustalla kuin jatkuva maailmanlopun uhka. Kaiku oli aina Vangelikselle rakas työkalu, ja vuosikymmenten mittaan hän käytteli sitä koko ajan liberaalimmin. Masteroidessaan uudelleen monia 70- ja 80-luvun alun albumejaan 2010-luvun uudelleenjulkaisuihin hän tuntui kanavoivan Fakiiri Kronblomin mantraa: ”Kaikua, kaikua, enempi kaikua!”

Monumentaalisuuden lisäksi Blade Runnerin musiikki korostaa fantastisia ja vieraita elementtejä. ”Main Titlesissa” ja monissa muissa kappaleissa kuullaan synkkien katujen soundien vastaparina heliseviä, kellomaisia tai ”taivaallisia” tekstuureja, lyydialaista moodia käyttäviä sävelkulkuja ja yleistä kelluvuutta, jota korostaa voimakkaan rytmisen pulssin puute. Samoin musiikista puuttuu sellainen keskeinen ja tarttuva melodinen teema, joka luikerteli kuulijan korvaan Tulivaunuissa ja muissa Vangeliksen tuon ajan elokuvasävellyksissä.

”Main Titlesin” melodia vihjaa näille melodialle tyypillisestä fanfaarimaisuudesta duurivoittoisuudessaan, mutta lyhyet nousevat eleet katkeavat kesken ja glissandot syöksevät aina melodian oktaavin alaspäin kuminan syövereihin. Ainoastaan se toistuu elokuvan lopulla ”Tears in Rainin” kuuluisan monologin taustalla hieman laajennettuna ja puettuna tulivaunuistakin tuttuihin lämpimämpiin syntikkajousiin ja juhlaviin sähköpianosointuihin (joskin matala kumu häilyy edelleen uhkaavana taustalla). Se saa nyt kehittyä ja kiivetä ylemmäs, mikä viittaa vapauden ja transsendenssin mahdollisuuteen, mutta selkeää voitokkuutta ei saavuteta. Vain nimensä mukaisessa paikassa esiintyvä ”Blade Runner (End Titles)” potkaisee päälle sykkivän 16-osanuottien pulssin ja yksinkertaisen melodian Chariots of Firen ”Opening Titlesin” tapaan. ”End Titles” pysyy kuitenkin muun elokuvan metallisen futuristisissa soinneissa ja sen melodia muodostuu herkeämättömästä kvintin laskeutumisesta molliasteikkoja pitkin. Se sihisee, ei tuudittele. Ja edelleen patarummut pauhaavat taustalla.

Blade Runnerissa on näin aikansa Hollywood-elokuvalle paitsi poikkeuksellisen synteettinen myös ambientmainen musiikki. Kuitenkin se sama musiikki noudattelee pitkälti Hollywoodin genre-elokuvan muodostamia konventioita. Elokuvaa itse käyttää myös niin sanotun film noirin kovaksikeitettyä dekkariperinnettä rapistuneessa futuristisessa viitekehyksessä (kyberpunk selvästi huomioi tämän aspektin). Vangeliksen ”Blade Runner Blues” tarttuu film noiriin kuuluviin blues- ja jazzassosiaatioihin. Kyseessä on vain pitkä improvisaatio synteettistä huuliharppua muistuttavan resonoivan johtosyntikan (jälleen yhdistelmä CS-80:n erikoisia suodattimia ja Vangeliksen erittäin ekspressiivistä soittoa) ja Vangelikselle tyypillisen sähköpianon välillä harmonian keinuessa ensimmäisen ja viidennen asteen välillä. Se päivittää ja vieraannuttaa pohjimmiltaan vanhanaikaisen ja tutun tyylin ja näin heittää katsojalle selkeän kiintopisteen, jonka kautta ottaa mittaa elokuvan oudosta maailmasta.

Samoin elokuvan paljon puhuttua tuntua monikulttuurisesta metropolista synnytettiin paitsi aasialaisen taustamusiikin käytöllä myös Vangeliksen ”Tales of the Futurella”. Siinä vanha bändikaveri Demis Roussos laulaa selkäpiitä karmivan voimakkaasti erittäin korkean ja koristeellisen melodian Vangeliksen säestäessä synkän orientalistisesti kaikilla soundeillaan korkeista tuulikelloista huippumataliin bordunoihin. Laulun ja säestyksen melodioissa ovat kommentaattorit kuulleet arabialaisen ja japanilaisen musiikin pastissin. Toisaalta pentatoninen tausta, yhden ja kolmen puolisävelaskeleen käyttö ja niiden ympärille rakentuva voimakas koristeellisuus kuuluvat myös Vangeliksen mainostamaan ”bysanttilaiseen” musiikkiin, jonka juuret, kuten myös Roussosin iskelmätyylistä poikkeavan laulutavan, ovat jo Aphrodite’s Childin loppuaikojen tuotannossa. Joka tapauksessa kyse on Hollywood-näkökulmasta eksoottisesta idästä, jostakin, joka ei kuulu läntisen kulttuurin ja siten modernin piiriin. Se, että tällainen arkaainen ja korostuneen itäinen ilmaisu yhdistettiin ajankohtaiseen synteettiseen soundiin, oli vielä uutta. Juuri idästä tosin tuli iso osa siitä huippumodernista tekniikasta, jolla tämäkin musiikki luotiin.

Monissa kappaleissa Vangelis yksinkertaisesti soveltaa yleisesti musiikissaan käyttämiä ideoita elokuvaan. ”Wait for Men” leijuva improvisaatio hitaan junnaavan rytmin ja pehmojazzmaisen sähköpianosointujen ympärillä on kuulunut hänen maneereihinsa Earthiltä (1973) asti, joten se sopii vahvistamaan noir-jazz-kulmaa. ”Rachel’s Songilla” Mary Hopkinin sanaton, alakuloisen valitusmainen laulu ja musiikin ”kosmisen luostarin” tekstuurit ovat albumin Heaven and Hell (1975) ”12 O’Clockin” säyseämpi sisko. Moni on huomauttanut jälkikäteen, kuinka sävellyksen lasimaisen eteerinen äänimaailma tuntuu ennakoivan Clannadin ja Enyan laulusoundia. Vangelista voi pitää innoittajana joillekin 80-luvun new age -musiikin muodoille ja osaa hänen myöhempää tuotantoaan osana sitä. Hänen musiikissaan on aina ollut osana myös häpeämättömän sentimentaalinen melodisuus ja häivähdys vanhanaikaista viihteellisyyttä.

Tätä puolta edustaa kursailemattoman romanttinen ”Love Theme”, intiimi jazzballadi sähköpianolle, syntetisaattoreille ja saksofonille. Viimeksi mainittu tulkitsee kappaleen yksinkertaisen, jazzahtavan melodian uneliaan kaiutetulla soundilla. Lähes ainoan todella akustisen soittimen tunteellinen ääni on toki tarkoitettu kuvaamaan elokuvan romanssijuonta, ainoaa toivonpisaraa sen synkässä maailmassa. Yhtä hyvin voisi silti kuvitella Kenny G:n töräyttelemässä serenadia kattohuoneiston parvekkeella. Kuitenkin ”Love Themelläkin” on esikuvansa: ”La singe bleu” Vangeliksen toisella klassisella soundtrackilla L’apocalyse des animaux (1973). Toisin kuin uuden ajan balladit, joissa harmonisuus menee kaiken edelle, ”Love Theme” myös rikkoo auvon hetkeksi syntetisaattorien riitasointuisella sointukululla, toki luultavasti ennen kaikkea elokuvakohtauksen vaatimusten vuoksi. Mielenkiintoista kyllä, sillekin harkittiin elokuvassa synkempää vaihtoehtoa, joka esiintyy levyllä nimellä ”Desolation Path”.

Kuullaan yhdellä raidalla perinteistä akustista pianoakin. Silti ”Memories of Green” heittää huomion luonnollisen ja keinotekoisen rajaan. Tempoltaan erittäin joustava ja melodioiltaan vähäeleinen pianofantasia sisältää hienoista nostalgiaa ja jazzmaisuutta nelisointuharmoniallaan. Se tuntuu vihjaavan enemmän kuin sanoo. Kuitenkin ”luonnollinen” akustinen sointi häilyy modulaatiosta ja kaiusta, ja sitä vastaan hankaa etäämmällä irtonainen, nopeampitempoinen synteettinen häly.

Musiikki toimii taustana kohtauksille, joissa uppoudutaan muistoihin ja samalla kyseenalaistetaan niiden, kuten myös niiden omistajan, aitous. Samoin se kuullaan elokuvan ainoassa kohtauksessa, jossa nähdään vehreää luontoa ja ”aito” eläin (elokuvan tulevaisuudessahan molemmat ovat harvinaisuuksia). Kappaleen nimen voisikin tulkita joko synesteettisesti ”vihreiksi muistoiksi” tai sitten ”muistoksi vihreydestä”, melankoliseksi nostalgiaksi menetettyä Maata kohtaan. Hyvän teorian torpedoi vain se, että kappaletta ei tehty Blade Runnerille vaan se on peräisin Vangeliksen studioalbumilta See You Later (1980). Tosin tuolla albumilla miestä vaivasivat poikkeuksellisen avoimesti eksistentiaalisen rasituksen ja uhkien kysymykset, joten ehkä taustalla oli jotain tuollaista ajattelua.

Kuvaava on, että juuri näitä sävellyksiä versioidessaan The New American Orchestra tuntuu olevan mukavuusalueellaan. ”Love Theme” saa sen käsittelyssä rummut ja ison orkesteriballadin käsittelyn, ”Blade Runner Bluesista” tulee synkkyydestä puhdistettu intiimi jazzballadi ja diegeettiseksi taustamusiikiksi tehty 30-luvun viihdepastissi ”One More Kiss, Dear” toistetaan ilman alkuperäisen ironista asennetta, mikä käytännössä vie tältä noir-perinteen alluusiolta olemassaolon oikeutuksen. Myös ”Memories of Green” kuulostaa menneiden aikojen vahvasti jousitetulta balladilta, josta elektroniikan poltergeist on manattu pois. Selvästi amerikkalaiset muusikot tunnistivat näissä Vangeliksen hyödyntämät elokuvamusiikin käytännöt ja genrekoodit ja sovittivat ne uudelleen sellaisiksi kuin perinteinen elokuvasäveltäjä olisi tehnyt edellisellä vuosikymmenellä. Tämä alleviivaa, kuinka ratkaisevasti vaikuttavat juuri Vangeliksen ääniratkaisut, sovitusten kekseliäisyys, tulkinnan pienet yksityiskohdat.

Vaikka Vangeliksen soundimaailma oli tuolloin omaperäinen ja Hollywoodissa lähes ennen kuulumatonta, voidaan tästä kaikesta kuitenkin nähdä, että musiikkia käytettiin elokuvassa paljolti vakiintuneiden kaavojen mukaisesti. Vangelis nostaa omalla tavallaan oikeissa kohdissa fedoraa kovaksi keitetyn dekkarin perinteelle tai luo eksoottisia vaikutelmia tavoilla, joilla aiemmat elokuvat ovat opettaneet katsojat tunnistamaan eksoottisen vierauden. Levyn sykähdyttävin raita ”Dr. Tyrell’s Death” osoittaa tämän parhaiten. Musiikki voisi kuvata eräänlaiseksi mustan messun musiikiksi, mikä sopii kohtaukseen, jossa tapahtuu käytännössä luojanmurha. ”Paholaisen intervallille” tritonukselle rakennettu sävellys käyttää kuoroa, symbaaleja, matalalla jytiseviä vaskisoundeja ja patarumpuja kuin jossain raamatullisessa eepoksessa, kun subliimin on aika nousta esiin kauhistuttavana tai palvottavana. Vangeliksen aavemaisesti värisevä kuoro ja tuulten lailla lepattavat syntetisaattoriviulut, staattisesta pohjasta puhumattakaan, pitävät kuitenkin muun albumin futuristisen linjan ja tekevät tutusta hermostuttavalla tavalla vieraankuuloista. Kuin replikantin, voisi sanoa.

Blade Runner käyttää siis Vangeliksen vuosien aikana hiomia tekniikoita ja soundeja aivan samalla tavalla kuin hänen Chariots of Fire -musiikkinsa. Tekniikat vain tulevat hänen kokeellisemmalta puoleltaan eikä materiaalissa ole samalla tavoin melodista keskipistettä. Hän soveltaa niitä kuitenkin valtavirran tieteiselokuvan ja kovaksikeitetyn trillerin tunnistamien käytäntöjen mukaisesti ja siten uudistaa ja virkistää niitä.

Elokuvan ristiriitainen vastaanotto Yhdysvalloissa ja soundtrack-julkaisun puuttuminen eivät estäneet Vangeliksen musiikkia tekemästä vaikutusta, ne vain hidastivat prosessia. Musiikki pääsi ehdolle sekä BAFTAsta että Golden Globesta, mutta ei voittanut kumpaakaan, joten se ei tunkeutunut suuren yleisön tietoisuuteen samalla tavalla kuin teki Chariots of Fire Oscar-voiton ja vahvan päämelodian voimin. Muusikot, kriitikot ja musiikkifanit arvostivat yleensä Blade Runneria enemmän ja sen vaikutus kuului pian elokuvissa. Sen tekstuureja jäljiteltiin Hollywoodissa, kun haluttiin ajanmukaisen futuristista äänikuvaa tulevaisuudenkuvauksiin. Muualla oltiin kursailemattomampia, ja esimerkiksi ”End Titles” kopioitiin sellaisenaan filippiiniläiseen ninjaelokuvaan Ninja’s Force (Ninjan voima, 1984).

Musiikki on sittemmin innoittanut lukuisia syntetisaattori- ja teknoartisteja. Sitä ja elokuvan dialogia on samplattu, kopioitu ja jäljitelty ties kuinka monella raidalla vuosien mittaan. Musiikista on tehty uusia versioita myös The New American Orchestran jälkeen, kaiken huippuna saksalaisen Edgar Rothermichin äärimmäisen uskollinen ja käsittämätön (muuten kuin kaupallisista syistä) uudelleenäänitys vuodelta 2019. Myös Hans Zimmer ja Benjamin Wallfisch tekivät parhaansa toistaakseen Vangeliksen syntikkasointeja ja yleistä tunnelmaa musiikissaan elokuvan myöhäiseen ja innottomaan jatko-osaan Blade Runner 2049 (2017).

Vangeliksen oma musiikki Blade Runner Trilogyn kolmannella levyllä noudattelee samoja kaavoja. Useimmissa kappaleissa samplataan välillä pitkiäkin pätkiä elokuvantekijöiden puheita enemmän tai vähemmän elokuvan teemojen, kuten muistojen ja urbaanin vieraantuneisuuden, tienoilta. Paikoin ne tuntuvat korvaavan musiikillista sisältöä. Hallitseva tyyli ja soundimaailma heijastavat kuitenkin uuden vuosikymmenen kehitystä: jumputtavat rytmit, samplattu tai synteettinen puhallinjazzsoundi ja Vangeliksen myöhempien aikojen heikompien töiden tietty tyhjyys hallitsevat monia raitoja. Osin tämän albumin monikulttuurinen samplailu kärsii nyt tuttuudesta, kun Vangelis käyttää paljon samoja keinoja ja osin samoja äänikirjastoja kuin kaikki muutkin elektroniset artistit ympäri maailman.

Ilman kuvaa musiikki saa toimia vapaammin. Sisältö ei silti ole aina vapauden tasalla, mutta esimerkiksi ”Sweet Solitude” päästää alkuperäisessä musiikissa olleen latentin jazzballadin valloilleen aivan nätisti. Paikoin musiikki viittaa suoraan alkuperäiseen materiaaliin. Esimerkiksi ”Perfume Exotico” ja ”Spotkanie z matka” ovat käytännössä kaksi uutta versiota ”Rachel’s Songista”. Toisaalta ”Piano in an Empty Room” vain myötäilee vaikuttavan haikeasti samoja tunnelmia kuin mihin ”Memories of Greeniä” käytettiin.

Kokonaisuuden ongelmaksi nousee lähinnä tylsyys ja jonkinlainen turhuus. Vangeliksen vuoden 1982 musiikillinen näkemys 2000-luvusta oli liudentunut osaksi aidon 2000-luvun äänimaisemaa. Vuoden 2007 musiikki enemmän toistaa sitä synteettistä, eri kulttuureja samplaavaa ja aitoudesta piittaamatta hybridisoivaa asennetta, jota alkuperäinen elokuva ja sen musiikki olivat ennustaneet. Tässä musiikissa se tulevaisuus näyttää saapuneen. Se tuntuu joskus vain toistavan ulkoisia rakenteita saavuttamatta sen tunnelmaa ja kiehtovuutta. Sellaisena se on kuin kirjan alkuperäinen ajatus replikantista: ulkoisesti virheetön kopio, mutta pohjimmiltaan ontto ja kykenemätön todelliseen myötätuntoon tai arvokkuuteen. Valitettavasti sellaisen musiikin jättämät muistot todella tuntuvat katoavan kuin kyyneleet sateeseen.


Tämäkään teksti ei syntynyt tyhjiössä. Lisää Vangeliksen musiikin syntyprosessista ja käytöstä itse elokuvassa:

Björn, Sami. ”Kaikuja tulevaisuudesta: Musiikin funktiot Ridley Scottin elokuvassa Blade Runner”. Helsingin yliopisto, 2013.

Hannan, Michael & Carey, Melissa. ”Ambient Soundscapes in Blade Runner”, teoksessa Off the Planet: Music, Sound and Science Fiction Cinema, toimittanut Philip Hayward. John Libbey Publishing, 2004. S. 149 – 164.

”Vangelis’ Blade Runner film score”.

Anssi Tikanmäen Maisemakuvat

Anssi Tikanmäestä (1955 – 2024) voisi mainita, että hän oli kosketinsoittaja ja keskeinen sovittaja Juice Leskisen Grand Slamissa kautta 80-luvun, että hän sävelsi musiikin tusinaan Kaurismäen veljesten elokuvista tai että hän oli pitkään luottomies orkesterisovituksia levyilleen kaipaaville artisteille. Mutta pintaan nousee aina se, mitä hän teki ennen tätä kaikkea: hänen ensimmäinen albuminsa Maisemakuvia Suomesta (1981). Hämmästyttävää on, että kyseinen albumi oli pohjimmiltaan instrumentaalinen orkesteriteos jossain taide- ja viihdemusiikin välimaastossa. Se myi lopulta kultaa (joskin vasta vuonna 2017), ja sitä ennen sen sävellykset löysivät tiensä Suomen musiikkia ja suomalaisuutta käsitteleviin ohjelmiin ja oppikirjoihin, suomalaisten sydämistä puhumattakaan. Mikä tässä hyvin aikaa kestäneessä musiikissa kommunikoi silloin ja nyt jollakin perisuomalaisella taajuudella?

Orkesterisarjasta vaikka puhutaankin, useimmissa albumin kahdeksasta kappaleesta on pohjalla rumpujen, basson, kitaroiden ja Tikanmäen kosketinsoittimien bändi, joiden ympärille sinfoniaorkesteri asettuu. Sävellykset ovat sinfonisen runoelmien tapaan ohjelmallisia kuvauksia, joille Tikanmäki antaa selkeän sisällön levyn sisäpussiin / CD-vihkoon painetuissa teksteissä. Sävellykset ovat enimmäkseen melodisesti hyvin laulettavia ja noudattavat selkeää ABABCAB-kaavaa kuin säkeistöpohjaiset laulut. Musiikki oli julkaisuaikanaan helposti omaksuttavaa ja tutunkuuloista suurellekin yleisölle.

Silti tällainen populaarin ja taidemusiikin eleitä yhdistelevä hybridi muistuttaa kiistämättä tuolloin ehdottoman epäsuosittua progressiivista rockia. Suuri yleisö ei moisesta liikahtanut, mutta niitä muutamia, jotka vielä kehtasivat julkisesti tunnustaa progesta pitävänsä, mahtoi elähdyttää albumin ilmestyminen mustan joutsenen tavoin uuden aallon hallitsemalle musiikkitaivaalle. Progen tunnusmerkkejä albumilla onkin heti ”Lapin tunturien” määrätietoisista kosketinrytmeistä ja hitaamman fanfaarimaisista jaksoista alkaen. Varsinkin kappaleen ”Kesäranta Etelä-Saimaalla” sähköpianon kuplivat murtosoinnut ja sähkökitaran 3-1-rytmijaossa pompahteleva, volyymipedaalilla viulumaisesti soitettu melodia voisi kuvitella soitetun herrojen Banks ja Hackett sormilla.

Taitavan soiton ja yksityiskohtaisen orkestroinnin alla on kuitenkin suomalaisromanttinen ja viihteellinen ydin. Näin heti alkaen ”Lapin tunturien” saksofonimelodiasta, joka tosin poukkoilee kuin tunturien profiili. Sävellysten ohjelmallinen sisältö käsittelee Suomen luontoa, mikä on suomalaisessa musiikissa niin tuttua kauraa, että vastasyntynyt varsakin tuntee sen maistamatta, ja vetoaa suoraan yleisöön. Varsinkin kun musiikilliset keinot ovat perinteisiä. ”Aamu lakeuksilla”, albumin rakastetuin ja yksinkertaisin sävellys, luo tehokkaasti maisemakuvan utuisesta Pohjanmaasta korkeiden jousten teräksisen suhisevalla urkupisteellä, tutulla orkesterimusiikin keinolla, jota viimeksi Einojuhani Rautavaara käytti Cantus Arcticuksessaan (1972) muutama vuosi ennen kuin Tikanmäki aloitti sävellystyönsä. Melodisen mollin, toistuvien pienten sekuntien ja kolmijakoisen rytmin yhdistelmä saa melodian kuulostamaan haikean kansanomaiselta, ja sen orkesteriavusteiset paisutukset tuovat mieleen romanttiset säveltäjät Jean Sibeliuksesta alkaen. Lisää romantiikan keinoja kuullaan tämän ja ”Kesärannan” säestyksessä sekstin alalla liikkuvien murtosointujen, viuluoktaavien ja korkealle tuplattujen huilumelodioiden muodossa. Hyvin paljon näillä keinoilla oli Myrskyluodon Maijan (1976) tunnussävelmä vähän aiemmin tanssahdellut suomalaisten sydämiin ja sen säveltäjä Lasse Mårtenson iloisesti pankkiin.

Sävellyksellisestä kunnianhimostaan huolimatta Maisemakuvia Suomesta ei ollut tyylillisesti radikaali vaan se käytti luovasti suuren yleisön tuntemia ja ymmärtämiä koodeja manatakseen esiin tunteen myyttisestä suomalaisuudesta. Jopa se selvin rockin häiriötekijä, Peter Lerchen muikean laulava särökitarasoundi, oli jo kotoutunut osaksi iskelmän valtavirtaa, varsinkin paksujen jousien sädekehällä pehmustettuna, kuten se tässä yleensä soi. Keskeisenä sooloinstrumenttina se lietsoo nostalgian liekkejä useimmilla sävellyksillä.

Raskaan romantiikan lisäksi Tikanmäki käyttää muitakin tuttuja kansanomaisia ja viihteellisiä keinoja loihtiakseen paikallisväriä. Haitari ja kevyen letkeä rytmi vievät ”Savolaiseen metsään”. ”Tuusulan moottoritie” vaihtelee erilaisia 70-luvun lopun muodikkaita rytmejä sambasta reggaehen puhallinsooloilla maustetussa viihdejazzsävellyksessä, jonka sovituksessa kaikuvat Henry Mancinin elokuvamusiikin pasuunaglissandot ja torviriffit. Käyttämällä tässä albumin kansainvälisimpiä viihdetyylejä ja hiotun sofistikoituneimpia sovituksia kuvaamaan Ruuhka-Suomea Tikanmäki esittää ambivalentin kuvan Suomen nykymenosta: kaikki on liiankin menevää ja tyyliteltyä. Sivistys ja luonto, muutos ja historia asettuvat kohtaavat muuallakin maisemakuvissa. Ne eivät ole vain toteavia vaan myös poleemisia.

Monissa kappaleissa C-osa muodostaa tunnelmallisesti jyrkän vastakohdan muulle sävellykselle, vaikka pitää juurensa samassa mullassa. Siinä piilee usein kappaleen sävellyksellinen syvyys, sen ratkaiseva koukku. Näin esimerkiksi ”Valkeakosken tehtaanpiiput” piiputtaa A- ja B-osissa kitaran ja syntetisaattorin huolettomalla yhteispelillä leikkisän rentoa melodista groovea, kun taas jähmeämpi C-osa synkistelee basso-ostinatolla ja sopivan itkuisten puhaltimien vuoroin viemällä mollimelodialla, jolla on kuitenkin samanlainen rytminen profiili. Nyt luonto ja ihminen asettuvat vastakkain. Tekstit näyttävät juhlivan myyttiä suomalaisten erityisesti luontosuhteesta, mutta tässä ne paljastavat, että suhde voi tarkoittaa pelkästään erityistä tehokkuutta luonnon hyväksikäytössä.

Kokonaisuutena orkesterisarja henkii rakennemuutoksen aikaa, sitä uutuudensokkia, juurettomuuden tuntua ja epävarmuutta, joka syntyi Suomen kaupungistuessa myöhään mutta nopeasti ja väen siirtyessä maaseudulta keskuksiin tai Ruotsiin. Samaa kuultiin myös iskelmäpuolella Mikko Alatalon Lauluja siirtomaasuomesta –levytrilogialla (1978 – 82). Varmasti tämä ankkuroituminen hyvin suomalaiseen ja tuolloin elävänä koettuun ilmiöön sai musiikin resonoimaan vahvasti niiden aivoissa, jotka lukivat levyn tekstejä tai kuulivat ne Oiva Lohtanderin lukemana televisioesityksessä (josta lisää alla).

Vahvimmin Tikanmäki polemisoi muutosta albumin päätöskappaleella ”Muuttuva maaseutu”. Kiihkeä fuusiokomppi ja huilumelodia, joka koostuu sarjasta laskevia, puolisävelaskeleen ”huokailueleitä”, kuvaavat hänen synnyinkaupunkinsa Haapajärven nopeaa urbanisoitumista. ”Ihmiset vieraantuvat ja hermostuvat”, on Tikanmäen tuomio, ja se kuuluu flyygelin, jousien ja vetopasuunoiden kromaattisina ja rytmisesti kulmikkaina sointuiskuina järkähtämätöntä urkupistettä vasten. Toivonlähteenä vilkkuu betonilaatikoiden takaa lapsuuden maalaismaisema ja sen edustama ”aito” elämänmuoto jälleen kansallisromanttisena huilumelodiana, täynnä viattoman puhtaita kvinttejä ja isoja terssejä iloisessa duurikeinussa. Mutta tämä idyllinen staasi ei kestä, ja urbaani syke palaa entistä kauhistuttavampana. Huomionarvoista on, että sointukulut eivät vie minkäänlaiseen kunnolliseen lopukkeeseen, vaan muutokset tapahtuvat hyppäyksillä sävellajista toiseen. Minkäänlaista ratkaisua ei epämääräisestä harmoniasta muotoudu vaan rytmi vie eteenpäin ja soitinnus kasvaa räikeämmäksi ja tiheämmäksi, kunnes kaikki hajoaa hornamaiseen kakofoniaan. Edistys puksuttaa eteenpäin kuin juna helvettiin, saattaa olla Tikanmäen sanoma, mutta joka tapauksessa musiikki jättää suomalaisen elämäntavan kohtalon ratkaisemattomaksi. Samalla se panee musiikille muistettavan pisteen i:n päälle.

Kyllä albumin suosion ymmärtää. Musiikki oli esitelty yleisölle jo keväällä 1981 Yleisradion Tuubi-musiikkiohjelmassa esitettynä konserttitaltiointina vuodelta 1980. Kahden televisiokanavan aikakautena esitys takasi musiikille huiman huomion. Juuri se huomio toi Tikanmäelle levytyssopimuksen. Albumin menestys oli myös monen hyvän sattuman summa siinä missä taidokkaiden sävellysten ja toteutuksen.

Menestys johtaa lopulta jatko-osiin myös musiikissa. Vuonna 2002 Tikanmäki toi maisemakuvansa ensimmäistä kertaa vuoden 1980 jälkeen elävänä lavoille uuden Anssi Tikanmäki Orchestransa tulkitsemana. Sama kokoonpano, johon kuuluivat myös Tikanmäen pojat, ja studiomuusikot levyttivät sitten vielä kaksi uutta Maisemakuvien sarjaa, Tuntematon maa (2006) ja H2O.fi (2009). Monien jatko-osien tapaan ne toistivat menestysreseptiä suuremmin, raskaammin ja näyttävämmin, mutta ilman samaa tuoreutta.

Tuntematon maa ainakin soi paikoin uuden vuosituhannen raskaudella. Tuplabassorummut ja kitarariffit alleviivaavat ”Turjanlinnan” voitonjanoisia fanfaareita, ja särökitaran voimasoinnut muodostavat folkmetallimaisen mahtipontiset puitteet kansanomaisen puhallinmelodian herkkyydelle. Toisaalta kyse ei ole niinkään vastakohtien fuusiosta, sillä rockin raskaimmista olonmuodoista oli tullut 2000-luvun alkuun mennessä käytännössä uutta kansanmusiikkia, tai ainakin niitä julistettiin kovasti raskasmielisen suomalaisen sielun ääneksi. Näin varsinkin vuonna 2006, kun niiden avulla saavutettiin mahdottomana pidetty unelma eli voitto Euroviisuissa. Tosin joidenkin mielestä sekin oli väärin voitettu.

Otsikko Tuntematon maa ei viitanne vain näiden uusien maisemakuvien vielä tutkimattomiin luonnonkohteisiin vaan enemmän 2000-luvun Suomen elämäntapoihin ja ilmiöihin. Tikanmäki suhtautuu niihin teksteissään paikoin lempeän kujeilevasti, mutta pohjimmiltaan todella kuin johonkin vieraaseen. Sen huomaa heti, kun ”Havukka-ahon” huilujen, haitarin ja jousien kaihoisa mollimelodia puhkeaa puhaltimien tasatahdissa tööttäämäksi upeaksi juhlateemaksi. Huovislainen Havukka-aho luonnon povessa, kaukana urbaaneista kotkotuksista edustaa sitä ainoaa todellista, myyttistä suomalaisuutta. Neljännesvuosisadassa ensimmäisten Maisemakuvien jälkeen oli ehtinyt kasvaa uusi sukupolvi, josta iso osa ei ollut koskaan edes nähnyt luonnossa Tikanmäen maalaismaisemaa, mutta kirjoitustensa perusteella mies selvästi piti kiinni uskonkappaleesta, että vain pikkutupaan maaseudulla jokainen suomalainen salaa sydämessään halusi ja vain siellä sielulleen tyydytyksen sai.

Sävellyksissä korostuukin juuri tyylillinen vastakkainasettelu. Moderni synteettinen sointi ja väliosan funkahtava rockaskellus laminoi haikeaa sävelmaailmaa ”Jyllin mamman maailmassa” kuin mummon uuden rivitaloasunnon modernit mutta vieraat mukavuudet ja televisiossa seuraa pitävät Kauniit ja rohkeat. ”Järvenpään aseman” ylvään suurisointisen progemenon keskellä fokus pysähtyy hetkeksi näyttelijä Regina Linnanheimon (1915 – 1995) hautaan maalaismaiseman äärellä, kun oboe ja jousisatsi matkivat hetken Linnanheimon 40- ja 50-luvuilla tähdittämien suomalaisten studioelokuvien musiikin sointimaailmaa. Ja Beethovenin yleiseurooppalaisiksi omittujen sävelten kaiku helähtää ilkikurisesti ”Pentinkulman peltojen” keskellä piikittelemässä EU-byrokratiaa, jonka kanssa ylpeä ja omavarainen talonpoika tuskailee saadakseen tukensa, jota ilman ei enää olisi ylpeä ja omavarainen.

Tässäkään Tikanmäki ei nirsoile uusien vaikutteiden käytössä: ”Pentinkulman” haitareiden ja rockryhmän pohjalla morsettaa hiljainen syntikkabiitti, luultavasti viittauksena peltoja kyttääviin satelliitteihin. ”Nokia” taas kääntää elektronisen biitin perinteiseksi rockiksi: se alkaa Nokia-matkapuhelimien soittamalla tunnusäänellä, minkä jälkeen bändi ja orkesteri lähtevät soittamaan ja laajentamaan siitä maanista rockversiota. Tämä on moninkertaisen huvittavaa käänteistekniikkaa, sillä ”Nokia Tune” on alun perin katkelma espanjalaisen Francisco Tárregan kitarasävellyksestä ”Gran vals”. Akustinen muuttuu elektroniseksi ja siitä sähköiseksi rockiksi. Tikanmäen musiikissa on tällainen jälkimoderni musiikillisten viittausten, assosiaatioiden ja anakronististen yhdistelmien pohjavire. ”Nokiaa” taustoittava teksti itse on 2000-luvun ajankuvaa, joka nyt on huvittavastikin yhtä lailla menneisyyttä kuin sen kuvaus Nokian historiasta: se oli vielä aikaa, kun Suomi oli Nokia-kansakunta ja näki itsensä digitalisaation ja tietotekniikan kärkimaana. Sekin kunnia on kadonnut. Osin Nokiankin ansiosta monikanavaisemmaksi muuttuneessa mediamaisemassa albumi ei vaikuttanut yhtä voimakkaasti, vaikka sen musiikki oli yksinkertaisemmin saatavilla kuin ensimmäisten Maisemakuvien aikaan.

H2O.fi poikkeaa pirteästi hieman kevyempään ja orkesterimaisempaan suuntaan. Keveyttä tuo ehkä sekin, että nyt Suomen historiaa ja maisemia katsellaan veden kautta. Vettä kun Suomessa ja suomalaisissa riittää. Ote on myös usein aiempaa leikkisämpi tai historiallisempi. ”Borgå” alkaa ylikirkkaasti orkestroidulla duurivalssilla, kuin ruotsalaisella juhlasävelmällä, joka vuorottelee ja muuttuu tummemman B-melodian variaatioiden kanssa. Kuitenkin Sami Kuoppamäen tukeva ja kekseliäs rummutus pysyy tasaisesti pohjalla, vaikka se samalla polveilee erilaisiin koristeellisiin suuntiin. Siinä on helppo kuvitella joen virta maiseman ja ajan läpi. ”Imatrankoski” kuvaa veden liikettä perinteisin keinoin: se soljuu vapaana pianon kimmeltävissä murtosoinnuissa ja pyörittää jyräävän rockibiitin turbiineja. Mahtipontisen eleginen kitarasoolo lopussa lienee valitus luonnon puolesta tai ajatus sen ja ihmisen yhteydestä veden kautta.

Albumilla on muitakin suurellisia melodiahetkiä, jotka muistuttavat perinteisempää sinfonista rockia. ”Koljonvirta” varsinkin soi komeasti kujeilevan kansanomaisesti ja sitten kertauksena mahtipontisena marssina, jonka kuninkaallisen suurellisuuden alla kajastaa syntikkatehosteilla luotu tavalliseen kansan kohdistuva sodan karmeus, jonka kautta hallitsijat ovat lunastaneet – ja pyrkivät yhä lunastamaan – kunniansa ja paikkansa historiankirjoissa. Tulee mieleen, että kappaleen äänisuunnittelussa ja dramatiikassa kuuluu myös Tikanmäen kokemus elokuvasäveltäjänä. Suomessa vain ei juuri tehdä periodielokuvaa, johon tällainen leveäteräisellä miekalla sivaltava musiikki sopisi.

Jos näissä kappaleissa etäännytäänkin ajassa suomalaisesta ilmaisusta jonkin verran länteen tai itään, muualla Tikanmäki hakee inspiraatiota maakuntalauluista. Hänen ”Kymmenen virran maansa” soi kyllä paljon ankeampana kuin Oskar Merikannon sävellys, mutta melodia tuntuu noudattelevan sekin A. V. Koskimiehen tekstiä ainakin kertosäkeen kohdalla. Rajat siirtyvät, mutta vesi pysyy ja musiikki muuttaa sen tavalla suuntaa ja olomuotoaan.

Albumin huippu tulee lopussa kosketinsoittaja Eljäs Tikanmäen säveltämänä ”Vrouw Mariana”, jossa sukelletaan vuonna 1771 uponneen laivan hylylle ja sen historiaan. Musiikki kelluu sameana urkujen, saksofonin improvisaatioiden ja syntetisaattorin modaalisten pyörteiden johtamana ambient-tuumailuna, jonka keskiosassa keskeyttää ratkiriemukkaasti räikeä teknorock muoviset syntikkafanfaarit bassorumpujen jytkeen päällä hoilaten. Tämän lienee tarkoitus kuvata ruotsinlaivojen merenpäällistä menoa, mutta musiikki antaa kyllä laivojen musiikkitarjonnasta liian hyvän kuvan. Sävellys on kuitenkin hieno ja erilainen huipennus maisemakuville, jotka sentään alkoivat sibeliaanis-viihteellisissä orkesterimaisemissa. Nyt ollaan aidosti tuntemattomalla maalla – tai ei oikeastaan maalla lainkaan. Vetisen äänikentän haihtuessa voi kuvitella tekstin inhimillistämän laivanhylyn köllöttävän ihan tyytyväisenä kohtumaisessa rauhassaan kaukana maanisesti laukkaavasta nykyajasta ja monin eri tavoin päihtyneiden massojen kiihkosta. Tämä jos mikä sopii suomalaiseen mielenmaisemaan. Monelle se varmasti kelpaisi.

Pete Sinfield: Still (1973)

Peter Sinfield (1943 – 2024) ei ollut sellainen karismaattinen laulaja, mestari-instrumentalisti tai lahjakas säveltäjä, joita progressiivisen rockin fanikunta yleensä palvoo. Silti hänen kuolemansa koettiin progepiireissä suurena menetyksenä. Tämä englantilainen koulupudokas, itseoppinut runoilija ja entinen tietokoneohjelmoija näet oli yksi brittiläisen progressiivisen rockin tunnetuimmista sanoittajista. Hänen maineensa perustuu lähinnä hänen vuosiinsa King Crimsonin ensimmäisissä kokoonpanoissa. Sinfield keksi yhtyeelle sen ”paholaismaisen” nimen ja kirjoitti fantasian sävyttämät mutta ajanhenkeen sattuvat ja värikkäät sanoitukset esikoisalbumille In the Court of the Crimson King (1969), josta tuli progressiivisen rockin peruskivi. Seuraavilla albumeilla yhtyeen luova ydin kutistui hänen ja kitaristi Robert Frippin ympärille. Fripp vastasi musiikista, mutta sanat ja konseptit olivat Sinfieldin käsialaa, kuten myös pitkälti albumien kuvamaailma. Konserteissa Sinfield vastasi valaistuksesta ja muokkasi soittimien ääniä VCS3-syntetisaattorilla.

Levyjen myötä Sinfieldin terävän runollinen ilmaisu kehittyi symbolistisemmaksi, röyhelöisemmäksi ja paikoin suorastaan toivottoman kukkaiseksi. Sanojen ja musiikin transsendentaalisten mutta hyvin erilaisten visioiden välinen ristiriita kasvoi, kunnes Fripp lopulta sanoi yhteistyösopimuksen irti vuonna 1972. Pettynyt Sinfield siirtyi kätilöimään Roxy Musicin esikoislevyn ja avustamaan Emerson, Lake & Palmeria sanoitusten kanssa. Seuraavien viiden vuoden aikana osin hänen kynästään syntyi ELP:lle kaikkea karnevalistisen ja värikkään kuvakielen täyttämistä fantasiatarinoista (”Karn Evil 9”, ”Pirates”) käsittämättömän naurettavaan munarockiin (”Taste of My Love”). Hän myös tuotti yhtyeen perustaman Manticore-levymerkin kautta Italian progesuuruuden Premiata Forneria Marconin kaksi englanninkielistä levyä ja kirjoitti niille itsensä näköiset sanat, jotka eivät juuri alkuperäisiä muistuttaneet.

Saksalaisen taiteilijan Sulamith Wülfingin (1901 – 1989) maalaus Iso ystävä. Sinfield ihastui kuvan yhdistelmään viattomasta lapsesta ja näennäisen pelottavasta mutta ilmeisen kiltistä hirviöstä. Hän sai kinuttua sen levynsä kanteen, koska Wülfing piti levyn sanoituksista. Ehkä Sinfieldin tyyli vetosi häneen, koska hän kuulemma maalasi henkiolentoja vilisevät kuvansa näkemänsä pohjalta. Kuvat innoittivat monien muidenkin hippikauden muusikoiden kansikuvitusta.

Siinä sivussa Manticore julkaisi myös Sinfieldin sooloalbumin Still (1973). Varsinaisesti valtaosa albumin ensimmäisestä puoliskosta syntyi Sinfieldin naapureistaan kokoaman bändin sävellys- ja soittoavustuksella. Vanhat kaverit King Crimsonista, basisti Boz Burrell, rumpali Ian Wallace ja saksofonisti Mel Collins, sekä yhtyeen tuolloinen basisti John Wetton auttoivat myös suuresti. Collins varsinkin vastasi albumin puhallinsovituksista. Albumille päätyi jopa ilmava versio Ian McDonaldin ”Under the Skysta”, jonka Crimsonin edeltäjä Giles, Giles & Fripp oli demonnut. Silti Stillin voi katsoa näyttävän, millainen oli Peter Sinfieldin oma musiikillinen visio.

The sea goat casts Aquarian runes through beads of mirrored tears,
Suave pirates words of apricot crawl out of your veneer
Anoint your eyes with Midas’ oil and make it still appear
Alladin’s lamp is glowing bright transmuting panacea;
To fill your souls with sugared holes.

Se visio tulee selvimmin ja henkilökohtaisimmin esiin heti alussa kappaleessa ”Song of the Sea Goat”, eikä se juuri muistuta rockia. Antonio Vivaldin luuttukonsertosta lainatuista teemoista on kyhätty staattinen taidelaulu Sinfieldin hennolle äänelle ja pehmeän haltioituneelle ilmaisulle, jonka värisevistä ja lispaavista maneereista ei voi olla varma, matkivatko vai parodioivatko ne vanhemman englantilaisen salonkimusiikin yläluokkaista ääntämystä. Unenomaisen musiikin muodostavat syntetisaattorin aallot, Collinsin huilujen pilvet ja taas yhden Crimson-klikkiläisen Keith Tippetin elegantisti helmeilevä piano. Ja sanoissa tarujen merivuohi, Pan-jumalan ilmentymä, ja tässä myös Sinfieldin avatar, laukoo puoliksi aforistisia, puoliksi höpönlöpöisiä iskulauseita sotaa, valtiovaltaa ja kaupallisuutta vastaan, joskin niitä hädin tuskin tunnistaa sellaisiksi koukeroisten kielikuvien ja symboliikan kotilomassojen alta. Sinfield seuraa romanttista myyttiä runoilijasta näkijänä, joka transsendentaalisen kielen avulla paljastaa totuuden materialistisen maailman takana ja muuttaa sen. Kieli yrittää kohottaa tavallisen fantastiseksi, kätkeä merkityksen surrealismiin ja siten pakottaa kuulijan tajunnan laajenemaan – tai ainakin tuollainen todellisen tai kuvitellun salamerkityksen purkaminen oli osa sanoitusten viehätystä.

Laulu on kuviteltu jatkona King Crimsonin Islandin (1971) eeppiselle nimikappaleelle: molempia yhdistää meriteema, levollinen tunnelma, hohtava tekstuuri ja loppua kohti kosketinsoittimien ja hiljaisen rummutuksen luoma kohotus. ”Song of the Sea Goat” vain ei saa näistä aineksista irti läheskään yhtä monumentaalista maininkia kuin ”Islands”. Siinä missä ”Islands” kimmelsi aamunkoittoa, ”Song of the Sea Goat” hohtaa iltaruskossa, rivien välissä Sinfieldin jäähyväisten jättönä elämälleen Crimsonissa. Siinä on myös sellaista epävarmuutta ja pettymystä, jollaista ”Islands” ei tuntenut. Se on nätti mutta myös hieman veltto luomus, joka voi muistuttaa turhan läheisesti jonkin brittiläisen sketsisarjan parodiaa taidelaulusta.

Unbuttoned times when two laid down as one
Eyes on eyes where catherine wheels spun.
Now every stale day is a haywire highway
Alone, so alone.

Stillin jatkuessa tajuaa, että Sinfieldin perustavanlaatuinen innoite olivat tosiaan Bob Dylanin ja Donovanin kaltaiset runolaulajat, sillä pohjimmiltaan monet näistä kappaleista toimisivat puoliksi puhuttuina kertomuksina akustisen kitaran säestyksellä. Jo hänen alkuperäinen hahmotelmansa ”The Court of the Crimson Kingistä” vastasi mallia mies, kitara ja honotus. Nyt kun hitaan sentimentaalisessa rakkauslaulussa ”A House of Hopes and Dreams” kitaran ja äänen ympärille rakentuu suurellinen ja yllättävän dynaaminen bändisäestys, mieleen nousevat Chris De Burghin uran alkuvaiheet pitkiä moraalisatuja henkäilevänä taiderocktrubaduurina. Sinfield vain kuulostaa teennäisemmältä ja impressionistisemmalta yksioikoisen sentimentaalisen tarinaniskijän sijaan. Vahvan äänen puutteessa hän joutuu toppamaan hentoista ilmaisuaan puhelaululla, vaudeville-maneereilla ja kaiulla.

Sinfieldin tislauksen jäljiltä jää King Crimsonista Stillin pannun pohjalle lähinnä pastoraalinen fantastisuus ja kielellinen nokkeluus. Tehdäkseen pesäeroa nimeämäänsä yhtyeeseen hän käyttää orkesterimaisen täytteen luomiseen mellotronin sijaan urkuja ja Freeman String Symphonizeria, yhtä ensimmäisistä jousisektiota matkivista viulukoneista. Mellotronin nauhoihin verrattuna se tuottaa ainakin tällä levyllä paljon ohuemman ja staattisemman äänivaikutelman. Ero toimii vertauskuvana myös itse musiikille.

Whilst now my toast is the crossroads post,
I hear just out of sight,
That the Black Pick’s found his Chaldean lamp
After years in a concentration camp.
But I fear he’s still out on the ice
With his bagpipe mouth and his cup of crimson speiss.

Silti Sinfield vetää yhä köyttä Karmiininpunaisen kuninkaan kanssa varsinkin kappaleella ”Envelopes of Yesterday”. ”How Do You Sleep?” kysyi John Lennon Paul McCartneylta, ”You Don’t Move Me” kähisi Keith Richards Mick Jaggerille. Sinfield ripittää Robert Frippiä paljon pidemmin ja värikkäimmin sanankääntein, mutta viesti on yhtä myrkyllinen. Hitaan tummasävyinen ja hyvin sovitettu rock kaartaa kappaleen pituudesta huolimatta karmiininpunaiselta kaistalta lähemmäs tien keskiviivaa, kuin hylätäkseen Frippin ”arseenikupin”, jollaiseksi vuoden 1969 Crimsonin toveruuden malja on hapottunut.

Ja silti kappaleen keskellä musiikkiin aukenee mustanpuhuva aro englannintorven surumieliselle iltasoitolle aivan kuten se aukeni klarinetille Crimsonin pakahduttavan klassikon ”Epitaph” osiossa ”March for No Reason”. Albumin kitkerin tunnelmointi jää toki paljon esikuvasta, mutta sen voi hyväksyä, kun tekstissä on kuitenkin pelissä vain kahden miehen kiista rockunelman raunioilla, ei sentään koko ihmiskunnan kohtalonhetki. Joskin Sinfieldille kyse on noiden samojen 60-luvun yhteisöllisyyden ja toiveikkaiden unelmien tuhosta kuin ”Epitaphissa”, sekä myös kolaus hänen omalle kuvitellulle asemalleen näkijärunoilijana. Sinfieldin katkera ennustus kuninkaan kuolemasta (”jet-edged envelopes”) ei myöskään toteutunut. ”Envelopes of Yesterdayn” dynaamiseen jykevyyteen vaikuttaa paljon John Wettonin säröbasso, joka samaan aikaan jytisytti myös viereisen studion seiniä Larks’ Tongues in Aspicin sessioissa.

Don’t serve me ”BOILA BAGGA DINNA”
When I’ve shown you what I eat is me
And I’m a weird organic diner life is finer
Eating naturally.

Stillin musiikkiaines on keveää, mutta omalla tavallaan nättiä. Keveys käy sietämättömäksi vain pari kertaa. Brian Colen kantristillikka ”Will It Be Youssa” yrittää siirtää englantilaisen runosnobin preerialle, ja Sinfield itsekin myönsi, että ”Wholefood Boogie” olisi pitänyt jättää tekemättä. Boogie ei Sinfieldiltä luonnistu, mutta merkillepantavaa kappaleen tekstissä on, kuinka hän paitsi solvaa teollista ruokatuotantoa (kuten Crimsonin singlellä ”Cat Food”), myös ironisoi omaa hurahtamistaan makrobioottiseen ruokavalioon. Sinfieldin sanojen ironian sävyttämä yhteiskuntakritiikki on jäänyt usein vaikeaselkoisten viitteiden ja kukkivan kielen pimentoon, mikä on pönkittänyt käsitystä progressiivisen rockin sanoista huumorittomana ja elämälle vieraana keijuiluna. Kuten tässä, mies osasi olla myös karkea ja suorasukainen.

In Soho stained waiters bang dustbins around,
Commissionaires yawn into tweed,
As empty and echo hose yesterday down
The night people slide inbetween.

Albumin suosikiksi on usein yksilöity ”The Night People”, jossa Crimson-kamut auttavat luomaan hieman entisen bändinsä tyyppistä jazzahtavaa rockia. Puhallinsektion tukemat eritempoiset A- ja B-osat eivät itselleni ole erityisen ansioituneita eikä Collinsin huudatuksen kannustama loppurevittelykään nosta kierroksia kauheasti. Esikuvan harmoninen särmä puuttuu. Sen sijaan pinnallinen jazztunnelma kuvaa Lontoon yöelämän turmellusta ja henkistä tyhjyyttä samalla tavoin kuin jazzia käytettiin urbaanin elämän kuvauksessa elokuvissa 70-luvulle asti. Kaupunkihelvetin kuvaus on jatkoa Crimsonin ”Pictures of a Citylle”. Listamainen, erilaisia arkkityyppisiä hahmoja vyöryttävä muoto taas on tuttu ”Court of the Crimson Kingistä” ja ”In the Wake of Poseidonista”: varsinkin jälkimmäisen tapaan säeparin ensimmäinen säe kuvaa pitkällisesti henkilön, jälkimmäinen tämän tekemisen, minkä jälkeen seuraava pari tiivistää ilmaisua sijoittamalla tekemisen jo ensimmäiseen säkeeseen ja vahvistamalla sitä toisessa. Se, mikä puuttuu, on välähdyksenomainen kiteytys lopussa, joka yhtäkkiä antoi surrealistisellekin kuvavirralle yllättävän merkityksen. Nyt jäljellä jää vain tyhjyyden ja vaihtoehdottomuuden kuvaus entistä virtuoosimaisemmalla kielellä. Ehkä onton barokkimainen toteavuus on kuitenkin juuri sitä, mitä tilanne vaatii.

Still I wonder why I wonder why I’m here
All my words just the shaft of my flail
As I race o’er this beautiful sphere
Like a dog who his chasing his . . .
Tailors and tinkers, princes and Incas,
Sailors and sinkers, before me and like me . . .

Sinfieldin maneerit kiteytyvät parhaiten lievän itseironisella nimikappaleella. Staattisissa A-osissa hän laulamisen sijaan hän yrittää puhemuodossa kuvitella itsensä toisen lajin asemaan ja esittää epäilyksiä sanojensa tehokkuudesta ja merkityksistä. B-osan melodia lähtee sitten poukkoilemaan arvokkaasti ylöspäin ja teksti muuttuu pitkäksi listaksi sanonnoista ja loruista poimittuja arkkityyppejä ja merkkihahmoja karnevalistiseksi kulkueeksi järjestyttynä. Musiikin tunteellista tehoa kasvattaa se, että tässä vaiheessa laulun ottaa tulkittavakseen kovin töksähtävästi hieman vahvempiääninen herrasmies nimeltä Greg Lake. Laken syvempi ja rikkaampi ääni ja ennen kaikkea temppuilemattoman vakava tulkinta kohottavat kappaleen ja muuttavat sen sävyä. On kuin Sinfield haluaisi tässä kohdassa juuri ilmaista itseään henkilökohtaisimmin ja onnistuakseen siinä joutuu antamaan sanansa toisen tulkittavaksi. Tosiasiassa niin hän joutuikin, koska oli mennyt säveltämään melodian oman äänialansa ulkopuolelle. Tämä on silti heppoisen albumin tunteellisin ja elegantein huippukohta. En ihmettele, ettei levyä revitty käsistä, vaikka kaikki Crimsoniin liittyvä herätti julkaisun aikaan mielenkiintoa.

This is your life, this is your life
Promised a quiet crossing
Promised the great excape
Promised a go at Heaven
Hell of a queue at the gate

Kun albumi julkaistiin ensi kerran CD:llä vuonna 1993, se sai nimen Stillusion ja uuden kappalejärjestyksen, johon kuului myös alun perin pois jätetty, niukka ”The Hanging Fire” sekä ELP:n vuoden 1975 sessioiden yhteydessä äänitetty kaunis orkesteriballadi ”Can You Forgive a Fool?”. Osasta kappaleista kuultiin myös marginaalisesti erilaisia miksauksia. Kaikki nämä lisät löytyvät myös lisänä myöhemmiltä CD-julkaisuilta, jotka muuten kunnioittavat albumin alkuperäistä kappalejärjestystä ja soundia. Se sisältääkin Sinfieldin koko tuotannon soolomuusikkona. Esiintymisepävarmuus ja ELP:n kanssa työskentely pitivät seuraavina vuosina huolen, ettei Stillille keitelty jatko-osaa. Myöhäinen yritys 2000-luvulla kuivui terveysongelmiin.

Musiikin sijaan hän ansaitsi elantonsa vuosikymmenet ensirakkaudellaan sanoilla. Yhdessä säveltäjä Andy Hillin kanssa Sinfield tehtaili viihteellisiä lauluja, joista osa nousi hiteiksi artisteille kuten Bucks Fizz, Celine Dion, Cliff Richard ja Leo Sayer. Hän mukautti sanansa popmusiikin tyyliin ja aikakauden muuttuneisiin odotuksiin. Silti hänen maineensa progen sanoitustyylin luojana eli ja innoitti jäljittelijöitä ja parodioita. Yhdeksänkymmenluvulta alkaen hän terästi sitä käsitystä kirjoittamalla satunnaisen sanoituksen Crimson-piiriläisille McDonald tai David Cross pahimmista sanahöteiköistä raivatulla tyylillä, jossa silti rakkaus ja haalistunut visio jostain paremmasta tasapainottivat yhteiskunnallista ivaa ja maailmanväsymystä. Mies itse arvosti kovasti kappaletta ”Heart of Stone”, josta tuli Cherin AOR-henkisen paluulevyn (1989) nimikappale ja huippukohta. Hän vertasi sitä ”Epitaphin” kiteytykseen maailmantilasta. Aihe ainakin oli sama ja tekstissä oli uudelleen samanlaista ytimekkyyttä ja samanlaisia sananvalintoja. Ehkä se tuntuu edelleen toimivalta myös siksi, että se mikä tekstissä vaikutti ajankohtaiselta vuonna 1969, tuntui uskottavalta myös vuonna 1989 – ja ikävästi myös vuonna 2024:

We turn the wheel and break the chain
Put steel to steel and laugh at pain
Where dreamers and castles are made of sand
The road to Eden’s is overgrown
Don’t you sometimes wish your heart was made of stone?

Look at the headlines
Big crowd at the crazy house
Long queue for the Joker’s shoes
Ten rounds in the ring with love
Do you lose and win or win and lose?

Peter Sinfield ei ollut sellainen runollinen näkijä kuin ehkä kuvitteli tai joskus kuviteltiin, mutta hän osasi parhaimmillaan muovailla kliseisestäkin kielestä näppärän kiteytyksen jostakin todellisesta, joka kohotti sen tavallisen yläpuolella. Popmusiikin runousopin mukaan se on parasta, mitä toivoa voi.

Isildurin Turman tarut

Yksi progressiiviseen rockiin sitkeästi takertuva stereotyyppi on tyylilajin pakkomielle J. R. R. Tolkienin teoksiin. Progea on joskus kutsuttu pilkallisesti hobittirockiksi, varsinkin 80-luvulla, jolloin kaikki 60-luvun lopun vastakulttuurin aatteet ja sen innostus fantasiaan koettiin tunkkaisena ja vanhanaikaisena. Silti tuolla progressiivisen rockin synkimmäksi kutsutulla vuosikymmenellä Keskimaa kummitteli edelleen progressiivisten yhtyeiden nimissä: Marillionin lisäksi Isosta- Britanniasta löytyi Galadriel ja niin löytyi myös Espanjasta, samoin kuin Rivendel.

Aidosti edistyksellisin hobittijoukko työskenteli kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kautta vuosikymmenen Ruotsissa. Halmstadissa vuonna 1976 perustettu Isildurs Bane julkaisi 80-luvulla viisi laadukasta albumia, jotka piirtävät alkuperäisen progressiivisen ihanteen mukaisen jatkuvan muutoksen ja kehityksen käyrän. Yhtyeen ura ja muutos jatkuu yhä vuonna 1977 riveihin liittyneen kosketinsoittaja Mats Johanssonin johdolla, mutta tietyt keskeiset elementit ovat säilyneet ensimmäisiltä albumeilta asti.

Taru sormusten herrasta -romaanin Valtasormukselta lainattu bändinimi saattoi vaikuttaa menneisyyden fantasialta, mutta esikoisalbumin Sagan om den irländska älgen (1984) teema oli tiukan ja pelottavan ajankohtainen julkaisuvuotena. Albumin lauluissa ja instrumentaaleissa kuvataan tavallisten ihmisten tuntoja ja reaktiota ydinsodan puhjetessa. Maailmanlaajuinen ydintuho oli ajan suurin mörkö suurvaltojen uudelleen kiristyneiden välien myötä. Isildurs Banen äänittäessä musiikkiaan vuonna 1983 sotaharjoitus Able Archer 83 ja Korean Airin lento 007:n alasampuminen todella kiristivät suurvaltojen suhteet äärimmilleen, ja vain everstiluutnantti Stanislav Petrovin kylmäpäinen harkinta piti Neuvostoliiton ohjukset siiloissaan, kun ennakkovaroitusjärjestelmä antoi väärän hälytyksen Yhdysvaltojen ydinhyökkäyksestä (Yhdysvaltojen ilmapuolustusjärjestelmä oli tehnyt samanlaisen virheen neljä vuotta aiemmin). Otsikon muinainen jättiläinen, sukupuuttoon kuollut irlanninhirvi toimii vertauskuvana varustelukilpailuun lukkiutuneille suurvalloille ja kertoo, että nekin tuhoutuvat omien aseidensa kuten hirvi ylisuureksi kasvaneiden sarviensa takia (tämä käsitys irlanninhirven sukupuuton syystä on sittemmin kyseenalaistettu).

Johanssonin ja kitaristi Mats Nilssonin vuoroin säveltämissä, neljästä kuuteen minuuttia kestävissä kappaleissa Isildurs Bane lähtee 70-luvun pohjoismaisen sinfonisen rockin hieman päivitetystä versiosta. ”Overtyrissä” vuorottelevat kitaran ja syntetisaattorin sekä pianon ja huilun soittamat ripeät jaksot, joiden melodiat tarttuvat kuin isorokko ja rytmit ovat erilaiset mutta molemmat tiukan napakat. Välissä kuullaan teemallista soolokehittelyä, tämäkin tuttuun sinfonisen progen tyyliin.

Puoleensavetävässä sävelmaailmassa kaikuvat pohjoismaisen kansan- tai ainakin folkmusiikin rytmiikka ja kadenssit. Näin on varsinkin keskeisissä lauluissa ”Sagan eller verklighet” ja ”En vilja att leva”. Ne ovat molemmat lempeän kauniita mutta eivät imeliä folkballadeja, jotka on sovitettu rikkaan klassisesti. Niiden melankolisessa nättiydessä ja kuvamaailmassa on myös jotain suomalaisellekin tunneilmaisulle tuttua: siinä on pieni ihminen yksin aamiaispöytänsä ääressä tai eläin suuren luonnon keskellä kavalan maailman käsittämättömien tuhovoimien kohotessa kaukaisuudessa.

Sointi korostaa kautta albumin lämpimän pehmeitä syntetisaattoreita, kirkkaita pianoja ja uuden aallon tyyliin selkeää sähkökitaraa. Myös pehmeän fuusiojazzin aromi huokuu Ingvar Johanssonin nauhattoman basson hitaan laulavista melodisista linjoista, pehmeistä septimi- ja nooniharmonioista ja helkkyvistä kromaattisista lyömäsoittimista. Viimeksi mainitusta kehittyisi Isildurs Banen tavaramerkki. Näiden kappaleiden loikkaavissa kertosäkeistöissä on jotain lähes lapsenomaista fanfaarimaisuutta. Naistaustalaulu korostaa niissä jonkinlaista mystistä kokemusta ja luonnon tarjoamaa eksistentiaalista viisautta, joka herättelee apaattista maailmaa ruokapöytien äärestä unissakävelemästä kohti maailmanloppua. Tarina on muotoiltu saduksi, mutta näköalaton arkitodellisuus osoittautuu todelliseksi saduksi, kun ydinsodan todellisuus herättää tajuamaan elämän absurdiuden ja rajoittuneisuuden.

Johanssonin ja Nilssonin laulavat kolmella kappaleella aivan jämptisti, mutta laulu esittää musiikissa sivuosaa. Kerronta tapahtuu instrumentaalisesti ja levyn sisäpussissa olevan libreton avustuksella. Isildurs Bane ei kehittele teemoja klassiseen tapaan, vaan tiettyjen aiheiden toistumiseen sijaan toistuvat tietyt sävel- ja rytmimallit. Esimerkiksi monet melodiat rakentuvat samanlaiselle miksolyydisen pentatoniselle sävelsarjalle ja pelimannirytmiikalle. Varsinkin samantyyppisten kaareutuvien legato-linjojen ja lyhyempien synkopoitujen aiheiden toistuva vuorottelu toimii samalla tavoin kuin aiheiden kehittely. Samalla kappaleissa hivelee korvaa viehättävien melodisten ideoiden runsaus.

Jos Isildurs Banea jostain voi tällä albumilla syyttää, se on ylenpalttinen kauneus. Kuten Jukka Gustavsonista sanottiin, että hän oli liian kiltti kuvaamaan riittävän häijysti vedenpaisumuksen hävitystä omalla ohjelmallisella esikoisalbumillaan, Valtasormuksen väen voi sanoa soittavan maailmanlopun pasuunoita sordiino päällä. ”Sex Minuter” kyllä alkaa hälyllä ja huudolla, mutta tunnelma muuttuu nopeasti tykyttävän odottavaksi ja keskittyy pohjimmiltaan staattisessa melodisessa kehyksessä näpräilemään rytmisiä yksityiskohtia, kuten Gentle Giant -tyylisen lyömäsoitinosuuden väliosassa. Isojen bändien suora imitointi kuuluu muuten ainoastaan medelsvenssonia kuvaavassa ”Ove P:ssä”, sillä Johanssonin urkupulputukset, laajennetut mellotronisoinnut ja syntetisaattorimelodiat urkupistemarsseja vasten jäljittelevät kiistämättä Tony Banksin käsialaa. Omaperäisyys ja yksityiskohtien hienous erottaa Isildurs Banen useimmista sinfoniseen rockin perinnön nimeen vannovista aikalaisistaan. Suomen Scapa Flow’n ja Norjan Kerrs Pinkin ohella se tekee 80-luvun parasta pohjoismaista pastoraaliprogea.

Hienointa Isildurs Banen musiikissa onkin juuri sen kauneus ja riemullisuus. Tämän vahvistaa ”Evighetens visdom” jälleen kahdella erilaisella mutta rytmisesti kansanomaisen vahvalla melodiakuviollaan, joiden ympärille syntetisaattorit ja rummut lisäävät krumeluureja. Se antaa toivoa siitä, että kuuden minuutin hälytyksen kohdatessaan ihmiskunta lopulta vetää sormensa pois laukaisunapeilta. Poissahan ne ovatkin pysyneet neljänkymmenen vuoden ajan. Isildurs Banen toiveikkuus siitä, että elämä ja vapaus olisivat kaksi elävää sanaa, on ollut oikeutettua.

Sagan om den irländska älgen ei aivan täytä konseptialbumin mittoja, sillä viimeiset kaksi instrumentaalia eivät liity tarinaan. ”Marlboro Blues” on hieman bluesahtavampaa ja jazzahtavampaa oikein saksofonia myöten, joskin sen keskellä ponnahtaa esiin sankarillinen kitaramelodia. ”Fredrick” taas edustaa 70-lukulaista ruotsisinfoa leppoisimmillaan. Eivät ne ainakaan vahingoita albumia, jos eivät siitä täydellistä teekään.

Sen sijaan Sagan om ringen (1988) on kiistämättä tarinallinen konseptialbumi. Yhtye yrittää siinä tulkita musiikin keinon nimensä antajan, Taru sormusten herrasta -kirjan. Rockmusiikissa aihe ei ollut varmaan tuolloin muodikkain, mutta muualla kyllä. Esimerkiksi samana vuonna sai kantaesityksensä alankomaalaisen nykysäveltäjän Johan de Meijin ensimmäinen sinfonia kirjan pohjalta, ja Ryhmäteatteri sovitti romaanin Suomenlinnan näyttämölle Toni Edelmannin musiikin säestyksellä. Kunnia kirjan ensimmäisestä rocksovituksesta kuuluu kuitenkin isilduurien maanmiehelle, urkuri Bo Hanssonille (1943 – 2010), jonka Sagan om ringen oli saavuttanut kulttimainetta maailmallakin jo 1970. Yhtyeen oma versio on 34-minuuttisena kovin kompressoitu, vähän kuin Ralph Bakshin huono-onninen elokuvasovitus vuodelta 1979.

Nuo 34 minuuttia musiikkia ovat kuitenkin täyttä tavaraa. Yleinen sointi on samanlainen kuin ensimmäisellä Saganilla, mutta erojakin löytyy. Ensinnäkin yhtye vyöttää itsensä vielä vahvemmin perinteiseen sinfoniseen tyyliin, erityisesti Camelin kyytiin. Tässä ”Overtyrissä” sähkökitara tunnelmoi lyyrisen melodian leijuvassa syntetisaattoritaustassa. ”Ringarnas härskare II” kertaa sen lopussa tiivistettynä ja majesteettisempana loppuapoteoosina esimerkiksi Kaipan tapaan, mutta hienompana kuin mikään Kaipan yritelmä.

Toiseksi myös folktyyli kuuluu perinteisempänä esimerkiksi ”Vandringilla”. Silläkin on kuitenkin yllätyksensä: trubaduurikitaran sekä huilun ja syntetisaattorin kansanomaisen melodian lisäksi kappaleessa kuullaan flamenco-tyylinen breikki. Albumin ilopilkku on hilpeän vauhdikas ”Tom Bobadill”, jossa folkahtavat elementit yhdistyvät hillittömään sinfonisen rockin vilistykseen. Melodisen yksinkertaisuuden ja rytmisen suoraviivaisuuden alla varsinkin basso vääntää squiremaista nousevaa ja laskevaa kontrapunktia – vaikkakin aivan erilaisella soundilla – koskettimien, kitaran ja paikoin huilun itsenäisten linjojen kanssa niin että lopputuloksen herkullisuudelle ei voi olla hymyilemättä. Yhtye ei selvästikään ole höystämässä ryppyotsaisesti hobitteja, vaikka kunnioittavasti lähdemateriaaliinsa suhtautuukin. Ensilevyä hieman runsaammat sanoitukset se on poiminut suoraan alkutekstistä.

Kolmas huomattava ero on materiaalin monipuolisuudessa. Esimerkiksi tie ”Morian” läpi käy Bengt Johanssonin ja Kjell Severinssonin marssimaisena lyömäsoitinduettona vain korinan ja huutojen säestyksellä. Siinä on jo hieman sitä tulevaa kokeellista särmää, jota Sagan om irländska älgeniltä ehkä jäi kaipaamaan.

Sagan om ringen äänitettiin alun perin jo vuonna 1981 ja äänitykset yhdistettiin konserttimateriaalin kanssa kasetiksi, joita yhtye myi konserteissaan. Se loi Isildurs Banen fanikunnan kovan ytimen. Albumijulkaisua varten muusikot kuitenkin sävelsivät lisämateriaalia ja päivittivät äänityksiä niin, että noin puolet raidoista on peräisin vuoden 1987 studiosessioista. Näin albumi on sekä yhtyeen ensimmäinen äänitys että neljäs albumijulkaisu.

Ero kuuluu paikoin. Kun ensimmäisellä puoliskolla hallitsevat vanhanaikainen sinfoninen tunnelma ja muikeat Moogit, ”De svarta ryttarna” ratsastaa muovisempien syntikkatöräysten säestyksellä ja muistuttaa muutenkin enemmän sellaista modernimpaa sinfonista fuusiota, jota yhtye viljeli toisella ja kolmannella albumillaan. Se kertoo myös, että jazz tosiaan edustaa pahuutta, kuten Dice-yhtyeen maanmiehet olivat osoittaneet, ja että totta kai nazgûl samastuisi juppimaiseen fuusioon. Lopussa ”Ringarnas härskare I:n” jylhä kelttiläinen fanfaari soi komeasti tyylikkäällä kasarituotannolla lakattuna, kuin Clannad soittamassa örkkiyleisölle haltiaohjelmiston sijaan.

Minun mielessäni molemmilla Sagan-albumeilla, jotka olivatkin pitkään helpoiten kuultavissa yhdessä yhtyeen oman levymerkin Svenska Unikumin julkaisemana CD-levynä, on erityinen rooli Isildurs Banen tuotannossa. Yhtye oli niiden välissä tosiaan ottanut uudenlaisen suunnan musiikilleen ja niiden jälkeen loisi entistä erikoisempaa ja hienompaa musiikkia. Se ei enää koskaan olisi yhtä herkän melodinen, lämpimän leikkisä ja vanhanaikaisen sinfonis-folkmainen kuin näillä kahdella tarullaan. Eikä itselleni yhtä syvän vetoava. Ne olivat myös viimeinen kerta viiteentoista vuoteen, kun yhtye avasi suunsa sanoitettuun lauluun. Ja hobitit se jätti tämän jälkeen suosiolla Kontuun.

Nosferatu – kauhun loputtomat sinfoniat

Musiikki tuli elokuviin ennen ääntä. Jo mykkäelokuvan varhaisina vuosina elokuvanäytöksiä säestivät muusikot, jotka hukuttivat soitollaan aluksi suojaamattomien elokuvaprojektorien rätinän ja täyttivät kuvien äänettömän liikkeen luoman aavemaisen tyhjiön. Säestäjät olivat yleensä yksittäisiä pianisteja tai urkureita, joskus myös pieniä kamarikokoonpanoja, ja niiden ohjelmisto oli teatterityyliin kooste erilaisista tunnetuista klassisista tai populaareista teemoista. Pian musiikkikustantamot alkoivat julkaista nuottikatalogeja, joista löytyi erilaisiin tunnelmiin ja tilanteisiin sopivia teemoja. Näistä valitsemalla ja hieman improvisoimalla muusikot loihtivat elokuvalle kuin elokuvalle sopivan säestyksen täysin elävänä. Voidaan sanoa, että elokuvamusiikin tulevat standardit ja kliseet alkoivat muotoutua jo tuolloin, vaikka musiikki itsessään vastasi nykyistä katalogimusiikkia, metrimitalla myytävää geneeristä taustaa kaikkeen ketsuppimainoksista eeppisiin elokuviin.

Jo mykkäelokuvan aikana musiikkia alettiin kuitenkin myös säveltää nimenomaisesti tiettyjä elokuvia ja laajempia kokoonpanoja varten. Saksalainen säveltäjä, kapellimestari ja elokuvakriitikko Hans Erdmann (1882 – 1942) sävelsi sinfoniaorkesteria ajatellen musiikin kauhuelokuvaan Nosferatu – eine Symphonie des Grauens (1922). Tätä voi pitää yhtenä elokuvamusiikin merkkipaaluna siksi, että elokuvasta tuli klassikko.

Ohjaaja Friedrich Wilhelm Murnaun ensimmäiseksi mestariteokseksi myöhemmin sanottua Nosferatua pidetään yhtenä ensimmäisenä aitona kauhuelokuvana. Ainakin se oli ensimmäinen valkokankaalle päässyt pitkä elokuvatulkinta irlantilaisen Bram Stokerin romaanista Dracula (1897), joka muurasi nykyisen kauhukuvaston vampyyriaiheen peruskiven. Hyvin vapaa tulkinta kuitenkin, sillä Murnau ei saanut Stokerin leskeltä filmausoikeuksia, joten tarina naamioitiin muuttamalla henkilöiden nimet, tapahtumapaikka Etelä-Englannista kuvitteelliseen saksalaiskaupunkiin ja ennen kaikkea tarinan lopetus. Lisäksi Max Schrekin näyttelemä suippokorvainen ja pääkallomainen kreivi Orlok muistutti enemmän hirviömäistä jyrsijää kuin Stokerin romaanien ja myöhempien elokuvatulkintojen iltapuvussa arkusta noussutta aristokraattia. Elokuvasta on kauhistuttavuus haihtunut vuosikymmenten varrella samalla tavoin kuin sen päähenkilö lopussa, mutta vuosisata myöhemminkin sen ekspressionistinen kerronta ja kuvamaailma jaksavat kiehtoa.

Erdmannin musiikista ei jäänyt äänitteitä, eikä sitä luultavasti esitettykään kuin kerran tai pari. On vaikea kuvitella, että pienten elokuvateatterien omistajat Saksan haja-asutusalueilla vuokraisivat orkestereita soittamaan Erdmannin kauhun sinfoniaa. Mies kuitenkin säilöi osan siitä kymmenosaiseksi orkesterisarjaksi Fantastisch-romantisch Suiten (1926), jonka hän julkaisi osana hänen ja kollega Giuseppe Beccen vaikutusvaltaista elokuvamusiikkikäsikirjaa Allgemeines Handbuch der Film-Musik (1927). Tästä haudasta Erdmannin musiikki herätettiin henkiin.

Tarkalleen sanoen sen pohjalta rakennettiin kaksi eri uudelleentulkintaa, jotka sisältävät paljon arvailua ja täydennystä. Ensimmäisen versiot rakensi vuosina 1984 ja 1994 saksalainen musiikintutkija ja säveltäjä Berdnt Heller. Hänen orkesteritulkinnassaan Erdmannin sävellyssarjaa täydennettiin otteilla muiden säveltäjien orkesterisävellyksistä samoilta ajoilta. Lopputulos muistuttaa siis hyvin paljon mykkäelokuvan aikaista kollaasisäestystä. Tämä on ainoa versio Erdmannin musiikista, jonka voi kuulla elokuvan virallisilla julkaisuilla.

Tehokkaampi oli kuitenkin musiikin toinen versio, jonka loivat yhdysvaltalaiset musiikintutkijat ja säveltäjät Gillian B. Anderson ja James Kessler. Kaksikolla kun oli käytössään Erdmannin alkuperäisten orkestrointien partituurit. Lisäksi sen sijaan, että olisi täyttänyt olemassa olevan musiikin lainoilla, Kessler sävelsi uutta musiikkia Erdmannin alkuperäisen tyyliin. Andersonin johtaman Brandenburgin filharmonian tulkinta musiikista julkaistiin vuonna 1995 CD-levynä Nosferatu – A Symphony of Horror (Complete Restored Version).

 

 

Erdmannin musiikki on ajalleen tyypillisesti myöhäisromanttista tonaalista orkesterimusiikkia. CD:n aloittaakin alkusoitto Heinrich Marschnerin samanaiheisesta oopperasta Der Vampyr (1828), joka oli ilmeisesti Erdmannille mallina. Varhainen elokuvamusiikki hyödynsi juuri näin taidemusiikin malleja ja lainasi siitä suoraan yliluonnollisten aiheiden käsittelyyn. Richard Wagnerin oopperoista se omaksui myöhemmin tavan antaa henkilöille ja tapahtumille omat teemansa, jotka toistuivat ja kehittyivät elokuvan myötä, joskin elokuvan raamit eivät yleensä sallineet yhtä laajaa kehittelyä.

Erdmannin musiikki toimii samalla tavoin, ja muistuttaa varsinkin alussa tällaista orkesterimusiikkia. Hyvin pastoraalinen, puupuhaltimien paikoin leikkisien melodioiden hallitsema musiikki kuvaa tarinan rakastavaisia Hutteria ja Elleniä (siis Stokerin romaanin Jonathan ja Mina Harkeria) sekä Hutterin matkaa Karpaateille. Varsinainen Nosferatu-teema on tummanpuhuvan mutta vähäeleisen uhkaava, kromaattinen helekuvio, joka nousee terssihypyillä ja saa tukea gongin kumusta. Vastaavanlaisia tunnelmia loihtivat sittemmin monet muut säveltäjät klassisiin kauhuelokuviin, luultavasti samojen romanttisten esikuvien ja ehkä Erdmannin käsikirjan innoittamina. Hutterin ja Orlokin kohtaamisia jälkimmäisen linnassa ryydittävät aaltojen lailla koko ajan ylemmäksi ja äänekkäämmäksi kohoavat orkesterisoinnut, jotka hyödyntävät puolisävelaskelien kromatiikkaa. Korkeilla puupuhaltimilla soitetut pienen sekuntien kuviot luovat yliluonnollista tunnelmaa, kun unissakävelevä Ellen pysäyttää telepaattisesti vampyyrin epäherrasmiesmäiset aikeet aviomiehen kaulan suhteen. Muutkin valkokankaat hirviöt ja omituisuudet ovat omaksuneet myöhempinä vuosikymmeninä samanlaisen äänimaailman.

Musiikki kuten elokuvakin saavuttaa kuumeisen lakipisteensä keskiosan Orlokin merimatkaa kuvaavassa jaksossa, jonka lomassa seurataan Hutterin pakomatkaa kotia kohti ja miehen käpräykseen eli kärpäsdieetille siirtyneen työnantajan Knockin (Renfield) mekastusta mielisairaalassa. Matalaan puhallinostinatoon, jousien ja fagottien viuhuntaan sekä yllättävinä viiltoina tulevaan kolmen nuotin aiheeseen yhdistetään vielä tuulikone. Viimeinen vastaa mykkäelokuvien käytäntöä luoda äänitehosteita. Yhdistelmä luo vuoristoratamaisen vaikutelman sekä tyrskyävästä merestä laivan ympärillä että saalistavasta vampyyristä sen sisällä. Tässä kuuluu selvä ero Hellerin paljon hiljaisempaan sovitukseen. Heller on myös lisännyt kohtaukseen, jossa perämies kohtaa Orlokin ruumassa, vauhdikkaan marimbojen ja jousien kaksintaistelun.

Myös elokuvan loppu kuulostaa hyvin erilaiselta eri versioissa. Toisin kuin Draculassa ja useimmissa muissa filmatisoinneissa, vampyyriä eivät päihitä tieteen ja uskon miehet risteineen ja vaajoineen, vaan uhrautuva Ellen pitää Orlokin kaulailemassa kukonlauluun asti, jolloin auringonsäteet hävittävät ilkeän imeväisen. Myöhempien vampyyritarinoiden käytäntö auringonvalon kuolettavuudesta vampyyreille onkin peräisin juuri Nosferatusta. Heller tulkitsee loppuhuipennuksen romanttisena valontulona, kun taas Anderson ja Kessler seuraavat Erdmannin ohjetta ja puhkuvat Nosferatu-teeman kunnon crescendoon. Pastoraalinen teema palaa juhlimaan pahan kukistumista ehkä liiankin hilpeäksi höystettynä juhlakelloja myöten, mutta parissa paikassa kromaattiset laskeutumiset heittävät sentään hieman tuhkaa riemukulkueen päälle, sillä Ellen kuolee verenhukkaan täysin hyödyttömän Hutterin käsivarsille.

Emme tiedä, kuinka läheisesti Erdmannin musiikin alkuperäiset esitykset muistuttivat Andersonin ja Kesslerin levytystä. Kuitenkin tällaisena Erdmannin sävellystä voi pitää todellakin ensimmäisenä aitona kauhuelokuvan kokonaismusiikkiteoksena. Kuvaan synkronisoidun äänen alkuaikoina musiikkia käytettiin elokuvissa paljon tätä varovaisemmin. Esimerkiksi romaanin ensimmäinen virallinen filmatisointi, Tod Browningin ohjaama yhdysvaltalainen Dracula (1931), tyytyi alleviivaamaan alkutekstejään niinkin kauhistuttavalla musiikilla kuin otteella Pjotr Tšaikovskin Joutsenlammesta. Erdmannin sävellyksen kaltaisen moniaiheisen ja ekspressiivisen sinfonisen orkesterimusiikin toivat kauhuelokuvan tehokeinoksi vasta Max Steiner King Kongissa (1933) ja Franz Waxman The Bride of Frankensteinissa (Frankensteinin morsian, 1935).

 

Nosferatu ei menestynyt omana aikanaan. Bram Stokerin leski Florence nosti vielä oikeusjutun tuotantoyhtiö Pranaa vastaan tekijänoikeusrikkomuksesta ja voitti lopulta omistusoikeuden elokuvaan. Hän onnistuikin hävittämään elokuvan kopiot Saksassa ja englantia puhuvassa maailmassa, mutta Nosferatun esityskopiota oli ehtinyt jo levitä muualle Eurooppaan ruton lailla. Lisäksi elokuvasta julkaistiin vuonna 1930 osittainen ääniversio Die Zwölfte Stunde, johon oli leikattu uutta materiaalia. Sodan jälkeen elokuva alkoi vampirisoida yleisöjä ympäri maailmaa lukuisina erikielisinä ja erimittaisina versioina, jotka perustuivat usein vaillinaisiin ja täysin mustavalkoisiin esityskopioihin. 1980-luvulta alkaen elokuvasta alkoi ilmestyä restauroituja versioita, jotka palauttivat sille alkuperäisen pituuden ja värisävytykset.

Näihin julkaisuihin liitettiin lähes aina jonkinlainen musiikkisäestys, joko elävä improvisaatio tai äänitetty sävellys, lainakappaleista koottu tai varta vasten sävelletty. Nosferatun innoittamaa musiikkia löytyy videolla, DVD:llä, Blu-rayllä, CD:llä ja verkossa enemmän kuin mistään muusta elokuvasta. Musiikkia on tehty erilaisilla soitinyhdistelmillä ja kokoonpanoilla urkusooloista rockyhtyeisiin. Katsahdus muutamiin keskeisiin versioihin kertoo myös, kuinka kauhuelokuvamusiikin tekniikat ovat kehittyneet.

 

 

Yhden tunnetuimmista versioista teki vuonna 1997 englantilainen säveltäjä James Bernard (1925 – 2001). Bernardin maine ja keskeinen tuotanto oli syntynyt brittiläisen elokuvayhtiön Hammer Filmsin palveluksessa 50-luvun lopulta 70-luvun puoliväliin. Tuolloin hän oli säveltänyt musiikin isoon osaan yhtiön väri- ja verikylläisistä kauhuelokuvista. Varsinkin musiikissaan yhtiön kivijalkoihin, Frankenstein- ja Dracula-elokuvien sarjaan, hän oli luonut jylhän romanttisen tyylin, jota voi pitää klassisen goottilaisen kauhuelokuvamusiikin huipentumana. Elämänsä ehtoopuolella hän sai tilaisuuden hyödyntää kaikkia hiomiaan tekniikoita näiden elokuvien esivanhempaan Nosferatuun. Prahan sinfoniaorkesterin levytys julkaistiin CD:nä samaan aikaan elokuvan restauroinnin ensi-illan kanssa. Myöhemmin se on liitetty British Film Instituten kotimediajulkaisuihin.

Yksi Bernardin kuuluisa tekniikka oli luoda tunnussävelmä elokuvan nimen rytmiin. Näin hän tekee Nosferatunkin alussa ja rakentaa niiden ympärille vaskien massiiviset soinnut, joiden oktaavit ja tritonukset jylisevät uhkaavina lyömäsoittimien maata tärisyttävällä perustuksella. Se on hieman vähemmän väkivaltainen versio Bernardin tunnetuimmasta nimiteemasta, joka oli sopivasti elokuvaan Dracula (1958). Teema alistetaan elokuvan myötä erilaisille orkesterisointien kokeille. Kun professori Bulwer (elokuvan lähin vastine Van Helsingille) vertaa lihansyöjäkasvia vampyyriin, se kuullaan sopivasti oudon korkeissa ja vaimennetuissa jousissa. Joskus teemasta kuullaan pelkkä rytmi, huippukohdissa sitä kasvatetaan juuri vaskien ja lyömäsoitinten voimalla räikeiksi crescendoiksi. Näin kasvaa myös vähitellen Bernardin merimatkaan säveltämä kromaattinen fanfaari tuomiopäivän törähdykseksi. Muitakin Bernardin epäluonnollista symboloivia kikkoja kuullaan: jousien ylä-äänet ja vibrafonien tremolot tai hypnoottinen keinunta kahden sävelen välillä herättävät levottomuutta katsojassa tämän seuratessa Ellenin unissakävelyä tai Hutterin ja Orlokin kanssakäymistä.

Toisaalla Bernard jatkaa samaa klassisromanttista linjaa kuin Erdmann, mutta korostaa rytmisyyttä. Näin varsinkin Knockin takaa-ajoa säestävässä musiikissa, joka laukkaa kuin Giuseppe Verdi ylimääräisillä rummuilla ja hengenvaarallisella annoksella kofeiinia. Hutterin naiivia huolettomuutta kuvaavan hilpeä valssin malli voisi olla ”Pahaa sutta ken pelkäisi”, joka itsessään on velkaa nuoremmalle Johann Straussille. Sen sijaan varsinainen rakkausteema on melko vakavahenkinen, ja se assosioituukin ennen kaikkea Elleniin. Siten se nousee elokuvan huipennuksessa huikeasti kuorestaan korkealle kohoavien viulujen, huilujen ja klarinettien tersseinä ja hukuttaa Nosferatun teeman ylimaallisen koraalimaisella soinnillaan. Ratkaisu on siis hieman samanlainen kuin Hellerin finaalissa. Vastaavalla tavoin Bernard oli Hammerin elokuvissa kuvannut hyvän lopullista voittoa pahasta. Hänen Nosferatunsa on siten klassista goottilaista elokuvamusiikkia, eräänlainen kevyesti modernisoitu ja voimakasotteisempi versio Erdmannin romanttisesta lähestymistyylistä.

Myöhäisromantiikasta ammentava perinteinen orkesterimusiikki sopii toki 20-luvun alun elokuvamaailmaan, mutta Nosferatua on säestetty pitkään myös modernistisemmalla musiikilla. Kaksi erilaista versiota kajahti jo aiemmin kotimaassa televisio- ja elokuvateatteriesityksiä varten. Peter Schirmannin ja Hans Possegan (1917 – 2002) musiikkia ei ole julkaistu muuten kuin näiden versioiden yhteydessä. Schirmannin vuoden 1965 musiikki edustaa oman aikansa modernismia. Siinä yhdistyvät kerrassaan oudosti jousi- ja puupuhallinvoittoinen kamarimusiikki, avantgardejazzin harmonia, elektroninen surina ja jopa haitarihumppa. Jazz ja elektroniikka olivat yleisiä tehokeinoja 60-luvun genre-elokuvissa, mutta Schirmannin käsittelyssä on jotain enemmän avantgardistista ja samalla omituista. Alkupuolen sirpaleisuus ja paikoin suoranainen kornius eivät tunnu sopivan elokuvaan lainkaan, mutta loppupuolella kuullaan osuvan synkkiä patarumpumarsseja ja urkumaisia sävyjä.

Possegan 80-luvun versio hyödyntää kosketinsoittimia, paikoin myös ajan syntetisaattoreita, ja pienempää orkesterikokoonpanoa erilaisina yhdistelminä. Keskeisenä Nosferatu-teemana on yleensä cembalomaisilla soundeilla soitettu uhkaava helekuvio, hieman kuten Erdmannilla. Tämä muistuttaa yhtä maailman kuuluisimman urkuteoksen, Johann Sebastian Bachin ”Toccata ja fuuga d-mollin” alkua. Sitä on kliseeksi asti käytetty elokuvissa ja peleissä aavemaisen tunnelman luomiseen. Urut, joilla moni elokuvan mielipuoli ja hirviö on sitä takonut, jymisevät jylhästi Possegan musiikissa, kun Orlokin laivaa lipuu satamaan ja rutto alkaa levitä Wisborgin kaupunkiin vampyyrin tullaamattomina tuliaisina. Säveltäjä hyödyntää selkeän tonaalisia, paikoin kansanomaisia melodioita. Toisaalta esimerkiksi ruttokohtauksissa käytetty saksofoni soi pikemminkin jazzmaisella tyylillä ja tuottaa rääkäisyefektejä laivan saapuessa satamaan. Synteettisesti täydennetty kamarisointi poikkeaa perinteisestä sinfonisesta lähestymistavasta paikoin likaisempaan ja luonnottomampaan suuntaan. Samoin Possega käyttää toisaalla kokosävelasteikkoa ja suoranaista atonaalisuutta paljon Erdmannia ja Bernardia runsaammin. Hänen Nosferatunsa on tonaalisen ja modernimman musiikin hybridi, joka edustaa jo enemmän kauhuelokuvamusiikin kehitysvirtauksia 1980-luvulle ehdittäessä.

 

 

Kahdeksankymmentäluvun kauhuelokuvamusiikin tyyliä voi sanoa edustavan myös kanadalaisen Nash the Slashin versio, vaikka se julkaistiin vasta vuonna 2001. Nash (1948 – 2014), josta käytettiin perhepiirissä nimeä Jeff Plewman, muistetaan erityisesti viulunsoittajana progebändistä FM sekä tavastaan esiintyä julkisuudessa mustissa laseissa ja naama siteisiin käärittynä niin, että hän muistuttaa toista kauhuelokuvan perushahmoa, muumiota, tai ehkä Claude Rainsin näkymätöntä miestä vuoden 1933 elokuvaversiosta. Albumillaan hän soittaa tuttuja sähköviulua ja -mandoliinia, mutta suuri osa soundista on luotu syntetisaattoreilla. Ei mitenkään yllättäen sovitukset suosivat jousisointeja, sekä aitoja että synteettisiä, ja ajoittaisia kuorosävyjä. Muiden mainittujen tekijöiden tapaan Näsä lainailee teemoja klassisesta traditiosta kuin mykkäelokuvan säestäjä. Tässä tapauksessa Gabriel Faurén Requiem saa luovuttaa melodiaa rakastavaisille, ja kauhua kylvää Camille Saint-Saënsin paholaisentanssi Danse macabre, joka on aikoinaan vaikuttanut vahvasti elokuvamusiikissa.

Sen sijaan hänen oma musiikkinsa on perinteisen tonaalista, synkeän melodista ja vain ajoittain riitasointuista. Klassisista viitteistä huolimatta lähin viitekehys taidemusiikin puolella on rytmikäs ja kolmisointupohjainen minimalismi. Nash ei kuitenkaan jää samalla tavalla toistamaan kuvioitaan. Pikemminkin rytmikkyys tulee rockpohjalta ja sointi 80-luvun syntetisaattorimusiikista, joka yhdisti uuden aallon elektronisen musiikin ja kauhuelokuvan. Syntetisaattorien soundit yhdistävät samalla tavoin paksuja analogisia surinoita ja Roland D50:n tavaramerkkimäisiä digitaalisia sävyjä kuin kasarilla tehtiin. Samoin John Carpenterin henkinen melodisuus kuuluu esimerkiksi Hutterin matkalla ja Ellenin lopullisessa kohtaamisessa. Lisänä paikoin haudastaan nousee muinainen Roland Rhythm 55 -rumpukone suitsuttamaan sellofaanin ohuita biittejään. Knockin takaa-ajomusiikkiin se tarjoaa jo kaunistelemattoman rock-kompin, jonka päällä syntetisaattorit pääsevät matkimaan sähkökitaraa.

Yhden miehen projektina musiikki ei pysty venymään soinnin eikä kyllä sävellyksenkään puolella samanlaiseen syvyyteen ja leveyteen kuin aikaisemmat orkesteritulkinnat. Mielenkiintoinen tulkinta se silti on nimenomaan rocksukupolven näkemyksenä. Hyvin erilaisena kuin vanhemman sukupolven näkemys, mutta silti se toimii elokuvan kanssa ja antaa sille uusia sävyjä.

 

 

Radikaaleimman elektroakustisen Nosferatun loi kuitenkin jo 80-luvun restaurointeihin ranskalainen avantgarderockin yhtye Art Zoyd. Vuonna 1990 CD:näkin julkaistu Nosferatu edustaa yhtyeen uusklassisen kamarimusiikin, jazzin ja minimalistisen elektronisen musiikin hyytävintä synteesiä. Se menee paljon pidemmälle kuin Schrimannin vastaava modernismi, sillä suurin osa musiikista koostuu lomitetuista ja päällekkäisistä rytmisistä kuvioista. Näitä muodostetaan metallisilla synteettisillä soundeilla, manipuloiduilla nauhasilmukoilla ja ihmisäänten sampleilla, jotka on puskettu niin alas, että ne muistuttavat Cthulhun suolistoääniä. Nelikon aitojen jousien äänet on sähköisesti vahvistettu ja vääristetty niin, etteivät ne juuri erotu ranteita viiltävän terävistä digitaalisista murtosoinnuista ja sointupärähdyksistä.

Tässä musiikissa romanttinen melodisuus ja pitkälti myös tonaalisuus on kuollut ja kuopattu, mutta aina välillä jokin kahden tai kolmen sointuklusterin tai avoimen kvintin ympärille kasattu sävelkulku pääsee kolkuttelemaan arkun kantta nimihahmon etenemistä kuvattaessa. Musiikki tuntuu ajoittain kakofoniselta, mutta todellisuudessa kakofonia on tiukasti hallinnassa huolellisesti eroteltujen ja yhteen loksahtavien soitinosuuksien teräsotteessa. Musiikissa on jälleen eri teemoja, niitä varioidaan lähinnä soitinnuksen keinoin ja ne yhdistyvät lopussa, kun ”Le maitre est mort”. Yllätyksiäkin mahtuu mukaan: kuolemanlaivaa ihmettelevien lääkäreiden kunniaksi pärähtää räkäinen saksofoniaihe lähes tarttuvan 5/4-syntikkariffin ja rytmin säestyksellä kuin Transilvanian viimeisestä jazzklubista valomerkin jälkeen. Toisaalta monissa kohdissa musiikin ja äänitehosteiden raja liukenee ambient-vaahdoksi kuin elämän ja kuoleman raja elokuvassa: tässä versiossa vampyyrin mukanaan tuoma rutto kuitataan linnunlaululla, japaninkielisellä puheella ja etäisillä äänikatkelmilla.

Musiikki on hyvin 80-luvun Art Zoydin näköistä ja samalla hyvin kaukana 20-luvun filmikuvastosta. Sitä on pidetty suorastaan sopimattomana tarkoitukseensa, ja varsinkin Thierry Zaboitzeffin zeuhl-lajityypilliset hörinät kappaleessa ”Rumeurs III” ovat herättäneet pahennusta. Nimi ”Rumeurs” – melu, hälinä – tuntui kuvaavan musiikkia liiankin hyvin. Jopa radikaaleille ratkaisuille avoimelle kauhuelokuvalle sen taidemusiikillinen yhdistelmä lähes industrialmaisia ääniratkaisuja ja kylmää uusklassismia tuntui olevan vuosikymmenen verran edellä aikaansa. Silti juuri sen ehdoton vieraus, kylmyys ja hellittämättömyys ovat mitä parhain analogia epäkuolleesta oliosta, jota veri aina vain vetää valtimolle imuttelemaan. Se antaa Nosferatulle elokuvan tarvitseman lisäulottuvuuden. Sen tarpeen tunnistivat jo elokuvan alkuperäiset tekijät. Kauhu voi olla kotoisin sielusta, mutta musiikilla on iso rooli sen synnyttämisessä valkokankaalla. Niin iso, että kun meno käy liian pelottavaksi, katsojan selkäydinreaktio ei ehkä olekaan sulkea silmänsä vaan tukkia korvansa.

 

 

Yli satavuotiaaksi elokuvaksi Nosferatu on yhtä elinvoimainen kuin kävelevä nimikalmonsa. Elokuvan syntysijoilla sille on vuotuinen festivaalinsakin. Kreivi Orlok jaksaa nousta aina uudelleen savupilvestä, jonka jättää jälkeensä elokuvan lopussa. Samalla hän aina lumoaa jonkun heikkotahtoisen muusikon kuten lumosi Knock-paran tulkitsemaan hänen sinfoniansa nuotit uudella tavalla. Jokainen noista sinfonioista tekee elokuvasta hieman erilaisen: 1800-luvun yliluonnollisesta draamasta moderniksi genrekauhuksi, goottiromantiikasta puhtaaseen outouteen. Se on osa musiikin mahtia.

Ja musiikkia onkin tullut. Esimerkiksi Faustin saksalaiset avantgarderokkarit jatkoivat Art Zoydin linjaa lyömäsoittimia, samplattuja ääniä ja erilaisia surinoita pitkälti atonaaliseksi kollaasiksi kokoavalla tulkinnallaan, joka julkaistiin CD:lle ja LP:lle jaettuna nimellä Faust Wakes Nosferatu (1997/98). Perinteistä tonaalista orkesterimusiikkia matkii edelleen englantilaisen Colin Z. Robertsonin eli hilpeän Hands of Ruinin moderneilla syntetisaattoreilla ja sampleilla tekemä pirteän melodinen ja rytminen versio vuonna 2022. Yhdysvaltalaisen nykysäveltäjä Jill Tracyn Into the Land of Phantoms (2002) palaa flyygelin, lyömäsoittimien ja jousiduon voimin hillittyyn jälkiromanttiseen tulkintaan vuoroin synkkämielisine ja kansanomaisine melodioineen. Ja alankomaalaisen Jozef van Wissemin Nosferatu (The Call of the Deathbird) (2024) katsoo sähkökitaran mantrojen, säröisten bordunoiden ja elektronisten efektien kautta kohti Popol Vuhin musiikkia elokuvan uusioversioon Nosferatu – Phantom der Nacht (Nosferatu – yön valtias, 1979). Eikä se versio ole jäänyt Nosferatun viimeiseksi tulemiseksi. Kauhun sinfonioille ei näy loppua.

Neoproge osa 6: Olimme siellä mekin

Brittiläisen progressiivisen rockin uusi tuleminen 80-luvulla on kuvattu tähän asti tässä blogissa pienen bändipiirin puuhasteluna. Marillion oli liikkeen tähti ja ainoa suurien tekijöiden joukkoon päässyt. Pallasin ja Twelfth Nightin kausi valtavirrassa oli lyhyt. IQ ja Pendragon eivät saaneet himoittua sopimusta isojen levy-yhtiöiden kanssa, mutta onnistuivat luomaan uskollisen yleisön ja pitkän uran riippumattomina artisteina. Solstice teki saman lähinnä keikkailemalla. Siinä kaikki olennainen mitä niin sanotulla neoprogressiivisen rockin ensimmäisellä aallolla oli annettavaa.

Todellisuudessa Ison-Britannian saaren jokaisesta kolkasta ponnahti esiin nuoria yhtyeitä, jotka soittivat palavan innokkaasti tätä samanlaista toivottoman vanhanaikaista ja Marillionin suurimman suosionkin aikana epämuodikasta musiikkia, tai sellaisena musiikkimedia musiikin halusi esittää. Useimmat yhtyeistä saivat nimeä keikkailemalla ja jättivät pysyviksi jäljiksi itsestään vain pienillä resursseilla äänitettyjä omakustanteita yleensä kasettimuodossa. Silti kaikkialla maassa oli paitsi vanhoja progefaneja myös teini-ikäisiä musiikinystäviä, jotka kansoittavat yhtyeiden pienet keikkapaikat, ostivat bändien julkaisuja ja kirjoittivat niistä rakkaudella itse tekemiinsä fanilehtiin. Kyseessä oli oikeasti brittiläisen progressiivisen rockin uusi aalto ja se pyyhkäisi halki Ison-Britannian saaren, vaikka virallinen historia sen kuoliaaksi vaikenikin. Tässä kirjoituksessa nostetaan lyhyesti esiin joitakin tuon aallon vähemmän tunnettuja lautailijoita.

Skotlanti tuottaa ahkerasti musiikkia, mutta 70-luvulla progressiivinen rock jäi jostain syystä Kaledoniassa lähes täysin paitsioon. Ainoa pidemmän levytysuran tehnyt yhtye oli klassisesti suuntautunut Beggars Opera. Pallas oli aloittaessaan Aberdeenissa vuonna 1974 kuulemma kaupungin ainoa progressiivinen yhtye. Seuraavalla vuosikymmenellä Glasgow’ssa sentään Beggar’s Opera sai pari seuraajaa, joista näkyvin oli Abel Ganz. Yhtye oli ehdottomasti progressiivinen siinä mielessä, että sen kokoonpano vaihteli julkaisusta toiseen ja jopa saman julkaisun sisällä, mutta perustajajäsenet Hew Montgomery (kosketinsoittimet) ja Hugh Carter (basso, huilu) vastasivat valtaosasta materiaalia yhtyeen kolmella 80-luvun julkaisulla. Ne ilmestyivät omakustannekasetteina, joskin riippumattoman ranskalaisen MSI-levy-yhtiön progressiivinen alamerkki julkaisi ne pieninä CD-painoksina 90-luvun alussa, minkä ansiosta nimi Abel Ganz levisi saarivaltion ulkopuolellekin. Silloin vain oli myöhäistä. Painosten viimeisiä kappaleita myytiin 2000-luvulla Popparienkelissäkin.

Esikoinen Gratuitous Flash (1984) summaa olennaisen yhtyeen musiikista. Keskimääräistä pidemmät biisit vuorottelevat kirkkaita lauluja ja Montgomeryn syntetisaattorien hallitsemia instrumentaalijaksoja, joista kaikista on selvästi täytetty vekseli Genesiksen 70- ja 80-lukujen vaihteen tuotannolle. Laulaja Alan Reed hallitsee Phil Collinsin ja Peter Gabrielin monet maneerit, joskin hänellä on molempia käheämpi rockääni. Usein tämä tuo mieleen enemmän belgialaisen Machiavellin kuin muut ajan britit. Instrumentaalilla ”The Scorpion” Montgomery jopa kanavoi Don Aireyn syntetisaattorijuoksutuksia Colosseum II:n ”Dark Side of the Moogilla”, mikä ei ollut aivan yleisin viite 80-luvulla. Näyttävältä soitolta ja isoilta riffeiltä silti syövät tehoa hieman keskeneräisen tuntuinen sävellysrakenne ja Ken Weirin yksioikoinen, vaikka ihan energinen, rummutus. Samat asiat tuottavat kitkaa muuallakin albumilla. Hienot yksittäiset jaksot, kuten ”You and Yoursin” huilujohtoinen väliosa, eivät jäsenny aina osiaan suuremmiksi kokonaisuuksiksi, eivätkä ihan miellyttävät melodiat sekä suorasukaisen rokkaava asenne purista joskus aika selvästikin lainattuja ideoita (nimikappale) 80-luvun piukkoihin mittoihin.

Duken (1980) vaikutus kuuluu erityisesti yksinkertaisella ja hitusen ylipitkällä balladilla ”Kean on the Job”. Sähköpianon ja CR-78-rumpukoneella muodostetun rytmitaustan yhteispeli on sukua ”Duchessille”, samoin kuin naista kuvaava teksti. ”Duchess” kertoi laulajattaren noususta ja tuhosta, kun taas lempeän puujalkaisesti otsikoitu ”Kean on the Job” on vilpitön oodi eräälle tosielämän työn sankarittarelle. Arkisempi aihe heijastelee Abel Ganzin yleisempääkin arkisuutta moniin roolimalleihinsa ja aikalaisiinsa verrattuna. Yhtyeen sanoitukset ovat suureksi osaksi neoprogessakin poikkeuksellisen proosallisia tuumailuja yksilön vaikeuksista löytää paikkansa ja henkilökohtaisuuksista, vailla esimerkiksi Fishin romantisointeja ja kiehuvia kielikuvia. Nimikappale jopa suomii kitkerästi ja kiertelemättä bändin musiikkia morkannutta toimittajakloppia.

Yhtye yrittää silti rohkeasti 16-minuuttista eeposta ja samalla pitkää kertomusta yliluonnollisesta jännitysaiheesta. ”The Dead Zone” sovittaa musiikiksi Stephen Kingin romaanin Kosketus (1979) tai ainakin pääpiirteet sen kertomuksesta selvänäkijyydellä kirotusta jokamiehestä ja tämän vastentahtoisesta odysseiasta marttyyriyteen (luultavasti kehutun elokuvasovituksen Viimeinen yhteys, 1983, innoittamana). Ikävä kyllä Kingin romaaneissa juonirunko on yleensä se vähiten mielenkiintoisin osa, ja kielellisen ilmaisuun ja henkilökuvaukseen keskittyvät vahvuudet jäävät Montgomeryn dramatisoinnissa katvealueelle.

Sävellys sen sijaan on yllättävän hyvä. Jännittävän flyygeliosuuden kannattelemaa tummasävyistä laulua laajennetaan progessa hyvin koetelluilla keinoilla. Kolmen hieman erilaisen säkeistön ja toistuvan kertosäkeen vuorottelu edistää musiikkia ja pitää mielenkiintoa yllä vuolaan laulukerronnan alla. Välissä esitellään surumielinen syntetisaattorimelodia, joka palaa itsenäisen toisen osan hitaampien säkeistöjen jälkeen traagisempana huipennuksena koko tarinalle. Ainoa kulmikas särmä kokonaisuudessa on kömpelö siirtymä osat yhdistävään nopeampaan instrumentaalijaksoon. Itsessään yksi albumin rokkaavimmista jaksoista on ihan kelpo ja siinä lähinnä rytmipuolella toiminut Malcolm McNiven pääsee osoittamaan taitoaan Hackett-tyyppisenä soolokitaristina. Sen kuumeisuudesta jäähdytellään lopun tunnelmiin kosketinsoittimien mielenkiintoisella impressionistisella jaksolla, josta tulee hyvin voimakkaasti A Curious Feeling (1979). Tällaiset säveltäjä Montgomeryn soolobanksistelyt muodostavat Abel Ganzin ainoan täysin oman annin neoprogressiiviseen rockiin. Raakilemaisuuksistaan huolimatta Gratuitous Flash on yhä miellyttävää, jos ei hirvittävän mieleenpainuvaa, kuultavaa ja lupaava ensiteos.

Kolmanteen albumiin The Dangers of Strangers (1988) ehdittäessä on kuitenkin selvää, että yhtye oli edelleen vain lupaus. Ajan mukaisesti yhtyeen soundi oli kehittynyt hieman kirkkaammaksi, digitaalisen ohuemmaksi ja rytmisesti laahustavammaksi. Viimeksi mainittu rampauttaa varsinkin nimikappaleen ensimmäistä osaa ja sen ylipitkää tunnelmaintroa sekä oikein Carterin rehentelemättömällä bassosoololla höystettyä instrumentaalia ”Pick a Window”. Nimikappale ja pirteämpi, kolmesta Genesis-tyyppisistä osasta rakennettu ”Rain Again” näyttävät yhtyeen rakentavan kymmenminuuttisia minieepoksia edelleen melko irtonaisista osista, eivätkä ne muodosta yhtä siistejä kokonaisuuksia kuin pidempi ”The Dead Zone”, vaikka ”Rain Againin” melodiat ja helkkyvät kitarasäestykset miellyttävät erillään korvaa. ”The Dangers of Strangersin” kahta osaa sitoo vain toistuva laulukertosäe.

Yhtye vastustaa lyhyiden, radioystävällisten kappaleiden vetoa, mutta äheltää perinteisempien progejärkäleiden kokoamisessa, jolloin jäädään ikävästi kahden maailman väliin. Hajanaisuutta lisää sekin, että Reed oli hypännyt vuonna 1984 Pallasin kyytiin (josta hän poistuisi katkerasti riidellen neljännesvuosisata myöhemmin, vain palatakseen ruotuun 2020-luvulla), mutta ilmeisesti koska yhtye hyytyi noihin aikoihin levytyssopimuksensa menetettyään, hän tuli laulamaan kahdella tämän levyn kappaleella. Muilla lauloi ääneltään tummempi ja tukkoisempi kitaristi Paul Kelly.

Toiveita listamenestyksestä Abel Ganzilla mahtoi silti vielä olla, sillä kovasti ”The Dangers of Strangersin” toisen osan keskeinen heilurimainen kitaran ja sähköpianon kuvio (”seek him here and they seek him there”) tuo mieleen Marillionin hitin ”Kayleigh” (1985), kappaleen, joka näytti, että hittisingle saattoi nousta albuminmittaisesta kokonaisuudesta. Toinen poikkeuksellinen asia kappaleessa on teksti, joka kertoo lapsenmurhaajasta. Se muistuttaa hieman Pallasin aiempaa, kohua herättänyttä kappaletta ”The Ripper”, joka ryömi teatraalisesti tuolloin vielä vapaana olleen, Yorkshiren viiltäjäksi nimetyn sarjamurhaajan Peter Sutcliffen nahkoihin. Aiheena se poikkesi vanhempien progebändien suosimista teemoista ja vahvisti Pallasin imagoa pikemminkin NWOBHM- tai punkbändien sukulaisena (Siouxsie and the Banshees julkaisi oman versionsa aiheesta, ”Night Shift”, vuonna 1981). Hugh Carterin kauhistuneen mutta ulkokohtaisemman kertomuksen synnytti luultavasti skotlantilaisen pedofiilin Robert Blackin tekosiksi myöhemmin paljastunut murhasarja.

Modernimmilla syntikkabassoilla ja perkussiivisilla syntikkasoundeilla höystetty ”Dreamtime” taas suomii eurooppalaisen kolonialismin jälkiä Australian aboriginaalien näkökulmasta (moni eurooppalainenkin yhtye lauloi tästä aiheesta 80-luvulla, mutta Midnight Oilin Diesel and Dust -albumin menestys pohjoisella pallonpuoliskolla oli juuri läiskäissyt sen kunnolla tapetille). Sinänsä löysän tunnelmallisen kappaleen kohottaa McNivenin levollisen upea kitarasoolo, kuin rennon kamelin löntystely erämaan auringonlaskuun. Vuonna 1988 oli vain jo myöhäistä. Abel Ganz oli käyttänyt etsikkoaikansa eikä ollut päässyt puusta pidemmälle.

Hadrianuksen muurin eteläpuolella vanha teräskaupunki Sheffield näytti malliesimerkkiä Britannian teollisen pohjan rapautumisesta 80-luvun vaihteessa, mutta samalla kaupunki tuotti lukuisia elektronisen popmusiikin isoja nimiä. Jo vuonna 1978 McMahonin veljekset Paul (kitarat, laulu) ja Chris (basso, kosketinsoittimet, kitara, laulu) olivat polkaisseet pystyyn progressiivisen yhtyeen nimeltä Haze (jota ei pidä sekoittaa yhteenkään noin parista kymmenestä muusta Haze-nimisestä pumpusta). Yhtyeen rumpalit vaihtuivat kuin Spinal Tapissä, kunnes Paul Chisnell saatiin pysymään terveenä rumpupallilla. Tämä kokoonpano äänitti suurimman osan Hazen julkaistusta tuotannosta yhtyeen neliraitaisessa kellaristudiossa. Kohtuullisen tasoiset äänitteet siivilöityivät markkinoille yhtyeen oman Gabadon Recordsin kautta pienilukuisina kasetteina sekä LP-levyinä C’est La Vie (1984) ja Stoat and Bottle (1987). Näiden keskeisimmän materiaalin kokosi ja julkaisi yhdysvaltalainen progemerkki Kinesis CD-kokoelmalla In the End: 1978 – 1988 (1992), joka edelleen antaa hyvän läpileikkauksen yhtyeen tuotannosta.

Kasvojen ja päälaen karvoituksen perusteella Hazen pojat näyttivät elävän yhä edellisellä vuosikymmenellä, ja musiikissa on keskimääräistä enemmän 70-luvun henkeä 80-luvun analogisia syntikoista ja joistain kitaratehosteista huolimatta. Genesis ei ole Hazelle Pohjantähti samalla tavoin kuin useimmille neoprogeyhtyeille. Kaksitoistakielisten ajoittaisen helkynnän lisäksi G-pisteeseen osuu vain riemastuttavasti nimetty instrumentaali ”Dig Them Mushrooms”. Paulit toistavat siinä kopiokoneen tarkkuudella 7/8-tahtilajin säestyksen ”Cinema Show’n” (1973) rakastetusta ja monesti matkitusta syntikkasoolosta, mutta Chris sormeilee päälle oman, sulavan soolonsa ja polkee pohjalle kerrassaan muhkeat bassopedaalit.

Lähin viite voisi olla Camel kappaleissa kuten eleginen ”Last Orders” ja shakespeareläinen ”Ophelia”: Paul McMahon laulaa kirkkaalla äänellä vahvan melodisia ja säkeistöjä Chrisin isojen syntikkasointujen säestyksellä ja välillä siirrytään kitara- tai kosketinsooloon eri tempossa tai tahtilajissa. Silti laulumelodiat vääntyvät selkeämmiksi koukuiksi kuin Camelilla ja Paulin soolot nojaavat enemmän melodisen hard rockin suuntaan (joskin ”Hairless Heart” ja ”Ice” ovat selvästi ”Last Ordersin” soolon kiintopisteitä). Raskaampi rock ei kuitenkaan kuulu Paul McMahonin kantavan ”peruspuhtaassa englantilaisessa” lauluäänessä ja progelle ominaisempi dramaattisuus tai hysteria vain paikoin.

Pidemmissä kappaleissa kuten ”Mountain” ja ”The Vice” voimatrion vaikutelma korostuu, samalla kun useammat jaksot ja pidempi instrumentaalityöskentely tuovat enemmän rytmistä elastisuutta perusrockkomppeihin (jotka jysähtelevä rumputuotanto puskee etusijalle). Harmonisoidut kitarariffit, pehmeät laulumelodiat sekä syntetisaattorin ja kitaran fuusiomaiset vuoropuhelut ovat näissä kappaleissa tuttua 70-luvun rockia. Samoin on Chisnellin laulama ”Fallen Leaves” saman vuosikymmenen tunnelmapoppia huolimatta kitaroiden ja rummutuksen The Police -vaikutteista. Itsetarkoituksellisen monimutkaisuuden tai virtuositeetin korvaa Hazellä helponkuuloinen mutta mielenkiintoinen sävelkieli ja melodisuus.

Myös Peter Hammill kuultaa läpi ”Surviven” ja ”Red Roomin” tekstien tavassa käyttää rytmisiä maneereita (”But through the dark I fear that I’ll… survive” ja sitten äkkikuolema) sekä lähes goottilaista symboliikkaa kuvaamaan psykologisia tiloja. Teksteissä yleensäkin henkilökohtainen kohtaa maailmankaikkeuden ahdistuksella mutta myös toiveikkaasti. Progen utopistisuuden ja myyttisyyden jäänteet pehmentävät modernimpia ja suorasukaisempia tuumailuja yksilön paikasta maailmankaikkeudessa ja valaisevat niiden synkkyyttä: valomerkki tulee lopulta, mutta pimeyteen mennään käsi kädessä ja hymy huulilla.

Varhaisen IQ:n tapaan yhtye mahdutti julkaisuilleen vähän kaikenlaista tavaraa, myös huumoria. Lyhyt ”A Firkin of Mead” korostaa kansanmusiikkimaisuuttaan huilulla ja mandoliinilla, ja ”Stoat and Bottle” on hölmö ylityslaulu pubille, ilmeisesti yhtyeen kantapaikalle. Kaikki tämä voidaan nähdä linjattomuutena, mutta Haze onnistuu kuulostamaan aina omanlaiseltaan ja paljon vähemmän vaikutteidensa summalta kuin monet muut vanhan progressiivisuuden ja uuden pop-ilmaisun vaateiden välillä muotoa hakevat aikalaisensa.

Silti sekin joutui aina hakemaan paikkaansa tyyliasteikolla. Varsinkin loppua kohti popmaisempaa mallia alkoi tulla Paul McMahonin sävelkynästä: ”Tunnel Visionin” jysähtelevä biitti, funkvaikutteinen basso ja kirskuvat syntikkavaskikompit tuovat mieleen Camelin ”West Berlinin” tanssimusiikkipäivityksillä. McMahonit ajoivat tätä linjaa mainiossa taidepopbändissään World Turtle Hazen hajottua vuoden 1988 kymmenvuotiskonsertin jälkeen. Haze oli siihen mennessä ehtinyt esiintyä useammankin kerran Lontoon Marquee-klubilla, josta menestyneemmät neoprogeyhtyeet olivat ottaneet lähtöponkaisun. Haze ei kuitenkaan pakonopeutta saavuttanut, mikä on sääli.

Hyvin toisenlainen yhtye tuli toisesta Etelä-Yorkshiren metropolikreivikunnan kaupungista Doncasterista, joka oli aiemmin antanut maailmalle John McLaughlinin. Viisimiehisen Castanarcin maailma otti huomattavasti välinpitämättömämmin vastaan, joskin vuosikymmen myöhemmin joku luova mainosmies suomalaisen progressiivisen rockin Colossuksen myyntipalstalla keksi kaupitellessaan CD-versiota yhtyeen ensilevystä Journey to the East (1984) nimetä yhtyeen ”inka-progen ruhtinaiksi”. Yhtä hyvin voisi Hanoi Rocksia kutsua Vietnam-rockin mestareiksi. Castanarcin pehmeä ja kirkassointinen kevytproge pääsee lähimmäs inkoja aloituskappaleella ”Peyote” – siis suunnilleen samalle mantereelle. Kappale puristaa yllättävän onnistuneesti neljään ja puoleen minuuttiin kaksi erillistä laulu- ja soitinsävellystä: ensin puolihidas tunnelmapala akustisen kitaran lievästi eteläamerikkalaisilla sävyillä, sitten laulavan kitaran ja syntetisaattorien riemukas fanfaari vauhdikkaamman, voimakkaasti synkopoidun kitara/bassoriffin yllä.

Tähän verrattuna esimerkiksi ”Travelling Song” on nätin pehmeä balladin alku, joka ei kahdessa minuutissa varsinaisesti ehdi kasvaa varsinaiseksi lauluksi. Se ja Chris DeBurghin mieleen tuova ”Rhyme” ovat ikään kuin fragmentteja, eivät sen enempää kunnollisia pop-lauluja, joihin yhtyeen melodinen osaaminen vaikuttaisi riittävän hyvin, kuin progressiivisempaa materiaalia, johon sovitusratkaisut näyttävät vetoa. Musiikin melko yksinkertaista rakennetta ja pehmeää sointia edistävät pääasiallisen säveltäjän David Powellin sointivalinnat, joihin kuuluu paljon pianoa ja tapettimaisia syntetisaattorisointuja. Silti häneltä irtoaa myös neoprogeyhtyeille niin luonteenomaisia viuhuvia analogipulputuksia yhdessä Paul Inesonin yhtä retrohenkisen kitaran kanssa pirteällä ”Soonilla”, jossa myös Dave Kirklandin rummutus venyy lajityypillisiin poikkeusjakoisiin rytmeihin.

Lajitovereista Castanarcia poikkeuttaa kirkasääninen laulaja Mark Holiday. Hän kun laulaa kuin käheämmän pehmorokkinen versio Jon Andersonista, ja hänen sanoituksissaan on samanlaista vaikeaselkoisesti ilmaistua maailmojensyleilyä ja visionäärisyyttä hakevaa mystiikkaa kuin Accringtonin tunnetuimman maitokuskin sepustuksissa, joskin selkomukautuksina. Nimikappaleessa ja toisessa kahdeksanminuuttisessa sävellyksessä ”The Fool” (narrithan muodostuivat jo itsessään progen kliseeksi viimeistään Fishin jälkeen) kuullaan Andersonin malliin hajanaisista aforismeista koottua tajunnanvirtaa ja vuodatuksia kuten

No dance on his brow of his worries of man

The light in the sky revealed pathways

Each one an aim for

The Mountain-side Chancer

The Mountain-side Dancer

”Journey to the East” toki lainaa myös hieman Andersoniakin inspiroineelta Hermann Hesseltä. Näissä kappaleissa voi kuvitella hetkellisesti kuulevansa vaihtoehtoisen 80-luvun Yesin ajan housujen toisessa lahkeessa: kirkkaita kosketinriffejä ja laulumelodioita on mukailtu joistain 70-luvun lopun Yesin kevyimmistä ideoista. Neil Dutyn melodinen basso varsinkin tekee hyvää yhteistyötä Powellin loikkivan positiivisen syntetisaattorin kanssa ”Foolin” keskiosassa. Silti ”Journey to the East” kärsii samanlaisesta vaikeudesta rakentaa pidempi, matkaa kuvittava sävellys kuin monet muutkin neoprogeyritelmät. Kahdesta erillisestä laulusta koostuva laaja ABA-rakenne jotenkin lysähtää lopun paluussa A-osaan, varsinkin kun B-osan kankeasti soitetut soolo-osuudet eivät ole polkeneet tarpeeksi jännitettä verkkoon. Eeppisyys jää puuttumaan. Ottaen huomioon albumin vahvuudet Castanarcin voisi kuvitella olevan paremmin kotonaan suoraviivaisemman popmusiikin parissa.

Rude Politics (1988) tuntuukin melkein vastaukselta tähän kritiikkiin. Yhtye oli käytännössä hajonnut, mutta sen luova ydin Holiday – Powell sai sopimuksen ison levy-yhtiön RCA:n kanssa toisesta albumista. Kaksikko toi studioon kitaristeja ja basistin, mutta Powell toteutti valtaosan albumin soitinosuuksistaan ajanmukaisen digitaalisilla syntetisaattoreilla ja kaikki rumpuosuudet kumimaisesti läiskyvällä rumpukoneella. Castanarcin organisaatio oli kuin vuosikymmenen suosimilla syntikkapopduoilla ja musiikki seurasi mallia.

Aloituskappale ”Usurpia” on itse asiassa itselleni henkäilevän ambient-popin unohdettu klassikko ja yksi kaikkien aikojen lempeimmän kuuloisista protestilauluista. Nopeammat pop-rocklaulut ”New Jerusalem” ja ”From Shadows” onnistuvat myös tarttumaan korvakäytävään huolimatta ärsyttävän mekaanisista rumpuosuuksista. Ne lainailevat William Blakelta yleiseen kielenkäyttöön luikerrelleita lausahduksia maalatessaan kuvaa lopun aikojen ilmestyksestä. Albumin punainen lanka tuntuukin olevan vallankäytön arvostelu epämääräisesti kristillisen kuvaston kautta, johon suhtautuminen on Blaken tyyliin monitulkintaista. Innoituksena oli ilmeisesti walesilainen tarukokoelma Mabinogion. Alkuperäisessä julkaisussa levy-yhtiö vaihtoi kappalejärjestyksen vastoin bändin tahtoa, niin että tarttuvampi B-puolisko tulikin käytännössä ensin. Tämä saattoi sumentaa albumin mahdollisen konseptin. Joka tapauksessa albumin tunnelma on paljon vakavampi kuin Journey to the Eastillä.

Henkäilevyyden, henkisyyden ja ambientin yhdistelmä innoitti joitain vertaamaan musiikkia David Sylvianin soolouran alkuun. Albumin jälkipuoliskon materiaali ei kuitenkaan pärjää vertailussa sen enempää suorana poppina kuin kokeellisempana materiaalina. Kolmetoistaminuuttinen ”Axe in the Grove” (alkuperäisellä julkaisulla väärin kirjoitettu ”Arc in the Grove”) vaihtelee kahta kieltämättä erittäin kaunista ja tunnelmallisesti tulkittua laulumelodiaa, mutta niiden ympärille kehittyy vain didgeridoomainen borduna, läpinäkyvän ohut syntikkasoinnutus ja länsiafrikkalaishenkinen rumpu- ja laulugroove, jotka eivät yhdessäkään luo kappaleeseen tarvittavaa momenttia. Hyvistä puolistaan huolimatta Rude Politics ei onnistu kunnolla sen enempää progressiivisen liekin ylläpitäjänä kuin levy-yhtiön toivomana ajankohtaisen pop-pläjäyksenä.

Vanha väite, että proge olisi erityisesti Etelä-Englannin juttu, saa vahvistusta siitä, että neoprogeyhtyeitä putkahteli esiin sitä enemmän, mitä etelämmäksi sumuisella saarella mentiin. Tunnetuimmat yhtyeet haudottiin enimmäkseen etelän yliopistokaupungeissa, vaikka toki osa muusikoista oli kotoisin muualta. Useimpia näitä yhdisti myös nimi Keith Godwin. PR-mies Godwinin toimisto Lontoossa hankki tuntemattomille yhtyeille näiden alussa kuumeisesti tarvitsemaa medianäkyvyyttä.

Godwinin asiakkaisiin kuului myös vähemmälle huomiolle jäänyt Quasar, joka sai alkunsa vuonna 1979 aivan Englannin musiikkielämän keskuksessa Lontoossa. Yhtyeen progressiivisuutta ei silti pidä epäillä: ensimmäisen kymmenen vuotensa aikana se julkaisi kaksi albumia ja sen riveissä kävi kaksikymmentä muusikkoa. Vain basisti Keith Turner johti joukkoa koko ajan.

Fire in the Sky (1982) oli uuden progeaallon ensimmäisiä pitkäsoittoja ja omakustannevinyylejä. Se poikkeaa myös aikalaisistaan vahvan synteettisellä soundilla. Kaikkialle on lätkitty ja kerrostettu Minimoogia ja ilmeisesti jotakin Rolandin puolimodulaarisista syntetisaattoreista ja kitaristikin hyödyntää kitarasyntetisaattoria. Näitä pyritään paitsi ”sinfoniseen” äänikudokseen, myös avaruudellisempien glissandojen ja purkausten luomiseen. Tämä siksi, että lauluissa tähystetään tiiviisti ja eskapistisestikin ulkoavaruuteen. Lyhyessä ja hattaraisen sähköpianon viemässä aloituskappaleessa ”Seeing Stars” kirjaimellisesti paetaan avaruuteen näköalattomasta aherruksesta maan päällä.

Pitkä ”Mission 14” kertoo samantyyppisestä planeettojen tuhoamisesta kuin elokuva Dark Star (Pimeä tähti, 1974), vain vakavalla naamalla ilman hippihuumoria ja filosofoivia pommeja. Samaan aikaan kun Marillion ja Twelfth Night yrittivät maadoittaa musiikkinsa urbaaniin todellisuuteen ja tiiviisiin laulumuotoihin, Quasar vilistää iloisesti kolmetoista minuuttia kosmoksessa pitkillä syntikkasooloilla ja fanfaaripommituksilla, joiden välissä keinuttelee teatraalisia laulujaksoja tuttujen 12-kielisten murtosointujen ja Taurus-pedaalien säestyksellä. Rytmin- ja temponvaihdokset kasvattavat ja hölläävät intensiteettiä perinteisen proge-eepoksen tapaan, ja laulujaksot kuten muotokin myötäilevät kerronnan tarpeita säkeistömuodon sijaan. Iloisen positiivinen duurivoittoinen sävelkieli ei ole omaperäistä, mutta tuottaa silti ”majesteettisen” jälkiosan kaipaamaa melodista uhkeutta. Kääntöpuolena yllätyksettömän pätevä mutta vaimeasti äänitetty rytmisektio notkuu syntikkakerrosten painon alla ja keskitien kimeä-ääninen laulaja Paul Vigrass ei varsinaisesti auta lauluasiaa, jos ei sitä torpedoikaan. Keskinkertainen äänitys saa albumin kuulostamaan yleisestikin kirkuvan yläpainoiselta.

B-puolen täyttävä neliosainen sarja ”U. F. O.” koostuu jo selvemmin yksittäisistä laulupainotteista sävellyksistä. Ensimmäinen osa varsinkin liikkuu nopeasti alun kevyistä riitasoinnuista kahteen heloisaan lauluun, joiden loikkivan iloiset melodiat vain saavat Paul Vigrassin sortumaan tulkinnassaan yliyrittämiseen ja yli-innokkuuteen. Sarja käsittelee uskoa tuntemattomiin lentäviin esineisiin ulkoavaruuden lähettiläinä, ja sarjan edetessä kyse on nimenomaan uskosta: sanoissa avaruusolennot edustavat jumalallista voimaa, jota rukoillaan pelastamaan sokea ihmiskunta itsetuholta ja johdattamaan sitä aikojen halki. Se myötäilee hyvin paljon ufologian yleistä henkeä ja samalla heijastelee kulttuurin tuon aikaisia ilmiöitä, kuten Close Encounters of the Third Kindin (Kolmannen asteen yhteys, 1977/80) populaarikulttuurissa synnyttämää toiveikasta ufo-pöhinää ja toisaalta kylmän sodan uuden kuumenemisen nostattamaa pelkoa maailmanlopusta. Myös Pallasin The Sentinel (1984) ja jo aiemmin Sagan Chapters-laulusarja käsittelivät samanlaisia aiheita. Niiden tapaan myös Quasarin sarjassa jää epäselväksi, tuovatko yli-inhimilliset voimat lopulta pelastuksen vai tuhon.

Toisessa osassa ”Flying” duurisoinnut liikkuvat levottomasti toistuvassa kehässä Vigrassin hokiessa yhä kovempaa uskon mantraansa ja rumpujen sekä syntetisaattorien kasvattaessa tehokkaasti jännitettä. Siihen nähden varsinainen UFO-hymni ”Fire in the Sky” on lähes ärsyttävä pop-renkutus korviasärkevän kimeillä syntikoilla. Avaruusolioiden korvia miellyttävän siitä tekee nykivän basson ajama hieman kankea rytmi pääasiassa 7/4-tahtilajissa. Sen jälkeen ”Moon” päättää sarjan komeasti kaartuvilla laulumelodioilla ja kromaattisten duurisointujen vaihtelulla, mikä antaa juuri sopivasti ihmeellisyyden mutta myös epävarmuuden tunnetta siitä, tarkoittaako taivaalta lähestyvä tuli uutta kosmista aikaa vai onko kyseessä ”Mission 14”? Albumi kokonaisuutena jää myönteisen puolelle, vaikka sen heikon menestyksen vuonna 1982 ymmärtää hyvin.

Kuten jo mainitsin, jatkuvuus ei ollut Quasarin vahvuuksia, joten puolet albumin äänittäneistä muusikoista vaihtui vähän myöhemmin. Quasar muutti samalla soundiaan keinolla, jota vain Solstice oli toistaiseksi käyttänyt, rekrytoimalla laulajakseen Susan Robinsonin. Robinson olikin ollut Solsticen ensimmäinen naislaulaja 16-vuotiaana. Uusi kokoonpano oli tarpeeksi vakaa, että yhtye pystyi keikkailemaan ja seuraavien vuosien aikana kolusi samoja keikkapaikkoja kuin muutkin neoprogeyhtyeet, erityisesti Marquee-klubia. Robinsonin kanssa Quasar levytti tuolloin kuitenkin vain yhden kappaleen Fire in Harmony (1984) -kokoelmalle. Tämä Marillionin managerin John Arnisonin perustaman levymerkin albumi kokosi yhteen sävellyksen useilta uusilta progetoiveikkailta. Quasarin ”Fire in the Sky” oli uusi, tiivistetty versio ”U. F. O:n” kahdesta viimeisestä osasta, ja Robinsonin ääni paransi lopputulosta selvästi. Hän ilmeisesti äänitti uudet lauluosuudet muihinkin Fire in the Skyn kappaleisiin, sillä vuonna 2021 yhtye julkaisi uudelleenmiksauksen albumista. Siinä Robinsonin laulu vuodelta 1983 oli liitetty ilmeisesti musiikin aiempaan, hieman kevyemmin tuotettuun taltiointiin.

Quasarin riveissä kävi yhä kovempi liikenne kuin Kehä ykkösellä, ja se vaikutti osaltaan siihen, että The Loreli julkaistiin vasta 1989. Robinsonin jälkeen yhtye oli kokeillut jälleen mieslaulajaa, ja ilmeisesti tämän laulua kuullaan levyn vuonna 2023 julkaistulla uudella miksatulla versiolla. Alkuperäisellä albumilla laulusta vastaa kuitenkin Tracy Hitchings (1962 – 2022), josta muodostui brittiläisen progen siihen saakka lähin vastine ajan pop-diivalle. Hän laulaa kantavalla äänellä ja nuotilleen, mutta kyllästää lähes jokaisen fraasinsa käheä-äänisillä melismoilla tai värisevinä pidetyillä korkeilla nuoteilla. Tyyli on paljon koristeellisempi ja ylitunteellisempi kuin progessa vakiintunut tapa laulaa joskus teatraalisesti mutta yleensä nuotissa pysyen ilman soul- tai bluespohjaisia röyhelöitä. Se istuu täysin nimikappaleeseen, joka on kuin hieman ambientmainen voimaballadi aavelaivasta (aiheenkin puolesta hyvä vertailukohta olisi Kayakin ”Phantom of the Night”).

Hitchingsin ääni saakin kantaa musiikkia, sillä Quasarin sävellykset noudattelevat nyt Marillionin inspiroimaa laulupainotteista tyyliä. Esimerkiksi ”Logic?” on pop-valmiilla kertosäkeistöllä viritetty rocklaulu, jota pidennetään monella säkeistöllä ja lyhyillä, hymnimäisillä välisoitoilla, ja sodanvastainen protestilaulu ”Power in Your Hands” rakentuu kliimaksiinsa kerrostamalla soittimia kitaran ja koskettimien köyhdytettyjen Genesis-ostinatojen päälle. Sinänsä kappaleissa on tarttuvuutta ja ne kasvavat kivasti. Turner säveltäjänä luo edellistä albumia yksinkertaisemmalla tyylillä myös sulavia pitkiä sävellyksiä, erityisesti Hitchingsin dramaattisimman esityksen sisältävän ”As You Fall Asleepin…”, jonka kolme erillistä ideaa asettautuvat melko kivuttomasti yhdelle janalle tekstin unilogiikan suuntaisesti.

Parantuneiden laulujen kääntöpuolelta löytyy näivettynyt instrumentaalityöskentely ja edelleen syntikoiden hallitsemat sovitukset, joka nyt noudattelee 80-luvun loppupuolen latteinta muotia. Vaahtokarkkimainen analogia ja kellomainen FM luovat nätit mutta halvankuuloiset kulissit, ponneton rummutus vie voiman muutamista erikoisimmistakin rytmisistä tempuista ja filleistä, ja kitara lähinnä piilottelee tekstuurissa ja ponnahtaa esiin yleensä lopunostatuksena jonkinlaiseen koristeelliseen sooloon. Ei mitenkään yllättäen Turnerin Rutherford-tyylinen, harkitun harvoja katkorytmejä käyttävä basso on usein sävellyksen huomaamattoman kantava perusta. Hän pumppaa eloa varsinkin ”Seeing Stars part 2:ssa”, joka jatkaa kaukokaipuuta avaruuden syvyyksiin jo patologisemmalla mielenlaadulla.

The Lorelei, kuten muutkin tässä esitellyt saman ajan levyt, kertoo, kuinka brittiläisen progressiivisen rockin uusi aalto oli kuivahtamassa vuosikymmenen loppuun mennessä. Monien yhtyeiden kohdalla se kuivui hiekkaan. Levy-yhtiöiden muutaman vuoden ajan osoittama kiinnostus Marillionin kaltaisia yrittäjiä kohtaan oli kaikonnut, ja koko skene alkoi jäähtyä yhtyeiden tahkottua täysillä vuosia ja useimpien kohdalla tuloksetta. Vuoteen 1989 tullessa isoistakin yhtyeistä Twelfth Night ja Solstice olivat lopettaneet, Pallas oli lamaantunut menetettyään levytyssopimuksensa. Jäljellä oli yritys tavoittaa valtavirtaisempaa yleisöä, mitä Pendragon ja IQ yrittivät vielä huonolla menestyksellä. Jopa Marillionissa jännite laulajan ja muiden muusikoiden välillä johti hajoamiseen ja uudelleenjärjestäytymiseen.

Näiden tunnetuimpien nimien varjossa oli häärinyt vielä yksi naissolisti edellä esiintyvä neoprogeyhtye, ja se oli paitsi yksi 80-luvun vähimmälle huomiolle jääneistä, myös mielenkiintoisimmista. Keski-Englannin Bromsgrovessa vuonna 1982 alkunsa saanut Galadriel julkaisi kaksi kasettidemoa, ennen kuin totesi, että Keskimaan nimikalenterista lainattu nimi vastasi liikaa kliseistä kuvaa 70-luvun progesta (muistutettakoon taas, että Marillionkin oli alun perin Silmarillion). Kuusihenkiseksi vakiintunut yhtye otti terävämmän nimen Edge ja vuonna 1986 julkaisi oudosti nimetyn kasettialbumin Suction 8 (ilmeisesti väännös hulluutta tai henkistä epävakautta merkitsevästä slangi-ilmauksesta section 8). Senkin julkaisi CD:nä MSI vuonna 1990. Keskinkertaisesta soundistaan huolimatta se hyppää esiin vuoden 1986 neoprogressiivisesta sadosta kuin veitsi lusikkalaatikosta.

Toki heti alussa ”The Wedding guest of Monsignor Peronne” edustaa pohjimmiltaan vallitsevaa neoprogressiivista tyyliä: klassisen kiihkeä urkutulitusta ja analogista soolosyntetisaattoria, aggressiivisia katkorytmisiä bassokuvioita sekä välillä ostinatoverkkojen tukemia tunnelmallisempia jaksoja. Ja kaikki tukemassa lähes goottilaisen teatraalista melodraamaa, joka ilmaistiin sekä runollisesti että rujosti. Silti sen melodiset ja harmoniset käänteet ovat erikoislaatuisia lajissaan ja Oliver Pagen lyyrisesti soiva ja tuplattu huilu luo pitkällä soolollaan toisenlaisen tunnelman kuin tavanomaisempi kitarasoolo. Myös tekstissä näkökulma on epätyypillisesti tyttären, jota isä käyttää kauppatavarana oman ahneutensa vuoksi.

Jatkossa Edge näyttää, että Genesis- ja Yes-johdannaisten kuvioiden ja soundien lisäksi se on kiinnostunut myös jazzrockin rikkaammasta sävel- ja sointimaailmasta. ”Short change to the counting housessa” ja ”Trap doorissa” kuullaan metallisia syntetisaattorisoundeja, värikkään jazzmaisia sointuja kertosäkeistöissä ja kromaattisia unisonoriffejä koskettimien, kitaran ja huilun kesken. ”Trap doorin” alussa basson ja kitaran säröinen 5/8-riffi päällystetään Jez Fordin itsenäisellä syntetisaattorikuviolla, myöhemmin Mark Hamptonin basso muljahtelee hillityn tyylikkäästi harmoniaa vasten ja Neil Alliesin rullaava kitarasoolo karkaa polttavaksi fuusiotyyliseksi tilutukseksi ilman lajin eksoottisimpia asteikkoja.

Edgen pojat osaavat soittaa intensiteetillä, joka jättää monet aikalaiset toiseksi, ja yhdistellä näitä laajemmin vaikutteita eri bändeiltä omanlaisekseen keitokseksi. ”Incognitossa” esimerkiksi Alliesin soolotyöskentely muistuttaa hyvin paljon Steve Hackettin volyymipedaloitua tyyliä, mutta sitä tasapainottavat arabisävytteiset melodiset jaksot, kulmikkaammat riffit ja metallisten sähkörumpujen yllättävät aksentit. Selvin nyökkäys tuohon tuttuun ilmansuuntaan kuullaan kolmiosaisen instrumentaalin ”Daughter of Moonstone” toisessa osassa, sillä se on jälleen yksi muunnelma ”Cinema Show’n” syntikkasoolosta. Juuret näkyvät aina jossain. Kappale itsessään kierrättää osia Galadrielin laulusta ”Moonstone”, joka puki musiikiksi osia englantilaisen kirjailijan Wilkie Collinsin protodekkarista Kuun kivi (1886).

Hitchingsin tavoin laulaja Fran Hallard ilmaisee itseään dramaattisilla huudahduksilla ja henkäilyillä, mutta hänen äänensä ja melodiansa eivät ole pophenkisiä, vaan tummempia ja hitusen psykedeelissävyisiä 70-luvun alun yhtyeiden kuten Sandrose tai Julian’s Treatment laulajien tapaan. Lajityypillisimpiä riffejä ja mystistä laulukerrontaa tyrkyttävässä ”Tsarionissa” häntä voisi verrata avantgardistisempaan Judie Tzukeen. Siitäkin löytyy mainiota yhteissoittoa basson, huilun ja tutun analogisen syntetisaattorin välillä.

”Incognitoa” lukuun ottamatta kappaleet eivät jää alle kuuden minuutin ja niissä kuhisee näppäriä ideoita ja vetävää soittoa silloinkin, kun rakenteet ovat hieman hajanaisempia. Lähes neljätoistaminuuttinen nimikappale esimerkiksi alkaa ja loppuu soolopianon klassissävytteisellä konsertoinnilla, mutta väliin mahtuu perinteisen riemukasta fanfaaritykitystä 7/8-tahdissa ja komeiden kosketin-, kitara- ja huilusovitusten kehystämiä hienostuneita laulujaksoja, jotka sitovat vielä loppupianon muuhun kappaleeseen. Energia ja dynamiikka sulattavat tyylillisesti erilaiset osat yhteen. ”Suction 8” näyttää, että eksentrisyydessä on rutosti imua.

On suuri sääli, ettei Edge päässyt äänittämään albumia uudelleen demotasoa paremmissa puitteissa. Yhtyeeltä tuli kuitenkin viisi myöhemmin vielä toinen albumi Sarcastic Fringeheads (1991). Ajallisesti se ei enää mahdu 80-luvun neoprogen aikaikkunaan, mutta se näyttää vaihtoehdon muiden yhtyeiden vuosikymmenen lopulla ottamalle suunnalle.

Monissa kappaleissa tyyli on ambient-henkinen (varsinkin Stephen Pagen rummutuksessa) minimalismi, ja niissä Hallard (nyt ilmeisesti avioliiton kautta sukunimeltään Pearless) henkäilee mantramaisia tekstejä jonkin mystisen kokemuksen kaipuusta harmaan arkipäivän keskellä. ”In This Very Quiet Mood” kuvaa musiikkia hyvin. Pidemmissä kappaleissa tyylilajina on hypnoottinen englantilaistyylinen jazzrock, joka perustuu paljolti toistoon ja selkeästi sovitettuun 90-luvun alun sointimaailmaan. Soolojen ja big bandin rockversion tapaan soitettujen instrumentaalijaksojen välissä kuullaan lakonisia ja vieraannutetun kuuloisia huomioita ihmissuhteista. Musiikki on mielenkiintoista ja ennen kaikkea tunnelmallista. Kuitenkin neoprogressiivisen rockin ominaispiirteet kuuluvat enää tykyttävässä instrumentaalissa ”Desert Breakdown 1968”, nekin post-rockia ennakoivaan ambient-matriisin upotettuina. Edge otti samanlaisen askeleen edistyksellisempään suuntaan 80-luvun soundista kuin Marillion hieman myöhemmin. Edgen askel vain oli radikaalimpi eikä se tuonut yhtyeelle pitkää uraa.

Näiden yhtyeiden musiikki osoittaa, että vaikka neoprogressiivisiä yhtyeitä tuolloin yhdistivät kiistämättä tietyt maneerit ja yhteiset esikuvat, oli progressiivisen aallon sisällä erilaisia suuntauksia ja liikkumavaraa. Lyhyt katsaus vieläkin syvemmälle historian aluskasvillisuuteen hautautuneisiin yhtyeisiin osoittaa, että progressiivinen soundi ja ajatus vaikuttivat laajalla kirjolla 1980-luvun musiikkityyleissä. Itä-Englannin rannikolta Norfolkista peräisin oleva Airbridge oli yhtenä ensimmäisistä äänittämässä studioalbumia, mutta lähinnä räikeästä logostaan muistettava pieni levymerkki Carve-Up Records sai Paradise Movesin (1982) markkinoille vasta yli vuoden odotuksen jälkeen. Kitarapainotteisen nelikon mallina oli lähinnä taiderockia levyttänyt Barclay James Harvest. Pohjoisen esikuvansa tapaan se teki suoraviivaisia pehmorocklauluja kirpeiden kitaroiden ja moniäänisesti laulettujen, melankolisesti mieleenpainuvien melodioiden ehdoilla. Näitä sekoitettiin satunnaisilla koukeroisemmilla riffeillä tai spacerock-henkisellä instrumentaalilla ”Visitation”. Yhtyeen tuhkista nousi progressiivisempi LaHost, mutta sen panokseksi jäi pari äänitettyä raitaa ja rumpali Fudge Smithin siirto Pendragoniin.

Stoke-on-Trentistä läntisestä Keski-Englannista taas tuli vuonna 1977 Grace. Yhtye äänitti ensimmäisen singlensä jo 1979, ja sen kaksi albumia Grace ja Grace Live ilmestyivät vuonna 1981 (studioalbumi oli jo äänitetty aikaisemmin). Yhtye soitti topakasti tarttuvia, kohtuullisen pitkiä rock-kappaleita, jotka keskittyivät Mac Austinin vahvan lauluäänen ja sen kertomien tarinoiden ympärille. Äänessä kuuluivat Peter Gabriel -maneerit, samoin kuin musiikin helkkyvissä kitaroissa Genesis (erityisesti konserttialbumin ”The Square”), mutta musiikissa oli myös vahva kansanmusiikin rytminen ja melodinen vivahde, jota Harry Daviesin huilu ja saksofoni vahvistivat. Yhtyeen musiikissa kiehtoi myös sanojen tietty sarkastinen asenne ja leikkimielisyys, joka oli kaukana Gabrielin surrealismista mutta silti saattoi olla yhtä värikästä. Tai vain huvittavan kaukaa haettua, kuten ”I Am Lunarin” hirtehinen atomifobiariimi ”I have no vision for nuclear fission / I hold no hope for the isotope”! Muuten energinen soitto, kitaravoittoinen soundimaailma ja esimerkiksi kevyt-reggeavaikutteet siellä täällä naulasivat yhtyeen muita aikalaisiaan lähemmäksi uuden aallon rockia. Puhdasta uusromantiikka edustikin Gracen seuraaja White Door.

Gracen tapaan vuoroin myyttisiä ja purevan yhteiskuntakriittisiä tekstejä viljeli toinen Glasgow’n yhtye, Shakespeare-hengessä nimetty Comedy of Errors. Vuonna 1984 perustettu yhtye seurasi toisten skottiyhtyeiden tapaa yhdistellä hard rock -riffejä, isoja kertosäkeitä ja moderneilla syntikoilla soitettuja klassisia koristekuvioita. Yhdistelmä tuotti parhaimmillaan suurellista Marillion-henkistä neoprogea yhtyeen mini-LP:llä (1986) tai ”Rule Britannian” kaltaista thatcherilaista Britanniaa pitkään ja hartaasti suomivaa suoraviivaisempaa rockia kasettijulkaisulla 24 Hours… (1987). Julkaisujen tyylilliset painotuserot kertovat jälleen siitä, kuinka ajan henki ja luultavasti myös epätoivo saada levytyssopimus vaikuttivat musiikkiin 80-luvun jälkipuoliskolla. Jotenkin voisin kuvitella yksioikoisen ”Stage of Foolsin” itseironisen tekstin viittaavan rivien välissä myös bändeihin, jotka kutoivat epätoivoisesti illuusioita ”narrien näyttämöllä”. Jälleen MSI toi molemmat julkaisut CD-aikaan valitettavan heikkolaatuisesti viimeisteltynä kokoelmana Comedy of Errors (1990), mutta siinä vaiheessa yhtye oli jo hajonnut.

Neoprogressiiviset yhtyeet soittivat monilla samoilla keikkapaikoilla ja osin myös samalle yleisölle kuin ajan raskaammat rockyhtyeet. Molemmat kun tarjosivat fantastista eskapismia ja todisteen, että oli ihan hyväksyttävää osata soittaa instrumentteja. Myös musiikissa tapahtui sekoittumista. Moni progebändi turvautui ajoittain säröisen kitaran riffeihin ja virtuoosimaisiin sooloihin. Yhdistely oli toisessakin leirissä oikeastaan vanhaa perua: jo 70-luvulla hevin omasta kaupungista Birminghamista kotoisin oleva Magnum oli sekoittanut paljon progen melodisuutta, virtuositeettia ja soitinnusta hard rockiinsa.

Arkin musiikkia progressiivisempi on Pete Worrallin suunnittelema psykedeelis-surrealistinen kansimaalaus.

Samassa kaupungissa siinneen Arkin lyhyt ensialbumi The Dreams of Mr. Jones (1988) edusti pääasiassa AOR-nimellä kulkevaa suuresti tuotettua ja radiosoittoon suunniteltua melodista hard rockia. Prosessoitujen kitaroiden korea sointi ja laulaja Anthony Shortin tenoriääni olivat selvästi tämän tyylilajin pelikirjasta. Samalla yhtye ujutti myös keskivertoa monimutkaisempia riffejä ja progemaisia tekstuureja lauluihinsa, esimerkkinä synkkäsävyisen ”Powder for the Gunin” kulmikkaan epäsymmetrinen bassoriffi tai ”Nowhere’s Arkin” kansantanssimaiset rytmit. Näin musiikki lähentelee Marillionin yksinkertaisinta puolta ja Short ilmeisesti tykkäsi maalata kasvonsa lavalla kuten Fish. Se on kivaa, mutta progressiiviset ideat tuntuvat hieman päälle liimatuilta tai yrityksiltä lisätä syvyyttä perusrockia painavampiin lauluteemoihin. Komea mutta tuiki tavallinen voimaballadi ”Through the Night” hyppää tuplatempoon tilutussooloa ja viimeistä kertosäkeistöä varten, ja myyttisen Britannian alennustilaa surkuttelevassa ”Kaleidoscopessa” Steven Harris (ei se Steve Harris) soittaa näppäriä riffejä kitarasyntetisaattorilla. Albumin syntetisaattoritekstuurit tuntuvatkin olevan enimmäkseen peräisin miehen Roland GR-707:stä, joten ehkä yhtenä esikuvana oli vanhojen proge-Stevien Hackettin ja Howen AOR-yritelmä GTR.

Lounais-Walesin lohikäärmeitä kuhisevista laaksoista nousi Multi-Story, jota kuultiin lämmittelemässä Magnumia. Yhtyeen albumit julkaisi myös Magnumia ja erinäisiä kevytmetalliakteja julkaissut FM. Progeyhteys syntyy lähinnä kitaristi Paul Fordin äänestä, joka oli hyvin paljon Jon Anderson on the rocks, kun itse musiikki yhtyeen albumeilla East/West (1985) ja Through Your Eyes (1987) on lähinnä isoa mutta ei erityisen luovaa AOR:ää. Hieman progressiivisemmalta demokasetilta jatkoon selviytyneillä pidemmillä kappaleilla kuten ”Ahead of Your Time” löytyy pari tempon- ja rytminvaihdosta sekä pitkää melodista kitarasooloa, mutta lähinnä sukuyhteys löytyy siitä, että vaahtokarkkimaisesti ladottuja syntetisaattoreita käytetään perus-AOR:ää hieman monipuolisemmin.

Näitä AOR:n ja progen rajamaita nuohosivat muutkin toivottomat toiveikkaat. Aiemmin mainitulla Fire in Harmony -kokoelmalla kuultu Liaison oli lähes pelkkää AOR:ää eikä julkaissut paria singleä enempää. Näin kävi myös saman kokoelman menevimmän kappaleen ”Hidden Mysteries” levyttäneelle Rush-vaikutteiselle lontoolaistriolle Trilogy.

Monien näiden yhtyeiden kohdalla sanottiin, että niiden aika ei ollut vielä koittanut 80-luvulla. Osa niistä tekikin huomattavimmat työnsä vasta neoprogen toisen aallon myötä 90-luvulla. Näihin kuului ennen kaikkea Grace, mutta myös jo 80-luvulla aloittaneet Citizen Cain, Jadis ja Marillion-coverbändinä aloittanut (ja joidenkin mielestä myös jatkanut) Galahad. Vasta seuraava vuosituhat herätti henkiin esimerkiksi lontoolaisen Tamariskin, jonka jäseniä oli ollut mukana Quasarissa, Jadisissa ja pitkäikäisessä mutta vain pari singleä julkaisseessa ELP-henkisessä Dagabandissa.

Paluuta tekivät silloin myös muutkin tässä jutussa mainitut yhtyeet. Heikon AOR-albumin The Deafening Silence (1994) jälkeen Abel Ganz katosi lähes vuosikymmeneksi – vain keksiäkseen itsensä uudelleen paljon juurevampaa ja perinnetietoisempaa progea harvakseltaan julkaisevana yhtyeenä. Haze aktivoitui tasavuosien aikaan soittamaan juhlakonsertteja ja vuodesta 2013 alkaen julkaisemaan vaihtelevantasoisia studioalbumeita. Yhtyeestä tuli todellinen perheyritys, kun Paul McMahonin poika Danny otti rumpalin paikan tinnituksen uuvuttamalta Paul Chisnelliltä. Vuoden 2024 albumi The Water’s Edge olikin parasta mitä Haze on urallaan tehnyt. Myös Castanarc on julkaissut albumillisen samanlaista melodista kevytprogea noin kerran vuosikymmenessä. San Franciscoon muuttanut Keith Turner herätti Quasarin henkiin 2010-luvulla kiertämään Yhdysvaltojen progefestivaaleilla ja tekemään uuden levyn Memories of Times Yet to Be (2016). Osa Quasarista 80-luvulla livistäneistä muusikoista perusti 90-luvun alussa pitkäikäisen Landmarqin. Siihen liittyi myöhemmin myös Tracy Hitchings, joka oli vuosikymmenen alun puuhannut Pendragonin kosketinsoittajan Clive Nolanin projekteissa.

Kahdeksankymmentäluvun neoprogressiivinen rock oli siis maantieteellisesti hajallaan oleva ja monimuotoinen ilmiö, ja sen vaikutus ulottui pitkälle. Osin vaikutus tuntuu progressiivisessa musiikissa vielä vuonna 2024. Kovin neoprogressiivista rockia vastaan esitetty syytös on se, että se ei ollut aidosti progressiivista vaan kierrätti lähinnä edellisen vuosikymmenen aidosti edistyksellisiä keksintöjä. Totta on, että musiikissa on paljon kierrätystä eikä yksikään levy puske popmusiikin rajoja samalla tavoin kuin klassisen progen merkkiteokset. Neoprogen myötä progressiivinen rock lakkasi lopullisesti merkitsemästä kirjaimellista edistyksellisyyttä ja siitä tuli ennen kaikkea enemmän tai vähemmän rajattu genre. Tämä käsityksen ainakin sai, jos ajatteli, että brittiläisen progen uusi aalto käsitti kaiken 80-luvulla tuotetun progressiivisen rockin. Näinhän ei ollut.

Mutta neoprogressiivinen rock palveli tarkoitusta. Se piti 70-luvulla muotoutuneen sinfonisen progressiivisen rockin hengen elossa ja päivitti tyylilajin musiikillista ja sanallista ilmaisua niin että se vastasi uuden vuosikymmenen kovin erilaisia odotuksia. Monille neoprogeyhtyeiden teini-ikäisistä faneista nämä bändit olivat heidän omaa progressiivista rockiaan, samalla tavoin kuin yhtyeiden esikuvat olivat olleet heidän isoveljilleen ja -siskoilleen. Neoproge tuotti iloa soittajille (vaikeuksista huolimatta), yleisölle ja myös kriitikoille, joilla oli hauskaa miettiessään, kuinka solvata yhtyeitä luovasti tai jopa kehua niitä menettämättä uskottavuuttaan.

Eikä neoprogen aalto pysähtynyt Doverin rantavesiin. Manner-Eurooppa otti tämän eksentrisen ja epämuodikkaan musiikin vastaan yhtä innokkaasti kuin se oli aikoinaan ottanut Genesiksen. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Suede: Dog Man Star (1994)

 

Dog Man Star (1994) oli englantilaisen Suede-rockyhtyeen toinen albumi, ja ainoa yhtyeen pitkäsoitoista, jonka olen nähnyt omistamisen arvoiseksi. Albumin tarina kertoo jotain julkaisuajastaan ja tuota aikaa hallinneesta brittipopiksi sittemmin nimetyksi rockmusiikista.

Iso-Britannia on ollut 60-luvun alusta asti yksi popmusiikin keskuksista, josta uusia yhtyeitä ja vaikutteita on pääasiassa virrannut ulospäin muun maailman nöyrästi kulutettavaksi ja orjamaisesti matkittavaksi. Yksi syy brittien tuotteliaisuuteen on ollut juuri se, että siellä nimenomaan etsitään aina pakkomielteisesti uusia musiikin ilmiöitä ja tehdään niistä muotia. Yhdeksänkymmentäluvun alussa maassa oli vielä voimissaan pienilukuiseksi käynyt mutta laajalevikkinen joukko musiikkilehtiä, jotka kilpailivat keskenään uusien bändien löytämiseksi. Lehdet toitottivat valittuja artistejaan suorastaan messiaanisella hurmiolla ja lyttäsivät kaikki kilpailijat toivottaman kelkasta pudonneina surkimuksina lähes yhtä totalitaarisella ylenkatseella. Ja samat sävelet seuraavan uuden lupauksen kohdalla.

Ensimmäisen albuminsa Suede (1993) jättimenestyksen jäljiltä Suede oli vuonna 1994 lehdistönkin siunaama brittiläisen rockin uusi suuri toivo, jonka asemaa kyseenalaistanut kerettiläinen vaiennettiin nopeasti. Lehdistö kiilotti saarivaltakunnan kilpeä hehkuttamalla Sueden kaltaisia uusvanhanaikaista kitararockia soittavia indieyhtyeitä ja antamalla niille kollektiivisen nationalistisen nimen brittipop (ei yhtään yllättäen yksikään brittipopiksi lasketuista yhtyeistä ei välittänyt tulla kutsutuksi brittipopiksi). Tämä oli vastaus Yhdysvaltojen omasta punkvaikutteisesta vaihtoehtorockista syntyneeseen grungeen, joka oli noussut valtavirran rockilmiöksi 90-luvun alussa. Sueden laulaja Brett Anderson keikisteli useammassakin lehdessä kansikuvapoikana Union Jackin kanssa kuin androgyyni Battler Britton, kun brittiläisen populaarikulttuurin ylemmyyttä pönkitettiin entisen alusmaan kulttuuriylivoimaa vastaan.

Tämä antoi Suedelle liekaa tehdä vaikealla toisella albumillaan vähän mitä halusivat ja pojathan päästivät valloilleen kaiken mitä äkkimenestyksen paisuttamat ja järkyttämät egot ja kiihottunut musiikillinen mielikuvitus synnyttivät. Lopputuloksena syntynyt albumi ei kuulostanut lainkaan niin varman päälle pelatulta kuin bändin esikoinen, ja se sai ristiriitaisen vastaanoton. Ylistykseen ja kassakoneenn kilinään sekoittuivat syytökset mahtipontisuudesta ja mopon karkaamisesta käsistä.

Albumin sekalaista mainetta selittää myös se, että itse teos hukkui osin yhtyettä ympäröivään ulkomusiikilliseen hälyyn. Kitaristi ja pääasiallinen säveltäjä Bernard Butler päätyi törmäyskurssille muun yhtyeen ja tuottajan kanssa musiikillisten ideoidensa ja nuorten miesten rockbändeille niin yleisen henkilödynamiikan takia. Hän jätti yhtyeen / potkittiin pihalle (yliviivaa tarpeeton) albumin ollessa vielä viimeistelyä vailla. Samaan aikaan uudesta tähteydestään ja kemian teollisuuden tuotteista huumantunut laulaja Anderson vei huomion musiikilta lähinnä vihjailemalla haastatteluissa biseksuaalisuudestaan. Tässä hän näytti kopiovan esikuvansa David Bowien kahdenkymmenen vuoden takaista julkisuusstrategiaa siinä missä miehen ulosantiakin. Ihmeellisintä oli, että hän sai sillä aikaan kohun vielä vuonna 1994.

Bowien vaikutus kuuluu silti edelleen vahvana itse musiikissakin. Albumin lähtösingle ”We Are the Pigs” on kuin suoraa jatkoa timanttikoirien ajoille: akustisen ja sähkökitaran räkäinen riffi, säröllä kyllästetty soolokitara, mellotronijousien tukema kertosäkeistökoukku, hysteerisen falsetin rajoille loikkiva laulusuoritus ja anarkistisella dystopiakuvastolla hekumoiva sanoitus. Erona Bowieen on lähinnä se, että vaikka koukku sieppaakin mielenkiinnon, sävellyksen takana ei ole tarpeeksi muskelia vetämään kuulijaa mukanaan pidemmän päälle.

”We Are the Pigs” ei ole vain piste-esiintymä, vaan Bowie pilkuttaa muitakin albumin singleraitoja. Yksinkertaisilla ”la la” -hoilauksella maustettu luokkataisteluhymnin yritelmä ”The Power” kärsii osin samasta ideoiden ohuudesta kuin edeltäjänsä ja jakaa sen vaikutteet varsinkin laulussaan ja tarttuvuudessaan. ”New Generation” on sävellyksenä näppärämpi. Ylärekisteriä korostava meluinen kitarariffi alkaa ehkä ”Rebel Rebelin” uhmalla mutta saa muuten enemmän Bowien 70-luvun lopun tuotannon sävyjä. Sen pieniä eksentrisyyksiä lainaa myös sävellys, joskin konservatiivisemmin . Se koostuu jännästi neljästä erilaisesta mutta tarttuvasta osasta. A-osa koostuu kahdesta säkeistöstä, joissa molemmat johdattavat keskirekisterin sulavan vilkasta melodiaa selkeän funktionaalisen sointukierron läpi, kunnes sen pilaa lopun kromaattinen siirtymä neljännen asteen molliversioon, pienenä kapinan tai vallankumouksen eleenä.

Sen sijaan B- ja D-osuudet perustuvat ainoastaan kahden soinnun, neljännen ja viidennen asteen, vaihtelulle ja niiden lyhyen fanfaarimaiset melodiat hyppäävät oktaavin ylemmäs. Osia erottaa melodian muoto ja rytminen painotus: B-osa antaa vielä toivoa suunnasta liikkumalla kahden ensimmäisen tahdin epävakaammista loppunuoteista jälkimmäisen tahtiparin tarkempiin osumiin sointuäänille. D-osassa melodia taas putoaa kerta toisensa jälkeen ja päättyy paikalliselle perusnuotille, mutta soinnut eivät koskaan pääse silmukasta takaisin toonikaan, eli kertoja todellakin kadottaa itsensä loputtomaan, odotuksen täytteiseen lankeemukseen.

C-osa palaa A-osan rytmiin ja ohjatumpaan sointukulkuun, mutta jälleen uusi laulumelodia pysyy korkeassa rekisterissä ja sävelkulku on muokattu: nyt perussointua seuraa kromaattinen mediantti, mikä luo vaikutelman etäisyydestä tai tässä sisäisestä kokemuksesta (”here in my head”), ja lopussa A-osan töksähtävä kromaattinen subdominantti on normalisoitu ja sen mukana oletettavasti myös ”uuden sukupolven” arvot. Tarttuvuudestaan huolimatta sävellys ei odotusten mukaisesti palaa enää kolmatta kertaa A-osaan vaan päättyy kitarasooloon B- ja D-osien avoimen sointukierron päällä. Näin se saa jättää kuulijan kertojaäänen epämääräisen vallankumousfantasian pariin tarvitsematta antaa sille lihaa luiden päälle.

Sueden musiikilliset vaikutteet tulevat siis aika lailla samasta suunnasta kuin muillakin brittipopyhtyeillä: punkinjälkeinen 80-luvun brittiläisen ”indierockin” vaikutteet yhdistyvät 70-luvun alun glamiin ja jossain määrin myös 60-luvun lopun ”klassiseen” brittirockiin. Varsinkin kahdesta jälkimmäisestä tuntuu olevan peräisin vahvojen popmaisten koukkujen arkailematon käyttö ja toisaalta monien sanoitusten rappioromanttinen asenne. Viimeinen single ”Heroine” varsinkin heittää veteen tuskastuttavastikin yksitoikkoista ”I’m aching” -koukkuaan, joskin jälleen hyvin 70-luvun alun Bowien tyylinen kitaraosuus ja väliosan huimausta aiheuttava modulaatio lisäävät koukkuun hieman matoakin. Myös teksti hakee matoisuutta sieltä toisen punkidolin Lou Reedin päästä. Pikkunätti runolaina ja homofoneilla heroine / heroin pelaaminen on häveliäämpi ja romantisoidumpi tapa rinnastaa seksuaalinen himo narkomaniaan kuin Reedin suora ja tyly kuvaus tykittämisestä.

Varsinaista perusrupurockia edustaa vain ”This Hollywood Life”, mutta albumi kuulostaa muuallakin hieman tuhnuiselta, mikä johtuu ehkä osin sen kaaottisesta viimeistelystä ja toisaalta tietoisista ratkaisuista, mistä lisää myöhemmin. Asenne ja soundi tulevat kuitenkin selvästi ennemmin 70-luvun isosta rockista kuin 80-luvun kenkiintuijottelusta. Tähän takaisin perusasioihin -asenteeseen kuuluu myös pesäero saman ajan niin sanottujen Madchester-yhtyeiden tanssimusiikkivaikutteisiin soundeihin. Yksi syy tähän oli se, että tanssiestetiikka ei myynyt ollenkaan Yhdysvaltojen konservatiivisemmilla rockmarkkinoilla, joiden valloituksesta yhtyeet ja levy-yhtiöt kuitenkin haikailivat rocktähteyden perinteisen unelmanarratiivin mukaisesti, vaikka virallisesti toitotettiinkin kansallisen omaperäisyyden ensisijaisuudesta.

Suedekin edustaa siis indietä tiettynä soundina, ei niinkään alkuperäisen määritelmän mukaisesti isoista levy-yhtiöistä riippumattomana toimijana, ja on ajankohtaansa nähden lähes radikaalin vanhakantainen vaikutteissaan. Silti on muistettava, että Bowie itsekin yhdisteli surutta muilta artisteilta ideoita tuon ajan klassikoihinsa kuten ”Starman” (1972) aivan kuten Anderson kumppaneineen lainaili häneltä. Sekä Bowie että Anderson olivat velkaa myös yhdysvaltalaiselle Scott Walkerille. Andersonin tapauksessa vaikute oli tuolloin tuore, mutta se kuuluu Dog Man Starin balladinumeroilla. Fanien suosimassa ”The Wild Onessa” se erottuu lauluäänen maneereina ja musiikin herkkyyttä kontrastoivissa sanoituksissa, jotka käsittelevät tarrautumista hiipuvaan suhteeseen. Muuten alku tuo mieleen enemmän U2:n ”Running to a Stand Stillin”, joka sekin kyllä on velkaa 70-luvun alun rockballadeille. Andersonin omaa lisää on korostunut itseinho limaisesti sylkäistyssä, mutta silti tarkasti fraaseratussa, loppukaneetissa ”like dogs today”, joka lysähtää voipuneesti takaisin perusnuotille yritettyään lietsoa kuolevaa liekkiä falsetissa puoli oktaavia korkeammalla.

Walkerin soololevyihin hiipivä kokeellisuus kuuluu sen sijaan vavahduttavammalla ”The 2 of Usilla”. Säkeistöjen sointukulun lähes naiivi yksinkertaisuus luo tuutulaulumaisen vaikutelman, mutta sitä vasten melodia synkopoi paikoin epäkeskosti. Kertosäkeistöjen aneleva laulukoukku saa kitkerän traagisen sävyn, koska se osuu painollisimmalla iskulla usein soinnun sekstille aina otsikon sisältävää lopuketta myöten: ”He said it could be the 2 of us”.

Lisäksi kappaleen pianon ja akustisten kitaroiden ympärille rakentuva sovitus kasvattaa itselleen marssimaiset hartiat, mutta tuotanto taitavasti verhoaa ne kaikuun ja painaa taustalle, ikään kuin kajahtelemaan viereisestä huoneesta. Sitä sopivampaa verhoa tekstin pakahduttavalle kaipuulle ja yksinäisyydelle saa hakea.

Lopuksi kappaleen rakenne ei tyydy normaaliin ratkaisuihin. Harmonisesti monivivahteisemmassa instrumentaalisessa väliosassa soolosoittimena on odotetun kitaran sijaan kiinalainen bawu-huilu. Sen jälkeen kappale huipentuu aivan uuteen, traagisen juhlavaan säkeistöön. Siinä kertojan vakuuttelu ”Alone but not lonely” kutistuu pelkkien perussoinun ja subdominantin vaihteluun, pakonomaiseen ja ehkä todellisuuspaonomaiseen toistoon. Jälleen teksti saa pikkunäppärän kaksoismerkityksen, kun G-dominantti vihdoin ponnahtaa ylös ja päästää tuskaisesti toistuvan silmukan laukeamaan autenttiseen lopukkeeseen: ”Alone but loaded…” Taskut ovat täynnä ja niin on pääkin, mutta rakkautta puuttuu.

Anderson retosteli myöhemmin (kovasti karkeistaen), että Dog Man Star kuulosti paljon tuskaisemmalta, syvällisemmältä ja henkilökohtaisemmalta kuin muiden brittipoppareiden keveämmän ironinen hedonismi ja karikatyyrimäinen työväenluokkaisuus. Ainakin jälkikäteen katsoen syvällisyys ei ole sen suurempaa kuin vastapuolella grunge-bändien sekin kaavamaiseksi nopeasti käynyt synkistely, nousi se sitten kuinka henkilökohtaisista kokemuksista tahansa. Pohjavirtojen kyynisyys ja itseinho nousivat nopeasti 90-luvun kliseiksi. ”Heroinen” aneleva kertosäekoukku ”I’m aching” sen sijaan osuu Sueden vahvimpaan ytimeen. Useat albumin kappaleet henkivät tuskaista kaipuuta ja turhautunutta pyrkimystä. Sen synnyttävät pitkälti muodoltaan klassisesti ”huokailevat” laulumelodiat, joissa raastavaa nousua tai pidettyä nuottia seuraa lysähtävä pudotus sekunnin tai pienen terssin verran. Siitä syntyy haavoittuvuutta ja herkkyyttä, joka yhdessä ”The 2 of Usin” kaltaisten tekstien kanssa ottaa aidosti positiivista hajurakoa niin brittipopin feikkeihin äijäilyihin kuin Andersonin omiin huume- ja dystopiakierrätyksiin. Suede tavallan katsoo hyvin tiukasti taakse, mutta tällaisilla hetkillä uuttaa menneestä uutta elämää.

Dog Man Star onkin mielenkiintoisimmillaan, kun yhtye menee vielä pidemmälle menneisyyteen ja kokeilee rajojaan vanhakantaisen psykedeelisen rockin kautta. ”Introducing the Band” yllättää avauskorttina kuulostamalla jonkinlaiselta yhdistelmältä The Beatlesin ”Tomorrow Never Knowsia” (1966) ja Pink Floydin omaa albumin avausta ”Astronomy Domine” (1967). Metronomimaisen elektronisen hälyn, basson jurmutuksen ja tomeja korostavan rumputykytyksen päällä diskanttinen kitara yhdistelee sitarmaisia melismoja edellisestä ja räsähtäviä pidettyjä sointuja jälkimmäisestä – jopa vibrakammella tehtyä välähdyksenomaista kromaattista syöksyä myöten. Kappaleen harmonia rajoittuu käytännössä laajennettuun D-sointuun, mantramaisesti laulettu melodia viettää valtaosan ajasta vain kolmannen ja neljännen asteen ympärillä ennen arvattavaa putoamistaan perusnuottiin, ja laulu tuplataan megafonimaisella kaiulla.

Siinä missä Madchester-yhtyeet olivat elvyttäneet psykedelian elementtejä oman soundinsa osaksi, Suede sukeltaa tässä häpeilemättä suoraan menneeseen. Aloitus ei taatusti ollut sitä, mitä levy-yhtiö odotti kuumalta rockbändiltä. Uusvanha kuulostikin ehkä sen takia tuolloin radikaalilta. Jos Andersonin huumepäissään improvisoimista riimeistä jotain koherenttia sanomaa irtoaa, tuntuu siinä melkein parodioitavan yhtyeen idolien kehitystä ja levy-yhtiön suunnitelmia 60-luvun lopulta eteenpäin: tabua pannaan huuleen, lauletaan scifi-lallatuksia (”Space Oddity”?), sokeerataan androgyynillä glam-estetiikalla ja haaveillaan tuhosta ja sadismista. Taustalla morottava nauhaluuppi ”dying umm” tuntuu parodioivan ”Tomorrow Never Knowsin” kuuluisaa optimistista psykedeliajulistusta ”it is not dying”. Sointi on kuusikymmentälukulainen mutta asenne yhdeksänkymmentäluvun nihilismiä. Siinä ei katsota toiveikkaasti tulevaisuuteen vaan kyynisesti menneeseen.

Toinen kuusikymmentäluvun psykedelian tavaramerkki kuullaan ”Daddy’s Speedingin” B- ja C-osissa. Kappaleen varsinaisena esikuvana tuntuu olleen The Velvet Underground, ja sen tykyttävät kitara- ja pianorytmit rakentavat synnyttävät hyytävän jännitteen. Samaa tekee laulumelodian toistuvat poikkitela suhteessa säestykseen Andersonin horistessa James Deanistä kuin tämä olisi hänen isipappansa ja roolimallinsa. B-osan rytmin ja harmonian muutosta korostaa laulun vaihesiirtymä, jonka myötä siirrytään suoraan psykedelian synkempään sanastoon (”green fields and death machines high in the sky”). Anderson jopa matkii yksi-ilmeisellä laulullaan ja ääntämyksellään astetta synkempää Syd Barrettiä, mikä kuului vielä paremmin ”Introducing the Bandin” demolla.

C-osa paitsi pysäyttää lyhyeksi hetkeksi jatkuvan sykkeen hetkellisillä ”toismaailmallisilla” oh-itteluillaan, myös mukailee Pink Floydin ”Flaming” -kappaleen kohtaa ”you can’t see me” sekä tekstinsä (”can you see him?”) että sävelkulkunsa puolesta. Pink Floyd vain oli itse mukaillut tämän osuuden Beatlesin sävellyksestä ”And Your Bird Can Sing” (1966)! Joten jälleen Suede päättyy viittaamaan jälleen molempiin yhtyeisiin intertekstuaalisen ketjun kautta.

Kappale huipentuu moniraitaiseen kitarasooloon, joka psykedeeliseen tyyliin nojaa enemmän särön ja kaiun synnyttämiin äänimassoihin kuin selkeisiin melodisiin profiileihin. Jotenkin kappaleen aikaansaamassa jännityksessä tuntuisi piilevän mahdollisuus vieläkin huikeampaan irtiottoon samaan tyylin kuin myöhemmin post-rockiksi kutsuttujen, kokeellisempien aikalaisten musiikissa. Kappale kuitenkin loppuu tylysti rysähdykseen, mihin siinä koko ajan on tähdättykin. Vauhti tappoi näyttelijän ja teki tästä legendan, mutta musiikki evää myyttisen tuhon kruunun ja samalla ottaa ilmat pois itse myytistä. Jälleen Anderson näyttää kyynisesti samastuvan tähti-illuusioon samalla kun halveksii sitä.

Albumin pisin raita ”The Asphalt World” lopulta riuhtaisee itsensä irti laulurakenteesta ja toiseen sfääriin. Itse laulu etenee hautajaissaaton tempossa läpi Velvet Undergroundin mallisen urbaanin rappion ja kieroutuneen seksuaalisuuden kuvaston. Musiikillinen kerronta ei ole yhtä mielenkiintoista kuin faijan kanssa kaahatessa, mutta The Doors -vaikutteinen urku ja kitarariffin ohimenevät riitasoinnut kitkeröittävät kertosäkeistöä kivasti.

Kolmeminuuttinen kitarasoolo muodostaa kuitenkin rytmisen ja melodisen repeämän kappaleen jatkumoon ja melkein oman kokonaisuutensa laulun sisään. Ensinnäkin se kasvaa useiden selkeästi erottuvien osioiden kautta. Alkuosiot kulkevat psykedeeliseen tyyliin toistuvan ostinaton päällä, tässä tapauksessa kolmen soinnun doorilaisen kulun, ja käyttävät vahvasti kaikua ja wah-wah-pedaalia samentamaan sointia sekä osin päällekkäin ladottujen soolokuvioiden saumakohtia. Silti kuuluu selvästi, kuinka Butler vaihtelee tyyliään pehmeästi taputeltujen sointujen marssiriffistä ylärekisterin trioliostinatoihin. Syd Barrettin kosketus tulee jälleen mieleen varsinkin viimeksi mainitun kohdalla. Sitten soolo puhkeaa 70-lukulaiseen areenarocktyyliin ja yhtye palaa säkeistöjen muunneltuihin sointukulkuihin ja rytmeihin. Soolo huipentuu melko raastavasti kertosäkeistöjen melodian käsittelyyn ja sitten dramaattiseen paluuseen lauluun. Tyyli on hyvin 70-lukulaisen mahtipontinen ja muistuttaa progressiivista rockia siinä mielessä, että soolo on alun improvisaatiomaisista hetkistään huolimatta selvästi rakennettu sävellyksen ja studiotekniikan avulla matkaksi ja sen pituus saa paluun varsinaiseen lauluun tuntumaan mahtavammalta kuin se onkaan.

Kappaleesta on sittemmin julkaistu aiempi, pidempi versio. Siinä soolo kertaa säkeistöä useamman kerran ja kappale purkautuu vähemmän dramaattiseen laulukertaukseen sekä vielä pidempään hälyn ja äänitehosteiden häntään. Kitara ja psykedeelinen instrumentaalihärö ovat tässä versiossa lopullista versiota keskeisempiä. Myös ”The Wild Onesin alkuperäinen versio päättyi kohina- ja Leslie-tehosteilla maustettuun pitkään kitarasooloon jäähdyttelevän laulusäkeistön sijaan. Näissä voi nähdä selvästi Butlerin kokeellisuuden / käsistä karanneen pullistelun (yliviivaa maun mukaan) törmäävän tuottajan, levy-yhtiön ja ehkä muunkin yhtyeen käsitykseen siitä, millaisen albumin voisi kuvitella menevän läpi valtavirtayleisölle vuonna 1994.

Suurellisuus ja taaksepäin katsominen tiivistyvät ”Still Lifen” huipennukseen. Tässä balladissa Butler ja Anderson tavoittavat sellaisen saman vieraantuneisuuden melankolian ja hauraan toiveikkuuden yhdistelmän kuin parhaissa esikuvissaan. Anderson pukee sen jälleen yhteen yksinkertaiseen kaksoismerkitykselliseen fraasiin (elämä voi olla staattista kuin asetelmassa, mutta elämää se on silti) ja kahden oktaavin laulu venyy Walkerin baritonista dramaattisesti pitkitettyyn Bowie-falsettiin todistaakseen, että vielä tässä henki pihisee. Ja jotenkin arvelen, että Butler on löytänyt tuota kaksinaisuutta tarkkaan valitulla kromaattisella kitkeryydellään korostavan sointukulun Kuun pimeän puolen loppupuolelta.

Suurimman nostovoiman kappaleessa tarjoaa kuitenkin korvia hivelevä sovitus sinfoniaorkesterille. Orkesteri ottaa lopussa vallan bändiltä, paksuntaa sointia ylimääräisillä pidätyksillä ja kromaattisilla lisäsävelillä ja päättyy pamauksella yhteen loputtomiin pidettyyn, pidätettyyn perussointuun. ”A Day in the Life” inspiroi aikoinaan koko joukon tällaisia orkesteriavusteisia loppurysäyksiä. ”Introducing the Bandin” vastakappaleena ”Still Life” osaltaan vahvisti sitä illuusiota, että Dog Man Star olisi jonkinlainen tarinallinen tai teemallinen konseptialbumi. Sgt. Pepperin tavoin se alkaa bändin esittelystä ja päättyy isoon sointuun. Vähät väliä siitä, ettei siinä(kään) välissä olevasta aineistosta löydy punaista lankaa. On luultavasti vain yhteensattumaa, että tuo sointu on samanlainen, joskaan ei sama, pidätetty D kuin ”Introducingissa”.

Tällaista asennetta albumiin ja varsinkin tätä kappaletta arvosteltiin mahtipontiseksi ja teennäiseksi. Reaktio antoi aika mehevän kuvan brittiläisen lehdistön suhtautumisesta. Kilpailuasetelmistaan huolimatta rocklehdistö noudatti tuolloin punkinjälkeisen ajan konsensusta, jonka mukaan kaikki 70-luvun taiteellisempaan tai kokeellisempaan rockiin viittava oli lähtökohtaisesti halveksittavaa (ellei sitä sitten voitu liittää krautrockiin tai Bowien ja Enon kaltaisiin autuaaksi julistettuihin). Nollavuoden paradigma hallitsi. Miten sitten toimia, kun rockin virallinen voideltu meni tekemään jotain tällaista? Yhdysvalloissa, jonne Suede vasta tähyili toiveikkaasti, tunnetusti rock-konservatiivinen Rolling Stone saattoi lytätä levyn aivan ongelmitta. Sen sijaan esimerkiksi brittiläisessä Q-lehdessä, jossa uusille progressiiviseen viittaaville yritelmille ja 70-luvun uudelleenjulkaisuille annettiin rutiininomaisesti enintään kaksi tähteä, arvostelija joutui selittelemään vaivalloisesti, ettei ”Still Lifea” voinut verrata mihinkään hirveään klassisrockhäväistykseen, sillä siinähän oli kunnon melodia, jota kuka tahansa saattoi hyräillä. Loppujen lopuksi julkisuuden sykliin kuului myös eilispäivän pyhän lehmän häikäilemätön lahtaaminen, ja rituaaliteurastus tulisi myöhemmin Suedekin osaksi. Tuolloin väkinäisten selitysten maku oli kuitenkin väkevä ja toimitusten mentaaliset voltit tuottivat hupia.

Tavallaan Q:n arvostelija osui silti oikeaan. ”Still Life” on komea kappale ja sen orkesterisovitus upea (instrumentaalinen orkesteriversio on sittemmin julkaistu bonuksena albumin uusintapainoksella), mutta eivät ne yhdessä mitään sinfoniaa tee. Suede tekee vain isoja ja mahtipontisia lauluja, usein oikein hyviä, mutta ei lopulta sen kummempaa. Dog Man Starin jälkeen mahtipontisuus säilyi mutta sitä tasapainottava kokeellisuus pantiin jäihin. Yhtyeen myöhemmät levyt ovat enimmäkseen noudattaneet esikoisalbumin linjaa siinä mielessä, että niillä on ollut pari kolme vahvaa kappaletta ja paljon suurellista keskinkertaisuutta. Tämä pätee myös Night Thoughtsiin (2016), jossa Dog Man Starin kaltaista suurellisuutta tavoiteltiin sovituksilla ja liittämällä kappaleet yhdeksi katkeamattomaksi virraksi klassisten konseptialbumien tapaan. Olisi helppo syyttää Butlerin lähtöä Sueden urautumisesta, mutta eivät miehen sooloprojektitkaan osoita mitään suurta mielikuvituksen lentoa. Dog Man Star ei avannut uusia latuja sen enempää Suedelle kuin brittiläiselle valtavirtarockille vaan jäi poikkeamaksi suuntaan, johon yhtye ei halunnut eikä luultavasti osannutkaan mennä.

Brittipopin suurellisuuden ja retrohenkisyyden teemat eivät kuitenkaan huipentuneet Suedessa vaan sen kunnian ja suuntauksen valtikan otti samana vuonna ensilevynsä julkaissut Oasis. Se lainasi aivan häpeilemättä suoraan samoja 60-luvun lähteitä ja paisutteli niitä vanhakantaisella rockuholla. Indierockin kokeellinen puoli sai odottaa vuosikymmenen loppupuolelle, kun Radioheadin Okay Computer (1997) nousi täysin odottamatta kaupalliseksi ja kriitiseksi menestykseksi ja yhtye teki perään täysin arvaamattoman siirron nimeltä Kid A (2000). Ja se muutti yleensä käsitystä siitä, mitä popbänditkin saattoivat tehdä. Mutta silloin ei enää puhuttukaan brittipopista.

Mugenin fantasia

Yksi japanilaisen progressiivisen rockin kolmannen sukupolven keskeisimmistä yhtyeistä syntyi vuonna 1978. Mugen, eli unelma tai fantasia, oli tuolloin vielä lukioikäisen kosketinsoittaja Katsuhiko Hayashin vetämä ryhmä. Hän oli soittanut kitaraa aiemmassa bändissä, joka coveroi Japanissa rakastetun King Crimsonin musiikkia sekä harvemmin muistetun australialaisen Sebastian Hardien ylitsevuotavaa sinfonista rockia. Nämä kaksi vaikutetta muokkaisivat hieman myös Mugenin musiikkia.

Molempien yhtyeiden keskiössä oli kuitenkin kitara ja kitaristi. Hayashin vaihdettua soitinta Mugenia hallitsivat sen sijaan Hayashin kosketinsoittimet ja sävellykset. Muut jäsenet yhtyeen sittemmin kuuluisaksi muodostuneella ensilevyllä olivat laulaja Takashi Nakamura, basisti Akira Kato ja rumpali Masaya Furuta. Sinfonia della Luna ilmestyi kuitenkin vasta vuonna 1984. Välissä yhtye oli ehtinyt julkaista kahden kappaleen kasetin ja viettää aikaa telakalla. Vuosikymmenen alussa ei Japanissa näyttänyt olevan kunnollista kanavaa, joka julkaisisi progressiivisen rockin levytyksiä ja ohjaisi ne aiheesta kiinnostuneelle marginaaliselle, mutta kasvavalle joukolle musiikkifaneja.

Mugen otti riskin, äänitti ja julkaisi albuminsa itse, ja antoi sen levitykseen rocklehti Fool’s Maten pyörittämän levykaupan kautta. Kolmensadan kappaleen painos katosi hyllyiltä muutamassa viikossa progennälkäisten ostajien nautittavaksi. Uusi painos vei levyn Fool’s Maten kokoaman isoista levy-yhtiöistä riippumattomien rockjulkaisujen myyntilistan kärkeen. Se yllätti yhtyeen ja osoitti kaikille muillekin, että progressiiviselle rockille löytyi markkinoita. Vuonna 1986 progeskenelle keskeinen levymerkki Made In Japan julkaisi albumin isompana painoksena ja osin uudelleen äänitettynä. Kaikki myöhemmät painokset perustuvat tähän versioon. Niin myös tämä teksti.

Sinfonia della Luna alkaa 18-minuuttisella nimikappaleella. Se täyttää sinfonisen rockin epämääräisen määritelmän siinä mielessä, että se on laaja sävellysteos ja tavoittelee orkesterimaista sointia rockmusiikin kontekstissa. Mugen kuitenkin pureutuu Pertti Perusprogeilijaa syvemmin kevyttä klassista musiikkia muistuttavaan sinfoniseen maalailuun. Hidas ensimmäinen osa pohjautuu lähes kokonaan koskettimille ja laululle ja rock tulee mukaan vasta nopean kakkososan ”keijutansseissa”. Kolmas osa palaa ykkösosan tunnelmiin ja aineksiin mutta heittää väliin orkesterin tutti-jaksoja muistuttavia sointupärähdyksiä. Nämä johtavat sitten neljännen osan hitaan juhlalliseen huipennukseen, jossa vaskimaiset fanfaarit leimuavat jousivallin taivasta vasten.

Ensimmäinen osa luo jännittävän herkän fantasiatunnelman Hayashin hitailla maalailulla. Albumin hitusen kohiseva äänitys on kierolla tavalla avuksi. Miehen soitinpaletti on sekoitus 70-luvun klassista rocksoitinnusta (Hammond-urut, Yamaha CP-70 -sähköpiano), analogisia polyfonisia syntetisaattoreita (Prophet-5, Korg Polysix) ja varhaista digitaalista synteesiä (Yamaha DX7). Näillä hän matkii erilaisten orkesterisoittimien rooleja punoakseen unenomaisen melodisen kudoksen. Synteettinen sointi sen sijaan vain tukee fantasiamaailmaa ja väistää ajan pahimmat köpöydet. Romanttinen, siististi kromaattinen tai modaalisesti värittynyt musiikki viittaa Gabriel Fauréen, mutta on sen nättiydessä myös japanilainen sävy.

Tätä korostaa Nakamuran japaninkielinen ilmaisu. Korkea ja paikoin huilumaisen ohut laulu on koristeltu vahvalla vibratolla sekä tunteellisella ilmaisulla. Lauletut melodiat mukailevat myös hieman japanilaista kansamusiikkia. Ei varsinaista perinnemusiikkia, mutta 1900-luvun alkupuolen ”uusia kansansävelmiä”, mikä kuuluu varsinkin toisen osan alkupuolen viheltävän marssimaisessa viisussa. Samoin laulu on selkeärajaista eikä sisällä ylipitkiä melismoja. Se jakaa syystä mielipiteitä. Studion kokemuksen puutteessa Nakamuran vire huojuu välillä ja hänen muuten säröytymätön äänensä vie kauniimpia melodioita kohti imelyyden rajoja. Se ei selvästikään ole rockääni, vaan albumin harvoilla rajummilla hetkillä pikemminkin huudahtava ja pakotettu. Sekin on ”Sinfonia della Lunalla” alisteinen musiikille ja täydentää sen tunnelmaa, yksi sinfonisen runoelman kerrontaan tarvittava instrumentti.

Siirtymää toiseen osaan merkkaa sävellajinvaihdos C-duuriin, ja täällä rävähtää esiin Hayashin suurin esikuva eurooppalaisten progebändien joukosta. Isojen murtosointujen värikkäät käännökset kirkkaalla sähköpianosoundilla huutavat Tony Banksin nimeä. Ja kun musiikki sitten pärähtää käyntiin ja hieman vaimeasti miksattu rytmisektio pääsee puuhiin, musiikki ryntäilee vauhdikkaasta syntikkakuviosta toiseen lyhyiden laulusäkeistöjen välillä. Kieltämättä monet näistä riffeistä mukailevat mutta eivät aivan kopioi Banksin sormien liikkeitä koskettimiston pinnanmuodoilla. Herkeämättömissä murtosoinnuissa, muikean laulavissa terssimelodioissa ja poikkeusjakoisten sointuriffien käännöksissä kuulee kaikuja tulivuorista, elokuvateattereista, gorilloista ja Lontoon lähimetsistä. Silti Hayashi sovittaa niitä omaperäisesti. Esimerkiksi yhdeksän minuutin kohdalla hän vetää hienoa kontrapunktia jousia ja puupuhaltimia matkivilla äänillä. Ideoiden energinen virta tekee jaksosta nautinnollisen, vaikka ideoiden juuret ja rakenteen saumat näkyvät.

Rauhallisempi kolmasosa kiertelee ja kaartelee ehkä turhan kauan, eikä sävellys rytmiikan vaiennuttua enää saavuta kakkososan energiatasoja. Neljäsosa on silti vaikuttava, vaikka tuntuukin melodisesti irralliselta muuhun sävellykseen nähden. Lievä ylipituus ja irrallisuus ovat tyypillisiä nuoren progesäveltäjän oireita, ja vanhempienkin sävelkynästä syntyy usein selvästi palapelimäisempiäkin luomuksia kuin tämä. Loppu kuitenkin toimii kuin hyvä sinfonisen sävelrunon huipennus: se tuntuu kohottavan kaiken uudelle tasolle kuten se ”kirkastaa” teoksen sävellajin alkuosien d-mollikeskuksesta duuriversioon ihan oppikirjan mukaisesti.

Puutteistaan huolimatta ”Sinfonia della Lunassa” on aiheensa mukaisesti hitunen taikuutta, joka viehättää vuosikymmentenkin jälkeen. Vuoden 1984 yleisölle se olisi ollut vieläkin ällistyttävämpi sinfoninen takauma kuin brittiläisen neoprogen päivitykset. Yhtäläistä on Genesis-ihailu, jaksomaisuus ja modernin soittamien sekoittaminen vuosikertasävyihin, mutta Mugen menee näitä pidemmälle menneisyyteen ja sinfoniseen uhkeuteen.

Sanat ovat täynnä romanttista kuuhulluutta ja keijujen tanssia, mutta aamun koittaessa autiolle kedolle jäävät vain valkoiset luut. Japanilainen proge vei tällaisen romanttisen fantasiakuvaston vieläkin pidemmälle kuin 70-luvun eurooppalainen esikuvansa. Mugenin kaltaisille Kansain alueen bändeille musiikillinen tienraivaaja oli hard rockin, popin ja progen ristisiitoksella suurta suosiota saavuttanut Novela. Novelan suitsuttama fantastisuus ja silmiä korventava visuaalisuus ammensi kuitenkin ennen kaikkea kotimaisesta mytologiasta sekä manga- ja animekuvastosta. Hayashin teksteissä tanssivat keijut sen sijaan ovat William Shakespearen Kesäyön unen Titania ja Oberon, ja pitkin levyä tekstien unenomaiset seikkailut tapahtuvat Venetsian kaltaisissa eurooppalaisen romantiikan kehdoissa, paikoin italiankielisillä lainoilla sävytettyinä. Vaikutteena on vahvasti ranskalainen symbolismi, ja toisaalta viittaukset Italiaan voivat johtua myös halusta jäljitellä suositun italialaisen progen lyyristä tunteellisuutta, mistä musiikissa kuuluukin merkkejä. [1] Läntisen musiikin vetovoima ja kuvaston eksotiikka ruokkivat oksidentalistista fantasiaa. Vastaavanlaista kuutamohulluttelua eksoottisessa Euroopassa oli aiemmin edustanut Moondancerin ”Kanasihmi no kyandoru (Candle Love)”. Sinfonia della lunan kansikuva edustaa myös eurooppalaista romantiikkaa, sillä se on ranskalaisen symbolistin Gustave Moreaun (1826 – 1898) maalaus Ilta. Vastaavia värikylläisiä ja mytologisia aiheita hyödyntäviä maalauksia kaapattiin muidenkin ajan japanilaisten progebändien kansikuviksi.

Kääntöpuolen kappaleet käsittelevät samoja aineksia pienempinä paloina. Mainion popmainen ”Magic Wand” pimputtaa staccato-pianolla A-osassa, kuohahtaa syntikkafanfaareilla B-osassa ja rokkaa banksmaisella urkuriffillä siististi, vaikka rytmiryhmältä voisi toivoa enemmän höyrypainetta. Se irrottelee oikeastaan vain toisella nopeammalla numerolla ”Dance … Romanticilla”, jota ajaa värikkäästi ja äkkiväärästi vaihtelevien 4/4-, 7/8- ja 5/4-jaksojen läpi yhtä lailla koskettimien tykytys. ”Venezia” ja ”Ballo della Luna” tihentävät kauniin impressionistista balladi-ilmapiiriään mellotronijousien paksuilla sointumatoilla. Mellotroniosuuksien lisääminen oli tärkein syy lisä-äänityksille. Soittimen heti tunnistettava sointi tuo lisää ”klassisen” 70-luvun progen patinaa Mugenin modernia ja vanhaa sekoittavaan lejeerinkiin.

Kymmenminuuttinen ”Ballo della Luna” on nimikappaleen jälkeen albumin pisin ja vahvin sävellys albumilla, ja sen teksti kertaa samanlaista yliluonnollista romanssia, joka päättyy jälleen päivänkoittoon ja Japanin kulttuurissa kovin suosittuun traagiseen katarsikseen. Jälleen kuuluu, että sävellys on koottu erillisistä osista sen sijaan, että se kasvaisi yhdestä juuresta. Mutta ne osat ovat upeita ja muodostavat tyydyttävän kaaren alusta loppuun. On alun aavemaisen mieleenpainuva laulumelodia genesismäisen akustisen kitaran säestyksellä, vielä aavemaisempi siirtymä mellotronin laajan sointu-udun säestyksellä, kolmijakoinen tanssiteema. Sekä albumin intensiivisin loppupaisuttelu, jossa vierailevan sähkökitaran rikkonainen rapsodia ulvoo tragediaa syntikkakerrosten kohtalonomaisen melodian taustalla. Sen pamauksen jälkeen CD-versioille lisätty ”Leonardo”, Anthony Phillips -henkinen balladi, jossa hennon laulun lurauttaa Hayashin vaimo Takako, kuulostaa kauniilta mutta kädenlämpöiseltä koodalta.

Sinfonia della Luna sattui progressiivisen rockin kuohahduskohtaan Japanissa ja se myös osaltaan ruokki tätä ilmiötä. Vuonna 1984 samantyyppistä sinfonista progea julkaisivat myös Fromage, Negasphere ja Sagittarian, joskaan yksikään näistä albumeista ei saavuta Mugenin tasoa. Niitä syntyi ja pääsi levyttämään, koska Novelan menestys oli avannut portit Hayashin sanoin ”epänormaalille ilmiölle” eli progressiivisen rockin yllättävälle suosiolle Japanissa. Ilmiö heijasteli Isossa-Britanniassa ja Ranskassa tapahtuvaa pienimuotoista progen uutta aaltoa. Erona vain oli, että Japanissa ei ollut aikaisemmin koettu vastaavaa. Kolmas progesukupolvi oli siihen saakka suurin ja äänekkäin. Järjestettiin aiempaa isompia progekonsertteja ja niistä julkaistiin kokoelmia kuten Made In Japanin Progressive Battle -sarja. Iso King Records haistoi sen verran jenin vienoa tuoksua, että julkaisi monia progressiivisia albumeita heviin ja ulkomaisiin artisteihin erikoistuneilla alamerkeillään Crime ja Nexus.

Nexus tarjoutui julkaisemaan myös Mugenin toisen albumin. Samaan aikaan yhtyeen rytmisektio otti hatkat niiden kuuluisien musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Levy-yhtiö tarjosi käytettäväksi Novelan rytmistä vastannutta kaksikkoa Ryuji Sasai (basso) ja Ryuichi Nishida (rummut). Lisäksi studioon raahattiin Outer Limitsin viulisti Takashi Kawaguchi sekä toisen nousevan progebändin Pageantin kitaristi Ikko Nakajima ja akustista kitaraa ja huilua soittava Kazuhiro Miyatake. Sessioista syntyi Léda et le cygne (1986), edeltäjäänsä tummasävyisempi, monipuolisempi ja omaperäisempi luomus.

Hayashi sai käyttöönsä (omien sanojensa mukaan) suorastaan pelottavan vahvan rytmisektion, mutta silti albumin pisintä ja yleensä tunnetuinta kappaletta ”Edmond’s Old Mirror” pitää tahdissa koko sen kymmenminuuttisen keston rumpuohjelma. Yksiulotteisesti, joskin kahdella eri ohjelmalla, paukkuva komppi ja toistuva mollikierto goottilaisella syntetisaattorisoundilla muistuttavat lähinnä ilkeämpää versiota Ultravoxista. Väliosassa sen sijaan päästään tutumpaan tunnelmaan katkonaisen urkupisteen sykkiessä kromaattisesti liikkuvan jousimaton alla ja Kawaguchin ja Nakajiman repäistessä vuorollaan riipaisevat soolot. Kappale tekee kutkuttavan kädenojennuksen uuden aallon suuntaan, mutta kokonaisuus jää hyytävistä melodioistaan huolimatta kädenlämpöiseksi, koska soolojen jälkeinen paluu säkeistöihin ja ensimmäiseen komppiin ei muodosta sellaista dramaattista huipennusta kuin mihin tekstin kummitustarina pyrkii.

Osoituksena albumin monipuolisuudesta ”La Rosa” ja ”Brugge” luovat klassisvaikutteiset balladinsa lähes täysin akustisella soitinnuksella ja siinä samassa käyvät paikoin taas imelän rajoilla, lähinnä Nakamuran ilmaisun takia. ”Brugge” kyllä huipentuu komean surumieliseen huilun ja mellotronijousien instrumentaaliin. Hayashi kanavoi siinä ”Exilesin” tai ”Seven Stonesin” molli-duurisekoituksen ja mellotronin rakeisen soundin yhdistelmää juuri siihen mihin se parhaiten soveltuu, eli luomaan tuntua jostakin nostalgisesta, hitusen aavemaisesta ja syvästi traagisesta.

Traagisuus tulee belgialaisen kirjailijan Georges Rodenbachin tunnetuimmasta romaanista Bruges-a-la-morte (Kuollut Brügge, 1892). Symbolistinen romaani inspiroi tekstin kuvauksen pysähtyneestä ja rappeutuvasta kaupungista, jonka kaduilla kummittelee Ofelian lailla kertojan kuolleen vaimon muisto. Se on inspiroinut muitakin musiikintekijöitä alkaen Erich Wolfgang Korngoldin hittioopperasta Die tote Stadt (1920). Muutkin levyn tekstit on marinoitu symbolistisen kirjallisuuden ja kuvataiteen mystiikassa, ja niiden fantasioiden sävy on Sinfonia della Lunaan verrattuna synkempää, dekadentimpaa ja goottiromanttisempaa.

Nimikappaleen innoitti albumin kansitaiteena käytetty Gustave Moreaun maalaus, joka kuvaa klassista aihetta, eli kuinka ylijumala Zeus raiskasi joutsenen hahmossa Spartan kuningattaren Ledan. Tai joidenkin versioiden mukaan vietteli. Teksti tuntuu nojaavan jälkimmäiseen tulkintaan, sillä siinä maalaus inspiroi kinkkistä seksifantasiaa. ”Joutsen räpyttelee lähteelläni” ei ehkä ole kiertoilmauksena samaa tasoa kuin ”Fiilaten ja höyläten”, mutta japanilaisen progen viitekehyksessä se oli lähes yhtä lailla poikkeava kuin jälkimmäinen aikansa suomirockissa. Musiikki seuraa ”Sinfonia della Lunan” kolmiosaista rakennetta kahdeksaan minuuttiin puristettuna, mutta jää siihen verrattuna innottomaksi.

Vauhdikkaampi ja suorasukaisempi ”Salomé” onnistuu paremmin. Mukana on taas jänniä kansanomaisia melodioita, mutta myös viitteitä Genesiksen ”The Battle of the Epping Forestiin”, varsinkin keskiosan syntikkasoolossa. Se tarkoittaa myös, että mennään teksti ja Nakamura edellä. Mies on tällä kertaa paremmin balanssissa ja kuulostaa itsevarmemmalta sekä myös miellyttävämmältä. Näin varsinkin yllättävässä urku- ja cembalosäestetyssä koodassa, joka mietiskelevä sävy eroaa muiden säkeistöjen laulajalle tyypillisemmästä kulmikkaasta tyylistä.

Nämä kappaleet ja ”La Rosa” on melkein järjestetty jonkinlaiseksi löyhäksi sinfoniaksi. Jokainen kun alkaa enemmän tai vähemmän irtonaisella koskettimien soolomelodialla, joka toimii ikään kuin linkkinä sävellysten välillä. Kaikki kolme sävellystä olivat peräisin samalta ajalta kuin Sinfonia della Lunan materiaali. Tämä osoittaa silti lopullisesti, että Hayashi on vahvimmillaan laulumaisten kuin pitkien rakenteiden parissa.

On mielenkiintoista, että monissa Hayashin teksteissä päähenkilönä ja/tai minä-kertojana on naisoletettu. ”Lédan” fantasioiden ja ”Salomén” raamatullisen draaman lisäksi ”Carmillassa” seikkailee irlantilaisen kirjailijan Sheridan Le Fanun (1814 – 1873) samannimisessä novellissa luoma naisvampyyrien kantaäiti. Suorasukaisesti 7/8-tahdissa rokkaavan kappaleen keskellä kuullaan Miayataken samplattu huilusoolo, joka nättiydestään huolimatta kuulostaa juuri sen verran luonnottomalta kuin laulun nimihenkilökin.

Albumin päättää vielä lyhyt ote yhdestä Maurice Ravelin tunnetuimmista teoksista, ”Pavane pour une infante défunte” (”Pavane kuolleelle prinsessalle”). Hayashin kuningasajatus oli kirjoittaa tähän ikisuosikkiin omat sanat ja tehdä siitä laulu. Tekijänoikeussyyt estivät meitä kuitenkin kuulemasta, olisiko Hayashi tuonut kappaleeseen samanlaista kuolematonta sanailua kuin vaikka Greg Lake Modest Musorgskin Näyttelykuviin. Laulutulkinta kuultiin ainoan kerran eräässä Pageantin konsertissa. Levyllä jäljelle jää nokkahuilun, mellotronin ja synteettisten jousien eteerinen tulkinta. Sopiva loppukaneetti kunnianhimoiselle mutta epätasaiselle albumille, joka monin paikoin parantaa edeltäjästään mutta ei kokonaisuutena pärjää sille.

Kuoleman ja kuninkaallisten teema jatkui Mugenin viimeisellä albumilla The Princess of Kingdom Gone (1988). Nimikappaleen inspiroi englantilaisen kirjailijan Alfred Edgar Coppardin (1878 – 1957) samanniminen novelli. Tarina on pintapuolisesti katsoen satu pienen kuningaskunnan ylpeästä prinsessasta, joka rakastuu maalaisrunoilijaan ja menettää tämän. Yleensä se kuitenkin nähdään vertauskuvana ensimmäisen maailmansodan aiheuttamalle surulle ja menetykselle sekä niistä toipumiselle. Jäihän Britanniaan sukupolven verran prinsessoja ja tavannaisia odottamaan turhaan rakkaitansa takaisin Belgian ja Ranskan taistelukentiltä.

Ehkä Mugen tunnisti tarinan taustaväreen, sillä sävellyksen ensimmäisissä osissa on marssimaista rummutusta ja fanfaaritunnelmaa kuin sotaan läksiessä. Todennäköisemmin se johtuu silti siitä, että ”Part I: The Arbor on the Garden” pohjautuu jälleen kerran ”Epitaphin” hahmottelemalle kaavalle, vaikka yleinen sävy on surumarssia toiveikkaampi. Äkisti riehakkaampi instrumentaali ”Part II: The Feast” vyöryy päälle, ja Hayashi päästää sisäisen Banksinsä valloilleen temaattisilla sooloilla vuoroin 4/4- ja 5/8-tahtilajeissa. Suorana lainana erottuu ainoastaan välähdys ”…In That Quiet Earthin” soolon juoksutuksista, mutta lienee ylitulkintaa kuvitella sen viittaavaan runoilijan kuolemaan.

Mekastus ristihäivytetään kesken kitaristi Taku Fujin sooloa ”Part III: The Ghost of Narcissussiin”. Ykkösosan laulumelodia palaa hautajaismaisemmin sovitettuna ja harmonisoituna Nakamuran laulaessa jostain kaikukammion perältä Coppardin tarinan kuuluisimman kiteytyksen aateliston ja rehellisen kansanmiehen eroista: ”Ylpeyttä ja surua sinun sydämessäsi, / rakkautta ja surua minun.” Lohtu tulvii sitten ykkösosan fanfaarin toistuessa ”Part IV: The Woodruff of Lovessa” raskaampana ja katkeransuloisemmaksi sovitettuna paisutteluna. Tällainen rakenne on jo tuttu mutta reippaasti ja dynaamisesti toteutettuna toimii aivan hyvin ilman suuria yllätyksiä.

Yksi mahdollinen näkökulma onkin, että Mugenilta alkoi olla tässä vaiheessa uudet ideat loppu. ”Legend of the Forestissa” ryynätään jälleen salaperäisen Walesin metsissä ja kohdataan ikuisen elämän illuusiota kauppaavia keijuja, kun musiikki kirnuaa yllätyksettömän laulun taustalla niin että se alkaa maistua juustolta. Se ei silti tee oikeutta levykokonaisuudelle. The Princess of Kingdom Gone ei saavuta samanlaista tunnelmallisuutta kuin Sinfonia della Luna, eikä se rönsyä yhtä moneen suuntaan kuin Léda et le cygne. Silti siinä kuuluu kehitys, joka vain ottaa tasavahvemman ja jykevämmän, joskin ehkä hieman tyypillisemmän sinfonisen progen hahmon. Basisti Shohei Matsumuran ja rumpali Katzuo Katayaman muodostama uusi rytmiryhmä on tukeva ja edeltäjiään enemmän pinnassa, kun taas akustiset instrumentit on jätetty konservatorion komeroon ja Hayashi luo entistä värikkäämmät sovitukset uudempien digitaalisten syntetisaattoreiden tuella.

On hän kuitenkin saanut käyttöönsä aidon Minimoogin, jolla hakee paikoin myös Keith Emersonin Banksia terävämpiä ja kulmikkaampia fanfaaritöräyksiä. Varsinkin poikkeuksellisen hajanaisista ja vähämelodisista osista kokoon parsitussa ”Trident Rockissa” Moog vinkaisee kuin tankin kanssa paritellut vyötiäinen ja yliohjattu Hammond BX-3 ärjäisee kvarttiriffejä aivan kuin Keken itsensä käsistä. Tai pikemminkin Gerard-yhtyeen Toshio Egawan. Gerard vielä käytti kansikuvinaan englantilaisen Edward Burne-Jonesin (1833 – 1898) maalauksia, sen saman prerafaeliittitaiteilijan, jonka prinsessa Ruususta esittävä maalaus The Rose Bower koristaa Mugenin albumin kantta. Kappaleen nimi paitsi viittaa Poseidoniin, luultavasti myös niihin ELP:n riffien jälkiä seuranneisiin kosketintrioihin, joiden nimissä oli tri.

Jälleen kerran sanoja kansoittavat myyttien traagiset neidot ja aavemaiset femme fatalet. Alfred Lord Tennysonin (1809- 1892) runosta parhaiten muistettava ”The Lady of Shalott” voimaantuu Lancelotin nähdessään ja kuolee saman tien kiroukseen, koska eihän viktoriaanisen moraalin mukaan yläluokan naisella voi olla mitään seksuaalisia tunteita. Mugenin tulkinta tarinasta tosin on kahden eri rytmin päälle rakennettu – räväkkä valssi ja tavanomaisempi perusrockbiitti – instrumentaali. Yksinkertaisella sävellyksellä Hayashi tekee sen, missä on parhaimmillaan: hän pyörittää vaihtuvia muka-keskiaikaisia tai kansanomaisia fanfaarimelodioita erilaisilla soitinyhdistelmillä ja vastamelodioilla. Rikkaiden sointivärien ja teemojen heleän mukaansatempaavuuden alta tuskin huomaa, kuinka simppeli kappale loikeastaan jää roikkumaan ilmaan.

Tyylillistä vaihtelua siis levylle mahtuu. ”Dazzling Ligeia”, ilmeisesti se prerafaeliittien aiheena suosima alkuperäinen seireeni yhtä lailla kuin tältä nimensä saanut Edgar Allan Poen nekrofiilisen tarinan hahmo, on suoranaista keveää syntikkapianopoppia, jonka hieman höpsöissä laulusäkeistöissä Nakamura kuulostaa olevan kuin kotonaan. Niiltä sävellyksen pelastavat Fujin tunteellisen melodinen sähkökitarasoolo ja teemojen mahtipontisempi instrumentaalinen käsittely lopussa. Fuji veivaa tavallisempaa hevikitaraa ”Black Pantherilla”, jossa Mugen käy lähimpänä ajan AOR-soundia. Mikä ei tarkoita ihan lähituntumaa. Silti voi sanoa, että Mugen rokkaa tällä levyllä tiukemmin ja johdonmukaisemmin kuin koskaan aiemmin.

Vielä albumin viimeinen, hitaan arvokas fanfaari kajahtaa ”Una donnalle”. Sen iltaruskon tunnelman voi kuvitella kertovan, että Mugeninkin, kuten myös koko japsiprogen kolmannen sukupolven valtakunnan, oli saavuttanut iltahämärä. Kukoistus oli lyhyt mutta kaunis ja lopulta kirsikankukkien on pudottava.

Mugenin fantasian päätyttyä Hayashi työskenteli tuottajana ja pyöritti pienimuotoista levykauppaa Garden Shed (nimetty ilmeisesti brittiläisen Englandin klassikkoalbumin mukaan, jonka yhteen CD-painokseen mies kirjoitti omat huomionsa). Näissä ominaisuuksissa hän vaikutti monien ajan japanilaisten progejulkaisujen syntyyn ja levitykseen. Suurin hänen roolinsa oli Pazzo Fanfano di Musican ainoalla albumilla (1989). Tuolla Made In Japanin juonimalla ”valeitalialaisella” progealbumilla hän pääsi tuottamisen ja soittamisen lisäksi jatkamaan Mugenin romanttisen hulluuden tematiikkaa sävellyksellään ”La dolce folia”, jonka nimi kuvasi hyvin koko projektia. Sen sijaan Ikko Nakajiman kanssa perustetun Ie Rai Shanin ainoalla albumilla (1996) hänen äänensä kuului vaimeammin levyä hallitsevan neoprogressiivisen soundin lomasta.

[1] Mugenin lyyrinen herkkyys muistuttaa esimerkiksi joitakin Premiata Forneria Marconin akustisia ja klassisvaikutteisia hetkiä. Sekä PFM että Mugen myös imivät samoja vaikutteita King Crimsonin ja Genesiksen sinfonisesta soundin ylitsevuotavammasta puolesta. Mielenkiintoista kyllä, uudemman italoprogen monitoimimies Fabio Zuffanti coveroi lyhyen otteen ”Sinfonia della Lunasta” Finisterre-projektinsa albumin Höstsonaten (1997) avajaisiksi (levyllä on myös versio kuin toiselta japanilaisen yhtyeeltä Cinderella Searchiltä). Joillain hänen omilla sävellyksillään kuulee myös melodisia ja sovituksellisia ideoita, jotka voisivat olla Mugenin peruja.

Peter Hammill: In Camera (1974)

Onko se Gary Glitter? Näinkin tuumittiin, sillä In Cameran kansi poikkesi kovasti Hammillin aikaisempien levyjen maalauksellisemmista kansista ja näytti hänen kasvonsa etukannessa ilman koristeluita. Ehkä siinä haluttiin vangita vain kuva filmille ilman ulkopuolista temppuilua, kaikki siis tapahtuu in camera.

Mielenkiintoista, että vuoden 1974 aikana Peter Hammill julkaisi tuohon saakka suurieleisimmän ja vaikuttavimman sooloalbuminsa The Silent Corner and the Empty Stage sekä heti perään lähes täysin yksin toteutetun ja kokeellisimman kokonaisuuden. In Camera. Suomeksi sanottaisiin, että oikeudenkäynti tapahtuu suljetuin ovin. Latinankielinen fraasi tarkoittaa, että jotain tehdään yksityisesti, kirjaimellisesti ”huoneessa”. Hammill ahersi kokoon albuminsa pohjaraidat yksin sulkeutuneena kotinsa vierashuoneeseen, johon oli rakentanut alkeellisen kotistudion. Mikrofonien, mikserin ja parin avokelanauhurin lisäksi äänityslaitteiston muodosti japanilaisen TEAC-yhtiön varhainen neliraitanauhuri Creator, jolla muusikon mainostettiin pystyvän äänittämään, miksaamaan ja masteroimaan omat äänitteensä siinä missä aidossa studiossakin. Laite voi vaikuttaa nyt vaatimattomalta, kun samankokoinen ja kevyempi läppäri tekee kaiken tuon ja vaikka mitä muuta sadoilla virtuaaliraidoilla. Tuolloin laite vaikutti kuitenkin melkoiselta edistysaskeleelta muusikolle. Hammill oli ensimmäisiä rockmuusikoita, joka tajusi, kuinka vapauttavaa ja taloudellisesti kannattavaa oli, kun oli oma studio, missä näpertää musiikkinsa parissa mielin määrin ilman että kaupallisen studion taksamittari tikitti koko ajan metronomin kanssa kilpaa korvan juuressa.

Tästä huolimatta In Camera syntyi tiukalla aikataululla ja sen äänityksiä varjosti Hammillin veljen henkeä uhannut loukkaantuminen (viisitoista vuotta myöhemmin sama veli antaisi aiheen yhteen Hammill sydäntä särkevimmistä lauluista). Hammillin voi sanoa vievän eteenpäin monia The Silent Cornerin teemoja, ja paikoin hän tukeutuu edelleen vuosia aiemmin kirjoitettuun materiaaliin. Osin tämän takia albumi etenee tutummanoloisesta laulumateriaalista kokeellisempaan loppuun. Tai kuten Hammill itse esitti: alkupuoli on hyvin inhimillinen, loppupuoli yli-inhimillinen.

Albumin aloittavan ”Ferret and Featherbirdin” Hammill oli kirjoittanut jo viisi vuotta aiemmin ja äänittänyt siitä version Van der Graaf Generatorin ensimmäisen albumin The Aerosol Grey Machine (1968) sessioissa. Uusi tulkinta on samalla tavalla näennäisen yksinkertainen akustinen rakkausballadi suhdekriisistä, jonka Hammill laulaa puhtaalla mutta voimakkaasti projisoivalla tyylillään. Sävellys on Hammillin balladien asteikolla enemmän nätti kuin syvältä kouraiseva, mutta siinä on tekijälleen tyypillisiä yksityiskohtia: kun pariskunnan kasvava henkinen etäisyys muuttuu konkreettiseksi välimatkaksi, Hammillin ääni kipuaa komeassa kaaressa asteittain pois säkeistöjen lilluttavasta miksolyydisestä silmukasta väliosan harmonisesti etäisempään osaan, ”far off in time and space”. Viimeisessä säkeistössä välimatka onkin muuttunut uhasta suhdetta vahvistavaksi voimaksi, ja musiikki kuvaa muutosta pitkittämällä viimeistä G – D-kiertoa ja sitten tekemällä äkkiä ainoan kerran täydellisen lopukkeen, kun rakkaus on taas turvattu. Vaikuttavinta on Hammillin tulkinta ja uiva sovitus, jossa piano, akustinen ja miehen soolotuotannossa harvinainen stilikka improvisoivat sointukulun ympärille.

Kun välimatka ei kuroudukaan umpeen, saadaan aikaan karumpi balladi ”Again”. Hammill käyttää nyt pehmeämmän voimatonta ilmaisuaan, joka on haavoittuvaisuudessa ja vähäeleisyydessään aivan yhtä vaikuttavaa kuin ”Ferret and the Featherbird”. Akustinen kitara näppäilee kappaleen yksinkertaiset soinnut usein huolimattomasti ja vaillinaisesti, kuin kaikki olisi liian tuskaista. Sovitus täyttyy väliosassa, mutta suurimman osan aikaa soitossa ja sovituksessa ei ole mitään, mikä koristaisi melko karua laulua ja rikkoisi illuusion välittömyydestä ja tunneilmaisun aitoudesta. Toisen kohtaaminen on peruuttamattomasti muuttanut jotain kertojassa, ja nyt se toinen on peruuttamattomasti poissa. Paluuta suhteeseen tai sitä edeltäneeseen tilaan ei ole. Vähäeleisen tekstin kuvakieli kuvaa silti osuvasti sekä tyhjyyttä että sitkeää läsnäoloa: osa kertojasta kulkee edelleen rakkaan mukana ja toisen vaikutus kummittelee äänien, tuoksujen ja valokuvan muodossa kertojan ympärillä (peilin ja valokuvan suhde toisiinsa ja muistoon kummittelee sekin Hammillin myöhemmässä tuotannossa).

Musiikillisesti kappaletta kannattelee jälleen ilmaisun vahvuus ja muutamat ovelat yksityiskohdat. On esimerkiksi hieman huvittavaa, että kappaleen ainoa vahva lopuke tulee kertosäkeessä, joka kuuluu: ”This will never come again”. Sillä se juuri toistuu kerta toisensa jälkeen. Tarkoituksena lienee alleviivata, kuinka vaikeaa on päästä irti muistosta ja siirtyä eteenpäin.

Jälkikäteen ”Againissä” voi nähdä mallin Over-albumin (1977) sisuksia repivälle erotuskalle. Synkkä tuumailu cembalotikityksen säestyksellä tuo mieleen ”Time Healsin”, jonka Hammill kirjoittikin In Cameran aikoihin. Lisäksi itse kappaleen häipyessä ilmestyy kiertävällä sähkökitaralla luotu häly alleviivaamaan emotionaalisen ahdistuksen painavuutta samalla tavoin kuin se tekee myöhemmin vielä toivottomammin ”(On Tuesdays She Used to Do) Yogassa”. ”Againissä” meluelementti myös muodostaa linkin In Cameran raastavampiin tekstuureihin.

Albumin kovan ytimen muodostavat samanlaisten teemojen ja rockille epäsovinnaisten sovitusten yhdistämät ”No More (the Sub-Mariner)”, ”Faint-heart and the Sermon” ja ”The Comet, the Course, the Tail”. Ne jatkavat ja usein syventävät The Silent Corner and the Empty Stagellä esiin tuotuja pohdintoja uskosta, valinnanvapaudesta ja -vaikeudesta sekä yksilön ja yhteisön suhteesta. Laulajana Hammillia oli kuvailtu ”lauluäänen Hendrixiksi”. Tällä albumilla hänen tekstinsä saavuttivat sellaisen älyllisesti pohdiskelevan, tunnustuksellisen ja ennen kaikkea kysyvän (puhtaasti julistavan sijaan) muodon, että kritiikeissä käytettiin liikanimeä ”rockin Kierkegaard”. Nimitys voi olla paikallaan.

Sanojen ja musiikin liitto iskee tiukimmin ”No Moressa”, jossa lapsuuden nostalgia ja eksistentiaalinen ahdistus fuusioituvat erittäin napakasti lähinnä pianolla ja syntetisaattorilla luodulla musiikilla. Hammill vei kotitekoiset pohjaraitansa dalla camera Trident-studioon, jossa lisäsi niiden päälle lauluosuudet ja runsaasti tuolloin huipputekniikkaa edustavaa puolimodulaarista ARP 2600 -syntetisaattoria, jälkimmäistä studiohenkilökunnan ällistykseksi. Koska syntetisaattori oli tietysti monofoninen, Hammill joutui rakentamaan orkesterimaiset taustat äänittämällä osuuden kerrallaan moniraiturille. Se kannatti. Soittimen teräksinen äänivalli vastaa Hammillin agitoituneen äänenkäytön heittämään haasteeseen.

Poikkeuksellinen soitinnus tukee erikoista säkeistörakennetta ja tekstiä, jossa menneisyys ja nykyisyys asetetaan vastakkain ja epävarmuus on alati läsnä. Hammill käyttää perinteistä ”silloin – nyt” -rakennetta verratessaan lapsuutensa sankareita ja moraalista varmuutta aikuiseen hämmennykseen ja lamaannukseen. Aikaa ”silloin” edustaa vertauskuvissa dynaaminen toiminta ja tulen hehku, kun ”nyt” on vain puhetta ja sateista harmautta. Ensimmäisessä säkeistössä syntetisaattorin murtosoinnut hahmottelevat pidätetyistä ja lisätyistä soinnuista koostuvan kulun, sopivan kulmikkaan ja reunoilta juoksettuneen kuvaamaan, kuinka unen hetkellisessä vapautuksessa kertoja yrittää tavoittaa uudelleen noiden aikojen kipinän. Saranana kahden erilaisen säkeistön välillä toimii perussoinnulta vaikuttava Fis-duuri, mutta se kelluu jännitteisenä sekuntipidätyksenä ja kvinttikäännöksenä, samalla kun bassonuottien kulku kurottaa kohti menneisyyttä.

Siellä siitä tulee näppärän enharmonisen keikauksen myötä kakkossäkeistöt aloittava b-mollisointu. Siihen säkeistöt eivät kyllä jää, vaan liikkuvat rauhattomasti ja jälleen kromaattisesti alaspäin, kun Hammill etenee lapsuuden idoleissaan sarjakuvasankareista urheilutähtiin ja sotilaisiin. Muutosta ja kehitystä kuvaa ykkössäkeistöjen sointujen paluu muuntuneena, täydennetyssä muodossa. Kuumeinen mielikuvitus tavoittelee menneisyyden idealisoitua tulevaisuutta, mutta nykyisyys tulee aina vastaan heittäen ”epäilyksen tikarin selkään”: ”I wonder who I am today”. Samalla tavoin kadenssin sijaan kulku liukuu takaisin Fis-duuriin samalla enharmonisella liukkaudella kuin se siitä irtosikin ja jää päättämättömänä könyämään neljän nuotin kromaattista asteikkoa. Kuvion levottomuutta herättävää huojuvuutta korostaa analogisen syntetisaattorin oskillaattorin epävakaus ja Hammillin ei aina niin tarkka soitto.

Kaiken väistelyn ja haahuilun takana on eksistentiaalinen vaatimus valinnan tekemisestä: ”these only antecede the knowledge that, eventually, he must choose”. Tuon myönnytyksen hetkellä musiikki saavuttaa vihdoin autenttisen kadenssin h-molliin ja uuteen, outoon C-osaan, jota hallitsevat hiljaiset urut ja päällekkäisäänitettyjen Hammillien vinksahtanut munkkikuoro. Tässä Hammill heittää tekstinsä osuvimman oivalluksen:

It’s a hallmark of adulthood

that our options diminish

as our faculties for choice increase,

till we choose everything and nothing

too late, at the finish

Synkkää puhetta tuolloin 26-vuotiaalta mieheltä. Mutta musiikki tuntuu todella kaventavan liikkuma-alaansa yhteen pitkään, voimattomaan laskeutumiseen. Vaikka sanattoman kuoron ja pianon hyytävä soolo on kappaleen hienoin hetki, sekin vain muuntelee aiempien osien alati alaspäin vetäviä sävelkulkuja rinnakkaisduuriin D kohotettuna.

Viimeinen säkeistöpari tuo Hammillin kasvokkain nykyisyytensä kanssa. Lapsuuden sankaritarinoissa hänellä oli selvä käsitys ja usko oikeasta ja väärästä. Nyt hänen pitäisi muodostaa ne itse. Siksi hän hapuilee nyt oman aikansa poliittisia liikkeitä kuin hukkuva mitä tahansa kelluvaa rojua, jotain itseään suurempaa, joka tarjoaisi valmiit vastaukset ja kanavan toiminnalle, niin että hän voisi väistää itsenä luomisen musertavan vaateen. Kommunistisen vallankumouksen romantiikka tai uskon puolesta taisteleminen Pohjois-Irlannin heimosodassa sopisi yhtä hyvin, ainakin samanlaisina idealistisina kuvitelmina kuin lapsuuden sotaleikit ja sankaritarinat. Lopulta itse sankaruuskin tulee kyseenalaiseksi: olivatko sellaisia tosielämän ristiriitaiset auktoriteettihahmot kuin Robin Hoodin viholliseksi latistettu kuningas Juhana Maaton tai ”peltikoipinen” ja erittäin konservatiivinen lentäjä-ässä Douglas Bader, vaiko sankareita vain näyttelevät, ja omilla tavoillaan epätäydelliset, elokuvatähdet Humphrey Bogart ja Victor Mature? Oliko jälkimmäisten osa todella helpompi kuin edellisten, entä oliko tosielämän hahmoista erityisesti valkokankaalla luotu kuva yhtään sen todenmukaisempi kuin elokuvatähtien sepitteessä esittämät roolit?

Niin kuin Hammillin tämän ajan kappaleissa yleensä käy, ei selkeää vastausta tule, paitsi ehkä se, että itseään on mahdoton määritellä esikuvien kautta. Hammill ei päässyt laulamaan ”No More Heroes”, kun hän toimi yhtenä Hugh Cornwellin tuuraajista The Stranglersin konsertissa vuonna 1980, mutta tässä hän esittää samanlaisen ajatuksen. Musiikki sen sijaan saavuttaa loisteliaan ja silti avoimen huipennuksen, kun väliosan sävelkulku palaa alleviivaamaan Hammillin rohkeaa antikliimaksia: ”Of that, of this, of me / I’m really not too sure”.

Tämä kuvaus ei tietenkään tavoita kappaleen purevaa sointia ja Hammillin raivoisan eläytyvää laulua, jotka tekevät kappaleesta vähintään yhtä rajun kuin ajan aggressiivisimmat hard rock -kappaleet ilman että se kuulostaa lainkaan rockilta. Silti itse sävellys on juuri erinomaisen progressiivinen variaatio säkeistöpohjaisesta laulusta.

Laajemmin samaa tekee albumin rikkaimmin sovitettu kappale ”Faint-heart and the Sermon”. Siinä kolmiosainen rakenne laajenee ABCDE-muotoon, ja kaikki osat hyödyntävät erilaisia sointu- ja melodiaprofiileja. A-osa kuulostaa lähes barokkimaiselta alkuosan rytmiikan sekä puu- ja vaskipuhaltimia matkivien syntetisaattorien ja urkujen melodioiden ansiosta.

Kappaleen sanoitus on jatkoa Hammillin tilinteosta nuoruutensa roomalaiskatolilaisen kasvatuksen kanssa, joka alkoi ”The Lie (Bernini’s Saint Theresa)” -kappaleella edellisellä levyllä. ”The Lie” oli ytimekäs, intohimoinen ja vastakkainasettelussaan kärjistetty. ”Faint-heart” taas tutkailee suhdetta uskoon sävykkäämmin, harkitsevammin ja vähän turhankin monisanaisesti. Tekstissä putkahtelee silti joitain Hammillin klassikoksi muodostuneita vertauksia, kuten ”Like paraplegic dancers / in formation team”, jolla Hammill kuvaa käsityskykyään. Hän vertaa itseään Herman Melvillen pienoisromaanin Billy Budd, Sailor (1924) nimihenkilöön, eli hän viattomana kuolemaantuomittuna ihmettelee ihmisen osaa ja kirkon oppia, joka yrittää selittää sen (samalla vertauksella Billyn kasvoihin hän pääsee myös retostelemaan, että näyttää enkelimäisen komealta). Jostain täytyisi löytyä se ”No Moressa” kaivattu aate, joka antaisi syyn ja merkityksen olemassaololle ja joka samalla lievittäisi kuolemanpelkoa.

Hammill etsii kappaleessa tätä katolilaisuudesta, mutta maailma soi ja vie dogmatiikalta uskottavuuden. (”No Moren” ratkaisuksi esittämä eunukkius viitannee siihen, että Hammill aikoi tosissaan papiksi, kunnes liha osoittautui henkeä vahvemmaksi). Tätä kamppailua havainnollistaa jylhemmässä B-osassa laulumelodia, joka kerta toisensa jälkeen kiipeää kolmanteen asteeseen ja kieppuu sieltä alas sekstin verran, ja koko ajan alas raahaava valitusbasso. Kuvion kirkollista vaikutelmaa lisäävät pidemmät soinnut ja täyteläisemmät tekstuurit. Toistossa mellotronin jouset lisäävät tuomiopäivän tunnelmaaa ja lopuksi putkikellot esittävät säröytyviä kirkonkelloja. Äänivaikutelma on mahtipontinen kuin tuomiokirkon julkisivu, mutta ilmestystä ei tule.

Silti etsijä yrittää kerta toisensa jälkeen, ja sävellys vastaa siihen. A-osa palaa lisäsoitinten kanssa B-osan sävellajiin korotettuna ja venyy ylimääräisen instrumentaalisäkeen verran. B-osan toisto nostaa sen huimausta aiheuttavalla Euroviisu-modulaatiolla sävelaskeleen korkeammalle. Tämä korostaa kasvavaa epätoivoa, kun usko karkaa koko ajan käsistä ja johtaa niinkin kimuraisiin riimeihin kuin ”So I cling to the pew / with dimensions askew”.

Lopulta turhautuminen johtaa uuteen laskevaan siirtymään, nyt kvintin verran ja käyttäen klassistyylistä äänenkuljetusta. C-osa seilaa sitten majesteettisemmin mellotronin ja pianon aalloilla B-duurissa ja Hammillin tuumaillessa tilaansa toistaiseksi pitkäkaarisimmalla ja lyyrisimmällä melodialla helpon täyteläisellä rintaäänellä ilman aiempien osien kireyttä. Tavoite on silti yhtä kaukana kuin ennenkin, joten loppupuolen lyhyt modulaatio alleviivaa kaipausta.

Musiikki antaa aikaa mietiskelylle vajoamalla instrumentaaliseen D-osaan, joka seuraa kappaleen ”Modern” keskiosan mallia. Se antaa tonaalisuuden juoksettua mellotronin huurujen ylläpitämästä F-duuriharmoniasta ja sitten palaa fokukseen kulmikkaalla ja käskevällä pianon ja syntetisaattorien riffillä. Kuvion fanfaarimaisuus ja toisaalta ankaruus ja sointutasolta toiselle hyppivä päättämättömyys petaavat pohjan E-osalle, jossa tahto ja usko yritetään sovittaa yhteen. Tai ymmärrys irrottaa aistikokemuksesta.

Huomionarvoista on, että Hammillin jaakobinpaini käydään hänen päänsä ja aivojensa välillä. Sokean uskon sijaan hän hakee järkiperäistä syytä uskoa johonkin, mikä kuvaa varmasti hänen kokemustaan jesuiittojen parissa. Nämä kun nimenomaan rakentavat rationaalisia argumentteja järjettömän todistamiseksi. Jokin omapäisyys panee kuitenkin vastaan ja kieltäytyy antautumasta aatteelle. Niinpä E-osa alkaa toistamalla D-osaa kvarttia korkeammalle ”ylevöitettynä”, ikään kuin valmistautuen antautumaan (”I’d gladly succumb to the wave / I’m not brave”), mutta jälkiosassa D-osan nykivä riffi kampittaa tyynen juhlavan liu’un kohti valoa ja sopimaton C-duurisointu tunkee likaamaan sointujen muodollisesti puhtaan kvinttikierron.

Konflikti säilyy vielä viimeiseen asti. Lopussa E-osan fanfaari palaa Ds-duuriin kohotettuna, mutta niin se vain huipentuu odottamatta B-duuriin, kun Hammill äkkiväärään tapaansa rikkoo laulurytmin kysyvällä loppusäkeellä ”there’s something missing?” Fantastisen sävellyksen tyylikäs progressio päättyy näin periaatteessa mollissa kulkeneen A-osan kohottamiseen muuntoduuriin klassiseen malliin, mutta sointuun lisätyt vaihtuvat nuotit sekoittavat kuvaa musiikin haihtuessa. Näinkö Hammill on hyväksynyt kuolevaisuutensa ja ymmärryksensä rajat, mutta kokee edelleen eksistentiaalista tyhjyyttä, jota kirkon tarjoama selitys ei pysty tyydyttämään?

”The Comet, the Course, the Tail” on kaikin tavoin karumpi esitys. Pauhaavan tunnustuksellisuuden tai ylevän saarnaavuuden sijaan Hammillin lauluesitys on tummanpuhuva, vain paikoin huudahtava mietiskely niistä kysymyksistä, joihin sankareilla ja papeilla ei ollut antaa tyydyttäviä vastauksia. Hän puntaroi moraalin alkuperää, vapaan tahdon ongelmaa ja ihmisluonnon väkivaltaisuutta.

Monimuotoisten sävelkulkujen ja osien sijasta kappale jauhaa yhtä neljän soinnun modaalista kulkua A-osissaan ja poikkeaa vain hieman siitä B-osissa. Suuret kosketinsovitukset korvaa perkussiivinen kitarakvartetti, joka silti luo mielenkiintoisen äänipunoksen: hiekkapaperimainen kuusikielinen ja metallisempi kaksitoistakielinen kitara rämpyttävät kolkosti, sähköbasso sykkii tummanpuhuvaa pulssia tai toimii (hieman ylipitkässä) instrumentaaliosassa kontrapunktina, ja happokylvetetty sähkökitara huurustaa sävelkulun hermeettisiä ikkunoita entisestään modaalisilla nyhertelyillään. Vaikuttavinta sovituksessa on se, että se kasvaa pienten variaatioiden kautta säkeistö säkeistöltä isommaksi ja sitten pienenee taas. Eniten korvaan pistää paikoin käytetty voimakas kaikutehoste, joka luo samanlaista ”kosmista” mallia kuin kappaleessa ”Red Shift”. Kuten tuossa kappaleessa, Hammillin katse kohdistuu yhtä aikaa ihmisen sisimpään ja ulospäin maailmankaikkeuteen.

Vuonna 1973 komeetta C/1973 E1 Kohoutek pyyhkäisi aurinkountaan ja kävi lähimpänä Aurinkoa radallaan ensimmäiseen kertaan 150 000 vuoteen. Komeetan odotettiin näyttävän poikkeuksellisen kirkkaalta, joten tiedemaailma seurasi sen lähestymistä vesi kielellä ja tiedotusvälineet paisuttelivat odotuksia tavalliselle kansalle entisestään. Ja tälläkin kertaa komeetta nähtiin suuria toiveita ja pelkoja herättävänä ennemerkkinä: se merkitsisi uuden kosmisen tietoisuuden ajan alkua, Kristuksen toista tulemista tai, varsinkin Yhdysvalloissa, jumalallista rangaistusta ihmisten syntisyydestä (sillä mikä tapahtuma ei merkitsisi sitä?). Kaikki joutuivat pettymään, sillä Kohoutek alisuoriutui niin kirkkaudessa kuin suurtapahtumien airuena. Nolona se ymmärsi luikkia äkkiä pois aurinkokunnasta ja palaa yrittämään onnistuneempaa sisääntuloa vasta 75 000 vuoden kuluttua, jolloin vierailun huonot arvostelut on toivottavasti ehditty unohtaa.

Myös muusikot panivat merkille Kohoutekin pikavisiitin. Vuosina 1973 – 74 komeetalle julkaisivat musiikillisia tervehdyksiä Saksassa Kraftwerk, Isossa-Britanniassa Argent ja Yhdysvalloissa Weather Report, aloitteleva Journey ja tietysti (omien sanojensa mukaan) avaruudesta itsekin kotoisin oleva Sun Ra. Hammill puolestaan ei puhuttele suoraan Kohoutekia tai pohdi sen merkitystä, vaan nappaa komeetasta vertauskuvan ihmisyyden arvoitukselle:

While the comet spreads its tail across the sky

it nowhere near defines the course it flies,

nor does it find its own direction.

Though the path of the comet be sure,

its constitution is not

so its meaning is possibly more

than the tracing of a tail

in one brief shot at glory.

Komeetta, eli kotoisemmin pyrstötähti, todellakaan ei itse määrää kulkusuuntaansa, vaan reitin muovaa muiden kappaleiden vetovoima. Maasta käsin nähdään vain tuo komea pyrstö, joka muodostuu, kun lumi ja jää alkavat höyrystyä komeetan pinnalta sen lähestyessä Aurinkoa. Eikä pyrstö johdata komeetan reittiä, vaan se osoittaa aina poispäin Auringosta riippumatta siitä, lähestyykö komeetta tähteä vai etääntyykö se siitä. Itse komeettaa ei pelkkä ihmissilmä erota, eikä ihmiskunnalla ollut ensikäden tietoa komeettojen koostumuksesta ennen kuin avaruusluotainten armada pääsi vilkaisemaan Halleyn komeettaa läheltä vuosikymmen myöhemmin (osin tämän takia Kohoutekin kirkkaus ennustettiin väärin). Joten Hammill kysyy näin, onko ihmiselämällä suurempaa tarkoitusta kuin vain sulaa pois hetken leimahtavaksi tähdenlennoksi pystymättä vaikuttamaan omaan kohtaloonsa. Sävellyksen kapea-alainen ja kehämäinen harmonia sekä lyhyen toistuvat melodiset kuviot voisivat viitata juuri vaihtoehtojen rajallisuuteen, kun taas Hammillin vavahduttava puskeminen melodian kapean liikealan reunoille merkitsisivät yksilön valinnan merkitystä.

Turhauttava kysely johtaa lopulta klassiseen kysymykseen ”How can I tell that the road signed to hell / doesn’t lead up to heaven?” Tässä kohtaan kuullaan jälleen kerran pieni poikkeama tähänastisista sävelkuluista. Lyhyt mutta selvästi päämäärätietoinen jakso vihjaa, että kun nyt on kolmen pitkän kappaleen ajan pähkäilty ja tuskailtu päättämättömyyden ja merkityksellisyyden kanssa, pitäisi edes jonkinlaista valaistumisen kajoa häämöttää: ”What can I say when, in some obscure way / I am my own direction?” Tämä on karu kääntöpuoli modernille latteudelle, jonka mukaan tie löytyy syvältä sisimmästä. Totuuden ja moraalin löytäminen jää viime kädessä yksilölle itselleen, mutta tämä ei pysty valitsemaan olosuhteita, joista löytää itsensä eikä siten tee valintojaan tyhjiössä. Tällaisen oivalluksen lohtu jää monelle liian laihaksi.

”Tapeworm” rientää albumin ainoana varsinaisena rockkappaleena Hammillin sähkökitaralla, pianolla ja generaattoritoveri Guy Evansin rummuilla yksinkertaisen tarttuvan terssiriffin perässä. Täälläkin Hammillin säkeistöt polveilevat vauhdikkaasti kuin tajunnanvirta, vaikka ne ovatkin selkeän mietittyjä: rivit poukkoilevat kahdeksan ja kahdentoista tavun väliä epäsäännöllisin painotuksin, mikä synnyttää jännitettä säännöllistä riffiä vasten. Jälleen hänen laulunsa muuttuva muoto muovaa musiikkia kaltaisekseen.

Kappaleen sanoitus on luultavasti tahattomasti eräänlainen albumin tekstit yhdistävä keskiö, sillä tämäkin teksti oli jo jokusen vuoden vanha levytyksen aikaan. Ensimmäinen säe toistaa ”No Moren” vertauksen lapsuudesta ja nykyhetkestä. Lamaantuneen pallottelun tai filosofisen pohdinnan sijaan se liukuu seksuaalisten vertauskuvien virtaan, joka nopeasti vie vauhdista ja voimasta huumaantuneeseen, beat-henkiseen paahtoon. Vaara ja tuho ovat alati läsnä ja haluttuja. Se kuuluu esimerkiksi säkeistöjen huipentuessa yllättäen f-nuotin laulukarjahdukseen aivan laajennetun As-duurisoinnun yläpuolella. Paitsi että tiukkaan ahdetut nuotit särisevät ilkeästi toisiaan vastaan, As on kappaleen tilanteessa käytännössä alennettu viides aste eli loikka epävakaalle harmoniselle mättäälle. Kun se sitten purkautuu takaisin sävellystä hallitsevaan d-molliharmoniaan, tritonuksen mittainen hyppy korostaa ratkaisun epätäydellisyyttä ja paluuta aivan kuilun reunalta.

Tritonus korostaa Hammillin hahmon kaksinaisuutta ja vaarallista ristiriitaisuutta myös ällistyttävässä väliosassa, josta kappale muistetaan parhaiten. Siinä kun moniraitaiseksi paisutettu Hammill lähtee säestyksettömällä kontrapunktisella laululla julistamaan olevansa mies, nainen, jumala ja yleensäkin aikamoisen sekopäinen sälli. Se on yksi Hammillin tavanomaisimmista progressiivisista tempauksista, tai joidenkin mielestä yksi askel liian pitkälle. Tekstissä on samaa demonista, yli-inhimillistä rajojen rikkomista ja tuomiopäivän läsnäoloa, joka hallitsee albumin loppuosaa.

Hammill tuntuu näillä kappaleilla puskevan ymmärryksen ja hermojen äärirajoja – sekä omiensa että kuulijoiden. Silti vasta albumin päättävä, raamatullisesti nimetty sävellyskaksikko ”Gog / Magog (In Bromine Chambers)” tipahtaa iloisesti kirkuen täysjärkisyyden tapulista. Laulettu ”Gog” on päällisin puolin samanlainen paholaispotretti kuin esimerkiksi The Rolling Stonesin ”Sympathy for the Devil” (1968). Molemmissa nimeämätön olento listaa tekojaan ihmiskunnalle. Hammillin esittämä hahmo on pikemminkin yritys muotoilla ”synkkä jumala”, jonka toimintalogiikka ei vastaa yksinkertaista hyvän ja pahan dikotomiaa eikä vastaa palvonnan tai ylistämisen tarpeisiin. Hammill heittelee listauksessaan viittauksia niin Luciferiin kuin Kaliin ja lopulta kuitenkin aina vaatii ihmisiltä rakkautta, kuten yleensä ihmisen luomat olennot vaativat.

Hammillin urkuharmonilla luoma musiikki muistuttaa yritystä luoda jonkinlainen musta messu. Se tukeutuu lähinnä hänen koko ajan raivoaan kasvattavaan tapaansa tulkita yksioikoinen, puoliksi puhuttu melodia sekä Guy Evansin samoin kiihtyvään rumpujen paukutukseen. Urkujen jyrinä, perussointujen käyttö ja intron jälleen laskeva basso antavat musiikille kirkollisen pintavaikutelman. Mutta Hammill mustaa sen pinnan hyvin nopeasti: soinnut ovat kaikki luonnollisessa mollissa, mikä on klassisessa traditiossa luonnotonta. Sen sijaan rock murskaa illuusion kertosäkeessä, jossa alennettu seitsemäs aste toimittaa dominantin virkaa. Urut myös laskeutuvat bassossa kromaattisesti, mikä särähtää yhtä lailla kuin niiden hitusen ylävireinen ja kappaleen edetessä säröytyvä ääni. Kappaleen voima tulee juuri tästä esityksestä, ei niinkään sävellyksestä. Väliosa tekee mielenkiintoisimman siirron, kun Evans ottaa kolmijakoisesti svengaavan rytmin epäsäännöllisillä aksenteilla Hammillin hakiessa ahdistavaa tunnelmaa pienten sekuntien ja tritonusten sekoituksella. Keino on tuttu kauhuelokuvamusiikista ja myös Van der Graaf Generatorin ohjelmistosta. Sinne päätyi myös ”Gog”.

Näin ei käynyt sen piruparille ”Magog (In Bromine Chambers)”, sillä sitä olisikin käytännössä mahdotonta sovittaa rockyhtyeelle. ”Gogin” saatanallisesta rocklaulusta saattoi panna pahemmaksi ainoastaan hylkäämällä koko laulurakenne sekä tavanomainen rytmiikka, harmonia ja soitinnus. ”Magog” on käytännössä kymmenen minuuttia nauhamanipulaatiolla luotua konkreettista musiikkia. Hammill on itse asiassa käyttänyt siinä paikoin urkuja ja kitaroita, mutta niiden ääniä on manipuloitu nostamalla tai laskemalla nauhan toistonopeutta, leikkaamalla niitä luupeiksi ja prosessoimalla niitä Leslie-kaiuttimella ja kaiuilla. Samoin hän on käsitellyt joitain muita ei-soitinten ääniä sekä taiteilija Paul Whiteheadin ja vanhan yhtyetoverin Chris Judge Smithin kalistelut erilaisilla lyömäsoittimilla, kuten jousella soitetulla symbaalilla. Lopputuloksessa riittää metallisia kalahduksia ja erilaisia surinoita, kun taas kaikenlainen selkeän rytmin, harmonian ja melodian kaltainen pikkuporvarillisuus loistaa poissaolollaan. Sävellyksessä tapahtuu muutoksia, mutta ne tuovat mieleen enemmän Brownin liikkeen kuin suunnitelmallisuuden.

Prosessoidun huohotuksen ja Smithin kuoromaisen vilahduksen lisäksi kappaleessa kuullaan yksi ihmisäänen hallitsema tonaalinen hetki, jolloin Hammillin kompressoitu, särötetty ja nauhan toistonopeudella vääristetty ääni karjuu ilmeisesti kadotukseen tuomitun sielun kohtaloa. Tässä voi jo sanoa, että hän yrittää liikaa olla rankka ilmaisun kanssa, vaikka sanat väistävät raamatullis-infernaaliset banaaliudet. Bromin löyhkä ja polte lienee moderni vaihtoehto tuliselle järvelle. Keskeisintä on silti ajatus, ettei apokalypsin jälkeen ole mahdollisuutta muutokseen tai kasvamiseen, minkä kanssa Hammill pähkäili levyn alkupuolella. Yksilö ja maailma ovat sen jälkeen vain staattisessa tilassa, tai sitten muuttuneet niin, ettei sitä voi kuvitellakaan. Niinpä Hammill vaikenee ja ”Magog” velloo päätökseensä vailla verbaalista ja tonaalista sisältöä tai päämäärähakuista logiikkaa. Populaarimusiikin viitekehyksessä se edustaa taiteen antimateriaa ja Hammillin aiempien albumien luomia odotuksia vasten antikliimaksia.

”Magog” hämmensi ja jakoi mielipiteitä albumin ilmestyessä. Konkreettinen musiikki oli vieras elementti ajan rocklevyllä, jopa sen progressiivisessa päädyssä. John Lennon oli kyllä ujuttanut ”Revolution 9:n” The Beatles -albumille (1968) ja Roger Waters oli päräyttänyt ”Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave and Grooving with a Pictin” heti ”Grantchester Meadowsin” akustisen balladin jälkeen (1969). Edes psykedeelisen aikakauden pitkänä kesänä rockyleisö ei oikein ollut suostunut nielemään näitä yritelmiä. Se, että Hammill soundillisesti osin konservatiivisemmalla 70-luvulla aloitti albumin akustisella balladilla kuin kuka tahansa laulaja-lauluntekijä vain käyttääkseen sen viimeiset kymmenen minuuttia ”Magogin” lähinnä taidemusiikkia muistuttavaan antikliimaksiin, sai monet puistelemaan häkeltyneenä päätään ja käyttämään tekijän tuotannosta termejä kuten ”kapinallinen” ja ”mahdotonta luokitella”. Vertailupohjana briteissä vuonna 1974 ainoastaan tiukimman linjan kokeellinen rockbändi Henry Cow rakenteli vastaavanlaisia kollaaseja kakkosalbuminsa Unrest B-puolella, ja nekään eivät mene kaikilla tasoilla yhtä kauas rockbändin soundista kuin Hammillin tuotos.

Hammill olikin epäröinyt konkreettisen levytyksen julkaisua pitkään, mutta lopputulosta hän kuvaili lopulta vapauttavaksi askeleeksi. Hän hyödyntäisi samanlaisia kokeellisia tekstuureja tavanomaisempien laulurakenteiden ympärillä joillakin 70-luvun lopun kappaleillaan ja myöhemmin julkaisisi kokonaisia kokeellisempia kokoelmia kuten Loops and Reels (1983) ja Sonix (1996). Seuraavana vuonna hänellä olisi silti edessä aivan toisenlaista ”kapinallisuutta” virittelevä musiikki ja samalla osin paluu tuttuun ja turvalliseen. In Camera vapautti hänet lopullisesti menemään juuri sinne, minne muusa osoitti.

Tangerine Dream: Lily on the Beach (1989)

Jotkin albumit kasvavat oudosti osaksi tiettyjä vuodenaikoja. Kuuntelen Tangerine Dreamin albumin Lily on the Beach (1989) kerran kesässä. Assosiaatioon ei ole muuta syytä kuin, että kuulin sen ensimmäistä kertaa kesällä 1995. Eikä tuohon tapaukseen liity mitään järisyttävää elämänmuutosta tai suurta tarinaa, jolla itketettäisiin tai nauratettaisiin katsojakuntaa Elämäni biisissä. Jotenkin Lily on the Beach vain tuntuu kesäiseltä musiikilta. Niin tosin tuntuu esimerkiksi myös Quiet Forcen tuotanto, johon tutustuin samoihin aikoihin, joten ehkä minulle kesä tarkoittaa new age -henkistä saksalaista syntetisaattorimusiikkia.

Vuonna 1988 Tangerine Dreamin tosiasiallinen johtaja Edgar Froese heitti yhtyeen toisen pitkäaikaisen jäsenen Christopher Franken lopullisesti pihalle. Hän oli yrittänyt eroa jo ennen Force Majeure -albumia (1979), mutta tuolloin levytyssopimuksen vaateet olivat pakottaneet jatkamaan yhdessä Tangerine Dreamin lipun alla. Kaksin tuoreimman vahvistuksen Paul Haslingerin kanssa hän levytti albumin Optical Race (1988). Edeltäjiinsä verrattuna albumi tuntui poikkeuksellisen mekaaniselta ja muutamista hienoista melodisista hetkistään huolimatta kliiniseltä. Tätä on selitetty muun muassa sillä, että albumi oli ensimmäinen, jonka yhtye toteutti Atari ST -tietokoneissa pyörivällä Steinbergin sekvensseriohjelmistolla ulkoisten sekvensserien sijaan. Teorian mukaan uuden ohjelmiston käyttö ensimmäisellä valmiiksi MIDI-varustellulla kotitietokoneella olisi ollut vielä hakusessa Froesella ja Haslingerilla. Tai sitten Franken kokoinen aukko konehuoneen puolella todella kuului. Kaksikko värväsi Yhdysvaltojen kiertueelle kolmanneksi käsipariksi nuoren Ralph Wadephulin, koska tämä oli niitä harvoja käytettävissä olevia saksalaisia rock-kosketinsoittajia, jotka ymmärsivät jotain syntetisaattoreista ja tietokoneista. Yhteistyö miehen kanssa ei kuitenkaan jatkunut studiossa, vaan Lily on the Beach tehtiin jälleen kaksistaan.

Yksi syy Lily on the Beachin kesäisyyteen voi olla se, että monet kappaleiden nimet viittaavat Pohjois-Amerikan lämpimiin alueisiin. Tangerine Dreamin fokus oli siirtynyt 80-luvulla pitkälti Yhdysvaltoihin ja sen elokuvamusiikin rikkaille markkinoille. Lisäksi yhtyeen entinen jäsen Peter Baumann oli perustanut vuonna 1984 Los Angelesissa oman levy-yhtiönsä Private Music. Kolmen levyn diili vanhan pomon Froesen kanssa sisälsi Tangerine Dreamin levyt Optical Racen, Lily on the Beachin ja Melrosen (1990). Baumannin putiikki piti muitakin edellisen vuosikymmenen progressiivisen ja elektronisen musiikin edelläkävijöitä leivän syrjässä kiinni. Näiden uusi musiikki saattoi paikoin kuulostaa yhtä kuivalta ja epätodelliselta kuin Melrosen kansikuvien autiomaat. Se oli pääsääntöisesti tuoreen new age -nimekkeen alle sopivaa ja juppiystävälliseksi haukuttua soitinmusiikkia, jossa tuotanto hiveli korvaa ja musiikki rauhoitteli pörssisalissa kiihtyneitä hermoja.

Jos Tangerine Dream oli muokannut amerikkalaisen populaarimusiikin äänimaailma, myös Amerikan vaikutus kuuluu Lily on the Beachin musiikissa. Albumi oli Tangerine Dreamin ensimmäinen, jossa kappaleet olivat niin lyhyitä, että niitä mahtui sille peräti kolmetoista. Useimmat noudattavat suoraviivaista AB-rakenetta, ja niiden rumpukoneiden vauhdittama menevyys ja melodisten koukkujen valoisuus myötäilevät jossain määrin Privaten kalifornialaista unelmalinjaa. Mutta Froese ja Haslinger ovat tällä kertaa taivutelleet tutuista melodisista kaavoistaan teräviä koukkuja, jotka kannattelevat tukevasti sävellyksiä, vaikka eivät ole aina erityisen yllätyksellisiä.

Lisäksi he ovat pyyhkineet lopullisesti naftaliinit kitaroista, joita kuultiin vielä Optical Racella vain satunnaisesti. Haslinger tukee syntikkariffejä kilahtavilla sähkökitaroilla esimerkiksi ”Paradise Covessa”, kun taas Froese puristaa säröllä ulos ulvovia pentatonisia soolomelodioita kuin kakkosluokan areenarokkari tukka tuulikoneiden trombeissa hulmuten. Tämä kiistämättä elävöittää kappaleita pois edellisen levyn kliinisemmästä marssijärjestyksestä. Käytännössä kaksikko soittaa menevää synteettistä versiota pohjoisamerikkalaisesta pop-rockista. Tällaisella tyylillä Tangerine Dream oli päässyt halutuksi nimeksi Hollywoodissa. Se on muuta kuin se kosminen musiikki, jonka yhtye loi lähes tyhjästä 70-luvulla, mutta varsinkin albumin alkupuolen kappaleilla se rullaa vastustamattomasti eteenpäin.

Pitkään biisilistaan mahtuu toki tyhjäkäyntiäkin, jossa sekvensserit jauhavat mielikuvituksettomia tehdaskuvioita eivätkä pysty kannattelemaan banaaliutta lähenteleviä melodioita. ”Geckon” melodian varsinkin voisi kuvitella alkaneen jonkin peli- tai matkaohjelman tunnusmusiikkina. ”Radio Cityssä” vierailee soolokitarassa ensi kertaa Froesen tuolloin juuri täysi-ikäistynyt jälkikasvu Jerome esittelemässä isäänsä vikkelämpiä juoksutuksia ja kirkuvampia ylä-ääniä mutta ei valitettavasti sen taidokkaampaa pitkien kaarien rakentelua. Töksähtelevästi riffejä ja rytmiikkaa vaihteleva taustasävellys uhkaa jäädä vain keskivertoa paremman Van Halen -demon asteelle. Sovitukset monissa kappaleissa sisältävät melko kiireistäkin vuorovaikutusta muuttuvan rytmiraidan, soolomelodioiden ja säestävien osuuksien välillä. Tässä se tuntuu vain kuin sovitus olisi tungettu täyteen erilaisia otteita äänikirjastoista, jotta saataisiin huomio pois alla olevien rakenteiden luonnosmaisuudesta.

Myös soundimaailman ongelmana on tietynasteinen tehdasmaisuus. Tangerine Dream suosi tuolloin kirkkaan metallisia, kitaramaisia tai sähköpianomaisia sointumattoja, sekvenssitikityksiä ja johtosoundeja, jotka luotiin paljolti ajan suosimilla FM- tai samplepohjaisilla syntetisaattoreilla. Pitkälti 80-luvulle asti yhtye oli ollut soundikehityksen kärjessä. Tällä albumilla se tuntui olevan juuri ajan tasalla, aikana, jonka soundimaailma tuntuu jälkikäteen kovin kuluneelta, varsinkin ohjelmoitujen rumpuosuuksien osalta. ”Desert Drive” paitsi tempoilee rytmisesti erilaisten osien välillä, osoittaa ajan elektronisen tanssimusiikin vaikutusta siellä, missä metalliset staccatosoinnut pitävät rytmiä yllä. Osa ajan elektronisista tanssimuusikoista vain sai jo omaperäisempiä ääniä irti samanlaisista laitteistoista kuin Tangerine Dream. Edulliset syntetisaattorit, MIDI ja ST:n kaltaiset tietokoneet olivat tasoittaneet elektronisen populaarimusiikin pelikenttää, ja tyylin vanhempien valtiomiesten siirtyessä kohti valtavirtaa, innovaatiot syntyivät uusilla reuna-alueilla nuorempien kiehuvissa aivoissa.

Parhaiten albumilla toimivat hitaammat numerot. Seitsemänkymmentäluvulla tämä puoli Tangerine Dreamin musiikista oli ambientmaista nebulanpunomista. Nyt kyseessä on ”Mount Shastan” kylmän kaunis melodia ja Spectrum-soundista muokattu eetteritausta. Sen viileys, mukavana vastakohtana muun musiikin kesäisen kuumeiselle menolle, huokuu Tangerine Dreamin omaperäisintä, teknogoottista lyyrisyyttä. Paul Haslinger jatkaa myös tunteellisten kosketinsoolonumeroiden perinnettä ”Twenty-Nine Palmsissa”, nyt syntikkapianolla. Sävellyksenä se on edeltäjiään ja seuraajaansa ”Cool at Heartia” (1990) lähempänä new age -tyylistä imelyyttä, mutta pysyy senkin makeus terveellisissä rajoissa.

Lopussa seitsemänminuuttinen ”Long Island Sunset” tuo vielä yhden uuden elementin. A-osassaan se on lempeän tunnelmallinen balladi, jossa Hubert Waldner puhaltaa lyyrisen unenomaisia melodioita sopraanosaksofonilla. Kaiutettu, cooljazzista polveutuva tyyli oli olennainen osa 80-luvun taidepopissa mutta tällaisena makeampana versiona myös new age -musiikissa ja Kenny G:n popjazzissa. Tangerine Dreamin levyllä se oli uutta. Kuumeisemmassa keskiosassa Waldner riffailee rytmisemmin mutta edelleen sopusointuisen melodisesti kaiutetulla huilulla. Tätä ääntä oltiin kuultu viimeksi rosoisempana rockversiona ”Madrigal Meridianilla” (1978). ”Long Island Sunset” päättyy hitaan A-osan lyhennettyyn paluuseen ja päättää albumin tehokkaasti. Se kuulostaa kyllä hyvin paljon aikansa kuvalta. Tällaisilla silloin moderneilla soundeilla, viettelevillä melodioilla ja jännitystä lupailevalla rytmiikalla yhdysvaltalainen media myi käsitystä Amerikan urbaaneista ihmemaista nuorelle sukupolvelle koti- ja ulkomailla. Minussa musiikki laukaisee assosiaatiot tuohon yhtä lailla kuin kesään 1995. Tangerine Dream oli muokannut tuota soundia, mutta tuossa 80-luvun lopun hetkenä soundi oli myös ottanut yhtyeen haltuunsa.

Lily on the Beach oli samalla Tangerine Dreamin portti 90-luvulle. Melrose vakiinnutti albumin uudet elementit, joskaan ei saavuttanut edeltäjänsä sävellysten tasoa: kitarasoolojen painotuksen, saksofonin ja Froese juniorin. Ja sitten Tangerine Dream olikin lopullisesti Froese GmbH, ja uusi tyyli viitoitti isän ja pojan tien 1990-luvun puoliväliin, minkä jälkeen yhtye katosi monien silmissä vuosikymmeneksi erilaisten konserttijulkaisujen ja uudelleenmiksausten rämeeseen. Lily on the Beach näyttäytyy yhtenä yhtyeen viimeisistä vahvoista albumijulkaisuista Froesen valtakautena.

Kummasti albumi elää jokaisella uudella kuuntelukerralla. Levylle taltioitu musiikki pysyy samana, mutta kuuntelija ei ole sama ihminen joka kerralla. Kokemukset, aikaisempien kuuntelukertojen synnyttämät odotukset ja kuunteluhetken mielentila muovaavat osaltaan sitä, miten musiikki vaikuttaa kuulijaansa ja mitä se hänelle merkitsee. Tänä kesänä Lily on the Beach kuulosti paremmalta kuin odotin viime vuoden perusteella, ehkä jopa paremmalta kuin neljätoista vuotta sitten, jolloin tämän kirjoituksen ydin tapailtiin kasaan ensi kerran näppäimistöllä. Tai ensikosketuksella 29 vuotta sitten. Ainakin se on kuulostanut aina erilaiselta. Ja samalta.

Ensi kesänä taas uudestaan, jos vielä paikalla ollaan.

Hulluja nuo ranskattaret: Laurence Vanay

Ehkä häntä ei voi verrata ilmaisussaan Catherine Ribeiron kaltaisiin aikalaisiin, mutta Jacqueline Thibault (os. Carbon) edusti omalla tavallaan lähes yhtä epäsovinnaista naiskuvaa kuin kumouksellisesti kiljuvat kanssasisarensa 1970-luvun ranskalaisen musiikkimaailman silmissä. Nimittäin sen sijaan, että olisi kiltisti laulanut ja mielellään jonkun miehen kirjoittamia lauluja, hän sävelsi ja soitti omaperäistä ja enimmäkseen instrumentaalista musiikkia.

Jo lapsena tarkkakorvainen ja musiikillisesti lahjakas Thibault sai konservatoriossa laajan koulutuksen muun muassa säveltämisessä, uruissa ja pianoimprovisaatiossa. Uramahdollisuudet taidemusiikin parissa näyttivät silti synkiltä, koska ajanhenki katsoi yhtä tai vähemmän lahjakkaan miehen menestyvän naista todennäköisemmin, joten paukut kannatti panna kaksilahkeisen avittamiseen uraputkessa. Thibault otti nokkiinsa ja siirtyi pimeälle puolelle, eli toisen rakkautensa popmusiikin pariin. Sukunimensä hän sai myöhemmin aviomieheltään Laurent Thibault’lta, joka oli paitsi pitkän linjan tuottaja myös zeuhl-yhtye Magman ensimmäinen basisti sekä vastuussa yhdestä sävellyksestä yhtyeen ensimmäisellä albumilla ja vuosikymmenen lopulla yhdestä progressiivisesta sooloalbumista. Yhdessä miehensä kanssa Jacqueline pyöritti vuosikymmenen Chateau d’Herouvillen kuuluisaa linnaan rakennettua äänitysstudiota ja työskenteli soittajana, sovittajana ja jokapaikanhöylänä monien ranskalaisten artistien kanssa.

Siinä sivussa hän pääsi levyttämään omaa musiikkiaankin. Hänen kaksi 70-luvun julkaisuaan, Galaxies (1974) ja Evening Colours (1975), ovat myöhempien aikojen kulttisuosikkeja ja niiden perusteella hänet on opittu tuntemaan ympäri maailmaa. Mutta ei omalla nimellään. Ranskalaisen popmusiikin maailma ei ollut tuolloin Pierreä parempi taidemusiikkimaailmaan verrattuna. SFP-levy-yhtiöissä katsottiin, etteivät täysveriset Gallian kukot ostaisi instrumentaalipainotteista, kunnianhimoista rockalbumia, jos sen tekijänä olisi nainen – joka vielä teki vähän kaiken levyllä, jopa sen kansimaalauksen. Niin albumin tekijäksi merkittiin enemmän mösjööltä kuulostava Laurence Vanay. Olkoonkin, että ostajia varmasti hämmensi se, että kun kerran tekijä ja kolme kreditoitua apumuusikkoa näyttivät olevan miehiä, kuka oikein oli se nainen, joka hääräsi sisäkansikuvissa yhden jos toisenkin soittimen parissa.

Galaxies osoittaa, että Vanay-Thibault oli osaava säveltäjä ja urkuri sekä aivan kohtuullinen laulaja. Pääasiassa instrumentaalisissa kappaleissa suhisee kieltämättä kosmis-psykedeelinen henki, kun Hammond-urut jauhavat tummassa tilassa usein hitusen eksoottisen kuuloisten modaalisten ostinatoja yhdessä sähkökitaran ja rumpujen kanssa. Silti useampi seikka erottaa musiikin selvästi rasvaisesta psykejytkeestä. Ensinnäkin Jean Chevalier soittaa hypnoottisia komppejaan jazzmaisen symbaalivoittoisesti sekä kevyesti virveleillä ja bassorummulla silloinkin, kun komppi pohjaa pohjapotkuun (”Catalepsie”). Toiseksi Thibault käyttää 60-lukulaisen ohuita, paikoin aavemaisuuteen pyrkiviä urkusoundeja yliohjatun revittelyn sijaan. Kolmanneksi pitkien soolohaahuilujen sijaan hän kutoo lyhyissä sävellyksissään huomaamattoman taidokasta, moniosaista kontrapunktia uruilla tai sanattomalla laululla barokkimaisen basso-osuuden ympärille, jonka hän useimmiten soittaa urkujen jalkiolla. Neljänneksi, kun hän laulaa ujon pehmeällä äänellään, musiikki muistuttaa melodisesti anglorockia enemmän ranskalaista laulelmaa akustisen kitaran ja huilujen (”Juste te revoir”) tai komean barokkimaisen urkutaustan säestyksellä (”La grand-voile”). Penkki, puu ja puistotie ovat siinä yhtä lähellä kuin kaukaiset galaksit.

Yleinen sovitustyyli silti silottelee mahdollisen epäjatkuvuuden perinteisempien laulujen ja leijuvien instrumentaalien välillä. ”Deux pharesissa” molemmat lyhyet ideat yhdistyvät progressiivisemmaksi kokonaisuudeksi. Hokematyyppistä A-osaa ylläpitää Laurent Thibaultin sutjakka jazzbassokuvio, siinä missä rytmisesti ja melodisesti erilaista B-osaa hallitsee kirkkomainen urku- ja taustakuorosovitus sekä perinteisempi sointukierto.

Kaiken kaikkiaan Galaxies on miellyttävän melodista ja aikansa mittapuulla kohtuullisen progressiivistakin. Rockiksi sitä voi silti kutsua vain hetkittäin. ”Le coeur lourdissa” kitaristi Serge Derrien panee pystyyn särökitaradueton Thibault’n sanattoman laulun kanssa ja heittää vielä peliin bronkiittihuilua Jethro Tullin tyyliin. Albumin päättävä nimikappale loihtii voimakkaimman kosmis-aavemaisen tunnelman hämärillä soitto- ja lauluääntelyllä kaikulevyjen välissä sekä käyttämällä melodiassa kohtalokkaan pahaenteisen kuuloisia sekuntiaskelluksia ja terssiheilahteluja.  Ehkä avaruuden chanson olisi oikein nimitys Galaxiesin keveän erikoiselle musiikille.

 

Täysin instrumentaalinen Evening Colours on tehty samaan malliin mutta hieman pidemmällä studioajalla ja jykevämmillä sävellyksillä. Thibault’sta oli tullut vuoden 1974 lopulla Heurevillen studion vähemmistöosakas, ja sopimus antoi hänelle pari viikkoa ilmaista äänitysaikaa vuodessa. ”Alone in the Rain” rakentaa taas keskiraskaan grooven ympärille melko hyytävät kulissit uruilla ja värisevien äänien sanattomalla laululla. Samanlaista tunnelmallista äänenkäyttöä kuullaan sähköpianon kanssa nimikappaleella. Laajennettu soitinpaletti sisältää myös syntetisaattorin, jolla Thibault loihtii lisää aavemaisesti laulavia melodioita. Varsinkin kauniilla ”Lover’s Prayerillä” se maalaa sähköpianon ja flyygelin ympärille sävähdyttäviä melodioita kuin vähemmän sokerinen Kitaro vuosia etuajassa. Samaa ennakoi klassisen kitaran ja huilun ympärille rakennettu mietiskelevä ”Morning Quiet Song” lievästi aasialaisilla sävyillään.

Samalla varsinkin albumin toisella puolella on entistä tukevampaa rocksoundia, missä auttaa Pascal Massen bassokitara (myös Magmassa, Gongissa ja vähän kaikkien kanssa soittanut basisti Françis Moze soitti tekijätietojen mukaan albumilla). Myös rytmipuolella irtaudutaan välillä keskihitaan tempon hypnoosista ”Sunshine in My Heartin” reippaan fuusiomaiseen rummutukseen ja ”Strange Momentin” pianojuoksutusten rasvaamaan soljuvaan grooveen. Silti vain ”Twin Cities” päästää perinteisen särökitarasoolon valloilleen. Albumi on mielenkiintoinen askel progressiivisen rockin suuntaan, jos ei nyt siinä täysin onnistukaan tai siihen pyrikään.

Jälleen kerran Thibault’n tekijyys verhottiin uuteen salanimeen, koska nainen säveltäjänä, soittajana ja bändin johtajana ei vain ollut uskottava yhtälö levy-yhtiöiden silmissä. Alkuperäinen nimi Couleurs de Soir vaihtui englanninkieliseen versioon, sillä albumia oli päätetty markkinoida keksityn englantilaisen rockyhtyeen Gate Wayn julkaisuna. Ehkä se tuntui uskottavammalta, kun kokeellinen rockmusiikki koettiin ennen kaikkea brittiläisenä ilmiönä Ranskassa. Loppujen lopuksi levy-yhtiön hajoaminen ja siihen liittyvät sopimukselliset sotkut viivyttivät albumin kansainvälistä julkaisua.

Thibault, joka joutui julkaisun aikaan vielä pahaan auto-onnettomuuteen, käytti samoihin aikoihin vielä salanimeä Maire – Mennesson erittäin harvinaiseksi jääneellä albumilla Magic Slows (1975). Hän esitti siinä omia ”kaupallisia” sävellyksiään ja itse sovittamiaan versioita muun muassa Ennio Morriconen ja The Beatlesin hittimelodioista. Salanimellä hän halusi tehdä täyden pesäeron Laurence Vanayn musiikkiin, koska albumi oli levy-yhtiön tilaustuote ja koska sen kannessa poseerasi alaston nainen ison käärmeen syleilyssä. Ymmärrettävästi hän ei halunnut nimeään liitettävän lopputulokseen. Tuo albumi sentään julkaistiin. Laurence Vanayn myöhemmät äänitykset sen sijaan jäivät hyllylle. Seuraavat vuodet Chateau d’Herouville vei suurimman osan Thibaultin pariskunnan ajasta, kunnes studio sulkeutui vuonna 1985. Pariskunta erosi vuonna 1988.

Vuosikymmenen jälkipuoliskolla Jacqueline Thibault alkoi vihdoin julkaista musiikkia omalla nimellään. Lähinnä new age -tyylinen elektroninen ja pianomusiikki tihkui markkinoille kasetteina ja myöhemmin CD:inä seuraavien kymmenen vuoden mittaan. Uudella vuosituhannella Internetin ihmemaailma toi Laurence Vanayn nimen uuden sukupolven huulille. Yhtäkkiä vuosikymmenten takaiset levyt olivatkin aikaansa edellä olleita aarteita erikoisemman musiikin ystävien korvissa. Levyistä saatiin aikaiseksi viralliset CD-painokset 2010-luvun alussa. Niissä oli mukana myös vaihtoehtoisia versioita albumien kappaleista, joskaan ne eivät juuri tarjonneet poikkeavia näkökulmia levyihin.

 

Uudelleenjulkaisujen imussa vuosina 2015 – 16 julkaistiin ensi kertaa 70-luvun lopulla äänitetyt ja 80-luvun alussa viimeistellyt Vanay-albumit La petit fenêtre ja Les Soleils de la Vie, jotka olivat jääneet hyllylle teknisten ongelmien ja levy-yhtiön kiinnostuksen puutteen vuoksi. Näistä La petit fenêtre sisältää vahvempaa materiaalia. Siinä psykedelian viimeiset huurut haihtuvat valoisamman ja huolitellumman kosketinsoitinsoundin tieltä. Ensimmäisissä kappaleissa sovitukset tunteellisine kitarasooloineen ja keskitempoineen muistuttavat 70-luvun ”sinfonista” poppia, vaikka sävellykset ovat edelleen lyhyitä. Edeltäjiään tukevamman soinnin lisäksi albumi sisältää Thibault’n melodisesti terävintä materiaalia kappaleissa kuten nostalginen ”L’Avenir” tai lallatteleva ”Arc en ciel”. Yli seitsemänminuuttinen ”Requiem en blue” taas on minimalismivaikutteinen pianokonsertto perinteisen kolmen osan malliin. Nämä ominaisuudet selvästi enteilivät Thibault’n omissa nimissään julkaisemaa musiikkia.

Albumilla on myös musiikkia vuodelta 1977 dokumenttielokuvaan Glaciers Interdits. Se pohjaa paljolti juuri tykyttävään ja sykliseen pianorytmiikkaan melodioiden sijaan. Mukana on nyt myös kokeellisempaa syntetisaattori- ja kitarasooloilua sekä improvisaatiota kohtuullisen hektisen rummutuksen säestyksellä. Tässä kohtaa Jacqueline Thibault oli kiistämättä aikansa kokeellisen popmusiikin hermoilla.

Tavallaan puheet siitä, että hänen musiikkinsa oli edellä aikaansa, pitävät paikkansa, kun katsoo hänen tuotantoaan kokonaisuutena. Hänen taidemusiikista, psykedeliasta, elektronisesta musiikista ja nostalgisesta popista kehräämänsä sävellyksensä muodostivat paikoin omaperäisen kokeellisemman popmusiikkisoundin ja osin ennakoivat tulevien vuosikymmenten ”valoa tuovaa” ja harmonista musiikkia. Niissä on pienimuotoista kauneutta ja omaperäisyyttä, joka viehättää vuosikymmentenkin jälkeen. Eikä nainen kokeellisen popin tekijänä edustane enää hulluutta Ranskassakaan.

Patrick Gowers: Sherlock Holmes (1987)

Sherlock Holmes on yksi kuvitteellinen sankari, joka putkahtaa aina esiin aina uusina versioina. Jokainen vuosikymmen tuntuu keksivän Arthur Conan Doylen luoman mestarisalapoliisin prototyypin uudelleen eri olonmuodoissa ja formaateissa. Jos ajatellaan vaikka vain 1980-lukua ja visuaalista mediaa, Holmes nähtiin nuorena ja tunteellisena seikkailuelokuvassa Young Sherlock Holmes (Pelon pyramidi, 1985), Watsonin palkkaamana näyttelijänä komediassa Without a Clue (Holmes hölmöilee, 1988) ja syväjäädytyksestä 1900-luvun Yhdysvaltoihin herätettynä televisioelokuvassa The Return of Sherlock Holmes (Sherlock Holmesin paluu, 1987).

Varsinkin monille nuorille katsojille Sherlock Holmesin määritteli tuona vuosikymmenenä brittiläisen Granada-televisioyhtiön televisiosarja. Käsikirjoittaja John Hawkesworthin johdolla The Adventures of Sherlock Holmes (Sherlock Holmesin seikkailut, 1984 – 1994) dramatisoi poikkeuksellisen uskollisesti valtaosan Doylen alkuperäisistä tarinoista. Pääosaa esitti mielipiteitä jakavasti mutta ehdottoman mieleenpainuvasti vampyyrimäinen Jeremy Brett, ja asianmukaisen kompetenttina Watsonina nähtiin David Burke ja Edward Hardwicke. Viktoriaanisen ajankuvan luomiseen oli käytetty huolta ja resursseja, ja ohjaus sai sinänsä vaatimattomilla keinoilla tarinat elämään ja liikkumaan jäntevästi ja tyylikkäästi. Aiheenkäsittely ja vaikutus tuo mieleen toisen klassisen sankaripäivityksen brittitelevisiossa, samoihin aikoihin alkaneen Robin Hood -sarjan Robin of Sherwood (1984 – 1986). Suosittu sarja vaihtoi myöhemmillä tuotantokausillaan nimeään alkuperäisten Holmes-kokoelmien mukaan, ja tunnin mittaisten jaksojen lisäksi se tuotti viisi elokuvanmittaista romaani- ja novellisovitusta sekä kahden hengen näytelmän.

Robin of Sherwood houkutteli nuorempaa yleisöä irlantilaisen Clannad-yhtyeen mystisellä kelttirockilla. Holmesin kanssa pitäydyttiin tarinoiden viktoriaaniseen aikaan sopivassa perinteisessä orkesterimusiikissa. Siitä vastasi englantilainen nykysäveltäjä Patrick Gowers, joka oli ansainnut kannuksensa ja Bafta-palkinnon musiikillaan pariinkin vuosikymmenen alun television periodidraamaan. Hänen sävellyksensä eivät ole valkokankaan Holmes-filmatisointien suuria orkesteripamauksia. Sen sijaan hän suosii television budjetteihinkin sopivampia kamarimaisempia yhdistelmiä. Se ei silti tarkoita, että musiikki vetäytyisi taustapaperiksi. Päinvastoin Sherlock Holmesin seikkailuissa musiikilla on iso rooli ja vahva oma identiteetti. Sen huomaa sarjan ainoasta soundtrack-julkaisusta. Albumille Sherlock Holmes (1987) Gowers levytti Lontoon Wren Orchestran ja Gabrieli-jousikvartetin kanssa uudelleen yhdeksäntoista sävellystään sarjan kolmelta ensimmäiseltä tuotantokaudelta ja ensimmäisestä elokuvasta The Sign of Four (Sherlock Holmes ja salaperäiset lahjat, 1987).

Televisiosarja kaipaa vahvaa ja mieleenpainuvaa tunnussävelmää. Sen tehtävä on antaa ohjelmalle heti tunnistettava tavaramerkki, vihjata, mihin tyylilajiin se kuuluu ja tarvittaessa toimia johtosävelen kaltaisena aiheena kerronnan keskellä. Gowersin ”221B Baker Street” täyttää komeasti nämä kriteerit. Se kuullaan sarjan alle minuutin kestävän alkutekstikohtauksen alla. Jouset sahaavat kuumeisesti ja jännitteisellä tremololla kahdeksasosanuottien ostinatoa kameran puikkelehtiessa halki nimikkokadun vilinän. Sooloviulun melodia nousee rivakan fanfaarimaisin askelin ja kääntelehtii liukkaasti, mutta sinänsä selkeän harmonisen kierron vähennetyt harmoniat ja modaalinen sekoitus tuovat siihen jännitettä ja salaperäisyyttä. Viulu siirtää melodian jousten ja puupuhaltimien harteille ja laskettelee itse ylös ja alas asteikkoja samalla virtuoosimaisen tarkkarajaisella ostinatotyylillä. Tarkkuuden vastapainona viulu soi Kenneth Silliton käsissä rouhevan käskevästi, joskaan sitä ei tässä levytyksessä ole kompressoitu ja puskettu etualalle aivan yhtä voimakkaasti kuin alkuperäisessä televisioversiossa. Tämä kun on katumusiikkia, vaikka orkesteri sitä soittaa. Modernista rytmisyydestään huolimatta se vie katsojan tarpeeksi vakuuttavasti tarinoiden myöhäisviktoriaaniseen aikakauteen, eli jonnekin 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Se vihjaa heti jännityksestä, älyllisestä arvoituksellisuudesta ja synkistä intohimoista. Musiikin hidastus lopussa peilaa kohtauksen päättymistä pysäytyskuvaan salaperäisesti hymyilevän Brettin kasvoista 221B:n ikkunan äärellä.

Teeman voi hyvin kuvitella kuvaavan Holmesia: miehen levotonta energisyyttä, terävän omaperäistä ajattelua, sekä tämän synkkiä puolia, joita televisiosarja autenttisuudessaan ei silotellut. Viulun virtuoosimainen käsittely loppupuolella ja myös teeman muunnelmissa, joita käsitellään alla, jo itsessään herättää arkkityyppisiä kuvia ”demonisesta” viulistista, joka juontaa juurensa Nicolò Paganinin romantiikan kautta keskiaikaiseen kansanperinteeseen. Holmesin onkin nähty edustavan aikansa ambivalenttia yli-ihmistyyppiä, – nykynäkökulmasta psykopaattia – ja myöhemmin hänestä on tullut eräänlainen supersankarihahmo varsinkin nuoremmalle yleisölle. Näin oli asia ainakin tämän televisiosarjan katsojien kanssa, mikä sai Brettin itsensä huolestumaan varsinkin Holmesin kokaiiniharrastuksen esittämisestä hahmoa ihaileville lapsille.

Sooloviulu istuu musiikkiin senkin takia, että se on Holmesin oma soitin. Gowers ei ollut kuitenkaan ensimmäisenä hyödyntämässä tätä assosiaatiota. Toisessa brittiläisessä 80-luvun Holmes-sarjassa, Young Sherlock: The Mystery of the Manor House (1982), Paul Lewis kirjoitti tunnussävelmään hyvin samalla tavoin rahisevan sooloviulun ja hektisen säestyskuvion kuin Gowers myöhemmin omaansa, joskin hänen teemansa oli lyhyempi eikä hän kehitellyt sitä samalla tavoin. Jo edellisellä vuosikymmenellä tumman mietteliäs mutta leimahteleva sooloviulu kuului osana Miklós Rózsan paljon romanttisempaan tunnusmusiikkiin The Private Life of Sherlock Holmesissa (Sherlock Holmesin salaisuus, 1971) ja John Addisonin musiikissa The Seven Percent Solutioniin (Arvoitusten juna, 1976). John Scott antoi sille pääosan A Study in Terrorin (Viiltäjä-Jack, 1965) tunnussävelmässä. Voidaan siis spekuloida, että sooloviulun käytölle Sherlock Holmes -filmatisoinneissa oli jo muodostunut oma perinne, jonka virralla Gowers sähköisti oman teemansa. Perinne tuntuu jatkuneen esimerkiksi Hans Zimmerin musiikissa 2000-luvun Holmes-spektaakkeleihin.

Jeremy Brettin Holmes viuluviikarina.

”221B Baker Street” -teemasta Gowers rakentaa valtaosan loppujen 18 kappaleen sisällöstä. ”Baker Street Reunion” ja ”The Death of Sherlock Holmes” ovat suoria uudelleensovituksia. Edellä mainittu on minuutin pidempi ja tšaikovskimaisen rivakka tulkinta, joka korostaa kimmeltävää tunnelmaa ja antaa tilaa viulun virtuoosimaiselle kadenssille. Jälkimmäinen on teeman pisin ja tunnetuin variaatio. Sen alussa sooloviulu hapuilee melodiaa hitaan surumielisesti ja voimallisen kuljetuksen sijaan melodia katkeilee ikään kuin jousen rosoisiin lipsahduksiin. Vähitellen viulun soolo kasvaa murheelliseksi kamarikonsertoksi, hidasliikkeiseksi elegiaksi Holmesin ja Moriartyn hidastetun putoamisen taustalle. Sävellys on televisiomusiikiksi poikkeuksellisen laaja ja itsenäinen teos, ja se saa paljon tilaa jaksonsa dramaattisessa huipennuksessa. Siksi se on jättänyt vahvan äänijäljen moniin aivoihin.

Gowers käyttää myös teemaa osana muuta materiaalia. Samalla hän osoittaa osaavansa sovittaa teeman aineksia mielikuvituksekkaasti ja tyylikkäästi sekä rakentaa niistä uudenlaisia sävellyksiä. Hän pitää sovituksillaan yllä illuusiota viktoriaanisen ajan tunnelmasta samalla, kun hienovaraisesti tuo niihin anakronistisempia aineksia lisäämään värikkyyttä. ”The Illustrious Lord Bellinger” kutoo pääteeman osaksi juhlavaa fanfaaria, joka muistuttaa Edward Elgarin isänmaallisia marsseja tuolta ajalta. ”North by Ten and by Ten” rakentaa siitä pääasiallisesti fryygisen tanssimelodian imitoivalla kontrapunktilla ja hartaalla jousisovituksella, mikä yhdessä muistuttaa Ralph Vaughan Williamsin kansanmusiikkifantasioita pienoiskoossa.

Oman teemansa lisäksi Gowers viittailee myös muihin sävelmiin ja tyylilajeihin, usein pilke silmässä. ”Mr Henry Baker’s Christmas” muistuttaa siitä, että joululaulujen kuoroperinne alkoi Englannissa toden teolla juuri viktoriaanisena aikana, integroimalla sulavasti pari perinteisestä joulusävelmää kirkkaalle elgarilaiselle orkesterialustalle. Wieniläisvalssimainen sovitus ja leikkisän brandenburgilainen melodiapastissi taas kertovat, että nyt on ”Holmes in Europe”. Verdiin ja toisaalta Bernsteiniin viittaava suurieleinen orkesteri- ja rumpuaksenttisovitus puolestaan ei jätä epäilystä siitä ”Lucreatia Venucci and Her Familyn” välimerellisestä alkuperästä ja kiehuvasta luonteesta. Näin musiikilla luodaan nopeita assosiaatioita tiettyihin aikoihin ja paikkoihin.

Konserttimusiikkiurallaan Gowers sävelsi paljon kuoromusiikkia. Hän hyödyntää kokemustaan kokoelman levollisen kauneimmassa kappaleessa ”Libera me”, joka pukee englantilaisen kirkkomusiikin perinnettä kunnioittaen katolisen messutekstin musiikiksi. Silti kappaleen instrumentaalinen kooda antaa melodialle aavemaisen sävyn ja päättyy pahanenteisesti jurnuttavaan undesimisointuun muistuttaakseen, että tarinassa sanoilla ”vapauta minut” on myös konkreettinen merkitys.

Gowers suosi Holmesin kanssa ja urallaan laajemminkin perinteistä harmoniaa ja soitinnusta. Silti häntä kiinnosti suuresti myös kokeellinen elektroninen musiikki. Osa Sherlock Holmesin musiikistakin sävellettiin käyttämällä BBC Micro -tietokoneen ympärille rakennettua varhaista sävellysjärjestelmää. Alun perin BBC:n tietokoneopetusta varten suunniteltuun, jopa huimalla 128 kilotavun keskusmuistilla varustettuun kotitietokoneeseen sai kytkettyä myös aikaansa nähden yllättävän tehokkaan kahdeksanäänisen syntetisaattorimoduulin nimeltä Hybrid Music 5000. Laite tunkeutuu anakronistisesti, joskin hienovaraisesti myös Holmesin viktoriaaniseen äänimaailmaan. Sen paraatipaikka on yhtä anakronistisen minimalistinen ”The Bar of Gold, Upper Swandam Lane”. Hypnoottisen raukea mutta silti jännitteinen meditaatio yhden laajennetun soinnun ympärillä pyörittää muodikkaita FM-synteettisaattoreita matkivalla kellosoundilla Terry Rileyn / Mike Oldfieldin mallista ostinatoa ja käärii sen muihin eteerisiin sointilinjoihin. Sitä sopii soittaa, kun Watson etsii Holmesia oopiumiluolan huuruista. Se kuulostaa osuvan muunnellulta todellisuudelta eikä aikaan sopimattoman sähköiseltä.

Levylle valikoitunut musiikki on pääasiassa melodisesti vahvaa, jotta se kestää kuuntelua erillään alkuperäisestä kontekstistaan. Melodisuus on myös usein melko nostalgista, varsinkin tarinoiden naishahmoille omistetut teemat. Holmesin ”elämän nainen” ”Irene Adler” saa oman viulukonserttonsa, joka on vahvan romanttinen kahden Rikun, Straussin ja Wagnerin hengessä. Oma ja taidokas viulumelodia korostaa Holmesin monimutkaista suhdetta Adleriin. Se on Holmesin veroinen mutta kulkee korkeammalla ja sulosointuisemmin. Virtuoosimaisessa keskiosassa se kirmaa hetken ”221B”-teeman latuja, kunnes katoaa stratosfääriin ja muu orkesteri jää tavoittelemaan sitä turhaan jousien ylöspäin hapuilevilla liikkeillä, jotka kuitenkin raukeavat epätäydelliseen lopukkeeseen. Holmes on selvästi kohdannut vertaisensa, ja kun viulumelodia palaa vielä kerran lopussa hiljaisena kuin muisto, hänelle on jäänyt tästä vain valokuva pöytälaatikkoon.

Toista yhdysvaltalaista, ”Elsie Cubittia”, kuvaa raukean hidas englannintorviteema jousien säestyksellä. Aron Coplandin myyttinen musiikillinen Amerikka on mallina kansanomaisesti nousevalle ja alussa pentatoniselle melodialle sekä sen sentimentaaliselle säestykselle. Silti Elsien taustalla häilyy varjoja, ja musiikki vastaavasti tekee laskevan, kromaattisen liikkeen säkeistöjen loppupuolella, mikä sopivasti kitkeröittää liiankin makeaksi käyvää sointia.

Nostalgisuuden ja nättiyden vastapainona Gowers tarjoaa pari hiuksia nostattavan dynaamista sävellystä sarjan jännittävimpien hetkien taustalle. ”River Chasessa” hän siirtyy juuri ja juuri viktoriaaniselta edvardilaiselle ajalle ja lainaa Gustav Holstin kuuluisan Planeettojen (1914 – 16) hyvin kuuluisaa ”Mars”-osaa, kuten kuulemma kaikki säveltäjät päätyvät jossain vaiheessa tekemään. Täyden orkesterin voimin hän kasvattaa jousien ja rumpujen ahdistavan ostinaton ympärille vaskien ilkeän pärähtelevät soinnut, joissa särähtää samanlainen tritonus kuin Holstin työssä. Vaikka rytmiikka on ”Marsia” suorasukaisempaa eikä samanlaista kahden ristiriitaisen sävelkeskuksen taistelua synny, sävellys nousee jysähtäviin crescendoihin ja laskeutuu välillä myrskynsilmään, jossa 221B:n teema nousee esiin pärskeen keskeltä.

”Sutton’s Nightmare” taas alkaa puupuhaltimien hiljaa puhaltamilla vähennetyillä soinnuilla utuisessa ylärekisterissä. Orkesterin hiipiessä esiin kappaleeseen muotoutuu kromaattisesti laskeva sävelkulku ja tunnelma muuttuu aavemaisen uhkaavaksi matalien puhaltimien, patarummun sykähdysten ja jousien korkeiden pidätysten myötä. Se huipentuu koko orkesterin rääkäisemäksi sokkipistoksi, joka aidosti säikäyttää niin levyllä kuin alkuperäisessä kontekstissaan kuulijansa juuri dynamiikallaan. Toki musiikki on säteillyt varoituksia kasvaessaan, mutta matka alun eetteristä huipennuksen groteskiuteen pääsee silti yllättämään. Hetken hiljaisuuden jälkeen alun puhallinpilvet palaavat harmonisesti selkeämpinä jousilohkoina, joiden olkapäillä ratsastaa jälleen kerran ”221B Baker Streetin” teema. Sävellyksen piilossa ollut pohjamuoto paljastuu näin lopussa.

Patrick Gowers 1936 – 2014

Albumi siis rönsyilee tyylillisesti moniin suuntiin lyhyissä paloissa, mutta samalla toistuvan teeman gravitaation ja tyylikkäiden sovitusten tarkkaan vetämät rajat saavat sen kuulostamaan kuin yhdeltä sävellyssarjalta. Jälkimoderni aikakausien kirjo sulaa yhtenäiseksi kuvitelmaksi fiktionaalisesta menneisyydestä. Toki Sherlock Holmes sisältää vain osan niistä teemoista ja muunnoksista, jotka Gowers loihti sarjaan. Se ei saanut odotettua jatkoa, eikä sarjan myöhempien tuotantokausien musiikkia ole koskaan julkaistu erillään alkuperäisestä kuvallisesta yhteydestään, paitsi sarjan fanien DVD-julkaisuista askartelemilla epävirallisilla kokoelmilla. Tässäkin mielessä sarja muistuttaa Robin of Sherwoodia.

Patrick Gowers kuoli joulukuussa 2014. Hänen musiikkinsa elää yhä esimerkiksi YouTubessa lukuisten fanien ja orkesterien tulkintoina. Hänen taidemusiikkinsa sai kehuja hänen elinaikainaan, mutta hänen suurimmaksi musiikilliseksi perinnökseen jäi antaa maailman tunnetuimmalle salapoliisille miljoonien heti tunnistama tunnussävelmä.

Takomista makuupussissa

NÄIN. Belgradilainen progressiivinen rockyhtye Tako valitsi Yesin malliin nimen, joka oli iskevä, yksinkertainen ja pohjimmiltaan myönteinen. Näin hommat hoidetaan. Yhtyeen johtaja, basisti Dušan Ćućuz (1946 – 2022) oli ollut aiemmin toisessa lyhytnimisessä progressiivisessa bändissä Opuksessa, jonka ensimmäinen kokoonpano oli jäänyt todella lyhytaikaiseksi. Vuonna 1974 hän perusti Takon yhdessä kosketin- ja huilunsoittaja Đorđe Ilijinin kanssa. He olisivat yhtyeen pysyvät jäsenet ja kantavat voimat. Yhtyetovereidensa kanssa he ottivat periaatteekseen soittaa musiikkia, joka heijastelisi vilpittömästi heidän omia tunteitaan ja musiikkimakuaan eikä kaupallisten toimijoiden odotuksia. He halusivat soittaa juuri ”näin”. Siksi nimeksi tuli Tako.

Musiikki, joka heitä innoitti, oli eurooppalainen progressiivinen ja jazzrock. Siihen olivat ihastuneet jotkut muutkin muusikot Jugoslaviassa, parhaimpana esimerkkinä Korni Grupan kaverit Takon kotikaupungissa. Levy-yhtiöiden ja musiikkilehdistön innostus ei ollut yhtä suurta. Yhtye loikin kulttibändin maineensa ennen kaikkea kovalla keikkailulla. Yhtye oli muun muassa mukana Jugoslavian siihen asti suurimmassa ja sittemmin legendaarisen maineen saaneessa ulkoilmakonsertissa Košutnjakin puistossa elokuussa 1977, ja samana vuonna se kokeili ensimmäisenä maassa nelikanavaista äänentoistoa konsertissaan Pink Floydin Animals-kiertueen konsertin innoittamana. Kuitenkin yhtyeen jättämä äänijälki ja jälkijättöinen maine varsinkin ulkomailla perustuu sen äänittämään kahteen albumiin. Niiden kautta muodostetaan tässä kuva Takosta.

Takolla (1978) kuuluu monille ajan keski- ja itäeurooppalaisille progeyhtyeille yhteinen keinovalikoima, jossa annostellaan erikokoisilla mitoilla raskaampaa rockia, jazzrockia, synteettistä avaruudellisuutta ja hieman kotikutoista melodiikkaa huilun kaltaisen ei-niin-rockinstrumentin avustuksella. Heti Ćućuzin säveltämällä avajaiskappaleella ”Probudi se” mies mutisee etäisesti balkanilaista modaalista melodiaa mietiskelevän urkupistebassojunnauksensa päälle, samalla kun särökitara revittelee ikään kuin viereisessä huoneessa ja syntetisaattorit piirtävät ympärille yksinkertaista teemaa, joka mukailee kovasti Pink Floydin ”Welcome to the Machinea” (1975).

Jazzvaikutus on pinnalla Ilijinin ”Sintezassa” ja kitaristi Miroslav Dukićin ”Utpanje sunčeve svetlosti u peščanu memorijussa”. ”Sintezan” A-osassa se kuuluu sähköpianon kirmailuissa koukeroisen kitarariffin ja Slobodan Felekatovićin (1957 – 2018) ahkeran rummutuksen ympärillä. Kappaleen muissa osissa syntetisaattori ja sähkökitara rapsodioivat sinfoniselle rockille tyypillisiä hitaan suurellisia, hieman alakuloisia melodioita enimmäkseen 4/4-tahtilajissa. Kappale yllättää tyylillisesti vain A-osan muunnellussa kertauksessa, kun Ilijin panee huuliharpulla juurevasti. ”Utpanje” hortoilee läpi tavanomaisemman, joskin hillityn lyhyen jazzkitarasoolon sekä albumin ainoan toisen laulujakson, joka ei järin ihmeellinen ole. Jazzin, riffien ja avaruudellisuuden liitto kappaleella on hieman kyräilevä mutta toimii reiluun kuuteen minuuttiin puristettuna.

Avaruudellisuuden synnyttää soundin keskiössä oleva jousisyntetisaattori. Nämä joillakin suodattimilla ja oskillaattoreilla höystetyt urut antoivat monien tuon ajan yhtyeiden musiikkiin toismaailmallisen sinfonisen pinnoitteen. Ilijinin Rolandia on kuitenkin selvästi yliohjattu niin että se murisee paljon tummemmin ja läpitunkevammin kuin useimpien bändien suosimat ARP- ja Eminent-soittimista kiskotut kimeämmät jousivaahdot. Ilijin myös käyttää sitä ronskimmin johtoinstrumenttina pelkän taustasoinnuttelun sijaan. Hän rakentaa Takon kosketinvallit jousien ja pianojen varaan. Varsinaista syntetisaattoria, ilmeisesti Rolandin varhaista halpista SH-2000:ta, annostellaan melko vähän ja pääasiallisesti käytössä on ontto torvimainen äänikerta melodisena soolosoittimena. Esimerkiksi ”Lena” on samanlainen hitaan tunteellinen sinfoninen balladi kuin mitä Camel tai lähemmin siltä vaikutteita saaneet saksalaisbändit soittelivat. Mutta omanlaisen tekee siitä juuri syntetisaattorien ja uljaasti vonkuvan kitaran kanssa vuorottelevan huilun eteerinen sointi sekä kansallisromanttissävytteinen melodia.

Omaperäinen melodisuus ja kansainvälisten esikuvien mallit vetävät köyttä muuallakin albumilla, kuten ne tekivät monen muunkin brittiläisestä progesta lumoutuneen eurooppalaisen yhtyeen musiikissa. Vahvimmin se kuuluu nimensä mukaisella ”Minijaturalla”. A-osat ovat kahden huilun näpsäkkää kontrapunktia, kun taas B-osissa huilu tekee sitä mitä yleensä progressiivisessa rockissa, eli kirmailee räkäisesti kitaran riffien kera kuin Ian Anderson Jethro Tullinsa johdossa. Yleisesti ottaen tuontimetalleista ja omasta malmista kuitenkin taotaan pitävää lejeerinkiä, vaikka paikoin jälki näyttää erimittaisista paloista hitsatulta.

Albumin kohokohdaksi poimitaan yleensä 16-minuuttinen ”Druga strana mene”, yhtyeen ainoa levytetty yritys tehdä pidempi sävellyssarja. Ilijinin sävellys itse asiassa yrittää yhdistää yhtyeen riffipohjaisen ja avaruudellisen puolen albumin musiikilliset teemat kiteyttäväksi kokonaisuudeksi. Sen hän tekee paljolti samalla lailla kuin lyhyemmissä kappaleissa eli yhdistelee erilaisia osioita, jotka nyt vain ovat pidempiä sävellyksiä. Ensimmäinen osio sisältää jylhän laskevan sointukulun ja riffivetoista rockia 11/8-tahdissa. Toinen vertautuu jonkinlaiseen barokkimaiseen adagioon, jossa riipaisevan kitaran esittelemät itkevät melodianpalat kehittyvät vähitellen pohjabassomaiseksi liimaksi syntikoiden, huilun ja kitaran koristeelliselle melodisille kehittelyille. Näistä kudotaan paikoin näppärän moniosainen sointikudos ja mukaan hivutetaan uusia, lähes klassisilta säveltäjiltä lainattuja aihepätkiä. Vaihtuvien osien kanssa mukana pysyy tarpeeksi pieniä aiheita, jotta alkupuolen läpi säilyy jatkumo.

Toisaalta jälkipuolella väliin isketään koukeroisempaa hard rock – ja jazzriffijaksoja sekä uusi syntikkamelodia ilman että ne oikein nivoutuisivat luontevasti kokonaisuuteen. Sävellyksen pohjarakenne alkaa saada tässä jamimaisia piirteitä. Lisäksi yleinen dynamiikka kärsii siitä, että rytmisektio junnaa melodisissa jaksoissa turhan pitkään kovin verkkaisesti, joskin vivahteikkaasti, ja riffeissäkin keskitempon suosiminen ”hevimäisyyden” saavuttamiseksi vain raskauttaa meininkiä.

Raskaudelle ongelman muodostaa albumin soundi. Albumi kuulostaa hieman valjulta, mikä ei ole ihme, koska se äänitettiin Ljubljanan yleisradion studiossa vain 36 tunnissa. Tuottaja, unkarilainen sopraano Katarina Farkaš ja tuotantotiimi olivat kotonaan taidemusiikin parissa, mutta täysin ilman paikallistuntemusta Takon progressiivisen rockin kulmilla. Soundi kumisee siis aaltopeltinä, mutta musiikki on suurilta osin ihan Tako-rautaa, vaikka pidemmät rakenteet hieman torsoiksi jäävätkin.

Kesti pari vuotta ennen kuin U vreći za spavanje (1980) saatiin aikaiseksi, koska reuma passitti Ilijinin toviksi Takosta sairaalaan ja Dukić lähti puolestaan puoleksi vuodeksi bändistä erimielisyyksien takia. Albumi äänitettiin yksityisessä studiossa rockia paremmin ymmärtävän tuotantotiimin tuella, joskin lähes yhtä vauhdikkaasti kuin Takon esikoinen, minkä takia se kuulostaa hieman tukevammalta. Se karsii myös viimeisetkin laulunrippeet soiton tieltä.

Nimikappale näyttää yhtyeen myös siirtyvän orjallisemmin Floydin seuraajien karavaaniin, sillä se toistaa ”Shine On You Crazy Diamondin” ensimmäisten osien staattisen sointusurinan ja surullisen syntetisaattorimietiskelyn, ennen kuin kitara ja huilu päästetään kehittelemään omaperäisempää melodiaa samassa jäätikönhitaassa tempossa. Tunnelmallisella kappaleella oli kriitikkonsa, joiden mielestä kappale kuulosti nimensä mukaisesti siltä, että yhtye soittaisi makuupussissa.

Toisaalta Ćućuzin ”Na putu ka sebi” osoittaa yhtyeen turboahtaneen koukeroisia riffejään fuusioreaktorin voimin, ennen kuin syntikka-avaruus ottaa jälleen vallan kappaleen loppuosassa. Melodisuus ja tunnelma kantavatkin edelleen Takon materiaalia. Dukićin ”Dolina leptira” piirtää pisimmän ja vahvimman melodisen kaaren paitsi sähkökitaroiden ja syntetisaattorien stemmoilla myös akustisella kitaralla. Jousisyntetisaattorin vuorotteleva B-teema tarjoaa juuri oikean määrän vaihtelua, ja kappaleesta muodostuu ehjin kokonaisuus albumilla.

Takon yleissoundi pysyy yhdenmukaisena, vaikka yhtyeen jäsenet olivat sopineet, että jokainen jäsen saa päättää omien sävellystensä miksauksesta. Tällä kertaa muut saivat pakotettua Felekatovićinkin punnertamaan yhden sävellyksen albumille. ”Senke prošlosti” noudattaa samaa kolmen osion kaavaa kuin useat muutkin kappaleet, vaikka se on muuten sävellyksellisesti aika niukka. B-osan punahehkuiset kitara- ja syntetisaattorisoolot 7/8-tahtilajissa tarjoavat elähdyttävimmän sisällön, kun taas A-osa koostuu lyhyestä jurosta sointukulusta ja C-osassa vain minimaalinen ja melodiaton sointusäestys saattelee basson ja rumpujen sinänsä toimivaa groovea. Rumpalin raita tosiaan.

Terävöitymisestään huolimatta U vreći za spavanje ei kokonaisuutena yllättäen petraa Takosta. Ehkä erona on, että albumilla ei ole ”Druga strana menen” kaltaista monumentaalisempaa teosta. Ilijinin kymmenenminuuttisessa ”Lenassa” yksi toistuva teemanpätkä sitoo yhteen kolmea bändin soittamaa riffiä, joiden päällä Ilijin pyörittelee kuvioita syntetisaattoreilla. Riffit ovat menevän mutkikkaita ja varsinkin Felekatović koristelee groovea ahkerasti, mutta se ei riitä peittämään sitä, että kokonaisuus soi melko jomottavan yksitoikkoisesti ja rakentuu lähinnä jamimaisesti improvisoiduista ideoista ilman vahvaa kehityskaarta. Monien muiden albumin kappaleiden tapaan se häivytetään ilman minkäänlaista ratkaisun tuntua. Toinen albumi vahvistaa näin, että Takon vetovoima perustuu ennen kaikkea sähäkkään soittoon tiiviissä episodeissa.

Vuonna 1981 Tako lakkasi takomasta. Syynä hajoamiseen olivat väsymys, jäsenten keskinäiset jännitteet, rumpali Felekatovićin asepalvelus ja musiikki-ilmasto, joka noudatti punkin nolla vuoden -filosofiaa ja julisti kaiken vanhemman rockin toivottoman vanhanaikaiseksi. Takon albumit alkoivat kerryttää kulttipääomaa maailmalla vasta 90-luvun alussa, kun saksalainen Kalemegdan-levymerkki julkaisi ne uudelleen näyttävämmillä kansilla ja sessioita ylijääneillä kappaleilla täydennettyinä vinyyleinä. Vuonna 1998 brasilialaisen Rock Symphonyn CD-painokset levittivät niiden sanomaa entistä laajemmalle.

Yhtyeen jälkeisistä töistä Ilijinin sooloalbumi Zabranjeno prisluškivanje! (1984) muistuttaa eniten takomisen jälkiä. Monilla kappaleilla kuullaan tuttua kaiutettua huilua soittamassa modaalisia melodioita jurnuttavien syntetisaattorien kanssa. Sähkökitarat riffeineen ja fuusiovaikutteinen rummutus sen sijaan puuttuvat täysin. Innoittajaksi paljastuu nyt selvästi progressiivisen rockin sijaan Berliinin-koulukunnan elektroninen musiikki, varsinkin tyylikkäällä ”Balkanska meditacijalla”. Ikävästi osa musiikista jakaa samanlaisen valjuuden, johon osa tuosta musiikkityylistä ajautui 80-luvulla. Takon tuotosten tapaan albumi on epätasainen, mutta parhaimmillaan oikein hyvä. Määreitä ”progressiivinen” ja ”psykedeelinen” siihen alettiin kuitenkin liimailla lähinnä vuoden 2002 CD-version julkaisseen italialaisen Mellow Recordsin toimesta. Levy-yhtiö kun palveli juuri näitä määreitä arvostavaa asiakaskuntaa.

Dukić yritti ilmeisesti useampaankin kertaan koota Takoa kasaan kolmatta albumia varten 90-luvulla, mutta Yhdysvaltoihin muuttanutta Ilijiniä ei kiinnostanut. Lopulta Dukić äänitti yhdeksän Takon vanhaa kappaletta uudelleen ja julkaisi ne kokoelmana Tako Reloaded (2010). Ei kenenkään suureksi yllätykseksi uusissa versioissa oli enemmän tiluttelua kitaralla, kuten kuulemma kappaleissa oli ollut, kun yhtye niitä oli esittänyt konserteissa kunnianpäivinään. Levyltä niitä oli miksattu pois, mikä lienee synnyttänyt kitkaa jäsenten välille. Kuulijan kannalta vanhassa oli silti vara parempi. Kaikkine puutteineenkin Takon levyt muodostavat riittävän hyvän käsityksen siitä, mitä tämän vähälle huomiolle jääneen yhtyeen jäsenet halusivat yhdessä ilmaista. Näin se kuului soittaa.

News from Babel – toiveikasta musiikkia ei mistään

Englannissa 80-luvulla toiminut kokeellinen rockyhtye näyttäytyi aikoinaan Art Bearsin feminiinisenä jatkona. Molempien yhtyeiden jäsenet tulivat 70-luvun haastavimman brittiläisen progeyhtyeen Henry Cow’n jäännöksistä, ja molemmat soittivat samantyyppistä kamarirockia, joka edusti minimalistisempaa ja laulupainotteisempaa versiota Henry Cow’n työstämästä avantgardistisesta ”vastarintarockista”. News from Babelin rumpupallilla istui jälleen Chris Cutler, joka Art Bearsin tapaan vastasi myös kappaleiden sanoituksista. Sanat lauloi jälleen jäljittelemättömällä äänellään saksalainen sopraano Dagmar Krause. Albumin sisäpussin mustanpuhuvasta kuvituksesta vastasi lehmän ja karhujen kalustoon kuulunut Maggie Thomas.

Erona oli, että materiaalin säveltäjä ja pääinstrumentalisti oli nyt Lindsay Cooper (1951 – 2013). Modernin taidemusiikin maailmasta karannut Cooper oli ollut yksi 70-luvun brittiprogen harvoja vahvoja naisinstrumentalisteja ja vaikuttanut suuresti siihen, että hänen pääinstrumenttinsa, perinteisesti kaikkialla muualla kuin rockissa kuultu fagotti, assosioituu nykyään vahvasti Henry Cow’n edustaman Rock In Opposition -liikkeen inspiroimaan avantgardistiseen rockmusiikkiin. Hänen puhallinvoittoiset sovituksensa sekä taidemusiikilliset ja kabareemaiset sävellyksensä tekevät eron Art Bearsin kitaristin ja säveltäjän Fred Frithin kädenjälkeen.

News from Babelin äänikuvan täydensi yhdysvaltalainen harpisti Zeena Parkins. Parkins tuli Babeliin sekä Henry Cow’n lauman että rockmaailman ulkopuolelta, eivätkä hänen harppunsa kuuluneet edes edistyksellisen rockin yleiseen äänikuvaan, eivät edes sähköisesti vahvistettuna.

Tämä joukko tuotti vuonna 1984 News from Babelin ensialbumin Sirens and Silences / Work Resumed on the Tower, joka kuulosti siltä kuin se olisi voitu äänittää puoli vuosikymmentä aiemmin tai toisaalta koska tahansa. Ainakaan sen kuivassa ja hallitussa soinnissa ei kuulunut kaikuja ajan populaarimusiikin synteettisestä suurellisuudesta. Ajattomassa vieraudessaan ja minimalistisessa tyylissään se muistuttaa vahvimmin Art Bearsin toista albumia Winter Songs (1979). Mutta siinä missä Winter Songs hohkasi kylmää metallia ja sähköisiä kokeiluja, News from Babel kuulostaa Cooperin puhaltimien ja ohuiden kosketinsoitinosuuksien sekä Parkinsin helähtelevien harppujen ansiosta enemmän akustiselta, paikoin jopa leppeältä kamarimusiikilta. Albumin pisin sävellys ”Arcades (of Glass)” varsinkin vuorottelee kromaattisia puhallinsointuja ja harppujen heliseviä murtosointuverkkoja minimalismivaikutteisella tyylillä, joka saa musiikin kuulostamaan etäisen tyyneltä ja sulavalta huolimatta kolmen varioitavan osan eroista ja poikkeuksellisista tahtilajeista (C-osa esimerkiksi vuorottelee 4/4- ja 17/16-tahteja).

Leppeyteen vaikuttaa sekin, että Cooper hyödyntää usein melko sovinnaista sävelkieltä ja selkeitä rakenteita. ”Victory” esimerkiksi koostuu ”Arcadesin” tapaan kolmesta vaihtelevasta osiosta ja ylimääräisestä puhutusta jaksosta. ”Arcadesin” resitatiivisen melodisuuden sijaan ”Victoryn” melankolinen A-osa voisi olla säkeistö Kurt Weillin laulusta, varsinkin Krausen hautuvan tunteikkaasti tulkitsemana, ja pauhaava B-osa lievästä kromaattisuudestaan huolimatta lähinnä huvittavan reipas kabareemarssi.

Toisaalta ”Dry Leaf” tunkee alle kolmeen minuuttiin kokosävelasteikosta rakennetun laulu- ja soitinmelodian, piiskaavan puhallin-pianoriffin ja Cutlerin dramaattisen rumpuhyökkäyksen. Melodista, rytmistä ja dynaamista ohdakkeisuutta kontrastoi sovituksen kamarimainen hienous: esimerkiksi A-osion ohuen kilahteleva melodia kasautuu harpun, pianon ja fagotin soittaessa eri tahtilajeissa saumattomasti yhteen. Pienimuotoinen, tiivis sekä samalla äkkipikainen ja koruton ilmaisu ovat suoraa jatkumoa Henry Cow’n muotoilemasta musiikillisesta kielestä.

”Auschwitz / Babel” edustaa perinteisintä RIO-soundia. Tummanpuhuvat harvat pianonuotit ja kromaattinen fagottimelodia muodostavat kehyksen Krausen kulmikkaalle laulufragmentille ja Cutlerin raahustavalle rummutukselle, joka hyödyntää sähköisesti vahvistetun rumpusetin metalli- ja yläosia luomaan yhtä lailla hälyääniä kuin toistuvaa ja melodista rytmikuviota. Väliin survaistussa instrumentaalisessa B-osassa vallan ottaa tasolta toiselle hyppivä stravinskylainen pianoriffi alati muuttuvien poikkeusjaollisten tahtien yllä ja sen päällä revittelevät saksofonit ja fagotti avantjazzin malliin. Fagotin käsittely näillä äänenkorkeuksilla ja nuottiarvoilla vaatii Cooperilta melkoista teknistä taitoa, varsinkin kun osio kiihdyttää lähes mikkihiirimäiseen tahtiin. Rockmaisen suurieleisyyden puutteesta huolimatta musiikki on teknisesti haastavaa ja antaa paikoin tilaa leveillä tällaisella jazzmaisella virtuositeetilla.

”Black Gold” hilpahtaa lähimmäksi progressiivisen rockin draivia ja dramatiikkaa. Tähän vaikuttaa jälleen tarttuva, joskin poikkeusjakoinen ja alati hieman muuntuva puhallinriffi sekä Cutlerin rummutus, joka menee niin lähelle perusrockbiittiä kuin vaihtuvien tahtilajien rajoissa on mahdollista. Lisäksi muuten kamarimaisen tyhjä alapää saa svengaavaa täytettä sähköbassosta, jota soittaa Georgina Born, hänkin Henry Cow’n navetasta karanneita. Silti Krausen täsmällisen huudahtavasti laulamia säkeistöjä siirrellään eri sävellajeihin, niiden soinnutusta muunnellaan ja niitä katkotaan epäsäännöllisesti instrumentaalivälikkeillä, jotka pyörivät Bornin oktatonisen basso-ostinaton päällä. Tavallisen rockbiisin tasavarmuus sabotoidaan näin. Lopun yllätyskyykyssä riffi muunnetaan tuimaksi fanfaariksi, sointukulku käännetään ympäri lähes perinteiseksi doorilaiseksi kierroksi ja kappale päättyy ilkeästi kumisevan pianon ja koristeellisen rummutuksen pohjustamana vinksahtaneena marssina.

Albumi sai kaksijakoisen nimensä levypuoliskojensa mukaan, jotka Cutler nimesi samalla tavoin teemallisesti kuin oli tehnyt Henry Cow’n viimeisellä albumilla Western Culture (1979). Yritys nojaa lähinnä sanoihin, sillä Cooperin lyhyet sävellykset eivät itsessään muodosta kokonaisuuksia muuten kuin kaikkein löyhimmässä mielessä. Work Resumed on the Tower -puolisko kyllä koostuu pidemmistä sävellyksistä kuin Sirens and Silences, jolla on heittää kuusi sävellystä kääntöpuolen kolmea vastaan.

Toisaalta eivät sanatkaan muovaa puoliskoille selkeitä profiileja, vaan lähes kaikkien tekstien läpi kulkee 70-luvun jälkeiselle rockissa yleinen punainen lanka yksilön angstista atomisoituneessa nyky-yhteiskunnassa. Näkemys kiteytyy iskevimmin ”Dry Leafin” vertauksessa myrskyn riepottelemaan kuivaan lehteen, joka protestoi kieltäytymällä putoamasta: Cutlerille tyypillinen töksähtävä loppukaneetti ”’To hold / Is all.’” summaa ajatuksen sitkeästä vastarinnasta ja tarrautumisesta elämään, vaikka sinänsä ei olisi mitään syytä elää.

Tyypillistä miehelle on myös ”Klein’s Bottlen” teknisempi vertauskuva. Kleinin pullo on matemaattinen neliulotteinen pinta, joka kaartuu itseensä ja jolla ei ole erillistä sisä- ja ulkopuolta. Tällainen on nykyajan pinnallinen, eristäytynyt yksilö, jonka maailma kiertyy oman navan ympärille ja joka magneettisen navan tavoin hylkii kaikkia kaltaisiaan. Kleinin pullon pinnasta tulee vankila, sillä yritys liikkua sillä johtaa vain paluuseen lähtöpisteeseen mutta kääntyneenä väärin päin. Cooper myötäilee tätä ilmiötä sävellyksen tykyttävässä keskiosassa soittamalla haitarilla kolmen nuotin soluista koostuvaa, synkän tarttuvaa melodiaa ensin takaperin äänitettynä ja sitten oikein päin käännettynä halki oktaavin. Sävelmä palaa aina takaisin lähtöpisteeseen ja laulettujen jaksojen ”peilityyneen”, melkeinpä perinteiseen äänenkuljetukseen sekä Krausen laulun kontrapunktiin, jonka muuntoasteikot kuitenkin estävät perinteiset kadenssit.

Albumipuoliskon viittauksen seireeneihin ja hiljaisuuksiin Cutler on poiminut Franz Kafkan novellista ”Das Schweigen der Seirenen” (1931). Seireenejä kuullaan kutsumassa ”Odysseusta” heti albumin ensimmäiset kaksi minuuttia Krausen yliviritetyn äänen sanattomana korinana ja ujelluksena jossain kaukaisuudessa, mikä ottaa luulot pois perusrockia odottavalta kuulijalta. Krause hyödyntää monen raidan verran kurkku- ja pää-ääniä sekä erilaisia scat-efektejä erittäin luovasti. Krausen äänellisen avantgardismin ja albumin vaikuttavimman laulusuorituksen jälkeen varsinainen novellin inspiroima laulu jää vain sirpaleeksi, jossa Odysseus roikkuu mastoon köytettynä kuoleman ja kuolemaakin pahemman kohtalon välissä.

Seireenit ruumiillistuvat jälleen samalla tavoin yhteiskunnan pahuuden rusentamalle yksinäiselle kuiskuttelevina paholaisina ”Devilsin” köykäisessä laulun ja fagotin duetossa, joka vuorottelee rujon pianovalssin kanssa. Cutler mukailee tekstissä William Blaken kuuluisaa runoa ”The Sick Rose”. Hän itse haikailee teksteissään Blaken myyttistä ja visionääristä kieltä, mitä hänen katkelmalliset, vapaamittaisista riveistä ja sivistyssanoja suosivat tekstinsä eivät saavuta, joskin hän on albumi albumilta hionut ilmaisuaan Henry Cow’n ajoista. Lähempänä ollaan T. S. Eliotin ja William Butler Yeatsin kuvauksia modernin ihmisen lamaannuksesta ja kulttuurin tuhosta.

Cutler tulkitsee kuitenkin yksilön vieraantuneisuutta edelleen pääasiassa marxilaisen maailmanselityksen kautta, jollaista Eliot ja Yeats kavahtivat. ”Arcades (of Glass)” soveltaa karkeasti Marxin ajatusta, että talouden pohjarakenne määrää kulttuurin pintarakenteen. Kuin nykyajan pyramidit, lasista ja teräksestä rakennetut liike- ja kauppakeskukset toimivat kapitalismin voiman symboleina ja oikeutuksena. Tällaisessa katsannossa rakennusten siistin ”porvarillisen” estetiikan nähdään vain peittelevän itse järjestelmän rumuutta ja yrittävän todistella, että kauneus merkitsee myös järkevyyttä ja moraalista ylemmyyttä. Cutler onnistuu tässä tekstissä siinä, mitä usein yrittää turhaan, eli päättämään sen iskulausemaiseen ja kutkuttavan monimerkitykselliseen loppukaneettiin. ”Arcades of glass: / the liquid testament / of class”, eli omistava luokka jättää itsestään sulavalinjaisen / maksukykyisen merkin. Juuri tätä lasin ja teräksen estetiikkaa kuvastavat musiikin kirkkaan metalliset tekstuurit ja viileän mekaanisina toistuvat, yhteensopivat kuviot. Toisaalta kauneutta haastaa ajoittain taustalla kuultava meluelementti, jota tuottaa muun muassa Parkins kilauttelemalla harppunsa kieliä kuin santapaperilla ja Cutlerin yliohjattu hi-hat.

Samanlainen sanaleikki huipentaa ”Black Goldin”, jossa vieraantunut ja riistetty yksilö on inhimillistetty raakaöljy. Cutlerin tapa antaa ääni koneille tai luonnonilmiöille on tuttu Art Bearsin kappaleista kuten ”Riddle” tai ”Summer Wheel”. Jälkimmäisessä keskiaikaisen maailman keskiössä ja riistettynä oli puinen pyörä. ”Black Goldissa” muinainen puu – tiedon tai elämän – julistaa olleensa viaton, mutta vuosimiljoonien paineessa öljyksi muuttuneena siitä on tullut teollisen vallankumouksen ja modernin kapitalismin käyttövoima, Cutlerin katsannossa ihmiskunnan pahimman syntiinlankeemuksen mahdollistaja.

Muutenkin pseudouskonnollinen myyttisyys kyllästää tekstin. Poraustornin yllä leimuaa liekki kuin oriflamme, Ranskan kuninkaiden muinainen taistelulippu, joka symboloi ehdotonta valtaa ja armottomuutta taistelussa. Öljyyn addiktoitunut fossiilitalous jakaa nämä ominaisuudet, mutta maan alla öljyä porauskaivoon ajava vesi liikuttaa sen massoja / laulaa sille messua. Tämä selittää, että lopun doorilainen sävelkulku kuvaa jonkinlaista maanalaista messua. Undergroundissa siis ehkä muhii vastarinta.

Lopulta hiljaisuus on Kafkaa noudattaen se seireenien laulua vaarallisempi ase, jolta kukaan ei pääse pakoon. ”Auschwitz / Babelissa” hiljaisuus on ihmisyyden pohjamuta holokaustin käsittämättömyydessä. Cutler vetää tällä kertaa vertauskuvansa kriitikko George Steinerin kiistellystä hermeneuttisesta käännösteoriasta, joka inspiroi myös News from Babelin nimen. Steinerin ajatuksena oli, että kaikki kommunikaatio on kääntämistä, lopulta mahdotonta yritystä naulita merkitys tarkasti paikalleen, kun jokainen yksilö tai ryhmä juuri pyrkii eriytymään luomalla omat merkityksensä tai kielensä. Tuhoamisleirien uuneissa kuitenkin ihmisestä riivittiin pois kaikki liha, yksilöllisyys ja monimerkityksellisyys, jolloin Cutlerin katsannossa jäljelle jää puheen ”ylimaallinen ydin”, yksilön sielu tai kiistämätön objektiivinen totuus. Jos individualismi ja eriytyminen lähtee kielestä, kielen ylittäminen saa merkitä yhteisen ihmisyyden tunnustamista ja ryhmärajojen sulamista. Tällä korkkiruuvimaisella logiikalla se, mistä Steinerin vieläkin kiistanalaisemman käsityksen mukaan täytyy vaieta sanojen puutteessa, Auschwitzissa suoritettu ihmisyyden tuhonta, vertautuu kertomukseen Baabelin tornista, jossa ihmiskunta oli yhtä ja tavoitteli taivaita, kunnes Jumala sekoitti kielet ja ihmiset hajaantuivat toisiaan ymmärtämättömiksi kansoiksi. Myyttisen tornin tiilet oletettavasti syntyivät maakuoppiin kaivetuissa polttouuneissa (limepits), samalla tavoin kuin modernit uunit sulattivat yksilöiden kehot yhteiseksi tuhkaksi ja polttivat niistä esiin sietämättömän totuuden ihmisyydestä. Cooper tukee tätä musiikin puolella, sillä ”lihaa riipivää” keskiosaa seuraava, melodisempi ja matalammalta laulettu säkeistö huipentuu aivan perinteiseen lopukkeeseen johtosävelestä toonikaan (”Enters history / As / Truth”).

Cutlerin raamatullis-marxilainen metaforassa hiljaisuus on siis myös toivon lähde, jolla pohjamudista lähdettäisiin rakentamaan uutta Baabelin tornia kohti taivaita. Tähän viittaa nimi Work Resumed on the Tower ja myös yhtyeen nimi. News from Babel tuo mieleen myös William Morrisin pastoraalis-sosialistisen utopiaklassikon News from Nowhere (Huomispäivän uutisia, 1890)

Hiljaisuus palaa albumin lopulla ”Victoryssa” ja näyttäytyy aivan albumin huipennuksen ”Anno Mirabilis” lopussa. Cutlerin leveällä ja raskaalla pensselillä läiskimä kaavamainen kommunistinen ilmestys on saanut ympärilleen Cooperin tavanomaisimman sävellyksen ja tarttuvimman melodian. ”Anno Mirabilis” raahautuu surumielisenä 4/4-tahtilajin balladina läpi tavanomaisen mutta silti mielenkiintoisen sointukierron, pieniä sekstejä korostavien harmonioiden ja sopivasti katkeransuloisten riitaintervallipistojen. Tulkinta ottaa suoraviivaisesta materiaalista kaiken irti. Krause heittäytyy melodiaan vilpittömällä agitprop-tyylillä ja nostattaa ihokarvoja rekisterin vaihdoksilla kesken fraasien. Cooper tasapainottaa saman melodian surullisenkaunista trumpettitulkintaa freejazzmaisella saksofoniuikutuksella, joka linkittää albumin vahvan lopetuksen alun seireenien lauluun. Ainoa kauneusvirhe tulee laulukertauksessa, kun trumpetinsoittaja Phil Minton päästetään duetoimaan Krausen kanssa ylidramaattisesti mörisevällä lauluäänellään.

”Anno Mirabilis” kruunaa erikoisen albumin, ja musiikin katkeransuloisuus oikein valottaa sitä, kuinka kangastusmainen sanojen utopiakuva onkaan. On esitetty, ettei musiikin tehtävä ole kertoa, miten utopia saavutetaan, vaan miltä olemassaolo siellä tuntuisi. Silloin ”Anno Mirabilis” tuntuu pikemminkin surumarssilta sanojen unelmalle, todellakin viestiltä, joka ei ole mistään kotoisin paitsi marxilais-kristillisestä eskatologiasta. News from Babel merkitsi Cutlerin omienkin sanojen mukaan uutisia tuhoon tuomitusta mutta toiveikkaasta paikasta. Mahtaako mies lopulta uskoa, että maan päälle saadaan rauha ihmiskunnan vahtivuorolla? ”Ihmeiden vuosi” on lopulta ”hiljaisuuden vuosi”, ja me olemme nähneet hiljaisuuden hinnan.

Ainakin sen verran toiveikkuutta oli jäljellä, että Baabelista lähti vielä toinen uutissähke kaksi vuotta myöhemmin. Tai oikeammin nippu kirjeitä. Letters Home (1986) näyttäytyy haastavaa esikoista valoisampana ja jotenkin helpommin lähestyttävänä kokonaisuutena, vaikka erot eivät päällisin puolin suuria olekaan. Tämäkin albumi koostuu yhdeksästä kappaleesta, eikä niistä nyt yksikään saavuta kuuden minuutin rajaa. Cutlerin tekstit liikkuvat edelleen vieraantuneen yksilön näkökulmassa.

Mikä sitten erottaa näitä albumeita? Ensinnäkin Cooper on makeuttanut sävelkieltään entisestään ja pehmentänyt rytmistä ja rakenteellista kulmikkuutta. Monien kappaleiden ytimessä on tasainen, usein hitusen svengaavasti synkopoitu rytmi ja sen päällä hypähtelevä diatoninen melodia. Osiot toistuvat myös monissa kappaleissa selkeästi vuorotellen.

Toiseksi sovituksissa on uutta täyteläisyyttä. Vierailevan Bill Gilonisin kitara ja basso tukevoittavat äänialan pohjaa ja avittavat rytmisyyttä. Haitarin melko suuri osuus vahvistaa musiikin kabareeassosiaatioita, varsinkin albumin kolmella ensimmäisellä kappaleella. Kamarimaisesta minimalismista on siirrytty kuin varkain hieman lähemmäs tavallista yhtyesoundia.

Yhdessäkään nämä eivät tee News from Babelista vuoden 1986 hittikonetta, mutta vievät kyllä taas askeleen kauemmas lehmän laitumilta. Vaikka esimerkiksi ”Who Will Accuse?” vetää B-osassa tutuntuntuisesti tykyttävää fagottiriffiä 7/4- ja 4/4-tahtilajeja vaihdellen tempomittari 180:ssa, on sävellys silti vain hieman kromaattinen. Rauhallisemman A-osan laulu- ja saksofonimelodiat ovat aivan soinnukkaita ja kappaleen ABCA-rakenne virtaa töyssähtelemättä yhteen. Voisi melkein luulla, että sopuisuus heijastaa tekstiä, jossa alituiseen taisteluun tutkainta vastaan väsynyt kertoja etsii oikeutusta levätä unelmissaan ja konformissa (kappaleen alkuperäinen nimi oli ”Old and Tired”). Myös ”Moss” säilyttää diatonisen ja melkein virsimäisen melodisuuden, vaikka sen tekstuuri paikoin hapottuu harppujen ostinatoiksi ja soinnutus kvinttikasoiksi.

Samoin Cooper puhaltaa ”Banknoten” keskiosassa sopraanosaksofonisoolon, jonka lyyrisyyteen soinnutuksen vähennetyt ja tritonussävyt vain lisäävät katkeransuloisuutta. Luontoa ja rakkautta juhlistava keskiosa tekee tiukan eron muun laulun lipevän sarkastiseen ”rahatangoon”. Musiikillis-teemallinen vastakkainasettelu ei ole omaperäinen mutta se toimii.

Kokonaisuus kuulostaa bändimäisemmältä, mutta painotukset vaihtelevat. ”Dragon at the Coren” instrumentaalisessa B-osassa sähköpianon, harpun ja rumpujen motorinen rytmi sekä saksofonin ja kitaran loikkiva melodia voisivat olla jonkin agenttifilmin tunnussävelmän tai surf-sävelmän hektinen progeversio. Aivan perusprogemaailmasta voisi olla kotoisin myös ”Waitedin” B-osien pippurisesti pomppiva pentatoninen kitaramelodia vanhassa kunnon 7/8-tahtilajissa. Laahustavissa A-jaksoissa Cooper ja Parkins sen sijaan puristelevat instrumenteistaan irti albumin kokeellisempia äänimaailmoja, jotka tosin eivät juuri hetkauta, varsinkaan rytmiryhmän poikkeuksellisen yksitoikkoisen työskentelyn takia. Äänellisten äärimäisyyksien vastakohtana albumin pisin kappale on myös rakenteeltaan yksinkertaisin ja saa suuren osan pituudestaan juuri lopun ääni-improvisaatiosta kahden soinnun junnauksessa.

Eivät kaikki kappaleet silti etene ilman yllätyksiä A:sta B:hen ja takaisin. ”Dragon at the Core” ja ”Dark Matter” hajottavat musiikin kudoksen hetkeksi kumiseviin avaruudellisiin väliosiin. Se voi johtua siitäkin, että molempien teksteissä Cutler käyttää kosmisia ilmiöitä vertauskuvinaan. ”Dragon at the Coren” kansaa hämmästyttävä ja kauhistuttava lohikäärme on ”Riddlestä” tuttu musta aukko ja sen röntgensäderöyhtäisy, joka syntyy aineen kuumentuessa aukkoa ympäröivässä kertymäkiekossa. Sanavalinta kyllä vihjaa, että kyseessä on jälleen metafora kasautuvan pääoman ahneudelle.

”Dark Matter” sanoo samaa suoremmin. Pimeä aine oli tuolloin, kuten se on vielä tätä kirjoitettaessakin, tarkennusta odottava selitys sille, että suhteellisuusteorian mukaan maailmankaikkeudessa pitäisi olla paljon enemmän ainetta kuin nyt on havaittavissa, jotta se voisi olla sellainen kuin on. Teorian mukaan suurin osa maailmankaikkeuden massasta on ainetta, joka vuorovaikuttaa muun aineen kanssa ainoastaan gravitaation kautta. Cutlerin ilmauksen ”materian lait” kaksoismerkitys siirtää tilanteen yhteiskuntaan. Siellä kansa katsoo tähtien liikkeitä kuin ne edustaisivat luonnollista järjestystä, vaikka todellisuudessa ”toiset voimat” pyörittävät maailmaa – huomaamattomana raatavat massat vai pääoman näkymättömän massa, joka vääristää avaruuden ja tähtien reitit? Musiikki ainakin varioi samaa rennon epätodellisesti svengaavaa kuviotaan tehokkaasti, varsinkin juuri ennen jälkimmäistä laulusäkeistöä, kun kaiku ja raskaampi soitto antavat sille ilkeän sävyn. Siinä lähestytään massan salaisuutta ja sen ikävää totuutta.

Muuten Cutler on melko löysin rantein liikkeellä, mitä tulee vertauskuviin, klassisiin viittauksiin ja sanaleikkeihin. Blaken tai Yeatsin visionäärisyyden sijaan ”Waited” ja ”Banknote” kanavoivat Bertolt Brechtin ja Weilin arkisempaa ja rytmisempää ilmaisutyyliä kuvatessaan yksinäisen rakkauden nälkää välinpitämättömässä yhteiskunnassa. Kafka tosin häilähtää jälleen ”Waitedin” kuvauksessa ihmisestä, joka turhaan odottaa, että edes joku huomaisi hänet. ”Banknote” jopa rimmaa (paikoin huojuvasti mutta kuitenkin), mikä sujuvoittaa kappaleen ironista svengiä. Ilmeisesti Cutler yleensä kirjoitti sanat ensin, joten niiden muodon on täytynyt vaikuttaa Cooperin sävelkynän liikkeisiin. Hän ei myöskään pyri luomaan konseptimaista pohjaa albumille, vaan tekstit ovat kuin nippu erillisiä kirjeitä. Siinä on kolmas ero.

Viimeinen albumeita erottava tekijä on siinä, että News from Babel oli kutistunut kolmen instrumentalistin yhtyeeksi. Vierailijoina on neljä eri laulajaa, mukaan lukien Krause. Siinä missä musiikki on yhdenmukaisempaa kuin Sirens and Silencesilla, laulusuoritusten monimuotoisuus tekee kokonaisuudesta hajanaisemman. Phil Minton ei varsinkaan auta ”Dragon at the Coren” asiaa. Canterbury-kummisetä Robert Wyattin omaperäinen honottava ääni, joka pystyy pakkaamaan paljon tunnetta monotonisen sointinsa taakse, tuo sen sijaan balladimaisiin kappaleisiin sopivaa uikuttavaa, parin paikoin falskia rehellisyyttä. Elokuvaohjaaja ja muusikko Sally Potter oli tuttu Henry Cow’n ajoilta sekä Cooperin perustamasta Feminist Improvising Groupista. Hän jäljittelee kohtuullisen hyvin Krausen pehmeämpää ilmaisua ”Banknotella” ja ”Dark Matterilla”, jopa lievää vierasta korostusta myöten.

Krausen osuus rajoittuu albumin kahteen viimeiseen kappaleeseen. Sattumalta tai tarkoituksella nämä ovat sieltä kulmikkaammasta päästä. Pitkä lopetus ”Late Evening” varsinkin palaa harpun ja harvan pianon hallitsemaan minimalistiseen sointiin, ja se keskittyy lähestulkoon koko kestonsa ajan varioimaan samaa materiaalia. Aiemmista kappaleista tuttu melodisuus esiintyy täällä vain fragmentteina, ja Krausen laulumelodia on lähinnä resitatiivinen. Suoraa toistoa välttelevä ja pitkiä välejä sisältävä melodia sopiikin Cutlerin tajunnanvirtamaiseen unikuvajaistekstiin. Tekstin myyttisiä sävyjä saava keskeinen kuva, pimeän vuoren massa yhden tähden kirkkaassa valossa, viittaa takaisin ”Dark Matterin” vastakkainasetteluun, mutta Cutlerin mahdollinen sanoma ei kirkastu kuvajaiseksi jäävän tekstin hämärässä.

Kuvaavaa. Ensimmäinen Sirens and Silencella kuultu ääni oli Krausen äänijänteitä haastava seireenivalitus. Letters Home päättyy Wyattin alakuloisen äänen loppukaneettiin ”We never began”. Hiljaisuudesta hiljaisuuteen, toiveikkaasta outoudesta vain hieman alistuneeseen erikoisuuteen. Vaikka Baabelin uutistoimisto lopetti lähetyksensä tähän, oli se ehtinyt tuoda raikasta, paikoin jopa kepeää lisää Henry Cow’sta lähteneeseen musiikin virtaukseen. Kahden albumin musiikki muodostaa tärkeän osan Lindsay Cooperin tuotannossa [1], ja sitä juhlittiin asianmukaisesti MS-taudin aivan liian aikaisin kaataman Cooperin kunniaksi järjestetyissä konserteissa.

[1] Sirens and Silences / Work Resumed on the Towerin yhteydessä julkaistiin myös single ”Contraries”, joka sittemmin on julkaistu erikseen ja osana News from Babelin koko tuotannon sisältävää boksia. Se on ainoa Parkinsille kreditoitu sävellys News from Babelin tuotannossa. Cutlerin teksti käsittelee essentiaalisella otteella miehen ja naisen, analyyttisyyden ja intuition vastakkaisuuksia ja toisiaan täydentävyyttä. Ehkä siinä kuuluu myös hänen oma räpiköintinsä rationaalisuuden ja mystisyyden välimaastossa.

Banco del Mutuo Soccorso: Darwin! (1972)

Pyöreä taskukello viittaa albumin sanojen keskeiseen kielikuvaan, ajan pyörään. Tausta kuvaa elämän synnyttänyttä muinaista maata, kellotaulun kuvat ihmisen historiaa. Keskellä Francesco Di Giacomo toimittaa viisareiden virkaa kuin kaikkea hyörinää ohjaava kapellimestari. Suunnittelija Wanda Spinello vastasi monen italoprogealbumin huomiota herättävästä kannesta, myös Museo Rosenbachin Zarathustran (1973) epäonnisesta kollaasista.

Yksi progressiivisen rockin tunnusmerkeistä on tavallista poplaulua korkealentoisempia ajatuksia tai tarinoita kehräävät konseptialbumit. Taannoin tässä blogissakin käsitelty Pink Floydin The Dark Side of the Moon (1973) on ehkä tunnetuin esimerkki teema-albumista, joka pohtii vakavasti ihmisluonnon, ajan ja yhteiskunnan olemusta. Italiassa, jossa runollisiin ja filosofisiin teksteihin suhtauduttiin yleisesti avoimemmin kuin pragmaattisessa ja maanläheisessä Englannissa, oli julkaistu jo edellisen vuoden lopulla vastaavia aiheita toisesta näkökulmasta luotaava albumi. Se lähestyy ihmiskunnan historiaa evoluutioteorian kautta. Siinä lauletaan lajienvälisestä rakkaudesta ja ylistetään selän oikaisua sankarillisena edistysaskeleena. Se on yksi italoprogen ensimmäisiä ja kuuluisimpia konseptialbumeja. Jo nimellään se näyttää haastavan ja hakevan huomiota. Darwin!

Banco del Mutuo Soccorson perusti vuonna 1968 Roomassa lahjakas kosketinsoittaja ja säveltämisen opiskelija Vittorio Nocenzi. Yhtye syntyi lähinnä sen takia, että hän oli väittänyt sellaisen olevan olemassa saadakseen mahdollisuuden levyttää sävellyksiään BMG-levy-yhtiölle, joka tuolloin uskoi yhtyeisiin, ei sooloartisteihin. Mukaan tuli aluksi tuttuja kuten pianoa soittava pikkuveli Gianni Nocenzi. Italiassa oli tuolloin muotia antaa uusille rockbändeille kolmiosaisia ja erikoisia nimiä, jotka voitiin sitten lyhentää. BMG:n ehdotus Banco del Mutuo Soccorso, kirjaimellisesti keskinäisen turvan pankki, toi Nocenzin mieleen työväen keskinäisen työ- ja sairauseläkekassan vuosisadan alusta, ja se sopi hänen aatemaailmaansa. Muiden kolmiosaisten nimien tapaan se lyhennettiin usein muotoon BMS, ja 80-luvulla se lyheni ytimekkäämmäksi Bancoksi, kun yhtye yritti sopeutua uuteen virtaviivaisempaan aikakauteen ja ottaa etäisyyttä progressiiviseen menneisyyteensä.

Ensimmäinen kokoonpano levytti kolme laulua kokoelmalle, mutta yhtyeen ensimmäinen albumi sai odottaa vuoteen 1972 asti. Siihen mennessä Nocenzin veljesten seuraan olivat liittyneet kitaristi Marcello Todaro sekä Le Esperienze –yhtyeessä vaikuttaneet basisti Renato D’Angelo, rumpali Pier Luigi Calderoni ja laulaja Francesco Di Giacomo (1947 – 2014). Viimeksi mainitun Todaro onnistui juonimaan yhtyeeseen. Nocenzi olisi halunnut vaalean ja pitkänhuiskean keulakuvan, joka olisi vetänyt myös tyttöjä yhtyeen keikoille. Pyylevä Di Giacomo tummine risupartoineen oli täysi vastakohta tarjouspyynnölle, mutta miehen valtavan tunnepitoinen laulu, energisyys ja taidokkuus sanojen kanssa enemmän kuin täyttivät Nocenzin muut speksit. Banco del Mutuo Soccorso oli yksi ensimmäisiä kypsän italialaisen progressiivisen rockin teoksia, ja se esitteli yhtyeen eurooppalaista taidemusiikkia, ripakkaa rockia ja italialaista lauluilmaisua yhdistelevän tyylin, jonka keskustassa muhivat Nocenzin veljesten taidokas kosketinsoitintyöskentely ja Di Giacomon voimakas ääni. Huomiota herätti myös pakkaus, jonka sisäkansi oli leikattu säästölippaan muotoon.

Seitsemän kuukautta ensilevyn jälkeen ilmestyi Darwin! Ajatus konseptialbumista syntyi tuottaja Sandro Columbinin kanssa. Yhtenäinen albumikokonaisuus oli uusi ja mieltä kiihottava idea italialaisessa rockissa, mutta Bancon albumi ei silti ollut ensimmäinen lajiaan, vaikka niin joskus väitetään. Aikansa arvostetuin laulaja-lauluntekijä Fabrizio De André oli ollut mukana luomassa New Trollsin teema-albumia Senza orario, senza bandiera (1968) ja itse julkaissut kohua herättäneen tarina-albumin La buona novella (1970), joka kertoi Jeesuksen elämästä apokryfiseltä pohjalta ja keskittyi tarinan sivuhenkilöihin. Häntä tällä albumilla säestäneestä yhtyeestä Quelli tuli pian italoprogen toinen suuruus Premiata Forneria Marconi, jonka esikoisalbumi Storia di un minuto (1972) esitettiin sekin jonkinlaisena löyhänä teema-albumina. Edistyksellisen rockin vastavedon De Andrén albumille loi I Giganti mafia-aiheisella tarina-albumillaan Terra in bocca (1971). Samoihin aikoihin Bancon albumin kanssa julkaistiin myös Latte e Mielen rockpassio Passio Secundum Mattheum, Franco Battiaton avantgardistinen tieteisfantasia-albumi Fetus ja Il Balletto di Bronzon tarinaltaan epämääräinen mutta musiikiltaan räjähtävä kokonaisuus Ys.

Albumi sai luonnontieteilijä Charles Darwinin (1809 – 1882) nimen otsikkoonsa, koska Darwin oli tuolloin osa Italiaa ravistelevia kulttuurisotia. Darwinin ensimmäisenä hahmottelema evoluutioteoria lajien synnystä ja kehittymisestä luonnonvalinnan kautta oli ollut jo kauan tieteen valtavirtaa 1970-luvun alussa. Konservatiivisessa Italiassa kuitenkin hallitsevan kristillisdemokraattisen puolueen ministeritkin syöttivät kansalle lähinnä roomalaiskatollisen kirkon hyväksymää luomisoppia, joka suhtautui näennäisen neutraalisti evoluutioon tieteenä mutta todellisuudessa kielsi tiukasti sen keskeiset ajatukset siitä, miten nykyihminen polveutui useammasta kuin yhdestä omenalle persosta pariskunnasta. Nuorelle, entistä koulutetummalle ja patriarkaaliseen kapitalismiin epäluuloisesti suhtautuvalle sukupolvelle tämä näyttäytyi vain yhtenä vanhan vallan älyttömyytenä. Näihin kuuluivat myös Vittorio Nocenzi ja Francesco Di Giacomo. He näkivät evoluutiossa tärkeän vastakulttuurisen aiheen, joka olisi yhtä radikaali kuin I Gigantin sensuurin herättänyt mafiakertomus. Huutomerkki otsikon lopussa oli tavallaan turha, sillä jo aihe kerjäsi huutoa.

Evoluution tieteellinen teoria ei silti taipunut mitenkään yksinkertaisesti rocklaulujen sanoiksi, vaan se oli aiheena tutkimatonta aluetta. Neljäkymmentä vuotta ennen Nightwishin ja The Knifen yritelmiä pukea darwinismia musiikiksi Di Giacomon ja Nocenzin lähin esikuva tieteellisen teorian runolliselle käsittelylle oli niinkin tuore kuin Titus Lucretius Caruksen runoeepos De rerum natura (Maailmankaikkeudesta, n. 50 eaa). Lucretiuksen epikurolaisen maailmanselityksen tavoin he kävivät vapauttamaan ihmistä vanhoista yliluonnollisista uskomuksista luonnon tarkkailuun pohjautuvan teorian ja siitä kumpuavan filosofian kautta. Darwin! oli sekä taiteellinen että vastakulttuurinen voimanponnistus.

”L’Evoluzione”

Agenda kerrotaan heti alussa, kunhan ”L’Evoluzione” on noussut esiin sähköpianon jomottavasta ostinatosta, urkujen kentästä ja kitaran bluesmaisesta melodiasta – kuin Pink Floydin ”Echoesin” (1971) alku maailmanluomisen introon sovellettuna. Maapalloa eivät luoneet mitkään jumalat, vaan sokeat luonnonvoimat Aurinkokunnan synnyttäneessä tiivistymiskiekossa. Tämän totuuden julistaa Di Giacomon syvä ja rikkaasti resonoiva ääni voimakkaan tunteellisella tyylillä ja laajakaarisella melodialla, jotka yhdessä saavat musiikin kommentoijat puhumaan oopperamaisesta ilmaisusta, vaikka äänenmuodostus ei klassisia ihanteita vastaakaan. Musiikki on samalla ehtinyt muotoutua hitaan suurelliseksi rockballadiksi, joka löyhkää myöhäisromanttista ”sinfonisuutta” elämää suuremmilla flyygelisoinnuilla sekä särökitaran hahmotteleman melodian ”kohtaloaiheella”. Tätä voi pitää monilla italialaisille yhtyeille tyypillisenä tunteenpalona.

Sitten elämä purskahtaa esiin prekambrin laidasta laitaan heittelevästä hornasta ja musiikki lähtee Bancolle tyypilliseen kiihkeään laukkaan. Di Giacomo tulkitsee teräksisen kiihkeästi hakkaavasti synkopoidun seitsenjakoisen melodisen sekvenssin, joka nousee kromaattisesti. Koskettimet, kitara ja basso tukevat sitä vuoroin unisonossa, vuoroin singahtavat soittamaan omia soolofillejään ja vastamelodioitaan. Tätä vasten Calderoni soittaa vauhdilla suoraviivaista 4/4-tahtilajin rock-komppia, mikä pitää kappaleen hengästyttävässä liikkeessä ja silti lisää siihen ylimääräisen rytmillisen kerroksen, sillä sekvenssi alkaa ensimmäisen iskun heikolta osalta ja sitten leikkaa perusbiitin poikki. Siksi evoluutio painaa suoraviivaisesti eteenpäin kuin pikajuna ja samalla kihisee moniosaisesta rytmisestä kontrapunktista.

Tyyli ei ole täysin irrallaan englantilaisen progen esikuvista, sillä kyllähän kuumeinen ja metallinen kosketinhuudatus muistuttaa paljon Keith Emersonin kädenjälkeä. Näin varsinkin, kun kappale siirtyy instrumentaaliseen väliosaan, jolloin koskettimet muodostavat urkupisteen motoristisesta ostinatosta 5/4-tahtilajissa ja alkavat pyöritellä sen päällä perkussiivisia melodisia soluja, joiden metallisuutta korostavat kvartti- tai kvinttistemmat. On sopivaa, että elämän raivoisaa kehitystä kuvaa juuri pienten solujen kuhina, muutos ja keskinäinen risteytyminen. Mekastus katkeaa jazzmaisempaan jaksoon, johon kuuluu kiihtyvä kromaattinen urkukuvio, Giannin vapaamuotoista revittelyä nyt huilulla ja Calderonin (onneksi) lyhyt rumpusoolo. Koko väliosa kuulostaa kuin se olisi lavaesityksestä editoitu improvisoitu osio, mutta Vittorion mukaan se oli läpisävelletty. Lopetus kuitenkin katkaisee kappaleen liikevoiman hetkeksi, ja paluu uuteen säkeistöön töksähtää hieman. Se on ainoa rakenteellinen heikkous sarjan teräksenkovassa kaaressa.

Kuvattuaan maailman ja elämän synnyn evoluution valossa uusi säkeistö vie päättelyketjun loppuun ja iskee kuulijan naamaan sen syvimmän ytimen, joka järkytti aikoinaan myös Darwinin maailmankuvaa. Myös ihminen on evoluution tuote ja kehittynyt aiemmin eläneistä olennoista, joiden jäänteistä voi tunnistaa yhteisen periytymisen merkit. Ei ollut Aatamia, jonka Jumala olisi muovannut maan tomusta, vaan ihmisen ”genesis tapahtui nelikätisten parissa” vuosituhansien aikana. Tämän totuuden sisällä piilee myös tekstissä äänensanomaton johtopäätös, että raamatulliset kertomukset seitsemässä päivässä tapahtuneesta luomisesta ja syntiinlankeemuksesta eivät ole edes vertauskuvalliseksi kelpaavia sepustuksia. Näin sanottuna teksti oli haaste vallitsevalle auktoriteetille, suora kutsu nousta pois tietämättömyydestä ja nähdä ihminen todenmukaisena. ”Ajattele hieman toisin”, olivat albumin avajaissanat. Ajatus oli ilmeisesti vielä 70-luvullakin sen verran kiistanalainen, että se rajoitti Bancon pääsyä mediaan, vaikka yhtye ei joutunut suoranaisen sensuurin kohteeksi kuten esimerkiksi Le Ormen paljon uskovaisemmat muusikot aborttia käsittelevällä laulullaan.

Nocenzi on rakentanut ”L’Evolouzionen” taidemusiikin tyyliseksi sinfoniseksi runoelmaksi. Kymmenen minuutin kohdalla, kun elämä on vallannut maailman ja ihmisen alkuperä paljastettu, musiikki kääntyy takaisin alkua kohti kuin sonaatin kertauksessa. Rock katoaa kuin sormia napsauttaen, ja intron melodinen materiaali palaa sovitettuna flyygelin, urkujen, basson ja vibrafonin neliosaiseksi fuugaksi. Se pyrkii selvästi matkimaan Johann Sebastian Bachin kontrapunktista tyyliä, vaikka se ei aivan oikeaoppinen fuuga olekaan. Nocenzi on toki ammentanut Bachin perinnöstä koko ajan, mutta tämä suora viittaus palvelee myös kerrontaa. Bachin musiikkia on ylistetty sanoen, että siinä musiikillisista atomeista rakennetaan kuva koko maailmankaikkeudesta sellaisena äärimmäisen monimutkaisena ja tarkasti säädettynä kellokoneistona kuin miehen elinaikana vallalla olleessa newtonilaisessa maailmankaikkeusmallissa. ”L’Evoluzionessa” tapahtuu jotain samankaltaista: alun hähmäinen autere jähmettyy tässä terävärajaiseksi ja monimutkaiseksi akustiseksi rakennelmaksi. Kuumeinen rock on räjäyttänyt tyhjän Maan täyteen elämää, ja nyt kamarimusiikkimainen paluu alkuun kertoo ihmisen ajan pian koittavan.

On sanottava, että Di Giacomon sanat ottavat myös aika lailla vapauksia evoluution kuvauksessa. Tarkoituksena ei ollutkaan tehdä albumista tieteellistä esitystä evoluutiosta, vaan pukea se runollisiksi ja provokatiivisiksi kertomuksiksi. Siinä sanat onnistuvat. Käytännössä ne ovat samalla tavoin vertauskuvallisia tarinoita maailman selittämiseksi kuin ne kristinuskon myytit, joita ne romuttavat. Ihmiskeskeisyys kuuluu Di Giacomon runollisissa kielikuvissa: kertymäkiekko on äiti, joka palaa halusta synnyttää Maan, ”mullan ja sähkön pojan”, ja lopussa Aurinkokin tuntuu piristyvän, kun sillä on vihdoin elämää lämmitettävänään. Kertomuksen kulisseissa kummittelee sitkeästi teleologinen henki, joka näkee evoluution tähtäävän elämän ja ennen kaikkea ihmisen synnyttämiseen, mikä tuntuu ihmisestä intuitiiviselta mutta ei vastaa evoluution todellista toimintaa.

Auringon riemu kuvataan viimeisessä säkeistössä, joka palaa sävellyksen alun balladitunnelmiin mutta yhdistää niihin väliosan kromaattisia kuvioita. Huipennuksen jälkeen hitaahko kooda muokkaa väliosan 5/4-tahtilajissa nopeiden säkeistöjen sävelkulkua ja sen päälle Nocenzi soittaa Moog-syntetisaattorilla livertäviä kuvioita. Näillä on tarkoitus kuvata myyttisen jäälinnun laulua, kun tuo kuningaskalastajan kuviteltu esivanhempi kiepahtelee uuden maan ja meren yllä. Tässä ELP:n vaikutusta on vaikea kieltää. Kuitenkin ”L’Evoluzione” on kokonaisuutena omaperäinen ja tyylikkäästi rakennettu 14 minuutin eepos, joka lainaa brittiläisten progebändien sointi-ideoita mutta ammentaa sävellystasolla omasta musiikkiperinteestä sekä niiltä barokin ja romantiikan ajan säveltäjiltä, jotka inspiroivat myös englantilaisia progemuusikoita.

”La conquista della posizione eretta”

Musiikin ja sanojen erityispiirteet kuuluvat myös lyhyemmässä mutta vieläkin intensiivisemmässä kappaleessa ”La conquista della posizione eretta”. Kosketinsoittimet loihtivat reilun viiden minuutin ajan tykyttäviä metallisia rytmejä, pyörryttäviä unisonojuoksutuksia ja kirkuvien urkujen iskuja, joista muodostuu vähennettyjä sointuja tai kailottavia kvintti- ja kvarttirakennelmia. Kirjaimet E, L ja P häilyvät jälleen kuulijan mielessä, mutta paitsi että Bancon tyyli on melodisesti erilainen, siinä tuplakoskettimet ajavat musiikkia barokkimaisesti jatkuvien rytmien ja vastarytmien kautta ja minimoivat varsinaisen sooloilun. Sen sijaan Todaron melko räsyisen kuuloinen kitara ja Nocenzin pistävä Moog-syntetisaattori kehittelevät vähän väliä kromatiikan karkeuttamaa eksoottista teemaa. Kappaleen instrumentaalinen alkuosa perustuu nimenomaan tämän teeman muuntelulle erilaisten harmonisesti yksinkertaisten mutta rytmisesti voimakkaiden taustojen päällä. D’Angelon basso pyörittää vain kolmen puolisävelaskeleen alalla liikkuvaa synkopoitua kuviota, joka katkeaa aksenttien yllätysiskuihin. Rytmi kiihtyy takaisin kuumeisemmaksi ja tahtilaji vaihtuu poikkeusjakoiseksi 7/4:ksi, jolloin basso pitäytyy leveämmin liikkuvissa ostinatoissa ja kitara muokkaa melodiasta uuden version. Lopulta dramaattinen paluu 4/4:aan laventaa teeman alun jylhäksi kaareksi ensimmäisen ja kuudennen asteen väliin. Toistoissa sitä korostetaan patarumpujen iskuilla ja kasvatetaan äänittämällä päälle lisää metallinkiiltoisia syntetisaattorikertoja ja kerrassaan outoja, möriseviä ja surisevia konkreettisia ääniä. Banco näyttää taidokkuutensa myös orkestroinnin ja äänikokeilujen saralla. Kaikki kosketinsoundit eivät ehkä onnistu ja Todaron kitara kuulostaa kauttaaltaan kehnolta, mutta yhtye pyrkii luomaan bändisoittimilla ja elektroniikalla ”sinfonisen” laajan äänipaletin, joka ei silti tyydy perinteisten orkesterisoittimien toissijaiseen jäljittelyyn. Tätä kokonaisuutta eivät kuvaa muut kirjaimet kuin B, M ja S.

Oudoilla äänillä on ohjelmallinenkin tarkoitus. Rytmiikan kuumeisuuden ja synkooppien, harmonian yksinkertaisuuden, kirskuvien aksenttien ja teeman eksoottisuuden kanssa se piirtää kuvaa elämän kamppailusta viidakossa tai savanneilla. Vuoroin vaanitaan ja hyökätään, taistellaan ja paetaan. Peruspulssi tykyttää lopussa reilua 120 iskua minuutissa, mikä kuvaa laveasti ihmisenkaltaisen kädellisen kovaa päivää savannilla tai kuumaa iltaa diskossa. Viiden ja puolen minuutin jälkeen ostinaton tykytys alkaa hidastua samalla kun musiikin pauhu vetäytyy. Puolitempon ja tasa-askeltavan cembalorytmin myötä musiikkiin nousee perinteinen sointukulku ja tunnelma siirtyy rockprimitiivisestä eloonjäämiskamppailusta Felix Mendehlssonin tapaiseen romanttiseen introspektioon.

Kappale kertoo nimensä mukaisesti pystyasennon saavuttamisesta. Miljoonia vuosia sitten jokin varhainen ihmisapinalaji siirtyi vähitellen seisomaan ja kävelemään ensisijaisesti takajaloillaan. Tämä sopeutuma salli näiden ihmisten edeltäjien nähdä aikaisempaa kauemmas, kulkea energiatehokkaammin entistä pidempiä matkoja ja käyttää käsiään lasten tai työkalujen kantamiseen, mikä osaltaan kiihdytti aivojen kasvua ja kulttuurin kehitystä. Se myös tuomitsi Homo sapiensin kärsimään sitkeistä selkävaivoista, sillä alun perin vaaka-asennossa hyvin toimiva rakennelma ei ole ehtinyt täysin sopeutua pystyyn nostamisen tuomiin rasitteisiin muutamassa miljoonassa vuodessa. Istumatyön alaselkään kohdistamista paineista nyt puhumattakaan.

Kappaleen hitaassa lauletussa loppuosassa Di Giacomo tiivistää tämän vähittäisen muutoksen yhden yksilön sankarilliseksi ja tietoiseksi ponnistukseksi. Samalla tavoin hänen laulumelodiansa kiipeää säkeistö kerrallaan oktaavin ”maantasaisesta” resitatiivista kolmannen asteen ympärillä. Se jää kiikkumaan viidennen asteen polttopisteeseen, kun kertoja onnistuu tasapainoilemaan hetken pystyssä. Se avautuu ylemmässä oktaavissa tekstin vuorenseinämistä kaikuvaksi huudoksi ja lopulta jää lepäämään tukevasti ylempään perusnuottiin toonikalla. Kuten ensimmäisessäkin kappaleessa pystyasennosta tulee vertauskuva avartuvalle maailmankatsomukselle ja tietämättömyyden ylittämiselle. Se avaa portit kulttuurievoluutiolle. Siitä alkaa ihmisyys. Tämä hienoisen kromatiikan jälleen kevyesti katkeroittamaan suloiseen septimisointukiertoon perustuva laulujakso on yksi harvoja melodisesti voimakkaita jaksoja albumilla, joka jää tällä saralla edeltäjäänsä ja seuraajaansa vähäverisemmäksi.

”Danza dei grandi rettili”

Alkuperäisen vinyylin ostanutta kuuntelijaa odotti yllätys, kun hän kiepautti kiekon ympäri. Albumin ainoa instrumentaali ”Danza dei grandi rettili” näet alkaa rennosti 3/4-tahtilajissa svengaavana akustisena jazzina. Piano kilkuttelee hilpeästi, kitara helmeilee puhtaasti kuin soodavesi cocktailissa ja rumpuja soitetaan vispilöillä. B-osa panee kyllä sähköt päälle urkuihin sekä Minimoogiin ja esittelee hypähtelevän sävelkuvion, joka muistuttaa etäisesti ”La conquista della posizione erettan” teemaa. Silti moniosainen teos pysyttelee paljon kepeämmässä tunnelmassa ja tyylissä, joka poikkeaa selvästi albumin ja progen yleensäkin suosimasta rockin ja klassisen liitosta.

Tyylillisten ristiriitojen lisäksi sen paikka albumin konseptissa on kyseenalaistettu, sillä dinosaurukset tanssivat viimeiset tanssinsa kymmeniä miljoonia vuosia ennen kuin jokin nisäkäs keksi nousta kahdelle jalalle kokeillakseen omia muuvejaan parketilla. Hyvällä mielikuvituksella lyhyen C-osan kontrabasson ja pianon yhteisessä kävelevässä kuviossa voi nähdä jonkin jättiliskon tömistelevän tasatahtista jurakauden valssia. Muuten kyse voisi olla yhtä hyvin suurten retiisien tanssista. Sävellystä ei tehty alun perin sen enempää dinosaurukset kuin vihannekset mielessä. Sitä voi ajatella Darwinin! scherzona, eli kuin sinfonian kolmantena, keveänä tanssiosana. Kulkeehan se mallin mukaan 3/4-tahtilajissa, rikkoo rytmiänsä yllättävillä muutoksilla ja voipa C-osaa pitää pianon, basson ja rumpujen triona.

”Cento mani e cento occhi”

Instrumentaalin vastapainona ”Cento mani e cento occhi” pohjaa vahvasti laulukerrontaan. Hakkaavat kvintti- ja kvarttiriffit, kaaressa kuohahteleva melodia ja kuumeinen 5/4-tahtilajin rummutus vievät takaisin esihistorian usviin, jossa muinainen metsästäjä seuraa etäältä suuremman kädellisjoukon parempaa flaksia lihan hankinnassa. Hän uskaltautuu lähestymään joukkoa, ja yllättyy, kun yksi metsästäjistä tarjoaa hänelle osaa joukon saaliista. Kauheaa kommunismia, ihmettelee varmasti protowahlroos. Tähän lauma vastaa Nocenzin ohuemmalla ja hieman römeämmällä äänellä, jota pieni taustakuoro paikoin tukee: sata kättä ja sata silmää pystyy hankkimaan enemmän ravintoa ja tarjoamaan enemmän suojaa vaaroilta kuin vain kaksi.

Tekstissä dramatisoidaan jälleen sitä, kuinka ihmiskunta kehittyi nykyiseksi sosiaaliseksi lajiksi. Karkea propaganda sekä evoluution puolesta että sitä vastaan korosti alkuaikoina ennen kaikkea yksilöiden kilpailua ja kamppailua, kun todellisuudessa nimenomaan kyky yhteistyöhön vauhditti ihmiskunnan menestystä. Lauman tarjoama suoja ja kollektiivinen voima paransi yksilön mahdollisuuksia lisääntyä onnistuneesti, mikä on evoluutiolle ainoa menestyksen mittari. Di Giacomon ja Nocenzin kuvittelemassa ja näyttelemässä kohtaamisessa korostetaan sosiaalisuuden mahdollistamaa altruismia ja vastavuoroisuutta, mutta käsittely ei ole yksioikoista.

Yksilön ja ryhmän välistä vuorovaikutusta kuvataan myös musiikissa. Ensimmäisten, melodioiltaan hahmoa hakevien säkeistöjen jälkeen katselija päättää uskaltautua lähemmäs metsästäjälaumaa, jolloin musiikki katkeaa virtuoosimaisiin kahden pianon juoksutuksiin 4/4-tahtilajissa. Muu yhtye palaa säestämään juoksutuksia kertauksessa kuin orkesteri solistiaan barokkiajan konsertossa, jota albumin itsetarkoituksellisimman näyttävä instrumentaaliosio muistuttaa – sen tempomerkintä voisi olla ”lähes hullunkurinen”. Solisti ja orkesteri peilaavat yksilöä ja laumaa.

Lisäksi Di Giacomon ja Nocenzin laulamien jatkosäkeistöjen melodia, joka esiteltiin instrumentaalisena alussa, kaartuu energisesti ylöspäin kahdessa 5/4-tahdissa ja laskeutuu paljon tasaisempana ja harvempana kahdessa 4/4-tahdissa. Yksilön ja lauman suhdetta kuvaa epäsuhta sekä epävarmuus siitä, kumpi päätyy hallitsevaksi. Silti useimmissa säkeistöissä alkuosa korostaa juuri ryhmän voimaa ja kyvykkyyttä, jälkiosa yksilön pienuutta (Nocenzin toistuva ”tu sei da solo”).

Lopuksi laulusäkeistöjä katkotaan lyhyillä mutta epäsäännöllisillä instrumentaalibreikeillä. Melkein popmaisen hilpeä melodianpalanen moduloi lisätyllä sointuharmoniallaan jonnekin kauas synkän savannin todellisuudesta. Nocenzin säkeistön lopussa melodia saa yhtäkkiä sanat: lauma tarjoaa yksinäiselle metsästäjälle mahdollisuutta liittyä siihen.

Tätä seuraa ”La conquista della posizione erettan” tapaan lukkojarrutus puolitempoon ja koskettimien hitaampaan meditaatioon selkeämmässä aiolisessa kierrossa. Myös laulumelodia muuntuu taipuisammaksi ja hakkaavasta aaltoilevaksi. Osuvasti käytetty nauhakaiku luo tutun aikasiirtymätehosteen, kun Nocenzi ennustaa tulevaisuutta. Metsästäjälauma kasvaa heimoksi, heimo asettuu lopulta aloilleen maata viljelemään, ja humpsis, pian ollaankin kivikaupunkien tukahduttavassa sosiaalisessa järjestyksessä, kaukana luonnosta ja burgeriainesten omakohtaisen hankinnan riemusta. Sosiaalisuuden sytytystulpan iskettyä kipinää kulttuurievoluutio jyrää vääjäämättä eteenpäin kiihdyttäen roolien eriytymistä ja pullistamalla yhteisöllisyyden kuplaa. Keskinäisen riippuvuuden, yltäkylläisyyden ja turvallisuuden keskellä elää silti kaipuu takaisin luonnontilan vapauteen.

Kappale laajenee näin käsittelemään ikivanhaa aihetta, kesytetyn kollektiivisen sivilisaation ja villin individualistisen vapauden vastakkainasettelua. Ei mitenkään yllättäen Di Giacomo ja Nocenzi tukevat kollektiivia kaikkine vikoineen eivätkä libertaarista päiväunta paosta riippumattomuuteen toisista ihmisistä ja yhteiskunnan sääntöviidakosta. Silti hekin tuovat esiin ajatuksen kaikkialle tunkeutuvasta nykysivilisaatiosta loukkuna. Yksittäiset thoreaut ja heimot voivat yrittää vetäytyä alati kutistuviin waldeneihinsa, mutta miljardipäisellä ihmiskunnalla ei ole paluuta metsästäjäkeräilijän elämäntyyliin. Jokainen allekirjoittaa yhteiskuntasopimuksen jo kohdunsuulla, eikä siinä ole purkumahdollisuutta.

Viimeinen säkeistö vahvistaa tämän siirtymällä huikeasti takaisin tuplatempoon ja alun hakkaaviin riffeihin, mutta nyt rytmiikka on oikaistu ja turboahdettu toisen osan 4/4-tahtilajiin. Enää ei ole rytmisiä poikkeamia tai soolofillejä, vaan kaikki alistuu nyt ajamaan lauman yhteistä, kasvavaa voimaa. Se kiehtoo ja kauhistuttaakin Di Giacomon kertojaa, mutta samalla tämä tajuaa, ettei selviytyisi ilman lauman antamaa turvaa. Tuhatkaksi kättä oppii valmistamaan yhä parempia työkaluja ja aseita sekä tappamaan niillä ruokaa mutta myös toisia ryhmiä. Näin ihmiskunta lukkiutuu jo muinoin tielle, joka tuo voimaa ja turvaa mutta myös työnjaon, eriarvoistavat hierarkiat ja keskitetyt väkivaltakoneistot. Tätä lähes pelottavaa yhdenmukaisuutta ja herruutta luonnosta korostaa lopussa rytmistä ”huu-haata” huutava ”apinakuoro”. Musiikki törmäyttää hienosti kappaleen aiemmat osat yhteen, ja syntyneestä tulipätsistä nousee esiin uusi ja entistä raivokkaampi yhdistelmä molempien osien rytmisistä, melodisista ja soinnillisista elementeistä. Se tekee samaa kuin ”L’Evoluzione” pienemmässä mittakaavassa.

”750.000 anno fa… l’amore?”

Albumin kuuluisin kappale on myös sen hiljaisin ja tunteellisin. ”750.000 anno fa… l’amore?” on Di Giacomon herkän melankolisesti laulama rakkausballadi, jota säestää lähinnä Gianni Nocenzin flyygeli Franz Lisztin helpointa tuotantoa muistuttavalla tyylillä. Laulu, jossa anonyymi mies salakatselee kylpevää naista himoiten ja unelmoiden, tuntuisi olevan liian banaali tai liian pervo sopiakseen albumin filosofiseen pirtaan. Mutta Banco galvanoi kangistuneen kliseen sijoittamalla sen erilaiseen kontekstiin, tässä tapauksessa koko tunteen syntymisen alkusijoille. Mies kun ei edusta Homo sapiensia, vaan aikaisempaa ihmislajia, ehkä Homo erectusta. Tämän ihailema nainen taas vaikuttaa pidemmälle kehittyneeltä lajilta, joka on askeleen lähempänä nykyihmistä. Di Ciacomon kuvitelmassa olemme 750 000 vuotta menneisyydessä ja todistamme, kuinka himon ajama tirkistelijä löytää itsestään uudenlaisen tunteen stalkatessaan toisen lajin edustajaa. Rakkauden. Laulu on hitusen radikaalimpi kuin pliisu pop-viisu teini-ihastumisesta.

Älyä aina julistetaan ihmisen ainutlaatuisena ominaisuutena, mutta sitäkin enemmän ihmiskunta tuntuu hellivän kykyään tuntea syvällisiä tunteita. Ylimmäksi ja hienostuneimmaksi tunteista nostetaan yleensä rakkaus, monitahoinen ja palvottu, jumalten lahja tai ihmisyyden korkein kruunu. Tosin emme vieläkään juuri tiedä, millaisia tunteita planeetan muut eläinlajit kykenevät kokemaan. Varsinkin muiden kuin nisäkkäiden tunneilmaisua on alettu kunnolla tutkia vasta vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Di Giacomo kirjoitti tekstinsä.

Tekstissä siis kertojan ”eläimellistä”, vaistonvaraista himoa hillitsee syvempi kiintymys ja tuskallinen ymmärrys, ettei hän kykene ilmaisemaan näitä tunteita ja siten toteuttamaan unelmiaan. ”Mieli tahtoo, mutta liikkumaton huuli ei pysty sanomaan mitään”. Tunteiden löytäminen avaa tien symboliseen sfääriin, vaikka se edeltää verbaalisen kielen syntyä. Rakkauden myötä eläimestä tulee ihminen, Di Giacomo tuntuu sanovan. Muutosta alleviivaa syntetisaattorien jäyhä ja luonnottomankuuloinen fanfaari, joka tuntuu tulevan kuin tyhjästä ja siirtävän kappaleen ja sen kertojan hetkeksi aivan toiseen aikaan tai ehkä ajan ulkopuolelle. Voi olla, että Nocenzi kanavoi elokuvan 2001: A Space Odyssey (2001: Avaruusseikkailu, 1968) apinaihmisten kokemaa transsendentaalista kehitysloikkaa, jota elokuvassa säesti ikimuistoisesti Richard Straussin fanfaari sävelrunon Also sprach Zarathustra alusta. Elokuvan tavoin albumin kappaleet dramatisoivat pitkät ja epädramaattiset kehityskulut yksilöiden kautta.

Moni kommentoija näkee lopun toistuvan ja hieman koomisen säkeen, ”Uno scimmione senza ragione / Fuggiresti”, laskevan kokonaisuuden tehoa. Itse asiassa se pukee sanoiksi epävarman miehen pelon siitä, että idealisoidun naisen rinnalla mies itse näyttää rumalta ja tyhmältä, kuin isolta, kömpelöltä apinalta. Lauluissakin tähän ajatukseen törmää usein. Tässä tapauksessa mies vain todella on iso aappa ja nainen painii aidosti eri sarjassa. Tosin hänelle ei tässäkään kappaleessa jää muuta virkaa kuin toimia miehisen katseen nuoleskelemana objektina ja miehen kokeman muutoksen alkuunpanijana. Muuten albumin toinen melodinen huippu tulkitsee kulunutta aihetta yllättävän monisärmäisesti.

”Misere alla storia”

Darwinilla! on kuultu tähän mennessä kolme klassisia muotorakenteita hyödyntävää sävellystä, yksi taidelaulu ja yksi jazzinstrumentaali. Viimeiset kaksi sävellystä etenevät erikoisemmalle alueelle samalla tavoin kuin niiden tekstit ajan halki. ”Misere alla storia” rämisyttää jälleen kerran metallista, joskin myös jotenkin hilpeämpää, urkuostinatoa, jonka päällä häilähtelee jälleen lyhyiden flyygeli-, kitara- ja syntetisaattorisoolojen lisäksi myös usvainen melodia, kuin etäisyyden ja kaikujen vääristämä muunnelma ”L’Evoluzionen” kohtaloaiheesta. Kulttuurievoluution moottori jyskyttää taustalla, kun sivilisaatiot nousevat ja romahtavat.

Hitaammat B-osat vievät kuulijan historian hämäriin. Hämärää siellä onkin, sillä basson heiluri vaihtelee kahta enimmäkseen kvarttikasoista koottua sointua, joiden pohjanuotit ovat puolisävelaskeleen päässä toisistaan. Kolkko vaikutelma säilyy senkin jälkeen, kun heilurin kaari laajenee pohjabassomaiseksi kuluksi ja klarinetti alkaa kuljettaa hämyistä melodiaa klassisen kitaran eksoottisella tuella. Tässä kappaleessa ei ole varsinaista laulua, ainoastaan Vittorio Nocenzin lähes koomisen irvokkaasti lausuma lyhyt katsahdus ihmiskunnan historiaan, joka vie Baabelin tornin raunioilta hitaasti kohti Linnunradan valloitusta. Hän kuitenkin lopettaa räkätyksensä kolkkoon kysymykseen siitä, kuinka kauan ihmisen ylistetty älykkyys säilyy, jos ihmiskunta kuolee sukupuuttoon. Kaksijakoinen näkemys historiasta kallistuu siis pessimismin laitaan. Edistysaskeleet ovat pelkkää hybristä, koska ne luoneet sivilisaatiot eivät kestä. Misereren käyttö nimessä tuntuu sarkastiselta, sillä kappaleessa varoitetaan tuhosta eikä pyydetä armoa. Ei sillä, että sitä olisi tulossakaan.

”Ed ora io domando tempo al Tempo ed egli mi risponde… non ne ho!”

Älykkyyttä, ainakin jos se käsitetään yksinkertaisesti välineellisenä kyvykkyytenä, pidetään yksilön etuna eloonjäämisen kamppailussa ja keskeisenä tekijänä ihmislajin maailmanvalloituksessa. Mutta edistääkö älykkyys todella ihmiskunnan eloonjäämistä, kun se näyttää johtavan vain entistä teknisempään tuhoon? Ja mikä sen hyöty yksilölle todella on?

Tätä kysyy pitkällisesti nimetty ”Ed ora io domando tempo al Tempo ed egli mi risponde… non ne ho!” Lyhyelle ja melkein kansanomaisen nätille cembalovalssille antavat groteskin sivujuonteen säestyksen tivolimainen urku ja kitaraa pahoinpitelemällä luotu rytminen kirskunta. Nämäkään eivät ole vieraita ilmaisukeinoja progressiivisen rockin avantgardistisemmalle siivelle (esimerkkinä vaikka Samla Mammas Manna), mutta myös Italiassa rakas King Crimson oli temppuillut näin alentaessaan itsevaltiaan hovin ruosteisen pyörän pyörittämäksi nukketeatteriksi ”The Court of the Crimson Kingin” (1969) lopussa.

Assosiaatio tulee mieleen, sillä Bancon kappaleen keskiössä on aika loputtomasti kääntyvänä pyöränä, joka kuluttaa kaiken hampaissaan olemattomiin. Evoluutio on tuottanut ihmisen ja tämä seisoo maailmankaikkeuden valtiuden äärellä, mutta yksilö eikä lopulta lajikaan voi paeta loppuaan. Kehittynyt mieli ja älykkyys ovat mahdollistaneet nousun ja samalla kironneet ihmisen tiedostamaan surkeutensa ja janoamaan merkityksiä, joita luonnonvoimilla ei ole tarjoilla tälle kuin valmisateriaa. Elämän jatkuminen on itsessään evoluution ainoa tarkoitus. Yksilöt siirtävät perintötekijänsä eteenpäin ja muuttuvat ajan pyörässä risteiksi ja niin hitaasti elämä kehittyy, miljoonien vuosien ja miljardien syntymien ja kuolemien pienten sykähdysten mukana. Ei ole loppua, ei suurta suunnitelmaa, ei posthumanistista nirvanaa, ei uutta Jerusalemia, ainoastaan sokea luonnonvalinta, satunnaiset mutaatiot, hidas geneettinen ajautuminen ja käytettävissä olevien resurssien sallima opportunismi. Di Giacomon traagisesti tulkitsemalle ihmiskunnalle yksilöllisyyden katoaminen ja merkityksettömyys tuntuu kestämättömältä. Se pyytää Ajalta lisää aikaa, mutta luonnonvoimat eivät ole kuin ihmisen kaltaisekseen kuvittelemat jumalat. Niille ihmisen hellimät äly ja tunteet ovat vain prosessin emergenttejä sivutuotteita, eivät merkityksellisiä itsessään. Aika vastaa siis vain kylmästi, ettei sillä ole aikaa annettavanaan.

Tällainen eksistentiaalinen ahdistus merkityksen epävarmuudesta ja yksilön pienuudesta leimaa myös alussa mainitun The Dark Side of the Moonin loppuhuipennusta. Samat teemat esiintyivät noina aikoina italialaistenkin suuresti palvoman Peter Hammillin teksteissä kuten ”Lemmings” (1971), ”Red Shift” (1974) ja monet albumin In Camera (1974) tekstit. Sitä voi kutsua lopputulokseksi, kun lähdetään ajattelemaan ”hieman toisin”. Tieteen ja evoluution paljastama kuva maailmankaikkeudesta on todenmukainen mutta ei välttämättä lohdullinen.

Ihmiskunta ajan pyörän hampaisiin naulittuina sätkynukkeina on voimakas kielikuva. Silti albumin viimeiset kaksi sävellystä eivät yllä aivan alkupään tasolle. Albumin takapää painuu pessimismin painosta, ja musiikki ei saavuta esimerkiksi juuri The Dark Side of the Moonin tapaista transsendenttia lopetusta, koska sellaista eivät tarjoa sanatkaan. Ihminen kuolee, mutta ajan pyörä jatkaa kääntymistään ja evoluutio avaa ehkä uuden väylän älykkyydelle jossain toisessa lajissa.

Silti Darwin! on kiistämättä vaikuttava saavutus. Nocenzin sävellykset ja yhtyeen sovitukset olivat kehittyneitä ja edistyksellisiä progen sankarivuoden 1972 mitta-asteikolla, ja silloin kilpailu oli kova, kun musiikillinen evoluutio harppoi valtavia askelia ja synnytti runsaasti albumeita, joista muodostui tyylilajin virstanpylväitä. Italiassa albumi yhdisti ensi kertaa kokeellisen ja monimutkaisen rockmusiikin ja yhtä kunnianhimoiset sanoitukset albuminmittaiseksi kokonaisuudeksi (joskin kokonaisuus nojaa enemmän sanojen sidosvoimaan kuin musiikin yhtenäisyyteen). Juuri taiteellisten italiankielisten sanojen merkitystä on korostettu sittemmin, kun italoprogesta on haluttu luoda oma alalajikkeensa progen laajaan ja rönsyilevään puutarhaan. Monesti nuo sanat ovat olleet lähinnä rönsyileviä tuulentupia, mutta Darwinilla! Di Giacomon ilmaisu on enimmäkseen ytimekästä ja taitavaa. Hän onnistuu yhdistämään yhteiskunnalliset ja myyttiset aiheet poikkeuksellisen tehokkaasti. Kotimaan ulkopuolella sanoituspuolen vaikutus on jäänyt vähäisemmäksi ja albumiin on ihastuttu tai petytty musiikin perusteella.

Uusi versio kuulostaa ja näyttää ajaltaan. Yksinkertaisempi, modernimpi ja geneerisempi kuvitus, kirjaintyyppi ja värimaailma eivät haasta mielikuvitusta. Di Giacomo se vaan näyttää entistä enemmän Darwinilta itseltään.

Niin Darwinin! kuulijat kuin tekijätkin ovat valittaneet, ettei albumi kuulosta erityisen hyvältä. Käytettävissä ollut kahdeksan raidan äänitystekniikka ei riittänyt taltioimaan täysin yhtyeen monimutkaisia sovitusideoita, eivätkä täyteen ahdetut LP-levyn urat pystyneet toistamaan musiikkia halutulla tavalla. Vuonna 1991 yhtyeen tuolloinen kokoonpano äänitti uudelleen Darwinin! ja samoista ongelmista kärsineen esikoisalbumin. Albumit julkaistiin ensin tupla-CD:nä Da qui messere si domina la valle ja sitten erikseen. Uusi Darwin (ei enää huutomerkkiä) soi selvästi jylhemmin, voimakkaammin ja erottelevammin. Lisäksi LP:n rajoituksista vapautunut Nocenzi on säätänyt sovituksia ja sävellyksiä ja niin pidentänyt useimpia kappaleita.

Soundipoliittisesti konservatiivista progeyleisöä kuitenkin korpesi se, että alkuperäisten Hammond-urkujen ja Minimoogin rinnalla hän turvautui ensisijaisesti Rolandin uusimpiin digitaalisiin syntetisaattoreihin ja AKAIn samplereihin. Kaikki piano-osuudet soitetaan digitaalisella pianolla, kaikki basso-osuudet kosketinsoittimilla ja osa Calderonin rumpuosuuksista on ohjelmoitu paikoin robottimaisella lopputuloksella. Myös Rodolfo Maltese toistaa Todaron kitaraosuudet paljon alkuperäistä jykevämmällä ja prosessoidummalla soundilla. Vuosikymmenten etäisyydeltä katsoen uusi Darwin kuulostaa vielä vahvemmin 90-luvun alun tuotteelta kuin alkuperäinen 70-luvun alun.

Jos alkuperäisen albumin haamun saa karistettua, toimii vuosimalli 1991 oikein hyvin. Roland JD800 -syntetisaattorin rikkaat matot antavat ”L’Evoluzionelle” entistä laajakulmaisemman ja myyttisemmän soinnin ja muokattu keskiosio toimii alkuperäistä sulavammin. Myös kappaleessa ”750.000 anni fa… l’amore?” säestys on kasvanut röyhelöisemmäksi mutta myös dramaattisemmaksi. Osa muutoksista on ehkä tarttunut mukaan konserteista, joissa Nocenzi otti asiakseen improvisoida aina osia tästä kappaleesta. Vain ”Cento mani, cento occhi” (sic) jää alkuperäistä vaisummaksi. Eri asia sitten on, kuinka paljon näitä uusioversioita tarvitaan. Ainakin Nocenzi koki tarvitsevansa.

Albumista julkaistiin vielä konserttiversio (2013) neljäkymmentävuotisjuhlapainoksen oheen. Sovituksia oli rukattu jälleen hieman uusiksi, muun muassa ottamalla mukaan aito puhallinsoittaja samplattujen soundien tilalle. Konserttitaltioinnin jatkeeksi Nocenzi ja Di Giacomo lisäsivät kuitenkin Franco Battiaton kanssa tulkitsemansa uuden studiokappaleen ”Imago mundi”. Tämä enemmän Battiaton myöhäistuotannolle tyypillinen pop-hybridi sekoittaa hiphop-rytmejä, puhelaulua ja kuoro-osuuksia modernissa elektrotuotannossa. Se on kaukana alkuperäisen Darwinin! musiikista, niin tyylillisesti kuin laadullisesti. Sen hieman epäselvän tekstin tarkoituksena on ilmeisesti laajentaa alkuperäisen albumin lopun varoitusta siitä, että ihmiskunta matkaa kohti itseaiheutettua tuhoa sotien ja saastumisen myötä. Evoluution pitkä linja, joka alkuperäisessä vei kohti tähtiä, kääntyy tässä toiseen suuntaan kulttuurisen rapautumisen surkuttelemiseksi ja ehkä myös toivon löytämiseksi siinä paluussa lähemmäs luontoa, jonka mahdollisuuden ”Cento mani e cento occhi” näytti hylkäävän. Tekstissä kuuluu raivo ja vieraantuminen nykymaailmasta, joka ehkä on sellainen juuri siksi, että se on hyväksynyt liian yksioikoisesti albumin lopussaan antaman lohduttoman kuvan olemassaolosta. Se istuu 2010-luvun rockmusiikin illuusiottomaan ja taaksepäin katsovaan mielenmaisemaan ilman kitkaa. Evoluutio ei ole enää nostata aaltoja Italiassa, mutta aikoinaan sen käsittely rockissa järisytti tavalla, joita uudeksi loppukaneetiksi tarkoitettu sävellys ei tavoita.

Silti eräänlaisen evoluution voi nähdä vaikuttavan näissä Darwinin eri vuosien ilmenemismuodoissa. Teosta muuttavat konserttitoiston hidas ajautuminen, kulloinkin käytettävissä olevat resurssit ja sopeutuminen muuttuviin olosuhteisiin. Ne ovat kaikki muokanneet periaatteessa edelleen samaa teosta ja ehkä myös pitäneet sen elinvoimaisena. Sillä ihmiset jaksavat edelleen ostaa sen kopioita, ja musiikkiteollisuuden evoluutioteoria laskee sen selväksi menestykseksi.

Roger Waters: The Pros and Cons of Hitch Hiking (1984)

KUNINKAALLINEN MUSIIKKIKLINIKKA

Potilas: Pros and Cons of Hitchhiking, The

Tunnus: Harvest CDP 7 46029 2

Tekijä: Waters, George Roger

Kontaktin päivämäärä: 12/7/1984

Käyntimerkinnät:

Potilas on Columbian maailmanlaajuisesti ja Harvestin Euroopassa julkaisema tuore albumi ja sen tekijä. Ohjattu päivystykseen levy-yhtiön huolien takia. Albumin arvosteluarvot ovat olleet heikot kautta linjan. RS-tähtiä yksi, tohtori Loderilta lähete tekijän psyykkisen tilan arvioimiseksi.

Tekijä on 40-vuotias mies. Potilastietojen mukaan on näyttänyt aiemmin merkkejä turvonneesta egosta ja itsevaltaisesta käytöksestä. Taustalla pitkittynyt kohtaus vuodelta 1979, jonka yhteydessä eristäytymistä, vainoharhaisuutta ja itsetuhoista käytöstä. Uusiutunut vuonna 1982. Ei merkintää hoidosta, mutta levy-yhtiö ollut innoissaan. Tiedoissa merkintä, että olisi nähty puukko selässä vuonna 1983. Tutkittaessa ei kuitenkaan merkkejä vammasta. Nyt käytös sekavaa: huutaa olevansa vaaleanpunainen ja syyttää ”niitä muita” pelkiksi siipeilijöiksi, jotka eivät tehneet mitään. Kyse saattaa olla rotuennakkoluuloista.

0.00 Seuranta aloitettu. Alku epävarma: potilas tuntuu puhuvan monilla eri äänillä. Pyydetään lausunnot psykiatrin lisäksi myös päivystävältä manaajalta. Musiikissa rauhallinen 6/8-rytmi, syke noin 90. Yksinkertainen mutta toimiva melodia, matala laulu lähinnä kitaroiden säestyksellä. Orkestrointia käytetty onnistuneesti helpon modaalisen sävelkulun vahvistamiseen. Hittipotentiometrissä vain pientä pohjavärinää.

Teksti epämääräinen matkakuvaus. Potilaalla voimakkaita seksistisiä lausahduksia, autofetisismiä ja kuluneita eroottissävyisiä kielikuvia. Kansikuvassa myös esineellistämisen jälkiä: pelkkä alaston vartalo, kasvot pyyhitty pois. Ikäkriisi mahdollinen. Naisviha todennäköisesti heikentänyt potenssia markkinoilla.

3.00 EKG-käyrässä äkillisiä tomiryöpsähdyksiä, muuten rytmi lähinnä bradykardinen. Rumpalilta tarkastettu pulssi, perusverenkuva ja huumeseula, ei poikkeavia löydöksiä. Musiikissa yleistä ponnettomuutta.

6.20 Raju ksenofobiakohtaus. Voimakas takykardia rummuissa, äänenpaine nousussa. Nopea paluu entiseen, kuitenkin levottomuus jatkuu. Psykiatrilta pyydetään lausunto mahdollisesta skitsofreniasta.

7.45 Germanofobista käytöstä, viittauksia sotaan, musiikissa camp-pisteet 8/10. Potilaan CGS-pisteet 14, mutta tämä antaa ymmärtää silti olevansa unessa. Tämä selittäisi kerronnan poikkeavan logiikan. Testattu otetta todellisuudesta: puristusvoima alle 40 % normaalista. Vaikutus myyntilukuihin arvioitu negatiiviseksi useimmissa asiakassegmenteissä, poikkeuksena The Sunin lukijat.

10.00 Potilaan mieliala heilahtelee rajusti. Vuoroin huutoa, vuoroin hunajaista anelua. Verensokeri tarkistettu, normaali imelyydestä huolimatta. ”Ooh babe” -oire ja kaiutettu huutaminen vastaavat taudinkuvaa vuonna 1979. Hittipotentiometri ei tällä kertaa kuitenkaan reagoi.

11.00 Uusi agitaatiokohtaus, nyt käännös sinisempään suuntaan. Tekstuuri kovenee, koskettimissa neljäjakoinen rytmi, rummutus edelleen ponnetonta. Potilaan seksismi kasvussa. Lämpö mitattu rektaalisesti: 39 astetta. Annetaan 500 mg parasetamolia. Lämpö mitattu myös oraalisesti, jotta potilas vaikenisi hetkeksi. Huomautus hoitajalle: mittari tulee desinfioida mittausten välillä.

13.30 Kitarasoolo hyökkää vapautuneeseen tilaan. Ohut bluesmainen revittely Stratocasterilla viittaa keski-iän hidaskätisyyteen. Tehdään lannepisto. Likvori kirkasta, samoin taskumatin sisältö. Diagnosoidaan Tilulilu delirium claptonitis. Määrätään 800 mg Antabusta ja lepositeet. Soolo hiipuu, mutta potilas on nyt kuumehoureisessa tilassa.

17.00 Annetaan 500 mg ibuprofeenia. Kuume laskee mutta potilas edelleen sekava ja ponneton. Toistaa vanhaa ja puhuu menneistä ajoista.

20.00 Levypuolen kääntö helpottaa tilannetta. Edelleen sama bradykardia ja alavireisen melodian toistoa, vuoroin rajuja heilahteluja ylärekisterin huutoon. Epäillään sappikoliikin aiheuttamia kohtauksia. Sappirakon kuvauksessa ei merkkejä sappikivistä, mutta sappi kiehuu selvästi. Sanojen pH välillä 2,5, katkeruus korrosoivaa. Välillä lapsuustakaumia, lallattelevaa sadunkertomista, verensokeri hetkellisesti 9,0 %. Tekstimäärä viittaa puheripuliin. Lääkkeeksi määrätään saksofonisti ja nostetaan orkestroinnin tasoa 30 %.

Poikkeuksellisia melodisia piikkejä havaittu. Hittipotentiometri nousee, emotionaalisen jännitteen kasvu viittaa huipentumaan. Konsultoidaan päivystävää floydologia. Tunnistaa piano- ja melodiakuvioiden sekä saksofonisoolojen kierrätyksen vuodelta 1983. Yleinen vaikutus kuitenkin aneeminen. 23.40 puhallinmelodia yhdistetty vuoden 1979 kohtauksen oireeseen. Sen hallitsevuus saattaa viitata egoödeeman uusiutumiseen. Potilas kertoo asuvansa maalla ja olevansa lähikontaktissa villieläimeen. Puutiaisaivokuume tai Lymen tauti voisi selittää musiikin näivettymisen ja käytöksen heilahtelut. Testitulokset kuitenkin negatiivisia.

26.00 Antikronologinen numerointi ja suora toisto ovat jälleen merkkejä vanhojen oireiden uusiutumisesta. Saman musiikin ja aiheiden toisto viittaa pakkoneuroottiseen toimintaan, joka on johtanut melodiseen ja sävellykselliseen näivettymiseen. Diagnosoidaan krooninen rockismi ja pitkälle edennyt konseptialbumifiksaatio.

28.00 Potilaan tila heikkenee. Toisto jatkuu, harmoninen kierto yksinkertaistuu, 12:n kytkennän EKG:ssä havaitaan epäsäännöllistä huutovärinää ja kankeasti synkopoituja lisälyöntejä. Rytmi muuten bradykardinen. Seksismin ja katkeruuden toksisuus tiivistyy edelleen, taso vaarallinen. Hoitohenkilökunta alkaa nukahdella tylsyydestä, määrätään piristäviä tarpeen mukaan.

29.45 Potilas oksentaa ja putoaa rekasta maantielle. Äkillinen piikki dynaamisessa käyrässä. Ei ulkoisia merkkejä vammoista, pupiilit reagoivat valoon.

31.00 Voimakas muutos käytöksessä. Rytmi tasainen 120, kitara kantrirockhenkinen. Havaittu selkeä toistuva rakenne, diagnosoidaan hyvänlaatuiseksi kertosäkeeksi. Hittipontentiometrissä liikahdus.

Potilaan agitaatio ja vainoharha jatkuvat. Kaksi vertauskuvallista säkeistöä elämänkohtaloista, mitaltaan epäsäännöllisiä. Sitten potilas ilmoittaa seisovansa lentokoneen siivellä, kertoo Yoko Onon käskevän häntä hyppäämään, solvaa tätä orientalistisella stereotypialla. Mahdollisesti käänteinen erotomania.

Harhanäyt viittaavat mahdolliseen pään vammaan rekasta poistuessa. Pään alueen kuva näyttää merkkejä vieraan nesteen läsnäolosta. Intrakraniaalinen paine yli 20 mmHg. Mahdollinen hydrokefalus tai egoödeema. Dreeni asennettu pikaleikkauksella, dreenattu 5 dl sakeaa nestettä. Neste todettu virtsaksi. Laaditaan lähete urologille, jotta selvitetään miten neste on päätynyt kalloon. Hoitovaste hyvä ja nopea: intrakraniaalinen paine palautuu 12 mmHg, potilaan itsetuhoisuus vähenee. Potilas ilmoittaa astuvansa pois reunalta.

35.00. Voimakas euforinen reaktio. Balladimainen rakenne ja tekstuuri havaittu, rytmi tasainen ja vain hitusen bradykardinen. Vahva melodinen profiili. Hittipotentiaali nousussa, joskin luultavasti liian myöhään.

Potilaan käytös edelleen stereotyyppistä. Kertoo näkevänsä itsensä kaikkialla ja kaikessa. Egoödeema ei ole vielä kadonnut täysin. Potilas lukittunut listamaiseen toistoon. Tekijän potilastiedoissa mainintoja vastaavista oireista jo vuodelta 1970. Voimakas Ulula ginsbergis -episodi vuonna 1977.

37.20 Jälleen agitoitunut reaktio, huudahtelua äänialan rajoilla. Taustalaulu pelastaa asioita, samoin potilaan sedaatio. Stereotyyppinen kaava hajoaa, potilas turvautuu positiiviseen stereotypiaan: monogaaminen rakkaus mainittu. Dynaaminen kaari taittuu alas siististi, lisähoitoa ei tarvita. Hittipotentiaali jää odotetun alle.

40.30 Elintoiminnot heikkenevät, jäljellä kitara ja orkesteri, tempo laskee. Palliatiivinen hoito pitää yllä euforiaa, potilas taantuu lapsenomaiseen I-vi-IV-V-kiertoon. Tekijä saanut tällä hyviä tuloksia vuonna 1979. Nyt voimat kuitenkin loppuvat kesken. Paineluelvytys aloitettu. ”Kaikki olikin vain unta” nostaa kliseearvon toksiselle tasolle.

41.50 Musiikki pysähtyy. Kokeillaan intubaatiota, mutta potilaan kurkku on turvonnut umpeen karjumisesta. 42.00 Exitus.

Yhteenveto: Albumi ei ollut pelastettavissa. Alustavaksi kuolinsyyksi listalla todetaan yleinen mälsyys, joihin vaikuttivat sävellyksellinen skleroosi, obskuuri narratiivi ja asennevamma. Lähetetään patologille kuolinsyyn vahvistamiseksi. Tekijä kotiutetaan. On toimintakykyinen mutta vaikuttaa edelleen sekavalta. Ilmeisesti näreissään albumin vastaanotosta, sillä mutisee aiheuttavansa kaaosta radiossa. Suositellaan avohoidon seurantaa ja uutta lääkärintarkastusta viimeistään kolmen vuoden kuluttua.

Jade Warrior: Way of the Sun (1978)

Alun perin Island-levy-yhtiö oli sopinut julkaisevansa kolme instrumentaalista albumia Jade Warrior-yhtyeeltä. Sopimusta jatkettiin sittemmin sen verran, että yhden rockin erikoisimman yhtyeen albumitrilogia sai jatkokseen vielä albumin Way of the Sun (1978).

Jade Warriorin tuolloin muodostaneet Jon Field ja Tony Duhig käyttivät musiikistaan vertausta, jossa samaan vuoreen kaivaudutaan kerta toisensa jälkeen eri reittejä ja eri keinoin rikkauksia etsien. Jade Warriorin musiikissa samat aiheet ja ideat kiertävät uusina yhdistelminä ja kehitelminä. Way of the Sun muistuttaa rakenteeltaan hyvin paljon Island-kauden aloittanutta mestariteosta Floating World (1974). Sekin on kahteen levypuoliskoon jaettu yhtenäinen sävellyssarja, joka tuntuu maalailevan jonkinlaista eksoottiseen paikkaan sijoittuvaa kuvaelmaa. Sekin nousee jylähtävänä äänikenttänä suhteellisesta hiljaisuudesta, vuorottelee ambientmaisen tunnelmallisia ja rytmisempiä jaksoja ja päättyy kitaran hallitsemaan elegiseen koodaan, jonka lopetus tuntuu kiertyvän kohti albumin aloitusta. Äänimaailman muodostavat jälleen Duhigin isojen kitaroiden ja Fieldin erilaisten huilujen lisäksi monet lyömäsoittimet ja erikoiset tekstuurit, jotka kuulostivat ambient-, new age – tai maailmanmusiikilta jo silloin kun markkinointiosastot tai Brian Eno vielä makustelivat noita nimikkeitä.

Erona on, että aiemmat kolme albumia rakentuivat japanilaisen ja kiinalaisen musiikki- ja konseptiaiheiston ympärille. Way of the Sunilla katse on siirtynyt Etelä-Amerikkaan ja yhtye korostaa nyt monipolvisen fuusionsa latinalaisamerikkalaista ja afrikkalaista puolta. ”Sun Ra” alkaa tutusti gongin kumahduksella – joskaan ei yhtä rajulla dynaamisella hypyllä kuin aiemmilla levyillä -, mutta flyygelitorven tukemaa jylhä bassorekisterin melodia ja huilujen lennokkaan rytminen ostinato vievät ajatukset uuteen maailmaan. Suorana jatkona toimivassa ”Sun Childissa” lapsenomainen huilumelodia fantasiamaisen harppusateen keskellä voisi miksolyydisellä moodillaan ja poljennollaan käydä jostain pohjoisbrasilialaisesta kansanteemasta, ainakin englantilaisen suodatinpussin läpi uutettuna. Jade Warriorin musiikissa kyse kun on aina ollut ideoiden vapaasta yhdistelystä, ei perinteen autenttisesta toistamisesta.

Duhigin ja Fieldin sisäpussissa / CD-vihkossa hahmottelema taustatarina perustuu monien muinaisuskontojen ajatukseen auringosta jumaluutena ja kuvaa auringon matkaa päivän aikana sekä sitä juhlistavaa muinaista eteläamerikkalaista kulttuuria. Tom Stimpsonin ja Richard Eckfordin edellisten albumien malliin kuvittamassa kannessa näkyykin auransa ja härkänsä kanssa raatava geneerinen maanviljelijä, kun taas keskellä olevan pyramidin laella papisto vuodattaa… jonkun muun sydäntä korkeuksissa hallitsevalla jumalalle. Duhig ja Field myöntävät kyllä, että Ra oli muinaisten egyptiläisten auringonjumala, mutta he siirtävät sen toiselle mantereelle samalla orientalistisen harakkamaisella otteella kuin he musiikkiaankin luovat.

Jotkin assosiaatiot ovat kyseenalaisempia. ”Moontears” muuntautuu heimomaisesta yhden soinnun ostinatokuvaelmasta eräänlaiseksi hillityksi sambaksi, minkä Field kertoo kuvaavan alkuperäiskansojen ja vasta Amerikan mantereelle saapuneiden espanjalaisten ensikohtaamista. Ei siinä mitään, ainahan sitä voi kuvitella, mutta samba syntyi portugalilaisten ja näiden nykyisen Brasilian alueelle tuomien afrikkalaisten orjien musiikkien sekoittumisesta satoja vuosia myöhemmin. Fieldin näkemys paitsi tiivistää ja kaunistelee kulttuurien kohtaamisen historiaa, myös heittää faktuaalisesti aika pahasti.

Espanjalaislähtöinen ja alkuperäiskansojen musiikki kohtaavat huolitellummin esimerkiksi Ennio Morriconen musiikissa elokuvaan The Mission (Linnake, 1986). Puhtaammin muinaisamerikkalaista musiikkia on taas modernisoinut esimerkiksi meksikolainen Jorge Reyes. Mutta Jade Warriorin fuusio edeltää kumpaakin, eikä puhdasoppisuus ole albumin ohjenuora.

Way of the Sun jatkaa samalla poikkeuksellisen kirkkaalla melodisella linjalla loppuun saakka. Juhlinta ja tanssi kun ovat keskeisiä aiheita kappaleiden nimissä. Eksoottista muinaisuutta ja ”primitiivisyyttä” idealisoiva ohjelmallinen sisältö ennakoi new age -musiikin asennetta enemmän kuin musiikki. Eteläamerikkalainen tai afrikkalainen rytmiikka kuvaa maallista aherrusta, kun taas auringonjumala kulkee korskeana näiden yllä fanfaarimaiset melodiat loimuten. Elementit yhdistyvät sykähdyttävimmin nimikappaleella ja ”Dance of the Sunilla”. Tämäkin edustaa huippuun hiottua versiota tekniikasta, jota kuultiin ensi kerran jo yhtyeen toisella albumilla Released (1972).

Auringonjumalan tulista suuruutta kuvaavat Jade Warriorin tavaramerkkimäiset noonilla laajennetut kitaran duurisoinnut särön ja vaihesiirtymän pullistamalla soundilla tai yhdessä kerrostettujen huilujen kanssa. Näistä yhtye leikkelee kasaan hitaan laulavia tai riffimäisen repäiseviä melodioita. Niitä varioidaan kappaleelta toiselle, jolloin ne toimivat eräänlaisina toistuvina sävelaiheina, aivan samoin kuin viidakkomaiset äänihahmotelmat monien kappaleiden alussa. Samoin albumin alussa kuultu yliohjattu ja Leslie-kaiuttimelle käsitelty bassomelodia heitetään ”Dance of the Sunissa” kitaran ja huilun palloteltavaksi ja laajennettavaksi. Kappale on albumin toiseksi viimeinen ja sen voi sanoa edustavan levyn kumulatiivista huipennusta, sillä se tuo yhteen ensi kertaa muitakin aiemmissa kappaleissa esiteltyjä aiheita.

Sen jälkeen kuullaan enää Jade Warriorin sävellyssarjoille tyypillinen loppuelegia. ”Death of Ra” on näistä sykähdyttävin. Siinä kaiun etäännyttämät sähkökitarat valittavat sydäntä särkevästi aasialaissävytteisellä melodialla, joka muuttuu ahdistuneemmaksi sitä mukaan kuin säestys käy kylmemmäksi ja siirtyy ”Dance of the Sunin” jälkikuvina tanssivista noonisoinnuista vähitellen synkempiin molliversioihin. Kappaleen alkuituna toimii alussa kuultu kalsea muunnelma alkupään kappaleen ”Heaven Stone” melodiasta, joka kuvasi aurinkotemppelin pyramidia. Riipaisevaa loppurysähdystä yön orkoon seuraa silti vielä alun äänikentän viimeinen hehku hämärässä, mikä muistuttaa, että Ra palaa taas seuraavana aamuna biletettyään yön manalassa.

Floating Worldiin verrattuna Way of the Sun on yhdenmukaisempi ja kulmiltaan pyöreämpi. ”Red Lotusin” hevipurkaus tai ”Monkey Chantin” rytmis-teksturaalinen revittely puuttuvat, samoin Kites-albumin (1976) B-puoliskon kulmikkain minimalismi. Jamipohjaisemmat jaksot imevät mukaansa vetävämmin ja istuvat kokonaisuuteen paremmin kuin vastaavat muuten ehjällä Waves-albumilla (1975). ”Carnival” esimerkiksi ottaa melkeinpä diskobiitin pirteän funkfuusionsa pohjalle, mutta sen päällä Duhig pyörittelee ladottujen kitaroiden fanfaarimelodiaa ja Field katkoo välillä tasamittaisia tanssiaskeleita säröisten huilujen marssiriffeillä. Rytmi on Way of the Sunilla pinnassa enemmän kuin kolmella aiemmalla albumilla, ja sessiorumpaleita käytetään runsaasti vauhdittamaan musiikkia notkeilla fuusiofilleillä (”Sun Ra”) tai vuorenkokoisella afrikkalaisella groovella (”Dance of the Sun”). Eikä pidä unohtaa, kuten usein käy, Duhigin tyylikästä komppikitaratyöskentelyä. Hienovarainen akustinen säestys saa ”Heaven Stonen” herkän huilu- ja jazzkitarakonserton keinumaan huomaamattoman keveästi kesätuulessa ja ”River Songiin” hän rämpyttelee maukkaan synkopoidun grooven. Kaiken kaikkiaan Way of the Sun on Jade Warriorin Island-albumeista helpoin ja nimensä mukaisesti aurinkoisin.

”Death of Ra” todisti myös auringonlaskua Jade Warriorin sopimukselle Islandin kanssa ja siten myös yhtyeen levytysuralle 70-luvulla. Vuosikymmenen lopulla musiikki-ilmasto oli käynyt kovin koleaksi, ja runoilijasoturin kohtaloksi tuli kävellä laskevan auringon suuntaan urbaanien anarkistien ja diskohileiden vallatessa lavat. Ennustus auringon uudesta noususta toteutuisi silti Jade Warriorinkin kohdalla, mutta se olisi uusi, outo ja entistä kylmempi kasariaurinko…

The Bangles toisessa valossa

Jos katsoi musiikkivideokanavia yhdeksänkymmentäluvun alussa, ei voinut välttyä näkemästä yhdysvaltalaisen The Banglesin videoita. Yhtye itse oli jo hajonnut, mutta popkulttuurin tuotteilla on välillä yllättävänkin pitkä häntä, eikä kulttuurinen 80-luku päättynyt kalenterin lehden kääntyessä. Neljästä nuoresta naisesta koostuva The Bangles oli hyvin paljon tuon visuaalisuutta ja kauneutta palvoneen vuosikymmenen ilmiö. Siihen kiteytyi tuon vuosikymmenen käsitys niin sanotusta tyttöbändistä. Se jätti kaupallisesti varjoonsa aiemmat ja jonkin verran särmikkäämmät edelläkävijät kuten The Go-Gosin, johon yhtyettä herkeämättä verrattiin. Tyttöbändi ei ollut silloin(kaan) arvonimi, vaan vähättelevä viittaus johonkin pinnalliseen, kaupalliseen ja ennen kaikkea laskelmoituun. Tämä on se kuva, joka on yllä mainittujen videoiden lailla hallinnut käsitystä The Banglesista. Siinä kasaripopin valossa halvassa valossa yhtye on nähty.

Mutta on toisiakin valoja.

Vaikka The Bangles nähtiin myöhemmin valtavirtapopin ruumiillistumana, se kuitenkin aloitti osana niin sanottua paisley underground -liikettä Los Angelesissa. Tähän harvinaisen keinotekoiseen genreluomukseen kuuluvat yhtyeet jakoivat punkin kanssa itsetekemisen eetoksen, mutta ihailivat ennen kaikkea 60-luvun popmusiikkia ilman uuden aallon yhtyeiden ironiaa.

Näin kaukana ajan musiikillisesta valtavirrasta alkoi myös The Banglesin tarina. Yhtyeen perustivat vuonna 1980 Petersonin sisarukset Vicki (soolokitara, laulu) ja Debbi (rummut, laulu), jotka olivat ehtineet soittaa jo vuosia eri bändeissä. Pian mukaan saatiin yhtä lailla kokenut ja samoja 60-luvun yhtyeitä fanittanut Susanna Hoffs (komppikitara, laulu). Yhtye ehti julkaista kaksi singleä ja EP:n, joista kaksi Annette Zilinskasin (basso, laulu) kanssa. Ensimmäisellä varsinaisella albumilla All Over the Place (1984) viimeksi mainitun tilalle oli tullut Michael Steele (vuoteen 1976 asti Susan Thomas), joka päätti kokeilla toista kertaa tyttöbändiä huolimatta huonoista kokemuksista The Runawaysin varhaisversiossa (hänellä oli ollut kunnioitettavasti pokkaa ja rehellisyyttä sanoa Kim Fowleylle, ettei voinut laulaa ”Cherry Bombia”, koska laulu oli liian typerä).

Kaikki yhtyeen jäsenet olivat siis jo ensimmäiselle albumille päädyttäessä kokeneita ja monet soittopaikat nuohonneita soittajia. Se, että kaikki neljä olivat naisia, herätti tietysti huomiota aikana, jolloin naisista koostuvat rockbändit olivat harvassa Yhdysvalloissa(kin). Siksi rockpoliisit kuittasivat herkästi sen joko yleisöä houkuttelemaan suunniteltuna kuriositeettina tai sitten modernina vastineena 60-luvun tuottajien ohjailemille naiskokoonpanoille, jotka eivät todellisuudessa tehneet muuta kuin lauloivat äänitteillään. Tämä tyttöbändiargumentti ei kestä valoa, mutta yhtäläisyydet 60-luvun yhtyeisiin olivat todellisia.

The Bangles oli edennyt omalta Downkiddie-levymerkiltään Miles ”Stewartin veli” Copelandin IRS-levymerkin kautta isolle Columbialle, mutta All Over the Place ei näytä valtavirtapopin viimeiseltä sanalta. Harkitun autotallimaisen kansikuvan ja sisäpussin / CD-vihkon kuvakollaasin tarkoitus lienee paitsi leikittelyä otsikkofraasin merkityksillä (siis sopivassa määrässä ”sekasortoinen” tai rockuskottavasti anarkistinen, mutta myös herättämässä huomiota kaikkialla) myös viitata sinne, minne yhtyeen musiikkikin viittaa. Tai sitten mustavalkopainatus tuli halvemmaksi.

Albumin avausraita ja menestynein single ”Hero Takes a Fall” on Banglesin käyntikortti. Tiivis, tarttuva ja energinen rocksävellys, joka voisi olla muuten silkkaa 80-lukua, elleivät putkivahvistimien läpi kajahtavat kirpeät kitarat viittaisi lähinnä The Beatlesiin tai The Who’hun ja hiotut neliosaiset stemmalaulut lukuisiin 60-lukulaisiin popyhtyeisiin. Taustalaulut korostavat solistia yleensä vain avainsanoissa, mutta luovat kertosäkeessä sanoja varioivan vastamelodian tai väliosassa sanattoman miksolyydisen ”oh-oh”-riffin, edelleen 60-lukulaisen mallin mukaan. Solistina toimivan Hoffsin ääni on nelikon vahvin ja erottuu resonoivalla kimeydellään Petersonien ohuesta tasaisuudesta ja Steelen käheämmästä ulosannista. Steeleä lukuun ottamatta kaikki kuitenkin vuorottelevat solistin kapulaa albumin kappaleilla. Äänten kirjo muodostaa hyvin harmonisen, joskin liikoja silottelemattoman kokonaisuuden yhtyeen ihailemien 60-luvun yhtyeiden tapaan.

Teksti sen sijaan kertoo tiukan vahingoniloisesti petollisen idolin tai rakastajan lankeemuksesta. Samaa aihepiiriä käsitellään monissa muissakin lauluissa: mieheen ei voi luottaa eikä moderni itsenäinen nainen jää katselemaan sikailua. ”James” antaa jo melkein pervon vaikutelman, kun siinä selvästi nuorempi nainen toteaa rakastajalleen ”And I must be a masochist / To ever take up with you, James” samalla kun musiikki on yhtä aurinkoista duurimelodiaa ja riffiä. Asenne on selvästi oletettuja esikuvia modernimpi ja muodostaa toisen vasta-argumentin tyttöbändin leimalle.

Naiset hyödyntävät uskollisesti kolmen nimeämänsä yhtyeen vaikutteita, siis The Beatlesin, The Byrdsin ja Buffalo Springfieldin – konserteissa Debbi Peterson mainitsi myös The Rutlesin. Hoffs poseeraa levyn kannessa Rickenbacker-sähkökitaran kanssa ja käyttää sitä kautta levyn heliseviin murtosointuihin ja rämpytyksiin, joissa kuuluu 70-lukua edeltävä folk- ja kantrirock. Steelen basso soi mccartneymaisen mukautuvasti ja melodisen säestävästi, esimerkiksi ”He’s Got a Secretin” puoliksi svengaavassa ja kävelevässä linjassa tai ”All About Youn” rockhumpassa. Vauhdikkaammassa voimapop-vetäisyssä ”Tell Me” kuuluu myös John Entwislen päällekäyvä soittotyyli. Vaikka kappaleet ovat lyhyitä ja keskittyvät laulumelodioihin, mahtuu niihin paikoin myös lyhyitä soolojaksoja ja riffejä. Vicki Peterson venyy rautalankamaisesta näppäilysoolosta ”All About Youssa” säröisempään Les Paul -riffailuun ”Restlessissä” ja ”He’s Got a Secretissä”. Albumin selkeä mutta minimaalinen tuotanto vailla suuria kaikuja tai synteettisiä elementtejä korostaa myös ajattomuutta ja autotallimaisuutta.

Yhtye paitsi soittaa itse lähes kaiken albumilla myös suurimmaksi osaksi säveltää omat kappaleensa, mikä ei todellakaan sovi tyttöbändikonseptiin. Sävellykset tulivat enimmäkseen Vicki Petersonin kynästä, joskin neljällä kappaleella hän muodostaa Lennon – McCartney-kimpan Hoffsin kanssa. Kaksikko vastaa albumin vahvimmasta kappaleesta ”Dover Beach”. Byrds-henkisen avoimien kielten kitarariffin ja vahvan laulumelodian lisäksi kappale hämmentää poplaulun rakennetta useammalla kirpeällä soolobreikillä. Aikoinaan lyhyesti englantilaista filologiaa opiskellut Vicki Peterson on itsetietoisesti lainannut kappaleen nimen Matthew Arnoldin kuuluisasta runosta (1867), joka kauhisteli yhteiskunnan rappiota, kun uskonnon ote heikkeni ja rahvas nousi kapinaan parempiaan vastaan Euroopan hulluna vuonna 1848, sekä pari palaa myöhemmän kulttuurisen viivytystaistelijan T. S. Eliotin runosta ”The Love Song of J. Alfred Prufrock” (1915). Eliotilta mukailtu ”If we had the time” -aihe muistuttaa carpe diem -runoutta. Mielenkiintoista kyllä, koska toinen mukailtu säe ”But we could come and go / Oh, and talk of Michelangelo” kuvaa nimenomaan naisia omassa erillisessä tilassaan, on tulkittu, että tekstin surkuttelema saavuttamaton ”täydellinen maailma” ei olisikaan popin standardi heteroseksuaalinen rakkaussuhde vaan feministinen erillisutopia. Tosin joidenkin tulkintojen mukaan Eliotin alkuperäisessä runossa Michelangelosta puhuvat naiset olivat prostituoituja. Mitkään näistä ajatuksista tuskin olivat Petersonin mielessä

Albumin toinen single ”Going Down to Liverpool” on kuitenkin cover-versio englantilaisen Katrina and The Waves –yhtyeen sävellyksestä. The Bangles intoili britti-invaasion aikaisten bändien soundista ja sanoituksissakin oli anglofiliaa kuten ”Dover Beach” osoittaa. Debbi Petersonin tukkoisen unenomaisella tyylillä laulama ”Going Down to Liverpool” sopii pirtaan: se yhdistää folkmaisen melodian ja riffin salsamaiseen rytmiikkaan ja ripottelee harvaan tekstiinsä niin William Blake -kliseen kuin viittauksen ankeaan työllisyystilanteeseen Banglesien esikuvan kotikaupungissa. Kappaleen monotonisuuden voi suopeasti katsottuna vahvistavan kappaleen viestiä siitä, että kertoja ei pääse mihinkään näköalattomasta kuopastaan. The Banglesin versio on osoittautunut alkuperäistä tunnetummaksi myös Isossa-Britanniassa, jossa se nousi hitiksi vasta yhtyeen myöhemmän menestyksen myötä. Se, että ”Going Down to Liverpool” oli lainakappale, ennusti menestykseen liittyvää identiteettikriisiä.

Tohtori Spock, oletan. Susanna Hoffsin äiti Tamar ohjasi ”Going Down to Liverpoolin” videon ja sai siihen vierailijaksi perhetuttu Leonard Nimoyn. Nykynäkökulmasta köykäinen video toi kappaleelle ja yhtyeelle runsaasti huomiota.

Kaikesta kuusikymmenlukulaisuudesta huolimatta All Over the Place on silti punkinjälkeisen ajan tuote, mikä kuuluu parhaiten hauskan energisen ”Silent Treatmentin” laukkakompissa ja hätäisen nopeasti vedetyssä yhden nuotin laulukoukussa. R.E.M.:n kaltaisten nousevien vaihtoehtorockyhtyeiden tapaan The Bangles hakee innoitusta 70-lukua edeltävän rock- ja popmusiikin yksinkertaisemmasta ja puhtaammaksi kokemastaan soundista mutta tuo ne 80-luvulle. Psykedeliaa edeltävään viattomuuteen ei ole paluuta. Silti ”More Than Meets the Eye” päättää albumin yllättävästi, sillä Petersonit laulavat laulun jälleen yhdestä epäluotettavasta miehestä säestyksenään vain tummasävyinen jousikvartetti ja lopussa akustisen kitaran hitaan töksähtävä rämpytys. Tämä ei ollut vuoden 1984 soundi. Tapa, jolla jouset lipsahtelevat riitasointuisuuden laitaa kohti kitaran toistaessa samaa kahta sointua kappaleen lopussa, vihjaa, että musiikissa on jotain enemmän kuin päältä päin katsoen näyttää, aivan samoin kuin korostetun epämääräisen tekstin manipuloivassa miehessä. Ja niin myös The Banglesissä.

Different Light (1986) olikin sitten jo paljon isommin tuotettu, valtavirtaisempi ja värikkäämpi albumi – kantta myöten – kuin edeltäjänsä. Sitä on kutsuttu eri aikoina sekä täydelliseksi pop-albumiksi että täydelliseksi esimerkiksi periaatteidensa myymisestä kaupallisen menestyksen alttarille. Todellisuudessa se ei ole kumpaakaan, vaikka molempien makua on ilmassa. Toki yhtye hamusi menestystä – Debbi Petersonin paljon parjatun murjaisun mukaan se halusi olla seuraava The Beatles. All Over the Place ja kiertue Cyndi Lauperin lämppärinä olivat laajentaneet yhtyeen fanikuntaa rock-klubien opiskelijoista nuorempaan valtavirtapopin yleisöön. Näillä vesillä ainakin tuottaja David Kahne pyrki kalastelemaan, ja yhtye meni mukaan.

Poppautuminen lähtee albumin jättihitistä ”Manic Monday”, jonka sävelsi popin poppamies Prince. Tarkemmin sanoen Prince, joka ilmeisesti aidosti fanitti yhtyettä, tarjosi sille pari levyttämätöntä kappaletta valtavasta varastostaan. ”Manic Monday” käytännössä kierrättää Princen ”1999:n” (1982) säkeistömelodian sekä unifantasialähtökohdan ja lisää tarttuvan mutta ärsyttävän syklisen kertosäkeistön. Helkkyvä kitarasoundi ja höttöiset lauluharmoniat on peitetty kilkuttavilla syntetisaattoricembaloilla ja -jousilla, mikä tekee selvästi kappaleesta 80-lukulaisemman ja radiosoittoon suunnatumman kuin mikään ensilevyllä. Musiikin ja sanojen teflonisen rallattelevuuden joukossa pilkahtaa Princen normaalin eroottisen aiheiston lisäksi myös se huomio, että naiskertoja on pariskunnan elättäjä, kun työtön mies haluaa vain pelehtiä. Jo Princen läsnäolo myös studion ulkopuolella toi The Banglesille uudenlaista huomiota.

Sliipattu pop-soundi ja lainakappaleet leimaavat albumia. Neljä kappaletta tuli ulkopuolisilta kirjoittajilta, koska yhtye ei ollut ehtinyt kirjoittaa tarpeeksi laadukasta materiaalia ensilevyn kiertueen jäljiltä. Se kuuluisa toisen albumin syndrooma. Jules Shearin ”If She Knew What She Wants”, jonka kyökkipsykologista sanoitusta yhtye muokkasi naisnäkökulmaan sopivammaksi, on tarttuvin albumin raidoista, joskin se edustaa lähes oppikirjamaisesti ajan AOR-musiikin popinta siipeä melodista kitarasooloaan myöten.

Yhtyettä leimasi eniten kolmas single ”Walk Like an Egyptian”. Liam Sternbergin sävellys yhdistää hitusen eksoottisen ja kulmikkaan version rallattavasta melodiasta, joka sanoja myöten kuulostaa pastissilta jostain 60-luvun alun tanssivillitystä lietsomaan rustatusta iskelmästä, sekä modernin, paikoin lähes metallisen kuuloisilla sampleilla ja kitarasoololla höystetyn rytmiraidan ja parin soinnun juurettoman urkupistetaustan. Lopputulos on kieltämättä erikoinen, mutta enemmänkin kuriositeettinä. Kaikilla näillä kappaleilla entistä kiillotetummat laulustemmat ja 60-luvun alun tyttöbändeille tyypillinen vuorottelu solistin ja taustatrion kanssa painaa Banglesia kohti laulavan popbändin soundia, tuota tyttöbändin perinteistä hellaa. Saman alhoon juuttuu tylsän toisteinen kertosäkeistö Hoffsin osin kirjoittamalla singlellä ”Walking Down Your Street” säkeistön lupaavien alkuaskelten jälkeen. Nämä singlet kuitenkin menestyivät, ja ajan myötä ne ovat määrittäneet The Banglesin.

Oman ongelmansa aiheutti se, että Hoffsin radioystävällisin ääni hallitsi kolmea albumin viidestä singlejulkaisusta. Hän veti myös puoleensa eniten kameroiden huomiota, sillä naisista koostuvan yhtyeen kohdalla huomio keskittyi tuona aikana väistämättä myös ulkonäköön (yksi hänen ilmeistään ”Walk Like an Egyptianin” videossa synnytti myöhemmin oman meeminsä). Kun keskivertokuuntelija yleensä samastuu ennen kaikkea laulajan ääneen ja tämän musiikkiin heijastamaan persoonaan, käsitys The Banglesistä neljän tasavertaisen muusikon yksikkönä alkoi hämärtyä. Näin huolimatta siitä, että useilla yhtyeen värikkäistä videoista keskityttiin aitoon tai simuloituun konserttikuvastoon. Näyttävyys auttoi varmasti yhtyettä eteenpäin tuona Music Televisionin valtakautena, mutta se söi myös uskottavuutta, sillä ajan miehisen rocklogiikan mukaan ei tuon näköisillä mimmeillä voineet pysyä soittimet kädessä.

Debbi Peterson valitti jo tuolloin, ettei ”Walk Like an Egyptian” kuulostanut oikein The Banglesilta. Siihen vaikutti varmasti se, että hän oli ainoa yhtyeestä, joka ei saanut laulaa siinä säkeistöä eikä soittaa instrumenttiaan. Toisaalta hänen yhtä aika muiskutteleva ja kailottava laulunsa siskon ja Hoffsin kanssa sävelletyllä kappaleella ”Standing in the Hallway” ei ainakaan paranna tätä lapsellisen kuuloista pop-rallatusta, jossa ainoastaan pari tahtia jyskyttävä väliosa pudottaa pienen lasinsirun hattaran keskelle. Tuottaja Kahne kappaleen neljäs tekijä, ei auta asiaa keskittämällä sovituksen aneemisesti soiviin funkbassoon ja jazzurkuihin. Kahne ja Debbi eivät tulleet toimeen, mutta tässä tuottaja tosiaan yrittää latistaa bändin jonkinlaiseksi kehnoksi Whitney Houston -klooniksi. Se, että albumilla kuullaan studiomuusikoita soittamassa kosketinsoittimien lisäksi myös kitaraa ja rumpuja, sai The Banglesin näyttämään entistä enemmän perinteiseltä tuottajan ohjailemalta lauluyhtyeeltä.

Ainakin yhtyeen oma materiaali tuo esiin enemmän muusikkojen omaa persoonallisuutta ja samalla rikkoo entisestään kuvaa yhtenäisestä pop-kokonaisuudesta. ”In a Different Light” ja ”Let It Go” rokkaavat reippaasti aivan suurelliseksi hiotulla bändisoundilla. Ensin mainitussa mielenkiintoisinta on sanoitus, jossa kertoja tekee ruumiinavausta suhteelleen yrittämällä latistaa kumppaninsa kuvaksi tai kirjaksi ja täten yrittää sekä ymmärtää tätä että hallita omaa avuttomuuttaan. Jälkimmäinen on The Banglesin ainoa levytetty kappale, jolla kaikki neljä naista jakavat sävellyskrediitit ja solistiosuudet. Lauluosuuksissa käytetäänkin hienosti variaatiota, varsinkin Steelen tummemman sooloäänen korostaessa poikkeamia a-molliin kirkkaamman yhteislaulun hallitsemista D-duuriosuuksista. Kumpikin kappale jää vain sävellyksenä puolitiehen, energisiksi purkauksiksi, jotka päättyvät ennen aikojaan.

Kulmikkaampi ja täyteläisempi voimapop-kappale ”Angels Don’t Fall in Love” tasapainottaa menoa dynaamisella sovituksella, mutta sen mielenkiintoisin yksityiskohta tulee lopussa, kun kitarat ja marimba käyvät lyhyesti näppärään monirytmiseen dialogiin. Samanlainen loppunostatus kuullaan etäsuhteen ongelmista kertovan ”Return Postin” lopussa. Lilluttava swingrytmi ja näppärän tilaa jättävä McCartney-bassoriffi toimivat muuten oivasti odottamisen tylsyyttä kuvaavan kappaleen koukkuna, ja lopussa ne lähtevät suoraviivaisemmille kierroksille enteillen jonkinlaista jamia, jonka nopea häivytys kuitenkin torppaa. Nämä pienellä siveltimelle tehdyt kauneuspilkut näyttävät olleen puhtaita studioluomuksia.

Banglesien omista kappaleista huomionarvoisin oli albumin viimeinen single ”Following”, Steelen ensimmäinen levytetty soolosävellys ja Alex Chiltonin ”September Gurlsin” version ohella toinen solistiesitys albumilla. Pelkkien akustisten kitaroiden ja utuisten syntetisaattorimattojen säestämä, puoliksi puhuttu ja matalan varjoisesti laulettu mollivuodatus naisstalkkerin näkökulmasta on kaikin tavoin erilainen kuin singlejen tarjoilema pop-kuvasto. Nais- ja miespuolisille vainoajille antoivat noihin aikoihin äänen myös esimerkiksi Dalbellon ”Gonna Get Close to You” (1984, Queensrÿchen versio 1986) ja The Policen ikivihreä ”Every Breath You Take” (1983). Jälkimmäistä on pidetty usein rakkauslauluna, mikä tarjoaa täydellisen todisteen siitä, ettei kukaan oikeastaan kuuntele popmusiikin sanoja.

”Followingin” sanat mukailevat paikoin Dalbellon kappaletta (samanlainen retorinen rakenne ”You say / you call me… but I was…”), mutta Steelen vainoaja antaa monitulkintaisemman kuvan pakkomielteestä kuin muiden kappaleiden aggressiiviset monomaanikot. Kertosäkeistön yllättävän hienosävyisen sointukulun päällä Steele antaa ymmärtää pidätetyn vaateliaasti, että vainottu itse haluaa hänen huomiotaan, ja syyttää tätä epämääräisestä petoksesta. Näin vainoaja usein projisoi omat tunteensa kohteeseensa, mutta tekstin huolellisen niukat vihjaukset eivät tee helpoksi päätellä, kuinka epäluotettava kertoja todellisuudessa on. Monitulkintaisuutta lisää se, että stalkkerinainen vainoaa ilmeisesti entistä rakastettuaan, mutta vainotun sukupuoli jää epäselväksi, joskin kyseessä on mahdollinen kolmiodraama tuntemattomaksi jäävän miehen kanssa.

”Following” ei sävellyksenä järisytä maata, mutta se rikkoo lopullisesti ajatuksen Different Lightista täydellisenä radiopopalbumina ja näyttää, ettei yhtye laulanut vain helppoja rakkauslauluja ja hölmöjä erikoisuuksia. Näyttää yhtyeen tosiaankin erilaisessa valossa. Siitä huolimatta juuri radioystävällinen singlepuoli teki albumista miljoonan kappaleen myyntimenestyksen ja The Banglesista kuuman nimen. Kotikaupungin pormestari julisti yhtyeelle jopa virallisen juhlapäivän.

Everything (1988) ei ollut aivan edeltäjänsä kaltainen kaupallinen menestys, mutta kokonaisuutena se on tasapainoisempi. The Bangles sai mieluisamman tuottajan, ja kaikki neljä osallistuivat albumin kolmentoista kappaleen kirjoittamiseen. Samalla jokainen jäsen kuitenkin liittoutui ulkopuolisten kirjoittajien ja muusikoiden kanssa. Tästä syystä bändipohjainen soundi laajeni entisestään uusiin ulottuvuuksiin, mutta myös muusikot näyttivät vetävän eri suuntiin. Lopputulos sekä hyötyy että kärsii tästä.

Radioystävällisimmin soivat jälleen Hoffsin laulamat kappaleet, ja jälleen niistä tuli albumin singlekärkiä. Prince ei tyrkyttänyt apuaan tälle albumille, mutta ”In Your Roomin” yksinkertaisen tanssittava rockrytmiikka, urkufillit ja kevyesti psykedeelinen mellotronihortoilu jäljittelevät miehen tyylin retrompaa puolta. Sanoista puhumattakaan: Hoffsin käheä-ääniselle tarjoukselle ”I’ll teach you everything that a boy should know” olisi löytynyt varmasti ottajia kuuntelijoiden joukosta.

Varsinainen hitti oli ”Eternal Flame”, joka taas muistuttaa 60-luvun megaballadia 80-luvun samplattujen jousien ja synteettisten cembaloiden sovituksena. Mielenkiintoisinta siinä on rakenne, jossa toistuva ja kieltämättä dramaattinen väliosa toimittaa kertosäkeistön virkaa, mutta se ei kompensoi varsinaisten säkeistöjen ja kertosäkeen tuutulaulumaista imelyyttä. Jälleen varsinainen bändiosuus kutistuu Hoffsin tuliseen esitykseen ja muiden verhottuihin lauluharmonioihin. Paljon muutoksesta kertoo myös se, että molemmat kappaleet ovat suoraviivaisia rakkauslauluja, joissa naiskertojan huomio keskittyy miehen palvomiseen ja, varsinkin ”In Your Roomissa”, tämän fantasioiden palvelemiseen.

Hoffsin apuna olivat tuolloin radiohittejä eri artisteille tehtailleet Billy Steinberg ja Tom Kelly. Kolmikon kappalenelikosta paras on myös singleksi päässyt ”I’ll Set You Free”, sillä se mukailee melko onnistuneesti ja tarttuvasti yhtyeelle sopivampaa kilkattavien kitaroiden ja haikeiden harmonioiden kitarapoppia (tosin singlemiksaus oli albumiversiota jykevämpi). Siitä huolimatta ”Eternal Flame” oli se lopullinen naula suuren yleisön käsitykselle The Banglesista Susanna Hoffsin johtamana höttöisenä laulubändinä.

Yhdeksi singleksi pääsi sentään Debbi Petersonin ja Walker Igleheartin ”Be with You”. Se on nopeatempoinen ja ihan muotopuhdas 60-lukulaisen kitarapopbiisin pastissi, jossa synteettinen orkestrointi tällä kertaa on tehty hyvällä maulla paisuttamaan bändisoundia. Näin varsinkin erinomaisessa väliosassa, joka puolitempon ensimmäisessä osiossaan hyppää kaukaisemman A-duurin muka klassisesti orkestroituun fantasiamaailmaan ja rokkaavammassa toisessa osiossa luovii rinnakkaismollin kautta takaisin säkeistöjen e-molliin ja todellisuuteen. Kaksikon toinen sävellys, renkuttava ”Some Dreams Come True”, näyttää, että kolmeentoista biisin mahtuu täytettä.

Samaa tekee Steelen ja David Whiten säveltämä ”Complicated Girl”, jonka koukkuna toimiva ärsyttävä kitara- ja syntetisaattorikilkutus tuntuu yrittävän toistaa ”Manic Mondayn” sovituksen, kun taas teksti tuntuu ironisoivan ”If She Knew What She Wantsin” luonnekuvausta. Steele taustajoukkoineen onnistuu paremmin ”Something to Believe Inin” kitaroiden, syntetisaattorin ja basson gamelan-tyylisellä sovituksella. Sävellyskin on ”Eternal Flamea” tunnelmallisempi ja hienostuneempi rakkausballadi, joka sopii Steelen käheämpään ilmaisuun. ”Glitter Years” sen sijaan on (mahdollisesti omakohtainen) kertomus nuorison törmäilystä (lopulta kirjaimellisesti) glam rockin huuruisina vuosina. Sanojen David Bowie -viittauksen ohella musiikki hakee samanlaista tarttuvaa, riffipohjaista yksinkertaisuutta kuin glamissa: honottava täyteläinen särökitarariffi ja -soolo, syvän jytisevä perusrockrummutus, kertosäkeistön kromaattinen basson liike ja falsettiin huipentuva laulu. Kahdeksankymmentäluvun sovitusten läpi suodattuneenakin musiikki kuulostaa yllättävältä, myös The Banglesin kontekstissa. Se edustaa juuri niitä 70-luvun rockin ilmiöitä, jotka yhtye halusi ohittaa. Toisaalta tekstikin on lähinnä tuomitseva ja päättyy (mies)päähenkilön kannalta tuhoisasti.

Vicki Petersonin laulamat kappaleet tarjoavat silti albumin erikoisimmat hetket. ”Make a Play for Her Now” on menevä, sovitukseltaan virtaviivainen ja tarttuva rockpala tutusta petollisen kumppanin aiheesta. Tällä kertaa sävy vain on marttyyrimaisen alistuva, mitä korostavat laskeva melodiankulku ja kitkerän iloinen duuri – molli-sekoitus. Samoin sovituksessa myllertää mielenkiintoisesti kaiun samentama soolokitara ja lauluäänet yhdistyvät hienosti, varsinkin viimeisessä säkeessä, joka päättyy yllättäen haukahtavaan hyppäykseen ylempään oktaaviin – kuin käskynä kumppanille edes tunnustaa vihdoin uskottomuutensa. Samalla saadaan vihdoin odotettu täydellinen lopuke, mutta itse kappale päättyy ratkaisemattomasti submedianttiin. Onnellista loppua tilanteeseen ei taida olla tarjolla. Vastaavaa voi kuulla kolmella muullakin kappaleella.

Jos kappale kuulosti hyvin 80-lukulaiselta, Hoffsin kanssa kirjoitettu ”Watching the Sky” pudottaa kuulijan syliin häkellyttävästi 60-lukulaisella psykedelialla kuorrutettuun raskaan rockin. Debbi Peterson rummuttaa kuin John Bonham, kitarat ärjyvät kohtuullisen hapokkaasti (ainakin tässä pop-kontekstissa) ja mellotronin huojuva jousimelodia sekä suodatetut taustalaulut vievät ajatukset munamiesten ja mursujen aikakauteen (mursuviiksisten munarokkareiden sijaan). Laulusuorituksen ja soiton kannalta kappaletta voisi pitää vaisuna versiona Heartin 80-luvun AOR:stä, mutta kappaleen ydin on jossain muualla kuin sanojen näennäisessä kuvauksessa murenevasta etäromanssista. Soundien psykedeelinen epävakaus, säkeistömelodian heikoille iskunosille päättyvä kulmikkuus ja yksinkertaisen miksolyydisen sointukulun juurettomuus yhdistettynä rytmin vääjäämättömyyteen säestävät kertojan tuntemuksia hallinnan menettämisestä ja näköalattomasta hedonismista. Tämä luettiin jälkikäteen omakohtaisena kuvauksena muusikoiden omasta tilasta.

Näin ylitulkittiin myös albumin radikaalein veto ”Bell Jar”, vaikka siinä elämänhallinnan (lopullinen) menetys on selkeästi kirjallista lainaa, tarkemmin sanoen Sylvia Plathin romaanista Lasikellon alla (1963). Petersonin sisarukset tuntuvat ottavan haltuun hyljeksimänsä ”Walk Like an Egyptianin” rytmisen idean, sillä ”Bell Jaria” ajaa syntetisaattorin herkeämätön oskillaattoripumppaus, DX7:n metalliset kelloäänet ja särökitaran luomat hälyiset fillit. Eivätkä niitä tasapainota ”Egyptianin” purkkamelodioiden tavoin kromaattisesti kohoava kitarakuvio, sointukulun vähennetyt intervallit tai kankean toisteinen laulumelodia. Mielisairaus- ja itsemurhakuvaus ei kaipaa sokerikuorrutusta. Kuorrutus koostuu ainoastaan kasvavasta hälystä ja käänteisistä äänistä, jotka kuulostavat siltä kuin happi imeytyisi pois lasikuvun alta, samalla kun luonnottoman voimakkaat (sähkö)rummut hakkaavat samaa rytmiä. Kunnes melu katkeaa ja neljä ääntä jäävät äkisti paljaana toistamaan otsikon vielä kerran.

Albumi yllättää vielä toisella tavalla aivan lopussa Rachel Sweetin kanssa kirjoitetulla suoraviivaisella rock-kappaleella ”Crash and Burn”. Siinä on hyvän rock-kappaleen tyyliin hölmöä riimittelyä (”L.A. to Reno / checking out the scene-o / feeling so mean-o”), vauhdikas melodia ja punkmaisten pumppaavan basson ja dempatun kitaran eteenpäin ajava rytmi. Sopivasti, koska siinä kertoja ajaa rämäpäisesti pitkin valtatietä, mikä on rockissa ja amerikkalaisessa mytologiassa vapauden ja villiyden klisee. Mutta kertoja ei nauti vapaudesta vaan pakenee ahdistusta ja epämääräisiä ”niitä” kohti houkuttelevaa tuhoa. Innokkaimmat tulkitsijat näkevät siinä Petersonin pyristelyä musiikkikoneiston luomassa Bangles-häkissä, halua ajaa tieltä ja panna romuksi kaikki saavutettu, kunhan sillä saisi rauhan haljuksi osoittautuneesta unelmasta. Oli miten oli, kappale edustaa aivan toistaa laitaa kuin ”Eternal Flamen” sovinnaiset lemmenlieskat, sitä toista rokkaavaa The Banglesia ja toista, synkkää valoa. Jälleen kerran kappale päättyy kuin seinään: Peterson anelee vielä kerran ”How I wish I could”, ja sitten kitarariffi katkaisee kappaleen kesken kaiken dominanttiin ilman odotettua viimeistä lopuketta. Albumin lopetuksena se on yllättävän tyly ja jättää tunteen siitä, että ei sen näin pitänyt loppua. Jälkikäteen katsottuna sen voi nähdä isona keskisormena yhtyeen taustavaikuttajille.

”In Your Roomin” hormonihehkutuksesta ”Crash and Burnin” itsemurhaan. The Bangles paiskasi Everythingiin tosiaan jotakuinkin kaiken, ja sai aikaan edelleen epätasaisen mutta silti edeltäjäänsä vahvemman albumin. Ristivetoa oli kuitenkin liikaa, joten yhtye noudatti viimeisen kappaleen ohjetta ja hajosi kiertueen jälkeen. Hoffs saavutti hetken menestystä soolouransa alussa, muut muusikot muodostivat lyhytaikaisia kokoonpanoja tai toimivat muiden yhtyeiden kiertuejäseninä.

Everythingin mahdollinen nimisävelmä, melko yksioikoinen rocknumero ”Everything I Wanted”, kuultiin pakollisella hittikokoelmalla Greatest Hits (1990), ensimmäisellä monista samanlaisista pakkauksista. Albumilla oli mukana myös pari elokuviin äänitettyä cover-versioita. Näistä tehokkain oli Simon & Garfunkelin ikimuistettava folkrockrepäisy ”Hazy Shade of Winter”, jota yhtye oli soittanut konserteissaan jo alkuaikoinaan. Rosoisuutta suosiva ja muualla kuin studiossa viihtyvä tuottaja Rick Rubin tyrmäsi yhtyeen itse viimeistelemän lopputuloksen tyylilleen uskollisesti ”liian homona”, mutta The Bangles itse asiassa rokkaa kappaleella paremmin kuin muilla studiolevytyksillään. Kirpakat kitarat saavat pääriffin rullaamaan tavalla, joka panisi runopojat Paulin ja Artun tutisemaan, kun taas yhteislaulu luo, sopivalla kosketinsoitintuella, samanlaisen uljaan aavemaisen tunnelman kuin kappaleen oletettavassa esikuvassa, The Mamas & the Papasin versiossa kappaleesta ”California Dreamin’” (The Beach Boys oli juuri levyttänyt sen uudelleen, mikä saattoi vaikuttaa Banglesienkin kappalevalintaan). Joko version tiukkuuden tai kaupallisten rajoitusten vuoksi yhtye eliminoi väliosan viiniin ja kirjoittajan itsetietoiseen haahuiluun viittaavan säeparin – hassua, koska kappale tehtiin elokuvaan Less than Zero (Alta nollan, 1987), jossa päihteet ja haahuilu muodostivat keskeisen sisällön. Kappaleesta tuli hitti Euroopassa, mikä kiusallisesti tuntui vain vahvistavan käsityksen, että The Bangles soitti parhaiten jonkun muun nuoteista.

Yhdeksänkymmentäluvulla yhtye muistettiinkin hittikappaleiden videoista, eikä minkäänlaisena tienraivaajana niille naisista muodostuville rockyhtyeille, joita alkoi nousta esiin Yhdysvalloissa vuosikymmenen aikana. Toki yhtyeet kuten Bikini Kill, Team Dresch, L7 tai jopa Phantom Blue soittivat rankempaa musiikkia, mutta usein nämä yhtyeet todistelivat autenttisuuttaan, itsenäisyyttään ja rankkuuttaan juuri sillä, että ne eivät olleet The Banglesin kaltaisia ”tyttöbändejä”. Kieroutuneesti The Banglesin tähteä kiillotti ainakin Euroopassa enemmän The Spice Girls, oppikirjaesimerkki rakennetusta tyttöbändistä, joka jälkimodernina aikana onnistui kuitenkin kääntämään juuri tavanomaisuuden, keinotekoisuuden ja kertokäyttöisyyden kaupalliseksi ja kulttuurilliseksi voimaksi. Näiden kahden kokoonpanon vertaamisessa oli kategoriavirhettä kerrakseen.

Mutta popmusiikissa kaikki kiertää koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Vuosituhannen vaihteen tienoilla The Banglesin naiset palasivat yhteen, ensin yhtä Austin Powers -elokuvan 60-lukulaisen popin pastissia varten, sitten konserttilavoille ja lopulta toden teolla studioon. Uusi levy Doll Revolution (2003) tehtiin yhtyeen omilla rahoilla ja se ilmestyi lopulta kolmenkymmenen vuoden talviunesta herätetyllä Downkiddie-levymerkillä. Kompromisseja ei varmaankaan hirveästi tarvinnut enää tehdä, joten lopputuloksen voi ajatella heijastelevan melko tarkasti tekijöidensä aikeita. Pitkä biisilitania, johon kaikki jäsenet ovat tuoneet kirjoituspanoksensa joko yksin tai ulkopuolisten avustajien kanssa, jatkaa Everythingin ”more Bangles for your buck” -linjaa. Tyylillisesti albumi viittaa kuitenkin enemmän yhtyeen alkuaikoihin. Vihkon takakannessa nähdään jopa Different Lightista muistuttava Hard Day’s Night -tyylinen kasvopotrettikollaasi. Avajaiskappaleena kuullaan jälleen cover, tällä kertaa Elvis Costellon riehakas mutta hieman yhdentekevä ”Tear Off Your Own Head (It’s a Doll Revolution)”. Joskin tällä kertaa kappale oli alun perin kirjoitettu nimenomaan Hoffsin ja Steelen laulettavaksi toteutumatta jääneeseen televisiosarjaan tyttöbändistä.

Tuotantokin on neutraalia ja melko ajatonta: singlen ”Something That You Said” rumpuluupit ovat yksi harvoja soinnillisia muistutuksia, että musiikki ei ole peräisin 60- tai 80-luvulta. Sen sijaan reippaan ”Stealing Rosemaryn” terävät lauluharmoniat voisivat olla Simon & Garfunkelia ja ”I Will Take Care of Youn” kitarakuvion modaalinen sekoitus The Beatlesin tai Pink Floydin balladeista, toisin kuin kappaleen imelä melodia (kappaleesta liikkuu myös jousilla täydennetty versio, joka kuulostaa vieläkin retrommalta). Kappaleet nojaavat keskitien kitararockin kevyen varmaan soundiin ja yhä korean stemmalaulun vauhdittamaan melodisuuteen. Se ei sisällä suuria oivalluksia, mutta on parhaimmillaan tarttuvaa ja elähdyttävää. Heikoimmillaan se on vain latteaa.

Teiniorientoitunut hittihakuisuus loistaa poissaolollaan, mitä keski-ikäisiltä muusikoilta voi odottaakin. Aika ja olosuhteet ovat tuoneet myös uusia sävyjä kappaleisiin. Hoffsin balladi ”Grateful” on suurellisen sijaan lapsenlaulumaisen minimalistinen mutta koskettava kiitosvirsi äitiyden ja musiikin yksinkertaisista ilosta. Vicki Peterson taas heiluttaa itsenäisen naisen lippua vieläkin yksinkertaisemmalla rockilla ”Single by Choice”, ja kolmen soinnun kitarariffin kohtalonomainen jauhaminen alleviivaa kertojan järkähtämätöntä päätöstä valita itsenäisyys idealisoidun parisuhteen sijaan. Jälkimmäisestä kun on kokemusta: ”Well, I’ve been there before / Times four or times five / With the right kind of man / Barely made it out alive”. Syvimpiin vesiin sukeltaa Steele Springsteen-juurisella synkistelyllä ”Song for a Good Son” – kertojan kohdalla luultavasti kirjaimellisesti. Tarina vanhempien menetyksestä ja itsetuhoon houkuttelevasta eristyneisyydestä ammentaa ilmeisesti suuresti naisen omista kokemuksista 90-luvulla.

Steele jättikin musiikinteon kokonaan kesken albumia viiveellä seurannutta kiertuetta. The Bangles on julkaissut senkin jälkeen musiikkia, mutta tämä katsaus on sopiva päättää viimeiseen albumiin, jolla kaikki keskeisen kokoonpanon jäsenet olivat mukana. Doll Revolutionilla yhtye vihdoin esittäytyi itsenäisenä yksikkönä, joka tuotti, kirjoitti ja esitti oman materiaalinsa kuten halusi (jos nyt unohdetaan jokunen studiomuusikko ja ”poikakuoro”, jossa oli mukana muun muassa kuoropoika Dave Grohl). Mitä kertoo siten se, että albumi on yhtyeen tasaisin ja myös tasapaksuin, vailla alun silottelematonta rockia, hittisinglejen siekailematonta radioystävällisyyttä tai erikoisempien kappaleiden yllätyksellisyyttä? Ainakin muusikoilla oli kuulemma hauskempaa kuin yhtään aiempaa albumia tehdessä. Ensimmäistä kertaa kukaan naisista ei esiinny albumin etukannen kuvassa. Siinä on ainoastaan nukke, joka kuvannee lopullista kapinaa tyttöbändin imagoa vastaan. Olla oma itsensä ja pitää hauskaa musiikkia tehdessään, viimeinkin. Sekin voi olla albumin perintö.

Ñu: Cuentos de Ayer y de Hoy (1978)

Raskas, progressiivinen ja folkrock törmäävät ja muodostavat poikkeuksellisen singulariteetin espanjalaisen Ñu-yhtyeen esikoisalbumilla Cuentos de Ayer y de Hoy (1978). Lyhyestä avauskappaleesta ”Profecia” lähtien yhtye kaahaa häkellyttävän intensiivisesti hard rockia, joka lähentelee Deep Purplen ja Black Sabbathin raskautta, vaikka äänityksen laatu lopputulosta ohentaakin: rummut hakkaavat höyryprässin lailla, särökitara soittaa kyllästettyjä voimasointuja ja yhtyeen solisti ja säveltäjä José Carlos Molina karjuu korkealta kuin pistetty Ozzie Osborne, rikkaammalla äänenlaadulla tosin. Pidempi ”Preparan” marssittaa lisää hevimäisen painostavaa tunnelmaa kirkuvalla laululla, mahtipontisella kertosäeriffillä ja José Maria Garcian pitkän polttelevalla kitarasoololla. Sanoissa kummittelevat epämääräiset pahuudet, katastrofit ja lähestyvän taistelun uhka. Viimeksi mainitun ”Preparanin” kertosäe kuvaa raskaasti liikkuvalla aiolisella riffillään osuvasti.

Ñu oli esittänyt ”Paranoidia” ja muuta raskaampaa angloamerikkalaista rockia jo 70-luvun alussa, kun se oli Fresa-nimisenä yrittänyt saada jalansijaa kotikaupungissaan Madridissa. Gnuuantilooppia merkitsevä espanjan sana valikoitui vuonna 1974 yhtyeen uudeksi nimeksi, koska se oli lyhyt ja siinä oli korostetun espanjalainen ñ-kirjain, joten logon sai näyttämään massiivisen kokoiselta julisteissa. Lisäksi isosarvinen ja uhkaavanoloinen eläin sopi symboloimaan aggressiivista rock-rock-rockbändiä. Kahdeksankymmentäluvulla sarvet integroitiin logoon heviestetiikan pyhän mauttomia periaatteita kunnioittaen.

Heviltä tai edes perus- hard rockilta ei Ñun musiikki kuitenkaan kuulosta, kun raakaa pintaa hieman raaputtaa. ”Profeciassa” riffipohjainen jytä vuorottelee klassisesti melodisempien ja akustisempien jaksojen kanssa progressiiviselle rockille tyypilliseen tapaan. Samalla muovautuu kappaleen 3/4-tahtilajin pulssiin perustuva rytmiikka Enrique Ballesterosin hyperaktiivisissa käsissä. Sen poljento sekoittaa rockiin perinteisempää rytmiikkaa kastanjettien ja rasgueado-tyylisten komppikuvioiden tuella. Kappale huipentuu eräänlaiseen ”sinfoniseen” fandagoon, johon Molina loihtii jousitaustan mellotronista, rockin progressiivisen laidan suosikkisoittimesta. Kaikki tämä on tungettu alle neljään minuuttiin.

Ja sitten mukana on rockille täysin epätyypillinen soitin viulu. Ranskalainen Jean François André soittaa virtuoosimaisia kuviota, joiden rytminen energia hakee mallia yhtä lailla kansanmusiikista kuin barokin tai renessanssin ajan musiikista. ”Preparanissa” hän maustaa ilkeää tunnelma riipivän intensiivisin sahakuvioin ja kehittelee kansanomaista melodiaa sulavasti muiden soittimien soolobreikkien välillä. Hänen soittonsa tuo mieleen Eddie Jobsonin virtuoosimaisen työskentelyn Curved Airin ja Roxy Musicin levyillä siinä, että sekin tuntuu kohottavan ja vievän rockbändin jonnekin eri alueelle. Näin raskaassa formaatissa se on kahta yllättävämpi: ainoa vertailukohta tuohon mennessä olisi Simon House englantilaisen High Tide -yhtyeen levyillä tai ehkä Robbie Steinhardt Kansasin rajuimpina hetkinä.

Lyhyin kappale ”Algunos musicos fueron nosotros” on Ñun ”Roll over Beethoven”, huuliharppusooloa myöten perusrokkipala, jonka tekstissä Molina panee Bachin, Beethovenin ja Beatlesin samalle musiikillisten nerojen linjalle ja jatkaa linjaa sumeilematta Hendrixin kautta itseensä (Mozart saa siinä sivussa kuulla olleensa idiootti vailla vertaa). Rockin suoraviivaisuuden kompleksisoivat ainoastaan Andrén renessanssitanssia muistuttavat viulun sahaukset ja hitaamman väliosan samantyylinen melodiamukaelma. Taide- ja rockmusiikki asetetaan itse sävellyksessä hieman ironisenkuuloisesti vastakkain, kun taas teksti yrittää todistella, että rock on omaehtoista musiikkia ja taide voi latistua mainonnaksi (milläs musiikilla sitä Suomessakin kahvia myytiin?). Rockille hyväksyntää hakevan naiivin uhon taustalla piilee samanlainen kiinnostus äärimmäisyyksien ja vastakkaisuuksien sulauttamiseen yhteen kuin Ñun todellisella esikuvalla.

Hevimiehiä keskeisempi innoittaja Molinalle oli näet Jethro Tull. Juuri Ian Anderson vaihtuvine avustajineen fuusioi raskaita riffejä akustisen folk-kitaroinnin kanssa rytmisesti elastisissa ja rakenteellisesti mutkikkaissa sävellyksissä. Anderson soitti myös toista rockissa epätavallista soitinta, huilua, ja niin tekee myös Molina. Hän matkii Andersonin likaisesti soivia perkussiivisia kuvioita ja puhtaammin purskahtelevia folkahtavia melodioita (lavalla ilmeisesti myös miehen kehonkieltä). Hitaan komea ”El juglar” varsinkin lainaa jälkimmäistä tyyliä akustisen kitaran säestämässä A-osassa ja huiluun puhumisella höystettyä likaista improvisaatiota saman osan rytmisesti aktiivisemmassa ja mellotronin paisuttamassa loppukertauksessa. Näiden osien kanssa vuorottelee sähkökitaraan pohjaava raskaampi B-osa.

Selvät vaikutteet eivät taaskaan peitä kotiperäisen aurinkoista melodisuutta, Andersonia virtuoosimaisempaa soittoa ja dramaattisemmin keuhkoavaa laulusuoritusta. Myös sanoitusten fantasiatarina salaperäisestä trubaduurisankarista seuraa enemmän raskaan rockin naiiveja voimafantasioita kuin Andersonin sarkastisia huomioita yhteiskunnasta ja sen hylkiöistä. Ñu lainaa karttanuotteja mutta samoaa omia puskiaan.

Nimikappale on paras esimerkki Molinan näkemyksestä. Panoroimalla duoksi monistettu Molina kirkuu hysteerisen yliampuvaksi asteittain nousevaa melodiaa kysymys – vastaus -tyylillä taustanaan viulun, kitaran ja marssirumpujen hillitön riffi, joka yhdessä huilun korukuvioisen vastamelodian kanssa on kuin jokin kansantanssin hard rock -versio. Saman perusrytmin muunnelmien ympärille väliosan instrumentaaliset jaksot rakentavat terssiaskelin nousevan klassistyylisen pianokuvion ja doorilaisen kansantanssimelodian kädentaputuksineen, joka on saatu kuulostamaan kuin torinlaidassa äänitetyltä. Väliin mahtuu myös huilujen ja viulujen hämyisempi duetto marssirummutuksen ja Jorge Calvon basson jazzahtavamman muunnoksen säestyksellä.

”Cuentos de Ayer y de Hoy” tiivistää ehjästi virtaavaan draaman kaareen hard rockin, viittaukset taidemusiikkiin ja kansanmusiikkisävyt, jotka ulottuvat hispanialaisesta hehkusta Ian Andersonin synnyinsijojen kelttiläisyyteen. Kappale ei toimisi yhtä hyvin, ellei sitä esitettäisi niin yliampuvasti ja tosissaan kuin se tehdään. Emotionaalisuutta voi pitää Espanja-lisänä, mutta siinä missä aikalaisten kuten Bloque ja Tarantula kohdalla raskaampi materiaali lipsahti usein naurettavuuden puolelle, Ñu yhdistää heviä lähentelevän rankkuuden ja progressiivisuuden uskottavasti. Soundinsa raakuudesta huolimatta sen heviproge lyö laudalta useimmat vuosikymmenensä yrittäjät tällä veteen piirretyllä rajavyöhykkeellä.

Kappaleen teksti voisi olla myös hieman jälkijättöistä sukupolvikapinaa ja ”takaisin luontoon” -julistusta, ellei siinäkin kuuluisi juuri Espanjan hädin tuskin väistyneen fasistisen hallintomallin trauma. ”Meidän sukupolvemme surullisuus” ei ollut vain sananhelinää demokratiaa rakentavan maan nuorisolle, joka todella koki vanhemman sukupolven arvot petoksena (otsikko tuntuukin viittaavan lasten satukirjaan). Vanhan vallan väistyminen 70-luvun jälkipuoliskolla avasi kulttuurin sulkuportit Espanjassa, ja sen myötä progressiivisen ja raskaan rockin korkein vuoksi koettiin maassa silloin, kun se muualla oli jo väistymässä uudempien aaltojen tieltä.

Albumin päättää yli yhdeksänminuuttinen ”Paraiso de flautas” saarnaamalla samoja teknologian, sodan ja konservatiivisen yhteiskunnan vastaisia teesejä, mutta se pukee ne ”El juglarin” tapaisen fantasiakertomuksen demoneita, hopeakäärmeitä ja lasiankkoja soittavien neitojen vertauskuviin. Progressiivisen rockille tyypillistä sanoitustyyliä vastaa musiikissa moniosainen kerronnallinen rakenne. Paikoin mellotronin puupuhaltimien harmoniat ja Molinan vaihteeksi pehmeän teatraalinen ilmaisu muistuttavat Genesistä. Näiden kanssa vuorottelevat hevijaksot täynnä maanista huutoa ja Sabbath-tyylisten puolisävelaskelriffien tuomiopäivänkumua sekä kerrostettujen huilujen vuoroin avaruudelliset ja pastoraalisen pirteät ”paratiisikuvaelmat”. Vaikuttaa siltä, että puhdas huilusoundi assosioituu albumilla fantasiasankareihin. Albumin rakenteellisesti kunnianhimoisimman kappaleen selkä ei aivan jaksa kannatella kaikkia eri osia uskottavasti, mutta yksittäiset hetket varsinkin loppupuolella ovat hienoja. Kappale on Ñun perinteisesti progressiivisin yritelmä.

 

Cuentas de Ayer y de Hoy oli tosiaan omaperäinen ja onnistunut singulariteetti ajan espanjalaisen rockin kentässä. Singulariteetti se oli tosiaan siksikin, että jo seuraavalla albumilla A golpe de látigo (1979) Ñu osoittautui paljon tavanomaisemmaksi hard rock -yhtyeeksi. Mellotronin vaskifanfaarit toivottavat tervetulleeksi ”Entrada al reinon” ja sama särökitaroiden sekä entistä rikkaamman kosketinsoitinvalikoiman yhdistelmä on esillä tällä ja sitä seuraavalla nimikappaleella (kuten myös aika kornit mutta otsikkoa myötäilevät piiskaniskujen äänet). Silti sävellykset tuntuvat vähemmän kekseliäältä hard rock -paahdolta, vaikka samalla ristiriitaisesti yleinen soundi on esikoista kevyempi ja vähemmän rankka. Molinan laulukiihkoilukin kuulostaa nyt enemmän naurettavalta yliyrittämiseltä ilman elämää suurempien sävellyskulissien lumousta. Miehen äänen ja ilmaisun rajat paljastuvat, kun intensiteettimittarissa on vähemmän kuin tuhat ja sata. Vain hyvin Tull-vaikutteiset huiluvoittoiset numerot ”El flautista” ja ”La galería” erottuvat tien keskilinjaa kohti kallistuvan hard rock -reen reitin varrelta, samoin kuin ”El expreson” yllättävä psykedeelinen munkkikuoro ja rivakka hevitanssiriffi. Klassistyylisestä pianotunnelmoinnista ”A la caza de Ñu” kehittää raskaan bluesrocksvengin, mikä jälkikäteen katsottuna melkein kuvaa yhtyeen muodonmuutosta vuosikymmenen vaihtuessa.

Henkisesti traumaattisen liikenneonnettomuuden jälkeen Ñu hajosi vuosiksi, ja Molinan kokoama 80-luvun versio ottikin sitten johdonmukaisemman hevilinjan. Andersonin tapaan Molina on luotsannut yhtyettään vuosikymmeniä pitäen kaikki langat käsissään ja vaihtaen muusikoita tarpeen ja kuulemma pahamaineisen lyhyen pinnansa vaatiessa. Progemiehille yhtyeen kiinnostavuus rajoittuu varhaistuotantoon (jotkut sanovat samaa Andersonin tuotannosta), mutta myöhempää kamaa on pidetty Espanjassa esikuvana 90-luvun folk metal -yhtyeille. Kaksi kolmesta vaikutteesta on riittänyt Molinalle, ja ehkä suosio olisikin vähäisempi sen kolmannen kanssa. Ja erottuuhan Ñu yhä rockhakemistoissa lähes ainoana yhtyeenä ñ-kirjaimen kohdalla.

Roger Eno – pikkuveikka omillaan

Lahjakas englantilainen muusikko Roger Eno opiskeli aikoinaan baritonitorven soittoa, toimi musiikkiterapeuttina ja on julkaissut neljässäkymmenessä vuodessa kymmeniä erilaisia albumeja yksin ja yhteistyössä toisten kokeilumielisten muusikoiden kanssa. Silti hänet määrittelee yleensä kaksi asiaa: hän tekee ambient-musiikkia, mutta ei niin hyvää kuin isoveljensä. Yksitoista vuotta vanhempaa veljeä, haluttua tuottajaa, säveltäjää ja itseään ”ei-muusikoksi” kutsuvaa Brian Enoa kun on vuosia suitsutettu musiikilliseksi neroksi ja ambient-musiikin keksijäksi, mikä on molempien väitteiden kohdalla liioittelua ja yksinkertaistusta. Sellaisessa seurassa pikkuveli on jäänyt väkisinkin varjoon, ja musiikin historiankirjoituksessa hänet on välillä kutistettu visionäärisemmän isoveljen imitoijaksi, vaikka hänen oma tuotantonsa on polveillut eri suuntiin kuin veljensä.

Silti Roger Enon ura levyttävänä muusikkona alkoi juuri yhteistyöstä Brian-veljen kanssa ja yhteistyön tuloksena oli ambient-musiikin klassikko Apollo: Atmospheres and Soundtracks (1983). Brian Eno työsti tätä Apollo-kuulennoista kertovan dokumentin musiikkia Kanadassa yhdessä tuottaja-muusikko Daniel Lanois’n kanssa, ja pyysi pikkuveljeään mukaan tuottamaan sävellysideoita, joita hän voisi sitten työstää studiotekniikalla. Nuorempi Eno teki työtä käskettyä ja tuotti pianolla ja syntetisaattorilla muun muassa melodiset idut kahteen kolmesta albumin muistettavimmista ja uudelleenkäytetyimmistä sävellyksistä. Tämä ehkä kuvastaa veljesten eroja: muodollisesti koulutetumpi Roger keskittyy melodioihin ja sävellyksiin, vaistonvaraisesti toimiva Brian on kiinnostuneempi yllättävien ideoiden kehittelystä ja äänen manipuloinnista. Yhdistelmä joka tapauksessa toimi. Seuraavana vuonna kolmikko tuotti vielä paljon käytetyn ”Prophecy Themen” David Lynchin mielipiteitä jakaneeseen tieteisfilmatisointiin Dune (Dyyni, 1984).

Näistä lähtökohdista ei ole yllättävää, että Roger Enon sooloura alkoi hyvin paljon ambientieksi laskettavan musiikin merkeissä. Tässä kirjoituksessa keskitytään tuon uran ensimmäiseen vuosikymmeneen ja tuolta ajalta nimenomaan niihin julkaisuihin, joista hän vastasi pääasiassa itse. Hänen monet mielenkiintoiset yhteistyöprojektinsa jäävät käsiteltäväksi toiste.

 

Alkuperäiset Apollot lensivät Kuuhun kolmen miehen voimin. Kun Roger Eno sitten istui ensimmäistä kertaa ohjaajan paikalle ensimmäistä sooloalbumiaan Voices (1985) varten, hän kokosi tuekseen Apollosta tutun miehistön. Lanois tuotti albumin omassa studiossaan ja Brian vastasi musiikin studiokäsittelystä sekä julkaisi albumin Opal-levymerkillään. Ei niinkään yllättäen albumin soundissa kuuluvat vanhemman Enon ambient-tuotannosta tutut äänimerkit: kirkkaan kuulas flyygeli, vahvasti moduloitu sähköpiano, vellovan eteeriset syntetisaattoritekstuurit ja moduloidun kaiun värittämä rakeinen ääninäyttämö. Rikkaan erikoisen soundimaailman keskellä Roger soittaa silti minimalistista pianomusiikkia, jolla hän kuultavasti kumartaa Erik Satielle, sille alkuperäiselle ambient-musiikin kantaisälle. Hitaat mutta hellittämättömät murtosoinnut luovat impressionistisen verkon, jota pitkin yksinkertaiset melodiat helkkyen luikahtelevat. Esimerkiksi nimikappaleella taas ei-funktionaalisesti etenevät nooni- ja septimisoinnut synnyttävät hautovan eteerisen tunnelman kuin jossain muinaisessa kelttikatedraalissa (Enya otti tästä mallia). ”The Old Dance” puolestaan vilauttaa kansanmusiikkisävyistä melodisuutta ja rytmiikkaa akustisella kitaralla syntetisaattoriusvan keskellä.

Satien vaikutusta ei tässä musiikissa ei pidä vähätellä, mutta erotkin tulee huomata. Eno kyllä muistaa melodioissaan sekunnit ja niiden ajoittaiset pienet riitasointuisuudet sointutaustan kanssa. Hän viljelee niitä paljon vähemmän kuin Satie, ja samalla korvaa paljon tämän salaperäisyydestä modernimpaan pop-makuun sopivalla diatonisuudella. Albumin ääripäät muodostavat ”Through the Blue” ja ”Grey Promenade” tuovat nämä ominaisuudet parhaimpaan valoon. Harmillisesti albumin ongelmaksi muodostuu, ettei se synnytä tarpeeksi sävelhehkuja valaisemaan rikkaita äänimassojaan. Toinen ongelma on, että juuri nämä äänimassat muistuttavat hyvin paljon Brianin ja Lanois’n aiempaa yhteistyötä yhdysvaltalaisen pianistin Harold Buddin kanssa albumilla The Pearl (1984). Niin epäreilu kuin vertaus onkin, Rogerin albumin näyttäytyy heikompana jäljitelmänä. Hyvää ambient-tunnelmointia se kiistämättä tarjoaa, mutta pikkuveljen orastava oma näkemys ei vielä pääse kunnolla esiin.

 

Omaan päästäkseen Rogerin täytyi heittäytyä omilleen. Hän ja Brian tekivät kyllä satunnaista yhteistyötä vuosien varrella, mutta veljekset jakoivat tekijyyden kokonaisen pitkäsoiton verran jälleen vasta vuonna 2020 (Mixing Colours). Between Tides (1988) korvaa syntetisaattorit pienillä kamarikokoonpanoilla ja avaruudellisen ambient-soinnin hillitymmällä pianominimalismilla. Sormet tanssahtelevat pianolla yhä Satien askelmerkkien mukaan, joskin nopeammin kuin Satie olisi halunnut, mikä nyt on yleistä miehen oman musiikinkin tulkinnoille. Kristallinkirkkaasti kaikuva ambienssi suurentelee ”The Silent Hoursin” yhden soinnun ja yksinkertaiset murtosointumelodiat äänikatedraaliksi, ja nimikappaleen ilmavan vähäeleinen raukeus voisi sekin olla ison Enon 70-luvun ambient-töistä.

Suurimmalle osalle albumia Roger kuitenkin herättelee Satien mannermaisuuden sijaan muistumia englantilaisten säveltäjien pastoraalisesta kamarimusiikista. Albumin aloituksessa ”Dust at Dawn (The Last Cowboy in the West)” siirappisten jousien yksinkertainen sointukulku ja italowesterniä parodioiva ”löysä spagettimelodia” katsovat vielä kieli poskessa lännenelokuvan kuvitteellisille preerioille Yhdysvalloissa ja muualla (leikkisyyskin oli yksi Satien ilmaisun olennaisesti osista). Mutta jo upean nostalgisen ”Fields of Goldin” pellot tuntuvat olevan jossain Edward Elgarin tai Ralph Vaughan Williamsin mailla Englannin mannuilla. Toisiaan seuraavat ”Prelude for St. Joan” ja ”Ringinglow” rakentavatkin nättejä kamarimelodioita jousikvartetille ja klarinetille minimalistisen toiston päälle. Sointukulultaan paljon funktionaalisemmassa ”Ringinglow’ssa” kirkas klarinettimelodia, jonka taakse korkeat jouset muodostavat sädehtivän koronan, muistuttaa hyvin paljon Fredrick Deliusin pastoraalista puolta. Deliusin korkean kiiltävät jousi-ideat vaikuttavat muuallakin. Ne piirtävät pitkillä, raukeilla vedoilla ”Winter Musicin” melodian tasaisen laskevat rinteet ja ”Autumnin” viileät taivaanrannat pianon ylläpitäessä parin laajennetun soinnun verkkoa, jota kvinttien ja kvarttien kohtuu runsas käyttö värittää. Ambientille ominaisesti sävellykset huokuvat vahvasti hetken tunnelmaa ja tilaa ilman että ne varsinaisesti etenisivät minnekään.

Between Tidesin hienous piileekin Enon kyvyssä yhdistää hillitty pianominimalismi helposti lähestyttävään ja tunteelliseen melodisuuteen tavalla, joka ei yksinkertaisuudestaan huolimatta ole imelä eikä pelkkää seinäpaperia. Lähestyttävyydellään hän tekee pesäeron esimerkiksi Harold Buddin edustamaan aiempaan pianominimalismiin, mutta musiikin englantilaisuus eroaa myös Windham Hillin pianoartistien viihteellisemmästä new age -tyylistä, sillä sen juuret olivat Yhdysvaltojen mullassa. Aikoinaan yhdistelmä oli uusi eikä tuoreus ole haihtunut vieläkään, sillä harva albumi on saavuttanut yhtä hienoa fuusiota. Eivät edes isoveli Brianin julkaisut.

Jatkokäyttö ja imitaatiokaan eivät ole väljähdyttäneet musiikkia. Albumin musiikkia on käytetty luontodokumenteissa, joihin yksinkertaisen tikittävä melodisuus tai ”Sunburstin” uljaat jousisoinnut jylisevällä urkupisteellä tuntuvat kuin nimenomaisesti sävelletyiltä. Ne maalaavat luonnon ripeää kuhinaa ja suuria tiloja kuvan taustalle ilman, että musiikki yrittää liiaksi hallita. Samoin ”Fields of Goldin” kullanhohtoiset murtosoinnut tuovat väkisin mieleen ne melodiset huipennukset, jotka vuosikausien ajan haihduttivat muut äänet ääniraidalta pitkäaikaisen brittiläisen sairaaladraaman Casualtyn (1986 – ) jaksojen sydäntä särkevimmissä huipennuksissa.

 

Enon kunniaksi on sanottava, ettei hän jäänyt toistamaan levyn samoja onnistuneita kuvioita. Lost in Translation (1994) eteni entistä muodollisempaan ja jälkimoderniin suuntaan. Albumin parinkymmentä lyhyttä sävellystä kattavat entistä laajemman alan minimalistisemmasta piano-ambientista (”Rain Stopped Play”) kansanmusiikkisävytteiseen kamarimusiikkiin. Aiempien uhkeiden jousisointien sijaan sovituksissa leijuvat pianon ohella sähköisten kitaroiden aaveet (luultavasti tuottaja Michael Brookin käden kautta), hienovaraiset syntetisaattorihäivähdykset ja pitkälti samplatut orkesteri-instrumentit.

Musiikin vaikutteet hajaantuvat myös laajalle ajassa ja paikassa. Esimerkiksi jälleen pilke silmässä nimetty ”Occam’s Close Shave” vie ajatukset Ranskan suuntaan kahden haitarin melodialinjoilla, ja sen selkeä ABC-rakenne toteutetaan tyylikkään uusvanhan kuuloisella jousien ja rytmiryhmän sovituksella. Albumin toisessa päässä Eno lurauttaa kelttiläisen perinnelaulun ”The Green Grass” säkkipillimäisellä haitarisovituksella. Ilveilevää sokkivaikutusta taas hakee meksikolaista kansanmusiikkia tapaileva juopunut hautajaismarssi ”Mariachi Funeral”, jossa trumpetit räkivät ja synteettinen bänditausta huojuu 60-luvun psykedeelisen popin ”tiloihin”. Akustisvoittoisen albumin lopussa ”Saint Columbas Walk”, joka näkyy kappalelistassa vain albumin Japani-painoksella, leijuu yllättäen takaisin Apollon synteettiseen avaruuteen Korg M1 -syntetisaattorin kosmisilla matoilla.

Albumin polttopiste on kuitenkin keskiaikaisessa musiikissa. Neljällä kappaleella Enon puhtaan vähäeleinen ääni laulaa latinaksi tekstejä, joiden väitetty alkuperä on kyseenalainen. Musiikin puhtaat intervallit ja asteittaiset nousut kirkkosävellajeissa matkivat gregoriaanista kirkkolaulua, vaikka melodiat ovat osin modernimpia ja niiden säestys hyvinkin. Tätäkin voi pitää muodikkaana. Sen jälkeen, kun saksalainen Enigma-projekti oli 90-luvun alussa naittanut gregoriaanisen laulun syntetisaattoritaustoihin ja tanssirytmeihin kaupallisesti onnistuneesti, yksi jos toinenkin artisti ja tuottaja alkoi ryöstöviljellä keskiaikaisen kirkkolaulun imitaatiota. Toinen muodikas elementti oli Enyan kerrostettu ja kaiutettu laulusoundi, joka loi myös gregoriaanisia assosiaatioita kappaleilla kuten ”Cursum Perficio”. Monissa kyhäelmissä kaiku olikin ainoa yhdysside traditioon.

Eno upottaa omat kerrostetut äänensä kaikuun avaruudellisessa yksinäisyystutkielmassa ”Quando solus”, mutta muuten hänen moniraitaiset kuoronsa kylpevät kirkkaammassa, kuivemmin kaikuvassa ambienssissa. Nimikappaleen organum-tyyppinen laulumelodia varsinkin on kaunis, mutta albumin monet elementit yhdistelevä synteettinen kamarisovitus ei teeskentele autenttista keskiaikaisuutta. Toki kirkkolaulu oli alun perin yksinlaulua, joten mikä tahansa säestetty sovitus, oli se kirkollinen tai diskollinen, edustaa aina hybridiä. Lost in Translationin musiikki onkin kuin albumin melko vaikeasti luettava vihko: kollaasi eri aikakerrostumista kaivettuja tyylillisiä sirpaleita sekaisin ja osin päällekkäin, ja niitä puristaa yhtenäiseksi tyyliksi Enon tulkinta ja sovitukset sekä Brookin ambient-henkinen tuotanto. Kokonaisuutena albumi on ehkä Enon monipuolisin julkaisu, Between Tidesin kuohuvaa tunteellisuutta introspektiivisempi ja älyllisempi tuotos.

Swimming (1996) on viimeinen Roger Enon julkaisu, jota tässä tarkastellaan. Saatuaan suunsa auki edellisellä albumilla Eno on päässyt sen verran hyvään vauhtiin, että laulaa nyt puolella neljästätoista kappaleesta. Samalla ”The Green Grassista” alkanut innostus Brittiensaarten kansanmusiikkeihin nousee johtotähdeksi. Kitarat, banjot ja haitarit ovat keskiössä, atmosfääriset syntikat taustallaan. Mukana on ehtoja perinnemelodioiden tulkintoja: hirtehisesti albumin aloittaa hirttämiseen viittaava hilpeä jig ”The Paddington Frisk” ja päättää kitaraballadi ”The Parting Glass”, sekin vanha skotlantilainen kuolemaantuomitun laulu, jota on käytetty myös jäähyväislauluna illanistujaisten lopuksi. Eno kun sanoo tykkäävänsä kappaleista, jotka panevat heilumaan. Muualla hän matkii gaelin- ja muunkielisiä tekstejä ja asettaa ne kansanomaisiin laulusovituksiin. Jälkimoderni ironia ja huoleton yhdistely sävyttää tätä musiikkia, kuten niin monia muitakin aikalaisjulkaisuja.

Vahvimmin hän kuitenkin tuntuu panostavan folkkitaran ja usvaisten syntikoiden hallitsemiin, hitaisiin lauluihin, vaihtelevasti nostalgisiin tai kevyen melankolisiin. Näissä matalalta lauletuissa herkistelypaloissa hän ei ole parhaimmillaan, mutta tällainen englantilaisen introspektiivinen, nostalginen tyyli tuntuu putkahtelevan usein esiin Enon veljesten musiikissa. Juuret ovat molemmilla täällä(kin). Ongelmaksi koituu albumin mitassa lähinnä liiallinenkin raukeus.

Varsinaista ambientia perinteisessä mielessä tällä levyllä edustavat lähinnä lyhyt ”Aryis” ja ”In Water”, jonka vellova ääniaaltoilu luodaan kerrostamalla Brookin-tyylisesti kaiutettuja ambient-kitarakuvioita. Kolmas esimerkki on tuttuun pianotyöskentelyyn perustuva ”The Boatman”. Senkin keskelle Eno istuttaa muunnelman hebridiläisestä kansanlaulusta, ja osathan istuvat mainiosti yhteen. Albumin musiikki virtaa kuin vesi, tuo valtaosan sävellyksistä yhdistävä teema, ja sekoittuu Enon ohjailussa aivan nätisti eräänlaiseksi uuden ajan ambientiksi juurimusiikiksi juurettomalle nykykansalle.

Veden lailla Enon musiikki on ollut muuttumatonta ja silti koko ajan hienoisessa liikkeessä. Näiden neljän albumin erot ja yhtäläisyydet piirtävät kiehtovan kehityskaaren ambientin syvästä päästä juurevampaan ja valtavirtaisempaankin ilmaisuun. Tästä eteenpäin yksinkertaisen ”ambient”-leiman muste ottaisi koko ajan huonommin kiinni Roger Enon otsanahkaan.

Pink Floyd: The Dark Side of the Moon (1973)

Kansikuva, jonka tuntevat nekin, jotka eivät ole levyä kuulleet. Hipgnosis-toimisto oli luonut Pink Floydille monta huomiota herättävää valokuvakantta. Rick Wright toivoi uudelle albumille vaihteeksi jotain yksinkertaisempaa ja graafista. Fysiikan oppikirjasta innotuksen saanut kolmioprisma mustalla taustalla oli tehokkaan pelkistetty ja mystinen. Valon hajoaminen tuo siihen väriä ja viittaa myös yhtyeen konserttien näyttäviin valoihin ja tekniikan vaikuttavan käyttöön. Kuva on ruokkinut albumin salaperäistä auraa.

Jos tämän tekstin lukija ei tunne lainkaan The Dark Side of the Moonia, voin vain onnitella häntä siitä, että on saanut nettiyhteyden toimimaan sen kiven alla, jossa asustelee. Muiden oletan tietävän, kuinka englantilaisen progressiivisen rockyhtyeen Pink Floydin kahdeksas studioalbumi muutti ison kulttibändin maailmanluokan rockyhtyeeksi ja samalla mullisti bändin sisäisesti, ei vain hyvässä mielessä. Kuinka albumi viipyi ennätysaikoja Yhdysvaltojen myyntilistoilla ja kuinka 80-luvun loppupuolella yksin sen kopioiden valmistaminen piti kokonaisen CD-tehtaan leivässä kiinni. Kuinka viidessäkymmenessä vuodessakaan kukaan, mukaan lukien albumin tekijät, ole keksinyt tyhjentävää selitystä sille, miksi albumista tuli sellainen ilmiö kuin tuli ja miksi sen vaikutus tuntuu musiikissa vieläkin.

Eikä keksitä tässäkään kirjoituksessa. Keskityn albumin vaikutukseen ennen kaikkea musiikin kautta. The Dark Side of the Moon on yhtenäinen kokonaisuus, ei ainoastaan pelkkä ”nippu biisejä”, kuten sitä ovat kritisoineet ne, jotka suosivat Pink Floydin aiempaa psykedeelistä kokeellisuutta. Sen yksittäiset kappaleet, varsinkin ne rokimmat kuten ”Time” and ”Money”, tunnetaan itsenäisinä radiohitteinäkin, mutta albumin iskuteho ja myyttinen status pohjautuu kokonaisuuteen. Kuinka musiikki saa aikaan tämän kokemuksen?

Kuun kokonaisuus

Ensimmäinen tapa on ulkomusiikillinen. The Dark Side of the Moon on yksi konseptialbumien kulmakivistä. Albumin sanat muodostavat teemallisen kokonaisuuden. Basisti Roger Waters otti tällä albumilla ensi kertaa täysin vastuun sanoituksista. Hänen ajatuksenaan oli tarkastella elämää modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa ja siinä vaikuttavia ”elämänvastaisia” ilmiöitä, jotka kahlitsivat ihmisiä ja ajoivat heitä hulluuteen. Tai näin hän on sanonut. Waters pyrki kohti maan pintaa Pink Floydin alkuaikojen psykedeelisestä tyylistä, joka assosioitui tarkoituksellisesti tai tahattomasti hortoiluun sisä- ja ulkoavaruudessa. Hän käytti yksinkertaista, napakkoja lainauksia ja kliseitäkin taitavasti hyödyntävää kieltä esittäessään vasemmistohumanistista näkemystä elämän mahdollisuuksista ja rasitteista.

Käytännössä Watersin paikoin naiivit mutta aikakauteen nähden hyvin aikuiset pohdiskelut ovat tuottaneet kymmenittäin erilaisia tulkintoja albumin konseptista. Tekstit käsittelevät isoja asioita, mutta niistä ei ehkä muodostu niin selkeää narratiivia kuin Waters toivoi tai kuin hän on myöhemmin antanut ymmärtää. Ne, joiden mielestä vain tarinallinen levy on aito konseptilevy, eivät hyväksy The Dark Side of the Moonia konseptialbumiksi lainkaan. Vaihtoehtoisesti siinä ollaan näkevinään yhden ihmisen elämänkaari sodanjälkeisessä Englannissa. Vuonna 1973 sen melko synkkä näkemys ihmisyyden tilasta oli poikkeus progressiivisen rockmusiikin optimistisessa valtavirrassa. Siitä on tullut myös tavallaan konseptialbumien kehityskaaressa vastapiste The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandille (1967), albumille, joka sytytti konseptialbumi-innostuksen vaikka ei varsinaisesti sellaiseksi ollut rakennettukaan. Sen edustama vuoden 1967 optimismi ja rajattomuuden haave oli vuonna 1973 liudentumassa taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen pessimismiin. The Dark Side of the Moon saatettiin lukea myös anarkistisen psykedelian lopullisena kuolemana ja uuden, hiotun progressiivisen rockin kaupallisena läpimurtona.

Juuri tämä monitulkintaisuus on luultavasti pitänyt albumin suosittuna. Aina uudet kuulijapolvet ovat löytäneet sen yleismaailmalliset, varsinkin nuoriin vetoavat eksistentiaaliset teemat, ja heijastaneet omia tulkintojaan sen kannessa salaperäisenä hohtavan prisman läpi. Mystisyys nimittäin on albumin vetovoimatekijöitä. Waters kun kaikista hyvistä aikeistaan huolimatta meni valitsemaan albumin keskeiseksi vertauskuvaksi Kuun pimeän puolen, joka väkisinkin jatkaa kosmisten assosiaatioiden linjaa.

Konkreettisesti musiikista muodostetaan kokonaisuus niin, että kaikki albumin kappaleet seuraavat toisiaan ilman taukoja, lukuun ottamatta kaksipuolisen LP-levyn pakottamaa taukoa A-puolen lopulla. Ajatus itsessään ei ollut mullistava. Konseptialbumeilla oli jo jokunen vuosi kokeiltu jättää tauot kappaleiden välistä. The Beatles rakensi näin albuminsa Abbey Road (1968) kakkospuoliskon laulut yhdeksi kokonaisuudeksi. Toinen tapa oli yhdistää kappaleita itsenäisillä siirtymillä, kuten orkesterin välisoitoilla The Moody Bluesin uraauurtavalla sinfonisen rockin albumilla The Days of Future Passed (1967).

Pink Floydin tapa yhdistää sävellykset oli hienovaraisempi. Yhtye oli hionut sävellyssarjaansa konserteissa lähes vuoden ajan. Studiossa se hyödynsi täysillä nopeasti edistyvän tekniikan tarjoamaa huimaa 16 raidan nauhoitusmahdollisuutta. Kappaleet virtasivat toisiinsa lähes saumattomankuuloisesti joko pitkillä ristihäivytyksillä (ääriesimerkkinä ”Money” ja ”Us and Them”) tai tempon ja/tai tonaalisuuden yhteen sovittavilla leikkauksilla (esimerkiksi ”Any Colour You Like”). Näin valtavaan yritykseen oli aiemmin ryhtynyt ainoastaan yhdysvaltalainen soullaulaja Marvin Gaye omalla konseptialbumillaan What’s Going On (1971). Se yhdisti viimeistä vaille kaikki kappaleet toisiinsa ja käytti lisäsidoksena toistuvia musiikillisia aiheita samalla tavalla kuin Floyd. Albumi käsitteli myös The Dark Side of the Moonin tapaan yhteiskunnallisia ja filosofisia teemoja, joskin sen afroamerikkalainen ja usein hengellinen konteksti edusti selkeästi eri maata ja mannerta kuin The Dark Side of the Moon. Floydin albumikokonaisuus oli ilmestyessään omassa luokassaan. [1]

Kolmas keino, jolla albumin osia sidotaan yhteen, on äänitehosteet. Albumi alkaa tunnetusti sydämen sykähtelyllä, joka on luotu lyömällä nuijalla rumpali Nick Masonin bassorumpua ja vahvistamalla matalia taajuuksia. Näitä sykähtelyitä kuullaan jälleen kappaleilla ”On the Run”, ”Time” ja ”Brain Damage” sekä aivan albumin lopussa, jolloin ne häivytetään ulos samalla tavoin kuin alussa sisään.

Pink Floyd oli käyttänyt äänitehosteita jo ensimmäisestä albumistaan The Piper at the Gates of Dawn (1967) alkaen: ”Timen” alussa kajahtava moniraitainen herätyskelloserenadi muistetaan mainita ”Biken” päättävän kellokaaoksen taitavampana jälkeläisenä. Kaikista progressiivisista yhtyeistä se jatkoi johdonmukaisimmin ja taitavimmin tällaisten konkreettisten äänien ankkuroimista osaksi perinteisimmällä keinoilla luotua musiikkia. Dark Sidella tehosteiden integrointi saavutti uuden tason. Kautta albumin sillä kuullaan Watersin ideoimissa haastatteluissa taltioituja kommentteja, joissa yhtyeen ja studion henkilökuntaa sekä tuttuja vastailee kysymyksiin albumin teemoista. Sulavasti äänikudokseen ommellut puheet hulluudesta, väkivallasta ja kuolemasta luovat albumille ylimääräisen tason, jossa musiikin sanoma tuodaan esiin, sitä vahvistetaan tai jopa kyseenalaistetaan. Ne liittävät usein mystisen kuuloisen musiikin arkielämään ja tekevät siitä moniäänisen. Vaihtoehtoisesti niitä voi ajatella hieman häiritsevänäkin muistutuksena hulluuden teemasta: kuulokkeet päässään istuva kuuntelija kuulee musiikin lomassa outoja ääniä.

”Speak to Me”

Puheääni nostaa esiin tämän teeman kaunopuheisesti heti sydämenlyöntien jälkeen avauskappaleella ”Speak to Me”: ”I’ve been mad for fucking years…” Itse sävellys koostuu täysin eri puolilta albumia poimituista äänitehosteista ja katkelmista. Nick Masonin nimiin pannussa kollaasissa ei kuule melodiaa tai perinteistä harmoniaa, mutta rytmiset nauhasilmukat lukittuvat yhteen sen sisällä monirytmiseksi pulssiksi ja se kasvaa kliimaksiin. Se on konkreettisen musiikin alkusoitto, joka kertoo, mitä albumilta on odotettavissa. Ei ainakaan mitään aivan tavallista rockia. Sävellyksen otsikko oli fraasi, jota äänittäjä Alan Parsons käytti pyytäessään haasteltavia antamaan puhenäytteen äänitystasojen tarkistamiseksi. Sen voi kuvitella myös liittyvän yhteen albumin teemoista, toisen kohtaamiseen ja empatiaan: puhu minulle, jotta ymmärrän.

”Breathe”

”Speak to Me” on nähty myös syntymän kuvauksena, varsinkin jos albumin kuvitellaan kertovan yhden ihmisen elämäntarinaa, joten lopun kirkaisujen crescendo voidaan kuulla synnytystuskina. Kaaoksesta avautuu yllättäen ”Breathen” hidas ja kuulas äänimaisema. Pehmeät Hammond-urkujen soinnut, sähköpianon ja -kitaran Leslie-kaiuttimella ja viivelaitteella käsitellyt leppeät murtosoinnut, komppipeltien sihinäkehä verkkaisen rummutuksen ympärillä ja kaiutetun slidekitaran läpikuultavat tähdenlennot ylärekisterissä kuuluvat Floydin vuosien ajan käyttämään hypnoottiseen spacerocksoundin. Ne on vain hiottu entistä taitavammin ja asetettu yksinkertaisen laulun ympärille.

Watersin aiemmasta sävellyksestä kehitelty ”Breathe” poikkeaa perusrock-kappaleesta siinä, että sen kahta, vuorottelevaa A- ja B-osaa edeltää samojen osien instrumentaalinen intro. Tavallisen laulurakenteen järjestys kääntyy päälaelleen. A-osia hallitsee kahden soinnun, e-mollin ja A-duurin, vuorottelu. Tämä e-doorilainen sävelkierto on avoin ja monitulkintainen, se ei ole duuri eikä molli, eikä se kulje minnekään. Lisäksi molempia harmonioita värittävät ohimenevät pidätykset sekä lisätyt septimit ja noonit. Siinä kellutaan harmonisessa mutta hieman erikoisessa tilassa. Joillekin se merkitsee lapsuuden viattomuutta, toisille psykedeelisen kulttuurin haavemaailmaa.

Vastakulttuurin haaveista kitaristi David Gilmourin pehmeä ja terssistemmalla hunajoitu ääni huokaileekin näteissä kaarissa: voit itse valita tiesi, mutta uskalla välittää ja pysy toisten kanssa. Näitä naiivinkin kuuloisia julistuksia Waters häpesi jossain vaiheessa, mutta monille ne ovat kolahtaneet kuin suuretkin oivallukset. Yksinkertaisuudessa on voimaa.

Eikä hän tyydy ylimalkaiseen taivaanrannan maalailuun, kuten monet progeaikalaiset, vaan B-osassa elämän karuus paljastuu. Rytminen liike heikkenee, kun kitara soittaa pitkiä sointuja ja pellit vaimenevat tomien katkoessa komppiin aukkoja. Uusi laskeva kierto synnyttää riitasointuisen tritonussiirtymän h-molliseptimisoinnusta F-duurisointuun. Se tuntuu vievän sävellystä uuteen sävelkeskukseen kertojan (joka on joissakin tulkinnoissa lastaan valistava äiti) mainitessa elämän muodostavat kokonaisuudet (”All you touch and all you feel…”), mutta sitten harmonia tekeekin rajun irtioton G-duuriin ja kirskahtavien D-septimisointujen kautta takaisin A-osaan, kun sanat pudottavat kylmästi totuuden, että siinä on kaikki, mitä olemassaolo tarjoaa ja merkitys on revittävä itse siitä.

Toisessa A-säkeistössä urkusoundi on raaempi, kitara aktiivisempi ja laulun kaaret puskevat rajojaan ylimääräisillä melismoilla, mikä saa ne kuulostamaan paikoin huudahduksilta. Todellinen elämä on yhtä raatamista ja kamppailua, joka vie vain hautaan. John Updikelta osin pihistetty säe ”Run, rabbit, run / Dig that hole, forget the sun” esittelee seuraavissa kappaleissa keskeiset aiheet, juoksemisen ja auringon.

Keskeinen musiikillinen yksityiskohta on B-osan sointukulku. Riitasointuinen tritonuskulku syntyy sointujen perusnuottien välille, kun h-mollisoinnun kvinttinuotti fis vaihtuu F-duurisoinnun perusnuottiin f. Ensimmäinen D-septimiduurisointu kirskahtaa dramaattisesti, koska siinä molemmat nuotit ovat läsnä yhtä aikaa: fis soinnun terssinä, f noonina. Sointu on rockille epätyypillinen, ”progressiivinen” ele. Kosketinsoittaja Rick Wright myönsikin lainanneensa sen Miles Davisin albumilta. Siinä kiteytyy konflikti kahden sävelkeskuksen välillä, mikä ehkä ”Breathessä” vastaa konfliktia ideaalin ja eksistenssin armottoman välinpitämättömyyden välillä.

Sama musiikillinen ristiriita kuullaan kuitenkin kautta albumin erilaisissa konteksteissa. Se on koko musiikin läpäisevä konflikti. Tämän ja ”Breathen” pöytään latomien musiikillisten aiheiden toisto on Pink Floydin neljäs keino kokonaisuuden luomiseksi.

Viides ja laajin keino liittyy musiikin tonaalisuuteen. ”Breathea” hallitseva e-doorilainen sävellaji sisältää samat nuotit kuin D-duuri, perusnuottina vain on d:n sijaan aivan viereinen e. Siinä missä Gilmourin slidekitaran melodia myötäili tätä harmoniaa introssa, hänen laulumelodiansa korostavat enemmän d-nuottia, varsinkin e-mollisoinnun päällä, jossa se on sointuäänistä riitasointuisin. E-toonikan melodia väistää lopukkeissa kokonaan. Näin musiikin funktio hämärtyy entisestään. D-duurissa on silti kyse muustakin. ”Breathe” vihjaa siitä, mikä on koko ajan taustalla, vaikka siitä ei puhutakaan. D-duuri on musiikin lopullinen päämäärä, sen salattu kotisävellaji ja toonika. Aivan e-doorilaisen vieressä ja samalla kaukana. Teeman kannalta se voi olla elämää varjostava negatiivisuus, väijyvä hulluus, vielä mainitsematon Kuun pimeä puoli. [2]

”On the Run”

Jälleen kontrasti voisi tuskin olla suurempi, kun ”Breathen” viimeinen urkusointu vääristyy sähköisesti ”On the Runin” herkeämättömän elektronisen sykkeen päällä. Pink Floyd oli jo kuusikymmentäluvulla rockyhtyeiden kärkijoukossa elektroniikan hyödyntämisessä. Silti yhtye oli saanut käyttöönsä varsinaisia syntetisaattoreita vasta elokuvalevyllään Obscured by Clouds (1972). ”On the Runia” ajaa jatkuvasti moduloituva kahdeksan nuotin kuvio, joka on luotu brittiläisen EMS-yhtiön kannettavalla Synthi AKS -syntetisaattorilla ja sen sekvensserillä. Sillä luodaan myös kappaleen tahtia tikittävä hi-hatkuvio ja monia niistä hälyäänistä ja ohipyyhkäisevistä murinoista, jotka viuhuvat halki stereokuvan (osasta vastaa saman yhtiön yksinkertaisempi VCS3-syntetisaattori). Floyd täydentää nämä perinteisimmillä tempuillaan eli takaperin soitetuilla äänillä ja puhetehosteilla. Näillä lietsotaan hektistä matkustamisen, kiireen ja vainoharhaisuuden tunnelmaa.

”On the Run” on vahvan rytminen ja 165 iskun minuuttinopeudellaan albumin nopeatempoisin sävellys. Muilta osiltaan se on aikaansa nähden avantgardistinen. Syntetisaattorit olivat vuonna 1973 rockissa harvinaisia, ja sekvensserien käytön esikuvana pidetyn Tangerine Dreamin kaltaiset saksalaiset yhtyeet vielä pähkäilivät, miten laitteita käytettäisiin. Lähin vertaisesimerkki löytyy samalta vuodelta Emerson, Lake & Palmerin ”Karn Evil 9:n” lopussa, jossa yli-inhimillisen nopea sekvenssi kuvaa tietokoneen voittoa ihmisestä.

Pink Floydin versiota voi tulkita kuvaukseksi nykyelämän mekaanisesta luonteesta. Alun perin kappale oli ”The Travel Sequence”, paljon perinteisempi yhden soinnun jami kitara- ja sähköpianosooloilla. Se kuvasi osin yhtyeen tuskastumista matkustamiseen ja sen jäsenten kokemaa lentopelkoa. Edistyksellisempi ”On the Run” täyttää musiikissa saman funktion: kiihkeän rytmiikan lisäksi kappaleessa ei ole melodista sisältöä eikä se liikahda e-mollista. Siinä ihminen juoksee paikallaan pysyäkseen yhteiskunnan vaateiden tasalla ja elää jatkuvasti vain nykyhetkeä, kuten yksi puheäänistä rehvakkaasti julistaa. Maahansyöksyhän siitä seuraa. Silti onnettomuuspaikalta etääntyvät askeleet lopussa kertovat, että oravanpyörässä juoksu jatkuu.

(Henkilökohtainen anekdootti: kuullessani albumin ensi kertaa olin epävarma, missä mentiin, sillä oletin kappaleiden välillä olevan selkeitä katkoksia eikä kirjastosta lainaamani kasettiversio antanut mitään lisätietoja. Ihmettelin vielä ”Timen” soitetun intron kohdalla, oliko ”On the Run” nyt vihdoin alkanut.)

”Time”

Alan Parsonsin luoma ja musiikkiin synkronoima kellotehoste toimii kirjaimellisena herätyksenä ajan olemassaoloon ja introna ”Timeen”, albumin rakenteellisesti monimutkaisimpaan sävellykseen. Sen varsinainen intro on ainakin itselleni ollut teoksen jännittävimmän kuuloinen hetki. Spacerocksoundin uusi hifimuunnos lietsoo kuulijoissa ajatusta vieraantuneesta yksilöstä ajan valtavan voiman rinnalla. Kappaleen nerokkaan epätavallisen kuuloiset elementit – Watersin nakuttava bassokitara, Gilmourin kaikuun upotetut ja Hi-Fli-prosessorilla moduloidut kitaraiskut, Wrightin korkea synteettisen kuuloinen Wurlitzer-sähköpiano ja Farfisa-urkujen aavemaiset nuotit sekä Masonin rototomien melodiset juoksutukset – toimivat yhdessä mutta tuntuvat noudattavan jokainen omaa logiikkansa. Ne on hajautettu stereokuvassa ja rekistereissä niin, että ne kuulostavat eristetyiltä saarekkeilta suurten aukkojen muodostamassa tilassa.

Osion jännite syntyy siitä, että aluksi siinä vuorottelevat tasavertaisesti kaksi säveltä, e ja fis. Epätodellinen staasi jatkuu, mutta ajan na(l)kutus tunkeutuu suljettuun tietoisuuteen. Lopulta lyhyt johtosävel f julistaa fisin uudeksi perusnuotiksi, jolloin musiikkiin ilmestyy suuntaa ja energiataso nousee, kun tähänastisesta e:stä hypätään kokoaskel ylöspäin fis-molliin. Tämä on myös ”Breathessa” kuultu harmoninen ristiriita uuteen muotoon puettuna: jännite pakottaa eksistentiaaliseen liikkeeseen.

Noiden kahden nuotin, fisin ja e:n, vuorottelusta koostuukin valtaosa itse laulun A-säkeistöjen laulumelodiasta, ennen kuin se yksinkertaisen kolmen soinnun kierron lopussa putoaa cis-nuottiin. Perusnuottia jyskyttävän melodian lauloivat alun perin Gilmour ja Wright yhdessä letargisesti matalalta, mikä kuvasi laulun kohteen saamattomuutta. Levyllä Gilmour laulaa yksin ja karkeasti oktaavia ylempää, jolloin melodian tukahduttavan kapea kaari ja äänen pingotus korostavat, kuinka aika virtaa hektisesti kuin hiekka sormien välistä. Teknisesti perustasoinen mutta kekseliäs rumpali Mason korostaa kiirettä kiilaamalla hitusen keskihitaassa tempossa. Rumpujen ja basson yhtenäinen rytmi sekä kitaran ja sähköpianon riffit jauhavat samaa rataa melodian kulkiessa edestakaisin fisin ja cisin väliä kuin se sanojen aurinko. Ihminen jumittaa paikallaan ja jahtaa turhaan aurinkoa voittaakseen takaisin tuhlaamansa ajan.

B-säkeistöissä tapahtuu progressiiviselle rockille tyypillinen tunnelman muutos, kun rummut puolittavat tahtinsa, tempo laskee hieman ja tekstuuri täyttyy soitinten ja taustalaulajien pitkien nuottien luomasta hohtavasta äänimatosta. Nyt Wright laulaa pehmeällä nasaalillaan huolettomasta ja saamattomasta ajan tuhlauksesta ”Breathen” alemmassa rekisterissä. Melodia myös ”kuplii” samalla tavoin d- ja cis-nuottien välillä kuin ”Breathen” A-osa ja harmonia vuorottelee vain kahta sointua, tosin nyt D- ja A-duuria aurinkoisen rauhoittavana vastineena A-säkeistöjen mollille. Niin vain myös ”Timen” B-säkeistö putoaa pettävään lopukkeeseen ja sen yhteydessä paljastaa, että aika on mennyt menojaan ja ihminen on haaskannut mahdollisuuteensa. Jälkimmäinen B-säkeistö on näin kauniin ironinen tausta sanojen ikimuistoiselle (ja lainatulle) ”hiljaiselle epätoivolle”, ja se päättyy asianmukaisesti vaisuun töksähdykseen, kuin ajatus katkeaisi kesken. ”Breathen” eksistentiaalinen julistus ”tee omat valintasi” onkin vaativa komento.

”Time” on albumin vaikutusvaltaisimpia kappaleita. Tähän vaikutti varmasti myös David Gilmourin pitkä kitarasoolo, jonka hän soittaa kahden laulusäkeistöparin välissä säkeistöjen instrumentaaliversioiden päälle. Kermaisen sulava särö ja vahva kaiku luovat kitaralle valtavan ja tunnistettavan soundin. Gilmour yhdistää purevat bluesjohteiset taivutukset ja pentatoniset fraasit sointuääniä tiukasti seuraaviin murtokuvioihin, mitkä muotoutuvat tunteellisen laulaviksi melodioiksi. Ajan kulun kahleista ei ole pakoa: vaikka kitara raivoaa yhä ylöspäin pois riffien ja rytmin valtapiiristä, se mukautuu B-osan kiertoon matalamman sopuisammille kuvioilla.

Soolo vaikutti moniin kappaleen kuulleisiin kitaristeihin ja laajemminkin Yhdysvalloissa muotoutumassa olevaan, suuria areenoita korostavaan AOR-tyyliin. The Dark Side of the Moonin soundi onkin kuin suunniteltu suurille stadioneille, jonne albumin menestys Pink Floydin vei. Hitaan suurellinen ja tilaa jättävä soundi sopi niiden kaikuisaan äänimaailmaan, joka puuroutui helposti ja hävitti dynaamiset nyanssit. Alan Parsonsin kanssa taidokkaasti rakennettu äänikuva kuitenkin säilytti nuo yksityiskohdat ja tekstuurin hienoudet kuulokekuuntelua varten. Osansa teki myös tuottaja Chris Thomas, joka kutsuttiin apuun löytämään miksauksessa tasapaino ison kaikuisuuden ja paljaan purevuuden välillä. Vivahteikas mutta hallittu kaiun käyttö kuvaakin hyvin Pink Floydin lopullista siirtymää pois psykedeliasta. Albumin yksityiskohtia vilisevä hifi-soundi avitti osaltaan myyntiä ja mainetta.

”Breathe (Reprise)”

”Time” on kehitellyt joitakin ”Breathen” aineksia, joten luonnollinen seuraava askel on ”Breathe (Reprise)”, jossa kuullaan ne sävellyksen puuttuvat kolmannet A- ja B-säkeistöt. Kappaleen soundi on menettänyt kaikuisuuttaan ja karhentunut ”Timen” vaikutuksesta. Tuudittavien slidekitaroiden henkäilyn sijaan siinä vedetään nyt vain henkeä. Se esitetäänkin ”Timen” koodana ja esiintyy erillisenä yleensä vain nuottijulkaisuilla.

Laskeutuminen takaisin e-doorilaiseen kiertoon sallii laulun kertojan levähtää hetkeksi nykyelon kamppailusta kotilieden lämmön äärellä. Levon ja luovuuden sijaan vuosien painama kertoja jääkin B-osassa märehtimän suurinta eksistentiaalista uhkaa: kuolemaa. Masentavan laskeva sointukierto ei palaudu arkipäiväiseen e-molliin vaan vie kauas h-molliin, luonnollisen e-mollin tummaan dominanttiin.

”The Great Gig in the Sky”

Siinä se ei pysy kuin hetken, sillä jo toisessa tahdissa Rick Wrightin tyynen hartaat flyygeliostinatot siirtävät sen F-duuriin ja synnyttävät heti riitasointuisen siirtymän fis – f. Hänen sävellyksensä ”The Great Gig in the Sky” kattaa ensimmäisen minuuttinsa aikana laajemman harmonisen alueen kuin mikään muu sävellys koko albumilla: se vakiinnuttaa hitaasti F-duurin mutta siirtyykin B-duuriin. Se on tutkimatonta maata, ja kun tämä epävarmuus yhdistyy akustisen soittimen melkein hartaaseen soittoon ja ”Breathen”-tyylisiin henkäileviin kitaraliukuihin aina vain ylemmäs, lopputulos on oudolla tavalla epätodellisen tuntuinen. ”The Great Gig in the Skyn” flyygelijaksot ovat lisäksi albumin ainoat kohdat, jossa puhtaasti akustinen soitin on etualalla, kun kaikkea muuta hallitsevat sähköiset ja elektroniset soinnit.

Kappaleessa ei ole laulettua sanoitusta, mutta haastatteluäänet vakuuttavat, etteivät ne pelkää kuolemaa. Musiikin outoa hartautta ja kohoavia kitaralinjoja vasten tämä tekee ”Great Gigistä” ikään kuin tyynen epikurolaisen virren, joka käy vastaan elämää rajoittavaa kuoleman pelkoa ja, varsinkin otsikossaan, uskontoja, jotka ruokkivat sitä paratiiseillaan ja helveteillään. Jälkimmäinen tuntui varsinkin olleen floydilaisten mielissä kehitysvaiheessa, kun kappale oli vielä ”The Mortality Sequence” ja sisälsi otteita kristillisistä palopuheista. Kuolema on vain ”huippukeikka taivaalla”, ei sen enempää. [3]

Sitten flyygeli lopettaa, Leslie-säröinen urku ja raskaampi rytmi aloittavat, ja musiikki nytkähtää ”Breathen” doorilaiseen kiertoon, joka nyt vain on kohotettu g:n korkeuksiin, käytännössä sävellyksen alun F-duuriasteikolle. Ja sitten alkaa huuto.

Tarinan mukaan Pink Floydin jäsenet eivät keksineet, millä oikein täydentäisivät Wrightin kauniin musiikin niin, että se sanoisi jotain painavaa vaikeasta aiheesta. Lopulta päätettiin, että naisääni olisi jotain aivan erilaista ja toismaailmallista. Alan Parsons ehdotti sessiolaulajana ja musiikkikustantamon laulunkirjoittajana toiminutta Clare Torrya. Äänityksessä eivät yhtye eikä laulaja olleet hullua hurskaampia siitä, mitä Torrylta haluttiin. Lopulta tämä keksi käyttää ääntänsä kuin soitinta ja improvisoi kahdella ja puolella otolla sen hiuksia nostattavan ulvonnan, joka teki kappaleesta ikimuistettavan.

Torry revittelee ja särkee ääntään soulmusiikista tutulla tyylillä, mutta bluesfraasien sijaan hänen suurimmaksi osaksi diatoninen esityksensä pohjautuu yksinkertaisesti voimakkaaseen tunnelataukseen ja huimiin nousuihin ja hypähdyksiin noin puolentoista oktaavin alalla. Ääni puskee ylös g:n huippunuottiin ja hetkittäin siitä yli pitkään a:han, kuin kamppaillen kohti transsendenssia. Huutava äänensävy, korkea pinnistely ja rytminen energia yhdistyvät g – f-pistettä heiluttavassa kliimaksissa, joka kuulostaa suorastaan pelottavalta (ainakin kun sitä kuuntelee yksin pimeässä tietämättä yhtään, mitä kaiuttimista kajahtaa). Sen jälkeen sävellys palaa alkujakson sointukulkuun ja flyygelisäestykseen, jolloin ääni pudottautuu oktaavin verran alemmas surumieliseen valitukseen (ja samalla vahvistaa siirtymän fis – f-siirtymän), hengen huipulta surun syvyyksiin. Se aaltoilee uudelleen ylös alas hiljaisemmin ja ehtyy vähitellen, kun progressiivinen sävellys palaa g-doorilaiseen kiertoon, hidastuu ja sammuu lopullisenkuuloiseen g-mollisointuun. Sävellyksen voima perustuu juuri siihen kontrastiin, joka syntyy kun yhteen pannaan villin tunteellinen ja vapaasti syöksähtelevä laulu sekä hartaan hillitysti esitetty, klassissävytteinen sävellys.

Torryn tulkinnan ravistelevuus, erikoinen elementtien yhdistelmä ja sanojen puute ovat tehneet kappaleesta mielikuvitusta kiihottavan arvoituksen tulkitsijoille. Torryn äänen on katsottu kuvaavan ihmisen kauhistunutta sisäistä kokemusta kuoleman käsittämättömyyden äärellä, siinä missä musiikki ja puhutut äänet yrittävät esittää ulospäin stoalaisen tyyntä kulissia. Toisille virsimäiseen musiikkiin yhdistettynä laulusta tulee itkijänaisen sielunmessu kuolleille. Jotkut näkevät sen gospel-klassisfuusion jatkeena ja kuvaavan uskonnollismystistä ekstaasia, Pyhän Claren hurmiota tämän tehdessä äärimmäisen tripin tuonpuoleiseen, minne Floydin jäyhän agnostisilla kundeilla ei ole asiaa. Ja toki esityksen sensuaalinen aura on huomioitu vuosikymmenten mittaan paitsi tutkijankammioissa myös makuuhuoneissa ja erotiikkateollisuudessa. [4] Ehkä ”The Great Gig in the Skyn” arvoituksellisuutta on avittanut se, etteivät edes sen tekijät näytä tienneen, mitä he tarkalleen ottaen halusivat ilmaista.

Torry itse sai normaalin sessiopalkkion suorituksestaan ja oletti sen päätyvän roskakoriin. Vuonna 2005 hän lopulta sai oikeusteitse nimensä kappaleen tekijätietoihin. Sovitteluratkaisun sisältöä ei ole julkistettu, mutta sillä tunnustettiin, että hänen improvisaatiollansa oli ratkaiseva vaikutus lopputulokseen.

”The Great Gig in the Skyn” jälkeen musiikkiin tulee ensi kertaa tauko LP-levyn ensimmäisen puolen päättyessä (ensimmäisissä CD-painoksissa tauko eliminoitiin uudella siirtymällä B-puolen ensimmäiseen kappaleeseen). Voisi kuvitella, että konsepti on jo käyty läpi ”Breathen” syntymästä kuoleman lopulliseen hiljaisuuteen. ”Breathen” toistuvat aiheet kuvaisivat ”henkeä” ensimmäisestä viimeiseen hengenvetoon, maallisen e:n henkosesta g:n hengen maailmaan. Tässä kohtaa yritys pitää lineaarinen narratiivi karisee, sillä ”Gig” ei ole lopetus vaan osa albumin toista näytöstä, jossa tutkitaan muita elämänvastaisia paineita.

Alkuperäinen prisma luotiin ruiskumaalaamalla. 20-vuotisjuhlajulkaisun kanteen Storm Thorgerson halusi valokuvan aidosta prismasta hajottamassa valkoista valoa.

”Money”

Kolikot ja kassakoneet kilahtelevat, paperi repeilee rytmisesti 7/4-tahdissa. ”Moneyn” intro on kaiketi albumin tunnetuin hetki. Sitä on kuultu suomalaisissa ajankohtaisohjelmissakin, kun on haluttu helppoa taustaa talousasioista puhumiselle. Nauhasilmukkaa mukaillen basso, rummut ja kitara alkavat vetää kankeasti svengaavaa rytmiä 7/4-tahdissa. Säkeistöjen loppukäännöksessä tahtilaji käy hetken 4/4:ssa ja 6/4:ssa, ja suuren osan kappaleen mitasta vievän kitarasoolon ajaksi bändi kiihdyttää tempoa ja siirtyy suoraan 4/4-rockrytmiin. ”Money” on albumin ainoa esimerkki progressiivisen rockin ja erityisesti sen fanien palvomista poikkeusjakoisista tahtilajeista.

Rytmisen kokeilun vastapainona ”Money” on harmonisesti ja melodisesti konservatiivista konservatiivisempi 12-tahdin blues, jopa Floydin tuotannossa harvinaisen tavanomainen. Se sopii asiaan, kun Waters haluaa räimiä kulutusyhteiskuntaa ja sen itsekeskeistä statuksen tavoittelua tavaran kautta. Sen vaikutukselta kukaan ei ole immuuni, ei myöskään Pink Floyd eikä sen sanaseppo. Menestyksen nälkä, autoritaarinen egoismi ja omistamisenhalu ainakin luovan prosessin suhteen ovat Watersissa vääntäneet kättä paljon mainostettujen sosialististen ihanteiden, altruismin ja empatian kanssa. Kertojan asenteen onkin tulkittu kuvaavan ennen kaikkea sitä häikäilemättömyyden, ylettömyyden ja kaikkivoipaisuuden harhaa, jota rocktähteys ja -teollisuus ruokkivat.

”Moneyn” sanomaa evankelioivat räväkkä bluesrock, vierailevan saksofonisti Dick Parryn rasvainen soolo ja Gilmourin iskurajoja bluesmaisesti venyttävä laulu. Omahyväisyys ja pyrkyryys hallitsevat. Watersin ideana on kuitenkin, että vallitseva kapitalistinen yhteiskuntamalli on luonnoton ja vääristää ihmissuhteita, joten blues ei merkitse täällä juurevuutta. Sen takia kaikki tapahtuu tuon mekaanisenkuuloisen, poikkeusjakoinen svengin pakkopaidassa ja Parsons on päästetty vääristämään kitaraa luonnottoman voimakkaalla tremololla sekä saksofonia modulaatiolla.

Gilmourin kolmiosainen soolo on myös albumin raain, ja tahtilajivaihdos korostaa sen aggressiivista energiaa. Se alkaa jälleen ”Timesta” tutulla kaiutetulla ja säröisellä machosoundilla, mutta toisessa satsissa se yllättäen menettää kaikumuskelinsa ja sen soittoala kutistuu pitkistä linjoista ja jyräävistä kromaattisista syöksyistä kapea-alaisempien sirpaleiden sylkemiseen. Jotkut ovat tulkinneet tämän kertovan, että laulun egoistisen kertojan onni kääntyi ja kaikki kääntävät selkänsä luuserille, kun muu bändi vielä keventää säestystään. Tai sitten Gilmour vain lainasi hyvän idean soolon dynamiikan tehostamiseen Elton Johnin kitaristeilta. Kolmannessa satsissa hän saakin peniksenjatkeet takaisin soundiin ja hyökkää entistä raivokkaammin aina albumin korkeimpaan nuottiin asti. Se sattuu olemaan d. Soolon ja kertojan tavoittelema vapaus jää kuitenkin syöksyyn takaisin viimeiseen säkeistöön, jossa kertoja äkkiä myöntääkin rahan turmiollisuuden mutta myös oman (ja meidän muiden) haluttomuutensa luopua siitä.

Räikeä ”Money” on monin tavoin outolintu albumin materiaalin joukossa, eikä tämä johdu yksin omista antipatioistani sitä kohtaan. Kappale on kuitenkin se B-puoliskon pakollinen elävöittäjä, tempoltaan toiseksi nopein vetäisy ja ”Timen” vastapaino, joka pitää huolen, ettei koko loppualbumi ole pelkkää laahausta. Monissa maissa se lohkaistiin singleksi, ja Yhdysvalloissa siitä tuli radiohitti, joka veti uudenlaista yleisöä Floydin keikoille. Ei aina niin mieleistä sellaista.

Lisäksi pinnan alla sen musiikki kannattelee albumin ehjää kehityskaarta teemapuolen hypähtelyjen alla. ”The Great Gig in the Skyn” taivaita kohti kurkottelevasta g-huippusävelestä se putoaa takaisin ”Timen” fis-nuottiin, joka kähistään nimen toistuessa jokaisen säkeistön alussa. Nyt nuotti vain on kvintti h-mollissa, jonka uhkaavan portin kautta viimeksi siirryttiin kohti tuonpuoleista. Sen kautta on palattu pahaan maailmaan, mutta kuljetaan kohti lopullista päämäärää, rinnakkaista duuria. Myös f:n ja fisin konflikti tulehtuu, kun niiden vuorottelu kuullaan laulumelodiassa joka säkeistön loppukäännöksessä. Lopuksi basso jää vuorottelemaan mekaanisesti h- ja d-nuotteja, kuin heiluri heilahtelisi kahden vastavoiman välillä.

”Us and Them”

Pitkänpitkä ristihäivytys tuo vähitellen sisään täydellisen vastakohdan rällästykselle Wrightin leppeän hartaiden urkujen muodossa ja ne pysäyttävät heilurin liikkeen vihdoin odotettuun D-duuriin. ”Us and Them”, Wrightin toinen soolosävellys, on albumin kaunein teos. Tämäkin on pohjimmiltaan yksinkertainen AB-rakenteinen laulu, mutta sen herkkä melodisuus ja kelluvan kaunis tunnelma syntyvät sovituksesta. Siitä vastaavat Wrightin cool jazz -vaikutteiset urkufillit laulun välissä ja pianosoolo sekä Parryn nyt aivan toisenlainen tunnelmointi sopraanosaksofonilla. Pink Floydin hiljaiseksi jäseneksi syystäkin kutsuttu Wright oli parhaimmillaan juuri synnyttämässä tällaista hienovaraista jazzahtavaa tai klassisvaikutteista särmää ja erikoista äänenväriä yhtyeen muuten tavallisiin rockrakenteisiin.

”Us and Themin” A-osuudet ankkuroi D-duuriin jatkuva d-urkupiste, mutta sen harmonia ei ole silti yksiselitteinen. Tässä kappaleessa kun vastakkainasettelu ihmisten välillä nousee keskiöön, joten rauhallisesti kelluvan pinnan alla jännite elää. Sosiaalisen ihmiseläimen muodostamissa yhteisöissä tuntuu olevan aina me ja ne, sisä- ja ulkoryhmä, ystävät ja viholliset. Tai autoritaarisemmassa katsannossa ne, joita laki suojaa mutta ei sido, ja ne, joita se sitoo mutta ei suojaa. Ensimmäisiä kuvaa pidätyksillä maustettu D-duurisointu, jälkimmäisiä pidätetty h-molli (kitaran murtokuvio urkujen alla voidaan myös lukea kvarttipidätetyksi e-molliksi). Watersin tehokkaan lakonisessa tekstissä nämä yhden sanan luokittelevat tokaisut ovat tiukasti erillään, mutta ikimuistettava kaiku toistaa niitä kaukaisuuteen, mikä korostaa niiden massaluonnetta ja samalla täyttää niiden välistä kuilua. Massayhteiskunnan atomisoituneet massat hiljaisessa epätoivossaan taas.

Sillä seuraava sointu onkin ylinousevalla septimillä varustettu d-mollisointu, mikä tuo jälleen esiin f/fis-konfliktin ja sen riitasoinnun tuovan lievän epämukavuuden tunteen. Tässä kohtaa säkeistöä sanat kyseenalaistavat ensimmäisen säkeen selkeän kahtia jaottelun: kaikkihan me olemme tavallisia ihmisiä, ei meissä ole todellisia eroja, emmekä me yksilöinä toimisi niin kuten yhteiskunnan hierarkia tai ryhmän paine näyttää pakottavan meidät toimimaan. Tekstissä kuultaa vieno uskomus empatian ja aidon yhteisöllisyyden mahdollisuuteen vastapainona ”Moneyn” omaa etua ajavalle materialismille. Melodia nouseekin toiveikkaasti a:sta kohti d:tä, – siinä missä melodia useimmissa lauluissa on tähän mennessä laskenut – mutta putoaakin lievän riitasointuisesta cisistä takaisin h:hon, kun sointukulku saavuttaa epätäydellisen lopukkeen G-duurisoinnun päällä. Vaikka myöhemmissä toistoissa terssistemma osuukin d:hen, melodian kärki ei saavuta vielä tätä kohdetta ja kadenssi d-urkupisteellä lepäävälle subdominantille tylsyttää entisestään sen voimaa. Huomattavaa on myös, että vaikka basso merkitsee jokaisen tahdin alun d-nuotilla, suurimman osan tahdista se soittaa a-nuottia, etäistä viidettä astetta, mikä samentaa kuvaa entisestään. Ihmiset näyttävät tunnistavan totuuden, mutta jatkavat apaattista unissakävelyä kohtaamatta toista tai tekemättä vastuullista valintaa. ”And in the end it’s only round and round and round”, kun pettävän rauhoittava sointukulku aloittaa taas uuden kierroksen.

Aivan toisenlaiset B-osat näyttävät, mitä tapahtuu, kun toisen ihmisyyttä ei tunnusteta tai tälle annetaan vain välinearvo. ”Timessa” B-osa oli leppeämpi, ”Us and Themissä” sähkökitarat, rajumpi rummutus ja taustalaulajien paluu julistavat melko yksinkertaistaen tämän johtavan väkivaltaan, kurjuuteen ja sotaan, jossa alaluokka on vain uhrattavia nappuloita hallitsijoiden sakkilaudoilla. ”Paha” rinnakkainen h-molli ja melodian hakkaava fis palaavat nyt pyramidistemmojen jylisevällä tuella, melodia ponnistaa hetkeksi g:hen kuten ”The Great Gig in the Skyssa”, ja putoaa sitten e:hen samalla kun soinnuksi vaihtuu dramaattisesti C-duuri. Jakso on melodisesti tähän mennessä voimakkain, enemmän kertosäkeistö kuin vain vuorotteleva säkeistö. Melodinen iskevyys korostuu lähestyttäessä huipennusta, mutta ”Us and Them” ei vielä pysty ratkaisemaan konfliktia.

”Any Colour You Like”

Ainoa tie ulos C-duurin, kriittisen seitsemännen asteen luomasta jännitteestä, on väistää se ja paeta avaruuteen. ”Any Colour You Like” on albumin neljäs instrumentaali ja perinteisin kahden soinnun spacerockjami syntetisaattori- ja kitarasooloilla. Waters ja Mason panevat pystyyn leppeän tasaisen rytmin, ja Wright modernisoi avaruussoundin tuplatun Minimoog-syntetisaattorin paksun lämpimillä soundeilla. Molemmat vuorottelevat ja osin päällekkäiset syntetisaattoriraidat on vielä käsitelty pitkällä viiveellä, jolloin ne sekoittuvat ja risteilevät poikittain värikkäinä yhdistelminä. VCS3-syntetisaattoribasson lisäyksen myötä kappale on vastine A-puoliskon ”On the Runille”. Albumilla kun ei loppujen lopuksi ole hirvittävän paljon syntetisaattoria verrattuna vaikka aiemmin mainittuun ELP:n saman vuoden albumiin, vaan suurin osa albumin elektronisesta ja avaruudellista soundista on luotu perinteisimmin tavoin.

”Any Colour You Like” muodostaa sillan albumin alkupuolelle siksikin, että se on ”Breathen” toinen kertaus. Tässä variaatiossa pitkitetty kahden soinnun doorilainen kierto on pudotettu d:hen, jolloin sen d-mollin ja G-duurin vuorottelu laimentaa D-duurin puolittaista tehoa entisestään ja samalla lisää odotusta tukahdutetun C-duurin paluulle. Ollaan jälleen ikään kuin välitilassa, ehkä matkalla syvemmälle psykedeeliseen epätodellisuuteen tai hulluuteen.

Watersin oman selityksen mukaan otsikko tarkoittaa tilannetta, jossa valinnan mahdollisuus on näennäinen. ”Mikä tahansa väri, kunhan se on musta” tai ”valitse mitä vain, vaikka sellaista ei olisi tarjolla”. Tämän on tulkittu viittaavan siihen, että kapitalistisessa yhteiskunnassa lukemattomat kulutusvaihtoehdot luovat ihmiselle illuusion yksilöllisyydestä ja valinnanvapaudesta, kun todellisuudessa mitään aitoa vaihtoehtoa ei ole. Edes ostamalla Pink Floydin levyn ei ole individualisti.

Siksi Wrightin syntetisaattorikuviot imitoivat toisiaan kaiun ja aidon toiston avulla. Äänet kerrostuvat komeasti, mutta itse kuviot ovat toistuvia eivätkä varsinaisesti johda minnekään. Jälkiosassa Gilmourin purevamman kitarasoolon voi kuvitella yrittävän jälleen kitaristin normaalia temppua eli yksilöllisyyden saavuttamista virtuositeetin kautta. Vaan Gilmourin soolo on katkonaisen rytminen, täynnä särmikkäitä pariääniä, chuckberrymäisiä taivutuksia ja sammutetuilla kielillä soitettuja kulmikkaita fraaseja. Sitä varjostaa komppikitara, jonka kanssa se vuorottelee kuvioita niin että rytmi- ja soolosoittimen roolit vuotavat toisiinsa. Kaikkea voi yrittää, mutta aito murtautuminen ulos järjestyksestä on mahdotonta, varsinkin kun syntetisaattori palaa jatkamaan samaa vanhaa menoa. Soolon erottaa ”Timen” majesteettisuudesta ja ”Moneyn” raivokkuudesta rytmisyyden lisäksi voimakas Leslie-kaiuttimen sävyttämä ääni ja Gilmourin hiljainen scat-laulu taustalla. Kuulija eksyy sen mukana yhä kauemmas avaruuteen, kunnes B-osan käännös saapuu vihdoin ja tarjoaa hetkeksi C-duurin.

”Brain Damage”

Se on kuitenkin vain silta albumin viimeiseen osioon, jossa kuulija vihdoin kohtaa kaikkien elämänvastaisten voimien lopputuleman eli hulluuden kasvoista kasvoihin. Avaruudesta laskeudutaan lopulta yksiselitteiseen D-duuriin ja melkein hilpeän selkeään sähkökitaran murtosointukuvioon. Saapumisen tunteesta huolimatta tunnelmassa on jotain vinksahtanutta: kitaran flangerilla moduloitu ääni, soolokitaran yläilmoissa viheltävät fillit, jotka kuvaavat albumin laulumelodian lakipistettä fis – g – fis, vibratosta vapaa, staattinen urkutausta ja basso, joka pitelee sitkeästi d-urkupistettä.

Tuo lapsellisuuden ja vinksahtaneisuuden yhdistelmä viittaa Pink Floydin alkuperäiseen johtajaan Syd Barrettiin (1946 – 2006), joka kärsi mielenterveyden ongelmista ja vietti lopulta suurimman osan elämästään erakkona, kun hänen perustamansa yhtye nousi supertähteyteen. Waters sävelsi ”Brain Damagen” Barrett mielessään, ja se on albumin ensimmäinen kappale, jonka hän laulaa. Gilmourin ja Wrightin ääniä vähemmän sointuva laulu tuo aivan keskiöön viimeisen ratkaisemattoman konfliktin, kun monotoninen laulumelodia lysähtää fis-nuotista f-nuottiin soinnun vaihtuessa G-duurin septimiksi kriittisessä kohdassa: ”The lunatic is on the grass”. Sijoitus tekee nuotista patologian symbolin. Riitasointuisuus kasvaa, kun soinnuksi vaihtuu E-duuri ja melodia nousee gis-nuottiin. Sen ylle on ilmestynyt taustastemma, jolloin d- ja gis-nuottien väliin syntyy riitasointuinen tritonus. Siirtymä A-duuriin synnyttää uuden konfliktin gis- ja g-nuottien välille, mutta muuten basso myötäilee nyt siirtymää dominanttiin ja kierto purkautuu takaisin D-duuriin, samalla kun Watersin laulumelodia palaa fis-nuottiin. ”Gotta keep the loonies on the path”. Nurmikolla istuva mielipuoli pysyy aisoissa ja järjestys säilyy.

Toinen säkeistö kuitenkin kääntää asetelman ympäri. Nyt mielipuoli onkin sanomalehdessä, joka tunkeutuu postiluukusta kertojan eristykseen. Ketkä lehdessä esiintyvätkään, jos eivät päättäjät, yhteiskunnan silmäätekevät ja julkkikset? Nyt ”järkevä” todellisuus kilpailuyhteiskuntineen, sotineen ja uskontoineen edustaakin todellista hulluutta. Loppukadenssi vain vahvistaa hulluuden vallan.

Taustalla kummittelee tuolloin älymystön keskuudessa muodikas psykiatrianvastainen liike, jossa hulluutta ei nähty biologisena sairautena vaan erilaisuutta suvaitsemattomuuden yhteiskunnan järjettömyyden tuotoksena. Karkeimmillaan siinä skitsofreenikko oli luova, lähes pyhä nero, jonka käytöksen yhteiskunta leimasi sairaudeksi, koska se uhkasi vallitsevaa järjestystä. Liike oli osa samaa auktoriteettien ja varsinkin porvarilliseksi katsottujen instituutioiden epäilyä, joka väritti Watersinkin ajattelua. Waters oli hakenut Syd Barrettille apua yhdeltä liikkeen kärkihahmoista, skotlantilaiselta psykoanalyytikolta R. D. Laingilta. Laing väitti nykyihmisen psyykeen jakautuneen väärään ”terveeseen” minään ja aitoon ”hulluun” versioon. ”Brain Damagen” säkeistöjen voikin ajatella kannattavan tätä kuvitelmaa jakautuneesta mielestä pitämällä itsepintaisesti sekä f- että fis-nuotit keskiössä.

Kolmas säkeistö, jonka Waters laulaa muita säkeistöjä epävarmemmin, kuvaa kahta tuolloin kärkevimmin arvosteltua ja samalla poistumassa olevaa psykiatrista hoitomuotoa, alun perinkin ongelmallista lobotomiaa ja pakkoeristämistä, jonka korvaaminen avohoidolla synnytti omat ongelmansa. Viimeinen säe ”there’s someone in my head but it’s not me” voidaan lukea skitsofreenikon tunnustukseksi taudistaan tai sitten hätähuudoksi, että kirurgi ronkkii pääni sisällä. Tämä on albumin kyseenalaisin ja vanhentunein teksti, mutta se avaa mahdollisuuden hulluuden myönteiselle tulkinnalle. Hullu ei ole me eikä te, hän on sekä että, ja siten ylittää yhteiskunnan kahtiajaon.

Myönteistä tulkintaa vahvistaa B-osa, joka siirtyy juhlavampaan melodisuuteen G-duurissa ja samanlaisella suurellisella sovituksella kuin ”Us and Themin” B-säkeistöt. Ja tuon kappaleen tavoin sekin loikkaa dramaattisesti C-duuriin, jonka korkeuksissa kohtaamme vihdoin laulumelodian kadenssin d-nuotilla ja kauan odotetun Kuun pimeän puolen: ”I’ll see you on the dark side of the moon”. Siinä missä albumin ensimmäinen puolisko sisälsi sen kokeellisimmat hetket, toinen puolisko on kasvattanut melodista voimaa aina tähän riemukkaaseen säkeistöön. (Kuunnellessani ensimmäistä kertaa The Dark Side of the Moonin tunnistin heti tämän melodian, vaikka sitä ennen olin varma, etten ollut kuullut mitään albumilta. Jonain ohikiitävänä hetkenä tuo siru oli pesiytynyt aivoihini)

Tekstin osuminen riemulliseen kadenssikohtaan vihjaa, että Kuun pimeä puoli ei olekaan ”kokonaan pimeä” (todellisuudessahan Kuulla ei tosiaan ole pimeää puolta, ainoastaan se puoli, joka ei näy Maahan). Toisin kuin ”Moneyn” itseriittoinen kertoja, tässä Waters myöntää, ettei hän rokkistarana ole sen enempää turvassa hulluudelta ja pimeydeltä kuin kukaan muukaan tavallinen ihminen. Juuri yhteisen ”hulluuden” tunnustamisessa ja sen synnyttämässä myötätunnossa piilee kuitenkin mahdollisuus vaihtoehtoiseen yhteisöllisyyteen, jota ”Us and Them” kuulutti. Ajatus on hämyinen ja myötätunto olikin kirjoittajalla myöhemmin kortilla, mutta kielikuva on vahva ja houkutteleva.

Kaksi asiaa musiikissa kuitenkin laimentaa riemukkuutta. Ensinnäkin laulumelodian ratkaiseva pohjanuotti osuu heikolle tahdinosalle juuri ennen lopullista kadenssia. Toiseksi tuo kadenssi on epätäydellinen, sillä se tapahtuu jälleen hallitsevan D-duurin subdominanttiin, G-duuriin, vaikka jälkimmäinen onkin tällä kertaa paikallisesti perussointu. Melodia kiertyy sen jälkeen vielä sanattomana oikeaoppisemmin takaisin D-duuriin, mutta vahinko on jo tapahtunut. ”Brain Damage” tuo musiikin aiottuun päätepisteeseen, mutta se ei pysty antamaan matkan aikana kertyneelle jännitteelle riittävää purkauskanavaa. Aurinkoisen syntetisaattorimelodian koristama A-osan instrumentaalikertaus ei riitä.

”Eclipse”

Waters tajusi tämän ja kirjoitti albumille lyhyen loppunäytöksen. ”Eclipse” oli vähän aikaa koko sävellyssarjan nimi, kun bluesrockyhtye Medicine Head julkaisi oman Dark Side of the Mooninsa vuonna 1972. Kappale jatkaa saumattomasti D-duurissa, mutta vaihtaa 3/4-tahtilajiin, mikä antaa albumin loppuun hieman kaivattua rytmistä potkua. Valssimainen rytmi ja toistuva neljän soinnun kuvio, jota pohjustaa laskeva valitusbassokaava, tekee siitä barokinaikaisen chaconnen rockversion. Toiston päällä Waters kerää yhteen kaikki ”Breathessä” ennustetut olemassaolon elementit ja luettelee ne kirkkomusiikillista litaniaa muistuttavalla melodialla, johon mahtuu vain kolme nuottia. Vaikutelma on sekä outo että mukaansatempaava.

Jokaista luettelon kohtaa seuraa vastakohta tai vahviste (love – hate, create – destroy, gone – now – to come) ja tämä kuuluu musiikissakin. Basso siirtyy c-nuottiin ja muuttaa D-duurisoinnun riitasointuisimpaan käännökseensä. Sitä ei seuraa odotettu h-mollisointu vaan D-duurin muuntomollista lainattu B-duuriseptimisointu, joka sisältää muistumat sekä ”The Great Gig in the Skysta” ja ”Us and Themistä” että luo jälleen kerran riitasointuisen siirtymän fis – f. Konflikti ja epätäydellisyys pysyvät sitkeästi ihmisyyden ytimessä, vaikka viimeisenä tuleva dominantti A-duurisointu sinkoaa kierron jälleen uuteen alkuun.

Hypnoottisen toiston keskellä kehitys tapahtuu vain muuntelemalla bassolinjaa ja kitaroiden säestyskuviota sekä kasaamalla laulustemmoja tavoittamaan kaivatun perusnuotin d. Naissooloäänikin kuullaan hetkellisesti toistamassa soulmaisesti albumin sisällölle tärkeän säkeen ”everyone you meet”. Kunnes lopulta melodinen fraasi ei katkeakaan vaan synkronisoituu säestyksen rytmin kanssa ja rynnistää kaikkien äänien voimalla yli dominantin ja toonikan erottavan tahtirajan niin että ratkaisevat sanat osuvat tahtien vahvoille iskuille D-nuotilla ja D-toonikan kohdalla: ”And everything under the sun is in tune”. Hetkellinen, henkeäsalpaava saapuminen täydelliseen tasapainopisteeseen – mutta vain hetkeksi. Jälleen kerran c vaihtuu bassossa varjostamaan D-duuria ja nyt myös taustalaulussa d-nuottia ja litania etenee Auringon vääjäämättömään vastapisteeseen: ”but the sun is eclipsed by the moon”. Viimeisen sanan kohdalla sointu vaihtuu luonnollisen f:n B-duurisoinnuksi ja tempo hidastuu laulajien pidätellessä Kuuta ilmassa. Odotettua A-duuria ei tulekaan, vaan harmonia pudottautuu suoraan D-duuriin epätäydellisessä lopukkeessa. Ainoan kerran f kohoaa fisiksi ja loputon sykli päättyy vihdoin toonikaan ja perusnuotin alla. Kuu pimentää Auringon ja konflikti ratkeaa vastavoimien huikeaan fuusioitumiseen.

Tämä vaikuttava finaali on synnyttänyt lukuisia jälkipuinteja sen todellisesta merkityksestä. Voittaako pimeys lopulta aina, kuten kuuluisa loppulausahdus ”there’s no dark side of the moon, as a matter a fact it’s all dark” vihjaa? Järjestys on olemassa, mutta ihmisen tavoittamattomissa, joten kaikki teot auringon alla ovat vain turhuutta. Vai tarkoittaako pienen Kuun pimentämä suuri Aurinko vertauskuvaa yksilön kyvylle vaikuttaa oman toimintansa kautta, murtautua tiedottomasta järkevyydestä hulluuden tuskalliseen mutta aitoon tietoisuuteen? Tai ehkä se vain myöntää, että sekä pimeys että valo ovat läsnä kaikessa ja kaikissa, mutta että tuossa jaetussa olemisen tilassa Aurinko voi silti loistaa ja sen valoa voi yksilö ja ihmiskunta kollektiivisesti seurata Kuun pimeyden sijaan. Arvelen, että loppu on tarkoituksella epämääräinen. Mystisyys ruokkii ihmisen halua keksiä vaikka väkisin jokin suuri idea, joka teoksessa näyttää olevan, ja The Dark Side of the Moon on tarjonnut hyvän petrialustan ideoiden kasvulle.

Sanojen tulkintaa voimakkaampi on musiikin aikaansaama vaikutus. Alle kolmessa vartissa musiikki on kulkenut värikkään ja silti johdonmukaisen matkan huolellisesti valmisteltuun huipennukseen. Albumin yksittäiset osat ovat vahvaa tekoa ja osa niistä onkin kohonnut itsenäisiksi rockklassikoiksi, mutta vasta kokonaisuus linkoaa ne Kuuta kiertävälle radalle. The Dark Side of the Moon on aivan yhtä progressiivinen kokonaisuus kuin saman vuoden teknisesti monimutkaisempaa musiikkia tarjoavat konseptialbumit, Yesin Tales from the Topographic Oceans ja Jethro Tullin A Passion Play. Moni asia yhdessä lienee tehnyt albumista loputtoman kiehtovan ja elinvoimaisen. Minulle se on ennen kaikkea musiikki. Se on albumin suuri idea.

Toiset kuut

The Dark Side of the Moonin suuren idean vaikutus on ollut moninainen. Pink Floydin albumilla luoma soundi ja myös sen eteenpäin kehitelty versio Wish You Were Herellä innoittivat lukuisia yhtyeitä varsinkin Keski- ja Itä-Euroopassa. Yksittäisistä musiikillisista ideoista ”Breathen” vaikutus kuuluu tuoreeltaan japanilaisten Sadistic Mika Bandin Kurofunella (1974) ja Cosmos Factoryn Black Holella (1976). Clare Torryn rajoja rikkovaa valitusta ovat matkineet muun muassa italialaiset Procession (1974, samassa kappaleessa suorien ”Breathe”-lainojen kanssa) ja Moongarden (1996), saksalainen Eloy (1979), portugalilainen José Cid (1978) sekä puolalaiset Quidam (1996) ja Exodus (useampi kappale 80-luvulla). Torry uusi itse suorituksensa paljon hillitymmin saksalaisen Tangerine Dreamin samanhenkisellä kappaleella ”Yellowstone Park” (1985) ja tanskalaisen popbändin TV-2:n aivan erityyppisillä kappaleilla ”Stjernen i mit liv” ja ”I baronessens seng” (1987).

Laajemmin sen muokkaaman ajatuksen konseptialbumista otti onkeensa ennen kaikkea Alan Parsons. Vuosikymmenen puolivälissä hän lyöttäytyi yhteen skotlantilaisen lauluntekijän Eric Woolfsonin kanssa ja alkoi julkaista samanlaisia enemmän tai vähemmän teemallisia konseptialbumeita nimellä Alan Parsons Project. Parsons kiisti yrittävänsä matkia Pink Floydin soundia ja sanoi yhtäläisyyksien johtuvan vain hänen tunnistettavasta tuotantotyylistään. Silti esimerkiksi albumin Tales of Mystery and Imagination (1976) äänimaailmassa kaikuu hyvin paljon Kuun pimeä puoli, varsinkin ensimmäisen puolen jatkuvana elementtinä toimiva sydämenlyöntimäinen bassoaihe.

Selvimmin velkaa The Dark Side of the Moonille oli suomalaisen Thresholdin albumi Paradise Now (1981), niin soundia kuin sanojen antipsykiatrista asennettakin myöten. Myös englantilaisen Twelfth Nightin samojen aikojen kappaleet ”We Are Sane” ja ”Creepshow” ovat velkaa Floydin musiikille ja psyykkisten poikkeavuuksien käsittelylle. Suomessa vielä vuonna 2023 progebändi 5th Season tunnusti rakkauttaan The Dark Side of the Moonille ja Floydin musiikille ensialbuminsa kaksiosaisella kappaleella ”On the Dark Side of the Moon”.

The Dark Side of the Moonista tuli myös eräänlainen vertauskuva poikkeukselliselle albumille. Vuosikymmenten mittaan monet bändit ovat puhuneet pyrkivänsä tekemään oman Dark Sidensa. Varsinkin englantilaisen Radioheadin käänteentekevästä yllätyshitistä OK Computer (1997) tehtiin lehdistössä kovasti kyynisen 90-luvun The Dark Side of the Moonia. Yhtäläisyyksiä nähtiin kaupallista yhteiskuntaa ja vieraantumista arvostelevissa teksteissä, monissa aidosti edistyksellisen musiikin yksityiskohdissa ja yleisessä huimassa vaikutuksessa sekä yhtyeen suosioon että yleisöön. Vaikutti siltä, että 2000-luvulle tultaessa se oli se yksi levy, joka löytyi jokaisen hipsteriyttä tavoittelevan musiikkikokoelmasta (silloin kun tavallisillakin musiikin kuluttajilla vielä oli fyysisiä musiikkikokoelmia) aivan kuten The Dark Side of the Moon oli aikoinaan levinnyt levyhyllyihin kuin rutto. [5]

Albumin poikkeuksellisuutta kuvaavat siitä tehdyt tribuuttijulkaisut. Pink Floydin musiikkia on coveroitu paljon ja sitä esittävät konserteissa monet tribuuttiyhtyeet. Yllättävän moni on kokeillut yksittäisten biisien sijaan koko The Dark Side of the Moonin versioimista ja vielä julkaissut niistä kaupallisen äänitteen. Esimerkiksi yhdysvaltalaisten Phishin ja Dream Theaterin, englantilaisen Parallel or 90 Degreesin tai skotlantilaisen Out of Phasen julkaistut tulkinnat toistavat uskollisesti ja tarpeettomasti alkuperäisteoksen tutut kuviot. Lähinnä raskaampi ja näyttävämpi soitto tuppaa tunkemaan esiin, mikä onkin yhdysvaltalaisen Doom Side of the Moon -heviprojektin tulkinnassa (2017) ainoa erottava tekijä, joskin Out of Phase päivittää osuvasti ”Moneyn” tehosteet sähköisen maksamisen aikaan. Tribuutteihin erikoistuneen Magna Carta -yhtiön orjallisen uskollinen The Moon Revisited (1995) ja Mojo-lehden kokoama Return to the Dark Side of the Moon (2011) heikentävät ideaa kokonaisuudesta antamalla jokaisen sävellyksen eri tulkitsijalle. Jälkimmäisessä ainakin jotain erilaista on Neville Skellyn folkversiossa ”Brain Damagestä” ja Our Broken Gardenin yrityksessä muuntaa ”Breathe” moderniksi ambientpopiksi vauhdikkaammilla rummuilla, B-osan toistoilla ja ylikaiutetulla naislaululla. Wolf People tuntuu sisäistäneen ”Timen” sanoman liiankin hyvin, sillä yhtye vetäisee puolivillaisen tulkintansa pikakelauksella neljään ja puoleen minuuttiin. Erilaisuus ei tarkoita onnistunutta.

”The Great Gig in the Sky” aiheuttaa näissä versioissa eniten päänvaivaa: The Moon Revisited raahaa kolme naislaulajaa täyttämään Torryn yksin kattaman äänialan (kuten Floydkin teki myöhemmissä konserteissaan), Parallel or 90 Degrees ja The Doom Side of the Moon antavat melodian suosiolla joko uruille tai saksofonille, melko lattein tuloksin. Jälkimmäiset osoittavat, kuinka nuottien lisäksi ratkaisevaa oli äänenlaatu ja esitys. Yhdysvaltalaisen The Flaming Lipsin Dark Side of the Moon -versio (2009) erottuu joukosta rupisella soundilla, joka matkii enemmän Floydin 60-luvun psykedeelistä soundia kuin alkuperäistä. Sen ”Time” esimerkiksi kääntää kappaleen dynamiikan päälaelleen panemalla intron meluisasti uusiksi ja sitten käyttämällä itse laulussa rennompaa akustissävyistä otetta. Sävellyssarjan lopussakin on samanlaista hurmosta hyvin erilaisella soundilla.

Erikoisemmista tulkinnoista tulee mieleen ennen kaikkea ranskanvietnamilaisen jazzkitaristi Nguyên Lên Celebrating The Dark Side of the Moon (2014). Se muuntaa monet kappaleet modernilla elektroniikalla maustetuiksi big band jazz -sovituksiksi ja sekoittaa pakkaa omilla sävellyksillään. Nämä eivät ole aina auta albumin kulkua, mutta varsinkin ”Us and Them” sisältää mielenkiintoisia vietnamilaisen melodisuuden sävyjä rikkomatta alkuperäistä sävellystä. ”Brain Damagellä” ja ”Eclipsellä” Lê onnistuu myös luomaan ison, hillityn psykedeelisen tunnelman, vaikka Youn Sun Nahin jazzdiivalaulu melkein tallookin kappaleet alleen. Huipennukseksi sopii Easy Star All-Starsin reggaesovitus Dub Side of the Moon (2003). Reggaebiitti ei juuri muuta albumin ensimmäisen puoliskon lauluja ja alkaa käydä tylsäksi toisella, jossa myös dubiin kuuluvat yliampuvat kaikuefektit pikemminkin haittaavat kuin avittavat albumin huipennusta. Hauskasti yhtye kuitenkin lisää ”Timeen” ja ”Moneyyn” omia toastattuja jaksoja, joissa käsittelee kappaleiden teemoja jamaikalaisessa kontekstissa ja omalla ilmaisullaan. Se näyttää, että The Dark Side of the Moonin teemat ovat muotoiltavan yleismaailmallisia.

Tribuuttitrendi huipentui vuonna 2023, kun Roger Waters julkaisi oman uusiotulkintansa albumista. The Dark Side of the Moon Redux tuo nimeltään mieleen elokuvien ohjaajien versiot. Mutta niinhän oman aikansa hittialbumeja myydään aina uudelleen juhlavuosina. Watersin tribuutti nousee The Dark Side of the Moonin 50-vuotisjuhlapainoksen rinnalle tekijänsä arvovallalla. Toisin kuin hänen konserttitulkintansa albumista, tämä on rohkeasti erilainen, riisuttu, paikoin melkein ambientmainen uudelleentulkinta. Hailean elektroniikan tukena on nyt enemmän akustisiin soittimiin pohjautuvaa soundia ja miehen karuksi käheytynyt lauluääni on puskettu aivan eteen, kuten Watersin edellisellä sooloalbumilla Is This the Life We Really Want? (2017). Tunnelma on paikoin tehokas ja esimerkiksi ”Timen” eteerinen thereminsoolo on hieno yksityiskohta.

Musiikki on kuitenkin alkuperäistä yhdenmukaisempaa ja hitaampaa – ja puuduttavampaa. Perusrakenne on toki ennallaan, mutta kaikki prismamaisen värikkäät yksityiskohdat on korvannut harmaa utu ja Watersin usein puhelaulun rajalla roikkuvan tulkinnan apeus. Alkuperäisen dynaamisuus ja särmikkyys puuttuvat täysin. ”Speak to Men” uusi ohjelmajulistus onkin syystä poimittu aiemmasta Floyd-kappaleesta ”Free Four” (1972): ”The memories of a man in his old age / Are the deeds of a man in his prime”. Vanha mies katsoo kunnianpäiviään viidenkymmenen vuoden kokemuksella, ja jokainen niistä vuosista kuuluu, eikä hyvässä mielessä.

Seesteisyys ei ole niinkään ongelma kuin se, että Waters on hävittänyt musiikista lähes kaikki instrumentaali- ja soolojaksot, jotka tekivät siitä erikoislaatuisen, ja korvannut ne erilaisilla puhutuilla jaksoilla. Tässä on kiusaus nähdä jatkumo sille aivan käsittämättömälle riitelylle Pink Floydin nimen omistavan Gilmourin kanssa, jota ovat vuosikymmenet ruokkineet molemmilla puolilla egot, raha, fanien heimoutuminen ja vuonna 2023 jopa erot suhtautumisessa Venäjän imperialistiseen hyökkäyssotaan Ukrainassa. Waters pyyhkii yli muiden työn, vaikka antaa sille tunnustuksen levyn vihkossa. Hänen soolourallaan tekstit ja sanoma ovat tulleet hänelle entistä keskeisemmäksi osaksi, usein musiikin kustannuksella.

Jos vain tekstit olisivat edes mielenkiintoisia, mutta enimmäkseen Waters syytää joko itsekeskeistä tajunnanvirtaa tai teennäistä runoutta. Jälkimmäisen kehnoutta on lähes mahdoton uskoa todeksi sinänsä hauskalla mutta Gilmourin soolon korvaavan turpean tekstin takia tuskallisen pitkällä versiolla ”Moneysta”. ”The Great Gig in the Skyn” vie suureksi osaksi Watersin kirjeenvaihto kuolevan ystävän viimeisistä päivistä, joka ei koskettavuudestaan huolimatta sano aiheestaan puoliksikaan niin paljon kuin Torry sanoi ilman ainuttakaan sanaa.

Waters sanoo, ettei Redux yritä korvata alkuperäistä, mikä olisikin mahdotonta. Sillä hän yrittää silti selvästi määritellä uudestaan teoksen, keskittyä juuri sanoihin ja konseptiin, jotka olivat hänen luomuksensa, ja kehystää ne uudelleen, jotta ”ihmiset tajuaisivat mitä yritin sanoa”. Tai miten hän haluaa sen tulkittavan nykypäivänä. Hänen suuri ideansa kun näyttää muuttuneen aikojen saatossa. Alkuperäiset tekstit olivat joskus naiiveja mutta suoria ja yleismaailmallisia, ja siksi ne resonoivat aikojen läpi. Uudet tekstit kompuroivat näppäryyteensä ja pakotettuun taiteellisuuteen, ja niissä tuntuu olevan eniten kyse juuri Eric Roger Watersista. Tuntuu, että mies on alkanut uskoa omaan neromyyttinsä, joka syntyi pitkälti juuri The Dark Side of the Moonin siivellä.

Mutta sitä hän ei luonut yksin. Se oli neljän ihmisen ja osaavan avustajoukon yhteistyön poikkeuksellisen onnistunut tuotos. Redux on kohtuullinen tribuuttilevy, mutta monien muiden pikkukuiden tapaan sen kohtalona on jäädä kiertämään sen yhden oudon kuun ja sen näennäisesti ikuisen arvoituksen varjoon.


Tämä kirjoitus on valikoitu kooste erilaisista albumin tulkinnoista. Viitteissä mainitut artikkelit on julkaistu Russell Reisingin toimittamassa kirjassa ’Speak to Me’: The Legacy of Pink Floyd’s The Dark Side of the Moon (Ashgate, 2005). Ne ja kirjan muut artikkelit tarjoavat vaihtelevan tasoisia mutta hyödyllisiä näkökulmia albumiin. Lisäksi olen hyödyntänyt The Dark Side of the Moonia käsitteleviä osuuksia seuraavissa kirjoissa: Phil Rose: Roger Waters and Pink Floyd (Fairleigh Dickinson University Press, 2015, s. 13 – 40); Sheila Whiteley: The Space Between the Notes (Routledge, 1992, s. 103 – 118) ja Ken Stephenson: What to Listen for in Rock: A Stylistic Analysis (Yale University, 2002, s. 157 – 163). Taustatietoa albumin tuotannosta antoivat ennen kaikkea Jean-Michel Guesdonin ja Philippe Margotin jättimäinen Pink Floyd All the Songs (Black Dog & Leventhal, 2017) ja John Harrisin pikkuruinen The Dark Side of the Moon: The Making of the Pink Floyd Masterpiece (Fourth Estate, 2005). Monet Pink Floydin nuottijulkaisut ja soitonoppaat sekä muutamat hyvin tehdyt MIDI-tiedostot auttoivat myös musiikin avaamisessa. Mukaan on saattanut eksyä myös omia ajatuksia.


[1] Kevin Holmes-Hudsonin artikkeli ”’Worked out within the grooves’: the sound and structure of The Dark Side of the Moon vertailee perinpohjaisemmin Gayen ja Floydin albumien yhtäläisyyksiä. Se myös valottaa tarkemmin Pink Floydin albumilla käyttämien soundien ja studiotekniikoiden vaikutteita.

[2] Analyysini albumin sävellajien ja melodisten aiheiden käytöstä pohjautuu pitkälti Shaugn O’Donnellin artikkeliin ”’On the path’: tracing tonal coherence in The Dark Side of the Moon” ja Ger Tillekensin artikkeliin ”The keys of quiet desperation: modulating between misery and madness”.

[3] Geir Tillekens huomauttaa, että Pink Floydin musiikki muistuttaa usein uskonnollista musiikkia. Hidas tempo, urkumaiset tekstuurit, kapea-alaiset melodiat ja doorilaiset kierrot synnyttävät paitsi suurellisuuden tunnetta myös assosiaatioita hautajaismusiikkiin. ”The Great Gig in the Sky” on selvin esimerkki, mutta myös koko albumi voidaan nähdä sielunmessuna 60-luvun unelmalle. Surumielisyys tulisi entistä vahvemmin esiin Pink Floydin seuraavalla albumilla Wish You Were Here (1975).

[4] Sheila Whiteley argumentoi ärhäkästi lacanilaisen postmodernismin näkökulmasta, että Torryn suoritus kuvaa naisen orgasmin ja uskonnollisen hurmoksen solmukohtaa artikkelissaan ”Prismatic passion: the enigma of ’The Great Gig in the Sky’. Kirjoituksen loppuosan muodostaa Torryn haastattelu, jossa Torry osoittautuu hauskaksi haastateltavaksi mutta antaa suorituksensa synnystä ja merkityksistä kuvan, joka ei juuri tue Whiteleyn pääteesiä.

[5] Näin argumentoi Ben Scheiferin artikkeli ”Eclipsing: the influence of The Dark Side of the Moon on the next generation’s music through Radiohead’s OK Computer”.

Scapa Flow: Uuteen aikaan (1980)

Jotkin albumit nousevat hitaasti suosikeiksi, toisia oppii arvostamaan älyllisesti ilman suurta tunteenpaloa. Ja sitten on albumeja, joihin ihastuu ensikuulemalla. Scapa Flow’n ainoa albumijulkaisu Uuteen aikaan (1980) kuuluu viimeksi mainittuihin. Kuulin sen ensimmäisen kerran vuonna 2003 ja se oli menoa. Kaksikymmentä vuotta ja monen monta kuuntelua eivät ole syöneet sen tehoa.

Moni muukin on tunnustanut tällä vuosituhannella rakkauttaan tähän suomalaisen progressiivisen rockin harvinaisuuteen. Kuitenkin, kun albumi alun perin julkaistiin, ainoastaan musiikkilehdistön arvostelijat tuntuivat yleensä noteeranneen tapahtuneen.

Alkuperäinen Scapa Flow on vesialue Orkneysaarten luona ja tunnetaan ennen kaikkea Kuninkaallisen laivaston tukikohdasta, jossa majaili puoli vuosisataa Ison-Britannian Suurlaivasto. Helsinkiläinen Scapa Flow taas oli ollut olemassa muodossa tai toisessa vuodesta 1973 ja saanut huomiota vuoden 1977 rockin SM-kisoissa, tuossa urheiluhullun Suomen erikoisuudessa. Vuosi 1980 oli kuitenkin täsmälleen väärä aika albumille kuten Uuteen aikaan. Sen olemassaolosta saamme kiittää Lasse Mårtensonin ja Love Recordsista irtaantuneen Christian Schwindtin perustamaa Kompass Recordsia. Se oli vielä jazz- ja laulelmajulkaisujen ohessa valmis sijoittamaan Scapa Flow’n ja Faroutin kaltaisiin epämuodikkaisiin progressiivisiin yhtyeisiin – ja ottamaan julkaisuista takkiinsa.

Birdland-studiossa levyttäneessä kokoonpanossa ainoa alkuperäisjäsen oli huilua ja saksofonia soittava laulaja Ismo Järvinen. Basisti Asko Ahonen, kitaristi Timo Seppänen ja kosketinsoittaja Eero-Pekka Kolehmainen olivat tulleet mukaan vuodesta 1976 eteenpäin, laulaja, huilisti ja kosketinsoittaja Pia-Maria Noponen ja rumpali Leevi Leppänen viimeisinä lisinä levytyssopimuksen jo siintäessä. Mielenkiintoisesti juuri ja juuri puolen tunnin ylittävän albumin seitsemästä kappaleesta valtaosan olivat säveltäneet Järvinen ja rumpali Olavi Kyllönen. Terveyssyyt olivat kuitenkin pakottaneet jälkimmäisen luovuttamaan pallinsa Leppäselle, ja miestä kuullaan ainoastaan lyömässä lisää löylyä tamburiinilla neljässä kappaleessa.

Peräti kaksi kappaletta oli säveltänyt kokonaan vastatullut Noponen. Hänen osuutensa herättikin huomiota jo julkaisuaikana, sillä rock oli tuolloin vielä pitkälti poikien oma juttu eikä progressiivisissakaan yhtyeissä ollut kovasti nähty naisia jäseninä ja vielä säveltäjinä. ”Valmiina heräämään” on Noposen avaus albumille, ja se tiivistää jo Scapa Flow’n tyyliin. Utuinen sähköpiano ja syntetisaattorin tumma matto säestävät Noposen folkmaisen herkkää ääntä sen pyörittäessä tarinaa kaipauksesta vertauskuvanaan puun ja vuodenaikojen vaihtuminen. Meditatiivista mollikiertoa värittävät duurivalon välähdykset, jotka korostavat ylös alas polveilevan melodian kanssa sanojen tempoilua synkkyyden ja toiveikkuuden välillä.

Viimeisestä, toiveikkaan avoimessa viidennessä asteessa roikkuvasta säkeistöstä musiikki syöksyy suoraan täyden bändin liikkuvampaan rockosaan, uuteen laulumelodiaan, huilun kuplivaan säestykseen yksinkertaisemman aiolisen kierron ympärillä sekä sähkökitaran valittavaan sooloon. Huipennuksessa tekstuuri supistuu ja tunnelma muuttuu jälleen, kun kuoromaiset laulustemmat kajauttavat uljaamman melodian uudessa duurisävellajissa. Kirkkourut liittyvät mukaan hymnimäisellä kierrolla, ja Noponen vahvistaa tulevaisuudenuskonsa laulamalla uhmakkaan myönteisen melodian kaksiääniseksi päällekkäisäänitettynä. Seuraa lyhyt aiolisen kierron kertaus, ennen kuin kappale päättyy ensimmäisten laulusäkeiden kertaukseen ja laulu hiipuu pois, mutta nyt perussäveleensä, kun edellisen jaksot ovat vahvistaneet, että uusi herääminen on enää vain ajan kysymys.

”Valmiina heräämään” sisältää monia 70-luvun progen tunnusmerkkejä: useat melodisesti, rytmisesti ja harmonisesti eroavat jaksot, rikkaiden akustisten ja sähköisten tekstuurien vaihtelun, vahvat mutta omaperäiset melodiat, moniosaiset lauluosuudet sekä paikoin kahden eri laulu- tai soitinlinjan yhteistyö. Kappaleessa yhdistyy elementtejä folkin melodiatajusta, rockin instrumentaalityöskentelystä ja kirkkomusiikin soinneista. Kaikki tämä tapahtuu alle neljässä ja puolessa minuutissa ilman turhaa venyttämistä mutta draaman kannalta tyydyttävästi.

”Salaisuuksien satiiniverhot”, Järvisen ja Kolehmaisen sävellys, tekee saman hieman pidemmin brittiläisten progressiivisten popyhtyeiden tavoin. Alun rajuilmaäänien lomassa heleä sähkökitara, huilu ja Polymoog-syntetisaattori esittelevät kappaleen A- ja B-osuuksien perusainekset (yhtye ilmeisesti vuokrasi tämän polyfonisen syntetisaattorin levytystä varten). A-osa jolkottelee perus-4/4-tahdissa kitaran tarttuvan murtosointuriffin ja löysän tasaisen rummutuksen selässä. Järvisen myhäilevä lauluääni sopii melodian rennon puikkelehtivaan kulkuun. B-osassa rummut siirtyvät triolirytmiin ja urut nousevat tukemaan katkonaisempaa melodiaa ja uutta sointukulkua.

A-osan kertausta seuraa yllättäen yhden soinnun siirtymäjakso, jonka mallina on todennäköisesti ollut Camelin ”Echoes” (1978): samanlaiset basson ylä-äänet ja huilujen savukiehkurat luovat leijuvia huuruja ja valmistelevat näyttämön sävellyksen isommalle jälkiosalle. Satiiniverhot vetäistään syrjään ja isot kosketinsoinnut tervehtivät aamunkoittoa, kun B-osan sointukulku palaa muunnettuna toisessa sävellajissa harteillaan majesteettisempi laulumelodia. Kappaleen pitkän instrumentaalisen hännän muodostaa reippaammin rummuteltu, riemullinen muunnos A-osasta, jossa Seppänen ja Kolehmainen soittavat menevää melodiaa vuoroin ja yhdessä vähän kuin herrat Latimer ja Bardens.

Scapa Flow’n musiikissa vetävintä onkin se, miten hyvin se pakkaa progressiiviset sävel- ja soittoideat tarttuviin ja perinteisiin laulurakenteisiin. Isossa osassa 70-luvun suomalaista progea sävellykset rakennettiin nimenomaan korostamaan soittoa ja kohdistamaan huomio solisteihin. Pahimmillaan niin, että vain solistin odotettiin ylittävän jatkuvasti kohoavan riman. Lisäksi tällainen Camel-vaikutteinen, brittiläisen sinfonisen rockin ja folkin sävyistä muovattu proge ei ollut juuri saanut jalansijaa muuta kuin ehkä Tabula Rasan albumeilla. Toki haastavaa sävelkieltä, monimutkaisia rakenteita ja näyttävää soittoa halajavista se vaikuttaa helposti liian heppoiselta.

Se, mitä Scapa Flow tekee noille ideoilla, onnistuu myös olemaan ihan sen itsensä näköistä, vaikka esikuvat kuuluvat. Selvimmin ne ovat pinnassa Järvisen lyhyellä instrumentaalilla ”Koi”. Siinä puhtaan kansanomainen huilumelodia pörrää kuin kärpänen 70-luvun puolivälin Camelin lannassa läpi vaihtuvien tahtilajien, joiden karikot Leppänen navigoi tappavan tarkoilla iskuilla. B-osassa huilun likaisempi soundi ja akustisen kitaran komppaus ovat 70-luvun alun Jethro Tullia.

Suhteellisen yksinkertainen musiikki vaatiikin paljon sovituksilta ja soitolta. Tässäkin suhteessa Scapa Flow onnistuu hyvin. Seppänen varsinkin soittaa hyvällä maulla ja taidolla sekä akustista että sähkökitaraa, jossa yleensä käyttää säröä hyvin maltillisesti. Olavi Kyllösen kirjoittama ”Uuteen aikaan” on hienoin esimerkki melodian ja sovituksen mahdista. Näennäisesti yksinkertainen akustisen kitaran ympärille rakentuva balladi jakautuu kahteen erilaiseen laulujaksoon, joista ensimmäinen on herkän introspektiivinen, jälkimmäinen suurellisemman hymnimäinen. Ne sitoo yhteen hivelevän kaunis ja monipolvinen huilumelodia. Kokonaisuuden kohottavat kuitenkin lauluharmonioiden ja soittimien kuulaan varjoinen sointi ja Kolehmaisen urkusäestys, joka kasvaa alkuosan huomaamattomasta taustamatosta lopun nostattavaksi äänispiraaliksi. Sovitus antaa suurellisen ja dynaamisen tunnun kappaleelle ilman liikaa mahtipontisuutta. Kappale on lyhyydestään huolimatta pieni melankolisen kaunis taideteos.

Pahin syytös, minkä yleisesti myötämieliset arvostelijat esittivät Scapa Flow’n musiikkia kohtaan, oli, että se ja varsinkin sanoitukset olivat liian kauniita ja herkkiä. Toki ulkopuolisten sanoittajien Seppo Parkkisen ja Esko Salervon tekstit viljelevät progressiiviselle rockille tyypillisesti runollista ja toismaailmallistakin ilmaisua. Ja turhan kauniita ja herkkiä ne olivat varmasti tuona aikana, kun yleisö odotti suoraa ja silottelematonta puhetta asioista, jotka koskettivat suoraan heitä.

Elämänjanoista rocknuorisoa tuskin kiinnosti, että ”kuu maahan leijuttaa platinaa” tai että ”maan holveissa on kiireetön aika / sen joskus saan”. Näin Salervo kirjailee albumin yksinkertaisimmalla kappaleella, Noposen sävellyksellä ”Tuuleen kaiverretut portaat”. Tällä yksinkertaisella mutta kauniin tunnelmallisella flyygeliballadilla soittaa Noposen lisäksi ainoastaan Seppänen jazzahtavan akustisen soolon, ja äänityskin on tehty ilmeisesti kotistudiossa. Kappale poikkeaa rikkaiden bändisovitusten vuosta, mutta ei vahingokseen. Salervo sirottelee tekstiinsä samanlaisia vertauskuvia luonnosta kuin Noponen itse ”Valmiina heräämään” -tekstissään. Jälkimmäinen teksti vain muodosti kertomuksen musiikin dynaamisen rakenteen myötäillen, kun taas toistuvan pianokuvion ja säkeistörakenteen ympärille rakennettu ”Tuuleen kaiverretut portaat” kelluu ”ikuisessa nyt-hetkessä” ja teksti keskittyy vastaavasti ”katsomaan maailmaa” runollisin kuvauksin.

On mielenkiintoista, että Scapa Flow oli kirjoittanut suuren osan näistä lauluista englanninkielisillä teksteillä, mutta päätyi käännättämään ne suomeksi ulkopuolisilla. Suomen kieli oli noussut kuriositeetista valtakieleksi vuosikymmenen mittaan myös rockin progressiivisessa kulmassa. Yleisön kannalta ongelma oli siinä, etteivät sanat usein olleet sen syvällisempiä suomeksi kuin englanniksi ja äidinkielellä ne vielä ymmärsi paremmin. Vaillinaisen kielitaidon aikakaudella englanniksi saattoi laulaa mitä tahansa ja se meni läpi (esimerkkinä vaikka Hurriganes), mutta suomen kielellä odotettiin jotain päätä ja häntääkin.

Scapa Flow’n sanat eivät ole kuitenkaan pelkkää herkistelyä. Nimikappaleen musiikin kauneudelle muodostaa kutkuttavan kontrastin teksti, joka kertoo epämääräisesti kuvatun ydintuhon, ajan huomioon ottaen luultavasti ydinsodan, autioittamasta maailmasta. Teksti myötäilee lauluosuuksien kaksijakoisuutta. Ensimmäiset säkeistöt keskittyvät yksinäisen selviytyjän kapeaan näkökulmaan (vertaa esimerkiksi Genesiksen ”Stagnation”) ja vain vihjaavat ahdingon syistä. Jälkimmäisissä säkeistöissä näkökulma laajenee autioituneesta kotitalosta radioaktiivisen pölyn saastuttamaan kaupunkiin ja tuhon mahdollisesti globaali laajuus paljastuu. Folkmusiikissa on laulettu iät ajat kauheista asioista kauniin melodian säestyksellä, joten kappaleen viesti voi jäädä helposti sisäistämättä.

Albumin kaksi perinteisimmin progressiivista kappaletta toimivat myös esimerkkeinä muista suomalaisen progen sanoituksellisista maneereista. Ydintuhoa hahmottomampi ja yksilökeskeisempi maailmantuska esiintyi lähes kaavamaisena ratkaisuna monilla suomiprogebändeillä. ”Mikä aamu” sukeltaa tähän virtaan koettelemalla kertojaansa yhteiskunnan kivisellä byrokratialla, epäempaattisella vieraantumisella ja lähestyvällä kuolemalla, mahdollisesti oman käden kautta. Teksti on silti tehokkaan tiivistä eikä hekumoi surkeudella.

Sopivan ankeat laulusäkeistöt muodostavat vain vähemmistön kappaleessa. Niitä seuraavat jälleen pirteän cameliaaniset kahden huilun melodiaosuudet, jolloin rytmikin siirtyy 3/4:stä katkonaiseen 7/8:aan. Toisella kertaa osuus eskaloituu virtuoosimaiseksi huiluduetoksi, kunnes intron tummempi kitarariffi aloittaa albumin rajuimman soolojakson. Järvisen ylipuhaltama saksofoni ja Kolehmaisen syntetisaattori päästelevät lievästi fuusiojazztyyliin menevät soolot rytmiryhmän, komppikitaran ja Kyllösen tamburiinin kiihdyttäessä 5/4-tahtilajissa musiikkia (ja sanojen kertojaa) kerta kerralta yhä syvempään syöveriin. Hiki nousee kerrankin pintaan, mutta soolot toimivat ennen kaikkea teemallisesti taustalla pyörivän kierron kanssa. Ne ovat improvisoitua hulluutta tiukoissa raameissa, jotka muodostaa a-mollin ja H-duurin keskinäinen köydenveto. Sattuvasti jakso katkeaa giljotiinimaisesti syntetisaattorin kuolonkierteeseen a-mollin kohdalla, minkä jälkeen palataan kuulemaan kertojan viimeinen säkeistö. Lopussa riffi sulautuu huiludueton kertaukseen ja kaikki päättyy taas terävästi a-molli-iskuun. Tässä on rytmistä kikkailua ja sooloilua aivan 70-luvun kovimman meiningin lailla, mutta siinä mennään sävellyksen ehdoilla ja kaikki yhdessä riman yli.

Albumin päättävä ”Askel ylöspäin” taas ympäröi lyhyen laulujakson instrumentaalirevittelyillä. Hieman haahuileva mutta dynaamisesti sovitettu akustinen laulu menee täysin progekarikatyyriksi fantasiatekstillään kertojan matkasta sienellä taivaan kaupunkiin (bonuksena vielä keijut oppaina). Josta hän ei tietenkään mielikuvituksettomasti tai laiskasti ”saa” kertoa mitään, joten kerronta jää musiikin harteille. Seppänen tiluttaa poikkeuksellisen bluesmaisesti ja raskaalla rocksoundilla hitaan tummaa pääteemaa, johon puolisävelaskeleiden korostaminen lisää eksoottisuutta. Vauhdikkaammaksi meno menee jälleen fuusiovaikutteisten puhallinsoolojen kanssa, välillä Ahosen kulmikkaasti muljahtelevan nauhattoman riffin tukemana. Taivaassa siis melkein jammaillaan. Epätasainen kappale antaa albumin päättyä perinteisimmän progesooloilun merkeissä.

On helppo ymmärtää, miksi Uuteen aikaan jäi aikoinaan huomiotta. Rockmusiikki oli siirtynyt jo uuteen aikaan, eikä Scapa Flow’n selvästi edellisen vuosikymmenen tyyli kuulunut siihen. Ei albumin ideoita tai soundia voi vuonna 1980 pitää edes edistyksellisenä siinä mielessä kuin progressiivisuuden kirjaimellisesti ottavat edistyksen tulkitsevat. Se vain esittää melodisen, folkahtavan progen ideoita taitavasti ja saa ne toimimaan lyhyessä ja tiiviissä mittakaavassa. Tiivistämistä yrittivät kirjavin tuloksin lähes kaikki jäljellä olevat progressiiviset yhtyeet, sillä ajan henki ja henkiinjääminen vaativat sitä. Scapa Flow antoi suomalaisen progen 70-luvun läpi vyöryneelle ensimmäiselle aallolle ylvään lopetuksen sen kuivahtaessa 80-luvun santaan.

Kunniaa Uuteen aikaan sai vasta myöhemmin. Tuolloin vuosituhannen alkuvuosina harvinaisuus oli nostanut albumin rahallista arvoa, mutta ne progefanit, jotka laillani onnistuivat kuulemaan vinyylin, usein jakoivat näkemykseni myös sen musiikillisista arvoista. Suomiprogen historian usvista vähitellen nousevien kakkosdivarin albumien joukossa se hohti kirkkaana helmenä. Juha Rantalan Rocket Recordsin progressiivisen rockin uudelleenjulkaisusavotan arvokkain saavutus oli saattaa albumi vihdoin digitaaliseen muotoon vuonna 2010.

Scapa Flow’n muusikot menivät aivan muunlaisen musiikin pariin, eikä uuden aallon alle hukkunut albumi jättänyt itsestään väreitä suomalaisen musiikin pintaan. Lähimpänä ehkä oli Noposen osallistuminen Thresholdin vahvasti progevaikutteiselle albumille Paradise Now (1981). Toinen tapaus oli nuori kitaristi Mikko Uusi-Oukari, joka kertoi fanittaneensa Scapa Flow’ta kiihkeästi yhtyeen elinaikana. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän perusti progeyhtye Viiman, ja sen musiikissa soivat akustiset kitarat ja kansanomaiset huilumelodiat sinfonisen rockin kehyksessä hyvin paljon samalla tavoin kuin aikoinaan Scapa Flow’n kapeikoissa. Esimerkiksi ”Luuttomat” (2006) henki albumin pidempien kappaleiden vaikutusta instrumentaalijaksojen käyttöä ja säkeistöjen rakennetta myöten (”Niinä aikoina…”, kun ”Mikä aamun” säkeet alkoivat ”Tänä aamuna”). Viiman samanniminen levy-yhtiö myös julkaisi siitä uuden LP-painoksen vuonna 2014. Uudelleenjulkaisujen muodin pyörä oli kiertynyt täyden kierroksen aineettomasta digitaalisesta kohti alkupisteen analogiaa. Vanha oli hetken taas uutta ja Uuteen aikaan oli edelleen tuore.

SBB – Sleesiasta suureen maailmaan

Yksi puolalaisen rockin suurimmista ja ulkomailla tunnetuimmista rockyhtyeistä alkoi niinkin vaatimattomana kuin pienenä bluesbändinä Sleesian väestöllisesti kirjavalta ja historiallisesti kiistellyltä alueelta, joka tunnetaan enemmän hiilikaivosteollisuudesta kuin musiikista. Yhtyeen keskiössä oli lahjakas musiikinopiskelija Józef Skrzek, joka oli tähdännyt konserttipianistiksi mutta käsivamman pakottaman harjoittelutauon seurauksena päättikin 60-luvun lopulla lähteä seuraamaan turmeltuneen rockin laveaa tietä sähköbasistina. Hän ehti viettää pari vuotta Puolan ensimmäiseksi bluesrockbändiksi kutsutussa Breakoutissa. Sitten muut jäsenet tekivät pilaa hänen suosikkijalkapallojoukkueestaan. Skrzek suutahti ja lähti bassoineen perustamaan omaa pumppuaan. Tämä kertoo jotain siitä temperamentista, jolla mies sittemmin piiskasi eteenpäin musiikkiaan ja yhtyettään.

Yhtyeen nimeksi tuli yksinkertaisen kuvaileva Silesian Blues Band tai lyhyemmin SBB. Voimatrioksi vuonna 1971 lopulta vakiintuneen yhtyeen muut jäsenet olivat amatöörimuusikoita verrattuna virallisesti koulutettuun basistiinsa. Rumpali Jerzy Piotrowski treenasi maanisesti ansaitakseen paikkansa rumputuolilla ja kreikkalaisten siirtolaisten poika Apotostolis ”Lakis” Anthimos oli vasta 17-kesäinen kitaristi-ihme. Yhtyeelle tuli keikkaa Sleesian alueen opiskelijapiireissä ja radioonkin se pääsi, mutta muusikoille meno oli pitkälti eloonjäämiskamppailua.

SBB soolouransa alkupuolella: vasemmalta Apostolis Anthimos, Józef Skrzek, Jerzy Piotrowski.

Asiat muuttuivat, kun Skrzekin kyvyt huomasi kontrabasisti Helmut Nadolski, joka suositteli miestä kaverilleen Czesław Niemenille. Niemen, tuolloin Puolan suurin rocknimi, tarjosi Skrzekille paikkaa uudessa kokoonpanossaan. Skrzek huomautti olevansa bändissä ja intti niin kauan, että koko SBB liittyi Niemenin taustalle syrjäyttäen miehen aiemman kitaristin ja rumpalin. Tämä uusi ryhmä, joka sopimusteknisistä syistä esiintyi nimellä Gruppa Niemen, levytti niin Puolassa kuin Länsi-Saksassakin ja esiintyi Münchenin olympialaisissa Mahavishnu Orchestran rinnalla. Siinä oli aikamoinen kulttuurisokki Sleesian pojille! Niemenin ja SBB:n yhteisistä seikkailuista on kerrottu täällä jo aiemmin.

Elokuussa 1973 SBB irtautui Niemenistä, mikä tarkoitti paluuta täysistä konserttisaleista nälkärajalle. Mutta SBB:lle oli kehittymässä oma yleisönsä ja liikevoimansa. Uusi manageri Franciszeck Walicki keksi lyhenteelle uuden, korkealentoisemman merkityksen: Szukaj (etsi), Burz (revi alas), Buduj (rakenna). Tämä edusti kuulemma SBB:n lähestymistapaa musiikkiin, jossa etsittiin ja rakennettiin uutta keinotekoisista raja-aidoista välittämättä. Raja-aidoista välittämättömyyttä toivottiin voivan levittää myös musiikin ulkopuolelle, mutta yhteiskunnallisen tilanteen takia tämä piti tehdä erittäin vaivihkaa.

Nowy horyzont (1975) olikin sopiva nimi kuvaamaan SBB:n seikkailuja, kun se vihdoin pääsi studioon omillaan. Albumi oli itse asiassa yhtyeen toinen julkaisu. SBB (1974) oli taltioitu yhtyeen ensimmäisessä omassa konsertissa. Yhtye veti juuri kansaa konsertteihinsa hillittömän energisillä jazzrockimprovisaatioillaan, joten ne oli luontevaa vangita nauhalle. Lisäksi näin oli halvempaa ja helpompaa saada aikaiseksi pitkäsoitto, kun julkaisun porttia vartioi nuivasti rockmusiikkiin suhtautuva valtiollinen levy-yhtiö. Yleisön innostuksesta ja auktoriteettien asettamista esteistä kertoo jotain se, että SBB:n ensimmäinen esiintyminen Krakovassa toi yhtyeelle esiintymiskiellon koko kaupunkiin liian eläimellisen musiikin takia. SBB vangitseekin osan konserttien hikisestä tunnelmasta kahdella pitkällä raidalla.

Nowy horyzont riipi pois SBB:n aloittaneen nolon bluestakauman (”I Need You, Babe”) ja leikkeli konserttien pitkät improvisaatiot lyhyempien palojen kollaasimaiseksi rakennelmaksi. Albumilla vuorottelevat toisaalta polttavan jazzrocktyyppiset soolot sähkökitaralla, bassolla ja syntetisaattorilla rumpujen pitäessä laukkaavaa rytmiä yllä, toisaalta Skrzekin flyygelisoolot, jotka mukailevat ja paikoin lainailevat Maurice Ravelin ja Frederic Chopinin pianoteoksia. SBB:n energia vetää vertoja Mahavishnuille, ja esimerkiksi nimikappaleessa improvisoidaan tuolle pumpulle tyypillisten murtosointukuvioiden päälle. Sen tapaan Skrzek ja Anthimos käyttävät myös molemmat runsaasti yliohjautumista ja heittäytyvät vuorotteleviin kaksintaisteluihin. SBB tuntuu heruttavan samaa hurmioituneen kaipauksen tuntua kuin John McLaughlinin porukka.

Toisaalta yhtyeen riffit, asteikot ja vaikutteiden yhdistelmät menevät mallista omia teitään. Esimerkiksi yhtye käyttää vähemmän synteettisiä asteikoita ja muita MO:n ”itämaisia” sävyjä. Anthimosin soolo ”Na pierwszy ogieńissa” on ehkä lähinnä McLaughlinin tätä puolta. Kaiken rockin ja jazzin kuohun alla piilee eurooppalaisen musiikkiperinteen harmoninen käsitteistö bluesin fiilinkiin sekoittuneena. Lisäksi Skrzek kokeilee paikoin abstraktimmalla elektroniikalla, jota hän synnyttää varsinkin halvan italialaisen syntetisaattorin Davolisintin läpitunkevilla kanttiaaltosoundeilla. ”Ballada o pięciu głodnych” on pelkästään sähköistä hälyä ja yhtä sointua albumin ainoan, puhutun ja häröisen tekstin taustalla.

Italialaisen Davoli-yhtiön Davolisint vuodelta 1972 oli markkinoiden ensimmäisiä halpoja syntetisaattoreita ja halpa se tosiaan oli. Se tuotti urkutekniikalla yksinkertaisen ja räikeän kanttiaallon, jota saattoi muokata vain vibratolla ja portamentolla. Näitä voitiin kyllä säätää erikseen kummankin oskillaattorin kohdalla, mikä mahdollisti ainutlaatuisia tehosteita. Soivaa nuottia voitiin myös moninkertaistaa lisäämällä äänikertoja eri oktaaveissa. Skrzek hyödyntää näitä Davolisintin erikoisuuksia SBB:n kahdella ensimmäisellä albumilla.

Musiikin ongelma on lähinnä juuri kollaasimainen sirpaleisuus silloinkin, kun siitä yritetään rakentaa kokonaisuutta. B-puoliskon täyttävä ”Wolność z nami” nostaa esiin unenomaisen uljaan melodisen kulun, mutta karkaa sitten taas soolokavalkadiksi – rumpuja myöten – ennen hiljentymistään Chopin-lainaan. Erilaiset vaikutteet istuvat vielä hieman vaivautuneesti saman huoneen eri nurkissa. Jazzrockin saralla albumi on vaikuttava aloitus huolimatta melko ohuesta äänikuvasta, joka johtuu lähinnä yhtyeen vaatimattomasta varustuksesta.

Pamięć (1975) synnyttää SBB:lle yhtenäisemmän ja harkitumman tyylin. Albumin kolme pitkää sävellystä alkavat impressionistisesta hämystä Skrzekin laulaessa pehmeän unenomaisesti säestyksenään syntikkatuuli, jazzrockille tyypillinen Fender-piano ja sähkökitara, jonka Anthimos saa kuulostamaan viululta volyymipedaalilla (ensimmäisellä albumilla hän soitti sitä vielä jousella). B-osissa laulu aukeaa soulmaiseksi valitukseksi Niemenin tapaan samalla, kun musiikki muotoutuu hitaan yksinkertaiseksi modaaliseksi kierroksi, joka muistuttaa jazzia enemmän Yesin kaltaisten rockyhtyeiden mahtipontisia lauluosuuksia, varsinkin kun Skrzek paksuntaa niitä sanattomalla stemmapohjalla. Hänellä on nyt käytössään Hammond-urut sekä itäblokin maissa harvinainen Moog-syntetisaattori. Jälkimmäinen päästelee Davolisintiä rikkaampia sooloääniä mutta myös pulputtaa bassopulssia rumpujen tueksi. Yleinen sointimaailma on edeltäjää täyteläisempi ja kuulaampi. Jazzrockiin palataan soolojaksoissa: Piotrowski tikittää symbaaleilla tunnelmallista rytmistä humua tai kiihdyttää tempoa nyt jo tavaramerkkimäisellä laukkakompillaan muiden improvisoidessa urkupisteen päällä ja kerratessa hetkittäin melodiaa riffimäisenä kehyksenä. Yhdistelmä vie SBB:n tulenpalavan hektisestä fuusiosta rauhallisempaan mutta silti dynaamiseen progressiiviseen jazzrockiin. Yhtye löytää oman ja omaperäisen äänensä ja tekee ehkä vahvimman albumikokonaisuutensa.

Musiikin haaveilevan haltioitunut sävy löytää vastinparinsa runollisten tekstien välähdysmäisistä, kiteytetyistä tuokiokuvista menneeseen. Ne ovat nimenmukaisesti muistoja vanhempien rakkaudesta ja rakkaudesta kotimaahan, juurien juhlistamista mutta sävytettynä menetyksen varjoilla. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että SBB:n sanoittaja Julian Matej oli todellisuudessa Puolan turvallisuuspalvelun upseeri Romuald Skopowski. Salanimen turvin hän kirjoitti runoja ja sanoituksia vastapainona päivätyölleen, johon kuului jahdata potentiaalisia valtion vihollisia ja toisinajattelijoita. Näihin kuului myös niitä ihmisiä, jotka lauloivat hänen tekstejään. Esimiehet eivät tienneet mitään tästä kuutamourakoinnista, mutta niinpä Skrzekin sai tietää ystävänsä todellisen henkilöllisyyden ja ammatin vasta vuosia myöhemmin.

Ze słowem biegnę do ciebie (1976), eli Sanan kanssa Matej lähestyy meitä näennäisesti kosmisessa mittakaavassa, mutta rivien välissä kuuluu myös logosentrisen kulttuurin arvostelu sanoista vallan välineinä. ”Sanojen metsästäjät” saattaa viitata hänen kollegoihinsa turvallisuuspalvelussa. Kryptiset ja monitasoiset metaforat olivat sanoituksissa tyypillisiä autoritäärisissä maissa jo sensuurinkin takia, kun taas hieman demokraattisimmissa yhteiskunnissa ne olivat puhtaammin taiteellinen valinta. Vallanpitäjien käsittelyssä kieli itsessään oli epäilyksenalainen ja irrallaan totuudesta, josta Matej tässä vihjaa.

SBB sen sijaan käyttää tällä albumilla musiikkia yhä rohkeammin luomaan tunnelmaa ja entistä pidempiä kappaleita. Albumilla on vain kaksi sävellystä. Nimisävellys jatkaa Pamięćin unenomaisen laulun ja syntikkatunnelmoinnin linjaa, nyt vain avaruudellisuudesta siirrytään hieman uhkeampiin sävyihin, missä auttaa Skrzekin laajeneva kosketinsoitinarsenaali, johon kuuluu nyt Spectrum-jousikone- ja sähköpiano (eikä mellotroni, toisin kuin tekijätiedot väittävät). Kirkkaat, nauhakaiulla käsitellyt kosketin- ja kitarasoinnit tuovat erityisesti mieleen Yesin. E-pohjaiset yhden tai kahden soinnun soolojaksot, joissa Anthimos tiluttaa kunnolla perinteisemmällä rock-kaavalla, jäävät toissijaiseksi, kun sävellystä kehitellään viiden erilaisen laulusäkeistön kautta otsikkofraasin karjuvaan huipennukseen, mistä se palaa vielä Skrzekin soolojakson jälkeen alun haahuilevaan säkeistöön ja sen romantiikasta tuttuun lopukkeeseen, jossa odotettu molli muuttuukin duuriksi alleviivaten, että on yksi paikka, joka puhuu. SBB jatkaa syvemmälle progressiivisen rockin maailmaan.

Instrumentaalinen ”Przed premiera” on yhtyeen konserttiesiintymisille tyypillisempää fuusiomaisten sooloimprovisaatioiden ja melodisten purkausten vuorottelua. Ensin mainittuun yhtye kehittää letkeämmän funkmaisen grooven klavinetilla ja staccatokitaralla. Silti sävellys noudattaa laajempaa rakennetta, jossa melodiset ”kertosäkeet” toimivat teeman variaatioina ja sävellys pomppaa jälleen muuntoduuriin suurellista kliimaksia varten. Villi sooloilu tapahtuu tämän rakenteen puitteissa, ohjakset sen verran tiukalla, ettei se missään vaiheessa kirmaa sellaiseen villiin laukkaan kuin alkupään levytyksillä. Sen sijaan pinnalla ovat selvästi mietityt ja runsaasti päällekkäisäänityksiä vaatineet sovitukset. Kaikki etenee ikään kuin hidastettuna 19 minuutin reittiä silloinkin kun paikallisesti nuotteja lentelee tiuhasti. SBB:n oli kuulemma tarkoitus äänittää levy sinfoniaorkesterin kanssa, mutta levy-yhtiö Polskie Nagranian budjetti ei venynyt moiseen. Skrzek matkii (etäisesti) viulu- ja puhallinsävyjä erityisesti SLM Concert Spectrum -jousisyntetisaattorillaan, toisella harvinaisella italialaisella luomuksella, joka viihtyi myös Electric Light Orchestran arsenaalissa.

SBB:n kunnianhimoisimpana albumin pidetty Ze słowem biegnę do ciebie osoittaa yhtyeen nopean kehityksen. Silti se on jäänyt itselleni jonkinlaiseksi väliinputoajaksi ikimuistoisemman edeltäjänsä ja räväkämpien seuraajiensa kanssa.

SBB:llä meni tuohon aikaan niin lujaa, että musiikin tason heilahtelu ei ihmetytä. Keikkaa pukkasi yhtyeelle sekä kotimaassa että muualla itäblokissa. Jopa Krakovassakin herrat hyväksyttiin lavalle. Myös Länsi-Eurooppa aukeni nuorille polakeille. Yhtye soitti poikkeuksellisesti joitakin keikkoja duona. Näin myös Helsingissä, missä muusikot viihtyivät lavalla kolme tuntia.

Vuosina 1977 – 78 yhtyeeltä julkaistiin uusia, osin päällekkäisiä albumeita Tšekkoslovakiassa ja Itä-Saksassa. Se myös pääsi levyttämään fasismintorjuntamuurin toiselle puolelle. Länsi-Saksassa julkaistiin kaksi albumia, joista yhtye tunnettiinkin vuosia parhaiten kotimaan ulkopuolella. Tosin Puolassakin oli iso juttu, että meitin pojat pääsivät levyttämään länteen. Niemenin jälkeen vastaava oli onnistunut lähinnä taidemuusikoilta. Rautaesirippu oli yhä pystyssä. SBB pääsi esiintymään sen toiselle puolelle valvottuna ja osin myös näytösluonteisesti, että kyllä Puolassakin saa rokata.

Follow My Dream (1978) sisältää päältä katsottuna Ze słowem biegnę do ciebien ja saman vuoden tšekkialbumin tapaan vain kaksi levypuoliskon mittaista sävellystä, nimiltään ”Going Away” ja ”Follow My Dream”. Kuuntelu paljastaa ne neljästä lyhyestä sävellyksestä koostuviksi sävellyssarjoiksi edeltäjien yhtenäisten pitkien sävellysten sijaan. Näin SBB järjesteli sävellyksiään konserteissa ja myös levyillä, kuten olemme nähneet. Konserttien tapaan myös Follow My Dream kierrättää teemoja aiemmilta levyiltä. Aloituspala ”Freedom with Us” on sovitettu Nowy horyzontin ”Wolność z namin” alusta pianon ja hälyn sijaan futuristisemmilla syntikkasekvensseillä ja muutettu melko veltoksi lauletuksi funkiksi. Tämä vaikute nousee esiin muuallakin albumilla – usein Skrzekin muhkean synabasson groovittamana – ja huipentuu lopussa lattealla soulmaisella nimikappaleella. Skrzekin vahvat laulusuoritukset kuulostavat häälyvämmiltä vieraalla englannin kielellä. Tämä kuuluu ”In the Cradle of Your Handilla”, suoralla käännöksellä Pamięćin oodista isälle. Myös albumin komein, perusduurisointujen pitkälle laskevalle kululle pohjautuva jylhän sankarillinen teema ”Going Away” oli äänitetty jo aiemmin radiokäyttöön. Näiden samantyylisten teemojen viljely albumin loppupuolella lienee yritys luoda ajatusta laajemmasta rakenteesta. Yhtye piti lauluosuuksissa tärkeimpänä mahdollisuutta ilmaista yksinkertaisilla sanoilla suoraan vapauden kaipuuta. Soittamalla kappaleita konsertissa saatettiin tuulettaa kaappiin suljettuja tunteita, vaikka albumia ei julkaistukaan Puolassa.

Albumin vahvuus on sen puolalaisia julkaisuja jykevämpi sointi. Skrzekin edelleen laajeneva syntetisaattoriarsenaali antaa musiikille entistä futuristisemman klangin ja raitojen lisääntyminen äänityskonsolissa jykevöittää sovituksia entisestään. Tämän voi kuulla tutun polttavan fuusioimpron ”3rd. Reanimatonin” polyfonisena syntetisaattorisooloiluna, mutta myös kansallissävytteisen ”(Żywiec) Mountain Melodyn” mielenkiintoisena surinakuvaelmana, jossa sirkkelimäiset soundit kietovat verkon vuorimaisen bordunan päälle. Follow My Dream pallottelee yhtyeen energisiä fuusiohetkiä ja progressiivisia rakenteita uuden lyhyempiin ja valtavirtamaisempiin sävellyksiin pohjaavan tyylin kanssa, jota kuultiin samana vuonna Itä-Saksassa julkaistulla albumilla. Pallottelu sujuu vielä aika tasapainoisesti.

Welcome (1979) edustaa perinteisen laulurakenteen lopullista voittoa SBB:n tuotannossa. Sen voisi melkein summata ilmauksella: ”Pannaan parasta ensin ja lasketellaan alamäkeä loppulevy”. Levyn avaava ja sen ainoa instrumentaali ”Walkin’ around the Stormy Bay” kun on yhtyeen jazz-sinfonista ilotulitusta parhaimmillaan: jazzmaisen kulmikas riffi raivoisan rytmin päällä (Anthimosin ja Piotrowskin rumpuduetto), hieman rauhallisempi väliosa ja venytetty kromaattinen nousu syntetisaattorien fanfaarimaiseen teemaan.

Muut kuusi sävellystä ovat puolestaan paatoksellisesti tunnelmoivia tai letkeän rockmaisia lauluja, joiden raskaat kosketinsoitinsovitukset tuovat mieleen 70-luvun lopun Genesiksen. Helkkyvä ”Why No Peace” varsinkin on kuin funkimpaa versiota Charterhousen boogiesta. Yhtäläisyyksiin vaikuttaa myös sähköpianon ja varhaisen polyfonisen syntetisaattorin Polymoogin käyttö. Skrzek oli itse asiassa yksi ensimmäisiä kosketinsoittajia Manner-Euroopassa, joka sai tämän kahdeksaan nuottiin venyvän mutta valitettavan ohutäänisen syntikan käyttöönsä.

Ikävä kyllä Skrzek ei ole yhtä taitava lyhyiden laulujen kanssa kuin esikuvansa, joten materiaali iskee tulta vain paikoin. Parhaat hetket ovat usein muualla kuin Skrzekin ähkyvästi tulkitsemissa laulusäkeistöissä: goottilaisessa katedraalissa kaikuvat kerrostetut taustakuorot, Anthimosin leijuvan ulvova kitarasoolo sekä Piotrowskin dramaattisen orkesterimainen rumpuaksentointi nostavat ”Lonelinessin” instrumentaalilopetuksen alkuosan alhosta (joka kai kuvaa yksinäisyyden masentavaa olotilaa). Ainoa pidempi yritys ”Last Man at the Station” perustuu vain yhdentekeviin laulu- ja soittovariaatioihin saman kädenlämpöisen grooven päällä. Pahimmillaan vieraalla kielellä ja musiikillisella kamaralla tömistelemällä päädytään koomisuuteen: ”Rainbow Manin” koskettimilla ylikuormitettua blues-funkkia ei pysty kuuntelemaan naama peruslukemilla. Tämä ei varmasti ollut SBB:n poikien tarkoitus vaan he halusivat ylittää muureja äänittämällä albumin sekä Puolassa että Länsi-Saksassa (peräti palvotun tuottaja Conny Plankin studiossa) ja julkaisemalla sen molemmissa maissa. Siinä he onnistuivatkin, mutta vaikutus jäi toivottua lievemmäksi. Lännessä muotitietoinen kuluttajakunta kuunteli jo aivan muunlaista musiikkia.

SBB palasi Puolaan ja puolaan albumilla Memento z banalnym tryptykiem (1981), joka jäikin sitten yhtyeen siltä erää viimeiseksi julkaisuksi. Tavallaan se kokoaa monia yhtyeen keskeisiä ideoita samalla, kun esittelee uusia mahdollisia suuntauksia. ”Moja ziemio wyśniona” jatkaa ja laajentaa ”Walkin’ around the Stormy Bayn” sapluunaa. Se kiitää eteenpäin yksinkertaisen tarttuvan kitara- ja kosketinriffin voimin, jota siirretään eri sävellajeihin ja muokataan jazzahtavampaan harmoniaan rauhallisemmassa lauletussa osuudessa. Kitaroiden kahden soinnun ulvovat rocksoolot vuorottelevat näiden välillä, ja jälkimmäisen soolon jälkeen riffi muokataan isoksi huipennukseksi entistä jyräävämmän rytmin päälle. Kitarat ja basso kuuluvat tällä albumilla vahvemmin kuin edeltäjillään.

Sliipattu mutta silti energinen kitaravalli nousee myös siitä, että yhtye oli laajentunut kvartetiksi, kun monitaitoinen Sławomir Piwowar oli otettu yhtyeen toiseksi kitaristiksi ja basistiksi. SBB:n tapaan hänkin oli soittanut aiemmin Niemenin taustalla. Hän saa soittaa lähestulkoon soolona kolmiosaisen kitarakonserttonsa ”Trójkat radości”, jossa jokainen osa painottaa erilaista musiikkia. Akustisen kitaran kirkkaat oktaavit kertovat Wes Montgomeryn vaikutuksesta hänen soittoonsa jazzahtavassa ensimmäisessä osassa. Toinen käyttää klassista kitaraa hienoisilla espanjalaissävyillä choruksella käsitellyn sähkökitaran itsepintaisen hämyisen ostinaton päälle. Kolmannessa paksusti yliohjattu sähkökitara rapsodoi bluesvivahtaisen laulavan soolon Skrzekin Polymoog-taustan päälle. Kappale eroaa mielenkiintoisesti SBB:n aiemmista tyylikokeiluista. Vastapainoksi koko bändi lähtee aivan perusfuusiolinjalle Piotrowskin ja Anthimosin lyhyessä sävellyksessä ”Strategia pulsu” ja lopussa taantuu kohti bluesjuuriaan, kun Skrzek kaivaa esiin huuliharppunsa.

Nimikappale on SBB:n viimeinen levypuoliskon mittainen sävellys. Sen lauluosuus, kansanomaisesti sävyttynyt modaalinen melodia, syntyi jo Silesian Blues Bandin alkuhämärässä vuonna 1971. Matejn ensimmäinen teksti käsittelee tyypillisen monitulkintaisesti ikiaikaista metaforaa tiedon puun hedelmän haukkaamisesta, mutta näyttää lopulta kaatavan perinteiseen tyyliin syyn kuoleman tuomisesta maailmaan naisen kontolle.

Alkuperäisen venytetyn bluesrocksovituksen sijaan laulua ympäröivät tässä versiossa jälleen hieman kollaasimaisesti useat erilaiset osiot. Koskettimien hallitsema fanfaarimainen pääteema on luultavasti SBB:n komein luomus ja lähimpänä perinteistä sinfonista rockia yhtyeen katalogissa. Laulua seuraava Anthimosin hitaan hämyisen jazzsoolon komppauksessa kuulee Pink Floydin avaruudellisen soundin, erityisesti komppikitaran ilmavan kantrivaikutteisessa slidesoitossa. Tämä repeääkin sitten suoranaiseksi hitaaksi sanattomaksi latotanssilallatukseksi, jota säestetään taputuksilla ja kantrimaisilla banjo- ja huuliharppuosuuksilla. Tämä ironisesti soitettu osuus edustaa kaiketi sitä triptyykin banaaliutta. Uudenlainen elementti on myös seuraava kromaattisia lyömäsoittimia korostava klassistyylinen jakso. Sitten pääteema ja lauluosiot kerrataan isompina variaatioina, ennen kuin kappale päättyy töksähtäen tulevaan keskihitaaseen hard rock -osioon, jonka päälle Anthimos soittaa yhden rankimmista sooloistaan.

Näitä eripuraisia jaksoja venytetään vähän tarpeettomastikin, mikä kyseenalaistaa sävellyksen 20 minuutin keston. Kredit-sarakkeeseen on merkittävä silti yhtyeelle uusia vaikutteita ja selvästi hienostuneempi, sinfonisempi lähestymistapa pitkään sävellykseen, eräänlainen sarja risteytettynä neljännen albumin sinfonisten yritysten kanssa. Kauas oli käyty 70-luvun puolivälin konserttimekastuksesta, jossain mielessä ehkä tylsemmäksi, valtavirtamaisemmaksi.

Mielenkiintoisesti albumin kansikin on poikkeuksellisen karu, melkein punkmainen mustavalkoisessa estetiikassaan. Ero on suuri taidemaalari Kazimierz Halajkiewiczan magmaa ja luonnonpinnanmuotoja psykedeelisiin mustetahrakuvioihin abstraktistaviin maalauksiin kolmella ensimmäisellä albumilla tai myöhempien albumien värikkäisiin fantasiakuvaelmiin. Ajat kävivät tylymmiksi.

Mitä uusia polkuja Memento z banalnym triptykiem olisikaan voinut avata SBB:lle kuljettavaksi jäi yhdentekeväksi, sillä levyn ilmestyessä yhtye oli jo päättänyt lopettaa. Vuosien armoton keikkailu- ja äänitystahti oli uuvuttanut muusikot, yhtye näytti jähmettyneen taloudellisesti hieman pakkasrajan yläpuolelle eivätkä sen yritykset edistää vaivihkaa vapauden ja itsenäisyyden ideaalia musiikillaan näyttäneet tuottavan tulosta. Melkein samoihin aikoihin syntyi sitten Solidaarisuusliike ja vuoden sisällä maassa julistettiin voimaan sotatilalaki. Puolan kommunistinen puolue hävisi lopulta sen sodan. SBB:n osuus Puolan vallanvaihtumisen taustalla on kyseenalainen, mutta yhtyeen levytyksiä pidetään kotimaassa oman aikansa klassikoina ja yhtyettä ehdottomana edelläkävijänä 70-luvun jälkimmäisen puoliskon rockmusiikissa. Kansainvälisestikin katsoen ne ovat omaperäisiä yhdistelmiä jazzia, rockia ja taidemusiikkia.

Silti SBB teki luultavasti suurimman vaikutuksen pitkillä konserteillaan. Niiden jaettu kollektiivinen tunnelataus näyttäytyi varmasti juuri viranomaisillekin potentiaalisesti järjestystä horjuttavana elementtinä. Yhtye onkin hyödyntänyt uutta vapauttaan 90-luvulta asti nimenomaan keikkailemalla – välillä Piotrowskin, välillä muiden rumpaleiden kanssa – ja syytämällä markkinoille kymmeniä konserttitallenteita muutaman studioalbumin lisäksi.

The Flower Kings: Stardust We Are (1997)

Jälkikäteen harrastajapiireissä on alettu puhua 1990-luvusta progressiivisen rockin kolmantena aaltona. Tällä tarkoitetaan yleensä tuolloin aloittaneita uusia, nuoria bändejä, jotka seurasivat häpeilemättä 70-luvun yhtyeiden soundeja ja tyylillisiä keksintöjä omine lisineen tarvitsematta tehdä samalla tavoin myönnytyksiä radioystävällisyydelle kuin 80-luvun neoprogressiivisten yhtyeiden. Hassua kyllä, yksi menestyneimmistä näistä yhtyeistä oli ruotsalainen The Flower Kings, ja yhtyeen kantava voima, kitaristi Roine Stolt ei ollut mikään märkäkorva vaan oli ollut mukana kuvioissa jo 70-luvulla. Hän soitti kitaraa parikymppisenä Kaipa-yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla. Nuo albumit edustivat vuosikymmenen parasta ruotsalaista sinfonista rockia, kun taas niitä seuranneet 80-luvun alun levyt olivat haaleita yrityksiä pysyä kaupallisten trendien mukana. Myös Stolt vietti progevihamielisen 80-luvun enimmäkseen valtavirtamaisen musiikin parissa kitaristina, tuottajana ja sooloartistina. Progehenki ei silti jättänyt häntä missään vaiheessa: vuonna 1985 hän perusti oman levy-yhtiönsä Foxtrot Recordsin, ja eiköhän nimen syntyhistoria johtanut samalla sylttytehtaalle kuin hänen nuoremman poikansa etunimet Peter Gabriel.

Seuraavan vuosikymmenen alussa hän näki uusien ruotsalaisten progressiivisten yhtyeiden seuraavan 80-luvun pohjoista uuspsykedeliaa ja tajusi, että markkinoilla oli progen muotoinen tyhjiö odottamassa täyttäjää. Hän kokeili vettä albumilla The Flower King (1994). Se oli täynnä perinteisen progressiivisen rockin tunnusmerkkejä, ja nimikin viittasi The Nicen psykedeeliseen popbiisiin ”The Flower King of Flies” (1967). Albumi otettiin vastaan yllättävänkin hyvin ja Stolt sai keikkatarjouksia. Keikkakokoonpano muodostui albumilla soittaneista rumpali Jaime Salazarista ja laulaja Hasse Fröbergistä sekä kosketinsoittaja Tomas Bodinista ja (velipoika) basisti Michael Stoltista. Joukolla synkkasi niin hyvin, että Stolt päätti tehdä siitä pysyvän bändin.

The Flower Kingsin ensimmäiset albumit Back in the World of Adventures (1995) ja Retropolis (1996) vahvistivat yhtyeen musiikin vetovoiman, ja yhtyeestä tuli nopeasti yksi seuratuimmista uudessa progeskenessä. Tuo skene katsoi paradoksaalisesti taaksepäin, mutta sinne päin katsoi myös The Flower Kings. Tämä näkyy jo albumien nimistä sekä Stoltin lauluteksteistä kuten ”We’re children of the Woodstock nation / Lost in peace and contemplation”. Siinä kaivauduttiin läpi kahdenkymmenen vuoden aikana läiskittyjen mutakerrosten kohti progressiivisen rockin kulta-ajan hautaantunutta aarretta, jonka viisasten kivestä luotaisiin progen uusi kultainen aamunkoitto. The Flower Kings onnistui vastamaan tähän hengen ja ajankohdan kutsuun.

Oikeastaan yhtyeen määritteli vasta kolmas albumi Stardust We Are (1997). Se saa havainnollistaa The Flower Kingsin musiikin hyviä ja huonoja puolia.

Ensinnäkin Stolt on säveltäjänä uskomattoman tuottelias: ensimmäisenä vuosikymmenenään The Flower Kings julkaisi uuden albumin vuosittain. Jo ensimmäiset kaksi albumia olivat hyödyntäneet CD-levyjen yli 70 minuutin soittoaikaa täysin, joten ne olivat yhtä pitkiä kuin progen kulta-aikojen tupla-albumit. Sekään ei riittänyt Stoltille vaan Stardust We Are pakkaa 130 minuuttia musiikkia kahdelle CD-levylle.

Tasaisen hyviä tupla-albumeita ei kasva joka oksalla, ja The Flower Kingsinkin tuotoksissa on aika paljon ähkyn tuntua. Osa albumien kestosta menee lyhyisiin instrumentaalisiin välinumeroihin, jotka vaihtelevat akustisen kitaran tunnelmoinnista Bodinin Lyle Mays -tyyliseen sähköpianoimpressionismiin ”A Room with a View” ja Berliinin-koulukunnan ihanteiden mukaiseen syntikkamatkailuun avaruudessa (”Hidden Dust”) [1]. Pitkä kesto antaa näin tilaa myös kokeilla erilaisia tyylejä.

Enimmäkseen tilaa silti menee, koska enemmän on selvästi Stoltin mukaan enemmän. Kahdeksasta kahteentoistaminuuttisia kappaleita on mahdutettu monta mukaan. Näissä The Flower Kings nojaa Yesin ja Genesiksen malliseen säkeistöpohjaiseen, pirteästi soitettuun sinfoniseen rockiin. Erityisesti kuuluu Yesin melodinen ja soinnullinen kirkkaus sekä korkeaa basso ja kitaraa korostava tekstuuri, varsinkin kappaleessa ”The Merrygoround”. Stoltin kitara matkii paitsi Steve Howen kulmikasta soittoa myös Robert Frippin ja Alan Holdsworthin yliohjattua ja pidettyä soundia, mutta venyy myös folkjazzmaiseen akustiseen tyyliin a’la Windham Hill (”Poor Mr. Rain’s Ordinary Guitar”) ja tunteikkaan areenarockmaiseen sooloiluun kansanomaisella melodialla (upea ”The Man Who Walked with Kings”).

Monesta eri suunnista vedetyt vaikutteet, ajanmukaisuus ja helppo lähestyttävyys erottavatkin The Flower Kingsin suoranaisista retroilevista kloonibändeistä. Esimerkiksi Bodinin isoihin kosketinsoitinsoundeihin kuuluvat 70-lukulaiset sähköpianot, Hammond-urut ja (samplattu) mellotroni, mutta niitä täydentävät ajankohtaisemmat soinnit. Hyvänä esimerkkinä ”The End of Innocencen” intro pelaa kaikki Tony Banksin murtosoinnut ja mellotronitulvahdukset ”The Fountain of Salmacisilta” modernin synteettisenä sovituksena, loppukappale käyttää perinteisiä mellotroni-ideoita modernimman rocktyylin kontrastina. Samoin Stoltin käheä, jenkkirocktyylinen (tosin ylivahvaa ruotsi-s:ää sihauttava) laulu antaa helpon melodisille laulujaksoille valtavirtamaisen kosketuspinnan. Se vuorottelee siellä täällä Fröbergin kirkkaamman ja korkeamman tenorin kanssa.

Vuosikymmenen alun edeltäjiinsä verrattuna The Flower Kings soittaa monin paikoin musiikkia, joka kelpaisi aivan rockradioon eikä vain progemetsän oopiumiluolaan. Jälkimmäisen levyn kappaleet kuten ”Different People”, ”Kingdom of Lies” ja ”Ghost of the Red Cloud” ovatkin käytännössä melodian, rytmin ja rakenteen puolelta aivan valtavirtaista rockia. Ero areenarockiin kuuluu lähinnä sovitusten yksityiskohdissa: esimerkiksi ”Ghost of the Red Cloudissa” kromaattiset lyömäsoittimet kilisevät lähes itsenäisesti suhteessa reggaekompattuun ”inkkarirockiin” ja ”Different People” on sovitettu happotakaumaksi 60-luvun ragarockiin. Stoltin kitaratyöskentlyä myöten The Flower Kingsin musiikissa kuuluu jatkumo 80-luvun neoprogressiivisen ja AOR-soundin läpi, ei suuri irtiotto. Tämä leimasi myös yhtyeen yhdysvaltalaisen vastakappaleen Spock’s Beardin musiikkia. Molempien kohdalla uskoisin sen lisänneen vetovoimaa enemmän kuin mitä kovempien progefanien usein äänekkäät vastalauseet ”kaupallisuudesta” ovat yhtyeiltä syöneet.

Kuitenkin monin paikoin soitto ja sävelkieli nojaavat vahvasti 70-luvun sinfonisen rockin tyyliin. ”Circus Brimstonen” alussa mellotronijouset nousevat kromaattisesti vinksahtaneesta sirkusmusiikkitaustasta aktiivisen mutta tilallisesti väljän rytmisektion kera kuin punasävyihin viehtynyt monarkki Bermudan kolmiosta. Myöhemmin raivoisat kontrapunktiset jytäjaksot ja kansanomaiset melodiat yhdistettynä harmonian edelleen kromaattiseen etenemiseen tuovat mieleen Änglagårdin tavan kierrättää Yesin, King Crimsonin ja Genesiksen tunnusmerkkejä. Lyömäsoitinten kilkuttavan kujeileva käyttö taas muistuttaa Gentle Giantia tai kotimaan Samla Mammas Mannaa, minkä selittää se, että niitä soittaa Samlan värikäs rumpali Hasse Brunisson. Kromaattiset sointukulut kuuluvat usein ihan laulumateriaalissakin, esimerkkinä vaikka jazzvaikutteinen ”Just This Once”. Vahvat instrumentaalijaksot kukkivat muuallakin kuninkaiden kukkapenkissä. Niiden aikana yhtye myös voi irtautua 4/4-rytmiikasta. Silti albumin rajuin veto ”In the Eyes of the World” svengaa sarvipään lailla metallisella shufflella Bodinin lainatessa Keith Emersonia uruilla ja Stoltin veljesten vetäessä kontrapunktisia linjoja.

The Flower Kings osaa saada usein aika yksinkertaisen ja helposti omaksuttavan musiikin kuulostamaan virtuoosimaiselta, rohkealta, jopa kokeelliselta. Siinä mielessä se muistuttaa parhaiden aikojen Yesiä, ja uskoakseni vetosi myös niihin, jotka kaipasivat samanlaista makean ja tulisen yhdistelmää. Eroja on sitten enemmän.

 

Hippimäisyys näkyy CD-vihkossakin, jonka suunnitteli Hippified Art. Tämäkin oli Stoltin salanimi. Kuvankäsittelyohjelmien halpeneminen toi 90-luvun puolivälissä solarisaatio- ja vääristyssuodattimet tavallisenkin kuluttajan (liika)käyttöön.

Eniten The Flower Kingsissä muistuttaa Yesiä Stoltin sanoitusten yltiövaloisa, epämääräiseen kosmisuuteen puettu hippihengellisyys. Sen määrä oli poikkeuksellisesta jopa progressiivisten aikalaisten joukossa. Kahdeksankymmentäluvun yhtyeet olivat vetäytyneet 70-luvun kosmisista visioista lähemmäs arkipäivän aiheita ja ottaneet sanoihinsa erityisesti ahdistuneen yksilön näkökulman, mallinaan ehkä Pink Floyd tai Peter Hammill. Tätä lähestymistapaa jatkoivat ja usein syvensivät 90-luvun brittibändit kuten Porcupine Tree tai Parallel Or 90 Degrees. Raskaammassa rockissa oli ollut kauan yleinen yksilön kykyihin ja kamppailuun keskittyvä dystoopinen sanoitustyyli, ja yhdysvaltalaisen Dream Theaterin vaikutusvaltainen musiikki vahvisti tätä nimettömän synkkyyden ja aggression maailmankuvaa myös progen uudessa metallisessa päässä. Mukana saattoi olla transsendentaalista kuvastoa ja filosofiaa, mutta se vietti valon sijasta varjoihin päin, mikä leimasi vahvasti myös ruotsalaisen progerenessanssin laukaisseiden Änglagårdin, Anekdotenin ja Landberkin sanoituksia.

Stolt ilmoitti käyvänsä tieten tahtoen vastoin 90-luvun musiikkiteollisuuden ja musiikin aggressiivisuutta, kilpailunhalua ja kielteisyyttä vastaan. ”I’m just a clown in the eyes of the world”, hän myöntääkin heti tämän albumin alussa, ja sitten antaa palaa uhmakkaasti hippihenkistä saarnaa rakkauden puolesta ja pahaa nykymaailmaa vastaan, jossa Eedenin puutarha kuhisee käärmeitä ja viattomista lapsista kasvaa ahneita ja ”arnoldisoituja” egosotureita. Vastineena usko sielun unelmiin ja ihmisyyden voimaan toteuttaa ihmeet ja kutsuu ysäri-ihmistä pelastukseen kyynisyyden kotelostaan. ”Church of Your Heart”, yliampuvine kirkkourkujen väliosineen, kitarasooloineen ja hädin tuskin lauhdutetuine uskonnollisine kielikuvineen, tuo kyllä mieleen Jon Andersonin maalaamat utopianäyt.

Anderson edusti silti yhtä äärilaitaa eikä (toisin kuin väitetään) mediaania progesanoitusten optimismiasteikolla. Stolt liputtaa siis eräänlaista kliseisestä ajatusta siitä, mitä proge merkitsi, mutta hän tekee sen kyllä tosissaan. Andersonin ainutlaatuista tajunnanvirtamaista sanoitustyyliä Stolt ei myöskään tavoita eikä oikeastaan tavoitellekaan. Hänen sanoissaan on usein itsetarkoituksellista leikkimielisyyttä, kun Andersonilla se on yleensä tahatonta. Andersonin käsittelyssä kieli venyy ja taipuu kuin kuminauha, kun taas Stolt tyytyy usein rock-kliseisiin tai progelainoihin, joista latoo yksioikoisia riimejä: ”Kingdom of flies, over and over, push the needle to red”, ”Left at the chessboard, childhoods end / King of the playground, your move again” ja tietysti ”Stardust we are”. Mies itsekin myöntää, että sanat tulevat yleensä viimeisinä. Ainakin niiden suurellisuus, myönteisyys ja pohjimmainen yksioikoisuus vastaavat tyylillisesti musiikkia, vaikka olisivatkin toissijaisia sen rinnalla.

Paljon tästä kertoo albumin päättävä nimikappale, bändin ensimmäinen yli 20 minuutin ”eepos”. Ilman vinyylipuoliskon rajoituksia 25 minuuttia ei enää tuota ongelmia, mikä 90-luvulla tavallaan synnytti inflaatiota pitkien progesävellysten tarjontaan (vaikka olivathan Todd Rundgren ja Klaus Schulze piiskanneet omia eepoksiaan jo 70-luvulla yli puolen tunnin rajan). Tekninen vapaus ei silti tarkoittanut, että onnistuneen eepoksen rakentaminen olisi yhtään helpompaa kuin ennen.

”Stardust We Are” toimii yllättävän hyvin yhteen. ”Roundaboutin” introa muistuttava akustinen kitaraosa vaihtelee parin suurellisemman Yes-tyylisen osion kanssa, ennen kuin vuorossa on varsinainen, nätti laulu ABC-formaatilla. Instrumentaalisen jakson jälkeen lauluosio kerrataan kevyemmällä sovituksella. Teksti on ehkä omakohtainen atomisoituneen boomerin katsahdus kivettyneeseen sydämeensä ja rukoilua, että nuoruuden idealismin tuhkista nousisi vielä uudelleen Woodstock-kansakunnan henki ja aito yhteisö pyöräyttämään maailmaa parempaan asentoon. Proge-eepoksen tapaan se muotoillaan matkaksi tuntemattomaan, ja kysymys kuuluu, seuraako kukaan?

Tämän jälkeen alkaa osion varsinainen instrumentaalinen kehittely ja sen yhteydessä esiin putkahtaa yksinkertainen, hymnimäinen melodia, josta tulee sitten kertosäkeistö ja huipentuma sävellyksen jälkiosan uuteen voimaballadiin. Melodiaa ei kuulla ensimmäistä kertaa, vaan se on soinut pitkin kakkoslevyn lyhyitä instrumentaaleja kirkkouruilla (”Pipes of Peace”), psykedeelisenä ragapoppina (”Don of the Universe”) ja paljaana pianosoolona (”If 28”). Sen lopullinen purskahtaminen esiin sanoilla varustettuna huipentaa näin koko levyn, ja sanoitusten perusteella The Flower Kings saapuu siinä eräänlaiseen esteettiseen ja ohjelmalliseen kiteytykseen:

Stardust we are / Close to divine / Stardust we are / See how we shine

Selvästi vanhalla konkarilla on vielä jotain sanottavaa ja nostalgian tuulet puhaltavat kohti tulevaisuutta. Försberg laulaa julistuksen sankarillisesti ja Stoltin kitara ulvoo myötäkarvaan tavalla, joka lähettää jotkut progressiivista apoteesia etsivät kosmiseen hurmioon. Kyynisimmät ehkä intoutuvat laulamaan sinänsä tarttuvaa melodiaa uusilla sanoituksilla, joissa tekijöitä verrataan joihinkin muihin s-kirjaimella alkaviin substantiiveihin ja verbeihin.

Niin tai näin, Stolt on luotsannut laivansa aivan sujuvasti tähän pisteeseen, ainakin jos verrataan moniin klassisen kauden proge-eepoksiinkin tai miehen tuleviin yrityksiin. Mutta vaikka reitti onkin looginen, ei voi olla huomaamatta, että poukkoilu sen varrella käy hieman uuvuttavaksi. Teemojen kehittely kun pohjaa lähinnä huolellisesti sovitettuun jamitteluun, jossa materiaalin rajat tulevat vastaan. Tämä kuuluu lähinnä lauluhuipennuksen jälkeisessä viimeisessä teemojen kertauksessa, jossa varsinkin korostetaan ensimmäisen laulun C-osion dramaattisempaa melodiaa (jossa on kuulevinaan taustalla The Whon ”See Me Feel Men”) vastakohtana muun materiaalin aurinkoisuudelle. Tämäkin melodia on kuultu ensi kertaa jo ensimmäisellä levyllä osana ”Circus Brimstonea”. Sinfonian koodaa muistuttava hiljentyminen on rakenteellisesti jälleen siisti ratkaisu, jos materiaalia ei siis olisi venytetty jo aivan tarpeeksi. Tähtipöly loistaa lumoavasti, mutta pölypilvien loputtomien pyörteiden takana ei loppujen lopuksi ole sellaista syvällisyyttä kuin musiikki ja sanat toivottaisivat. Siinä on The Flower Kingsin keskeisin ero esikuviensa parhaimmistoon. Ylettömyys, taitava soitto ja imeläkin tunteellisuus leimaavat tätä kappaletta, tätä albumia ja tästä alkaen yhtyeen musiikkia yleensäkin.

Tämän jälkeen The Flower Kings on julkaissut lisää tupla-albumeja, entistä pidempiä kappaleita (tunninmittainen palapelieepos ”Garden of Dreams” seuraavalla albumilla Flower Power, 1999), soittajat ovat Stoltia lukuun ottamatta tulleet, menneet ja tulleet taas, ja yhtye on pysynyt progeskenen asteikolla suosittuna ympäri maailmaa. Soittotaidot ovat hioutuneet edelleen, mutta mitään ratkaisevasti uutta ideaa ei yhtyeellä ole ollut lisätä Stardust We Aren jälkeen. Uudet sävellykset ovat silti kelvanneet niille, jotka ensimmäisten albumien ideat lumosivat. Niistä vähemmän vakuuttuneille jokainen uusi seitsemänkymmenen minuutin jysäys on lähinnä lisännyt redundanssia. Jos Stolt jotain kaipaisi, se olisi ulkopuolinen tuottaja, joka karsisi kovalla kädellä hänen ideansa kovaan ytimeen saakka. Sellaiseen ei valitettavasti ruvennut valtaosan yhtyeen albumeista tuottanut Don Azzaro. Puuttumattomuuden selittää se, että Don Azzaro on todellisuudessa erään Roine Stoltin salanimi.

Stoltin vaikutus progressiivisen rockin kolmannessa aallossa on silti kiistämättä suuri ja suurempi kuin vain The Flower Kingsin tuotanto. Yhtyeen optimistisen soundin ympärille on syntynyt oma ekosysteeminsä. Siihen kuuluivat aluksi Foxtrotin julkaisemat Stoltin ja Bodinin samanhenkiset sooloalbumit, mutta sittemmin myös Michael Stoltin korvanneen basistin Jonas Reingoldin yhtye Karmakanic ja Bodinin aluksi tuottama, kukkakuninkaitakin hilpeämpi Moon Safari. Stolt on levittänyt äänijälkeänsä myös yhteistyöprojekteissa Jon Andersonin kanssa (Invention of Knowledge, 2016) ja monikansallisissa kokoonpanoissa kuten The Tangent, Agents of Mercy, The Sea Within ja erityisesti korkean profiilin Transatlantic, joka yhdisti hänet soittajiin kahdesta muusta kolmannen aallon isosta tekijästä sekä 80-luvun suuruudesta Marillionista. Hän oli alussa mukana myös Kaipan paluussa, ikään kuin kiertämässä umpeen omaa ympyräänsä progressiivisen rockin seikkailujen maailmassa. Tuo uusi Kaipa kuulosti sekin hyvin paljon The Flower Kingsiltä. Valitettavasti.

[1] Alkuperäisellä CD-julkaisulla tämä oli piilokappale osana ensimmäisen levyn virallisesti päättävää ambientia rocksielunmessua ”Compassion”. Se indeksoitiin erikseen vasta vuoden 2022 uudelleen miksatulla ja masteroidulla painoksella. Tässä tupla-albumin versiossa alkuperäisen 90-lukulaisen kirkkaan kovaa sointia on tummennettu ja lämmitetty hieman. Valitettavasti samalla mukaan on saatu vinyylirahinaa muistuttavia digitaalisia artefakteja.

John Harrison: Creepshow (1982)

Elokuvamusiikkia sävellettäessä myös saatavilla oleva teknologia voi vaikuttaa lopputulokseen siinä missä tyylilajin odotukset ja tekijöiden näkemykset ja kyvyt. Yhtenä esimerkkinä palvelee yhdysvaltalaisen muusikon ja elokuvantekijän John Harrisonin musiikki kauhukomediaan Creepshow – yöjuttu (1982).

Lapsuuden kauhut valkokankaalla

Creepshow on harvinaisuus: viidestä itsenäisestä tarinasta koostuva episodielokuva, joka toimii hyvin kokonaisuutena. Sen ohjasi George A. Romero (1940 – 2017), joka oli sälyttänyt maailmalle modernin, ihmislihalle person zombin klassikoiksi muodostuneissa elokuvissaan Night of the Living Dead (Elävien kuolleiden yö, 1968) ja Dawn of the Dead (1978). Elokuvan tarinat käsikirjoitti tuolloin kauhukirjallisuuden suurimmaksi nimeksi noussut Stephen King. Miehet halusivat tehdä kunniaa lapsuutensa kauhusarjakuville. EC-yhtiön 1950-luvun alussa julkaisemissa sarjakuvissa Tales from the Crypt, The Vault of Horror ja The Haunt of Fear ilkeät ihmiset tekivät käsittämättömän pahoja tekoja toisille ja saivat niistä mielikuvituksellisia rangaistuksia yliluonnollisten voimien toimesta. Ainakin siihen asti, kunnes sensuuri lopetti lehdet. Yhden sukupolven tulevia kirjailijoita ja elokuvantekijöitä se ilmeisesti ehti turmella.

Englantilainen Amicus-studio oli filmatisoinut EC-tarinoita episodielokuvissaan Tales from the Crypt (Haudan tuolta puolen, 1972) ja Vault of Horror (Ääniä haudasta, 1973). Romerolla oli kuitenkin puolellaan kunnon budjetti, maskeeraajataituri Tom Savinin luomat uuden vuosikymmenen standardien mukaiset tehosteet sekä Kingin kynäilemät tarinat, joita kantavat miehen kirjoituksen hyvät puolet eli sulavan puhekieliset vuorosanat ja karrikoiduimmillaankin samastuttavat henkilöt. Ja sarjakuvan malliin käkättävänä isäntänä toimi Savinin luoma aidosti haudantakaiselta näyttävä ”Creep”, eikä pönottävä Sir Ralph Richardson. Romero myös matki häpeilemättä sarjakuvien tyyliä hukuttamalla kuva-alan räikeisiin pääväreihin ja teettämällä EC-piirtäjä Jack Kamenilla sarjakuvan sivuja, ruutuja ja animaatioita episodien välisiin siirtymiin. Creepshow erottuikin edukseen julkaisuvuotensa tylsemmästä teinikauhutarjonnasta.

John Harrison palkattiin alun perin elokuvan apulaisohjaajaksi. Pienillä budjeteilla toimimaan tottunut indie-ohjaaja Romero aikoi käyttää elokuvassa vain 50-lukujen katalogimusiikkia sopivan tunnelman aikaansaamiseksi. Tarjolla olevat levytykset vain kuulostivat juuri 50-luvulla nauhoitetuilta eivätkä aina täyttäneet 80-luvun vaatimuksia. Uhkarohkeasti Harrison, jolla ei ollut kokemusta elokuvamusiikin säveltämisestä, tarjoutui säveltämään elokuvaan tarvittavan pääteeman kotistudiossaan. Siellä hänellä oli salainen ase. Ajan suosituin polyfoninen syntetisaattori.

Profetiaalinen soitin

1970-luvun puoliväliin asti aidot syntetisaattorit olivat enimmäkseen monofonisia, eli niillä saattoi soittaa vain yhden nuotin kerrallaan. Tuolloin usein esitetty kauhukuva, että syntetisaattorit korvaisivat aidot pianot ja orkesterit, oli vielä kaukana todellisuudesta. Jos syntikansoittaja halusi vaikka yksinkertaisen kolmisoinnun, hänen täytyi sijoittaa paljon rahaa ja vaivaa jonkinlaiseen modulaariseen järjestelmään. Yksi ensimmäisistä yksiosaisista polyfonisista syntetisaattoreista, yhdysvaltalaisen Oberheimin 4-Voice, sisälsikin useita äänimoduuleja samassa kuoressa.

Oberheimin lisäksi polyfonista rintamaa olivat 70-luvun lopulla avaamassa yhdysvaltalaiset synajätit Moog ja ARP sekä japanilainen Yamaha järkälemäisine GX-1 ja CS-80-syntetisaattoreineen. Yllätysmenestyjäksi nousi kuitenkin pikkuruisen yhdysvaltalaisen Sequential Circuits -yhtiön Prophet-5. Nimensä mukaisesti se kykeni kajauttamaan viisi nuottia samanaikaisesti, mikä oli useimpia kilpailijoita vähemmän. Mutta sillä oli kaksi valttia.

Ensinnäkin Prophet-5 oli ensimmäinen aidosti ohjelmoitava syntetisaattori. Analogisten syntetisaattorien vetovoimaa on aina selitetty sillä, että äänen jokaiselle osa-alueelle oli oma fyysinen säädin, jolloin soittimen ääniä pystyi muokkaamaan sujuvasti lennossa. Sen sijaan muokkaustyön jälkiä oli vaikea taltioida, sillä useimmissa syntetisaattoreissa ei ollut minkäänlaista muistitoimintoa. Ainoa tapa oli kirjata ylös säätimien asennot ja toivoa, että joskus oikukkaat analogiset äänipiirit tuottaisivat seuraavallakin kerralla samankuuloisen tuloksen. Kokonaan soundista toiseen ei voinut hypätä kesken esityksen, vaan soundeistaan tarkimmat (ja varakkaimmat) kosketinvelhot joutuivat raahaamaan lavalle useamman syntetisaattorin.

Prophet-5 muutti tämän. Sen sisäisessä muistissa oli tilaa tuolloin ällistyttävälle 40:lle (myöhemmissä versioissa 120:lle) täysin muokattavissa olevalle tehdassoundeille (luku on yhä ällistyttävä, joskin eri syistä). Toiseksi Prophetin tehdassoundit olivat erinomaisia ja soivat aivan muusikoiden parhaiten vastaanottamalla taajuudella. Soitinta kuultiinkin 70-luvun lopulta pitkälle 80-lukua yhden jos toisenkin kosketinsoittajan käytössä. Varsinkin laitteen monen lähteen modulointiominaisuudella luotiin tunnusmerkkimäisiä, monimutkaisia pyyhkäisysoundeja, joita suorastaan ryöstöviljeltiin 80-luvun pop- ja elokuvamusiikissa. Muistiominaisuudet olivat muusikoille valtava helpotus, mutta vanhan liiton syntetisaattoriväki harmitteli, että samalla käytetyt soundit alkoivat yhdenmukaistua. Kaikki kun käyttivät vain tehdassoundeja, sen sijaan että olisivat nähneet vaivaa veistää omanlaisensa soundin äänipiirien tarjoamasta runsaista raaka-ainevaroista.

Harrisonille Prophet-5 kuitenkin antoi yhdessä helposti liikuteltavassa paketissa kokonaisen orkesteripaletin verran soittimia, joista hän saattoi helposti muokata haluamansa soundit. Yksi ihminen, yksi syntetisaattori. Se oli tuolloin vielä uusi tapa toteuttaa elokuvan musiikki mutta yleistyi nopeasti varsinkin pienen budjetin kauhuelokuvissa. Prophet oli Harrisonin orkesteri Creepshow’lla ja se antaa musiikille oman sävynsä.

Musiikin ruuminavaus

Elokuvan komean pääteeman keskiössä on kuitenkin Prophetia vanhempi soitin. Flyygelin itsepintaisesti toistuva ja leveä kahdeksasosanuottien ostinatokuvio muodostaa kappaletta ylläpitävän kehikon ja antaa sille rytmisen energian. Tämä minimalistisesta pianomusiikista muistuttava toisteisuus oli suosittu tyylikeino sitten John Carpenterin itse säveltämän pääteeman omaan huimasti jäljiteltyyn teinienlistintäleffaansa Halloween – naamioiden yö (1978). Kuten etunimikaimansa Harrison, Carpenter oli pitkälti itseoppinut rockmuusikko ja hyödynsi rockrytmiikan yksinkertaista voimaa piano-osuudessaan, jonka päälle sitten loi jousimaisia tekstuureja syntetisaattorilla, kuten Harrison tekee omassa teemassaan. [1] Rockmaailmasta olivat peräisin myös Carpenterin innoittajat, italialaisen Goblinin teemat Dario Argenton Profondo Rossoon (Verenpunainen kauhu, 1975) ja Suspiriaan (1977) sekä William Friedkinin The Exorcistissa (Manaaja, 1973) käyttämä ote englantilaisen Mike Oldfieldin progeteoksesta Tubular Bells (1973).

Pienen nuottimäärän minimalistinen toisto luo itsestään jännitteistä tunnelmaa, mutta säveltäjät lisäsivät hermostuneisuutta poikkeusjakoisella rytmiikalla: Carpenter käytti 10/8-tahtilajia, Oldfield 7/8:aa ja Goblin 15/4:aa. Harrison pysyy enimmäkseen turvallisessa 4/4:ssa. Sen sijaan hän hyödyntää tarkasti annosteltua riitasointuisuutta ja kohtalokkaita aiolisia kulkuja bassorekisterissä luodakseen goottilaisen mutta silti keveän tunnelman. Pianotyöskentely on usein klassisen virtuoosimaista ja johdattelee välillä hyvinkin taitavasti erilaisille melodisille poluille G-duurin ja f-mollin alueilla, ennen kuin tempautuu takaisin ostinaton harmonisesti epämääräisempiin syövereihin.

Ovelinta musiikissa on lisätä flyygelin päälle paitsi syntetisaattoria myös kuiskailevia ja aavemaisesti äänteleviä naisääniä (asialla Michelle DiBucci). Tämä muun musiikin kanssa paikoin riitasointuinen, paikoin harmonisen koraalimainen ääniverkko antaa musiikille nautittavan karnevalistisen, oikein halloweenmaisen tunnelman. Toisin kuin Halloween, joka vain flirttailee juhlapyhän kuvastolla ja yliluonnollisella tunnelmalla, Creepshow on avoimesti sarjakuvamaisen fantastinen ja humoristinen. Musiikki myötäilee eroja. Creepshow’n tapauksessa se on kuohkeampaa, suurellisempaa ja häpeilemättömän melodista.

Kilkattava ostinato linkittyy myös toiseen kauhuelokuvan perinteiseen tapaan käyttää yksinkertaisia soittorasiamaisia melodioita kuvaamaan jollakin tavalla uhattua tai epänormaalia lapsuutta. Jo elokuvan alussa kuullaan vääristyneitä osia ostinatosta (albumilla ”Prologue”), sillä kertoohan elokuvan kehyskertomus pikkupojasta (näyttelijänä Kingin poika ja tuleva kirjailija Joe King), jonka tylyn isän roskikseen heittämän sarjakuvan sivuilta episodit heräävät eloon. Myöhemmin poika kostaa isän väkivallan pirullisesti sarjakuvasta tilatulla voodoonukella. Lievästi epävakaa soittorasiaostinato kuvaa tätä ”turmeltunutta” viattomuutta. Musiikki myös pysähtyy hetkeksi leijuvalle G-duurinooniharmonialle, jotta kimeät äänet voivat lallatella lapsenomaista ”na na naa” -melodiaa. Idean juuret johtavat kauhuelokuvassa Krzysztoz Komedan ja Ennio Morriconen häiriintyneisiin tuutulauluihin, mutta taidemusiikissa vielä pidemmälle, esimerkiksi Alban Bergin Wozzeck-oopperan (1925) loppukohtaukseen. [2] Tässä se myös viestii jo alkutekstien aikana elokuvan leikkisistä puolista. Kyllä, tulossa on verta ja sokkeja, mutta myös naurua.

Kaiken kaikkiaan Harrisonin teema on vivahteikas ja tarttuva sävelteos aivan omillaan kuultuna. Itsekin kuulin sen ensin erillään elokuvasta ja sen ääni heti jätti jälkensä. Kaiken lisäksi itse elokuva osoittautui musiikin arvoiseksi, mitä ei voi sanoa kaikista King-filmatisoinneista.

Pääteeman vakuuttama Romero komensi Harrisonin säveltämään musiikin ensin yhteen, sitten kaikkiin elokuvan tarinoista. Hän kyllä käytti paikoin myös katalogimusiikkia (tämä musiikki on mukana eräissä albumin CD-painoksissa). Näin kävi varsinkin tarinoista koomisimmissa, ”The Lonesome Death of Jordy Verrill”, jossa vihreä ”meteoriittipaska” muuttaa Kingin itsensä näyttelemän maalaisjuntin kasviolennoksi, kuin farssiversiona The Quatermass Experimentin (1954) traagisen tuskallisesta muodonmuutoksesta. Harrisonin osuus on lähinnä äänitehostemainen. Hän matkii 50-luvun halpojen tieteis- ja kauhuelokuvien theremin-ujellusta lyömällä korkeita aaltoja ylileveällä vibratolla sekä soittamalla riekkuvan kulmikkaan marssimelodian resonoivalla filtteripyyhkäisysoundilla.

Rehellisyyden nimissä on mainittava, että episodien musiikki koostuu usein vain lyhyistä musiikkiaiheista, jotka on miksattu albumille yhtenäisiksi sävellyssarjoiksi. Tämä kuuluu varsinkin ensimmäisellä episodilla ”Father’s Day”.

Harrison tekee musiikista sekä helppoa että jännitteistä käyttämällä eräänlaista bitonaalisuutta: C- ja H-duurisoinnut asetetaan osin päällekkäin epämääräisen jännitteisen tunnelman luomiseksi ja puolisävelaskeleeseen pohjaavan melodisen liikkeen synnyttämiseksi. Tämä on jo ”Prologuessa” kuultu toistuva sävelaihe. Hän käyttää näissä osuuksissa lasimaisen kirkasta Prophet-soundia ylärekisterissä. Myös muualla häilähtelevät soinnut perustuvat ostinaton vähennettyihin intervalleihin. Itse ostinato toistuu osion loppuhuipennuksessa. Näin musiikista muodostuu punainen lanka, joka juoksee halki erilaisten tarinoiden ja vahvistaa elokuvan yhtenäisyyttä.

Suorempaa uhkaa varten Harrison sukeltaa matalille taajuuksille ja käyttää Prophetin suosittua ominaisuutta eli moduloi soundin pulssiaallon leveyttä toisella oskillaattorilla. Tämä synnyttää paksuun jousi- tai vaskimaiseen äänimattoon monimutkaista liikettä ja leveyttä, mikä elävöittää sitä melkoisesti. Kahden synkronoidun oskillaattorin pulssinleveysmodulaatio ei ollut ainoastaan Prophet-5:n ominaisuus, mutta juuri sen myötä yleistyi tämä tapa tuoda muhkeutta ja elämää jousimattoihin. Harrisonin syvät urkupisteet ja vähennetyt soinnut kuulostavatkin massiivisilta.

Flyygeli toimii usein rytmisenä soittimena luomassa painotuksia tai sokkitehoja. Se kolkuttaa bassonuottia vaaranmerkkinä ja sokki-iskun saapuessa repeää soittamaan kulmikkaasti synkopoitua ostinatoa vain kolmen sävelaskeleen alalla. Stravinskymaiseen malliin Harrison latoo päälle pyörryttävästi pyöriviä syntikkamurtosointuja ja laserhaupitsin lailla sähähtäviä paksuja saha-aaltoleimahduksia, kaikkia hieman erimittaisina kuvioina. Lievän riitasointuisuuden ja heltymättömän rytmiikan päälle pistää kuin tikari kimeä syntetisoitu jousisoundi valtavalla vibratolla ja tärykalvoja polttavalla resonanssilla. Korkeiden jousien pidetyillä nuoteilla on kauan elokuva- ja orkesterimusiikissa kasvatettu jännitettä, ja kirkuvien jousien pistoista tuli hetkessä kauhuelokuvan klisee Psykon (1960) jälkeen. Vielä pahempaa on kun kirkuvaan sointiin lisätään glissando, eli äänenkorkeuden sujuva liuku alaspäin, minkä Harrison vielä tekeekin. Hän ei arastele olla sarjakuvamaisen räikeä ja tehdä soundeja ja kuvioita, jotka tarraavat kuulijan huomioon herkeämättä aivan kuin haudasta ylös kaivautuva raato tyttärensä kurkkuun.

Episodissa kun isänmurhan uhri palaa haudasta hakemaan itselleen isänpäiväkakkua karikatyyrimäisen vastenmielisiltä sukulaisiltaan. Tarinaan liittyy myös unenomaiseen nostalginen pianomelodia, jota kaikua lisäämällä etäännytetään menneisyyteen ja ”turmellaan” aivan kuten soittorasiasointi aiemmin. Konfliktiin Harrison käyttää taas toista hyväksi todettua tekniikkaa eli hän lisää päälle muualla kuullut ja eri sävellajissa kulkevat elementit: kolmen nuotin piano-ostinaton ja bitonaalisen syntetisaattoriaiheen. Seurauksena on nyt rytminen ja harmoninen kakofonia. Irtonaisista aiheista muodostuu näin yhdistelemällä ja sekoittamalla lyhyitä mutta vaikuttavia jaksoja. Näistä aineksista keitetään seuraavienkin episodien musiikki.

Samalla eri episodien erilaiset painotukset tarjoavat Harrisonille mahdollisuuden kokeilla erilaisia tyylejä musiikissa. ”Something to Tide You Over” on hänen uhkein ja tarttuvin sävellyksensä. Alussa piano hakkaa septimisointuja kuin ruosteinen kirkonkello kalahtelisi, samalla kun syntetisaattori rakentaa ympärille riitasointuisempaa äänivallia. Aaltojen ääntä muistuttava valkoinen kohina siirtää musiikin e- ja g-nuottien väliseen basso-ostinatoon, joka lässähtelee vedenalaiselta kuulostavalla soundilla, ja päälle punotaan hieman slaavilaissävyinen synkkä melodia. Huipennuksen jälkeen pianon kalahtelurytmi palaa pahaenteisestä helvetilliseksi muuntuneena ja melodian moodiin sovitettuna viemään lopulliseen kliimaksiin.

Vedellinen äänimaailma ja rytmin järkähtämätön liike vuoroin heilurimaisesti kahden ristiriitaisen soinnun väliä, vuoroin hautajaismarssimaisesti vastaa hyvin tarinaa, jossa aallot lyövät kameraa kohti ja ihmisiä haudataan niskaa myöten hiekkaan vuorovesirajan alapuolelle. Harrison tekee kaiken sellaisilla ylilyövillä eleillä ja soinneilla, jotka muistuttavat romanttisen aikakauden ohjelmallista musiikkia. Tällaisia ovat varsinkin kansanomaisen melodian käyttö ja lopun dramaattinen hyppäys ohikiitävään C-duurisointuun ennen lopullista kadenssia, jossa kahden soinnun heiluriliike ei ratkea vaan molemmat jäävät toistensa päälle pianon ja syntetisaattorin toisistaan eroavissa osuuksissa. Jäljelle jää vain meren kaiken niellyt pinta.

”The Crate” on episodeista aidosti pelottavin ja Harrisonin teemat ovat karumpia, tunnelma salamyhkäisempi ja pitkän sävellyksen logiikka klassisempi. Näin esimerkiksi alkuosassa, joka hyödyntää lasisen korkeaa syntetisaattorijousisoundia, laajennettujen h- ja c-mollisointujen tuikahtelevan korkea vaihtelu ratkeaa kaikesta monitulkintaisuudestaan huolimatta lopulta oikeaoppisesti fis-molliin, olkoonkin, että septimisointu on kvarttipidätetyssä muodossaan epävarmuuden ylläpitämiseksi. Kehittely jatkuu samalla tavoin hallitusti alataajuuksien alkaessa vähitellen täyttyä humisevasta bassosoinnista ja flyygelin kalahtavista sisääntuloista, kun musiikki saavuttaa ja sitten jälleen väistää kohtalokkaaksi osoittautuvan D-duuriharmonian. Elokuvassa musiikki kuvaa yliopiston kellariin unohdetun puuarkun tutkimista ja se kohottaa jännitettä tehokkaasti. Huipennuksessa musiikki yllättäen ohenee äänenkorkeudeltaan häälyväksi äänisumuksi D-duurin ympärille mielenkiintoisella metallista kuoroa muistuttavalla soundilla.

Arkun sisällön paljastumista Harrison säestää rajuimmalla muunnelmalla ensimmäisessä episodissa kuullusta iskusta: vibratosta kirkuva syntetisaattorijousi liukuu pitkään ja huimaavasti korkeasta d:stä oktaavia alempaan e:hen samalla kun flyygeli tekee kuolonkellomaisesti saman matkan pääasiassa terssiaskelien kautta. ”Father’s Dayn” iskussa polyrytminen poljento loi kauhun tunteen, kun taas ”The Craten” ikään kuin leijuu paikallaan ja pahoinvointia aiheuttava äänenkorkeuden muutos luo kauhutehon. Ero johtuu kahden kuvallisen sokin erilaisuudesta. Arkun sisällön luonut maskeerausryhmä kutsui luomustaan Pörröksi, mutta sen käytös ruudulla nostaa karvat pystyyn aivan samalla tavalla kuin Harrisonin musiikki.

Klassinen vaikutus vahvistuu loppuosassa. Siinä keskeisenä aiheena ovat flyygelin kuumeiset juoksutukset ja aikaisempia osia avokätisempi kromaattisuuden käyttö: flyygeli lietsoo jännitteen ja paniikin huippuunsa kiipeämällä aste asteelta kahden oktaavin läpi. Kun Pörrö sitten ratkaisee omalla suorasukaisella tavallaan yhden pariskunnan aviokriisin, sokki-isku tarjoillaan lyhempänä ja sirisevämpänä versiona, joka on enemmän kieroutuneen outo kuin brutaali.

Monissa julkaisuissa tämä jälkimmäinen osa on otsikoitu väärin viimeisen episodin, ”They Are Creeping upon You”, musiikiksi. Kyseinen musiikki löytyy kappaleesta ”Epilogue”, ja se siirtyy pianoklassismista kokonaan abstraktiin ja surisevaan syntetisaattorimusiikkiin. Kellomaiset, sirisevät ja käänteiset syntetisaattorisoinnit vievät kohti sellaista kokeellista elektronista soundia, joka vuoti myös 50-luvun kauhu- ja tieteiselokuviin. Ladotut sihinät ja filtteripyyhkäisyt kuhisevat kuin tarinan torakkalaumat, jotka tunkeutuvat ilkeän saiturimiljonäärin steriiliin luksushuoneistoon. Jälkimmäisen Harrison on ottanut huomioon riisumalla musiikin täysin tonaalisuudesta. Äänimaailma koostuu enimmäkseen steriilisti särisevistä äänikentistä tai päällekkäisten kvinttien ladelmista. Näennäisen staattisen äänimassan keskellä sykähtelee silti toistuva kolmen nuotin melodian tynkä, ja jo pääteemasta tuttu puolisävelaskelaihe c – h näyttäytyy lyhyesti. Samoin kokonaisuudessa on tiettyä rakennetta, vaikka se on erilainen kuin kahdessa aiemmassa. Siinä on yksi lähes muuttumaton jakso, johon palataan aina, ja sävellyksen intensiteetti kasvaa loppua kohti. Tämä toki heijastelee tarinan dramaturgiaa, kuten hyvän elokuvamusiikin kuuluu tehdä.

Puhtaan prophetiaalisen modernismin äärilaidoilta on hyvä palata takaisin alkuun. ”Until the Next Time” toistaa epilogin ja lopputekstien päälle pääteeman hieman pidennettynä ja muunneltuna sovituksena. Esimerkiksi ”Father’s Dayn” piano-ostinato esiintyy siinä nyt kokonaisuudessaan, kun aiemmin siitä kuultiin vain alkio, ja syntetisaattorisointeihin on lisätty joitain episodien rankempia ujelluksia.

Harrison muuntelee siis onnistuneesti joukkoa teemoja, aiheita ja kuvioita erilaisiin lähestymistapoihin sopiviksi. Tämä saa musiikin kuulostamaan kokonaisuudelta ilman kuvaakin ja tuo siihen samalla runsaasti vaihtelua. Ja yhdellä ainoalla syntetisaattorilla hän saa aikaan kokoaan suuremman ja elokuvan sarjakuvamaiseen kauhufantasiaan sopivan soinnin. Kaikki on juuri sopivan vakavaa, yliampuvaa ja aavemaista.

Elämää kuoleman jälkeen

Creepshow sai kaksi halvemmalla tehtyä ja kehnompaa jatko-osaa (1987 ja 2007), jotka käyttivät Harrisonin luomaa teemaa mutta ilman miehen itsensä osallistumista (toisessa osassa musiikkia oli tekemässä Rick Wakeman), sekä samannimisen suoratoistosarjan (2019 – ). La-La Land Recordsin vuonna 2003 julkaisema alkuperäisen Creepshow’n soundtrack-CD sisältää myös Harrisonin musiikkia kolmeen elokuvan innoittaman kauhutelevisiosarjan Tales from the Darkside (Keskiyön kauhutarinoita, 1983 – 88) jaksoon sekä kolme demoa Romeron toteutumatta jääneisiin projekteihin. Kauhutarinoista varsinkin ”Satanic Piano” ja ”Sorry Right Number” väläyttävät samanlaista hienovaraista melodian punontaa ja tunnelman luomista kuin Creepshow’ssa sekä varsinkin samantyyppisiä pianotehosteita. Niistä puuttui kuitenkin edeltäjän sarjakuvamainen ronskius ja niiden äänimaailma on sovinnaisempi (näin on myös tyylikkäällä pop-orkesterifantasialla ”Overture from Mansions of the Moon”). Soittimella on väliä.

Ehkä juuri väistämällä ajan rumpukoneet ja aivan muodikkaimmat soundiratkaisut Harrison onnistui tilkitsemään Creepshow’n musiikin ajan ja muodin kuluttavia aaltoja vastaan. Tai ehkä menneen ajan soundit vain tuppaavat ryömimään takaisin unohduksen haudoista, aivan kuten tekevät elokuvan vetiset ja matoiset kalmot. Kuten Creepshow, myös Prophet-5 on palannut elämään 2000-luvulla ensin lukuisina softaversioina ja 2020-luvulla myös uutena fyysisenä versiona.

[1] Carpenter käytti myös Prophet-5:tä runsaasti vuodesta 1981 alkaen, jolloin hän rupesi yhteistyöhön Alan Howarthin kanssa. Muusikko, ääniteknikko ja ohjelmoija Howarth loi monet alkuperäisen Prophetin tehdassoundeista.

[2] Esimerkiksi Jerry Goldsmith sävelsi samaan tapaan elokuvaan Poltergeist (1982) tuutulaulumaisen orkesterimelodian kuvaamaan tarinan pikkutyttöä ja sitten pilkkoi siitä osia vasten radikaalimpaa musiikkia, joka kuvasi perhettä ahdistelevia henkiä. Samaa ideaa käytti mielenkiintoisemmin Jay Chattaway musiikissaan halpaan slasher-elokuvaan Maniac – nukkemurhaaja (1980). Nokkahuilun alakuloisen diatoninen mollimelodia asetetaan vasten lievästi riitasointuista soittorasiamelodiaa, nauhattoman basson vastamelodiaa ja Prophet-5:llä luotuja jousimattoja. Seurauksena on samalla tavalla lapsenomaisen melodinen mutta bitonaalisuudessaan häiriintynyt vaikutus kuin Harrisonin musiikissa. Mollivoittoinen rakennelma vain kuulostaa synkemmältä kuin Creepshow’n goottilainen kujeilevuus. Syystäkin.

Kuutanssija, Jeesuksen äiti, Uusikuu ja Oliivi

Tämä teksti ei käsittele eksoottisia drinkkejä, vaan luo katsauksen japanilaisen progressiivisen rockin niin sanottuun toiseen sukupolveen 1970-luvun loppupuoliskolla. Ensimmäinen sukupolvi vuosikymmenen alkupuolella haki hapuillen omaa ääntä psykedelian ja elektronisen musiikin kautta, mutta tuotti pari vahvaa yrittäjää Cosmos Factoryn ja Far East Familyn muodossa. Toinen sukupolvi ei tuottanut omana aikanaan juuri mitään. Bändejä oli, mutta niiden toiminta jäi sen verran maanalaiseksi, että levyllä niitä kuultiin vain muutama. Esimerkiksi 80-luvun tunnettu yhtye, King Crimson -vaikutteinen Bi Kyo Ryan kuultiin ensi kertaa konserttitallenteena kokoelmalevyllä 1978 Wind & Wave (1978) vuosien ahertamisen jälkeen.

Kansain alueella Japanin pääsaaren keskiosassa oli kuitenkin kohtuullisesti progressiivista bänditoimintaa, joka pohjusti 80-luvun progeaaltoa. Tätä dokumentoi jälkikäteen Made In Japan –levy-yhtiön kokoelma-albumi 70s West Japanese Prog Scene (1991). Albumilla kuullaan varhaisia nauhoituksia muun muassa Round Houselta ja Scheherazadelta, joiden varsinainen levytysura alkoi vasta 90-luvulla (joskin Scheherazadesta kehittyi 80-luvun suuri nimi Novela).

Kolmas kokoelmalla kuultu yhtye oli kobelainen Maria. Made In Japan julkaisi yhtyeen vuonna 1976 tekemät demonauhoitukset kokonaisuudessaan CD:nä Maria (1991). Rockbändille standardilla viisimiehisellä kokoonpanolla operoiva Maria soittaa albumilla melko suorasukaista versiota brittityylisestä progressiivisesta rockista. Yksinkertaisimmillaan bändin musiikki muistuttaa tuon ajan Japanin hieman nuhjuisia soul- tai glam-vivahteisia rocklauluja, jota siellä täällä muokataan monimutkaisemmilla riffeillä ja laajennetaan Yasuhiro Kanazawan syntetisaattori-introilla tai Shinichi Iwain isolla kitarasoololla (Iwai teki sittemmin uraa keskitien poppari Junichi Inagakin taustalla, mikä on enemmän kuin useimmat bändikaverit näyttävät tehneen).

Nuhjuisuus ja koruttomuus johtuu osin studiodemolaatuisista tallenteista, jotka on kantanauhojen puutteessa vedetty CD:lle kasettikopiolta. Silti Marian sävelkielikin nojaa laajasti melko tavanomaiseen sanavarastoon myös pidemmissä kappaleissa. Esimerkiksi sinänsä mainiossa ”Serenādessa” perinteisesti etenevät säkeistöt pyörivät hard rockin bluessävytteisellä kahden soinnun pohjalla Masaharu Tanagawan makoisan funkbassoriffin päällä. Pink Floydia voi kuulla tässä ja rosoisen lyyrisissä kitarasooloissa, yleistä progemeininkiä monosyntetisaattorin ajoittaisissa viuhahduksissa. Syntetisaattorivoittoinen ja kujeileva Genesis-soundi kuuluu ”Mahiro no budōkaissa”, mutta itse kappale on silti enemmän japanilaista pop-rockia.

Myös laulaja Yoji Izumin karhea ääni ja tunteellinen ilmaisu väistää selvimmät vertailut brittikollegoihin. Draamallinen herkkyys ja toisaalta täydeltä kurkulta värisyttävä paahto pitävät pintansa isojen urkusoundien ja ulvovien kitarasoolojen seurassa hitaan mahtipontisessa ”Akihabarassa”. ”Retaliationissa” löytyy koko teatraalinen paletti unenomaisesta kuiskailusta lopun falsettiin venyvään huutoon. Albumin progressiivisin kappale on eniten velkaa Genesikselle: se kulkee poikkeusjakoisen syntetisaattorirockintron, ohuen funk-kitaran johdattelemien laulusäkeistöjen ja isojen urkusointunostatusten kautta sinfoniseen apoteesiin, jossa Iwain kitara leijuu Hackett-tyylillä syntetisaattorityynyjen päällä. Kuljetus ei ole ehkä aivan taitavinta lajia, mutta se saavuttaa halutun voimakkaan lopputuloksen.

Izumi kirjoitti kappaleiden sanat ja sävelsi ison osan musiikista, joten paljon kertoo se, että hänen kaksi sooloalbumiaan 70-luvun lopulla olivat lähinnä bluespohjaista perusrockia. Proge ei ehkä ollutkaan se omin juttu. ”Narushisuton” kertojakin on moderni itseensä uppoutunut yksilö, ei Genesiksen myyttinen Narkissos. Samoin kappaleen falsettitaustalaulut ovat enemmän japanilaista alkuperää tai korkeintaan ELO:n tai Queenin pop-henkisimmän materiaalin innoittamaa. Marian lähestymistapa, joskaan ei itse musiikki, muistuttaa yhdysvaltalaisen Starcastlen progressiivisten sovitusideoiden tuomista valtavirtarockiin. Se antaa ainakin tasoltaan vaihtelevalle materiaalille omaperäisyyttä.

Lisäksi musiikissa on kiitettävästi energiaa. Yhtyeen voimapesä on rumpali Masahiko Fukushima, joka myös sävelsi puolet albumin kappaleista. Hänen soittonsa ei ole mitenkään erityisen teknistä mutta energistä ja päällekäyvää kyllä (parhaana esimerkkinä ”Tōten kara no shuppatsun” fuusiovaikutteinen ensimmäinen osa). Mies heilui kuulemma hyvin huomiota herättävästi rumpusettinsä takana lavalla. Lisää huomiota Marian muusikot keräsivät vahvalla kasvomeikillä ja glam-henkisellä vaatetuksella, mikä yhdistettynä progressiiviseen musiikkiin oli vielä uutta Japanissa. Kitaristi Ikkou Nakajima kertoo CD:n vihkossa inspiroituneensa kovasti Marian musiikista ja lookista. Hänen perustamissaan yhtyeissä Fromage ja Pageant näkyykin tämä suorasukaisen rockin ja visuaalisuuden yhdistelmä, joka vaikutti vahvasti Kansain alueen bändeissä 80-luvulla. Mariassa oli albumin perusteella potentiaalia, joka valitettavasti purkautui tyhjiin.

Huvittava anekdootti kertoo, että yhtye viittasi nimellään Neitsyt Mariaan. Tähän liittyy japanin kielen homonyymi イエス, jota käytetään viittamaan sekä Jeesukseen että progressiiviseen rockyhtyeeseen Yes. Japanissa Yes on siis Jeesus. Tämän ei pitäisi yllättää ketään, sillä 70-luvun puolivälissä moni bändiä palvova fani ympäri maailmaa oli varmasti samaa mieltä, että Yes paini vähintään Jeesuksen sarjassa. Jeesuksen äitinä Maria saattoi uhota olevansa vielä kahta kovempi ja se kävi järkeen äitiä palvovassa kulttuurissa, jossa kamikazelentäjätkin tiettävästi huusivat viime sanoikseen äitiä banzain sijaan. Yhtyeen ainoan levytyksen perusteella kallistun silti vielä ortodoksisen dogmatiikan kannalle ja sanon, että Yes oli ylivoimainen.

Kaiken huipennuksena albumin kantena ja vihkon kuvituksena on käytetty ranskalaisen Louis Janmot’n (1814 -92) maalausta Virginitas. Paitsi että kuva liittyy neitsyt Maria -teemaan, se enteili aikoinaan prerafaeliittien veljeskunnan hehkuvaväristä maalaustyyliä. Prerafaeliittien ja muiden länsimaisten taiteilijoiden samantyyppisiä maalauksia olivat 80-luvun japanilaisyhtyeet lainanneet sellaisinaan tai kopioineet niiden tyyliä albumiensa kansiksi. Maria, jonka esiintyminen inspiroi näiden yhtyeiden estetiikkaa, liitetään näin jälkikäteen osaksi samaa visuaalista traditiota.

Toisin kuin Maria, Moondancer sai julki yhden ammattimaisesti tuotetun albumin nousevalla levymerkillä (Alfa). Musiikki Moondancerilla (1979) on myös vielä tiukemmin sävellettyjä lauluja ja tarttuvaa melodiikkaa. Silti albumia pidettiin japanilaisista sanoituksistaan huolimatta poikkeuksellisen vahvasti angloamerikkalaisen rockin tyylisenä (ja tasoisena) julkaisuna jo sen kannen ja länsimaista matkivan logon takia.

Nelikon musiikkia hallitsevat Rei Atsumin sävellykset, laulu ja kosketinsoitinarsenaali, johon kuuluvat ajalle tyypilliset jousisyntetisaattorit ja Moogit. Alkupään laulut ”Kagami no naka no shōjo (Skin Tight Snake Skin Girl)” ja ”Dadi Maikeru no hanzai (Crime of Daddy Micahel)” ovat parhaiten käsitettävissä progressiiviseksi voimapopiksi: vauhdikkaasti soitettuja, tarttuvia kappaleita virtuoosimaisella pianokäsittelyllä, monofonisen syntetisaattorin ulvonnalla ja Taku Sawamuran napakoilla kitarariffeillä sekä sooloilla. Neljän minuutin lauluformaattia venytetään pikavauhtisilla instrumentaalibreikeillä ja filleillä. Rytmiryhmä on jälleen veturina tässä: Yoshiki Satoh jyristelee 4/4-rytmien poikki rikkomatta groovea kuin fuusiorumpali ja Nobuhisa Shimoda soittaa Paul McCartneyn tyyliin melodisesti ja menevästi. Kun otetaan vielä huomioon kirkaisevat stemmalaulut, yhtye on kuin esikuvansa City Boy pari astetta kovemmilla kierroksilla ja virtuoosimaisemmilla instrumentaaliosuuksilla.

Levyn kannessa Moondancerin pojat poseeraavat frakeissa ja silintereissä Marian glam-kuteiden sijaan. Silti yllä mainitusta kappaleiden nimistä ja asenteesta voi haistaa glamin aromia. Näin varsinkin ”Dadi Maikerun” murhiin päättyvästä perheen sisäisestä intohimodraamasta.

Paria balladimaista numeroa on täydennetty jousisovituksilla. Dramaattisen suurellinen ”Arabesque” kelpasi lyhennettynä singleksi ja viemään yhtyeen televisioon, nelikkoa kun yritettiin myydä ”idolibändinä”. Japanilaisen popin tunteellisuus ja lyyrinen kuvasto kyllästävätkin musiikkia vastapainona länsimaiselle rockhapatukselle. Traagisuus täplittää kuvastoa kautta linjan: veri punaa meren aallot, kuihtuneen ruusun terälehdet tanssivat taivaalla ja kaupunki uhkaa lapsuuden viattomuutta (aikuistumisen tuska on aina ollut kipeä aihe japanilaisessa musiikissa). Balladeissakin Sawamuran sähkökitara muistaa herättää pahennusta melodisen purevalla soololla.

Levyn B-puoliskolla meno tiivistyy rockimmaksi ja pieneen tilaan tungetaan entistä enemmän sooloja. Varsinkin ”Fly Up! Now” suorastaan viuhuu salamannopeita kitara- ja kosketinsooloja jytäkompin päällä, kun taas välillä palataan sävellykselliseen ideaan vuorottelevien stemmojen lauluosuuksissa. Atsumi revittelee Hammond-uruilla Keith Emersonin tai Jon Lordin malliin ”Ashita e no kōshinissa” ja ”Ba-Ra-Sin-Jun” runollisessa itsemurhalaulussa ja kyntää yhtyetoveriensa tavoin vakuuttavasti tuttua sarkaa.

Moondancer tanssahtelee sujuvimmin juuri tiiviissä viiden minuutin formaatissa. Tämän kertoo albumin päättävä seitsenminuuttinen ”Kanasihmi no kyandoru (Candle Love)”, Sawamuran kolmiosainen sävellys. Se alkaa jälleen tunteellisena voimaballadina, jossa kertoja kohtaa keijukaismaisen naisen (hänkin nimeltään Maria) Cellen romanttisessa kaupungissa (joka tosin kappaleen sävellysaikoina taisi olla enemmän esillä vankilansa takia). Toinen osa on lyhyt, mutta itsessään kolmiosainen numero, jossa akustisen kitaran hallitsemat hitaat jaksot reunustavat nopeatempoista ja jouluhenkistä rockkappaletta, joka on tarttuva mutta vähän hätäinen. Lopuksi kuutamofantasia muuttuu aavemaiseksi tragediaksi, kun ristihäivytys tuo sisälle jousien tukeman surumielisen marssin, johon on selvästi otettu mallia King Crimsonin ”Epitaphista”, tuosta monien japanilaisten artistien coveroimasta kansansuosikista. Varsinkin lopun koraalimaiseen ”Maria-aiheeseen”, joka kuultiin lyhyesti säestyksettömänä lauluna sävellyksen alussa. Huolimatta tästä aihesillasta ja yksittäisten hetkien voimasta kokonaisuus on vähän liian hätäinen ja kokoon teippailtu antaakseen tutulle draaman kaarelle riittävän jännitteen. Kertojan hahmoa ilmeisesti innoitti Rolling Stonesin ”neron” Brian Jonesin elämäntarina.

Moondancer on omassa kevyessä lajissaan pätevä teos, joten olikin ikävää, että yhtyeen tanssit päättyivät tuon yhden julkaisun jälkeen. Atsumi ja Sawamura yrittivät vielä yhden levyn yhdessä yhdysvaltalaisen rytmiryhmän kanssa tavanomaisempaa rockia soittaneessa Tachyon-yhtyeessä. ”Wow Wow”, oli Moondancerin levyllä laulettu. Niinpä Atsumi liittyi vuonna 1984 japanilaisen metallin pioneeriyhtyeeseen Bow Woviin, joka oli juuri muuttanut nimensä Vow Wowiksi ja tyylinsä valtavirtamaisemmaksi, ennen kuin kaiken johdonmukaisuuden ja selkeyden nimissä palasi Bow Woviksi vuonna 1995. Lähes unohdetusta Moondancerista on sittemmin vedetty yllättäviä yhtäläisyysmerkkejä myöhempään japanilaiseen sinfoniseen metalliin.

Erikoisin ajan yksittäisistä progejulkaisuista oli Olive-yhtyeen albumi, mielikuvituksekkaasti nimetty Olive’s First Album (1976). Sen soundi on kaukana sinfonisesta progesta. Kahden sähkökitaran hallitsema musiikki nojaa yhtäältä rennon melodiseen psykedeeliseen rocksoundiin, toisaalta säröisempiin kitarariffeihin, jotka lähenevät siellä täällä ajan heviä. Nämä ovat soolokitaristin ja pääasiallisen säveltäjän Masamitsu Nakanowatarin käsialaa. Pitkähköt kappaleet ovat täynnä hänen melankolisen lyyristä sähkökitarasooloiluaan, joka kääntyy äkisti säröisiksi voimasoinnuiksi.

King Crimsonin nimi on noussut joskus harvojen albumin kuulleiden huulille, mutta tämä teoria ei kanna ”Pierrot’n” aloittavia Ken Miyazawan mellotroniselloja pidemmälle. Riffien ajoittaisesta kulmikkuudesta huolimatta yhtye jauhaa lähinnä tavanomaisempaa keskitempoista psykejytkettä, joka suoraan sanottuna käy pidemmän päälle yksitoikkoiseksi. Näin varsinkin, kun sävelkulut luisuvat pidemmissä jaksoissa kohti parin soinnun bluespohjaisia perusasetuksia.

Kazumori Kawamuran rummut ovat vielä aika lailla pinnassa, joten samaa peruskomppia jauhavat pitkät jaksot korostuvat kielteisesti. Mielenkiintoisimmillaan rummutus on ”Masoukyokun” minimalistisella loppupuolella, kun se ikään kuin risteyttää hidastetun laukkakompin gagaku-musiikkia muistuttavan rituaalimaisen tasaiskuisuuden kanssa. Muutamissa kohdissa, kuten albumin melodisimmassa sävellyksessä ”Densetsu”, yhtye potkaisee äkkiväärästi ja piristävästi isomman vaihteen päälle ja tuplakitarat pääsevät soittamaan melodisia sooloja Wishbone Ashin tyyliin (kuten myös muuten matalaa profiilia pitävä Miyazawa uruilla).

Erikoisen albumista tekee laulaja Keiko Ōtsukan sopraanoääni. Se tulkitsee tunteikkaasti kappaleiden nättejä melodioita, jotka hiihtävät usein japanilaisen popmusiikille tyypillisiä sävellatuja. Äänenmuodostus hallittuine vibratoineen ja ballistisine hyppäyksineen ei teeskentele uskollisuutta hard rockille tai rockille muutenkaan. Stratosfäärissä liihotteleva sanaton lauluvärinä luo aavemaista tunnelmaa esimerkiksi ”Masoukyokulle” ja yhtyeen muuten instrumentaaliselle nimikappaleelle. Niiden harvojen länsimaisten kuulijoiden palaute Ōtsukan äänestä on ollut usein kielteistä, mutta sen esikuvallista roolia musiikissa ei kannata aliarvioida. Vastaavanlaisia ylikorkeita ja dramaattisia naisääniä kuultiin 80-luvun japanilaisilla progressiivisilla albumeilla, ja niillä yhtyeet erottautuivat eurooppalaisista aikalaisistaan.

Yhtye oli kuulemma oikeastaan Nakanowatarin ja Ōtsukan duo tukenaan neljä studiomuusikkoa, mutta nimikappale on merkitty koko yhtyeen nimiin ja komppikitaristi Toshikazu Ishijima saa nimiinsä kokonaan kaksi sävellystä sekä osuuden kahdesta muusta. Oli kyse sitten aidosta bändistä tai studioprojektista, Olive’s First Album oli lopulta myös Olive’s Only Album. Se ei edusta ikimuistettavaa musiikkia, mutta sen yhdistelmällä myöhäiskauden psykedeliaa, raskasta rockia, progressiivisia sävellysrakenteita ja sopraanolaulua ei ollut juuri esikuvia 70-luvun puolivälissä. Eikä kauheasti myöhemminkään.

Sinfoninen proge sai vihdoin kypsän japanilaisen hahmon Shingetsun samannimisellä albumilla (1979). Kosketinsoittaja Akira Hanamoton ja kitaristi Haruhiko Tsudan perustama yhtye soittaa 70-luvun Genesiksen innoittamaa progressiivista rockia ja hyvin tekeekin. Oikeastaan albumin pisin sävellys ”Oni” kertookin heti alkuun olennaisen: Tsudan kerrostetut akustiset ja sähköiset kitarat muistuttavat paljon Steve Hackettin työskentelyä. Hanamoto yhdistelee värikkäästi urkuja, jousisyntetisaattoria ja mellotronia, jonka huilusoundilla vetäisee yhden taidokkaimmista instrumentilla soitetuista sooloista. Sävellys kulkee dynaamisesti ja luontevasti edestakaisin läpi haikean tuudittavien säkeistöjen, niiden hieman helkkyvämmän vastamelodian ja ostinatomaisiin teemoihin perustuvien instrumentaalijaksojen.

Shingetsun selvät vaikutteet eivät silti tarkoita esikuvien latteaa imitaatiota. ”Onin” ja muiden laulupainotteisten kappaleiden melodisuus on omaa. Yhtyetoverit kutsuivat laulaja Makoto Kitayamaa Japanin Peter Gabrieliksi, mutta kaapous näkyi varmaankin ennen kaikkea teatraalisena lavaesiintymisenä. Levyllä hänen pehmeän puhdas ja kantava äänensä ei kloonaile ketään, paitsi ehkä joskus japanilaista versiota Donovanista. Lähimmäksi Gabrielin surrealismia ja kujeilevaa tunnelmaa tulee hänen säveltämänsä ”Hatsunetsu no machikado (Influential Street)”, myös kieli poskessa sinfoilevilla marssirytmeillään ja Hanamoton urkutyöskentelyllä. ”Kagaku no yoru (Night Collector)” taas esittää eri henkilöiden kautta vinksahtaneen tarinan kuten monet Genesiksen eepokset. Se siis kertoo yöt varastavasta miekkosesta… Kappale kiidättää laukkakompin säestyksellä liitelevää melodiaa vuoroin laulun, kitaran ja syntetisaattorien kantamana. Se myös hidastaa hyvin genesismäiseen keskiosaan ja vaihtelee taidokkaasti säestystä säkeistöjen barokkimaisen metallisesta tikityksestä väliosien lämpimämpiin mellotronijousiin.

”Onin” jälkeen ”Kagaku no yoru” onkin ainoa hektisempi hetki albumilla. Muuten kevyt mutta hienostunut kuvaa sopivimmin Shingetsun musiikkia, varsinkin aikalaisiinsa verrattuna. Yhtye ei revittele sooloilla Moondancerin tavoin tai jyrää riffeillä kuten Olive. Se kutoo kappaleidensa rikkaan kudoksen useista yhtenäisistä melodialinjoista parhaiden brittibändien tapaan. Esimerkiksi kitaran ja Shizuo Suzukin jazzmaisen basson soololinjat laulumelodian ja kosketinsäestyksen ympärillä tekevät suoraviivaisesta balladista ”Asa no mukō-gawa (The Other Side of Morning)” hienostuneemman – tai ehkä niiden luoma lupaus jostain tavanomaisuuden ylittävästä auttaa ironisoimaan tekstin latteaa arkiaamun kuvausta. ”Shiro kuchibiru (Fragments of the Dawnin)” lähes pointillistinen väliosa ripottelee kitaran, symbaalien ja eri koskettimien nuotteja pieninä helkkyvinä yhdistelminä, minkä jälkeen herkkien laulusäkeistöjen paluu mahtipontisempana sovituksena laajennettuine vastamelodioineen on kahta kohottavampi.

Lämmin ja hienostunut millä asteikolla tahansa, on hyvä yhteenveto albumista. Ainoana poikkeuksena linjasta on lyhyt ja hyytävä instrumentaali ”Mateki reitō (Freeze)”. Se marssii jääkalikkamaisesti tikittävän syntetisaattoribasson mukana kalsean melodian ja muiden arktisten syntikkaäänien tasavalkoisella jäätiköllä kolme minuuttia ennen kuin katoaa joihinkin railoon. Kosketinsoittaja Hanamoton lisäksi sillä esiintyi lähinnä vain ohjelmoija Takashi Kokobu, joka loihti äänimaailman esiin Korgin massiivisesta puolimodulaarisesta PS3200-syntetisaattorista. Harvalukuiseksi jäänyt PS3200 tuotti isoja soundeja ja pystyi soittamaan uskomattomat 48 nuottia samanaikaisesti. Vuonna 1979 useimmille yhdysvaltalaisille yrittäjille jo kahdeksan nuotin polyfonia huimasi päätä. Tuohon aikaan Korgin syntetisaattoreita vain ei pidetty varteenotettavina yrittäjinä Yhdysvaltojen markkinoilla. Laitteen sekvensserivetoista soundia pidettiin mullistavana lisänä japanilaiselle progelevylle.

Kontrasti kylmän, sävellykseltään ohuen ja futuristisesti kaikuvan syntikkainstrumentaalin ja analogisen mellotronin tukeman bändin rikkaiden laulujen välillä onkin yllättävä, mutta kontekstissaan virkistävä lisä. Yhtyettä innosti ottamaan se mukaan sävellyksen alkukielinen nimi, ”jäätynyt taikahuilu”, koska se kuvasi hyvin Shingetsua, eli ”uuttakuuta”. Lisäksi sen kylmyys sopii yhteen ”Shiro kuchibirun” (oikeammin ”valkoiset huulet”, vaikka englanninkielinen nimikin tekstissä vilahtaa) lumista fantasiaromanssia. Ja ”Kagaku no yorun” käännekohdassa jää murtuu. Eri muusikoiden kirjoittamista sanoista ei muodostu mitään yhtäläistä tarinaa, mutta albumi tuntuu järjestetyn niin, että lauluissa edetään halki vuorokauden (vertaa esimerkiksi The Moody Bluesin Days of Future Passed, 1967) ”Onin” aamuyön painajaisesta ”Semeto koyoi wa (Return of the Nightin)” monitulkintaiseen yön odotukseen. Jälkimmäinen myös näyttää eräänlaiselta jatkolta ”Kagaku no yoruun”, joten jonkinlainen teemajatkumo on ainakin kuviteltavissa.

Shingetsun albumi tehtiin huolella ja takana oli sentään ison Victor-levy-yhtiön alamerkki Zen, joka julkaisi muun muassa Kitaron Astral Voyagen (1978) japanilaisen painoksen. Silti yhtyeen ura kehittyi samalla tavoin kuin muiden tässä kirjoituksessa mainittujen yhtyeiden: vuoteen 1982 mennessä sitä ei enää ollut. Yhtyeen myöhempiä kappaleita kuultiin vasta 90-luvulla julkaistuina konserttiäänityksinä, ja uusia studioäänityksiä tuli vuosikymmenen lopulta alkaen, ensin Kitayaman johtamalta Shingetsun Projectilta ja sitten alkuperäiseltäkin kokoonpanolta. Mutta ne kuuluvat aivan toiseen aikaan ja toiseen kirjoitukseen.

Shingetsu antoi kuitenkin ratkaisevan alkusykäyksen 80-luvun japanilaiselle progelle. Moni mukaili sen japaninkielistä sinfonista lähestymistapaa, usein mahtipontisemmin ja harvoin yhtä tasavahvasti. Se myös herätti aloittelevat levy-yrittäjät näkemään, että Japanissakin osattiin tehdä progressiivista rockia, joka ei hävennyt eurooppalaisten esikuviensa rinnalla.

1970-luvun loppua on kuvattu japanilaisen rockmusiikin historiassa kaoottiseksi ajaksi, joka kuitenkin mahdollisti 80-luvun nousun. Rockin progressiivisen siiven kohdalla tämä pitää hyvinkin paikkansa.

Neoproge osa 5: Pendragon

Brittiläisen progressiivisen rockin uusi aalto 1980-luvulla synnytti koko joukon yrittäjiä, joista vain puolisen tusinaa saavutti suurempaa huomiota. Ehkä yllättävin selviytyjä on Gloucestershiren kreivikunnassa vuonna 1978 perustettu Pendragon. Se ei koskaan saanut sopimusta ison levy-yhtiön kanssa, vaikka kunnon sopimus oli lähellä EMI-yhtiön kanssa, joka sen sijaan kirjasi palkkalistoilleen Pendragonin ajoittain lämmittelemät Marillionin ja Pallasin. Yhtyeellä ei myöskään ollut samanlaista vastustamatonta sävellysosaamista kuin IQ:lla eikä modernia otetta kuin Twelfth Nightilla. Kotimaassaan yhtye jäikin muiden varjoon. Silti se on pystynyt toimimaan yhtäjaksoisesti 2020-luvulle asti. Se on löytänyt faneja ja imitaattoreita muualta Euroopasta, varsinkin neoprogressiiviselle ja sinfoniselle rockille ahnaissa Saksassa ja Alankomaissa. Pendragon ei ole suurin eikä kaunein, mutta se on kiistämättä kaivertanut oman uransa neoprogen äänijälkeen.

Nimen perusteella yhtyeellä oli ainakin suuret odotukset itsestään. Pendragon eli päälohikäärme oli soturipäällikön arvonimi, jolla viitattiin keskiaikaisessa runoudessa joihinkin historiallisiin tai myyttisiin sankareihin, erityisesti kuningas Arthurin isään Utheriin. Korskea valinta kitaristi ja laulajalta Nick Barrettilta, joka on pitänyt pendragonin paikkaa suurimman osan yhtyeen urasta. Alussa se oli vieläkin korskeampi Zeus Pendragon, mutta bändi päätti lyhentää sen niinkin olennaisesta syystä, että lyhyemmästä nimestä sai isomman ja tyylikkäämmän logon. Moni muukin tuli tuolloin samaan esteettis-taiteelliseen johtopäätökseen: Pallas oli alkujaan Pallas Athene, Marillion Silmarillion. Kaksi 1980-luvun progressiivista musiikkia sivuavaa superkokoonpanoa, Asia ja Sky, valitsivat nimensä lähinnä sen mukaan kuinka hyvältä ne näyttivät T-paitoihin painettuina. Jo aiemmin yhdysvaltalainen Pavlov’s Dog and the Condition Reflex Soul Revue and Concert Choir tuskin kärsi päätöksestä karsia nimestään kaikki ”Dogin” jälkeinen.

Pendragonin maine taottiin 1980-luvulla lähinnä kovalla keikkailulla. Levyttämään sen päästi pieni Elusive Records. Levymerkin oli perustanut Marillionin manageri John Arnison ja EMI vastasi sen jakelusta. Loppujen lopuksi levymerkin tuotanto jäi vaatimattomaksi: Pendragonin EP Fly High Fall Far (1984) ja ensimmäinen albumi The Jewel (1985) muodostavat siitä kaksi kolmasosaa ja se kolmas oli kokoelma Fire in Harmony (1985), jossa oli mukana ensimainitun nimikappale. Nämä kaksi julkaisua määrittelivät pitkälti käsityksen Pendragonista meille muille. Fly High Fall Far kuulostaa hieman kolhommalta kuin The Jewel muusikoiden vähäisen studiokokemuksen ja tuotantopuolen tympeyden takia, mutta tyylillisesti molemmat mahtuvat yhdeksi kokonaisuudeksi, jollaiseksi ne onkin liitetty The Jewelin myöhemmillä CD-julkaisuilla. Näin niitä käsitellään tässä.

Aikalaistensa tapaan Pendragonin voidaan sanoa soittavan modernisoitua, kevennettyä ja laulupainotteista versiota 70-luvun sinfonisesta progesta. Nigel Harris osaa rummuttaa varmakätisesti hallitsevan 4/4:n lisäksi myös seitsemän ja viiden jakoisissa jaksoissa, Peter Geen basso järjestää melodista aktiivisuutta ja bassopedaalit järisyttävät pohjalla, Rik Carterilla on hallussa niin nostalgiset Moogin pulputukset kuin uudemmat polysyntetisaattorit ja Barrettin kitara on sekin vahvasti esillä.

Sen sijaan Pendragon ei kuulosta erityisen ajantasaiselta ja ennen kaikkea sen musiikissa on paljon vähemmän raskaan rockin vaikutteita kuin vaikka Pallasilla tai IQ:n ”heviä koskettimilla” -kappaleilla. Singlekärkenä eteen työnnetty ”Fly High Fall Far” voidaan laskea hard rockiksi Moogilla – ja tylsäksi sellaiseksi. Muuten Pendragon pitää yleisesti kevyemmän linjan. Tähän voi vaikuttaa se, että Barrettin ensisijainen esikuva oli Camel, tuo ensimmäisen aallon progebändeistä keveimmän melodisin. Monet neoprogekitaristit kunnioittivat kuultavasti soitollaan taidokasta Andy Latimeria, mutta Pendragonin kohdalla vaikute kuuluu paikoin myös sävellyksissä. ”Pleasure of Hopessa” Carterin kosketinsoundeissa ja -kuvioissa kuuluu Pete Bardensin muikeutta, kun taas basson ja rumpujen työskentely soolo-osiossa yrittää tavoitella Camelin hektistä mutta näennäisen keveää otetta.

Keveys kuuluu myös The Jewelin aloittavassa yksinkertaisessa ”Higher Circlessä”, jossa on hilpeät syntetisaattorit, bassorummun neljäsosanuottein peruskomppi ja pakkoreipas kertosäe. Teksti käsittelee yhtyeen todellisuutta ja menestyksennälkää, samalla kun se heittää kieltämättä monitulkintaisia katseita aristokratian suuntaan. ”My heart’s a Romeo”, julistaa Barrett, ja tällaista naiivin romanttista lippua hän heiluttaisikin monissa sanoissaan. Hittihakuisuudestaan huolimatta kappaleella ei ollut rahkeita viedä yhtyettä listamenestyksen piireihin.

Toisaalta kokoelman pisin kappale ”The Black Knight” ei ole juuri onnistuneempi perinteisen minieepoksen rakentamisessa. Hiiltyneen synkkä akustisen kitaran kuvio, hitaan suurellinen ”sinfoninen” jakso ja marssimaiseen riffiin pohjautuva rockpaahto vuorottelevat kohtuullisen sujuvasti. Vaikka yhtye saakin viimeisessä paahdossa aikaan kohtuullisen huipentuman soolokitaran ja syntetisaattorien yhteispelillä, on kokonaisuus aika yllätyksetön ja varsinkin alkupää tuo jostain syystä mieleen Spinal Tapin ”Stonehengen” tunnelmissa. Varsinkin kun sanoissa tulee esille kirkasotsaisen romantiikan toinen puoli: epämääräinen yksilön ahdistus puettuna ritarigoottiseen kuvastoon. Ja Barrett keventää panssaripaidan painostavaa tunnelmaa absurdilla sanaleikillä ”In chain mail letters I write male chain enzymes freak”!

Tämä vain kertoo, että monien aikalaistensa tavoin Pendragon koettaa näyttää taitojaan sekä uuden aallon singlemateriaalin että perinteisen proge-eepoksen saralla, luultavasti pitääkseen sekä soittajat että levy-yhtiön tyytyväisenä. Monien aikalaistensa tapaan se ei onnistu erityisen hyvin näissä ääripäissä. Tämä osaltaan muistuttaa neoprogeyhtyeiden hankalasta asemasta 80-luvun musiikki-ilmastossa. Se johti joskus jakomielisiltä vaikuttaviin ratkaisuihin.

Onnistumiset löytyivät yleensä ääripäiden välimaastosta. Niin Pendragonillakin. Esimerkiksi ”Leviathan” rakentuu yhdelle riehakkaalle syntetisaattorikuviolle sekä kelttiläisen rockin sävyjä saavalle korkealle kitaramelodialle ja rummutukselle. Se on onnistunut tapa tuoda progressiivinen rock uuden aallon kuumeisempaan ja yksinkertaisempaan ilmaisuun, hieman kuin synteesi Yesistä, syntetisaattoripopista ja Big Countrysta.

Yllä mainittua jakomielisyyttä aiheutti usein neoprogressiivisten muusikoiden vaikeudet pitkien rakenteiden hallinnassa ja ristiriitaisten elementtien yhteensovittamisessa. Niin Pendragonillakin. Monissa kappaleissa soitin- ja laulujaksot istuvat yhdessä lähinnä hampaat irvessä. ”Victims of Lifen” ensimmäiset pari minuuttia muodostaa energinen instrumentaali, joka muistuttaa Camelin ”First Lightia” tai ”Echoesia” (kitaran johtomelodia, syntetisaattorien viuhuvat pulputukset) piikitettynä uuden aallon steroideilla (varsinkin Geen tykyttävä basso). Sitä seuraa sitten velton tempon ja suurellisen kosketinsovituksen raskauttama laulu, joka on ihan mukiinmenevä mutta ei mene mukista minnekään eikä varsinkaan tunnu liittyvän mitenkään alkujaksoon.

The Jewelin aikainen Pendragon: vasemmalta Nigel Harris, Peter Gee, Rik Carter, Nick Barrett.

Keskeinen kysymys neoprogesta puhuttaessa on lähes aina suhde Genesiksen musiikkiin. Pendragonin tapauksessa vaikute on usein hienovaraisempi kuin vaikka varhaisella Marillionilla tai IQ:lla. Laulajana Barrett on ainakin tunnistettava. Hänen selvä Estuary-aksentinsa ja nasaalin puhdas äänensä herättävät joskus huvittuneisuutta, mutta ainakin hän osaa laulaa (toisin kuin jotkut tässä nimeämättömät vokalistit) ja erottuu Fishin tai Alan Reedin karheasta skotti-ilmaisusta sekä edellä mainitun ja Peter Nichollsin Peter Gabrielin maneerien imitoimisesta (puhumattakaan Geoff Mannin tai Andy Searsin punkvaikutteisesta ulosannista). Pikemminkin hänen äänensä muistuttaa 70-luvun Phil Collinsia, silloin kun soulmaneerit olivat vielä väistyvä eivätkä dominantti piirre tämän ilmaisussa. Ne tulisivat hieman enemmän esiin Barrettin myöhemmissä suorituksissa, kun hän laskeutuisi vähän alemmas äänialallaan ja samalla vähentäisi äänensä kireyttä. Varsinaiseen rockilmaisuun hänen kimakka äänensä näet sopii vielä hankalammin kuin Collinsin. Tämäkin tuottaa Pendragonin soundille kepeyttä ja joskus myös huvittavuutta, kun dramaattista yritystä tuntuu olevan hieman liikaa musiikkiin nähden.

Musiikissa Genesis-vaikutus kuuluu parhaiten The Jewelin pitkissä kappaleissa ”Alaska” ja ”Oh Divineo”. Ensimainittua pidetään yhtyeen klassikkona, osin koska 80-luvun puolivälin progekuivuudessa se laukaisi kuulijoiden Pavlovin refleksit. Laulettu ensimmäinen osa ”At One with the Earth” on täynnä rikkaita kitaran murtosointuja (joskaan ei 12-kielisen) ja sävelkulkuja, joista varsinkin korkeiden syntetisaattorijousien tukema kromaattinen siirtymä sekä lopun kitaran ja kirkkaiden koskettimien monirytminen verkko ovat sellainen keitos, mitä Tony Banks tuppasi keittelemään 70-luvun loppupuolella. Toki kappale kehittyy modernimman areenarockin hitaan suurellisella linjalla, mutta tekee sen uljaasti.

Kappaleen epämääräisen apokalyptinen sanoitus, joka ei tee selväksi, kuuluvatko kertojan mainitsemat ”julmat kasvot” ihmisnaiselle vai itsetuhoista ihmiskuntaa säälimättömälle luonnolle, on Barrettin onnistuneimpia. Hänen tyyliinsä kuuluu maalailla ja vihjailla heitoilla, jotka ehkä aukeavat vain hänen lähipiirilleen, sekä leikitellä ironisesti idiomeilla ja kuluneilla fraaseilla. Lopputuloksessa on harvoin parhaiden kollegoiden absurdiutta tai runollisuutta, mutta täällä mahtipontisen ja maanläheisen lomittaminen herättää ainakin hilpeyttä:

And once afain we’ll be as one with the Earth

Far from the scorched pyramids

Our Sunday slippers

Mum there’s no kippers in the freeze

Toinen osa ”Snowfall” on jälleen ensimmäisestä irrallinen instrumentaalijakso. Se sisältää bändin tulisinta kitara- ja syntetisaattorisooloilua jälleen Camelin fuusiomaisemman mallin mukaan. Tämä varmasti erottui edukseen aikana, jolloin ainoastaan metallipuolella saattoi löytää häpeilemätöntä soolovirtuositeettia.

”Oh Divineo” yhdistää eri osat ja vaikutteet taitavammin. Sävellyksen aloittava instrumentaali sisältää neljä erillistä osaa: kosketinsoittimien hallitsema septimisointuinen tunnelmointi, Camel-tyyppinen keskitempon svengi, saman hakkaavampi ja raskaammin sovitettu versio, ja lopulta leijuva duuriyhteenveto, jossa kosketinsoittimien soinnutus ja kuviot tuovat vahvasti mieleen …And Then There Were Threen (1978). Sävellys kehittyy mukavan dynaamisesti (tuotannon tasapaksuudesta huolimatta) ja rullaa yhteen luontevasti. Tämän mahdollistaa kitaran kautta linjan kuljettama vahva melodinen teema, joka lähtee kolmen perusnuotin asetelmasta. Matkan varrella se siirretään eri asteikoille ja sen profiilia (bluesahtava puolisävelaskel, kvinttisiirtymät) käännetään, supistetaan ja sovitetaan eri rytmeihin.

Samoista teeman aineksista rakennetaan myös lauluosuuden melodiat ja niiden väliin pudotetaan kitaran lyhyitä sooloja. Kehitys jatkuu, sillä ensimmäinen säkeistö on tunnelmallisen syntetisaattori- ja sähköpianovoittoinen melankolisessa duurissa, toinen jälleen hakkaavamman rockmainen tyypillisessä aiolisessa luupissa. Joka sitten avautuu tutussa rytmissä rokkaavaksi kitaran ja korkeiden koskettimien yhteisriffiksi komeassa duurissa. Näistä G-mäisistä tunnelmista soolo ja kertosäkeen supistettu kertaus (musiikki ei kerro ”where does the fire burn now?”, kun kaksi vierekkäistä sointua vain vuorottelevat) johdattavat takaisin instrumentaalijaksojen raskaampaan läpikäyntiin käännetyssä järjestyksessä ja tiukoin tiivistyksin.

Nämä pidemmät kappaleet kuuluvat aikansa progen parhaimmistoon. Kolmas kohtuullisen onnistunut minieepos on ”Circus” sanoitusten väkinäisestä kuvastosta huolimatta ja ”Excalibur” ratsastaa selkä suorana vanhakantaisen fanfaarivoittoisen progeinstrumentaalin niityillä ilman sanojen painolastia. Mutta ei näillä eväillä villitty väkijoukkoja. Ei varsinkaan, kun yhtyeellä ei ollut takanaan juuri minkäänlaista markkinointikoneistoa. The Jewelin sijaan vuoden 1985 progressiivinen menestys oli Marillionin yhtä aikaa kunnianhimoinen ja radioystävällinen konseptialbumi Misplaced Childhood.

The Jewelin lässähdyksen jälkeen Harris ja Carter lähtivät yhtyeestä, jälkimmäinen muun muassa The Missioniin, jossa sai soittaa entistä mahtipontisempaa ja yksitoikkoisempaa musiikkia. Barrett ja Gee jatkoivat levytyssopimuksen jahtia ja saivat lopulta tilaisuuden äänittää demoalbumi käyntikortiksi EMI:lle. Sen valmistuessa rumpuihin oli tullut Stephen ”Fudge” Smith Pendragonia vähäisemmälle huomiolle jääneestä neoprogeyhtyeestä LaHost ja kosketinsoittajaksi liittyi Barrettin lapsuuden kaveri Clive Nolan. Tämä kokoonpano pysyi sitten kasassa aina vuoteen 2006 asti.

Albumille sen sijaan kävi huonommin. Kun Kowtow (1988) oli äänitetty, Pendragonin tukija oli vaihtanut työpaikkaa eikä EMI loppujen lopuksi halunnut yhtyettä riveihinsä. Lopputuloksena oli orvoksi jäänyt albumi, josta kuuluu kovasti yritys tehdä radioystävällisempää kamaa. Alkuperäisen A-vinyylipuoliskon kappaleet noudattavat kaikki normaalia mittaa, perussäkeistörakenteita ja perus-perus-4/4-rytmejä. Rummut jytisevät ja syntikat pulputtavat bassossakin, mutta kitarat ja koskettimet on muuten hiottu särmättömän ohueksi digitaalipinnaksi, joka ei edes kuulosta teknoseksikkäältä, sillä tuotanto ja miksaus ovat tosiaan kohtuullista demotasoa. Eikä ”I Walk the Ropen” pehmopoptunnelmoinnissa tai ”Solid Heartin” areenahoilausyritelmässä ole senkään vertaa sisältöä kuin ”Higher Circlessä”. Sanoista ei pitäisi puhuakaan, mutta ”we’re gonna build a solid heart” panee kirjaimellisuuspirun miettimään umpinaisen sydämen kardiologista toimivuutta. Hassua sinänsä, sillä Pendragon oli jo julkaissut ihan tarttuvan hoilausbiisin ”Red Shoes” vuotta aiemmin singlenä. Kowtow’n CD-versioille päätynyt vuoden 1989 singlebiisi ”Saved by You” ei hieman paremmasta tuotannostaan huolimatta vähennä levypuoliskon latteutta yhtään. Vain ”2 AM” yllättää FM-syntikoiden ja rumpukoneen hallitsemalla melankolisella tajunnanvirralla. Jopa sulava saksofoni-intro, kuin Dire Straitsin ”Your Latest Trickin” vähäsokerinen serkku, välttää imelyyden.

Kääntöpuoliskon kolme pidempää sävellystä pelastavat kallistuneen laivan lähes tasakölille. Geen säveltämä ”Total Recall” luo vetoavan tunnelmallista taidepoppia A-osan kosketinsoitinmelankolian ja B-osan tarttuvan bändisoiton kontrasteilla. Barrettin myöhemmissä teksteissä keskeinen nostalgia nostaa ensi kertaa päätään, kun hän asettuu kuvitteellisen iskelmähitin tekijän muisteloihin samanlaisella värikkäällä kuvailulla kuin mitä Fish harrasti omissa rocktähtifantasioissaan. Fish melkein eli ne todeksi, Barrettin kuvitelma tiivistää menneiden vuosikymmenen pop-romantiikan tunnelmia kappaleeksi, jollaisia hän varmaan nuorena kuunteli ja ehkä toivoi kirjoittaneensa (Smokien ”Living Next Door to Alice” vaikuttaa inspiraatiolta).

Kymmenminuuttinen ”The Haunting” on hidas Pink Floyd –vaikutteinen areenaballadi, joka enteilee Pendragonin seuraavaa vaihetta. Väliosista ja pitkästä koodasta huolimatta yksinkertaisessa kappaleessa yhtye viimein päästää kuuluviin tunteenpaloa, rikkaampia digitaalisia syntetisaattorimattoja ja Barrettin sooloilua Latimerin ja David Gilmourin isojen saappaiden jäljissä. Hieman lyhyempi nimikappale on jonkin verran uskaliaampi ja modernimpi yhdistelmä. Barrettin teksti käsittelee Yhdysvaltojen sotaa Vietnamissa tavallisen sotilaan näkökulmasta, jota hänen omalla suvullaan riitti, ja muistaa poikkeuksellisesti kytkeä sen osaksi pidempää Vietnamin kamppailua vaihtuvien miehittäjien kanssa. Alkuosassa Nolan heittää helkkyvää syntikkakuviota stemmoilla, joiden tarkoitus on herättää aasialaisia mielikuvia, samalla kun rytmiryhmä yrittää progelle tyypillistä poikkeusjakoista funkkausta. Toisin kuin ”The Hauntingissa”, instrumentaalipuoli jää vaihtuvien laulusäkeistöjen jalkoihin. Barrettin teksti kasvaa loppua kohti menneiden sotien kokemuksista yleiseksi ahdistuneisuudeksi ydintuhon uhkaamassa maailmasta ja pessimistisyydeksi siitä, että menneiden sotien uhraukset eivät näytä opettavan mitään. Samalla musiikki yrittää menevää loppunousua, mutta tuotannon etäinen huopalaatikkoon suljettu soundi ja särmättömät soitto pettävät sen samalla tavalla kuin todellisuus länsirintaman solttujen toiveet vapaudesta.

Kowtow oli aikansa kuva. Vuosikymmenen loppupuolella lähes kaikki neoprogeyhtyeet kävivät läpi vaiheen, jossa kaikki tehtiin lyhyemmin, mutkattomammin ja särmättömämmin trendien tai kaupallisten paineiden takia. Harvoin siitä oli hyötyä, mutta se oli kuin tauti, joka vain oli pakko hikoilla pois elimistöstä. Pendragonin kohdalla jälki oli ruminta. Yhtye kuitenkin oppi siitä.

Kun levytyssopimusta ei tullut, Pendragon päätti ottaa ohjakset omiin käsiinsä ja julkaista albumin itse. Punkin ehkä ainoa kiistatta myönteinen vaikutus oli näyttää muusikoille, että tee-se-itse -asenne kannattaa. Miksi alistua ison yhtiön vaatimuksiin saadakseen tehdä musiikkia ja ehkä rahaakin, kun sen voi tehdä juuri niin kuin haluaa ja pitää itse mahdollisen tuoton? Kahdeksankymmentäluvulla muutkin popmusiikin yrittäjät alkoivat hyödyntää omakustanteiden ja omien levymerkkien tarjoamia kiertoteitä musiikkiteollisuuden portinvartijoiden ohi. Pendragon oli ensimmäisiä neoprogeyhtyeitä, joka perusti oman levymerkkinsä. Toff Records oli sekin aika korskea nimivalinta. ”Toff” tarkoittaa brittienglannin slangissa aristokraattia, tyylikkäästi pukeutunutta, korkeassa sosiaalisessa asemassa olevaa henkilöä. Vaikka historiankirjoja kahlaava Barrett varmasti tiesikin sen merkinneen aiemmin myös avokätistä, hyveellistä ja sankarillista herrasmiestä, sillä yleisimmin loihditaan esiin mielikuvaa ylimielisen aristokraatin karikatyyristä, nenä pystyssä rahvaan yli kävelevästä snobista (varsinkin yhdyssanassa ”toffee-nose”). Pendragon ei selvästikään aikonut olla kenenkään vasalli. Toff Records on säilynyt siitä asti Pendragon julkaisukanavana. Monet neoprogekollegat seurasivat esimerkkiä. Laajimmaksi seuraajista on kasvanut IQ:n Giant Electric Pea, joka on julkaissut muidenkin artistien musiikkia.

The World (1991) oli ensimmäinen täysin Toffille tehty albumi. Barrett itse piti sitä Pendragonin ensimmäisenä oikeana levynä. Nimeä myöten uutta tulemista henkivä ”Back in the Spotlight” tunkeilee vuosikymmenen vaihteen Marillionin bileisiin: digitaalisten koskettimien atmosfäärinen intro, 80-lukulaisen viiveellä tikittävä kitarariffi, koukkuja roikkuva melodialinja ja Fishiä köyhempi mutta myös optimistisempi teksti kovia kokeneiden romantikkosankareiden paluusta parrasvaloihin. Sen venytetty pop-rock rullaa vastustamattomammin kuin mikään Kowtow’n vastaava yritelmä.

Samalla tavalla yli 12 minuutin ”The Voyager” rakentaa haavekuvansa Amerikan aukeiden sydänmaiden vapaudesta Pink Floydin hitaasta syntetisaattorien ja akustisten kitaroiden hallitsemasta areenarockista, keskeyttää sen Genesis-mallisella väliosakuviolla ja kehittelee jälleen kolmen nuotin melodisesta kuviosta loisteliaan Latimer-tyylin soolon, jolla vie kappaleen takaisin omaan pendragonmaiseen melodisuuteensa. Ja sekoitus toimii. The Jewelin näyttämisenhaluinen soitto on vain muisto ja poikkeusjakoiset rytmitkin loistavat lähinnä poissaolollaan. Ja juuri tällä popmaisilla levyllään Pendragon soi tarttuvimmin, raikkaimmin ja pakottomammin kuin aiemmin. Jopa albumin parikymmenminuuttinen eepos ”Queen of Hearts” on itse asiassa kolme itsenäistä sävellystä, joita edes sanat hädin tuskin yhdistävät. Kaksi ensimmäistä saavuttavat kahdeksan minuutin rajapyykin ja ovat jo itsessään jonkin verran hajanaisia, vaikka nekin muovaavat hitaasta kosketintunnelmoinnista ja keskitempon kitararockista ihan hienoa kuultavaa. Viimeinen osa, ”The Last Waltz”, on aivan suoraviivaisen hoilattava popbiisi kiinnekohtinaan terävä kertosäe ja loppunostatuksen kimmeltävä korkean rekisterin syntikkasoolo.

Kappaleen nuoruusnostalgisissa sanoissa kiteytyy Barrettin laulupersoona: Casanova-kakara kylvämässä taikahiekkaa ankean maailman kirkastamiseksi. Sama hahmo ruumiillistuu ruiskumaalin hohtoisessa kansikuvassa lentävänä nuorena aristokraattina, ”toffin” karikatyyrin idealisoituna vastakuvana. Aiemmin lähinnä klassisen musiikin kokoelmia kuvittanut walesilainen taiteilija Simon Williams loisi tällaisen yhtäläisen, värikkään ilmeen Pendragonin kymmenen seuraavan vuoden julkaisuille, samaan tapaan kuin Mark Wilkinson oli tehnyt Marillionille 80-luvulla. Ei ole yllättävää, että Williamsin värimaailma on yhtä räikeä mutta hänen kuvastonsa hattaramaisempaa, vailla Wilkinsonin yksiöissään itkevien tai juottoloissa lahoavien narrihahmojen groteskimpia piirteitä. Kumpikin kuvamaailma kuvastaa musiikkiaan.

Ei Barrettin tekstiuniversumi ole toki pelkkää hattaraista eskapismia. Sen romanttisen maailmoja syleilevyyden taustalla häilähtelee romantiikan ajatteluun kuuluva maailmantuska ja kalvava pettymys siitä, kuinka maailma ei saavuta ideaalia. Se kuuluu balladien ”Prayer” ja ”And We Go Hunting Deer” julistuksessa. Jälkimmäinen varsinkin on hyvin yksinkertainen mutta tyylikkäästi sovitettu ja vakuuttavan tunteikkaasti laulettu ekologinen valituslaulu eläinlajeille, joita ihmiskunta ajaa kohti sukupuuttoa. Eläytyvä ja sentimentaalinen näkökulma tuo mieleen Anthony Phillipsin samantyyppisen laulun ”Now What (Are They Doing To My Little Friends)?” (1978).

Vuonna 1991 progressiivinen rock eli yhä maanalaista elämää popmaailmankoneen halkeamissa ja kurkotteli paikoin työläästi valoa kohti. Siinä tilanteessa Pendragonin pirteä paluulevy paalasi popin ja progen piukasti pinkkaan – ja aidon asian uutta tuloa nälkiintyneenä odotellut yleisö kelpuutti sen hyväksi korvikkeeksi. The World myi paremmin kuin kumpikaan edeltäjänsä.

Jatko-osan The Window of Life (1993) kanssa olikin sitten hankalampaa. Edeltäjän menestyksen rohkaisemana Pendragon pyrkii levittäytymään uudelleen raskaampaan sinfonis-progressiiviseen suuntaan. Tässä auttoi varmasti se, että apulaistuottajaksi ja äänittäjäksi tuli Karl Groom, progressiivisen metalliyhtye Thresholdin kitaristi ja Nolanin aseveli tämän edellisenä vuotena ensilevynsä julkaisseessa yhtyeessä Shadowland. Groom pysyikin tästä eteenpäin Pendragonin luottomiehenä studiossa.

Lisäksi Nolania auttoi klassisen sinfonisen soundin etsinnässä E-mu Systemsin juuri sopivasti julkaisema äänimoduuli Vintage Keys. Tämä räkkiin sopiva laite oli ladattu täyteen sampleja 70-luvun klassisista uruista, syntetisaattoreista ja sähköpianoista sekä muita klassisia analogisia soundeja. Nykymittapuulla ne ovat ohuita (muistia oli päätä huimaavat kahdeksan megatavua), mutta tuolloin ne tarjosivat kohtuuhinnalla muusikolle kaikki ne klassiset soundit, joita työasemasyntetisaattorit eivät kunnolla pystyneet toisintamaan. Ja klassisen analogian arvo kohosi noina vuosina, kun uuden elektronisen tanssimusiikin tekijät nuohosivat hyljeksityt vuosikertalaitteet kirpputoreilta ja rockin puolella grunge ja brittipop vannoivat putkivahvistimien merkitsevän autenttisuutta. Myös esimerkiksi IQ:n ja Marillionin saman ajan albumeilla kuultiin samoja retrosointeja.

Pitkä ”The Walls of Babylon” lähteekin heti perinteisistä kirkkourkusoundeilla matkimaan ”Shine On You Crazy Diamond Part 1:n” usein kopioitua kitaraintroa ja toisessa osassa analogista syntetisaattoripulputusta tutunkuuloisen 5/8-riffin kera. Näiden jälkeen sävellys kuitenkin näyttää heikkoutensa, kun kertosäkeistön keskinkertainen hokema ja muiden jaksojen yleinen valjuus tuottavat lähinnä muotopuolen kokonaisuuden.

Monin paikoin albumi rakentaa vain The Worldin kaavalle suurellisemmin ja ikävä kyllä myös hengettömämmin. ”Breaking the Spell” on ”The Voyagerin” lyhyempi ja vähemmän vaikuttava toisinto, vaikka kitarasoolon huipentuma viimeiseen laulusäkeistöön saakin ihon hetkeksi kananlihalle. ”Nostradamus” palaa jälleen ”Shine Onin” alkusooloon, nyt hempeämmissä sävyissä, ennen kuin panee kunnon tömistelypopiksi ”The Last Waltzin” malliin, ja ”Am I Really Losing You?” ei saa ”And We Go Hunting Deeriä” kiinni, vaikka Barrettin uikuttava loppusoolo saa paljon tunnetta aikaan yhdestä kuviosta.

Samalla kun Barrettin melodiset ideat eivät onnistu yhtä hyvin kuin edellisellä albumilla, ei uusi isompi soundi riitä sekään samaan aikaan yhtyeen haluamaa tummempaa ja dramaattisempaa tunnelmaa. Esimerkiksi albumin pisimmällä kappaleella ”The Last Man on Earth” ison tunteellisten kertosäkeistöjen ja instrumentaalijaksojen vaihtelu toimii kyllä paremmin kuin ”The Walls of Babylonilla”. Silti kun musiikki potkaisee päälle hevimäisen rytmikitaran, laukkakompin ja sankarillisen kitarakoukun, ei soitto lähde lentoon eikä soundi jytise. Niinpä eeppiseksi tarkoitetussa laulusäkeistöhuipennuksessa Barrettin sanojen nyt enemmän mystiikkaan ja goottilaiseen fantasiaan pohjautuva paatos luiskahtaa melkein Euroviisu-tasoiseksi pateettisuudeksi materiaalin tasoon nähden yliampuvassa areenarocktulkinnassa.

Yhtye sai materiaalista enemmän irti lavalla. Esimerkiksi konserttitaltiointi Utrecht… The Final Frontier (1995) näyttää kappaleen potentiaalin. Keskinkertaiseksi jäävän The Window Of Lifen lopullinen kohtalo oli olla pakollinen välietappi The Worldista progempaan suuntaan, astinlauta yhtyeen parhaaseen saavutukseen.

Pendragonin palat loksahtivat kohdalleen seuraavalla albumilla The Masquerade Overture (1996). Ehkä Marillionin Braven (1994) innoittamana se on tarinallinen konseptialbumi, joskin tarinan punainen lanka erottuu sameana sisäänpäin lämpiävästä kerronnasta. Se näyttää kertovan yhden ihmisen elämästä ja siitä, kuinka vaikea on erottaa toisistaan hyvä ja paha, jotka käyvä taistelua tämän sielusta. Barrett kertoo saaneensa idean Venetsiassa näkemistään juhlista, mutta naamiaisia on käytetty taiteessa vertauskuvana rooleille elämässä ja yhteiskunnassa jo kauan.

Tarinaa olennaisempaa on, että nyt musiikki jyrisee ja leimuaa. Pendragon saavuttaa The Window of Lifella yritetyn suurellisen ja maalauksellisen äänimaailman kerrostamalla samplattuja vuosikertasoittimia sekä Korgin ja Kurzweilin tuon ajan lippulaivamallien värikkäämpiä soundeja. Pidempien kappaleiden väliin syntetisaattoreilla taiteiltiin vielä muka oopperamainen alkusoitto ja kelttiläistyylinen kansanballadimukaelma (”The Pursuit of Excellence”) ihan onnistuneesti. Kieltämättä värikkäät syntikkataivaat valaisevat allaan soivaa tavanomaisempaakin mutta energisesti soitettua säkeistörockia (”As Good As Gold”) tai G-mallin progressiivista 12-kielisen kitaran balladia kappaleen rikkovassa pitkässä instrumentaaliosuudessa (”Paintbox”). Tätä yrittivät jäljitellä pienemmällä budjetilla esimerkiksi alankomaalainen Flamborough Head ensimmäisillä albumeillaan. Eivätkä onnistuneet.

Ennen kaikkea Barrettin melodinen muusa on ollut hyvässä vedossa. Tämä on tasavahvin ja tarttuvin kokoelma sävellyksiä, mitä Pendragon on saanut kasaan. ”Eipä ole paljon”, progepuristien takarivistä huudeltiin aikoinaan, mutta itselleni tämä on neoprogea parhaimmillaan. Joskin paikoin meno on tosi proge-progea vähän pakotetustikin. Niin nautittava kuin 12-minuuttinen ”The Guardian of My Soul” onkin, ei sen palapelimäistä rakennetta voi ohittaa. Kappale alkaa vanhanaikaiseen Hammond-soundiin vihjaavalla, enimmäkseen 5/4-tahtilajissa kulkevalla instrumentaalilla ja siihen palataan lauluosuuksien kanssa lopussa. Matkan varrella mennään vauhdikkaan kirkkaaseen instrumentaalijaksoon vaihtelevissa tahtilajeissa ja neljäänkin erilaiseen säkeistöpohjaiseen laulujaksoon. Nämä pultataan toisiinsa niin kuin klassisessa progessa on ollut tapana, lyhyillä instrumentaalisilloilla tai vain brutaaleilla leikkauksilla. Synkempi minieepos ”The Shadow” huipentuu tyhjästä ilmestyvään kertosäkeistöön, joka on poimittu aivan toisesta sävellyksestä ”The King of the Castle”. Pitkät rakenteet eivät edelleenkään olleet Pendragonin vahvuus.

Mutta näin progessa mennään, ja musiikin naiivinkin suurellinen innostus pitää epäuskon loitolla. Sama itsevarmuus ja melodinen muskeli kantavat naamiaisten loppukappaletta ”Master of Illusion”. Näin vaikka sen säkeistöjen pulputtavat Moog-ostinatot ja Barrettin ilmaisu on selvimmin haettu Marillion-Genesis-akselilta ja hitaan lopetuksen eleginen kitarasoolo Latimerin nuottivihkosta. Tuttua mutta toimivaa tavaraa. Kaikki, mitä Pendragon oli yrittänyt tehdä aikaisempina vuosina, huipentui tässä.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, ettei Pendragon ole tehnyt laadullisesti mitään yhtä merkittävää tämän jälkeen. Yhtyeen kunniaksi on silti sanottava, että se ei jäänyt vihtomaan itseään ansaituilla laakereillaan vaan tämän jälkeen se alkoi yllättäen muuttua tyylillisesti. Not of This World (2001) toistaa samaa ison soundia, mutta musiikki on tummasävyisempää ja raskassoutuisempaa. Keskinkertaisempaa materiaalia venytetään entistä pidemmiksi eepoksiksi, mikä paikoin johtaa tyhjään mahtipontisuuteen ja uuvuttaa paikoin kuulijan. Pari hienoa melodiaa ja ilotulitusmaista instrumentaalijaksoa (”Dance of the Seven Veils”) pitävät mielenkiintoa yllä, mutta albumi ei kanna eikä säihky edeltäjänsä tavoin.

Albumin konseptin takana oli Barrettin selvästi traumaattinen avioero. Sanoissa onkin paljon katkeraa tilitystä petollisesta vaimosta, jonka vietteli tiehensä Barrettin vanha kaveri. Eron surutyö puetaan raamatullisella kuvastolla höystettyyn apokalypsikuvaukseen. Kuolemanjälkeinen elämä ja transsendenssi olivat kummitelleet Barrettin sanoissa aiemminkin. Ne kuuluivat The Worldin ja The Masquerade Overturen loppulauluissa ja ”The Last Man on Earthissa”. Nyt ”World’s End” toitottaa suoraan vapautumista pahasta maailmasta. On mielenkiintoista ajatella, kuinka erilaisen katarsiksen loi Peter Hammill samanlaisista olosuhteista syntyneellä eroalbumillaan Over (1977).

Tätä uskoa ihmeeseen ja merkitykseen Barrett puolustaa skeptikkoja vastaan albumilla Believe (2005) aina otsikosta lähtien. Albumi riisuu jonkin verran synteettistä panssaria, tuo esiin suoraviivaisempia laulurakenteita, rokkaavuutta ja akustisuuttakin. Sävellysten puolella parannusta ei juuri tapahdu lukuun ottamatta neljäosaisen ”The Wishing Wellin” toisen osan ”Sou’ by Sou’West” merimieslaulun sävyjä.

Tuo pitkä sävellys koskettelee muitakin teemoja, jotka osoittautuivat keskeiseksi Pendragonin seuraavilla albumeilla. Barrettin pettyneen romantikon naarmuuntuneen pinnan alta tuli esiin konservatiivinen yhteiskuntakriitikko, joka katsoi itseinhon ja epäuskon värittämien lasien läpi materialistista ja jälkimodernia hyvinvointiyhteiskuntaa ja alkoi huutaa nurmikolla hyppiville kakaroille. Kaikki tekstien teemat olivat vilahdelleet teksteissä jo ”Leviathanin” ja ”O Divineon” kryptisistä heitoista saakka. Monikulttuurisen Britannian moraalittomuutta oli käsitellyt myrkyllisesti jo EP:llä Fallen Dreams and Angels (1994) julkaistu ”The Third World in the U.K.” Nyt kun 90-luvun optimismi ja Cool Britannian brändi hiipuivat terrorisminvastaisen sodan, talouden ongelmien ja Internetin tuomien sosiaalisten muutosten myötä, perusarvot ryöpsähtivät keskiöön Barrettin ilmaisussa. Joskin hänen suurin huolensa täällä ei näytä olevan sota terrorismia vastaan vaan sota joulua ja epämääräisempää Totuutta vastaan. Tosin nätti ”The Edge of the World” näyttää, että ainakin katkeraan eron aiheuttamaan pettymykseen oli löytynyt parantava lääke Puolasta, Pendragonin uudesta vahvasta tukijamaasta.

Musiikinkin täytyi muuttua näkemyksen mukana. Pure (2008) katsotaan albumiksi, jolla Pendragon teki irtioton vanhasta ja hyppäsi Porcupine Treen kaltaisten modernien yhtyeiden kelkkaan. Se merkitsee, että hohtavat syntikkapulputukset ja romanttinen melodisuus ovat tehneet tilaa 2000-luvun kuraisemmille soundeille ja ohjelmoinneille, säröisille kitarariffeille sekä uuden rumpalin Scott Highamin kovakätiselle rummutukselle ja paikoittaisille tuplabassorummutelulle a’la progemetalli. Soundimaailman muutosta kuvastaa hyvin kansitaiteen siirtymä fantasiakuvastossa maaliruiskun hohteesta kohti ajan kulmikkaampaa, rusehtavampaa ja likaisempaa digitaalimontaasityyliä.

Se ei kuitenkaan tarkoita tiivistämistä tai laaduntarkkailua, sillä avauskappale ”Indigo” jauhaa yli kymmenen minuuttia melko tyhjää ja Barrett laulaa tarttuvuutta vältellen tavallista matalammalla yrittäen kuulostaa enemmän modernilta rocklaulajalta, jolloin hän ei todella ole vahvuusalueellaan. Toisaalta muutokset ovat pinnallisia: ”Eraserheadissä” mennään tuttuja 7/8-tahtilajin riffilatuja, ja alun huuliharppujärkytyksen jälkeen melankolinen balladi ”It’s Only Me” huipentaa albumin latimeriseen sooloon.

Pure ja sen linjaa jatkanut Passion (2011) edustavat kiistämättä kehitystä, eräänlaista yritystä luoda nahka. Nahka vain jää roikkumaan hilseenä nilkkojen ympärille. Kieltämättä rumpali piiskaa pitkän ”Comatosen” ensimmäiseen osaan nuorekasta energiaa, samalla kun itse kappale noudattaa tuttua kolmen erillisen sävellyksen linjaa ja haahuilee paikoin ihan yhtä utuisesti kuin esikuvansa. Metallisuus oli aidosti uutta Pendragonille, ja se nosti bändin osakkeita nuoremman progeyleisön silmissä. Omissa korvissani se toimii paikoin, mutta välillä kaikki tuntuu pakotetulta. Esimerkiksi ”Passionin” rujot tekstuurit ovat aidosti mielenkiintoisia, mutta Barrettin muodikkaasti suodatettu örinä ja yritys kuulostaa rajulta kuulostaa vielä huvittavammalta ja teennäisemmältä kuin 90-luvun sinfoninen romantiikka. Reissussa rähjääntynyt lordi Toff on vaihtanut risaantuneen takkinsa nahkarotsiin ja käynyt nuorennusleikkauksessa, mutta syntyperä paljastuu heti kun suu aukeaa. Lopputulos kuulostaa vähemmän huvittavalta, kun vanha melodisuus tunkee vastustamattomasti esiin pehmentämään uuden soundin särmiä. ”Skara Braessa” bändi koristelee komeasti perinteisen kulmikkaan riffin, avaa sen hienoon melodiaan ja Pendragon kuoriutuu aidosti nahastaan 21. vuosisadalle.

Vaikka albumeja ei voi pitää konseptialbumeina, molemmat pyörivät samojen aiheiden ympärillä ja samat ilmaukset toistuvat kappaleesta toiseen. Myös sisäinen toisto hokemien muodossa venyttää kappaleita kuten ”This Green and Pleasant Land”. Barrett kauhistelee ansaitusti, kuinka ihmiset ovat tyhmiä, koska roikkuvat netin kaikukammiossa eivätkä lue enää kirjoja (ainakaan niitä historian ja teologian kirjoja kuin hän), ja kuuluttaa aitoa empatiaa itsekeskeisen intohimon sijaan. Häneltä itseltään tuntuu löytyvän vähänlaisesti empatiaa omia maanmiehiään kohtaan, kun hän taivastelee näiden uusavuttomuutta, heikkoutta ja ahneutta.

Albumien yhteydessä Barrett alkoikin kerskua, kuinka Pendragon todella uskalsi ottaa riskejä ja kokeilla rajojaan (toisin kuin jotkin nimeltä mainitsemattomat bändit) ja kuinka ihmisen kuului elää elämänsä samalla tavalla todellisen merkityksen löytämiseksi. Tämän filosofian ympärille rakentui metallitrilogian vähäpätöisin albumi Men Who Climb Mountains (2014). Hieman ylimitoitetulta väitteet tuntuivat. Kyllä Pendragon edistyi, mutta sen nuoremmiltaan omaksumat metalliset vaikutteet olivat tuolloin jo aivan yhtä vanhoja ja lainattuja kuin Genesis- ja Camel-vaikutteet 80-luvun alussa. Jopa Nolanin menestyksekäs toinen bändi Arena oli omaksunut ne jo vuosituhannen vaihteessa. Näytti siltä, että toiveikkaasta Casanova-kakarasta oli kasvanut lopullista romahdusta kaipaava kärttyinen selviytyjä.

Mutta arpikudoksen ja ryppyjen alla sykki yhä sama lapsen sydän. Love over Fearilla (2020) nykymenon tuomitseminen saavuttaa nirvanamaisen etääntyneen tason ja huomio kiinnittyy enemmän elämän ihmeellisyyteen ja epätäydellisyyden kauneuteen. Nuorten bändien performatiivisen kyynisyyden sijaan romantiikan konservatiivinen juonne hylkää maailman parantamisen ja keskittyy itsensä parantamiseen. Pakoteinä ovat mystiikka, luonto ja uudelleensyntymän toivo. Vesi varsinkin vaikuttaa Barrettin pitkäaikaiselta pakkomielteeltä ja sinne hän vetäytyy maailmaa pakoon ”Soul and the Sean” ja ”Waterin” teksteissä: ”’Cos water is the truth / I can’t turn my back on this / ’Cos back on dry land is where all the trouble is”.

Love over Fear onkin kuin taas uusi avaus Pendragonille alkaen jo kannestaan, joka näyttää palaavan vanhempiin fantasiamaailmoihin mutta viileämmällä värimaailmalla ja uudenlaisella kuvastolla. Metalli on rapissut lähes kokonaan pois sovituksista, syntetisaattorivallit on madallettu. Tilalla on Pendragonille ennätyksellisen orgaaninen soundi. Siihen kuuluu ”Everythingin” 60-lukulainen pop-melodisuus, urkusoundi ja jälleen uuden rumpalin Jan Vincent Velazcon komppaus. Sitä on ”360 Degreesin” samalla tavoin optimistinen, viululla säestetty folkrock. Ja vanhakantainen melodinen kosketus saapuu jälleen ”Soul and the Sean” ja ”Eternal Lightin” eri vuosikymmeniä yhteen sulauttavassa, ilmavassa soinnissa. Kovempi rocksoitto nousee esiin oikeastaan vain hienolla ”Who Really Are We?” -kappaleella, jossa Barrett ilmeisesti taivastelee Ison-Britannian EU-eron aiheuttamaa kahtiajakoa. Albumi on paljon välittömiä edeltäjiään valoisampi, sävykkäämpi ja kauniimpi. Ehkä myös perinteisempi, mutta perinne kuulostaa tässä raikkaalta, sillä mukana on myös yhtyeelle uutta.

Akustisuuden ja avoimuuden keskeisen aseman lisäksi mukana on myös ambientmaista ilmapiiriä, varsinkin lyhyissä koskettimiin ja ääneen keskittyvissä numeroissa ”Starfish and the Sea” ja ”Whirlwind”. Näissä raukean melodisissa laaksoissa Barrett laulaa vihdoin rentoutuneen tunteellisesti, kuin pehmosoullaulaja ilman yliyrittämistä. Vuosikymmenten kimeän dramatiikan ja epäluontevan ärinän jälkeen Pendragonin pendragoni tuntuu löytäneen kodin.

Albumin tehoa vähensi se, että se ilmestyi käytännössä juuri silloin kun COVID-19-pandemia teki keikkailun mahdottomaksi. Pendragon on kuitenkin selviytynyt siitäkin. Neljäkymmentäviisi vuotta on pitkä aika yhtyeelle, eikä moni olisi moista uskonut tältä yhtyeeltä. Aitoa kehitystäkin on matkan varrella tapahtunut. Selviytyjälle ja oman tiensä kulkijalle voi nostaa hattua.

 

Jon & Vangelis – yhteenhän ne sopii

1980-luku merkitsi syntetisaattorien valtaannousua populaarimusiikissa. Sen oheisena syntyi myös syntikkaduo. Varsinkin Britanniassa, jossa syntikkapop nostatti isoimman kaupallisen laineensa, syntyi kahden hengen yhtyeitä kuten Erasure, Soft Cell, Blancmange ja Pet Shop Boys, jotka minimoivat työvoiman uuden tekniikan avustuksella ja jakoivat samalla tiukasti työtehtävät. Toinen puoli duosta seisoi naama peruslukemilla syntetisaattorien suojavallien takana, kädet koskettimistoilla ja silmät kohdistettuna laitteiden merkkivaloihin ja säätimiin, kun taas laulava osapuoli yritti kaksin verroin olla eläväinen, ikään kuin korostaakseen koneen ja ihmisen kontrastia. No, Pet Shop Boysin tapauksessa tietty ironinen viileys kattoi myös Neil Tennantin esiintymisen.

Laulajan ja jäyhän syntikkaoperaattorin liitto toi uudenlaisen luovan kokoonpanomallin popmusiikin kenttään. Jotkut varsinkin pitivät sitä uuden vuosikymmenen tehokkaampana ja tasa-arvoisempana vaihtoehtona keski-ikäistyneen rockin käytänteille, joissa yksi tai kaksi luovaa keulakuvaa määräsi tahdin vähemmän sanavaltaa omaaville rivimiehille.

Täytyy silti muistaa, että syntikkaduonkin prototyypit oli sorvattu jo edellisellä vuosikymmenellä. Nämä olivat enimmäkseen tunkeilevia amerikkalaisia: bändisoundinsa hylännyt veljespari Sparks ja tummanpuhuva Suicide. Näistä jälkimmäinen muistuttaa, ettei syntikkaduo aina soittanut syntikkapoppia muuten kuin sanan ”pop” äärimmilleen venytetyssä merkityksessä.

Moni ei ehkä edes laske syntikkaduoksi kolmatta formaatin varhaisista edustajista, joka julkaisi ensilevytyksensä Short Stories (1980) juuri vuosikymmenen vaihteessa. Jon & Vangelis täyttää syntikkaduon kriteetrit, mutta duon kokoonpano ja musiikki eivät välttämättä sovi siihen lokeroon, jonka myöhemmät yhtyeet ovat syntikkaduoille nikkaroineet. Englantilaisen progressiivisen rockyhtyeen Yesin keijukaisääninen ja -olemuksinen laulaja Jon Anderson sopii kyllä ilmaisukykyiseksi keulakuvaksi, vaikka häntä ei tuolloin popmaailmaan oikein osattu asettaakaan – eikä oikeastaan tähän maailmaan muutenkaan. Kreikkalainen elektronisen musiikin taituri Vangelis taas näytti suorastaan ruumiillistavan syntetisaattorien keskellä jurottavaa syntikkabuddhaa, joskin musiikki, jota hän syntetisaattoreistaan loihti, oli peri-inhimillisen lämmintä ja ilmaisuvoimaista ja siten kaukana konemusiikkiin liitetyistä mielikuvista.

Duo oli työskennellyt yhdessä aiemminkin. Anderson oli laulanut Vangeliksen albumilla Heaven and Hell (1975) ja hänen ääntänsä kuultaisiin miehen hieman Short Storiesin jälkeen ilmestyneellä See You Laterilla (1980), yhdellä Vangeliksen poikkeuksellisimmista albumeista. Kaksikko ei silti suunnitellut aloittavansa mitään popmaailmaa mullistavaa projektia, vaan heille Short Stories oli jonkinlainen terapiamainen irtiotto tavanomaisesta. Albumi äänitettiin ja miksattiin lyhyissä, yhteensä vain pari viikkoa vieneissä paloissa vuonna 1979 lähinnä improvisaatiopohjalta. Kaksikko halusi vain pitää hauskaa ja tehdä jotain, mitä yleisö ei kummaltakaan tavallisesti odottanut.

Improvisaatio oli silti jo tuolloin Vangeliksen keskeinen sävellystapa. Short Storiesin sävellykset kuten ”Curious Electric” ja ”A Play Within a Play”, jotka vuorottelevat rumpujen ja syntetisaattorisekvenssien jytkettä ja sähköpianoon pohjaavia maalailevampia jaksoja, eivät sanottavasti eroa samojen aikojen materiaalista esimerkiksi Irene Papasin kanssa tehdyllä levyllä Odes (1979). Kevyesti kaikuva, varjoinen äänimaailma ja Yamaha CS-80 -syntetisaattorin törähtävät fanfaarit olivat tuttuja myös albumilta China (1979). Nyt ideat vain ovat lyhyempiä ja sointi ohuempaa kuin noilla albumeilla, mikä viittaa nopeampaan syntyprosessiin.

Mielenkiintoisia ideat ovat silti. ”Each and Everydayn” rockballadityyli syntikkasooloineen oli tuolloin vielä poikkeuksellinen Vangelikselle. Muuten keskeneräisentuntuisesta kappaleesta rakennetaan pidempi teos liittämällä se suoraan toiseen fragmenttiin ”Bird Song” ja säilyttämällä molemmissa kappaleissa samat tekstuurit sekä samoja säestysideoita. Lyhyt mutta hektisen rituaalimainen ”Far Away in Baagad” virtaa samalla tavalla ”Love Is” -romanssiin syntetisaattoriostinaton toimiessa punaisena lankana. ”The Road” on sekin epätavallinen yritys tehdä nuotiokitarahymni ja epäilen, että se lähtikin Andersonin musiikillisesta idusta, joskin akustiset kitarat soittaa äänittäjä Raphael Preston. Yksinkertaiset säkeistöt luovat suuria odotuksia, mutta Vangelikselle ominaisemmat B-osiot eivät oikein tuota muuta kuin mahtipontisuutta, joten kokonaisuus junnaa paikallaan.

On samalla lailla vaikea erottaa, missä määrin Jon Anderson improvisoi laulunsa Vangeliksen rakenteiden päälle. Andersonin omaperäinen sanoitustyyli kun itsessään tuottaa usein sattumanvaraiselta kuulostavaa sanasalaattia ja pohjautuukin enemmän sanojen sointiin kuin niiden sanakirjamerkityksiin. Silti Anderson ei ollut edes tieteisfantasia-albumillaan Olias of Sunhillow (1976) laulanut sellaista tajunnanvirtasatua surullisesta kuvaputkesta kuin minkä hän lallattelee ”Curious Electricin” abstraktissa väliosassa. Voi uskoa, että sen puolipuhutun huolimaton melodinen rakenne on heitetty kerralla lonkalta, samoin kuin yleisesti abstraktimman ”Thunderin” hölynpölynarratiivi, joka alkaa tällä helmellä:

Oh, sevens worth a say, like a lie, five and one

My favourite died in pain, by a guy, son of a gun

He jumped through the horse I guess,

disappeared no mess

Eipä Anderson ole puppugeneraattorina ihan samaa tasoa kuin Lewis Carroll. ”Far Away in Baagad” on hänelle tyypillisin mystis-kosminen teksti (sun, dawn ja higher ovat miehen tekstien vakiosanoja, to you yleinen säkeen päättävä kadenssi) ja hän suoltaa sitä tanssimaisen ostinaton mukana varmaankin ”mitä sylki suuhun tuo” -periaatteella. Ja keksimällä sanoja vähällä vaivalla: eiköhän ”Baagad” ole Bagdad, sillä tuskin Jon sijoittaa tapahtumansa naudan kaulaan. Ei tietysti olisi ensimmäinen kerta, kun hän näyttää napanneen toisen kielen sanan omaan kieleensä.

Todellisuudessa Anderson leijuu usein teksteissään tavallista lähempänä maanpintaa. Kaunis pianoballadi ”One More Time” on tästä hyvä esimerkki. Sanoja olennaisempaa on hänen korkean ja kirkkaan äänensä ilmaisuvoima. Hän laulaa älyttömimmätkin juttunsa rehellisen tunteellisesti, ja saa kulmikkaimmatkin laululinjansa toimimaan musiikin kanssa. Kun Short Stories julkaistiin, Anderson oli jo lähtenyt Yesistä. Hänen samana vuonna ilmestynyt sooloalbuminsa Song of Seven oireili myös paikoin samanlaista musiikillista ja sanallista keskitiehakuisuutta. Muutenkin Yesin musiikin hektisimmät ja raskaimmat elementit olivat tulleet 70-luvun lopulla lähinnä yhtyeen muilta jäseniltä. Nyt musiikki tuli tunteellisuuteen taipuvaiselta Vangelikselta, eikä Anderson tuntunut ollenkaan olevan väärässä paikassa.

Samoin Vangelis kulkee Short Storiesilla hyvinkin abstrakteista lyömäsoitin- ja elektroniikkajaksoista viihteelliseksikin laskettavaan melodisuuteen, eikä tämä juuri eroa siitä, mitä hän oli tehnyt aikaisemmilla albumeillaan. Suurin valtavirtainen myönnytys molemmilta muusikoilta onkin juuri ”I Hear You Know”, hitaasti putputtava syntikkalotja täynnä välimerellisen leppeää ja puolivaljua septimisointupoppia. Tämäkin oli kuulunut ajoittain Vangeliksen repertuaariin, yleensä tilaustyönä jollekin toiselle. Se julkaistiin singlemaistiaisena marraskuussa 1979 ja pärjäsi paljon paremmin kuin melkoisen nuivasti vastaanotettu albumi. Tämä sai sekä yleisön että muusikot itse näkemään projektissaan pidempiaikaisiakin mahdollisuuksia uudella vuosikymmenellä.

The Friends of Mr. Cairo (1981) ja Private Collection (1983) ovat paljon huolitellumpia ja laulupohjaisempia rakennelmia. Kaksikko aloitti edelleen samanlaisilla improvisaatioilla, mutta kehitteli niissä luotuja aihioita hartaammin. Sovituksiin on mennyt enemmän raitoja, ja varsinkin lauluosuuksia on kerrostettu ja tekstejä työstetty alkuperäisistä mieleenjuolahduksista. The Friends of Mr. Cairolla materiaali jakautuu myös selvemmin pop-orientoituneisiin rytmisiin ja atmosfäärisempiin kappaleisiin. Jälkimmäiset kuten ”Outside of This (Inside of That)” ovat silti lähinnä balladimaisia sähköpianolauluja, joiden äänimaailmaa maustavat Vangeliksen CS-80-jouset ja avaruudellisemmat tehosteet, mutta myös sessiomuusikon soittama huilu.

Monet albumin teksteistä tuntuvat käsittelevän jonkin vertauskuvallisen tai konkreettisen asian tai tilan etsintää. Etsittävä koti on oletettavasti jokin henkisen yhteenkuuluvuuden tila, mutta myös konkreettinen paikka kuten ”The Mayflowerissa”. Anderson muovaa lyhyistä melodisista pätkistä uneliaan kauniita kadensseja Vangeliksen avaruudellis-merellisessä äänimaisemassa, joka miehen romantiikan ajan vaikutteisella tyylillä kampittaa kyseiset kadenssit pienillä mutta rauhattomilla kromaattisilla liikkeillä ja sävellajin hämärtämisellä. ”We pilgrims of the sea / Looking for a home” on se, mitä musiikin toiveikas mutta haahuileva reitti kuvaa täydellisesti.

Kyse on tietysti Yhdysvaltojen siirtomaahistorian lähes myyttiseksi nostettu episodi sadankahden puritaanin, ”pyhiinvaeltajaisien”, matkasta Englannista Massachusettsin rannikolle Mayflower-nimisellä laivalla perustamaan ”uuden Jerusalemin” vuonna 1602. Anderson lisää tähän kuvitelman tulevaisuuden Mayflower-nimisestä avaruusaluksesta matkalla valtaamaan uusia maailmoja. Tämäkin on tuttu asia tieteiskirjallisuudesta, sillä niin moni tieteiskirjallisuuden peruskonventio heijastelee amerikkalaista historiaa ja myyttejä. Siinä on ihmisen kyltymätön uteliaisuus ja loputon uuden maan ja resurssien nälkä puettuna sankaritaruksi ja utopian etsinnäksi.

Ovela rinnastus selittää kimmeltävät kello- ja pianosoinnit sanojen tähtikuvaston taustalla, joskin kaksi eri Mayfloweria esittelee ääninäyttelijä David Cokerin karikatyyrimäinen juonto sävellyksen keskiosassa. Tässä vaiheessa musiikki kuitenkin muuttuu dramaattisen tehokkaasti: sointi käy entistä synteettisemmäksi, laulumelodia huudahdusmaisemmaksi, rytmi korostuu koskettimissa ja hitaan rumpukompin saapuessa, ja harmonia siirtyy kohti ”kaukaisempaa” H-duuria/gis-mollia. Ollaan avaruuden entistä vieraammassa tilassa. Musiikki rauhoittuu takaisin menneisyyden meren rytmiikkaan, mutta Vangelis kehittelee edelleen tulevaisuuden fanfaaria (jälleen yksi yhdysvaltalaisen avaruuden valloituksen musikaalinen konventio) musiikin häipyessä meren vaahtoon tähtitaivaan alla. Alun perin albumi huipentuikin tähän hienoimpaan hetkeensä.

Toinen toistuva teema albumilla on nostalgia. Sen tuo esiin varsinkin albumin naurettavin kappale, turboahdetulle kahdeksankymmentäluvulle päivitetty synteettinen boogie-pastissi ”Back to School”. Hauskinta siinä on, kuinka sanat kääntävät rockin pitkäikäisen ”koulusta pois ja äkkiä” -asenteen päälaelleen: tosimaailma paskaduuneineen osoittautuu liian kovaksi kertojalle, ja hänessä herää kaipaus huolettomampiin koulupäiviin, suorastaan takaisin kohtuun. Musiikki ja sanat ainakin vastaavat toisiaan.

Puhtainta nostalgia on tietysti 12-minuuttisella nimikappaleella. Teksti on rakkauskirje studioaikakauden Hollywoodin elokuville. Kappaleen ensimmäinen puolisko varsinkin herkuttelee 40-luvun gangsterielokuvien muistoilla, jopa käyttämällä ääninäyttelijöitä mukailemaan elokuvien vuoropuheluita. Tämäkin on yllättävä lyyrinen aluevaltaus toismaailmalliselta Andersonilta, mutta lopussa teksti keskittyy yhä enemmän hänen omiin lapsuuden kokemuksiinsa näistä elokuvista ja sen palvova sävy sulautuu yhteen hänen yleisten hengellisten mantrojensa kanssa. ”Fantasy would fill my life and I / Love fantasy so much”, hän tunnustaa huokaillen, ja samalla ehkä tulee kertoneeksi jotain olennaista itsestään. Tuntuu miehen koko elämä pyrkimykseltä elää jonkinlaista fantasiaa toisessa maailmassa, joka ulkopuolisesta tuntuu vielä vähemmän todelliselta kuin unelmatehtaan selluloidikuvajaiset. Ehkä miehen suuri henkinen etsintä alkoi Sam Spadesta ja Bagdadin varkaasta.

Vangeliksen kuivasti pumppaava syntikkabasso ja kylmä, viiveestä aaltoileva sähköpianoriffi eivät edusta niinkään nostalgiaa kuin ennakoivat house-musiikin ideoita noin puolella vuosikymmenellä. Kappale toimii ensisijaisesti juuri elokuvamusiikin tapaan tunnelmien ja kohtausten kuvituksena: huomaa ”itämainen” syntikkahuilukuvio, kun huomio siirtyy Chicagosta Bagdadiin, ja sävellyksen loppuosan hiljentyminen impressionistiseksi piano- ja syntikkakehittelyksi perusteeman osista, joka tuntuu seuraavan Andersonin sisäänpäin kiertyvää muisteloa. Varsinainen melodinen teho tuleekin Andersonin laulufraasien kehittelystä, ja on helppo nähdä hänet kehittelemässä näitä valmiin ja avoimen musiikillisen taustan päälle.

Albumin toinen tanssimusiikin aallonharjalla ratsastava kappale ”State of Independence” rakentuikin näin. Kaksikymmenminuuttisesta improvisaatiosta leikattiin kahdeksanminuuttinen, selkeästi kahteen osaan jakautuva rytminen ylistysviisu, jonka synteettinen afrokaribialainen rytmiikka oli sekin jonkin verran aikaansa edellä. Parin soinnun voimalla pyörivä tausta muuttuu minimaalisesti, jolloin Anderson saattaa jäljitellä omalla hokemia korostavalla tyylillään afrikkalaista palvontamusiikkia. Improvisaation kuulee selvästi. Avoimena kehää kiertävään kappaleeseen ilmestyy melodista mielenkiintoa vasta toisen osan pidemmissä kaarissa ja lopun dramaattisissa hypyissä perusnuottiin – tai nuottiin, joka oli vielä hetki sitten perusnuotti. Melodia ottaa itsenäisyyttä taustasta, ja tämän puolittaisen kliimaksin jälkeen kappale hajoaakin riitasointuisuuteen ilman varsinaista ratkaisua tai edes säädyllistä häivytystä. Kovasta pop-yrityksestään – ja Andersonin suorastaan koomisesta verbaalisista protomaailmanmusiikkiripuloinnista – huolimatta ”State of Independence” on melkoisen kumouksellinen yritelmä tyylilajissaan. Kappale julkaistiin singlenäkin, mutta hitin siitä teki vasta synteettisen diskon edelläkävijä Donna Summer seuraavana vuonna omalla, suurellisemmalla versiollaan.

The Friends of Mr. Cairon myöhempi versio, jonka kansikin muistuttaa sisältävän singlehitin. Kansikuva on nimikappaleen gangsterihenkisestä videosta.

Hitin Jon ja Vangelis sen sijaan saivat singlestä ”I’ll Find Myself Home”. Se edustaa Vangeliksen aurinkoista, hieman lallatusmaista pop-tyyliä Aphrodite’s Childin parhaimmilta singleiltä. Pohjana on vain neljän soinnun aaltoileva kosketinsoitinkulku, joka toistuu lähes mutta ei aivan ärsyttävyyteen asti hypnoottisesti ja hakee vaihtelua vain Vangelikselle tyypillisesti käväisemällä toisessa sävellajissa, tässä tapauksessa rinnakkaismollissa. Andersonin leppeä mutta dynaaminen kajauttelu halki reilun oktaavin alan galvanoi toisteisen rallatuksen ihan vakuuttavaan eloon. Niin vakuuttavaan, että kappale vei duon hittilistoille useissakin maissa. Se lisättiin pikapikaa The Friends of Mr. Cairolle, albumin kappalejärjestys myllättiin uusiksi ja huonon lähdön saanut levy kiri sekin myyntilistojen yksinumeroisille sijoille ainakin Andersonin kotiseuduilla.

Ohimennen mainittakoon, että kappale tunnetaan Kanadassa myös suositusta lastentelevisioelokuvasta The Challengers (Mackien salaisuus, 1990). Elokuvassa nuori tyttö naamioituu pojaksi päästäkseen poikien kovaan rokkibändiin. Mutta mitä kovaa rokkia tuo bändi soittaakaan elokuvan lopussa, kun henkilöllisyydet on paljastettu ja kaikki on opittu hyväksymään sellaisina kuin ovat? Ei muuta kuin säyseän enkelimäisen version ”I’ll Find My Way Homesta”. Arvostelijat huomasivat Suomenkin televisioesityksen yhteydessä ristiriidan bändin harjoitteleman ohjelmiston ja syntikkaduon setämäisen hitin välillä. Ainakin se osoittaa, että Jon Andersonin ääniala sopii ennen kaikkea 13-vuotiaalle.

Private Collection muodostaa kaikista J&V-albumeista puhtaimmin popmaisimman ja hiotuimman laulukokonaisuuden. Se on myös niistä tylsin. Vangelis oli sitten edellisen albumin ponnahtanut elokuvamusiikkimaailman kuumaksi nimeksi Oscar-palkitun Chariots of Fire (1981) -levynsä kyydissä. Hänellä meni ainakin kovempaa kuin duon toisella puolikkaalla, jonka uraa ei sinänsä pätevä soololevy Animation (1982) ollut elävöittänyt. Private Collection tuntuu tuovan molempien miesten heikoimmat puolet esiin.

Kiiltävät syntikkajouset, kaiutetut rumpukoneet ja nyt myös FM-synteesillä luodut kellotekstuurit loimuavat täällä kuten ne loimusivat Vangeliksen tuotannossa tulivaunujen jälkeen. Elokuvateemojen röyhkeän suurellisen tunteellisuuden sijaan ne ajavat keskikaistan pop-vaihteella. Näillä asetuksilla kansansävelmää sovittava ”Italian Song” ja ”Deborah” jäävät veltoiksi, lähes imeliksi leipomuksiksi.

Anderson, joka oli tuolloin juuri palannut Yesin riveihin, käyttää poikkeuksellisen paljon tehosteita äänessään, mikä muuttaa kaksikon kokonaissointia hieman kolhommaksi. Kolmen ensimmäisen kappaleen sanoituksissa hän jatkaa Animationin vetäytymistä fantasiamaailmasta pop-standardimaiseen rakkauslyriikkaan. Hän jopa kierrättää vanhojen hittien latteuksia ennen kuin kertoo, mitä nainen tarvitsee ”And When the Night Comesissa”. Siinä on laulu, jonka henkäilevä soundimaailma ja tunnelmallinen laulukoukku junnaavat vain paikallaan, kunnes saksofoni saapuu antamaan sille kasarin kuolemansuudelman.

Jälkimmäisellä laulukolmikolla alkaa sitten erityispaksu hengellinen julistus. Sinänsä tyylikkäällä ”Polonaisella” se sijoitetaan poliittiseen kehykseen: Anderson ottaa poikkeuksellisen suorasti (tai muodinmukaisesti) kantaa Solidaarisuus-liikkeen puolesta Puolan kommunistista puoluetta ja sen sotatilalakia vastaan. Musiikin tietysti kuuluu olla syntikkapoppia poloneesirytmillä. ”He Is Sailing” kyntää koruttomammin samoja laineita kuin ”State of Independence”. Purjehtimista hengellisenä metaforana oli käytetty Rod Stewartinkin hitiksi tekemässä Sutherlandin veljesten laulussa ”Sailing” (1972), mutta Andersonin inspiraationa saattoi olla vanha joululaulu ”I Saw Three Ships (Come Sailing In)”, jonka hän itse esitti joululevyllään 3 Ships (1985). Vangeliskin kirjoitti tuolle albumille yhden, melkoisen naurettavan kappaleen. Molemmat miehet osoittivat 80-luvulla, etteivät olleet immuuneja ajan korneimmille trendeille.

Miesten kokeellisempaa puolta kaivanneet katsoivat toiveikkaasti lähes 23-minuuttista ”Horizonia”. Sävellys laajentaa ”The Friends of Mr. Cairon” rakennetta: ensimmäinen puolisko on rytmisesti aktiivinen laulu, sitten seuraa impressionistissävyinen pianon ja syntetisaattorin konsertto, ja sen aineksista kehitellyt laulujaksot johdattavat sitten hiljaiseen huipennukseen, jonka aikana Vangelis kutoo mukaan viittauksia myös ensimmäiseen jaksoon. Ensimmäinen laulujakso jatkaa ”He Is Sailingin” seilissä jonkin verran taitavammin. Sen fanfaarien keskitempoista majesteettisuutta vain nakertaa turha venyttäminen ja se, että Vangelis seilasi vivahteikkaammin näillä samoilla tuulentuivertamilla syntetisaattoriulapoilla klassisella elokuvalevyllään Antarctica (1983). Konsertto-osuus on hieno ja loppuosa vain toimii. Mitään erityisen suurta tästä ei kuitenkaan synny, ei ainakaan Vangeliksen parhaiden pitkien teosten tasoista.

Siinä se ongelma taitaakin olla. Kaikki toimii ilman että syntyy mitään erikoislaatuisempaa. Puolet albumin kappaleista heitettiin singlemarkkinoiden laineille, eivätkä ne nostattaneet suuria aaltoja. Vain singlenä julkaistu ”Song Is” väläytti ainoana aikaisempaa, kosmisempaa improvisaatiotyyliä. Private Collectioniin tullessa kaksikon kokeellinen terapiaprojekti näyttää muuntautuneen ainakin Andersonin kohdalla lopullisesti yritykseksi pitää jalansijaa uuden vuosikymmenen muuttuneessa populaarimusiikin maailmassa. Valitettavasti nuoremmat hirmut olivat opettelemassa syntetisaattorien saloja ja osasivat koukut paremmin. Molemmat miehet pääsivät käyttämään todellisia vahvuuksiaan muualla, Anderson uudessa Yesissä ja Vangelis rohkeammilla soolo- ja elokuvalevyillään. ”State of Independence” nosti silti lopulta kaksikon listoille, kun se julkaistiin uudelleen singlenä mainostamaan kokoelmalevyä The Best of Jon & Vangelis (1984).

Dynaamisen duon albumijulkaisujen luultiin jääneen kahdeksankymmentäluvun alun trilogiaksi, mutta lopulta Page of Life (1991) ilmestyi vähin äänin markkinoille ilmeisesti vuosien katkonaisen valmisteluprosessin jälkeen. Kaukana oltiin Short Storiesin alkuperäisestä spontaanin kokeellisuuden ideasta, niin musiikissa kuin prosessissa.

Tavanomaisuus kuuluu samplerien ja digitaalisyntikoiden hallitsemassa soundimaailmassa, joka on tuttu Vangeliksen levyltä Direct (1988). Sillä levyllä samottiin äänellisesti hyvinkin jännittävissä soundisokkeloissa, kun taas Page of Lifella sovinnaisemmat jousimatot kannattelevat sovinnaisen melodisia lauluja. Sekä Anderson että Vangelis olivat edenneet listapopista kohti new agen harmonista ja usein imelää äänimaailmaa. Albumi on parhaiten ymmärrettävissä tässä kontekstissa.

Tästä näkökulmasta katsoen osa näistä kappaleista on erinomaisia. ”Garden of Sensesin” kuunvalofantasia kelluu loistavasti nauhattoman syntikkabasson, metallisen ostinaton ja taidokkaasti syntetisoitujen puhallinsoolojen ympärillä, ja ”Be a Good Friend of Minen” keskitien rock rullaa hyvin kiitos Vangeliksen vanhojen aikojen lyömäsoitintehosteiden ja Andersonin häpeämättömän hörhön huudahtelun ansiosta. ”Anyone Can Light a Candle”, ”Shine for Me” ja albumin toinen Carlos Castaneda -vaikutteinen kappale ”Journey to Ixtlan” ovat kiistämättä kauniita new age -henkisiä pop-balladeja. Vain kovin tavanomaista, kun vertaa siihen, mistä lähdettiin. Tosin vuosikymmen aiemmin kaksikko oli elektronisen popmusiikin kärkikolmanneksessa. Nyt syntikat olivat kyllästäneet popmusiikin, ja syntikkaduokin oli käymässä konseptina vanhanaikaiseksi.

Onkin vaikea sanoa, missä määrin albumi enää on kahden miehen improvisaatioprojekti. Derek Wilson lisäsi melkoisen voimakkaat digitaaliset lyömäsoitinkuviot albumiin kahteen rytmisempään raitaan, ”Wisdom Chainiin” ja ”Moneyyn”. Ensin mainittu on Vangelikselle tyypillinen kasvava marssi Andersonille tavaramerkkimäisillä kerrostetuilla hokemamelodioilla, jälkimmäinen taas yksioikoisempi syntikkajousiriffiin ja kassasampleihin pohjautuva hoilaus, jolla Anderson ottaa tahallisen ja tahattoman koomisesti kantaa materialismiin. Tämä on sama mies, joka paasasi viskilasi kädessä jumalan valosta ja maailmanharmoniasta samalla kun otti kaiken irti, mitä levy-yhtiöiltä sai ja odotti suunnilleen saavansa ilmaiseksi kamaa musiikkimessuilla, koska hei, olihan hän Jon Anderson!

”Is It Love” onkin Andersonin soolosävellys, jonka hän toteutti kokonaan sessiomuusikoiden avulla. Kitarasoolon esimerkiksi soitti Jimmy Haun, jota Anderson samoihin aikoihin pyysi kanavoimaan Steve Howeta Trevor Rabinin nahkahousujen kautta Yesin legendaarisen sotkuisella yhteenpaluualbumilla Union (1991). Sinänsä se on Andersonin parhaita yrityksiä keskitien rockballadin kapealla saralla, mutta sen läsnäolo kääntää kohdevalon hieman kiusallisesti albumin hajanaiseen rakenteeseen. ”Jazzy Boxin” koominen syntikkajazz ja akustisen kitaran hahmotelma ”Little Guitar” taas lienevät täysin kreikkalaista materiaalia. Page of Life julkaistiin samoihin aikoihin Unionin kanssa, eikä yhtenäisyys tuohon projektiin jää pelkästään Andersonin sanoituksiin.

Albumin hajanaisuus ja pitkä valmistumisprosessi viittasivat säröihin voimakaksikon luovassa suhteessa. Lopulta juuri tämä albumi teki siitä lopun. Aivan kuten Unionin hiki hatussa viimeistellyistä kappaleista liikkui ennen julkaisua lopullisista versioista poikkeavia työmiksauksia, Page of Lifen materiaalista kävi kierrossa vaihtoehtoisia versioita epävirallisella kasettijulkaisulla. Vuonna 1998 Anderson päätti tuoda nämä versiot kansan kuultavaksi taiteellisista ja taloudellisista syistä (painotus voi vaihdella) ja julkaisi Page of Lifen uudelleen eri kannella ja eri kappalevalikoimalla. Neljä kappaletta sai mennä ja tilalle tuli maailmanmusiikkihenkinen ja oikein mainio rockballadi ”Change We Must”, joka oli kuultu aiemmin vain Andersonin orkesterin tukemana sooloversiona samannimisellä albumilla (1994). Vastaavasti osasta muita kappaleita kuultiin hieman muunneltuja miksauksia.

Valitettavasti Anderson ei kysynyt lupaa tähän julkaisuun duonsa toiselta puolikkaalta. Vangelis ei siitä pitänyt ja ilmeisesti sen jälkeen lakkasi vastaamasta Andersonin puheluihin. Kun Vangelis masteroi albumin uudelleen vuonna 2013, hän pitäytyi alkuperäisessä versiossa. Ehkä hän ei ollut jaksanut enää innostua albumista sen valmistuessa vuonna 1991 ja jätti siksi kovin paljon lopullisista ratkaisuista Andersonin käsiin, mutta ainakin ne ratkaisut hän oli hyväksynyt. Tähän puolinaiseen albumiin voimakaksikon ”täydellinen liitto” hajosi. Molemmat jatkoivat työtään omillaan aina Vangelikseen kuolemaan vuonna 2022 asti.

Gila: Bury My Heart at Wounded Knee (1973)

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Dee Brownin (1908 – 2002) historiateos Bury My Heart at Wounded Knee (Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen, 1970) oli yllättävä menestys ilmestyessään. Kirja kertoo melko yksipuoleisen mutta pohjimmiltaan totuudenmukaisen tarinan Lännen valloituksesta sitä jo asuttaneiden intiaanikansojen näkökulmasta, kuten sen alaotsikko lupaa. Tuossa tarinassa eurooppalaiset siirtolaiset valtasivat ahnaasti maan, tappoivat puhvelit ja rikkoivat kaikki intiaaneille antamansa lupaukset. Toimintaa tuki taustalla nuori ja laajentumishimoinen Yhdysvaltojen liittovaltio ja sen keksimä ”ilmiselvän kohtalon” myytti, jonka mukaan Amerikalla oli jumalallinen tehtävä laajentua halki mantereen, ottaa ”tyhjä maa” hyötykäyttöön yksityisomaisuutta ymmärtämättömiltä villeiltä ja pelastaa nämä pakanat kristinuskoon. Näiden toimenpiteiden jälkeenkään ei ollut puhettakaan, että intiaanit saisivat kansalaisoikeuksia tai ettei heitä voisi tappaa entiseen tahtiin, kun tarve vaati tai mieli teki. 1900-luvulla eräskin saksanitävaltalainen poliitikko katsoi hyväksyvästi mallia omaan lopulliseen ratkaisuunsa siitä häikäilemättömyydestä, jolla Lännen valloitus suoritettiin.

Kirjan suosiota avitti sen ilmestymisajankohta. Intiaanikansojen oikeuksia puolustamaan oli syntynyt 1960-luvun jälkipuoliskolla samanlaista liikehdintää kuin afroamerikkalaisten kansalaisoikeuksien kohdalla. Nuori ja radikaali Hollywood tulkitsi Lännen valloituksen kertomuksia uudelleen sellaisissa revisionistisissa lännenelokuvissa kuin Little Big Man (Pieni suuri mies), Soldier Blue (Verinen sotilas, molemmat 1970) ja Ulzana’s Raid (Ulzana – verinen apassi, 1972). Lisäksi maata jakoi epäsuosittu sota Vietnamissa, ja tiedotusvälineiden paljastukset yhdysvaltalaisten sotilaiden tekemistä veritöistä My Laissa olivat kuin suoraa jatkoa Brownin kirjan kuvauksille Yhdysvaltojen armeijan toiminnasta intiaanisodissa. Monille yhdysvaltalaisille kirjan antama kuvaus tuntui tulevan jonkinlaisena järkyttävänä silmienavauksena, vaikka samoja totuuksia tuotu esiin niin fiktiossa kuin tietokirjallisuudessakin jo lähes vuosisata.

Kirjaa luettiin toki Euroopassakin. Yksi lukijoista oli stuttgartilaisen rockyhtye Gilan kitaristi Conrad ”Conny” Veit (1949 – 2009). Vuonna 1969 perustettu Gila soitti monien saksalaisten yhtyeiden tapaan psykedeelistä spacerockia, tosin paremmin kuin useimmat muut. Yhtyeen nimetön ensialbumi (1971) näkyy usein listauksissa alaotsikollaan ”Free Electric Sound”, joka kuvaa hyvin levyn musiikkia.

Vuonna 1972 Gila hajosi, kun Conny Veit sai säveltäjä Florian Frickeltä kutsun tulla Müncheniin työstämään Fricken kokeellisen yhtyeen Popol Vuhin kolmatta albumia Hosianna Mantra. Popol Vuhin käänteentekevän albumin musiikin kimpussa aherrettiin lähemmäs puoli vuotta, ja prosessi muutti paitsi yhtyeen soundin myös Veitin oman musiikillisen näkemyksen. Popol Vuh oli tiukasti studioprojekti, mutta Veit halusi soittaa livenä ja konsertteja varten tarvittiin uusi Gilan kokoonpano. Veit oli tutustunut saksalaisen progressiivisen rockin suuruuden Amon Düül II:n muusikoihin, ja yhtyeen monilahjakas rumpali Daniel Fichelscher tarttui mukaan Gilan uudeksi rumpaliksi. Myös Fricke suostui lähtemään studiosta lavoille toteuttamaan Veitin visioita.

Niihin kuului myös uuden levyn teko, ja tässä vaiheessa Dee Brownin kirja tuli mukaan kuvaan. Veitia inspiroivat ennen kaikkea tekstin sekaan ripotellut nuotinnokset eri intiaaniheimojen lauluista. Ei niinkään itse sävelmät, vaan englanniksi käännettyjen sanoitusten yksinkertainen runollisuus. Hän sävelsi uudet melodiat näihin sanoihin. Bury My Heart at Wounded Knee antoi Gilan albumille sen konseptin, valtaosan sen sanoista, sen nimen ja kansikuvankin. Yhdysvaltojen alkuperäiskansojen musiikki ja Florian Fricken klassis-itämaisen sävellystyylin opetukset vaikuttivat kuuluvasti sittemmin klassikoksi muodostuneen albumin lopulliseen muotoon. [1]

Uuden Gilan musiikkia voisi kuvailla kirkasilmeiseksi ja sävykkääksi folkrockiksi. Avajaiskappaleessa ”This Morning” Veit ja hänen naisystävänsä Sabine Merbach kajauttavat aivan nätisti ja melkein aidon amerikkalaisenkuuloisesti pitkälinjaisen ja unelmoivan laulumelodian ratsastamaan tasangoille akustisten kitaroiden ja pianon moniosaisen sointuverkkojen selässä. Psykedelian jälkikasvu kukkii silti äänellisellä preerialla kuin homesieni tapetin alla Veitin kaiutetun sähkökitaran miasmoissa, Fricken ajoittain ragamaisesti kumahtelevissa pianosoinnuissa ja miehen Moog-syntetisaattorin ontolla lasihuilumaisella soundilla soittamassa soolossa keskiosan yhden soinnun instrumentaalijaksossa. Lisäksi seoksessa on vielä Fichelscherin jazzvaikutteinen ja ennen kaikkea dynaaminen, tomeja heimomaisesti pärisyttävä rummutus.

Lopullisen progressiivisen niitin tarjoaa Fricken hienovarainen kuljetus keskiosassa varjoisempiin harmonisiin kanjoneihin ja sitten yllä mainitun yhden soinnun jaksosta takaisin säkeistöjen yksinkertaisen avaraan kahden duurisoinnun vuorotteluun. Gilan käsittelyssä psykedeelis-avaruudellinen jammaus tiivistetään ja sijoitetaan harkituksi vastapainoksi suoraviivaiselle folklaululle ja kaikki puetaan jo Hosianna Mantralla kuultuihin kristallihöyryisiin mantrahuuruihin. Yksinkertaisista paloista rakentuu erinomaisen toimiva kokonaisuus.

Tuimempi ”In a Sacred Manner” käyttää samaa taktiikkaa. Nyt vain monimutkaisemmin näppäiltyjä mollisäkeistöjä seuraa irrallisemmin keskiosan duurileijunta ensimmäisen ja neljännen asteen välillä, samalla kun sanaton laulumelodia matkii hurmioitunutta huutoa. Paluu kertosäkeen toistoon tapahtuu raskaamman rummutuksen, kitarasoolon ja mellotronin synkkien sellojen tukemana. ”Sundance Chant” on rakenteellisesti kappaleista yksinkertaisin, mutta sen syklinen melodia ja epätasainen rytmiikka manaavat edeltäjiä vahvemmin esiin intiaanien perinnemusiikin henkeä. Tai sitä millaiseksi se on kuviteltu. Tässä sillä on tanssimainen groove, mikä sopii sanojen yksinkertaiseen hyvän olon tunteen saarnaamiseen. Samanlainen groove pitää yllä mielenkiintoa albumin lyhimpään kappaleeseen, kahden rämpyttävän kitaran instrumentaaliin ”Young Coyote”.

Alkuperäismusiikin makua hakee eniten albumin pisin sävellys ”The Buffalo Are Coming”. Sen kolmannessa osiossa Fricke soittaa nätin mellotronihuilusoolon mukaillen ala-asteen musiikin oppikirjoissakin ”Kanoottilaulun” nimellä kuultua intiaanimelodiaa. Sitä samaa, jota Anton Dvořák hyväksikäytti Uudesta maailmasta –sinfoniassaan. Sen jälkeen viimeinen osio on puhtaasti perkussiivinen puhveliparaati käsirumpujen luodessa synkopoituja vastarytmejä bassorumpujen neljäsosajyskeelle. Veitin elektronisesti käsitelty laulu tässä osiossa rakentuu samalla tavoin monodiselle toistolle ja fraasin loppua kohti terssin pudotuksille kuin alkuperäinen laulettu melodia. Samanlaisiahan ne eivät voisi täysin, sillä käännösteksti ei mahdu mitoiltaan alkuperäiseen melodiaan.

Kappaleen osat vaikuttavat irtonaisilta, mutta tarkemmalla kuuntelulla huomaa, kuinka Fricken piano-ostinato ensimmäisessä osassa on rakennettu samoista kolmannen osan intiaanimelodian nuoteista. Puhvelien loppumarssi lähikuvassa puolestaan ennakoidaan etäisellä synteettisellä tömistelyllä ensimmäisen osan lopussa.

Ennen kaikkea tämä progressiivinen yhdistelmä muistuttaa myös alkuperäiskansojen perinnemusiikin osuudesta Yhdysvaltojen nykyisessä populaarimusiikissa. Rockin tykyttävä rytmiikka synkooppeineen sekä toista ja neljättä iskua korostavine aksentteineen ei välttämättä syntynyt pelkästään afrikkalaisten ja eurooppalaisten perinnemusiikkien aihioista. Intiaanimusiikin vaikutus on alitutkittu aihe.

Gilan oma fuusio kehittää amerikkalaista folkrockia progressiiviseen suuntaan. Monien kappaleiden miesten ja naisten lauluharmoniat ja psykedeeliset vaikutteet muistuttavat monin tavoin sanfranciscolaista rocksoundia, mutta Gila ei tyydy tekemään toisen luokan saksalaista imitaatiota aiheesta, vaan yhdistää sen Fricken eurooppalaisesta ja intialaisesta taidemusiikista omaksumiin rakenteellisiin ratkaisuihin ja omaperäiseen ilmavaan sointiin. Siitä syntyy monikansallinen versio alun perin amerikkalaisesta ilmaisusta ja ”katoavan amerikkalaisen” myytistä. Brownin kirjaa arvosteltiin juuri siitä, että se pönkitti vanhaa ajatusta intiaaneista jaloina villeinä, joiden traagisen kohtalona oli kadota uuden järjestyksen tieltä, kun todellisuudessa intiaanikansat oli väkivaltaisesti työnnetty syrjään ja ne sinnittelivät yhä olemassa 1900-luvun jälkipuoliskolla yrittäen pitää kiinni kulttuuristaan.

Albumin helmet ovat mielestäni sattumoisin ne toisiaan katkotta seuraavat ”Black Kettle’s Ballad” ja ”Little Smoke”, jotka vahvimmin välittävät tätä tragedian tuntua. Ensinmainitussa on albumin laajin laulurakenne ja sanoitus, mikä mahdollistaa myös mieleenpainuvimman melodisen rakentelun. Kansanomaista viiden nuotin melodiaa pyörittelevät laulun ohella nyt Veitin aito huilu ja sähkökitara, joka laulaa läpikuultavasti ja itkevästi, vailla vahvaa aluketta. Kitaramurtosointujen ja symbaalien luomassa kohtalonomaisuudessa kuulee myös Ennio Morriconen spagettiwesternsovitusten pitkän kaiun. Mollisäkeistöistä siirrytään modaalisen ostinaton hallitsemaan B-osaan, ja sen kertyvä jännite purkautuu upeasti muuntoduuriseen C-osaan. Marssimaisen rytmin säestyksellä duurin kirkastettu laulumelodia laajenee vetäväksi koukuksi, sitten kitara vie sen mukanaan laulun jatkaessa omaa polveilevaa linjaansa ja rytmin siirtyessä kansantanssin suuntaan. Sävellys pyyhältää sulavasti erilaisten osioidensa läpi ja hiljenee sitten liiankin nopeasti vain reilussa neljässä minuutissa.

Kohottava melodisuus saostuu kyllä hapokkaaksi sarkasmiksi, koska laulun sanoitukset on sovitettu kirjan pahamaineisimmasta joukkomurhan kuvauksesta, ratsuväen suorittamasta hyökkäyksestä puolustuskyvyttömien cheynnein ja arapahojen leiriin Sand Creekissä vuonna 1868. Silminnäkijöiden lausunnoista on valittu mukaan kohdat, jotka korostavat sotilaiden intoa silpoa intiaanien sukupuolielimiä. Tämä tarina varmasti sai yhdysvaltalaisyleisön vetämään kärkkäimmin yhtäläisyysmerkit maansa siirtomaahistoriasta nykyiseen toimintaan Vietnamissa. Siellä asevelvolliset nuorukaiset pommittivat ja ampuivat pilvipäissään aasialaisia siviilejä aivan kuten heidän sisällissotaa välttelevät isoisien isoisänsä olivat kännipäissään ampuneet ja silponeet intiaaninaisia ja -lapsia. Sama oli kaiku askelten.

”Little Smoke” muodostaa meditatiivisen koodan ”Black Kettle’s Balladille”. Akustisen kitaran paikallaan seisova mutta rikas murtosointuverkosto ja syntetisaattorin bordunat tarjoavat pianolle ja itkevälle sähkökitaralle kankaan, johon tipautella nuotteja kuin raskaita väripisaroita minimalistisen surumielisiksi melodialäiskiksi. Musiikki voisi häipyä tähän, mutta sitä seuraa jälleen rytmisempi B-osa. Fricke soittaa helminauhoina putoilevia pianojuoksutuksia samaan tapaan kuin Hosianna Mantran alussa, Fichelscher liittyy peltipainotteisesti hypnoottiseen tahtiin, ja lopulta Veit räväyttää rapsodisen raivokkaan version samasta juoksutuksesta, kuin elegiana katoaville kansoille.

Gilan toiminta päättyi tähän albumiin. Sen sijaan sama kolmikko äänitti Popol Vuhin seuraavan albumin Seligpreisung (1974). Sitten Veit poistui ryhmästä ja keskittyi vuosiksi enemmän maalaamiseen kuin musiikkiin. Yritykset elvyttää Gila 80-luvulla ja uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin valuivat hiekkaan. Klassikkoaseman saavuttaneen Bury My Heart at Wounded Kneen ensimmäiselle viralliselle CD-julkaisulle vuonna 2000 päätyi bonukseksi ilmeisesti 80-luvun demoäänitys ”Mindwinds and Heartfrost”. Sen kalsea reggaemainen kitaranakutus ja Veitin irvokas laulutyyli hohkaavat paljon nihilistisempää kalseutta kuin albumin pohjimmiltaan toiveikas folkrock.

Bury My Heart at Wounded Kneen tärkein perintö kuuluikin Popol Vuhin klassisilla 70-luvun puolivälin albumeilla. Niille Fichelscher toi mukanaan Gilan levyn rummutuksen ja rockmaisemman kitaratyylin. Siellä sen soundi jatkoi elämäänsä.

[1] Veit ei ollut ainoa muusikko, joka oli lukenut Wounded Kneestä. Pelkästään samana vuonna 1973 aihetta käsittelivät musiikissaan Booker T. ja Priscilla Jones, basisti Richard Davisin avantgardejazztrio, intiaanitaustainen rockyhtye Redbone ja jopa ajan hermoille pyrkivä Jukka Kuoppamäki. Folkartisti Robbie Basho oli ehtinyt apajalle jo edellisenä vuotena. Myös kantrilegenda Johnny Cashin aihetta jo vuosikymmen aiemmin käsitellyt albumi Bitter Tears – Ballads of the American Indian (1964) julkaistiin uudelleen Wounded Knee -teemaa korostaen.

Igor Wakhévitch – Sana, Syna ja Jorma

Ranskalainen nykysäveltäjä Igor Wakhévitch (s. 1948) aloitti Olivier Messiaenin oppipoikana. Ilkeänä oppipoikana, voisi kuvitella, kun tutkii joidenkin hänen 70-luvun julkaisujensa kuvastoa. Siinä missä Messiaen oli täysin hurahtanut roomalaiskatoliseen mystiikkaan, Wakhévitch sukeltaa kuudella erikoislaatuisella levyllään syvälle rajatiedon, okkultismin ja hämärien uskonnollisten perinteiden kaninkoloihin. Ja täysin tosissaan, päätellen hänen haastatteluistaan, jotka vuosikymmentenkin jälkeen kuulostavat lähinnä psykedeelisiltä. Omalla kotisivuillaan mies kyllä myöntää, että hänen monenkirjavaan henkiseen kartastoonsa mahtuu myös Tintti-sarjakuva, ehkä siksi, että siellä täällä sen sivuilla oli viittauksia okkultismiin ja Wakhévitchille myöhemmässä iässä rakkaaksi tulleisiin itäisiin uskontoihin.

Esoteeristen konseptien lisäksi Wakhévitch oli aikalaiskollegojensa kuten Pierre Henryn tavoin kiinnostunut myös uuden elektronisen ja popmusiikin mahdollisuuksista. Brittiläinen Soft Machine innosti häntä, samoin Terry Rileyn luuppeihin pohjautuva musiikki. Hän opiskeli jonkin aikaa konkreettista musiikkia Pierre Schaefferin Groupe de Recherches Musicales -ryhmässä yhdessä toisen nuoren kuvainraastajan Jean-Michel Jarren kanssa. Niinpä 70-luvun julkaisuilla kuullaan taidemusiikin laajenevan paikoin rockin suuntaan, minkä takia niitä fanitetaan myös populaarimusiikin pimeämmissä verkoissa. Ne saivat uutta huomiota vuonna 1998, kun kaikki kuusi albumia julkaistiin pian harvinaisuudeksi muodostuneena CD-boksina Donc.

Levyistä ensimmäinen oli Logos (1970), ”äänirituaali popyhtyeelle, sekakuorolle ja magneettinauhalle” (rituaali oli toinen kova sana Wakhévitchille ja hengenheimolaisille). Krediittien lupauksesta huolimatta olisi liioittelua väittää, että levyllä rock ja klassinen musiikki yhtyisivät, saati että ne sulautuisivat toisiinsa. Pikemminkin ne vain kohtaavat pikaisesti asemalaiturilla 8. Sen sijaan albumi yrittää ilmeisesti kuvittaa ilman sanoja jesuiittapappi Pierre Teilhard de Chardinin lanseeraamaa uskomusta maailmankaikkeuden kehittymisestä kohti oomegapistettä eli täydellistä kompleksisuutta ja tietoisuutta. Teilhard de Chardinin yrityksessä yhdistää kristillinen teologia ja evoluutio oomegapiste oli käytännössä Kristuksen toinen tuleminen, mutta ideaa ovat sittemmin mukailleet kaikenlaiset singulariteettiuskovaiset ja erityisesti fyysikko Frank Tipler, joka odottaa maailmankaikkeuden loppurysähdyksen synnyttävän jumalankaltaisen tietoisuuden ja samalla mahdollistavan maailmankaikkeuden synnyn, koska kvantti. Heti alussa liihotellaan kaukana valtavirrasta.

Miten tätä sitten ilmaistaan kolmessakymmenessäviidessä minuutissa ja kahdeksalla lyhyellä sävellyksellä, jotka yhdistetään muodikkaasti kahdeksi pötköksi tarkoilla nauhanleikkauksilla? ”Ergon” on perinteinen aineen ja maailman syntymän aihe, eli leveää vibratoa ylärekisterissä värisyttävä kuoro nousee sähköisen hälyn ja lyömäsoittimien kumun muodostamasta vellovasta äänimassasta. Mieleen tulee yhdistelmä Henryn elektronisesta nauhamusiikista ja Györgi Ligetin kuorotekniikoista. ”Mineral-Vegetal-Animal” jatkaa samalla linjalla luomalla nauhaluupeilla kihisevän ”luonnonäänten” maiseman, jonka kasautuvat mikrotonaaliset laulukuviot ja -glissandot lopulta hukuttavat ulvovaan kuoromyrskyyn. Edgar Varèse tai Iannis Xenaxis voisivat olla täällä vaikutteita.

”Homo-sapiens ignorabimus” laahustaa näyttämölle rystyset lankkuja raaputtaen ”rituaalisen” rummutuksen myötä. Seuraavissa osissa kuullaan ilmeisesti uppoutuminen mystisyyteen perinteisillä orkesterikeinoilla, joihin kuuluu viulujen ja kuikahtelevan sopraanoäänen ”Ergonissa” kuullun aiheen pohjalta kehittelemä virvatulimainen melodia ja kunnon huuto- ja kalkatusorgiaksi vähitellen kasvava lyömäsoitinsooloilu. Näissä osuuksissa vaikutteet tuntuvat vielä enemmän keräillyiltä kuin omaksi otetuilta, mutta musiikki toimii silti. Se, että musiikki koostuu itsenäisistä, enimmäkseen staattisista tai paikallaan juoksevista episodeista, muistuttaa sekin Messiaenin tavasta säveltää. Häntä kun kiinnosti vain hetki ja iankaikkisuus (mitä Tiplerin oomegapisteeltäkin odotetaan: viimeinen hetki venyy ikuisuudeksi).

Rock pääsee lopulta mukaan ”Danse sacrale” -osassa. Sitä varten Wakhévitch vuokrasi tuolloin ranskalaisen edistyksellisen rockin edelläkävijänä pidetyn yhtyeen Trianglen, jonka levytetty perintö ei tosin pärjää rohkeammille aikalaisilleen. ”Danse sacralessakin” yhtyeen tehtävä on panna pystyyn kaiun kasvattama rumpujen ja akustisen kierron kyllästämä freakout ja sitten jauhaa vähän aikaa vonksahtaneilla soundeilla Black Sabbath -tyylistä heviriffiä. Aika ikävä kyllä tekee heville sen, minkä laihdutusohjelmat lupaavat tekevänsä ihmisille. Vuonna 1970 riffi kelpasi varmaankin edustamaan saatanallisen äänibarbarismin huipentumaa, mutta 2000-luvulla se olisi mahtunut Hevisauruksen levylle.

Samalla tavalla lopetuksessa uhkaavasti kaikukammiossa kumisevat patarummut tuntuvat hieman liian minimalistisen kesyiltä huipennustarkoituksiin. Tai sitten säveltäjä käyttää vain vanhaa tekosyytä, että logos, jumalallisuuden todellisuus, on vain meidän käsityskykymme ulkopuolella, eikä sitä kannata kuvata tämän enempää. Musiikin kohdalla se kuitenkin tarkoittaa, että hyytävän tehokkaasti alkavan albumin intensiteetti latistuu loppua kohti, kun sen pitäisi kasvaa. Silti musiikki osaa olla yllättävää vielä nytkin. Vuonna 1970 se oli varmasti erikoinen avaus nuorelta säveltäjältä. Ja se oli sentään se ranskalaisen musiikin vuosi, jolloin Catherine Ribeiro kirkui ilmoille ”Poème non épiquensa” ja Magma sai kokoon bensarahat ensimmäistä Kobaïan-matkaansa varten.

Wakhévitch sävelsi monet albuminsa balettiteoksiin. Myös Docteur Faust (1971) säesti Norbert Schmuckin balettiteosta Ergonia, joka pohjautui ranskalaisen okkultistin ja yhden monista moderneista temppeliherrojen veljeskunnista perustaneen kirjailijan Jacques Breyer’n teksteihin. Kohti hämärää siis mennään. Kun sarjakuvataiteilija Phillippe Druillett’n maalaamassa kannessa näyttää olevan karvaanpunaisella taustalla kuva Skeletorin Eetu-sedästä, joka kyselee vihaisena varastetun sääriluunsa perään, täytyy itse musiikinkin nostaa vaihteita pari pykälää Logosin akateemisesta varovaisuudesta.

Albumi on myös entistä selvemmin kollaasimainen yhdistelmä erilaisia vaikutteita. Suoranaista konkreettista musiikkia edustaa ”Eau-Ardenten” sähköisesti käsitelty kokoelma paavin messuamista ja sotaisia äänitehosteita sekä ulisevat syntetisaattoriluupit, jotka pyörivät kaikki levykaikujen kuivan eteerisessä ilmapiirissä yllättävästi mutta ei erityisen ansiokkaasti. Sen sijaan ”Materia primassa” ja ”Ténèbres’ssä” radioystävällistä Pendereckiä muistuttava orkesterimusiikki loihtii suorastaan kauhudraamallisia tehoja viiltävillä viuluilla, patarumpurynnäköillä ja efektoitujen kuorojen äänikentillä. Näissä albumi kiistämättä hätkähdyttää.

Myös rockelementti kulkee nyt olennaisempana osana pitkin teosta: Triangle saapuu heti ”Materia priman” alussa soittamaan hitaan eltaantunutta happoriffiä ja psykedeelistä bassosooloa (väitetään, että tästä vastasi itse asiassa Jannick Top, joka ei saanut alkuperäisellä levyllä krediittiä kuten ei Trianglekaan), palaa myöhemmin albumilla taas geneerisen hevirockin tai ovelamman flamencorockriffin kanssa ja pääsee päättämään albumin ”Sang poupren” puolivillaiseen freakoutiin. Tulevien elektronisten kokeilujen viitoittajana kuullaan ”Matines’lla” uppopumppumaista rytmiluuppia, kun muuten teos muistuttaa Messiaenin ”Jardin du sommeil d’amourin” tunnelmointia ondes Martenot’n aalloilla.

Lopputulos on edeltäjäänsä sähäkämpi ja arvaamattomampi mutta myös hajanaisempi. Docteur Faust on silti Wakhévitchin albumeista tunnetuin ja keräilyarvoltaan suurin, osin varmasti myös kantensa takia. Albumi oli omistettu muun muassa Softiksen Robert Wyattille ja Mike Ratledgelle. Se yleensä lasketaankin saman ajan ranskalaisten artistien rockin ja taidemusiikin rajapyykkiä kulkeviin teoksiin kuten William Shellerin rockmessu Lux Aeterna (1972) ja Jean Claude Vannierin kulttisuosiota nauttiva L’enfant assassin des mouches (1972).

Hathor (1973) karsii edeltäjiensä rönsyt ja tiivistää rivit elektroniikan ja kuoro-osuuksien ympärille. Alaotsikolla “liturgia kuolleiden herättämiseksi henkiin” kulkeva albumi sekoittaa muinaisegyptiläisten uskontojen kuvastoa (jumalatar Hathorin työtehtäviin kuului työskentely elävien ja kuolleiden rajapinnassa sekä edellä mainittujen avustaminen siirtymisessä jälkimmäiseen rooliin) kabbala-mystiikkaan ja yleiseen apokalyptiseen kuvastoon ja siitä muodostuu käytännössä sysimusta messu.

Eikä se toimi missään yhtä selkeästi ja tehokkaasti kuin ensimmäisen puoliskon ensimmäisillä neljällä minuutilla ”Hymne à Sathanael”. Se on käytännössä kylmäävän synkkämielinen ”Dies irae” -muunnelma ylimääräisillä muinais-Egyptin henkisillä kuvioilla. Wakhévitch on sitten edellisen levyn investoinut syntetisaattoreihin, joita hän kerrostaa kierros kierrokselta paksummaksi murinaksi synkkämielisen kuoron rinnalle (vuokrattu peräti Pariisin oopperasta). Melodian ilkeä virta kasvaa, kunnes toisto pysähtyy perinteisemmän tonaaliseen sointukulkuun, laulu muuttuu perinteisen kirkkomalliseksi ja miehen ääni aloittaa yliampuvan saarnan, jota ei vakavalla naamalla pysty kuuntelemaan. Musiikki sen sijaan on ensilaatuista rituaalimaista syntetisaattorisinfoniaa, kuin osia Vangeliksen albumeista Earth (1973) ja Heaven and Hell (1975) useampaa astetta synkempien linssien läpi suodatettuna.

Se herättääkin huomiota, kun ”Grand Sabbat Luciférien” tempaisee kuulijan abstraktimpaan mutta aidosti kylmäävään prototeolliseen äänivuohon, jossa oskillaattorit pumppaavat, urkujen äänimassat vellovat ja vääristetyt äänet hönkivät kuin rikkinäisiin koneisiin vangitut demonit. Tai ”Rituel de Guerre des Espirits de Terre” yhdistää synteettisiä sekvenssejä ja oikeita käsirumpuja polyrytmiseksi teknorituaalimarssiksi. Populaarimusiikin historiassahan tällaisen rytmiikan keksivät Tangerine Dreamin, Klaus Schulzen tai Clusterin kaltaiset saksalaiset edelläkävijät, mutta tässäpä vain fransmanni Wakhévitch paukutteli vastaavaa menemään, kun Maginot-linjan takana vielä soviteltiin sekvensserien ja äänimoduulien johtoja oikeisiin liittimiin. Ja hänen äänimaailmansa ovat taidokkaita. Tyylillisiin eroihin heijastuu sekin, että hän mies lähestyy elektroniikkaa sen taidemusiikin perinteistä, kun tunnetummat nimet tulivat sitä kohti rockin tai jazzin taustasta. Laadullinen ero kuuluu myös verratessa kanadalaisen Mort Garsonin vastaavanlaiseen Moog-konseptialbumiin Black Mass (1971).

Konservatiiviset vastavoimat nousevat messuamaan akustisesti kääntöpuolella. ”Office de la levée du Corps (De Profundis)” on nimensä mukaisesti perinteinen huuto syvyydestä, ja sen muoto on kuoron melkein tonaalinen sielunmessu lauletuilla ja resitoiduilla osuuksilla. Wakhévitchin mustan peilin kautta heijastettuna siitä vain tulee ruumiin ylösnostajaiset. Lopuksi elektroniikka ja kuoro yhdistyvät ”Amenthin” staattisessa kollaasissa, jossa töräyttelevien ja vellovien elektronisten sointien ja huudahdusten keskellä tykyttää hidas hautajaismelodia sijoilleen lahoavien zombimunkkien gregoriaaniselta kuorolta, kunnes jonkinlainen helpotus tulee ”Auroresin” lyhyessä synteettis-liturgisessa aamunkoitossa. Vai onko se kultainen aamunkoitto?

Konseptialbumin konsepti on lähinnä naurettava, mutta itse musiikki ei ota vankeja. Vaikka edellisten levyjen villiä monipuolisuutta voi tulla ikävä, Hathor on niitä ehjempi ja vaikuttavampi kokemus. Sen syntyaika tekee siitä vieläkin vaikuttavamman. Wakhévitchin 70-luvun tuotannossa se edustaa sekä huippua että taitekohtaa.

Vaikka Les Fous d’Or (1975) alkaa lähes samanlaisilla elektronisilla hurinoilla, prosessoiduilla kalahduksilla ja törähtelevillä äänillä kuin Hathorin päättänyt ”Aurores”, albumi erkanee pian tästä yhden soinnun teknosavannikuvaelmasta minimalistisempaan ja avantgardistisempaan suuntaan. Musiikki tehtiin jälleen balettiin, tällä kertaa yhdysvaltalaisen ja suomalaissukuisen tanssijan ja koreografin Carolyn Carlsonin samannimiseen teokseen. Kahteen osaan jaetun teoksen taustalla pyörii lähinnä puhuttu (ja huvittava) kertomus demonisesta nukesta. Siinä piileekin musiikin suurin ongelma.

Syntetisaattorit ja sähköpianot näyttäytyvät nyt mielenkiintoisen kimmeltävinä neuloessaan oikeastaan rauhallisen nättejä silmukoita yhden pentakordin villoista ”Arrival of the Magic Dollissa”. Valtaosassa musiikkia kuitenkin sopraanon ääni singahtelee jodlaavien melodioiden perässä Arnold Schönberg -vaikutteisella äänenkäytöllä ja jouset vastaavat minimalistisilla, mutta silti jotakuinkin tonaalisilla sointumurahduksilla. Toisaalla taas elektronisesti käsiteltyjen ihmisäänten monologit ja kollaasit yrittävät tehdä tunnelmasta beaucoup satanique, mec. Menestys jää melko kehnoksi. Päinvastoin osa lallatuksista ja ulinasta tuo mieleen äänellisen klovnerian. Musiikki jää turhan ohueksi tahattoman koomisen kerronnan rinnalla.

Osaa se silti yhä yllättää: ”Ritual of the Master of the Doll” kokoaa taas jytiseviä efektejä, törähtelevien torvien ja eläimellisten kutsujen dialogeja ja syntetisaattorisykkeen suota psykedeeliseksi kollaasiksi. Se parempi puolikas pelastaa Wakhévitchin muuten köyhimmän albumin. Sen kuten myös seuraavan albumin kansimaalauksesta vastasi muusikon isä, monen ranskalaisen elokuvan ja teatterituotannon lavasteet ja puvut suunnitellut Georges Wakhévitch (1907 – 1984).

Nagual (Les ailes de la perception) (1977) sisältää jälleen palasia Carlsonin koreografiaan tehdystä musiikista. Pitkän tanssiteoksen This – That – The Other innoittajana olivat kuulemma toimineet ajan suosikkishamaanin Carlos Castanedan lennokkaasti kirjoitetut antropologiset vedätykset yaqui-intiaanien väitetyistä shamanismiperinteistä ja uskomusjärjestelmistä. Juuri Castanedan kirjoitukset popularisoivat suurelle yleisölle käsitteen nagual. Tämä on monessa keskiamerikkalaisessa kansanuskonnossa esiintyvä ihminen, joka pystyy muuntautumaan eläimeksi ja matkaamaan luonnon maagisissa ulottuvuuksissa. Jälkimmäinen ainakin Wakhévitchin kosmologiassa.

Siksikö tritonuksilla lepäävän nimikappaleen lasia leikkaavat syntetisaattorisoundit tuntuvat matkivan sademetsän faunan äänimaailmaa? Kosketinsoittimet ottavat valtaosan kantovastuusta tällä entistä pienimuotoisemmalla mutta monipuolisella levyllä. Mukaan mahtuu toki yhä demonimaista röhkintää ja elektronisia tehosteita (”In the Nagual’s time), heimomaista rummutusta (”Hunahpuguh”) ja myös yllättäen rock-kitaran säestyksellä soitettu jig-riffi (”Beginning of Peter’s Journey”). Lyhyiden sävellysten valtavirta on kuitenkin entistä mietiskelevämpiä, pitkälti modaalisia tai jazzvaikutteisen impressionistisille harmonioille rakennettuja piano- ja syntetisaattorikappaleita, jotka paikoin muistuttavat ruotsalaisen Ralph Lundstenin (1936 – 2023) elektronista musiikkia. Samalla tavoin ne tuntuvat ennakoivan tulevan vuosikymmenen new age -musiikkia.

Nagualin keijukaisilla on vielä jengiliiveissään piikkejä, joita new age ei enää sietänyt. ”Stop the World” hakee musiikillista konkretiaa Castanedan hähmäiselle iskulauseelle: riitasointuisen syntetisaattorikentän metallinen tykytys katkeaa hitaasti avautuvaksi flyygelikonsertoksi, joka hyödyntää koko oktaavia mutta dodekafonisuuden sijaan pikemminkin ”hajautetun modaalisesti”. Mekaaninen maailma pysähtyy ja kosminen yhteenkuuluvuus ottaa vallan, lienee sanoma. Tällä albumilla onkin joitain nopeasti seestyvän Wakhévitchin tyylikkäimpiä hetkiä yhdentekevien tuokiokuvien joukossa.

Suomalainen silmä havaitsee, että yksinkertaisen nätti harppuresitaatio ”The Smile of Wolf on the Bench” on omistettu jollekulle Jormalle. Tämä oli Jorma Uotinen, joka tanssi tässä ja muissa Carlsonin 70-luvun jälkipuolen tuotannoissa. Hän kuulemma piti Wakhévitchin jämptistä tavasta puolustaa musiikkiaan ohjaajan liiallisilta säätöhaluilta.

Likaisen puolitusinan päättää levyistä ehkä seesteisin, ehjin ja helposti lähestyttävin. Let’s Startin (1979) parikymmenminuuttinen nimikappale tasapainoilee kahdella verkkaisesti vuorottelevalla syntetisaattoriduurisoinnulla, joiden pohjanuotteja erottaa tritonus. Tällä konstilla on luotu outouden ja ristiriidan tunnetta Gustav Holstin ”Marsista” lukuisille tieteiselokuvien ääniraidoille. Päälle Wakhévitch latelee oskillaattorijytinää, tuhteja syntetisaattorivalleja ja paikoin kaiutettuja kungfu-kiljahduksia, joilla ohjailee siististi tunnelmaa eteerisestä tukahduttavaan. Muuten vetävän sävellyksen virhearviointi on jauhaa viimeinen neljännes kappaleen nimeä toistelevaa, spektraalisesti manipuloitua nauhaluuppia, kunnes kuuntelija on valmis kiljumaan ”let’s not!”

Loppu levystä koostuu tasalaatuisista, rauhallisesti helähtelevistä tai surisevista yhden soinnun kosketinsoitininstrumentaaleista, jotka vaihtelevat mietiskelevästä flyygeli-impressionismista (”Ramallah’s Road”) abstraktimpaan elektroniikkaan (”Monks in the Snow”). Materiaalin yhdenmukaisuus nousee siitäkin, että hypnoottisesti sähköpianoa ja kromaattisia lyömäsoittimia kilkuttava ”Taddy’s Fruit Garden” ja Keski-Maan tuikkiva syntetisaattoriraga ”Eriador” tuntuvat varioivan ”Let’s Startin” vastakkaisia ainesosasia. Aina silloin tällöin näistä tulevat mieleen saksalaiset synasoheltajat Deuter, Nik Tyndall ja Peter Michael Hamel. Miellyttävän leppoinen mutta silti huomiota vaativa levy näyttääkin näin Wakhévitchin asettumisen avantagrden kauhukakarasta pian nousevan new age -musiikin esikuvaksi. Se kehitys muistuttaa myös new agen synkemmistä juurista ja 70-luvun vastakulttuurin kyseenalaisemmista puolista. Jorma näyttää olleen tälläkin albumilla ainakin ”kivisen” kannen suunnittelijoiden mielissä.

Seitsemänkymmentäluvun päättyessä Wakhévitch asettui Intiaan ja hänen albumijulkaisunsa tyrehtyivät. Vuonna 1985 näki valon vielä yksi menneen vuosikymmenen jäänne, kun jo vuonna 1974 äänitetty ”oopperarunoelma” Être Dieu julkaistiin. Kyseessä oli itse surrealistisen taiteilijan ja kuuluisan itsensä markkinoijan Salvador Dalín lähes puoli vuosisataa kypsyttelemä teos, joskin sen libreton kirjoitti lähinnä espanjalainen Manuel Vázquez Montalbán (joka muistetaan ennen kaikkea suosituista Pepe Carvalho -dekkareistaan). Wakhévitch sai toteuttaa musiikin, jota kertyikin kolmoisalbumin verran.

Musiikki rakentuu paljolti samoille ideoille kuin hänen kaksi ensimmäistä levyään. On jälleen tummahkoja orkesterijaksoja, outoja kuoro-osuuksia, elektroniikan tai lyömäsoitinten luomaa utua ja ukkosta, äänikollaaseja, jazzin tai kansanmusiikin pätkiä, jopa keskinkertaiselta progebändiltä kuulostava rockjakso. Lopputulos jää silti kliinisemmäksi ja tylsemmäksi, vaille noiden levyjen paloa ja aitoa raastavuutta. Ideat eivät ole yhtä hyviä. Osasyy on muodossa, joka venyttää reilun puolen tunnin rikkaat ideat ohueksi harsoksi kahden ja puolen tunnin kertomuksen päälle.

Ja siitä päästäänkin suurimpaan ongelmaan. Oopperassa musiikki on alisteinen tarinankerronnalle, ja tässä tapauksessa valtaosa siitä on herra Dalín pärisyttäviä, ranskaksi, katalaaniksi ja katuojaksi libretosta ja omasta päästään lausumia höpötyksiä Jumalan roolissa. Vanhan viiksiniekan ristiriitaisen ja huomiohakuisen filosofian, jossa kaupitellaan sekä anarkiaa että absoluuttista monarkiaa, lisäksi paljolti näyttelijöiden puhuma kertomus on absurdin koomista ja julkkisfantasioilla höystettyä surrealismia, jolla yritetään ilmeisesti kertoa jotain syvällistä elämästä, kuolemasta ja jälleensyntymästä, samalla kun järkytetään porvaristoa ja kumarretaan perinteiselle vallalle. Kallis ego-onanistinen projekti päätyi hyllylle, kun seitsenkymppisen Dalín terveys heikkeni ja mielenkiinto hiipui.

Dalí oli innostunut samoista mystisistä ja salatieteellisistä filosofioista kuin Wakhévitch. Oomegapiste kimmelsi hänenkin silmissään, vastinparina kaiken keskipisteelle, joka oli hän itse. Kuitenkin Wakhévitchin parhaat työt murtautuvat ajan ulkopuolelle musiikillisten, eivät filosofisten ideoidensa voimin. Être Dieu jää niiden rinnalla kolhoksi mammutiksi.

Peter Hammill: The Silent Corner and the Empty Stage (1974)

Saksalainen taiteilija Bettina Hohls oli jonkin aikaa spacerockyhtye Ash Ra Tempelin jäsen. Hänen piirtämässään kannessa joko sukeltaja laskeutuu kurimukseen tai siittiö valmistautuu hedelmöittämään munasolun, jota koristaa Hammillin skorpioni-tähtimerkistä muotoiltu logo.

Englantilainen laulaja ja lauluntekijä Peter Hammill on tähän päivään mennessä julkaissut puolisen sataa albumia omalla nimellään tai osana progressiivista rockyhtyettä Van der Graaf Generatoria. Moni on kuitenkin kanssani samaa mieltä, että hän saavutti soolohuippunsa kolmannella julkaisullaan The Silent Corner and the Empty Stage (1974). Se oli jo hänen toinen albuminsa Van der Graafin vuoden 1971 hajoamisen jälkeen ja osa sen materiaalista oli kirjoitettu jo vuosia aiemmin. Silti tällä albumilla hän tuntuu vasta päässeen omilleen – myös kirjaimellisesti, sillä osa siitä on äänitetty hänen neliraitaisessa kotistudiossaan, jollaisia harvalla artistilla tuolloin oli – ja sille valikoidut kappaleet edustavat hänen tuotantonsa huippua. Ne seisovat uuden ja vanhan rajapyykillä.

Hammillin kohdalla keskeistä onkin laulu, sekä suorituksena että luomuksena. Tämänkin albumin seitsemän sävellystä melkein kaikki kestoltaan viidestä minuutista yli kymmeneen ja tekevät kummia kurveja, joita rocklaulun formaatilta ei odottaisi. Silti kaikki elävät lauluäänen ja rikkaiden sanoitusten voimasta. Myös sanoituspuolella Hammill osuu tässä täydelliseen saumaan, jossa alkuaikojen ajoittainen naiivius alkaa hioutua hienostuneemmaksi ilmaisuksi, mutta nuoruuden maaninen energia ja eksistentiaalinen myllerrys kirittävät yhä tunneturbiineja megawattitehoille.

Hammillistä on tehty jälkikäteen jonkinlainen progressiivisen rockin irvikuvan vastakuva. Siinä missä muiden progeyhtyeiden väitettiin vain nyhjäävän instrumentaalisesti ja täyttävän laulunsa hattaraisesti lallattavalla eskapismilla, Hammill oli tiukka rocktrubaduuri, joka kirjoitti aidosti runollisia sanoja ihmisyyden synkistä ääritiloista. Kyllä, juuri sitä Hammill tekee The Silent Corner and the Empty Stagellakin. Mutta albumi tutkii vaikka mitä muutakin. Se ei ole tarkoitettu teemalliseksi konseptialbumiksi, mutta tahattomastikin sen monet teemat kivertyvät yhdeksi kimpuksi. Sillä Hammill laulaa henkilökohtaisuuksista ja yleismaailmallisuudesta, kasvusta ja kuolemasta, avaruudesta ja puutarhasta, uskonnosta ja seksistä, lapsista ja aikuisista.

Sekä taloista ja kaupungeista.

People are drawn together, simultaneously torn apart…

”Modern” on aloituskappaleen nimi, mutta intron akustinen kitara helisee hienoisen ylivireisesti vihjaten jostain eksoottisemmasta ja vanhemmasta. Hammill käyttääkin laulun kolmessa pääsäkeistössä myyttisiä kaupunkeja Jerikoa, Babylonia ja Atlantista vertauskuvina hyökätäkseen oman aikansa urbaania vieraantuneisuutta, rappiota ja yhteiskuntajärjestystä vastaan. Hänen sukupolvensa vastakulttuuri harrasti paljon pakoa maaseudun rauhaan ja kuviteltuihin pastoraalisiin paratiiseihin. Antiurbaani skeptisyys on itsesssään pidempi juonne englantilaisen mielenlaadun historiassa. Hammillin valitsemat mallit muistuttavat myös, että kaupunkien vastaisuudella on pitkät juuret ja siihen on vaikuttanut se, kenen tarinat kaupungeista ovat jääneet elämään. Samat kirjoittajat tuhosivat valloittajina Jerikon ja kärsivät valloitettuina Babylonissa, mikä on värittänyt kaupungeista jälkipolville kirjattua kuvaa. Atlantis, jolle on omistettu useita musiikkialbumeitakin, lienee täysin keksitty sopivaksi viholliskuvaksi korostamaan Ateenan kaupunkivaltion loistokkuutta. Keskiosassa Hammill viittaa vielä ohimennen aina suosittuihin Sodomaan ja Gomorraan varoittaessaan, että kaupunki jähmettää mielen betoniin, jos jää katsomaan taakseen.

Modernin kaupungin kauhistuttavaa energiaa ilmestyy kuvaamaan ilkeän säröinen ja vaihekiertoinen sähkökitara. Alusta asti rockin fantasioita luontoon pakenemisesta hankaloitti se, että koko tyylilaji nojasi sähkötekniikan luomaan infrastruktuuriin. Kontrasti akustisen kitaran rämpytyksen ja sähköisten voimasointujen välillä on herkullinen, ja edustaa edistysaskelta Hammillin soolotuotannossa. Sävellys itsessään on Hammillille tuttua tavaraa hieman tavallista iskevämmin: rockille tyypillinen e-aiolinen kierto kahlitsee ja kuljettaa, parissa huipennuskohdassa kromaattinen syöksy tai ylinouseva hyppy (”madness takes all today”) yllättää ilkeästi. Siinä on yksilö urbaanin kulttuurin kurimuksen keskellä: ”the life is false, it’s killing me”.

Valtaosan aikaa kappaletta kantavatkin vain Hammillin kitarat ja ainutlaatuinen lauluesitys. Soullaulajan tunteenpalolla mutta englantilaisen yksityiskoulun ääntämyksellä ja äänenmuodostuksella hän panee loppusoinnut ja painotukset kohdalleen mutta samalla vaihtelee säemittoja vauhdikkaasti. Tarkkatahtista ja täyteläistä laulua maustavat äkilliset maaniset liikkeet, kuten oktaavin loikkaava kirkaisu (”that stab between chintz curtains”) ja yleinen ilkeän tunnelman maalailu, joka voisi olla koomista ilman Hammillin äänen voimaa ja tulkinnan kouraisevuutta.

Hammill on puhunut ajatelleensa monia 70-luvun kappaleitaan elokuvina, mitä tulee niiden kerrontaan ja tunnelmanluontiin. ”Modern” kävisi riffiensä ja sanomansa puolesta enimmäkseen hard rockista, mutta Hammillin kaatuvat kaupungit ovat kaukana jostain ”Paradise Cityn” rockunelman kääntöpuolesta. Kun Hammill keskiosan huipennuksessa ärjyy käänteisen kaiun varjostamana ”all the citizen’s are contagiously insane”, hän kuulostaa W. Axl Rosen sijaan Vincent Pricelta, joka varmistaa, että teatterin viimeinenkin penkkirivi tuntee sanat munuaisissaan asti.

Eivätkä useimmat hard rock -kappaleet hajoa ”Modernin” tavoin keskiosassaan kahden soinnun psykedeelis-virsimäiseksi vaahdoksi, kasaannu uudelleen ilkeästi svengaavaksi mekastukseksi särisevän bassoriffin ympärille ja nouse viimeiseen säkeistöön aavemaisen urkuharmonin ja mellotronijousien vieraannuttavien höyryjen verhoamana, kunnes lauluääni hukkuu nauhakaiun ja vaihesiirtymien tulvaan. ”Under water, I can’t live…” Elokuvallista hyvinkin: kuin Irwin Allenin katastrofispektaakkeli, mutta indie-elokuvan budjetilla ja paremmalle käsikirjoituksella.

”Modern” iskee kovaa selkeässä lauluformaatissa, mutta edistyy silti varsinkin tekstuurien käytössä pidemmälle kuin moni tuon ajan bändien tilutuseepos. Vaikuttavinta on, että Hammill tekee kaiken kappaleessa yksin. Tyylillisesti ja teknisenä saavutuksena sitä voi pitää miehen uran ensimmäisenä todellisena progressiivisena soolokappaleena.

Don’t think that I’m silly, Willie,

if I say I hope there’s hope for you.

”Wilhelmina” tekee Hammillille tyypillisen tempun ja muodostaa täydellisen vastakohdan ”Modernin” sähisevälle rockille. Pianon, akustisen kitaran ja Hugh Bantonin urkujen tuella 24-vuotias Hammill rupeaa setämieheksi ja antaa rumpali Guy Evansin vastasyntyneelle tyttärelle neuvoja elämän polulle. ”Willie” oli Tamra Evansin kutsumanimi tämän elämän ensimmäisinä kuukausina.

Hammillin musiikki on aluksi kauniin tuudittavaa, mutta hänen saarnansa on täynnä huolta tulevaisuudesta ja nuoren miehen maailmantuskaa. Huoli on, koska avomielisistä lapsista kasvaa aikuisia, jotka ovat kuin julmia lapsia, minkä balladilla tyypillinen sointukierron kehitys vahvistaa. Kappaleen tavanomaisuus ja nättiys luo mukavaa kitkaa sen maailmankuvan kanssa, jossa vanhemmalla sukupolvella on jättää tulevaisuudelleen perinnöksi vain hento toivonsäie. On aivan uskottavaa, että kappale melkein kelpasi Shirley Basseyn ohjelmistoon.

Silti Hammill ei voi olla sotkematta 4/4-tahtisen balladimoottorin käyntiä panemalla pari kertaa kulmikkaamman ja laulultaan äkkivääremmän mollivaihteen silmään. Tällainen dramaattinen, rakenteen sekoittava temppu vain kuuluu Hammillin progressiiviseen tai disruptiiviseen ilmaisuun. Mielenkiintoisesti näissä saarnapurkauksissaan, jotka vievät surullisenkauniisti takaisin perussäveleen, hän puhuu lapselle kuin aikuisille aikuisista asioista. Yleisen kaavan vastaisesti teksti asettaa aikuiset ja lapset samalla viivalle heikkouksineen ja vahvuuksineen. Valmiita vastauksia ei ole, kaikki vain etsivät paikkaansa ja koettavat selviytyä.

Sanat muistuttavat Hammillin aiemman klassikon ”Refugeesin” (1970) tunnelmista. Samoin tekee musiikissa Bantonin virsimäisiä kvarttisiirtymiä käyttävä urkuvälike. Kun aikuisetkin vain kamppailevat loputtoman säädön kanssa, ainoaksi osviitaksi jää vastakulttuurisen idealismin iskulause: ”Just follow your own rules”. Ja parinkymmenen vuoden kuluttua saa kuulla, että vanhemmuus oli hukassa… [1]

Niin kovasti kuin Hammill toivoon tarttuukin, hän ei kuulosta täysin uskovan siihen. Viimeisen säkeen huudahdus sisältää lapsenomaista riimittelyä ”silly Willie […] hope that there is hope for you” ja nytkähtää kömpelösti tavurajojen yli, samalla kun piano pitkittää epätoivoisesti perussointua. Jotenkin juuri kömpelyys tekee lausuman ahdistuneisuudesta uskottavaa. Elämä on näin haurasta, näin kiikkerää. Hammill ei epäröi kuulostaa naiivilta, silottelemattomalta tai mahtipontiselta saadakseen sanottavansa. Sitä voisi kuvata hähmäisellä ja rockin kohdalla ylikäytetyllä sanalla autenttisuus. Hammill vakuuttaa esityksillään, oli aihe myyttiseen muotoon puettu yhteiskuntakritiikki tai henkilökohtainen vuodatus.

Tai molemmat yhdessä laulussa.

Grace is a name

like Chastity, like Lucifer, like mine.

”The Lie (Bernini’s Saint Theresa)” jatkaa pianon ja urkujen voimin, mutta aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Ylikäytetty ilmaisu ”goottilainen” on paikallaan, kun intron matalien pianosointujen virta kalahtelee d-urkupistettä vasten, kunnes se romahtaa riitasointuisesti Es-duurin kariin ja kaiku monistaa äänen maanalaiseksi jymyksi. Hälyn vaiettua Hammillin melkein kuiskaama ensimmäinen säe kertoo laulun tapahtumapaikan ja selittää kumisevan äänimaailman: ”Genuflection, erection in church”. Joku polvistuu palvomaan kirkossa, mutta eleen nouseva vastakohta on epäselvempi.

Kappaleen nimen jälkimmäinen osa kertoo, mistä on kyse. Italialainen kuvanveistäjä Gian Lorenzo Bernini veisti vuosina 1645 – 52 veistoksen Pyhän Teresan hurmio, joka seisoo tänäkin päivänä Vatikaanin Pietarinkirkossa. Tässä patsaassa tai rakennelmassa (erection) Bernini kuvaa Teresan mystistä hurmiota tavalla, joka säännöllisesti saa kommentoijat käyttämään adjektiiveja kuten ”sensuaalinen” tai suorastaan ”eroottinen”. Hammillin oma kuvauskin kappaleessa keskittyy pyhimyksen kuvassa avoimeen suuhun, tiedottomiin silmiin ja ”rakkauden haavaan”. Onhan patsaan asetelemassa vielä komea enkeli juuri puhkaisemassa Teresan sydämen kultaisella keihäällä. Niinpä ”erectionilla” on alkusäkeessä myös se ensimmäisenä mieleen tuleva merkitys. Uskonto ja seksi sekoittuvat tässä kappaleessa. Ne ovat otsikon vastaparit. Valhe ja patsas.

Hammill maalaa vastakohdat lyhyillä, staattisilla kuvauksilla: alttariliina on todellisuudessa vain koinsyömä riepu ja uskon pyhät opinkappaleet ovat vain nimiä ihmisten keksimille ajatuksille. Hän kytkee vastaparit yhteen näppärästi alkusoinnulla (”secret silence, sacred secrets”) tai säkeiden sisäisillä riimeillä (cloth – moth, benediction – fictional, faces – grace). Eroa korostaa soinnutus, joka siirtyy säkeen jälkimmäisessä osassa aina kvintin verran, sekä ennen kaikkea Hammillin laulutulkinta. Juuri ja juuri hillitty asiallisuus kuvaa kirkon riittejä (”benediction”), raivostunut karjaisu pamauttaa sen valheen hajalle (”fictional fear”), kunnes laulu on kasvanut kuiskauksesta koko äänialan täyttäväksi huudoksi, jonka kaiku venyttää yli-inhimillisen pitkäksi ja leveäksi. Hammill ei ollut vielä levyllä käyttänyt ääntänsä näin dynaamisesti, raa’asti ja suurellisesti. ”The Liellä” hänen äänensä kypsyy ja avautuu elämää suuremmaksi instrumentiksi.

Elämää suurempaa tunnetta ja draamaa laulussa on, mutta silti sillä on omaelämäkerrallinen pohjansa siinä missä ”Wilhelminallakin”. Hammill kasvatettiin roomalaiskatolilaiseksi, kävi jesuiittojen ylläpitämää yksityiskoulua ja oli jonkin aikaa vahvasti uskossa. Kunnes hän ymmärsi, että hänen uskonkiihkonsa kohdistuikin todellisuudessa naispuolisiin pyhimyksiin. Teini-iän hormonimyrsky laantui ja kirkon riitit näyttäytyivät valheena.

Kappaleen B-osat kuvaavat tätä hämmennystä. Musiikki ottaa soljuvamman muodon hetkellisesti C-duurissa ja sanoihin alkaa ilmestyä predikaattiverbejä sekä toimija:

You took me through the window-stain,

drowned in image, incense,

choir-refrain and slow ecstasy.

Patsas äänettömässä nurkassaan kutsuu Hammillia puoleensa – ja saa hänen viisarinsa värähtämään – ja tämä sekoittuu kirkollisen seremonian aistikokemuksiin päänsekoittavaksi cocktailiksi. ”Kuvaan hukkuminen” on avainsana. Hammillin teksti on täynnä miehisen katseen paloittelemia kuvia, ja hänen himonsa kohde on todellakin esineellistetty nainen: äänetön, tiedoton, virheettömän kaunis, umpimarmorisena pelkkää pintaa ja kirjaimellisesti jalustalle palvottavaksi nostettu. Se on teinirakkauden ja -himon fantasia. Sattumaako, että laulun kolme A-osaa huipentuvat aina samaan venytettyyn vokaalisointuun, josta seuraa sanaketju eye – mine – lie? Hammillin silmä viettelee hänet valhetta kohti.

Silti hän näkee ”jääkylmässä patsaassa” huumaavan kokemuksen, jota kirkon opit ja rituaalit eivät ymmärrä. Mystinen rakkaus voisi saada hänet valitsemaan kirkollisen elämän, kuten hän lyhyen aikaa suunnitteli: ”I’d embrace you and walk through / the one-way door”. Hammillin pidätellessä viimeisen tavun es-nuottia Banton alleviivaa katolisen doktriinin vetoa viemällä musiikin duuriin lyhyellä, hyvin kirkollisen kuuloisella urkuvälikkeellä, jonka aikana Hammill seuraa häntä d-nuottiin ja putoaa sitten asteikon syövereihin.

Mutta totuus on, ettei hän usko noihin oppeihin ja patsas edustaa todellakin vain fantasiaa. ”Embrace you”, eli tarttua uskoon, hyväksyä opit, kirjaimellisesti syleillä patsasta, olisi sekin valheellinen teko. Rehellinen ratkaisu on hylätä molemmat. Niinpä jäljelle jää vain viimeinen kuiskauksesta kasvava huuto. ”The lie” jää soimaan ratkeamattomana samalla, kun korisevan kuoron klusterit hukuttavat c-mollisoinnun hälyyn. Taidokkaasti säännöstelty kaiku onkin kappaleen salainen ase: se luo kirkon seinien tuntua, se varjostaa kuiskattuja salaisuuksia (”the silent corner haunts my shadow prayers”) ja toimii megafonina julistavissa kliimakseissa.

”The Lie (Bernini’s Saint Theresa)” on tasavahvan albumin ensimmäinen huippuhetki. Se on intiimin rehellinen samalla kuin suureloisen dramaattinen. Ja sivumennen mainittakoon, kun sen kuuntelee yksin hämärässä talvi-illassa tietämättä mitä odottaa, sen vaikutus voi olla melkoinen.

Where are all the joys of yesterday?

Hammillin lauluääni kuulostaa väsyneen ohuelta ilmestyessään hiljaisuudesta ilman säestystä. Nätin pianon saapuessa tukemaan kaunista laulumelodiaa Hammill vuodattaa maailmantuskaansa: huoleton lapsuus on mennyt, uhmakkaan nuoruuden uskomukset ja toiveet varisevat kokemuksen karttuessa ja edessä näyttää olevan vain menetyksiä. Sitä ilmaistakseen hän on valinnut elämän vertauskuvakseen puutarhan, kuten moni muukin kirjoittaja maassa, jossa on vaalittu rakkaudella ja sitkeydellä tuhansia ja tuhansia takapihan vihreitä tilkkuja ja siirtolapuutarhapalstoja. Sekä tuhansia kuihtuneita ja hylättyjä kasvumaita. ”Forsaken Gardens”.

Piano johdattaa jälleen musiikkia ”Wilhelminan” tapaan katkeransuloiselle romanttiselle polulle. Käynti vain on vielä raskaamman haikeaa, sointukulku tunteikkaampi ja melodia täynnä septimien ja sekstien pistoja. Tämä on Hammillin tuohon mennessä syvin sukellus romantiikan riipaisevaan konfliktiin, jossa kaikki kaunis lopulta kuolee ja todellisuus ei yllä ideaalin tasolle. Oi kuinka paljon maailmassa onkaan tuskaa! Sillä onhan maatalous kovaa työtä ja maanantimilla eläminen aivan muuta kuin esimerkiksi hippien unelmien luontoparatiiseissa.

Tekstin sydämessä on kuitenkin toinen vastakkainasettelu. ”Modernissa” yksilöä puristivat väkisin yhteen ahdettujen ihmismassojen ahtaat sosiaaliset säännöt. ”Forsaken Gardenissa” Hammill pohtii, voiko yksilö yleensä kasvaa ihmisenä ilman muita, eli mikä onkaan ”minän” hinta? Musiikki siirtyy taas äkkiväärästi koruttomampaan aioliseen kiertoon, nopeampaan rockkomppiin ja kulmikkaasti vaihteleviin tahtilajeihin Hammillin ottaessa egoistisen puutarhurin karkeamman äänen. Ja kun mukaan kutsutaan myös David Jackson puhaltamaan ronskeja riffejään saksofoneilla ja huilulla, menossa onkin Van der Graaf Generatorin instrumentaalipaahto. Vuotta myöhemmin uudelleen koottu yhtye soittaisi tätä kappaletta, ja sen muoto ennakoikin tuon kokoonpanon entistä jänteikkäämpää soundia ja kappaleita kuten ”Still Life” (1976).

Hammillin sooloalbumilla bändisooloilu katkeaa nopeasti uuteen säkeistöön, jossa yksilö herää yksinäisen puurtamisen ankeuteen. Joukkojen hulluutta paennut erakko näkee, että kuolo korjaa yhtä lailla sosiaalisen saiturinkin sadon. Ahdistusta kasvatetaan isolla bändisoinnilla ja Hammillin laulustemmalla, ennen kuin musiikki tempautuu takaisin instrumentaaliosion entistä pidempään ja rankempaan kertaukseen. Joka johtaa lopulta fis-mollin umpikujaan, kappaleen harmonisen keskipisteen negatiiviseen peilikuvaan. Siihen aitoon oikeaan ähvään palataan viimeisessä säkeistössä, kun Hammill lopulta kaataa puutarhansa aidat ja hakee seuraa kaltaisistaan (hauskasti taustalla urkujen seassa livertävät linnut, aivan kuten Bantonin esikuvan Olivier Messiaenin teoksissa). Hammillin huikaisevat oktaavistemmat vahvistavat viimeisessä säkeistössä, että tunne on yleismaailmallinen: sosiaalinen lajike kaipaa jaettua ekosysteemiä kukoistaakseen ja hermeettisesti palstoitetussa nykypuutarhassa kaikki kokevat olevansa tunkiolla. Oli laulun julistuksesta mitä mieltä tahansa, sen tunnelataus on jälleen järisyttävä.

Mutta miksi tuntisimme olevamme eksyksissä? Mikä vetää kaikkia erilleen?

And I am a song in the depth of the galaxies.
Red Shift is taking away my sanity

”Red Shift” vie puutarhasta avaruuden syvyyksiin. Kun valonlähde etääntyy havaitsijasta suurella nopeudella, valon aallonpituus kasvaa ja taajuus pienenee, jolloin valo siirtyy kohti spektrin punaisempaa päätä. Galaksien valon punertuminen näytteli isoa osaa, kun 1900-luvun tähtitiede todisti, että maailmankaikkeus oli paljon suurempi kuin oma Linnunratamme. Tähdet näyttivät punertuvan, koska galaksit olivat suunnattoman paljon kauempana kuin aiemmin oli luultu ja koska ne etääntyivät omastamme valtavalla vauhdilla. Siitä seurasi vähitellen ymmärrys, että itse avaruus galaksien välillä laajeni. Maailmankaikkeus ei ollutkaan ikuinen ja muuttumaton. Se oli ollut joskus pienempi ja sen kasvaessa Linnunrata ihmisineen ajautui yhä kauemmas muista suurista materian saarekkeista, kohti pimeää ja tuntematonta tulevaisuutta. Punasiirtymä merkitsi maailmankaikkeuskuvan muutosta.

Hammill oli kirjoittanut oman ”Red Shiftinsä” tekstin jo kuusikymmentäluvun lopulla, jolloin punasiirtymän lopullisista johtopäätöksistä vielä kiisteltiin muun muassa ”vakaan tilan” teorian kannattajien kanssa. Ensimmäisessä säkeistössä ollaan kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa tähtien kirkas kultainen valo on himmentynyt punaiseksi iltahämäräksi. ”Pyhät” tähtikuviot, joista papit, tieteilijät ja merenkävijät olivat vuosituhannet etsineet johdatusta ja pysyvyyttä, ovat kadonneet loppuun palaneiden tähtien luhistuttua tai ajauduttua valohorisontin taakse. Verenpunainen suhteellisuus on korvannut kultaisen pysyvyyden ja syrjäyttänyt ihmiskunnan maailmankaikkeuden keskipisteestä. ”Red shift, all moving away from we”.

Tällaisissa kosmisissa kuvauksissa tyhjyys saa yleensä myös edustaa juuri ihmisyksilön vieraantuneisuuden tunteita. Hammill oli seikkaillut näissä tunnelmissa Van der Graafin kanssa kappaleella ”Pioneers over c”. Sen tekstissä oletettiin reilun ylioptimisesti, että vuonna 1983 avaruusmatkaajat pystyisivät ylittämään valonnopeuden, minkä seurauksena he jäisivät ajattomaan välitilaan ruumiittomina tietoisuuksina. Se oli äärimmäinen solipsismin kuvaus.

”Red Shiftin” myöhemmissä säkeistöissä tieteen kehitys luhistaa maailmankuvan yhtä varmasti toivottomaan epävarmuuteen jo 70-luvulla ja tarvitsematta mennä yliopiston luentosaleja kauemmas avaruuteen. Isaac Newtonin mekanistisen kellokoneistomaailmankaikkeuden ohella Einsteinin suhteellisuusteorian pitkä häntä huiski hajalle koko käsityksen absoluuttisesta ajasta ja avaruudesta. Uskontojen yksinkertaiset tarinat myötäilivät ihmisten sosiaalisia ja emotionaalisia tarpeita, mutta tieteen valossa ihmisen merkitys kalpenee ja ulkoa päin saneltu tarkoituksenmukaisuus haihtuu pimenevälle taivaalle. Empirismin maailmanselitys vie yhä kauemmas arkijärjen ulottumattomiin, suhteellisuus valtaa alaa kaikkialla ja yhtenäinen ihmissubjekti hajaantuu kuin aaltofunktio: ”So here I am, though I might well be with me”.

Tätä erikoisuutta kuvataan vähän samalla tavalla kuin länsimaisessa musiikissa oli tuolloin tapana kuvata kaikkea eksoottista toista. Sykkivä rytmi, hitaasti liikkuva modaalinen harmonia, monotonisen toisteinen laulumelodia ja säestys, joka korostaa laajennetun epämääräisiä sointuja voisi merkitä yhtä hyvin mystistä itää. Kohtuullinen kaiku, vaihesiirtymät ja Hugh Bantonin Farfisa-urkujen ohuet äänet olivat kyllä esimerkiksi Pink Floydin varhaisessa psykedeliassa koodanneet avaruutta, sekä ulkoista että sisäistä. Hypnoottisesti etenevän kappaleen sovitus muistetaan lähinnä Hammillin ainoasta levytetystä yhteistyöstä yhdysvaltalaisen Spirit-yhtyeen lahjakkaan kitaristin Randy Californian (1951 – 1997) kanssa. California hoitaa kappaleessa samaa virkaa kuin Robert Fripp Hammillin ja Van der Graafin aiemmissa tuotannoissa. Hän soittaa pitkiä ja toisistaan irrallisia muutaman nuotin linjoja tuplatulla kitarallaan, jonka soinnin hän kompressoi, säröttää ja vaientaa alukkeista vapaaksi lasersäteeksi. Sovituksen kasvaessa loppua kohti kitarasoolo pyörii ympäri äänialaa korostamassa selkeiden suuntien ja merkityksen puutetta.

Tehokkainta sävellyksessä on silti kertosäkeiden yksinkertainen siirtymä. Hammillin laulaessa ”Red Shift” sointuharmonia siirtyy tähän asti kappaletta hallinneesta e-mollisoinnusta D-duuriin ja melodian nuotti samalla h:sta a:han. Samanlainen e-doorilainen siirtymä on niin peruskauraa, että sillä on syötetty ties kuinka monet rockin ja folkin sotaratsut rynnäköimään listojen kärkeen. Mutta Hammill venyttää siirtymää ja vahvistaa sitä kaikutehosteilla kymmenkertaiseksi. E-molli ja D-duuri sijaitsevat lähekkäin samalla asteikolla, mutta ne tuntuvat olevan kaukana toisistaan kuin kaksi erillistä tasoa. Muutoksen tuntu on huima, vaikka mitään varsinaista jatkuvuutta ei synny, ei tarvetta siirtyä eteenpäin. Pikemminkin kappaleen keskus tuntuu hämärtyvän. Vaikka melodia sitten laskeutuu e-nuottiin soinnun kiertyessä takaisin e-molliin, ei tunnu kuin palattaisiin selkeästi kotiin vaan nyt toisen harmonisen keskuksen paine on tehnyt näennäisestä perusnuotista epävakaan.

Mikä olisikaan parempaa kuvaamaan punasiirtymän vaikutusta? ”And time moves on with no time / the eye moves on with no rhyme”. E:stä d:hen on vain kokoaskeleen matka, kuten valon punasiirtymässä kyse on nanometrien siirtymästä aallonpituudessa. Molemmissa tapauksissa siirtymän merkitys on kokoaan suurempi ja järisyttävämpi.

Ei ihme, että Hammill kertoo punasiirtymän vetävän häntä hulluuteen. Paluuta ei silti ole lapsenomaiseen uskoon kohtaloon, maailmaan testinä tai mayan luomana harhana. Jäljelle jää vain äänetön laulu vähäpätöisen galaksin laidalla, identiteetin ylläpito ilman varmuutta mistään muusta oman olemassaolon kokemuksen ulkopuolella. Siinä absurdissa vapaudessa ilman uskon tai teorian sanelemia rajoja nykyihminen voi luovia, mutta siihen vaaditaan toimintaa…

LP-julkaisun sisäkansimaalaus on herättänyt huomiota ja arvuuttelua. Siinä yhdistyvät orgaaniset ja arkkitehtoniset elementit. Siinä viitataan ainakin tekstien kirkkoon, taloihin ja palaviin kaupunkiin. Takakannen muotokuvan aurinkolaseja muistuttava kuvio on saanut jotkut näkemään tässä laulajan kasvot suu huutoon auenneena. Riippuu suhtautumisesta Hammillin ääneen näkeekö portaiden päässä portin taivaaseen vai helvettiin.

If you cross the stream you never can return,

If you stay you’ll surely burn.

”Rubicon” on albumin poikkeustapaus. Lähinnä kahden akustisen kitaran säestyksellä laulettu balladi kestää alle viisi minuuttia eikä esitä lainkaan sellaisia dramaattisia eleitä kuin muut kappaleet. Melodiat ja Hammillin korkeahko mutta täyteläinen ilmaisu eivät karkaa klassisen balladin pilttuusta. Myös sanat viljelevät klassisia viittauksia. Moni on arvostellut kappaleen sijoittamista levylle ja pitänyt sitä lähinnä, sinänsä tarpeellisena, hengähdystaukona intensiteetistä ennen albumin huipentavaa möhkälettä. Muoto ja sijoittelu tuovat mieleen ”Out of My Bookin” Van der Graaf Generatorin albumilla The Least We Can Do Is Wave to Each Other (1970).

Silti kappale tarjoaa omalla tavallaan kiehtovan arvoituksen. Pinnalta katsoen se näyttää vonkauslaululta: kertoja tulee (sarvi oletettavasti ojossa) neitsyen jalkoihin kesytettäväksi kuten yksisarvisen kuuluu, hän esittää itsensä uteliaan Pandoran leikkikaluna, ja jopa hänen hurskas pyyntönsä ”grant me your Pax”, joka viittaa kristilliseen rauhansuudelmaan, voidaan tulkita vain hienommaksi tavaksi sanoa ”annas pusu”. Samassa säkeessä tuleva viittaus ”we only live today” voisi olla suoraan carpe diem –runouden perinteestä. Sosiaalisen kanssakäymisen ja pariutumisen käytäntöjä Hammill tuntuukin parodioivan, kun hän huomauttaa käyvänsä läpi käsikirjoitusta kuin näytelmän henkilö. ”And on, and on, and into / ”So long”, pikakelataan tuttu kaava suoraan yleensä äänenlausumattomaan mutta todennäköiseen loppuunsa.

Mutta tekstissä lienee syvempiä tasoja. Siirtyyhän musiikkikin painokkaasti perussoinnun muuntomolliin aina säkeistön kolmannen säkeen lopussa, ja vaatimaton audio-oskillaattori ulisee instrumentaaliväliosassa sekä viimeisessä säkeistössä oudon sopimattomasti muuten akustisen sovinnaisessa äänimaailmassa (Hammill sai käyttöönsä aidon syntetisaattorin vasta seuraavalla albumillaan). Kaikki muistuttaa tekstiin sisältyvistä syvemmistä uhan ja epävarmuuden sävyistä. Sälyttihän Pandora maailmalle vitsaukset ja nurkkaan ahdistettu villikarju on sekä hengenvaarassa että hengenvaarallinen jahtaajilleen. Keveän flirtin takana on vakavampiakin tarpeita: ”and I come in laughing play / but, maybe, to be saved”.

Kappaleen kertosäkeessä kertoja palaa alati valintaan ja esittää sen kaksijakoisena pulmana: valinnan tekeminen saa aikaan jotain peruuttamatonta, valinnasta kieltäytyminen merkitsee tuhoa tai ainakin omissa mehuissaan kiehumista. Oli kyse sitten suhteeseen rupeamisesta tai jostain suuremmasta ratkaisusta, valinnan pakko ja vaikeus on ”Rubiconin” keskeinen sanoma.

Se on myös tärkeä elementti albumin massiivisessa huipennuksessa.

Sometimes it’s very scary in here, sometimes it’s very sad,

Sometimes I think I’ll disappear; betimes I think I have.

Talo on ollut monissa lauluissa ihmisen vertauskuva, sen huoneet persoonallisuuden tai tietoisuuden eri puolia, sen rakenteet ja sisustus omistajansa mielentilojen ja muistojen heijastumia. Hammill oli käyttänyt talometaforaa Van der Graaf Generatorin balladissa ”A House with No Door” (1970) kuvatessaan eristäytymistä ja yksinäisyyttä, albumin H to He, Who Am the Only One kappaleiden yhdistävää sanomaa. Hän oli tutkinut edelleen suljetun tilan eksistentiaalisia merkityksiä edellisen sooloalbuminsa Chameleon in the Shadow of the Night (1973) pitkällä kappaleella ”(In the) Black Room / The Tower”. Sattumoisin se oli tuon levyn vandergraafmaisin kappale ja alun perin tarkoitettu yhtyeen toteutumatta jääneelle vuoden 1972 albumille.

Albumille oli tarkoitettu myös ”A Louse Is Not a Home”. Se taltioitiin lopulta tämän albumin huipennukseksi Bantonin, Evansin ja Jacksonin avustuksella. Myös sävellyksenä ja sanoituksena sen voi katsoa vievän edeltäjiensä ideat huippuunsa intensiteetin ja taidokkuuden saralla. Kaksitoistaminuuttisena se oli myös Hammillin tuohon saakka pisin soolosävellys.

Sävellyksen tunnelmaa voi kuvata jälleen goottilaiseksi. Ensimmäisen osion jysähtelevät flyygelisoinnut ja korisevat laulut maalaavat klaustrofobisen kuvan ahdistavassa tilassa kyhjöttävästä henkilöstä, ennen kuin Hammillin karjaisu repäisee itsensä kohti korkeuksia koko yhtyeen säestyksellä. Goottiromanttisuuteen kuuluva tunteen ylivalta kuuluu Hammillin suorituksessa, joka tasapainottelee koomisen rajamailla niin musiikin, laulun kuin sanojen koristeellisuuden takia:

There is a lofty, lonely, Lohengrenic castle in the clouds

Yes and I draw my murky meanings there,

but seven years of bad luck is just around the corner

and in the shadow lurks the spectre of despair

Dynamiikan ja rekisterin raju heilahdus matalasta murinasta kurkkua korventavaan huutoon kertoo siitä, mistä sanatkin: ahdistavista ääritiloista ja jakautuneisuudesta. Erittäin osoittelevastikin: ”There’s a line snaking down my mirror”, Hammill karjahtaa ensimmäisenä – ja Jacksonin saksofonin rääkäisy luikertelee alas asteikkoa kuin käärme, ”splintered glass distorts my face”. Jälkimmäisessä säkeessä on laulun keskeinen kielikuva: särkynyt peili ja vääristynyt (oma)kuva. Jatkossa kuullaan lisää samanlaista kuvastoa, kun kertoja kokee jonkin näkymättömän toimijan vahtivan ja häiritsevän häntä näennäisesti tyhjässä talossa.

Maaninen tunnelma ja jakomielisyyteen viittaava kuvasto voisi olla jatkoa myös Van der Graaf Generatorin eepokselle ”The Plague of the Lighthouse Keepers”. Se kuvasi onnettoman majakkavahdin vajoamista mökkihöperöiseen hulluuteen ja lopulta jonkinlaiseen transsendentaaliseen hukkumiskuolemaan. Kappaleen voi sovittaa talolaulujen jatkumoon, sillä majakkahan on myös talo, a light-house.

”A Louse Is Not a Home” eroaa kuitenkin siitä kuitenkin sekä musiikin että teeman puolesta. Hammillin soolotalo ei niinkään kuvaa hulluutta vaan kertojan yritystä lopulta löytää itsensä, oma kotinsa, minänsä. Sitä ovat muokanneet lasitalojen ja kirkkojen kuvaamat lapsuus ja koulutus, joiden turvallisuuden ja ahdistavuuden omilleen kamppaileva minä jättää jälkeensä. Teksti asettaa vastakkain myös alitajunnan ja rationaalisen järjen, kunnes päätyy siihen, ettei kumpikaan pärjää ilman toista. Lopulta edessä on kyvyttömyys tehdä päätös, ottaa aikuisen lopullinen vastuu elämästään ja laatia tyydyttävät ja johdonmukaiset säännöt, joiden avulla elää maailmassa. Se kuvaa nuoren eksistentialistin etsinnän huipennusta ja ihmiseksi kasvamisen vaikeutta. Se pyyhkäisee halki albumin muiden kuuden laulun käsittelemien aiheiden ja yrittää luoda synteesin aiemmista taloa ja tilaa käsitelleistä sävellyksistä. [2]

Itse musiikki koostuu ”The Plague of the Lighthouse Keepersin” tavoin selvästi erillisistä jaksoista, jotka erottaa toisistaan melodinen muoto, rytmi ja riimirakenne. Mutta toisin kuin ”Plaguessa”, osat eivät ole irtonaisia osioita, joita yhdistävät oikeastaan vain sanat, vaan ne toistuvat säkeistöjen tavoin. ”Plague” on laulusarja, ”A Louse Is Not a Home” on pitkä, karkeasti katsottuna kaksiosainen laulu. Yhtä karkeasti katsottuna se koostuu kahdeksasta erilaisesta säkeistöstä. Kolme keskeisintä toistuvat useimmin, muut muodostavat muunnelmia tai linkkejä niiden välillä.

Laulu on vahva kokonaisuus, koska itsenäiset osat liittyvät sulavasti yhteen ja koska ne kuuluvat Hammillin sävellystyön parhaimmistoon. Ennen kaikkea laulun aihepiiri määrittää musiikin muodon. Toki jakautuneisuus kuuluu jo sovituksissa. Suurimmassa osan aikaa Hammillin laulu vähintään tuplataan ja usein nimenomaan niin, että erot kuuluvat. Jacksonin saksofoni ja Bantonin Leslie-muokatut urkunuotit kalahtavat lievän riitasointuisesti taustalla tai hämärtävät sumun lailla harmonista kuvaa (”the all-pervading mist”). Lopun huipennuksessa laulun, puhaltimien ja puolinopeudella äänitettyjen lyömäsoittimien lisätyt tasot kuvaavat lopullisen romahduksen partaalla keikkuvaa hämmennystä.

Kaksijakoisuus nousee jo kuitenkin itse sävelistä kuin halkeamat talon kivijalasta. Alun kaksiosainen, hidas ja dramaattinen 4/4-rockjakso sisältää itsessään lievän ristiriidan sävelkeskusten välillä. Osion toistuva sointukierto on itsessään hämäävä, mutta vaikuttaa kulkevan B-duurissa tai F-miksolyydisessä moodissa. Lopussa Es-duurisointua ei kuitenkaan seuraakaan d-mollisointu vaan sen duurimuunnos, joka ei sovi harmoniaan mitenkään. Ero ei ole suuri, mutta se sävyttää oudosti säkeiden loput, ja niissähän vaanivat sanojen mukaan outous ja epätoivo. Tämä ristiriita ei ratkea sävellyksen aikana. Epäkeskon harmonian lisäksi jo soinnun kaikkien kolmen nuotin lysähdys puolisävelaskeleen verran tekee siirtymästä kahta raskaamman kuuloisen. Hammill saa kerta toisensa jälkeen ponnistaa lähes yli-inhimillisesti pilvilinnoihin, mutta aina hänet kiskotaan alas d-nuotin alhoon. Lähes kaikissa laulun säkeistöissä sointukulut ovatkin pääsääntöisesti laskevia.

Harmoninen kaksijakoisuus näyttelee sivuosaa myös laulun poikkeusjakoisissa, riffimäisissä jaksoissa: G-duuri ja a-molli kilpailevat modaalisen perinteen mukaisessa ”kahden toonikan” kisassa, jossa juuri D-duurin ilmestyminen näyttää suosivan edellistä, painotus jälkimmäistä. Olennaisempaa on silti säkeistöjen rytminen epätasaisuus ja tahtimittojen vaihtelu. Joskin tällainen rivien venyttely ja supistelu on Hammillin kohdalla melkeinpä sääntö kuin poikkeus. Tässä nykivä, käskevän toitottava kuvio tiukassa sointukehässä saa kuvata turvallista mutta pysähtynyttä menneisyyttä vanhempien silmien alla ja jesuiittakoulun sääntöjen puitteissa – sekä hämmennystä, kun molemmat auktoriteetit ovat poissa, kun kertojasta on tullut eksistentiaalisessa mielessä ”koditon kiertolainen”, joka ei tiedä tarkkailevatko häntä jonkin ulkoisen moraalisen toimijan ”hiljaiset silmät”.

Tämä epävarmuus huipentuu kappaleen puolivälin jälkeen. Kun alkuosion uusi tuleminen on hajonnut alkuunsa, musiikki jää lillumaan abstraktissa muodossa d-pohjanuotin ympärillä. Silloin tapahtuu selvä tason muutos, kun puhaltimien hitaat liu’ut kohottavat pohjaa ilman asteittaisia siirtymiä, kunnes saavutetaan uusi perusnuotti e. Kertoja sukeltaa syvemmälle kuin koskaan, mutta ehkä myös kohti uutta ymmärrystä. Seurauksena on jyskyttävä ja kuoppainen riffi 5/4-tahtilajissa sekä harmonia, joka perustuu kolmisointujen sijaan kvartteihin. Juurettomuus saavuttaa huippunsa, mutta silti kertojan raaka energia vie häntä ylöspäin f:n kautta g-pohjaiseen ylinousevaan kvarttiin. Sen vaativa purkaus päätyy uuteen, vapauttavaan alkuhuutoon ja sitten riffijakson kolmanteen tulemiseen, jossa menneisyyden vatvomisen sijaan kertoja kohtaa vihdoin totuuden eristäytyneessä nykyisyydessään.

Näitä yrityksiä ymmärtää kuvittavissa jaksoissa yhdistyy sopivasti alkujaksojen suorasukainen 4/4-tahtilaji ja melodisuus, riffijaksojen rytminen energia rummutuksessa ja laulussa sekä selkeä harmonisen d-mollin kierto. Niissä on draivia ja päämäärähakuisuutta. Myös laskevan sävelkulun ahdistusta, mutta ahdistusta, joka näkee valon. Kertauksessa kuullaan yksi Hammillin herkullisimmista musiikillisesta hetkistä, kun hän melkein suistaa koko musiikin raiteiltaan toistellessaan maanisesti ”home is home is”, kunnes loikkaa surmansilmukastaan ulos huudahtaakseen ”me!” juuri vahvalla iskulla ja d-mollin perussävelellä. Tietoinen ja tiedostamaton yhdistyvät.

Tuo ilmestys ei kuitenkaan riitä, sillä hetki on vain ohimenevä. ”Voimaantumisjaksojen” d-mollikierto hämärtyykin aina sitä seuraavissa osissa kromaattisen siirtymän vietellessä sitä sivuteille ja laajennettujen sointuharmonioiden samentaessa kuvaa. Lopulta pelkkä itseymmärrys ei riitä toiminnan perusteiksi vaan vapauteen pakotettu kertoja jähmettyy valinnanvaikeuden ahdistukseen:

Maybe I’ll maybe my life away

In the confines of this silent house.

Musiikille jää vain paluu alkuun entistä massiivisemmin soitettuna. Armahdusta ei tule lopussakaan. Viimeinen, nooniksi laajennettu Es-duurisointu jää murisemaan kuin kuolonkorinainen om saksofonin lispatessa ponnettomasti ja Hammillin änkyttäessä taustalla ”I… I…” ”Mää-mää”-sukupolven ongelmat identiteetin määrittelemisessä dramatisoituvat huikeasti tässä, kun egokuolema ei seuraakaan mistään valaistumisesta vaan lamaannuksesta. Kielen virtuoosi ei enää pysty viemään lausetta loppuun, mikä kertoo ehkä siitä, että olemisen ongelma on logoksen ulkopuolella, siis käytännössä järkiperäisen minän saavuttamattomissa – eikä energinen ja intuitiivinen alitajunta, tuo sanaleikkivän otsikon täi, pysty puhumaan. Aivan kappaleen viime sekunneilla sointu sulaa vielä kerran D-duuriksi, kuin alleviivatakseen, ettei yksinkertaista vastausta löydy. On vain jatkettava.

… and here ”I” disappear to make way for them.

Ei vastauksia, vain isoja kysymyksiä, ääritilan kokemuksia, valtavia tunteita, yrityksiä ymmärtää, kaikki puettuna albumilliseksi vaikuttavaa musiikkia. Silent Corner and the Empty Stage tyhjentää Hammillin varhaiskauden laulujen pajatson ja samalla kypsyttää miehen äänen, ilmaisun ja taidot uran uuteen vaiheeseen. Mennyt saavuttaa huippunsa, uusi nousee rinnalle.

Eksistentiaalinen yksinpuhelu syventyisi musiikillisesti entistä kokeellisemmalla seuraavalla albumilla In Camera (1974). ”Modernin” ja ”Forsaken Gardensin” rockmaisuus sekä ”The Lien” äänelliset äärimmäisyydet synnyttäisivät uudenlaisen Van der Graafin Generatorin mutta myös kitaraa piiskaavan punkkarin prototyypin Riki Nadirin. ”A Louse Is Not a Homen” myötä talometafora vetäytyisi taka-alalle Hammillin tuotannossa, kunnes olisi jälleen aika sanoa ”the house is I” pitkään valmistellun Edgar Allan Poe -sovituksen The Fall of the House of Usher (1990 / 1999) avatessa ovensa, mutta mies palaisi laulun psykologiseen syväluotaukseen jo 70- ja 80-luvun vaihteen albumeillaan. Ja jopa ”Wilhelminan” sanoista kuultaisiin kaiku vuosikymmen myöhemmin vanhemman ja optimistisemman Hammillin laulussa hänen omille tyttärilleen.

[1] Todellisuudessa ”Willie” näyttää pärjänneen elämässä ihan mukavasti. Tamra Gray valokuvasi myöhemmin isänsä, Bantonin ja Hammillin Van der Graaf Generatorin albumin Do Not Disturb (2016) kanteen.

[2] Talometaforaan tässä kappaleessa ja Peter Hammillin sanoituksissa yleensä pureutuu syvällisemmin Dagmar 41 Klein kirjassaan Shouting Down the Passage of Time: The Spaces & Times of Peter Hammill (2000). Olen käyttänyt osia hänen analyysistään tässä tekstissä. Eräs huomio, jota en ole käsitellyt, on, että Hammillin myöhemmin julkaistussa sanoituskokoelmassa Killers, Angels, Refugees (1974) ”A Louse Is Not a Homen” teksti on jaettu kolmeen nimettyyn osaan: ”The Mirror on the Landing”, ”The Mental Ferule” ja ”Home Is”. Näitä jakoja ei ole albumin pakkaukseen painetuissa tai myöhemmin julkaistuissa sanoituksissa.

Steven Price: Gravity (2013)

Tieteiselokuvat kuten Alfonso Cuarónin ohjaama Gravity (2013) eivät yleensä voita seitsemää Oscaria. Ohjaaja on käyttänyt vanhaa ”ei se ole scifiä” -puolustusta väittäessään, että kyse on henkilödraamasta, joka vain sattuu tapahtumaan avaruudessa. Kuitenkin Gravity on vain erittäin tiivis ja suorasukaisesti etenevä visuaalinen spektaakkeli, joka seuraa kahden yhdysvaltalaisen astronautin yritystä selviytyä kiertoradalta takaisin Maahan sen jälkeen, kun Kesslerin syndrooman synnyttämä romu on tuhonnut avaruussukkulan ja vähän kaiken muunkin tieltään. Näyttelijöitä on suurimman osan elokuvasta vain kaksi, ja valtaosa kohtauksista on toteutettu tietokonekuvituksella, mikä vaati julkaisuaikaan ennennäkemätöntä määrää visuaalisia tehosteita ja uutta kuvaustekniikkaa.

Ja silti elokuva on tehokas, vaikuttava ja inhimillisen tuntuinen. Avaruuskuvauksenakin se on kiitettävän realistinen eikä riko kohtuuttomasti logiikan ja kiertoratamekaniikan sääntöjä vastaan hakiessaan ison Hollywood-tuotannon odottamaa dramatiikkaa ja sentimentaalisuutta.

Yllättävää ei ollut, että ne seitsemän Oscar-patsasta menivät lähinnä elokuvan tekniselle puolelle. Brittiläisen tehosteyhtiön kolmen vuoden aherrus palkittiin ansaitusti visuaalisten tehosteiden sarjassa, jossa tieteiselokuvilla yleensä onkin kotikenttäetu. Ansaitun pystin sai myös elokuvan musiikin säveltänyt englantilainen Steven Price. Elokuvan poikkeuksellinen tarina ja miljöö toisaalta vaativat säveltäjältä jotain aidosti poikkeuksellista, toisaalta antoivat musiikille poikkeuksellisesti tilaa ja mahdollisuuksia ilmaisulle. Gravityn CD-julkaisu on itsellisen toimiva kokonaisuus ja yhtä vaikuttava kokemus kuin itse elokuva. Mutta ei sekään tyhjästä syntynyt. Mikä tekee siitä heti tunnistettavan, mikä poikkeuksellisen?

Gravityn musiikki on uudenlainen vastaus jo avaruusajan aamunkoitossa esitettyyn kysymykseen äänen roolista avaruutta kuvaavissa elokuvissa. Useimmat avaruuteen sijoittuvat näytelmäelokuvat ovat luistaneet realismista elokuvallisten konventioiden hyväksi, ja niinpä niissä ääntä johtamaton tyhjiö kaikuu ja raikuu, kun avaruusalukset jyristelevät sen poikki äännellen kuin potkurilentokoneen ja leijonan karjaisun yhdistelmä.

Merkittävimmän poikkeuksen teki Stanley Kubrick, joka pysyi uskollisena faktoille siinä määrin, että 2001: A Space Odyssey (2001: Avaruusseikkailu, 1968) sisälsi täysin äänettömiä jaksoja. Kubrick paikkasi tyhjiön diegeettistä hiljaisuutta ei-diegeettisellä taidemusiikilla. Valtavat avaruusalukset lipuivat verkkaisen vääjäämättä halki aurinkokunnan Johann Straussin wienervalssien klassisen äänenkuljetuksen ja rytmiikan säestyksellä. Györgi Ligetin elektronisesti vahvistettu modernismi jäätävine äänikenttineen ja vaikeasti hahmotettavine rakenteineen taas kuvitti kuuluisan mustan monoliitin ja hippisukupolven tajunnat räjäyttäneen psykedeelisen tähtiporttikohtauksen läpitunkematonta vierautta (mikä tuli yllätyksenä itse säveltäjälle). 2001 oli Hollywoodin A-listan kallis spektaakkeli aikana, jolloin tieteiselokuvat olivat enimmäkseen halpoja B-elokuvia ja niiden musiikki usein kaavamainen sekoitus orkesterimusiikkia ja halpaa elektronista ujellusta. Ferde Grofén omana aikanaan tehokas musiikki elokuvaan Rocketship X-M (Rakettimatka Marsiin, 1950) oli muodostunut kliseiksi malliksi. Klassinen musiikki erotti 2001:n joukosta ja korosti, että kyseessä oli Suuri ja Vakava taideteos.

Elokuvan suosio vaikutti vahvasti siihen, miltä avaruuslentojen äänimaailma kuulosti valkokankaalla ja televisiossa. Richard Straussin sävelrunon Also sprach Zarathurstra (1896) johdanto-osa ”Auringonnousu” jylisi aivan uudella tavalla suuren yleisön tietoisuuteen sen jälkeen, kun Kubrick käytti sitä kolmessa elokuvan avainkohtauksessa kuvaamassa päätä huimaavia primitiivis-kosmisia siirtymiä. Kuulentoihin sen yhdisti jo Yleisradion Kuustudio vuonna 1969. Vielä dramaattisemmin sen sankarillinen fanfaari säesti aitoa kuvaa Saturnus V -kuuraketin laukaisusta yhdysvaltalaisen PBS:n televisiosarjassa Spaceflight (Avaruuslennot, 1985), joka oli tuon vuosikymmenen perinpohjaisin dokumenttiprojekti avaruuslentojen historiasta. Sen ohella sarja säesti avaruuskuvastoaan omalla uljaan tonaalisella ja nostalgisella marssimusiikillaan (säveltäjänä Richard McIlvery). Tähtien sota (1977) oli luonut toisen vahvan ennakkotapauksen tällaiselle musiikille avaruudessa, ja Bill Contin lännenelokuvahenkinen musiikki Mercury-astronauteista kertovaan elokuvaan The Right Stuff (Valiojoukko, 1983) vahvisti sitä käsitystä, ettei edes dokumenteissa saanut lennättää niin pientä avaruuskapselia, etteikö mukaan mahtuisi yhtä sinfoniaorkesteria.

Kolmantena vaikutteena Spaceflightin ääniraidalla kuultiin jonkin verran analogisia ja digitaalisia syntetisaattoreita, köyhän miehen Vangeliksen malliin. Tämä perinteisen orkesterimusiikin ja elektronisten efektien yhdistelmä säilytti asemansa seuraavallakin vuosikymmenellä, kun avaruusajan historiaa dramatisoitiin suurelle yleisölle elokuvassa Apollo 13 (1995, musiikki James Horner) ja televisiosarjassa From Earth to Moon (Avaruuden sankarit, 1998, Michael Kamen). Mallille tarjosi uudenlaisen vastavedon vaikutusvaltainen musiikki vähälle huomiolle jääneeseen dokumenttielokuvaan For All Mankind (1989). Brian Eno yhdessä Daniel Lanois’n ja Roger Enon kanssa upotti kuulentojen filmit tuolloin radikaalin ambientmaiseen elektroniikan ja akustisten instrumenttien yhdistelmään. Albumijulkaisu Apollo: Atmospheres & Soundtracks (1983) ehti kauppoihin kauan ennen elokuvaa ja muodostui ambient-musiikin klassikoksi.

Näiden esimerkkien valamasta perustasta Price luo ääniraidan realistiselle avaruusseikkailulle, mutta hän lähtee työhön 2010-luvun tekniikalla ja trendit huomioiden. Avaruus kuulostaa eteerisiltä tai synkiltä matoilta, urkupisteiltä ja sävelkulun paloilta, tutuilta outouden merkeiltä, jolla täytetään tyhjiö, annetaan ääni sille, millä ei ääntä voi olla. Mutta tämä tyhjiö ei ole stabiili samalla tavoin kuin vaikka Enon tähtitaivas, josta ”Above Earthin” kosmiset urkutekstuurit ja ”Aurora Borealisin” pehmeän läpikuultavat pianonuotit ovat ottaneet mallia. Se kuohuu jatkuvasti värähtelevistä bassosykähdyksistä, levottomista jousiostinatoista tai kaikujen ja tremoloiden luomista mikrorytmeistä. Ne muistuttavat jatkuvasta epävarmuudesta, vaarasta ja aikarajoista. Liikettä on, suuntaa ei. Toimintamusiikkikohtaukset ”Debris” ja ”Don’t Let Go” ovat täynnä monirytmisesti viuhuvia äänitapahtumia, jotka hämärtävät rajan äänitehosteiden välillä ja suurimmaksi osaksi ottavat niiden paikan kuvatessaan kieppumista hyperkineettisen romun keskellä. 2010-luvun hienovarainen äänisuunnittelu integroi eri äänilähteet saumattomasti, mutta Gravityn kohdalla musiikki tuntuu ahmaisevan kaiken kitaansa.

Tämä on elektronista avaruusmusiikkia, mutta monta sukupolvea siitä, kun isoisä thereminin osti. Elektroniikka ei tarkoita Bernard Herrmannin aikoinaan mullistavia elektronisia glissandoja ja nauhatehosteita The Day the Earth Stood Stilliin (Uhkavaatimus Maalle, 1951), Bebe ja Louis Barronin itsensä tuhoavia äänipiirejä Forbidden Planetissä (Kielletty planeetta, 1956) tai edes Enon DX7:n sävyttämää ambientia Apolloon. Pricen soundit nousevat 90-luvun jälkeisen teknon ja glitchin sekä spektraalisen musiikin keksinnöistä. Hän jatkaa siitä, mistä Christopher Franke televisiosarjassa Babylon 5 (1994 – 1998) tai Éric Serra elokuvassa The Fifth Element – puuttuva tekijä (1997) toivat avaruusoopperan teknoaikakaudelle. Hänen drum ’n’ bassin kaltaiset toimintamusiikki-iskunsa nousevat kuin tanssimusiikin breakdownit suodatetusta ja käänteisäänten sävyttämästä leijunnasta, hänen sirkkelimäiset tekstuurinsa ovat suodatettua ja rajusti moduloitua säröä. Kilometrin levyisten vibratojen ja glissandojen sijaan hän käyttää Shepardin asteikkoa luomaan taustalle epäluonnollisen kuuloisia äänenkorkeuden vaihteluja ja näin sekoittamaan kuulijan suunta-aistin tilassa, jossa gravitaatio ei enää anna totuttua osviittaa. Ajantasaisen outo mutta silti ymmärrettävän tuttu soundimaailma antaa äänen sekä kosmoksen valtavuudelle että avaruuspukuun suljetun ihmisen klaustrofobialle.

Toisin kuin voisi luulla, iso osa kosmoksen äänestä tulee Gravityssä perinteisistä orkesterikokoonpanoista puhtaan synteettisten lähteiden sijaan. Jouset varsinkin toimivat rytmi-instrumentteina, mutta monesti ne on prosessoitu ja samplattu sekä kerrostettu muiden sointien kanssa niin perusteellisesti, että akustista ja synteettistä on mahdoton erottaa toisistaan. Rytmisyydestään ja perkusiivisuudestaan huolimatta musiikissa ei myöskään käytetä perinteisiä lyömäsoittimia tai rumpusampleja, vaan metallisia, jousimaisia tai sähköisiä puhalluksia muistuttavia ääniä.

Toisaalla taas tunnistettava alttoviulu tai sello saattaa putkahtaa esiin kudoksesta. Esimerkiksi ”Aningaaq” tuo katkeransuloisen teeman esiin prosessoidulla sellolla korostamaan etäistä ”maanläheisyyttä” elokuvan osoittelevimmassa kohtauksessa, jossa taivaan ääriin vangittu naisastronautti saa hauraan radioyhteyden omassa eristäytyneisyydessään kärvistelevään inuiittimieheen ja hakee lohtua tämän laulusta.

Myös ihmisäänet esiintyvät lähes aina käsiteltyinä. ”The Void” ja ”In the Blind” varsinkin hengittävät ja kajahtelevat bassomurahteluiksi ja etäiseksi radiokohinaksi käsitellyistä rytmisistä aiheista, joiden voi juuri ja juuri erottaa muodostuvan radikaalisti muokatuista ihmisäänistä. Toisaalla tunnistettavampi mutta silti epäinhimillisen kuuloinen lauluääni saattaa kimmeltää kuvastamassa valtavaa autiutta ja yksinäisen ihmisen pienuutta sen keskellä. Ylä-äänten epätavallinen korostaminen ja manipulointi synnyttävät outoja, uusia äänenvärejä.

Tässäkin kyse on pitkälle viedystä hybridistä. Digitaalinen samplaus ja äänenkäsittely häivyttävät lopullisesti rajan konkreettisen ja synteettisen musiikin väliltä, herättävät akustiset hylynkappaleet uuteen, outoon eloon digitaalisina koralleina. Hahmottamattoman monisyinen äänikudos nousee yhdessä rytmin kanssa musiikin keskeiseksi aiheeksi, koukuksi ja ihmetyksen aiheeksi. Välillä se hiljaa rahisee aivan kasvoilla kuin hengitys kypärässä, välillä se laajenee huimaavan täydeksi pyörteeksi, sitten vain kaventuakseen hädin tuskin kuultavaksi ujellukseksi, kun takaperin soivan äänen isku imaisee ilman ympäriltä (”Fire”).

Ei Price tosin tyhjiöstä tempaissut tätä äänikuvaansa. Gravityn synteettis-konkreettinen hybridisoundi ja rytmikkyys ovat paljon velkaa saksalaisen Hans Zimmerin patentoimalle elokuvamusiikin tyylille. Zimmer olikin 90-luvulla ensimmäisten joukossa tuomassa synteettisen ja akustisen hienovaraisempia yhdistelmiä elokuvamusiikin yhdessä populaarimusiikilta omaksutun rytmiikan kanssa. Pricen mallina näyttää olleen ennen kaikkea Inception (2011). Bassorekisterin synteettiset sykähtelytehosteet, kahdeksasosanuottivoittoinen rytmiikka ja pääteeman melodian käsittely edustavat ikään kuin laajennusta elokuvan kuuluisasta päätöskappaleesta ”Time”.

Sillä vaikka Gravity ei edusta perinteistä elokuvamusiikkia, kosmisten pilvien lailla aaltoilevan pinnan muodottomuuden alla selkeän sointurakenteen pimeä aine muodostaa sille selkeät raamit. Tässäkin se on hybridi perinteisestä tonaalisesta elokuvamusiikista ja avantgardesta. Teema pilkahtelee ensin vain huurteisina sirpaleina ”Atlantiksessa” ja eteerisenä kangastuksena ”ISS:ssä”. Sen yksinkertainen sointukulku muotoutuu pohjaksi ”Aningaaqin” ambientille tuutulaululle. Se lävähtää lopulta esiin leveässä loistossaan melkein perinteisenä jousisovituksena ”Tiangongin” keskellä, mutta jälleen toimintamusiikki hajottaa sen kuin aurinko udun.

Tälle on kerronnalliset syynsä. Teeman päämelodia hieman muistuttaa aiemmin mainittua Zarathustran alkua siinä, että se on eräänlainen fanfaari. Siinä vain kolmen (koristellun) nuotin solut kipuavat työläästi perussävelestä seitsemänteen asteeseen, putoavat päätä huimaavasti neljänteen ja laskeutuvat antautuneesti kolmanteen. Lisäksi Straussin kirkkaan C-duurin sijaan Price on sijoittanut sävellyksensä mollivoittoiseen mutta modaalisesti sekoitettuun avaruuteen, mikä lisää traagisen sankaruuden tuntua. Traagisuutta voitonriemun sijaan korostaa sekin, että Pricen hybridiorkesterista puuttuvat fanfaareille tyypilliset vaskimaisen kirkkaat soinnit. Näin ainakin, jos teemaa luetaan vasten elokuvan mainostettua pohjasanomaa, jonka mukaan ihmisen täytyy löytää tahdonvoimaa ja merkitystä selviytyäkseen erityksestä ja satunnaisesti kasautuvista turmista mykän vihamielisessä ympäristössä. Siinä soisi nietzscheläinen tahdon ja elinvoiman ääni erottamassa ihmisen kaoottisesta luonnosta.

Tämä kaikki huipentuu kappaleessa ”Shenzou”, joka säesti elokuvan kliimaksin muodostavaa paluuta ilmakehään. Price hyödyntää siihen koko ääniarsenaalinsa muodostaakseen äänellisen vastineen kieppuvalle ja plasmanhehkuiselle syöksylle. Puolivälissä enkelikuoro kiskoo melodian leijumaan painottomana pakottavan draivin ja kaoottisen turbulenssin yläpuolelle. Väliosan säestys korostaa kohtalonomaisuutta keskittymällä puolisävelaskeleen siirtoihin – näillä nuoteilla kun on myös gravitaatiota, joka panee ne hakeutumaan kohti vähimmän jännitteen tilaa. Toistuvan kuvion sovitus kasvaa kokoa ja monimutkaisuutta rakettivaihe kerrallaan, kunnes lopulta melodia onnistuu murtautumaan maaliinsa, epäinhimillisen korkeaan perusnuottiin, avaruuskapselin saavuttaessa Maan gravitaatiokaivon pohjan. Lieneekö sattumaa, että tuo nuotti on gis?

”Shenzou” on yksi niistä modernin elokuvamusiikin hetkistä, jossa musiikki saa täyttää lähes koko äänialan ja vastata tekemisistään vain kuvalle. Price ylittää sillä jo aiemmin mainitut vaikutteensa ja luo ikimuistettavan musiikillisen vuoristorata-ajelun. Se on loisteliaan yliampuva ja dramaattinen. Levyllä se täydentää musiikillisen matkan yhtä hienosti kuin elokuvaruudulla ratkaisevan kohtauksen.

Luultavasti juuri tämä hetki toi musiikille sen kultaisen pystin. Akatemia oli avannut vuosikymmenen radikaaleille hybridisoundtrackeille palkitsemalla Trent Reznorin ja Atticus Rossin musiikin elokuvaan The Social Network (2010) monien perinteisen elokuvamusiikin ystävien tyrmistykseksi. Se vastasi kuitenkin ajan kutsuun olemalla yksinkertainen, mieleen jäävä ja silti mielikuvia herättävä. Gravity palloilee suuren ja vetoavan sekä kokeellisen ja tilaa jättävän välillä vielä suurellisemmin. Pricen musiikki onnistuu tasapainottelemaan tehostespektaakkelin ja Cuarónin kaipaaman henkilökeskeisyyden välillä, kuten elokuva itse onnistuu olemaan hukkaamatta ihmistä erikoistehosteiden kurimukseen.

Lopuksi vielä ”Gravity” noudattaa Hollywoodin epävirallista ohjetta, jonka mukaan lopputekstien alla pitäisi soida laulu, joka summaa menneen elokuvan tapahtumat (ja saattaa vetää satunnaisen katsojankin ostamaan soundtrack-albumin). ”Gravity” ei ole laulu, mutta se sovittaa pääteeman konventionaalista rockia muistuttavilla rytmi- ja kitaratekstuureilla. Niiden päälle melodia lauletaan sanattomasti valittavan kirkuvalla altolla. Selvästi tällä korostetaan paluuta maan pinnalle, ihmisyyden voittoa vihamielisen tyhjiön vastuksista, ehkä myös päähenkilön symbolista uudelleensyntymää. Solisti laulaa verevästi ja ilman huomiota herättävää tehostusta, säestys soi ”luonnollisilla” ja maanläheisillä soundeilla eikä asetu enää melodiaa vastaan vaan tukee sen marssia. Ei ehkä riemuvoitto, mutta silti tahdon voitto välinpitämättömästä maailmankaikkeudesta, voisi ajatella.

Gravity-albumia kehtaan sanoa kyllä riemuvoitoksi. Musiikille annettiin 87-minuuttisessa elokuvassa niin paljon tilaa täyttää tyhjiö ja täydentää kuvakerrontaa, että levyn 71 minuutista muodostuu ihan itsenäinen musiikkimatka. Sen suoraa vaikutusta tieteiselokuvan musiikkiin ei voi suoraan sanoa, mutta kovasti kuulostaa, että sellaisiin ”filosofisemmiksi” tarkoitettuihin (joskaan ei aina siinä kovin onnistuneisiin) avaruusseikkailuihin kuten Interstellar (2015) ja Ad Astra (2019) on säveltäjiä (Zimmer ja Max Richter) pyydetty kuuntelemaan oppipoika Pricen tuotoksia malliksi.

Puolidokumentaarisella puolellakin kehitys kuuluu. Esimerkiksi samana vuonna Gravityn kanssa Venäjältä kajahti vielä sysiperinteinen sankarikuvaelma Juri Gagarinista, Gagarin pervyy v kosmose, George Kallisin perinteisen sankarillisen orkesterimusiikin kera. Puoli vuosikymmentä myöhemmin ensimmäisen Kuuhun laskeutumisen puolen vuosisadan merkkipäivää juhlisti Yhdysvalloissa Neil Armstrongista kertova First Man lähes yhtä sisäänpäin kääntyneen tunnelmoivasti kuin Gagarin oli ollut patsasteleva. Justin Hurwitzin dark ambient -tyylinen musiikki oli elokuvan huippukohta ja edusti ehkä vielä yhtä askelta eteenpäin Gravityn tavasta kuvata ihmisen sisäistä ja ulkoista kamppailua kosmoksen kanssa. Se oli yhtä aikaa uudempi ja viittasi kuitenkin myös taaksepäin tapahtuma-ajan tapaan kuvata musiikillisesti kosmosta, aivan kuten elokuva itse korvasi lähes täysin Gravityn ultramodernin tietokonekuvituksen ja värierottelutekniikan perinteisillä pienoismalleilla ja modernien led-näyttöjen tarjoamilla taustaheijastuksilla.

Valkokankaan ja televisioruudun avaruusmatkat ovat seitsemänkymmenen vuoden aikana mahdollistaneet mielikuvitusta kiihottavia musiikillisia matkoja, kokeiluja ja keksintöjä. Varmasti tulevaisuuskin osaa yllättää.

Novalis: Novalis (1975)

Günter Herrmannin maalaus pursuaa viitteitä romantiikan ajan kuvastoon: kaipauksen sininen kukka, naishahmo, joka voisi olla von Hardenbergin kuollut kihlattu Sophie von Kühn, sielun vapautuksen linnut, henkisyyden ja parannuksen violetti väri taivaalla.

Tuli niitty vihreäksi,
Joka pensas hehkeäksi.
Näin päivin yrtit uudet,
Lempeänä taivaat suuret.
Mitä tapahtui, tiennyt en
Mitä näin, mikä teki sen.

Vapaaherra Georg Phillipp Friedrich von Hardenberg (1772 – 1801) oli saksalaisen varhaisromantiikan isoja nimiä. Nimi, jolla hänet muistetaan, oli kyllä hänen taiteilijanimensä Novalis: uudisraivaaja, uuden etsijä. Lyhyen kirjallisen uransa aikana hän kaiversi sen nimen näkyvästi saksalaisen kirjallisuushistorian kylkeen runoillaan, filosofisilla fragmenteillaan ja keskenjääneillä romaaneillaan, minkä jälkeen kuoli nuorena tuberkuloosiin, kuten romanttisen runoilijan sopiikin. Hänen mystinen idealisminsa hylki valistuksenajan järkiperäisyyttä ja sen sijaan uskoi runouden voivan nostaa ihmisen kohti idealisoitua olemustaan ja näyttää kaikkien olemassaolon näennäisen ristiriitaisten muotojen kosmisen yhteyden. Käytännössä hänet muistettiin vielä 1960-luvulla yön ja hautausmaiden luonnosta haltioituneena uskonnollisena mystikkona, jonka panteistisia hurmiota tasapainotti lapsikihlatun kuolemasta kumpuava riuduttava kuolemanjano. Todellisuudessa hänen ja muiden niin sanottujen Jenan romantikkojen ajattelu oli laajempaa ja arvosteli aiemman esiromantiikan hillitöntä tunteiden ylivaltaa. Kaikesta transsendentaalisesta mystisyydestään huolimatta hän oli nimensä mukainen uudistaja saksalaisen kirjallisuuden kentällä.

Kaksisataa vuotta myöhemmin Novaliksen nimen perinyt länsisaksalainen rockyhtye oli sekin uuden äärellä levyttäessään toista albumiaan. Yhtyeen ensilevytys Banished Bridge (1973) Brain-levymerkille oli otettu hyvin vastaan, ja yhtye pääsi kolmenkymmenen keikan Euroopan-kiertueelle yhdessä saman tallin yhtyeiden, monikansallisen jazzrockbändi Emergencyn ja raskaamman rokkareiden Janen. Sen torpedoi öljykriisi. Polttoaineenjakelurajoitukset ja autottomat sunnuntait vaikeuttivat Keski-Euroopassa samoamista, ja lopulta kaverit jättivät Novaliksen rämpimään viimeiset viisi konserttia omillaan.

Lisäksi kolme viikkoa katkeamatonta matkustamista, soittamista ja yhdessäoloa muodosti painekattilan, jossa muu yhtye alkoi kypsyä laulaja Jürgen Wenzeliin. Paistimittari kilahti valmista vasta vuotta myöhemmin yhtyeen valmistellessa erimielisyyksien viivyttämää toista albumiaan. Urkuri Lutz Rahn, rumpali Hartwig Biereichel ja basisti Heino Schünzel äänestivät Wenzelin ulos Novalis-talosta. Miehen aneemista akustisen kitaran soittoa korvasi peräti kaksi kitaristia: puoliammattimaisessa hard rock -bändissä Ashby soittanut Detlef Job oli liittynyt täydentämään Novaliksen soundia jo vuoden 1973 lopussa, ja Wenzelin mentyä mukaan liittyi yhtyeen vanha treenikämppäkaveri Carlo Karges, joka oli ollut vastuussa isosta osasta Tomorrow’s Giftin psykedeelistä ensialbumia. Karges soitti Novaliksessa myös koskettimia, osallistui säveltämiseen ja ennen kaikkea hoiti sanoittamisen.

Kaikkialla verso’, raiku’
Elo, väri, tuoksu, kaiku.
Henki tuntui heränneen
Tämän kaiken synnyttäneen.
Mitä tapahtui, tiennyt en
Mitä näin, mikä teki sen.

Tuottaja Achim Reichelin avustuksella Novalis pääsi vihdoin tekemään toista albumiaan Brainille. Banished Bridgen klassisvaikutteisen kosketintyöskentelyn ja Pink Floydin tapaisen avaruudellisuuden yhdistelmä oli sijoittanut Novaliksen Saksan progressiivisen rockin paalupaikoille. Lähes täsmälleen kaksi vuotta myöhemmin skene oli mennyt menojaan, ja Novalis (1975) vastaa muutoksiin lisäämällä syntetisaattoreita ja vauhtia kuten albumin aloittavalla ”Sonnengeflechtillä”. Kargesin säveltämä instrumentaali rokkaa kihisevän syntetisaattorimelodian viemässä pääteemassaan melkein varhaisen Camelin lailla, mutta läsähtää hieman väliosan lyhyiksi jäävissä ja irtonaisissa jaksoissa.

Entistä syvemmälle avaruuteen yhtye menee Rahnin säveltämällä ”Dronszilla”. Kappale seuraa Tangerine Dreamin ja Klaus Schulzen sekvensserien raivaamaa tietä kosmokseen kotikutoisemmalla urkujen tremolosykkeellä, rumpujen ja basson metronomisykkeellä sekä jo tutuiksi käyneille syntetisaattorivihellyksillä ja kitaraglissandoilla. ”Banished Bridgen” aurinkoisen udun sijaan ”Dronszin” kumahteleva koukku, joka on tuotettu ovelasti tehostettujen soitinten yhdistelmällä, hohkaa Floydin mallin uuden saksalaisen laajennuksen huurteista metallia. Ongelma on vain, että sävellys katkeaa jälleen kuin seinään ilman varsinaista huipennusta.

Onkin merkillepantavaa, että albumin vahvin sävellys ”Impressionen” lainaa osan melodisesta materiaalistaan Anton Brucknerin viidennestä sinfoniasta. Kyse ei silti ole puolivillaisesta yrityksestä ”rokata klassikkoa”, vaan Rahn on ottanut joitakin aiheita rockinstrumentaalinsa pohjaksi. Ja hän myöntää sen avoimesti, toisin kuin eräät muut säveltäjät. Urut, syntetisaattori ja kitara pyörittävät hienoa pääteemaa ja yhdestä jousikuviosta rakennettu riffi toimii toistuvana rytmisenä liukuhihnana, jonka päällä vastamelodiaa kehitellään. Yhtye saa tässä irti kohtuullista vaihtelua kapeahkosta valikoimastaan marssi- ja perusrockrytmejä sekä hitusen kontrapunktista groovea Schünzelin basson, urkuriffin ja melodian välille. Ennen kaikkea kappale jytää pirteän juhlallisesti ja yhdenmukaisesti albumin melankolisvoittoisen ja hajanaisemman materiaalin keskellä. Rahnin työskentely lähinnä uruilla on myös tyylikkään monipuolista.

Kahden kitaristin läsnäolosta huolimatta kitarat näyttelevät isoa roolia vain albumin kahdella lauletulla kappaleella, ”Wer schmetterling lachen hört” ja ”Es färbte sich die Wiese grün”. Jälkimmäisessä säkeistöjen resitatiivista laulua säestävät lähinnä akustinen kitara ja urkujen korkeat Tony Banks -murtosoinnut, ja niille vastaavissa raskaammissa instrumentaalijaksoissa Jobin sähkökitara valittelee bluesvaikutteisen melodisesti kakkosdivarin David Gilmourin tyylillä. Kappaleen kehittelevä keskiosa on samalla lailla ajalle sovinnainen kosketinriffin päälle rakennettu koskettimien ja kitaran soolojen vuorottelu, joka lopulta huipentuu albumin purevimpiin sähkärisooloon. Se kurottaa kohti ihmettä, mutta ei kovin kauaksi.

Huomattavaa tässäkin on, että laululla on Novaliksella paljon instrumentaaliosuuksia pienempi rooli ja selvästi pienempi kuin Banished Bridgellä. Wenzelin lähdettyä yhtyeellä ei ehkä ollut samalla tavoin julistamisen pakkoa. Basisti Schünzel hoitaa laulun kuitenkin kunnialla. Ei hän mikään kultakurkku ole, mutta hänen schimanzskimainen ilmaisunsa kantaa varmemmin kuin Wenzelin hellyttävä pihinä.

Ehkä alkaa uusi valta,
Pensaston tuo pölyn alta
Ja ihminen, eläin, puu saa
Kokea omaa unelmaa.
Mitä tapahtui, tiennyt en
Mitä näin, mikä teki sen.

Laulusta albumi silti muistetaan. Sen suurin mullistus oli laulaa saksaksi. Ei kuulosta ehkä kovin radikaalilta, mutta tuohon aikaan englanti hallitsi saksalaista(kin) rockmusiikkia. Edistykselliset ja menestyneet yhtyeet Amon Düül II:sta Eloyhin ilmaisivat itseään rockin esperantolla. Jopa tulevien hipstereiden lemmikki Can hoiti laulupuolensa Damo Suzukin (eräänlaisella) englannilla. Osin syynä oli halu tulla ymmärretyksi ulkomaillakin, minne monet bändit tähtäsivät. Osin siksi, että saksa oli inhotun kotimaisen iskelmän kieli. Maailman Kauneinta Kieltä käyttivät lähinnä kokeellisimman, folkmaisimman ja tiedostavimman marginaalin yhtyeet kuten Floh de Cologne, Ihre Kinder, Ton Steine Scherben ja Witthüser & Westrupp laulaessaan riistäjäsinfonioitaan ja psykedeelisiä evankeliumejaan. Kuten suomirockin kohdalla kävi, kansankielestä tuli hallitseva vasta 70-luvun lopulla. Introspektiivistä ja maailmaa kommentoivaa kielenkäyttöä kuultiin tuohon aikaan valtavirtarockin parissa oikeastaan vain Udo Lindenbergiltä.

Tuottaja Reichel näki markkinaraon ja usutti Novaliksen erottautumaan joukosta aidosti saksalaisella ilmaisulla. Karges, joka kuulemma aikoinaan oli ehdottanut yhtyeelle Novalis-nimeä, meni käskystä suoraan alkulähteille ja lyhenteli yhdestä von Hardenbergin pitkästä runosta tekstin sävellykseensä ”Es färbte sich die Wiese grün”. Karsittu teksti uuvuttaa alkuperäistä vähemmän mutta on myös latteampi, vaikka sen lukisi alkukielellä eikä tässä esitettynä käännösyritelmänä. Alkuperäisteksti julisti ihmiskunnan tulevan jumaliksi maan päällä, kun Kargesille riittää epämääräinen onnellisuus. Silti teksti marssittaa lavalle Novaliksen runouden tavaramerkin: luontokokemuksen romantisoimisen, tai ”laadullisen potenssoimisen”, jossa runoilija tuo näkyviin ideaalin kaikessa olevaisessa mystifioimalla arkipäiväisen ja antamalla tavallisille ilmiöille korkeamman merkityksen. Rockia kuluttava nuoriso odotti kuulevansa tällaista Franz Schubertin, Paul Hindemithin tai Joseph Marxin musiikin säestyksellä, ei vielä muodikkaan progen edustajalta.

”Wer Schmetterlinge lachen hört” -kappaleeseen Karges kirjoitti itse sanat samalla romanttisella tyylillä. Valaistumisohjeeseensa hän on leikannut ja liimannut samaa romanttista kuvastoa kuutamosta, synestesiasta ja perhosten naurusta, mutta myös pisteenä latteuden päälle usein väärin tulkitun sokraattisen heiton, jonka mukaan viisas tietää vain, ettei tiedä mitään. Karges sentään tuntuu ilmaisevan sillä, että se on vain alku ja menetelmä matkalla oppimiseen, kun moni muu sen käyttäjä kuitenkin selvästi uskoo tietävänsä kaiken kaikesta.

Musiikkina ”Wer Schmetterlinge lachen hört” noudattelee mainiosti sanojen romantisoitua näkemystä. Rahn tuntuu seuraavan Procol Harumin Gary Brookeria uruillaan ja sävelkuljetuksellaan läpi komeasti ylös alas polveilevien laulusäkeistöjen ja niiden muuntomollissa kulkevien instrumentaalivastikkeiden. Ideaalia tavoitellaan komeasti vahvojen lopukkeiden ja kvarttiloikkien avulla, mutta sen saavuttamisesta ei ole takuuta eikä romanttisen ideologian mukaan sitä voikaan tavoittaa. Pitäisihän tuo nyt tajuta, jos koko homma riippuu perhosten naurun kuulemisesta. Modaalinen siirtely mollin ja duurin rajamailla ja romantiikan ajalle tyypillinen värittäminen vähennetyillä soinnuilla pitää musiikissa yllä kaipauksentäytteisen jännitteen.

Väliosassa käydään sitten kamppailua ”sisäisen alamaailman” kanssa, mikä tapahtuu sarjana instrumentaalijaksoja. Useimmat näistä ovat kahden soinnun tuttuja avoimia jameja vaihtelevan mutta silti jatkuvan motorisen pulssin päällä. Ensin leijutaan puolisävelaskeleen alalla avaruudellisen laulun ja soitinäänien johdattamana, mistä siirrytään kahden sähkökitaran harmonisoimaan hard rock -iskelmäriffailuun ja lopulta lähestulkoon boogierockiin, jonka saksalaisille yhtyeille tyypillisen jäykkyyden Biereichelin rummutus melkein sulattaa Bill Wardin tapaiseen junttasvengiin. Kokonaisuus on nykynäkökulmasta hieman huvittava, mutta siitä muodostuu haluttu kiihtyvä draaman kaari takaisin varsinaiseen lauluun. Kappaleen kooda vielä kertaa keskiosan rytmiikan ja vähennettyjen sointujen synnyttämän epävarmuuden ja jättää sen auki viimeiseen, loputtoman tuntuiseen urkusointuun.

Lopputulos ainakin meni yleisöön kuin häkä. Kappaleesta tuli Novaliksen tunnussävelmä ja sen tyylistä osviitta yhtyeen tulevaisuudelle. Tulevaisuuteen ei tosin kuulunut mies, joka oli luonut kappaleen sanat ja keksinyt käyttää Novaliksen lyriikkaa, jota yhtye hyödyntäisi jatkossakin. Levoton Carlo Karges lähti albumin valmistumisen jälkeen etsimään uusia bändejä. Hän avusti sittemmin vielä toisenkin tavaramerkkimäisen laulun synnyssä uuden aallon yhtye Nenan jäsenenä. Hän oli mukana kirjoittamassa yhtyeen kansainvälistä jättihittiä ”99 Luftballons” (1983).

Seisoin loisteessa auringon
Tajusin: ”Keväthän nyt on!”
Nyt ihmisillä päällä Maan
Onni olisi aina vaan.
Nyt tiesin, mitä tiennyt en:
Mitä näin, mikä teki sen.

Toisella albumillaan Novaliksen voi sanoa keksineen ehkä puolivahingossa aidosti saksalaisen romanttisen progressiivisen rockin tyylinsä. Hieman alakuloinen klassisvaikutteinen melodisuus, jähmeähkö rytmiikka ja sähköisten kosketinsoittimien avaama avaruudellisuus, jollaisilla muutkin saksalaisyhtyeet olivat jo pelanneet, yhdistyivät siinä omaperäisesti saksankieliseen ilmaisuun ja romanttisen runouden haaveellisuuteen. Kiteytys oli helposti lähestyttävä mutta silti luova.

Tällainen sukellus saksalaisen romantiikan perintöön vetosi ainakin osaan länsisaksalaista nuorisoa tarjoamalla eskapismia sodanjälkeisen ajan materiaalisesti rikkaasta mutta kulttuurillisesti tyhjästä elämäntyylistä, jonka edellinen sukupolvi oli ahertanut kokoon. Se toi angloamerikkalaiseen rockiin jotain omaa. Monille muille yhtyeille Novaliksen romantiikka taas edusti juuri sitä osaa Saksan menneisyydestä, josta yritettiin paeta. Runoilija Novalis, ainakin sellaisena kuin suuri yleisö tunsi hänet vielä 60-luvulla, tuntui puheillaan potenssoinnista, holistisesta yhteydentavoittelusta ja kuolemankaipuuksi usein kääntyvästä absoluutin etsinnästä lietsovan saksalaisen idealismin ja mielenmaiseman rappiollisimpia tulia. Niiden on nähty innoittaneen Saksassa antroposofian ja homeopatiauskon kaltaisia nolouksia, mutta 70-luvulla niissä saattoi kimmeltää myös se irrationaalinen kaipuu sublimoitua osaksi suurempaa kokonaisuutta, joka oli huipentunut 30- ja 40-lukujen kansanmielisyyteen ja hurmokselliseen alistumiseen Johtajalle.

”Musiikkia uneksijoille”, oli erään sanomalehden usein toisteltu kiteytys Novaliksen musiikista. Sen saattoi ottaa kehuna tai moitteena. Moni joka tapauksessa otti Novaliksen omakseen ja tuli katsomaan yhtyettä albumia seuranneelle 80 keikan kiertueelle. Novalis oli löytänyt romanttisella ja eskapistisella rockillaan rikkaan musiikillisen suonen, jota se alkoi hyödyntää. Muusikot pitivät kuitenkin jalkansa maassa: kaikki pitäisivät porvarilliset päivätyönsä vielä useamman vuoden. Illat olivat kuitenkin unelmoinnin aikaa. Seuraavaksi he unelmoisivat eräästä kesäillasta, ja se merkitsisi yhtyeen levytysuran huippukohtaa.

Jaga Jazzist: Live with Britten Sinfonia (2013)

Kansikuvituksen kaksoisvalotuksilla luotu yhtä aikaa kolmiulotteinen ja merisairas vaikutelma on osuva. Läimäiseehän Live with Britten Sinfonia kaksi eri musiikillista tasoa päällekkäin konserttitilanteessa. Norjalainen kokeellisen jazzin yhtye Jaga Jazzist liittoutui vuonna 2012 kahden konsertin ajaksi brittiläisen kamariorkesterin Britten Sinfonian kanssa. Taide- ja jazzmusiikin maailmat ovat toki kohdanneet monta kertaa aiemminkin, mutta lopputulokset ovat vaihdelleet kovasti, kun bändien ja orkesterikokoonpanojen erilaisista sointeja, rytmikäsityksiä ja soittokulttuureja on soviteltu yhteen. Kyse ei ole edes yhteissävellyksistä, vaan brittenit ovat sovittaneet itsensä jazzistien olemassa oleviin sävellyksiin.

Mutta ei Jaga Jazzistin musiikki mitä tahansa jazzia olekaan. Veljesten Martin (rummut) ja Lars Horntveth (kitara, puhaltimet, kosketinsoittimet) 90-luvun alussa perustama yhtye tuli uuden jazzin kenttään lähinnä elektronisen popmusiikin kulmasta. Vaikka yhtye oli parhaimmillaan 12-henkinen puhallinten ja kosketinsoittimien paisuttama kitarabändi, sen varhaiset julkaisut ja vielä läpimurto A Livingroom Hush (2002) muistuttivat vahvasti post-rockin jazzahtavampaa puolta. Leikkisässäkin musiikissa jyskyttivät rumpukonerytmit, lyhyen sykliset melodiat toivat mieleen loungejazzin tai elokuvamusiikin, ja sooloilun sijaan sävellyksiä rakennettiin editoimalla bändin suorituksia studioleikkauksilla ja elektroniikalla. Ainakin perinteisen jazzin fanit juoksivat kauhuissaan Wynton Marsalisin helmoihin tämän julistaessa, että ei Louis Armstrong tuollaista tarkoittanut jazzilla! Tosin vastaavaa nämä sanoivat jo vuosikymmeniä sitten niistä jazzin sähköistäjistä, joilta post-rock-sukupolvi omaksui svenginsä. Yhtyeen musiikki onkin saanut Norjassa mukavasti aivan valtavirtahuomiota, eikä suosiota voi laskea yksin norjalaisten jazzjanon ansioksi.

Varhaista Jaga Jazzistia tällä levyllä edustaa ainoastaan ”Kitty Wu” albumilta The Stix (2003), jolla yhtye alkoi järjestellä sävellyksiään isommaksi kokonaisuudeksi. [1] Sävellyksen vibrafonipohjaiset ostinatojaksot ja harmonioidensa vuoksi hieman aasialaismakuinen melodia astuvat ulos ohuen tanssielektroniikan ja studiopreparoitujen soolojaksojen kuivasta maailmasta isommalle lavalle. Jazz elää vain elävänä, ja puhaltimien soolojaksot saavat nyt enemmän improvisaatiotilaa kuin studioäänitteellä. Samoin orkesterin jousisektio saa tulkita alun perin syntetisaattoreille jätettyjä vastamelodioita omalla tavallaan tai aito harppu antaa lisänsä kappaleen helkkyviin tekstuureihin. Kuoritaan vielä pois drum ’n’ bass -ohjelmaa pyörittävä rumpukone ja alta paljastuu perinteistä, mutta tulista jazzrummutusta – jälkimmäistä varsinkin keskiosan tiukasti synkopoiduissa katkorytmeissä. Elektronisesta hybridistä kuoriutuu näin jossain määrin tavanomaisempi mutta orgaanisempi orkesterijazzteos. Samalla paljastuu myös selkeämmin kappaleen episodimainen, hieman haahuileva rakenne.

Tämä kuvaa albumia laajemminkin. Selvästi kieli poskessa nimetyn ”For All You Happy Peoplen” melankolinen alkuosa soi albumilla What We Must (2005) kuin puhelimen kautta motellihuoneen yksinäisyydestä. Nyt se kaikuu lämpimän murheellisena laajasta pimeydestä laajennetun jousi-intron ja hämärässä hopeisena kiiltävän elektronisen lopukkeen myötä. Laajennettu sovitus luo uusiksi myös keskiosan, jossa puhaltimet luovat ”äänettömällä tavalla” melodisia lauttoja kellumaan halki basso-ostinaton poikkeusjakoisen pulssin.

What We Must harvensi jazzistien rivejä ja siirsi yhtyettä selkeästi rockmaisempaan sävellystyyliin ja kitaravoittoisempaan soundiin. Sen ja tämän livelevyn huippukohta on säväyttävä ”Oslo Skyline”, mutta vasta jälkimmäisellä sen stadionluokan loppunousu kasvaa tarvittavan tornitalomaisiin mittoihin. Kaksikymmentäkuusihenkisen Britten Sinfonian säestyksellä kylmänkomea melodia sinkoutuu alkuperäisen postrock-tyylisestä ballistisesta itsetuhosta vihdoin kiertoradalle. Kappaleen sointi kuulostaa selvimmin ”elokuvalliselta”, sillä monien post-rockareiden tavoin sävellyksen viitekehyksenä tuntuu olleen 60-/70-lukulainen elokuvamusiikki, etunenässä John Barryn tai Roy Buddin coolin jazzahtavat trillerisävellykset sekä Ennio Morriconen värikkäät ja suurieleiset sovitukset. Jotenkin Jaga Jazzist tuntuu seuraavan Morriconen tapaa rakentaa vahvoja melodioita vain kolmen sävelen soluista, vaikka melodiat itse eivät matki mitenkään Morriconen käsialaa.

What We Mustin rockiintumisen myötä Jaga Jazzistiin alettiin viittailla myös progressiivisen rockin käyttäjäpiireissä. Tyylilajiin yhdistävinä tekijöinä voisikin pitää yhtyeen episodimaisia sävelrakenteita, viehtymystä poikkeusjakoisiin tahtilajeihin sekä erikoisiin äänenväreihin mutta myös melodian ja yhteissoiton suosiminen ja multi-instrumentalistimuusikoiden into vaihdella soittimia lavalla siinä määrin, että Gentle Giantkin jää toiseksi. Tuolloin tuoreimmalla studioalbumillaan One-Armed Bandit (2010) yhtye näytti jo vihdoin itsekin myöntävän yhtäläisyydet, jos ei muussa niin tavalleen uskollisen vitsikkäässä sävellyksen nimessä ”Prognissekongen”. Tuoreuden takia puolet Live with Britten Sinfonian kahdeksasta kappaleesta on peräisin siltä.

Kappaleissa kuten ”Toccata” Jaga Jazzistin progressio on poispäin edellisen levyn löysemmästä rocktutkailusta ja kohti aikaisempien levyjen syklistä ostinatosoundia, mutta ei nyt tanssielektroniikan ehdoilla vaan pikemminkin minimalistisen taidemusiikin tarkasti sävelletyissä rajoissa. ”Toccata” tikittää kuin Philip Glassin loputtomasti paikallaan juoksevat murtosointuverkot kuumeisen basso- ja rumputyöskentelyn tuella puhaltimien sooloillessa päälle, mikä pitää yllä vaikuttavaa ja purkautumatonta jännitettä.

Espanjalaisvaikutteinen ”One-Armed Bandit” ja Gil Evans -henkinen ”Bananfluer overalt” taas rakentavat monirytmiset ostinatonsa kokoavan, riffimäisesti käytetyn melodian ympärille. Rakenteeltaan ne ovat selvimmin moniosaisia, episodimaisia rakennelmia. ”One-Armed Bandit” esimerkiksi nytkähtää hyvinkin itsetietoisesti iloisen hillittömiin kosketinjuoksutuksiin, jotka tosiaan loihtivat mieleen kolikkoautomaattien kilinän ilman studioversion samplejakin. Molempia on vielä paisutettu reippaasti orkesterille kirjoitetuilla pitkillä introilla, joissa itse kappaleen alkua valmistellaan orkestraalis-ambientilla trumpettisoololla (”Bananfluer”) tai vilauttamalla koko kappaleen materiaalia orkesterifantasiana, joka tosiaan voisi olla Benjamin Brittenin orkestroima (”One-Armed”). Orkesteri kudotaan tällä tavalla Jaga Jazzistin big band -soundin osaksi ja sitä käytetään sitten onnistuneesti vahvistamaan sävellysten rytmisiä elementtejä ja laajentamaan tekstuureja.

Progemaisin sävellys on silti ”Music! Dance! Drama!”, jossa tappavan tarkat, vaihtelevamittaiset katkorytmit ja härskin töräyttelevät torviriffit Frank Zappan tyyliin vääntävät kättä yksinkertaisen mahtipontisen melodian (joka kuulostaa ”Oslo Skylinen” muunnelmalta) ja avaruusfunkin kanssa. Jälleen kyberneettinen alkuperäisteos crimsonisti soundaavine industrial-kitaroineen ja synteettisine rumpuineen on korvattu inhimillisemmällä orkesterirocksoundilla. Ja se toimii kappaleen eduksi.

Live with Britten Sinfonia taltioikin Jaga Jazzistin uransa parhaimmassa vaiheessa. Ainoastaan ”Prungen” oli tuolloin vielä levyttämätön sävellys. Kappaleessa toistetaan entistä yksituumaisemmin stravinskymaisia vaihtelevamittaisia kuvioita ja 70-lukulaisia torviriffejä, samalla kun niitä inhimillistetään varsinkin bassotyöskentelyn funkpoljennolla ja vieraannutetaan syntetisaattorien 2000-luvun urbaanilla soinnilla. Kappaleen studioversio seuraavalla albumilla Starfire (2016) oli rakennettu aivan uusiksi raskaalla sähköisellä ja synteettisellä panssaroinnilla. Sen korostunut rytmiikka ja karun retrofuturistinen soundi kuvasivat myös epätasaista albumia. Yhtye on tehnyt sen jälkeen vielä avoimen retron albumin Pyramid (2020), joka uudelleenmiksattuine versioineen (2021) katsoo taaksepäin sekä 70-lukulaiseen synteettiseen jazzrockiin että yhtyeen omaan historiaan.

Vuoden 2012 Jaga Jazzist vaikuttaa silti ylittämättömältä. Live with Britten Sinfonialla se pallotteli modernistisen taidemusiikin ja konemaistetun tanssimusiikin rytmiikkaa, jazzin rytmistä elastisuutta ja yhteisöllisyyttä, rockin ja funkin elinvoimaa ja hauskuutta sekä menneen ajan orkesterimusiikin sointia suvereenisti kuin kymmenlonkeroinen mustekalajonglööri. Jotenkin kaikki pallot pysyvät ilmassa törmäämättä toisiinsa. Tulee mieleen, että se oli täydellinen yhtye tuolle jälkimodernille ajalle. Mutta lopputulos ei ole huolettomasti kokoon keitetty musiikillinen pyttipannu, vaan eläväistä retrofuturistista fuusiota. Se elvyttää mennyttä tulevaisuutta ja käyttää sitä leikkisästi, mutta tyylikkäästi luomaan jotain uutta. Hienoa musiikkia, kutsui sitä miksi tahansa.

[1] Suomi mainittu -osio: Albumilla on myös apeahko kappale nimeltä ”Suomi Finland”. Jotenkin tulee mieleen, että saman levyn kappale ”I Could Have Killed Him in the Sauna” kuvastaa myös norjalaista käsitystä suomalaisuudesta.

Henry Cow: Western Culture (1979)

Henry Cow’n aiempia studioalbumeja korostivat taiteilija Ray Smithin tavaramerkkimäiset sukkakuvat. Western Culturen kannen leikkeli kasaan Chris Cutler, sen jälkeen kun yritykset saada kansikuva muun muassa MAD-lehden piirtäjä Don Martinilta epäonnistuivat. Abstraktius ja värikkyys voisivat heijastella hautuvaa uuden aallon estetiikkaa ja aikaisempaa vähemmän julistavaa sisältöä, mutta poliittisuus muistuttaa itsestään sirpin ja vasaran muodossa.

Ankara, älyllinen, tinkimätön, kokeellinen. Tai vaikeaselkoinen, kylmä, elitistinen, rujo. Englantilainen Henry Cow on saanut maineen 1970-luvun brittiläisen progressiivisen rockin äärimmäisenä ilmentymänä. Se edusti Rock In Opposition -liikettä Brittiensaarilla, ja vaikka tuo liike oli lyhytaikainen ja enemmän symbolinen kuin mikään organisaatio, siitä sai nimensä kokonainen progressiivisen rockin alalaji, jota usein vain käytetään synonyyminä sanalle ”haastava”. Varsinkin kun sen edustajilla ei muuta yhdistävää tekijää oikein olekaan.

Kaikki alussa esitetyt adjektiivit pätevät jossain määrin. Älylliseen ja elitistiseen kulmaan vaikutti luokkatietoisessa Englannissa ehkä sekin, että yhtyeen pitkäaikaisimmat jäsenet ja ideologit, rumpali Chris Cutler, kitaristi Fred Frith ja kosketin/puhallinsoittaja Tim Hodgkinson, olivat ylemmän keskiluokan akateemisten perheiden radikalisoituneita vesoja. Frith ja Hodgkinson perustivat yhtyeen vuonna 1968 Cambridgen yliopistossa, mikä antaa katu-uskottavuudelle vielä pahemman iskun kuin Genesiksen usein ilkuttu alku Charterhousen yksityiskoulussa. Yhtyessä myöhemmin soittanut puhallinsoittaja Lindsay Cooper ja loppuvaiheen basisti Georgina Born olivat opiskelleet musiikkia konservatoriossa ja sopivat siis progemiehen negatiiviseen stereotyyppiin paremmin kuin useimmat varsinaiset progemiehet. Silti yhtye pysyi järkähtämättä linjalla, joka piti sen kaukana niin yhteiskunnan kuin rockin eliitistä.

Nykynäkökulmasta tuntuu täysin käsittämättömältä, että valtaosan Henry Cow’n levytetystä tuotannosta julkaisi nykyinen monialajätti Virgin, mutta alun nyrkkipajana sekin oli ainakin paperilla riippumattoman ja kokeellisen musiikin asialla, ja tuolloin sellaiselle musiikille oli aitoa kaupallista tilausta. Yhtyeen ensimmäinen levy Legend (1973) aloitti englantilaisen epätavallisen mutta pohjimmiltaan leppoisan jazzrockin tulokulmasta, mutta jo sillä yhtyeen sävelkieli ja rytmiikka olivat poikkeuksellisen mutkikkaita ja velkaa taidemusiikin modernisteille. Seuraavilla levyillä lehmä kävi kunnolla levottomaksi, kun yhtye toisaalta hajautti sävellyksensä vapaiksi ryhmäimprovisaatioiksi, toisaalta käsitteli sävelmateriaaliaan suorastaan pelottavan keskittyneesti tiheästi kirjoitetuissa ja sovitetuissa teoksissa.

Tällaisella työskentelyllä yhtye halusi paitsi puskea rockmusiikin rajoja, myös murtaa rajoja yhtyeen ja yleisön välillä sekä haastaa musiikkibisneksen individualistisen ja hierarkkisen kulttuurin, joka oireili yhtä lailla taidemusiikin elitistisenä säveltäjäkeskeisyytenä ja populaarimusiikin egoistisena tähtikulttina. Tämä laitavasemmistolainen kriittisyys vallitsevaa kulttuuria kohtaan läpäisi koko yhtyeen kollektivistisen eetoksen, jossa kaupallisuutta karsastettiin, päätökset puserrettiin läpi yksimielisesti raastavissa kokouksissa ja yksilön odotettiin alistavan toimintansa jatkuvalle kollektiivin tarkkailulle ja itsekritiikille. Juuri tämä yritys elää epärealististenkin standardien mukaan pitkälti tuomitsi yhtyeen marginaaliin ja lopulta hajaannukseen. Muusikot saattoivat kokea ajavansa tavallisen kansan asiaa, mutta kansa ei jonottanut kuuntelemaan heidän musiikkiaan. Elinaikanaan yhtye saavutti kulttisuosiota lähinnä Manner-Euroopassa: Ranskan radikaalisiipi vastaanotti Monsieur Henri Vachen lämpimästi ja Enrico Vącca pääsi kiertämään Italiaa.

Henry Cow’n levytetty tuotanto herättää itsessänikin yhtä ristiriitaisia tuntemuksia kuin mitä yllä mainitut adjektiivisarjat ovat. Useimmat albumit yhtä lailla kiehtovat kuin jättävät kylmäksi. Yhtenäisimmäksi kokonaisuudeksi nousee studioalbumeista viimeinen, Western Culture (1979). Se on selkeä jäähyväislevy, sillä sitä äänittäessään Henry Cow oli jo hajonnut. Tämä oli tapahtunut tammikuun 1978 äänityssessioiden jälkeen, kun yhtye repeytyi kahteen leiriin sen suhteen, olivatko noiden sessioiden tuotokset Herra Cow’n laatuvaatimusten mukaisia. Lopulta ne julkaisi nimellä Art Bears kulkeva yhtye albumilla Hopes and Fears (1978). Saman vuoden heinäkuussa muusikot palasivat kuitenkin studioon lypsämään henkitoreissaan olevaa lehmää vielä kerran. Vasta vuotta myöhemmin julkaistuWestern Culture sisälsi tammikuussa äänitetyn kappaleen ”½ the Sky” ja kourallisen muita tuoreita sävellyksiä, jotka Hodgkinson ja Cooper olivat säveltäneet viimeisen vuoden konsertteja varten.

Silmiinpistävää on, että varsinkin Hodgkinsonin sävellykset ovat pidempiä ja monimutkaisempia kuin Hopes and Fearsin usein minimalistiset laulut. Lehmän jakaneen repeämän takana oli ennen kaikkea se, että Hodgkinson suosi taidemusiikkia muistuttavia rakenteita, jotka vaativat pitkän linjan sävellyksellistä näkemystä, kun taas toinen keskeinen säveltäjä Frith oli paremmin kotonaan lyhyiden muotojen, laulujen ja improvisaation parissa. Western Culture onkin lähes täysin läpisävelletty albumi ja täysin instrumentaalinen. [1]

Hodgkinsonin sävellykset muodostavat albumin A-puoliskon. Cutler nimesi jälkikäteen kappaleet ja antoi kokonaisuudelle nimen ”History and Prospects”. Tällä hän yritti ujuttaa poliittista merkitystä sanattomiin sävellyksiin. Kolme kappaletta kertoisivat näin läntisen kulttuurin historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuudennäkymistä, eli niiden mukana edettäisiin teollisesta vallankumouksesta urbaanin kapitalismin aiheuttamaan rappioon ja romahduksen jälkeiseen sinnittelyyn. Tämä ei kuitenkaan ollut säveltäjän intentio. Tosin eihän sävellyksen merkitys ole koskaan yksin siitä kiinni.

Ainakin nimi ”Industry” herättää sopivan teollisia mielleyhtymiä. Konemainen melu näyttelee isoa roolia sävellyksen alkujaksoissa ja niiden kertauksessa teoksen lopussa. Sitä luovat Frithin yliohjattu kitara, Hodgkinsonin urkujen pistävä, rengasmoduloitu kimitys ja Cutlerin kattiloilla ja muulla metalliesineillä laajennettu sekä sähköisesti vahvistettu rumpusetti. Melu keskittyy myös konemaisen sätkättäviin rytmikuvioihin yhtyeelle tyypillisesti 25/8:n kaltaisissa ”ei kauhean tanssittavissa” tahtilajeissa, jotka vaihtelevat äkisti ja varoittamatta.

Toisaalta valtaosassa sävellyksestä sointia hallitsee basson ja rumpujen yksinkertainen, vähän väliä toistuva ostinato. Sen ympärillä aukeaa ääniaro, jossa saksofoni ja urut vaeltelevat klarinettien ja fagotin putkahtaessa välillä maisemaan iskemään lisäaksentteja. Soitinnus ja soitinten roolit ovat epätavallisia rockyhtyeille, joskin Soft Machine sekä eräät muiden niin sanotun Canterbury-koulukunnan yhtyeet hyödynsivät samantyyppistä urkujen ja puhaltimien soundia (tosin fagotti oli poikkeuksellinen niillekin).

Cow’n estetiikka eroaa kuitenkin monin kohdin progressiivisista aikalaisistaan. 70-luvun brittiläiset rockbändit suosivat suurellisia ja lämpimän yliohjattuja kitarasoundeja sekä Hammond-urkujen muhkeaa ärjyntää ja kirkkourkumaista jylinää. Frithin kirurgisen leikkaava särö ja halpana pidettyjen Farfisa-urkujen ohuen pistävät äänet edustavat pienimuotoisempaa, kamarimaisempaa sointia, joka ei virtaa korvaan kuin hunaja vaan putoilee sinne kuin teräväreunaiset tinatipat. Samalla äänituotanto on kuivaa ja vähäeleistä jopa 70-luvun rockin mittapuulla ja lähentelee konserttimusiikin estetiikkaa.

Se, mikä ”Industryn” varsinaisesti erottaa perusrockista ja valtaosasta progeakin, on itse sävellys. Atonaalisen teoksen selkärankana polveilee kulmikas melodia läpi oktaavin kaikkien kahdentoista nuotin. Monien dodekafonisten teosten tapaan tämä saa sen kuulostamaan hermostuttavalta, mutta näistä teoksista poiketen sen melodia sisältää runsaasti toistoa ja hetkittäin se astuu dissonanssin ohuen harson läpi melkein näteille niityille. Ja se liikkuu ja muuntuu, luo nahkansa ja siirtyy uusille poluille hämmästyttävän sulavasti ottaen huomioon sävellyksen erilaisten osien määrän. Äänikuvan selkeys ja erottelevuus johtuu osin myös soinnutuksen hajanaisuudesta: vain ajoittain kuullaan hakkaavia matalia kvinttejä, siellä täällä urkujen äänisumu tiivistyy hetkeksi klustereiksi ja kvarttiblokeiksi tai klarinettien tritonusrääkäisyt kajahtavat kanjoneissa. Rockille tyypillisiä riffejä ei ole eikä jazzin improvisaatiota. On vain melodian kurinalainen kuljetus, joka imaisee mukaansa seitsemänminuuttiselle matkalle.

Hieman epätavallinen elementti epätavalliselle Henry Cow’lle on niinkin tavanomainen asia kuin ”Decay of Citiesin” aloittava akustisen kitaran soolokadenssi, joka on vielä melkein klassisen tonaalinen huolimatta epäklassisen rupisesta soitosta. Loppukappaleessa siitä pilkotaan osia lyhyiksi rytmisiksi yksiköiksi, joita vaihdellaan ja paiskotaan toisiaan vasten Igor Stravinskyn tyylillä. Tyyliin kuuluu kontrapunktin tiivistyminen ja sitten harmonisen jännitteen laukeaminen uuteen jaksoon. Vaihtuvissa soitinyhdistelmissä on mukana niin slidekitaraa ja urkuja kuin klarinetteja ja vetopasuunoita (jälkimmäisistä vastaa albumisessioon mukaan otettu, myös viulua soittava alankomaalainen Annemarie Roelofs).

Rytmisestä fokuksesta huolimatta kappale muistuttaa enemmän modernia kamarimusiikkia kuin perinteistä rockia. Tai yhtyeen Rock In Opposition -liikkeen tovereita Art Zoydia ja Univers Zeroa, varsinkin kun kaupunkien rappio johtaa lopulta puhtaasta melusta koostuvaan äänimattoiskuun ja basson synkkään bordunaan, jotka melkein hukuttavat muiden instrumenttien yritykset jatkaa rytmistä ilottelua. Melun loputtua kohti taivaita kurkottaakin raunioista yksituumaisen tuima melodia vailla kontrapunktisia vastaääniä. Se nousee aina vain jonkinlaista huipennusta (tai pelastusta) janoten, mutta sen jalansijat ovat kokosävelasteikolla, joten jännite kasvaa pääsemättä purkautumaan kunnolla. Vastausta ei tule, vaan sävellys sulaa avuttomaan rämpyttelyyn ja epämääräisen kuvion toistoon, kuin hämärä laskeutuisi urbaanin autiomaan ylle.

Rytmisten solujen manipulointiin pohjaava sävellys ei tempaa mukaansa samalla tapaa kuin edeltäjänsä. Huomattavaa siinä sen sijaan ovat yllä mainitut soitinnus ja meluestetiikka. Selkeän bändisoundin ja soitinroolien sijaan Henry Cow’n jäsenet soittivat useita soittimia epätavallisilla metodeilla ja monenlaisina yhdistelminä. Esimerkiksi tässä Hodgkinson soittaa akustista kitaraa, Frith on bassossa suurimmalla osaa albumista, ja Cutler soittaa täällä melodia esimerkiksi lusikoilla ja pannuilla rumpusettinsä ohella. Albumilla toistuvat melujaksot, jotka enteilevät industrial-musiikin kehitystä, syntyvät paitsi kitaran ja urkujen säröstä, myös mikittämällä rumpukalvoja läheltä ja yliohjaamalla signaali tai kytkemällä ketjuja ja muuta metalliromua rumpuihin. Yhtye rikkoo klassisen tai popmusiikin sisäsiistin pinnan hälyllä, raapivalla ja yliohjatulla soinnilla tai esimerkiksi Frithin sähköisessä työskentelyssä preparoimalla kitaran kieliä ja mikrofoneja ylimääräisillä metalliosilla. Voi sitä kutsua rockestetiikaksikin.

Levypuoliskon lopetus yllättää, sillä ”On the Raft” soutelee edeltäjiinsä nähden tyynissä ja sovinnaisissa vesissä kuin jazzahtava balladin, urkuvirren ja marssin yhdistelmä. Sen selkeät laajennetut soinnut, modaalinen sävelkuljetus ja tasainen 4/4-tahtilajin rytmiikka eivät pääse uimaan kauas tuulen puolelle, vaikka Cutlerin rummutus heittää väliin joitakin rytmisiä kulmikkuuksia varsinkin marssimaisessa väliosassa. Trumpetin ja saksofonin töräyttelyt, joista vastaavat poikkeuksellisesti Cutler ja Frith, edustavat selkeän jazzimprovisaation harvoja jäänteitä tällä albumilla. Nekin on työnnetty taustalle ja sublimoitu urkujen ja muiden puhaltimien big band -tekstuureille ja hitaan harmonisille sävelkuluille. Jos levypuoliskon aiemmat osat rakentuivat melodian muodonmuutoksille ja rytmisten solujen variaatioille, kokonaisuuden päättävä ”On the Raft” nojaa perinteiseen sointukuljetukseen, täyteläisiin tekstuureihin ja suorastaan kauniiseen melodiseen tunnelmaan. Sitä onkin tulkittu sielunmessuksi sekä teolliselle sivilisaatiolle että itse Henry Cow’lle.

Hodgkinson vähätteli myöhemmin sävellyksiään Western Culturelle. Hän piti niitä lähinnä konserttikäyttöön hutaistuina ja liian yksioikoisina levylle. Jälleen voi sanoa, että mitäpä säveltäjä mitään ymmärtää. Itseäni albumin A-puolisko ei kouraise aivan yhtä vastustamattomasti kuin miehen ja naudan mestariteos, edellisellä studioalbumilla In Praise of Learning (1975) julkaistu ”Living in the Heart of the Beast”, mutta muuten se edustaa yhtyeen laadukkainta sävellyskokonaisuutta.

Lindsay Cooperin sävellykset epämääräisesti nimetyllä B-puoliskolla ”Day by Day” tarjoavat Hodgkinsonin formaaleja teoksia monipuolisemman ja levottomamman kattauksen. Seitsemänminuuttinen ”Falling Away” varsinkin kiiruhtaa jaksosta toiseen vailla varsinaista rakenteellista jatkuvuutta. Cooperin metodi on Hodgkinsonia selvempi ja samalla lempeämpi vaihtelevamittaisten rytmisten melodiaelementtien vaihtelu ja kontrapunkti Stravinskyn malliin. Mikä kuulostaa hektiseltä ja kujeilevaltakin, kun se tapahtuu kolmessa osassa basson, fagotin ja saksofonin kanssa. Lisäksi vielä Cutler soittaa albumin vauhdikkaimman ja menevimmän rockrumpuosuuden, joka samalla silottaa suoraksi 7:n, 10:n ja 11:n välillä vaihtuvat tahtilajit. Henry Cow’n muusikot olivat kehittyneet taitaviksi soittamaan päällekkäin erilaisissa tahtilajeissa niin että osat kuitenkin sopivat yhteen.

Cooperin erikoisosaaminen koski melodioita. ”Falling Away” katkaisee laukkansa välillä Frithin yliohjatun kitaran melkein diatonisesti laulavaan melodiaan tai sulaa sähköistä burleskia muistuttavaan valssiin. Kappaleen epäkesko melodisuus, kollaasimainen rakenne ja silmää iskevä töräyttely vastaavat otsikkoa. Ylitaitava mutta vielä alikokenut säveltäjä heittäytyy siinä vapaaseen pudotukseen ja lopputulos on… niin, ainakin mielenkiintoinen.

”Gretel’s Tale” on lyhyempi ja muodollisessa tiiviydessään lähempänä Hodgkinsonin sävellyksiä. Samalla siinä on aivan uljas marssimainen melodia, joka muotoutuu esiin erilaisten puhallinsoitinyhdistelmien vaihtelevissa sävellajeissa pyörittämistä kontrapunkteista. Sitä seuraa Cooperin ”yllätys”, eli sveitsiläisen pianistin Irène Schweizerin virtuoosimainen avantjazz-soolo, joka on albumin näyttävin improvisoitu hetki. Sen kineettistä häkellyttävyyttä seuraa syöksy albumin huikeimpaan melubordunaan, jota vasten jatkuu pianon rääkkäys ja vetopasuunat soittavat hidasta tuomiopäivän melodiaa. Sen voi nähdä sävellyksen hiljaisen intron valtavana laajennuksena, aivan kuten sen jälkeen päämelodia palaa laajennetussa, riemukkaammassa muodossa ja hetkellisesti siirtää sävellyksen rytmillisesti ja harmonisesti selkeään huipennuksen. Hetkellisesti, sillä viimeisessä osassa kitara saapuu soittamaan muunnelmaa alun kontrapunktiosuudesta ja piano rämistelee vielä uudelleen ennen tylyn napsahtavaa lopetusta. Henry Cow’n musiikin kohdalla ei yleensä puhuta hauskuudesta ja isosta dramatiikasta, mutta ”Gretel’s Talestä” sitä löytyy sulassa sovussa jazzrevittelyn sekä albumilla ominaisempien stravinskylaisen melodiaotteen ja industrial-sävyjen kanssa.

Tavallaan vielä yllättävämpi on lyhyt ”Look Back”, sillä se on viulun, puhaltimien ja bassokitaran hiljainen kamarimusiikkiteos, joka tuntuu eksyneen seuraan jonkun 1920-luvun modernistisäveltäjän luonnoskirjasta. Lievästä kromaattisuudestaan huolimatta se on oikeastaan haikean kaunis ja minimalistinen: keskiosan äänekkäämpi marcato-jaksokin perustuu samaan melodiseen pohjaan kuin muukin verkkainen himmailu. Nätti miniatyyri on levyn aliarvostetuin osa, ehkä siksi, että sillä ei ole enää mitään tekemistä rockmusiikin kanssa.

Kirjoittajavoimat yhdistyvät viimeisessä kappaleessa ”½ the Sky” asiaan kuuluvan otsikon alla: Mao Zedongin väitetään keksineen sanonnan ”naiset kannattelevat puolta taivaasta” ajaessaan naisten aktivoimista vallankumouksen palvelukseen vastoin Kiinan patriarkaalisia perinteitä, ja sanonnan tunsivat 70-luvulla länsimaissa puhemiehen metodien fanit kuten Cutler. Hodgkinsonin kirjoittamassa keskiosassa jälleen urkujen septimisoinnut ja kaiun eteerisoima sähkökitara luovat hohtavat puitteet puhallinsoittimelle improvisoida taustalla. Nyt asialla on Cooper sopraanosaksofonilla ja hän panee töräytellen puhtaan äänihakuisesti vailla varsinaista melodista tai dramaattistakaan muotoa. Yhdistelmä tuo mieleen tietyt jaksot Robert Wyattin kummajaisklassikolla Rock Bottom (1974).

Levollisen staattista jaksoa kehystää Cooperin aktiivisempi ”puolikas taivasta”, jonka alla albumi rokkaa selvimmin kitaran, rumpujen ja basson voimin. Joskaan alun raskaasti soitettu, 12 nuotin läpi mutkitteleva teema, jota kuultiin jo ”Falling Awayn” alussa puhallinsovituksena, ei tee sitä aivan tavanomaisimmin eikä kauhean mielenkiintoisestikaan. Kappaleen lopetuksessa sen sijaan eri puhaltimet ja kitara viilettävät sähäkästi läpi vaihtuvien tahtilajien erilaisina kontrapunktisina tai rinnakkaisina yhdistelminä. Lievä Stravinsky – jazzrock -yhdistelmä synnyttää tähdettömiä mielleyhtymiä, ”Starlessin” (1974) keskiosuutta vähemmälle säröllä mutta monimutkaisemmin ja vähemmän mahtipontisesti.

Sillä rockuskottavuudestaan huolimatta ”½ the Sky” ei suostu päättämään albumia isoon, dramaattiseen pamaukseen. Tämä lienee tarkoituksellista. Ankaran yhteissoiton leimaama tiukka kamarimaisuus kieltää sinfonisen rockin helpon, ”porvarillisen” katarsiksen. Sen sijaan se kutoo ohuita seittejä joihinkin sävellyksiin sekä A- että B-puoliskolla (loppujakson puhallinkamppailussa voi kuulla hailakoita kaikuja myös ”Gretel’s Talestä”) ja siten saa albumin tuntumaan tukevammin kokonaisuudelta.

Western Culture luikahti maailmaan vähäisen mainonnan saattelemana ja jäi melkein huomiotta vuonna 1979. Toisesta ajasta katsottuna se symboloi tuota vuotta progressiivisen rockin kulminaatiopisteenä. Yleensä hyväksytyn kertomuksen mukaan suuret brittiläiset progeyhtyeet olivat joko hajonneet tai hajoamassa tai sitten käyttäneet loppuun luovuutensa ja yksinkertaistivat musiikkiaan pysäyttääkseen liukunsa kohti historian roskakoria. Pink Floydin massiivinen ja kaupoissa massiivisen menestynyt The Wall (1979) nähtiin yhden progen keskeisen symbolin, vuosikymmen aikaisemmin optimismia ja rajatonta luovuutta edustaneen konseptialbumin haaksirikkona keski-ikäiseen turpeuteen, kyynisyyteen ja vieraantuneisuuteen. Muuten vuosi 1979 muistetaan Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa levyteollisuuden paniikkivuotena, kun myyntikäyrät notkahtivat rajusti alaspäin neljännesvuosisadan tasaisen kasvun jälkeen.

Lopettamisen ja yksinkertaistamisen lisäksi oli kolmaskin tapa reagoida, kun progressiivinen rockmusiikki alkoi saavuttaa 70-luvulla vakiintuneiden käytäntöjen sekä yleisön odotusten rajat: pitää kiinni edistyksen ajatuksesta ja jatkaa vain jääräpäisesti eteenpäin. Näin teki Henry Cow. Western Culture puski yhtyeen musiikkia muodon, melodioiden, sointurakenteiden ja rytmien kannalta aina vain kauemmas siitä, minkä ajan yleisö tunnisti rockmusiikiksi tai olisi kiinnostunut kuulemaan toisenkin kerran. Näin varsinkin, kun punk oli siirtänyt yleisön odotuksia aivan toiseen suuntaan. Albumi symboloi populaarin avantgarden umpikujaa, jossa meno käy liian avantgardeksi populalle. Progressiivista projektia oli koko 70-luvun kantanut usko jatkuvaan kasvuun – niin levymyynnissä, soittajien taidoissa kuin musiikin mahdollisuuksissa – , joka oli lähtöisin 60-luvun lopun optimismista ja järistyksistä. Vuosikymmenen loppuessa se näytti haihtuneen.

Tuo on silti vain osatotuus musiikista. Progressiivisten yhtyeiden teokset saattoivat yhä sisältää nautittavaa musiikkia, jopa paljon parjattu The Wall osoittautui uuden konseptialbumipolven esikuvaksi. Aika palautti myös Henry Cow’n maineen, sillä myöhempi kamarirock tuntui löytäneen yhtyeestä esikuvan. Yhdeksänkymmentäluvun loppupuolella rockin hipsteripiirit, sujuvasanaisen Cutlerin valikoivan historiankirjoituksen tukemana, alkoivat nostaa yhtyeen musiikkia esiin aitona avantgardena erotuksena muuten halveksitun progressiivisen rockin valtavirrasta. Tosin monet progefanitkin sulkivat sen genren rajojen ulkopuolelle liian vaikeana ”kokeellisena” yhtyeenä, aivan kuin kokeellisuus ei olisi kuulunut alkuperäisten edistyksellisten yhtyeiden hyveisiin.

Western Culture pulpahti pinnalle vuoden 1979 haaksirikon jäännösten keskellä yhtä huomaamatta kuin pikkuruinen hätäpoiju, mutta vuosikymmeniä myöhemmin se seilaa yhä pinnalla ja nyt se erottuu. Sillä mikä muu ”rockalbumi” tuolloin tai nyt on samalla tavoin synkkä, riitasointuinen, meluinen ja luotaantyöntävä, ja samalla myös hilpeä, harmoninen, hetkittäin suorastaan kaunis? Sen ahjossa taidemusiikki, rock ja jazz yhdistyvät erikummalliseksi lejeeringiksi. Ennen kaikkea se yllättää ja kiehtoo monipuolisuudellaan. Se ei kuulosta vanhentuneelta eikä ajankohtaiselta, vaan pikemminkin joltakin ajan ulkopuoliselta. Länsimainen kulttuuri ei ole romahtanut Cutlerin toiveiden mukaisesti, vaikka yritys tuntuukin välillä olevan kova, mutta vaikka niin kävisi, albumi olisi silti liian erikoinen tarjotakseen tunnistettavan kuvan lännestä tai sen iltahämärästä.

 


Tässä kirjoituksessa on käytetty hyväksi Benjamin Piekutin yhtyehistoriikkia Henry Cow: The World Is a Problem (Duke University Press, 2019) sekä Trond Einar Garmon lopputyötä Henry Cow – en analyse av avantgarderock (1985) ja sen kirjamuodossa julkaistua englanninnosta Henry Cow: An Analysis of Avant-Garde Rock (ReR/November Books, 2020). Suomeksi tyhjentävimmät kirjoitukset Western Culturesta ja Henry Cow’sta yleensä on tehnyt Janne Yliruusi.

[1] Tammikuun sessioissa taltioitiin myös romuluinen laulu ”Viva Pa Ubu”, joka on lisätty albumin myöhempiin CD-versioihin.

Not Gilcup

Gordon Giltrapia on kuvannut pitkään kiusallinen kunnianimi “kitaristien kitaristi”. Moni 60- ja 70-lukujen brittiläinen kitaristi on suitsuttanut miehen taitoja akustisen kitaran kanssa ja kertonut saaneensa tältä vaikutteita. Suurelle yleisölle hän taas on ollut paljon tuntemattomampi kuin monet selkääntaputtelijoistaan.

Englantilaisen Giltrapin ura alkoi 60-luvulla folkklubeissa. Aikalaistensa ja omien esikuviensa kuten Bert Janschin tavoin hänkin esitti musiikkia, jolla oli loppujen lopuksi vähän tekemistä englantilaisen perinnemusiikin kanssa. Sen sijaan hän kirjoitti ja esitti akustisen kitaran kanssa henkilökohtaiselta kuulostavia lauluja, joissa kansanomaisen melodisuuden kaiut sotkeutuivat Pohjois-Amerikasta tulleisiin bluesin, jazzin ja rockin vaikutteisiin. Tällainen omavarainen ja sydäntänsä vuodattava laulaja-lauluntekijä oli ikään kuin vuosisatojen takaisen trubaduuriperinteen moderni jatke.

Tältä pohjalta Giltrap sai levytyssopimuksen 18-vuotiaana ja levytti neljä albumillista laulujaan ja kitarainstrumentaalejaan vuosina 1968 – 1973. Levyt myivät kohtuullisesti ja keikkaa riitti folkklubeilla ja yliopistokaupungeissa. Jokaisen levyn myötä lauletut osuudet vähenivät ja sovitukset kasvoivat. Käännekohta tuli vuoden 1974 jälkeen. Laulutaidoistaan epävarma Giltrap päätti sulkea suunsa kokonaan ja keskittyä soittamaan kitarallaan entistä kunnianhimoisempia instrumentaalisävellyksiä.

Uuteen alkuunsa hän haki innostusta englantilaisen romanttisen runoilijan ja taidemaalarin William Blaken (1757 – 1827) teoksista kuten oli tehnyt moni säveltäjä jo ennen häntä ja tekisi hänen jälkeensä. Hän myös ajatteli kaivautuvansa entistä syvemmälle akustiseen perinnemusiikkiin. Albumin tuotannosta vastaava kolmikko Jon Miller, Rod Edwards ja Roger Hand (Triumvirate Productions) oli toista mieltä. He näkivät Giltrapin roikkuvan edistyksellisen rockmusiikin partaalla ja päättivät tönäistä miehen suoraan rockin valokeilaan. Alun vastahakoisuuden jälkeen Giltrap hyväksyi näiden sovitukset, joihin kuuluivat sinänsä maltillisesti käytetty jousi- ja puhallinorkesteri sekä kolmimiehinen rockyhtye.

Lopputuloksena oli Visionary (1976), ja tuo albumi käänsi Giltrapin uran uudelle vaihteelle. Se toi miehelle aivan eri tavalla näkyvyyttä kuin hänen aiemmat julkaisunsa. Se myös vei hänet ajan progressiivisen rockin tantereelle.

Giltrapin tusina sävellystä synnyttävät vahvoja mielleyhtymiä keskiajan ja renessanssin englantilaiseen musiikkiin. Tämä ei johdu yksinomaan cembalon lailla soivan 12-kielisen kitaran tai sähköpianon käytöstä heti avajaiskappaleella ”Awakening”. Myös sävellysmateriaali kirmailee usein kolmijaollisissa, kansantanssimaisissa rytmeissä ja käyttää kansanomaista modaalista sävelkieltä. ”From the Four Winds” on tavallaan tästä hyvä esimerkki. 3/8-rytmin lisäksi itse melodian toistuva helekuvio ensimmäisen ja kolmannen asteen välillä muistuttaa pinnallisesti renessanssimusiikista, samoin sointukulun vivahteikas modaalinen sekoitus. Sävellyksen innoittajana olivatkin John Dowlandin luuttusävellykset Englannin renessanssiajalta. Giltrapin notkea säestys juontaa juurensa tämän hienostuneista luuttuinstrumentaaleista ja lauluista. Hän ei tosin ollut siinä yksin folk-klubeillaan. 60-luvun englantilaista folk-kitaraa leimasi yksittäisten nuottilinjojen usein monimutkainenkin tekniikka, joka erotti sen pohjoisamerikkalaisen folkin yksinkertaisemmista sointusäestyksistä, ja tekniikan pohjalla lymyää juuri 1600-luvulla luuttujen kielistä syntynyt perinne.

Giltrapin sävellys seuraa myös taidemusiikin malleja tavassa, jolla se käsittelee materiaaliaan. ”From the Four Windsin” aihetta varioidaan rytmisesti, melodisesti ja harmonisesti. Sävelkulku siirretään hetkeksi muuntoduuriin ja alkuperäiseen malliin paluun jälkeen se tulkitaan uudelleen melodian alkuperäisessä rytmisessä soitettuna rämpytyksenä ja mielenkiintoisilla sointukäännöksillä. Jousia käytetään vain kevyesti luomaan kelmeä lisämelodia taustalle.

Sen sijaan ”Revelation” kasvaa melkoisen jylhään huipennukseen jousien ja puhaltimien sekä Rod Edwardsin syntetisaattorien avulla. Samalla kappale palaa osin ”Awakeningin” aiheisiin, jolloin koko albumin A-puolisko, joka pohjautuu Blaken kuvituksiin, tuntuu muodostavan taidemusiikkimaisen kokonaisuuden. Muuten albumin orkesteriosuudet eivät isottele hienouksilla vaan lähinnä täydentävät melodioita ja kasvattavat tekstuuria. Esimerkiksi B-puoliskon runotulkinnoista ”The Price of Experience” saa melko sovinnaisen puhallinsovituksen.

Perinne- ja taidevaikutteiden rinnalla Giltrapin tyylilajina on selvästi myös rock, joka aikoinaan innosti hänet tarttumaan kitaraan. ”Lucifer’s Cage” jyrää eteenpäin kolmen oktaavin alalle levitetyn voimasointuriffin voimin kuin folkahtavampi versio The Whosta. Sähkökitaran ja jousien lisäkuviot tuovat siihen monirytmistä otetta, joka huipentuu äkillisesti nopeutuvaan, flamencomaiseen jaksoon ja sitten huojuvaan kromaattiseen laskeutumiseen. Kappale olikin jo ilmestynyt yksinkertaisemmassa muodossa Giltrapin toisella levyllä vuonna 1969.

Blaken tunnetuimpiin kuuluvaa runoa ”The Tygeria” tulkitessaan Giltrap muuntelee ”From the Four Windsin” naputeltua helekuvioriffiä petomaiseksi päristelyksi ja heittää väliin rajusti synkopoituja fillejä. Vaikka hän sitten kontrastoi tätä kevyemmän folkmaisilla melodioilla, tiikerin hirvittävyys käy selväksi näiden riffien hyökkäävästä energisyydestä. Näihin kappaleisiin tuo rockenergiaa myös rytmiryhmä, joka koostuu Caravanistakin muistettavasta basistista John G. Perrystä ja studiorumpali Simon Phillipsistä, kummatkin perusrockjätkiä taidokkaampia soittajia.

Näitä kappaleita määrittelee Giltrapin omaperäinen soittotekniikka, joka on tehnyt kollegoihin vaikutuksen. Plektran ja pikkusormen yhteiskäyttö sekä monimutkainen vasemman käden tekniikka mahdollistavat suhahtavat vaihdokset tarkan jykevästi soitetuista voimasoinnuista salamannopeisiin melodioihin ja niiden kontrapunkteihin. Kollegoiden arvostus on ansaittua.

Silti Giltrapin nätti melodisuus ja sovinnainen sävelkieli liehittelee myös kitaransoiton hienouksista välittämätöntä kuulijakuntaa. Erityisesti albumin kolme viimeistä runotulkintaa viehättävät korvaa ja muodostavat siistin kokonaisuuden. ”The Ecchoing Green” todellakin kaikuu nostalgisesti Giltrapin levollisesti näppäilemästä melodiasta, jonka ajatonta kuulautta hän korostaa keinotekoisilla ylä-äänillä. ”London” on kuin vähäeleinen virsi, katkeransuloinen kertomus teollisen vallankumouksen langenneesta pääkaupungista. Lopuksi ”Night” toistaa kappaleen kirkkomaisen bassokierron nopeammin ja yhdistää sen kansantanssimaisesti svengaavaan duurimelodiaan, joka kasvatetaan syntetisaattoreilla ja torvilla riehakkaaksi fanfaariksi. Sen toiveikkuus tempaisee mukaan vakuuttavammin kuin Blaken taivaskuvitelmat, mutta voi sanoa Giltrapin onnistuvan sävellyksessä ja sen toteutuksessa yhdistämään täydellisesti melodisen viattomuuden ja teknisen kokemuksen tuoman hienouden. Se lienee alkuperäinen ajatus Blakenkin työn taustalla.

Tunnetuin William Blaken musiikkisovitus on Hubert Parryn säveltämä virsi ”Jerusalem” (1916). Siitä oli tehnyt vasta kolme vuotta aiemmin rocksovituksen Emerson, Lake & Palmer. Version kovin ristiriitainen vastaanotto sai ehkä Giltrapin pidättäytymään tuolloin koskemasta sävellykseen. Hyvä niin, sillä Visionaryn vuoden 1998 CD-julkaisuun sisällytetty, ilmeisesti myöhemmin äänitetty versio on sähkökitaran voimasointuineen ja panhuiluineen yksi teoksen noloimmista tulkinnoista. Alkuperäinen albumi taas on oikein toimiva yhdistelmä perinnettä, taidetta ja rockia. Giltrapille se oli aito crossover-levy, sillä sen myötä hänet katsottiin progressiiviseksi rockartistiksi.

Alun vastahakoisuudesta huolimatta Giltrap otti vastaan kaksin käsin Visionaryn uuden tyylin tuoman suosion ja sitten siitä kaiken irti kokoamalla Gordon Giltrap Bandin. Yhtyeen kanssa hän teki entistä ahkerammin keikkaa rockpiireissä, muun muassa Renaissancen lämmittelijänä. Visionaryn ja keikkataipaleen opetukset kuuluivat seuraavalla albumilla Perilous Journey (1977). Yhtyeen ja varsinkin Rod Edwardsin syntetisaattorien roolia on kasvatettu, samoin popmaista melodisuutta keskiaikaisen tunnelman kustannuksella. ”Quest” avaakin heti tulen kitaroiden ja syntetisaattorien kirmailevilla murtosointumelodioilla ja komppiryhmä säestää aivan perusrockbiiteillä. Meno on iloista ja muistuttaa hieman Genesiksen ja Yesin kaltaisten sinfonisten bändin kevytversiota. Lopun näppärä silta vie suoraan ”The Deserterin” atmosfääriseen jamiin, jossa altosaksofoni ja paikoin sähkökitarakin kehittelevät mietteliästä mutta hieman köykäiseksi jäävää melodiaa cool jazzin vaikutteiselta rockpohjalta.

Perilous Journey muodostaa myös edeltäjäänsä selkeämmän musiikillisen kokonaisuuden, sillä Giltrap kehittelee ”Questin” pöydälle tuomia aineksia albumin matkalla. ”Pastoral” toistaa heti päämelodian suurellisemmin orkestroituna, pysähtyy lyhyeen soolokitaran välisoittoon ja kehittelee sitten hitaamman ja komean orkesterivariaation molempien melodisista osista. Se on kuin komean tunteellinen konsertto, joka yhdistää rockia, orkesterimusiikkia ja folktyylistä kitarointia.

Seuraavaksi ”Questin” melodisen koukun muunnelmaa kuullaan akustisen kitaran ja syntetisaattorien kaiulla synnytettyjen juoksutusten seassa sopivasta nimetyssä ”Cascadessa”, joka muuten on lähinnä vain atmosfäärinen jami menevällä groovella. Albumin lopussa ”Vision” kertaa ”Questin” vielä kerran juhlavammilla torvi- ja syntetisaattorisovituksilla.

Muitakin jatkuvia lankoja musiikissa on. ”Pastoralia” seuraava ”Morbio Gorge” alkaa albumin toisella soolokitarahetkellä, ennen kuin siirtyy erilliseen ja hieman ideallisesti köyhään torvirockbiisiin, jonka riffin perustakin tuntuu jo vilahtaneen ”Questin” väliosassa.

Musiikin kerronnallisuutta selittää se, että se yrittää kuvittaa Herman Hessen pienoisromaania Die Morgenlandfahrt (Matka aamun maahan, 1932). Kertomus on melkeinpä arkityyppinen henkisen etsinnän ja muutoksen tarina, jollaiset edustivat 70-luvun konseptialbumien peruskauraa. Musiikillisesti samaa kauraa on ”Questin” melodian toistuminen albumin ”vaarojen täyttämällä” etsintämatkalla ja lopullinen avautuminen täyteen kukkaansa ”Visionissa” etsinnän saavuttaessa maalinsa ja ymmärryksen koittaessa. Albumia voi hyvin kutsua omaperäiseksi progressiiviseksi rockiksi.

Giltrapin maineelle suurimman sysäyksen antoi silti singlehitiksi noussut ”Heartsong”. Sen keveän menevän pinnan alla sykkii itse asiassa melkoista tarkkuutta ja tiukkaa rämpytystekniikkaa vaativa flamencomainen kitarariffi, jonka G-modaalisuuden tukemana koskettimien pariäänimelodiat astelevat maanläheisen rinnakkaista latua. Väliosien soolokitaraosuudet mukailevat taas renessanssimaista tanssirytmiikkaa ja melodisuutta. Toisaalla Phillips vetelee musiikkia modernimpaan suuntaan heittämällä makoisan sulavia rumpufillejä fraasien väliin. Kappaleen helposti omaksuttava mutta vivahteikas vaikutteiden fuusio kelpasi sittemmin BBC:n pitkäaikaisen matkaohjelman tunnusmusiikiksi. Ymmärrettävää, kun haluttiin jotain menevää kuvittamaan keskiluokan suihkuseurapiiriunelmia. Nätti, sävyisä, taidokas ja ilmava. Noilla sanoilla voisi kuvata kappaletta ja kappaleella Giltrapin musiikin yleishenkeä tässä vaiheessa.

Fear of the Dark (1978) yritti sitten puhaltaa siihen synkempää henkeä. Albumi palaa jossain määrin Visionaryn keskiaikaisempaan yleissävyyn, näin jo alun kaksiosaisessa ”Rootsissa”. Tuo kappale toimii jälleen jonkinlaisena ohjelmajulistuksena albumille, sillä ensimmäisen osan janschmainen folk-bluesriffi ja toisen osan täyttävät rikkaat orkestroinnit, joihin kuuluu nyt myös sanattomia lauluääniä, kummittelevat palasiksi hajotettuina loppujen seitsemän kappaleen äänikuvissa.

Samalla Giltrap vahvistaa edellisen levyn rockasennetta. ”Nightrider” ja nimikappale varsinkin viilettävät mahtipontiset soinnut ja koskettimet hellittämättä kilkuttaen pimeyteen, edellä mainittu jig-tahtinen riffi pohjallaan, jälkimmäinen melkein diskorummutuksen ja lännenelokuvamaisen jylhän melodian ympärillä. Giltrap soittaa nyt paksujen kosketinsoitinsovitusten ja rummutuksen keskellä reilusti sähkökitaraa. Soundia ei juuri erotakaan ajan sinfonisesta rockista, vaikka sävelmateriaali on yhä pohjimmiltaan Giltrapin omaa keitosta. Miehen Les Paul saa vonkua päämelodian pehmeässä rockballadissa ”Weary Eyes”, jossa on vielä naisäänen laulama sanoitettu kertosäe. Siinä ollaan jo aivan keskitien kantrivaikutteisessa rockissa ja jälki on nättiä, vaikka Giltrap ei kuulosta sähkökitaran huudattajana yhtä omaperäiseltä kuin akkarin kanssa.

Albumin ohuena yhdistävänä hopealankana on tuntematon ja sen herättämä pelko, minkä hengessä tunnelma on aikaisempia albumeja tummanpuhuvampi, kitarat soivat alusta asti kylmemmin ja sävellyksissä kuljetaan vahvemmin mollisävyissä. Hämärän henkiä manataan ”Inner Dreamissä” aavemaisen äänen ja viulun luikahdellessa kulmikkaan voimasointukierron yllä ja lopetus ”Visitation” tuo mukaan vinkuvan sähkökitaran synkän jousitaustan keskelle. Kaiken tummuuden keskellä ”Fast Approaching” jyskyttää iloisesti eteenpäin kuin juna samanlaisilla liukkaiden voimasointujen ja liukkaampien melodioiden yhdistelmällä kuin ”Heartsong” ja ”Lucifer’s Cage”. Giltrap oli itse asiassa säveltänyt kappaleen samoihin aikoihin ”Lucifer’s Cagen” kanssa uransa alkupuolella ja levyttänyt senkin jo aiemmin.

Kaiken kaikkiaan Fear of the Dark rokkaa edeltäjiään selkeämmin mutta ei tarjoa melodisesti yhtä helppoa sukellusta maailmaansa. Kokonaisuutena se tarjoaa silti albumikolmikosta eniten vastinetta sille, joka viitsii luotailla sen synkkiä syvyyksiä. Eikä tämä johdu vain siitä, että synkkyys olisi jotenkin syvällisempää kuin Visionaryn nättiys ja Perilous Journeyn pop-lähestyttävyys. Näin siitä huolimatta, että albumin peililaseilla varustetun temppukannen esikuvana tuntuu olleen Uriah Heepin Look at Yourself (1971)! Yhdistävänä tekijänä Giltrapin trilogialla ovat graafisesti yksinkertaiset ja ajatuksellisesti latteat kannet, vaikka jokaisella on eri tekijä.

Nämä kolme albumia katsotaankin trilogiaksi tyylillisten yhtenäisyyksiensä takia. Monille, allekirjoittanut mukaan lukien, ne edustavat Giltrapin hienoimpia saavutuksia ja muodostavat hänen maineensa peruskallion. Niiden ansiosta hän ei ollut vain kitaristien kitaristi. Miehen ura on silti jatkunut näihin päiviin asti erilaisista henkilökohtaisista tragedioista ja musiikki-ilmaston muutoksista huolimatta. Hän on vastannut muutoksiin siirtymällä esimerkiksi televisio- ja katalogimusiikin pariin. Yleinen suunta on ollut takaisin pienimuotoisempaan, akustiseen kitaraan pohjaavaan ilmaisuun.

The Peacock Party (1979) pysytteli silti vielä trilogian progressiivisissa askelmerkeissä. Sama tuotantotiimi jatkoi studion lasin takana, mutta ehkä ajan virtaviivaistuvan odotusten takia se hyödyntää vähemmän orkestrointia ja on muutenkin kevyempi kautta linjan. Musiikki lähestyy jälleen keskitien rockia albumin menevässä singlessä ”Headwind – The Eagle”, ja toisaalta ”Black Rose – The Raven” kevyttä klassista akustisen kitaran, jousien ja huilun konsertossaan. Tyylillisesti albumi onkin edeltäjiään hajanaisempi kokoelma tyylejä kantribanjorockista ragtimeen hieman Steve Howen samana vuonna julkaistun sooloalbumin tapaan.

Albumin ehkä tyylikkäin rockkappale ”Party Piece” hakee jälleen valekeskiaikaisia sävyjä yhdistämällä Gryphon-yhtyeen Richard Harveyn koukkutorven ja lyömäsoitinvelho Morris Pertin marimbat fanfaarimaisiin syntetisaattoreihin. Taustamuusikoista mainittakoon, että Phillipsin on tällä albumilla korvannut sessiorumpali Ian Mosley. Mosleylla oli jo takanaan pitkä progeura viulisti Darryl Wayn taustalla sekä alankomaalaisessa Trace-yhtyeessä. Giltrapin jälkeen hän rummuttaisi myös Steve Hackettin taustalla ennen kuin liittyi erääseen vähälle huomiolle jääneeseen neoprogebändiin.

The Peacock Partyn inspiraatio oli alun taiteilija Alan Aldridgen kuvittama samanniminen lastenkirja, jatko-osa hänen samanlaiselle kuvakirjalleen The Butterfly Ball and the Grasshopper Feast (1973). Aldrigen pehmeän värikylläinen ja fotorealistisia yksityiskohtia viliseviä kuvitustyyli sopi mainiosti myös monen 60- ja 70-luvun albumin kansimaalauksiin. Giltrapille hänen maalauksena antaa vihdoin kunnon kansitaidetta. Olkoonkin, että se syyllistyy eläinten ihmisenkaltaistamisen helmasyntiin. Mielenkiintoisesti myös Visionary sai kipinänsä alun perin juuri Blaken kuvallisesta annista.

Seitsemänkymmentäluvun päättyessä tällaisia yltäkylläisiä grafiikoita alettiin pitää vanhanaikaisena pullisteluna, samoin kuin muhkeaa orkesterirockia tai konseptialbumeita. The Peacock Party voidaankin lukea siirtymäkauden koodaksi Giltrapin progressiiviselle vaiheelle. Progemiehen maine on silti kuin haisunäädän tuoksahdus. Se seuraa sitkeästi mukana.

Christopher Franke: The Celestine Prophecy (1996)

The Celestine Prophecy (Priority Records)

Kirjoittanut mestari Rikard Bölle

(Levyarvostelu julkaistu alun perin Mystiikan kuvalehden numerossa 7/96)

Minulle on ilo ja kunnia kirjoittaa Christopher Franken uusimmasta albumijulkaisusta The Celestine Prophecy. Samaa kirjoitukseni on myös hänelle. Olen seurannut vuosikymmenten ajan herra Franken musiikillista taituruutta elektronisen musiikin pioneerin Tangerine Dreamin osana ja nyttemmin soolomuusaansa seuraamassa. Työssäni henkisen kasvun opettajana, terapeuttina ja ihmisyyden suurena tulkkina olen usein saanut inspiraatiota hänen musiikistaan.

Niin, voi sanoa, että juuri Tangerine Dreamin musiikki paljasti minulle tämän pyhän ja pyyteettömän kutsumukseni, jota olen sittemmin nöyrästi seurannut. Olinhan nuorena vaihto-oppilaana yhtyeen kuuluisassa konsertissa Reimsin katedraalissa vuonna 1975. Siellä, kun seisoin kirkon keskilaivalla ja ylitseni pyyhki saksalaiskolmikon maaginen musiikki sekä kuutiometreittäin kannabissavua, silloin tajuntani laajeni ja rakkoni tyhjeni. Näin, kuinka kuusituhatta ihmistä nautti kuin yhtenä sieluna samasta asiasta tuossa pyhässä tilassa, johon piti mahtua vain kaksituhatta, värähteli samalla henkisellä taajuudella kuin kosminen viritysrauta, ilman että mikään pakkovalta tai hygieniasäännös rajoitti. Sain ensimmäisen suurista henkisistä oivalluksistani. Se laskeutui ylleni kuin aarnikotka kulta-aarteen päälle. Ymmärsin, mikä on tehtäväni elämässä.

Ja oivallus kuului: ”Kyllä kaiken maailman hömpällä sitä saakin revittyä rahaa!”

Celestine Prophecylla herra Franke on tehnyt yhteistyötä yhdysvaltalaisen kirjailijan James Redfieldin kanssa. Kirjassaan Yhdeksän oivalluksen tie herra Redfield käsittelee kertomuksen muodossa samanlaisia ajatuksia kuin Minäkin. Hän puhuu yhdeksästä suuresta oivalluksesta, jotka ihmiskunta löytää yksi kerrallaan. Näiden kautta se kohoaa uudelle henkiselle tasolle kuin Kristus taivaaseen tai Mario ja Luigi seuraavaan kenttään. Tai, kuten Minä olen esittänyt asian osuvammin ja kaunopuheisemmin bestsellerissäni Elämän helkkarin syvä tarkoitus: Se nyt vaan on niin kuin Minä sanon: Syntyy uusi maa ja uusi ihmiskunta – tyyni, rohkea ja maksualtis.

Tätä kehitystä estävät ihmisten sisäiset ristiriidat ja illuusiot, jotka estävät heitä saavuttamasta Tietoisuutta. Terapiallani taistelen poistaakseni nämä esteet. Korjaan ihmisten taipumuksia pettää itseään ja tarttua materiaan. Sillä materia on esteistä pahin. Minä poistan esteet. Avaan tukkoiset lompakot, vapautan patoutuneet varat, likvidoin painostavat matkashekit.

Herra Redfieldin kertomuksen protagonisti matkaa Perun viidakkoihin etsimään sieltä löytynyttä mystistä käsikirjoitusta, joka paljastaa yhdeksän oivallusta. Tämän matkan herra Franke kuvaa musiikillaan. Levy on alaotsikkonsa mukaisesti musiikillinen matka elämän korkeamman tarkoituksen löytämiseen.

Kuinka sopivaa! Sillä onhan koko elämämmekin kuin CD-levy. Me pyörimme ikuista kehää samalla kun sielumme näkymätön laservalo käärii auki elämämme kertomuksen lihamme substraatista. Joskus kohtalon koettelemukset naarmuttavat kiiltävää pintaamme, paljastavat todellisen haavoittuvaisuutemme. Silloin juutumme paikalleen kelaamaan ja tikittämään kuin pakkohäiriöinen tikka.

Silloin Minä tulen apuun. Minä hion sinun pintasi, Minä silotan sinun naarmusi. Minä selkeytän sinun miksauksesi, Minä remasteroin sinun audiosi, Minun terapiastani lähdet uudessa digipakissa ja varustettuna ennen julkaisemattomilla bonusbiiseillä, joita et tiennyt arkistostasi olevankaan. Minä olen tie, totuus ja hiomalaikka.

Mutta eihän tarkoitukseni ollut puhua Minusta vaan itse albumista. Kieltämättä herra Franken musiikki ei kuulostaa paljoakaan sellaiselta kuin kaksikymmentä vuotta sitten Reimsin katedraalissa. Poissa on analogisten syntetisaattorien syke, kaukana mellotronien mystinen murina. Nyt herra Franken käytössä on moderneja syntetisaattoreita sekä hänen Berliinin sinfoninen elokuvaorkesterinsa. Improvisaation sijaan hän soittaa tyylikkäästi sävellettyä ja harmonisesti sopusointuista musiikkia täynnä kauniita melodioita. Lisäksi mukana on lukuisia muusikoita soittamassa erilaisia huiluja, harppuja ja lyömäsoittimia Euroopan, Afrikan ja Aasian maista. Tarkka korvani tavoittaa myös kappaleissa kuoro- ja syntetisaattoriefektejä, joita herra Franke on käyttänyt viime aikoina Babylon 5 -televisiosarjaan tekemässään musiikissa.

Näiden hienovaraisten melodioiden ja rikkaan sointimaailman avulla ”Guided Dream to the Manuscript” kuvaa, kuinka herra Redfieldin tarinan nimetön kertoja päättää jättää hengellisesti tyhjän elämänsä ja lähteä vaaroja uhmaten etsimään salaperäistä käsikirjoitusta. Tässä piilee toinen syvällinen oivallus: kun ihminen löytää itselleen tarkoituksen ja päämäärän, hän alkaa kasvaa henkisesti sitä kohti. Itse koin sen selatessani ensi kertaa BMW:n kuvastoa. Siitä alkoi kasvuni. Ja se jatkuu yhä. Varsinkin vyötärön kohdalta.

Musiikki piirtää vivahteikkaasti kuulijalle Etelä-Amerikan höyryävät viidakot ja paljastaa meille elämän mystisen puolen. Kappaleilla on mukana myös laulua. Erityisen hyvä lauluääni ei kuulu niihin moniin armonlahjoihin, joita Minulle on suotu, mutta kyllä hyvä ystäväni, tenori Luciano Pavarotti liikuttui kyyneliin asti kuullessaan tulkintani ikivihreästä aariasta ”Ei tippa tapa”. Siksi rohkenen sanoa, että kappaleessa ”Viciente” kuultava laulu kutsuu kauniisti olemaan tietoinen siitä maagisesta todellisuudesta, joka on aivan ulottuvillamme. Sitä kuunnellessani liikutun niin, että silmäni kostuvat ja lompakkoni paisuu ylpeydestä.

Erityisesti minun on kehuttava herra Frankea monipuolisuudesta. Hän yhdistelee kiehtovasti eri maiden musiikkivaikutteita. Tuolla soivat japanilaiset huilut, tuossa pärähtävät flamencokitarat, tässä kajahtaa taiwanilainen kurkkulaulu. Herra Franke tuo esiin kutkuttavasti erilaisten muinaisten sivilisaatioiden suuret viisaudet ja alkuperäiskansojen syvähenkisyyden. Olenhan Minäkin lukemattomilla ulkomaanmatkoillani saanut etuoikeuden tutustua moniin eksoottisiin maihin ja etsiä yhteisymmärrystä kryptisten mutta selvästi jalojen villien kanssa. Usein keskustelumme käsittelevät sellaisia kiehtovia aiheita kuten miksi hotellihuoneeni televisiossa ei näy Formula 1:n aika-ajot tai että en todella voi maksaa ravintolalaskuani, koska olen ilmeisesti unohtanut lompakkoni hotelliini.

Jokaisessa hyvässä tarinassa täytyy olla vastavoima, jokaisessa karkkipussissa se yksi ällö namu, joka tarttuu hampaisiin ja kohta edessä onkin käynti hammaslääkärin sohvalla ja aivan kohtuuton lasku. ”Jensen – The Energy Thief” suhisee kuin käärme puutarhassa. Energiavaras, tuo tiedostamaton ja itsekeskeinen iljetys, joka tahtoo omia itselleen käsikirjoituksen salat. Valitettavasti näitä parasiittimaisia ankeuttajia kohtaa myös meidän maailmassamme. He valittavat hoitovirheistä tai muutamasta mitättömästä tonnista liikaa laskuissa tai liian vähän veroilmoituksessa. He hankkivat lähestymiskieltoja ja tekaisevat perättömiä ilmoituksia häirinnästä, kun eivät ymmärrä, miksi onnistunut terapia edellyttää, että seison heidän ikkunansa takana pelkissä kalsareissa kello yksi yöllä.

Ah, tällainen on tämä valaistumaton osa ihmiskunnasta! Ei ole helppoa pysyä hengellisen rauhan tilassa tällaisessa levottomassa maailmassa, aivan kuten ei ole helppoa pitää Mercedestä kiiltävänä Suomen syksyssä. Kuten The Celestine Prophecyn protagonistin tie, ei Minunkaan tieni ole ollut helppo. Hengellinen polku on varma, mutta joskus täynnä nokkosia, rikkoutuneita punaviinipulloja ja käytettyjä ehkäisyvälineitä. Kirjoitin tästä toisessa bestsellerissäni Jos tapaat maantiellä gurun, osta hänelle BMW. Hyvä ystäväni, Etelä-Afrikan presidentti Nelson Mandela purskahti itkuun luettuaan kirjan ja sanoi, ettei kahdeksantoista vuotta Robben Islandin vankilassa voinut valmistaa häntä siihen lukukokemukseen.

Mutta valaistuminen paljastaa lopulta kasvonsa. ”Illuminationissa” protagonisti oppii arvostamaan luonnollista maailmaa ja tuntee valtavaa kiitollisuutta. Herra Franke tulkitsee oivallusta tarkkanäköisesti rakkauslaulumaisella melodialla. Sillä tällainen kokemus tarkoittaa universaalisen rakkauden kohtaamista, ja kun ihminen toimii rakkauden ohjaamana, ei hän voi tehdä mitään väärin. Tätä syvällistä totuutta vain on monen vaikea hyväksyä. Sitä ei esimerkiksi hyväksynyt kaksinnamisoikeudenkäynnin tuomari, kun esitin sen keskeisenä argumenttina loisteliaassa puheenvuorossani, joka sai puolustusasianajajani purskahtamaan itkuun.

Kyynisessä ja pinnallisessa yhteiskunnassa tällainen musiikki herättää monissa negatiivisia tunteita. He sanovat, että se on liian hidasta tai imelää, että se lähettää kuulijansa vain Morfeuksen valtakuntaan, eikä siitä saa edes kunnon pöhniä. Ei, sanon Minä, tämä musiikki on juuri sitä, mitä tämä pinnallinen ja liian hektinen aika kaipaa. Se puhkaisee kyynisen ihmisen kuoren kuin Black & Deckerin kaksivaihteinen akkuporakone vääntömomentilla 37 Nm. Se raottaa meille ovea henkisempiin ulottuvuuksiin ja tuo meille syvän rauhan. Kuuntelen sitä meditoidessani ja vapaudun täydellisesti kaikesta ahdistuksesta ja negatiivisista tunteista. Tunnen vain syvää tyyneyttä ja mielenrauhaa eikä mikään voi sitä järkyttää.

(Ei edes se saatanan pikku kusipää, joka parkkeerasi sen kuppaisen Nissaninsa parkkipaikalleni tänä aamuna toimiston kulmilla! Kosto elää, mulkvisti! Näin voisin sanoa. Mutta en sano, vaan ainoastaan hymyilen syvän myötätunnon valaisemaa hymyä Nissan-kuskille, joka jakaa kanssani ihmisyyden ihmeen.

Myötätuntoa poloinen tarvitseekin, kun yrittää illalla lähteä ajamaan renkaat tyhjinä.)

Monet ihmiset ovatkin liian kiireisiä kuullakseen sellaisen kauniin kappaleen kuin ”The Quest for Unity” kuiskausta. Kohtaan tällaisia ihmisiä päivittäin työssäni. He ovat onnettomia, koska he eivät ehdi ja uskalla kurkistaa siihen kaivoista syvimpään ja salaperäisimpään eli oman itseensä. Heille Minä sanon: Pysähdy. Olet jo perillä. Ota pankkikorttisi. Syötä se automaattiin. Nosta seuraava summa ja ojenna se Minulle.

Harmonia. Siihen herra Franke pyrkii asettelemalla melodioita päällekkäin, niin että ne aluksi näyttävät vastakkaisilta kuten Mercedes ja Benz. Kuitenkin yhteen asetettuna ne nostavat ja innostavat toisiaan kohoamaan yhä korkeammalle. Kun suljen silmäni ja keskityn kuuntelemaan, näen ihmiskunnan ylpeimmät saavutukset kamppailussa ylöspäin henkisen kilvoittelun polulla. Kuten vaikkapa osakesalkkuni arvon nousun Helsingin pörssin listauksissa.

Harmonia merkitsee myös vapautta toimia. Herra Franken musiikissa eri henkilöt ratkaisevat erimielisyytensä ei pakolla vaan keskustelemalla. Vastakkainasettelut katoavat ja paradoksit ratkeavat, kun Totuus paljastuu. Sillä kuinka surkea onkaan ihminen, joka rakastaa toista vain käskystä tai tekee oikein rangaistuksen pelossa. Ja kuinka uljas sellainen, joka todella haluaa antaa Minulle rahansa.

Täytyy sanoa, että The Celestine Prophecyn kuunteleminen on herättänyt Minussa jälleen uusia ajatuksia. Niin hienosti on herra Franke pukenut herra Redfieldin ajatukset musiikiksi, että toivon hänen suostuvan tekemän saman Minun tulevalle bestsellerilleni. Oivallusten lastauslaiturilla B: Kuinka olenkin ollut aina oikeassa ilmestyy vielä joulumarkkinoille. Kustantajani ottaa jo vastaan ennakkotilauksia.

Kaikki tiet vievät Roomaan, kaikki illuusiot johtavat kärsimykseen, kaikki luottokortit käyvät Minun vastaanotollani. Albumin lopussa herra Franke tuo loisteliaasti kaikki keskeiset teemansa yhteen ja kohottaa ne uudelle tasolle entistä hienommilla sovituksilla. ”The Mystery of the Ruins – Wil’s Transfiguration” osoittaa todella, että enemmän on enemmän, kuten hyvä ystäväni Dalai Lama opetti Minulle Viking Linen seisovan pöydän äärellä.

Mutta vielä enemmän tämän hienon albumin lopetus muistuttaa meitä, kuinka ihmiskunta todella on yhtä. Olemme kaikki toistemme osia, toiset vain toisia vähäpätöisempiä ja haisevampia osia. Musiikki tuo meidät yhteen. Minä olen osa sinua ja sinä olet osa Minua. Sinun pankkitilisi on osa Minun pankkitiliäni. Sillä uudessa maailmassa ei ole tunneta egoa, siinä ei kate lopu koskaan, siinä ei ole minua eikä sinua.

Siinä olen vain Minä.

Mother Superior: Lady Madonna (1976)

Mother Superior -nimellä kulkevan CD-version kansi. Toisin kuin lisätty teksti väittää, takana seisovat vasemmalta lukien Swinburne, Sly ja Crew, edessä istuu Badger.

”Missä olivat naiset?” on yksi monista seitsemänkymmentäluvun brittiläistä progressiivista rockia kohtaan esitetyistä syytöksistä (ja niitähän on riittänyt). Kyllä edistyksellistä rockmusiikkia tekemässä oli myös Albionin tyttäriä. Lähinnä he toimivat laulajina, mutta mahtui joukkoon siellä täällä myös Lindsay Cooperin kaltainen instrumentalisti. Olkoonkin, että kaikki eivät olleet varsinaisesti Albionin saarella syntyneitä: yleiseurooppalainen kulttuurinvaihto ja englantilaisten könsikkäiden kanaalin ylittävä vetovoima toivat maahan esimerkiksi saksalaisen laulajan Dagmar Krausen ja ranskalaisen kosketinsoittajan Miquette Giraudyn. Totta silti oli, että brittiproge oli tuolloin miehinen skene, jossa miehet soittivat ja naiset hurrasivat sivusta – tai haukottelivat.

Mutta sama koski oikeastaan kaikkea brittiläistä rockmusiikkia 70-luvun alussa. Naissoittajia ja kokonaisia naisista koostuvia bändejä ehkä oli, mutta varhaisen The Liver Birdsin kaltaisten, lähinnä covereita soittavien beat-yhtyeiden jälkeen ne eivät saaneet levytyssopimuksia. Naiskokoonpanot olivat ”tyttöbändejä”, popin ja soulin lauluyhtyeitä tai jazzpumppuja.

Uuden vuosikymmenen rockin musiikillisia vaatimuksia vastaavat naisbändit tulivat Yhdysvalloista. Näistä muistetaan erityisesti amerikanfilippiiniläisten Millingtonin sisarusten johtama, suoraviivaista hard rockia soittanut Fanny, jonka alun perin lievästi kaksimielinen nimi aiheutti suurta hilpeyttä Britannian kiertueella amerikan- ja brittienglannin slangierojen ansiosta. Hieman juurevampaan ilmaisuun nojasi nelinaisinen Birtha, folkrocktrio The Deadly Nightshade taas viljeli sekä kantrivaikutteita että toisen aallon feminismiä. Musiikillista kokeellisuutta läheni paikoin psykedeelistä torvirockia soittanut ja avoimesti lesboelämästä laulanut Isis. Vuosikymmenen puolivälissä ilmestynyt The Runaways menestyi jo kaupallisestikin yksinkertaisella hard rockillaan. Britannialla ei ollut tarjota mitään vastaavaa tuona aikana, eikä ainakaan progressiivisen rockin saralla.

Paitsi että olihan sillä. Vuonna 1974 syntynyt Mother Superior soitti englantilaisen progressiivisen rockin ja jazzrockin yhdistelmää neljän naisen voimin. Kitaristi Audrey Swinburne ja uusiseelantilainen kosketinsoittaja Lesley Sly vuorottelivat laulusolisteina, rytmiryhmän Jackiet Badger (basso) ja Crew (rummut) lauloivat taustoja. Ahkerasti keikkaillut yhtye onnistui äänittämään yhden albumin omalla kustannuksellaan vuonna 1975.

Muusikot seurasivat sillä monien aloittelevien yhtyeiden esimerkkiä ja täydensivät viittä omaa sävellystään omannäköisillä versioilla tunnetummista hiteistä. The Beatlesin ”Lady Madonnan” music hall -henkinen tulkinta antoi albumille sen nimen. Versio tuntuu tehdyn kieli pohjassa ja nenä pystyssä: paitsi että solisti kuulostaa lähinnä Hyacinth Bucket’elta, yhtye myös kirjoittaa ”baby at your breast” –säkeen uusiksi viittaamalla rintaan hieman karkeammalla ilmaisulla ja etsimällä siihen sopivan riimin. Musiikkia katkotaan vielä äänitehosteilla, jotka viittaavat hilpeisiin kutsuihin. Työläisäidin kovaa osaa tarkastellaan The Beatlesin neutraalin sympaattisen näkökulman sijaan Mother Superiorin versiossa yläluokan nenänvartta pitkin, mutta pilkan voi katsoa kohdistuvan lähinnä kertojan asenteeseen eikä kohteeseen.

Stephen Stillsin alunperinkin pilke silmäkulmassa kirjoitettu ”Love the One You’re with” saa paremman käsittelyn. Crew ja Badger saavat aikaan mukavan grooven, josta koko yhtye sitten väliosassa puhkeaa tuplatahtiseen laukkaan basson ja kitaran tikatessa hetken melkein varhaisen Yesin malliin. Mother Superior tosin ei toista alkuperäisen ”da-da” -lauluosuuksia, jotka selvästi inspiroivat Yesin omia sävellyksiä.

Mother Superiorin omat sävellykset ovat lainakappaleita monimutkaisempia ja instrumentaalivoittoisempia, mikä tekee albumista tyylillisesti hieman hajanaisen. ”No Time Toulouse Lautrec” vuorottelee kahta eri tahtilajeissa kulkevaa lauluosuutta – toinen pitkälinjainen ja virtaava soolo, toinen tiukasti synkopoitu ja stemmalaulettu – ja jazzahtavia soolospotteja sähköpianolla, uruilla ja särökitaralla. Sinänsä kevyt 70-luvun alun soitinnus ja varsinkin unenomaisen nasaali laulusoundi on aina tuonut mieleeni Ranskan kultti-ihmeen Sandrosen, joskin ilman sen gallialaista tunteenpaloa. Sävellys kootaan siististi yhteen äänitehosteilla, lyhyellä nytkyriffillä varustetulla muunnelmalla ensimmäisestä laulujaksosta sekä introlla/outrolla, jonka pohjalle rakentuu jälkimmäinen laulujakso.

Ilmaisun tiiviys, keskitempoisuus ja soitinnuksen ekonominen tyylikkyys leimaavat monia muitakin kappaleita. Pitkälti akustinen ”Just One Look” on edeltäjäänsä pidempi, mutta rakenteellisesti yksinkertaisempi laulu, joskin kontrasti säilyy varjoisasti näppäiltyjen säkeistöjen ja akustisen kitaran staccato-rämpytykseen pohjautuvien kertosäkeistöjen välillä. Yksinkertaista kappaletta kohottaa sovitus, jossa akustisia kitaroita ja pianoa höystetään hienovaraisilla kosketinsoittimien ja Leslie-kaiuttimen läpi soitetun sähkökitaran äänenväreillä. Staattinen kappale saa lopussa lisäeloa, kun kertosäkeistön toisto puhkeaa flamencotyyliseen menoon.

Flamencotyyppinen rytmiikka kuuluu Swinburnen soitossa myös menevämmässä ”Mood Merchantissa”. Varsinkin keskiosassa Badger panee päälle metallisen, Pink Floyd-soittaa-Doctor Who’ta –bassopulssin ja Swinburne näppäilee sekä akustisesti että sähköisesti kuin Mike Oldfield Espanjan-tunnelmissa. Akustisvoittoisia laulujaksoja tasapainottaa vielä alun tunnelmallisesta sähköpianokuviosta nouseva pullisteleva kitaramelodia ja Slyn liukkaan rytminen urkusoolo keskiosassa.

Yllättäen yhtye pärjää ehkä parhaiten ainoassa instrumentaalissa ”Ticklish Allsorts” (yhtye selvästi piti sanaleikeistä), joka tuo hieman mieleen pehmeämmän Focuksen. Yksinkertaisen mutta vetävän grooven päällä Swinburne tuplaa komean melodian ja kehittelee sitä tiukalla tremolopikkauksella. Vastineeksi päästään koskettimien hälyäänten hämärtämään marssiosioon, jossa kitaran ylinouseva glissandokuvio vie yhtyeen hetkeksi harmonisesti karikkoisille vesille. Kun taas sanattoman laulun ja isojen kosketinsointujen hallitsemassa keskiosassa mennään perinteisemmän ”sinfonisen” rockin puolelle. Toistojen väliin mahtuu vielä unisonona soitettuja katkoriffejä, Slyn klassistyylistä urkusooloilua sekä Badgerin ja Crew’n fillejä. Mukana on tosiaan vähän kaikkea kuin englanninlakritsipussissa ja se kutittelee ärhäkästi progressiivisia makuhermoja. Kyse voisi olla jamissa luoduista paloista, mutta yhtye saa kokonaisuuden luistamaan mainiosti yhteen. Jotenkin voisi kuvitella Rushin 90-luvun instrumentaalien kuulostavan tältä, jos yhtye ponnistaisi keskitien jazzrock-pohjalta eikä hard rockia soittavasta voimatriosta.

Mother Superiorin albumin toinen ongelma onkin tietynlainen keskihaalea mietous. Naiset soittavat hyvin ja tiukasti ilman jazzrockin pitkiä revittelyjä tai progen monimutkaisimpia rakenteita, mutta erityisen räväkät tai taidokkaat hetket ovat harvemmassa. Laulusävellyksissään he nojaavat lähinnä ajan keskitien rockiin eivätkä raaski laajentaa siitä jännemmille sivupoluille.

Parhaiten nämä vahvuudet ja heikkoudet paljastaa albumin päättävä ”Years Upon Tears”. Siinä on albumin paras, folkahtava lauluosuus, jossa Sly ja Swinburne vuorottelevat solisteina yrittäen saada penkillä kyhjöttävää vanhusta avautumaan. Joukolla laulettu tarttuva kertosäe vie vanhuksen energisiin nuoruusmuistoihin ja tavanomaisen syntetisaattorisoolon jälkeen kosketinsoittimien hallitsema tyylikäs väliosa kuvastaa tämän seesteisempää nykytilaa. Sitten kappale ponnahtaa teatraalisesti puhkuvaan cockney-puhelauluun ja siitä sambarumpujen hallitsemaan fuusioon, kun yhteiskunta sysää painolastina pidetyn ihmisen kauhistuttavaan yksinäisyyteen. Siitä kappale häipyy lopun apeaan kirkkourkuteemaan.

Musiikki toimii mainiosti ohjelmallisena kuvituksena Mother Superiorin tekstille, joka suhtautuu huomattavan empaattisemmin aiheeseensa kuin monet ajan sukupolvien välistä kuilua käsittelevät rocktekstit. ”Lady Madonnan” tapaan siinä on sekä ivan että säälin sävyttämää monitulkintaisuutta, aina lopun hautajaismelodian falskia loppunuukahdusta myöten. Moniosaisena ”minieepoksena” se sen sijaan jää tussahdukseksi. On monipuolisuutta, dynamiikka, erilaisia osioita… ja silti niistä ei kasva mitään hieman pidempää laulua suurempaa. Ehkä ongelma koko albumin tasolla syntyy siitä, jos sitä lähestyy suurellisena progealbumina eikä vain neljän eri tyyleistä pitävän muusikon laulukokoelmana, joka nyt vain sattuu olemaan progressiivista ja ensimmäinen naisyhtyeen luomus lajiaan.

Miksi Mother Superior ei sitten ole edes alaviite rockin historiassa? Koska angloamerikkalaiset levy-yhtiöt eivät innostuneet yhtyeestä ja sen valmiiksi äänitetyn levyn koeprässäyksestä. Syyksi voisi kuvitella sen, ettei musiikki vaikuttanut olevan kovin kaupallista eikä enää ajan hermoilla progressiivisen rockin aallonharjan vetäytyessä nopeasti. Ilmeisesti levy-yhtiöiden miesten päättely kulki kuitenkin hieman toisia latuja. Heidän mielestään levyä eivät ostaisi naiset, koska he olisivat mustasukkaisia naismuusikoille, eivätkä miehet, koska eivät uskaltaisi suututtaa tyttöystäviään. Niinpä niin. Ehkä tuo oli ajan ajattelutapa.

Britannia ei siis ymmärtänyt mutsin ylivoimaa. Pohjoismaissa oltiin avaramielisempiä. Lady Madonna ilmestyi lopulta vuonna 1976 pienellä ruotsalaisella SMA-levymerkillä, jonka pienehkö tuotanto käsitti enimmäkseen iskelmällisempiä yhtyeitä kuten Asterix, Sju Kronor tai Teddy Boys, mutta kyllä myös progressiivisten Lotusin ja Pandoran (ei sen Pandoran) levyt. Painos oli niin pieni, että sanan ”pieni” käyttö tässä yhteydessä loukkaa sanaa, ja jakelu mahtoi tehdä samaa sanalle ”rajoitettu”. Niinpä juuri kukaan ei kuullut albumia, ennen kuin uudelleenjulkaisuihin erikoistunut brittiyhtiö Audio Archives julkaisi sen CD-muodossa nimellä Mother Superior vuonna 1996. Eikä se varmasti silloinkaan ollut hitti, sillä levyä oli vielä hyvin saatavilla 2000-luvun lopulla, kun itse hankin sen.

Mother Superiorin profiili olikin kotimaata suurempi Pohjoismaissa. Yhtye jopa teki Suomen kiertueen, jonka yhteydessä kierteli junakyydillä maakuntien tanssilavoja, ihmetteli itärajan meininkiä ja äänitti vielä jinglen Lee Cooperin farkuille. Valtavaa vaikutusta ei se tainnut tehdä katajaiseen kansaan. Lehdistössäkin musiikkia enemmän huomio kiinnittyi ”muotoihin”. Tästä reissusta ja yhtyeen urasta yleensäkin voi lukea Jackie Badgerin blogista.

Badger teki nelikosta pisimmän uran musiikin parissa, kun Mother Superior vähitellen mureni pois vuoden 1977 loppuun mennessä. Sly ja Swinburne lähtivät ensimmäisinä toisiin naisrockyhtyeisiin, joiden menestys jäi Mother Superioriakin vähäisemmäksi. Jackie Crew pääsi ainakin äänittämään yhden EP:n feministisen jazzrockyhtyeen Jam Today riveissä vuonna 1981 (yhtyeessä soitti kitaraa Terry Hunt, joka ehti olla Mother Superiorissakin). Badger aloitti pitkän taiteellisen ja aviollisen yhteistyön rockmuusikko Stephen W. Parsonsin eli Snipsin kanssa.

Mother Superior oli kovasti halunnut menestyä omilla avuillaan eikä ”tyttöbändinä”. Niin vain nykyään sen albumi tuntuu kiinnostavan lähinnä juuri eksotiikan takia, ensimmäisenä naisten progebändin levytyksenä, miehisen progemaailmankoneen pintahalkeamassa kaikkia odotuksia vastoin itäneenä erikoisuutena. Ei se mestariteos ole, mutta kyllä musiikki kuuntelua yhä kestää. Paljon kehnompaa kamaakin tuona aikana julkaistiin. Ja oli Mother Superior tosiaan edelläkävijä progen saralla. Seuraajia saatiin odottaa 90-luvulle asti, ja ensimmäiset eivät tulisi Isosta-Britanniasta vaan Japanista.

Steve Hackett: Voyage of the Acolyte (1975)

Kitaristi saa paikan

Entä jos Steve Hackettin perhe olisikin päättänyt jäädä Kanadaan vuonna 1957, kuten alun perin oli suunniteltu? Kanadaan ihastunut, huuliharppua jo soittava poika olisi todennäköisesti kukoistanut uudessa kotimaassa ja seurannut silti musiikillista kutsumustaan. Mutta brittiläinen progressiivinen rock olisi jäänyt ilman yhtä keskeistä kitaristiaan ja vaikutusvaltaista kitaratyyliään.

Meidän onneksemme mutta seitsemänvuotiaan Hackettin pettymykseksi koti-ikävän riuduttama äiti Margaret piti päänsä ja perhe palasi ankeaan Pimlicon kaupunginosaan Lontoon keskustassa. Hackett luovi tiensä läpi sodanjälkeisen Britannian tunkkaisen ilmapiirin ja vanhakantaisen koulujärjestelmän, vaihtoi huuliharpun kitaraan, ajelehti työpaikasta toiseen ja liittyi 60-luvun lopulla myöhemmin musikaaleistaan tunnettujen kolmen Heatherlyn veljeksen psykedeeliseen bändiin Quiet World, jonka kanssa äänitti raamatullis-spiritistisen konseptialbumin The Road (1970). Yhtyeestä erottuaan hän laittoi lähinnä turhautuneisuuttaan sittemmin kuuluisaksi tulleen ilmoituksen Melody Maker -musiikkilehteen: ”Mielikuvituksekas kitaristi ja säveltäjä etsii samanhenkisiä muusikoita, pyrkii määrätietoisesti eteenpäin nykyisistä, paikallaan polkevista musiikkimuodoista”. Sen huomasi määrätietoisesti eteenpäin pyrkivä yhtye, joka oli etsinyt itselleen uutta kitaristia jo puoli vuotta. Yhtye oli tietysti Genesis.

Vaatimukset uudelle kitaristille olivat kovat. Anthony Phillips oli ollut vahvin säveltäjä Genesiksen kahdella ensimmäisellä levyllä, ja hän oli yhdessä Mike Rutherfordin kanssa kehittänyt yhtyeen soundille keskeisen 12-kielisten akustisten kitaroiden soittotavan. Folkbuumin aikaan akustiset kitarat kiinnostivat Britanniassa, eikä Hackett toki ollut noin neljästäkymmenestä ehdokkaasta ainoa, jolla 12-kielinen pysyi kädessä. Mutta kitaristin piti hallita myös sähkökitara, jotta hän voisi laajentaa Genesiksen ilmaisua rockmaisempaan suuntaan. Sähköiset ehdokkaat olivat kuitenkin enimmäkseen bluespohjaisten sankareidensa Eric Claptonin ja Jimmy Pagen lumoissa ja innokkaita sooloilemaan näiden tavoin yltympäriinsä. Genesistä blues ja tekniikkapainotteinen näyttävyys taas eivät kiinnostaneet.

Hackett tunnetusti osasi soittaa bluesia, mutta enemmän häntä kiinnosti klassisesta musiikista nouseva melodinen ajattelu ja sähkökitaran mahdollisuudet tekstuurin luojana. Teknisen taituruuden kehittelyn sijaan hän halusi tehdä kitaralla jotain erikoisempaa. Hänellä oli juuri sellaisia omaperäisiä soittoideoita ja rocksärmää, jollaisia Genesis kaipasi. Soittajana hän täydensi ja laajensi yhtyeen sointia ja mahdollisuuksia, olkoonkin, että ensimmäiset vuotensa hän haki vielä paikkaansa säveltäjänä. Todella mietityttää, miten Genesis olisi kehittynyt ilman häntä.

Kortit pöytään

Vuosi 1975 oli Genesikselle vedenjakaja. Kunnianhimoisen ja (myös yhtyeen sisällä) mielipiteitä jakaneen konseptialbumin The Lamb Lies Down on Broadway (1974) ja sen vaikean konserttikiertueen päätteeksi laulaja Peter Gabriel oli jättänyt yhtyeen. Loput neljä muusikkoa aikoivat jatkaa, mutta ei ollut helppoa löytää uutta laulajaa täyttämään Gabrielin saappaita, kukkamaskia ja puhallettavia kiveksiä. Tässä epävarmassa tilanteessa Hackett katsoi tilaisuuden tulleen äänittää joukko varastossa olevia ideoitaan sooloalbumia varten.

Hackettin voi ajatella lähteneen sooloprojektiin sillä varauksella, että ainakin hänellä olisi valmiina soolouran avaimet siltä varalta, että Genesiksen toinen luominen epäonnistuisi. Todellisuudessa hän oli vielä studioon astuessaan epävarma, saisiko valmiista sävellyspaloista koottua toimivan albumikokonaisuuden. Levytyksellä hän pyrki testaamaan ja todistamaan itselleenkin kykynsä säveltäjänä.

Turvaa hän sai tutuista kasvoista ympärillään. Genesiksen rumpali Phil Collins ja basisti Mike Rutherford lupautuivat rytmiryhmäksi sessiopohjalta – eli Hackett sai kerrankin sanella, mitä nämä soittaisivat. Hackettin musiikkia opiskellut pikkuveli John Hackett soitti albumilla huiluja, syntetisaattoria, mellotronia ja putkikelloja sekä osallistui puhallinosuuksien säveltämiseen ja sovittamiseen. Albumin äänittäjä ja apulaistuottaja John Acock soitti myös syntetisaattoreita ja mellotronia. Itse hän soitti monia rakkaita kitaroitaan sekä mellotronia, joilla oli aineiston säveltänyt.

Tukirankaa ideoilleen Hackett sai ajalle tyypillisestä albumia yhdistävästä teemasta. Voyage of the Acolyten kahdeksan sävellystä pohjautuvat eri tarotkortteihin ja niiden Hackettissa herättämiin mielleyhtymiin. Hackett löi siis monellakin tapaa korttinsa pöytään.

Konseptin alkuperä on hieman kiistanalainen. Hackettin mukaan hän keksi konseptin ja nimeä sille ehdotti Charisma-levymerkin pomo Tony Stratton-Smith. Mutta kosketinsoittaja ja säveltäjä Robert John Godfrey, joka oli julkaissut kehnosti menestyneen soololevynsä Fall of Hyperion (1974) Charismalla, on väittänyt, että hän kauppasi noihin aikoihin Stratton-Smithille uuden yhtyeensä The Enidin ensilevyä, joka oli tarotaiheinen konseptialbumi nimeltä The Voyage of the Acolyte. Godfreyn mukaan Stratton-Smith hylkäsi The Enidin konseptin, mutta heitti sen Hackettille. The Enidin albumin julkaisi vuotta myöhemmin EMI nimellä In the Region of the Summer Stars. Väite voi hyvinkin pitää paikkansa, paitsi että Stratton-Smith oli ilmeisesti kaupannut tarotaihetta Van der Graaf Generatorin urkurille Hugh Bantonille jo pari vuotta aiemmin. Ehkä aihe vain oli tuolla rajatietoon menevällä ajalla muodikas ja tarjosi helpon sapluunan albuminmittaiselle työlle. Vuosikymmenen aikana tarotkorteista tekivät albumeita myös ainakin yhdysvaltalainen Touchstone (1972), itävaltalainen Walter Wegmüller (1973) sekä englantilaiset Robert Wood (1972) ja Mike Batt (1979).

”Ace of Wands”

Kitaristina Hackett oli omaksunut ja sulauttanut vaikutteita monista lähteistä. Voyage of the Acolyten ärhäkkä alku muistuttaa, että liittyessään Genesikseen hän seurasi tarkasti King Crimsonin johtohahmoa Robert Frippiä, aina fordmaisen kokomustaa vaatetusta myöten. ”Ace of Wandsin” potkaisee käyntiin salamasotamainen ja samalla elohopeaisen sulava kitarakuvio pirtsakkaassa 7/8-tahtilajissa. Hackettin Gibson Les Paul soi Frippin serkkunsa tapaan tuplasärön ja efektien läpi kapean purevaksi säteeksi puristettuna, mutta hän värittää ääntä omaäänisesti wah-wahilla ja muilla tehosteilla. Ja kaiken lisäksi toinen kitara tuplaa kuvion oktaavia ylempää, laskeutuu sitten terssin etäisyydelle, kunnes lopussa molempien äänenkorkeudet yhtyvät ja mekastus katkeaa syntetisaattorin ja kaiutetun kitaran fanfaariin. Akustisten 12-kielisten kitaroiden murtosointujen ilma-akrobatia kutoo hetkellisesti helisevän seitin, ennen kuin John Hackettin puolinopeudella äänitetyt huilut alkavat piipittää sellaisia nestemäisen hohtavia juoksutuksia kuin mitä Tony Banks yleensä soitti uruilla, Steve itse siirtyy annostelemaan mellotronin lämpösumumaisia kuoroja ja velipoika paukuttaa putkikelloilla yksinkertaisen ylvästä melodiaa.

”Ace of Wands” suihkii Genesiksen ja laajemminkin 70-luvun alun brittiprogen instrumentaalisia ideoita ympäriinsä kuin hohtava suihkulähde, energisenä, innostuneena ja ylipursuavana. Se on levoton sointukulkua myöten: pääriffi kiertää kahdessa tahdissa vauhdikkaasti e-mollin ja E-duurin väliä, muuallakin pyyhkäisee D- ja A-duurin läpi ja pysähtyy toistojen jälkeen h-molliin antaen vain bassonuotin vaihteluiden liikuttaa harmoniaa.

Kaikki tämä kuvaa ehkä Hackettin innostusta uuden projektin ja aivan oman polkunsa avauksessa. Silti energisyys ja komeus eivät voi peittää sävellyksen sirpaleisuutta. Hackett juoksee nopeasti ideasta toiseen. Varsinkin viimeisenä yhtäkkinen räjähdystehoste katkaisee tyhjää jauhavan flamencomaisen kitarariffin, ja komea melodinen soolo kitaralle ja syntetisaattorille pamahtaa käyntiin perinteisen menevässä 4/4-rocktahdissa. Kunhan ensin on kokeiltu myös väärin päin soitettua ja nopeutettua akustista kitaraa. Kappaleen laajempi merkitys albumin mitassa selviää kuitenkin myöhemmin.

Soolomelodia kyllä näyttää Hackettin parhaimmillaan juuri kitaristina. Hän herättää riemukkaan diatonisen melodian eloon sulavalla legatolla. Melodian fanfaarimaisia hyppyjä ja käännöksiä kontrastoi pienemällä alalla nypläävä, tiukasti synkopoitu ja tarkasti soitettu juoksutus. Vibrato- ja vaihesiirtymätehosteiden sekä kaiun käyttö saa kuviot vilistämään entistä villimmin. Se on oppikirjaesimerkki brittiläisen progen kitarasoolosta, taidokas, teemallinen ja vivahteikas. ”Ace of Wands” häipyy sen myötä pois A- ja E-duurien ratkeamattomaan vuorotteluun.

”Hands of the Priestess Part I”

Se, että tämä soolo on myös albumin pisin yhtäjaksoinen sähkökitarasoolo, vahvistaa sen, ettei Hackett halunnut olla edes omalla levyllään tilutteleva kitarasankari vaan nimenomaan säveltäjä. ”Hands of the Priestess Part I” ei ole rockia nähnytkään, vaan on pikemminkin kamarimusiikkimainen 12-kielisen kitaran ja huilun duetto. Hackett soittaa 12-kielistä kuin cembaloa ja jättää pehmeän rauhallisen melodian veljelleen. John Hackett soittaa sen klassisen puhtaalla tekniikalla ja vibratolla. Mellotronin jouset luovat lisää satumaista tunnelmaa.

Kauniin, ehkä hieman hattaraisen tunnelman rikkoo vain sähkökitaran valittava melodia väliosassa. Siinä kuullaan Hackettin tavaramerkkimäiseksi muodostunut viulumainen soittotyyli, jossa kielen näpäytys häivytetään nostamalla äänenvoimakkuutta hitaasti volyymipedaalilla. Samalla hän taivuttaa nuotteja ja lisää sointiin kaikua. Kun harmonia vielä siirtyy vuoroin vähennettyyn sointuun, lievä riitasointuisuus synnyttää jännittävän salaperäisen tunnelman. Lisäksi vähennetyt soinnut eivät ole johtosävelen asemassa vaan päin vastoin laimentavat dominanttitehoja. ”Feminiini ja salaperäinen” oli Hackettin essentialistinen mielikuva ylipapittaren kortista, joten sävellyksessä hän pitäytyy ”feminiineissä lopukkeissa” ja hitusen monitulkintaisissa kuluissa.

”A Tower Struck Down”

Maskuliininen voima näyttäytyy sitten irvokkaimmillaan ”A Tower Struck Downissa”. Kolmas valtakunta kaikkien totalitaaristen yhteiskuntien mallikappaleena marssii yhtä aikaa kampurajalkaisesti ja järkähtämättömästi Hackettin säröisten kitarasointujen sekä Collinsin virveli- ja aksenttipellin iskujen osuessa joka tahdin ensimmäiselle, neljännelle ja seitsemännelle kahdeksasosalle ja Rutherfordin yliohjattujen bassopedaalien hakatessa bassonuottia väleissä. Ei mitään ”Priestessin” hienouksia tai akustista hempeyttä: Kappale nytkähtelee kolmen perussoinnun tasolta toiselle, ja ne soinnut ovat ylinousevan riitasointuisia. Luonnollisia akustisia sointeja ei ole, vaan kaikki äänet vääristetään soittamalla niitä takaperin tai käyttämällä tehosteita, varsinkin kitaran kohdalla kalliin EMS Synthi HiFli -moniefektilaitteen radikaaleja modulointeja ja oktaavituplausta. Musiikin tasangolta kaasutetaan pois kaikki melodinen ja soinnillinen miellyttävyys, jotta rytmi ja riffi voivat hanhenjalkamarssia sen poikki.

Ja silti ”Priestessin” sähkökitaramelodian alku välähtää kaiken keskellä vääristyneenä. Joko se muistuttaa maahan tallotusta ihmisyydestä tai vain tulevaisuuden arvaamattomuudesta ja Hackettin kortissa näkemästä ”demonisesta kauneudesta”. Totalitaarinen voima voi olla huumaavaa, mutta John Hackettin alun perin säveltämä keskiosan riffi tekee parhaansa ravistellakseen siitä nättiyden irti. Kulmikas kuvio kääntyilee riitasointuisten tritonusten ympärillä, ja kitaran lisäksi sitä täydentävät Nigel Warren-Greenin sello ja Collinsin vanhan soittokaverin Percy Jonesin nauhaton basso. Niiden iskiessä tasainen 4/4 hajoaa käytännössä 9/4:n tahtilajiksi kolmeen eritahtilajiseen tahtiin pilkottuna. Valtakunta vapisee liitoksissaan, kun marssi käy entistä huojuvammaksi.

”A Tower Struck Down” on pääesimerkki Hackettin mihinkään menemättömästä sävellyksestä. Kolmannen valtakunnan viisun täytyy päätyä vääjäämättä romahdukseen (ellei kyse ole uusnatsilevytyksestä). Toisin kuin emoyhtyeen sekopäiset marssit kuten kuuluisa ”Apocalypse in 9/8” (joka olikin lähinnä kolmikon Banks-Collins-Rutherford tekosia), Hackett ei käytä rytmipohjaa sooloiluun, vaan levittelee sinne tänne pieniä äänitapahtumia ja vuorenpeikontanssin kaltaisia riffien paloja. Loppua kohti syntetisaattori alkaa pyörittää samanlaista murtosointukuhinaa kuin nopeutettu huilu ”Ace of Wandsissa” ja lopulta räjähdystehoste katkaisee jälleen meiningin. Lyhyt ja hyytävä kooda sisältää irtonaisen kolmen soinnun ”kohtalokuvion” ja baritonikitaralla soitetun tummanpuhuvan kuvion.

Kappale on silti kirjaimellisesti pirstaleinen, sillä Hackett pilkkoo sitä äkillisillä nauhaleikkauksilla ja äänitehosteilla. Tekniikassa kummittelee miehen kiinnostus hieman synkempään ja riitasointuisempaan modernismiin kuin mitä Genesis yleensä päästi levyilleen. ”A Tower Struck Down” on se, mitä saadaan, kun nuori ja innokas muusikko päästetään valloilleen studiotekniikan kanssa. Mielenkiintoisen kokeilun ainakin.

EMS Synthi Hi Fli oli yksi ensimmäisistä ja monipuolisimmista kitaralle tarkoitetuista analogisista moniefektilaitteista. Sillä kitaran singaalia saattoi manipuloida lukuisilla modulaatio- ja suodatustehosteilla, säröllä ja oktaavituplauksella. Joidenkin mielestä sen soundi on jäljittelemätön. Hackettin ohella kallista laitetta käytti runsaasti muun muassa David Gilmour.

”Hands of the Priestess Part II”

Sodan jälkeen tulee rauha, ja ”Hands of the Priestess Part II” nousee voitokkaana raunioista. Huilumelodia jatkaa siitä, mihin ykkösosan häivytys jäi, ja rakentuu fanfaarimaisemmaksi korkeammassa sävellajissa. John siirtyy puhaltamaan kuplivia trillikuvioita kaksoiskieletystekniikalla, kunnes toistuvan I – iv -kuvion luoma jännite sulaa selkeän päämäärätietoiseen duurikulkuun ja mellotronin jousiin. Sähkökitara palaa ”Ace of Wandsin” loppusoolon lyyriseen melodiaosuuteen huipentamaan samalla kertaa sekä sävellyksen että levyn A-puoliskon. Riemukkaan paluun tunnetta korostaa se, että synkopoitu juoksutusosio kahden soinnun kiertoineen jää pois ja lyhyt kappale saa häipyä melodian merkeissä. Nyt ”Ace of Wandsin” runsaudensarvimainen ideapaljous näyttäytyy eräänlaisena alkusoittona myöhemmälle albumille. Siellä kuullut soinnit ja melodiat toistuvat albumin myötä jonkin verran muunneltuina. Ei tässä kyse ole mistään suuresta sinfonisesta teemojen kehittelystä, mutta Hackett onnistuu yksinkertaisilla keinoilla tekemään osin irtonaisista ideoista toimivankuuloisen kokonaisuuden.

”The Hermit”

B-puolisko jatkaa samantyyppisellä kokonaisuudella, mutta laajentaa instrumentaalisesta musiikista lauluihin. Se näyttää myös, että sanoitukset eivät ole Hackettin vahvuusaluetta. Hän tukeutuu liikaa romantiikan ajan runouden ontuvaan jäljittelyyn, kuten valitettavan moni progeartisti, ja usein hänen fraasinsa tuntuvat lattean pakotetuilta. Jälkimmäisestä vaivasta hän ei ole päässyt täysin eroon, mutta muuten hänen sanallinen ulosantinsa on parantunut vuosikymmenten saatossa.

Tummasävyinen akustinen kitarateos ”The Hermit” ei ole sentään albumin noloimpia tekstejä. Hämyinen erakkokuvaus heijastelee kuulemma Hackettin tuntemuksia, että hän koki itsensä hieman ulkopuoliseksi Genesiksessä ja kovaa painetta todistaa luomiskykynsä (laulu alkaa usein lainatulla säeparilla ”the mantle of attainment / hangs heavy on his shoulders”). Matala, toistuviin kolmen nuotin kuvioihin perustuva ja kapea-alainen laulumelodia sopii hänen mukiinmenevälle lauluäänelleen, ja kuiskaava laulutapa vahvistaa itseensä kääriytynyttä tunnelmaa. Pienet äänenvoimakkuuden korotukset ja vibratomausteet äänessä korostuvat.

Cembalomainen kitaratausta korostaa pienuutta, muuttumattomuutta ja hämäryyttä toistuvalla sointukululla, jossa bassonuotit laskeutuvat kromaattisesti vain pienen terssin matkan. Niiden kannattelemat, yleensä laajennetut soinnut tulevat perussointua lukuun ottamatta käännöksinä ja siis tehollisesti monitulkintaisina. Tunne on pidäteltyä, näköala lyhyt ja hämärä.

Kirsikkana kakun päälle Hackettin laulu on äänitetty kaikukammiossa. Luonnollinen, kivimäinen kaiku maalaa elävän kuvan erakosta luolassa tuikkiva lyhty ainoana seuralaisenaan. Juuri kaiusta sikiää Voyage of the Acolyten omalaatuinen, hämyinen tunnelma, jolta ei löydy vastinetta Genesiksen albumeilta eikä myöskään Hackettin myöhemmiltä soololevyiltä. Sen synnytti pitkälti Kingsway Recorders -studion (jonka omisti tuolloin Ian Gillan) laitteistoon kuuluvan EMT 140 -levykaiun reipas käyttö.

”The Hermit” ei ole pelkkää synkkyyttä eikä irrallaan sitä ympäröivästä albumimaailmasta. Huilu palaa lyhyessä väliosassa ja väläyttää alun viimeksi ”Hands of the Priestess Part II:n” lopussa kuullusta riemumelodiasta. Tämä kuitenkin vajoaa heti takaisin mollialhoon. Viimeisen laulusäkeistön jälkeen sävellys sen sijaan jatkaa pitkään instrumentaaliseen häntään. Duurivoittoisemman valon lävistäessä pimeyden lämmin oboe alkaa kuljettaa laulumelodian lyyrisempää muunnosta yhä ylemmäs, aivan kuin vieraan kosketukseen elähdyttämä erakko kurottaisi ulos luolastaan kuin liikuntarajoitteinen Zarathustra. Onnistuminen jää silti arvoitukseksi, sillä oboe kyllä lopulta osuu soinnun perusnuottiin vahvalla iskulla rekisterin huimaavassa yläpäässä, mutta jakso purkautuu epätäydelliseen kadenssiin vähennetyn soinnun päälle. Minkä jälkeen huilujen hunajaiset terssistemmat käyvät läpi entistä yksitoikkoisempaa muunnelmaa samasta melodiasta ilman ratkaisua. Erakon elinpiirin rajat ovat laajentuneet ja sävy muuttunut, mutta ukko itse, kuten sävellys, liikkuu pääsemättä oikeastaan mihinkään. Kaunis lopputulos sentään on.

Mielenkiintoista kyllä, jos teksti ilmaisee Hackettin epävarmuutta roolistaan Genesiksessä, sävellys itse oli yksi niistä, jonka hän ja John Hackett esittivät vuoden 1970 koesoitossa Banksille ja Gabrielille. Se todennäköisesti auttoi häntä saamaan pestinsä. John Hackett kirjoitti alun perin kaikki puhallinmelodiat huilulle ja siirsi myöhemmin osan niistä oboelle. Hän ei tajunnut, että melodia olisi normaalisti paikoin liian korkea oboelle. Taitava Robin Miller (1946 – 2014) pystyi silti tulkitsemaan sen. Juuri siksi oboemelodian korkean f:n kliimaksi onkin tehoava: se on soittimen äärirajoilla ja hieman epätavallinen, pakotettu.

Toinen irtonaisen kuuloinen osa on vibrafonin hiljaa helähtelevä heilurimelodia aivan kappaleen lopussa. Se tuntuu tulevan täysin tyhjästä, mutta jälleen kerran Hackett esittelee pienen elementin, joka toistuu myöhemmillä kappaleilla.

Brasilialaisen taiteilijan Kim Poorin etu- ja sisäkansimaalauksissa vilahtavat ainakin sanoitusten erakko, ylipapitar, rakastavaiset ja sortunut torni. Poor oli naimisissa Hackettin kanssa vuodet 1981 – 2007. Vuodesta 1975 eroon asti hän maalasi valtaosan miehensä albumien kansista fantasiatyylillään, jota leimasivat usvaiset väripinnat ja tyhjäsilmäiset ihmishahmot.

”Star of Sirius”

Vibrafoni soittaakin heti heleän melodisen koukun ”Star of Siriuksen” kertosäkeitä edeltävissä osissa. Se on albumin lähin vastine poplaululle, ja se alkaa yhdistää tähän saakka erillään olleita akustista klassisuutta ja sähköistä rockpuolta. A-osien säkeistöt hohtavat Leslie-kaiuttimen läpi soitetun 12-kielisen kitaran, syntetisaattorien ja englannintorven synnyttämistä lämpimän valoisista tekstuureista. ”Star of Sirius” karistaa ”The Hermitin” ja ”Hands of the Priestessin” tummemmat sävyt, ja muistuttaa lähinnä Genesiksen englantilaisen pastoraalin pastisseja, joissa sinänsä yksinkertaiset sävelkulut koristellaan rikkailla harmonioilla. B-osassa taas rytmiryhmä potkaisee päälle ”Ace of Wandsin” loppuosion kaltaisen rockmeiningin (vaikka hienovaraisen funk-särmäisen basso-osuuden soittaa Rutherfordin sijaan sessiomies John Gustafson) ja saamme melko suorasukaisen, kahdeksan tahtia kestävän kertosäkeistön rakkauden uudistavasta voimasta sekä suoraan laa-laa-laata.

Phil Collins laulaa kaiken asianmukaisen kirkkaalla ja pehmeällä äänellään sekä vielä kauttaaltaan tarkkoina kolmisointustemmoina. Pitää muistaa, että tätä ennen Collins oli laulanut Genesiksen levyillä kaksi täytekappaletta ja valtaosan taustalauluista (sekä aiemmin pari kappaletta Flaming Youth -yhtyeen ainoalla levyllä). Vasta ”Star of Siriuksen” jälkeen Hackett alkoi tuumia, että mieshän sopisi laulamaan Genesiksen uudelle levylle kirjoitettavia herkempiä sävellyksiä kuten ”Entangled”. Uusi laulaja hoitaisi sitten rokimman kaman, kunhan sopiva ääni ensin löytyisi…

Hackett oli myös omien sanojensa mukaan ollut etujoukoissa karsimassa Genesiksen musiikista tällaista stemmalaulua ja hieman imelää lallatusta, jota hän viljelee ”Star of Siriuksen” B-osan toistoissa. Siinä missä A-osan kauneus palvelee uudelleensyntymän ja elpymisen kuvausta, B-osa kaikessa naiiviudessaan ei vain ole tarpeeksi terävä kestääkseen yksin kaikkia toistoja. Mutta ei sen tarvitse yksin ollakaan. Väliosassa sävellys saa poikkeavan pahaenteisen sävyn, kun 12-kielinen kitara ja syntetisaattori soittavat mekaanisen tasaista, edestakaisin sahaavaa kuviota ylinousevien harmonioiden ja syntikkatehosteiden kera. Se purkautuu kuitenkin nopeasti muunnelmaan ”Hands of the Priestess Part II:n” fanfaariteemasta huilun ja oboen esittäminä, huulimiehinä jälleen Robin Miller ja John Hackett. Pian ollaan jälleen kertosäkeistöjen jälkeisen osan kehittelyssä ja sitten palataan kertosäkeistöön.

Syy, miksi tämä jakso kuulostaa jälleen kuin kelattaisiin läpi joukko hienoja irtohetkiä, on ehkä siinä, että Hackett joutui lyhentämään kappaletta rajusti mahduttaakseen sen LP:n mittoihin. Oletettavasti pidempi kehittely lensi roskiin, kun kappale kutistui ”vain” seitsemänminuuttiseksi. Mutta lopullisessa kertosäkeistön kertauksessa Hackett toistaa A- ja B-osioita kerta toisensa jälkeen B-osion rocksovituksella, jota kasvattaa lainoilla A-osion kosketinsoundeista. Toistojen välissä hän pumppaa kappaleeseen energiaa heittämällä tutunkuuloisia välifillejä: nopeita triolivilistyksiä, epätasajakoisia laskevia murtosointuja, jotka muistuttavat ”Ace of Wandsin” kuultua – ja lopulta suoraan tuon kappaleen lopun riehakas melodia alkuperäisellä tempolla ja asenteella.

Jopa ylipapittaren salaperäisen melodian ensimmäinen fraasi soitetaan hunajaiseksi harmonisoituna, kaikki demonisuus kauneudesta pois uutettuna. ”Star of Sirius” on albumin puhtain ilon ja riemun ilmentymä. Palaamalla ”Ace of Wandsin” ja ”The Hands of the Priestessin” keskeisiin aiheisiin se konseptinmukaisesti ”elvyttää” ne ja musiikillisesti sitoo albumipuoliskot yhteen. Laulutason kauneusvirheet siliävät koko albumin näkökulmasta katsottuna.

 

”The Lovers”

Aivan kuten ”Hands of the Priestess” A-puoliskolla, ohikiitävän lyhyt akustinen ”The Lovers” tasapainottaa suurellisempia numeroita ja nyt myös ”The Hermitin” synkkää yksinpuhelua. Hackett rakentaa sillan erakkoudesta rakkauden yhteyteen nokkelasti toistamalla ”The Hermitin” duurivoittoisen oboemelodiajakson ”The Loversissa” takaperin. Tämän voi ottaa parhaiten nauhatehosteilla leikittelyn huipentumana, mutta sitä ennen ”The Lovers” tarjoilee lyhyen klassisen kitaran soolon sekä laajennetusta ja pidätetystä C-duurimurtosoinnusta rakennetun herkän melodisen koukun.

”Shadow of the Hierophant”

Tuo koukku näyttelee keskeistä roolia albumin pitkän päätöksen ”Shadow of the Hierophant” lauluosuudessa. Hitaan suurellinen sävellys juontaa rakenteeltaan juurensa ”The Court of the Crimson Kingiin” (1969). Siinä Hackettin valittavan kitaran ja mellotronin suurten sointujen hallitsema instrumentaalinen kertosäkeistö vuorottelee klassisen kitaran ja huilun ympärille kutistettujen laulusäkeistöjen kanssa. Kertosäkeistön sointukulku liukuu mielenkiintoisesti f-mollista G-duuriin, joka on myös säkeistöjen sävellaji. Soinnillinen ja harmoninen ambivalenssi ja vastakkainasettelu saattaa liittyä kappaleen sanomaan, jonka kuulemma pitäisi kyseenalaistaa uskonnollista dogmatiikkaa ja suitsuttaa ihmiskunnan etenemistä siitä ”puhtaaseen hengen maailmaan”. Mahdollista kritiikkiä ei kyllä huomaa kuvakielen kukkaisloiston keskeltä, mitä nyt ajatukset ja näkemys asetetaan vastakkain (”Lost in thought but robbed of vision”).

Tärkeämpää on kappaleen tyylikäs melodia ja Sally Oldfieldin sopivan eteerinen esitys. Vahvan leijuva ääni ja klassistyylinen (joskaan ei teknisesti oikeaoppinen) vibraton käyttö istuvat täsmälleen menneisyyttä ja fantasiaa kuvittavaan tunnelmaan. Kuin jokin haltiaprimadonna hän naulitsee kertosäkeistön epätasaisen mutta elegantin melodian kuulijan muistisoluihin, samalla kun musiikki poikkeaa kohti e-/a-mollia ”kuun pimentäessä auringon”. Vibrafoni, albumin B-puoliskon toistuva elementti, säestää klassista kitaraa sen näppäillessä instrumentaalikoukkua, minkä jälkeen paluu instrumentaalikertosäkeistön bänditekstuuriin tuntuu kahta massiivisemmalta. ”Shadow of the Hierophantin” alku on albumin mieleen jäävin lauluosuus.

Viimeinen kertosäkeistö ei palaakaan turvalliseen G-duuriin vaan nytkähtää h-molliin, mikä ilmoittaa siirtymästä kappaleen myöhempiin jaksoihin. Melko nytkähtävä siirtymä vie Hackettin esittelemään vielä yhtä kitaratekniikkansa puolta. Särö ja vaihesiirtymä tapissa hän luo ylimaallisen aaltoilevan tekstuurin täppäilemällä kahdella kädellä toistuvaa murtosointukuviota. Toisin kuin on väitetty, Hackett ei keksinyt tätä kitaratekniikkaa. Rockissakin sitä olivat käyttäneet 60-luvun lopulla kitaristit kuten Harvey Mandel, Chicagon Terry Kath ja jopa Hackettin esikuva Fripp King Crimsonin ensimmäisen kokoonpanon konserteissa. Silti Hackett oli selvästi etulinjassa, kun hän toteutti tekniikalla vaikuttavan nopeita, Bach-vaikutteisia kuvioita jo Nursery Crymella (1971). 70-luvun lopullahan Frank Zappa koomisesti ja sitten Eddie Van Halen täysin tosissaan puskivat tekniikan äärimmilleen nostaakseen kitarasoolojen intensiteetin uusille kierrosluvuille. Hackett taas ei elvistele nopeudella vaan käyttää tekniikkaa teksturaalisesti. Kitara korvaa syntetisaattorin.

Siirtymästä pamahdetaan albumin tavanomaisimpaan, tunteellisesti valittavaan sähkökitarasooloon uuden sointukulun ja akustisen rocksäestyksen kera. Kuudentoista (hieman epätasaisen) tahdin soolo on ensimmäinen varsinainen lajissaan sitten ”Ace of Wandsin”, ja kummasti melodia mukaileekin paikoin tuon kappaleen loistokasta melodiaa, paljon hitaampana ja raskaampana vain. Jopa toisen kitara terssistemma palaa viimeisiin tahteihin. Nyt kyse ei ole uutuuden riemusta vaan jostain syvällisemmästä ja vaikeammin tulkittavasta.

Kitarasoolon viimeisen nuotin häipyessä vibrafoni palaa soittamaan toistuvaa, hitaan kohtalokasta kolmen nuotin kuviota, josta kuultiin pieni alku ”The Hermitin” viime sekunneilla. Melodian taakka siirtyy Les Paulille, jota Hackett soittaa edelleen täyden efektiarsenaalin läpi ja volyymipedaalilla jokaisen nuotin viulumaisesti vonkauttaen. Kuvion muodostamat murtosoinnut seuraavat aavemaisen mellotronikuoron herkeämätöntä sointukulkua ja Rutherfordin särötetyt bassopedaalit palaavat pitämään jykevää pohjaa.

Tämän osion Hackett ja Rutherford olivatkin säveltäneet yhdessä jo vuonna 1972. Hackett löysi sille vihdoin paikan Voyage of the Acolyten lopetuksena, joka vastaa rooliltaan ”A Tower Struck Downia” A-puoliskolla. Tässäkin soittimet kuulostavat epäluonnollisilta, mutta nyt pikemminkin yliluonnollisen majesteettisilta kuin teräväreunaisen vääristyneiltä. Samoin ”Towerissa” rytmi hallitsi kaikkea epätasaisena ja äkillisten yllätysten katkomana. ”Hierophant” marssii halki aikojen järkähtämättömän tasaisessa 3/4-tahdissa. Vain Collinsin symbaaleja säästämätön rummutus muuttelee rytmisiä vivahteita. Sointukulku ja kitaran sitä seuraava kuvio toistuvat kerta toisensa jälkeen. Herkeämättömyys kylvää uhkaavuutta, mutta myös se, että sointukuvio ei seuraakaan odotettua selkeää reittiään, vaan lipsahtaa puolivälissä ikään kuin pari tahtia takaisin (vertaa ”Towerin” nauhaleikkaukset) ja etenee parin kromaattisen siirtymän kautta takaisin uuteen alkuun. Kuvio on sinänsä looginen, mutta hienovaraisesti ”väärä”, epäkesko, jo senkin takia, että se kestää 14 tahtia odotetun 16:n sijaan. Näinhän Genesiskin saattoi käsitellä harmoniaa, usein vain hienovaraisemmin, jo ”Watcher of the Skiesin” (1972) kuuluisassa mellotroni-introssa luodakseen vaikutelman jostain luonnollisen rajat ylittävästä.

”Shadow of the Hierophant” ei suostu ratkeamaan, ei kehittymään. Se vain kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Ja kasvaa. Sitten se häipyy pois. Heittäkö ylipappi varjonsa yli ihmiskunnan vuosituhannesta toiseen vai edetäänkö tässä uuteen tuntemattomaan maahan (kuten Shakespeare kuvasi kuolemaa)? [1] Pätkä ylipapittaren melodiaa kummittelee marssin joukossa ja putkikellot kumahtelevat ensi kertaa sitten ”Ace of Wandsin”, luultavasti tarkoituksella. ”Ace of Wandsin” tapaan ”Shadow of the Hierophant” on tungettu täyteen ideoita ja erilaisia sointeja kuin jonkinlainen sinfonisen teoksen rockjäljitelmä. ”Ace” oli riehakas alkusoitto musiikilliselle matkalle, ”Hierophant” muodostaa raskaan loppunäytöksen ja matkaa tuntemattomaan. Myös sen episodimaisuus ja ratkeamattomuus heijastelevat albumikokonaisuutta.

 

Matkan merkitys

Voyage of the Acolyte luetaan joskus puuttuvaksi albumiksi Genesiksen levytysluettelossa. Teorialle on katetta, sillä onhan albumi täynnä emobändin kaltaisia melodisia ja sointi-ideoita, aina Collinsin ja Rutherfordin tunnistettavaa antia myöten. Oikeastaan kyse on silti Hackettin oman vision ja käytännössä myös hänen soolouransa lähtölaukauksesta. Musiikki ulottuu akustisella puolella pidemmälle lähes kevyen klassisen reviirille, toisaalta se hipaisee kokeellisempia ulottuvuuksia, joita Genesis kaihtoi astella. Ennen kaikkea se ei ole rakennettu laulujen ympärille, kuten Genesiksen musiikki, eikä toisaalta instrumentalistin taidonnäytteeksi, vaan monesti Hackett etsii erityyppisiin sävellyksiin sopivan kamari- tai orkesterikokoonpanon, jossa kitara ei läheskään aina ole pääosassa. Hienovaraisuus ja kokonaisuuden ajattelu ehkä ristiriitaisesti saa osan musiikista kuulostamaan ohuelta tai toisteiselta, ja varsinkin lauluntekijänä Hackettilla riitti kasvunvaraa.

Voyage of the Acolyte todisti kuitenkin, että Hackettista oli oman musiikillisen laivansa päälliköksi. Hänen itseluottamuksensa kasvoi siinä määrin, että hän koki vihdoin olevansa tasavertainen säveltäjä Genesiksen riveissä – mikä sitten osiltaan johti hänen poistumiseensa noista riveistä. Akolyytin matka korotti palvelijan alttarin nurkasta ja ohjasi hänet suuremmalla matkalle. Mielenkiintoisesti hänen seuraavat levynsä olivat tavallisempia bändiesityksiä, eivätkä lähestyneet esikoisen melkeinpä naiivin satumaista tunnelmaa ja hienovaraisia sovituksia. Ehkäpä musiikillisten trendien paine vaikutti myös. Hackett palaisi albumin klassiseen ja toisaalta synkempään puoleen kunnolla vasta 90-luvun lopulta alkaen, kun hänen ja hänen yhtyeensä progressiivinen perintö vihdoin alkoi saada synninpäästön.

 


Tärkeänä apuna tässä kirjoituksessa oli Paulo de Carvalhon yksityiskohtainen nuottikirja Voyage of the Acolyte – The Sound of Steve Hackett Vol. 1 (omakustanne, 2018). Muita keskeisiä taustatiedon lähteitä olivat Alan Hewittin kirjoittama elämäkerta Sketches of Hackett (Wymer, 2009) ja Hackettin oma A Genesis in My Bed (Wymer, 2020). Robert John Godfreyn kommentit ovat peräisin Rob Gaigerin teksteistä The Enidin kokoelma-albumin Tears of the Sun (1999) kansivihkossa.


[1] Idean kuvituksena jaksoa voi verrata Earth and Firen vielä pidempään iankaikkisuumarssiin ”Song of the Marching Children” (1971). Hackettin jakson kohtalonomaisuutta on matkittu myöhempien progebändien töissä. Esimerkiksi argentiinalainen Nexus käytännössä kopioi sen kappaleessaan ”La procesion interior” (1999). Musiikintutkija Allan F. Moore kuulee sen mallin brittiläisen Thieves’ Kitchenin ”The Long Fianchetton” (2008) huipennuksessa sekä italialaisen Moongardenin ”Round Midnightissa” (2004).

Enchant – pohjapiirros lumoukselle ja synkkyydelle

Tietokonegrafiikka tarkoitti edistystä 90-luvun alun rockissa. Rushilla ja Dream Theaterilla oli varaa fotorealistisempaan kuvankäsittelyyn. Enchant tyytyi Rick Geimerin yksinkertaisempaan rasterigrafiikkaan.

A Blueprint of the World (1993) on säilynyt itselleni kestävimpänä julkaisuna yhdysvaltalaisen progressiivisen rockin levymerkin Magna Cartan kovin köykäiseksi jääneessä historiassa. Hassua kyllä, se ei ollut edes alun perin Magna Cartan julkaisu. Sanfranciscolainen Enchant oli aloittanut vuonna 1989 Rushin, Queensrÿchen ja myöhemmän Fates Warningin innoittamana rockyhtyeenä. Nämä olivat vakioesikuvia myös Magna Cartan rosterissa. A Blueprint of the Worldin julkaisi kuitenkin ensin saksalainen metallimerkki Dream Circle Records ja vuotta myöhemmin Japanissa iso Victor. Kun Dream Circle hylkäsi yhtyeen keskellä Euroopan-kiertuetta rahojen loppumisen takia (Enchantin historiikki puhuu konkurssista, mutta yhtiö kyllä jatkoi toimintaansa vuoteen 1999 saakka), Enchant siirtyi toiselle saksalaismerkille, tuolloin vielä aloittelevalle suurudelle InsideOut Musicille. Sitä ennen yhtye lisensoi albumin Magna Cartalle, joka julkaisi sen ensi kertaa yhtyeen kotiseuduilla Pohjois-Amerikassa vuonna 1995. Vasta tämä julkaisu päätyi sitten pimeän Pohjolan perukoille ja minunkin käsiini. Mutkikkaita ovat musiikkijakelun tiet.

Hassua on myös, että pituudestaan huolimatta Enchantin sävellykset olivat huomattavasti suoraviivaisempaa materiaalia kuin Magellanin tai Cairon kaltaisten aikalaisten modernisoidusta 70-luvun progesta ponnistavat mammutit. A Blueprint of the World nojaa pohjimmiltaan 80-lukulaiseen hard rockiin, jossa terävät riffit ja pidätettyihin murtosointuihin pohjaavat jaksot vaihtelevat, mutta kaiken kattaa sopuisan melodinen ote, joka ehkä pyrkii popmaiseen tarttuvuuteen mutta harvoin saavuttaa sitä. Väliosissa saadaan sitten hieman mutkikkaampaa yhteissoittoa ja suurieleisiä kitarasooloja. Kappaleet venyvät kahdeksaankin minuuttiin menemättä kuitenkaan ulko-ovea kauemmas säkeistörakenteesta.

Aloituskappale ”The Thirst” on hyvä esimerkki, menevän energinen yhdistelmä Rushia, Marillionia ja The Policea, jossa vain tarttuva kertosäe jää puuttumaan mainiosta kokonaisuudesta. Lisäksi laulaja Ted Leonardilla on sopuisan korkea tenoriääni, joka muistuttaa Geoff Tatea ja Steve Walshia ilman näiden raastavimpia tai kimeimpiä puolia. Se muistuttaa, että Enchant tulee AOR:n omasta maasta.

Marillion-vaikutus selittyy silläkin, että kappaleen alussa kuultavan utuisen kitarakuvion soittaa kyseisen bändin kitaristi Steve Rothery. Enchantin jannut olivat tutustuneet mieheen Marillionin Yhdysvaltojen-kiertueella. Kun Enchant koki, että tuottaja Paul A. Schmidtin kanssa äänitetty materiaali kuulosti hieman lattealta, ystävällinen Rothery tarjoutui miksaamaan suurimman osan kappaleista uudestaan Marillionin Braven (1994) äänityssessiosta ylijääneellä studioajalla. Näiden parannusten lisäksi Rothery soittaa toista soolokitaraa ”Nighttime Skyn” pitkässä koodassa. Muuten brittiläisen neoprogen tuo eniten mieleen ”East of Eden” rokkaamalla Genesiksen mieleen tuovalla fanfaaririffillä viisi- ja seitsemänjakoisissa tahtilajeissa, ihan suvereenisti vielä. Tavallaan Enchantia voisi pitää yhdysvaltojen versiona 80-luvun neoprogressiivisesta rockista, omaperäisempänäkin kuin samoihin aikoihin ensilevyttäneet Cathedral ja Iluvatar.

Viisimiehisen Enchantin vahvimmat eteenpäinvievät voimat soitossa ja sävellyspuolella ovat kitaristi Douglas Ott ja rumpali Paul Craddick. Ottin kitara soi paljolti Alex Lifesonin tapaan vuoroin säröisinä voimasointuriffeinä, choruksen sävyttäminä murtosointuina ja vikkelän ulvovina sooloina. Vaikka hänen tyylissään kuuluu enemmän 70- ja 80-lukujen hard rock kuin Rotheryn ja muiden Steve Hackettin alttarilla oppinsa saaneiden brittisankarien, huipentuu kappaleiden melodinen intensiteetti usein juuri hänen sooloissaan. Näin esimerkiksi ”The Thirstin” kahden kitaran vuorotteleviin sooloihin tungetaan kaikenlaiset temput sortumatta kuitenkaan edelliselle vuosikymmenelle tyypilliseen tilutteluun. Prosessoitu kitara soi The Policen ja 80-luvun Rushin mallin mukaisesti terävästi olematta erityisen raskas.

Samoin Craddick on sisäistänyt tyylikkäästi Neil Peartin millimetrin tarkan ja iskevän soittotavan sekä Stewart Copelandin näppäryyden hihatilla. Kahden käden konekiväärimäinen fillailu haitsun, tomien ja virvelin välillä varsinkin pitää yhtä aikaa yllä selkeän draivin ja rytmin vivahteikkaana. Se on keskeinen osa siinä energiassa, joka ylläpitää mielenkiintoa ja monimutkaisuutta usein melko yksinkertaisiin ja joskus liiaksi venytettyihin rakenteisiin. Hän melkein ylisoittaa voimaballadi ”Aquaintancen”, mutta luova rytminen vaihtelu marssimaisten säkeistöjen ja symbaalikoristeluja korostavien kertosäkeistöjen välillä sekä niiden sisällä saa yksinkertaisen kappaleen tuntumaan kokoaan suuremmalta.

”The Thirstin” lopun ohella Craddickin hienoimpia hetkiä levyllä on ”Enchanted”. Se singahtaa vauhtiin melkoisen mustekalamaisen, koko settiä hyödyntävän polyrytmiikan tukemana. Sävellyksenä siinä on ehkä tarttuvin kertosäkeistöriffi, joka ”todellisuutta” kuvatessaan iskee tehokkaasti rikki ”lemmen lumousta” ja ”ritarillisuutta” kuvaavien säkeistöjen hitusen keskiaikaisen tunnelman, minkä jälkeen lyhyt C-osa yhdistää elementtejä molemmista.

Vastaavasti yhtyeeseen viimeisenä liittynyt basisti Ed Platt ei pyri olemaan Geddy Leen kaltainen komppikitaran korvike vaan säestää varman tukevasti ja silti notkean melodisesti. Se auttaa pitämään musiikin rytmisesti notkeana ja silti kiireisen tuntuisena ihan perus-4/4-tahtilajissakin. Leen tapaan hän kyllä tuo pienen hitusen funkahtavaa pohjatahtia esimerkiksi albumin valoisamman kappaleen ”Open Eyes” instrumentaalijaksoihin.

Kosketinsoittaja Mike ”Benignus” Geimer jättäytyy suosiolla pitämään kolmatta sijaa sävellyksissä ja soitossa. Hänen soittonsa on enimmäkseen taustojen täydentämistä ajalle tyypillisen ohuilla syntikkamatoilla ja tikittävillä ostinatoilla. Sagan tyyppinen yhteismelodisointi kitaran kanssa kuuluu myös hänen temppuihinsa esimerkiksi ”At Death’s Doorissa”, Lyhyessä instrumentaalissa ”Mae Dae” (yhtyeen alkuperäinen nimi) hän sentään ottaa pullosoundilla tunnelmallisen soolon muiden tikittäessä 7/8-riffiä ja ”Oasisissä” neoprogelle tyypillisen vanhaa analogiaa matkivan ”pulputussoolon”. Yhtyeen demokasetilta, joka on myöhemmin julkaistu uudelleen osana albumin uusintapainoksia, kuultavissa versioissa koskettimet ovat paikoin hieman enemmän pinnalla kuin lopullisissa versioissa, vaikka ei ero suuri olekaan. Mahtoiko Rothery suosia kitaraa?

Kaikki tämä yhdessä merkitsee, että albumi on hard olematta heavy. Monella tapaa Enchant kuulostaa siltä kuin vuoden 1993 Rush olisi voinut kuulostaa, jos se olisi jatkanut Rupert Hinen kerrostetulla tuotannolla hieman progressiivisempaan suuntaan sen sijaan että pyyhki pölyt Marshalleista ja palasi kuivaan runttaukseen Counterpartsilla.

Juuri siksi A Blueprint of the World saikin hyvän vastaanoton. Se osui sopivan kuivaan hetkeen perinteisten progressiivisuuteen nojanneiden yhtyeiden historiassa ja eräät noiden yhtyeiden janoiset fanit tarttuivat innolla mihin tahansa kurkunkostukkeeseen. Rotheryn vetoapukin auttoi varsinkin Euroopassa, jossa yhtye pääsikin paremmin esille kuin kotimaassaan.

Kolmenkymmenen vuoden aikavälillä sen heikkoudetkin kuuluvat selvemmin. Sanoituksissa liikutaan lattean ”ajattelevan rokkarin” filosofoinnin ja geneerisen yksilön ahdistuksen maisemissa Fates Warningin Parallelsin (1991) ja Neil Peartin vähemmän onnistuneiden kielikuvien jäljissä. Ihmissuhdeasioita käsittelevissä kappaleissa ”Aquaintance” ja ”Enchanted” Ott varsinkin turvautuu aika kömpelöihin ja kuluneisiin riimeihin ja kuvastoon. Pohjimmiltaan täällä naarataan keskimääräistä hienovaraisemin ja lukeneemmin sitä raskaan rockin pääväylää, jossa kuhisee nuorekas ahdistus, oman tien etsintä ja toiveikkaan uhon sävyttämä epävarmuus. ”How sublime a thing it is / To suffer and be strong”, kuten Craddick lainaa Henry Wadsworth Longfellow’ta ”Catharsisissa”.

Lisäongelmina voi pitää yhtyeen jo edellä mainittua tapaa venyttää materiaalia ajoittain liikaa (”Nighttime Skyn” loppu löysine kitaraduettoineen varsinkin). Nuoret yhtyeet usein yrittävät liikaa näyttämiseen innossaan. Toisaalta juuri into ja näyttävä soitto nostavat A Blueprint of the Worldin sinänsä vahvan materiaalinsa ja nyt ehkä vanhanaikaisen tuotantonsa yläpuolelle. Siksi sitä on ilo kuunnella yhä.

 

Tämän jälkeen myöhäinen jatko-osa Wounded (1996) oli aikamoinen pettymys. A Blueprint of the Worldin sävellykset olivat olleet valmiita jo vuonna 1991. Sen jälkeen Dream Theaterin Images and Words (1992) ja Awake (1994) olivat myllertäneet progressiivisen metallin kentän uusiksi, ja monien progeyhtyeiden tavoin Enchantkin lumoutui yhtyeen virtuoosimaisesta jyräyksestä. Enchant pääsikin lämmittelemään Dream Theateria vuoden 1997 Euroopan-kiertueella.

Unelmateatteri tunkeutuu Enchantin äänimaailmaan kasvaneena mahtipontisuutena ja yleisenä raskassoutuisuutena. Lopetuskappale ”Missing” lähes kopioi Awakenin avajaisryöpytyksen ”6.00”, aina alun metallista syntetisaattoriostinatoa myöten (jonka soittaa ulkopuolinen kosketinsoittaja, mielenkiintoista kyllä). Kevyemmin ja yksinkertaisemmin tosin, sillä Enchantilla ei liikene DT:n tasoista teknistä osaamista, minkä yhtye itsekin myönsi. Sen sijaan yhtye junnaa monissa kappaleissa entistä hitaammin, raskaammin ja yksituumaisemmin. Siis suoraan sanottuna tylsemmin. Varsinkin Craddick tyytyy nyt rummuttamaan säästeliäämmin ja perinteisemmällä läiskis-läiskis-tyylillä. Sähäkkyyden ja notkeuden korvaa suurellisuus ja yksituumaisempi harmaus.

On albumilla hyvätkin puolensa. Enchant on oppinut kirjoittamaan selkeämpiä kertosäkeitä (esimerkiksi ”Look Away”) ja yleensäkin hyödyntämään riffimäisyyttä pidempiä rakenteita sävellyksissään paremmin (”Armour” varsinkin on sävykäs). Sen helmi ”Pure” parantaa ”Aquaintancen” voimaballadimallia. Alun akustinen kitara ja Leonardin stevewalshmaisen tunteellinen laulu tuovat vahvasti mieleen 80-luvun Kansasin, mutta omaa on kerrostetumpi väliosa, joka sisältää Ottin komeimman kitaramelodian, aivan oman sävellyksen perinteisen soolon sijaan. Yliampuvuuden rajoilla lauluvenytyksissä liikkuva kappale on Enchantin parhaita töitä, mutta se ei pelasta yksin albumia yksitoikkoisuudelta.

Harmaa yksitoikkoisuus raskauttaa myös sanoituksia, joissa yksilön ahdistus ja sielun haavojen vuodattaminen tuntuu jo maneerimaiselta ja keinotekoiselta. Sanoisin, että kyse on osin raskaamman rockin trendien seuraamisesta. Yleinen viisaushan kuuluu, että 80-luvun silotellun ja iloisen hedonistisen tukkametallin syrjäytti 90-luvulla punkmaisen rupinen ja aggressiivis-depressiivinen grunge. Depressiivisyys, ahdistuneisuus ja kyyninen tyytymättömyys huokuivat tyylilajista pitkin vuosikymmentä. Niitä voi yhdysvaltalaisessa kontekstissa pitää kumouksellisinakin. Ei konservatiivista Amerikkaa ärsyttänyt Kurt Cobainissa vain pesemätön tukka ja kitaran ruokoton sointi vaan myös sanoitusten luuserimentaliteetti. Kulttuurille, joka uskoo, että maailma on pohjimmiltaan oikeudenmukainen, meritokratia toimii ja köyhyys on yksilön oma valinta, työetiikka halveksuva ja kulutusyhteiskunnan näköalattomuudesta ruikuttava nuoriso edustaa kauheinta kerettiläisyyttä. Menetetty sukupolvi, laaja pessimistinen käänne ja masentava rockmusiikki, näistäkin 90-luku muistetaan.

Enchant kuitenkin kiehnää synkkyydessä Woundedilla ja siitä eteenpäin niin hartaasti, että taustalla täytyy piillä muutakin kuin ajan henki. Epäilen, että muusikoilla täytyy olla suomalaisia sukujuuria. Kävisiväthän tällaisetkin tekstit käännettyinä melkeinpä suomalaisista iskelmäteksteistä:

Yksin seison, tulenpolttama,

palanein kasvoin…

Ei musiikkia tässä hiljaisuudessa,

ei väriä sen harmaudessa…

Surun luo vie kyynelten vana…

Raskas on henkeni, kivi sydäntäni painaa…

Houkutuksen saaliksi jäin

ja uskottomuuden polttomerkki

ihoani suuteli…

Tämän jälkeen Enchantin kurssi oli jotakuinkin selvä eikä yhtye siitä hirveästi ole poikennut. Dream Theaterin kiertuetta varten julkaistu Time Lost (1997) koostui vielä edellisiltä albumeilta ylijääneestä materiaalista. Sillä on tarttuvat hetkensä (esimerkiksi ”Foundations”), ja pitkät instrumentaalivoittoiset kappaleet ”Mettle Man” ja ”Interact” ovat lähimpänä perinteistä progea yhtyeen tuotannossa. Toisaalta osin nämäkin kappaleet näyttivät myös, kuinka yhtye saattoi venyttää kevyitä ideoita aivan liian pitkälle. Demotasoinen tuotanto ei myöskään auttanut. Yhtyeen ilmaisun rajat piirtyivät tässä näkyviin.

 

Kuvankäsittelyn halventuessa ja budjettien kasvaessa Enchant siirtyi käyttämään saksalaisen Thomas Ewerhardin palveluja. Tämän räikeä, goottilainen ja yksityiskohtainen tyyli hallitsi progressiivisen metallin kuvastoa vuosituhannen alussa.

Samalla alkoivat kokoonpanomuutokset, sillä Platt lähti tai ajettiin ulos yhtyeestä ennen albumia Break (1998), jolla Enchant heittäytyi kokonaan InsideOutin varaan. Se myös antoi myös jo nyt vähän muodista menneen grungen tunkeutua soundiinsa ja tiivisti kappaleista turhia rönsyjä. Nimikappale, joka ilmeisesti kuvaa Plattin ja Ottin välirikkoa, esimerkiksi käyttää grungeyhtyeille jo kliseeksi muuttunutta vaihtelua hiljaisten murtosointujen ja särövallien välillä. Valitettavasti progressiiviset ideat vähenivät samaa tahtia, ja teksteissä mentiin entistä tiiviimmin itseensä käpertyneeseen inhoon. Merkitsevästi kansikuvitukset alkoivat keskittyä ihmishahmoihin ja lähestyä fotorealismia.

Juggling 9 or Dropping 10 (2000) oli taas hieman monisävyisempi, monipuolisempi mutta myös tarpeettoman venytetty ja lähempänä kevyttä progemetallia. Sen teki käytännössä kolmikko Ott, Craddick ja Leonard, joskin Platt palasi yhtyeeseen levytyksen viime metreillä. Sen sijaan Craddick, joka oli ilmeisesti eniten pitänyt yhtyeen Breakilla ottamasta suunnasta, päätti lähteä albumin julkaisun jälkeen.

Ott, joka oli jo aiemmin tuottanut levyt ja kirjoittanut isoimman osan materiaalista, otti nyt ohjakset kokonaan. Eroa ei silti juuri huomannut levyllä Blink of an Eye (2002). Siltä löytyi edelleen aidosti tarttuvia ja tunteellisia hetkiä, toisaalta myös paljon yksitoikkoista progevaikutteista kevytmetallia ja yliampuvia yrityksiä heruttaa tunnetta varsinkin Leonardin puolelta. Melodisesti yhtye oli jopa kehittynyt. Uusi rumpali Sean Flanegan ei soitossaan yrittänyt mitään Craddickin alkuaikojen kaltaista revittelyä vaan pitäytyi myöhemmällä tasapaksummalla linjalla.

Oikeastaan myöhemmästä Enchantista antaa riittävän kuvan DVD:nä ja CD:nä julkaistu konserttitallenne Live at Last (2004). Hieman tukkoiselta kuulostavalla mutta ammattimaisesti kuvatulla kotimaan keikalla Enchant esittää 23 sävellystä seitsemältä albumilta. Yhteen puristettuna materiaalin samankaltaisuus työntää painemittarin pitkälti asteikon puuduttavalle puolelle. Monia kappaleita kun ei tahdo erottaa toisistaan. Selkein heitto yhtyeen juurille on pilke silmässä nimetty instrumentaali ”Progtology”, joka majaili alun perin yhtyeen tuolloin uusimmalla levyllä Tug of War (2002). Uuden kosketinsoittajan Bill Jenkinsin toistuvan yksitoikkoisen syntikkariffin ja kuorosamplejen välissä muusikot pääsevät vähän sooloilemaan, mutta missään ei päästä kovin kauas lötköttelevissä tempoissa kulkevasta 4/4-tahtilajin rytmeistä eikä lähellekään A Blueprint of the Worldin sähäkkyyttä.

Yllättäen pitkän tauon jälkeen ilmestynyt The Great Divide (2014) osoittaa joitakin uuden elon merkkejä Enchantin kivettyneessä kuoressa. Edelleen kappaleita venytetään turhan paljon, tunteellisuuden tavoittelu karkaa yhä paikoin tyhjäksi pullisteluksi ja lauluissa yksilö on yleensä yhä umpikujassa, joskin nyt paikoin ratkaisuksi aletaan ujuttaa varsinkin Leonardin tekstien pohjamudissa jo aiemmin vaaninutta kristillisyyttä – Kansasin urakehitystäkö tässäkin seurataan? Raamatullinen käänne näkyy kansikuvassakin, jossa näkökulma laajenee yhden ihmisen navan ympäriltä.

Myönteiselle puolelle kirjattakoon, että yhtye on löytänyt vanhakantaista progesyntetisaattorisoundia varsinkin albumin ensimmäisille kappaleille sekä metallisuuden sijalle hieman retrompaa groovea sekä inspiroitunutta melodian tynkää. Eron tekee jo se, että Leonard kiekuu harvemmin kireässä ylärekisterissä ja on sen sijaan kehittänyt iänkin tummentamalle äänelleen lämpimämmän, harmonisoidun soundin. Arvelen muutoksiin vaikuttaneen sen, että hän oli laulanut välivuodet suositussa sinfonisessa progeyhtyeessä Spock’s Beard. Samalla puujalalla seisoen nimetty instrumentaali ”Prognosticator” on edeltäjäänsä sentään hieman eläväisempi, joskaan ei jätä sitä syvempiä muistijälkiä.

The Great Dividea kun vertaa A Blueprint of the Worldiin, huomaa, että Enchantin musiikki on paradoksi. Toisaalta kumpikin levy on sitä samaa soopaa, toisaalta ne tuntuvat aivan erilaisilta. Tiedän, kumman itse valitsisin. Enchantin pohjapiirros laadittiin jo ensimmäisellä albumilla ja ainoana se on kestänyt.

Il Balletto di Bronzo: Ys (1972)

Napolilaisen Il Balletto di Bronzon Ys (1972) on jälleen yksi kiistanalainen italoprogen klassikko. Sitä on ylistetty mestariteokseksi ja haukuttu satunnaiseksi meteliksi. Spoileri: tämä kirjoitus ei tue kumpaakaan näkökantaa.

Albumina Ys on melko ainutkertainen, mutta se ei ollut kuitenkaan Il Balletto di Bronzon ensiyritelmä. Yhtye oli alun perin nelihenkinen kitarabändi, ja sen esikoislevyä Sirio 2222 (1971) voi pitää jälkipsykedeelisenä hard rockina. Tuplakitaroiden rupisen hiomatonta sointia ja nuorekkaan energistä soittoa vievät progressiiviseen suuntaan tavanomaista monimutkaisemmat riffit. Lähes kymmenminuuttinen ”Missione Sirio 2222” menee pisimmälle yhdistämällä keskiosan kollaasin rokkaavia ja mantramaisia sähköisiä riffijaksoja akustiseen folkballadiin. Sekä musiikin rakenne että tekstin kovin ulkokohtainen hymni tuhoon tuomituille astronauteille lienevät velkaa eräälle majuri Tomille. Herkimmän kappaleen ”Meditazione” barokkimainen cembalo- ja jousisovitus taas matkii New Trollsin tuolloin tuoretta orkesterikokeilua Concerto grosso per i New Trolls (1971).

Albumi oli yritteliäs mutta ei vielä kovin omaperäinen. Mutta sitten puolet yhtyeestä meni uusiksi. Toisen kitaristin tilalle tuli tuimailmeinen ja ideoita kihisevä kosketinsoittaja ja laulaja Gianni Leone. Hänen kynästään syntyi Ys, joka olikin sitten hurja hyppy suoraan ajan progressiiviseen virtaan.

Oikeastaan se menee syvemmälle kuin valtaosa italoprogen formatiivisen vuoden 1972 keskeisistä teoksista. Italialaisille yleinen dramatiikka hallitsee, mutta sitä tasapainottavat lyyrisyys ja akustiset jaksot puuttuvat täysin. Sen sijaan ”Introduzionen” avaa naiskuoron kummallinen sanaton laulu, jossa kuuluvat heti ääniklusterit ja riitasointuinen tritonus. Seuraa Leonen kireän synkistelevää laulua barokkisävytteisten kirkkourkujen kahden soinnun doorilaisessa virressä. Sitten lähdetään paahtamaan Giancarlo Stingan rumpujen, Vito Manzarin basson ja huutavan syntetisaattoriostinaton voimin Leonen rääkäistessä väliin kolmen nuotin kimpuissa kulkevia laulufraaseja. ELP ja King Crimson kummittelevat taustalla, mutta seuraavana tuleva kuoron, kitaran ja koskettimien karusellimainen ”höpinäjakso” on aivan omaa outoutta.

Lino Ajellon kitarasoundi on pureva ja suodatetun sohjoinen, hänen soittonsa yhdistelmä Leonen kosketinosuuksia matkivia ostinatoja ja puhtaan repivää hard rockia. Mutta bluespohjaisuuden sijaan hän räimii kulmikkaan jazzmaisesti kuin John McLaughlin soolossaan Leonen pianon ja urun kasvattaessa tuomiopäivän tunnelmaa ja rytmisektion räimiessä jazzahtavaa 7/8-rytmiään yhä mielipuolisemmaksi. Tämä on ”Introduzionen” ja koko albuminkin huikein jakso, ja se kertoo, mitä albumilta voi odottaa. Hellittämätön intensiteetti on se, mikä erottaa Ysin monista aikalaisistaan. Musiikki pitää yllä hämmästyttävän intensiivistä virettä silloinkin, kun yhtye ei paahda kaikki luukut auki. Näin esimerkiksi ”Introduzionen” päätöksessä, kun ELP-mäinen laulujakso palaa hieman rauhallisempana sovituksena ja mellotronin toismaailmalliset jouset levittäytyvät aavemaisen kauniina mustanpuhuvan laulun ja synkän kahden soinnun aiolisen kierron ylle. Levottomuus ja aggressio kupruilevat alati pinnan alla.

Onko musiikin sisältö sitten intensiteetin tasalla? Ainakin syyte satunnaisesta metelistä kuulostaa kummalliselta, sillä ”Introduzionen” materiaali toistuu albumin kolmen ”Incontro”-osan sisällä. Esimerkiksi ”höpinäjakson” juoksutuksia kuullaan myöhemminkin koko sarjana tai osina esimerkiksi syntetisaattorin käsittelyssä. Valtaosa albumista pohjautuu alun ankeaan E-pohjaisuuteen ja siitä johdettuihin kahden sointukokonaisuuden vaihteluun tai osin riitasointuiseen päällekkäisyyteen. Kolme ”Incontroa” vain tuovat uutta materiaalia näiden ympärille. Ensimmäisessä se on cembalon maanista barokkitilutusta ja hard rock -marssia 5/4-tahtilajissa, vieläpä aivan selkeällä ABC-rakenteella. Toinen varioi samaa tyyliä varsinkin tekstuurin puolella lisäämällä raskaammat urut ja mellotronin pidempiä sointeja, samalla kun laulumelodiat käyvät kulmikkaammiksi.

Albumi on itse asiassa tunnelmaltaan hyvin yhdenmukainen teemojen variaatio. Häkellystä sen sijaan aiheuttaa äkkiväärä osien vaihtelu, joka voi vaikuttaa sirpaleiselta tai kömpelöltä varsinkin kolmanteen osaan tullessa. Varsinaisen kehittelyn ja laajojen kontrastien sijaan albumi puskee armotta eteenpäin antamatta kuulijalle paljoakaan hengähdysaikaa ja sokeeraa odottamattomilla käänteillään. Epävakauden reunalla taiteileva sävelkieli, jatkuva poikkeusjakoinen rytmiikka, metallisten sointien suosiminen ja korvaetikkaa tarjoava melodisuus eivät helpota kokonaisuuden sulattamista. Voi ajatella, että tällaista tekevät vielä vähän liikaa yrittävät ja näyttämisenhaluiset rock-klopit testosteronipöhnässään. Mutta yhtä hyvin musiikin maanisuus, ahdistuneisuus ja neuroottinen epävakaus on rakennettu tietoisesti kerronnan ehdoilla.

Nimen perusteella albumista puhutaan konseptilevynä myyttisestä Ys-kaupungista, joka keskiaikaisten tarinoiden mukaan sijaitsi jossain Bretagnen länsirannikolla. Tarun mukaan maa oli vajonnut kaupungin ympäriltä niin, että nousuveden aikaan kaupunki oli merenpinnan alapuolella ja vain mahtava pato piti meren loitolla. Kaupungin tuho noudattaa tuttua uskonnollisen moraliteetin kaavaa, sillä kuulemma kaupungin hyvän kuninkaan Gradlonin hunsvottitytär Dahut oli tehnyt alun perin maailman upeimmasta kaupungista paheen pesän. Siksi Ysin päälle lankesi Jumalan viha, mikä johti kiinteistöjen arvon laskuun ja lopulta kaupungin tuhoon. Tarkalleen niin että Dahut joko vahingossa tai kännipäissään avasi padon portit ja vesi hukutti kaupungin. Taruun kuului, että kaupungin kellojen saattoi kuulla vielä vuosisatoja myöhemminkin soivan veden alla, mikä inspiroi esimerkiksi Claude Debussyn sävellystä Le cathédrale engloutie (1910). Sekä ajatus, että kaupunki nousee vielä pinnalle sinä päivänä, kun Pariisi (eli Par Is, ”kuin Ys”, bretonin kielessä) hukkuu veden alle. Kaipa vieläkin jotkut katselevat toiveikkaana merelle aina kun Seine tulvii.

Todellisuudessa Daina Dinin ja Cristiano Minellonon kirjoittamat tekstit kuvaavat melko räikeän goottilaisin sanankääntein, kuinka epämääräisellä toivioretkellä hortoileva mies menettää vähä kerrallaan kaikki aistinsa ja jää yksin pimeyteen. Ehkä tämä liittyy vertauskuvallisesti Ysin tuhoon ja siihen liittyvään maailmankuvan romahdukseen. Tarussa kun Gradlon ja Dahut yrittävät ratsastaa pakoon tulvaa, mutta se on juuri saavuttamaisillaan heidät. Silloin Gradlonille ilmestyy kristinuskon pyhimys, joka käskee heittää ”tuon demonin” kyydistä tai se on menoa muuten. Kunnon kuningas panee rajat rakkaudelle, viskaa villikon veden syliin ja pelastuu toiseen kaupunkiin, jossa oletettavasti ottaa vastaan vuoden kasvattajan palkinnon. [1] Eli paha pakanallisuus tuhoutuu, kovakätinen kristillisyys säilyy.

Ysissä nimetöntä päähenkilöä ei auta hänen ”todellinen äänensä”, vaan hän on pikemminkin kuin Nietzschen viimeinen ihminen, joka yrittää turhaan saarnata totuutta maailmasta, mutta jäljellä ei ole ketään joka kuuntelisi. Korkeammat voimat ovat sen sijaan häntä vastaan ja ilmeisen pahoja. Hän kohtaa Kristus-hahmon, jonka silmiin upotetut okaat sokaisevat hänet, mutta sokea usko ei pelasta häntä kaiken nielevältä pimeydeltä. Tarjolla on vain tuho, ei toivoa. ”Terzo incontron” musiikki kuvaa lopullisen romahduksen vaikuttavasti: flangerin läpi suodatettu basso alkaa toistaa hitaasti pahaenteistä, staattista riffiä, joka jauhetaan tuomiopäivän kumuksi muiden soitinten ja äänten nostattaessa ympärille kromaattisen asteikon täyttävän äänimyrskyn pienistä äänisirpaleista. Musiikillinen kerronta on selvästi ainakin tarinaa vaikuttavampi. Lyhyen ”Epilogon” päätteeksi alun kuoro palaa ja musiikki häipyy samaan ratkaisemattomaan äänimassaan kuin mistä se nousi esiin.

Sanat ja melodiat eivät ole Ysin vahvinta puolta. Eikä ole laulukaan. Eräs yhdysvaltalainen progefani mainitsi ohimennen mutta osuvasti, että Leone soitti kuin Keith Emerson sekä lauloi ja eli kuin Freddie Mercury. Leone kieltämättä käyttää useita erilaisia kosketinsoittimia sekä (vielä uutta) Minimoog-syntetisaattoria lähes yhtä virtuoosimaisesti kuin Emerson ja jäljittelee esimerkiksi Tarkuksen (1971) piikikästä sävelkieltä. Mercuryn veroista laaja-alaista ja ekspressiivistä ääntä hänellä ei kuitenkaan ole (elämäntyyli ilmeisesti kyllä veti vertoja Freddielle). Siinä missä Mercuryn rikas ääni olisi voinut elävöittää huudahtavat ja kulmikkaat melodiat dramaattisuuden vaatimalla voimalla, Leone lähinnä rääkyy ja töräyttelee äänialansa ylärajoilla kurkku vereslihalla. Ääni pitää huolen, että ahdistus ja synkkyys eivät lopu hetkeksikään, mutta välillä suoritus lipsahtaa huvittavan puolelle.

Osin kyse oli itsetarkoituksellisesta kuvienraastamisesta. Erään toisen napolilaisen bändin mainoslause noihin aikoihin julisti Napolin Italian musiikillisesti konservatiivisimmaksi kaupungiksi. Juuri Napolista oli lähtöisin sellainen nätin tunteellinen, isoilla melodisilla kaarilla rakennettu ja siististi laulettu laulumusiikki, jota varsinkin ulkomailla pidetään peri-italialaisena. ”O sole mio” esimerkiksi oli alun perin napolilainen sävelmä. Kulttuurisesti ja poliittisesti kuohuvalla 70-luvulla nuoret muusikot nousivat tätä musiikillista hegemoniaa vastaan etsimällä luonnollisempia ja eläväisempiä ilmaisumuotoja yhtä lailla Napolin katujen vanhemmasta lauluperinteestä kuin ulkomaisen rockin räimeestä. Progressiiviset rockyhtyeet kuten esimerkiksi Osanna voidaankin nähdä osana urbaanin työväenluokan yritystä luoda oma ääni ja musiikki-ilmaisu, joka heijastelisi Napolin kulttuurin nykytilaa.

Leone varsinkin halusi suorastaan raivopäisesti silpoa kaiken oopperamaisen lyyrisyyden ja polttaa hapolla kaupallisen makeuden pois Il Balletto di Bronzon musiikista. Hän olisi alun perin halunnut laulaa albumin englanniksi, vaikka ei tuolloin kieltä juuri osannutkaan, jotta ei vain tuottaisi jotain, joka muistuttaisi inhoamaansa italoiskelmää. Siksi yhtye kokeili jopa antaa yhden taustalaulajista laulaa koko albumin, ennen kuin mököttävä Leone suostui tulkitsemaan sanat äidinkielellään. Siksi Ys on poikkeuksellisen tummasävyinen ja raastava klassisten italialaisten progealbumien joukossa.

Senkin takia varmaan albumi on löytänyt ihailijoita ennen kaikkea perinteisten progepiirien ulkopuolelta. Yhtyeen raaka soundi, paikoin musertavatkin riffit ja provokatiivinen synkkyydellä mälläily heijastavat samanlaista estetiikkaa kuin Black Sabbathin pojilla. Luultavasti heltymättömällä synkkyydellä yhtye pääsi englantilaisen industrial-yhtye Nurse with Woundin ensilevyn (1979) mukana tulleelle artistilistalle, joka muokkasi monien kokeilunhaluisten kuuntelijoiden makua. Ja eikö yhtyeen voisi kuvitella ennakoivan 80-luvun neoklassisia tiluttajia ja progressiivisia metalliyhtyeitä ”Epilogon” koko bändin hymyilyttävän vauhdikkailla unisonojuoksutuksillaan? Pronssibaletin tritonukset ovat kaikuneet ja resonoineet taustalla vuosikymmenten läpi kuin Ysin kellojen kilke veden alta.

Ysin menestyksestä huolimatta Il Balletto di Bronzo pysyi kasassa enää vuoden. Uusi yritys äänittää englanninkielinen versio albumista kansainvälisille markkinoille tuotti vain keskeneräiset versiot Ysin kahdesta ensimmäisestä osasta. Yhtyeen viimeisen julkaisun, albumia kaikin tavoin sovinnaisemman singlen ”La tua casa comoda” / ”Donna Vittoria” (1973) äänittämiseen osallistui Leonen ohella enää vain rumpali Stinga, sitten Leonen räväkkä elämäntyyli karkotti hänetkin.

 

Leone päätti yrittää omin käsin onneen ja äänitti vuonna 1976 New Yorkissa soololevyn taiteilijanimellä LeoNero (kertoo paljon miehestä, että alun perin nimen piti olla EGO). Tee-se-itse oli päivän sana, joten hän soitti kaiken levyllä. Tuottajan välistävedon takia Vero julkaistiin Italiassa vasta vuotta myöhemmin ja silloin yleisö ei enää lämmennyt tällaiselle progelle. Tosin kummasti albumin ensimmäinen puolisko koostuu lähinnä niistä Leonen aiemmin halveksimista italiankielisistä balladeista ja komeista popbiiseistä, jotka vain on kuorrutettu helisevillä pianojuoksutuksilla ja syntetisaattorimarengilla.

Kääntöpuolella instrumentaalipuoli pääsee taas esille. Leone palaa nyt hilpeämpään barokkitilutteluun sopivasti nimetyssä ”Tastiere isterichessä”, ja suorastaan hirtehinen ”Il castello” kuulostaa siltä kuin Keith Emerson olisi kutsuttu improvisoimaan virtuoosimainen väliosa The Bee Geesin dramaattiseen goottipopyritelmään. Ysin tasoista synkkyyttä ja intensiteettiä musiikki ei lähentele milloinkaan, vaikka ”La discesa nel cervello” kierrättää samanlaisia aineksia kuin ”Primo incontro”. Suurin voimahävikki tulee siitä, että Leonen rummutus ja Moogilla toteutetut basso-osuudet eivät pysy muun kosketintyöskentelyn tahdissa.

Levyn huippu on silti sen pisin kappale ”La bambola rotta”, joka yhdistää albumin melodisen puolen instrumentaaliseen synkistelyyn. Häiritsevän viattomankuuloinen soittorasiamelodia johdattaa hitaaseen, ahdistuneen romanttiseen rockballadiin, joka on kuin Genesiksen ”Hairless Heart” (1974), jos Tony Banks soittaisi pianoa hieman dramaattisemmin ja Steve Hackett soittaisi melodian kitaran sijaan pokasahalla. Ainakin se vetoaa tunteenpalollaan ja yllättää hieman rakenteellaan, vaikka hyvin toisella tapaa kuin Ys. Leone oli ehkä ymmärtänyt perinteen arvon, ehkä hän halusi todella mennä eteenpäin tai sitten yritti vain tarjota jotain paremmin aikaan sopivaa musiikkia. Tähän viittaa uuden aallon elektronista ilmaisua ennakoiva toinen LeoNero-albumi Monitor (1980). Leonen sooloura kuihtui, ja samaan aikaan Ysin maine kasvoi kaikessa hiljaisuudessa.

 

Vuonna 1996 Leone konsertoi Italiassa Il Balletto di Bronzon uuden kokoonpanon kanssa, johon kuului hänen lisäkseen rumpali ja basisti neoprogeyhtyeestä Divae. Konserteista julkaistiin albumi Trys (1999). Mukana oli materiaalia Leonen uran varrelta sekä aiemmin julkaisemattomia sävellyksiä. Veron pari sävellystä jytisevät tuhdimmin varmakätisemmän rytmisektion tuella. Albumin keskipiste on silti tulkinta Ysistä. Analogispuritaanisissa aikalaisarvioissa Leonea ripitettiin eniten tuolloin ajanmukaisten syntetisaattorisoundien käytöstä alkuperäisten vuosikertasoittimien sijaan. Itse näen pääongelman muualla. Ilman korvia korventavaa sähkökitaraa ja kummituskuoroa Ysin äänivalliin jää aukko, jota Leone ei pysty täyttämään ohuemman metallisilla tekstuureillaan. Eikä musiikki saavuta albumin hengästyttäviä energiatasoja, vaikka rytmiryhmä kohtuullisesti yrittääkin.

Tämä paljastaa karusti, kuinka paljon Ysin kouriintuntuva vaikutus riippui juuri nuoren bändin raivopäisestä intensiteetistä. Ilman sitä jää vain sinänsä hieno sävellys, mutta se on vain mustavalkoinen pohjapiirros vailla väriä ja hurjuutta. Alkuperäinen albumi oli sellainen singulariteetti, ettei Leone itsekään ole osannut tai halunnut vastaavaa luoda uudelleen. Se ei ole mestariteos eikä meteliä mutta klassikko kyllä.

[1] Tarun varhaisimmissa versioissa tosin Gradlon itse on syypää kaupungin rappioon ja tuhoon, mutta myöhemmin syyt on vieritetty tyttären niskoille (koska ne naiset). Ysin tarinasta on kerrottu monta erilaista versiota, myös musiikissa. Esimerkiksi ranskalaisen Édouard Lalon oopperassa Le roi d’Ys (1888) kaupungin tuho johtuu sisarusten välisestä mustasukkaisuusdraamasta. Alan Stivellin taustalla soittanut kitaristi ja lauluntekijä Dan Ar Braz taustoitti turmellusta ja tuhoa folkrockalbumillaan Douar Nevez (1977) kertomalla Ysin perustamisesta, Gradlonin sotimisesta Skandinaviassa ja jäämisestä yksinhuoltajaksi. Stivellin taustayhtye otti oikein nimekseen YS ja teki oman tulkintansa tarusta sävellyksellään ”Ystor” (1976). Joanna Newsomin aikoinaan ylistetty kokeellinen folklevy Ys (2006) ei nimestään huolimatta liity Ysiin edes senkään vertaa kuin Il Balletto di Bronzon albumi.

Yes: Close to the Edge (1972)

Oliko Yes ensimmäinen vihreä rockbändi? Yhtyeen hovitaiteiljaksi nousseen Roger Deanin kansi on poikkeuksellisen yksinkertainen, mutta huomio keskittyikin hänen luomaansa uuteen Yes-logoon. Sittemmin yhtyeelle ikoniseksi muodostunut logo ja kirjaintyyppi yhdistää pyöreitä, käärmemäisiä ja kivimäisiä muotoja.

Eräs progressiivisen rockin kulmakivi täytti puoli vuosisataa vuonna 2022. Progressiivisen rockin syvimpää olemusta koskevien kiistojen keskelläkin väki on mukisematta hyväksynyt Close to the Edgen (1972) edustavan ainakin brittiläisen sinfonisen progen keskeisintä ydintä ja genren parhaimmistoa. Tämän englantilaisen Yes-yhtyeen viidennen albumin ansiot yleensä hyväksyvät vain lievästi mutisten nekin, jotka ylenkatsovat yhtyeen myöhempää tuotantoa tai progressiivista rockia yleensä. Siksi blogi katsahtaa nyt sen salaisuuksiin.

Miksi, voitte kysyä? Close to the Edgelle on noina viitenäkymmenenä vuotena uhrattu valtamerellinen painomustetta ja kaatopaikallinen näppäimistöjä. Yhdysvaltalainen Will Romano esimerkiksi on uhrannut aiheelle kokonaisen kirjan. Hyödynnän tässä tekstissä sitä sekä muita asiasta enemmän eli jotain ymmärtävien kirjoituksia. Sen sijaan jos haluaa kuulla aiheesta jotain aivan uutta, kannattaa lopettaa lukeminen nyt ja kokeilla onneaan vaikkapa täällä tai täällä.

Voidaan sanoa, että on typerää lisätä redundanssia kirjoittamalla jälleen kerran albumista, jonka jokainen progefani tuntee läpikotaisin. Mutta ei tässä blogissa ole ennenkään annettu typeryyden hidastaa meininkiä.

Matka reunalle

Close to the Edgen ikoniseen asemaan vaikuttaa tietysti sen synnyn konteksti. Vuonna 1972 progressiivinen rock murtautui valtavirtaan Isossa-Britanniassa. Vuosikymmenen vaihteen tienoilla aloittaneet yhtyeet tekivät neljänsiä tai viidensiä albumeita ja alkoivat saavuttaa luovuutensa huipun. Soitto- ja sävellystaito olivat kasvaneet vuosien keikkailun ja treenauksen myötä, nopeasti kehittyvä studio- ja soitintekniikka tarjosi uusia työkaluja ja yleinen ilmapiiri kannusti vielä kokeiluihin. Nimenomaan, koska yleisö näytti suosionsa yhtyeiden mitä eriskummallisemmille keksinnöille konserteissa ja levykaupoissa, levy-yhtiötkin antoivat nuorukaisille poikkeuksellisen paljon liekaa. Tämä ruokki ehkä liioiteltuja nerokuvitelmia ja tähtikulttia, mutta se innosti yhtyeitä tervehenkiseen kilpailuun nimenomaan omaperäisyydessä. Jokainen yhtye halusi erottautua muista ja tehdä sellaista, mitä ei ollut vielä tehty. Tämä ei ole populaarimusiikissa mitenkään oletusarvo. Tuolloin vielä rockin saralla olikin paljon uutta ja ennen kokeilematonta, taivaanrannat tuntuivat todella olevan äärettömät. Vuonna nähtiinkin monta klassikon arvon lunastunutta albumijulkaisua.

Tämä päti myös Yesiin. Kolmas albumi The Yes Album (1971) oli ollut taiteellinen ja kaupallinen läpimurto. Saman vuoden lopulla julkaistu epätasaisempi Fragile oli vieläkin suurempi menestys, varsinkin Yhdysvalloissa, ja sitä toteuttamassa oli ensimmäistä kertaa yhtyeen sittemmin klassiseksi julistettu kokoonpano. Close to the Edgeä varten yhtye sai luuhata studiossa kauemmin kuin koskaan aiemmin ja se sävelsi nyt materiaalinsa ensi kertaa lähinnä siellä.

Myöhemmin on korostettu yhtyeen pitkää ja vaivalloistakin sävellysprosessia, jossa kiisteltiin pitkään ja hartaasti yhden nuotin valinnasta. Tärkeintä oli kuitenkin, että kaikki viisi muusikkoa osallistuivat täysipainoisesti. Laulaja Jon Anderson ja kitaristi Steve Howe olivat mahdollisesti ainoat, joilla oli kokonaiskäsitys pitkästä nimikappaleesta, joka äänitettiin paloissa ja opeteltiin kokonaisuutena vasta, kun se oli koottu studiossa. Silti basisti Chris Squire, rumpali Bill Bruford ja kosketinsoittaja Rick Wakeman osallistuivat musiikin sovittamiseen ja säveltämiseenkin enemmän kuin mitä albumin tekijätiedot antoivat ymmärtää.

Close to the Edge on hyvä esimerkki rockyhtyeen luomasta synergiasta ja hedelmällisestä kollektiivisesta luomisprosessista. Se on hyvin erilainen kuin taidemusiikin ajatus yhdestä kaikkivaltiaasta säveltäjäluojasta tai myöhemmin progemuusikoista luotu kuva oman napansa ympärillä sooloilevina egomaanikoina. Sen avulla syntyi musiikillisesti pitkälle kehittynyt, tasapainoinen ja hyvin harkitunkuuloinen albumikokonaisuus ilman perinteistä nuottikirjoitusta. Lisäksi yhtyeen hovituottaja Eddie Offord pystyi toteuttamaan teknisesti yhtyeen äänelliset ideat ja antoi yhtyeen soitolle sen vaatiman selkeän ja erottelevan mutta silti täyteläisen äänimaailman.

Close to the Edgen kanonisaatiota edisti pari muutakin asiaa. Sitä juhlistivat niin fanit kuin kriitikotkin, kun taas yhtyeen myöhemmät julkaisut saisivat paljon ristiriitaisemman vastaanoton. Lisäksi kun yhtye vei uuden musiikkinsa konserttilavoille, Bill Bruford ei ollut enää soittamassa sitä vaan oli siirtynyt King Crimsoniin. Yhdeksi syyksi lähdölleen hän sanoi juuri sen, että Close to the Edge oli hienointa, mitä Yes oli tehnyt ja mitä hänen mielestään tekisikään. Hänen lähtönsä myötä tuo klassinen kokoonpano hajosi. Tämänkin ansiosta Close to the Edge on saanut legendaarisen asemansa Yesin huippuhetkenä.

Sitä titteliä ei silti saavutettu vain ulkomusiikillisista syistä. Mikä itse musiikissa oli niin hienoa, että se vetoaa vielä puolen vuosisadan jälkeen, myös sellaisiin kuulijoihin, jotka eivät olleet edes solutasolla kuvioissa albumin julkaisuaikana?

”Close to the Edge”

Close to the Edgen arvostus keskittyy ennen kaikkea albumin 18 minuuttia kestävään nimikappaleeseen, joka täyttää koko alkuperäisen vinyylin A-puoliskon. Yes nimenomaan suunnitteli tekevänsä levypuoliskon mittaisen sävellyksen pidennettyään vähitellen sävellyksiään ja rikottuaan jo kymmenen minuutin rajan ”Heart of the Sunrisella” (1971). Levypuoliskon täyttäminen oli myös muotoutumassa eräänlaiseksi uudeksi voitonmerkiksi bändien välisessä kilvoittelussa.

Pelkkä pituus ei tee sävellyksestä ”eeppistä” progressiivisen rockin tarkoittamassa mielessä. Pitkillä sooloilla ja jammaillulla saa myös vinyylin urat täyteen, mutta eeppisyys jää vähäisemmäksi. Progeyhtyeillä sävellykset pitenivät, koska yhtyeet sävelsivät tavallista säkeistöpohjaista laulua pidempiä rakenteita, joissa oli usein otettu mallia länsimaisen taidemusiikin käytänteistä. Suosituin oli moniosainen laulu- tai sävellyssarja. Varhainen esimerkki tästä oli Procol Harumin uraauurtava ”In Held ’Twas in I” (1968). Sitä olivat seuranneet muun muassa Pink Floydin orkesterikokeilu ”Atom Heart Mother” (1970), Caravanin jammailleva ”Nine Feet Underground”, Van der Graaf Generatorin goottilainen ”The Plague of Lighthouse Keepers” ja Emerson, Lake & Palmerin modernistisempi ”Tarkus” (kaikki 1971).

Myös ”Close to the Edge” koostuu neljästä nimetystä osasta: ”The Solid Time of Change”, ”Total Mass Retain”, ”I Get Up, I Get Down” ja ”Seasons of Man”. Siitä, millaista taidemusiikin muotoa sävellys jäljittelee, liikkuu erilaisia tulkintoja aiheesta kiinnostuneiden musiikintutkijoiden parissa. Edward Macan näkee ”Close to the Edgessä” sonaattimuodon, jossa sävellyksen pää- ja sivuteema esitellään, niitä kehitellään ja sitten niihin palataan. John Covach esittää osuvammin, että teos on toisaalta suuresti laajennettu laulu ja toisaalta laaja kaksiosaisena sävellys.

Totta onkin, että nimellisen neliosaisen jakonsa alla sävellys muistuttaa populaarimusiikille aivan tyypillistä säkeistöpohjaista laulua, jolle vain on syötetty kasvuhormoneja siihen malliin, että se on kasvanut hirviömäiseksi roikaleeksi. Tämän rakenteen mukaisesti ”Close to the Edgessä” on intro, kaksi kertaa säkeistön vuorottelu kertosäkeistön kanssa, väliosa, kolmas säkeistö ja kertosäkeistö sekä lyhyt outro. Tämän voi sanoa vaikuttavan siihen, että sävellys tuntuu kasvavan hyvin luontevasti alusta huipennukseensa. Se tuntuu yhtenäisemmältä kuin esimerkiksi saman vuoden toinen keskeinen proge-eepos, Genesiksen selkeämmin erillisistä osista koostuva (mutta ei yhtään vähemmän vaikuttava) sävellyssarja ”Supper’s Ready”.

Noin puolet kestostaan ”Close to the Edge” siis rokkaa ripeässä tahdissa vuorottelevien säkeistöjen ja kertosäkeistöjen lauluna. Laulurakenne kattaa noin puolet ”Solid Time of Changestä” ja ”Seasons of Manistä” sekä lähes koko ”Total Mass Retainin”. Se on kuitenkin rakenteellisesti tavallista rocklaulua monimutkaisempi ja sen kehittely on paljon monisyisempää kuin ajan rocksävellyksissä yleensä. Yhden säkeistön ja kertosäkeistön sijaan sävellyksessä on kaksi erilaista säkeistöparia ja kumpaakin seuraa hieman erilainen kertosäkeistö. Jon Andersonin säveltämät A-säkeistöt jyskyttävät miehelle tyypillisiä resitatiivimaisia melodioita kolmen nuotin kapealla äänialalla ja pitkälti urkupisteeseen perustuvassa modaalisessa kehikossa. Rytminen ja melodinen kulmikkuus sekä A-doorinen sävellaji antavat osiolle levottoman sävyn. Steve Howen B-säkeistöt etenevät rytmisesti leppoisammin ja harmonisesti päämäärähakuisemmin duurissa muodostaen melkein bluesmaisen kulun sulavasti oktaavin alalla aaltoilevan laulumelodian ympärille. A-kertosäkeistöt myötäilevät A-säkeistöjen melodista alaa, mutta laajentavat niitä koreammiksi fanfaareiksi.

Osiot eivät toistu sellaisenaan vaan niitä kehitellään kerta toisensa jälkeen eri tavoilla. A-säkeistöissä muutos tapahtuu rytmin kautta. ”Total Mass Retainissa” rytmisektio lähtee omille teilleen ja soittaa neljäjakoista rytmiä laulun ja muiden instrumenttien pitäytyessä alkuperäisessä kolmijakoisessa rytmissä. Paitsi että tasot alkavat ajautua erilleen toisistaan, Squire siirtyy neljäsosanuottien tasaisesta pumppauksesta katkonaisempaan rytmiin, jonka vaeltelevia törähdyksiä Bruford aksentoi virvelillä sekoittaen rytmin synkooppeja entisestään. Lisäksi Squiren nopeat liu’ut nuotista toiseen särähtävät paikoin sointuharmoniaa vasten ja puurouttavat entisestään äänikuvaa. Basson soundiin ilmestyy samalla säröä. Vaikutuksena on kitkan, hämmennyksen ja vastakkainasettelun voimistuminen.

Kun A-säkeistöihin palataan ”Seasons of Manissä”, katkonainen kuvio säilyy, mutta se ja rummutus ovat taipuneet myötäilemään muun säestyksen rytmiä. Kehittelyn synnyttämä ristiriita päättyy synteesiin ja ratkeaa lopullisesti alkuperäisen bassokuvion palatessa jälkimmäiseen säkeistöön. Kaikki on taas synkronissa.

Bassokuvion aikaansaamia harmonian muutoksia lukuun ottamatta A-säkeistöt eivät hievahda A-doorisesta sävellajistaan. Rytmisesti järkkymättömät B-säkeistöt sen sijaan kuullaan aina eri sävellajissa. Ne kuljettavat tuttuja melodioita koko ajan uusille ulapoille tavalla, joka Macanin mukaan muistuttaa sonaattimuodon kehittelyä.

Eniten muutoksia kokevat kertosäkeistöt, joissa sekä sävellajit että rytminen rakenne ovat plastisia. Ensimmäinen A-kertosäkeistö esittelee nimeen pohjaavan kahden tahdin melodisen aiheen ja heti perään pysäyttää liikkeen intoa toppuuttelevalla lausahduksella ”not right away”. Vasta B-kertosäkeistö rullaa teeman auki koko komeudessaan: A-säkeistöjen modaalista sointukulkua noudattelevaa ”close to the edge” -fraasia seuraa B-säkeistöjen rinnakkaisduuriin siirtyvä ”seasons will pass you by” -julistus ja osittaisen kadenssin alleviivaama ”I get up, I get down” -huudahdus. Muihin osiin verrattuna sen tahtilaji venyy ja lyhenee fraasien mukaan, joskin Brufordin rummutus pitää menon vakaana. Musiikki ja sanat ennakoivat jo tulevaa fanfaarimaista huipennusta, mutta rytmi ja tekstuuri kuristavat jälleen kaasun ja se ohitetaan nopeasti. Lupaus tulevasta on annettu, mutta matkaa on vielä jäljellä.

Tässä kohdassa voi huomauttaa, että kontrastia luodaan myös sointien muutoksella. Progressiivisen rockiin kuului laajentaa tavallisten bändisoittimien arsenaalia. Niinpä Howe kuullaan vuorottelemassa sähkösitaria ja sähkökitaraa, Wakeman lisäämässä toisiin A-säkeistöihin oudosti suodatettua mellotronia muiden perkussiivisten äänten rinnalle ja siirtymässä sitten puhtaampiin ja komeampiin urkuääniin muissa osissa.

Kiinnitäisin kuitenkin eniten huomiota lauluäänten käyttöön. Yes oli 70-luvun brittiprogen suuruuksista Gentle Giantin ohella ainoa, jonka soundiin kuuluivat keskeisenä osana kolmiosaiset stemmalaulut. Musiikkia leimasi ennen kaikkea Jon Andersonin poikkeuksellisen korkea ja heleä kontratenoriääni, jota oli vaikea jäljitellä. Sen rinnalla haukahteli kuitenkin Chris Squiren kireämmän rupinen ääni, ja yleensä jossain alempana kähisi ohuemmin Steve Howe. Yhdessä epäsuhtaiset äänet muodostivat jännittävän kuuloisen kokonaissoundin, enkelikuoron, jonka viitoissa oli kuitenkin annos rapaa kadulta. Studiossa Anderson toki kerrosti omaa ääntänsä, mutta erilaiset laulajayhdistelmät tuovat lisäsävyjä ”Close to the Edgen” sointiin.

Esimerkiksi A-säkeistöissä herkeämätön terssistemma korostaa kireän korkean ja rytmisen laulumelodian ahdistavuutta. ”Total Mass Retainissa” se katoaa, ehkä korostaakseen sanojen siirtymää me-muodosta minä-muotoon ja näin henkisen etsijän äkillistä yksinäisyyttä. B-säkeistöissä soololaulu saa kulkea vapaammin ja rennommin kautta rekisterien. Kertosäkeistöissä kolmiosaiset pyramidistemmat kuuluttavat koukun tarttuvuutta.

”Total Mass Retainin” A-kertosäkeistö kokee rajuimman muodonmuutoksen, sillä sen kesto puristetaan puoleen ja laulu harmonisoidaan karuilla kvarteilla. Kitka on tässä kohtaa sävellystä kovimmillaan. B-kertosäkeistö pehmentää taas menoa, mutta sekin hiipuu kesken kaiken, kun musiikki äkkiä taipuu kolmanteen osaan ”I Get Up, I Down” vievään siirtymään. Säkeistöjen ja kertosäkeistöjen materiaalia käsitellään siis taidemusiikkimaisella tyylillä, jossa aihe esitellään, sitä kehitellään, sillä luodaan ristiriitoja ja ristiriidat ratkaistaan. ”Seasons of Maniin” päästessä A-kertosäkeistö pudotetaankin tarpeettomana pois ja A-säkeistöjen välissä on vain neljän tahdin väli, jossa Andersonin sanattoman hoilauksen alla rytmi palaa ruotuun vauhdin hidastumatta. ”Close to the Edgen” laulu on kasvanut näin paljon tavallista rockveisua suuremmaksi.

Tämän laulun keskellä ”I Get Up, I Get Down” voidaan nähdä kontrastia tarjoavana väliosana. Monet varhaiset rockin yritykset edistyä koti pidempiä muotoja lähtivätkin juuri laajentamalla perinteisen laulumuodon väliosaa. Aluksi tämä oli vain tavallista pidempi soolo, mutta lopulta siitä tuli usein oma sävellyksensä. Popmusiikissa kuultiin jo 1968 kappaleita kuten ”MacArthur Park”, jossa pohjimmiltaan kappaleen keskiosaksi on sijoitettu erillinen laulu. Tässäkin Jimmy Webb oli ottanut oppia juuri klassisesta musiikista. Laulumuodossa ensisijaista oli luoda vaihtelua, klassisissa rakenteissa myös ohjata musiikkia laajemmille kaarille, jotka sitten johdattaisivat takaisin alkuun. Kyse oli musiikillisesta matkasta, ja tämä ajatus lähdöstä, muutoksesta ja paluusta on keskeinen myös ”Close to the Edgessä”.

”I Get Up, I Get Down” tarjoaakin suuren kontrastin muihin osiin nähden. Se on hidas ja abstrakti, melodisesti lyyrinen ja harmonisesti verkkainen. Samalla se on rock-kontekstissa sävellyksen radikaaleimpia osia. Rikkaan uneliaan äänitaustan kutovat koskettimien ja pehmeän sähkökitaran osittain satunnaisesti hahmottelemat pitkät linjat ja melodian palat sekä sähköpianon etäisen mietteliäs kilahtelu. Rytmiryhmä huilaa ja kirskuvat äänet on suljettu tämän kaikuisan äänikohdun ulkopuolelle. Erilaisten sointien ja äänenvärien käyttö laajenee rockyhtyeen rajojen yli, kohti ”sinfonista” palettia.

Poikkeama aikaisemmasta on niin valtava, että Yes tuntuu tosiaan vain naulanneen erillisen laulun edellisen jatkoksi. Kuitenkin ”I Get Up, I Get Down” liittyy myös kolmeen muuhun osaan. Näin jo nimellään, sillä Anderson laulaa toistuvana aiheena kertosäkeistöjen melodiaa. Kun sävellys sitten alkaa liikkua E-duurikeskuksestaan, selkeä mutta modaalisesti värittynyt sävelkulku (mikä vastaa ilmeisesti sanojen epäilyn ja kyselyn henkeä) mukailee pitkälti B-säkeistöjä, eri sävellajissa tosin. Näin osio linkittyy osaksi muuta sävellystä, voidaanpa se ehkä tulkita löyhästi sonaattimuodon kehittelyjaksoksi, kuten Macan tekee. Monien klassisten sinfonioiden toisten osien tapaan ”I Get, I Get Down” on se sävellyksen hidas ja lyyrinen hetki.

Kelluva tausta suo tilaa sävellyksen rikkaimmalle laulupolyfonialle. Bändi synnytti sen sovittamalla kaksi Howen säveltämää melodiaa päällekkäin. Terssiveljekset Howe ja Squire hymisevät taustalla resitatiivisempaa melodiaa Andersonin lyyrisemmän soolon alla ja osin päällä, ennen kuin taas yhtyvät tukemaan ”I get up” -aihetta henkäilevillä harmonialinjoilla. Laulussa kaikuu etäisenä The Beach Boysin stemmalaulu Kalifornian aurinkoisilta rannoilta, mutta harras tyyli ja luolamainen sointi muistuttavat myös tietyn kirkkomusiikin vuorottelua solistin ja kuoron välillä. Osan kuvaus itsetutkiskelusta ja ristiriitojen ratkaisusta saa tukea siitä, kuinka eri lauluosuudet synnyttävät lyhytkestoisia riitasointuja ja sekavuutta, kunnes lopulta ne yhdistyvät pitkäksi, korkeaa perusnuottia kannattelevaksi soinnuksi ja Wakemanin aidot kirkkourut jyristelevät sisään kilometrin korkeilla soinnuillaan. Nyt kirkkomusiikkitulkinta hallitsee, varsinkin kun Wakemanin arvokkaasti eteen nuokkuva äänenkuljetus noudattaa klassisia periaatteita, mikä luo kontrastia esimerkiksi muiden osien laulusäkeistöjen suruttomasti pomppiviin rinnakkaisharmonioihin.

Lopulta urkujen seasta nousee esiin Moog-syntetisaattorin yhtä ikoninen johtosoundi, jonka reipas fanfaari ilmoittaa uudesta synteesistä ja heilauttaa putkikellojen juhlallisella tuella musiikin hetkeksi uuteen H-duuriin ja kohti huipennusta.

Tämän perusteella ”Close to the Edgen” laulumuoto on sen verran monimutkainen, että voidaan puhua taidemusiikkityyppisestä ABA-rakenteesta. Hieman tarkemmin tarkastelemalla sävellyksen introa huomataan, että sekin on paljon monisyisempi ja merkityksellisempi kuin miltä aluksi näyttää. Ensinnäkin se vie yli puolet ”Solid Time of Changen” kuuden minuutin kestosta, ja se jakautuu kolmeen erilaiseen osaan. Sävellys alkaa hitaasti esiin nousevilla luonnonäänillä ja kosketinsoittimien synnyttämällä helinällä. Tämä työläästi nauhasilmukalla toteutettu jakso irtautuu kokonaan perinteisestä musiikkimuodosta, ja se pohjautuu luultavasti Wendy Carlosin ambient-musiikin tienraivaaja-albumin Sonic Seasonings (1972) elektroakustisiin luontokuviin.

Luonnosta purskahtaa esiin jotain aivan muuta, kun Steve Howen säröiset mutta kirkkaan rämisevät kitarat alkavat soittaa kulmikasta kolmijakoista melodiaa kailottavina kvarttistemmoina ja Chris Squiren kuuluisan metallinkirkas basso kiipeää pohjamudista neljä oktaavia pitkin eksoottisesti sävytettyä d-molliasteikkoa. Perusmelodia käyttää vain kahta nuottia (F ja E) mutta Howe siirtelee niitä sukkelasti neljän oktaavin alalla. Ennen kuin kukaan ehtii sanoa John McLaughlin, Howe singahtaa vauhdikkaita juoksutuksia ja kantikkaita melodian palasia tihkuvaan sooloiluun riitaintervalleille haistatellen. Wakemanin koskettimien ja Squiren basson pitäessä kohtuutasaista pulssia yllä Bruford kieltäytyy asettumasta yksinkertaiseen rytmiin vaan kehittelee yllättäviä vaihteluita rummuillaan peltien vakaamman rytmin ympärillä. Samalla tavoin Howe improvisoi, mutta samalla rakentaa pitkän soolonsa kuin moniosaisen sävellyksen. Varsinkin keskivaiheilla hän luo yllätysvaihtelua siirtymällä yksiäänisyydestä pariääniin ja sitten tavaramerkilliseen kolmisointujen rytmis-melodiseen riffiin, jota maustaa huimaavilla glissandoilla. Yes ei ollut soittanut ennen yhtä tiheää ja jazzrockmaista musiikkia. Se seuraa selvästi Mahavishnu Orchestran vastikään avaamaa tulista valtatietä, tosin ehkä vain kakkosvaihteella ja kasikympin lätkää kunnioittaen.

Osiota rytmittävät pysähdykset huudahtaviin laulusointuihin ja loppuhuipennuksessa Squire ja Howe tiluttelevat tasatahtia ylös asteikkoa ja melkein kaaoksen partaalle. ”Close to the edge, indeed” – mutta sitten Howe polkaisee esiin ehdottoman sankarillisen kitarateeman ja musiikki alkaa rokata tasaisen juhlavasti D-duurissa. Mollikaaoksesta nousi duurin järjestys. Musiikin kaksijakoisuus, joka ehkä kuvaa uuden kokemuksen ihmettä ja outoutta, ei kuitenkaan hellitä, sillä laskeva sointukulku vie välillä takaisin molliin. Myös Howella on jälleen sormensa pelissä, sillä varioidessaan melodiaa hän paikoin korostaa ensimmäisellä iskulla epävakainta sointuääntä tai suoranaista riitaintervallia. Melodia saa kirpeän sävyn, sankaruuden kiilto epäilyksen patinan. Howe tekee jaksosta todellisen sävellyksen kekseliäillä muunnoksillaan ja kontrastia antavilla tekniikoilla. Tämä osion kaiut tulvivat myöhemmin monen eurooppalaisen kitarasankarin vahvistimesta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että pomppiva melodia on rytmiltään sama kuin A-säkeistön laulumelodia ja melodiselta muodoltaan se on kuin laajennettu variaatio laulusta. Pitkä intro on näin pikemminkin laajan teoksen alkusoitto, joka esittelee sävellyksen keskeisen elementin.

Melodia kuullaan seuraavan kerran ”Total Mass Retainin” lopussa barokkimaisena muunnelmana. Sen soittavat nyt basso, sähkösitar ja urut lyhyenä kontrapunktisena kehittelynä. Koko sävellyksen ainoa hieman töksähtävä jakso toimii lähinnä siltana ”I Get Up, I Get Downiin” (minkä takia se oli luultavasti Wakemanin tekosia, sillä osien linkittäminen oli hänen erikoisalaansa), mutta sekin laajentaa sävellyksen vaikutevalikoimaa.

Viimeisen kerran melodia potkaistaan käyntiin heti ”Seasons of Manin” alussa. Nyt se raikuu kvartteina Wakemanin teräsrumpuja muistuttavalla Moog-soundilla kireämpään Fis-duuriin korotettuna, kohotetussa tempossa ja vauhdikkaamman rytmin säestyksellä. Tämäkin teema on näin käynyt läpi variaatioita kulkiessaan halki sävellyksen kolmen eri osan. Covach tulkitsee sen myös niin, että tästä alkaa kappaleen toinen laaja osa. ”I Get Up, I Get Down” näyttäytyisi intron kahden ensimmäisen osan variaationa ja nyt tämän teeman paluu potkaisisi lauluosuuden uudelleen käyntiin. Ainakin rakenteellisesti ”Seasons of Man” seuraavaksi tasapainottaa intron kiemuraista kitarasooloilua, kun Wakeman soittaa räväkällä urkusoundilla sävellyksen ainoan perinteisen rocksoolon A-säkeistön sointukulun päälle. Se siitä soolokukkoilusta. Valtaosa ”Close to the Edgestä” pohjautuu taitavaan yhteissoittoon.

Yksi asia, mikä tekee ”Close to the Edgestä”, ja myös muistakin Yesin parhaimmista sävellyksistä, niin puoleensavetävän, on juuri tutun ja oudon sujuva yhdistäminen. Samassa sävellyksessä kuullaan helposti omaksuttavia rockbändisäkeistöjä sekä lähes abstraktia nauhamusiikkia. On kaaoksen partaalla keikkuvaa jazzrockia ja tarttuvia kertosäkeistöjä. On eteeristä leijuntaa ja rytmistä rocksooloilua. On laaja sointivalikoima, jonka äänissä kuuluu vaikutteita niin intialaisesta musiikista kuin länsimaisen taidemusiikin eri muodoista.

Ja kaiken pohjalla vaikuttaa luova epämääräisyys popturvallisen laulumuodon ja taidemusiikkimaisen kehittelyn välillä. Kuten Covach osuvasti toteaa, Yes käyttää taidemusiikin ideoita mutta ei soita taidemusiikkia. Ne, jotka vähättelevät ”Close to the Edgeä”, koska se ei yllä sitä innoittaneiden taidesäveltäjien kuten Jean Sibeliuksen suurten sinfonisten teosten tasolle, lähtevät aivan väärästä oletuksesta. [1] Yes soittaa yhä rockia, mutta rockia, joka imee ja sovittaa sulavasti itseensä vaikutteita muista musiikeista, joka laajentaa rockin ilmaisualaa laajojen rakenteiden avulla. Se on progressiivista rockia, jossain sinfonian ja ränttätäntän välillä. ”Close to the Edgessä” ainakin niin sanottu sinfoninen progressiivinen rock saavuttaa kypsyyden.

Sillä onhan kaiken variaation, kaiken sen jälkeen mitä kuudentoista minuutin jälkeen on tapahtunut, sävellyksen huipennus huimempi kuin se olisi vain kuuden minuutin jälkeen. Andersonin laulustemma viimeisessä A-säkeistössä karkaa terssistä kvartin korkeuksiin, tähän asti uhkeimmat lauluharmoniat tuovat kappaleen B-säkeistöstä viimeiseen kertosäkeistöön, tekstuuri paisuu mellotronin kauan odotettujen jousien saapuessa urkujen rinnalle ja alussa lupailtu ”now that you’re whole” -aihe palaa venytettynä basson ja rumpujen synkronoituessa viimeiseen syöksyyn viimeiseen kertosäkeistöön F-duurin lähes epäinhimillisessä sävelkorkeudessa – niin korkealla, ettei Jon Anderson pystynyt toistamaan sitä konserteissa, kuten eivät hänen seuraajansakaan… Siinä on todellinen apoteoosi, nauhalle vangittuna ainutkertaisena suorituksena. Sen jälkeen koetaan vielä outrona musiikin häipyminen takaisin alun nauhasilmukkaan, jonka tulkita merkitsevän lopullista nirvanaa duurin ja valon voiton jälkeen tai itseensä kiertyvän syklisen rakenteen sulkeutumaa, koko kappaleen kattavaa isoa luuppia.

Vuonna 1972 se mahtoi kuulostaa erikoiselta ja tajuntaa laajentavalta. Vuonna 1992 se kuulosti yhä upealta ja kiihotti musiikillista mielikuvitusta. Enkä silloin ymmärtänyt kaikkea, mitä tässä nyt on käyty läpi. Ei tarvittu. Musiikki yksin riitti.

”Close to the Edge” on yksi hienoimpia klassisen brittiprogen eepoksista. Ehkä sen takia se on kyllä palvottu mutta vähän imitoitu. Varmasti se innoitti monia muita progressiivisia yhtyeitä rakentamaan pitkiä sävellyksiä ja myös lainaamaan suoraan osia Yesin soundista. Kuitenkaan suoria jäljitelmiä ”Close to the Edgen” sapluunasta on yritetty väsätä huomattavasti harvemmin kuin vaikkapa yllä mainitusta ”Supper’s Readystä”. Samanlainen laulurakenne laajassa kaksiosaisessa formaatissa toistuu oikeastaan vain puolalaisen Exoduksen Yes-vaikutteisessa eepoksessa ”Ten najpiękniejszy dzień” (1980). Tätä voi pitää kunnianosoituksena. Mestariteosta ei ole edes rohjettu kopioida.

Osa sisäkannen kuvituksesta. Hohtavat värit, tarkat muodot ja epätodelliset maisemat edustavat sitä mistä Roger Dean ja Yes muistetaan. Mielen fantasiamaisemat eivät löytyneet vihreästä kannesta vaan ne saavutti vain avaamalla kannet ja kurkistamalla sisään.

”And You and I”

Close to the Edge ei ole vain nimikappaleensa. Yesin jäsenet ovat myöhemmin kertoneet, että albumi nimenomaan suunniteltiin kolmen kappaleen ympärille. Sitä ei voi pitää konseptialbumina siinä mielessä, että albumin kaksi lyhyempää sävellystä liittyisivät suoraan nimikappaleeseen sävellyksinä tai sanoitusten kautta. Tietyt eepoksen rakenteelliset seikat sekä pienet melodiset ideat kuitenkin toistuvat niissä. Mielestäni parhaiten niiden voi ajatella kehittelevän itsenäisesti tiettyjä osia nimieepoksen kokonaisuudesta.

”Vain” kymmenminuuttinen ”And You and I” on ”Close to the Edgen” tapaan jaettu neljään nimettyyn osaan: ”Cord of Life”, ”Eclipse”, ”The Preacher The Teacher” ja ”Apocalypse”. Siinäkin on irtonainen intro, joka toistuu lyhennettynä puolivälissä ja ikään kuin aloittaa sävellyksen uudestaan. Intro kulkee Yesin tuohon saakka suurimman hitin ”Roundaboutin” (1971) jäljillä, kun Howe tapailee 12-kielisellä akustisella kitaralla ylä-äänistä helähteleviä nuotteja eteerisen urkukentän humistessa huomaamatta taustalla. Tästä muotoutuu jälleen esiin toistuva kuvio, joka hahmottelee esiin ensimmäisten laulusäkeistöjen D-miksolyydisen kulun.

Tämä basson säästeliäillä urkupisteillä lepäävä kulku tuo mieleen ”Close to the Edgen” A-säkeistöt. Säkeistötkin tulevat pareina, joissa jälkimmäinen sisältää tekstissä muuttumattoman kertosäkeen (”All complete in the sight of the seeds of life with you”). Mutta hektisten rytmisyyden sijaan ”Cord of Life” etenee hitaasti ja harmonisesti 3/4-tahtilajissa melkeinpä folkmaisena lauluna, alussa vain basso ja akustisen kitaran rämpytys seuranaan. Melodia on Andersonin asteikolla tasapainoinen ja säerakenne tavanomainen. Tila täyttyy hitaasti kirkkaista ja akustissävyisistä äänistä: tamburiini, helähtävä triangeli, bassokitaran korkea tremolokuvio ja huilumaisen syntetisaattorin fillit. Kaksi jälkimmäistä tapailevat samanlaisia kuvioita kuin mitä kuultiin ”I Get Up, I Get Downilla”. ”And You and I” voidaankin nähdä juuri ”Close to the Edgen” hitaan, harmonisen kauniin puolen kehittelynä.

Ainoa särmikkäämpi osa hiotussa sävellyksessä on väliosa, jossa vain hieman nykivän 4/4-perusrockrytmin (rumpalina kun on Bruford, jonka on aina pakko hieman siirrellä iskun painotusta) säestyksellä Anderson laulaa korkeaa soolomelodiaa, kun taas muut säestävät keskirekisterissä terssiharmonisoidulla, rytmisemmällä resitatiivilla, joka vääristetään Leslie-kaiuttimen kautta. Se on lyhyt poikkeama kohti moniäänistä ruuhkaa, ja pian äänet harmonisoituvat upeaksi siirtymäksi varsinaiseen kertosäkeistöön, joka yllättää melkeinpä naiivilla yksinkertaisuudellaan ja puhemaisuudellaan.

Mellotronijousien äkillinen nousu ilmoittaa siirtymästä koko sävellyksen varsinaiseen väliosaan ja kontrastijaksoon. Brufordin ja Squiren säveltämä ”Eclipse” on vieläkin hitaampi, majesteettinen sinfoninen jakso. Päällekkäisäänityksen avulla Wakemanin mellotronit, syntetisaattorit ja Howen pedal steel -kitara kutovat isoista soinnuista ja lomittaisista melodioista uskomattoman uhkean ja komean äänivallin, joka on kuin kelluisi auringon ytimessä. Bruford merkkaa tahdin alun kyllä perinteisesti aksenttisymbaalilla mutta kääntelee ja vääntelee virvelin paikkaa ja iskuja, niin että kappale ei sorru laiskaksi töminäksi vaan liikkuu sujuvasti takaisin 3/4-tahtilajiin ja jälkimmäisen laulusäkeistön emotionaalisesti ylipursuavaan toistoon.

”Eclipse” on luultavasti inspiroinut enemmän monia muita ”sinfonisia” progeyhtyeitä kuin kaikki albumin rakenteelliset hienoudet. Monille myöhemmille yhtyeille sinfonisuus on juuri tarkoittanut vain melodista sooloilua suurellisen kosketinmaton päällä hitaahkossa tempossa. Varsinkin saksalaiset yhtyeet kuten Eloy ovat matkineet avaruudellista soundia, jonka Howe saa liukumalla nuotista toiseen hyvin korkealla ja voimakasta kaikua käyttäen. Sillä on toki edeltäjänsä jo Pink Floydin avaruusmatkoissa. Mielenkiintoisesti Howe korostaa tyylin kantrijuuria ekstaattisessa melodisessa nousussa ennen laulun paluuta, kun hän vaihtaa tavalliseen sähkökitaraan ja soittaa melodian oktaaveissa. Chet Atkinsin kantrikitarointi oli iso osa hänen vaikutevalikoimaansa, toisin kuin jäljittelijöillä. Ehkä siksi jäljittelijät eivät pärjää.

”Eclipse” on kappaleen huipennus. Tämä kertoo sen, miksi pinnallisesta yhteneväisyydestä huolimatta ”And You and I” ei ole ”Close to the Edgen” veroinen. ”The Preacher The Teacher” toistaa intron lyhennettynä, laulusäkeistöt, korvaa väliosan nätillä syntetisaattorisoololla ja sitten nytkähtää hieman kömpelösti ”Eclipsen” lyhennettyyn instrumentaaliuusintaan. Säkeistöt esitetään hitusen nopeammin ja E-duurissa ”kohotetun” vaikutelman aikaansaamiseksi, ja sekä säestyksessä että laulumelodiassa on muunnelmia. Eri kuitenkaan voi puhua samalla tavalla suuresta kehittelystä ja huipentumasta kuin ”Close to the Edgen” jälkipuolella. Sävellyksen sävelkeskus kyllä siirtyy ”Cord of Lifen” D:stä ”Apocalypsen” H:hon, kun osat siirtyvät tutun varmojen dominanttisiirtymien kautta (sekä polveilevat hetkellisesti väliosissa). Tällä saadaan aikaan jatkuvista nousevaa, jonnekin kurottavaa tunnetta, mutta samanlaista kontrastin ja transsendenssin tunnetta kuin ”Close to the Edgessä” ei synny. Viimeinen osa ”Apocalypse” vain toistaakin kertosäkeistön kuin lyhyt kooda.

Täten neliosainen rakenne on oikeastaan vain pintaa. ”And You and I” on selkeämmin vain laulu. Todella hieno ja koskettava sellainen kyllä, tyylillisesti myös yhtenäisempi kuin nimikappale. Se sulkee pähkinänkuoreen Yesin herkän, akustisen ja sinfoninen puolen paremmin kuin juuri mikään muu yhtyeen sävellys. [2]

”Siberian Khatru”

Alle yhdeksään minuuttiin jäävä rääpäle ”Siberian Khatru” on albumin rockbiisi. Se ei havittele taidemusiikkimaista kehittelyrakennetta, vaan se pysyy siinä toistuvan modaalisessa kierrossa, mistä muut sävellykset alkoivat, ja poikkeaa siitä kollektiivisesti sovitettuihin soolojaksoihin. Kaiken pohjana kulkee tasaisen vahva, melkein diskomainen rummutus (kappale on juuri diskolle suosiollisessa noin 120 iskun tempossa, ja toisin kuin albumin muut sävellykset, se pitäytyy jotakuinkin siinä koko kestonsa), kitaran riffit ja paikoin melkein funkmainen basso. Tässä Yes päästää valloilleen ”Close to the Edgen” rytmisen ja rocksoittoon perustuvan puolen.

On siinä monipuolisia vaikutteitakin. Steve Howen soittotyylin kantrivaikutteet kuuluvat selvemmin kuin koskaan intron rupisissa näppäilyissä ja dempatuissa tsuk-tsuk-kuvioissa. Itse pääriffi aaltoilee duurin ja bluesasteikon välillä tarttuvasti. Blues ei yleensä kuulu juuri Yesin progressiivisessa rockissa, ja jatkossa Wakeman yhdistää siihen huimaavasti nousevan ja laskevan G-duuririffin mellotronin jousilla. Myöhemmin hän tuplaa sen harvoin kuulluilla mellotronin vaskeilla, jotka sopivat tämän kappaleen rämäkkään ja perkussiiviseen soundiin. Barokkimaiset cembalojuoksutukset saapuvat myös sekoitukseen keskiosassa, jossa bändi tempoilee suvereenisti yhdestä nopeasta soolospotista toiseen. Musiikki kehittyy tässä ensisijaisesti kerrostamalla uusia osuuksia ja sitten ottamalla niitä pois.

Rytmisyys kuuluu kaikessa, myös lauluosuuksissa, jotka ovat pääasiassa perkussiivisen huudahtavia ja harmonisoitu kolmisoinnuiksi. Väliosien hitusen pidemmissä linjoissa Anderson jää kontrastiksi taas yksin ja toiset laulajat muodostavat eritahtisen resitatiivin taustalle. Herkeämätön hieman eritahtisten rytmillisten solujen käyttö niin koskettimissa, kitarassa kuin bassossakin muistuttaa enmmän Igor Stravinskya enemmän kuin häneltä oppiaan ottaneista rokkareista. Lauluhuipennuksessa onkin enää syntetisaattoribasson kahdeksasosanuottien tykytys, kitaran korkea kuudestoistaosapohjainen synkopoitu riffi ja niiden välissä kahden oktaavin alan täyttävät laulustemmat huudahtelevat epäsäännölliseen tahtiin rumpuiskujen säestyksellä. Tämä muistuttaa Iggyn ”primitiivisintä” musiikkia, joka kauhistutti aikalaisyleisöä ja ihastutti sittemmin rytmimuusikoita. Siinä on säröä, kulmikkuutta ja metallisuutta.

Lopuksi päästään samanlaiseen hallittuun kaaokseen kuin ”Close to the Edgen” alussa, nyt vain harmonisemmin. Kitarariffi, kosketinsoittimien melodia, Squiren nouseva bassolinja ja Howen tietoisen muusta irrallinen soolo täyttävät ilmatilaa ja jotenkin mahtuvat sopuisasti yhteen. On kuin jonkinlainen infernaalinen sinfoniaorkesteri huojuisi huimaavasti kaaoksen partaalla ja sitten haihtuisi häivytyksen mukana kuin etääntyvä myrsky.

Siinä missä ”And You and I” luo ilmavan tilan ja laajentaa sitä huikaisevasti tekstuurin avulla, ”Siberian Khatru” täyttää tilan äärimmilleen rytmisillä elementeillä. Se näyttää hyvin, kuinka Yes pystyy kutomaan kappaleensa lähes kontrapunktisesti eri soitinten linjoista. Siitä inspiroituvat todennäköisesti monet italialaiset yhtyeet kolmiosaisine kontrapunkteineen. Koska se myös rokkasi niin maan perusteellisesti, se vetosi myös Pohjois-Amerikan suorasukaisempiin yhtyeisiin. Esimerkiksi yhdysvaltalainen Starcastle kopioi surutta kappaleen katkorytmisen lauluhuipennuksen. Sama katkorytmisyys lienee inspiroinut myös kanadalaisen Rushin rytmisesti spastisia riffejä.

Minkä reunalla?

Close to the Edge on siis vahva kolmikantainen musiikkikokonaisuus. Siinä ”And You and I” edustaa melodiaa ja sinfonista tekstuuria, ”Siberian Khatru” kontrapunktia ja räimettä ja ”Close to the Edge” kaiken kokoavaa ja kohottavaa rakennetta. Julkaisuaikanaan se edusti myös suurta filosofista lausuntoa. Tai tällaista fanit ovat etsineet vuosikymmeniä Jon Andersonin personaalisella ja perusteellisen kryptisellä tyylillään laatimista sanoituksista. Anderson on kertonut, että nimikappaleen innoitti Herman Hessen romaani Siddhartha (1922), joka kului tuohon aikaan ahkerasti Itään ja Sisään päin katsovan hippisukupolven käsissä. Covach ja Romano esimerkiksi tulkitsevat kappaleen sisältöä romaanin valossa. Macan taas näkee sen löyhempänä kuvauksena rituaalista, joka johtaa valaistumiseen.

Tuolloin oletettiin, että sanoissa on jokin suuri viesti. Myöhemmin Andersonin kuuluisat laukaukset kuten ”A seasoned witch could call you from the depth of your disgrace / and rearrange your liver to the solid mental grace” toimivat lähinnä vitseinä ja meemin aineksina. Olen jo käsitellyt Andersonin sanoituksia muualla, mutta mainittakoon nyt pari asiaa tässäkin.

Edellä mainittu ”Close to the Edgen” avaussäe tuo mieleen lähinnä, että Anderson on kääntänyt tuolloin Donovanin ansiosta taas tuoreen lausahduksen ”season of the witch” toisin päin kuvaamaan jotakin tietäjää. Täälläkin hän lähinnä yhdistelee parhaimmillaan luovasti sanontoja ja kuvakieltä luodakseen vaikutelmaa jostakin, jonka kokonainen sisältö ehkä aukeaa vain hänen päässään. Toisaalta teknisen kuuloinen ”Total Mass Retain” on todistettavasti vain äkkiä jostain repäisty lause, joka ei toimi kieliopillisesti mutta pelaa sanan ”mass” kaksoismerkityksellä massa/messu.

Samoin ”Siberian Khatrun” ensisäkeiden viittaus laulavaan petolintuun ja julmaan kuninkaaseen sekä kappaleen sijoittaminen Venäjälle on helppo tulkita viittauksena Igor Stravinskyn Tulilintuun (1910), jota yhtye käytti alkusoittona konserteissaan. Kuitenkin pian käy selväksi, että se koostuu ennen kaikkea hokemista, jossa sanojen sopiminen rytmiin on tärkeämpää kuin niiden sisältö. On oikeastaan huvittavaa, miten Anderson rimmaa ”june castin” ja ”moon fastin” kuin sanakirjasta katsoisi tai panisi ”bluetailin” perään ”tailflyn” ikään kuin johdoksena (vaikka todellisena lähteenä ehkä olikin vanha laulu ”Blue-Tail Fly”). Kumulatiivinen sanamaalailu (esimerkiksi toistuva joki-kuva) alkaa vähitellen luoda käsitystä tarinasta ja jatkumosta. Se, onko sellaista todella tai käykö se järkeen, ei ole niinkään tärkeää.

Ehkä olennaisin asia sanoituksista on se, mitä Anderson on sanonut ”Close to the Edgen” toistuvasta kertosäkeistöfraasista. ”I get up, I get down” kuvaa ihan hänen omaa kokemustaan ja varmaan suurimman osan meistä muistakin. Välillä menee paremmin, välillä vähän huonommin. Se resonoi kuulijan mielissä viisikymmentä vuotta myöhemminkin. Se kelvannee niillekin, joiden mielestä proge ottaa itsensä liian vakavasti.

[1] ”Suomi mainittu” -osio. Kuten Mike Oldfield samoihin aikoihin, Jon Anderson kuulemma inspiroitui kuultuaan ensi kertaa Sibeliuksen viidennen sinfonian. Myöhemmin hän on väittänyt inspiraationa olleen seitsemännen sinfonian. Idea ”Close to the Edgeen” tuli juuri tuosta sähköistävästä kohtaamisesta. Sittemmin Yes-fanit ovat etsineet yhtäläisyyksiä viidennen sinfonian ja ”Close to the Edgen” välillä. Will Romano esimerkiksi näkee yhdistäväksi tekijäksi 12/8- ja 3/2-tahtilajien vaihtelun. Yhtäläistä voisi olla myös tyylillinen matka pastoraalisesta lähes moderniin saman teoksen sisällä tai sinfonian toisen osan puhallinkuviot innoittajana ”I Get Up, I Get Downin” kosketinsotinatoille.

Itse kiinnitän huomiota siihen, mitä Anderson itse sanoi. Hänestä vaikuttavaa oli tapa, jolla Sibelius esitteli vähitellen teemansa ja vei näin kuulijansa matkalle. Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta kuin hän paneutui tällaiseen laajaan sinfoniseen rakenteeseen. Näin ”Close to the Edgekin” kehittelee ja vähitellen avaa melodiansa täyteen kukkaansa. ”Not right away” ensimmäisen A-kertosäkeistön alussa käytännössä sanookin, mitä Andersonilla on mielessä.

[2] ”And You and I:sta” on julkaistu sittemmin myös vaihtoehtoinen varhaisversio. Sen suurin ero on siinä, että yhtye kasvattaa ”The Preacher The Teacherin” sooloa ja antaa sen johdattaa suoraan ”Eclipsen” kertaukseen. Vasta sen jälkeen kuullaan ”a clearer future” -loppukaneetti ja sen jälkeen vielä ylimääräinen sinfoninen huipennus. Tämä tekee ehkä ”Apocalypsesta” apokalyptisemmän, mutta kappale alkaa laahata sooloissa ja loppujen lopuksi lyhyt akustinen kooda luo tehokkaamman, lauhduttavan lopetuksen. Lisäksi ilman sitä kappaleen nimen sisältävä kertosäkeistö kuultaisiin vain kerran ja kaksiosainen rakenne jäisi torsoksi.

Pääasialliset lähteet

Covach, John. ”Progressive Rock, ”Close to the Edge,” and the Boundaries of Style”. Teoksessa Understanding Rock, toimittaneet John Covach ja Graeme M. Boone. Oxford University Press, 1997.

Macan, Edward. Rocking the Classics: English Progressive Rock and the Counterculture. Oxford University Press, 1997. S. 95 – 105.

Romano, Will. Close to the Edge: How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock. Backbeat Books, 2017.

Polyblock: Strive or Warp (2011)

Strive or Warp oli ehkä erikoisin progressiiviseksi rockiksi luettava teos, jonka Suomi 2010-luvulla tuotti. Sen varsinainen tuottaja Polyblock ei ollut niinkään bändi kuin yksi monista laulaja-säveltäjä Tero Väänäsen aliaksista. Hän kun sävelsi, sovitti ja esitti lähes kaiken albumin materiaalin itse. Väänänen oli vaikuttanut aiemmin ja vaikuttaisi pian taas omaperäisen monivaikutteisessa Discordia-progeyhtyeessä. Lisäksi hän oli aktiivinen keskustelija Progolforum-keskustelusivustolla. Tämä vuosina 2006 – 2013 toiminut sivusto oli yksi keskeisimmistä paikoista Verkko 1.0:ssa puhua (tai vaieta) progressiivisesta musiikista suomen kielellä. Se ehti innoittaa melkoisesti pölinää ja pulinaa jurosta suomalaisten progefanikunnasta, ennen kuin sen toiminta päättyi nolosti palvelinromahdukseen. Siellä Väänänen mainosti jo hyvissä ajoin projektiaan ja sen taiteellisia pyrkimyksiä. Se lukittuu minulla juuri tuohon aikaan ja kontekstiin.

Kuitenkaan se ei juuri seuraa musiikillisesti 2010-luvun trendejä. Discordian ensimmäistä albumia Utopia Perfection (2007) leimasivat hyvin pinnalla oleva laulu, polyfoninen tekstuuri ja modernin taidemusiikin vaikutus. Strive or Warp väänsi nämä vaikutteet satakunta astetta kovemmalle. Ne muodostavat sen keskeisen ja yhdistävän maaperän seitsemään kappaleeseen, jotka muuten voisivat edustaa eri biomeja. Samoin yhtäläisyyttä tuo synteettisvoittoinen, paikoin ohut mutta kirkkaan erikoisesti soiva, dynaaminen ja yksityiskohtaisesti rakennettu äänimaailma.

Kyse myös ilmeisesti tieteisaiheisesta konseptialbumista, mutta tätä on vaikea hahmottaa pelkkien sanojen, varsinkin kun laulajien ääniä manipuloidaan studiotekniikalla ahkerasti ja paikoin kekseliäästikin. Jonkinlainen metafyysinen kamppailu koneen ja ihmisen, hengen ja aineen välillä aiheena tuntuu olevan. Jälkikäteen katsottuna tieteisaiheet kuplivat muutenkin suomiprogen ideasfäärissä. Konseptialbumien uusi – tai Suomen kohdalla ehkä ensimmäinen todellinen – tuleminen synnytti Tuvalun maailmanlopun kuvauksen Viimeiset hetket ovat käsillä! ja CMX:n avaruusoopperan Talvikuningas (molemmat 2007). Myös Matti ”Rag” Paanasen jälkijättöinen tarina-albumi Metallikirjasto (2006) pääsee mukaan loppujuonenkäänteensä ansiosta. Yksittäisten sävellysten mittakaavassa myös Rivendell kävi Marsissa (2005), ja Dark Sun oli jo käynyt läpi spacerockin kliseitä niin maan päällä kuin avaruudessakin Feed Your Mindilla (1997).

”Ianus Statue” lienee kuitenkin jonkinlainen ohjelmajulistus. Janus-jumalassa henkilöityivät kaksijakoisuus, siirtymät, muutokset ja kaiken alku. Sävellyksessäkin asettuvat vastakkain Henri Haapakosken siistien saksofonien sävykkäät spiraalit ja koskettimien metalliset tikitykset, kuin jonkin androidin versiot György Ligetin cembalosembaloista. Myös pohjarakenne tuntuu nojaavaan kahteen pienen terssin erottamaan sävelkeskukseen, kunnes niistä liu’utaan hiuksia nostattavasti puolisävelaskeleen ylöspäin ja avataan jylhän tonaalinen ja komea syntikkajousien viemä sointukulku. Sävellys toimii sekä alkusoittona että hyytävän jylhän kauniina mutta samalla etäisen kylmänä teoksena. Se myös jännittävästi väistää niin soitossa kuin soundissa jopa progressiivisen rockin yleisimmät odotukset, vaikka se ei sinänsä haasta tonaaliseen musiikkiin tottunutta korvaa.

Populaarimusiikin piirissä ovat selkeimmin ”Precious Circle” ja ”Android Government”. Ensin mainittu on melodisesti popmainen säkeistörakenteinen laulu, mutta sen muuhun nähden yksinkertainen sointurakenne on puettu paikoin renessanssityyliseen polyfoniseen soitto- ja laulurakenteeseen. Toki Väänäsen terävän ja Riikka Hännisen heleämmän äänen kaanonmainen laulu ”kertosäkeistössä” voidaan katsoa renessanssiksi Väänäsen vanhan suosikin Queenin läpi suodattuneena. Kehää kiertävän kaksiäänisyyden voisi tulkita heijastavan sanoitusta henkilökohtaisten suhteiden ”taikapiiristä” ja rinnakkaismaailmahypoteesistä. Kaksinaisuus kuuluu myös tavassa, jolla akustisia sävyjä suosiva soitinnus synnyttää silti metallisen soinnin ja kellokoneistomainen tikitys laimentaa emotionaalisuutta.

”Android Government” taas on levyn rockmaisin hetki ja se nojaa lähes koomisen ylidramaattiseen metallityyliin, jota kuultiin lyhyesti Utopia Perfectionilla. Tällä kertaa artisti vain vaikuttaa käyttävän sitä ilman ironiaa. Silti etualan kiehunnan alla toistuva urkupisteriffin nykivyys ja pääasiallisen melodiakuvion liikevoima pitävät vastustamattomasti mielenkiinnon. Jälleen sointi väistää sen ennalta arvattavimman rockmuodon.

Aivan toista laita edustaa nimeään myöten Karlheinz Stockhausenille velkaa oleva ”Stimmung”. Eteerisen urkukentän läpi tunkeutuvat kerta toisensa erilaisten hälyisten ostinatojen luupit, jotka välillä synkronoituvat, vain katketakseen tai alkaakseen uudelleen entistä kakofonisimpina yhdistelminä. On kuin kuva tarkentuisi tai, nimen huomioon ottaen, jokin henkinen sfääri avautuisi, kunnes maallisempi kaaos tunkeutuu läpi ja pakottaa prosessin alkuun. Polyfonia hallitsee jälleen, mutta tässä se on toteutettu kollaasimaisena rakenteena. Samalla sen myötä koko albumin äänimaailman jatkuvuus ja sitoutuminen populaarimusiikin soitin- ja rakenneratkaisuihin tulee kyseenalaiseksi.

Vastakkainasettelu ja dialogi kahden jyrkästi erilaisen musiikkimateriaalin välillä on loppujen lopuksi progressiivisen rockin peruskauraa. ”Three Towers” tulee rakenteeltaan ja soitinten roolin suhteen lähimmäksi tätä ”perusprogemaista” tyyliä. Hännisen monipuolisuus laulajana pääsee oikeuksiinsa pehmeän salaperäisten ja soljuvien A-osien vaihdellessa kulmikkaasti polveilevien ja raskaasti rockjunttaavien B-osien vaihdellessa sekä kehittyessä. Ristiriita tonaalisten ja kromaattisempien osien välillä ratkaistaan myös tutulla ”sinfonisella” huipentumalla, mutta se tehdään ovelasti ”levittämällä” paitsi tekstuuri ja lauluääni myös sointuharmonia yli tyylien välisen kuilun. Tuloksena on aidosti ylimaallisen hukuttavaa draamaa huokuva kokonaisuus. Varsinkin lopun kylmä, vaihteeksi homofonista kirkkolaulua muistuttava kuoro-osuus, joka tuntuu kuvaavan eksistentiaalista umpikujaa, luo selkeintä emotionaalista rajapintaa albumille, kun monessa paikassa muualla pinnat ovat täynnä särmiä ja liukasta metallia.

Albumin keskijakaja ”Phase Shift” sai tuoreeltaan eniten kritiikkiä osakseen, ja tekijä itse sai selitellä sen funktiota. Sitä voisi kutsua teknoprimitivistiseksi teokseksi, sillä alun tribalististen samplejen ja rytmiikan jälkeen se enimmän aikaa hakkaa yhtä riffiä kuoliaaksi laulajien kirkuessa sanaa ”strive” niin kauan, että musiikin muoto antaa lisäkerrostusten alla periksi ja ilmeisesti saavutetaan se ”warp”. Todellisuus vääntyy ja hajoaa. Niin hajosi myös joidenkin kuulijoiden sietokyky.

Funktio määrittelee ehkä vahvimmin myös albumin päättävän ”Metaphysical Duelin”. Alkuosa jyrää isoa riffiä tiheällä tekstuurilla ja polykarjunnalla, minkä jälkeen spiraalijuoksutukset luikahtelevat kromaattisesti alaspäin tekstuurin sulaessa koko ajan 8-bittimäisemmäksi kilkutukseksi. Tässä voi kuvitella metafyysisen kaksinkamppailun ja todellisuuden lopullisen syöksyn digitaaliseen viemäriin, mutta niistä nauttiminen on eri asia. Mielenkiintoisesti sen jälkeen palataan renessanssikirkkomaiseen lauluilmaisuun, siis ilmeisesti eksistentiaalisten kysymysten äärelle, ja musiikki alkaa kehittyä uudelleen kahden sointukentän vuorottelun päälle. Ne molemmat käyttävät ”luonnollisen” kuuloisia piano- ja harppusointeja sinänsä staattisessa harmonisessa kehyksessä. Aine on mennyt, onko edessä transsendenssi?

Lopuksi kuullaan tuttuja aineksia: ”Three Towersin” sointukulku, ”hengen” lepattava sointu nyt muuntuneena uuden jyräävän riffin ja ”Phase Shiftin” rytmikuvioiden muunnelman päälle heijastettuna. Jopa lopussa ”Ianus Statuen” saksofonispiraali toistuu täysin digisäröiseksi prosessoituna. Keskeisemmäksi vaikutelmaksi jää määrätietoinen mutta silti epävakaalta kuulostava hybridi, levottomuutta herättävä kyberneettinen luomus.

Näin myös albumista. Se on modernistisen särmikäs, omapäinen ja häiritseväkin. Ei ehkä aina täysin onnistunut mutta tinkimätön, ja vielä kymmenen vuoden jälkeenkin se on säilyttänyt kykynsä haastaa ja tarjota uusia yksityiskohtia. Eri asia on, kuinka moni kohtaa sen äänijäljen. Kuten keskustelufoorumi, johon se omassa muistissani orgaanisesti nivoutuu, se näyttää kadonneen aikansa mukana vähin jäljin. Sitä ei mainitse edes Prog Finlandia (2016), Matti Pajunniemen ansiokas ja kattava kirja suomalaisesta progressiivisesta rockista 2010-luvun puoliväliin saakka. Ehkä se etsii vielä omaa aikaansa.

East: Hűség (1982)

Progressiivisen rockin perääntyessä ympäri Eurooppaa 80-luvun alussa sen edustajia alkoi yhtäkkiä putkahdella poteroistaan Unkarissa, missä tyylilajia oli julkaistu nihkeästi. Color, East ja Solaris toivat kukin omalla tavallaan jotain uutta sinfoniseen rockiin. Solariksen Marsbéli Krónikák (1984) oli vuosikymmenen huippuhetki, mutta pitkäikäisin ja tuotteliain yhtyeistä oli Szegedissä jo vuonna 1975 perustettu East. Yhteistä nuoremman Solariksen kanssa yhtyeellä oli moderni synteettinen soundi ja lähestymistapa. Solariksen paikoin raskasta rockiakin lähestyvän instrumentaalisen paahdon sijaan Eastin painopiste oli sovinnaisessa, ajoittain suoraan popmaisessa laulussa.

Oikeastaan progressiiviseen rockiin kuuluvat kunnolla lähinnä yhtyeen ensimmäiset kaksi albumia, Játékok (1981) ja Hűség (1982). Játékok (”Pelit”) on Unkarissa albumeista se pidetympi ja tärkeämpi. Sen 40-vuotisia on juhlittu konsertilla ja siitä on äänitetty kokonaan uusi versio. Minusta se on kuitenkin vielä hieman elektroniikalla vahvistettu kokoelma vanhempaa ja uudempaa rockia ja poppia sekä jazzahtavia ja avaruudellisia instrumentaaleja. Sekoitus ja sävellykset ovat välillä hieman hapuilevia, mikä tosin tuottaa hauskojakin hetkiä. Näin käy esimerkiksi kappaleessa ”Messze a felhőkkel” (”Kaukana pilvissä”), jossa keskitempon kitararockista leikataan yhtäkkiä laukkaavaan syntetisaattorien ja kitaroiden kaksintaisteluun SBB:n tai jopa Sagan tapaan. Albumi on miellyttävä mutta jää turhan keveäksi.

Hűségillä (”Luottamus”) sen sijaan soundi on isompi ja moderni, sävellykset ovat vahvempia ja kokonaisuus ehjempi. Seitsemän lyhyttä laulua ja neljä instrumentaalia on sovitettu virtaamaan toisiinsa minimaalisilla keskeytyksillä, joskaan nimillä ei ole yritetty rakentaa samanlaista alkusoitto – epilogi -rakennetta kuten Játékokilla. Välillä sidontaa auttavat avaruudelliset syntetisaattoriefektit.

Albumin lauluja hallitseekin eräänlainen modernisoitu spacerock-tyyli, johon kuuluu isosti jysähtävät rummut pitkälti keskihitaassa tempossa, vuoroin pidätettyjä murtosointuja ja laulavia särömelodioita jauhava kitara sekä isot syntetisaattorivallit. Varsinkin kun kireä unkarinkielinen mieslaulu alkaa, mieleen tulee maan rockskeneä 70-luvulla hallinnut Omega. Sen Pink Floydilta lainaava avaruudellisesti junnaava soundi vaikutti moneen yrittäjään Unkarissa ja muuallakin naapurimaissa. Eastilta puuttuu kuitenkin Omegan jytämeininki ja yhtyeen sävellykset ovat omaperäisempiä. Puhuttamakaan siitä, että yhtye puristaa analogisista syntetisaattoreistaan herkullisen rikkaita soundeja. Selvästi vaatimattomammalla laitevalikoimalla East kilpailee Eloyn Planetsin (1981) kanssa huipputeknisen rocksoundin valtikasta ja häviää lähinnä muhkeudessa.

Instrumentaaleissa taas kuuluu kevyen jazzrockin vaikutus. ”Mágikus erő” (”Taikavoima”) esimerkiksi rakentuu tyypilliselle 70-luvun eurofuusiojazzin riffille. Näissä kappaleissa kitara ja syntetisaattori vaihtavat neljän tahdin iskuja tai, kuten ”Felhőkön sétálvassa” (”Kävelyä pilvien päällä”), syntetisaattorin maalailut ja unisonona soittettu riffi käyvät vuoropuhelua kahden tahdin rytmissä. Näissä rytmiikkakin käy monipuolisemmaksi. Esimerkiksi albumin aloittava nimikappale käy välillä 7/4-tahdissa ja nostaa tempoa kunnon loppukiihdytykseen.

Monet kappaleet ovat pohjimmiltaan melko yksinkertaista rockia. ”Vesztesek” (”Häviäjät”) onkin luuserihenkistä perusjunnausta kitaran huudatussoololla. ”Ablakok” (”Ikkunoita”) sen sijaan taas on kiillotettu ajanmukaiseksi synarockiksi: syntetisaattoribasso pumppaa pohjanuotteja mielenkiintoisena vastakohtana bassokitaran aktiivisemmalla osuudelle väliosassa, kitara nakuttaa uuden aallon tyylisesti tai soittaa ylä-äänisiä kuvioita ja sointuja choruksen läpi, johtolinja on helkkyvä syntetisaattorikuvio. Itse sävellys jauhaa tuttua aiolista kolmen soinnun kehää, suljettua ja jossain määrin päämäärätöntä kuten maailma vaikuttaa kappaleen kryptisen apokalyptisissä sanoissa.

”Ujjászületés” (”Uudelleensyntymä”) on popmaisin melodialtaan ja säestykseltään, mutta se ei mukaudu popin säkeistöformaattiin. Sen sijaan B-osan jälkeen kappale loikkaa sävellajin vaihdoksen kautta syntetisaattorien ja kitaran kasvattamaan fanfaariin, jonka alkumuotoa soolosyntetisaattori oli hapuillut kappaleen avaruudellisessa introssa.

Tällä progressiivisella vaihtelulla helppojen laulusäkeistöjen ja kohottavien instrumentaalijaksojen välillä pelaavat albumin komeimmat kappaleet ”Én voltam…” (”Se olin minä”) ja ”Várni kell” (”Täytyy odottaa”). Edellisen instrumentaalijaksoissa sanattoman laulun ja syntetisaattorien goottilaisen katedraalin kokoinen soundi on mahtava. Jälkimmäinen todella kehittelee melodiaa jokaisessa instrumentaalijaksossa, ja samalla panee tekstiä mukaillen kuulijan odottamaan ratkaisua, joka on kahta mahtavampi, kun se lopulta saavutetaan. Tähän liittyy sukkela liikkuminen sävellajien läpi, ensin säkeistöissä h-mollista H-duuriin ja kohti rinnakkaista D-duuria, jonka lopuke kuitenkin aina väistetään säkeistön lopussa. Sen sijaan instrumentaalijaksojen harmoninen virta raahaa melodiaa kaukaisempiin sävellajeihin, kunnes äkillinen aiolinen lopuke kääntää suunnan ja vahvistaa vihdoin D-duurin odotuksen loppupisteeksi. Tämä on helppotajuista mutta hienosyistä sinfonista rockia.

Hűség on oikeastaan puhtaaksi viljelty versio Itä-Euroopassa suosiossa olleesta ”teknokraattisesta” rockista. Soundi on ajanmukaisen synteettinen ja sovitukset suurellisia, mutta sävellykset ovat suoraviivaisia ja soitto taidokasta tiukoissa rajoissa. Se on aikalaisiinsa nähden modernein ja tarttuvin. Sittemmin huippumoderni syntikka- ja rumpusointi on museoitunut, mutta mielestäni ajan hammas ei ole kuin naarmuttanut hieman kuuntelukokemusta.

Paljon huonommin on käynyt Eastin seuraavalle yritykselle Rések a falon (1983), jonka sävellykset kuulostavat valjulta popilta ja soundi kehnoimmalta kasarisynteesiltä. Se ei hidastanut yhtyeen kaupallista nousukiitoa. Yhtye sai osansa myös Unkarin järjestelmänvaihdoksen valkohehkusta singlellään ”’56” (1989), jonka salassa valmisteltu video toi ensi kertaa unkarilaisten televisioruutuihin kuvamateriaalia vuoden 1956 murskatusta kansannoususta. East julkaisi albumeita 90-luvun puoliväliin asti, ja vuonna 2012 se palasi kehiin yhtenä unkarilaisen progressiivisen rockin vanhemmista valtiomiehistä. Silti Hűség oli sen ainoa todellinen täysosuma.

Popol Vuh – Moogista mantraan

Aina silloin tällöin on puhuttu siitä, että muusikot ovat tunnettuja jostain, jota eivät ollenkaan koe omakseen. Baijerissa syntynyt säveltäjä, pianisti ja musiikki/elokuvakriitikko Florian Fricke (1944 – 2001) muistetaan aina mainita saksalaisen elektronisen musiikin edelläkävijänä ja erikoismiehenä. Ensimmäinen tavallaan pitää paikkansa, mutta jälkimmäinen oli liioittelua, joka hämmensi miestä.

Fricken musiikillisen perinnön muodostavat ne parikymmentä albumia, jotka hän julkaisi Popol Vuh -nimisen yhtyeen johtajana. Kiche-mayojen kansalliseepoksesta otettu nimi kertoi osaltaan Fricken innostuksesta mytologioihin, uskonnollisiin seremonioihin ja musiikkiin Euroopan ulkopuolelta. Kaikki nuo vaikutteet hän kanavoi 70-luvun alussa erittäin omaperäiseltä kuulostavaksi musiikiksi. Popol Vuhin perintö on mittava. Nykyään sitä voidaan sovitella maailmanmusiikin, new agen, kosmisen musiikin tai jopa progressiivisen rockin karsinoihin. Popol Vuhista liikenee palasia kaikille. Myös elokuvamusiikille Fricken opiskeluaikaisen kaverin, ohjaaja Werner Herzogin kautta.

Sekä elektroniselle musiikille. Moni muistaa Popol Vuhista vain sen kaksi ensimmäistä albumia, joilla konservatoriosta valmistunut Fricke otti etäisyyttä eurooppalaisen taidemusiikin perintöön kokeilemalla Moogin mahtavalla modulaarisella syntetisaattorilla. Nämä muodostavat silti vain avausluvun Popol Vuhin tarinassa.

George Harrison kertoi luoneensa elektronisen albuminsa Electronic Sound (1969) vain improvisoimalla kaikilla niillä äänillä, mitä varhaisesta Moog-syntetisaattoristaan irti sai. Popol Vuhin ensilevy Affenstunde (1970) panee miettimään, että Fricke käytti samaa metodia, mitä nyt vielä pyysi lyömäsoittaja Holger Trülschin paukuttelemaan tabla-rumpuja taustalla. Hälyisä ja pitkälti vapaamuotoinen ensimmäinen puoli ei tee suurta vaikutusta, mutta se oli arvattavasti iso juttu saksalaisessa musiikkimaailmassa aikanaan, sillä vastaavaa ei ollut kuultu niin sanotussa populaarimusiikissa. Toki asiaan vaikutti se, että soittimia oli vähän ja ne olivat kalliita. Varakkaasta suvusta tuleva Fricke pystyi pulittamaan kymmeniätuhansia D-markkoja Moogin modulaarisesta syntetisaattorista.

Albumin B-puoliskon täyttävä nimikappale löytää jo hypnoottisen modaalisen juonteen, kun alkuosan tabloitus lakkaa. Kontrastin rytmisen paukuttelun ja staattisen mietiskelevän melodian välillä on ilmeisesti tarkoitus kuvata hetkeä, jolloin apinasta tuli ihminen. Fricke lienee saanut idean 2001: Avaruusseikkailun (1968) kohutusta alkujaksosta, sillä vastaavaa ”aapanhetkeä” ei luonnossa ollut. Mystismi olikin kuitenkin jo hänen lähestymistapansa, ja se värjäsi tiukasti kaikkia Popol Vuhin julkaisuja.

 

Toisen albumin In den Gärten Pharaos (1971) nimikappale jatkaa ”Affenstunden” linjaa hienovaraisemmin, helppokuuloisemmin ja vielä luontoaiheisten äänitehosteiden kera. Sähköpianonkin selkeämpiä sointupohjaisia rakenteita kuuluu jazzahtavien improvisaatioiden pohjana. Ensimmäinen albumin kokeiluista on selvästi opittu ja opin pohjalle rakennetaan uutta.

Albumi kuitenkin muistetaan ennen kaikkea B-puoliskon kappaleesta ”Vuh”. Siinä jylisevät kirkkourut pitkiä sointumassoja, syntetisaattorin ja outojen ihmisäänten messutessa mustanpuhuvasti taustalla. Musiikki muistuttaa Tangerine Dreamin samana vuonna julkaiseman Alpha Centaurin avaruusmusiikkia, mutta on staattisempaa, mystisempää ja herkeämättömämpää. Mielenkiintoisinta on juuri metallisten lyömäsoittimien kilkuttava rytmiikkaa ja kuohuvat symbaaliaallot, jotka luovat dynaamista vaihtelua lähes staattisille harmonioille. Ristiriidasta syntyy pakahduttava jännite, joka ei oikeastaan purkaudu, vaan kappale vain sulaa hitaasti pois kuin jokin toismaailmallinen rituaali päättyisi.

Juuri uskonnollisen rituaalin henki nousi pinnalle, kun Fricke Popol Vuhin kolmannella albumilla teki jyrkän käännöksen akustiseen ja melodisempaan suuntaan. Hän soitti Moogiaan vielä vuonna 1972 Tangerine Dreamin mustalla monoliitilla Zeit (1972), mutta sittemmin hän hylkäsi soittimen. [1] Sen osti lopulta entinen mandariinimies Klaus Schulze, joka kyllä keksi sille käyttöä. Tässä kohtaa saksalaisen elektronisen musiikin historiaa edelläkävijä luovutti viestikapulan toisille.

Hosianna Mantralla (1972) syntetisaattori ja Trülsch kolkuttimineen poistuivat. Tilalle tulivat flyygeli, Gila-yhtyeestä tunnetun Conny Veitin soittamat kitarat ja korealaisen laulajan Djong Yunin sopraanoääni. Studioon tuotiin myös oboeta, viulua ja intialaista kielisoitinta tanpuraa soittavia vieraita. Näistä aineksista Fricke löysi oman, orgaanisen äänensä, jota hän oli turhaan etsinyt elektroniikasta. Levollinen, selkeisiin sointurakenteisiin ja modaalisuuteen pohjaava musiikki leijuu samalla tavoin mantramaisesti kuin ”Vuh”, mutta sen pimeyden sijaan tekstuurit ovat ilmavia, helkkyviä ja läpikuultavia. Niiden seassa Yun laulaa ohuen uneliaalla, paikoin narkoottisella äänellä Raamatusta ja katollisesta messusta lainattuja sanoja saksaksi ja latinaksi.

Kuten albumin nimi vihjaa, Fricke yrittää yhdistää kristinuskon ja hindulaisuuden uskonnollisten rituaalien perinteitä. Samaa hän tekee myös musiikin eri tasoilla. Esimerkiksi ”Abschiedin” kaunis oboemelodia kantaa kaikuja Franz Schubertin ”Ave Maria” – sovituksesta (albumin vuoden 2004 CD-versiolla kuullaan myös Popol Vuhin tulkinta samasta rukoustekstistä), mutta taustalla soivat intialaisen tanpuran borduna-äänet. Aloitusinstrumentaali ”Ah!” perustuu oikeastaan vain kahdelle värikkäästi pidätetylle ja laajennetulle sointukimpulle, jotka muodostuvat tanpuran, flyygelin ja 12-kielisen kitaran toistuvista murtosoinnuista. Samalla Fricke kylvää elohopeisia pianojuoksutuksia kromaattisina kehinä enemmänkin minimalistisen taidemusiikin tai jopa free jazzin tapaan. Oikeastaan tässä moderni läntinen musiikki vain löytää uudestaan pitkän intialaisen musiikkiperinteen käyttämät keinot.

Laajempaa kontrastia ja fuusiota kuullaan A-puoliskon lauletuissa kappaleissa ”Kyrie” ja ”Hosianna Mantra”. Glissandojen, puolisävelaskelkimppujen ja staattisten harmonioiden ragamaisten improvisaatioiden usvasta muotoutuu vähitellen esiin perinteisen asteittaisesti laulavia melodioita ja modaalisia sointukulkuja, jolloin myös oboe ja viulu astuvat esiin lämmittämään paikoin aavemaisenkin eteeristä tekstuuria. Varsinkin nimikappaleessa Djong Yunin mutiseva messuaminen aukeaa puolivälissä vavahduttavasti kajautetuksi kadenssiksi, kuin ruumiittomana etäällä hoilannut henki tulisi äkkiä rajusti vereksi ja lihaksi.

Viimeisen silauksen äänikuvalle antaa Conny Veitin soittama sähkökitara. Laulava, hyvin kevyesti yliohjautuva ja kaiulla kyllästetty soundi pohjaa psykedeliaan ja soitto perustuu kolmen nuotin solujen toistoon. Näin punotut sävelkulut kuulostavat asiaankuuluvan mantramaisilta, mutta kyse on oikeastaan psykedeelisen perinteen jatkeesta. Siinä otettiin mallia tiettyjen aasialaisten musiikkien mikrotonaalisuudesta ja toisteisuudesta. Kuitenkin Veitinkin musiikille antamat harmoniat kuulostavat usvaisen huojuvilta pääasiassa, koska hän käyttää vibratoa ja korostaa nopeilla juoksutuksillaan puolisävelaskelten erottamia sävelkimppuja, tyypillisesti juuri neljännen ja viidennen asteen välillä, mikä on perinteistä bluespohjaista kitarointia. Nimikappaleessa laulujaksojen väliin mahtuukin soittojaksoja, jossa musiikki saa selvemmän pulssin ja kitara improvisoi soolon. Juuri muuta yhteyttä rockiin tällä musiikilla ei ole. Fricken musiikkiin sijoitettuna elementtien fuusio on jälleen omaperäinen.

Hosianna Mantran musiikki on siis unenomaista ja leijuvaa. Ja kuitenkin pinnan alla musiikki myös kehittyy. Eivät ainoastaan laulumelodiat laajene tai yhdisty instrumentaalijaksojen sävelkuvioiden kanssa, kuten ne tekevät esimerkiksi nimikappaleessa ja ”Segnungissa”. Koko albumin B-puolisko (sillä on kannen mukaan nimi ”Das 5. Buch Mose”) muodostaa eräänlaisen pitkän kokonaisuuden, jossa Fricke väläyttää euroklassisesta koulutuksestaan periytyvää kehittelyä mukautumatta silti perinteisiin rakenteisiin. ”Abschiedin” kauniin perinteinen A-duurimelodia toimii otsikonmukaisena ”lähtönä” tuntemattomaan. ”Segnung” esittelee staattisen trillikuvion Fis-duurissa, ja kuvio toimii laulumelodioiden mystisenä vastapainona ja itsenäisesti toistuvana aiheena ”Segnungin” ja sitten sitä seuraavan sävellyksen ”Nicht hoch in Himmel” jälkeen. Nämä vastakkaiset elementit sekoittuvat ja kehittyvät, kun ”Segnung” lähtee sävellajistaan ja palaa sinne pohjimmiltaan perisovinnaista reittiä. Ja kuitenkin matka samentaa funktionaaliset siirtymät modaalisella sekoituksella. Lopussa Fis-duuriasteikko kääntyy dis-molliksi, joka tulkitaan uudelleen lopussa pikardilaisen terssin kera Es-duuriksi.

Tämä sointu toimii välittäjän roolissa ja lopullisena sävellajina ”Nicht hoch in Himmelissä”, joka fuusioi elementtejä matkan varrelta: osa ”Abschiedin” sointukulkua, kielisoittimien murtosointuja ja trillejä ”Segnungista”, laulumelodia, pianokuvioita sekä kitarasoolo, jotka mukailevat elementtejä pitkin albumia. Näin todistetaan, että hohtimet eivät ole juuttuneet himmeliin ja saavutetaan albumille yhtenäisyyttä pönkittävä lopetus. Se vihjaa melkein messun muodosta, joskin paljon vapaamuotoisemmin kuin monet ajan rockmessut.

Mikä Hosianna Mantra sitten lopulta on? Intialaisen musiikin, eurooppalaisen kirkkomusiikin, modernin taidemusiikin ja psykedeelisen rockin heijastuksista syntyy omalaatuisest mystillinen, mietiskelevä ja kaunis äänikuva. Saksassa markkinointi keksi Popol Vuhin viiteryhmälle nimityksen ”kosminen musiikki”, mutta tässä tapauksessa kosmos on puhtaasti sisäinen. Ymmärrettävästi albumin uudelleenjulkaisuja markkinoitiin kymmenen vuotta myöhemmin new age -nimekkeellä. Albumin levollinen kauneus, kuulaan hypnoottinen äänimaailma ja ”kaikki uskonnot ovat samanlaisia” -latteudella pelaava kohtuullisen neutraali hengellisyys lähestulkoon määrittelivät tyylilajin parametrit. Sen pinnan alla vain on syvempiä rakenteita ja juoksee tummasävyisyyden pohjavirtoja, jollaisia yhden Totuuden, yhden syntetisaattorisoundin ja yhden soinnun keksineet yrittäjät eivät omissa tuotoksissaan tavoittaneet.

Hosianna Mantran myötä syntyy Popol Vuhin omaksi sittemmin muodostunut ääni. Silti albumi on jossain mielessä ainutlaatuinen yhtyeen kertomuksessa. Seligpreisungilla (1974) Fricke syvensi kristillistä messuamista ja yritti korvata ulkomaille piipahtaneen Yunin mutinalaulamalla tekstit itse. Kumpikaan ei tehnyt hyvää lopputulokselle. Albumin myötä kuvioihin astui kuitenkin Amon Düül II:n rumpalina toiminut Daniel Fichelscher, jonka rytmiä korostava vaikutus kuuluu varsinkin instrumentaalilla ”Tanz der Chassidim”. Se johtaisi Popol Vuhin luovimpaan aikakauteen.

[1] Fricke tosin ehti tehdä muitakin elektronisia kokeiluja Moogillaan. Niitä kuullaan siellä täällä Popol Vuhin 70-luvun albumeilla, kuten ”valesoundtrackilla” Nosferatu (1978). Affenstuden ja In den Gärten Pharaosin myöhemmillä CD-versioilla kuultavat bonusraidat, kuten lähinnä hälyluupista koostuva ”Train Through Time”, ovat luultavasti paljon myöhempiä äänityksiä.

Paatos: Timeloss (2002)

Paatoksen esikoisalbumi näytti aikoinaan uuden vuosituhannen uudelta avaukselta sille tumman melankoliselle ja hillityn paatoksellisellekin uomalle, joka oli virrannut väkevänä uudessa ruotsalaisessa progressiivisessa rockissa 1990-luvulla. Kitaristi Reine Fiske ja basisti Stefan Dimle olivatkin soittaneet yhdessä tyylin keskeisimmistä yhtyeistä Landberkissä ja tulivat Paatokseen kauhuelokuvamusiikkia samalla tyylillä soittaneesta Morte Macabresta. Morten mentyä he löivät hynttyyt yhteen vanhan lämmittelijänsä Ägg-yhtyeen kosketinsoittajan Johan Wallénin ja rumpalin Ricard ”Huxflux” Nettermalmin kanssa. Myöhemmin laulajaksi värvättiin Nettermalmin selloa soittava vaimo Petronella Nettermalm.

Yhtyeen nopeasti äänitetty ja 40-minuuttisena aikaansa nähden lyhyt albumi Timeloss (2002) tuotti yhden klassikon. Avausraita ”Sensor” jyrää upean kiireisellä rummutuksella, tanakalla fuusiourkuilulla ja vahvoilla säkeistöillä, joiden itsemurhasanat Petronella Nettermalm kailottaa kuin nuorempi Björk. Kappaleen kohottaa kuitenkin uudelle tasolle rytmisesti hitaampi ja duuriin siirtyvä väliosa, jossa mellotroni levittää jousensa pitkin äänialaa kuin kultainen aamunkoitto ja Fiske soittaa kimmeltävän melodisen soolon tavaramerkiksi muodostuneella harvojen mutta tunteella ladattujen nuottien tyylillään. Vanha ja uusi törmäävät progelle tyypillisenä kontrastina, eivätkä kappaleen energisyys ja tiivis viiden minuutin muoto jätä mitään turhaa.

”Sensorin” kuultuaan kuulija oli autuaan vastaanottavainen muiden kappaleiden hitaammalle tunnelmoinnille Fisken ja Dimlen menneiden bändien malliin. Silti samanlaiset kontrastit uuden ja vanhan välillä säilyvät, sillä ”Hypnotique” lainaa vahvasti Portisheadin triphop-soundia edelliseltä vuosikymmeneltä: on vaimeaa sähköpianoa, hämyistä jazzvaikutteista tunnelmaa ja Petronella Nettermalm kuulostaa Beth Gibbonsin ja Stina Nordestamin risteytykseltä laulaessaan henkäillen naama mikrofonissa kiinni. Tästä, samoin kuin tekstien yleisestä synkkäsävyisyydestä, löytyy silti selvä tyylillinen yhteys varsinkin Morte Macabren meininkiin. Jälleen instrumentaalisessa väliosassa mellotroni, sello, huilu ja Fisken kitaran varovasti särähtävät melodiat vievät musiikin harmonisesti erilaisille poluille ennen paluuta viimeiseen säkeistöön, jossa tekstin kuluttava itsetuhoisuus huipentuu instrumentaalisen crescendon säestyksellä.

Samanlainen tyylillisten kontrastien ja varjoisan tunnelmoinnin yhdistelmä hallitsee myös kappaleita ”Téa” ja ”They Are Beautiful”. Ensin mainittu lauletaan poikkeuksellisesti ruotsiksi, koska se on oikeastaan tuutulaulu Nettermalmien tyttärelle ja samalla myös sanoituksiltaan muita valoisampi. Tässä voi toki kuulla kaikuja Morte Macabren häiriintyneen tuutulaulun ”Lullaby” sovituksesta, samoin kuin bändin albumin sulkemisjälkeisen loungen äänimaailmasta. Näissä kappaleissa, kuten parhaissa Landberkin sävellyksissäkin, on jotain lapsenomaisen rauhoittavaa tunnelmointia, joka katkeaa ahdistuksen purkauksiin ja vääristyy epävarmuuden pohjavirran syleilyssä.

Eniten huomiota herätti albumin lopetus ”Quits”. Ricard Nettermalmin soolosävellys poistuu progressiiviselta parkkiradalta ja jyskyttää ensimmäiset neljä minuuttiaan drum’n’bass-tyylisten rumpuluuppien ja sähköpianon kuljettamana popnumerona. Tekstikin on suorasukainen kuvaus suhteen rikkoutumisesta vailla muita kappaleita peittävää irtonaisuutta ja kuvakieltä. Soitto kuitenkin venyy yli kahdentoista minuutin, ja kymmenen minuutin kohdalla elektroniikan korvaa oikeiden puhaltimien riitasointuinen karjunta, joka yhdessä Nettermalmin rumpuinfernon kanssa vie kappaleen hieman onnahtelevaan itsetuhoon monien post-rockin loppukiihdytysten tapaan. Eli bänksit ahdistavat niin, että on pakko panna rummuilla kaikki sileäksi.

Kappale jakoi progekannattajakunnan mielipiteet. Osa inhosi sitä, osa piti sitä upeana genrerajojen rikkomisena, siis aitona progressiivisuutena. Jälkimmäinen oli oikeassa rajojen siirtelystä, mutta ensimmäisen kuuntelun sokin hälvettyä kokonaisuus kuulostaa ylipitkältä ja lopetus väkinäiseltä. Siinä mielessä vetäisin yhtäläisyysmerkit Morte Macabren ”Symphonic Holocaustin” lopetukseen: lanka palaa, mutta ruutia ei ole tarpeeksi.

Ajan tuomista menetyksistä huolimatta Timeloss kuulostaa silti pääasiallisesti oikein hyvältä. Ikävä kyllä Paatos ei lunastanut sen nostattamia suuria odotuksia. Oliko syynä Fisken kitaran ja sävellyskynän poistuminen kuvasta tämän albumin jälkeen vai mikä, mutta Paatoksen loput albumit olivat vain hailakoita varjoja Timelossin syvästä varjosta. Paatoksesta ei tullut uuden aamun airutta tummalle pohjoismaisella progelle, vaan se vajosi samanlaiseen keskinkertaisuuteen kuin valtaosa edellisestä vuosikymmenestä selvinneistä.

Ars Nova: Tränsi (1994)

Japanilainen trio Ars Nova oli 1990-luvun lopun yllättäviä isoja nimiä progemaailmassa. Yhtyeen musiikki ei sinänsä ollut yllättävää, mutta jo ensilevyn Fear and Anxiety (1992) kosketinsoittimien hallitsema sinfoninen proge otettiin kotimaassa innokkaasti vastaan merkkinä siitä, että tyylilajin vuosia jatkunut kuiva kausi Japanissa oli päättymässä. Paljon parannettu toinen levy Tränsi (1994) toi yhtyeelle huomiota myös ulkomailla. Ensimmäinen keikka kotisaarten ulkopuolella vuoden 1995 Progfest-konsertissa Los Angelesissa esitteli yhtyeen amerikkalaisille, jotka pitivät kuulemastaan. Kolmas albumi The Goddess of Darkness (1996) julkaistiin sitten myös Euroopassa ranskalaisen Musea-levy-yhtiön toimesta, ja yhtye pääsi konsertoimaan myös Vanhassa maailmassa.

Ars Novan saamaa huomiota selitti osakseen se, että se oli tuolloin äärimmäinen harvinaisuus: kokonaan naisista koostuva, omat sävellyksensä tekevä progebändi. Ei sentään ensimmäinen lajiaan: englantilainen Mother Superior oli äänittänyt yhden minimaaliselle huomiolle jääneen albumin jo 70-luvulla, ja Japanissakin hard rock -pohjalta ponnistava Rosalia oli ehtinyt julkaista latteahkon EP:n Zillion Tears kaksi vuotta ennen Ars Novan esikoista. Ars Novan saavuttama huomio jätti nämä yrittäjät kuitenkin varjoonsa, ja yhtyeen levytysura jatkui 2010-luvulle asti. Lisäksi yhtye soitti täysin instrumentaalista musiikkia, toisin kuin edeltäjät tai ne 80-luvun japaniprogen yhtyeet, joissa oli vaikuttanut vahvoja naislaulajia.

Ars Novan perustivat kosketinsoittaja Keiko Tsubata, basisti Kyoko Kanazawa ja rumpali Yumiko Saito vuonna 1983 opiskellessaan Tokion yliopistossa. Yhtye soitti satunnaisesti cover-versioita Emerson, Lake & Palmerin, Tracen ja muiden kosketinsoitinvoittoisten progebändien sävellyksistä. Mukaan tuli myös omia sävellyksiä, varsinkin kun Tsubatan vuonna 1985 korvasi toinen Keiko, virtuoosimainen Keiko Kumagai. Ars Nova olisi silti voinut pysyä vain satunnaisena harrastuksena, ellei Shingo Ueno, 80-luvun sinfonisen progen lipunkantajana toimineen Made In Japan -levymerkin pomo, olisi vuonna 1991 tarjoutunut julkaisemaan Ars Novan levyä, jos Kumagai vain saisi rustattua tarpeeksi omaa materiaalia. Vasta tällöin yhtyeen voi sanoa syntyneen.

Tässä päästään Ars Novaa koskevaan keskeiseen kiistakapulaan. Progressiivisen rockin sukupuolijakauma oli 90-luvulla Japanissa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa erittäin vinoutunut. Yleinen vitsi on vieläkin, että progekonserteissa ei naistenvessaan tarvitse ikinä jonottaa. Usein miehisiksi kaikukammioksi kutistuvissa fanikeskusteluissa toistui vuosia kaksi suurta filosofista ikuisuuskysymystä: mitä proge on ja miksi naiset eivät pidä siitä? Kyse on pitkälti yksinkertaistuksesta, mutta silti fani Michael S. Taylor kuvasi vuoden 1995 Progfestin ilmapiiriä todennäköisesti osuvasti ”miesvaltaiseksi ja testosteronin kyllästämäksi”. Tässä kontekstissa ei ole ihme, että kolmen nuoren ja kiistämättä nätin aasialaisnaisen yhtye tuli yllätyksenä ja sai runsaasti myönteistä huomiota osakseen.

Sekä myös vähemmän myönteistä huomiota, joka keskittyi ulkomusiikillisiin seikkoihin. Yhtye voitti faneja, mutta osa niistä, joita musiikki ei vakuuttanut, piti yhtyettä ainoastaan julkisuustemppuna, jossa levy-yhtiön ja manageritoimiston suttuiset sedät myivät seksillä progen peräkamarinpojille poseeraajapoppoon vailla pinnallista syvempää ymmärrystä soittamastaan musiikkityylistä. Seksistisillä näkemyksillä oli hitusen pohjaa, sillä joillakin myöhemmillä albumeillaan ja konserttiesiintymisillään yhtye, Kumagai etunenässä, turvautui silloin tällöin melkoisen noloihin temppuihin sadomasokismihenkisellä kuvastolla ja vaatetuksella – tai vaatetuksen puutteella. Ilman näitä temppujakin yhtyeen japanilainen estetiikka saattoi näyttää Euroopassa eksotiikkamarkkinoinnilta. ”Ne on kuin nukkeja!” muistan yhden naiskatsojan tokaisseen yhtyeen esiintyessä Alvarin aukiolla vuonna 2001. Tränsilla Saiton korvanneen rumpalin Akiko Takahashin stylisti vaikutti olevan Hello Kitty, mikä sekin tuntui hämmentävän monia läntiseen rockestetiikkaan ehdollistuneita progefaneja. Kuten kävi kawaii metalin kanssa 2010-luvulla, Ars Novan naiset saatettiin nähdä joko voimaannuttavina lasikattojen rikkojina tai pelkkinä sätkynukkeina.

Tränsilla Ars Nova kuitenkin säveltää ja esittää yksin oman musiikkinsa (albumin nimi on oikeastaan Transi, kuten se usein kirjoitetaankin, koska yhtye vain noudattaa englanninkielisten hevibändien ja esimerkiksi Magman uskomusta, että kaikki näyttää rajummalta treemojen kanssa). Yhtye kiihdyttää huomattavasti tahtia lyhyen Fear and Anxietyn vielä hieman horjuvasta yrityksestä tuottaa esikuvien aiheista omankuuloistaan musiikkia. Nytkin heti lyhyellä ”Chasella” kuullaan poikkeusjakoisia riffejä, kvarttiharmonioita huutavilla Hammond-uruilla sekä kulmikkaita melodioita ja sooloja erilaisilla syntetisaattorisoinneilla. Keith Emersonin vaikutus on hyvin suuri, mutta toisaalta säveltäjänä Keiko Kumagai katsoo mallia myös Emersonin italialaisilta opetuslapsilta, kuten Il Balletto di Bronzon Gianni Leonelta, sekä tämän kilpailijoilta Rick Wakemanilta ja Rick van der Lindenilta. Esimerkiksi ”Phantom”-avauksen soittorasiamainen digipiano sekä ”Transin” (huomaa, ei treemoja) ja ”Dance Macabren” kuumeinen romanttinen tunnelma ja paikoin huvittavuuteen asti goottilainen kirkkourkumelodisointi ovat eittämättä saanet inspiraatiota Il Balletto di Bronzolta ja Goblinin kauhuelokuvaprogesta. Albumin yleistunnelma onkin halloweenmaisen tumma. Sitä hallitsevat vuoroin ja sekoituksina metallisilla soinneilla pauhaava riffimäisyys ja mahtipontisen synkkä melodisuus. Van der Lindenin soitosta muistuttaa ajoittainen vahva barokkimainen tiluttelu, Wakemania on taitava eri soundien sovittelu.

Wakemanin musiikin tapaan keskeistä Ars Novalle on Kumagain soiton näyttävyys ja tapa, jolla hän yhdistelee ja liittää toisiinsa erillisiä osia. Lähes jokaista melodiaa, ostinatoa tai riffiä säestää yleensä soinnillisesti poikkeava osuus, joskus lähes kontrapunktisen itsenäisenä mutta muulloinkin aktiivisena. Melodioita pallotellaan suvereenisti erilaisten kosketinsointien välillä ja nopeiden ja kulmikkaiden osioiden soitto ja vaihtelu on virtuoosimaista. Kumagai hyödyntää analogisia syntetisaattoreita varsinkin 70-luvun klassisia soundeja imitoivissa sooloissa. ”Transilla” vilisee sampleja progeen ikuisesti assosioidun mellotronin kuoroista, jousista ja huiluista. Nämä ovat silti vain osa palettia, joka koostuu enimmäkseen tuolloin ajankohtaisista digitaalisista syntetisaattorisoundeista. Kurzweil K1000:n pianot ja metalliset aksenttiäänet kertovat omasta ajastaan, ja digitaalisten laitteiden vähemmän musikaalisia sampleja käytetään joissakin abstrakteimmissa introissa.

Olennaisinta on eri äänenlähteiden kerrostaminen ja yhdistely. Yliohjattu Hammond sekoittuu Korg M1:n kitaramaisesti honottavaan soolosoundiin ja saman laitteen elektroniset lyömäsoittimet tai puupuhallinsoinnit säestävät analogisia vaskifanfaareita. ”Dance Macabressa” isot jousisamplet sekoittuvat Solina-jousisyntetisaattorin ja mellotronin omiin mukaelmiin jousiorkesterista. Siinä missä monet 80-lukulaiset yhtyeet käyttivät vain muutamaa perussoundia yksinkertaisisten pidettyjen sointujen ja soolomelodioiden yhdistelmänä, Kumagai luo aidosti sinfonisen ja monimutkaisen äänikudoksen, jonka varassa Ars Nova seisoo tai kaatuu.

Selvistä vaikutteista huolimatta Ars Novan musiikki ei olekaan pelkkää kopiointia, kuten monilla tuon ajan sinfonisilla yrittäjillä. Varsinkaan sen tummasävyisyys ei palaudu vaikutteidensa summaksi. Kuitenkin se kiistämättä punoo kankaansa lähes yksinomaan menneestä nyhdetyistä langoista. Kaikkia ei silti ole saksittu vain aiemmista progebändeistä, vaan esimerkiksi ”Dance Macabren” verdimäiset jaksot on haettu pikemminkin suoraan alkulähteestä. Vanhojen progeyhtyeiden tapaan Kumagai jäljittelee joitakin taidemusiikin pintarakenteita rockkontekstissa.

Huomattavampaa on sävellysten sirpaleisuus. Kumagai myönsi olevansa säveltäjänä aloittelija vielä Fear and Anxietya tehtäessä, minkä takia albumi ehkä olikin alun perin vain 31-minuuttinen. Tränsilla suorat lainat ovat jääneet taka-alalle, mutta kymmenen minuutin paikkeilla häilyvät sävellyksetkin koostuvat usein yksittäisistä episodeista. Teemojen kehittelyä on vähän. Sen sijaan ”Chase” lähinnä käy lyhyitä riffejä ja teeman palasia läpi kuin diaesitys, ja ”Sahara 2031:ssa” soundien vaihtelu peittelee sitä, että kappale on joukko sooloja hieman muuttuvien teemojen ympärillä. Tämä suhteellinen originaalisuuden puute ja ajoittainen jäsentymättömyys saattoi antaa aihetta ohittaa Ars Novan musiikki pinnallisena imitaationa. Yhtye jakoi nämä ongelmat monien tuon ajan sinfonisen rockin yrittäjien kanssa.

Energiaa sen sijaan musiikista ei puutu. Musiikki toimii pitkälti kohkaamiseen asti reippaan soiton varassa. Se tasoittelee särmät erilaisten osien välillä ja pitää kaiken hengästyttävässä liikkeessä niin ettei kuulijalle jää liikaa aikaa arvuutella mahdollista suunnitellun reitin puutetta. Usein se tehoaa. Vaikka Takahashi ei ole Kumagain kaltainen virtuoosi, hän selvittää rytmien ja tahtilajien vaihtelut sulavasti (robottimaisesti, sanoivat skeptikot). Rummutuksessa onkin tapahtunut suurin kehitysaskel ensialbumin jälkeen. Tosin musiikin kybällä-henkisyys ja hevimäinen tuotanto supistavat häneltä vaaditun soiton lähinnä kovaksi iskemiseksi, aksentoimiseksi ja fillien kylvöksi. ”Sahara 2031” varsinkin edellyttää loppupuolellaan melkoisen rytmisen heteikön hanskaamista ja metallimaista tuplabassotoimintaa. Vain ”Novan” alkuosassa hän soittaa brufordmaisen vapaalla ja hienovaraisella tatsilla.

Pienin rooli yhtälössä on Kanazwalla, jonka ylpeästi mainostama Rickenbacker-basso ei tahdo erottua kunnolla Kumagain vasemman käden loihtimista metallisista tai ärjyvistä kuvioista (tässä voi sanoa, että musiikkia markkinoidaan juuri ikonisen basson nimellä, vaikka sen sointi ei muistuta sitä purevaa ja säröistä soundia, johon se kiinteästi progehistoriassa yhdistetään). Tämä on kuin joissain ELP:n varhaisissa kappaleissa, joissa Emersonin kosketinsoittimet täyttivät sekä rytmiset että melodiset roolit niin vahvasti, että muut soittimet paikoin vain tuplasivat tai vahvistivat hänen linjojaan. Basso pääsee esiin oikeastaan vain ”Sahara 2031:ssa” sekä albumin pisimmällä kappaleella ”Nova”. Ensimmäisessä se kehittelee selvimmin itsenäisen kuvionsa. Jälkimmäisessä se soittaa nykivää 7/8-ostinatoa koskettimien atonaalisten juoksutusten taustalla Il Balletto di Bronzosta muistuttavassa A-osassa ja myöhemmin pitää yllä sujuvan kontrapunktista groovea rumpujen ja koskettimien fillejä vastaan.

”Nova” on albumin kappaleista se, joka luonnollisimmin kasvaa paitsi intensiteettiä kohottamalla myös varioimalla kahta lyhyttä teemaa, joiden väliin se lisää ohimenevämpää materiaalia. Kappale tuo selvästi esiin myös Kumagain kotimaisen vaikutteen: 80-luvun progesuuruuksiin kuuluneen Gerard-yhtyeen, jonka johtaja Toshio Egawa yhdisteli Emersonia ja hevimpiä kosketinsoittajia juuri tällaiseen mahtipontiseen melodisuuteen (joskin Kumagain sovitus on sävykkäämpi kuin Egawan yleinen tyyli). Sattumalta myös Egawa räätälöi samoihin aikoihin Gerardin kosketinsoitintrioksi ja teki Ars Novan tapaan maihinnousun läntisille markkinoille Musean avulla.

Tämän energisyyden, hengästyttävyyden ja ihan hauskuuden takia Tränsi jaksaa viehättää parikymmentä vuotta myöhemminkin. Ars Novasta pitävät yleensä arvostavat eniten sitä seurannutta The Goddess of Darknessia, osin ehkä sen takia, että se oli yhtyeen läpimurtolevy lännessä. Se on kyllä paremmin tuotettu ja jonkin verran dynaamisempi, mutta siitä puuttuu Tränsin energisyys ja melodisuus, tuo asenne, että nyt kaasu pohjaan ja vedetään jonnekin, ihan sama minne.

Kumagain kehitys säveltäjänä ei myöskään tuottanut tätä parempaa kokonaisuutta seuraavalla albumilla The Book of the Dead (Reu nu pert em hru) (1998), jolla yhtyeen täytyi jo tinkiä myös sadan prosentin naiskiintiöstään. Levyjen pidentyessä yksitoikkoisuus alkoi tuntua ja ilmaisun rajat paljastua. Tränsin 41 minuutin aikana ei ehdi tylsistyä. Uuden vuosituhannen levyjen vaihtelevat kokoonpanot, kasvavat metallivaikutteet ja puolivillaiset yritykset käyttää laulajia eivät tuoneet mitään olennaisesti uutta pöytään. Ars Novan hetki oli mennyt. Mutta 90-luvun puolivälin proge-elvytyksen aikana Tränsin kaltainen albumi tosiaan tuntui syöttävän vanhaan progeen uutta virtaa nimenomaan musiikillisilla avuillaan. Myös progeskene on muuttunut, ja tekijän oletettu sukupuoli merkitsee vähemmän, suuntaan ja toiseen, kuin Ars Novan ilmestyessä kuvioihin. Toisaalta myös seuraajat ovat olleet harvassa.

Eskaton: 4 Visions (1981)

Näin neljä näyn näkö muuttuu. 4 Visionsin alkuperäinen kasettijulkaisu on punkmaisen tee-se-itsemäinen ja ”salamoiva” logo kuin hevibändin demosta. Ad Perpetuam Memoriamin CD-julkaisuun teki Paul Sevehon mieleenjäävän maalauksen. Hieroglyfit ja silmä kosmisessa kontekstissa tuovat mieleen egyptiläisen symboliikan käytön Magman mytologiassa. Soleil Zeuhlin 30-vuotisjulkaisuun yhtye halusi Thierry Moreaun teollisen 2000-lukulaisen digikollaasin, jossa viitataan Tšernobylin ydinvoimalaan. Yhtyeen alkuperäinen ydinsodan pelko oli tuolloin kanavoitu yleiseen ydinvoiman vastaisuuteen.

Neljä näkyä – jotka ovat kaikki kovasti Magman näköisiä.

Eikä ihmekään. Pariisissa 1970-luvun alussa perustettu Eskaton sai alkuinnostuksensa Magman kuumeisesta ja ainutlaatuisesta yhdistelmästä rockia, jazzia ja taidemusiikkia, jota alettiin myöhemmin kutsua zeuhl-musiikiksi. Yhtyeen alkuperäinen nimi Eskaton Kommandkestra muistutti Christian Vanderin kehittelemän kobaïan kielen ilmaisua. Vuosikymmenen aikana nimi lyheni, musiikki kehittyi ja oli yhtye vuoden telakallakin, kun valtaosa jäsenistä suoritti asepalvelustaan. Samalla se keräsi konserttiesiintymisillään kovan maineen Ranskan edistyksellisen rockmusiikin marginaalissa.

Vuonna 1979 Eskaton teki ensimmäiset studioäänityksensä. Yhtye julkaisi itse kaksi kappaletta singlenä ”Musique post atomique” samana vuonna, mutta neljä pitkää studiosävellystä jäivät vain demokasetille. Ne pääsivät jonkinlaiseen levitykseen vasta vuonna 1981, kun eurooppalaiseen kokeelliseen rockiin hullaantuneen yhdysvaltalaisen Archie Pattersonin levy-yhtiö Eurock julkaisi ne ainoastaan kasettina. Eskaton oli välissä ehtinyt julkaista itse LP:n Ardeur (1980). 4 Visions on kuitenkin yhtyeen ensimmäinen albumilevytys ja tyylillisesti samanlaisen singlen kanssa ainoa, jossa on mukana yhtyeen alkuperäinen kahdeksanhenkinen kokoonpano.

Eskatonin kuusi poikaa ja kaksi tyttöä ovat plokanneet lähtökohdakseen Magman vauhdikkaammat instrumentaaliset osuudet ja dramaattinen lauluilmaisu. 4 Visionsin aloittava Eskatonin nimikappale näyttää heti, että yhtyeen sydämen muodostaa rumpujen, basson ja Fender Rhodes -sähköpianon kuumeinen syke. André Bernardi varsinkin on Kobaïan korkeimman kunniamerkin arvoinen bassosankari. Hänen yliohjattu bassonsa pulputtaa tappavan tarkasti tai puhkeaa välillä samanlaiseen hyperaktiiviseen funkiin kuin esimerkiksi Magman ”The Last Seven Minutes” (1977). Eikä Gérard Konig ainoastaan hakkaa rytmiä tappavan energisesti, vaan myös Vanderin tavoin puskee sen synkooppeja yli rajojen. Näin hän tekee vaikka kappaleen väliosassa hi-hatin, virvelin ja bassorummun toisiaan vastaan käyvissä kuvioissa, niin että syntyy ajan ja vasta-ajan polyrytminen kudos.

Ja kun Paule Kleynnaertin ja Amara Tahirin sopraanoäänet eivät liitele valkyyrioina tai tunnelmoi kuin ”Köhntarköszin” scattailevat enkelit (esimerkiksi ”Pitien” alkujakso), heidän äänensä pyörähtävät kiihtyviksi stravinskymaisiksi ostinatoiksi soittimien kuvioiden tahtiin tai niitä vastaan. Heidän ja Eskatonin ilmaisu myös peilaa Magman wagneriaanista tuomiopäivän kumua ja ihmiskuntaa ripittävää messuamista, sen ilmaisemaa kauhua ja riemua yksilön kuolemasta ja urbaanin maailman järkkymisestä. Onhan Eskaton johdettu kreikan sanasta éskhaton, joka tarkoittaa loppua tai äärimmäisyyttä.

Silti erot ovat yhtä tärkeitä kuin samankaltaisuudet. Jo sovituksissaan Eskaton on omannäköinen: Magma ei edes 70-luvun lopun albumeilla saavuttanut tällaista kalsean elektronista sointia kuin minkä Marc ja Gilles Rozenberg luovat uruillaan ja peltimäisillä syntetisaattoreillaan. Toisaalta yhtyeen asenne on selvemmin rockbändin kuin Kobaïa-jazzyhtyeen, vaikka Alain Blésingin sähkökitara nouseekin vain silloin tällöin esiin rytmikudoksesta (esimerkiksi ”Attenten” lyhyessä melodisessa breikissä). Osin kalseus johtuu vaatimattomasta, joskaan ei kehnosta tuotannosta, mutta tietty yhteys jälkikäteen nimettyyn cold waveen kuuluu yhtyeen energisyydessä ja korkeita surinoita suosivassa sähköisessä soinnissa.

Christian Vanderin sävellyksissä samoja kuvioita toistettiin ja kasvatettiin, sitten vaihdettiin toisiin, yleensä intensiteettiä nostaen. Eskatonin kahdeksasta kolmeentoista minuuttia kestävät sävellykset vaihtelevat osia levottomammin ilman että ne ehtivät aina kehittyä. Sen sijaan yhtye luottaa enemmän toistuviin ABC-sävellysrakenteisiin, joiden sisällä kehittely tapahtuu sinfonisesta progesta muistuttavalla tyylillä. Musiikki on soinnutukseltaan siis Magmaa monimutkaisempaa, mutta melodisesti helpompaa. Kleynnaertin ja Tahirin äänet varsinkin sointuvat sovinnaisemmin kuin Magman sekakuorojen röhkintä. Laulu on erityisen eleganttia albumin rauhallisimmassa sävellyksessä ”Pitié”, kun taas ”Attenten” lopussa toinen laulaja alkaa hoilata lapsenomaisen rallattelevaa melodiaa toisen liidellessä olymposlaisissa korkeuksissaan näennäisen irrallaan soittimien säestyksestä. Jälkimmäisessä kuuluu jo yllä mainittu kiinnostus ajan hämärtämiseen ja moninaisuuteen: kahden eri laululinjan, Eric Guillaumen sähköpianon fillien ja muun soitinsäestyksen väliset kontrapunktit myötäilevät sanojen ajatusta ajasta eritasoisena, ihmiskunnan kokonaisvaltaisena muistina.

Leikkisyys alleviivaa keskeistä eroa yhtyeiden aatemaailmoissa. Kaikesta tuomionpäivän katkuisuudestaan huolimatta Eskatonin julistus on kevyempää ja vähemmän hysteeristä kuin Magman. Yhtye ei turvaudu kobaïaan tai vastaavaan keinotekoiseen kieleen vaan pyrkii selvällä ranskalla (no, niin selvällä kuin vuoroin konekiväärimäinen ja stratosfäärinen laulu voi olla) herättelemään ihmiskuntaa toimintaan ydinsodan ja luonnontuhon kolkutellessa portteja. Ei pakenemaan toisille planeetoille tai uhraamaan itseään Kreühn Köhrmahnille, vaan tuhoamaan kaikki jumalat ja valtiaat ja riuhtaisemaan kohtalonsa ohjakset kollektiivisiin käsiinsä. Todellinen Götterdämmerung siis, eikä autoritaarisen jumalan ja tämän epäilyttävän profeetan apokalypsi.

Musiikin kontrastit ja äkkiväärät vaihtelut on tarkoitettu juuri ravistelemaan kansituolilla torkkuvaa kuulija tajuamaan, että tuo oli muuten jäävuori ja RMS Titanic uppoaa parhaillaan. Alleviivatuimmin ja myös hauskimmin se tehdään ”Eskatonissa”, kun musiikki tekee äkkipysähdyksen ja laulaja alkaa kiljua ionosfäärin rajoilla ”Alarme!” piipittävän syntetisaattorin tahtiin kuin kymmenen frangin palohälytin. Eskaton oli myös ilmeisen tosissaan, sillä se kuulemma pyrki herättelemään konserttiyleisöään filosofisiin keskusteluihin. ”Hello, Cleveland” ei riittänyt keikkarupatteluksi. Eskaton kielsi ajavansa minkäänlaista poliittista agendaa sen enempää kuin Christian Vanderkaan. Silti on huomattavan erilaista valaa kansankielellä uskoa ihmiskunnan mahdollisuuksiin ”pahimman ja parhaimman välille pingotettuna köytenä” kuin julistaa epämääräistä tuhoa ja alistumista kosmisella munkkilatinalla ja totalitaarisella kuvastolla. Eri asia on sitten, mitä yleisö ymmärsi tai välitti kummastakaan paasauksesta.

Sävellysnelikosta ”Écoute” nousee korkeimmalle ja parhaiten summaa Eskatonin zeuhlin. Se on eräänlainen tiivistetty ja melodisempi ”Köhntarkösz”. Se on pitkä kiihdytys samanlaiseen carlorffmaiseen lauluhuipennukseen keulivan laukkakomppauksen ja nousevan kolmen soinnun kuvion säestyksellä. Pitkien hiiviskelyiden sijaan siinä on jylhemmän goottilainen melodian nousu ja progetyylisiä mutta punkmaisen lyhyitä sooloja syntetisaattorilla ja sähkökitaralla. Se ei nouse samanlaiseen monoliittimaiseen hurmioon kuin Magman pitkät teokset, vaan tarjoaa välittömämmän, tiiviimmän ja myös tarttuvamman kokemuksen.

Sellainen on 4 Visions. Magmaa tiukemmin, sähköisemmin, sovinnaisemmin post-punkin sukupolvelle. Albumin arvo erottuu, kun se asetetaan kontekstiinsa. Seitsemänkymmentäluvun lopulla Magman suuri vaikutus levisi hitaasti yhtyeessä soittaneiden muusikoiden samanhenkisistä kokoonpanoista (Zao, Weidorje) uusiin yhtyeisiin muodostaen uusia ja erikoisia yhdistelmiä. Tällä tavalla syntyi vähitellen Magmasta itsenäinen zeuhl-musiikin liike. Vaikka 4 Visions ei aivan mestariteokseksi ylläkään, on se näistä varhaisista julkaisusta paras toistamaan Magman ominaissoundin ja samalla tuomaan siihen tarpeeksi omaansa.

On kahta kummempaa, että albumi käytännössä jäi marginaaliin koko 80-luvun ajaksi, kun Eskatonin sinänsä laadukkaat LP-julkaisut eivät yltäneet sen tasolle. Blésing ja Guillaume olivat jo jättäneet yhtyeen ennen Ardeuria, mikä osaltaan selittää sen, että albumin sointi on entistä kirkkaampi ja synteettisempi. Samalla sävellykset ovat tiiviimpiä, minkä voi kuulla ”Eskatonin” ja ”Attenten” uusista versioista, ja siirtyvät hitaasti poispäin Magman vaikutuksesta. Fiction (1983) kuulostaakin sitten entistä modernimmalta, instrumentaalisemmalta ja jopa funkimmalta. Marc Rozenberg tuo myös maskuliinisen lauluäänen yhtyeen palettiin ja syntetisaattorit hallitsevat sointia. Tavallaan Eskaton päivittää Magman 80-luvulle onnistuneemmin kuin yhtye itse paljon parjatulla albumillaan Merci (1984).

4 Visions sai ansaitsemaansa huomiota vasta vuonna 1995, kun ruotsalainen levy-yhtiö Ad Perpetuam Memoriam julkaisi sen CD:nä. Näyttävämpien kansien lisäksi se ja Soleil Zeuhl -yhtiön viisitoista vuotta myöhempi uudelleenjulkaisu toivat valoon myös vuosina 1984 – 85 äänitettyjä kappaleita Eskatonin julkaisematta jääneelle viimeiselle albumille Icare (tai I’Care riippuen mitä epäluotettavaa lähdettä uskoo). Ne näyttävät yhtyeen jatkuvan kehityksen instrumentaalisempaan, haahuilevampaan mutta myös kompleksiseen suuntaan.

Eskaton palasi vielä puhtaasti maskuliinisessa kokoonpanossa 2010-luvulla ja julkaisi EP:n Miroirs (2013) ja pitkäsoiton So Good (2017) verran uusioversioita vanhoista kappaleistaan sekä muutaman uuden sävellyksen. Mitä vähemmän tästä vaiheesta yhtyeen historiassa, jossa sekä muusikoita että sävellyksiä leimasi laiskanpulskeus, puhutaan, sitä parempi. Otsikko So Good tarjosi syötön suoraan vitsiniekkojen lapaan. Eskaton ei silloin enää merkinnyt äärimmäisyyttä vaan toivetta, että muusikot olisivat tajunneet, milloin lopun aika on koittanut.

Neoproge osa 4: Solstice

Lyhytikäinen englantilainen yhtye Electric Gypsy on jäänyt progressiivisen rockin historiaan, vaikka se ei uransa aikana 70-luvulla levyttänyt mitään. Näin koska kun yhtyeen basisti Doug Irvine ja rumpali Mick Pointer kyllästyivät siihen, että muut muusikot keskittyivät musiikin sijaan liikaa ”pilvenpolttoon ja paskanjauhantaan”, he perustivat Silmarillion-yhtyeen, josta kehittyi 80-luvun neoprogressiivisen aallon vaikutusvaltaisin nimi Marillion. Samat historiikit unohtavat usein mainita, että myös yhtyeen kitaristi Andy Glass ja viulisti Marc Elton osallistuivat piukemmaksi treenatun progressiivisen rockin uuteen tulemiseen kasarilla. Heidän yhtyeensä Solstice kilpaili 80-luvun alussa tosissaan Marillionin ja Twelfth Nightin kanssa kovimman keikkabändin maineesta uuden aallon progressiivisten bändien esiintymismestoilla.

Twelfth Nightin rumpali Brian Devoil on ehkä jälkiviisaasti maininnut, että hän näki 80-luvun Britannian markkinoilla tilaa kolmelle tai neljälle progressiiviselle yhtyeelle. Sen verran neoprogebändejä suunnilleen onnistuikin pääsemään palkintosijoille eli suuren levy-yhtiön talliin, joskin yleensä keskellä yhtyeiden uran vähiten progressiivista vaihetta. Silti vain Marillion saavutti valtavirtamenestystä, ja sen vetovoima imi hapen progressiivisen liikkeen villimmältä aluskasvillisuudelta. Solstice, joka konsertoi innokkaasti mutta nyrpisti nenäänsä musiikkibisneksen realiteeteille, jäi yhdeksi monista toiveikkaista. Yhtyeen albumi Silent Dance (1984) tehtiin pidemmän päälle ja lähinnä omalla rahalla, ja se ilmestyi pienellä levymerkillä, joka ei sitten enää julkaissutkaan mitään muuta.

Silent Dance jäi ja on jäänyt ikävän vähälle huomiolle, sillä se on raikkaan poikkeava julkaisu neoprogressiivisen rockin ensimmäisen aallon seassa. Yhteiset juuret Marillionin kanssa kuuluvat siinä, että Solsticekin tekee pohjimmiltaan rytmisesti ja rakenteellisesti suoraviivaisempaa versiota 70-luvun sinfonisesta progesta. Sen musiikki kuitenkin haarautuu monin paikoin eri suuntaan Genesiksen perintöön tukeutuvista bändeistä.

Ensinnäkin soitinpuolella Andy Glassin soolokitara soi kyllä isosti ja suhteellisen modernisti pidätettyjen murtosointujen, perinteisten riffikomppauksen ja melodisten johtoaiheiden välillä. Kosketinsoittimet sen sijaan muodostavat lähinnä vain taustamattoja ja -sointuja. Kilpailevana johto- ja sooloinstrumenttina toimii Eltonin taitavasti soittama viulu. Soitossa klassisen koulutuksen antama tekninen taitavuus yhdistyy sähköisesti vahvistettuun rocksointiin ja jossain määrin myös folkviulun malliseen rytmiikkaan ja suurpiirteisempään vibraton käyttöön. Parhaiten viulu loimuaa läpi riehakkaan instrumentaalin ”Return of Spring” kuin tietä valaiseva soihtu. Kaiutetusta ja tasaisen isoksi puleeratusta soundista huolimatta albumi soi juurevammin kuin useimmat aikalaisensa.

Toiseksi laulaja Sandy Leigh’n ohuehko mutta parhaimmillaan kaunis ääni vie ajatukset Yesin suuntaan, varsinkin kun tämä hyödyntää sanattomia lallatuksia melodian täytteinä. Myös Renaissance mainittiin aikoinaan automaattisesti viitteenä, mutta Annie Haslamin version sijaan se olisi ehkä pikemminkin Jane Relfin vetämä Illusion-yhtye. Puhdas (ainakin enimmäkseen), englantilaistyylinen ilmaisu on yhteistä näille kaikille. Naislaulajat olivat 80-luvun brittiläisessä neoprogessa samanlainen harvinaisuus kuin 70-luvun yhtyeissä, joten Solstice erottuu väkisinkin Peter Gabrielia tai Hammillia kanavoivien mieslaulajien joukossa. Leigh’n lisäksi historiaan ovat jääneet tuolta ajalta ainoastaan Quasarin toisella albumilla The Lorelei (1989) popdiivan elkeillä laulanut Tracy Hichings sekä Edge-yhtyeen Frances Pearless (os. Hallard). [1]

Kolmas ero synkkämielisiin aikalaisiin kuuluu siinä, mitä Leigh päästää suustaan. Solsticen sanoitukset vilisevät gaialaista maaemon palvontaa, maailman harmoniaa ja yleistä valoisaa hippiasennetta, joka 80-luvulla kuulosti hyvin vanhanaikaiselta. Asenteeltaan se oli kaukana Fishin tunnustuksellisesta katuromantiikasta, Geoff Mannin kristillisen eksistentialismin sävyttämästä yhteiskuntakritiikistä, Pallasin dystooppisista tieteisfantasioista tai Peter Nichollsin abstraktista synkistelystä (ehkä Nick Barrettin naivistinen kirkasotsaisuus liippasi hieman lähempää). Vaikutus ulottui kansikuvan psykedeeliseen mandalakuvioon ja lavapukeutumiseen: Glass pitäytyi Steve Hillagen vuoden 1975 malliston villapipossa ja Leigh täydessä hippitällingissä vielä silloinkin, kun kaikki muotitietoiset olivat vaihtaneet kireisiin takkeihin ja kerrostalon kokoisiin olkatoppauksiin. Yhtenä harvoista ajan progebändeistä Solstice eli osana 70-luvun vastakulttuurista kehittynyttä, festivaaleihin ja vaihtoehtoiseen elämäntapaan keskittynyttä new age -liikettä.

Solstice maailmanvalloituksen alussa vuonna 1984: Andy Glass Hillage-pipossaan, Mark Hawkins, Sandy Leigh, Marc Elton ja Martin Wright.

Muuten Glassin ja Eltonin lauletut sävellykset suosivat säkeistörakenteita, joita laajennetaan joko pitkillä soolojaksoilla tai keskeytetään rytmisesti ja melodisesti erilaisella jaksolla. Tämä oli melko tyypillistä neoprogeyhtyeille. Neljäs ero kumpuaa pikemminkin ilmaisumoodista. Solsticen moodi on enimmäkseen julistus tai ylistys, oodi auringolle (”Sunrise”) tai valituslaulu alkuperäiskansojen arvokkuuden puolesta (”Cheynne”), ei yllä mainittujen tekijöiden suosima draamallinen tarinankerronta, joka kumpuaa juuri Gabrielin – Hammillin-koulukunnasta. Tällaisten kertomusten puutteessa yhtye ei ehkä ole tuntenut painetta rakentaa pidempiä sävellysrakenteita vaan on voinut tiukemmin pitäytyä yksityiskohdiltaan monimutkaisissa mutta toistuviin kuvioihin pohjautuvissa lauluissa ja ”venytetyn nykyhetken” sooloissa. Monet kommentoijat ovat korostaneet musiikin folkmaisuutta, mutta ei se erityisen hallitsevaa ole. Lähinnä se kuuluu ”Cheynnen” rytmisemmässä loppuosassa heimomaisena rummutuksena ja hokematyylisenä lauluna.

Glassin ja Eltonin erilaiset sävellystyylit monipuolistavat kappaleiden tyylivalikoimaa. Glass tuntuu suosivan pehmeämpää, ambientmaisempaa tyyliä, Elton hieman kulmikkaampaa ja räväkämpää. Albumin yksinkertaisin kappale onkin Glassin jazzahtavalla Fender Rhodes -sähköpianolla maustettu ”Find Yourself”. Tällaisen pehmeästi kujerretun englantilaisen balladin olisi voinut vuosikymmen aikaisemmin laulaa esimerkiksi Linda Hoyle. Intiimiin formaattiin sopivasti kappaleen ”rakasta itseäsi” -teksti voisi olla peräisin elämäntaito-oppaasta tai onnenkeksistä.

Toisaalta Eltonin ”Brave New World” on hyvinkin mahtipontinen ja moniosainen aseidenriisuntahymni 70-luvun tyyliin. Syntetisaattorisoinnut, kulmikkaan melodinen kitara, terssisiirtymiin pohjaava sointukulku ja 15/8-tahtilaji sanovat Yes vahvemmin kuin mikään muu aiemmin albumilla. Lyyrisempi B-osa siirtyy 4/4-tahtiin ja laulavampaan kitarointiin etäisessä duurissa, ennen kuin lyhyt laulettu C-osa henkäilee paremman olevan jo käsillä. Kertauksen jälkeen C-osasta siirrytään rinnakkaismollin kautta kitaran hitaaseen ja suurelliseen sooloon perinteisen kahden vastakkaisen sävelkeskuksen (h ja d) ympärillä. Joukkoon liittyy ainoan kerran albumilla soolosyntetisaattori ja molemmat lietsovat toisiaan vuoroin dialogissa, vuoroin unisonossa yhä ylemmäs ja kiivaammaksi. Huikean taistelujakson jälkeen kappale häipyy C-osan hiljainen kertauksen myötä. Parempi maailma ilmeisesti jää käsien ulottuville, vaikka kamppailu sen puolesta ei (vielä) tuonut ratkaisua.

Minulle Silent Dance kuuluu tuotannollisista puutteistaan huolimatta neoprogen ensimmäisen aallon parhaaseen kolmannekseen. Siitä kuitenkin puuttui esimerkiksi Marillionin popystävällinen iskevyys, ja yhtyeen fanikunta piti sen isoa soundia liian siloteltuna bändin lavatyöskentelyyn verrattuna. [2] Levityskin mahtoi olla mitä oli. Kokoonpanomuutosten myötä Solstice lakkasi toimimasta vuonna 1985.

Yhtyeeltä jäi käyttämättä levyn verran konserteissa testattua materiaalia. Sen Glass ja Elton pääsivät vihdoin levyttämään vuonna 1992 Solsticen paluulevylle New Life. Soundimaailma seurasi edelleen aikaansa syntetisaattoreiden ja Pete Hemsleyn rumpusoundeissa, mutta muuten levy soi edeltäjäänsä avoimemmin ja hengittää helpommin. Instrumentaali ”Pathways” on jopa aika mutkatonta, energistä, paikoin rupistakin rocksooloilua. Rokki siis rullaa, ja melodistakin taitoa löytää. Rakenteet ovat sitten ongelmallisempia. Albumin kahdesta kymmenminuuttisesta minieepoksesta ”Guardian” saavuttaa mittansa panemalla heleän tunnelmallisen laulun säkeiden väliin rosoisempia soolo-osuuksia ja irtonaisia instrumentaalivälikkeitä. Osien hienoudesta huolimatta kokonaisuus jää hieman päämäärättömäksi.

Uuden laulajan Heidi Kempin edeltäjäänsä pehmeämpi ja hitusen matalampi ääni soveltuu parhaiten lyyrisiin jaksoihin. Se tuo paikoin mieleen Kate Bushin ilman valtavaa dramatiikkaa ja äänellisiä äärisuorituksia. Levyn huippukohta on silti sen toinen instrumentaali, kevyen jazzmaisesti soinnutettu hidas ”The Sea”, jossa kitara ja viulu vuoroin kehittelevät valittavan kaunista melodiaa ja lopussa kietoutuvat ekstaattisesti yhteen kerrassaan huimaavaan huipennukseen. Tunne ja näennäisen näyttävä tekniikka yhdistyvät yhdeksi neoprogen koskettavimmista instrumentaaleista.

Toinen kymmenminuuttinen ”Journey” kierrättää sävellyksen elementtejä omassa kuoromaisessa huipennuksessaan, jossa kerrostetut viulut jahtaavat toisiaan kaanonin tavoin ja yhtyvät sitten omaksi kuorokseen. ”Journeyssa” moniosainen rakenne soljuu luonnollisemmin ja tehokkaammin kuin ”Guardianissa” hitaasta säkeistölaulusta nopeampaan poikkeusjakoiseen viuluinstrumentaaliin ja sitten majesteettisen hitaaseen huipennukseen. Yhdestä turhankuuloisesta välikkeestä huolimatta se onnistuu välittämään otsikonmukaisen tunnun musiikillisesta matkasta.

Vaikka New Lifen popmaisen reipas nimikappale oli kirjoitettu jo kymmenisen vuotta aiemmin, nimen voi kuvitella jälkikäteen kuvaavan myös neoprogen toisen aallon tulemista. Vuosina 1991 – 1993 Solsticen lisäksi monet muutkin vanhat (mm. IQ ja Pendragon) ja aiemmin levyttämättömät yhtyeet (Jadis, Shadowland) julkaisivat albumeita, jotka tuntuivat puhaltavan uutta eloa musiikkivirtaukseen vuosien kaupallisten harharetkien ja taiteellisen talviunen jälkeen.

Silti kehitys oli hidasta. New Lifen julkaisi pieni Progressive International -levymerkki, tuolloin vielä yksi harvoista julkaisijoista, jotka edistivät progressiivisen rockin asiaa. Albumi jäi vähälle huomiolle, eikä Solstice lähtenyt tien päälle markkinoimaan sitä. Tähän vaikutti osaltaan Eltonin paheneva tinnitus, joka lopulta pakotti hänet jättämään yhtyeen ja luopumaan kokonaan sähköisesti vahvistetun musiikin soittamisesta. Hän päätyi lopulta osallistumaan kolmannelle Solstice-albumille Circles (1997) pelkästään soittajana. Viulun pienentynyt rooli muuttaa levyn sointia edeltäjäänsä sileämmäksi mutta tuotanto täyteläisemmäksi. Samalla Glassin sävellykset liikkuvat melodisempaan ja yksinkertaisempaan suuntaan. Musiikkiopistosta napattu nuori Emma Brown laulaa nätisti albumin tarttuvimmat kappaleet, yhtyeen faneja kiittävän keskitempon rockhymnin ”Thank You” ja balladin ”Medicine”, sentimentaalisen oodin koirille. Brownin ääni on kirkkaampi kuin Kempillä mutta vähemmän kalsea kuin Leigh’n. Se soveltuu hyvin tällaiseen onnistuneesti popmaisempaan materiaaliin, jollaista Solstice olisi tarvinnut 80-luvun alussa päästäkseen astumaan valtavirtaan.

Yhtyeen osumatarkkuus heikkenee jälleen, kun pitäisi edetä tällaisista peruslaulurakenteista. Nimikappale tykyttää melko jäykkää 7/4-riffiään ja jälleen iloisen uhmakasta lauluaan, mutta pitkä atmosfäärinen väliosa on vain pelkkää tapettia uutisnauhoituksille vuoden 1985 Stonehengen ilmaisfestivaaleilta, jonka poliisi päätyi hajottamaan väkivaltaisesti. Tämä lopetti yhden tärkeän vastakulttuurin tapahtuman, virallisesti koska siellä harjoitettiin laittomuuksia ja vaarannettiin arkeologisesti kallisarvoisia paikkoja. Samassa vastakulttuurin festivaaliskenessä aikoinaan keikkaa tehnyt Solstice esittää sen yksinomaan thatcherilaisen valtapolitiikan sortotoimena.

Paremmin toimii ”Sacred Run”, yhtyeen oma uhmakas kutsu taisteluun Gaian puolesta. Tälle levylle rumpaliksi värvätty vanha Jethro Tull -legenda Clive Bunker paukuttaa rumpuja tanakasti, ja Elton jättää hyvästit yhtyeelle kerrassaan raastavalla viulusoololla. Hänet korvasi Glassin jo aiemmin värväämä Jenny Newman, kun yhtye pitkästä aikaa lähti kiertueelle albumia puffatakseen. Kiertueen tärkein festivaalikonsertti taltioitiin julkaisulle The Cropredy Set (2002) keskinkertaisena videona ja studiolivenä, koska varsinainen konserttiäänitys oli videotakin heikompi. Mukana oli myös hieman tylsemmän juureva veto ”Duck’s in the Pond” sekä tulkinta Bunkerin tuoreen sooloalbumin Awakening (1998) nimikappaleesta, joka hitusen folkhenkisempänä rockina ei ollut liian kaukana Solsticen tyylistä.

Circlesilla kylvetyt siemenet kasvoivat hallitseviksi lajikkeiksi Solsticen myöhemmillä julkaisuilla. Yhdeksän vuoden tauon jälkeen yhtye aktivoitui konserttitoimijana vuonna 2007, kun Festival Music julkaisi sen neljä pitkäsoittoa uudelleen laajennettuina CD-versioina. Profiilin kohotusta seurasi 2010-luvulla kolme uutta studiojulkaisua. Spirit (2010) on eräänlainen Circlesin päivitys. Laulumelodiikasta löytyy edelleen tarttuvan kauniita hetkiä, Brown on kolmessatoista vuodessa saanut paitsi rastat hiuksiinsa myös lisää varmuutta lauluunsa ja mieskollegat lisäävät entistä avokätisemmän taustalauluja. Ensimmäinen vakituinen kosketinsoittaja Steve McDaniel tasapainottaa kitaran hallitsemaa sointikuvaa edelleen lähinnä perusmatoilla ja huomaamattomilla murtosoinnuilla tai soolofilleillä.

Kuitenkin turhan moni kahdeksasta pitkähköstä kappaleesta ei murtaudu keskitempoisesta miellyttävyydestä muuhun kuin melko junnaaviin sooloihin ja aika kuluneisiin itämaissävyisiin riffeihin. Nimikappale varsinkin käyttää ison osan uneliaista yhdestätoista minuutistaan Glassin sitarmaiselle tai bluesahtavalle sähkökitarasooloilulle. Tyyli muistuttaa Camelin hitaan tunteellisia numeroita, mutta Glass ei melodisten koukkujen osaamisestaan huolimatta pysty kutomaan samanlaisia pienistä aineksista eeppisiin mittoihin paisuvia sooloja kuin Andy Latimer tai David Gilmour – tai edes aikalaisensa Steve Rothery.

2010-luvun Solstice: Glass, Pete Hemsley, Robin Phillips, Jenny Newman, Emma Brown, Steve McDaniel. Ihan pihalla.

Solsticen gentrifikaatioprosessia auttaa tahattomasti ehkä myös kansanmusiikkitaustasta tuleva Newman, sillä hänen soitostaan puuttuu Eltonin klassinen lähestymistapa ja riuska ote. Parhaiten viulu kohottaa tunnelmaa riehakkaan tarttuvassa ”Freedomissa”, jossa se pistää kunnon kelttiläistä jigiä länsiafrikkalaisvaikutteisen rummutuksen ja kuoron rinnalla. Kaikki tämä tapahtuu silti perusanglorockin viitekehyksessä tavalla kuten Peter Gabriel toimi kolmekymmentä vuotta aiemmin. Yhtye sotkee tähän jälleen poliittisia äänitteitä, tällä kertaa yhdysvaltalaisen oikeistoanarkistin Adam Kokeshin palopuhetta maansa hallitusta vastaan. Yksioikoinen ”freedom” -huutelu ja yhtä yksioikoinen valtionvastaisuus tuntuivat tuolloin ehkä purevammilta 9/11-psykoosin, Irakin sodan ja itsevaltaisen valvontalainsäädännön ravistelemassa Yhdysvalloissa. Se, millaisena Kokesh ja hänen aatetoverinsa näkevät vapauden ja millaista toimintaa he ovat sittemmin kannattaneet sen nimissä, saa nyt Glassin hurmaantuneet kehut vaikuttamaan parhaimmillaankin naiivilta.

Pettymyksistä huolimatta osaa Spirit jää selvästi myönteisen puolelle. Osaa se yllättääkin. Progebändin ei olisi arvannut coveroivan ambienthengessä Bronski Beatin unenomaista pikkunumeroa ”Puit d’Amour” ja lisäävän sen perään Newmanin kelttimäistä tanssi-instrumentaalia. Juuri näin ”Oberon’s Folly” kuitenkin tekee. Se osoittautuu vielä mukavaksi kuultavaksi.

Sodat, terrorismi ja tyrannia eivät olleet 2010-luvun ainoita huolenaiheita, vaan pinnalla oli myös kerrassaan hysteeristä kuvittelua, kuten että mayojen muinainen kalenteri ennustaisi maailmanloppua joulukuussa 2012. Jos lukija ei muista tuota aikaa, voin päästää hänet jännityksestä ja kertoa, ettei maailma loppunut tuolloin. Alkuperäiskansojen mystiikasta jo aiemmin haltioitunut Solstice rakensi Prophecyn (2013) toisen intiaanien ennustuksen ympärille. Valitettavasti legenda eri kansoja edustavista sateenkaarisotureista, jotka pelastavat ekokriisin koetteleman maapallon, ei ole edes aito intiaanien kulttuurin tuote vaan peräisin 1960-luvun herätyskristillisestä sepitteestä, jolla yritettiin käännyttää pakanallisia inkkareita Herran pelkoon. Niissä hippipiireissä, joissa Solsticekin liikkui, legenda nielaistiin kyselemättä jalon villin syvällisenä profetiana, joka näytti ennustavan maailmanlaajuisen ympäristöliikkeen synnyn. Eihän myytti toki todenperäisyyttä tarvitse ollakseen vaikuttava.

Solsticen albumi lisää myytin käyttöön koomisen mutkan, sillä Solstice-faniksi paljastanut brittiläinen sarjakuvataiteilija Barry Kitson on kuvittanut albumin vihkon Marvel-kustantamon värikkääseen tyyliin lihaksikkailla supersankareilla ja uhkeilla amatsonisotureilla teknoprimitiivisissä fantasiamaisemissa. Hän oli jo antanut samanlaisen imagonkohotuksen Solsticen jäsenille live-albumin Kindred Spirits (2011) vihkoon. Oikeastaan käsittely istuu oikein hyvin täysin väärennettyyn myyttiin. Supersankaritarinat olivat tuon ajan suosittu myytti, eikä niitä ainakaan yritetty esittää muuna kuin mielikuvituksena ja vapaamielisesti kaikkien kulttuureista näpistelevinä sepitteinä. Niiden tekijät halusivat vain lukijoidensa rahat, eivät näiden sieluja.

Prophecyn yhtenäisyys rajoittuu sanoitusten teematasolle. Sen viisi sävellystä virtaavat yhteen ilman taukoja, mutta eivät teeskentele muuta sävellystyön yhteenkuuluvuutta. Sinänsä musiikki virtaa onnistuneesti hiljaisista melodisista jaksoista räkäisempiin instrumentaalijaksoihin. ”Eyes of Firen” hypnoottisesti laulettu avaus on hienoin esimerkki edellä mainituista, kun taas ”Keepers of the Truthissa” yhtye innostuu aikaisempaa perusteellisempaan kolmen kimppaan kitaran, viulun ja kosketinsoittimien välillä. Tavallaan Solstice pysyy pohjimmiltaan samana mutta samalla ”taantuu” vanhakantaisempaan progetyyliin Prophecylla. Hienojen hetkien kääntöpuolella sooloilu venyy taas paikoin päämäärättömästi ja kaikesta vaihtelusta huolimatta kokonaisuus osaa kuulostaa dynaamisesti yksitoikkoiselta. Yli kolmekymmentävuotiselta yhtyeeltä albumi ei ole silti hullumpi saavutus. Vaikutus vain latistuu, kun vertailupohjaksi albumin loppuun on liitetty kolme Silent Dancen raitaa, jotka on miksannut uusiksi Steven Wilson, tuon ajan progeskenen guru, jonka taikakosketuksella vanhoja progressiivisia albumeita elvytettiin ainakin kaupallisesti.

Vuosikymmenen vaihteessa Sia (2020) esitteli uuden laulajan Jess Hollandin, mutta ei olennaisesti parantanut mitään kaavassa. Pohjimmiltaan Solstice soittaa kohtuullisia melodisia koukkuja viljelevää rockia ajoittain poikkeusjakoisessa mutta yleensä 4/4-tahtilajissa, paikoin ambientmaisin (”Love Is Coming”), paikoin kevyesti jazzahtavin tai folkmaisin (”Stand Up”) sävyin. Kappaleet venyvät kohtuupitkiksi tekemättä juuri mitään poikkeuksellista. Viulun roolia ja edellisen albumin särmiä on viilattu edelleen huomaamattomammiksi. Tilaa raivataan näin Hollandin äänelle, joka edeltäjäänsä täyteläisempänä mutta myös esitystyyliltään hieman popmaisempana pusketaan etualalle enemmän kuin yhdelläkään aiemmalla Solstice-albumilla, usein vielä kerrostettujen stemmojen avustuksella. ”A New Day” olisi uljas, tyypillisen ”sinfoninen” lopetus albumille, ellei jälleen yhtyeen pitäisi muistuttaa menneestä kunniasta tekemällä perään uudistetun version ”Cheynnesta”. Se muistuttaa, kuinka paljon yhtye on kehittynyt ja toisaalta kesyyntynyt.

Konsertissa Jess Hollandin kanssa vuonna 2021.

Studiolevyjen lisäksi Solsticelta ilmestyi 2010-luvulla myös kohtuullisesti konserttitaltiointeja. Spiritin mukana julkaistulla bonus-DVD:llä yhtye esittää vakuuttavia versioita uusista ja vanhoista kappaleistaan. Niiden välissä ylitsevuotavan ystävällinen Andy ”joka viides sana on guys” Glass yrittää opettaa yleisöä taputtamaan neoprogressiiviselle rockille niin rakkaassa 7/8-tahdissa. ”Prog’s gotta be in seven. I don’t know why.” Tästä voisi ilkeämpimielinen saada ideoita, miksi iso osa tuosta progesta ja tavallaan myös Solsticen annista 2000-luvulla tuntui tarjoilevan ikään kuin seisovaa vettä. Asiat kun täytyy tehdä kaavan mukaan, tuntui se sitten luontevalta tai ei. Se on aika kaukana progressiivisuuden alkuperäisestä ajatuksesta.

Mutta ei olla ilkeitä. Neljäkymppiseksi selviytynyt, keski-ikäisen rennoksi pulleutunut Solstice on ainakin pystynyt pitämään kiinni yhdestä edistyksellisen rockin alkuperäisestä uskonkappaleesta. Se on aina tehnyt omaa juttuaan

[1] Leigh oli itse asiassa jo kolmas nainen Solsticen mikrofonin takana. Ensimmäisenä virkaa toimittanut Sue Robinson oli mukana yhtyeen ensimmäisellä kasettijulkaisulla Pathways (1982) ja liittyi sittemmin hänkin Quasariin yhden äänitetyn laulun ajaksi. Progepiiri pieni pyörii. Leigh jätti Solsticen tultuaan raskaaksi vuonna 1985. Hän nousi vähäksi aikaa takaisin progetutkien mittausalueelle Double Helix -duossa laulaja-kosketinsoittaja Jill Arrowayn kanssa. Kaksikon kotistudiossa kyhätty tieteiskonseptialbumi The Butterfly Effect (2000) sijoittuu aina hyvin, kun harrastajapiireissä listataan kaikkien aikojen huonoimpia progelevyjä.

[2] Yhtyeen varhaisessa ohjelmistossa oli tosin kappale ”Whyte Lady”, jonka melodia seuraa epäilyttävän läheltä The Policen hittiä ”Don’t Stand So Close to Me” (1980). Jotain yhtyeen prioriteeteista ja kunnianhimon puutteen syistä kertoo toisen levyttämättömän kappaleen ”Cannibalise Legalise” sananmuunnosnimi.

MIA, bändimme MIA

Oikeastaan argentiinalainen Músicos Independientes Asociadios, eli lyhyesti vain MIA, ei ollut vain bändi vaan eräänlainen muusikoiden osuuskunta. Se alkoi musiikkitriosta, jonka perustivat vuonna 1974 Buenos Airesissa kitaristi-lauluntekijä Alberto Muñoz ja nuoret monilahjakkaat sisarukset Liliana ja Lito Vitale. Seuraavana vuonna jälkimmäisten vanhemmat, runoilija-laulaja Esther Soto ja musiikkiopettaja Rubens ”Donvi” Vitale, tekivät kuten kunnon vanhempien kuuluukin tehdä, eli auttoivat keräämään näiden ympärille joukon muusikoita, taiteilijoita ja teknikoita. Nämä nimettiin ”yhdistyneiksi itsenäisiksi muusikoiksi”. Lisäksi perustettiin vielä vanhempien luotsaama levymerkki, Ciclo 3, julkaisemaan osuuskunnan tuotoksia. Syntyi suurista levy-yhtiöistä riippumaton rockmusiikkia tuottava julkaisija ja konserttikoneisto, ensimmäisiä laatuaan Argentiinassa.

Riippumaton sen täytyi ollakin. Vuonna 1976 oikeistolainen sotilasjuntta otti vallan maassa, ja seuraavana vuonna paitsi aloitti ”likaisen sotansa” omia kansalaisia vastaan, otti myös rock’n’rollin tähtäimeensä. Vuosikymmenen loppuun mennessä rockmusiikki oli suurimmaksi osaksi painunut suurilta levy-yhtiöiltä maan alle. Tämän keskellä MIA-osuuskunta onnistui julkaisemaan kolme erikoista ja monisärmäistä studioalbumia, jotka mahtuvat enimmäkseen progressiivisen rockin leveän ja joskus huokoisenkin sateenvarjon alle.

Osallistujat vaihtuivat levyittäin, mutta Vitalen sisarukset olivat näiden levyjen keskipisteessä. Puheet nuoruudesta eivät ole liioittelua. Kun ensimmäinen MIA-julkaisu Transparencias (1976) purkitettiin, laulava ja huilua sekä lyömäsoittimia soittava Liliana oli 17-vuotias, kosketinsoitinvirtuoosi Lito vain 14. Tämä kuuluu Liton sävellyksissä paikoin kypsymättömyytenä. Soitossa sen sijaan ei. Albumin ensimmäinen puolisko edustaa enimmäkseen 70-luvun alun klassisvaikutteista urkuprogea The Nicen, Beggar’s Operan tai Tracen tapaan. Lito ja vain vähän vanhempi Juan del Barrio kunnostautuvat soittamalla vuoroin kosketinsoittimia ja rumpuja taitavasti ja energisesti. ”Contrapunto ritmico” silti vain käy läpi otsikon mukaisen kontrapunktinäytöksen, ennen kuin Nono Belvis päästetään sooloilemaan bassolla ja Lito perään rummuilla, joihin lisätään vähän studiotehosteita. ”El casamiento de Alicia” taas esittelee Liton tiluttamassa tasokkaammin rummuilla ja vielä ARP Odyssey -syntetisaattorilla jossain nuoren Keith Emersonin ja vähän vanhemman Alan Gowanin välimaastossa del Barrion ja Belvisin pysytellessä vaihtuva-aksenttisen rytmivirran aallonharjalla. Kuitenkin ABA-rakenteisen sävellyksen hitaaksi keskiosaksi on keksitty hieman halvankuuloinen rocksovitus Edward Elgarin ”Land of Hope and Glory” -nimellä yleensä tunnetusta juhlavasta marssiteemasta tämän Pomp and Circumstances -sävellyssarjasta. Muusikoiden rakkaus brittiläiseen progeen perienglantilaista teemaa myöten tulee huvittavan selväksi.

Lisää klassista lainailua löytyy kitaristi Daniel Curton akustisen kitaran hallitsemasta ”Imagen II:sta”, jonka keskiosa rakentuu Liton jazzsävyillä ja latinalaisamerikkalaisilla synkoopeilla maustamasta lainauksesta J. S. Bachin c-molli preluudista. Herkän kappaleen murtosointuisuus, akustisuus ja naiivin nätit nokkahuilumelodiat toimivat alkusoittona albumin B-puoliskon 20-minuuttiselle nimikappaleelle.

Ensimmäiset seitsemän minuuttia ”Transparencias” onkin täynnä vastaavaa klassissävyistä tunnelmointia, melodisuutta ja hiljaista kehittelyä, jota vain urkujen ajoittaiset ilmestymiset paisuttelevat dynamiikkaa jonnekin f:n paikoille. Kun Liliana myöhemmin ilmestyy laulamaan Belvisin ja Liton tuella sanattomia ”la la” -lauluja, mieleen tulee hyvin paljon Renaissance-yhtye. Melodioissa on kuitenkin rennareita enemmän eteläamerikkalaista kotikutoisuutta ja tuutulaulumaisuutta, sävelkielessä vielä enemmän kirkasotsaisuutta, tekstuureissa otsikon mukaista läpinäkyvyyttä ja kuulautta.

Hitaan alun jälkeen musiikki puhkeaa kolmentoista minuutin kohdalla hitaaksi rockiksi Lilianan istahtaessa rumpujen taakse ja Belvisin aloittaessa pitkän valittavan sähkökitarasoolon David Gilmourin tyyliin. Hiljentyessään suurimmasta kuohustaan soolo johdattaa musiikin tummasävyisempään ja seisovaan tunnelmaan, jossa urut surisevat ja pulisevat kuin Genesiksessä konsanaan. Loppuosasta tulee sitten duetto lyyrisen ulvahtelevalle soolokitaralle ja Lilianan samalla tavoin scattailevalle laululle, jonka ajoittainen riitasointuisuus ei liene täysin tarkoituksenmukaista. Kliimaksi on äänenkäytön suhteen ainakin erikoinen ja hitaine hiipumisineen vahvakin, joskin tämänkin taustalla voi kuulla Renaissancen ”Ashes Are Burningin” konserttiversion (1976) pidennetyn lopetuksen.

Transparenciasta voi sanoa, että se saa hymyilemään. Ällöttävän taitavat ja innokkaat nuoret anglofiilit yrittävät tehdä brittiläisen progen malleista itsensä näköistä musiikkia, mutta kärsivät vielä toistaiseksi samoista ongelmista kuin jotkut 70-luvun alun sankarinsa, eli materiaalia venytetään paikoin liian ohueksi (”Transparencias”) tai käytetään vain tekosyynä mielenkiinnottomalla sooloilulle (”Contrapunto ritmico”). Into on silti ihailtavaa ja paikoin varsinkin nimikappaleessa on todella korvia hiveleviä hetkiä.

Mágícos Juegos del Tiempo (1977) on ensikuulemalla häkellyttävän erilainen albumi kuin edeltäjänsä. Instrumentaalisen urkurockin sijaan ensimmäiset kappaleet kaikuvat pianoista, akustisista kitaroista ja sävellyksistä vastaavien Muñozin, Liton ja Lilianan erilaisina soolo- ja kuoroyhdistelminä laulamista lauluista. Rock ja lyömäsoittimet ovat alkupuolella kortilla, niin että avoimen intiimin äänikuvan saavat täyttää vuoroin herkät, kansanomaiset ja hymnimäiset laulumelodiat. Urkutrion tilalla on näennäisesti herkistelevä folktrio, mutta edetessään musiikissa alkaa kuulua progesta tuttua osien moninaisuutta ja säestyksen erikoisuuksia. Muñozin ”Crisálida, mi niña” edustaa oikeastaan Argentiinassa suosittua akustista rockia, ja se poukkoilee kolmen soinnun perussilmukastaan tehokkaasti väliosaan kromaattisesti laskevaan flamenco-/valitusbasso-osuuteen. Sen jälkeen se hajoaa äänitehosteisiin ja palaa paljon karsitun ja muokattujen lauluosuuksien kautta takaisin. Liton koskettimet ja Lilianan rummutus kääntävät loppua kohti kappaleeseen sähköt päälle ja rakentavat sitä kohti ”sinfonisen” rockin soundia.

”Antiguas campanas de pueblo” kääntää lopullisesti sähköt päälle instrumentaalisissa A-osissa, jotka erottuvat kaikin tavoin B-osan pelkkien kirkkourkujen säestämästä hymnimäisestä kuorolaulusta. Lito kanavoi jälleen Emersonia ja Tony Banksia: urut ja piano hakkaavat metallisia ostinatoja tai leijuttavat isoja sointuja pääasiassa 5/4-tahdissa Muñozin bassoriffin päällä ja lopussa syntetisaattori töräyttelee Tarkuksen soidinhuutoja (mitä Tarkuksen soitimeen kuuluu on parempi jättää hämärän peittoon). Liliana ei kuitenkaan ole mikään Carl Palmer, vaan pitää kompissa kevyemmän jazzmaisen otteen. MIA:n muusikot tuntuvatkin soittavan vuoron perään vähän kaikkia soittimia erilaisina yhdistelminä.

Valtaosa ”Archipielagos de Guernaclaran” yhdentoista minuutin kestosta onkin puhdasta jazzia aina Liton pianoilottelua ja Nono Belvisin kitarasoundia myöten (Belvis olikin ilmeisesti ryhmän kovin jazzmies). Meininki muuttuu vähitellen rocksävyisemmäksi ja rajummaksi, mutta kokonaisuus on jälleen turhan venytetty huipennukseen tehoon nähden. Ainakin albumi osaa yllättää näillä kontrasteillaan eri tyylien, tunnelmien ja tekstuurien välillä. Se tekee musiikista hieman sekavantuntuista, kuin paikoin vain etsittäisiin mahdollisimman suurta kontrastia A- ja B-osien välillä.

Levyn pitäisi kuulemma olla myös tarinallinen konseptialbumi kuvitellun naisoletetun matkasta lapsuudesta aikuisuuteen, mutta mahdollinen punainen lanka hukkuu sanojen runoröyhelöiden alle. Se, mitä ei käy kiistäminen, on musiikin omaperäinen ja upean kaunis melodisuus, joka huipentuu ”Corales de la Cantata Saturnon” ylimaalliseen kuoronostatukseen. Sävellys on peräisin Muñozin, Liton ja Lilianan vuonna 1974 säveltämästä kantaatista, josta alkuperäinen MIA-trio sai alkunsa. Tavallaan usein väheksytty Mágícos Juegos del Tiempo on MIA:n albumeista hienoin.

Kolmas albumi Cornonstipicum (1978) palasi enemmän ensimmäisen albumin klassisen rockin malliin, vaikka edellisen albumin kaiut siinäkin kuuluivat. Yhtye hankki rahoituksen albumiin erikoisella tavalla: yleisö rahoitti sen ostamalla ennakkoon ”tuotantokuponkeja”, joita yhtye myi konserteissaan ja postituslistansa kautta. Käytännössä kyse oli ennakkotilauksesta, mutta tämä oli uraauurtava tapa ainakin Argentiinassa ja luultavasti maailmallakin. Tapahtui se esimerkiksi kaksikymmentä vuotta ennen kuin Marillion keksi pyytää Internetin kautta fanejaan maksamaan yhtyeen kiertueita ja albumeja ennakkoon, ja kolmekymmentä ennen kuin joukkorahoitus yleistyi musiikkibisneksessä.

Lito ja messiin palannut Daniel Curto toistavat Transparenciasin ensimmäisen puolen sapluunaa, esimerkiksi Curton suoralla jatko-osalla ”Imagen III”. Sävellyksissä akustisiin soittimiin ja sanattomaan lallatukseen perustuvat hetket integroidaan sähköisempien rockjaksojen kanssa entistä luontevammin. Lisäksi Liton soitinarsenaali on laajentunut käsittämään Moog-syntetisaattorin ja ARP:n jousisyntetisaattorin (jota levyn teknisissä tiedoissa kutsutaan virheellisesti mellotroniksi, mikä oli 70-luvulla kumman yleistä juuri espanjan kielialueella). ”La coronacion del Farre” kehittyy vain neljässä minuutissa hienosti genesismäisestä akustisesta murtosointutunnelmoinnista riemukkaaksi syntetisaattorimarssiksi. Curton ”Crifana y Tamilstenes” tekee tyylikästä pastissia Canterbury-koulukunnan keveän liihottavasta melodiikasta ja jazzmaisesta rytmiikasta. Kolmiosaiset laa-laa-laulut kantavat kirkkaat melodiat läpi koko MIA:lle tyypillisen ABA-rakenteen menemättä ärsyttäväksi ja reipas sekä monisärmäinen sovitus, samoin kuin kappaleen rytmiikka, sisältää jälleen latinalaisamerikkalaisia sävyjä estämässä sävellystä lipsahtamasta pelkäksi anglofiilistelyksi. Tangolla iloitellaan lyhyessä pilailussa ”Las persianas no”, joka kelpaa lähinnä täytenumeroksi. Tavallaan myös Liton lyhyt ja nätti pianosoolo ”Piedras”.

”Cornonstipicum” kerää sitten seitsemääntoista ja puoleen minuuttiinsa kaikki MIA:n paukut. On Renaissance-tyylistä barokkisävytteistä huilun ja akustisen kitaran tunnelmointia, vauhdikasta syntetisaattoriprogea, tunteellisen soolokitaraan johtamaa hidasta urkurockia ja vuoroin haaveilevaa ja särmikästä soolo- ja kuorolaulua. Elimellisen kehittelyn sijaan erilaisia teemoja heitetään alussa enemmän peräperää särmistä kauheasti välittämättä, lähinnä dynaaminen vaihtelu ensimmäisenä mielessä. Loppupuolella materiaaliin tulee kertausta, samalla kun sävelkieli käy kulmikkaammaksi ja soundimaailma metallisemmaksi. Loppurusennuksessa teemoja survotaan ahtimella läpi ja koko homma puserretaan melkein kaoottisesti huipennukseen saksofonin vielä päästellessä vähän freetä päälle.

Ainakin kokonaisuus on vaikuttava, jos ei täysin vakuuttava, ja erilaisten eurooppalaisten progeainesten käsittely omankuuloista (varsinkin huimaavasti liu’uteltu rytminen kuoro-osuus on ovela). Nuorten muusikoiden jo ilmeisesti aikaisemmin sävelletyistä paloista rakentama kokonaisuus loistaa ennen kaikkea energian, innon ja kekseliäisyyden takia. Se näyttää myös tekijöidensä tuolloisten kykyjen rajat. Tätä vahvempaa albumikokonaisuutta MIA ei saanutkaan aikaan. Kahden edeltäjänsä tapaan se tunnettiin vuosikymmeniä turhan huonosti Argentiinan ulkopuolella.

Studioalbumien perään Ciclo 3 julkaisi vielä MIA-nimellä taltiointeja osakunnan hyvin väkeä vetäneistä konserteista. Nämä olivat kuitenkin rajoittuneet pääkaupunkiin, joten tätä kautta kokemusta saatettiin levittää muuallekin maahan. Conciertos (1979) seurasi jälleen suuren maailman mallia sisältämällä peräti kolme LP-levyä kuten Yesin Yessongs (1973), ELP:n Welcome Back My Friends to the Show That Never Ends (1974) ja The Bandin The Last Waltz (1978), joista viimeksi mainittu ehkä innostikin tätä julkaisua. Kolmella levyllä ei kuulla juuri suoria studiomateriaalin tulkintoja, vaan ne sisältävät hämmentävän valikoiman pianosooloja, akustisia kitaraduettoja, folkahtavia lauluja, enkelimäisiä kuoro-osuuksia, avantgardistiseksi äityvää kosketinimprovisaatiota ja myös sitä sinfonista että juurevampaakin rockia bändiformaatissa. Levy on arvokas nimenomaan, koska se dokumentoi kaikki nämä tyylillisesti ja mielenkiinnoltaan vaihtelevat sirpaleet. Se myös osoittaa, että MIA tosiaan ei ollut niinkään yhteisen musiikillisen vision yhdistämä rockyhtye vaan sosiaalinen viitekehys, jossa eri muusikot saattoivat toteuttaa ideoitaan jazztyyliin joustavasti vaihtuvissa kokoonpanoissa.

Vaikka MIA kuihtui pois, sen ympärille rakentunut organisaatio onnistui kasvattamaan vahvat juuret ja jatkoi toimintaansa. Monet MIA-levyillä soittaneista muusikoista saivatkin seuraavien vuosikymmenten aikana levynsä ulos juuri Ciclo 3 -levymerkillä. Näihin kuuluivat luonnollisesti myös Liliana ja Lito, jotka Esther-mamman manageroimana alkoivat julkaista soololevyjä. Liliana kääntyi folkmaisempaan ilmaisuun, kun taas Lito syvensi progressiivista fokustaan ensimmäisellä julkaisullaan Sobre miedos, creencias y supersticiones (1981) ja heittäytyi sitten jazzin syviin ja moninaisiin virtoihin. Vitalien vanhempien luoma riippumaton argentiinalainen levymerkki jatkoi toimintaansa 2020-luvulle asti ja eli luojiansa pidempään. Sen raivaamalle tielle on lähtenyt moni muukin itsenäinen toimija.

Itä on pianoinen

Voidaan sanoa, että euroklassinen musiikki on valloittanut maailman. Alun perin eurooppalaiseen musiikkikäsitykseen pohjautunut taidemusiikki on siirtomaaisännän tavoin asettunut kaikkialle maailmaan (myös Suomeen) ja otettu eräänlaiseksi universaaliksi ”suuren musiikin” standardiksi. Mielenkiintoisesti vuosituhanteen vaihteen aikoihin euroklassista perinnettä pidettiin suuremmassa arvossa Aasiassa kuin sen syntymailla. Esimerkiksi konserttipianistin uraan vaatimaa sitkeyttä ja virtuositeetin arvoitusta löytyi enemmän Japanin ja Kiinan ikäluokista kuin länsimaissa.

Kuitenkin näiden kahden maan suhde länsimaiseen musiikkiin on ollut ristiriitainen. Siitä voi nähdä välähdyksen tutustumalla kahteen pianolevytykseen.

Japanilainen pianisti Noriko Ogawa oli yksi kotimaansa tunnetuimpia taidemusiikin esittäjiä, kun hän levytti albumin Just for Me (1997). Ruotsalaisessa koulussa äänitetty albumi sisältää hänen omia suosikkejaan japanilaisista pianosävellyksistä, ja se toimii eräänlaisena läpileikkauksena pianomusiikin historiasta Japanissa.

Pianomusiikin katsotaan alkaneen Japanissa Rentarō Takin h-mollimenuetista (1900). Se ja yhtä lyhyt ”Urami” (levyllä ”Grudge”, 1903) edustavat 1800-luvun saksalaista klassisromanttista tyyliä. Ne ovat tyylikkäitä ja jälkimmäisen kohdalla dramaattisiakin olematta erityisen omaperäisiä. Japanissa katsottiin tuolloin Saksasta mallia niin musiikkiin kuin tykkeihin. Länsimaisen musiikin omaksuminen oli osa Meiji-restauraation aloittamaa Japanin avautumista ja vauhdikasta modernisaatiota, jolla pyrittiin omaksumaan länsimaisen tekniikan ja kulttuurin edut, jotta Japani pärjäisi kilpailussa eurooppalaisten siirtomaavaltojen kanssa eikä joutuisi itse siirtomaaksi. Musiikissa aluksi tärkeintä oli omaksua euroklassisen perinteen hienoudet. Kotimaasta kelpasi vain keisarin hovin gagaku-musiikki. Rahvaan rakastamalla musiikilla ei ollut arvoa, kun Japani piti raahata vauhdilla nykyaikaan.

Taki sävelsi pianon pioneeriteosten lisäksi lukuisia lauluja, kuten kansainvälisesti tunnetun klassikkomelodian ”Kōjō no tsuki” (1901), ennen kuin kuoli trendikkäästi tuberkuloosiin 23-vuotiaana. Vasta hänen seuraajansa uskalsivat tavailla oman kansansa rakastamia asteikoita ja melodioita pianolla. Saksassa opiskellut Shūkichi Mitsukuri päätyi lopulta luomaan oman kvinttipohjaisen harmoniateorian japanilaisen perinnemusiikin pohjalta. Hänen ”kukka-aiheiset” kolme pianosävellystään käyttävät perinnemusiikin pentatonisia asteikoita, matkivat koto-kielisoittimen soittotyyliä tai lainaavat melodioita sen perinteisestä ohjelmistosta (”Sakura”). Tämä yhdistetään länsimaiseen kontrapunktiin ja teeman kehittelyyn.

Paitsi että japanilaiset pianosäveltäjät alkoivat katsoa eurooppalaisuuden lisäksi omaa perinnettään 1920-luvulla, he myös näyttävät vaihtaneen Saksan Ranskaan innoituksen lähteenä. Ranskalaisen pianomusiikin vaikutus kuuluukin vahvana Ogawan valikoimassa. Meiro Sugawara oli edelläkävijä täällä. Kypsän vaiheen teos ”Souién” (1933) aaltoilee ja pirskahtelee kuin Claude Debussyn parhaat teokset murtosointuvaahdon ja värikkään pirstalemaisten melodioiden murretuissa väreissä. Melodiset solut on muotoiltu sekä kansanmusiikin että gagakun perinteisesti hyödyntämistä asteikoista ja ne antavat teokselle mielenkiintoisen mietteliään sävyn.

Länsimaiselle kuulijalle monet näistä viittauksista japanilaiseen musiikkiperinteeseen kuulostavat eksoottisilta, oli niiden tarkoitus sitten nationalistinen tai mikä tahansa. Japanilaisilla säveltäjillä on omakin sisäinen eksotiikkansa. Yasuji Kiyosen ja Kikuko Kanain sävellykset hyödyntävät Okinawan alkuperäiskansan ryūkyūlaisten musiikkiperinnettä kuten ovat tehneet monet muutkin japanilaiset säveltäjät halutessaan viitata eksoottiseen etelään. Kiyosen kolmiosainen ”Ryūkyū Dances” -sarja (1936) varsinkin sävellettiin aikana, jolloin Japani katsoi nälkäisesti etelään – eikä nälkä jäänyt pelkästään kulttuurinäläksi. Monen säveltäjän tapaan hän hyödyntää ryūkyūlaista rytmiikkaa ja melodiikkaa lyhyissä tanssimaisissa teoksissa hyvin pitkälti samalla tavoin kuin eurooppalaiset säveltäjät inspiroituivat koti- tai alusmaidensa ”primitiivisistä” musiikkiperinteistä löytääkseen uudelleen jonkin muka unohdetun alkuvoimaisuuden.

Vaikka ryūkyūlainen kulttuuri lasketaan japanilaisen kulttuurin osaksi, se on kuitenkin oma erillinen kulttuurinsa, jonka vaikutteet ovat enemmän Kiinassa ja Indonesian suunnassa. Kiyosen andantessa tai lentossa hypähtelevät rytmit ovat lähinnä kolmella ja viidellä jaollisia, kun perinteinen japanilainen rytmiikka pohjaa enemmän seitsemän ja viiden vaihteluun. Kokoelman ainoa naissäveltäjä Kanai oli itse kotoisin ryūkyūn sydänmailta ja hyödynsi sen asteikkoja lähes kaikissa sävellyksissään. Tanssiteoksesta irrotettu ”Neidot kuutamolla” -osio (1936) käyttää pentatonista asteikkoa, josta puuttuu toinen ja kuudes aste, kun taas japanilaisten perinteinen pentatoniikka välttelee seitsemättä ja usein neljättä astetta. Muuten iloisen melodinen teos pohjautuu jälkiromanttiseen eurooppalaiseen sävelkieleen.

Köydenveto länsimaisuuden ja japanilaisuuden välillä tiukkeni 1930-luvun myötä. Vastareaktiona liiankin onnistuneelle modernisaatioprojektille monet säveltäjät alkoivat etsiä nimenomaan sitä katoavaa japanilaista perinnettä. Osin tämä oli ennen kaikkea uuden ja itsevarmemman sukupolven halua kehittää jo hyvin omaksuttua euroklassista taidemusiikkia eteenpäin omista lähtökohdista. Toisaalta sitä motivoi myös pelko oman kulttuurin katoamisesta ja myöhemmin myös suoranainen poissulkeva nationalismi, joka vastusti länsimaisuutta. Kunihiko Hashimoton kolme pianokuvaelmaa vuodelta 1934 kuvittavat tätä köydenvetoa. Niissä fuusioidaan japanilaisia melodioita ja rytmejä ranskalaisen pianomusiikin kanssa, mutta eri elementtien hallitsevuus seoksissa vaihtelee. Upean impressionistinen avaus ”Pluie dans la rue” pohjautuu perinteiseen japanilaiseen melodiikkaan sekä debussymaiseen säestykseen ja kehittelyyn, kun taas ”Nocturneen” päästessä japanilaisuus kuuluu vain hiljaisena kaikuna joissakin melodian asteikkovalinnoissa. ”Omaksu ja ohita” saattoi olla Japanin iskulause suhteessa länsimaiseen tekniikkaan ja kulttuuriin. Lopussa omaksuminen on täydellistä, ehkä liiaksikin?

Kansallismielisyys taidemusiikissa ei ollut vain säveltäjien itsensä käsissä, vaan sitä tuputti ennen kaikkea maan johto. Äärimmilleen musiikin kansallismielisyys meni toisen maailmansodan aikana, jolloin jopa muista kielistä lainatut soitinten nimet oli korvattava kotimaisilla vastineilla (vähän kuin Kotimaisten kielten keskus antaisi suosituksia kivääri kädessä). Jos Ogawa olisi ollut olemassa vuonna 1944, hän olisi saanut pimputtaa ”länsimaista kotoa” Japanin keisarillisen armeijan ”käänteisen etenemisen” kunniaksi.

Kun eteneminen oli päättynyt Hiroshiman ja Nagasakin raunioihin, monet japanilaiset säveltäjät kääntyivät sisäänpäin ja menneeseen yrittäessään selvitä sodanjälkeisen ajan aineellisesta ja maailmankuvallisesta järkytyksestä. Fumio Hayasakan ”Autumn” (1948) tukeutuu kauniisti Fredric Chopinin kaipausta huokuvaan romantiikkaan varsinkin B-osassaan, jossa äänekäs ahdistus äityy esiin A-osien rauhallisen melankolian alta. Hayasaka osoitti tätä haikeuden tajua ja taidokkuutta myös elokuvamusiikissaan. Hänet muistetaan erityisesti läheisestä yhteistyöstään Akira Kurosawan kanssa. Siinä hänen sävelkielensä kuvitti osuvasti sodanjälkeisen Japanin salattuja ja ääneen lausuttuja tuntoja.

Allekirjoittaneen lapselliseen makuun vetoavat lasten musiikkiopetukseen alun perin sävelletyt kaksi teosta, joissa nuorille esitellään variaation käyttöä sävellyksessä muuntelemalla jotain helppotajuista melodiaa. Albumin herkullisinta antia ovatkin Kioshige Koyaman kahdeksan variaatiota jokaisen japanilaislapsen tunteman leikkilaulun ”Kagome, kagomen” melodiasta (1967). Yksinkertaisuutta ja kansanomaisuutta sodanjälkeisen avantgardismin aikakaudella varjellut Koyama panee monotonisen ja pääasiassa kahteen keskusnuottiin pohjautuvan melodian rytmiseen ja tyylilliseen muuntumisleikkiin. Ogawan soitto muuntautuu hienosti piikikkään hakkaavasta juhlarytmiikasta lennokkaaseen boogie-woogieen ja usvaisina kelluviin, kellomaisiin murtosointuihin.

Albumilla pianomusiikin historia huipentuu vuosisadan lopun suureen nimeen Ryuichi Sakamotoon. Hänen varhainen pianosarjansa vuodelta 1970 esittelee ekspressionistista tyyliä yhdistämällä kuumeisia rytmejä ja harmonioita yhä ranskalaiseen sointukäsitykseen, tällä kertaa vain Oliver Messiaenin mystisyyden läpitunkemaan sointumaailmaan. Nuoren hurjan sävellys erottuu lähinnä tässä joukossa tyylillään, ei niinkään kiinnostavuudellaan. Albumin päättävään nimikappaleeseen (1981) ehdittäessä Sakamoto onkin enemmän romantiikan uhkean ja dramaattisen sävelmaailman äärellä. Muodoltaan se on silti modernimpi fantasia, paikoin melkein kuin tajunnanvirtaa. Mielenkiintoisesti mukaan hiipii jälleen leimallisesti aasialaista pentatonista melodisuutta.

Mielenkiintoista siksi, että Sakamoto oli korostanut olevansa harras internationalisti, joka ei halunnut leimautua ”japanilaiseksi säveltäjäksi”. Samaan aikaan hän imi koko ajan selvemmin vaikutteita maanosansa musiikkiperinteistä. Ristiriita lienee kuvitteellinen. Oman kotimaan musiikin vaikutus kuuluu totta kai Sakamoton musiikissa siinä missä jonkun saksalaisen, suomalaisen tai yhdysvaltalaisen säveltäjän musiikki kantaa vaikutteita säveltäjän kulttuuriympäristöstä. Sakamoton ”panaasialaiset” vaikutteet eivät ole sen enempää jonkinlaista nationalistista imagonrakennusta kuin hänen länsimaiset vaikutteensa olisivat yrityksiä kehittää musiikkia näennäisen universaalin euroklassisen mallin mukaiseksi. Hän vain ilmaisee omaa näkemystään. Ehkä tämä onkin Ogawan kokoelma pointti: jatkuvassa perinteen ja modernismin ristivedossa japanilainen pianomusiikki on kehittynyt omannäköiseksi osaksi yleistä taidemusiikin mieliä kolonialisoivaa perinnettä. Just for Me on vain pianomusiikkia ilman etumääreitä, ja paikoin loistavaa sellaista.

 

Kymmenen vuotta myöhemmin kiinalainen pianon supertähti Lang Lang julkaisi samoilla motiiveilla albumin Dragon Songs (2006). Hänen kiinalaisen pianomusiikin läpileikkaustaan tukevat paikoin perinneinstrumenttien soittajat ja Kiinan filharmoninen orkesteri albumin keskipisteen muodostavalla konsertolla. Konservatoriossa ja konserttisaleissa äänitetty musiikki soi muutenkin hieman Ogawan levyä suurellisemmin.

Ogawan albumin tapaan Langilla on mukana kotimaansa pianomusiikin alkupiste. Sellaiseksi lasketaan He Lutingin sävellys ”Mutong duandi” eli albumilla ”The Cowherd’s Flute” (1934). Sävellys voitti kilpailun, jossa nimenomaan etsittiin ensimmäistä ”aitoa” kiinalaista pianoteosta. Lutingin sävellyksessä on kansanomainen pentatoninen melodia, jonka koristeellisuus ja rytminen pulssi muistuttavat erhu-viululle sävellettyjä teoksia. Samalla melodiaa säestää ja ohjaa länsimaiseen tonaalisuuden mukaisiin lopukkeisiin toinen melodialinja, ja sävellyksellä on selkeä kolmiosainen rakenne. Nopea keskiosa antaa tilaa virtuositeetille, jota on kiinalaisessa taidemusiikissa aina painotettu.

Muutenkin pianomusiikki Kiinassa on seurannut ”The Cowherd’s Fluten” mallia. 1900-luvun alkupuolen kansallinen tyyli panosti juuri perinteisiin melodioihin yhdistettyinä länsimaisiin soittokäytäntöihin. Tämä tarkoitti joskus suoraan kansanmelodian sovitusta, kuten Langin repertuaarissa pohjoiskiinalainen ”Dialogue in Song” tai ”Spring Flowers in the Moonlit Night on the River”. Monissa flyygeli saa matkia perinteisten kielisoitinten ääniä, mutta jälkimmäisessä Langin tyyni pianismi luo pohjan pipan trillejä värisyttäville mietiskelyille ja vasta lopussa kosketinsoitin duetoi vauhdikkaammin kielisoittimen kanssa.

Muut sävellykset ovat imeneet vaikutteita ison maan monista eri musiikkitraditioista ja -tyyleistä. Japanin Okinawan omimisen tapaan täälläkin osa traditioista on kiinalaista, koska näin sanotaan. Esimerkiksi Zhao Jipingin ”Dance from Quici” fantisoi muinaista Tiibetiä kaksilehtisen puhaltimen guanzin avustuksella ja ”Spring Wind” sovittaa uusiksi taiwanilaisen Teng Yu-Hsienin usein käytetyn laulun. Yhteistä useille sävellyksille on myös kuvaileva, impressionistinen luontoaiheen käsittely. Kaunein on ehkä ”Autumn Moon on a Calm Lake”, jossa rauhallisen pulputtavat murtosoinnut luovat otsikonmukaisen vaikutelman. Sävelkielessä kuuluu myös jazzin vaikutus. Lü Wenchengin sävellys onkin yksi tunnetuimpia esimerkkejä 1930-luvun niin sanotusta Guangdong-musiikista, eli kyseisen maakunnan alueella vallinneesta perinnemusiikista, joka otti vaikutteita myös ajan länsimaisesta viihdemusiikista.

Albumin suurin vetonaula on 20-minuuttinen Yellow River Piano Concerto (Huáng Hé xiézòuqŭ). Sillä on monimutkainen ja ristiriitainen syntyhistoria ja maine Kiinassa. Sävellyksen pohjana on kantaatti Keltainenjoki, jonka Xian Xinghai (1900 – 1945) sävelsi vuonna 1939 Kiinan – Japanin sodan aikana, kuulemma kuudessa päivässä ja luolassa piileskellessään. Kantaatin runoteksti ylisti Kiinaa ja kannusti kiinalaisia puolustamaan maataan japanilaisia hyökkääjiä vastaan. Kiinan kansantasavallan perustamisen jälkeen kommunistinen puolue teki Xianista lähes pyhimysmäisen ”kansan säveltäjän” ja muokkautti hänen musiikkiaan uudelleen osana kampanjaa luoda uusi Kiinan kansan oma musiikki. Sen piti olla kansanomaista, helposti omaksuttavaa ja valaa myönteistä uskoa vallankumoukseen. Xianin musiikki sopi tähän: sitä oli arvostettu jo ennen vuotta 1949, mies itse oli ollut kommunisti ja ennen kaikkea hän oli sopivasti kuollut pois eikä avannut suutaan väärässä paikassa kuten eräät aikalaisensa.

Pianokonsertto syntyi 60-luvun lopulla Mao Zedongin neljännen vaimon Jiang Qingin aloitteesta. Kulttuurivallankumouksen mielipuolisissa pyörteissä useimmat perinteiset kiinalaiset ja länsimaiset soittimet ja vaikutteet saivat huutia, mutta Jiangin mieltymys pianoon säästi soittimen ainakin päätymästä uudelleenkoulutukseen roviolla. Jiangin käskystä neljä säveltäjää rakensi Keltaisenjoen pohjalta neliosaisen pianokonserton. Sitä kuultiin 70-luvulla konserteissa sekä Kiinassa että ulkomailla. Kulttuurivallankumouksen päätyttyä vuonna 1976 tuuli kääntyi tuon ajan suosikkeja vastaan ja konsertto joutui pannaan Kiinassa. Ulkomailla sitä esitettiin silti silloin tällöin. Lopulta se siivilöityi takaisin Kiinan musiikilliseen valtavirtaan.

Konserton alkuosa kuohuu jousien, patarumpujen ja flyygelin kuohkeiden kuvioiden hyökynä hieman kuin 1900-luvun alkupuolen romanttisvaikutteinen elokuvamusiikki tai tässä tapauksessa kulttuurivallankumouksen aikaiset paatokselliset oopperat. Ilmaisu jatkuu hillitympänä resitatiivimaisemmassa toisessa osassa ja fantasiamaisessa kolmannessa osassa. Näissäkin kuuluu kansallisen tyylin jatkumo, sillä monia perinteisen tyylisiä melodioita niputetaan yhteen sävellykseen. Kolmannen osan huipentava valitusteema on melkoisen komea, varsinkin kun jouset antavat tässä täyden tukensa pianolle.

Sävellykseen on kudottu mukaan muitakin tuttuja teemoja. Hitaampien keskiosien jälkeen neljäs osa palaa alun kuohuviin tunnelmiin ja esittää eri teemoja moniäänisesti osin päällekkäin kunnon pulssin säestyksellä. Aiempien kansanomaisten teemojen ohessa kuullaan otteita myös ”Kansainvälisestä” sekä Maon henkilökultin tunnetuimmasta mainosjinglestä ”Dōngfāng Hóng” eli ”Itä on punainen”, joka oli käytännössä Kiinan kansallislaulu Kulttuurivallankumouksen vuosina.

Konserton helppo tunteellisuus ja tarttuvan näyttävät soolohetket selittävät sävellyksen suosiota. Lang itse kutsui sitä tuolloin muistutukseksi Kiinan suuruudesta maan yli sadan vuoden alennustilan aikana ja innoitukseksi tuleville suurille teoille. Viisitoista vuotta autoritaarisen ”Keskisen valtakunnan” uutta nousua myöhemmin Langin ajatukset saavat myös samanlaisen ikävän sivukaiun kuin Japanin 30-luvun kulttuurinationalismilla on nyt. Vetoavampia ovat Langin ajatukset klassisesta musiikista siltana eri kulttuurien välillä. Dragon Songsin musiikki on itsessään rikasta ja kaunista. Just for Men tapaan se tekee vähitellen alun perin eurooppalaisesta musiikkikäsityksestä aidosti yleismaailmallisempaa.

Matti Järvinen: Matin levy (1976)

Onko se, että antaa esikoisalbumilleen nimen Matin levy (1976), itsekorostusta vai vaatimattomuutta? Kolmas vaihtoehto on, että se kertoo aika tarkasti, mistä on kyse. Vaasalainen Matti Järvinen oli soittanut 70-luvun alusta kitaraa monissa rockyhtyeissä, viimeiseksi paikoin progevaikutteisessakin Matthews-yhtyeessä. Omien sävellystensä voimin hän sai levytyssopimuksen Hi-Hat-levy-yhtiön kanssa. Hi-Hat oli Finnlevyn alamerkki, jolla iso ja perinteinen levy-yhtiö yritti kilpailla pienen ja kulttuurisesti ketterämmän Love Recordsin kanssa uudemman nuorisomusiikin kokeellisilla kentillä. Budjettisyistä Järvinen päätyi tekemään levylle kaiken paitsi basson ja rummut, myös sen kannen, jossa poseeraa teeskentelemättömän totisena Gibson Les Paul kädessä. Matin tekosiahan levy selvästi oli.

Levylle kävi kuten monelle Hi-Hatin julkaisulle: kriitikot kehuivat, kansa karttoi, keräilijät kiinnostuivat. Matin levyn jälkijättöistä mainetta kasvatti sekin, että tekijä itse katosi täydellisesti musiikkikuvioista ja yleensäkin tutkan näytöltä albumin vaatimattoman suorituksen jälkeen eikä julkaissut enää mitään. Legendat miehen kohtalosta ruokkivat kiinnostusta albumiin ja hintapyyntöjä antikvariaateissa.

Harvinaisuuksia ja legendaarisia yhden levyn tekijöitä kuitenkin riittää. Matin levyssä vetoaa myös musiikki, sen kymmenen laulua, joissa kuuluu tuon ajan progressiivisen rockin vaikutus. Valtaosa niistä pohjautuu johonkin tarttuvaan mutta katkorytmien tai yllättävien juoksutusten koukeroittamaan riffiin, jonka Järvinen orkestroi kerrostetuilla kitaroilla ja klavinetilla. Esimerkiksi melko tunnettu ”Lähtö huomiseen” näyttää Järvisen tarkkarajaisen, vilkkaan ja purevasointisen kitaratyylin sekä tiukan grooven, josta vastaavat konkarit Upi Sorvali rummuissa ja Ilkka Hanski bassossa. Tällaiset kappaleet ovat näppäriä mutta kuulostavat jonkin verran tylsiltä.

Parhaimmillaan Järvinen onnistuu kasaamaan sellaisia miniatyyrejä, jotka tiivistävät joukon progen sointi- ja soittokäytäntöjä kolmeen minuuttiin. Paras esimerkki on ”Tuulee niin”. Monimutkaisen hikinen rumpu- ja bassogroove, jousisyntetisaattorin käyttö B-osassa ja kontrastoiva D-osa, jossa rytmisektio lepää ja selvempi sointukulku korvaa riffin, voisivat tulla monen eurooppalaisen progeyhtyeen keinovalikoimasta. B-osan nykivät kahden nuotin stemmahoilaukset ja C-osan katkorytmiset laulut taas viittaavat selvemmin Yesiin, ”likaisesti” soiva ja kaiutettu huilusoolo taas Ian Andersonin tai Thijs van Leerin maneereihin.

Yes-vaikutus kajahtaa ilmoille myös ”Oudon päivän” pikavauhtia 7/4-tahdissa etenevästä hyperkineettisestä sävelkulusta. Funkriffin ja laulustemmojen melkein Gentle Giant -tyylinen moniäänisyys sekä yllättävä väliosio värittävät jazzrockfunkia ”Selvää sulle se on”. Kappaleissa viehättää yksityiskohtien erikoisuus ja kyky kompressoida varsinkin soololiruttelut lyhyeen mittaan. Varjopuolena on tietysti, että pitkän mitan ja kehittelyn antamat tehot jäävät uupumaan.

Ainoastaan ”Laiska mies” ylittää kuuden minuutin rajan ja samalla todistaa, ettei pituus ole itseisarvo. Selvästi kieli poskessa sanoitettu kappale vuorottelee laulujaksojen bluesahtavaa rämpytystä ja pitkiä instrumentaalijaksoja, joissa Järvinen pääsee sooloilemaan ja duetoimaan akustisilla ja sähkökitaroilla paikoin kantri- ja rockabillyhengessä, hieman kuin Steve Howe. Nimen mukaisesti laiskassa kappaleessa televisio pauhaa ja kivaa tapahtuu, mutta eihän siinä todellisuudessa mennä minnekään. Hauskinta on se, kuinka sillan instrumentaalijakson häivytyksestä lauluosuuden paluuseen muodostaa tallenne vessan vetämisestä. Tämä tuntuu vitsiversiolta ”A Day in the Lifen” (1967) usein imitoidusta jousivälikkeestä, jolla samalla tavalla naamioitiin siirtymä kahden säveleltään ja tempoltaan erilaisen osion välillä.

The Beatlesin ajan keinot kontrastien luomisessa kaikuvat myös ”Pienen sienen” ääninäyttämöllä. Jousisyntetisaattori leimauttaa B-osaan jylhät duurisoinnut ja lauluääni suodatetaan tuomitsevan epäinhimilliseksi vastakohtana A-osan pehmeälle kansanomaiselle laululle ja kitarastemmojen mollisävytteiselle riffittelylle. Jos joissakin kappaleissa sanottava tuntuu hukkuvan nopeaan soittoideoiden vyöryyn, näissä balladimaisissa numeroissa Järvinen osaa keksiä yllättävän koskettavia melodioita. Kauneimmillaan albumi on yksinkertaisimmissa balladeissaan ”Katselen kaunista iltaa” ja ”Tutkimusmatka”. Järvinen aloittaa ne akustisella kitaralla tai pianolla ja puhaltaa ne elämää suurempiin mittoihin vahvoilla B-osilla ja orkesterimaisilla sovituksilla, jotka hän budjettisyistä luo syntetisaattoreilla ja uruilla. Erittäin tyylikkäästi vielä. ”Tutkimusmatkan” sovitus varsinkin turpoaa komeasti, samalla kun B-osan melodia kiipeää koko ajan korkeammalle, niin että koko kappale tuntuu avautuvan huumaavasti, aivan kuin sen kertojan maailma, hurmokseen ja tuhoon.

”Nimeni mun piirretään” yhdistää akustisen lauluosuuden ja sen huumaavasti kasvavan sovituksen väliosan nopeampaan riffipohjaiseen sooloiluun, mutta koostaa molemmat osiot samoista perusaineksista yhdenmukaisuuden säilyttämiseksi. Tekstin päähenkilön voi kuvitella väliosassa joutuvaan julkisuuspyöritykseen ja loppusäkeistöissä hänen äänensä lopulta hukkuu musiikin nousevan äänivallin alle, kuin itse ihminenkin haihtuisi imagonsa varjoon.

Kautta linjan Järvinen laulaa pehmeästi ja ylärekisterissä usvaisen kimeällä nasaalisuudella. Ääni on persoonallinen ja laulu sujuu, mutta ei sitä voi pitää albumin vetoavimpana ominaisuutena. Samaa voi sanoa albumin sanoituksista. Bändikaverit Seppo Tammilehto ja Olli Kivistö tarjoavat melko epämääräistä kulttuurikritiikkiä neljällä kappaleella. Järvinen kääntyy, ehkä inspiraation puutteessa, omissa teksteissään tarkastelemaan luontoa ja onnistuu luomaan mukavan persoonallisiakin tuokiokuvia, joissa elämänkierto on keskipisteessä ja ihminen vain tarkkaileva osa sitä.

”Tutkimusmatka” ja ”Pieni sieni” tuovat persoonan etualalle sienen ja työläisampiaisen yllättävässä muodossa. Tekstit tuovat mieleen eläinsadut, mutta moraalisten vertauskuvien sijaan ne päättyvät läsähtäen (varsinkin ampiaisen kohdalla) toteavaan pessimismiin, joka olisi liian kirpeää ainakin nykyisiin satukirjoihin. Teksteissä kuultaa 70-luvun suomiprogelle tyypillinen kaunosieluinen maailmantuska. ”Pienen sienen” kohdalla tätä automaattisesti seuraavat syytökset korniudesta ja keskenkasvuisuudesta pätevät, mutta ”Tutkimusmatka” elävöittää yllättävän hyvin ampiaisen näkökulman tekemättä kertojastaan liian ihmismäistä.

Tuska ja kauneus sekoittuvat ristiriitaisimmin albumin saavuttaessa huipennuksensa ”Syvässä vedessä”. Ja mikä huipennus se onkaan. Hillitty pianokuvio, jonka lievät koristeellisuudet kuulostavat siltä kuin sormet lipsahtelisivat koskettimilta soittajan vastentahtoisuuden takia, kuljettaa tätä hidasta hautajaismaista rockhymniä sen kuiskaavan melankolisen A-osan ja kirkkourkumaisen korkealta itkevän B-osan. Sama kaava toistuu kitarasoolossa: vuoroin kitara soi lyhyinä, vastentahtoisina voihkaisuina volyymipedaalilla säädeltynä, vuoroin se valittaa laulavalla säröllä ylärekisterissä. Dynamiikan ja melodian lisäksi sävellyksessä on hienoa, kuinka se kamppailee jatkuvan katkeransuloisen duurimollisekoituksen kanssa (”ilon ja surun päiviä”), pyrkii B-osassa kerta toisensa jälkeen ylös, vain luisuakseen vähitellen takaisin duuritoonikaan, joka kierosti kuulostaa kertakaikkisen synkältä (”vajoan hiljalleen syvyy – teeen”).

Albumin melodisesti kouraisevimpana kappaleena ”Sameassa vedessä” on ainoana jäänyt elämään Matin levystä erillään. Se putkahtelee radiosoitossa sekä kokoelmalevyillä, ja omia versioita siitä ovat tehneet niinkin erilaiset artistit kuin Jore Marjaranta ja Isäntä Meidän. Usein kappaleen on sanottu käsittelevän rakkaussuhdetta tai sen loppua. Näin antaa ymmärtää esimerkiksi kokoelman Rakastatko vielä kun on ilta (2011) saate. Sanojen perusteella kyse on kuitenkin syvemmästä eksistentiaalisesta ahdingosta. Tekstin maailmantuska, jossa ystävätkin vain valehtelevat, menneisyys on lopullisesti saavuttamattomissa ja elämä mennyt menojaan, on sellaista toivotonta elämänväsymystä, johon pystyy oikeastaan vain nuori kirjoittaja. Itsetuho ei kuitenkaan ollut Järvisen mukaan kappaleen sanoma. Kappaleen voi katsoa seuraavan iskelmäperinnettä surun tekemisessä kauniiksi ja vielä vanhempaa perinnettä kärsimyksen kuulijalle tuomasta katarsiksesta.

On sen verran helppoa sotkea laulun sanojen persoona tekijän omaan persoonaan, että moni ajatteli Järvisen kadonneen lopullisesti maan pinnalta albumia seuranneiden hiljaisuuden vuosikymmenten aikana. Näin uskoivat myös Juha Rantala ja Hans Nissen, kun he päättivät 2000-luvun alussa julkaista albumin CD-muodossa. Matin levy oli Hi-Hatin muun katalogin mukana siirtynyt kansainvälisen Warner-jätin omistukseen, eikä yhtymä nähnyt varastojensa marginaalien kaivelun hyödyntävän voittomarginaalejaan. Lisensointiin sentään lopulta suostuttiin. Matin levyn huolella tehty CD-versio ilmestyi vuonna 2007, ja siitä tuli parissa vuodessa samanlainen keräilylevy kuin alkuperäisestä LP:stä (myös LP:stä julkaistiin tuolloin uusi painos). Sen myötä alkoi myös Rantalan Rocket Records -levy-yhtiön virallinen toiminta ja vähemmälle huomiolle jääneen suomalaisen progen digitoimisprosessi.

Mutta ei Järvinen kuollut ollut. Rantala ja Nissen menivät kuulemma hieman noloiksi, kun uusintajulkaisusta yllättynyt mutta hyvissä voimissa oleva tekijä ottikin heihin yhteyttä – puhelimen välityksellä, ei meedion. Kun Matin levy ei myynyt, sanoi Hi-Hat kitaristille ”heido” ja tämä siirtyi vähitellen ”oikeissa töissä” käyväksi osa-aikamuusikoksi ja elämään hiljaista perhe-elämää Keravalla. Sävellyksiä häneltä syntyi toisenkin levyn verran. Niitä kuultiin vuonna 2016, kun Svart Records julkaisi albumin jälleen uudelleen tupla-CD:nä ja -LP:nä. Uusi, hieman äänekkäämpi masterointi ei tuonut julkaisulle lisäarvoa, mutta toinen levy sisälsi Järvisen levyttämättömien kappaleiden demoja, jotka Svart sai julkaista pitkän ruinaamisen jälkeen.

Mankalla äänitetyt demot sisältävät paikoin pelkkää pianoa, paikoin taas Järvinen on jälkiäänittänyt kaikkea kitaroista ja rummuista urkuharmoniin. Jälleen mukana on sekä riffipohjaisia aihioita että melodisempia lauluja. Monissa lauluraita on vasta sanatonta lallattelua, – mikä saa kappaleen ”Eteenpäin” kuulostamaan yllättävän paljon Yesiltä – mutta osa kappaleista on jo melko valmiissa kuosissa. Nostalgisesti hölisevä poppala ”Vuokot alla jään” jatkaa hellitteleviä luontokuvauksia, kun taas ”Miljoonat” on perinteisempi sodanvastainen lausunto pianon takaa. Siinä on jo kotikutoinen pommiefektikin johdattamassa kuumeiseen instrumentaaliseen väliosaan. Karkeudesta huolimatta nämä ovat vahvoja kappaleita, joista olisi kunnon studiosovituksilla voinut saada vaikka mitä. Mukana on jopa 16-minuuttinen eepos ”Haaksirikko”. Se on selvästi rakennettu viidestä eri osasta, jotka vuorottelevat kosketinsoitin- ja kitarapohjaisia soitinnuksia, mutta näinhän monet proge-eepokset rakennetaan. ”Haaksirikossa” on vahvoja yksittäisiä osia, rytminen jatkuvuuden tuntu ja hyvää dynamiikkaa. Siinä on aihiota demokokoelman suurimpaan entäjossitteluun.

Vaatimattomuudesta lienee loppujen kyse, kun Järvinen ihmetteli, miten ihmisiä jaksoi vielä kiinnostaa hänen neljän vuosikymmenen takainen musiikkinsa. Ilmeisesti Matin levyn suurempaa numeroa itsestään tekemätön erikoisuus, näppärä soitto ja paikoin vilpitön kauneus jaksavat vedota kuulijoihin. Vuosina 2020 – 2021 albumi teki jälleen yhden paluun Lipposen Levy ja Kasetin toimesta, nyt paitsi vinyylinä myös tuossa formaateista vaatimattomimmassa, kasettina.

Vangelis – kolme tapaa olla outo

Evángelos Odysséas Papathanasíou, 1943 – 2022.

Vangeliksen musiikkia on käsitelty jo monessa tämän blogin kirjoituksessa. Tämä on ensimmäinen teksti, jota laatiessa musiikin luojaa eikä vain musiikkia täytyy ajatella imperfektissä. Silti säveltäjän poistuminen ei estä kunnioittamasta hänen musiikillista perintöään. Siinä riittää yhä perattavaa.

1980-luvun alussa Vangelis valloitti elokuvamaailman. Chariots of Firen (1981) Oscar-palkittu melodisuus teki hänestä halutun nimen Hollywoodissa (tosin haluajat yleensä lausuivat nimen väärin). Hän loi samantyylisiä ajattoman kauniiden melodioiden ja vivahteikkaiden elektronisten sovitusten yhdistelmiä elokuviin Missing (Kateissa, 1982) ja The Bounty (Bounty – kapina laivalla, 1984) sekä erityisesti japanilaiseen koiraodysseiaan Nanyoku monogatari (Antarctica, 1983). Sittemmin klassikoksi muodostuneeseen tieteisjännäriin Blade Runner (1982) hän loi paljon kokeellisemman ja aidosti futuristisen äänimaailman, mutta se jäi aluksi vähemmälle huomiolle suuren yleisön (joskaan ei muusikoiden) parissa, koska virallista levyversiota saatiin odottaa yli vuosikymmen. Kun hän vielä kaverinsa Jon Andersonin kanssa paistatteli singlelistoilla ”I’ll Find My Way Homen” (1981) kaltaisilla popraidoilla, varsinkin miehen tuotantoon vasta heränneistä kuulijoista saattoi tuntua, että Vangelis oli sentimentaalinen yhden tempun ihme.

Kuvitelmat murtuvat, kun kuuntelee niitä kolmea albumia, jotka Vangelis julkaisi 80-luvun puolivälissä ilman kuvaa tai keijuäänistä kamuaan. Soil Festivities (1984) on yksi Vangeliksen erikoisimmista albumeista ja se albumi, josta voi varmimmin kuvailla genreilmaisulla ”ambient”. Vangeliksen itsensä mukana sen inspiraationa ovat luonnon omat rytmit ja maaperässä kuhiseva elämä. Ideasta itää komein sato albumin 18-minuuttisessa ensimmäisessä osassa. Rankkasateen äänitehosteet herättelevät maaperän elämän ainokaisen gis-nuotin sykkeeseen. Sen tikitys täydentyy epäsäännöllisin väliajoin E-duurisoinnun törähdykseksi.

Päälle Vangelis sitten alkaa sirotella lyhyitä, yleensä kolmen nuotin mittaisia ja yleensä rytmisiä melodiakuvioita, jotka toistuvat, katoavat tai palaavat. Hän kutoo monisäikeisen ääniseitin hyödyntämällä laajaa soundiarsenaalia. Osa äänistä edustaa pitkää V-linjaa: elämä purskahtelee esiin ja vilistää maassa Fender Rhodes -pianon helmiäismäisistä helähdyksistä, tavaramerkiksi muodostuneet Yamaha CS-80-syntetisaattorin jousimatot luovat lämpimän epämääräisen harmonian, hitaan kausittaisen oskillaation kuhinan pohjalle. Vielä tuore samplaustekniikka tuo uusia sointeja kuten pystybassoa muistuttavan napsahtelun ja satunnaisia metallisempia ääniä, jotka viittaavat siihen, että lapio tunkeutuu hetkeksi maaperän mikromaailmaan. Erityisesti Vangelis samplaa huilumaisia ääniä ja yhdistää niitä puhtaasti synteettisiin ääniin, esimerkiksi resonoivaan metalliseen johtosoundiin.

Äänimaailma on hengästyttävän hieno. Lisäksi sävellys imaisee ihmeellisellä tavalla mukaansa ja rakentaa toimivan kaaren lähes pelkästään rytmiikan sekä tekstuurien vaihdon varaan. Ja pohjimmiltaan se on vain improvisaatio, joka pysyttelee E-duuriasteikolla, joskin välillä päällekkäisten linjojen luomat häilähtelevät harmoniat hämärtävät kuvaa. Vastaavaa tekniikkaa Vangelis oli käyttänyt jo Earthin (1973) ”kelluvissa” sävellyksissä kuten ”We Were All Uprooted”. 80-luvulle tultaessa hän ilmeisesti rakensi lähes kaikki sävellyksensä pitkälti yhdellä otolla, jonka aikana hän improvisoi tai, kuten hän itse ilmaisi, kanavoi tai ”muisti” musiikkia jostain tietoisuutensa ulkopuolelta. Tässä teoksessa soitto kulkee vaivattomankuuloisesti, todella orgaanisesti. Pitkät melodiakaaret puuttuvat, mutta sävellys etenee ja alkaa 11 minuutin jälkeen korostaa tasapuolisesti saman asteikon rinnakkaismollia. Kuhina pysähtyy kuin illansuussa sähköpianon soolokadenssiin 13 minuutin jälkeen, sitten uusi sadekuuro aktivoi maaperän elämän vielä tykyttäviin iltapuhteisiin, ennen kuin eliöpiiri uinahtaa lepoon ja cis-molli valtaa alan. Joskin jälleen viimeinen sointu on pidätetty tarkan kadenssin estämiseksi. Ne, kuten selkeät melodiat, kuuluvat ihmisyyteen, eivät siihen luonnon logiikkaan, jota musiikki kuvittaa näennäisen objektiivisesti mutta silti koskettavasti.

Albumin neljä muuta osaa tekevät samaa lyhyemmin ja pienimuotoisemmin. Toinen ja neljäs osa maalailevat hyvin abstraktisti yksinkertaisen ostinaton päälle. Neljäs osa on albumin toiseksi hienoin hetki. Siinä Vangelis rakentaa hämyistä tunnelmaa kaukana jyrisevien lyömäsoitinten ajoittaisilla aksenteilla ja puolivälin jälkeen yhtäkkiä siirtää kappaleen hypnoottisen neljän nuotin syntikkaostinaton toiseen sävellajiin minimalismin parhaiden draamasääntöjen mukaisesti. Loppuosa palaa alkuperäiseen sävellajiin, ja soundivalinnat – pystybassomaiset napsahdukset, sordiinotrumpetin lailla huokaileva eteerinen syntetisaattori – tuovat mieleen myöhäisillan minimalistisen jamin jazzklubilla, jota eivät kansoita ihmiset.

Vain kolmas osa panee luonnonvoimat näyttämölle konfliktinomaisessa hurjuudessa. Musiikin monipolvinen rakenne seuraa tätä dramatiikkaa: toistuva A-osa on yhtä hyörivää synteettis-metallista kaaosta, B-osa väijyy uhriaan hitaan uhkaavilla puolisävelaskeleen ostinatopätkillä ja vähennetyillä soinnuilla, lyhyt C-osa levittäytyy ympärille loputtomasti kaiutettujen patarumpujen ja kellojen metallisena sateena ja D-osassa saavutetaan kromaattisen tömistelyn jälkeen hetkellisesti orkesterimainen duurihurmos, ennen kuin kappale uupuu pahaenteiseen yhden soinnun koodaan. Vastakkainasettelun kuvaaminen ja kappaleen rakenne tuovat mieleen Heaven and Hellin (1975) klassisvaikutteisen osion ”Symphony to the Powers B”, nyt vain modernistisempana ja minimalistisempana versiona.

Albumi säilyttää mainiosti loppuun saakka saman rytmisyyteen ja soinnillisuuteen pohjautuvan, ”epäinhimillisen” tyylinsä, samalla kun varioi sitä. Monet lyhyet rytmiset ja soinnilliset solut toistuvat ikään kuin puolihuolimattomasti kautta albumin laajan ekosysteemin. Tätä kuulee viimeisessä osassa, kun se jälleen käy läpi sekä ympyrää vilistävän että hitaista linjoista rakennetun sointumaalailun. Musiikki tuntuu tavoittelevan jotain selkeää, dramaattista julistusta tai ratkaisua, mutta jälleen lopullinen apoteoosi jätetään saavuttamattomiin. Luonto säilyttää läpitunkemattoman logiikkansa ja Soil Festivities kiehtovuutensa ja tuoreutensa vielä neljän vuosikymmenen jälkeen.

 

Mask (1985) rakentuu Soil Festivitiesin tapaan pitkälti rytmisille ostinatoille, käyttää orkesterilyömäsoittimia kumeiden tunnelmien luomisessa ja muodostaa lähes itsenäisistä osista koostuvan sävellyssarjan. Sen sijaan hiljaista ambient-improvisaatiota siltä ei löydy, vaan paalupaikan ottaa melkeinpä Richard Wagnerin tasoinen orkesterimainen jyly. Keskeinen instrumentti sävellyksillä on sekakuoro, ensimmäistä kertaa sitten Heaven and Hellin. Ensimmäisen osan raikuva kvinttipohjainen sävelkieli muistuttaakin tuon levyn ”Bacchanalesta”. Kuoro huudahtelee lyhyitä melodisia fraaseja spiraalimaisen sekvenssin piiskatessa synteettistä orkesteria kerta toisensa jälkeen korskeampaan raviin. Hitaassa väliosassa yksinäinen altto tunnelmoi itkuvirttä vähän kuin saman albumin ”12 O’Clockilla”. Melodiat ja tulkinta ovat silti edeltäjää vähäeleisempiä.

Tämä pätee koko albumiin. Väitetään, että musiikki oli alun perin kirjoitettu balettia varten. Oli tai ei, musiikki keskittyy ensi sijassa levottomaan rytmiikkaan ja kokeiluihin erilaisilla kuorotekstuureilla. Yhteisenä tekijänä on myös synkkäilmeinen rituaalimaisuus, arkaainen messuaminen Carl Orffin kuoroteosten tapaan. Toinen osa poikkeaa eniten linjasta ja muodostaa albumin melodisen huippukohdan. Siinä lähes popmaisen tarttuva syntetisaattoriostinato kiertää sävellajista toiseen korkeiden syntikkajousien ja jäisen eteisen kuoron maalatessa hitaan kohtalonomaista melodiaa samanlaisilla kolmen nuotin sarjoilla kuin Soil Festivitiesissä. Osa toistuukin lyhyesti aivan albumin lopussa.

Neljäs osa puolestaan yllättää laittamalla kuoron laulamaan latinaksi gregoriaaniseen malliin. Oikeammin tyyli on vanhanaikaisen ortodoksiseen kirkkolauluun kuuluva antifonisuus: mutiseva kuoro vastaa baritonin haaveilevaan sooloon ajoittain rytmisemmällä kertosäkeellään. Malli on perinteinen, joskaan melodinen sisältö ei ole. Vangeliksen erikoisin oivallus on kuitenkin säestää tätä valekirkollisuutta perkussiivisten FM-syntikoiden ja jälleen tuon samplatun pystybasson herkeämättömällä yhdistelmällä. Säestyskuvion kvinttimäiset kilahdukset ja sisäiset vastarytmit eivät tuo mieleen eurooppalaista kirkkomusiikkia vaan indonesialaisen gamelan-musiikin, josta moni minimalistinen ja impressionistinen säveltäjä on lapioinut innoitusta.

Keskeisen sävelkielen voikin sanoa puhuvan edelleen minimalismia, vaikka sovitukset varsinkin äänekkäimmissä osissa huutavat maksimaalisuutta. Viides ja pisin osa toistaa ensimmäisen osan rakenteen, jossa kuumeisen alun ja lopun väliin asettuu hitusen rauhallisempi osio. Aloituksessa palaakin ensimmäisen osan maaninen sekvensserispiraali korkean ja kulmikkaan kuorokuvion taakse. Keskiosio taas ottaa hyvin vapaan muunnelman neljännen osan gamelanista orffmaisten kuoroimprovisaatioiden taustaksi. Loppu yhdistää yllättäen alun sekvensserin ja tempon keskiosioon. Klassisen musiikin konserttorakenne pilkottaa tässäkin pohjalla.

Huolimatta näppäristä rakenteista ja ennen kaikkea valtavasta, kivisellä kaiulla jykevöitetystä soundista Mask on paikoin wagneriaaninen sanan huonossa merkityksessä. Lähinnä juuri kolmannessa ja viidennessä osassa musiikki paikoin myrskyää ja pauhuaa hieman onttona. Voi kuvitella, että se jättää tilaa juuri puuttuvalle visuaaliselle elementille. Albumin voimaa, teksturaalista kekseliäisyyttä ja suoranaista erikoisuutta en lähde kiistämään. Aika ei ollut vielä koittanut tällaisille crossover-kantaateille. Moni pitää sitä nyt yhtenä Vangeliksen parhaista julkaisuista, mutta kun julkaisun aika koitti, levy-yhtiö Polydor nosti kädet pystyyn. Sen sinkkumieliselle markkinointiosastolle massiivinen Mask oli liian outo.

 

Oudoin 80-luvun puolivälin kolmikosta oli kuitenkin Invisible Connections (1985). Sen ainoa vertailukohta tekijänsä tuotannossa on vuoden 1978 villi ja pitkälti atonaalinen syntetisaattoripäristely Beaubourg. Invisible Connections vain menee vielä pidemmälle karsimalla lähes kokonaan perinteisen melodiikan ja tunnistettavat rytmit. Levyn kolme verkkaisesti etenevää sävellystä koostuvat enimmäkseen pianon, lyömäsoitinten ja syntetisaattorin voimakkaasti kaiutetuista ja ensi kuulemalla satunnaisista urahduksista. Vain ”Thermo Visionissa” musiikkiin ilmestyy harmonista rakennetta sekä jääkylmä ja pirstaleinen syntetisaattorimelodia. Lopputulos muistuttaa sodanjälkeisen taidemusiikin avantgardistisimpia tuotoksia – tai niiden parodiaa. ”Atom Blasterin” sähköisesti muokattu gongien kalistelu viittaa siihen suuntaan. Albumi julkaistiin arvovaltaisella Deutsche Grammophon -levymerkille, joten moni onkin katsonut, että Vangelis näytti huumorintajuaan ujuttamalla tämän teoksen markkinoille taidemusiikin portinvartijoiden kautta. Tai sitten Polydor kehotti viemään sen sopivammalle julkaisijalle, koska muuten yhtiön markkinointiosasto saisi kollektiivisen hermoromahduksen. Kukapa tietää?

Invisible Connections vertautuu Soil Festivitiesiin ainakin pysymällä järkähtämättömästi vieraantuntuisena. Luonnon rytmien sijaan sitä vain vaikuttavat otsikoiden perusteella inspiroivan tieteen tarjoamat kurkistukset arkikokemuksen ulkopuolelle, joten musiikki kuulostaa vieläkin tinkimättömämmän epäinhimilliseltä. Mikrotasolta ollaan menty atomitasolle, orgaanisesta logiikasta kvanttimekaniikan dualismin ja epätarkkuuden leimaamaan maailmaan. Tämän seurauksena albumi on ainakin luotaan työntävä tavalla, jolla ambient-musiikin äänitapetit tai elokuvan taustamusiikki ei ole.

Varmasti albumi pani ruodon kurkkuun kuulijoille, jotka olettivat kaiken Vangeliksen musiikin pursuavan romanttisia melodioita. Se oli toinen kuulemani Vangeliksen albumi 90-luvun alussa. Ensimmäinen oli kokoelma Themes (1989), joka sisälsi pääasiassa miehen kauneimpia sävelmiä 80- ja 70-luvulta. Kokemus opetti olemaan uskomatta väitteitä, että Vangelis veivaa vain yhtä ja samaa säveltä.

Näinhän se ei ollut jatkossakaan. Vuonna 1986 ilmestyisi jo aiemmin äänitetty Rapsodies, jatko-osa Irene Papasin kanssa tehdylle, kreikkalaista perinnemusiikkia remontoivalle levylle Odes (1986). Vuonna 1988 Direct toisi Soil Festivitiesin sample- ja rytmipohjaiset ideat etualalle aivan tuntemattomaksi kehitellyssä kyborgimuodossa. Vangeliksen musiikki saattoi 80-luvulla soida kyllästymiseen asti elokuvissa, mainoksissa, hittilistoilla tai epämääräisillä new age -kokoelmilla, mutta ainakaan se ei pysynyt muuttumattomana.

Eloy – Salta mortale

Planets (1981) ja Time to Turn (1982) Eloyn kuvittajaksi vakiintuneen Winfried Reinbacherin kansilla.

Konsepteja! Massiivisia apokalyptisiä albumikonsepteja, jossa filosofoidaan rappioituneen nykykulttuurin matkasta kohti itsetuhoa ja etsitään menneisyyden kulta-ajoista syviä viisauksia, joilla vapauttaa yksilön henkiset voimat ja muuttaa maailma! Tarinoita, joissa ihmiskunnalla on suuri Kohtalo ja sen suunnasta kamppailevat hyvät ja pahat voimat! Avaruudessa!

Tätä saksalaisen Eloy-yhtyeen johtaja Frank Bornemann uskoi yhtyeensä fanien edelleen janoavan 80-luvun alussa. Olivathan yhtyeen rakastetuimmat albumit 70-luvun lopulla rakennettu juuri tällaisten tarinoiden ympärille. Irtonaisista kappaleista koostuneen albumin Colours (1980) jälkeen oli aika kynäillä taas iso ja syvällinen kertomus.

Bornemannin tarina sijoittuu planeetalle nimeltä Salta kaukaisessa Hel-aurinkokunnassa. Todellisuudessa se on hädin tuskin naamioitu versio 1900-luvun lopun Maasta. Sotien, luonnontuhon, huumeiden ja todellisuuspaon lannistama ikareenien kansa käy kohti lopullista perikatoa, vaan yksipä ei alistu kohtalon vääjäämättömään marssijärjestykseen. Enkelimäinen Ion nappaa vihjeen Arthur C. Clarken nurkkaan unohtamasta monoliitista ja lähtee avaruuteen etsimään tietä takaisin kulta-aikaan. Eeppisen reissunsa varrella hän päätyy sellaisille tiepalvelun kartoista puuttuville taukopaikoille kuin Aamunhämärän Portti, Hiljaisuuden Planeetta ja Iankaikkisuuden Palatsi ja saa uusi mielenkiintoisia tuttavuuksia negatiivisten voimien kuningattaresta karismaattiseen sfinksiin. Matkan lopullinen määränpää on silti sisäinen valaistuminen, jonka Ion saavuttaa Taikapeilin kautta (ei sen Taikapeilin – Hanna-Riikka Siitonen ja Nina Tapio olivat vielä alakoulussa vuonna 1981).

Konseptia voi kutsua kunnianhimoiseksi tai pähkähulluksi. Avaruudellisista kulisseistaan huolimatta se on perinteinen fantasiasatu messiaanisen sankarin matkasta ajassa ja avaruudessa täynnä lainauksia mytologiasta ja nimistöstä. Tosin sellaisia monet tieteistarinatkin ovat. Bornemannin pääasiallinen innoittaja oli silti kuulemma tuolloin saksankielisten maiden bestsellerlistoilla kellivä sveitsiläinen yhteiskuntakriitikko Hans A. Pestalozzi. Pestalozzi saarnasi kirjoissaan kulutusyhteiskunnan haaksirikkoa, myönteistä kumouksellisuutta ja oman ajattelun tärkeyttä hyvin samalla tavoin kuin Bornemann. Synkät galaksit, taikapeilit ja auringonnousun keijut olivat sitten Bornemannin yksinomaista kontribuutiota.

Massiivinen kertomus ei tietenkään mahdu yksin sanoituksiin, vaan levykansiin päätyi paitsi tapahtumien synopsis myös lavea taustakertomus planeetta Saltan kehityksestä hyvän ja pahan ristivedossa vuosituhansien aikana. Kertomukseen on ahdettu kaikki ne teemat ja hahmot, joita Eloy musiikissa on vilissyt vuodesta 1973. Kaksikielinen yhdysvaltalainen Sigi Hausen pääsi/joutui tulkitsemaan Bornemannin profetiat englanniksi. Eloyn julistus on tällä kertaa ainakin kieliopillisesti korrektimpaa ja soljuvampaa, joskaan ei yhtään kevyempää tai vähemmän idiomaattista – siis Eloy-idiomin mukaista, ei englannin kielen.

Niin iso jööti oli tämä tarina, että yhtye tarvitsi tupla-albumin verran tilaa pungertaakseen sen maailmaan. Levy-yhtiö EMI suhtautui ajatukseen yhtä nihkeästi kuin se oli tehnyt Eloyn ensimmäisen konseptialbumin kohdalla. Se oli vaatinut, että Power and the Passion (1975) tiivistettiin yhden levyn mittaiseksi ja siten tehnyt suuren palveluksen ihmiskunnalle. Tällä kertaa yhtye ja yhtiö saavuttivat kompromissin, jossa Salta-tarina julkaistiin kahtena levynä. Eri aikoina äänitetyt Planets (1981) ja Time to Turn (1982) kuulostavatkin hieman erilaisilta. Ensimmäisen albumin äänitysten loppupuolella Eloyn neljä saksalaista jäsentä päättivät antaa kenkää skotlantilaiselle rumpalilleen Jim McGillivraylle. Albumi tehtiin loppuun studiorumpali Olaf Gustafsonin avustuksella, ja seuraavalle albumille rumpusetin taakse palasi Fritz Randow, joka oli soittanut Eloyn riveissä viimeksi juuri Power and the Passionilla (ja välissä Epitaph-yhtyeessä, jonka ensimmäinen rumpali oli ollut samainen McGillivray). Tosin hän halusi varmisti taloudellisesti taustansa ja liittyi yhtyeeseen palkollisena muusikkona pragmaattisella periaatteella ”kun kapula rumpukalvolla vilahtaa, D-markka lompakkoon kilahtaa”.

Planets palaa yksituumaisempaan spacerock-tyyliin Coloursin monisärmäisestä vaikutekirjosta. Keskitempon suoraviivainen rummutus, riffit ja ostinatot sekä pitkät syntetisaattorisoinnut ovat taas keskeisessä asemassa. Coloursin 80-lukulaiset värit loistavat kuitenkin läpi täälläkin. Alun kuumeinen rockpala ”On the Verge of Darkening Lights” edustaa tuon albumin iskevää ja tiukkaa tyyliä. Muuallakin pitkä jamitteleva junnaaminen leikataan ja tiivistetään enimmäkseen pois.

Tuotannon päivitys ei rajoitu siihen, että rummut ovat 80-lukulaisesti pinnassa. Surisevien jousikoneiden sijaan kappaleita hallitsevat polyfonisten syntetisaattorien järkälemäiset soinnut, riffit ja melodiat. Hannes Folberthin taidokkaan monisormiotyöskentelyn lisäksi myös toinen kitaristi Hannes Arkona viettää suuren osan albumista koskettimien parissa. Soundimaailma kaikuu resonoivista pyyhkäisyistä, paksuista saha-aalloista ja kimmeltävistä avaruussoundeista. Planets onkin syntetisaattorien käytössä yksi virtuoosimaisimmista rockalbumeista, joita julkaistiin polyfonisten syntetisaattorien saapumisen ja digitaalisen synteesin valtakauden välillä. Kun monilla yhtyeillä soundit tuolloin ohenivat, Eloyn äänimaailma suorastaan jytisee esimerkiksi Oberheim OB-X:n massiivisista soinneista.

Huippuesitys ”Mysterious Monolith” päivittää myös Eloyn pitkien kappaleiden rakenteet. Pitkä A-osio seuraa tuttua ensimmäisen ja viidennen asteen pitkien sointujen ja monofonisten melodioiden ympärille rakentuvaa hitaan kerronnan kaavaa. Niiden vastineeksi instrumentaaliset B-osat sen sijaan potkaisevat päälle energisesti kiihtyvän grooven, joka synnytetään genesismäisen sointuriffin, kitara- ja syntetisaattorimelodian sekä Klaus-Peter Matziolin huomaamattoman maukkaan bassokuvion monirytmisellä sykkeellä. Välillä hidastetaan C-osan yksinkertaistettuihin lauluosioihin, kunnes lyhyt D-osa nostaa (sävellajin vaihdoksella) kappaleen uudelle tasolle, kun Totuus paljastuu, ja sitten musiikki palaa lyhyesti A-osan ”kertosäkeeseen”. Tyylikkäästi rakennettu sävellys kuitenkin huipentuu vasta pitkässä B-osan muunnelmassa. Siinä bändin Hannekset pistävät pystyyn todella kosmisen kaksintaistelun purskahtelevilla ja eteerisillä syntetisaattorisoundeilla. He maalaavat galakseja ja tähtikaasun pyörteitä lyhyistä melodian paloista, ostinatoista ja pitkistä nuoteista. Muut kolme soittajaa jamittelevat maukkaasti bassokuvion ja kolmen soinnun kierron ympärillä hilaten samalla energiatasoja vähitellen ylös. Kappale käy avaruuteen 80-luvun alun ehdoilla ja on yksi parhaita lajityyppinsä edustajia.

Mielenkiintoinen väliosa kohottaa myös yksituumaisemmalla heviaskeleella tallustavan ”Sphinxin”. Pitkä, itsessään suunnilleen kolmeen erilliseen osioon jakautuva osa kasvaa taitavasti ja nousee kuin tekstin päähenkilö syntetisaattorisovituksen muuttuessa värikkäästi. Planets ei ole yhtä melodisesti iskevä kuin Colours, mutta silti Hanneksien sointu- ja sävelkulkuideat avaavat Bornemannin laululle monipuolisempia reittejä kuin 70-luvun albumeilla vakiintunut puoliresitatiivin ja huudahduksien yhdistelmä. Sointuvuuden asiaa auttaa myös se, ettei kappaleisiin tungeta liikaa epäluontevia fraaseja vaan musiikilla on tilaa hengittää instrumentaalisesti.

Berliinin-koulukunnan ja Kitaron mieleen tuovassa instrumentaalissa ”At the Gates of Dawn” monitasoisessa sovituksesta kuullaan helkkyvien syntetisaattori- ja kitarakerrosten joukossa myös vilahdus oikeista jousista, ensimmäistä kertaa Eloyn albumilla sitten Dawnin (1976). ”Queen of the Night” alkaa kokonaan pianolla ja jousilla, ennen kuin kitara, basso, rummut ja naiskuoro hyökkäävät korville. Tyylillisestikin kappale muistuttaa Dawnia. Mielenkiintoisinta on, että juuri tässä kappaleessa Ion kohtaa pimeyden voimien viettelyksen, joka tietenkin henkilöityy naiseen. Yleensä akustiset instrumentit ovat saaneet esittää luonnollista ja pehmeää roolia, kun taas synteettiset ovat vierasta, yliluonnollista ja pahaa. ”Queen of the Night” kääntää asetelman osittain ympäri, koska syntetisaattorit ilmestyvät vasta puolivälissä, kun Ion antaa rukkaset ”maallista todellisuutta” edustavalle vampille ja astuu tähtiin. Eli poika karkaa synan voimalla fantasiamaailmaan etsimään itselleen ”Valon Herraa” ja jättää yhteiskunnan pahoine naikkosineen vinguttamaan viulujaan. Hmm… Sovitus tuo vaihtelua albumille. ”At the Gates of Dawnissa” ja albumin lopetuksessa ”Carried by the Cosmic Winds” jousien käytetään lähinnä lisävärinä kuten Dawnissa, eikä niillä ole sen kummempaa funktiota.

Englantilainen levy-yhtiö Heavy Metal Worldwide julkaisi molemmista levyistä brittipainoksen pitkän linjan kuvittajan Rodney Matthewsin kuvioiduilla kansilla. Matthewsin värikylläisellä fantasiakuvastolla on entistä vähemmän tekemistä Eloyn musiikin kanssa, ja tarkoituksena on selvästi ollut markkinoida yhtyettä sille heviyleisölle, joka ostaa muitakin Matthewsin tyylillä kuvitettuja julkaisuja.

Planets kihisee niin syntetisaattoreista ja jousista, että Eloyn rocksoundille keskeinen sähkökitara jää varsinkin sooloinstrumenttina pahasti paitsioon. Kitarasoolot tekevät paluun heti Time to Turnin kolmella ensimmäisellä kappaleella. Arkona soittaa vaikuttavan säröisen slidesoolon avajaiskappaleella ”Through a Somber Galaxy”, eräänlaisen modernin hard rock -version David Gilmourin ”One of these Daysin” (1971) aikojen sooloista. Valitettavasti se esiintyy kovin tavanomaisessa jyskytyssävellyksessä. Samalla tavoin ”Behind the Walls of Imagination” on sitä innottomampaa, perinteistä Eloyta huolimatta funkista rytmityöskentelystä.

Tuntuukin, että yhtyeen yrittäessä täydentää tarinansa loppupään siltä loppuu ideat laulujaksoihin. Samalla soundi on ohuemman 80-lukulainen ja soitto innottomampaa. Pitkä ”End of an Odyssey” veltostuu juuri keskiosan lauluosuudessaan, vaikka ensimmäisen kolmanneksen toccatamainen syntetisaattorijakso ja lopun juhlava sointukulku hivelevät korvaa. Myös ”Magic Mirrorsissa” kiusaa kuilu keskinkertaisen laulusävellyksen ja virtuoosimaisten instrumentaalijaksojen välillä.

Nimikappaleella Eloy onnistui kuitenkin yllättämään. Bornemann kuulemma sävelsi tämän albumin lyhimmän numeron viidessä minuutissa päähänsä pälkähtäneestä ideasta. Se idea kuulostaa hard rock -versiolta Pink Floydin hitistä ”Another Brick in the Wall (Part 2)”. Molemmissa funkahtava ylärekisterin staccatokitara asettuu konemaista 4/4-rockrytmiä vastaan ja kuoro laulaa kertosäkeistöä vastaavan kailottavan koukun. Eloylla laulajina on naistrio lapsikuoron sijaan. ”Time to Turn” on lisäksi raskaampi, melodisesti vähemmän tarttuva, mutta myös monipuolisempi: laulukoukku tulee vasta kappaleen puolivälissä ensi kertaa kuultavassa C-osassa, eikä se juuri muistuta Floydin vastaavaa. Sitä toistetaan loppuun saakka, kun Arkona on ensin soittanut repivän soolon A- ja B-osien instrumentaalisen kertauksen päälle. Siirtymä kahden soinnun mutisevasta A-osasta iskevämpään B-osaan (Floydin tapaan yksinkertaisesti siirtymällä rinnakkaisduuriin) on myös hoideltu taidokkaan dramaattisesti lisäämällä paitsi kaavanmukaiset voimasoinnut myös uskomattoman paksun ja resonoivan syntetisaattorihuudatuksen.

”Time to Turn” on kuin Eloy pähkinänkuoressa: vähän kolhon raskaskulkuinen, hysteerisen julistava ja soinnillisesti vastustamattoman jyräävä sekä tarttuvakin. Siitä tuli yllättävä radiohitti, joka toi paljon huomiota yhtyeelle ja auttoi hieman valjua Time to Turnia pärjäämään Saksan listoilla paremmin kuin kokonaisuutena vahvempi edeltäjänsä. Se oli hyvä saavutus yli kymmenvuotiselta progebändiltä uuden aallon huippuvuosina.

Kaiken kaikkiaan Bornemann ja kumppanit menivät yllättävän rehvakkaasti vasten musiikillisia trendejä saamalla ulos kaksi fantasia-aiheista tarina-albumia 80-luvun alussa. Konseptialbumit alkoivat tuolloin tarkoittaa valtavirtarockissa kaupallista itsemurhaa. Fantasia sellaisena kuin se esiintyi marginaalisemmissa musiikinlajeissa kuten heavy metalissa tai skotlantilaisen Pallasin neoprogessa suosi enemmän dystopioita ja eskapistisia valtakuvitelmia kuin Eloyn henkisiä utopioita ja lopun aikojen filosofiaa. Ekologinen hätäkin teki vasta tuloaan populaarimusiikin asialistalle.

Ei ihme, että Bornemann koki tyhjentäneensä luovuutensa pajatson näiden albumien jälkeen. Ne vievät Eloyn 70-luvun tuotannon läpäisevät teemat ja kuvaston niin pitkälle kuin oikeastaan voi. Time to Turnin viimeisessä kappaleessa ”Say, Is It Really True” kysytäänkin suoraan, onko tämän kaiken jälkeen tapahtunut todellista muutosta parempaan. On hyvin todennäköistä, että kysymyksiä ei esitä Saltalle palaava Ion vaan Frank Bornemann yleisölleen. Konseptialbumeissa kun on usein tällainen jälkinäytös, jossa astutaan tarinamaailman ulkopuolella reflektoimaan tapahtunutta tai sitten vain toteamaan, että hei, sehän on vain musiikkia.

Tätä tulkintaa vahvistaa se, että kappaleen alussa joku huutelee ”hei, hei” aivan kuin herättelisi nukkujaa unestaan. Lisäksi ainoana kappaleena albumilla sävellys perustuu akustisen kitaroiden folkmaisille näppäilyille ja rämpytyksille kosmisen elektroniikan pysytellessä sovituksessa taustalla. Klassisessa progessa tämä akustisuus tarkoitti usein suoruutta, rehellisyyttä ja inhimillisyyttä: pieni ja puhdassydäminen ihminen siinä vaatii vastausta valtavalta ja mystiseltä maailmankaikkeudelta. Ajan hengen mukaan viimeinen säkeistö paljastaa pohjimmiltaan pessimistisen suhtautumisen pelastuksen mahdollisuuteen: ”Or am I deceived again, painfully abused?” Musiikki ei anna vastausta Ionille tai Bornemannille, sillä se häipyy pois toistaen samaa tummanpuhuvaa syntetisaattorimelodiaa ja kahta sointua, joista toinen on duuri ja toinen molli.

Epäselväksi jäi myös Eloyn tulevaisuus. Sillä mitä sitä oikein tekee, kun kaikki on annettu eikä tuomiopäivä tullut vieläkään? Ja edessä on progressiiviselle musiikille todella vihamielinen aika?

Jean-Michel Jarre: Equinoxe (1978)

Vuonna 1976 vähän tunnettu ranskalainen taide- ja popmusiikin säveltäjä Jean-Michel Jarre kohahdutti maailmaa kolmannella albumillaan Oxygène. Tästä kokeellisesta albumista tuli yksi elektronisen popmusiikin virstanpylväistä, ja se myös määräsi Jarren uran suunnan. Vasta sen seuraaja Equinoxe (1978) kuitenkin hioi tyylilajin huippuunsa ja vahvisti, ettei Jarrelle ollut vain sattunut tulemaan vastaan onnenkantamoinen.

Monien ajan kunnianhimoisten albumien tapaan Equinoxe [1] yhdistelee pieniä ja suuria rakenteita. Albumi koostuu kahdeksasta itsenäisestä sävellyksestä, jotka sidotaan toistuvien ääni- ja sävellysaiheiden sekä ristihäivytysten avulla kahdeksi levypuoliskon mittaiseksi kokonaisuudeksi. Musiikissa ei ole sanoja eikä kansissa librettoa, mutta Jarren mukaan taustalla kummittelee ajalle tyypillinen kokoava konsepti. Albumi kuvaisi ihmisen päivää aamusta iltaan.

Näin voisi kuvitella, että hitaasti syttyvä ensimmäinen osa kuvaa heräämistä. Kirkas ja korkea syntetisaattorisyke saa nopeasti seurakseen pieniä fanfaarimaisia melodioita ja vastamelodioita, jotka sekoittuvat kuultavaksi äänimatoksi. Kaiken aikaa pohjalla jyrisee c-urkupiste, joka synnyttää kovasti keskihakuvoimaa. Melodian kehittyessä käy kuitenkin selväksi, että sävellajina onkin F-duuri ja c siten dominantti. Lyhyen sävellyksen läpi säilyy siis jännite, eikä se purkaudu edes lopussa, kun musiikki päättyy C-duuriin ja melodianuotin kolmen oktaavin syöksyyn. Samantyyppistä tunnelman häilyvyyttä, värikkyyttä ja rytmikkyyttä on odotettavissa jatkossakin.

Jarren esikuvia kartoitettaessa sylttytehdas jälkien päässä sijaitsee Berliinissä. Niin sanotun Berliinin-koulukunnan tapaan Jarre vuorottelee ja paikoin sekoittaa sekvensserivetoisia rytmisiä jaksoja ja avaruudellisempaa ambientia. Varsinkin levyn toinen osa on puhtaasti mietteliästä aaltoilua ja aavemaisesti väriseviä melodianpätkiä. Albumin äänimaailma on täynnä tuttuja syntetisaattoritemppuja kuten valkoisesta kohinasta moduloitua tuulen ääntä sekä helkkyviä sekvenssejä, jotka on vedetty flangerin ja viiveen läpi vetisen liplattavaksi soinniksi.

Jarren äänimaailma on silti erilainen kuin Berliinin syntikkamunkeilla. Hänen soinnistaan puuttuvat säröisimmät ja paksuimmat Moog-ulvotukset, kirskuvimmat äänikokeilut ja rockbändin soittokäytänteiden jäänteet, jollaisia esimerkiksi Tangerine Dreamin musiikki on täynnä. Hän suosii kirkkaita, ohuempia ja pehmeämpiä soundeja, joista puuttuvat kirkuvimmat ylätaajuudet. Ero on selvä jopa sittemmin sokerisen syntetisaattorimusiikin ykkösmieheksi leimatun Kitaron samaan aikaan julkaisemiin varhaisiin albumeihin. Ne kaikuvat vielä akustisista instrumenteista, rockrummutuksesta ja spacerockin muhevista Moog-soundeista.

Oxygènen tunnistettavin soundi syntyi alankomaalaisella Eminent 310 -jousisyntetisaattorilla. 70-luvun ”viulukoneiden” tapaan laite on oikeastaan vain sähköurku, mutta sisäisen tehostepiirin kolmivaiheinen modulaatio panee soundin aaltoilemaan hitaasti tavalla, joka saa sen kuulostamaan eäisesti jousisektiolta. Monien 70-luvun artistien käytössä se saattoi kuulostaa lämpimän avaruudelliselta tai kylmän metalliselta. Jarren salaisuus oli kääntää sisäinen modulaatio ja nuottien pito täysille ja lisäksi ajaa signaali läpi kitaran phaserpedaalin, jonka patteri veteli viimeisiään. Lyhyellä nauhaviiveellä viimeistelty soundi tuikahteli lämpimästi tai kiersi pehmeästi soittotyylistä riippuen.

Tämä soundi täyttää myös Equinoxen ensimmäiset osat. Jarrella vain on käytössään laajempi soitinvalikoima kuin kotistudiossa nauhoitetulla ensilevyllään, joten täälläkin Eminentin seurassa kuullaan muun muassa aitoja polyfonisia syntetisaattoreita. Equinoxe onkin soinniltaan edeltäjäänsä ”sinfonisempi” levy. Jarre luo rikkaita soundeja kerrostamalla eri soittimia mielenkiintoisina yhdistelminä. Melodisissa johtosoundeissa esimerkiksi yhdistetään usein ihmisäänimäistä sointia ja kovaa jousisoundia. Hänen soundimaailmansa oli 70-luvun lopulla aivan yhtä omintakeinen ja tunnistettava kuin huippukitaristeilla ja aivan yhtä vaikeasti kopioitava.

Eminent 310, laite Jarren soundin ytimessä. Samaa teknologiaa käytettiin myös saman yhtiön Solina-viulukoneessa ja yhdysvaltalaisen ARP-yhtiön jousisyntetisaattoreissa. Modulaatiopiirien erilaisuuksien takia soundi ei kuulemma ole aivan samanlainen.

Äänenvärin rikas ja hienovarainen käyttö kytkee Jarren ranskalaiseen impressionistiseen perinteeseen. Monissa kappaleissa sointukulut ovat yksinkertaisia ja kaikkea muuta funktionaalisia: ne ovat vain popille tyypillisiä hyppäyksiä tasolta toiselle tai, kuten neljännen osan yllättävässä väliosassa, mahdollisimman vähäisillä muutoksilla tapahtuvia siirtoja. Tärkeämpää on äänenvärien ja erilaisten kuvioiden sekoittumisesta syntyvät tekstuurit ja sointuvärit. Kolmas osa tarjoaa vahvimman esimerkin. Siinä korkean rekisterin kihisevä sekvenssi, kvinttimurtosointuja jauhava pohjabasso, sellomainen pitkien nuottien melodialinja ja pariäänillä pelaava jousimatto on sovitettu melkein klassisen kamarimusiikin tapaan. Niiden vastakkaiset, rinnakkaiset ja kontrapunktiset kulut maalaavat kaleidoskooppimaisesti sykkivän äänimaiseman vain kahden perussoinnun ympärille. Lisävaihtelua tuovat itsenäisempi korkean rekisterin melodia tai bassolinjan muutos.

Varsinkin alkuperäisen vinyylin A-puolisko sisältää paljon tällaista hyvin impressionistista materiaalia. Esimerkkinä on kolmannen osan pitkä kooda, jossa teräksenkalseat kellosoinnut laskeutuvat asteittain samalla kun synteettinen basso liukuu oktaavin ylös alas ja sekvenssit kaikuineen kietovat kaiken harmoniseen usvaan. Juuri kappaleiden loppuosuuksissa toistuvat samat säämäiset tehosteäänet ja ujeltavat syntikkaäänet, ja ne liimaavat lyhyet melodiset sävellykset yhtenäisemmäksi äänitapetiksi. Näissä Jarre uskaltautuu lähimmäs Tangerine Dreamin tai Klaus Schulzen pitkiä kosmisia improvisaatioita. Hänen avaruutensa vain ei ole Schulzen wagneriaanisen pitkiä äänimonoliitteja vaan se mahtuisi pariisilaiseen planetaarioon. Jonka naapurissa on disko.

Rytmisesti albumia hallitsevat sekvensserien basso- ja säestyskuviot. Ne liikkuvat enimmäkseen yksinkertaisissa 4/4- tai 6/8-tahtilajeissa. Täytyy muistaa, että 70-luvun loppupuolella keskivertomusiikkikuluttajan korvaa ei ollut kyllästetty metronomintarkalla rytmisellä tykytyksellä. Varsinkin popradiokontekstissa syntikkasekvenssi kuulosti vielä erikoiselta, vieraalta ja ennen kaikkea konemaiselta. Tämä lisäsi osaltaan Oxygènen yllätysvaikutusta. Jarren kahden levyn välissä esimerkiksi Alan Parsons Project käytti vastaavaa sekvensseribassoa antaakseen toisen levynsä I, Robot (1977) taiderockille nimenmukaisen vaikutelman. Kraftwerk nimenomaan juhli musiikin robottimaisuutta ja rytmin koneellisuutta.

Jarre sen sijaan näki suuren vaivan, etteivät hänen rytminsä toistuisi samanlaisina. Valtaosa Equinoxen toistuvista kuvioista on soitettu käsin tai niitä on varioitu työläästi sekvensserissä. Neljännen osan rumpu- ja bassokuviot varsinkin erottuvat käsityönä, samoin kuudennen osan mutatoituvat rytmit. Aikana, jolloin kaikki musiikin osaset voidaan kvantisoida kuoliaaksi digitaalisissa työasemissa, Jarren pyrkimys tuntuu sankarilliselta. Pienten variaatioiden ja yksityiskohtien ansiosta Equinoxe hengittää luontevammin kuin monet muut syntetisaattorialbumit.

Kansansuosion Jarrelle varmistivat hänen yksinkertaisen tarttuvat melodiansa. Melodisen kynänsä hän oli teroittanut vuosien varrella rustaamalla sävellyksiä iskelmätähdille. Equinoxen popmaisimmat melodiahetket löytyvät osista neljä ja viisi. Varsinkin viidennen kaksi helkkyvää pentatonista melodiaa ovat tarttuvia, toistuvia ja korvaa miellyttäviä. Silti niiden synkoopit venyvät ovelasti yli tahtirajojen ja vastoin basson pulssia. Neljännen melodia soi trioleina, samalla kun säestyksen kaksi bassosekvenssiä ovat neljällä jaollisia ja toistavat samaa kuviota, toinen vain kaksinkertaisella nopeudella toiseen nähden. Melodia hankaa näin kutkuttavasti vasten monirytmistä pulssia.

Kuudes osa koostuukin lähes kokonaan hakkaavista rytmeistä, mutta nekin muuttuvat hienovaraisesti. Koko osa toimii siistinä siltana viidennestä seitsemänteen osaan. Jälkimmäinen sitten huipentaa musiikin yhdistämällä variaation neljännessä osassa kuullusta sointuaiheesta muunnelmaan B-puoliskon sekvensseistä ja lisäämällä uuden nousevan sointukulun, johon liittyy samanlainen nousu asteikkoa pitkin kuin kolmannessa osassa, nyt vain kahteen oktaaviin venytettynä. Jarre sanoi, ettei klassinen koulutus vaikuttanut ”paskan vertaa” hänen musiikkiinsa, mutta Èquinoxen rakenteessa ainakin kuuluu pitkän linjan ajattelu, jollaista taotaan musiikkiopiskelijoiden päähän.

Helpot melodiat ja voimakas rytmisyys synteettisillä äänillä toteutettuna toivat Jarren musiikille luokituksen ”syntikkaboogie”. Näin puhuivat varsinkin ne, joiden mielestä yhdistelmä oli mekaaninen ja pelkkää pintaa vailla syvempää sisältöä. Ehkäpä tämän vaikutelmaan luo ei niinkään melodioiden yksinkertaisuus tai naiivius vaan juuri tietty melankolinen etäisyys, joka ei antaudu riehakkuuteen vaan verhoutuu impressionismin murrettuihin väreihin ja viileään usvaan. Ainakin seitsemännen osassa voitonriemua kohti kohoavaa Es-duurinousu jotenkin aina jää satunnaisesti pomppivien kaikujen jalkoihin ja palautuu G-duurin kautta c-molliin. Riemu ja alakulo ovat ikään kuin aina läsnä yhtä painokkaina, kuin kaksi erottamatonta, toisiaan ruokkivaa vastavoimaa.

Silti Jarren silmäkulmasta löytyy pilkettäkin. Viides osa vetäisee väliosassa hihastaan vielä kolmannenkin synkopoidun ja terssiharmonisoidun melodian. Tämä vain soitetaan camembertisellä jazzurkusoundilla. Viidennen osan kahteen melodiaan palataan albumin lopussa, kun kahdeksas osa soittaa ne hitaampina ja suurellisempina versioina useiden levyllä kuultujen soundien voimin ja vasten syntikkabordunaa, joka viittaa ensimmäiseen osaan. Nyt vain urkupiste on toonikassa, eli päivä on päättynyt, matka kuljettu, on levon aika. Näin albumi kierretään yhdeksi kokonaisuudeksi. Ja kuitenkin juuri ennen tätä arvokasta lopetusta kuullaan sadenauhoitusten keskellä periranskalainen katuposetiivarin melodia, eikä säveltäjän kieli ole taatusti keskellä suuta (tämä osuus tunnetaan erillisenä nimellä ”L’Orchestre sous la pluie” tai ”Band in the Rain”). Temppu tuo mieleen Mike Oldfieldin tavan päättää monipolviset teoksensa huumoripläjäyksiin kuten ”Sailor’s Hornpipe” tai ”On Horseback”.

Jarre ei ehkä keksinyt itse suurinta osaa ideoistaan, mutta hän teki niillä jotain omaperäistä. Hänen suurin saavutuksensa oli tehdä puhtaasti elektronisesta instrumentaalimusiikista hauskaa ja inhimillistä, jopa tanssittavaa. Ei niin kuin se arvostetumpi popularisoija Kraftwerk, joka pelasi itseironisella koneromantiikalla ja ajoi yksituumaisemmalla mekaanisuudella pitkin autobaanaa maailmansuosioon. Hänen musiikissaan oli enemmän inhimillisyyttä mutta myös viileää etäisyyttä, joka erotti hänet myös Vangeliksen suurellisen tunteellisista syntikkasinfonioista. Taustamusiikkinakin hänen äänimaailmansa erottuivat Brian Enon seuraajien ambientista tai maanmies Richard Pinhasin rockpohjaisemmasta elektroniikasta. Hauskuudella, keveydellä ja tanssittavuudella on paikkansa, mutisivat avantgardistit ja rocksynkistelijät kuinka kovaa vain.

Eikä se ole edes Jarren koko kuva. Equinoxe sisältää popmaisen kevyttä melodisuutta, ja monet sen jaksot voivat laiskemmalla kuuntelulla toimia hienojakoisena taustatapettina. Ja silti kokonaisuuden pohjalla on rakenteellista syvyyttä ja omana aikanaan uraakin uurtavaa kokeilua äänillä. Tuo tuttu melodisuus ja rytmiikka yhdistettynä poikkeuksellisiin soundeihin ja rakenteisiin, siinä oli kaupallisestikin järkyttävän hyvin menestyneen tyylin ydin. Jarren varhaisesta albumitrilogiasta se on ehjin teos. Osaltaan se avasi tien syntetisaattorien voittokululle kautta populaarimusiikin kentän. Ei kaikkea keksitty Saksanmaalla tai Detroitissa.

Vanhat syntikat eivät kuole, ajan myötä niiden piirit vain hapettuvat ja oskillaattorit menevät epävireeseen. Vuonna 2018 Jarre viritti vanhat ARP:t ja Eminentit uudelleen ja julkaisi jatko-osan Equinoxe Infinity alkuperäisen Equinoxen kolmekymmentävuotisjuhlan kunniaksi. Monien pitkän linjan artistien tapaan hän oli jo hyvän aikaa elänyt uudelleen uransa sankariaikoja Oxygènen jatko-osilla ja uusioversioilla. Nostalgia oli 2000-luvulla popmusiikin keskeinen käyttövoima.

Tähän nähden uusi Equinoxe toimii yllättävän hyvin. Musiikki toistaa tuttuja kaavoja (samoin tekee artistin kasvokuva albumin takakannessa): alun urkupisteintro, tutut bassosekvenssit, samantyyppinen rytmillinen siirtymä seitsemänteen osaan. Toisaalta mukana on myös jylhemmän päämäärätietoisia sointukulkuja, jotka tulivat Jarren ohjelmistoon vasta 80-luvulla, sekä moderneja mallintavia syntetisaattoreita ja softasamplereita. Sekä myös vanha kunnon mellotroni, jonka änkyttävät soundit saavat kolmannessa osassa suuremman roolin kuin ne saivat alkuperäisellä Equinoxella. Myös miksaus ja tehosteiden käyttö nyökkäävät uudemman elektronisen popmusiikin suuntaan. Sellaisen musiikin, jonka perimässä jylläävät osin myös Equinoxen geenit. Kolmenkymmenen vuoden takainen uutuusarvo tältä musiikilta puuttuu, mutta aivan mukavasti Jarre näyttää, että elektronisen popin kummisetäkin jaksaa vielä heilua nuorempiensa tahdissa.

[1] Albumin nimi kirjoitetaan tässä tekstissä siinä muodossa, jossa se esiintyy levyjen kansissa (lukuun ottamatta argentiinalaista painosta Equinoccio), virallisissa nuottijulkaisuissa sekä artistin kotisivulla. Nykyranskan mukainen kirjoitusasu olisi Équinoxe, ja tätä käytetään laajasti varsinkin ranskankielisissä artikkeleissa. Aksentiton muoto on ikään kuin kompromissi ranskan ja englannin (equinox) kielten päiväntasausta tarkoittavasta sanasta.

Renaissance: Turn of the Cards (1974)

Englantilainen Renaissance on yksi progressiivisen rockin tunnistettavimmista ja arkkityyppisimmistä yhtyeistä. Asemansa se saavutti pitkää ja mutkittelevaa polkua pitkin. Yhtyeen kolmannella levyllä Prologue (1972) ei levyttävässä ja kiertävässä kokoonpanossa ollut jäljellä enää ketään niistä muusikoista, jotka olivat luoneet yhtyeen ansiokkaan ensilevyn alle kolme vuotta aiemmin. Silti vasta tällä viidennellä levyllä Turn of the Cards (1974) yhtye saavutti klassisen muotonsa, kun valtaosan kahden edellisen levyn musiikista säveltänyt kitaristi Michael Dunford suostui vihdoin liittymään Renaissancen täysivaltaiseksi jäseneksi studiossa ja kiertueilla. Samalla levyllä kulisseissa häärinyt entinen jäsen Jim McCarty antoi viimeisen antinsa Renaissancen studioalbumeilla kirjoittamalla sanat kappaleeseen ”Things I Don’t Understand” ja jätti tästä eteenpäin sanoitusvastuun Cornwallissa asuvalle runoilijalle Betty Thatcherille, joka oli jo lähettänyt yhtyeelle postitse sanoitukset valtaosaan edellisten albumien kappaleista.

Turn of the Cardsilla myös kokoonpanon musiikillinen ilmaisu oli hioutunut terävimmilleen. Albumi koostuu kolmesta yhdeksänminuuttisesta, moniosaisesta teoksesta (”Running Hard”, ”Things I Don’t Understand” ja ”Mother Russia”), yhdestä lyhyemmästä progelaulusta (”Black Flame”) ja kahdesta yksinkertaisemmasta laulusta (”I Think of You” ja ”Cold Is Being”). ”Running Hard” aloittaa albumin ja oikeastaan esittelee läpileikkauksen Renaissancen musiikista.

Yhtye poikkesi ”sinfonisista” aikalaisistaan siinä, että lukuun ottamatta Jon Campin aktiivista bassoa sen sointi oli lähes täysin akustinen. Dunford soittaa akustista kitaraa, eikä edellisten levyjen tapaan mukana ole enää sessiokitaristien sähkökitaraosuuksia. ”Running Hardia” ajaakin ensisijaisesti John Toutin klassistyylinen piano yhdessä Campin propulsiivisen basson kanssa. Terence Sullivanin tasaisen mahtailemattoman rummutuksen kanssa kappaleen kautta kulkee jatkuva svengi, jonka rytminen erikoisuus kumpuaa lähinnä painotuksien vaihtelemisesta 4/4-tahtien sisällä (3 + 2 + 3 on varsinkin suosittu variaatio). Keskiosan instrumentaalisessa kehittelyjaksossa siirrytään entistä pumppaavampaan 2/4-tahtilajiin ja kooda etenee hitaampana marssina.

>Itse laulu koostuu kolmesta helposti sulavasta laulusäkeistöstä, joista jokainen kulkee kuitenkin eri sävellajissa. Pelkkä kahden vierekkäisen duurisoinnun vuorottelu levottoman rytmin säestyksellä saattelee sanojen mukaisesti juoksemista kohti menneiden aikojen huomaa. Siinäkään ei oikeastaan päästä mihinkään, ainoastaan menetetään jalansijaa muuttuvassa maailmassa. Ei ole sattumaa, että vain kerran kuultavassa B-osassa taivastelu ”Sound’s so bad, the music’s flat” osuu juuri siihen, kun D-duurista siirrytään sävellajille vieraaseen F-duuriin ja melodian odotettu cis-nuotti onkin c. Hankausta lisätään vielä siirtymällä hetkeksi 7/4-tahtilajiin.

Lauluosuuksien ympärillä on kolme instrumentaalijaksoa: flyygelin hallitsema toccatamainen alkusoitto, kiihkeä kehittelyjakso ja raskas kooda viimeisen laulusäkeistön sointukulun ympärillä, jossa aikaisempien säkeistöjen duurivuorottelu yhdistyy B-osan epäselvempään, D-pohjaiseen sointukulkuun. Näissä Renaissance kasvattaa sointia pienen klassisen orkesterin sovituksilla, eikä syntetisaattoreilla tai mellotronilla kuten muut aikalaisensa. Sointi on aidommin ”sinfoninen” – ja samalla myös siloisempi ja sovinnaisempi – kuin niillä yhtyeillä, jotka kasvattivat nimenomaan rockbändin sointia kohti orkesterimaista laajuutta. Muista kappaleista ainoastaan ”Mother Russia” käyttää orkestrointia, mutta tämän levyn myötä siitä tuli keskeinen osa Renaissancen soundia.

”Running Hard” sulauttaa orkesterin mukavasti osaksi soundia, ja sävellys yhdistää osat kiitettävän dynaamiseksi kokonaisuudeksi. Muut pidemmät kappaleet varioivat samoja periaatteita. ”Things I Don’t Understand” svengaa kevyen jazzmaisesti vieläkin yksioikoisemmilla kahden soinnun grooveilla ja korvaa orkesterikehittelyn vuoroin kuoromaisilla ja solistisilla laulujaksoilla eri sävellajeissa. Taidokkaasta soitosta ja laulusta huolimatta tämä kuulostaa ”Running Hardia” rennommalta, improvisaatiomaisemmalta ja huonolla tavalla staattiselta. Hitaammassa ja lyyrisemmässä huipennuksessa sointukulku voidaan nähdä vapaana duurimuunnelmana alkuosan mollivoittoisista kuvioista, joskin sauma on tässä kovin heppoinen. Vain lopetuksen kauneus kantaa kokonaisuutta.

”Mother Russiassa” on jälleen melko irrallinen orkesteri-intro ja sinfoninen kahden soinnun marssicrescendo nyt keskellä sävellystä. Muuten kappale on rakennettu komeista ABC-osista, joista jokaiseen sisältyy sama neljän tahdin melodramaattinen instrumentaalikertosäe. Voimakas orkestrointi pitää eripuiset laulu- ja instrumentaalijaksot yhdessä. Keskiosan crescendo ei ole samalla tavoin kehittelyjakso kuin ”Running Hardissa”, koska hieman väkinäinen paluu B-lauluosan kertaukseen ei muodosta sellaista pakahduttavaa huipennusta kuin mihin jakso tuntuu rakentuvan. Se on selvemmin progetyylisesti irtoaineksilla laajennettu, erittäin vahva laulu.

”Black Flame” on rakenteeltaan vielä perinteisempi. Akustinen kitara, piano ja cembalo luovat melkeinpä goottilaisen jännitteistä tunnelmaa kahden vastakkaisen soinnun, d-mollin ja G-duurin, jatkuvalle ratkaisemattomalle köydenvedolle. Ratkaisemattomuus (” […] I am speaking / I never heard my conclusion”) ja sekavuus (”Lost the way in my confusion, an illusion”) ovat nyt sen sokkelon keskustassa, jonka musiikki rakentaa, kun se näyttää aina liukuvan a-mollin kautta kohti toivotonta d-aiolista sävellajia. Voimakkaan kertosäkeistön jyrähtäessä päälle 7/4-tahtilaji luikertelee esiin jälleen korostamaan moraalisen kompassin sekavaa heiluntaa. Sointukuntaan purjehtii myös uusi C-duurisointu sekoittamaan kulkua vetovoimallaan, ja väliosa kohottaa hetkeksi mielialaa ja toiveita jälleen siirtymällä vuorottelemaan G- ja A-duureja nousevan melodiakulun alla. Turha toivo, sillä kertosäkeistöjen lopulla aiolinen lopuke voittaa aina ja aiemmat B- ja C-duuri muuttuvat askelmiksi, jotka marssittavat melodian d-mollin synkälle valtaistuimelle. Yksinkertaista mutta dramaattisen tehokasta ja pitkän intron sekä koskettimien koristeellisen työskentelyn ansiosta hyvin vivahteikasta.

Renaissancen täyskäsi. Vasemmalta: Michael Dunford, John Tout, Terry Sullivan, Jon Camp ja Annie Haslam.

Klassisen musiikin rakenteiden lisäksi Renaissance lainaili poikkeuksellisen avokätisesti suoraan osuuksia tunnetuista teoksista. Tout aloittaa “Running Hardin” mukailemalla flyygelillään ranskalaisen Jehan Alainin (1911 – 1940) tunnetuinta urkuteosta Litanies (1937). Tämän tunnusmerkillisen tavan sijoittaa sävellykseen näennäisen irtonainen klassinen pianolaina loi jo yhtyeen alkuaikoina se toinen John, alkuperäinen kosketinsoittaja John Hawken. Hawkenin tapaan Tout kehittelee Alainin aihetta vapaasti ja samalla hahmottelee siitä vähitellen pohjan muussa sävellyksessä kuultaville säestysriffeille. Alkusoiton tapaan se ikään kuin muotoilee rytmisen ja harmonisen maaperän koko sävellykselle, minkä jälkeen bändin ja orkesterin mukaantulo esittelee sen täyttävät instrumentaaliset varannot.

“Cold Is Being” on paljon suorempi laina. Vaikka Michael Dunford on merkitty kappaleen säveltäjäksi, todellisuudessa kyseessä on kirkkouruille ja lauluäänelle sovitettu versio barokkisäveltäjä Tomaso Albinonin nimiin pannusta Remo Giazotton sävellyksestä Adagio g-mollissa, hautajaismusiikin ja elokuvien traagisen kauniiden kohtausten kestosuosikista. Siitä on siistitty pois kaikki koristeelliset vastamelodiat, ja Thatcher on kirjoittanut siihen surua tihkuvat sanat. Riisuttu sovitus on outo valinta bändille ja monen taidemusiikkilainan tapaan tätäkin voi arvostella köyhdytetyksi versioksi alkuperäisestä. Silti melodian kauneus loistaa tässä yksituumaisen surumielisessä asussakin. Siitä kuuluu pitkälti kiitos laulutulkinnalle.

Tunnistettavinta Renaissancessa olikin laulaja Annie Haslamin klassisesti koulittu koloratuurasopraanoääni. Haslam pystyy laulamaan erittäin tarkasti, puhtaasti ja näennäisen ponnistelematta yli neljän oktaavin alalla liikkuvia melodioita. Kaikissa kolmessa pitkässä sävellyksessä on Haslamin tavaramerkiksi muodostuneita jaksoja, joissa hän laulaa sanattomia ”la la” -melodioita yleensä korkeassa rekisterissä. Kyse ei ole improvisoidusta scat-laulusta, vaan Haslam toistaa ja kehittelee selkeitä melodioita kuin hänen äänensä olisi yksi orkesterisoitin. ”Things I Don’t Understandissa” yhtyeen miehet liittyvät välillä mukaan, mistä seuraava ylipitkä kehittelyjakso hieman syö kappaleen liikevoimaa.

Haslamin laulussa ei ole oikeastaan lainkaan rockin tai soulin rikkinäistä sointia vaan se on nimenomaan erittäin puhdas ja kirkas. Ei puhdas klassisella tai oopperamaisen dramaattisella tavalla, vaan se on enkelimäisen avoin ja tarkasti tavut erotteleva lausunta korostaa englantilaisuutta. Tällaisessa ”luonnollisen kauniissa” äänenmuodostuksessa on akustisen kitaran käytön ohella oikeastaan Renaissancen ainoa jäljellä oleva yhteys folkrockiin. Aidosti kansanomaista se ei ole, varsinkaan kun laulu tekee huikeita noonin loikkia tai liitelee stratosfäärissä, mutta ei myöskään korostetun rockmaista, teatraalista tai oopperamaista. Haslam käyttää tehokeinojaan säästeliäästi ja tyylikkäästi. Ilman suuria eleitä hänen tulkintansa lämpö ja kauneus kannattelevat albumin yksinkertaisinta rakkauslaulua ”I Think of You”. Sitä voisi kuvitella Sandy Dennyn kaltaisten aikalaisten laulavan.

Brittiläisessä progessa 70-luvulla nainen enimmäkseen vaikeni. Haslamin lisäksi merkittäviä naissolisteja olivat vain Curved Airin rehvakas Sonja Kristina ja Slapp Happyn kautta Henry Cow’hun ja Art Bearsiin päätynyt Saksan ihme Dagmar Krause. Kaupallisesti näitä yhtyeitä menestyneemmän Renaissancen keulakuvana Haslamista tuli progen naissolistin metrimitta. Häneen muita sukupuolensa edustajia verrattiin ja yleensä nämä todettiin riittämättömiksi. Vuosituhannen vaihteessa yleinen vitsi oli, että progebändiä verrattiin faniarvosteluissa automaattisesti Renaissanceen, jos sillä oli naissolisti. Ei sillä väliä, vaikka yhtyeen inspiraatio tulisi enemmän death metallista kuin klassisesta musiikista ja se solisti kuulostaisi Bonnie Tylerin ja Tom Waitsin tyttäreltä. Tämä kertoo toki eniten musiikkilajin tuolloisesta rajoittuneisuudesta, mutta se ei tarkoita, etteikö Haslam olisi voimakas ja myönteinen esikuva.

Renaissancen musiikin kauneus ja eleganssi vetivät kuulijoita puoleensa, mutta myös tykistötulta avantgardistisimmin tai rockmaisimmin suuntautuneilta kriitikoilta. Turn of the Cardsilla yhtye oli lopullisesti puhdistanut musiikistaan alkuaikojen blues- ja psykedeliaräimeet sekä lähes kaikki modernin taidemusiikin haasteellisemmat vaikutteet. Brittiprogeyhtyeistä se otti taidemusiikin vaikutteensa yksituumaisimmin romantiikan tai impressionismin aikakauden säveltäjiltä, varsinkin venäläisiltä. Sen melodiat olivat usein viihteellisen sulavia, sen septimisoinnut paikoin ylitsevuotavan hunajaisia. Riitasävelet ja kulmikkuus olivat harvinaisia vieraita sen sävelkuluissa. Sen kevyt akustinen sointi yhdistettynä raskaaseen orkesteriin ja sanojen menneisyyteen katsoviin aihevalintoihin herätti edistyksellisten kriitikoiden mielissä ajatuksia anakronistisista pastoraalihaikailuista ja suoranaisesta taantumuksellisesta maailmankuvasta.

Levyn päättävä ”Mother Russia” keräsi kaikki nämä synnit syytelistalleen. Hitaan komea ja tummanpuhuva sävellys on hyvin vahvasti velkaa Dunfordin ja Campin (joka väitti säveltäneensä valtaosan kappaleen instrumentaalijaksoista) ihailemille venäläissäveltäjille. Sergei Prokfjevin Pekka ja susi (1936) varsinkin tuntuu olleen mallina monille puhaltimien polveileville ja marssimaisille melodioille. Asianmukaista, kun Thatcherin teksti kuvaa erästä venäläistä nationalistia, juuri tuolloin Neuvostoliitosta maanpakoon ajettua kirjailijaa Aleksandr Solženitsynia (1918 – 2008). Thatcherin teksti pohjautuu pitkälti kirjailijan omaelämäkerralliseen pienoisromaaniin Odin den Ivana Denisovitša (Ivan Denisovitšin päivä, 1962), joka kuvaa poliittisen vangin kohtaloa Stalinin aikaisessa vankileirijärjestelmässä. Solženitsyn tuomitsi kuitenkin myöhemmin myös neuvostososialismin perustan sekä läntisen demokratian. Kun Renaissance huudahtaa, että kuule häntä, Äiti Venäjä, myöhempien arvostelijoiden mielestä yhtye tukee miehen uskonnollista nationalismia ja sysivanhoillista maailmankuvaa. Äiti Venäjä kun on 2000-luvulla kuullut häntä ja pitkälti samanlaisten ajatusten varjolla se käy omia valloitussotiaan neuvostoimperiumin raunioissa. Thatcherin tekstin asenne ei ole edistyksellinen, mutta kertoessaan yhden ihmisen kamppailusta sortokoneiston kidassa ei se tue esimerkiksi marxilaisittain suuntautuneen professori Bill Martinin progehistoriikissaan Listening to the Future (Open Court, 1998) esittämää näkemystä, että Renaissance kannattaisi ”feodaalista absolutismia” ja ylistäisi venäläistä nationalismia.

Renaissancen lyriikkaan kohdistuva kritiikki tuntuukin ainakin Turn of the Cardsilla liian pinnalliselta. Tarkemmin luettuna ”Running Hard”, toinen Martinin maalittamista lauluista, ei toivo paluuta johonkin feodaaliseen fantasiamaailmaan vaan osoittaa, että menneisyyden tavoittelu on toivotonta ja johtaa vain pimeyden kasvuun. ”Running” ja ”losing” toistuvat jokaisessa säkeistössä ja muut sanat muuttuvat hyvin vähän.

”Black Flame” taas esittää runollisen vertauskuvan kautta, kuinka tuhoisasti ihmisen psyyke saattaa altistua syövyttävälle vihalle ja kuinka se pyrkii kieltämään oman syyllisyytensä. Ideologia viettelee ja huumaa moraalisesti epävarman ihmisen ja käyttää tätä polttoaineenaan tuhon kylvämisessä. Lopulta psyykkiset defenssit murtuvat ja loppuun käytetty yksilö tajuaa olleensa vain pelinappula, mutta vastuuta on myöhäistä väistää. Goottilaisen kuvaston alla teksti etenee kuin vihansyömän mielen tarkkanäköinen ruumiinavaus. Vain McCartyn teksti ”Things I Don’t Understandissa” vastaa eskapistista stereotyyppiä toitottamalla astrologiaa, ennustamista, kohtalouskoa ja yleistä helppoa mystiikkaa, jonka mukaan asiat nyt vaan järjestyvät.

Turn of the Cards ei kärsikään liiasta vaan liian vähästä utopistisuudesta. Laulujen kertojia piinaa vaino, moraalinen hämmennys ja ”Cold Is Beingissä” suru ja eksistentiaalinen elämänväsymys. Viimeksi mainitussa voimaton rukous jää ainoaksi oljenkorreksi sisäisen valon hiipuessa ja vieraaksi käyneen maailman kylmetessä. Martinin kritiikki osuu lähemmäs totuutta, kun hän sanoo, että tällainen musiikki ei tarjoa myönteisiä visioita paremmasta tulevaisuudesta ja edustaa lähinnä porvarillista vieraantuneisuutta. Suo siellä, vetelä täällä.

Hänkään ei kiistä, etteikö Renaissance musiikki olisi vaikuttavaa. ”Mother Russia” kaikessa mahtipontisuudessaan, melodraamallisuudessaan ja leikkaa ja liimaa -rakenteessaan on komeaa kuultavaa. Se ja valtaosa albumista pääsi yhtyeen perusohjelmistoon. Turn of the Cardsin myötä yhtye vakiinnutti myös paikkansa erityisesti Pohjois-Amerikan musiikin ystävien sydämissä ja lompakoissa. Mielenkiintoisesti se pärjäsi paljon huonommin kotimaassaan, jossa levyn jakelu takkuili. Kokemuksen myötä yhtye saattoi tehdä entistä suurellisemmin orkestroituja ja myös eskapistisempia albumeita kuten Scheherezade and Other Stories (1975). Terävä ja poikkeuksellisen synkkä Turn of the Cards edustaa itselleni yhtyeen studioalbumien lakipistettä.

Clannad: Atlantic Realm (1989)

Atlantic Realm ilmestyi alun perin BBC:n levymerkillä, ja sävykäs kansi käytti hyväksi televisiosarjan kuvastoa. Vuoden 1996 uudellenjulkaisu vaihtoi sen geneeriseen ja yksisävyiseen linnakuvastoon. Samalla yhteys sarjaan painettiin syrjään, niin että albumi vaikutti normaalilta studiojulkaisulta.

Atlantic Realm kulkee Clannadin nimellä, mutta ei kuulemma kuitenkaan ole Clannadin albumi. Sen kun on lähinnä Ciarán ja Pól Brennanin luomusta BBC:n luontodokumenttisarjan The Natural World kolmeen jaksoon, ja muu yhtye vain esiintyy siellä täällä levyllä. Tämä nyt ei ihan vakuuta, sillä veljekset kirjoittivat muutenkin valtaosan Clannadin alkuperäisestä materiaalista ja Ciaránin syntetisaattorit olivat aina isossa roolissa. Lisäksi yhtyeen tunnetuimmat sävelmät on kirjoitettu televisioon tai elokuviin.

Atlantic Realm -dokumentit kertoivat Atlantin valtamerestä ja sen eläimistöstä. Nimikappaleessa tuikkivasta ostinatosta muodostuu laajennetun mollisoinnun kenttä ja huilu, eteerinen syntetisaattori ja Máire Brennanin heleän henkäilevä ääni kehittelevät päälle pentatonista melodiaa, joka kaiku ja modulaatio levittävät värikkääksi matoksi kaiken ylle. Clannadin tuttu ambientti kelttisoundi taipuu helposti merellisiin konnotaatioihin, varsinkin kun aitoja merenääniä kuullaan siellä täällä lisäämässä suolaa äänipärskeisiin. Valtaosa musiikista on toteutettu syntetisaattoreilla, mutta akustiset instrumentit, kuten esimerkiksi tässä Máiren harppu, syventävät ja sävyttävät äänen virtoja.

Erona esimerkiksi Legend-albumiin (1984) on, että sävellykset eivät ole lauluja vaan lyhyitä katkelmia ja tuokiokuvia, tosiaankin tunnelmallisia ambientvieheitä ilman teräviä melodisia koukkuja. Eivät ne silti ole pelkkää äänivaahtoa. ”Predator” esimerkiksi on dynaaminen kolmiosainen sävellys, jonka keskiosassa on tehokas poikkeusrytminen syntikkajousiriffi. Pienet äänelliset ja sävellykselliset aiheet toistuvat albumilla kuin johtoaiheiden tyngät: kellomainen ostinato, jousiriffi, metalliset tehosteäänet, jopa nimikappaleen pentatoninen malli toimii kasvatusaltaana myöhempien sävellysten melodisille sinteille.

Máire Brennanin ääni vilahtaa vain siellä täällä eikä se laula varsinaisia sanoja. Selvää englantia kuullaan ainoastaan ”Signs of Lifella”, kun miesääni lausuu säkeistön Samuel Taylor Coleridgen kuuluisasta runosta ”The Rime of the Ancient Mariner” (”Vanhan merimiehen tarina”, 1797 – 98). Samalla kun albatrossi se sumusta syöksähtää, syntetisaattorisoinnut nousevat urku avoinna yli oktaavin matkan ja jokaisen soinnun terssi värisee kenttänä pienen ja suuren väliä.

Albumin kekseliäisyys on ambientin tapaan ennen kaikkea soundimaailmassa. Orientalistisesti pärisevä ”The Berbers” esimerkiksi sisältää kunnon avantgardistisia lyömäsoitin- ja glissandosointeja. Syntetisaattorien käytössä Atlantic Realm tarjoaakin tietynlaisen ajankuvan. ”Ocean of Lightin” lasimaiset aamunkoit on luotu lähes täysin Rolandin kuuluisan digitaalisen syntetisaattorin D-50:n tehdassoundilla Soundtrack. D-50 oli Rolandin vastaisku 80-luvun puoliväliä hallinneelle Yamaha DX7 -syntetisaattorille. Siinä missä DX7 oli tuonut siniaaltojen manipulointiin pohjautuvalla FM-synteesillä kuulijoille aivan uuden, metallisen kirkkaan ja ohuen äänimaailman, D-50:n LA-synteesi yhdisti ensimmäisenä lyhyet samplepohjaiset alukkeet saumattomasti digitaaliseen synteesiin ja loi hyvin rikkaita ja aikaansa nähden realistisen kuuloisia soundeja. Monet näistä soundeista päätyivät sellaisinaan kymmenille levyille heti syntikan tultua markkinoille vuonna 1987, myös Clannadin popkauden huipennukselle Sirius (1987).

Soundtrack oli yksi näistä. Siinä on kaksi hitaan alukkeen kanttiaaltomaista jousimattosointia kvintin välein viritettyinä ja hienoisella suodattimen pyyhkäisyllä, äänenkorkeuden manipuloinnilla sekä soittimen sisäisillä tehosteilla maustettuna. Se on hieno tehdasvalmistettu tuote elokuvalliseen maalailuun.

Niin suosittu se oli, että sen nimellinen jälkeläinen piilee luultavasti myös siinä laitteessa, jolla tätä tekstiä luet. MIDI eli Musical Instruments Digital Interface oli yksinkertainen sopimus, joka 80-luvun alussa loi standardit elektronisten soitinten välisille liitännöille ja tiedonsiirrolle. Yksinkertaisimmillaan se tarkoitti, että nyt muusikko saattoi ohjailla Rolandin valmistamalla sekvensserillään Korgin syntetisaattoriaan ja Yamahan rumpukonettaan ilman että väliin tarvittiin erikoisvalmisteisia lisälaitteita sovittamaan yhteen laitteiden monenkirjavat liitännät ja tulkkaamaan yhtä monenkirjavat komennot toisille. Sille hurrasivat kaikki paitsi tällaisia sovittimia rakentavat yrittäjät, joita odotti työkkärin jono.

Vuonna 1991 käyttöön otettu General MIDI laajensi standardoinnin myös soundimaailmaan. GM-standardin mukainen soittimen äänipankki sisälsi 128 eri soundia määrätyssä järjestyksessä. Esimerkiksi ensimmäinen soundi on aina akustinen piano. Tämän ansiosta GM-standardin mukaan laaditun MIDI-tiedoston saattoi turvallisin mielin toistaa missä tahansa vastaavassa laitteessa tarvitsematta pelätä, että hieno kaksikätinen piano-osuus soisi huilusoundilla tai lyyrinen viulusoolo rumpusetillä. Siksi 90-luvulta alkaen käytännössä jokaisen syntetisaattorin, tietokoneen äänikortin tai kännykän äänipiirin sisuksiin oli koodattu General MIDI -äänipankki.

Tuon äänipankin paikalta numero 98 löytää Soundtrackin. Clannadin tuolloin vielä eksoottisena hyödyntämästä soundista tuli nopeasti vakio-osa yleismaailmallista synteettistä orkesteria, eräänlainen syntikkaefektien klisee – koska kliseet pinttyvät kuin lika juuri sen takia, että ne toimivat. Se oli nimenomaan D-50:n anti maailmalle, sillä Rolandin aiemmat samannimiset soundit kuulostavat toisenlaisilta. Eivät kaikki Soundtrackit muutenkaan kuulosta yhdenmukaisilta. General MIDI ainoastaan määräsi soundien järjestyksen, mutta valmistaja saattoi luoda soundit haluamallaan tekniikalla ja säätää niiden sävyt oman mallinsa mukaan. Aivan kuten laitteesta riippuen pianosoundi voi olla monikerroksisesti samplattu flyygeli tai lelupianolta kuulostava ohut mukaelma, Sountrackit jäljittelevät esikuvaansa kirjavin tuloksin. Kovimpien rolandistien mukaan yksikään ei ole kyennyt toisintamaan D-50:n soundin rikkautta.

Atlantic Realm edustaa toisellakin tapaa kliseeksi muuttunutta innovaatiota. Clannadin syntetisaattorien hallitsema ääniulappa oli ollut edistyksellinen muutama vuosi aiemmin. 90-luvulle tultaessa synteettiset soundit alkoivat hallita luontodokumenttien ääniraitoja. Syy tähän oli osin taloudellinen: yksi jannu koneineen osoittautui halvemmaksi ratkaisuksi kuin kokonainen bändi tai orkesteri myös televisiotuotannoissa niin kuin se oli osoittautunut popissa tai iskelmämusiikissa. Kyse oli silti myös muodista. Digitaalisilla syntetisaattoreilla saatiin nykyaikaisia ja tuoreita soundeja, jotka ilmavuudessaan ja rikkaudessaan sopivat kuvittamaan varsinkin eksoottisia ja merellisiä kuvastoja. Ne hallitsivat jopa BBBC:n melko suurella rahalla tehtyjä luontodokumentteja 2000-luvulle asti, jolloin suurin tuoreus oli niistä haihtunut.

Trendin käänsivät vasta vanhan konkarin George Fentonin suurellinen orkesterimusiikki David Attenborough’n dokumenttiin The Blue Planet (Sininen planeetta, 2001) ja sen seuraajiin. Pauhaavat orkesterit ovat sittemmin luoneet suuria tunteita luontokuvausten taustalle ja konserttiyleisönkin nautinnoksi, mutta samalla on kiihtynyt jo Jacques Cousteaun ajoista tuttu kiista musiikin roolista dokumenteissa. Eli pitääkö luonnon taustalla yleensä soida musiikkia? Ja jos pitää, sopiiko siihen paremmin elokuvamaisen suurellinen orkesterimusiikki vai sittenkin Clannadin kaltainen tilaa jättävä elektroninen musiikki?

Se, että Atlantic Realm edustaa nyt jo kliseistä kaavaa, ei tarkoita, etteikö se saisi tutuista soundeista ja konventioista irti omillaan toimivaa musiikkia. ”Primeval Sunilla” ”primitiivinen” tunnelma syntyy, kun Máire laulaa transsimaiseksi prosessoidulla äänellä kolmen nuotin soluista koostuvia melodia-aiheita sopivan epämääräisesti muuttuvilla asteikoilla, ja syntetisaattorit pilkahtelevat kuin aurinko metaanin ja vesihöyryn läpi. Lopulta ”Child of the Sea” yhdistää syntetisaattoriostinatot elokuvamusiikille tyypilliseksi jännitettä kasvattavaksi kuluksi, jonka päällä rapsodioi vielä yksi Clannadin peruselementin, pehmeän unenomaisesti soiva saksofoni. Tämä oli yleensä fonimaestro Mel Collinsin vastuualuetta, mutta ilmeisesti tällä kertaa suukappaleeseen puhaltaa joku muu. Sävellys tarjoaa mielialaa nostavan loppuhuipennuksen.

Minulla oli vuosia Atlantic Realmista vain kasetille äänitetty kopio. Kasetin B-puolella oli kopio toisesta luontodokumentin musiikista kootusta albumista. Vangeliksen klassikko L’Apocalypse des animaux (1973) kuvaa sekin monin kohdin merta ja sen elämää korvia hivelevillä ja loputtoman kekseliäillä äänillä. Yhdenkuuloisuutta löytyy esimerkiksi albumin päätöksestä ”La mer recommencee”. Clannadin sisältö ei pärjää omillaan Vangeliksen klassikon lailla, mutta omassa mielessäni nämä kaksi albumia ovat sulautuneet yhteen, ikään kuin kahden vuosikymmenen yli ulottuvaksi jatkumoksi kiehtovaa luontoa kuvaavien äänimaalailujen historiassa.

Minulle Atlantic Realm myös toimii aivan toisella tavalla kuin Clannadin seuraava yritys tehdä perinteinen laulettu studioalbumi. Anam (1990) hyödyntää samantyyppistä ambientmaista äänimaailmaa ja otetta, mutta se karisee muistisoluista nopeasti irti kuin huonosti liimattu tapetti, kun taas Atlantic Realmin puhtaasti kuvaa säestävä musiikki jaksaa lepattaa ja tuikkia synapseissa vuosikymmenestä toiseen kuin nuo syntikkamatot. Siksi se on minulle aitoa Clannadia.

Sfinx: Zalmoxe (1979)

Sfinx-yhtyeen Zalmoxe on ehdottomasti paras lukemattomista omistamistani romanialaisista progealbumeista. Okei, niistä kolmesta.

Sfinx syntyi Bukarestissa romanialaisen rockin alkuhämärässä vuonna 1963. Levyttämään se pääsi vasta 70-luvulla, kun yhtyeen johtajaksi oli noussut lahjakas kitaristi, laulaja ja kosketinsoittaja Dan Andrea Aldea (1950 – 2020). Sfinxin esikoisalbumi Lume albă (1975) yhdisteli jo luontevasti hard rock -riffejä, stemmalaulettuja popmelodioita ja pitkiä soolojaksoja kitaralla ja syntetisaattorilla (varsinkin yli seitsenminuuttisella ”Sintezellä”). Yhtye olikin ensimmäisiä romanialaisia rockyhtyeitä, joka käytti syntetisaattoria. Ensimmäisen syntetisaattorin, lyhytikäisen bibsynthesizerin, yhtyeelle rakensi sen käsistään kätevä basisti Corneliu Bibi Ionescu, koska Romaniassa synia ei musiikkikaupoista saanut. Nimikappale leijui vielä psykedeelisissä hyminöissä ja akustinen ”Om bun” tapaili kansanmusiikin tunnelmia nokkahuilun säestyksellä. Samanlaisia sekoituksia tekivät muutkin progressiiviseen suuntaan pyrkivät rockyhtyeet Romaniassa, etunenässä jo useita levyjä julkaissut Phoenix.

Sitten Aldean tajunnan räjäytti Yesin laulajan Jon Andersonin ensimmäinen soolojulkaisu Olias of Sunnhillow (1976), eikä entinen enää riittänyt. Vielä neljännesvuosisata myöhemmin Aldea ylisti Andersonin konseptialbumia parhaaksi albumiksi planeetta Maan historiassa (hauskaa siinä mielessä, että Andersonin albumi sijoittui muille planeetoille eikä mies ole itse ainakaan henkisesti asunut tällä planeetalla enää vuosikymmeniin). Hän halusi Sfinxin seuraavasta levystä samantyyppisen albuminmittaisen kokonaisuuden.

Aldea ja runoilija Adrian Hoajă olivatkin jo kehitelleet konseptin teema-albumia varten siinä vaiheessa, kun Andersonin pommi putosi Aldean levylautaselle. Anderson fantisoi toisista planeetoista, Aldea ja Hoajă taas työstivät historiaa kotikulmillaan. Aiheena oli myytti Zalmoxis-jumalasta, jota palvoivat puoli vuosituhatta ennen ajanlaskun alkua nykyisen Romanian alueella eläneet daakialaiset. Kreikkalaisten ja roomalaisten historioitsijoiden kirjoitusten mukaan Zalmoxis oli alun perin oppinut ihminen, joka sai seuraajansa uskomaan iankaikkiseen elämään tuonpuoleisessa piiloutumalla kolmeksi vuodeksi kaivamaansa maaluolaan ja sitten palaamalla sieltä kuin olisi noussut kuolleista. Joidenkin myöhempien tulkintojen mukaan daakialaiset vielä uskoivat Zalmoxisin olevan ainoa oikea jumala. Näin Zalmoxis-uskonto alkoi näyttää jonkinlaiselta kristinuskon prototyypiltä.

Siksi se omittiin 1800-luvulla pönkittämään Romanian kansallista itsetuntoa ja siitä kasvoi ortodoksi-nationalistipiirien suosima ajatus Romanian loisteliaasta historiasta. Ajatusrakennelman mukaan daakialaiset olivat paitsi keksineet monoteismin myös luoneet oman kirjoitusjärjestelmänsä, joka oli kaikkia muita kirjakieliä vanhempi. Hurjimmissa väitteissä he olivat perustaneet Rooman valtakunnan. Koko uuden ajan eurooppalainen sivilisaatio olisi siis versonut Romanian kulttuurin salatusta juuresta. 1930-luvulla ajatusta pönkitti akateemisesti varsinkin kristillistä fasismia suosinut filosofi ja uskonnontutkija Mircea Eliade, ja sodan jälkeen se sopi tukemaan myös Nicolae Ceauşescun omavaraisuutta ja romanialaisen kulttuurin ylivertaisuutta suorastaan epätoivoisesti korostavaa yksinvaltaista nationalismia. Tämä ”daakianismi” ja sen valehistorialliset teesit ovat nauttineet suosiota Romaniassa senkin jälkeen, kun Ceauşescu rouvineen toivotettiin pois vallasta lyijyisellä kädenpuristuksella. Uskonnolliset ja kansalliset myytit jylläävät sitkeästi ja vähät (vähistä) faktoista. On Zalmoxisia aikoinaan soviteltu ruotsalaisuudenkin kantaisäksi.

Zalmoxisin myytti saattoi kaikesta huolimatta olla tulenarkaa tavaraa 70-luvun Romaniassa, jossa sensuuri kyttäsi vainoharhaisesti kaikkea musiikkia. Kuulemma rockin (sitä sanaakaan ei ollut sopiva käyttää vaan yleensä puhuttiin nuorisomusiikista) alkuaikoina eräs toiveikas yhtye yritti julkaista harmittoman rallatuksen, jossa nuorison rakkaus musiikkiin ilmaistiin säkeellä ”musiikkia hintaan mihin hyvänsä”. Pikapikaa bändi päätyikin viranomaisten grillattavaksi. Nämä kun tivasivat, tarkoittiko millä hinnalla hyvänsä, että toverit muusikot olivat valmiit myymään vaikka sosialistisen isänmaansa musiikin takia!

Sfinxin teoksen teksti jättää tarkoituksella epäselväksi, oliko keskushenkilö ihminen, henkiolento vai jonkin muun vertauskuva (esimerkiksi sille, kuinka helppo ”barbaarikansoja” on höynäyttää uskonnolla), ja kertoo pikemminkin tämän saavutuksista kansansa hyväksi. Se ei silti estänyt sensuuria vaatimasta muutoksia ”mystisyyden” – eli rivien välissä kristinuskon mainostamisen – poistamiseksi. Sensuurin ja byrokratian rattaat kääntyivät hitaasti. Zalmoxen musiikki oli valmiina vuoden 1976 lopulla ja Sfinx esitti sitä konserteissaan seuraavat kaksi vuotta. Silti levytyslupa heltisi vasta syksyllä 1978 ja albumi ilmestyi tammikuussa 1979. Musiikki jouduttiin tiivistämään yhdelle levylle, koska kansallinen levy-yhtiö Electrecord torppasi yhtyeen haaveileman tupla-albumin, joko taloudellisista tai ideologisista syistä.

Toteutunut Zalmoxe on silti levyllinen laulupainotteista ja pirteän melodista sinfonista progea. Jo ensimmäisillä kahdella kappaleella Nicolae Enache latoo paksusti jousisyntetisaattorien mattoja ja klassisten analogisten syntetisaattorien iloista pulputusta ja heittää niillä hetkittäin melodista läppää Aldean kitaran kanssa. Aldea soittaa pääinstrumenttiaan paikoin tulisilla rytmeillä ja ylärekisterin soinnuilla kuten Yesin kitarasankari Steve Howe ja laulaa ohuessa ylärekisterissä kuin Anderson, vaikka hänen kaiulla samennettu äänensä ei samanlaiselta poikasopraanolta kuulostakaan. Kautta albumin kuulee brittiläisiltä sinfonisilta yhtyeiltä tuttuja soitintekstuureita ja -kuvioita. Yesin kirkkaan ja napakan soundin lisäksi esimerkiksi Enache on selvästi kuunnellut Genesistä miettiessään ainoan sävellyksensä ”Furtuna cu trup de balour” urkupulputuksia tai Aldean ”Epiphanian” loppuosan ujeltavaa syntetisaattorisooloa.

Vaikutteet ovat päivänselvät, mutta Sfinx tekee niillä omannäköistään musiikkia kuten parhaat aikalaisensa muualla 70-luvun Euroopassa. Albumin avaa oliasmainen koraalikenttä, mutta Yesin kulmikkaan tyylin sijaan se matkii gregoriaanista resitatiivia, mikä edustaa tarinan arkaaista ja rituaalimaista puolta. Yhtye vaihtelee tahtilajeja ja rytmejä sekä mahduttaa useampia osia enimmäkseen 4 – 5-minuuttisiin sävellyksiinsä. Esimerkiksi ”Epiphania” koostuu unenomaisesta kitaraballadista, hitaasta syntetisaattorimarssista ja rivakasta rockosiosta. Kappaleiden pohjalla rullaa silti hyvässä mielessä suoraviivainen rocklinja, joka esimerkiksi ”Blanca de ursin” lopussa tuo mieleen The Whon: Aldean voimasoinnut pitävät tahdin ja rumpali Mihai Cernea tykittää fillejä vasemmalle ja oikealle. Ja tässäkin sävellyksessä laulumelodiat koukuttavat armottomasti.

Aldean melodiat hakevat folktyyliin jonkin verran mallia perinnemusiikista (esimerkiksi ”Epilogin” alkuosa), samalla tavalla kuin tekstit mukailevat (vaihtelevalla menestyksellä) eeppisen runouden perinteitä myyttistä aihettaan käsitellessään. ”Ursitoarelen” kirkkaiden duurimelodioiden malli tuntuu kuitenkin olevan italialaisten progebändien ilmaisussa. Vaikutelmaa vahvistaa toki romanian ja italian sukulaisuus ja samankaltainen sointi. Silti Cernean säveltämä balladi ”Mierea” muistuttaa lyyrisyydessään vähän turhan paljon Le Ormen akustisvoittoisia hetkiä, jotta sitä voisi uskoa yhteensattumaksi. Pehmeästi laulettu mutta sinfonisesti sovitettu ”Mierea” muodostaa tasatahtisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan hengähdystauon täyteen ahdetumpien progehetkien rinnalla.

Cernean toinen sävellys albumin loppupuolella, ”Calatorul prin nori”, toistaa ”Mierean” kertosäkeen virkaa toimittaneen kitaramelodian ja rakentaa sen laulumelodian pohjalta aivan uuden sävellyksen tykyttävän syntetisaattoribasson ja kerrostetun elektronisen sovituksen ympärille. Jälleen yksinkertainen sävellys kasvaa yhdeksi albumin vaikuttavimmista numeroista ja sen sovitus lukuisine syntetisaattorivihellyksineen ja unenomaisine lallatuksineen kantaa sen lähimmäs Oliasin aurinkokuntaa. Paitsi että ”Calatorul” ja ”Mierea” ovat saman materiaalin akustinen ja synteettinen muunnelma, ne molemmat kuvaavat tarinassa Zalmoxisisin myyttisiä puolia, joko tämän mahdollista alkuperää pyhää hunajaa kittaavana karhujumalana tai sitten tämän sekavaa muistoa shamanistisessa rituaalissa.

Kun tulee aika kuvata Zalmoxisia ruumiillisena olentona, Aldae turvautuu jälleen psykedeelisen ajan jälkiin. ”Pesteran” heimomainen polyrytminen rummutus, sitarmainen kitara ja takaperin soitetut äänet saattelevat Zalmoxisin luolaansa rakkaan hunajansa kanssa (myytti ei kerro, mitä kolme vuotta mietiskelyä ilman ulkoilua pelkällä hunajadieetillä teki miekkosen sokeriaineenvaihdunnalle). Melodian modaalinen sekoitus ja rytmin arkaaisuus kuvaavat nyt maallista rituaalisuutta. Rytmillä onkin tärkeä osa kautta albumin. Zalmoxisin nousua kuvaa eri kappaleissa toistuva kohtalonomainen sointukuvio ja ”Pesterassa” kuullaan hieman samantapainen mutta ärhäkämpi kuvio. Kunnon konseptialbumin tapaan myös Zalmoxen musiikki imee itseensä monia erilaisia tyylivaikutteita ja rakentaa yhtäläisyyttä yksittäisten aiheiden toistolla ja variaatiolla.

Ainoa instrumentaali ”Kogaion” (se daakialaisten pyhä vuori, jossa Zalmoxisin äijäluola tarun mukaan sijaitsi – tosin kukaan ei tiedä, missä vuori itse sijaitsee) menee pisimmälle siivosta sinfonisesta rockista, kohti modernia taidemusiikkia. Rämisevä kollaasi heittää lomittain ja päällekkäin rituaalimaista kuoromelodiaa, toitottavaa syntetisaattorifanfaaria, ”Calatorulista” jatkavaa ”eteeristä” kitarakuviota ja särökitaran epäsäännöllisin aksentein etenevää voimasointuostinatoa. Sävellystä voi verrata Oliasin äänimassoihin tai ”Sound Chaserin” (1974) hurjaan kitarakadenssiin, mutta huvittavasti kitaran kyllästetty ja toisaalta laulava särösointi sekä sanattomat stemmalaulut resonoivat ennen kaikkea Queenin käyttämällä taajuusalueella. Hienointa on, että kappale nousee äänikenttiensä myllerryksestä lopulta pysäyttävään kadenssiin, joskaan ei ilman pientä riitasointua. Se samalla yhdistää teoksen rytmiset ja arkaaiset elementit hienosti uudeksi metalliseksi lejeeringiksi ja muodostaa oikeastaan albumin huipennuksen. Sen jälkeen lyhyt ”Epilog” vain tarjoaa pienen lopukkeen toistamalla samalla tavoin lomittain joitakin muita teeman pätkiä. Musiikkikaan ei näin anna ylivaltaa sen enempää Zalmoxisin ihmisyyttä kuin jumalallisuuttakaan kuvaaville aiheille.

Aldaen voi sanoa olleen oikeassa, kun hän kuvasi Zalmoxea araksi ja epätäydelliseksi vastaukseksi Mollikkakummun Ollille, josta kuuluu resurssien puute. Romanialainen itsetunto, tai sen puute, iskee jälleen. Toki albumin kahdeksanraitastudiossa taltioitu äänimaailma on jonkin verran pahvinen eikä musiikki keksi kansanjohtajan tarinalleen yhtä mielikuvituksellisia puitteita kuin Olias omalleen. Sen laadukkaat sävellykset ja huolelliset sovitukset tekevät siitä silti mannaa konstailemattoman ja häpeämättömän myönteisen sinfonisen progen ystäville. Albumi onkin niitä harvoja ulkomaisten keräilijöiden suosimia romanialaisia rockalbumeita ja sitä arvostetaan suuresti kotimaassakin, aivan syystä.

Samaa ei voi sanoa CD-versioille liitetyistä neljästä bonuskappaleesta, jotka ovat peräisin vuotta myöhemmin julkaistulta EP:ltä. Niissä tyylinä on löysä synatunnelmointi ja ärsyttävä Varsovan liiton boogie. Parempia ne ovat silti kuin Sfinxin viimeinen, nimetön syntikkapopalbumi vuodelta 1984. Se tehtiin ilman Aldaeta, joka loikkasi Länsi-Saksaan vuonna 1981. Zalmoxisin tavoin hänkin palasi lopulta kansansa pariin, mutta siihen meni kolmen sijaan kolmekymmentäkolme vuotta.

Peter Gabriel: Peter Gabriel (1977)

Peter Gabrielin neljä ensimmäistä albumia julkaistiin poikkeuksellisesti ilman nimeä. Tarkoitus oli, että albumit erottuisivat ainoastaan kansikuvasta kuin aikakauslehden numerot. Siksi Peter Gabrielia (1977) ei pidä sekoittaa Peter Gabrieliin (1978) tai Peter Gabrieliin (1980) eikä varsinkaan Peter Gabrieliin (1982). Huomattavaa on, että vaikka Gabriel oli luopunut konserttiesiintymisissään maskeista ja rooliasuista, hänen kasvonsa ovat tässäkin kuvassa suurimmaksi osaksi piilossa.

Odota odottamatonta, oli mainoslause, jolla englantilaisen Genesis-progeyhtyeen entinen laulaja Peter Gabriel laukaisi soolouransa. Tätä oli itse asiassa odotettu Gabrielin lähdettyä Genesiksestä virallisesti vajaa kaksi vuotta aiemmin, mutta tuolloin laulaja oli kiistänyt tavoittelevansa soolouraa. Genesis oli 70-luvun alkupuolella noussut hitaasti yhdeksi progressiivisen rockin seuratuimmista yhtyeistä. Vetovoima liittyi paljon Gabrielin mielikuvituksellisiin sanoituksiin ja karismaattisiin lavaesiintymisiin, joissa hän kuvitti laulujen sanoja erikoisilla puvuilla ja surrealistisilla tarinoilla. Gabriel sai niin paljon huomioita, että yleisö kuvitteli hänen vastanneen yksin Genesiksen musiikista, kun todellisuudessa valtaosa sävellyksistä ja huomattava osa sanoituksista olikin yhtyeen neljän muuta jäsenen luomuksia. Gabrielin lähdettyä Genesis olikin odotusten vastaisesti onnistunut paitsi jatkamaan myös laajentamaan suosiotaan uutena keulakuvanaan rumpalinsa Phil Collins.

Gabrielin ensimmäinen, odotettu soolodebyytti Peter Gabriel sisältää jossain määrin odotettua ja odottamatonta. Ison budjetin tuotannosta vastasi pöyhkeitä rocklevyjä Kissille ja Alice Cooperille tuottanut kanadalainen Bob Ezrin, ja taustamuusikot olivat lähes kaikki kysyttyjä yhdysvaltalaisia sessiomuusikoita. Selvästi Gabrielin kykyihin uskottiin, ja selvästi artisti halusi ottaa hajurakoa perienglantilaiseen progressiiviseen rocksoundiin.

Ja kuitenkin ”Moribund the Burgermeister” pamauttaa albumin päälle valmistelematta, ikään kuin keskeltä musiikkia hyvin samaan tapaan kuin ”Looking for Someone” pudotti kuulijansa Genesiksen ensimmäisen varteenotettavan albumin Trespass (1970) maailmaan. Se myös hakee samanlaisia dramaattisia kontrasteja kolmella poikkeavalla osallaan. Urkupisteeseen pohjautuvan A-osan staattisuus ja kevyt synteettinen tausta jättävät tilaa Gabrielin kerronnalliselle laululle. Fanfaarimainen B-osa saa ”sinfonisen” kitara- ja kosketinsovituksen sekä raikuvasti lauletun melodian, ja se ylittää nokkelasti laulufraasien ja toistuvan fanfaarikuvion erottavan puolisävelaskeleen kuilun niin että siirtymä kuulostaa sekä hypyltä uuteen että sulavalta. C-osa taas poikkeaa 5/4-rytminsä puolesta edeltäjistään ja pohjautuu selkeiden kolmisointujen sijaan basso-ostinatoon sekä pelkkään puhelauluun. Silti se toimii siltana, joka yhdistää A- ja B-osien sävelkulut toisiinsa.

Siinä missä Genesis olisi laajentanut rakennetta instrumentaalisilla osuuksilla ja Tony Banksin erikoisten siirtymäsointujen linkittämillä osioilla, Gabriel tyytyy perinteiseen laulurakenteeseen ja neljän minuutin kestoon. Hän myös pitäytyy aiemmassa teatraalisessa ilmaisussaan, jossa hän näyttelee useita hahmoja käyttäen vuoroin efektoitua, puhdasta ja rockmaisen avointa lauluääntä, ja käsittelee popmusiikille epätavallista aihetta sekä makaaberisti että koomisesti. Tässä tapauksessa hän kuvaa, kuinka tanssimania suistaa keskiaikaisen yhteiskunnan kaaokseen. Moniääninen kerronta eri hahmojen kautta on tuttua ”The Battle of Epping Forestista” (1973) ja häiriintyneen henkilön pään sisässä Gabriel on viihtynyt ainakin ”The Musical Boxista” (1971) asti. Mahdollisesti Steve Harleyn lähes samaan aikaan levyttämä seitsemän minuutin psykodraama ”Innocence and Guilt” antoi ideoita C-osan luonnottoman möreään puheääneen ja vääristyneestä kehtolaulusta muistuttavaan äänimaailmaan.

”Moribund the Burgermeister” yllättää siis, mikäli odottaa tavallista rockmusiikkia, mutta ei riko odotuksia Gabrielin taustan tuntevalle. Noin puolet Peter Gabrielista pusertaa samaan tapaan Genesiksen suuren soundin ja teatraalisen ilmaisun lyhyemmiksi rockbiiseiksi, joissa erilaiset henkilöhahmot vuodattavat psyykettään henkilökohtaisten tai vertauskuvallisten maailmanloppujen tunnelmissa.

”Slowburn” varsinkin kuorruttaa Gabrielin napakat ja hersyvän mielivaltaiset riimit kuten ”Through broken eyes and contact lenses / ’Watched you draw your future tenses” muusikoiden virtuoosimaisuudella: Allan Schwartzbergin rumpufillit jymisevät, syntetisaattoreidensa kanssa uraauurtavan Synergy-yhtyeen muodostanut Larry Fast luo kuohkeita synteettisiä pyyhkäisyjä ja kappale puhkeaa vielä suurelliseen kitarasooloon, ennen kuin se hajoaa yllättävään koodaan. Soinnillisista yhteyksistään huolimatta sävellys on pohjimmiltaan ronskimman amerikkalaisempaa rockia kuin Genesiksen huoliteltu englantilainen proge (varsinkin riffinen kertosäe ”yeeah”-taustahuutoineen). Progelle niin rakkaat rytmin ja tahtilajin muutokset tapahtuvat plastisen sulavasti ja Gabriel osoittaa pystyvänsä luomaan omillaankin värikkäitä sointuharmonioita bassonuotin erikoisilla liikkeillä ja nokkelilla enharmonisilla ratkaisuilla. Kaikki tämä tapahtuu alle viidessä minuutissa.

Gabriel ei kuitenkaan tyytynyt laulupainotteisempaan versioon progesta, vaan noudatti progressiivisuuden alkuperäistä moniarvoisuutta kokeilemalla erilaisia vaikutteita. Levy-yhtiön kannalta olennainen hittisinkku saatiin ”Solsbury Hillistä”. Siihen verrattuna ”Moribund the Burgermeister” kyllä kuulosti odottamattomalta. Steve Hunterin akustisella kitarariffillä ja huilusäestyksellä koristeltu kappale pohjautuu syntetisaattorin perusduureille rakennetun kuvion ja laulun vuorotteluun. Se on kuin pirtsakka folkpopkappale. Ei silti ilman pinnanalaisia hienouksia. Marssibändimäinen rummutus käytännössä peittää kappaleen 7/4-tahtilajin, niin että instrumentaalikuvion 4/4-tahtia seuraa laulufraasi 3/4-tahdissa. Sauma on niin sileä, että vaikutelmaksi jää vain tuskin huomaamaton töksähdys, hienoinen kitka rallatellen rullaavassa koneistossa.

Tai luova kitka, riskin ja tuntemattoman tarjoama haaste ja mahdollisuus. Tästä kun teksti kovin elliptisesti tuntuu kertovan. Se on yleensä luettu kommentaarina Gabrielin lähdöstä Genesiksestä – musiikkibisneksen ”koneistosta” – ja heittäytymisestä uuden etsintään omillaan. Tätä näyttäisi tukevan se, että Gabriel laulaa melko mutkattoman julistavasti eikä viittaa suoraan siihen, että puhuisi ensimmäisessä persoonassa jonkin henkilön kautta. Kappaleen kliimaksissa sähkökitaran syvät voimasoinnut ja Gabrielin rääkyvät lauluimprovisaatiot tunkeutuvat akustisvoittoiseen äänimaisemaan kuin maansiirtokoneet pastoraaliseen unelmaan. Se on progressiivinen sovitustemppu, mutta ehkä se myös juhlistaa murrosta pois entisestä. Menneeseen jäävät bändin tiukka demokratia ja sen myyttiseen englantilaisuuteen kiinnittyvä soundi.

Gabrielin soolodebyytti sattui myös punkin aiheuttamaan musiikilliseen murroskohtaan. Kuitenkin albumin suorasukaisimman ja samalla popmaisimman rocknumeron ”Modern Love” innoittajana eivät olleet Britannian hakaneulanaamat vaan Yhdysvaltojen Pomo Bruce Springsteen. Kitaran ja urkujen iso ja konstailematon riffi viilettää energisesti, ja Gabriel laulaa koukut rockmaisemmalla bravadolla kuin koskaan aiemmin lukuun ottamatta ”Back in the N.Y.C:n” (1974) protopunkesitystä. Silti sanoitus tekee perusrockiin ylimääräisen juonteen parodioimalla rock- ja soulmusiikin seksuaalisia kiertoilmauksia ja herkkien poplaulajien tuskaisia tosirakkauden kaipauksia. Gabrielin vanhakantaiseen romantiikkaan uskova kertoja lähestyy tositarkoituksella klassisia naishahmoja, mutta räväkän emansipoituneet naiset pyörittävät häntä mielensä mukaan ja jättävät hänet seisomaan fallossymboli kädessään. Springsteenin katuromantiikan sijaan ”Modern Love” pursuaa niinkin epätodennäköisiä rockriimejä kuin ”For Lady Godiva I came incognito / But her driver had stolen her red hot magneto”. Musiikki ja sanat törmäävät hykerryttävästi ja kappale surffaa kulttuurisokin aalloilla.

Gabriel herätti huomiota jo Genesiksen aikana juuri rikkailla sanoituksillaan ja erottuvalla musiikillisella ilmaisulla. Pakotetun korkea, folkmaisen nasaali mutta silti käheästi sorahtava ääni oli keskeinen osa miehen lavapersoonaa, samoin kuin kielellisesti leikittelevät, monitulkintaiset ja yllättävää kuvakieltä pursuavat sanoitukset. Nämä olivat ne Gabrielin ainutlaatuiset antimet, joita Genesis ei pystynyt korvaamaan miehen lähdettyä eikä kunniakseen varsinaisesti tätä yrittänytkään. Näin soolouran alussa hän venyttää myös tällä alalla siipiään, ehkä pois omaperäisestä englantilaisuudesta kohti amerikkalaista ilmaisua.

Silti albumin musiikillisesti kyseenalaisin hulluttelu, runoilija Martin Hallin kanssa kirjoitettu ”Excuse Me”, ei putoa kauas englantilaisesta music hall -puusta, vaikka tekstissä amerikkalaisuuksia viliseekin. Se alkaa neliosaisella ”parturisoinnutetulla” a capella -laululla, jatkuu pianopimputuksena ja banjonrämpytyksenä suoraan 40-luvulta ja panee vielä mestaribasisti Tony Levinin tuuttaamaan tuubaa – siis kirjaimellisesti soittamaan humppaa tuuballa. Jos Gabriel halusi ottaa välimatkaa progen vakavuuteen, tätä voi pitää musiikillisesti askeleena liiankin pitkälle.

Tekstipuolella ”Excuse Me” ja albumin toinen mustan huumorin pala ”Waiting for the Big One” jatkavat kuitenkin Gabrielin mieltymystä sanaleikkeihin. Jopa niinkin puujalkaisiin kuin […] where ego I go” tai ”I’m looking for Lost Angeles / Soaking up the sin again”. Hän kirjoittaa yhä tarinoita ja näyttelee rooleja. Erona on vain, että sanoitusten ironia käy synkemmäksi, lauluilmaisu rosoisemmaksi ja yleinen tunnelma toivottomammaksi. Fantasiakertomuksista lähestytään hitaasti tosimaailmaa ja tekijän omaa psykologiaa.

Tästä näyttää mielenkiintoisimman pilkahduksen ”Humdrum”, albumin lyhyt ja usein unohdettu helmi. Se alkaa suorasukaisena sähköpianoballadina. Pelkän kuivan Wurlitzerin säestämä Gabriel omaksuu jälleen tekoamerikkalaisen, tahallisen huolimattoman laulupersoonan, kuin newyorkilaistuneen John Lennonin räkänokkaisimmillaan. Tämäkin kovan äijän persoona rakoilee tavallisen, tylsän elämän paineissa ja parisuhdetta on vaikea pitää yllä. ”I find it hard to cope”, hän valittaa, kun rytmi pendelöi taas 3/4:n ja 4/4:n väliä.

Kappale tekee jälleen hykerryttävän yllätyskäänteen siirtymällä tangotunnelmiin koko yhtyeen tullessa mukaan hieman nopeampaan väliosaan ja kolmanteen säkeistöön. Kuten ”Slowburn”, ”Humdrum” huipentuu muusta sävellyksestä erillisessä pitkässä koodassa, josta väliosan akustiset kitarat ja Fastin syntetisaattoriorkestraatiot ovat vasta hieman vihjanneet. Siinä kuulemme ensi kertaa levyllä Gabrielin luonnollisen, syvän lauluäänen. Se on upotettu kaikuihin ja se liitelee halki synteettisaattorijousien, pianon ja kitaran murtosointujen muodostaman epätodellisen kauniin harmonian (soinnut ovat aina käännöksiä tai pidätettyjä, syntetisaattorijousten staattinen ylärekisterin urkupiste ja muuntosointujen käyttö tekevät kierrosta leijuvan ja päämäärättömän) syytäen jungilaisia vertauskuvia tajunnanvirtamaisena riimien sarjana, tanssahdellen tahtien ja iskujen heikoilta vahvoille osille vaivattoman hienovireisesti. Kuin pakenisi mielikuvitukseen ja vertauskuviin (”Lost among echoes of things not there”) henkilökohtaista maailmaa järisyttävää muutosta, joka on yhtä suuri kuin ”Solsbury Hillissä” pohdiskeltu hyppy tuntemattomaan. Juuri tämä ääni toivottaa kuitenkin Gabrielin tyttären maailmaan, kun melodia yhtäkkiä huipentuu vahvalle tahdin osalle. Mikä tekee siitä pudotuksen maan pinnalle on se, että huipennus osuu duuriksi muunnetulle submediantille, jota ei ole aiemmin kuultu sävellyksessä. Tämä ikään kuin katkaisee epätodellisuuden syklin ja vahvistaa pysyvän muutoksen, kun kappale siitä suoraan huipentuu toonikaan, joka vihdoin kuullaan perusmuodossaan. Räkänokkaisesta sanamaalailusta on siirrytty syvä-ääniseen konkretiaan, johon vastasyntynyt (ja tosielämässä eloonjäämisestään kamppaillut) lapsi tuoreen isän patistaa. Samalla matkalla musiikin sävellaji, melodinen rakenne, tempo ja tekstuuri ovat muuttuneet. Gabrielin taiderockballadi onnistuu näin ahtamaan kolmeen ja puoleen minuuttiin enemmän progressiota kuin moni hänen entistä yhtyettään matkiva minieepos.

Albumin suurellinen ja yksityiskohtia vilisevä äänimaailma muodostaa kaksijakoisen kokemuksen. Siinä kuuluu jo selvästi Gabrielin kiistämätön herkkyys äänenvärin suhteen sekä hänen mielikuvituksensa soundien käytössä. Ajatellaan vaikka miten ”Slowburnin” yllättävässä koodassa kellomaiset lyömäsoitinvaahdot sulautuvat Larry Fastin synteettisiin piipityksiin, jotka tihkuvat sateen lailla alas – kuin rei’itetyt taivaat todella sortuisivat. Tai yleensä Jim Moelenin erikoisia lyömäsoittimia rahisemassa ”Moribundin” pohjalla tai kilkattamassa laivakellon lailla ”Down the Dolce Vitan” väliosassa.

Tai esimerkkinä erikoisesta äänielementtien yhdistelystä, katsotaanpa albumin pisintä ja omituisinta kappaletta ”Waiting for the Big One”. Se kun on suunnilleen Gabrielin levytysuran ainoa esimerkki hitaasta bluesista cocktailjazzin sävyillä. Gabriel on lainannut kappaleen mallin, vonkuvan laulusoundinsa ja persaukisen kännitilitykseksi puettujen sanojen ironiassa marinoidun ilmaisun yhdysvaltalaiselta Randy Newmanilta, tällaisen alta lipan -tyylin mestarilta. Poikkeuksellista on myös, että kappaleen rämisevät bluesriffit on saatu kiskottua irti Robert Frippistä, joka on kuuluisa siitä, että hänen hyvin omaperäisessä kitaransoitossaan kuuluu kaikki muu paitsi blues (joskin soolon hoiti Steve Hunter). Ilmeisesti tämä saavutus vaati laulun aiheen mukaisesti kännit. In vino veritas, in bourbon blues.

Kappale olisi musiikillisesti unohdettava, ellei tätä periamerikkalaista standardisoundia tasapainotettaisi täysin vastakkaisella kuoron, kitaran, lyömäsoittimien ja syntetisaattorien ”kertosäkeellä”. Paitsi että se raahautuu ylös ja alas asteikkoa ”juurettoman” tuntuisesti neljän ja kuuden asteen matkoja, se yhdistelee eteeristä kuoroa ja vaihesiirtymästä sihisevää syntetisaattoria kerrassaan korvia hivelevästi. Se myös alleviivaa tekstin tulkintaa, jonka mukaan kertoja odottaa viikatemiestä, ei onnenkantamoista.

Mikä ei pysty peittämään sitä, että pitkine pysähtelyineen, massiivisine rumpubreikkeineen ja venytettyine jaksoineen kappale möhköytyy aivan tarpeettomasti sisältöönsä nähden. Ylettömyys onkin albumin ylellisten sovitusten varjopuoli. Jopa Gabriel itse arvosteli albumia myöhemmin ylituotannosta. Syy voidaankin laskea tuottaja Ezrinin hartioille. Hänen perinteinen 70-lukulainen suurellisuutensa johtaa paikoin melodramaattisuuteen ja yliampuviin ratkaisuihin, joihin esimerkiksi Genesis ei Gabrielin aikana sortunut, sanoivat progevihamieliset kriitikot mitä tahansa. Näin esimerkiksi ”Down the Dolce Vitalla” metafyysinen merimatka tuntemattomaan tapahtuu lähes diskomaisena rockina, jonka Lontoon sinfoniaorkesterin jyrisevät B-osat pysäyttävät töksähtävästi. Väliosan orkesteri- ja lauluosuudet ovat kyllä värikkäitä ja komeita, samoin albumin viimeiseen kappaleeseen johdattava puosunpillimäinen puupuhallinkenttä. Vaan ovatko ne oikeassa paikassa?

Albumin soinnin dilemma tiivistyy päätösraidalla ”Here Comes the Flood”. Minä kuulin ensimmäistä tämän raamatulliseen tulvametaforaan upotetun fantasiakertomuksen telepatiasta ja tajunnan rajojen murtumisesta sellaisena yksinkertaisena ja erittäin tunteellisena pianoballadina, jollaisena Gabriel levytti sen Shaking the Tree -kokoelmalleen (1990) ja tulkitsi konserteissaan. Oli siis odottamatonta kuulla, kuinka Ezrin oli rakentanut sille valtaisan sinfonisen rocksovituksen kiskoakseen kaiken dramaattisuuden irti sen raastavasta virsimäisestä kertosäehuudosta: ”Lord, here comes the flood / We’ll say goodbye to flesh and blood”. On kuin kuuntelisi aivan toista teosta. [2]

En kiistä, etteikö ”Here Comes the Flood” olisi hienosti sovitettu. Kitaroiden, syntetisaattoreiden ja kromaattisten lyömäsoittimien luoma äänikudos hakee vertaistaan Genesiksen komeimmista kitarasovituksista, paikallaan heijaavat urut ja kuoromainen laulukerros soivat kuin jossain ylimaallisessa katedraalissa. Ja kuitenkin se on liikaakin. Kun kuuntelee esimerkiksi Ezrinin sävellystä ”The Trial” Pink Floydin The Wall -albumilla (1979) ja esimerkiksi Marillionin muusikoiden kommentteja miehen musiikkimausta, voi hyvin uskoa, että tämän innostus suurellisuuteen ja orkestrointeihin juontaa juurensa ennen kaikkea musikaalien ja kevyiden operettien maailmasta. Tämä tulee mieleen myös ”Down the Dolce Vitan” orkestroinneista. Rockmusiikin kontekstissa tästä seuraa vaara lipsahtaa ajoittaiseen mauttomuuteen ja tyhjään mahtipontisuuteen. Kun The Wall kerran tuli mainittua, on pakko todeta, kuinka ”Here Comes the Floodin” musiikki varsinkin Dick Wagnerin vihaisen kitarasoolon kohdalla tuo mieleen tuon albumin ”In the Fleshin?”, jonka tarkoitus on juuri kuvastaa todellisuudesta vieraantuneen rockfasistin pöhöttynyttä areenarockia. Ezrinin suurten eleiden näkemys palvelee usein hyvin suurten areenoiden yhtyeitä. Se ei aina palvele parhaiten Peter Gabrielin intiimeimpiä ideoita.

Voidaan sanoa, että sooloesikoisellaan Gabriel nauttii uudesta vapaudestaan kokeilemalla erilaisia suuntia tietämättä varsinaisesti vielä tarkkaan, mihin keskittyä. Tuotanto, musiikki-ilmasto ja oma näkemys toisaalta vetävät häntä kohti turvallista menneisyyttä, toisaalta tyrkkivät kohti uutta. Välillä hän osuu ajan hermoon, välillä vapaus karkaa käsistä ja vie kohti möhkötautisuutta ja kyseenalaisia ratkaisuja. Hänen toinen yrityksensä kuulostaisi tämän antiteesiltä, kun tuottajan tuolille päästetty Robert Fripp ottaisi Gabrielilta pois monenmonituiset helisevät lelut ja veisi tämän Ezrinin ylimaallisesta katedraalista äänieristettyyn liiteriinsä veistämään musiikkia kuin käpylehmiä – myönnettäköön, että ne olisivat geenimanipuloituja tappajamutanttiammuja. Vasta tämän teesin ja antiteesin jälkeen Gabriel alkaisi löytää omannäköisensä ja ehdottomasti tulevaisuuteen suuntautuvan reitin.

[1] Mielenkiintoista kyllä, Gabriel oli työstänyt albumilla kuulluistakin kappaleista demoja vanhojen bänditoveriensa Collinsin, Anthony Phillipsin ja Mike Rutherfordin kanssa. Lopulliset versiot toki kuulostivat hyvin erilaiselta. Samoin ennen albumin äänityksiä hän ilmeisesti harkitsi pestaavansa yhdysvaltaisen progeyhtyeen Happy the Man taustabändikseen, mutta luopui ajatuksesta, koska lopputulos kuulosti liikaa Genesiksen progelähestymistavalta.

[2] Hillitympi tulkinta ”Here Comes the Floodista” on julkaistu myös Robert Frippin sooloalbumilla Exposure (1979). ”Solsbury Hill” on ainoana albumin kappaleista säilynyt Gabrielin konserttiohjelmistossa läpi vuosien. Senkään sovituksissa Gabriel ei alusta alkaen pyrkinyt toisintamaan levytyksen orkesterisoittimia, akustista sointia ja lopun voimasoinnutusta. Sen sijaan live-versiot ovat olleet suorasukaisemmin sähköisiä bänditulkintoja, jotka ovat korostaneet kappaleen melkein lapsenomaista hoilattavuutta.

Kun italoproge jouset sai

Brittiläisen edistyksellisen rockmusiikin läpi pyyhkäisi 60-luvun lopulla lyhytaikainen into kokeilla rockbändin ja sinfoniaorkesterin yhteistyötä. Vastaava kokeiluinto saapui hieman myöhemmin myös Italiaan, jossa progressiivisen rockin suurellinen ja dramaattinen estetiikka istui mainiosti kansalliseen mielenlaatuun. Voisi jopa sanoa, että se oli lähempänä italialaista kuin brittiläistä mielenlaatua. Italoprogebändien varhaisissa orkesteriseikkailuissa suurta roolia näytteli yksi mies.

Ensimmäisenä kokeilemaan ehti genovalainen New Trolls, yksi Italian pitkäikäisimmistä ja kuuluisimmasta rockyhtyeistä. Italobeatia ja Jimi Hendrix -vaikutteista psykedeelistä rockia soittanut yhtye tunnettiin 60-luvulla soulvaikutteisesta stemmalaulustaan ja hittisinkuistaan, mutta oli se ehtinyt jo levyttää italialaisen rockin ensimmäisen teema-albumin Senza orario Senza bandiera (1968). Kolmannella albumillaan yhtye ohjattiin tekemään yhteistyötä argentiinalaissyntyisen säveltäjän Luis Enríquez Bacalovin (1933 – 2017) kanssa. Bacalov oli italialaisen elokuvamusiikin suuruus, joka muistetaan ennen kaikkea musiikistaan lännenelokuviin kuten Django (1966) ja Oscarin voittaneeseen draamaan Il Postino – Posteljooni (1996). Itse asiassa hänen ja New Trollsin yhteinen albumi alkoi Bacalovin trilleriin La vittima designata (1971) säveltämästä musiikista. New Trolls esiintyi lyhyesti elokuvassa ja tulkitsi pari Bacalovin sävellystä. Bacalov sävelsi musiikin pohjalta konserton orkesterille ja rockyhtyeelle. Tyylilajiksi valikoitui eräänlainen uusbarokki, mikä sopi rytmisyytensä ja säkeistörakenteidensa puolesta kohtuukivuttomasti yhteen rockin kanssa. Sitä paitsi elokuvassa tapahtuu murha Venetsiassa ja Antonio Vivaldiahan oli venetsialainen, joten kehitetään ääniraidalle jotain vivaldimaista. Näin toimii elokuvamaailman logiikka.

Neliosainen konsertto muodostaa A-puoliskon albumista Concerto grosso per i New Trolls (1971). Nimen ja muodon perusteella ajatuksena lienee ollut jäljitellä barokinajan konserttomuotoa, niin että New Trolls toimisi eräänlaisena solistina perinteisen orkesterin säestäessä yhtyettä. Käytäntö on sitten asia erikseen. Ensimmäinen osa ”Allegro” kun koostuu lähinnä kahdesta barokkimaisen motoristisesta kuviosta, joista toista soittavat jouset, toista yhtye kärjessään räkäinen huilu Jethro Tullin tyyliin (Vivaldin musiikin sijaan kuvion mallina näyttää olleen eräs Johann Sebastian Bachin inventio). Rock ja barokki ottavat pikavauhtia vuoroja ja hätäisiä soolohetkiä, ennen kuin sulautuvat hyvin väkinäisesti ja osio loppuu.

Konserttoa vaivaakin jossain määrin sama vika kuin useimpia näistä varhaisista rockin ja orkesterimusiikin hybrideistä: orkesteri- ja yhtyejaksot enemmän vuorottelevat kuin toimivat saumattomasti yhdessä. Toinen osa ”Adagio” ja neljäs osa ”Shadows” ovat kauniin itkuinen balladi ”A Whiter Shade of Palen” (1967) kaltaiseen barokkilaulun ja soulahtavan rockin sapluunaan. ”Adagio” lähinnä paisuttaa rockyhtyeen sointia paksuilla jousilla, jotka on sovitettu elokuvamusiikkimaisen romanttiseen tyyliin varsinaisen barokin sijaan. Barokkia edustavat sen sijaan cembalon koristekuviot kappaleen alussa ja lopussa. ”Shadows” antaa yhtyeen aivan yksin kunnioittaa William Shakespearen kuuluisalla Hamlet-lainalla (”kuolla, nukkua; / nukkua, kenties uneksia?”) vähän aiemmin kuollutta idoliaan ”Jimy” Hendrixiä ja päättää teoksen Jimiä matkivaan sähkökitaran meluisaan soolokadenssiin.

Konserton komeimmassa kolmannessa osassa ”Cadenza – andante con moto” kuullaan lähinnä New Trollsin rytmisektiota ja lyhyesti samaa Shakespeare-laulupätkää, kun muuten virtuoosimainen viulu vetää soolokadenssia Vivaldin henkeen ja mittelee oikeaoppisesti orkesterin kanssa. Bacalov kirjoittaa hienoja melodioita ja yrittää urheasti kontrastoida ja kehittää eri elementtejä sävellyksessään ja sovituksissaan. Silti juuri rockyhtyeen kokonaisvaltainen hyödyntäminen vaikuttaa ontuvammilta. Näin rockin ja barokkimusiikin fuusio jää hieman latteaksi.

Osin syyttäisin kyllä New Trollsiakin latteudesta. Albumin B-puolisko on omistettu toiselle ajalle tyypilliselle keksinnölle eli studiossa livenä nauhoitetulle improvisaatiolle, jolla yritetään vangita rockbändin (väitetty) lavaenergia nauhalle. New Trollsin ”Nella sala vuota” on varsinaisen jamin sijaan sikermä lyhyitä instrumentaalisia ideoita ja sooloja, mikä oli sekin vuonna 1971 jo usein käytetty tapa luoda helposti parikymmenminuuttinen ”eepos”. Näihin kuuluu yhtyeen tavaramerkkimäisiä kirkuvia pyramidilaulustemmoja rääkyvien urkusointujen kanssa, raskaita kitarariffejä, urkuvetoista bluesrockjamittelua, huilusooloilua 5/4-tahdissa a’la ”Living in the Past” ja kikkareena kakun päällä tietysti pitkä, pitkä rumpusoolo. Yksikään musiikillisista aiheista ei ole kaksinen, eikä niistä saada kokonaisuutena muuta kuin energisesti soitettua tylsyyttä. New Trollsilla oli ainakin tässä vaiheessa enemmän soittotaitoa ja kokeilunhalua kuin sävellyksellistä osaamista.

Pidän itse siis albumia kunnioitettavana yrityksenä mutta kovin epätasaisena kuuntelukokemuksena. Italiassa sillä on silti kiistämätön klassikkostatus, eivätkä sitä jonkun satunnaisen blogistin napinat heiluta. Se nähdään virstanpylväänä sekä New Trollsin että italialaisen rockin progressiossa. Yhtye palasi nimellisesti konserttomalliin vielä vuosina 1978 ja 2007. Sen innoittamana alettiin orkesterisovituksia kuulla muillakin rocklevyillä.

Bacalov saikin pian toistaa orkesterikokeilunsa. Tällä kertaa elokuva oli poliisijännäri Milano calibro 9 (Milano Kaliberi 9, 1972) ja rockosuudesta huolehti vastikään ensialbuminsa julkaissut napolilainen progeyhtye Osanna. Levytys elokuvaan tehdystä musiikista julkaistiin sisältöä hyvin kuvailevalla nimellä Preludio, Tema, Variazioni e Canzona (1972). Se alkaa Bacalovin ”Preludiolla” hyvin samaan tapaan kuin ”Concerto grosso”, joskin nyt vivaldimainen jousimelodia ja rockriffailu on integroitu paremmin. Säveltäjän surumielisen ”Teman” soittaa Osanna vuoroin kirkkourkumaisilla sävyillä, vuoroin tunteikkaana bändisovituksena takaperin soitetun kitarasoolon ympärille. Jouset ilmaantuvat lopussa mukaan kertaamaan melodian keskeisen osan, joka toimii johtoaiheen tapaan albumilla. Albumin päättää Bacalovin popballadi ”Canzona”, jota ei tehty alun perin elokuvaan. Vahvasti jousilla kuorrutettu bändiesitys muodostaa kauniin ja kohottavan loppukontrastin muun materiaalin surumielisyydelle ja ahdistuneisuudelle. Itsenäinen kooda yhdistää orkesterin ja bändin tiukimmin ja tavanomaisimmin.

Väliin jäävät ”Variazonet” ovat Osannan instrumentaaleja samaan tapaan kuin New Trollsin improvisaatiosikermässä. Osanna hyödyntää pitkälti samanlaista keinovalikoimaakin, johon kuuluu hard rockin kitarariffejä, bluesvaikutteista sähkökitarasooloilua, vuoroin puhtoista ja likaista huilusointia, kiihkeää jazzvaikutteista rummutusta ja kuoromaisia lauluefektejä. Urkujen sijaan käytetään lähinnä piipittävää tai avaruudellista syntetisaattoria. Osanna kuitenkin osaa repiä aineksistaan väkevämpiä tehoja kuin New Trolls ja kaikessa kollaasimaisuudessaan yhtyeen sävellykset ovat toimivaa avantgardistista rockia. Esimerkiksi ”Variazione I (To Plinius)” jyrää huutavan saksofonin johdattamana hikisenä rockina, ennen kuin ilkeän kromaattisesti huojuva kuororiffi antaa sille valomerkin. Italialaisten yhtyeiden tapaan rockrytmiikkaan sekoittuu vaikutteita tarantella-tanssista.

Osannan rockin ja barokkiorkesterimusiikin yhteensovittamista auttoi se, että Bacalov oli mukana sovittamassa sävellyksiä, kun taas Concerto grosson B-puoliskoon hän ei puuttunut mitenkään. Nyt jouset ilmaantuvat ajoittain taustalle tai soittamaan pätkiä ”Temasta” ja ”Preludion” rauhattomasta barokkikuviosta. Yhä ne lähinnä vuorottelevat, mutta toisaalta bändin lyömäsoittimia ja leijuvaa tunnelmaa käyttävät konserttimusiikkimaiset hetket soljahtavat niiden kanssa luontevasti yhteen. Esimerkiksi viides variaatio ”Dianalogo” yhdistää saumattomasti hienovaraisen lyömäsoitinsoolon jousimelodiaan. Kun Osannankin revittelyt ja toisen variaation ”My Mind Flies” soolo kertaavat ”Preludion” ja ”Teman” esittelemää materiaalia, albumi tosiaankin noudattelee löyhästi taidemusiikista tuttua teeman ja variaatioiden muotoa.

Folkkitaratyylillä säestetty lyhyt osio ”My Mind Fliesin” keskellä on ”Canzonan” ohella albumin ainoa varsinainen laulu, eikä se ole melodisesti tai lauluilmaisultaan erityisen inspiroitunut (Osannalta laulu sujui aina luontevammin äidinkielellä kuin englanniksi). Muuten ”Variazionet” ovat elokuvamusiikkimaisia tunnelmapaloja tai modernista jazzista mallia ottavaa avantgardistista rockia. Sen takia musiikki on levymuodossa hieman sirpaleista, mutta lyhyt albumikokonaisuus on muuten edeltäjäänsä ehjempi yritys yhdistellä taidemusiikkia ja rockia.

Bacalovin kolmas rockyhteistyökumppani oli roomalainen Il Rovescio della Medaglia. Tämä progressiivista hard rockia soittanut, huilisti-laulajalla täydennetty voimatrio ei vierastanut korkealentoisia konseptialbumeita. Sen meluisa ja hiomaton ensijulkaisu La bibblia (1971) perustui Raamatun teksteihin, syvemmällä ajatuksella sävelletty mutta vielä hevimpi kakkonen Io come io (1972) taas Georg Wilhelm Friedrich Hegelin filosofiaan. Italialaista rockia ei ainakaan painanut anti-intellektualismi kuten vaikka yhdysvaltaista.

Kolmannelle levylleen Il Rovescio della Medaglia hankki kosketinsoittajan laajentaakseen sointiaan Bacalovin suunnittelemaa konseptia varten, joka jätti surrealistisuudessaan aiemmat albumit varjoon. Sanoittajien Sergio Bardottin ja Giampiero Scalamongan tarinassa skotlantilainen rockkitaristi ja meedio Jim McCluskin käy Tiibetissä ja uskoo sen jälkeen olevansa uudelleensyntynyt säveltäjä Isaia Somerset, Johann Sebastian Bachin väitetty lapsi, jonka Bach muka hylkäsi Skotlantiin. McCluskin kokee siinä määrin kaikenlaisia musiikillisia hallusinaatiota, että joutuu mielisairaalaan. Hänhän oli sekä rockkitaristi että meedio, eikä kumpikaan ammatti välttämättä edistä mielenterveyttä. Kuten tällaisissa konseptialbumeissa on tapana, tarina ei oikein aukea ilman kansiin painettua, tieteellistä kirjoitustyyliä matkivaa tekstiä.

Tarina on kirjoitettu selvästi kieli poskessa kommentaariksi ajan järjettömänä näyttäytyvistä kulttuuri-ilmiöistä. Varsinainen lähtökohta sille oli Bacalovin halu tehdä musiikkia, joka asettaisi Bachin pyhänä pidetyt mestariteokset uuteen kontekstiin, ehkä hieman rienaavastikin. Contaminazione rakentuukin Bacalovin ja Il Rovescio della Medaglian alkuperäisten sävellysten lisäksi Bachin Das wohltemperierte Klavierista otettujen lainojen ympärille. Kyseessä on siis musiikillinen vastine kielitieteen kontaminaatiolle, eli kahdesta eri sanasta koostuvalle sekamuodosteelle. Vaihtoehtoisesti siinä uudet vulgaarimmat musiikin lajit ”saastuttavat” Bachin moraalisesti ylevän musiikin.

Sekoitusta kuullaan jo albumin ensimmäisellä laululla ”Ora non ricordo più”, kun haaveilevan laulumelodian taustalla soi tehosteiden etäännyttämä pianokuvio yhdestä Bachin preluudista. Se ikään kuin kutsuu McCluskinia muistamaan todellisen identiteettinsä. Tästä musiikki lähtee liikkeelle koko yhtyeen voimin rockin soittimin ja riffein. Silti sekoitus on koko ajan mukana: ”Il suono del silenzion” esittelemä tykyttävä basso-ostinato ja urkujen sooloilu matkivat barokkimaista kontrapunktia ja kirkkourkusointia hikisessä rockkontekstissa. Välillä kappale katkeilee lyhyihin Bach-mukaelmiin eri koskettimilla tai jousilla.

Teoksen kerronnallinen sisältö on McCluskinin vetäytyminen unelmiensa maailmaan, jossa hän jahtaa naiseksi henkilöitynyttä musiikkiaan. ”Mi sono svegliato e… ho chiuso gli occhi” pohjautuu jälleen Bach-lainauksille ja soitinnus keskittyy jousiin ja urkuihin – kunnes surumielisten sellojen aallosta nousee esiin hendrixmäisesti valittava sähkökitara ilmaisemaan omaa ahdistustaan. Vuorottelun sijaan elementit yhdistyvät entistä enemmän levypuoliskon edetessä katkeamattomana virtana. McCluskin saavuttaa rakkaan musiikkinsa ”La mia musicassa”. Rockin ja barokin vuorottelun sijaan tämä on jälleen jousilla kuorrutettu uhkea popballadi, johon Bacalov on kirjoittanut bachmaisia pianoväliosuuksia.

Kunnon konseptialbumissa maailmasta eristäytymistä seuraa paluu todellisuuteen valaistuneena (tai ainakin vähemmän törppönä), kuten jo Tommy (1969) ja sen aikalaiset päättivät. McCluskinin löydettyä sisäisen somersetinsä albumin kääntöpuoli voikin keskittyä jauhamaan jo esiteltyjä teemoja sekä eri elementtejä yhä hämmentävämmäksi seokseksi. ”Scotland Machine” yhdistää lievästi kaledonialaiselta säkkipillimelodialta kuulostavan teeman, rocksoittimet ja barokkityylisen sovituksen, lyhyt huilusoolo ”Contaminazione 1760” muuttaa Bach-lainan lähes tuntemattomaksi kaiulla ja likaisen livertävällä soittotyylillä, ja ”Alzo un muro elettricossa” Bachin melodiasta tehdään stemmakarjuttu kertosäe hard rock -riffien päälle. Viimeksi mainittu kappale eksyy myös hetkeksi koomisesti jonnekin Brasilian maille.

Kieli poskessa tässä selvästi pannaan Bachia uusiksi nykymusiikin Pah-linjalla paikoin, kun syntetisaattorit riekkuvat kuin pillit vappuparaatissa ja kuuluisia brandenburgilaisia fanfaarilainoja vilahtelee ohitse kaikenlaisilla ääniratkaisuilla. Meno on tarkoituksenmukaisen maanista. Kuitenkin lopun ”La grande fugassa” hillitön barokkitilutus yhdistyy rockpaahtoon ja kaikki soittimet jousista ja cembalosta syntetisaattoriin pääsevät vuoroin juoksuttamaan barokkimaisia kuvioita ei nyt aivan oikeaoppisen fuugan malliin.

Jonkinlainen orkesterimusiikin, rockin ja popin fuusio albumilla silti saavutetaan. Contaminazione on yksi parhaista aikansa ”klassisen rockin” levytyksistä. Paitsi että orkesterin ja massiivisella kosketinsoitinarsenaalilla varustetun rockbändin soinnit sekoittuvat, Il Rovescio della Medaglian modernin rockin ja suorien Bach-lainojen välinen sauma hitsataan tiiviiksi Bacalovin barokkipastissien ja perinteisen melodisten orkesterisovitusten avulla. McCluskin selvästi löytää inspiraation nykymusiikilleen kuvitteellisesta menneisyydestään. Onkin esitetty, että McCluskinin hahmo on kirjoitettu Bacalovin itsensä alter egoksi. Musiikissaan hän etsii eurooppalaisen klassisen musiikin juurilta Bachista pelastusta jälkimoderniin kaoottisuuteen, ei ajattomaksi jähmettyneenä muinaisjäänteenä vaan uutena, modernistisena sekoituksena 70-luvun monisärmäisen rockin kanssa.

Tämä progetrilogian jälkeen Bacalov palasi vielä vuonna 1978 luomaan Concerto grosso n. 2:n New Trollsin kanssa. Hänen uusi konserttonsa ei ollut hullumpi, mutta siitä puuttui ensimmäisen osan uutuudenkarheus ja se sopi huonosti albumille, jolla New Trolls oli siirtymässä täyttä vauhtia Bee Gees -vaiheeseensa. Samana vuonna Banco del Mutuo Soccorso julkaisi oman massiivisen orkesterirockalbuminsa …di terra. Sen ja Contaminazionen välissä italoprogekin menetti kiinnostuksensa laajoihin orkesterin ja rockbändin yhteistöihin. Silti aina silloin tällöin jokin italialainen yhtye totesi, että yksittäinen kappale ponnahtaisi korkeammalle jousitettuna.


Muita teemallisia Äänijälkiä-kirjoituksia:

Laulu Pratchettille

Kyllä rock on messun arvoinen

Ysärin yksinäiset

Muistoissa Popparienkeli

Kadonneiden mannerten levyt

Berliini kaikkialla

Rocket Records ja suomiprogen perintö

Syntetisaattorit soivat Olympian kentillä

Das ist Musik, Herr Kommissar

Saksalaisella Frank Duvalilla on ollut poikkeuksellinen urakehitys. Vuonna 1940 syntynyt berliiniläinen oli 50-luvulla lapsinäyttelijä, 60-luvun alussa iskelmälaulaja siskonsa kanssa ja vuosikymmenen lopulla teatteri- ja kuunnelmasäveltäjä (hän sävelsi myöhemmin musiikin Linnunradan käsikirja liftareille -kuunnelman saksankieliseen sovitukseen). 70-luvulla sävellystyö laajeni televisioon, ja sen kautta hänestä tuli 80-luvulla pienoinen poptähti.

Tähän viimeiseen osaan Duvalin uralla keskittyy kolme CD:tä kattava kokoelma Spuren (2001). Nimittäin valtaosa kahden ensimmäisen levyn kappaleista on tehty alun perin poliisisarjoihin Derrick (1973 – 1998) ja Der Alte ([Vanha] Kettu, 1976 – ). Nämä pitkäikäiset sarjat kuuluivat jo alkuaikoinaan tyylikkään vanhakantaiseen ”pappadekkareiden” genreen. Niissä värittömät virkamiehet ratkoivat jäyhän ymmärtävästi intohimon värittämiä rikoksia yleensä ylemmän keskiluokan ja syrjäytyneen alaluokan kulisseissa ja murrosalueilla. Derrickin tapauksessa mukana oli vielä tuhti annos pohdiskelua hyvän ja pahan olemuksesta (pääosaa esittäneelle Horst Tappertille se oli liiankin filosofista). Ne kuuluvat myös sodanjälkeisen saksalaisen populaarikulttuurin laajimmin ulkomaille levinneisiin tuotteisiin. Suomessakin ne ovat seuraajiensa kanssa muodostaneet monien ihmisten ainoan säännöllisen kontaktin saksan kieleen. Näille ne ovat opettaneet saksan neljää tärkeää dietä: die Bullen, die Leiche, die Kneippe, die Nutte. Niitä voi harjoitella tänäkin sunnuntaina.

Olivatpa itse tarinat ja kerronta miten perisaksalaisia tahansa, molempien sarjojen ääniraitoja maustettiin alusta asti myös popmusiikilla, myöhemmin varsinkin brittiläisten yhtyeiden hiteillä. Tällä pyrittiin alussa tuomaan hieman uutta säväystä vanhaan formaattiin. Sarjat tuottanut Helmut Ringelmann löysi Duvalissa säveltäjän, joka pystyisi luomaan mielenjääviä melodioita moderniin yleisöön vetoavilla soundeilla.

Duval teki työtä käskettyä. Instrumentaali ”Todesengel” vuodelta 1979 on jonkinlainen klassikko kotimaassaan. Haikean iloinen teema ikiaikaisen I – ii – V7 -sointukulun päällä annetaan helähtävien syntetisaattorien ja pehmeän laulavan sähkökitaran soitettavaksi sekä puetaan paksuun jousien ja kosketinsoittimien sovitukseen, joka muistuttaa viihteellisempää versiota ajan saksalaisesta sinfonisesta rockista. Tuloksena on jännittävän vivahteikas lyhyt numero, joka itkee hymy kasvoillaan ja soi nostalgisesti kuin Weimarin viimeinen valssi, vaikkei se valssi olekaan.

”Angel of Mine” on samanlainen hidas rockballadi yhdistettynä suurelliseen, hieman alakuloiseen melodisuuteen ja keskieurooppalaiseen versioon gospelkuorosta. Alun perin Duvalin oli tarkoitus löytää joku muu laulamaan vaimonsa Kalina Maloyerin sanat, mutta lopulta vanha iskelmäprinssi avasikin suunsa itse. Kappale lensi listaykköseksi, ja Duvalista tuli neljäkymppisenä uudelleen laulajatähti. Yhtä aikaa käheä ja falsetin reunalle puskettu ääni tuo mieleen itse asiassa Roger Watersin. Toisessa singlehitissä ”Face to Face” vaikutelma on vielä vahvempi Duvalin karjuessa angstisesti ylänurkkaan ahdettua kapeaa melodiaa ja kitaroiden ja syntetisaattorien nakuttaessa monitahtista sykettään. Itse muistin tämän kappaleen kerta kuulemalta heti, kun kuulin sen toiste kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Toisaalta Chris De Burghin 80-luvun suurellinen poptuotanto tulee mieleen balladien ”It Was Love” ja ”Lovers Will Survive” laulutyylistä ja maailmaa syleilevästä asenteesta. Kahdeksankymmentäluvun edistyessä Duvalin musiikkia voi kuvata yhä enemmän ja enemmän iskelmälliseksi syntetisaattorirockiksi. Ei se silti vertaudu 80-luvun puolivälin saksalaisen popin menestystarinan Modern Talkingin tarjoamaan musiikkiin, vaikka sekä Duval että Dieter Bohlen turvautuivat samanlaisiin syntetisaattoreihin ja samplereihin. Duvalin sävellykset rönsyilevät jopa kahdeksanminuuttisiksi maalailuiksi ja hänen sovituksissaan on kekseliäitä sävyjä.

Siten vaikkapa ”Ways” kumisee samplattujen metallisten rumpujen ja särölasisten syntikoiden marssitahtiin, mies itse kähisee kaikujen varjostamilla sivukujilla ja keskiosassa kappaleen raskas molliteema tulkitaan äkkiä uudelleen synteettisenä haitarihumppana, niin että lopputulos on suorastaan perverssi. Kikka on sinänsä vanha, ja samana vuosikymmenenä moni muukin väänsi hanurit helvetillisiksi syntetisaattorien läpi. Duval ei silti ole pekkaa pahempi.

Eikä hänen soundisuunnittelunsa lopu siihen. ”Cry for Our Worldin” kertosäkeessä digitaalinen lasi kirkaisee samanlaisella saksalaisella hysteerisyydellä kuin Eloyn 80-luvun syntikkahevituotannot. ”Give Me Your Love” matkii Vangeliksen 80-luvun alun elokuvateemojen jäistä majesteettisuutta ja instrumentaali ”Song of the Dying Whales” menee perinteiselle valaan laulujen ambient-alueelle. ”Galaxis Zena” ja ”Brother in Light” ovat kaksi esimerkkiä siitä, miten mies osaa yhdistellä perinteisen itkuista melodisuutta kaikista instrumenteista panhuiluilla tai oikeammin niiden digitaalisilla mukaelmilla ja taitavasti suunniteltua kosmista maalailua. Hän ei ole kokeilijana kaikkein omaperäisin, mutta omassa viihteellisessä kontekstissaan hän poikkeaa edukseen.

Näissäkin äänikuvioissa kaikuvat Pink Floydin patentoimat ääni-ideat: kaikuvat akustisen kitaran murtosoinnut, hitaan lyyriset sähkökitarasoolot, koko suuressa tilassa leijuva keskitempoisuus. Monien muiden saksalaisten aikalaistensa tapaan Duval luultavasti omaksui ne Tangerine Dreamin filttereiden ja sekvenssereiden läpi suodattuneena. ”Empty Streets” jopa manaa esiin mellotronin digitaalisen haamun jostain Rubyconin (1974) alkumeren pohjukasta. Juuri Saksassa kokonainen elektronisen populaarimusiikin haara versosi Edgar Froesen, Klaus Schulzen ja kumppaneiden kokeiluista. Luultavasti juuri Duvalin kaltaista musiikkia kovaa taiteellista linjaa ajanut Froese inhosi. Siinä Froesen alun perin avantgardistiset äänikeksinnöt rockmusiikin etulinjassa naitettiin häikäilemättä miehen lähes elitistisellä raivolla halveksimaan sentimentaaliseen schlager-kulttuuriin. Kesytettiin, voisi sanoa.

Siksi Duvalin musiikki purikin niin hyvin suureen saksalaiseen yleisöön ja sopi maustamaan Ketun kaltaisia valtavirtadekkareita. Kappaleiden melodiat ja Duvalin ilmaisu huokuvat tarttuvaa, ylimelankolista tunteenpaloa kuin vanhat iskelmät. Maloyerin sanojen hokemissa koetaan kerta toisensa jälkeen valtavaa yksinäisyyttä ja eksistentiaalista tyhjyyttä, etsitään rakkautta ja pelastusta, mennään hakemaan Sinua jonnekin tyhjien katujen tuolle puolen, missä vain kaipaus hallitsee hahmottomana ja pakahduttavana. Samalla kaikki on pakattu ”moderniin” synteettiseen, paikoin aidosti vieraankuuloiseen pop-sointiin. Se antaa rikostarinoiden tunnekuohuille sovinnaisen kauniin ja kuitenkin hieman erikoisen äänen. Se ääni on viihdyttävä ja samalla se yrittää olla jotakin syvällisempää, aivan kuin Derrickin moraalifilosofiset mietiskelyt. ”Liebe und Tod” oli Duvalin ja – lauluilmaisultaan kovin kapea-alaisen – Maloyerin duetto, joka ei ole mukana tällä kokoelmalla. Nimi kuitenkin kertoo sopivasti, mitä perusvoimia musiikki ja sarjat loitsuavat esiin kerta toisensa jälkeen.

Vuosituhannen vaihteen lähestyessä materiaali alkaa olla selvemmin keskieurooppalaista new age -vaikutteista elektroniikkaa. ”La Rosa” lainaa Enigmalta kuorosamplet ja tyypilliset biitit. Kolmannen levyn julkaisuaikana uusi materiaali vaihtelee klassissävytteisten pianoesitysten ja hitaiden, puhtaammin synteettisten numeroiden välillä. Sana raskas tulee väkisinkin mieleen sitä kuunnellessa, varsinkin kun taustalla tuntuu kummittelevan entistä vahvemmin jonkinlainen narratiivi henkisestä matkasta, joka kuitenkin jää epämääräiseksi henkäilyksi kadotuksesta ja uudelleenlöytämisestä.

Yhdellä kuuntelemalla kolme- ja puolituntinen Spuren vaikuttaneekin kuin kokovartalopuudutus. Levy kerrallaan nautittuna Duvalin loihtima jännittävä tunnelma ja alakuloisen kaunis melodisuus sen sijaan voi imaista mukaansa. Duval, joka kuusikymppisenäkin esiintyy levyn kannessa viiksekkäänä ja takatukkaisena kuin saksalaisen kasarituottajan prototyyppi, on myös pakannut mukaan paksun vihkosen kertomaan urakehityksestään. Sen voisi julkaista erikseen nimellä Mein Eigenlob.

Duvalin pesti sarjoissa kesti pitkälle 90-luvulle. Silloinkaan hän ei ollut yksin kirjoittamassa murhasinfonioita, vaan alusta asti eri säveltäjät tuottivat materiaalia eri jaksoihin. Näiden joukossa oli muun muassa jazzsaksofonisti Klaus Doldinger [1] ja nykytaidesäveltäjä Eberhard Schoener. Jälkimmäinen sävelsi Ketun tunnusmelodiana vuodesta 1986 pienin muutoksin kuullun jysähtelevän teeman.

Kahdeksankymmentäluvun lopulta alkaen eniten jaksoja on kirjannut ansioluetteloonsa hampurilainen kosketinsoittaja ja säveltäjä Helmut Trunz. Siksi paikallaan on muutama sananen hänen CD-julkaisustaan Derrick and Other Famous Detective Stories (1997) vastapainoksi Duvalin kokoelmalle. Trunzin sille uudelleenäänittämät teemat Derrickistä ja Ketusta ovat instrumentaaleja (paria huudahdusta lukuun ottamatta) ja Duvalin itsenäisiä lauluja lyhyempiä taustasävelmiä. Melodiat hiihtävät samanlaista nostalgista ja hieman melankolisen kaunista latua, mutta ne jättävät hailakampia muistijälkiä ilman kuvan tukea.

Duvalin kappaleet soivat salaperäisen synteettisenä ja ponnistivat modernista rockista ja popista. Trunz turvautuu viuluun, selloon, puupuhaltimiin ja satunnaisiin aitoihin akustisiin soittimiin täydentämään perinteisiä orkesterisoittimia matkivia syntetisaattoreitaan. Hän luo oikeastaan nättiä kamarimusiikkia, joka paikoin teeskentelee kokoaan suurempaa orkesterisointia. Televisiosarjoille tämä on tyypillinen tapa matkia rikkaamman ja ilmaisukeinoiltaan suuremman serkkunsa elokuvan sointimaailmaa. Lisäksi se linkittyy Saksassa eläväiseen kevyen klassisen musiikin ja viihteellisen orkesterimusiikin perinteeseen. Tämä sopii myös näiden keskitien sarjojen pirtaan. Sekin luo illuusiota tyylistä ja syvyydestä.

Pyrkimys paistatella taidemusiikkiperinteen hehkussa johtaa myös huvittavaan imitaatioon: sopivasti nimetyssä ”die Fälschungissa” Trunz käytännössä lainaa yhtä elokuvamusiikin suurinta kliseetä, Remo Giazotton takuumurheellista adagiota g-mollissa, jota pidettiin pitkään Tomaso Albinonin sävellyksenä. Hitusen falski mutta tunteellinen musiikki tavallaan sopii tarinamaailmaan, jossa kerta toisensa jälkeen vaurauden kulissit romahtavat paljastaen alla samat ahneuden, intohimon ja typeryyden yllykkeet kuin mattimeikäläisilläkin. Eikä mikään perustavanlaatuinen koskaan muutu.

Toisaalta mukaan tunkeutuu hyvän maun rajoilla liikkuvaa materiaalia, varsinkin ajalle tyypillisen imelän (”Wenn Du nicht da bist”) tai rasvaisen saksofonin (”Saxdream”) muodossa. Osin tämä voi olla tarkoituksellista tunnelman ja miljöön luomista. Silti 90-luvun alun syntetisaattoreilla toteutetut rytmipalat ”DJH3” ja ”Bar-Sex” kuulostavat lähinnä noloilta. Itse asiassa voi sanoa ymmärtävänsä nolouden merkityksen vasta, kun on kuullut samplatun funkbasson mukailevan Henry Mancinin ”Peter Gunn” -teemaa rumpukoneen jyskyttäessä ja jonkun huudellessa taustalla ”all right now!”

CD:llä on myös musiikkia Suomessa esittämättömästä sarjasta Der Mann ohne Schatten (1996), joka oli enemmänkin agenttitrilleri kuin perinteinen poliisisarja (sarjan yhtä pääosaa esittänyt Christian Berkel on toki ratkonut hänkin rikoksia Suomen televisiossa herkällä vaistolla ja pitkillä tuijotuksilla Der Kriminalistina, 2006 -). Näissä Trunz tuntuu saavan enemmän tilaa draamalle ja kerronnalliselle värille. Valeoopperamaisen tunnusmelodian ”Schattenlos” tulkitsee jopa nimetön sopraano. ”Mystik 1” ja ”Penner” sisältävät mystistä syntikkamaalailua ja goottilaista cembaloa. Ääniratkaisut ovat toisaalta arvattaviakin: balalaikka paljastaa, mistä päin maailmaa ”Orlov” on kotoisin ja hanuri kertoo, mitä tekee ”Ikarus in Paris”. Televisiomusiikissa nämä ovat vakiintuneita konsteja, joilla luodaan helposti haluttu merkitys.

Trunzin CD ei ole ikimuistoinen kokemus, mutta sen sisältö täyttikin jo tehtävänsä televisioruudussa. Eikä kysyntä ole lakannut vieläkään, vaikka Trunz on ripustanut syntikkansa naulaan ja Duval laulaa rakkaudesta ja ratsastaa valkoisilla hevosille vain omaksi ilokseen julkaisemien kappaleiden videoissa. Kettu selvittää yhä murhia, pian jo viidennessä inkarnaatiossaan, ja ties kuinka mones säveltäjä pohtii uusia musiikillisia keinoja kuvittaa niitä näennäisen muuttumattomia tuntoja ja intohimoja murhien taustalla.

[1] Doldingerin kuuluisin sävellystyö on hänen loistelias musiikkiinsa sotaelokuvaan/-televisiosarjaan Das Boot (Sukellusvene U-96, 1981, 1985), mutta hän sävelsi myös ikimuistoisen syntetisaattoripoptyylisen tunnussävelmän toiseen pitkäikäiseen rikossarjaan Ein Fall für zwei (Kahden keikka, 1981 – 2013).