Uppsalalainen Samla Mammas Manna edusti kansainvälisen RIO-projektin huumorisiipeä. Siinä missä muut osalliset eivät nähneet huumorilla päästävän lähemmäs olemassa olevan yhteiskuntajärjestyksen muuttamista tai halusivat vain näyttää niin kolean synkiltä, etteivät kehdanneet julkisesti vitsiä vääntää, ruotsalaiset uskalsivat ilmaista musiikissaan elämäniloa ja hölmöyttä silloinkin kun soittivat yhtä monimutkaista musiikkia kuin kollegat (Etron Fou Leloublan jakoi jossain mielessä tämän absurdin otteen). Yhtye perustettiin vuonna 1969, ja se henkilöityi kosketinsoittaja Lars Hollmeriin (1948 – 2008), joka ainoana pysyi mukana läpi yhtyeen henkilöstö- ja nimenmuutosten. Samla Mammas Mannan lähinnä instrumentaalinen musiikki yhdisteli monimutkaista jazzrockia, kansanmusiikillista ilmaisua ja iloisesti riekkuvaa omituisuutta. Lähestymistapa muistutti Frank Zappan kuvia kumartelematonta ja rienaavaa asennetta, mutta sisältö varhaisilla albumeilla oli kuin ruotsalaiseen hippisirkukseen sävellettyä kosketinsoitinvoittoista rockia, jota esittivät jodlaavat klovnit.
Yhdistelmä toi yhtyeelle kulttisuosiota Ruotsissa, mutta suosio alkoi karista, kun yhtyeen ilmaisu kehittyi levyltä monimutkaisemmaksi ja alkoi hyödyntää yhä enemmän myös improvisaatiota. Myös yhtyeen irvileukainen asenne, joka näkyi esimerkiksi albumin Klossa knapitatet (1974) nimessä, herätti pahennusta vahvasti laitavasemmistolaisen ajattelun hallitsemassa progressiivisessa musiikki-ilmastossa. Siksi yhtye katsoi seitsemänkymmentäluvun puolivälin jälkeen ulkomaille ja löysi varsinkin Englannista vastaanottavaisempaa yleisöä. Tämä johti sen myös osaksi alkuperäistä Rock In Opposition -muodostelmaa. Tuossakin lyhytaikaisessa projektissa jyrkimpiin ideologisiin ja teoreettisiin kantoihin sitoutuneet osapuolet syyttivät Samla Mammas Mannaa liiasta kevytmielisyydestä ja aatteellisen panostuksen puutteesta.
Itse olen pitänyt useimpia Samlan levyjä epätyydyttävinä kokonaisuuksina. Niiltä ei aina löydy riittävän mielenkiintoista sävellysmateriaalia ylittämään kevytmielisyyden ja kokeellisuuden välistä kuilua. Alkuperäisen kokoonpanon töistä ainoastaan tulkinta Gregory Allan Fitzpatrickin pop-sinfoniasta Snorungarnas symfoni (1976) on kokonaisuudessaan kestävä teos, eikä se tyyliltään ole tyypillistä mannaa. Tyyli vaihtui melkoisesti vuonna 1977, kun Eino Haapala korvasi alkuperäisen kitaristin Coste Apetrean. Niin paljon, että yhtyeen nimikin terävöitettiin muotoon Zamla Mammaz Manna. Tämä kokoonpano julkaisi viime töikseen Samlan toisen vahvan kokonaisuuden Familjesprickor (= FamilyCracks) (1980). Sen jälkeen tämäkin kokoonpano romahti, ja Hollmer ja Haapala potkaisivat pystyyn vielä yhden version nimellä Von Zamla.
Familjesprickor on Samlaa tiukimmillaan, rockmaisimmillaan ja samalla myös tunteellisimmillaan. Albumin kolme ensimmäistä kappaletta on järjestetty ikään kuin yhtenäiseksi putkeksi. ”Fem Holmgångar = Five Single Combats” näyttää joitakin tyypillisiä samlaismejä: kuumeisen kansantanssimaisia ja vaihtelevamittaisia pianorytmejä paukutetaan piikikkäillä kvarttiharmonioilla, paikoin singahdetaan jazzmaisiin juoksutuksiin, jotka ylinopeudessaan luovat sirkusmaisen vaikutelman, ja väliin huudetaan ja räkätetään sanattomasti Noita Nokinenän konservatoriossa opetetulla äänenmuodostustekniikalla. Uutta on kappaleen raskas, melkein teollinen tunnelma, jota avittaa aiempaa laajempi syntetisaattorin käyttö, varsinkin kirskuviin sointeihin yhdessä pianon ja sähkökitaran kanssa. Ajan avantgardistisimman rockin tapaan meno on ankaraa, rytmipohjaista ja riekkuuvaakin.
Siihen verrattuna kappaleessa ”Ventilationskalkyl = Ventilation Calculation” tavallisemmat jazzrockaksentit, muikeasti harmonisoidut ja leppeät kitaramelodiat sekä syntetisaattorien rikastama sinfoninen sointi voisivat olla monien Camel-vaikutteisten fuusioprogeyhtyeiden käsialaa, ellei pakkaa sotkettaisi pulloon puhaltelemalla. Albumin paras kappale ”The Forge = Smedjan” heittää tämän kaksinaisuuden makeimmin kuulijan korville. Siinä hytkyvä komppi on rakennettu sykkivästä bassosta, epämääräisistä kirskahduksista ja alasimen moukaroimista muistuttavista äänistä. Sitä vasten kuulostaa kuin Keith Emerson olisi pistetty soittamaan nykiviä ja poikkeusjakoisia fanfaarikuvioitaan haitarilla. Väliosassa sitten mennään klassiseen kilkutukseen ja polkkaan, lopussa ahjon kiehunta ja kirskunta saa ylivallan. Lisäpontta kappale saa, kun sitä ajattelee kolmiosaisen kokonaisuuden huipennuksena. Se ikään kuin yhdistää ensimmäisen kappaleen jyskyttävät kvarttikuviot ja teollisen soinnin toisen kappaleen letkeämmän jazzrockrytmiikan kanssa. Yhdistelmä tasapainoilee kokeellisuuden ja lähestyttävyyden välillä taitavimmin kuin juuri mikään muu progressiivinen teos tuona aikana.
Tarkkaan mietityn studiotaiteilun vastapainoksi ”Trälen = The Thrall” on konserttilavalla äänitetty improvisaatio. Siinä on yhtyeelle tyypillisiä huohottavia laulutehosteita ajalle tyypillisessä free jazz -vaikutteisessa kelluvassa äänikuvassa, joka vähitellen kehittää kiihtyvän pulssin ja sen ympärille muita rakenteita. Kappaleessa on hienon aavemainen tunnelma – mitä tämäntyyppinen musiikki yleensä parhaiten luokin – ja luovaa äänenvärien käyttöä: esimerkiksi falsettilaulu ja koskettimien elektroniset ujellukset sekoittuvat tyylikkäästi toismaallisiksi ”kirkaisuiksi”. Tämä korvaa sen, että kappale vaikuttaa uupuvan kesken kaiken, juuri kun tummankomea matala syntetisaattorikuvio tuntuu saaneen sen vauhtiin.
Toinen konserttiäänitys ”Pappa med vetorätt” on levyn ainoa sanoitettu laulu. Oikeastaan siinä on kaksi erillistä osiota, joista ensimmäinen on kovasti muokattu bluesrockriffi lievällä reggae-mausteilla, toinen hillittömäksi kiihdyttävä rockväännös slaavilaisesta kansanmusiikista. Näiden päälle yhtye karjuu ja lallattaa joukolla patriarkaatin parodiaa, jossa poissaoleva isä korvataan materialismilla, niin että tämä käsitetään vain yhdeksi monista ostettavista kulutushyödykkeistä. Siinäpä musiikkia isänpäiväksi! Kappaleen suurin arvo ovat taitavat lyömäsoitinkoristelut, jotka soittaa yhtyeen alkuperäinen rumpali Hasse Bruniosson.
Juuri Bruniossonin lähtö pakotti yhtyeen arvioimaan uudelleen musiikkiaan ”ei niin iloisissa tunnelmissa kuin ennen”, kuten albumin kansiteksti asian ilmaisee. Tämä voi osaltaan vaikuttaa Familjesprickorin terävämpään ilmaisuun (albumin nimikin voi olla peräisin samasta traumasta). Kuitenkin yhtyeen melodinen suoni pulppuaa helakoimmillaan ”Drängen = The Farmhandin” latinovaikutteisessa scat-jazzrockissa, ja myös alta lipan -huumori kukkii kappaleen ”hevosjaksossa” sekä burleskimaisen pianon ja polkkarytmien sävyttämässä loppulaukassa.
Kansanmusiikin vaikutus kuuluu myös melodiikan puolella esimerkiksi ”Den flämtande novellen = The Panting Short Storyssa”, kuten myös rytmiikan puolella poikkeusjakoisuus ja monirytmisyys, joka syntyy Lars Krantzin basson, Hollmerin hakkaavan pianon ja Haapalan säröriffien eriaikaisesta yhteistyöstä Vilgot Hanssonin päristelevää komppia vasten. Albumin synkempi tunnelma kuuluu ehkä selvimmin juuri tässä kappaleessa, kun Haapala riffailee paikoin raivokkaastikin säröllä ja kierrättää kappaleen alun soolokadenssissa kitaraansa kuin Hendrix-vainaa aikoinaan. ”Kärna i kort och lång rockad = Kernel in Short and Long Castling” päättää albumin hieman puolivillaisesti, mutta se kerää yhteen monia muiden kappaleiden äänellisiä elementtejä yhteenvedon malliin ja sen alkuosan hienon dramaattinen nousu tekee siitä albumin dynaamisimman sävellyksen.
Familjesprickorilla yhdistyvät kansanomainen melodisuus, jazzmainen rytminen energia ja avantgardistisen rockin soundimaailma nautittavimmin kuin millään muulla Samla Mammas Mannan levytyksellä. Heikoimmillaankin se kuulostaa ainakin omaperäiseltä, parhaimmillaan se yllättää ja riemastuttaa.
ÄÄNIJÄLKIÄ 