Chris Rea: Tennis (1980)

tennis

There are people on the boats in the middle of the sea

Crying and dying like Jews

Do you like tennis?

Freedom is a man with a red grenade

She ran out of gas, got beat and raped

Do you like tennis?

Well! Do you like tennis? […]

Oh yes I do…

(Chris Rea: “Tennis”)

Sanoitukset heittelevät hyvin erilaisia mielikuvia epämääräisesti yhteen ja siksi ne herättävätkin epävarmuutta kuulijassa. Kritisoidaanko tässä maailman kauheuksia viihteeseen pakenevaa mediankuluttajaa vai itse mediaa noiden kauheuksien tyrkyttämisestä? [1] Epävarmuus toistuu myös itse sävellyksessä, joka kasvaa leppeiden septimisointujen pehmorockista kaoottisten lauluäänten ja kitaraulvonnan valliksi pakkomielteisen toisteisesti kalahtelevan bassokuvion päällä, aivan kuin television syytämä tennispeli jatkuisi huoletta kasvavan hädän ja kaaoksen keskellä. Kappale katkaisee herkeämättömän pompottelunsa vain keskellä yllättävään triolifilliin ja päättyy mutisevaan keskusteluun, jonka katkaisee viimeinen, uhkaava bassonuotti. Chris Rean kolmannen albumin yllättävä avaus syöttää pallon kuuntelijalle ja odottaa tämän tekevän sillä jotain.

Tällaista tuskin kukaan odotti käheä-ääniseltä laulaja-kitaristilta, jolla oli takanaan kaksi keskinkertaista albumia ja yksi hittisingle, keskitien iskelmällinen balladi ”Fool (If You Think It’s Over)”. [2] Rea ei ilmeisesti pitänyt tuottaja Gus Dudgeonin näkemyksestä, sillä levyt esittivät hänet liian siloteltuna ja (usein yleisönkin mielestä) tylsänä keskitien laulaja-lauluntekijänä. Kolmannen levynsä hän sai tuottaa itse, ja hän tekikin parhaansa ryömiäkseen ”Pohjois-Englannin Elton Johnin” nahastaan.

Vaikka loppuosa albumista ei nouse samalle tasolle kuin nimikappale, samanlainen monipuolisuus ja paikoittainen epävarmuus tuo särmää koko levylle. Amerikkalainen keskitien rock ja ihan perusbrittiläinen pop saavat mausteeksi selvemmin vaaleaa bluesrockia ja pohjoista soulia. Lisäksi Rean kirjoituskynä on terävänä sovinnaisemmissakin kappaleissa. ”Since I Don’t See You Anymore” sotkee brittiläistä nostalgista laulelmaa, kantrivivahteita ja haitaritangoa häpeämättömän sentimentaaliseksi yhdistelmäksi, jonka melodia ja tunnelma tarttuvat mieleen lähtemättömästi. ”Dancing Girls” taas on vastustamattoman tarttuvaan kitarariffiin pohjautuvaa poppia, joka sivuaa nimikappaleen aihepiiriä keveämmissä tunnelmissa. Sovituspuolella Rea kokeilee paitsi paisuttaa sointia torvilla myös venyttää instrumentaalijaksoja soulballadissa ”Everytime I See You Smile” ja albumin Bruce Springsteenin ja Billy Joelin -henkisessä päätöskappaleessa ”Stick It”. Kappaleen teksti kumpuaa hänen omasta taustastaan kouluttamattomana työläisnuorena taantuvassa terästeollisuuskaupungissa Middlesbrough’ssa, ja asenne on taustanmukaisesti sekä voivotteleva että uhmakkaan toiveikas.

Tässä nouseekin esiin se kaksijakoisuus, jolle Rean suosio ja imago myöhemmin rakentuivat (tosin sana ”imago” varmastikin kauhistuttaisi aidosti tähtikulttia kammoavaa miestä). Hänessä yhdistyvät yhtäältä satamajätkän habitus, juurevuutta kaikuva kitaransoitto ja heti tunnistettava lauluääni, joka tuntuu lähtevän mikrofonia kohti jostain saappaiden korkeudelta savuisessa kapakassa. Toisaalta hän on häpeilemätön pop-romantikko, joka tekee tarttuvan kauniita lauluja eikä kaihda suoranaista imelyyttäkään. Jälkimmäinen lienee osin perua hänen italialais-irlantilaisista juuristaan. Yhdistelmä nostaisi hänet myöhemmin yhdeksi brittiläisen aikuisrockin suurimmista nimistä yhdessä Dire Straitsin kanssa. [3]

Kolme kappaletta kuitenkin rikkoo tavallisen 70-luvun lopun aikuisrockalbumin kaavan. Rean tyylikäs slide-kitarointi pääsee kunnolla esiin letkeillä instrumentaaleilla ”No Work Today” ja ”Friends Across the Water”, joissa kuuluu vaikutteita Ry Cooderilta ja tuolloin muodikkaasta reggaesta. Albumin erikoisin raita on kuitenkin lyhyt sirpalemainen balladi ”Distant Summers”. Sävellys koostuu kahdesta erikoisesta ja erilaisesta säkeistöstä. Ensimmäisen säkeistön epäsäännöllinen poljento, sävelkulun hienoiset alennetut sävyt ja lauluäänen elektroninen suodattaminen luovat hieman epätodellisen tunnelman, joka myötäilee sanojen unilogiikkaa. Katkeransuloinen toinen säkeistö taas katkeaa teatraalisesti kuiskatun ”away”-sanan kohdalla takaisin ykkössäkeistöä mukailevaan lyhyeen loppusoittoon. Tämä alleviivaa ajatusta menetetystä tilaisuudesta ja muistosta, jota katuva uneksija ei aivan pysty tavoittamaan. Jopa sovituksen hienovarainen pianokuvio ja aavemaisen ohut syntetisaattorimelodia tuovat mieleen Rean kollegan Colin Townsin musiikin kauhuelokuvaan Full Circle (1977, Suomessa Julian painajainen). Albumin voisi melkein luokitella progressiiviseksi MOR:ksi, jos koko käsite ei olisi jo itsessään paradoksi.

Silti voi sanoa, että Tennis oli ensimmäinen albumi, jolla Chris Rea sai oman näkemyksensä täysin esiin, tai ainakin siinä määrin kuin se oli mahdollista tilanteen vaateiden ja odotusten puitteissa. Kuitenkin albumi on kiehtova juuri siksi, että se jäi pitkälti poikkeukseksi hänen tuotannossaan. Albumin maalailevimpia ja kokeellisimpia ideoita kuultaisiin jälleen kunnolla oikeastaan vasta hittilevyllä The Road to Hell (1989), jolla hän samalla tavoin riuhtaisisi itsensä irti aiemmista odotuksista ja särmättömyydestä. Silti Tennis oli myös edeltäjiään tarttuvampi. Ei ehkä uuden aallon ja diskon kyllästämässä Britanniassa, mutta muualla Euroopassa se huomattiin kyllä, aina sitä kärpäsentahran alla piilottelevaa Neuvostoliiton rajamaata myöten. Täällähän pieni imelyys ja viskilasin pohjalta nouseva tunteellisuushan ovat yleensä vain eduksi.

[1] Ilmeisesti Rean hampaissa on takapuoltaan Wimbledonissa raapineen naispelaajan tapaus, joka sai brittien aina tasokkaat iltapäivälehdet repimään tuomitsevia etusivun juttuja lukijoiden kauhisteltavaksi – ja kuolattavaksi. Maailman todelliset kauheudet unohtuivat hurskastelun lomassa kokonaan. Rea tosin myöhemmin alkoi itsekin ottaa tuomitsevan kannan median tapaan käsitellä kauheuksia. Hänen mediasuhteensa pohjanoteeraus kuullaan kappaleessa ”You Must Be Evil” (1989).

[2] Suomeksi kappaleen on esittänyt nimellä ”Luulitko kaiken menneen” Kirka, toinen raspikurkku, joka uransa aikana päätyi esittämään haluamaansa viihteellisempää musiikkia. Niin, ja tietysti Greger Nervander.

[3] Dire Straitsin Mark Knopfler nojasi kitaransoitossaan samoihin vaikutteisiin kuin Rea ja jakoi myös tämän maanläheisen estetiikan sekä epäluulon rocktähteyttä kohtaan. Dire Straits ja Chris Rea rinnastettiin siis syystäkin. Yhtäläisyydet ja erot kiteyttää ehkä parhaiten koomikko Gareth Hale Hauskojen poikien parodiassa ”The Voice from Hell”: ”I never get no chicks for free”…

Mainokset