Alun perin Island-levy-yhtiö oli sopinut julkaisevansa kolme instrumentaalista albumia Jade Warrior-yhtyeeltä. Sopimusta jatkettiin sittemmin sen verran, että yhden rockin erikoisimman yhtyeen albumitrilogia sai jatkokseen vielä albumin Way of the Sun (1978).
Jade Warriorin tuolloin muodostaneet Jon Field ja Tony Duhig käyttivät musiikistaan vertausta, jossa samaan vuoreen kaivaudutaan kerta toisensa jälkeen eri reittejä ja eri keinoin rikkauksia etsien. Jade Warriorin musiikissa samat aiheet ja ideat kiertävät uusina yhdistelminä ja kehitelminä. Way of the Sun muistuttaa rakenteeltaan hyvin paljon Island-kauden aloittanutta mestariteosta Floating World (1974). Sekin on kahteen levypuoliskoon jaettu yhtenäinen sävellyssarja, joka tuntuu maalailevan jonkinlaista eksoottiseen paikkaan sijoittuvaa kuvaelmaa. Sekin nousee jylähtävänä äänikenttänä suhteellisesta hiljaisuudesta, vuorottelee ambientmaisen tunnelmallisia ja rytmisempiä jaksoja ja päättyy kitaran hallitsemaan elegiseen koodaan, jonka lopetus tuntuu kiertyvän kohti albumin aloitusta. Äänimaailman muodostavat jälleen Duhigin isojen kitaroiden ja Fieldin erilaisten huilujen lisäksi monet lyömäsoittimet ja erikoiset tekstuurit, jotka kuulostivat ambient-, new age – tai maailmanmusiikilta jo silloin kun markkinointiosastot tai Brian Eno vielä makustelivat noita nimikkeitä.
Erona on, että aiemmat kolme albumia rakentuivat japanilaisen ja kiinalaisen musiikki- ja konseptiaiheiston ympärille. Way of the Sunilla katse on siirtynyt Etelä-Amerikkaan ja yhtye korostaa nyt monipolvisen fuusionsa latinalaisamerikkalaista ja afrikkalaista puolta. ”Sun Ra” alkaa tutusti gongin kumahduksella – joskaan ei yhtä rajulla dynaamisella hypyllä kuin aiemmilla levyillä -, mutta flyygelitorven tukemaa jylhä bassorekisterin melodia ja huilujen lennokkaan rytminen ostinato vievät ajatukset uuteen maailmaan. Suorana jatkona toimivassa ”Sun Childissa” lapsenomainen huilumelodia fantasiamaisen harppusateen keskellä voisi miksolyydisellä moodillaan ja poljennollaan käydä jostain pohjoisbrasilialaisesta kansanteemasta, ainakin englantilaisen suodatinpussin läpi uutettuna. Jade Warriorin musiikissa kyse kun on aina ollut ideoiden vapaasta yhdistelystä, ei perinteen autenttisesta toistamisesta.
Duhigin ja Fieldin sisäpussissa / CD-vihkossa hahmottelema taustatarina perustuu monien muinaisuskontojen ajatukseen auringosta jumaluutena ja kuvaa auringon matkaa päivän aikana sekä sitä juhlistavaa muinaista eteläamerikkalaista kulttuuria. Tom Stimpsonin ja Richard Eckfordin edellisten albumien malliin kuvittamassa kannessa näkyykin auransa ja härkänsä kanssa raatava geneerinen maanviljelijä, kun taas keskellä olevan pyramidin laella papisto vuodattaa… jonkun muun sydäntä korkeuksissa hallitsevalla jumalalle. Duhig ja Field myöntävät kyllä, että Ra oli muinaisten egyptiläisten auringonjumala, mutta he siirtävät sen toiselle mantereelle samalla orientalistisen harakkamaisella otteella kuin he musiikkiaankin luovat.
Jotkin assosiaatiot ovat kyseenalaisempia. ”Moontears” muuntautuu heimomaisesta yhden soinnun ostinatokuvaelmasta eräänlaiseksi hillityksi sambaksi, minkä Field kertoo kuvaavan alkuperäiskansojen ja vasta Amerikan mantereelle saapuneiden espanjalaisten ensikohtaamista. Ei siinä mitään, ainahan sitä voi kuvitella, mutta samba syntyi portugalilaisten ja näiden nykyisen Brasilian alueelle tuomien afrikkalaisten orjien musiikkien sekoittumisesta satoja vuosia myöhemmin. Fieldin näkemys paitsi tiivistää ja kaunistelee kulttuurien kohtaamisen historiaa, myös heittää faktuaalisesti aika pahasti.
Espanjalaislähtöinen ja alkuperäiskansojen musiikki kohtaavat huolitellummin esimerkiksi Ennio Morriconen musiikissa elokuvaan The Mission (Linnake, 1986). Puhtaammin muinaisamerikkalaista musiikkia on taas modernisoinut esimerkiksi meksikolainen Jorge Reyes. Mutta Jade Warriorin fuusio edeltää kumpaakin, eikä puhdasoppisuus ole albumin ohjenuora.
Way of the Sun jatkaa samalla poikkeuksellisen kirkkaalla melodisella linjalla loppuun saakka. Juhlinta ja tanssi kun ovat keskeisiä aiheita kappaleiden nimissä. Eksoottista muinaisuutta ja ”primitiivisyyttä” idealisoiva ohjelmallinen sisältö ennakoi new age -musiikin asennetta enemmän kuin musiikki. Eteläamerikkalainen tai afrikkalainen rytmiikka kuvaa maallista aherrusta, kun taas auringonjumala kulkee korskeana näiden yllä fanfaarimaiset melodiat loimuten. Elementit yhdistyvät sykähdyttävimmin nimikappaleella ja ”Dance of the Sunilla”. Tämäkin edustaa huippuun hiottua versiota tekniikasta, jota kuultiin ensi kerran jo yhtyeen toisella albumilla Released (1972).
Auringonjumalan tulista suuruutta kuvaavat Jade Warriorin tavaramerkkimäiset noonilla laajennetut kitaran duurisoinnut särön ja vaihesiirtymän pullistamalla soundilla tai yhdessä kerrostettujen huilujen kanssa. Näistä yhtye leikkelee kasaan hitaan laulavia tai riffimäisen repäiseviä melodioita. Niitä varioidaan kappaleelta toiselle, jolloin ne toimivat eräänlaisina toistuvina sävelaiheina, aivan samoin kuin viidakkomaiset äänihahmotelmat monien kappaleiden alussa. Samoin albumin alussa kuultu yliohjattu ja Leslie-kaiuttimelle käsitelty bassomelodia heitetään ”Dance of the Sunissa” kitaran ja huilun palloteltavaksi ja laajennettavaksi. Kappale on albumin toiseksi viimeinen ja sen voi sanoa edustavan levyn kumulatiivista huipennusta, sillä se tuo yhteen ensi kertaa muitakin aiemmissa kappaleissa esiteltyjä aiheita.
Sen jälkeen kuullaan enää Jade Warriorin sävellyssarjoille tyypillinen loppuelegia. ”Death of Ra” on näistä sykähdyttävin. Siinä kaiun etäännyttämät sähkökitarat valittavat sydäntä särkevästi aasialaissävytteisellä melodialla, joka muuttuu ahdistuneemmaksi sitä mukaan kuin säestys käy kylmemmäksi ja siirtyy ”Dance of the Sunin” jälkikuvina tanssivista noonisoinnuista vähitellen synkempiin molliversioihin. Kappaleen alkuituna toimii alussa kuultu kalsea muunnelma alkupään kappaleen ”Heaven Stone” melodiasta, joka kuvasi aurinkotemppelin pyramidia. Riipaisevaa loppurysähdystä yön orkoon seuraa silti vielä alun äänikentän viimeinen hehku hämärässä, mikä muistuttaa, että Ra palaa taas seuraavana aamuna biletettyään yön manalassa.
Floating Worldiin verrattuna Way of the Sun on yhdenmukaisempi ja kulmiltaan pyöreämpi. ”Red Lotusin” hevipurkaus tai ”Monkey Chantin” rytmis-teksturaalinen revittely puuttuvat, samoin Kites-albumin (1976) B-puoliskon kulmikkain minimalismi. Jamipohjaisemmat jaksot imevät mukaansa vetävämmin ja istuvat kokonaisuuteen paremmin kuin vastaavat muuten ehjällä Waves-albumilla (1975). ”Carnival” esimerkiksi ottaa melkeinpä diskobiitin pirteän funkfuusionsa pohjalle, mutta sen päällä Duhig pyörittelee ladottujen kitaroiden fanfaarimelodiaa ja Field katkoo välillä tasamittaisia tanssiaskeleita säröisten huilujen marssiriffeillä. Rytmi on Way of the Sunilla pinnassa enemmän kuin kolmella aiemmalla albumilla, ja sessiorumpaleita käytetään runsaasti vauhdittamaan musiikkia notkeilla fuusiofilleillä (”Sun Ra”) tai vuorenkokoisella afrikkalaisella groovella (”Dance of the Sun”). Eikä pidä unohtaa, kuten usein käy, Duhigin tyylikästä komppikitaratyöskentelyä. Hienovarainen akustinen säestys saa ”Heaven Stonen” herkän huilu- ja jazzkitarakonserton keinumaan huomaamattoman keveästi kesätuulessa ja ”River Songiin” hän rämpyttelee maukkaan synkopoidun grooven. Kaiken kaikkiaan Way of the Sun on Jade Warriorin Island-albumeista helpoin ja nimensä mukaisesti aurinkoisin.
”Death of Ra” todisti myös auringonlaskua Jade Warriorin sopimukselle Islandin kanssa ja siten myös yhtyeen levytysuralle 70-luvulla. Vuosikymmenen lopulla musiikki-ilmasto oli käynyt kovin koleaksi, ja runoilijasoturin kohtaloksi tuli kävellä laskevan auringon suuntaan urbaanien anarkistien ja diskohileiden vallatessa lavat. Ennustus auringon uudesta noususta toteutuisi silti Jade Warriorinkin kohdalla, mutta se olisi uusi, outo ja entistä kylmempi kasariaurinko…
ÄÄNIJÄLKIÄ 