Peilitasankojen helmenkalastajat

Yllättävän moni muusikko ei koe lainkaan edustavansa sitä musiikinlajia, johon hänet laajasti yhdistetään. Toki musiikkilajimääritteet synnytetään jälkijättöisesti ja yleensä kuluttajaa ja markkinointia varten, ilman että tekijällä on sananvaltaa. Todellisten virhearviointien lisäksi jo ajatus karsinoimisesta loukannee monien käsitystä omasta ainutkertaisuudesta. Kukaan ei halua joutua toisen määrittelemään karsinaan, paitsi jos karsinaan joutuminen edistää oman musiikin menekkiä.

Hyvän esimerkin maineen pitämisestä riippakivenä tarjoaa yhdysvaltalainen säveltäjä Harold Budd. Hän on aina potkinut vastaan asemaansa ambient-pianon mestarina. Budd aloitti 60-luvulla John Cagen satunnaisuuden ja minimalismin innoittamana taidesäveltäjänä. Hän oli yksi monista, joka näki ajan sarjallisuuden kyllästämän ja ehdottoman avantgardismin hedelmättömänä umpikujana.

Minimalismi oli pakotie, mutta siinäkin raja tuli vastaan vuonna 1970, kun koko teos ”Candy Apple Revision” koostui vain yhdestä soinnusta. Kesti vuosia, ennen kuin Budd löysi oman tyylinsä, joka oli minimalistinen mutta myös värikäs ja tunteellinen. Hänen ensimmäisen merkittävän albuminsa The Pavillion of Dreams (1978) tuotti Brian Eno, rockin suunnasta tuleva minimalisti, joka myös toivotti tunteellisuuden tervetulleeksi takaisin taidemusiikkiin. Miehet äänittivät yhdessä albumin The Plateaux of Mirror (1980), josta tuli toinen osa Enon tyylilajin määrittävässä Ambient-sarjassa. Sen myötä Budd leimautui lopullisesti ambient-artistiksi.

PlateauxofMirror
Ambient 2: The Plateaux of Mirror (1980)

Toisaalta kun albumia kuuntelee, on pakko todeta, että ei ole peilin vika, jos naama on vino. Budd soittaa pianoa ja Eno muokkaa luovasti sointia lukuisilla käsittelyillään. Tyypillisesti pari värikästä septimisointua ja katkonaista melodista kuviota leijuu äänikuvassa pehmeinä massoina tai hiljaisina murtosointujaksoina, joiden jäljet johtavat Erik Satïen paljon imitoituihin pianoteoksiin. Buddin minimalismi on korvalle levollista ja sointukuvioltaan perinteistä, mutta siinä missä iso osa 60- ja 70-luvun minimalisteista keskitti huomion voimakkaan rytmiseen toistoon, Budd on enemmän impressionisti, joka pudottelee pehmeästi värikkäitä äänimassoja kankaalle.

Musiikissa ei ole oikeastaan liikettä, vaan keskeistä on rikas sointi ja pienet muutokset siinä – kaiun ja taajuuskorjauksen vähäinen säätö, tietyn nuotin aikaansaama resonointi. Kyse on tavallaan ääniympäristön luomisesta ja sen soittamisesta pianon kautta, tilasta yhtä tärkeänä osana musiikkia kuin muusikot ja soittimet. Ajatus ei ole sinänsä uusi musiikille ja Buddille ja Enolle varmasti tuttu Cagelta. Ambientissa se nousee kuitenkin keskeiseksi osatekijäksi.

Eno maustaa sointia kaikujen, modulaatioiden ja taajuuskorjailuiden lisäksi myös hienoisilla lisäsoittimilla. Jo Another Green World (1974) -levyltä tuttu lämpimän pärisevä syntetisaattori viivähtää ”An Arc of Dovesin” taustalla. Buddin hiljaa kilisevä sähköpiano ja Enon kellojen helinä kuulostavat kappaleessa ”Wind in Lonely Fences”… juuri siltä. Muutenkin musiikin impressionismi, sen häilyvä melodisuus ja sen soinnin kuulas värikkyys mukailevat nimien kuvamaailman sarastavaa ja hiipuvaa valoa, kylmää ilmaa, peilitasankoja ja kristallipeltoja.

Itse asiassa päätöskappale ”Failing Light” toistaa avauskappaleen ”First Light” aineksia, ainoastaan haikeammin ja hieman nopeammin. Samalla tavoin ”kimmeltävän” kaikuvat ja noonipidätyksistä kireät nimikappale ja ”Among Fields of Crystal” sijoittuvat myös kolmanneksi omilla puolillaan levyä ja kumpaakin edeltävä numero edustaa albumin lyhintä ja abstrakteinta puolta. Näin pitkälti improvisoidusta ja staattisista tuokiokuvista albumin rakennetaan jonkinlaista pidempää dynamiikkaa ja rakennetta. Kuitenkin musiikki on ennen kaikkea kaunista ja hieman muotoaan hakevaa kuin tiukan yhdenmukaista. Kappaleen ”Not Yet Remembered” erottaa muusta joukosta muuta voimakkaampi ja selkeämmin rytminen sointukuvio ja sanaton laululinja, joka kasvaa kaiutettuna luostarimaiseksi varjokuoroksi. Eno on sanonut olevansa kiinnostuneempi prosessista kuin lopputuloksesta. The Plateaux of Mirror on onnistunut otos prosessista, jossa kaksi muusikkoa opettelee soittamaan musiikkia, jota eivät vielä täysin hahmota.

Pearl
The Pearl (1984)

Neljä vuotta myöhemmin kaksikko palasi asiaan levyllä The Pearl. Se ei kuulu enää Ambient-sarjaan, mutta se jatkaa ja hioo edeltäjänsä lähestymistapaa. Sointi kietoutuu tällä kertaa yhdenmukaisemmin levollisen mutta myös sävykkään pianonsoiton ympärille. Se ui ilmavassa ja tumman rakeisessa kaikumaailmassa, joka on albumin toinen varsinainen soitin ja sen korvia hivelevän tunnelman peruskivi. Sen syleilyssä Buddin harvat ja huolella valitut nuotit helmeilevät kuin valo kirkkaassa purossa tai kumisevat kivisessä kajossa riippuen nuotista ja pienistä signaaliketjun säädöistä.

Esimerkiksi kappaleessa ”Foreshadowed” kaiku ja viive nousevat kuin varjo raskauttamaan komeaa melodiaa heti kun se uskaltautuu nousemaan esiin. Kappaleessa ”A Stream with Bright Fish” ne taas saavat korkean rekisterin juoksutukset pulppuamaan kuin elohopean, samalla kun alarekisteri jyrisee pedaalilla pidäteltynä. Nuotit muokkaavat äänimaailmaa ja äänimaailma synnyttää itsessään uusia nuotteja. Toisaalla taas pettävän yksinkertaiselta kuulostava melodisuus ikään kuin vetäytyy muun äänen hämyyn ja kertoo enemmän vihjaamalla, mikäli kuulija on valmis keskittymään.

Ilma ja vesi, varjo ja häilyvyys ovat tämän hiljaisilla äänitehosteilla höystetyn sointimaailman vertauskuvia. Daniel Lanois mainitaan kolmantena tekijänä albumin kannessa. Luultavasti miesten yhteistyö albumilla Apollo: Atmospheres & Soundtracks (1983) kuuluu tälläkin albumilla hioutuneina tekniikoina ja ideoina. Lähes puhtaasti kenttä-äänityksistä rakennettu ”An Echo of Night” on kuin jokin Apollon suvun maanpäällinen pikkuserkku. Albumin ilmavaan sointiin voi upota ilman ajatusta, mutta Buddin melodioissa on myös sävyjä ja tarttumapintaa tarkalle kuuntelulle. Tässä The Pearl kiteyttää täydellisimmin Enon ajatuksen ambient-musiikista yhtä lailla tunkeilemattomana taustabalsamina ja aktivoivana kuuntelukokemuksena. Se on myös tänäkin päivänä yksi parhaista ambient-kategoriaan luetuista levyistä.

Se on mielestäni myös ehkä Buddin paras työ. Näiden kahden albumin minimaalisesta tyylistä, kutsui sitä ambientiksi tai ei, oli kuitenkin muotoutunut Buddin oma musiikillinen kieli. Se kuuluu selvästi seuraavilla albumeilla Lovely Thunder (1986) ja The White Arcades (1988) – olkoonkin, että Eno roikkui edelleen tuottajana mukana jälkimmäisellä (albumin huippukohta, kumisevan komea ”Balthus Bemused By Color” kuullaan myös Enon kokoelmalla Music for Films III, joskin eri miksauksena) – ja on vielä läsnä albumilla Luxa (1996). Murteet vaihtuvat, kieli pysyy samana. Näin kai voi ajatella minimalismin ja ambientin suhdettakin.

Chris Rea: Tennis (1980)

tennis

There are people on the boats in the middle of the sea

Crying and dying like Jews

Do you like tennis?

Freedom is a man with a red grenade

She ran out of gas, got beat and raped

Do you like tennis?

Well! Do you like tennis? […]

Oh yes I do…

(Chris Rea: “Tennis”)

Sanoitukset heittelevät hyvin erilaisia mielikuvia epämääräisesti yhteen ja siksi ne herättävätkin epävarmuutta kuulijassa. Kritisoidaanko tässä maailman kauheuksia viihteeseen pakenevaa mediankuluttajaa vai itse mediaa noiden kauheuksien tyrkyttämisestä? [1] Epävarmuus toistuu myös itse sävellyksessä, joka kasvaa leppeiden septimisointujen pehmorockista kaoottisten lauluäänten ja kitaraulvonnan valliksi pakkomielteisen toisteisesti kalahtelevan bassokuvion päällä, aivan kuin television syytämä tennispeli jatkuisi huoletta kasvavan hädän ja kaaoksen keskellä. Kappale katkaisee herkeämättömän pompottelunsa vain keskellä yllättävään triolifilliin ja päättyy mutisevaan keskusteluun, jonka katkaisee viimeinen, uhkaava bassonuotti. Chris Rean kolmannen albumin yllättävä avaus syöttää pallon kuuntelijalle ja odottaa tämän tekevän sillä jotain.

Tällaista tuskin kukaan odotti käheä-ääniseltä laulaja-kitaristilta, jolla oli takanaan kaksi keskinkertaista albumia ja yksi hittisingle, keskitien iskelmällinen balladi ”Fool (If You Think It’s Over)”. [2] Rea ei ilmeisesti pitänyt tuottaja Gus Dudgeonin näkemyksestä, sillä levyt esittivät hänet liian siloteltuna ja (usein yleisönkin mielestä) tylsänä keskitien laulaja-lauluntekijänä. Kolmannen levynsä hän sai tuottaa itse, ja hän tekikin parhaansa ryömiäkseen ”Pohjois-Englannin Elton Johnin” nahastaan.

Vaikka loppuosa albumista ei nouse samalle tasolle kuin nimikappale, samanlainen monipuolisuus ja paikoittainen epävarmuus tuo särmää koko levylle. Amerikkalainen keskitien rock ja ihan perusbrittiläinen pop saavat mausteeksi selvemmin vaaleaa bluesrockia ja pohjoista soulia. Lisäksi Rean kirjoituskynä on terävänä sovinnaisemmissakin kappaleissa. ”Since I Don’t See You Anymore” sotkee brittiläistä nostalgista laulelmaa, kantrivivahteita ja haitaritangoa häpeämättömän sentimentaaliseksi yhdistelmäksi, jonka melodia ja tunnelma tarttuvat mieleen lähtemättömästi. ”Dancing Girls” taas on vastustamattoman tarttuvaan kitarariffiin pohjautuvaa poppia, joka sivuaa nimikappaleen aihepiiriä keveämmissä tunnelmissa. Sovituspuolella Rea kokeilee paitsi paisuttaa sointia torvilla myös venyttää instrumentaalijaksoja soulballadissa ”Everytime I See You Smile” ja albumin Bruce Springsteenin ja Billy Joelin -henkisessä päätöskappaleessa ”Stick It”. Kappaleen teksti kumpuaa hänen omasta taustastaan kouluttamattomana työläisnuorena taantuvassa terästeollisuuskaupungissa Middlesbrough’ssa, ja asenne on taustanmukaisesti sekä voivotteleva että uhmakkaan toiveikas.

Tässä nouseekin esiin se kaksijakoisuus, jolle Rean suosio ja imago myöhemmin rakentuivat (tosin sana ”imago” varmastikin kauhistuttaisi aidosti tähtikulttia kammoavaa miestä). Hänessä yhdistyvät yhtäältä satamajätkän habitus, juurevuutta kaikuva kitaransoitto ja heti tunnistettava lauluääni, joka tuntuu lähtevän mikrofonia kohti jostain saappaiden korkeudelta savuisessa kapakassa. Toisaalta hän on häpeilemätön pop-romantikko, joka tekee tarttuvan kauniita lauluja eikä kaihda suoranaista imelyyttäkään. Jälkimmäinen lienee osin perua hänen italialais-irlantilaisista juuristaan. Yhdistelmä nostaisi hänet myöhemmin yhdeksi brittiläisen aikuisrockin suurimmista nimistä yhdessä Dire Straitsin kanssa. [3]

Kolme kappaletta kuitenkin rikkoo tavallisen 70-luvun lopun aikuisrockalbumin kaavan. Rean tyylikäs slide-kitarointi pääsee kunnolla esiin letkeillä instrumentaaleilla ”No Work Today” ja ”Friends Across the Water”, joissa kuuluu vaikutteita Ry Cooderilta ja tuolloin muodikkaasta reggaesta. Albumin erikoisin raita on kuitenkin lyhyt sirpalemainen balladi ”Distant Summers”. Sävellys koostuu kahdesta erikoisesta ja erilaisesta säkeistöstä. Ensimmäisen säkeistön epäsäännöllinen poljento, sävelkulun hienoiset alennetut sävyt ja lauluäänen elektroninen suodattaminen luovat hieman epätodellisen tunnelman, joka myötäilee sanojen unilogiikkaa. Katkeransuloinen toinen säkeistö taas katkeaa teatraalisesti kuiskatun ”away”-sanan kohdalla takaisin ykkössäkeistöä mukailevaan lyhyeen loppusoittoon. Tämä alleviivaa ajatusta menetetystä tilaisuudesta ja muistosta, jota katuva uneksija ei aivan pysty tavoittamaan. Jopa sovituksen hienovarainen pianokuvio ja aavemaisen ohut syntetisaattorimelodia tuovat mieleen Rean kollegan Colin Townsin musiikin kauhuelokuvaan Full Circle (1977, Suomessa Julian painajainen). Albumin voisi melkein luokitella progressiiviseksi MOR:ksi, jos koko käsite ei olisi jo itsessään paradoksi.

Silti voi sanoa, että Tennis oli ensimmäinen albumi, jolla Chris Rea sai oman näkemyksensä täysin esiin, tai ainakin siinä määrin kuin se oli mahdollista tilanteen vaateiden ja odotusten puitteissa. Kuitenkin albumi on kiehtova juuri siksi, että se jäi pitkälti poikkeukseksi hänen tuotannossaan. Albumin maalailevimpia ja kokeellisimpia ideoita kuultaisiin jälleen kunnolla oikeastaan vasta hittilevyllä The Road to Hell (1989), jolla hän samalla tavoin riuhtaisisi itsensä irti aiemmista odotuksista ja särmättömyydestä. Silti Tennis oli myös edeltäjiään tarttuvampi. Ei ehkä uuden aallon ja diskon kyllästämässä Britanniassa, mutta muualla Euroopassa se huomattiin kyllä, aina sitä kärpäsentahran alla piilottelevaa Neuvostoliiton rajamaata myöten. Täällähän pieni imelyys ja viskilasin pohjalta nouseva tunteellisuushan ovat yleensä vain eduksi.

[1] Ilmeisesti Rean hampaissa on takapuoltaan Wimbledonissa raapineen naispelaajan tapaus, joka sai brittien aina tasokkaat iltapäivälehdet repimään tuomitsevia etusivun juttuja lukijoiden kauhisteltavaksi – ja kuolattavaksi. Maailman todelliset kauheudet unohtuivat hurskastelun lomassa kokonaan. Rea tosin myöhemmin alkoi itsekin ottaa tuomitsevan kannan median tapaan käsitellä kauheuksia. Hänen mediasuhteensa pohjanoteeraus kuullaan kappaleessa ”You Must Be Evil” (1989).

[2] Suomeksi kappaleen on esittänyt nimellä ”Luulitko kaiken menneen” Kirka, toinen raspikurkku, joka uransa aikana päätyi esittämään haluamaansa viihteellisempää musiikkia. Niin, ja tietysti Greger Nervander.

[3] Dire Straitsin Mark Knopfler nojasi kitaransoitossaan samoihin vaikutteisiin kuin Rea ja jakoi myös tämän maanläheisen estetiikan sekä epäluulon rocktähteyttä kohtaan. Dire Straits ja Chris Rea rinnastettiin siis syystäkin. Yhtäläisyydet ja erot kiteyttää ehkä parhaiten koomikko Gareth Hale Hauskojen poikien parodiassa ”The Voice from Hell”: ”I never get no chicks for free”…

Vuonojen sinfoninen pottu

Rautalangan vaikutusta progressiiviseen rockiin ei liene juuri tutkittu. Toki esimerkiksi The Shadowsin Hank Marvin inspiroi monia aloittelevia rockkitaristeja Britanniassa ja muuallakin. Rautalanka kuitenkin myös korosti instrumentaalista taituruutta ja sähkökitaran virtuoosimaista mutta vahvan melodista käsittelyä. Lisäksi melodiseen materiaaliin ujuttautui usein mukaan kansansävelmiä ja lyyrisempää melodista materiaalia kuin esimerkiksi bluespohjaisessa rocktaiteluissa hieman myöhemmin. Kun kuuntelee esimerkiksi Andrew Latimerin kitaratyöskentelyä sellaisilla Camel-yhtyeen klassikkokappaleilla kuin ”Lady Fantasy”, voi kuvitella rautalangan värähtelevän vahvasti taustalla.

Vaikutus oli vielä vahvempi monien Camelin kavionjälkiä seuranneiden 70-luvun pohjoismaisten yhtyeiden levyillä. Näistä Trømborgissa vuonna 1972 perustettu norjalainen Kerrs Pink on paraatiesimerkki. Tämä pienelle huomiolle jäänyt yhtye lainasi nimensä tunnetulta perunalajikkeelta ja sen mukaan myös antoi omalle levymerkilleen sanaleikikkään nimen Pottittskiver.

kerrspink

Yhtyeen ensimmäisellä levyllä Kerrs Pink (1980) musiikki onkin juurevaa ja kevyttä kuin juuri veitseen tutustuneet perunankuoret. Lähinnä instrumentaaliset kappaleet rakentuvat valoisille, norjalaiskansallissävyisille melodioille, joita heleän laulavat kitarat ja ajoittain huilu tai kosketinsoittimet tulkitsevat nätisti. Kitaristien sointuääniä myötäilevä melodinen ote muistuttaa enemmän Marvinin rämpäyttelyä kuin Latimerin ulvovaa rocksooloilua, mutta vahva kitarastemmojen hyödyntäminen lienee peräisin Wishbone Ashilta, jonka kitararockissa eivät tällaiset kansan- ja taidemusiikin sävyt olleet myöskään vieraita.

Useimmissa kappaleissa on kaksi vaihtelevaa teemaa, perinteiseen sinfonisen rockin tyyliin toinen yleensä menevämpi, toinen lyyrisempi. Cameliin verrattuna Kerrs Pinkin kosketinsoittimet tyytyvät lähinnä muodostamaan koreita taustoja ja vaikka rytmiryhmä vaihteleekin komppeja, se pysyy lähinnä 4/4-tahtilajissa vailla Camelin näennäisen kevyttä mutta notkeaa rytmistä draivia. Omaehtoisinta Kerrs Pinkin musiikissa onkin juuri tuo raikkaan, lähes naiivin kaunis melodisuus, joka kaikuu maanläheisen komeana kappaleissa kuten ”Pimpernelle”. Tämän sävellyksen moniosaiset kitara- ja kosketinstemmat sekä todella taitava moniosainen äänenkuljetus ovat todellista ”sinfonista” sovitustyötä rockformaatissa, eivätkä jää yhtään toiseksi monille tunnetummille esikuville.

Albumin vähäiset sanoitukset huokuvatkin rakkautta ja kaipuuta luontoon, humoristisestikin kappaleessa ”Bamse brakar”, jossa köllöttelevä karhu kuvaa yksinkertaista idylliään. Vastakohtana yhteiskunta valuu eteenpäin mekaanisesti ja pakotetun hillitysti ja räjähtää pelästyneeseen raivoon kohdatessaan oikeita tunteita tai vuorovaikutusta – aivan kuten kappaleen ”Sett Dem bare ned” musiikki, joka myös korostaa ”yleiseurooppalaista” progesointia kansanomaisuuden kustannuksella. Hienovaraista mutta tehokasta.

Musiikki käy monipuolisemmaksi albumin loppua kohti. Kappaleen ”Sirrus” väliosassa yhtye poikkeaa Pink Floydin tontille jauhamalla Hammond- ja bassoriffejä suoraan Kuun pimeältä puolelta ja kitaristi jäljittelee vaihteeksi David Gilmourin hieman bluesahtavampia taivutuksia ja funkahtavia pariäänikuvioita. ”Hvis jeg er der neste år” taas purkautuu albumin raastavimpaan loppusooloon, joka muistuttaa hieman kotoisan Tabula Rasan lopetusta kappaleessaan ”Säästä mun pää”. Molemmat yhtyeet asettuvatkin samaan kevyen pohjoismaisen progen jatkumoon, jossa kesäisen kaunis, kotikutoinen melodisuus lopulta purskahtaa esiin hieman melankolisen tarpomisen jälkeen. Näin käy Kerrs Pinkille lopetuksessa ”Avskjed”, kun yhtye löytää vihdoin sisäisen kamelinsa ja päättää levyn uljaan hymnimäiseen kitarasooloon kosketinvallin päältä. Kaiken tämän huomioon ottaen on ymmärrettävää, etteivät yksityisesti julkaistun albumin myyntiluvut oikein itäneet vuoden 1980 punkin kyllästämässä maaperässä.

mellomoss

Toinen albumi Mellom Oss (1982) pyrkii laajentamaan hieman teemavalikoimaa ja sovituksia. Nimikappaleessa on soljuvasti näppäilty kreikkalaistyylinen melodia, ”Trøstevise” on reipasta ripaskarockia suorastaan hirtehisillä lauluosuuksilla, ”Trøstevals” taas lyhyt taidemusiikkimainen pianon ja viulun duetto. Yhtye uskaltaa soittaa paikoin hieman raskaammin kuin edellisellä levyllä, mutta monipuolisuudesta huolimatta kokonaisuus jää sitä epätasaisemmaksi. CD-versiota varten yhtye äänitti A-puolen kappaleet uudelleen parantaakseen alun perin neljäraitaisessa kotistudiossa pykerrettyjä äänityksiä. Vuosi 1992 kuuluu uusissa versioissa lievänä soinnin läpitunkemattomuutena rumpujen kohdalla, mutta yhtye ei ole juuri päivittänyt sovituksia tai soitinnusta (toisin kuin eräät muut progeyhtyeet päivittäessään kadonneita klassikoitaan laseraikaan).

B-puolen täyttävä ”Mens tiden forgår” sen sijaan on vain miksattu uudelleen ja soi ehkä A-puolta ohuemmin mutta myös sitä kuulaan herkemmin. Tämä 17-minuuttinen sävellyssarja kertoo kolmen lyhyen laulun ja neljän instrumentaalin avulla tulkinnan kristillisen mytologian syntiinlankeemustarinasta. Musiikillisesti osat ovat pitkälti erillisiä, mutta ne on sovitettu taitavasti yhteen soljuvaksi virraksi ja jo heti ensimmäiset, paratiisia kuvaavat osat ovat täynnä heliseviä kitaran murtosointuja ja pienimuotoisesti kauniita melodianpätkiä, joiden variaatioista saadaan aihioita myöhemmin osiin. Myös levolliset tempot ja melko kapean tonaalisen paletin käyttö luovat yhtenäisyyden tuntua. Itse asiassa ainoastaan ”Dråper”-osan ponteva Genesis-henkinen jolkotus nostaa tempoa sadan tienoille.

Ensimmäinen laulu ”Adams sang” kulkee leirinuotiokitaran viemänä nostalgisena duettona, joka kuvaa tarinansa päähenkilöt ikään kuin vanhoina toisistaan vieraantuneina rakastavaisina. Kadotettuun paratiisiin elimellisesti liittyvä nostalgia puetaan tässä iskelmälliseksi menneiden onnenhetkien muisteloksi, lankeemuksen aiheuttama pahuus pirstoutuneen perheen sisäiseksi kamppailuksi. Itse ”Fallet” kuvataan yksinkertaisesti ensimmäisen osan murtosointukuvion mollimaisemalla variaatiolla ja yhdellä dramaattisella soinnulla.

Kitarakuvio nousee uudelleen esiin symbaalipurskeesta vahvempana ja särösävyisempänä muunnoksena, saa alleen tasaisesti eteenpäin punnertavan shuffle-kuvion ja kasvaa Fleetwood Macin ”Albatrossia” muistuttavaksi kahden kitaran sooloksi. Ylös ja alas verkkaisesti hypähtelevä melodialinja luo melkeinpä uljasta, ylöspäin pyrkivää vaikutelmaa, mutta kerta toisensa jälkeen matalalla jauhava riffi hukuttaa sen alleen. Tieto on päässyt maailmaan, historia marssii vääjäämättä eteenpäin, ja kehitystä ja pyrkimystä parempaan säestää aina tuho ja kärsimys.

Paluuta paratiisin viattomuuteen ei ole, ainoa toivo on lupaus uudesta Maasta tulevaisuudessa, kertoo ”Evas sang”. Vastaavasti sopraanon laulumelodiassa eteerinen seesteisyys korvaa aiemman sentimentalistisen kaipauksen, leijuvien sointujen perinteinen äänenjohdatus ja huilun koristekuviot taustalla kuuluttavat viattomuuden väistyneen aikuisen kokemuksen tieltä.

Mens tiden förgår” taas riisuu sovituksen takaisin akustiseen kitaraan ja hiljaisiin urkuihin. Lähes kuiskaten lausuttu, jäyhän alakuloinen melodia on kuin suoraan kansanlaulusta, samoin rakenne, jossa toistuva muistutus ajan kulumisesta päättää säkeistön. Se on kuin aikojen alusta kautta kaikkien aikojen kaikuva laulu, laulu ikuisesta kaipauksesta takaisin Toisen yhteyteen tai parempaan maailmaan. Ja silti aika kuluu aina vain näennäisesti ilman muutosta. Sävellyssarjan nimen ja tunnelman huomioon ottaen voisi melkein kuvitella, että sävellys on kuin yritys kirjoittaa ikivihreä nostalgiaklassikko ”As Time Goes By” uudelleen metafyysisenä proge-eepoksena. Loppujen lopuksi kyse on albumin nimen mukaisesti ”meidän välisistä” asioista tai asioista, jotka tulevat ihmisen ja rakkaan, jumalan, taiteellisen näkemyksen tai utopian väliin. ”Efterspill” päättää sarjan valittavalla sähkökitarasoololla ja sen raskaimmalla rockpoljennolla. Siitä välittyy jonkinlainen uljaan traagisen tunnelma, kuin se surisi väistämätöntä kärsimystä matkalla pelastukseen.

Näin pienistä ja intiimeistä paloista kasvaa koskettava kokonaisuus. Kerrs Pinkin kunnianhimoisin sävellys todistaa, ettei yhtyeen vahvuus ole mikään soittotekninen taituruus tai pilviä hipova kokeellisuus vaan tunnelmallisuus ja melodinen vetoavuus. Tällaisessa muodossa heidän ideansa kuulostavat isommilta ja syvällisemmiltä kuin ne ehkä ovatkaan.

Kappaleen voisi katsoa huipentaneen Kerrs Pinkin uran. Edessä olikin vuosien hajaannus, tyylilajien haku ja keikkojen puute. Lopulta Kerrs Pink ei ehkä ollut virallisesti kuollut mutta taatusti kaipasi vuonoille. Yhtye kuitenkin kokosi rivinsä, kun ranskalainen progeen erikoistunut levy-yhtiö Musea esitti 80-luvun lopulla kiinnostusta julkaista sen musiikkia CD-muodossa. Se äänitti useita aiemmin kirjoittamiaan lyhyitä kappaleita Mellom Ossin CD-versiolle. Mukana on jälleen folkrockhenkisiä tarttuvia melodioita, joista yksi päätyi jopa jääkiekkojoukkueen tunnussävelmäksikin (”Parademarsj for jubilanter”)! Näiden äänitysten myötä yhtye alkoi työstää aivan uutta musiikkiakin. Sinfonisen potun myöhemmät vaiheet ovat kuitenkin jo aivan eri tarina.