Laulu Pratchettille

Pratchett

Englantilainen Terry Pratchett (1948 – 2015) oli yksi aikansa parhaista huumorikirjailijoista ja enemmänkin. Hänen pääteoksensa, pitkä ja suosittu Kiekkomaailma-sarja, käsitteli eeppisen fantasian kliseitä ja käytäntöjä herkullisen arkkipäiväisesti, mutta leikitteli myös oivaltavasti kaikenlaisilla kulttuurin, historian ja tekniikan ilmiöillä. Sen maailma oli tuo satiirin perustyökalu, nokkelasti vääristynyt peili, joka toi oman (tässä tapauksessa lähinnä brittiläisen) kulttuurin kummallisuudet esille. Tämän blogin kirjoittaja vietti yhdeksäntoista hyvää vuotta näiden kirjojen seurassa, ja hän oli vain yksi miljoonista. Sillä Pratchett oli ensisijaisesti erinomainen tarinankertoja, jos noudatetaan ajattelutapaa, jonka mukaan prosaistit jakautuvat kirjailijoihin ja tarinankertojiin. Hänen tarinoissaan myönnettiin, että oikeudenmukaisuuden, armon ja toivon kaltaiset käsitteet olivat enemmän ihmisten luomuksia kuin maailmankaikkeuden perusominaisuuksia, mutta, kuten kunnon saduissa konsanaan, niissä annettiin pienen ja oikeamielisen ihmisen myös voittaa ja pärjätä (ainakin verrattuna kollega Douglas Adamsin tarinoihin). Niiden humaaniudesta oli helppo pitää, varsinkin kun humaaneimmin käyttäytyi jokin kaksimetrisen viikatetta heiluttavan luurangon tapainen tavis.

Rakastetulla kirjailijalla oli luonnollisesti faneja muusikoidenkin joukossa, ja joidenkin muusikoiden kanssa keskinäinen ihailu johti myös yhteistyöhön. Pratchettin kuoleman kaksivuotispäivänä katsahdetaan nyt kahteen yhteistyön tuloksena syntyneeseen albumiin. [1]

FromDiscworld

Englantilainen kosketinsoittaja ja säveltäjä Dave Greenslade muistetaan brittiläisen jazzrockin uranuurtajayhtyeestä Colosseum, omaa nimeään kantaneesta 70-luvun progeyhtyeestä ja konseptialbumin äärimmäisille rajoille vieneestä ja täsmälleen väärään aikaan julkaistusta monimediaprojektista The Pentateuch of Cosmogony (1979), minkä jälkeen hän vietti suurimman osan 80-lukua säveltämässä musiikkia televisioon. Useiden Pratchettin kirjojen innoittama ja pitkälti instrumentaalinen From the Discworld (1994) tuntuukin johdonmukaiselta ja ehkä hillitymmältäkin jatkolta Pentateuchille. Pratchett osallistui itse musiikin ideointiin ja tuotantoon ja oli kovin otettu albumista, jolla kuullaan myös Tony Robinsonia kertojana ja jonka vihko oli täytetty Pratchettin hovikuvittaja Josh Kirbyn (1928 – 2001) yhtä aikaa sarjakuvamaisen värikkäillä ja groteskeilla maalauksilla Kiekkomaailma-kirjoista. Todennäköisyys, että albumi jäisi suutariksi oli varmaankin yksi miljoonasta, eikö niin?

Greenslade pyrkii kuvittamaan useita Pratchettin tarinoita lyhyillä elektronisilla versioilla muodollisesti vapaasta sinfonisesta runoelmasta. Esimerkiksi ”Small Gods” pyörittää ja kehittelee viidessä minuutissa ihan onnistuneesti kahta vastakkaista teemaa. Greenslade hakee musiikkiin Pratchettin satiirista asennetta liioitellulla mahtipontisuudella, sointivalinnoilla ja myös musiikkikonventioiden sopivalla manipuloinnilla. Niinpä ”Holy Wood Dreams” mukailee studioajan Hollywood-elokuvan riffejä, ”Stick and Bucket Dance” on pirteä kansantanssipastissi ja ”Death” rikkoo tummanpuhuvan sinfonisen marssin steppaavalla bassokuviolla ja kolmannen luokan spagettiwesternistä lainatulla trumpettimelodialla – mikä kuvaa hyvin häntä, joka puhuu aina kapitaaleilla mutta ratsastaa hevosella nimeltä Polle. Näin parhaimmillaan.

Usein musiikki vain tuntuu keskinkertaiselta elokuvamusiikilta, joka on hukassa ilman kuvallista asiayhteyttä. ”Pyramids” kuvaa kohdettaan hyvin, mutta sävellyksenä se vain jököttää paikallaan kuin… pyramidi. Lyhyt kesto ei anna aikaa enemmälle teemojen kehittelylle, ja todella pysäyttävä melodinen materiaali on harvassa – pop-mukaelma ”The Shades of Ankh-Morpork” muodostaa poikkeuksen, mutta se luultavasti pysäyttääkin kuulijan vain kolkatakseen ja ryöstääkseen tämän.

Toinen ongelma on, että Greenslade toteutti albumin lähes täysin tuon ajan digitaalisilla syntetisaattoreilla ja se kuulostaakin turhan paljon keskivertoa paremmin äänitetyltä 90-luvun alun kotistudioprojektilta (sanoo nimimerkki ”Leikittiin sitä me muutkin synalla tammikuussa 1994”). Kappaleen ”The Luggage” nolot trumpettisoundit ja aneeminen rumpuohjelmointi toki tavallaan sopivat kuvaamaan murhanhimoista matka-arkkua, joka kipittää omilla jaloillaan, lopputulos kun kuulostaa yhtä aikaa hassulta ja hieman huolestuttavalta. Joissain muissa kappaleissa vain tulee mieleen, että kuuntelee John Williamsia työskentelemässä Ed Woodin elokuvan musiikkibudjetilla.

Tästä albumista haluaisi pitää enemmän kuin on mahdollista ja myös muistaa enemmän kuin nyt pystyy mieleensä palauttamaan kuuntelun jälkeisinä tunteina. Albumi sentään antaa äänen kirjoissa silloin tällöin mainitulle kaksimieliselle kansanlaululle ”The Wizard Staff Has a Knob on the End”. Kappale on ihan tarttuva, joskin nokkela sanoitus on ehkä liiankin kiltti puhuessaan selibaatissa elävien velhojen suhteesta ylväisiin taikasauvoihinsa. Ketään ei yllätä se, että Greenslade ei yrittänyt toteuttaa toista Kiekkomaailman kuulua kansanlaulua, rempseän noitamuori Nanny Auvomielen suuresti rakastamaa renkutusta ”The Hedgehog Cannot Be Buggered At All”.

Wintersmith

Nannyn maun mukaista musiikkia on tehnyt 70-luvulta asti englantilainen folkrockyhtye Steeleye Span, jonka fani Pratchettkin oli. Heidän yhteistyönään syntyi tarinalevy Wintersmith (2013), joka pukee musiikiksi kirjan Talventakoja (2007). Kirja kuuluu nuoremmalle lukijakunnalle suunnattuun sarjaan, joka seuraa maalaistyttö Tiffany Särkysen kasvua Kiekkomaailman noitien johtajaksi (jollaista noidilla ei tietenkään ole, ehei).

Steeleye Spanin musiikissa yhdistyvät brittiläisten kansansävelmien melodinen ja rytminen poljento, popmaisen tarttuvat kertosäkeet ja ajoittainen hard rockista sovellettu riffimäisyys sovituksissa. Tällainen yhdistelmä kansanomaista mutkattomuutta, monisyisiä sovituksia, reippaan rokkaavaa soittoa ja paikoin (melo)dramaattisen tunteikasta melodiikkaa soveltuu hyvin tarinaan, joka liikkuu lapsuuden ja aikuisuuden, maanläheisen ja myyttisen, kepeän ja moraalimyytin välimaastossa, jossa luontoa ja kansanviisautta kunnioitetaan mutta ei idealisoida. Ja jossa vuodenaikojen tanssi on keskeinen elementti.

Materiaali on vahvaa, mutta parhaiten mieleen jäävät nimikappale dramaattisen hymnimäisine väliosineen ja tarinan riemukas päätös ”The Summer Lady”. Paljon kunniaa kuuluu tietysti soittajille ja erityisesti laulajille, joista Maddy Prior osaa edelleen laulaa heleän voimakkaasti, vaikka ikä onkin tuonut ääneen syvyyttä. Pratchett itse vierailee kappaleella ”The Good Witch” lukemassa kunnon noidan eettistä ohjeistoa.

Rakenteellista jatkumoa luo toistuva tumma morris-tanssisävelmä, yleinen tanssirytmien käyttö ja tarinan kehystävä alku/loppusoitto. Huvittavaa kyllä, tämäkin albumi alkaa From the Discworldin tavoin synkän juhlallisilla soinnuilla esitellessään Kiekkomaailman ja sitä selässään avaruuden halki kantavan Suuren kaksosen. Ehkä ihmisen mielikuvituksessa todella on valmis muotti maailmankokoiselle kilpikonnalle, jonka selässä seisoo neljä elefanttia ja niiden päällä litteä maailma, mikä johtaa arkkityyppiseen musiikilliseen tulkintaan.

Albumin emotionaalinen huippu tulee kuitenkin vasta varsinaisen tarinankerronnan päätyttyä. Yksinkertainen mutta syvänkoskettava pianoballadi ”We Shall Wear Midnight” astuu albumin tarinamaailman ulkopuolelle ja tarjoaa uuden näkökulman aiemmin koettuun (aiemmista konseptialbumeista esimerkiksi Genesiksen The Lamb Lies Down on Broadway ja Pink Floydin The Wall tekevät samoin). Kyse on kuitenkin monimutkaisemmasta suhteesta todellisuuteen kuin vain kumarruksesta yleisölle esiripun laskeuduttua. ”We Shall Wear Midnight” on Tiffany Särkysen laulu Terry Pratchettille, luomuksen luojalleen esittämä kiitos elämästä ja kiihkeä pyyntö saada kokea lisää seikkailuja, kasvaa ja elää niin vanhaksi että ottaa käyttöön noitien perinteisen kokomustan lookin. Mutta laulussa häälyy alati taustalla myös tieto myös luojan kuolevaisuudesta. Mikä olisi parempaa kuin saada onnellinen loppu ennen kuin molemmat pukeutuvat lopullisesti mustiin eikä kumpaakaan enää ole? Henkilöhahmohan on vain kirjoittajan mielikuvituksen tuote vailla muuta elämää.

Ja kuitenkin… niin moni sepitteenä tai legendana syntynyt ihminen ja olento jaksaa elää ihmisten mielissä vielä vuosisatoja sen jälkeen, kun niiden keksijät eivät ole enää edes alaviitteitä historiankirjoituksissa. Kuvitteellinen hahmo voi olla elävällä ihmiselle yhtä merkittävä kuin todellinenkin ja elää näin ihmisten haaveiden, toiveiden ja tekojen kautta. Pratchett ainakin ymmärsi, kuinka syvällisesti tarinan voima vaikuttaa ihmisyydessä ja säteilee sivilisaation pintakuvioihin. Hänen Kiekkomaailmassaan ajatukset tahtoivat elää, tarinat tulivat lihaksi ja jumalat olivat olemassa vain niin kauan kuin niihin uskottiin. Näinhän tietysti on meidän maailmassammekin, mutta Kiekkomaailmassa vertauskuvasta tuli kirjaimellinen totuus. Täälläkin ideat kuitenkin voivat riuhtaista itsensä irti luojiensa mielikuvituksesta ja tavoitella jonkinlaista autonomiaa ja kuolemattomuutta.

Tällä metatasolla pelaaminen tekee osaltaan kappaleesta niin nokkelan ja koskettavan kuin se on ja samalla laulun, joka tavoittaa innoittajansa hengen ja vahvuudet tarkasti. Steeleye Span julkaisi konsertti-DVD:n The Wintersmith Tour (2014), jolla se esittää joitakin albumin kappaleita vanhojen suosikkiensa lomassa. Sillä nähdään myös ”We Shall Wear Midnight” ja tuolloin jo Alzheimerin haurastuttama Pratchett kuuntelemassa selvästi liikuttuneena. Se olisi kappale, jonka soisi soivan hänelle ja itselle hypoteettisilla ”yön levylautasilla”. Tai nykyään ne olisivat kaiketi yön soittolistoja. Eihän se, että on siirtynyt kaiken ajan ulkopuolelle, ole mikään tekosyy olla seuraamatta aikaansa…

[1] Pratchettin töihin perustuvaa musiikkia on toki enemmänkin. Esimerkiksi kirjaan Soul Music (Elävää musiikkia) perustuvasta televisiosarjasta julkaistiin erillinen soundtrack-CD, jossa kuullaan Kiekkomaailman ensimmäisen rockbändin lauluja. Koomikko Eric Idle taas sävelsi ja lauloi Discworld II (1996) -tietokonepeliä varten kappaleen ”That’s Death”, joka julkaistiin myös singlenä.

Mainokset

Onko menneeseen menijöitä? Juna meni just!

Ei nimi yhtyettä pahenna, mutta joskus se voi toimia karkotteena. Big Big Train kuulosti sen verran Poliisiopistosta revityltä, että jätin tämän englantilaisen progressiivisen rockyhtyeen vuosikausia suuremmitta huomioitta. Toki asiaan vaikutti sekin, että kuulemani kappaleet yhtyeen 90-luvun tuotannosta tuntuivat edustavan melko yllätyksetöntä laulupainotteista neoprogea.

Vuonna 2009 ilmestyneellä levyllä The Underfall Yard yhtye oli kuitenkin kehittynyt niin kokoonpanoltaan kuin tyyliltään aivan toisenlaiseksi yrittäjäksi. Levyn pitkillä kappaleilla esittäytyy herkän melodista ja tyylitajuisen rikkaasti sovitettua sinfonista progea soittava yhtye, joka edelleen kumartaa vanhan Genesiksen suuntaan varsinkin syntetisaattorien ja laulumelodioiden kohdalla mutta välttää tiukasti monien nyky-yhtyeiden suosimia areenarock- tai metallisointeja. Niiden tilalla on Camel-henkinen kepeys ja hyvin ajattomaan kirkkauteen tähtäävä sinfoninen sointi. Yhtye myös venyttelee lihaksiaan instrumentaalisesti, mutta tilutussoolojen tai monimutkaisten tahtilajisiirtymien sijaan tiukalla yhteissoitolla tai temaattisilla sooloilla, jotka kasvavat yleensä orgaanisesti sävellysmateriaalista. Komein esimerkki on kappaleessa ”Victorian Brickwork”, kun kornetti purkaa hitaasti pidäteltyä kaipausta ja katumusta kelluvan, koko ajan kasvavan taustavallin yllä. Siinä varsinkin yhdistyy 70-luvun sinfonisen progen perintö postrockin jälkeisen maalailevan kitararockin kieleen raikkaalla tavalla.

Levyä seurasivat vuosina 2012 ja 2013 kaksi English Electric -nimistä levyä, jotka sitten koottiin tupla-CD:ksi English Electric: Full Power (2013) hieman uudelleen järjesteltynä ja neljällä lisäkappaleella täydennettynä. Yli kaksituntinen kokonaisuus sisältää hieman epätasaisempaa materiaalia kuin The Underfall Yard (esimerkiksi nuoruuden musiikki-innostukselle silmää iskevän voimapop-pastiisin ”Make Some Noise”), mutta se myös laventaa ja syventää yhtyeen sointia ja tyyliä. ”Upton Heath” leijuu ilmavan folkmaisena eteenpäin, tosiaan aivan kuin ”tuulen kuljettamana”. ”Winchester from St. Giles’ Hill” taas soi uhkeana mutta ei hetkeäkään raskassointuisena sinfonisena rockoodina yhdelle paikkakunnalle ja sen osalle Englannin historiassa. ”Judas Unrepentant” juhlii taideväärentäjän työn muuttumista taiteeksi itsessään häpeämättömän tarttuvalla fanfaarilla, kun taas ”A Boy in Darkness” vie Genesiksen teatraalisuuden raskaimmilleen ja synkimmilleen rinnastaessaan 1800-luvun lapsimainarin kuoleman onnettomuudessa Britanniaa vuonna 2009 järkyttäneeseen vauvan pahoinpitelysurmaan. Uuvuttavuudestaan huolimatta levy oli tyylitajuisimpia ja tarttuvimpia tuon ajan sinfonisen progen paikallaan polkevassa kentässä.

Big Big Trainin musiikkia on syystä kutsuttu hyvin englantilaiseksi. Tämä on luonnollista, koska se nousee brittiläisen sinfonisen progen traditiosta, jolla itsessään on juurensa The Beatlesin 60-luvun loppupuolen musiikissa, eräissä Gustav Holstin ja Ralph Vaughan Williamsin harmonisissa ja sovituksellisissa käytännöissä ja kansanmusiikin melodisessa perinteissä. Musiikin voimakas nostalginen tunnelataus kuitenkin pohjaa hyvin brittiläisiin nostalgian aiheisiin.

Iso-Britanniaa pidetään yleisesti maana, jossa teollinen vallankumous sai alkunsa. Tämän vastapainona, tai ehkä juuri sen takia, brittiläisessä kulttuurissa on yhä vallalla voimakas epäluulo teknologiaa kohtaan ja kaipaus (ei aina koskemattoman) luonnon yksinkertaisuuteen. Aiempi pastoraalinen luonnonromantiikka ainakin virtasi niihin kulttuurisiin vastareaktioihin, joita teollistumisen aiheuttama yhteiskunnallinen muutos ja todelliset terveyshaitat synnyttivät. Jotkut näistä saivat utopistisia sävyjä. Parhaiten muistetaan William Blaken kuvitelma uudesta Jerusalemista Englannin ”vehreässä maassa”, jota nyt vielä raiskasivat savupiipputeollisuuden ”synkät, saatanalliset myllyt”. Lievemmissä muodoissa vastarinta on säilynyt nostalgisena suhteena luontoon.

Tämä teollisen vallankumouksen ja luontonostalgian välisen köydenvedon jännite sihisee useimpien Big Big Trainin sanoitusten taustalla. Kappaleissa kuten ”Uncle Jack” ja ”Hedgerow” (English Electric) luonto on kauneuden, ihmetyksen ja levon lähde vastapainona raatamiselle hiilikaivoksen uumenissa. Se on lempeä ja jännittävä salainen maailma ”aivan aidan toisella puolella”, vaihtoehto urbaanin maailman vaatimuksille mutta kuitenkin lähellä ja idyllinen. Tällaisia paikkoja kasvaa ihmisten mielikuvissa maassa, jossa jokainen pieni vihertilkku betonimuurien keskellä on jonkun ”puutarha”. Faunan ja flooran monimuotoisuutta ylistää viattoman innokkaasti lastenlorumainen hoilaus keskellä ”Hedgerow’ta”. Levyn mieleenpainuvimman kertosäkeen siivittämänä ”Hedgegrow” kasvaa melkeinpä hymniksi tavallisen englantilaisen luontoparatiiseille, ja sen rikas, jossain The Beatlesin ja Frederick Deliusin kamaritöiden välissä soljuva sovitus heijastelee tätä häpeilemättömällä kauneudellaan ja toisaalta pikkunäppärällä yksityiskohtaisuudellaan. Vastakkainasettelun sijaan luonto ja kaupunki sulautuvat toisiinsa urbaanin asutuksen raja-alueilla (”Edgelands”). Ihminen muokkaa maaperää ja maastoa luodakseen kaupungin, mutta luonto määrittelee kaupungin kehityksen vuosisatojen halki (”Winchester from St. Giles’ Hill”). Maasta ja maastosta tulee keskeinen osa kansakunnan kehityksen historiaa.

Big Big Trainin nostalgia ei kohdistu niinkään teolliselta vallankumoukselta säästyneeseen luontoon kuin niihin vallankumouksen instituutioihin, jotka kehitys on jo syrjäyttänyt. Esimerkiksi kappaleessa ”Swan Hunter” (English Electric) katsotaan haikeasti laivanrakennuksen päättymisen vaikutuksia yhteisöön Neptune-telakalla sukupolvia työskennelleen perheen näkökulmasta. ”Seen Better Days” ja ”Worked Out” taas kertovat työväenluokan identiteetin pirstoutumisesta ja yhteisöjen kriisiytymisestä vanhanaikaisen kaivosteollisuuden kadotessa ja Britannian ripustaessa taloutensa finanssikapitalismin varaan. Tätä rakennemuutosta ovat aikaisemmin käsitelleet omien kokemusten pohjalta monet pohjoisenglantilaiset popmuusikot kuten Chris Rea, Jimmy Nail ja Sting. Big Big Train käyttää kansanomaisen nättejä melodioita, katkeransuloisia modaalisia sointukulkuja ja vaskien kaltaista nostalgisia soittimia (mistä lisää alla) kuvatakseen häviäjien suhtautumista muuttuvan maailmaan. Muutos hyväksytään, sen tuomat parannukset myönnetään, mutta muutoksen mahdollistaneen pitkän työn hiljaisille tekijöille uuden vallankumouksen anti tuntuu silti kitkerältä.

Samaan teemaan liittyvät myös toistuvat viittaukset sukeltajiin. ”The First Rebreather” (English Electric) mytologisoi vuonna 1880 sattuneen tapauksen, jossa sukeltaja Alexander Lambert pelasti joukon rakennusmiehiä tulvivassa maanalaisessa tunnelissa käyttämällä varhaista suljetun kierron hengityslaitetta. ”Winchester Diver” (The Underfall Yard) taas kertoo, kuinka sukeltaja William Walker vuosina 1906 – 1911 työskenteli mutaisen veden täydellisessä pimeydessä vahvistaen Winchesterin katedraalin perustuksia, niin että kirkon romahdus saatettiin lopulta estettyä. Teksti rinnastaa mieleenpainuvasti kirkonmenot maan päällä ja aivan niiden alla väijyvät ”helvetin pohjamudat”, joissa sukeltaja työskentelee sokeana pitääkseen sivilisaatiota pystyssä. Kätketty alamaailma, jossa yhteiskuntaa ylläpitävä työ tapahtuu, on toistuva teema luokkatietoisen Britannian kulttuurissa. Ehkä äärimmäisen muodon se saa H. G. Wellsin Aikakoneen morlokeissa. Big Big Trainin laulujen sankareita ovatkin paljolti rohkeat mutta maan tai veden alla näkymättömissä raatavat ammatti-ihmiset tai erikoisalojensa parissa vaatimattomasti puurtavat rakastettavat eksentrikot, kuten esimerkiksi raunioituneen luostarin kivien hoitaja kappaleessa ”Keeper of the Abbeys” (English Electric).

Yhtyeen päähänpinttymä ovat kuitenkin höyryvetoiset junat, mikä näkyi jo yhtyeen nimessä ja sen ensimmäisellä levyllä Goodbye to the Age of Steam (1994). Nuo teollisen vallankumouksen symboliset moottorit jyskyttävät kappaleessa ”The Last Train” (The Underfall Yard) kohti sulkeutuvan radan pääteasemaa symboloiden yhtä lailla käyttäjiensä elämän muuttumista kuin koko savupiippuyhteiskunnan lopullista katoamista. Höyryveturi on siinäkin voimakas symboli, että se jaksaa kiehtoa ihmisten mieliä kauan sen jälkeenkin, kun uudempi tekniikka on korvannut sen. Yhä uudelleen ja uudelleen se saa brittiläisessä sepitteessä inhimilliset piirteet, oli kyse piirretystä Iivari-veturista tai Terry Pratchettin Kiekkomaailma-romaanin Raising Steam (2013) voiman jumalattaresta.

English Electricin huipennus onkin ansaitusti ”East Coast Racer”, laukkaansa 15 minuutin ajan kasvattava kertomus aikansa nopeusennätyksiä rikkoneesta Mallard-junasta ja sen rakentajista. Sen näkemys junasta, joka kasvoi myyttisiin mittasuhteisiin on yhtä romanttinen kuin Blaken uskonnollinen visio mutta lähes täysin päinvastainen. Blake näki teollisen vallankumouksen raiskaavan pyhän maan ja orjuuttavan ihmiset. Pari sataa vuotta myöhemmin Big Big Trainin silmissä ihmiset muokkasivat maan aineksista koneen, vuodattivat siihen toiveensa ja rakkautensa ja se lopulta muutti koko ihmisten maailman peruuttamattomasti – oikeastaan Blaken pelkojen mukaiseksi mutta myös paljon paremmaksi kuin mitä tämä kykeni kuvittelemaan. Höyryveturi ei ole pyhäinhäväistys vaan maan voiman ja ihmisen mielikuvituksen toiveikas liitto (”Church bells call a beat along the track / she burns with the substance of the land”).

Big Big Trainin junaradan ja näkemyksen pää saavutetaan The Underfall Yardin 22-minuuttisessa nimikappaleessa. Sanoitus tutkailee nyt jo hiljentyneen rautatien kulkua halki Englannin maaston ja kuvittelee, miten tuo insinööri Isambard Kingdom Brunelin luomus heijasteli viktoriaanisen ajan ajattelua. Rataa rakennettiin kaivautumalla kukkuloiden läpi, siihen samaan ”salattuun maisemaan”, jota geologiset tutkimukset samaan aikaan avasivat. Ne löysivät miljoonien vuosien ikäistä kiveä, planeetan ihmiselle tuntemattoman historian. Rautatien avatessa tietä eteenpäin tieteet osoittivat, että maapallo oli ollut olemassa miljoonia vuosia ennen ihmistä. Tähän ajatukseen sisältyi myös mahdollisuus, että ihmiskunnalla saattaisi myös olla edessään yhtä pitkiä aikoja. Teknologia muutti materiaalisen maailman, tiede mullisti maailmankuvan.

Laulu ylistää siis niitä valistusajan vallankumouksellisia toimijoita, jotka aikansa tietämyksen ja tekniikan avulla ”pystyivät näkemään kaukaiset taivaat ja syvän ajan”. Samalla se suree, kuinka valistusajan unelmat ja ihanteet näyttävät haihtuneen niiden länsimaisesta kehdosta ja niiden mukana selkeä suuntima ja eteenpäin puskeva tarkoituksenmukaisuus, aivan kuten rautateiden kivi ja metalli ovat rapautuneet. Niinpä katkeransuloinen nostalgia syvenee todelliseksi tragediaksi, myyttiseksi tuhoksi: siinä missä pastoraalinen romantiikka kauhisteli idealisoidun luonnontilan tuhoa teollisen vallankumouksen kourissa, Big Big Train kaipaa myyttistä järkeä ja näkemystä takaisin jälkiteollisen sivilisaation ohjaimiin.

Musiikki virtaa, raivoaa parissa soolossa, toistaa kertosäkeensä aina entistä rajummin, mutta ei loppujen lopuksi löydä ratkaisua. Loppunostatuksessa murheellisesti tuuttaavat vaskisoittimet ovat olennainen osa kappaleen ja koko levyn sointia. Vaskiorkesterit nousivat suosioon 1800-luvun puolivälissä teollisen valmistuksen oheistuotteena. Brittiläisessä mielikuvituksessa ne yhdistetään kiinteästi erilaisiin teollisiin ammatteihin (varsinkin kaivosalalla), työväentoimintaan ja nyt jo kadonneeseen yhteisöllisyyteen. Myyttisempää alleviivausta kappaleelle ei yhtye juuri olisi voinut löytää.

Ehkä Big Big Trainin nostalgian voi nähdä myös heijastuksena niistä dilemmoista, joiden kanssa moni 2000-luvun progressiivinen rockyhtye joutuu tasapainoilemaan. Yhtye kertaa kunnioittavan nostalgisesti yli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin määriteltyjä sinfonisen rockin käytäntöjä. Niiden voima vain piilee siinä, että ne edustivat aikoinaan uudenlaista musiikillista lähestymistapaa ja samalla ajattelua, jossa omaperäisyys ja jatkuva kehittyminen nähtiin keskeisinä arvoina. Kierrätyskäytössä ne uhkaaviksi latistua pelkiksi maneereiksi ja niiden varaan rakentavat yhtyeet muuttua samanlaisiksi nostalgiaesineiksi kuin Big Big Trainin rakkaat höyryjunat. Ne vievät ihmisiä kohti tulevaisuutta, joka meni jo ja joka ei ollutkaan sellainen kuin mitä kuviteltiin. Mutta vanhanaikainen ei tarkoita hyödytöntä. Höyryjunat liikuttavat yhä ihmisiä ja niin tekee myös Big Big Trainin musiikki. Sekin suuntaa kohti tulevaisuutta, mutta menneisyyden kautta menevää sivurataa pitkin.