Änglagård: Viljans öga (2012)

Ruotsalaisen Änglagårdin paluu levytysrintamalle oli iso tapaus pienessä progemaailmassa. Väki oli ollut innoissaan, kun yhtye teki kiertueen vuonna 2003, mutta sen jälkeen muusikot hajaantuivat jälleen vuosiksi. Viljans öga ilmestyi lähes tasan kaksikymmentä vuotta yhtyeen klassikkona pidetyn ensialbumin Hybris (1992) jälkeen ja kahdeksantoista vuotta siitä, kun jäsenet olivat panneet dramaattisesti pillit pussiin vuoden 1994 Progfest-konsertin jälkilöylyissä.

Tähän nähden Viljans öga jatkaa näennäisesti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lukuun ottamatta toista kitaristia Tord Lindmania, joka tosin myöhemmin palasi remmiin kiertueille, samat muusikot palasivat samojen 70-lukulaisten soittimiensa kanssa samanlaisina, mitä nyt muutamaa lasta ja kahdeksankymmenen vuoden asuntolainaa myöhemmin. Harmaanhohtoisessa pakkauksessa kummittelevat edelleen basisti Johan Brandin aavemaiset ristivalotetut (tuolloin jo photoshopatut) kuvaelmat luonnosta ja ihmisistä sekä Brandin, puhallinsoittaja Anna Holmgrenin ja kosketinsoittaja Thomas Johnsonin samanhenkiset runoyritelmät. Instrumentaalinen musiikki jakautuu edelleen vain neljään sävellykseen, joskin nyt kaikki rikkovat kymmenen minuutin rajan.

Sävellyksissä kuuluvat myös kaikki vanhat merkit. Kevyesti kansanmusiikkivaikutteiset melodiat vuorottelevat kulmikkaampien rockjaksojen kanssa. Jokaisessa sävellyksessä on monta osaa, joita ei käytetä niinkään kehittelyyn vaan yltäkylläiseen vaihteluun. Progen sankariaikojen soundit kaikuvat kaikkialla: ”Ur vilande” alkaa varhaisen Genesiksen ja King Crimsonin kitaramurtosoinnuilla, syksyisillä mellotronijousilla ja surumielisillä sointukuluilla. Rickenbacker käy kontrapunktiseen taistoon kitaran ja Hammondin ostinatojen kanssa, klassisesti soiva huilu kohtaa mellotroni-imitaationsa. Samalla kappaleella kuullaan yhtyeen tavaramerkkisiä murtosointujuoksutuksia mellotronin kuoroilla aivan kuten kaksikymmentä vuotta aiemmin. Lopun korisevia kuororiitasointuja tuottaa kuitenkin mellotronin isäpappa chamberlin, joka on tuotu vahvistamaan vuosikertainstrumenttien rivistöä.

Intensiteettiäänkään ei yhtye ole hukannut. Kolmas kappale ”Snårdom” sisältää Hybriksen malliin albumin intensiivisintä ja rajuinta soittoa. Kun muut kappaleet lähtevät kasvattamaan intensiteettiä hiljaisesta akustisesta pohjasta, tämä lähtee luukuttamaan täysillä tiukkoja normaali- ja poikkeusjakoisia kuvioita ja Jonas Endegårin teräväreunaisia kitarariffejä, joiden luonnollinen yliohjautuminen ja diskanttinen sointi tuovat mieleen Steve Howen 70-luvun jälkeisten metallihirmujen sijaan. Mukaan mahtuu jopa lähes abstrakti perkussiivinen jakso. Muutenkin täällä korostuu rumpali Mattias Olssonin ilmiömäinen kyky myötäillä ja koristella riffejä millintarkoilla aksenteilla ja erilaisten symbaalien orkestraalisella käytöllä melodian vahvoja iskuja korostamassa ja filleinä niiden väleissä. Päällisin puolin Änglagård jatkaa kuin edellisestä levystä olisi 18 viikkoa eikä 18 vuotta.

Muutos kuuluu siinä, kuinka paljon sujuvammaksi ja vähemmän kulmikkaaksi Änglagård on saanut hiottua loputtomat vaihtelunsa. Edelleenkin sävellykset lähinnä aloittavat yhdestä paikasta ja päättyvät jonnekin muualle. Nyt kuitenkin kokonaisuus tuntuu kehittyvän aiempaa orgaanisemmin, niin että osien voi ainakin kuvitella haarautuvan jostakin yhteisestä juuresta. Esimerkiksi ”Sorgmantelin” alun melankoliseen sävelmaailmaan ja kitarannäppäilyyn palataan lopussa, ja silloin kuuluu matkan varrelta poimittu melodia, jonka viisijakoinen rytmisyys puolestaan ohjasi helvetilliseksi marssipaukkeeksi kompressoituna keskijakson rajuinta ostinatorutistusta.

Samalla musiikki pystyy kannattelemaan entistä pidempiä melodisia kaaria. Rauhallisemmassa jälkiosassaan ”Snårdom” varsinkin kehittelee tunteikasta teemaa vuoroin lähes perinteisenä kitarasoolona, vuoroin vaihtelevana ryhmäsoittona. Kappale osoittaa myös, kuinka yhtyeen äänipaletti ja -näyttämö ovat laventuneet ja rikastuneet ulkopuolisen sellistin ja puhallinsoittajien hienovaraisista lisäyksistä. Hybriksen ylitäyden energisyyden sijaan tämä musiikki jättää sovituksiin tilaa – toisen kitaran poissaolo voi auttaa siinä – mutta tekee niistä aidosti sinfonisia.

Epilogin (1994) kokeellisimpia tehoja albumi ei aivan saavuta, mutta ei myöskään sorru tuon levyn epätasaisuuksiin. Kokeellinen huippu saavutetaan, kun päätöskappale ”Längtans klocka” loppupuolellaan äkisti tulkitsee aiemman teemansa irvokkaana sirkusmusiikkina, hieman samaan tapaan haitari- ja kellopelisoinneilla kuin Samla Mamas Mannan älypäät aiemmin. Kappale hajoaa tähän kuin tieten tahtoen väistääkseen suuren kliimaksin. Kyse on joko irvailevasta modernismista tai sitten vain toistetaan sitä, mitä ”The Court of the Crimson King” (1969) teki jo progressiivisen rockin alkulähteillä.

Viljans ögalla Änglagård tuotti jalostuneemman ja kypsemmän version siitä kahdenkymmenen vuoden takaisesta tyylistä, joka oli tehnyt yhtyeestä hetkeksi elpyvän progressiivisen rockin tähden. Se ei edustanut irtiottoa vaan jatkumoa, mutta samalla myös kehitystä. Itselleni juuri tämä tahdon simmu avasi kunnolla silmät yhtyeen kyvyille, ja sen myötä kykenin arvostamaan aikaisempia julkaisuja syvemmin.

Mihin yhtye ei kyennyt oli tavoittaa uudelleen tuo hetki ajassa ja kulttuurissa 90-luvun alussa, jolloin sen häpeämättömän menneeseen katsova ja nuorekkaan innostunut musiikki iski ajan nostalgiaa janoavaan hermoon ja teki siitä hetkeksi edistyksen uuden soihdunkantajan. Kun menneisyyttä kaivamalla näytettiin viitoittavan polkua tulevaisuuteen. Vahvuuksistaan huolimatta Viljans öga ei kyennyt toistamaan Hybriksen synnyttämää hurmosta, eikä se ole siksi myöskään kestänyt aikaa samalla tavoin. Edelläkävijän ja yllätyksen patina puuttui.

Sen sijaan albumi voi osoittautua vahvaksi loppukaneetiksi yhtyeen levytysuralle, osoitukseksi, että yhtyeellä oli kolmen vahvan levyn verran luomiskykyä. Sen jälkeen Änglagård kun on julkaissut vain konserttitaltiointeja ja arkistoäänitteitä – jälkimmäiset nimenomaan Hybriksen ajalta. Toisaalta 2020-luvulla monet seitsenkymppiset progeboomerit kiertävät ja levyttävät yhä. Änglagårdin märkäkorvista vanhimmatkin ovat vasta viidenkymmenen alkupäässä, joten vielähän he ehtivät vaikka mitä.

Mellotroneja ja menneisyyden kaikuja enkelten tilalla

Hybris
Hybris (1992)

Miten kuusihenkinen tukholmalaisbändi saattoi nousta kuin tyhjästä 90-luvun alun progressiivisen rockin suureksi toivoksi? Osaansa Änglagårdin lyhyessä valtakaudessa näyttelivät niin musiikki kuin ajoituskin.

Progressiivinen rockmusiikki ei ollut kadonnut minnekään 1980-luvulla, mutta 90-luvulle tultaessa sen näkyvyys ja määrä kasvoi niin, että alettiin puhua elpymisestä. Ympäri maailmaa perustettiin uusia yhtyeitä ja progeen erikoistuneita levymerkkejä. Informaatiomullistus rikkoi myös valtavirtamedian uutispimennyksen. Postimyyntikatalogien, uutiskirjeiden ja fanzinejen rinnalle nousivat vähitellen purkit, sähköpostilistat ja keskusteluryhmät kertomaan maantieteellisesti hajallaan oleville progefaneille, että ympäri maailmaa oli muitakin friikkejä, jotka muistivat, miltä tuntui rokata 13/8-tahdissa Moogin ulvoessa ja fagotin pitäessä tahtia. Fanit saivat tietää, että progea tehtiin yhä, ja epämuodikkuutta pelkäävät progemuusikot, että heidän pöytälaatikkoon kätkemilleen eepoksille saattaisi löytyä maksavia kuulijoita. WWW-ajan koittaessa syntyi sellaisia projekteja kuten The Gibraltar Encyclopedia of Progressive Rock, ensimmäinen fanien luoma nettipohjainen progetietosanakirja. Oli jo myös ehtinyt varttua kokonaan uusi sukupolvi progressiivisesta rockista kiinnostuneita kuuntelijoita.

Ruotsalaisen Änglagårdin miehet ja nainen edustivat juuri tätä uutta progesukupolvea. Vuonna 1992 puolet heistä oli 17 – 18-vuotiaita ja vanhin jäsen peräti 24 vuotta täyttänyt harmaahapsi. Yhtye sikisi Ruotsin 80-luvun lopun undergroundista monien uuspsykedeelisten ja progressiivisten yhtyeiden tavoin. Se äänitti ensimmäisen albuminsa Hybris (1992) omin varoin, ja se julkaistiin pieninä painoksina ruotsalaisella Mellotronen- (CD) ja norjalaisella Colours-levymerkillä (LP).

Änglagård1992
Änglagård vuonna 1992.

Levyt menivät kuin kuumille kiville. Kansainvälisesti verkottuvat progepiirit hurahtivat albumiin ja valitsivat sen vuoden parhaaksi julkaisuksi. Näin varsinkin Yhdysvalloissa, missä pieni mutta kiihkeä fanikunta hallitsi orastavaa englanninkielistä nettikeskustelua. Siellä myös tehtiin aidosti työtä progressiivisen rockin agendan edistämiseksi. Los Angelesissa järjestettiin vuonna 1993 Progfest, ensimmäinen USA:n toistuvista progelle omistetuista musiikkifestivaaleista, jotka vetivät musiikin faneja yhteen ympäri maata (ja myöhemmin maailmaa). Änglagårdin esiintyminen festivaaleilla sai viimeistään jenkit kuolaamaan, ja amerikkalaiset kyllä antavat maailman tietää, jos jostain pitävät. Seuraavana vuonna Änglagårdin toinen albumi Epilog (1994) toisti edeltäjänsä äänestysmenestyksen, ja yhtye palasi esiintymään toiseen Progfestiin. Se myös kasvatti legendaansa lopettamalla uransa tuohon esiintymiseen. Änglagård siis sattui oikeaan aikaan saapumaan näyttämölle ja myös poistumaan siltä suosionsa huipulla, mutta ei musiikillisesti nirso progeyleisö olisi ihastunut siihen ympäri maailmaa, ellei sen musiikissa olisi jotain varteenotettavaa.

Kahdeksankymmentäluvulla monet progressiiviset rockyhtyeet olivat vastanneet ajan vaateisiin hyödyntämällä enemmän lyhyitä, pop-tyyppisiä laulurakenteita, ajanmukaisia digitaalisia syntetisaattoreita ja stadionrockin vaikutteita varsinkin kitaransoitossa. Änglagård sen sijaan antoi piupaut kalenterille ja käyttäytyi kuin vuosi 1975 ei olisi päättynytkään. Hybris sisälsi neljä pitkää sävellystä, joista yksi oli täysin instrumentaalinen ja muissakin lauluosuudet olivat lyhyitä ja (hieman epäluontevasti) päälle liimattuja. Albumin laadukas mutta tarkan koreilematon tuotanto ei paljastanut 90-luvun alkuperäänsä – ja tämä aikana, jolloin grunge-bändien ja muiden uudella analogisuudella ylpeilevien esiintyjien albumeilla kuultiin yhä rumpusampleja ja digitehosteita. Änglagård pitäytyi puhdasoppisesti seitsemänkymmentäluvun soinneissa, kuten kevyesti käytetyissä analogisissa syntikoissa, Hammond-uruissa, Rickenbacker-bassoissa ja aidoissa huiluissa.

Ja kaiken huippuna oli mellotroni, tuo klassinen nauhasampleri, jonka polyfoniset syntetisaattorit olivat syrjäyttäneet kasarilla kömpelönä ja vanhanaikaisena mutta jonka rahisevat jouset ja aavemaiset kuorot olivat kummitelleet kalvakkaina jäljitelminä samplereiden ja syntikoiden äänikirjastoissa. Kun Änglagård raahasi lavalle ylpeästi ja nivustyrää uhmaten peräti kolme tuollaista valkoista elefanttia kaikessa epäkäytännöllisessä komeudessaan ja lätki niiden vuosikertasoundeja yltympäri albumiansa, progekansa hurrasi silmät ilon kyynelistä punahehkuisina. Nurinkurisesti juuri yhtyeen tinkimättömän retrosoinnin takia Änglagård koettiin aitona progressiivisena asiana verrattuna ajanmukaisemmalta kuulostaviin ja tyylillisesti uudenaikaisempiin aikalaisiinsa. Tämä aiheutti kognitiivista dissonanssia vain niille, jotka pitivät kiinni sinfonisen progen ”edistyksellisyydestä” eivätkä nähneet sitä yhtenä tyylilajina muiden joukossa.

ml1
Pohjolan eläimet lähikuvassa, osa 27: ruotsalainen mellotroni luonnollisessa elinympäristössään

Toki Hybriksen häpeilemätön retroilu tunnistettiin, eikä se jäänyt kritiikittä. Ei voi olla kuulematta, kuinka basso murisee usein kuin Chris Squiren kourissa, kuinka kitarat laulavat kuin vuoroin Steve Hackett, Steve Howe tai Robert Fripp heittäisi niillä kepillisen, ja kuinka levottomat sointukulut ja kuumeinen mollivoittoinen tunnelma muistuttavatkaan myrtseistä 70-luvun päivistä King Crimsonin hovissa. Kitaroiden helkkyvät ja urkujen liplattavat, rikkaat murtosoinnut ja mellotronin pyyhkäisyt taas on lainattu 70-luvun alun Genesiksen kirjasta. Vielä suoremmin yhtye lainaa vähemmän tunnetuilta yhtyeiltä, jotka itse kierrättivät omaperäisesti brittiläisten suuruksien ideoita. Yhdysvaltalaisen Cathedralin kulttiklassikkona pidetyltä levyltä Stained Glass Stories (1978) ovat selvästi peräisin eräät hakkaavat instrumentaalijaksot, varsinkin rumpalin symbaalien ja aksenttien käyttö. Myös saksalaisen trion Schicke, Führs, Fröhling ensimmäiseltä albumilta Symphonic Pictures (1976) Änglagård on poiminut runsaasti tilkkuja täkkiinsä, muun muassa kappaleelta ”Pictures” keskeisen kosketinsoitinkuvion avajaiskappaleeseen ”Jordrök”. Nämä albumit olivat kohtuullisen tuntemattomia Hybriksen ilmestyessä, joten moni albumin kuuntelijoista ei välttämättä tunnistanut kaikkia Änglagårdin vaikutteita. Kukaan ei silti voinut väittää, että yhtyeen musiikki olisi syntynyt tyhjästä.

Olisi kuitenkin älyllistä epärehellisyyttä latistaa Änglagård pelkäksi mennyttä kierrättäväksi kloonibändiksi. Kloonit eivät rakentaneet kymmenminuuttisia kappaleita kehittelemällä rivakasti vuoroin kulmikkaita ja lyyrisiä teemoja ja sitten hyppäämällä sulavasti toisenlaiseen jaksoon, mitä nyt palatakseen silloin tällöin edelliseen ideaan. Harva Peter Gabrielin kukkamaskiin tai Rick Wakemanin kultaviittaan pukeutunut jäljittelijä olisi tuolloin pysynyt mukana Änglagårdin tappotahtisissa ja millintarkoissa kontrapunktijaksoissa. Parhaimmillaan niissä urut ja molemmat yliohjatut kitarat soittavat yhteensopivia linjoja rytmisessä unisonossa vasten basson ja rumpujen monimutkaista kuvioita yleensä poikkeusjakoisessa tahtilajissa. Eikä musiikissa ole varsinaisia sooloja sen enempää kuin säkeistörakenteitakaan, vaan kaikki perustuu teemojen kuljetukseen ja tiukan kurinalaiseen yhteissoittoon. Hybriksen kaltaiseen jälkeen ei pääse pelkästään plokkailemalla riffejä klassikkolevyiltä ja tapailemalla niitä vuosikertasoittimilla.

Yhtyeen soittotaito ja dynamiikan hallinta synnyttää kutkuttavia hetkiä. Esimerkiksi ”Jordrök” jyskyttää huippukohdassaan vastustamattomasti kuin pikajuna läpi huimien tahtilajien vaihteluiden, paljolti kiitos rumpalin häikäisevän soiton, joka naulitsee iskut kohdalleen hakkaavilla symbaali-iskuilla menettämättä irtonaista ja biittiä koristelevaa otettaan. ”Vandringar i vilsenhet” lähtee liikkeelle hienolla kansallisromanttisella huilu- ja mellotronitunnelmoinnilla ja päättyy kahdeksan minuuttia myöhemmin samojen soittimien johtamaan tuomiopäivänmarssiin. Olkoonkin, että jälkimmäisen esikuvaksi on selvillä syylliset King Crimsonista SFF:n kappaleeseen ”Trojan”, Änglagård vie vaikutteet oman sinikeltaisen suodattimensa läpi. Varsinkin huilistin lyyrisemmissä melodioissa kuuluvat melodinen molli ja pelimannisynkoopit samalla tavoin kuin ruotsalaisessa kansanmusiikissa. Albumin läpitunkeva pohjoinen melankolia on kieltämättä omaa. Änglagård ikään kuin tiivistää koko joukon klassisen progen ideoita, mutta puristaa niistä omanlaisensa esanssin. Joukko tuntemattomia kloppeja puhalsi uutta henkeä 70-luvun suuruksien luomaan muotoon, jonka kaikki diggaripiirien ulkopuolella olivat julistaneet kuolleeksi vuosia sitten. Ei ihme, että Änglagård sai päät nyökkymään noissa piireissä, 7/8-rytmissä totta kai.

Yhtyeen tyylissä on kuitenkin myös sen heikkous, jonka takia en ole itse liittynyt kovimpien änglafiilien ylistyskuoroon. Musiikki hyppii jaksosta toiseen usein liiankin hätäisesti, niin etteivät teemat ehdi kehittyä ja kokonaisuus kuulostaa enemmän sikermältä erilaisia ideoita kuin orgaanisesta kehittyvältä kokonaisuudelta. Tässä suhteessa Änglagård tuo mieleen myös toisen ruotsalaisen yhtyeen Dicen, jonka kadonnut albumi The Four Riders of the Apocalypse julkaistiin juuri samoihin aikoihin. Yhtyeellä on ikään kuin liian kiire käydä läpi kaikki ideansa, jotta se saisi niistä kaiken irti. Tämä pätee varsinkin melodioihin. Vain viimeinen kappale ”Kung Bore” pystyy pitämään yllä vahva melodista selkää koko kestonsa ja rakentamaan vuorottelevien laulu- ja soitinjaksojen avulla ehjän tuntuisen ja dynaamisen kokonaisuuden. Itselleni se onkin albumin hienoin hetki. Hybris tyrmää energiallaan, itsevarmalla soitollaan ja yksityiskohtiensa rikkaudella. Samalla siinä on jotain hieman keskenkasvuista hätäisyyttä, jonka sulattelemiseen menee aikansa.

Epilog
Epilog (1994)

Yhtye kuitenkin osoitti kehityskelpoisuutensa. Epilog (1994) jättää lauluosuudet turhina pois ja antaa sävellyksille enemmän tilaa hengittää. Musiikki on yhä sinfonista rockia, mutta entistä omaperäisempää, dynaamisempaa ja modernistisempaa. ”Höstsejd” jopa keuhkoaa uudelleen ”Jordrökin” yhden keskeisen kuvion, mutta muuten se tasapainottaa paukutusta pidemmillä levollisemmilla jaksoilla ja huipentuu säröisellä crescendolla edeltäjäänsä paljon ohdakkeisempaan säveltiheikköön. Paikoin yhtye panee rytmisektion täysin jäähylle ja matkii suoraan taidemusiikkia koskettimien, huilun ja aidon jousitrion lyhyissä konserttomaisissa alku- ja välisoitoissa. Nuoriso on selvästi kehittynyt säveltäjinä ja kypsynyt sovittajina. Ei harkitumpi tyyli silti tarkoita, että kappaleet olisivat aina edeltäjiään paremmin kehiteltyjä ja ylitäysien sovitusten mukana on kadonnut osa ensilevyn innostavasta energisyydestä. Epilog onkin vaikeampi ja epätasaisempi albumi kuin Hybris.

Mutta parhaimmillaan se on todella hyvä. ”Sista somrar” kokoaa yhteen kaikki Änglagårdin temput onnistuneeksi pitkäksi nousuksi hämärästä tunnelmoinnista ja laskeutumiseksi takaisin sinne. Tiheän tekstuurin rockjaksot kuulostavat entistä vaikuttavammilta, kun niiden kontrastina on hiljaisia tunnelmajaksoja ja aidosti omaperäinen ja sydäntä särkevä melodisuus. Tämä kuulostaa kappaleen ja albumin nimen mukaisesti luopumisen ja päättymisen musiikilta. Se päättää kehityksen juuri, kun yhtye tuntuu todella löytäneen oman äänensä.

Syvän melankolinen mutta kauniin synkkä tunnelma, kuin Pohjolan syksy, täyttää vielä vahvemmin tämän albumin kuin sen edeltäjän. Molempien kuvitus on syystäkin täynnä syksyistä luontokuvastoa, johon kaksoisvalotuksella sekoittuvat ihmisen kasvot tai kehot. Tämä on visuaalinen vastine tekstien melko ennalta arvattavalle luontomystiikalle ja hengellisten merkitysten etsinnälle. Vaihtoehtoisesti se on vertauskuva yhtyeen yrityksestä luoda 70-luvun esikuviensa kaltaista musiikkia 90-luvun merkityksettömältä ja tyhjänpäiväiseltä tuntuvassa musiikki-ilmastossa. ”Jag tror att under stenen / finns en gång som leder till himmelriket”, julistaa yksi albumin vihkoon painetuista runoista. Kiven alla ei kai voikaan kuin toivoa, että suunta on ylöspäin.

Kiven alla ovat myös olleet Änglagårdin seuraajat. Lähimmät vertaisehdokkaat ovat maanmiehet Sinkadus, joka tosin aloitti jo ennen änglakaaneja, sekä Wobbler ensimmäisellä albumillaan Hinterland (2005). Vaikka Änglagård nostatti aaltoja progepiireissä, harva kuitenkaan halusi, uskalsi tai osasi seurata sen vanavedessä. Kun vielä Landberkin ja Anekdotenin kaltaiset melankoliset aikalaiset hiipuivat pois tai siirtyivät kohti tavanomaisempaa rockia 90-luvun jälkipuoliskolla, ruotsalaisen progen johtotähdeksi nousi vanha konkari Roine Stolt ja hänen yhtyeensä The Flower Kings, jonka musiikissa 70-lukulainen soundi yhdistyi 80-luvun neoprogevaikutteisiin. Sen yksioikoisemman positiivisuuden loisteessa Änglagårdin mutkikas melankolia painui unholaan, varsinkin kun yhtyeen studioalbumeista tuli keräilyharvinaisuuksia ja uusien kuulijoiden käsityksen yhtyeestä muodosti lähinnä Buried Alive (1996), Musean julkaisema taltiointi yhtyeen viimeisestä, keskinkertaisena pidetystä konsertista. Enkelten tilalle vievä polku kasvoi umpeen.

Kun yhtye sitten palasi konserttilavoille 2000-luvulla ja julkaisi uuden albumin Viljans öga (2012), se ei kuulostanutkaan vanhan lämmittelyltä. Progen 90-luvun alun niukkuus oli muuttunut yltäkylläisyydeksi, retrosointi uudeksi standardiksi, virtuositeetti oletusarvoksi. Mutta Änglagård erottui muuttumattomana edelleen joukosta. Se ei iskenyt enää ajan hermoon mutta muistutti poluista, jotka olivat jääneet aiemmin tutkimatta. Omista, ajattomista poluistaan, joissa vuosi oli aina ei aivan 1975 tai 1994, mutta jossain siellä päin.