Van der Graaf Generator: The Least We Can Do Is Wave to Each Other (1970)

TLWCDIWtEO

Day dawns dark…

The Least We Can Do Is Wave to Each Other on englantilaisen progressiivisen rockyhtyeen Van der Graaf Generatorin ensimmäinen todellinen albumi. Yhtyeen virallinen ensijulkaisu The Aerosol Grey Machine (1969) oli lähinnä laulajan ja lauluntekijän Peter Hammillin sooloteos ja vielä puolivalmis kehitelmä 60-luvun lopun rockista ja folkvaikutteisesta akustisesta musiikista. Toisella albumilla yhtye oli vakiinnuttanut vahvan kokoonpanon, vahvistanut soundiaan ja löytänyt vahvan tukijan edistyksellisille ideoilleen entisen lehtimiehen Tony Stratton-Smithin luotsaamasta itsenäisestä Charisma-levymerkistä (tässä suhteessa yhtye kehittyi kuten tallikaveri Genesis).

it now numbers infinity

Jotkut tiukimman linjan progefanit ovat kiistäneet Van der Graaf Generatorin kuulumisen progressiivisen rockin piiriin – kuten myös jotkut yhtyeen punkhenkisemmät fanit. Yhtyeellä onkin kulttiyhtyeeksi hyvin laaja-alainen fanikunta. Ehkä tämän albumin avaus ei ole sitä, mitä myöhempien aikojen sinfoniselle rockille virittyneet korvat odottaisivat. ”Darkness 11/11” alkaa nimensä mukaisesti hämyisissä ja synkissä tunnelmissa: Nic Potterin basso ja Guy Evansin rummut tikittävät hiljaisen uhkaavaa e-urkupistettä Gustav Holstin ”Marsin” mieleen tuovassa rytmissä. Kappale perustuukin vain muutaman duurisoinnun modaaliselle kierrolle, jonka jännitteisyys syntyy juuri A-osan urkupisteen käytöstä ja riffailevamman B-osan lievästä kromaattisuudesta. Rytmiryhmän hypnoottisen herkeämättömän mutta jatkuvasti varioituvan rockmarssikompin yllä melodisen materiaalin pitkien linjojen liike tuntuu vääjäämättömältä mutta silti työlään pahaenteiseltä. Psykedeelisen rockin junnaamisesta liikutaan edistyksellisempään suuntaan.

Only in dark do they appear

Osan erikoisuudesta luo kappaleen soundi, ja se syntyy Van der Graaf Generatorin rockbändille erikoisesta kokoonpanosta. Yhtye on pohjimmiltaan sähkökitaraton urkutrio The Nicen ja Eggin tapaan. Hugh Banton saa kyllä Farfisa-urkunsa ärjymään yliohjattuna lähes samaan tapaan kuin Keith Emerson tai Dave Stewart, mutta näiden Hammond-uruilla virtuoosimaisesti soitetun barokki-blues-jazzsekoituksen sijaan hän pitkään aikaa maalailee kirkkourkumaisilla soinnuilla ja eteerisen livertävillä kuvioilla, jotka tuovat mieleen Oliver Messiaenin urkumusiikin. Hän soittaa musiikkia jostakin ikiaikaisten varjojen katedraalista, ja sooloillessaan vauhdikkaiden juoksutusten sijaan venyttää nuotteja tuskallisen pitkiksi pidätyksiksi sointujen halki. Rockurkujen rooliodotuksiin nähden Bantonin työskentely on melkein avantgardistista.

Niin on myös tapa, jolla saksofonisti David Jackson ottaa haltuunsa tilaa, jota normaalisti kitara täyttäisi. Jackson puhaltaa hänkin pitkiä, kirkuvia soololinjoja maustettuna voimakkaalla vibratolla ja tremololla kuin hardbop-jazzpuhaltaja. Jazzista on myös peräisin hänen tapansa soittaa kahta saksofonia yhtä aikaa. Näiden soitto moninkertaistetaan päällekkäisäänityksillä tai elektronisella harmonisoijalla saksofonikuoroksi, joka komppaa räkäisen fanfaarimaisilla riffeillään urkuja. Rockin kontekstissa tällainen jazztyylittely lisää musiikin outoutta, eikä lopputulos toisaalta muistuta esimerkiksi Soft Machinen samanaikaista jazzrockia tai yhdysvaltalaisten yhtyeiden varhaista fuusiomusiikkia. Se on outo sekoitus psykedeliaa, taidemusiikkia ja jazzia riffipohjaisen rockin kontekstissa.

Fate enters and talks in old words

Kaiken kruunaa Hammillin verraton laulu, ihmisäänen vastine Jimi Hendrixin kitaransoitolle, kuten sen vaikutusta on joskus kuvailtu. Hammill liikkuu melkeinpä puhelaulumaisesta kuiskailusta teräksiseen liitoon, aina kuitenkin suvereenin sulavasti ja tarkasti äänenkorkeutta halliten. Laulussa on suurta dramatiikkaa ja rockin asennetta, vaikka muodossa ei ole lainkaan bluesin fraseerausta ja tekstit maalailevat hämäräperäisiä kuvia numerologiasta vaihtelevan mittaisilla säkeillä. Hammillin läpitunkevan kantavan pää-äänen voisi kuvitella kuuluvan demoniselle kuoropojalle tai klassisen tekniikkansa hylänneelle baritonille siinä missä rocklaulajalle.

Lisää luovaa kitkaa aiheuttaa hänen ylempään keskiluokkaan viittaava RP-englantinsa. Brittiläiset rocklaulajat olivat vasta vähitellen vapautumassa amerikkalaisen ilmaisun jäljittelystä tai neutraalista ”keskiatlanttisesta” tyylistä kohti omien aksenttiensa luontevaa käyttöä. Kun kieli korreloi vahvasti paitsi alueellisen myös luokkaidentiteetin kanssa, harva nuoren ja kapinallisena pidetyn musiikkilajin harjoittaja halusi kuulostaa hienostelevan koulutetulta eteläenglantilaisen keskiluokan edustajalta, joka nielee lopun r-kirjaimensa mutta lausuu t-kirjaimensa ja tavunsa terävinä ja tarkkarajaisina. Yleisön korvissa Hammill karjui mystisiä vapaamittaisia tekstejä kuin rockpirun riivaama sisäoppilaitoksen opettaja. Ei ihme, että musiikki kuulosti oudolta.

Yhtyeen musiikki on siis raskasta, synkkäsävyisen mystistä, riffipohjaista ja dramaattistakin. Sitä voisi melkein kutsua goottilaiseksi, mutta goottirockin leimakirvestä ei ollut vielä vuonna 1970 taottu. Sen sijaan Van der Graaf Generator asetettiin usein varhaisen ”heavy rockin” jatkumoon, samoin kuin King Crimsonin tai Atomic Roosterin kaltaiset progressiiviset yhtyeet. Jatkumon toisessa päässä raskaus, riffipohjaisuus ja synkkyys vedettiin samoihin aikoihin tappiin Black Sabbathin ensialbumilla.

We began to notice that we could be free

Synkkyys, raskaus ja tuomionpäivän tuntu ovat kuitenkin vain yksi puoli Van der Graaf Generatorista. Aivan kuten In the Court of the Crimson Kingin (1969) korvat raiskaavaa alkua ”21st Century Schizoid Man” seurasi ”I Talk to the Windin” pastoraalinen nättiys, myös ”Darknessin” pimeys väistyy ”Refugeesin” virsimäisen kierron, kirkkomaisten urkujen ja huilun korkeiden murtosointujen tieltä. Hammill laulaa tämän hymnin tai anglikaanisen virren sekulaarin rockmuunnelman samanlaisilla tarkoilla ja pitkillä linjoilla kuin ”Darknessin”, mutta nyt hän liikkuu herkän ohuista pää-äänistä tunteellisesti täyteläisempään ääneen ilman rockin soulvaikutteisia melismoja tai äänen vääristelyä. Äänen läheisyys ja peittelemätön ilmaisu korostaa, että kyseessä on henkilökohtainen tarina siitä, kuinka Hammill jätti kotinsa ja roomalaiskatollisen kasvatuksensa Derbyssa ja Manchesterissa, päätyi lopulta Lontooseen ja löysi West Kensingtonista kämppäkavereikseen (tulevat) kapellimestari Michael McLeanin ja näyttelijä Susan Penhaligonin. Pehmeä, kuoropoikamaisen korkea ääni korostaa myös näkemyksen viattomuutta.

Tätä kasvun, itsenäistymisen ja ystävien löytämisen tarinaa kuvataan eri ilmasuuntien kautta. Pohjoisen tiukan moraalin, etelän mukavan pinnallisuuden ja idän vastakulttuurillisen lupauksen kasvattama Hammill tekee irtioton ja kääntyy kumppaneineen (Lontoon) länteen. Samalla musiikki irtoaa dramaattisesti tähän asti toistetusta kuviosta, rummut, jotka ovat tähän mennessä soittaneet orkesterin patarumpujen tavoin aksentteja, tulevat mukaan kunnon rockrytmiikalla ja urut johdattavat rytmisesti musiikin pitkin asteita ja pidätyksiä uuteen E-duurisointuun. Itsenäistymisen jälkeen komeat säkeistöt toistuvat hitaan rytmin tukemana ja sovitus kasvaa ja vaimenee huikean taidokkaasti urkujen ja huilun kehitellessä kuvioitaan. Myös sello saapuu soittamaan sessiokeikan ja kirkkokuoromainen taustalaulu viimeistelee lähes pyhän vaikutelman tekstuurien hehkuessa kuin sanojen kultainen valo pilvissä. [1] Syntyy haavekuva kolmen aikuistuneen ihmisen pienestä utopiasta, nostalgiaa tulevaisuudesta, johon uskotaan lujasti – ja jos se ei toteudukaan, ”well at least we tried”. Tähän sekoittuu luopumisen haikeus ja vanhojen pidikkeiden katoamisesta syntyvä epävarmuus.

Samalla sen voi lukea myös ajatukseksi jo hieman haalistuvan hippikulttuurin unelmasta jättää materialistinen maailma ja elää pastoraalista utopiaa jossain (Yhdysvaltojen) lännessä. Hippinuoriso näki itsensä syvästi erilaisena edellisistä sukupolvista, todellakin pakolaisina vanhemman sukupolven arvoista ja maailmankuvasta. ”There we shall spend the final days of our lives”, nuoret saattoivat haaveilla, ”We’ll be happy on our own”. Yleismaailmallisemmin sen voi nähdä esittävän eksistentialistisesti, että jokainen – ei vain elämäänsä aloittava nuori aikuinen – on loppujen lopuksi maailmaan heitetty pakolainen pelkkä reppu selässään, etsimässä elämän edellytyksiä, merkitystä ja yhteisöä. Niin tai näin, Van der Graaf Generatorin näin esittämänä ”Refugees” on yksi kaikkien aikojen kauneimpia lauluja Hammillin ja rockmusiikin katalogissa. Eikä se ole vähän.

In the year 1486…”

White Hammer” yhdistää molemmat edellä kuullut sävellystyypit kuvailemaan keskiajan noitavainoja. Hammill laulaa A-osan hymnimäisen melodian suurellisesti, kuin kuvastaen Malleus Malleficarumin ja inkvisition tyhjää mahtailevuutta, vierailevan kornetin fanfaarin ja urkujen virsimäisen sointukulun (jossa oikein korostuu virsien aamen-kadenssi) säestyksellä. B-osassa siirrytään taas aggressiivisempaan äänenkäyttöön, jauhavaan rockrytmiin ja modaaliseen sekoitukseen pohjautuvaan kiertoon, kun noitavasara alkaa vasaroida harhaoppisia maahan. Samanlainen vastakkainasettelu hyvän ja pahan – sekä inkvisition ja ”magian” harjoittajien välillä että jälkimmäisten kesken – jatkuu hiljaisemmassa C-osassa, joka doorisessa moodissaan heiluu jatkuvasti mollin ja duurin väliä, mutta purkautuu lopulta aina mollitoonikaan.

Kun B-osan viimeisessä kertauksessa rakkaus sitten ottaa voiton vihasta, D-duurin ympärillä pyörinyt hakkaava riffikierto siirtyy uuteen H-duuriin ja marssii siitä eteenpäin uusiin sävellajeihin saksofonien alkaessa juhlistaa muutosta irtoamalla syklisestä riffistään laajempiin revittelyihin. Tämä tapahtuu samaan aikaan, kun Hammill karjuu ”the White Hammer of looooooove”, niin että hetki on herkullisen yliampuvasti valmisteltu. On helppo tulkita, että tässä nuorisokulttuuri rakkauden sanomineen ja modaalisine rocklauluineen lyö vanhan järjestyksen hierarkiat ja sorron välikappaleesta tulee vapautuksen symboli. Van der Graaf Generator vain valitsi hieman erikoisemman iskulauseen kuin ”all you need is love” tai ”revolution”, mutta samalla tavalla sen ympärillä tanssahdellaan kohti oletettua vapaampaa tulevaisuutta. Tässä mielessä ”White Hammer” on vielä enemmän aikansa kuva kuin ”Refugees”.

Mutta lopuksi improvisaatio siirtyy takaisin d:n ympärille, musiikki vaimenee – ja sitten törkeästi yliohjatut urut alkavat soittaa neljän nuotin hidasta, säröreunaista riffiä, jonka voi hahmottaa ylinousevaksi D-duurisoinnuksi pienen sekunnin ylimääräisellä riitasoinnulla täydennettynä. Se on siis erittäin epävakaa, ja kun basso liittyy mukaan ja saksofoni repeää täyteen huutoon, on vaikutelma todella ilkeä ja uhkaava. Kappaleessa tämä voi kuulostaa irtonaiselta, mutta se päästää levylle maistiaisen Van der Graaf Generatorin lavaesiintymisten kaoottisemmasta puolesta, joka toi arvaamattomuudellaan sen konsertteihin sitä rockpiirien paljon peräänkuuluttamaa vaarantuntua. Yhtye osaa kuulostaa yhtä ”pahalta” kuin ne yksioikoisemmat yhtyeet hevijatkumon toisessa päässä.

Hear the sharp crack of the fission…

Albumin A-puolen kappaleet voidaan näin kuvata ylimalkaisesti sanoilla ilkeä – intiimi – eeppinen. Kääntöpuolen toiset kolme kappaletta toistavat ykköspuolen rakenteen. ”Whatever Would Robert Have Said?” heittää yhteen akustisen kitaran säestämää laulua, nopeita sähköisiä riffejä ja tavallisen kiihkeä sooloilua, jossa kuullaan myös Potterin melko tavanomaista (ja vastentahtoista) kitarasooloilua. Tällainen vastakohtia ja ristiriitoja painottava musiikki jos jokin on progressiivisen rockin peruskauraa. ”Whateverin” yhdistelmä vain tuntuu turhan hätäiseltä, saumakohdat turhan karkeilta ja sävelmateriaali epätasaiselta, jotta siitä syntyisi täysin tyydyttävä kappale. Parasta sovituksessa on Evansin dynaaminen ja, kuten muissakin kappaleissa, tyylikkään musikaalinen rummutus, joka kulkee osioiden vaatimusten mukaan vaikenemisesta filli-infernoiseen rockgrooveen hienovaraisen svengin kautta.

Otsikko viittaa yhdysvaltalaiseen fyysikkoon Robert Van de Graaffiin (1901 – 1967), jonka kehittämästä elektrostaattisesta generaattorista yhtye otti nimensä mutta laiminlöi oikoluvun. Kappaleen toistuvat B- ja C-osat kuvaavatkin, kuinka sähkölataus purkautuu koronana Van de Graaffin generaattorin kahden teräspallon välissä. Suurimpia näistä laitteista on sovellettu hiukkaskiihdyttimiksi. On hieman epäselvää, kuinka nämä tekniset kuvaukset nivoutuvat A-osiin, joissa herkutellaan itsetuhoisten impulssien houkutuksella ja niiden paradokseilla, muuten kuin ehkä vahvistamaan pirullisuuden tuntua luetteloon ristiriitoja ja elämäntaito-opasmaisia heittoja. Staattinen liike on sopivan ristiriitainen kuvaamaan generaattorin ja siltä nimensä väärin lainanneen yhtyeen toimintaperiaatetta. Musiikki korostaa ristiriitoja jälleen painokkaalla duurin ja mollin tasapainottelulla. Osa tuhoisasta kuvastosta kyllä panee miettimään, saattaisiko otsikon Robert viitata myös toiseen yhdysvaltalaiseen fyysikkoon, eli Robert Oppenheimeriin, jolla oli tällaista synkän filosofista sanottavaa omasta radioaktiivisia nuklideja synnyttäneestä laitteestaan. Se laite kun esiintyy albumilla hieman myöhemmin.

There could have been peace, but that eluded me…

Out of My Book” on oikeastaan koottu yhtä monista osista, joskin pinnallisen keveä akustisen kitaran johtama popballadisoundi hämää korvaa. Rakenne voi johtua osin siitä, että Hammill ja Jackson sävelsivät sen pala palalta yhdessä. Toisaalta kappaleen aiheena on ihmissuhteen epävarmuus rakkauden ja epäilyn ristivedossa, joten rakenne pyrkii myös vetämään eri suuntiin ja viemään kuulijalta tukevan jalansijan. Hammillille tyypillisesti A-osan sanapainotukset osuvat usein muualle kuin luonteviin kohtiin, lausuntarytmi nopeutuu äkisti laskeviin juoksutuksiin, jotka päättyvät painottavaan taukoon ennen säkeen viimeistä sanaa.

How can I be sure?” Kysymys on laajemminkin siitä, missä määrin voi edes odottaa faktapohjaista varmuutta elämänalueella, jota hallitsee tunne, usko ja subjektiiviset odotukset. Variaatioita tästä kysymyksestä Hammillin tekstit kysyisivät kautta hänen uransa. Kuten usein myöhemminkin, kysymys jää lopulta auki, ja B-osassa epävarmuutta alleviivaa kahden lähes samanarvoisen duurisoinnun vuorottelu. Muuten albumin keveimmästä kappaleesta jäävät parhaiten mieleen urkujen ja huilun koristeellinen ja saumaton yhteissoitto sekä C-osan komea laulukoukku.

This is the beginning of the end

After the Flood” kokoaa lopulta kaikki keinot yhteen ja kasvattaa tähän asti vasta hieman venytettyä laulurakennetta 11-minuuttiseksi pienoiseepokseksi. ”White Hammerin” tapaan teksti tarkastelee ei-persoonallisesta näkökulmasta suurta maailmaa mullistavaa tapausta. Menneisyyden sijaan katse suuntautuu tulevaisuuteen ja tuomiopäiväntuntu on keskeinen, sillä kyseessä on äärimmäisen kataklysmin kuvaus: Ydinräjähdykset sulattavat napajäätiköt, Maan magneettikenttä sekoaa ja nousevat meret hukuttavat ihmiskunnan. Lopuksi vesi väistyy ja sataa kuolleiden kaupunkien päälle ydintalven lumena. Hammill yhdistää tekstissä raamatullisen vedenpaisumuskuvaston ja tuolloin ajankohtaisen ydinsodan pelon luoden näin myyttisen mutta (näennäisen) tieteellisesti ilmaistun kuvauksen maailmanlopusta. Kuvaamalla tuhon ja palaamalla sitten viimeisessä kolmanneksessaan nykyhetkeen teksti toimii yhtä aikaa profetiana ja varoituksena.

Kaiken tämän musiikki pyrkii maalaamaan monilla erilaisilla osilla. Ihmiskuntaa kuvaa tietysti A-osan pelkistetty ääni ja akustinen kitara, jotka pyörivät folkmaisesti yhden staattisen soinnun ja riffin ympärillä. Kunnia on kadonnut ja kehitys pysähtynyt. ”Humanity stumbles”, ja riffi kompastelee alas pitkin lähes oktaavin verran c-duuriasteikkoa, mutta päättyy kuitenkin D-duurisointuun. Ihmiskunta ikään kuin luisuu alati alemmas saavuttamastaan huipusta. Laulumelodiankin mitta vaihtelee.

Sitten katastrofi iskee Bantonin jyrisevien urkujen säestyksellä. Harmoninen keskus on aluksi kaukana edellisestä Cis-duurissa mutta siirtyy sukkelaan, jotta kuulija on yhtä pyörällä päästään kuin kompassi napaisuuden tuhouduttua. Hakkaavat urkuriffit liikkuvat kulmikkaasti ja vievät epäsäännöllisillä aksenteilla musiikin nopeasti halki sävellajien takaisin D-duuriin ja eräänlaiseen katkeraan fanfaarin aihioon, joka materialisoituu kunnolla vasta seuraavassa osassa. Ydinsodan lämpö- ja iskuaalto kiepauttaa hetkessä maailmanjärjestyksen ympäri, ja sitten jäätiköt alkavat sulaa. ”The ice is turning to water”, Hammillin kahdennettu ääni kauhistelee musiikin pysähtyessä urkujen hitaasti nousevan jylinään, aivan kuin jään murtumiseen.

Vasta C-osassa rytmi vakiintuu painokkaan keskitempoiseksi 4/4-rockiksi kuvaamaan vesimassojen vääjäämätöntä pyyhkäisyä yli mantereiden. Osa on kappaleen tarttuvin melodinen hetki, todellinen tuomiopäivän fanfaari Hammillin kailottavan äänen loikatessa ja lopulta aina pudotessa kolmen soinnun modaalisen kierron mukana. Kitaran rämpytys asettuu urkujen pauhua vasten, ja toistoissa se jää vähitellen täysin saksofonin ja urkujen kasvavan ulvonnan jalkoihin, puhumattakaan rumpujen pitkistä filleistä, jotka kohottavat takaisin kertaukseen. Ihmiskunta on todellakin pieni ja avuton luonnon rusentavan voiman edessä.

Tähän mennessä ”After the Flood” on seurannut perinteistä laulun formaattia, mutta B-osan toiston jälkeen muotoa aletaan muutella tarinankerronnan nimissä lisäämällä kaksi instrumentaalijaksoa rockille epätavallisessa 5/4-tahtilajissa. Ensimmäinen näistä kuvaa tulvaveden vetäytymistä ja magneettikentän stabilisoitumista. Jackson kehittää B-osan riffistä mielenkiintoisen muunnelman rohisevalla huilulla, mikä viittaa siihen, että mallina oli Jethro Tullin single ”Living in the Past” (1969), ja sitten lisää itsenäisen saksofonisoolon toiselle puolelle äänikuvaa, luoden näin jazzmaisen monirytmisen ja -kerroksisen soolojakson.

Kuolleen maapallon lopullista hävitystä toinen instrumentaali taas kuvaa modernista taidemusiikista lainatulla tekniikalla. A-osan ihmiskuntaa kuvaava ”valkoisten koskettimien” asteikko ja B-osan tuhoriffien ylennetyt sävelet yhdistetään uhkaavaksi dodekafoniseksi riffiksi, jota basso, urut, saksofonit ja rummut alkavat soittaa kiihtyvässä unisonossa. Kuvio siis käy läpi kaikki oktaavin kaksitoista nuottia ilman toistoa. Musiikilliselle kerronnalle tekniikka tuottaa kaksi tehokeinoa. Ensinnäkin se hävittää täydellisesti tunteen sävellajista ja sävelkeskuksesta, kun kaikkia säveliä kohdellaan samanarvoisina. Musiikista katoaa päämäärän ja suunnan tuntu, vaikka se säilyttää ilkeästi polveilevan melodisen ja rytmisen muodon. Tämäkin hämärtyy vähitellen, kun kerrostetut urkulinjat ja vapaasti kirkuvat saksofonit irtoavat muodostelmasta. Kaikki puuroutuu kaoottiseksi pyörteilyksi. Tämä on 12-säveltekniikan toinen vaikutus. Riffi kattaa todellakin koko kromaattisen asteikon, eli hävitykseltä ei pääse mikään pakoon. On kuin jäinen maailma romahtaisi takaisin jonkinlaiseen alkukaaokseen.

Tarina voisi päättyä riffin hiipumiseen, mutta akustinen kitara ilmestyy hiljaisuudesta rämpyttäen rauhallisesti vuorotellen tasa-arvoisia D- ja C-duurisointuja. Tässä on selvästi palattu A-osan ihmiskunnan kuvaukseen, mutta saman sävelkielen hämyisämpi käyttö kertoo, ettei nyt olla ”kompuroivassa” nykyhetkessä vaan pikemminkin menneisyydessä. Musiikin kasvaessa uhkaavasti lisäsoittimien ja voimasointujen myötä Hammill laulaa lainauksen itse Albert Einsteinilta (B-osassa hän oli jo mukaillut yhtä Winston Churchillin kuuluisaa ilmaisua). Einstein pelkäsi, että kylmän sodan varustelukilpailu johtaisi ydinsotaan yhtä vääjäämättömästi kuin kriittisen uraanimassan fissio ydinräjähdykseen. Lopputulos olisi se, minkä olemme juuri kuulleet, eli lyhyesti sanottuna: ”Total annihilation!” Hammill päästää melkein epäinhimillisen pitkän karjaisun, ja elektroniikka vääristää hänen äänensä täysin säröiseksi ulvonnaksi [2]. Samalla soittimet toistavat 12:n sävelen riffin, nyt musertavan hartaasti ja jokaista säveltä yhtä lailla painottaen. Kaikki todellakin tuhoutuu itse ääntä myöten.

Vielä kerran musiikki palaa A-osaan ja nykyhetkeen, jossa ihmiskunta horjuu kuilun reunalla. Kappale huipentuu sitten C-osan toistoon, jossa tuhon kuvia paisutellaan muikeilla sooloilla. Loppuun jää vain (ehkä ”A Day in Lifen” hengessä) urkujen höllyvä jyrinä, eli etäisten jäämassojen pahaenteinen rutina. Viesti on selvä: ellei ihmiskunta ala skarpata, edessä on kylmä kylpy ja pitkä talvi koko planeetalle, eivätkä arkkifantasiat pelasta ketään. Ainakin sävellys osoittaa todeksi ”Whatever Robert Would Have Said?” -kappaleen sanoman tuhon ja kauhun kiehtovuudesta: Maailmanloppu saa tässä äärimmäisen tarttuvan ja vetävän kertosäkeen. Kuilu ei tyydy tuijottamaan takaisin, vaan se rokkaa kuin viimeistä päivää.

I AM the joy you really pay for, but which comes completely free”

After the Flood” yhdistää rockin, jazzin, taidemusiikin ja puhtaan äänellisen avantgarden komean paatokselliseksi lauluksi. Laulu se on yhä, lisäosin varustettu, muokattu ja paljon venytetty laulu. Progressiivinen musiikki kehitteli samana vuonna jo pidemmälle vietyjä eepoksia. ”After the Flood” on kuitenkin vahva, mieleen jäävä ja toimiva, nuorelle bändille yllättävän kypsä erilaisten vaikutteiden fuusio, jota yhtye saattoi sitten kehittää eteenpäin aina ”The Plague of the Lighthouse Keepersin” (1971) kaltaiseksi aidoksi sävellyssarjaksi.

Samalla tavoin The Least We Can Do Is Wave to Each Other iskee pöytään kaikki Van der Graaf Generatorin ristiriitaiset aspektit: kirkuvan kaaoksen ja lyyrisen herkkyyden, raivokkaan modaalisen rockin ja klassisen hienostuneisuuden, mystiikan ja rationaalisuuden, goottilaiset tuomiopäivänfantasiat ja intiimit psykologisoinnit. Se heittää kuulijan silmille tuhon ja järjenvastaisuuden varjon mutta sen takana heiluttaa myös toivon ja utopian lyhtyä. Vuonna 1970 tämä oli taatusti progressiivista rockia, vaikka sitä ei ehkä silloin tuolla nimellä kutsuttukaan. Siinä olivat läsnä kaikki ajan ristiriitaiset elementit, eivät vain ne, jotka myöhemmin on joko palvovasti tai halveksivasti julistettu osaksi progen kaanonia. Puoli vuosisataa myöhemmin musiikki on yksinkertaisesti upeaa.

[1] ”Refugeesista” julkaistiin myös lyhennetty singleversio, jossa sovitusta paisuttaa entistä hienommaksi yhdeksänhenkinen orkesteri. Se ei saavuta kuitenkaan samanlaista dynaamista tehoa kuin pidempi alkuperäinen.

[2] Tosin voi kuvitella, että 60-luvun brittilapset olisivat voineet hihitellen ajatella sen kuullessaan dalekien rengasmoduloitua taisteluhuutoa ”exterminate!Janne Yliruusi näkee särön käytössä yhteyden King Crimsonin ”21st Century Schizoid Manin” säkeistöihin. Voidaan myös spekuloida, inspiroiko sama kappale ”White Hammerin” lopun riffikaaoksen, kuten se ilmeisesti inspiroi huomattavasti vaisumman riffin Gracious-yhtyeen hieman myöhemmässä kappaleessa ”Hell” (1970). King Crimson oli myös soittanut konserteissaan rocksovitusta Holstin ”Marsista”, joskin saman urkupisteriffin sisältävä studiomuunnelma ”The Devil’s Triangle” (1970) äänitettiin vasta ”Darkness 11/11”:n jälkeen.

Magma: Magma (1970)

magma1

Ranskalainen rumpali, laulaja ja säveltäjä Christian Vander on ainakin jättänyt jälkensä musiikin historiaan. John Coltranea (1926 – 1967) jumaloinut parikymppinen rumpali visioi 60-luvun lopulla uudenlaisen musiikkityylin, joka vähitellen sulautti vaikutteita Coltranen jazzista, Carl Orffin kuoroteoksista, Igor Stravinskyn orkesterityyleistä omalaatuiseksi progressiiviseksi rockmusiikiksi. Hän veti sitä soittamaan vuosien ajan monia Ranskan huippumuusikoita, ja monet näistä kehittelivät saamiaan vaikutteitaan edelleen omissa kokoonpanoissaan. Näiden opetuslapsien ja myöhempien seuraajien musiikkia on alettu kutsua nimellä zeuhl. ”Taivaallista” tarkoittava sana on kobaïan kieltä, joka on toinen Vanderin luomus. Hänen musiikkinsa taustalla on tieteisfantasiatarina ihmisistä, jotka jättävät tulevaisuuden saasteisiin ja sotiin hukkuvan maapallon perustaakseen myyttiselle Kobaïa-planeetalle hengellisen utopian, tai, hieman karkeammin ilmaistuna, ”maailman ilman kusipäitä”. Koska Vanderin mielestä hänen äidinkielensä ranska kuulosti liian hennolta välittääkseen musiikin edustamia mielikuvia, hän tuunasi sen täydellisesti germaanisilla ja slaavilaisilla äänteillä sekä scat-laulusta sovelletulla lainausperiaatteella ”se toimii, jos se kuulostaa hyvältä”. Tästä improvisoidusta ääntelystä tuli Kobaïan asukkaiden futuristinen kieli, orgaaninen jatke Vanderin yhtyeen musiikille, joka kuulosti 70-luvun alussa kuin se olisi peräisin toiselta planeetalta. Yhtye on tietysti Magma, ja sen mittavaa äänijälkeä lähdetään nyt kartoittamaan aivan alusta.

magma3
Televisiohupailun Me sarjamurhaajat ensimmäisen kauden kilpailijatko? Ei, vaan Christian Vander (keskellä) ja Magma vuonna 1970.

Magma aloitti uransa itsevarmasti tupla-albumilla Magma, jonka myöhempi CD-julkaisu tunnetaan myös nimellä Kobaïa, levyn aloittavan kappaleen mukaan. Kappale summaa Magman musiikin hyvin tässä alkuvaiheessa, sillä se alkaa periaatteessa vain lihaksikkaana jazzrockina, joka pohjaa Vanderin rumpujen, Francis Mozen tanakan basson ja François Cahenin Fender Rhodes -sähköpianon luomaan 4/4-tahtilajin groveen ja melko tavanomaisiin bluespohjaisiin riffeihin puhallintriolta ja voimakasääniseltä laulajalta Klaus Blasquiz’lta. Toisessa osassa musiikki poikkeaa 3/4-tahtiin ja tarjoaa alustaa saksofonisti Richard Raux’n ja kitaristi Claude Engelin coltranemaisesti kirkuville sooloille. Tämä kaikki kuvaa Maastamuuttajien innokasta nousua avaruusalukseen, joka lähtee kohti Kobaïan luvattua maailmaa. Keskellä oleva freejazzmainen jakso taas ylistää Kobaïaa ja sen sääntöjä Vanderin falsetissa rääkyvällä julistuksella, josta tulee mieleen Charlie Chaplin Adenoid Hynkelinä.

Tässä tullaankin Magman imagon ristiriitaisimpiin puoliin. Magma kuvaa siirtolaisten matkan Kobaïalle ja uuden sivilisaation perustamisen lähinnä levyliitteen merkinnöissä. Itse musiikki on pitkälti instrumentaalista, sillä kobaïan kieli kehittyi sitä mukaan kuin musiikkikin. [1] Ajatus utopiasta tähtien takana oli sinänsä suosittu idea tuolloisen vastakulttuurin parissa – esimerkiksi Paul Kantnerin Blows Against the Empire julkaistiin vain hieman Magman jälkeen. Vanderin voi kuvitella ottaneen tarinaansa innoitusta Coltranen ja erityisesti Sun Ran edustamasta afrofuturistisesta ajatusmaailmasta, jossa afrikkalaisten kokemus täydellisestä ulkopuolisuudesta valkoisessa valtakulttuurissa kanavoitiin tieteistarinoihin ja -fantasioihin. Niissä musta ihminen oli tosiaankin kuin avaruusmuukalainen vihamielisellä maapallolla. Vaihtoehtona visioitiin afrosentrisiä vaihtoehtohistorioita tai toiveikkaita tulevaisuuksia henkisesti ja materiaalisesti erilaisissa maailmoissa. Sun Ra esittikin Arkestra-jazzyhtyeensä kuin se olisi peräisin toisesta maailmasta (tarkemmin Saturnuksesta) ja saarnasi musiikkinsa kautta omaa kosmologiaansa, jossa avaruudesta tuli sorrosta vapautumisen ja hengellisen uusiutumisen vertauskuva. Häntä kiehtoi lisäksi pakkomielteenomaisesti muinainen Egypti, josta myös Vander ammensi innoitusta paitsi Kobaïa-tarujen myöhempiin vaiheisiin levyltä Köhntarkösz (1974) alkaen, myös Magman silmille hyppäävään logoon. [2]

magma2
Magman logon on sanottu muistuttavan petolintua, mutta Vander suunnitteli sen muinaisegyptiläisen medaljongin pohjalta.

Vanderin asenne on kuitenkin Sun Rata tylympi ja ehdottomampi. Siinä nähdään, että Maan alennustilassa olevat kansat tuhoavat vääjäämättä itsensä ja muut, eikä utopiaansa pakenevilla kobaïalaisilla ole osoittaa kuin inhoa ja halveksuntaa näitä kohtaan. Hippien löysä oravanpyörästä hyppääminen ja takaisin luontoon -ajattelu jää myöskin vaisuksi ankaraa puhdistautumista ja muutosta vaativan ajattelun rinnalla. Magman musiikillinen intensiteetti, mustat esiintymisasut ja julistukset omistautumisesta ”elämälle, kuolemalle ja tuonpuoleiselle” saivat jotkut Ranskassa pitämään yhtyettä äärioikeistolaisena kulttina.

Asiaa eivät auttaneet Vanderin tapa käyttää kansallissosialistista estetiikkaa joissain yhtyeen julkaisuissa ja yksityinen kiinnostus aihepiiriin. Tämä on johtanut silloin tällöin syytöksiin fasismista, mikä on aina kiistetty. Varmasti Vander on konservatiivinen, autoritäärinen, antimaterialistinen ja mystisyyteen taipuvainen (hänen lapsuusmuistoihinsa kuuluu mm. astraalimatkustusta), mutta enempää on vaikea lukea ainakaan hänen musiikistaan tai hänen musiikillisista esikuvistaan. [3] Kuitenkin Magman musiikin läpäisevä apokalyptinen ja paikoin lähes militaristinen tunnelma on omiaan herättämään totalitaarisia mielleyhtymiä, ja juuri sen aiheuttama ristiriitaisuus suhteessa Vanderin jazzjuuriin ja utopistisempiin ajatuksiin ruokkiikin musiikin voimaa ja outoutta.

Vanderin voimakkaan rytminen ja toistoa hyödyntävä lähestymistapa alkaa kukoistaa albumin vahvemmalla kakkoslevyllä. Vander rakentaa sävellyksensä yksinkertaisista rytmisistä fraaseista, jotka kulkevat usein poikkeusjakoisissa tahtilajeissa tai hyödyntävät epätavallisia aksentteja. Näitä toistetaan pakkomielteisesti voimakkuutta tai soitinnusta kasvattaen, kunnes saavutetaan kliimaksi ja hypätään toisenlaiseen osioon. Tämä voi tarkoittaa pianon ja huilun erikoisia duettoa, uhkaavaa jazzmarssia tai vain rääkyvää äänten ja puhaltimien räjähdystä. Musiikki kehittyy hieman kankeasti tällaisen vaihtelun kautta, ei pitkän linjan kehittelyllä. Albumin päättävillä kappaleilla ”Stöah” ja ”Mûh” lopputulos on jo kuitenkin vaikuttava.

Vander ei vielä tässä vaiheessa säveltänyt kaikkea materiaalia itse, vaan neljä muutakin muusikkoa on säveltänyt kukin yhden albumin raidoista. Mielenkiintoisin näistä on yhtyeen tuottajan ja entisen basistin Laurent Thibault’n pitkä ”Naü ektila”. Sen akustisen kitaran, huilun ja uneliaan kauniin laulun rakentama pääteema on Magman tuotannon lyyrisimpiä hetkiä, ja useiden jazzahtavien soolojaksojen jälkeen se palaa tehokkaasti muuttuneena huilusoolona marssirytmien säestyksellä. Myös pianisti Cahenin lyhyt ja räväkkä ”Sckxyss” kuvittaa hienosti meteorien väistelyä torvien ja rytmiryhmän päällekkäisillä, epäsymmetrisillä rytmikuvioilla.

Magma oli alku, paikoin onnahteleva, paikoin loistelias. Siinä on yhä jotain ajatonta, vaikka osin se kuulostaa hyvin vuodelta 1970. Levyn päättyessä kobaïalaiset ovat tyrmänneet Maan uhkailut rakentamansa ”äärimmäisen aseen” avulla ja jättäneet planeetan omilleen. Kobaïalaisuuden ja Magman tarina sen sijaan oli hädin tuskin alkanut.

[1] Kobaïa on ensisijaisesti musiikin jatke, ja äänteiden tarkat merkitykset ovat toisarvoisia. Silti kielestä on pyritty kokoamaan sanakirjojakin.

[2] Afrofuturistisessa hengessä, joskin hieman letkeämmin avaruuteen lähti 70-luvun puolivälissä myös funkmaestro George Clinton musiikillisen P-Funk-kollektiivinsa kanssa. Tuoreempia esimerkkejä afrofuturismista valtavirtamusiikissa löytyy laulaja-lauluntekijä Janelle Monáen tuotannosta.

[3] Ainakin natsismisyytöksiä vastaan on yleensä puhunut se, että monet Magman muusikoista ovat olleet juutalaisia, myös yhtyeessä vuodesta 1972 asti laulanut Stella Vander, Vanderin tuolloinen vaimo.

Vangelis: Sex Power (1970)

sexpower

Elokuvasäveltäjäsuuruudetkin ovat olleet kerran aloittelijoita alallaan, ja usein alalle on ponnistettu vaatimattomista tuotannoista (nykyään vielä yleensä ilman rahallista korvausta). Vuonna 2016 Oscar-palkittu kreikkalainen säveltäjä Vangelis saa varmasti hylättäväkseen runsaasti kaupallisesti tai taiteellisesti ylärimaa tavoittelevia elokuvaprojekteja. Vuonna 1969 Aphrodite’s Child -yhtyeen nuori kosketinsoittaja Evangelos Papathanassiou sen sijaan sai ensimmäiseksi täyspitkäksi toimeksiannokseen ranskalaisen Henri Chapierin esikoisohjauksen Sex Power, kokeellisen elokuvan nuoren hippimiehen eroottisista fantasioista ja etsiskelyistä. Elokuva ei vetänyt suuria yleisöjä teattereihin vuonna 1970, ja vielä vähemmän yleisöä houkutti sen musiikkia sisältävä albumi. Levyn kuriositeettiarvo on noussut samaa tahtia Vangeliksen tähden kanssa, ja albumi tarjoaakin mielenkiintoisen kurkistuksen säveltäjän soolouran alkuun.

Suuri osa levystä rakentuu yhden kepeähkösti romanttisen, hieman italialaissävytteisen teeman ympärille. Vangelis ei juuri varioi teeman tempoa, sävellajia tai rakennetta, vaan sen sijaan aivan onnistuneesti sovittaa sitä pianon, akustisen kitaran, cembalon, kuoron ja ilmeisesti rankasti ronkituista Hammond-uruista loihtimiensa elektronisten sointien yhdistelmille. Tunteellisen diatonisen melodisuuden yhdistäminen eksoottiseen sointiin olikin myöhemmin Vangeliksen tavaramerkki.

Yhdistelmä kuullaan parhaiten toisen teeman käsittelyssä. Kovasti bändikaveri Demis Roussosilta kuulostava ääni laulaa eteerisen, valittavan melodian kaikujen, hälyluuppien ja outojen elektronisten äänien keskellä. Teema vilahtaa myös levyn kokeellisimmalla sävellyksellä, pitkällä lyömäsoitinten soololla, joka on ajan mittapuulla avantgardistinen mutta ei silti vailla rakennetta. Perinteinen melodisuus hyvin epätavallisen säestyksen keskellä muodostaa makoisan yhdistelmän, jolla voi kuvitella kuvitettaneen hyvin elokuvan fantastisimpia jaksoja.

Elokuvan pohjoisafrikkalaisia maisemia taas lienee kuvitettu melko yksitoikkoisilla käsirumpurytmien jaksoilla. Niitä kuullaan kuitenkin myös levyn avaavassa jaksossa, joka ikään kuin esittelee levyn keskeiset sovitukselliset elementit – pianon, kuoron, lyömäsoittimet, elektroniset äänet – ja tarjoaa vielä levyn kolmannen ja komeimman teeman. On sääli, ettei tätä vuoroin kirkkaana helähtelevää ja uhkeana aaltoilevaa melodiaa kuulla levyllä enempää. Sen jälkeen levyn ensimmäinen puolisko on pääasiassa akustista ja aurinkoista pääteeman variointia. Toinen puoli taas painottuu kokeellisempaan materiaaliin, kunnes aivan lopussa pääteema palaa pelkistettynä pianosovituksena elektronisen hälyn ja eteerisen laulun keskeltä. Ehkä aito rakkaus on palauttanut päähenkilön viimein maanpinnalle.

Vangelis ei ole syystä tai toisesta halunnut nostaa tätä levyä unholasta. Musiikillisesti siinä ei ainakaan ole häpeämistä, sillä se näyttää, että suuri kreikkalainen oli jo hyvää vauhtia kehittämässä omaa, heti tunnistettavaa tyyliänsä. Varsinkin aikaisempaa rohkeampi lyömäsoitinten ja kuoro-osuuksien käyttö toistuisi ja kehittyisi albumeilla 666 (1972), Earth (1973) ja Heaven and Hell (1975). Pääteeman kevyt, välimerellinen tarttuvuus, lyömäsoitinten yllättävä käyttö ja erikoisten sävyjen hakeminen ihmisäänillä ja elektroniikalla tuovat hieman mieleen Ennio Morriconen tuonaikaisen tuotannon, olkoonkin että klassisesti koulutetun Morriconen sävellystyyli eroaa muuten selvästi Vangeliksen omalaatuisesta romanttisesta impressionismista. Levyllä on myös riittävästi variaatiota ja draaman kaarta, jotta sitä voi lähestyä kuin puolituntista sävelsarjaa. Tietystä keveydestään ja opinnäytemäisyydestään huolimatta Sex Power on aivan toimivaa kuunneltavaa ilman kuvallista asiayhteyttään, mikä on elokuvamusiikilta jo hyvä saavutus.

Jos halusi kuulla Sex Powerin digitaalisessa muodossa ennen vertaisverkkojen ja YouTuben aikaa, joutui loukkaamaan Vangeliksen moraalisia oikeuksia, kiertämään tekijänoikeuslakia, rikkomaan kansainvälisiä säädöksiä ja tukemaan piratismia ostamalla (sinänsä laadukkaan kuuloisen) monacolaisen piraatti-CD:n. Tältä kiekolta löytyy myös toinen Vangeliksen harvinaisuuksista, vuonna 1972 julkaistu puolituntinen teos ”Fais que ton rêve soit plus long que la nuit”, alaotsikkonsa mukaisesti ”sinfoninen runoelma” (”Poème symphonique”). Sen kuvaama ulkomusiikillinen aihe on Pariisin opiskelijamellakat toukokuussa 1968. Oikeastaan se on musiikillinen kollaasi, jonka kahdessa osassa kuulija pääsee ikään kuin ajelehtimaan katujen kaaoksen ja mellakoijien riemun keskellä erilaisten musiikin, keskustelujen ja äänikuvaelmien katkelmien mukana.

Musiikkiosuuksissa kuullaan toistuvia pätkiä kansan- ja iskelmämelodioista, kaksi naiivin toiveikasta vallankumousrunon laulusovitusta ja Vangeliksen omia teemoja ja tunnelmakuvia. Kaikki tämä esitetään lähes sinfonisella paletilla, johon kuuluu Vangeliksen kosketinarsenaalin lisäksi myös kuoro, viulu ja trumpetti sekä äänitehosteiden kavalkadi. Teos kuvaa yllättävän tunnelmallisesti opiskelijoiden naiivia intoa tahallisen hiomattomalla yhteislaululla, taistelun pauhua ja voitonriemua sinfonisella vallankumousmusiikilla ja jälkikäteen epäonnistunutta ”vallankumousta” nostalgisoivaa asennetta Vangeliksen hyvin hallitsemalla eteerisen sentimentaalisella melodisuudella. Jos Sex Power paalutti perustukset Vangeliksen valtavirtamenestykselle, ”Fais que” näyttää, että iso V oli valmis myös yllätyksellisiin kokeiluihin. Näitä kokeiluja kuultaisiin muun muassa albumeilla Beaubourg (1978) ja Invisible Connections (1985).

Niemen: Enigmatic (1970)

Enigmatic

Czesław Niemen (1939 – 2004) oli Puolan ensimmäisiä rocktähtiä ja yksi puolalaisen rockmusiikin suurimmista vaikuttajista. Jo nuorena kirkkokuorossa laulanut ja musiikkia säveltänyt Niemen huomattiin ensimmäisenä 60-luvun puolivälissä, kun hän toimi puolalaisen rockin eli ”bigbitin” kykyhautomona tunnetun Niebiesko-Czarni-yhtyeen solistina. Joelta lainattu Niemen oli hänen taiteilijanimensä. Paitsi että se ääntyi ulkomaalaisten suussa helpommin kuin hänen oikea sukunimensä Wydrzycki, se viittasi hänen synnyinseutuihinsa, jotka liitettiin Valko-Venäjään toisen maailmansodan jälkeen, noihin puolalaisessa kulttuurissa mytologisoituihin itäisiin ”raja-alueisiin”. Valtaapitävä kommunistinen puolue tosin ei tuolloin katsonut suopeasti haikailua Neuvostoliitolle kuuluvien alueiden perään, joten nimeä voidaan pitää myös tietoisena provokaationa.

Niemen venytti muutenkin rajoja tuolloin. Hän lauloi harvinaisen voimakkaalla ja rikkaalla äänellä, jonka soulsävyissä kuului Ray Charlesin vaikutus. Tämä yhdistettynä hänen puolankielisiin rocklauluihinsa oli jotain uutta Puolassa. Uutta olivat myös pitkä tukka ja länsimaisten hippien virka-asuun kuuluva värikäs vaatetus, jotka hän otti ensimmäisten rokkarien joukossa käyttöön siirryttyään oman taustayhtyeensä Akwarelen tukemana soolouralle. Hänen vuoden 1967 albuminsa Dziwny jest ten swiat myi ensimmäisenä puolalaisena rocklevynä kultaa, kiitos valtaisaksi hitiksi nousseen nimikappaleensa. Tuttuun urkusoulkaavaan rakennettu protestilaulu yksinkertaisesti taivasteli, miten paljon maailmassa yhä olikaan pahuutta, välinpitämättömyyttä ja ihmisiä, jotka ”tappavat sanoilla”. Sen menestys synnytti varsinkin nuorisossa luovuuden ja voimaantumisen tunteita ja tiedotusvälineissä kovaa keskustelua nuorison ajatuksista, toiveista ja ihanteista, jotka eivät jostain syystä aina olleetkaan virallisen linjan mukaisia. Puolassa koettiin tavallaan oma ”rakkauden kesä” ja myös omat opiskelijamielenosoitukset, joissa ainutlaatuisesti puolalaiseen tapaan kansallisromanttinen runouskin valjastettiin protestien polttoaineeksi.

Runoilijoilta innoitusta sai myös Niemen, kun hän käänsi musiikkinsa soulista ja psykedeelisestä popista uuteen, kokeilevampaan suuntaan levyllään Enigmatic (1970). Levyn keskipiste ja käänteentekevä teos on ensimmäisen puolen täyttävä Bema pamięci żałobny rapsod”, joka on sävelletty kuulun puolalaisen runoilijan Cyprian Norwidin (1821 – 1883) runoon. Eeppistä mittaa hyödyntävä muistoruno kuvaa kenraali Józef Bemin hautajaisia. Bemin nostivat Puolan kansallissankariksi hänen saavutuksensa taistelukentällä epäonnisen vuoden 1830 Marraskuun kansannousun yhteydessä, ja hän johti myöhemmin maanpakolaisena puolalaisia joukkoja myös monissa muissa taisteluissa, joissa toiveina oli vaikuttaa kotimaan vapautumiseen Itävallan, Preussin ja erityisesti Venäjän vallan alta. Puolan yhä voimakkaan romantiikan katsotaankin syntyneen juuri reaktiona näihin jakoihin ja kukistettuihin kapinoihin. Norwidin tapaan aiheeseen kerta toisensa jälkeen palanneet kirjailijat, kuvataiteilijat ja ajattelijat loivat teoksensa usein ulkomailla.

Runossa koko pilkottu ja alistettu Puola liittyy symbolisesti saattamaan kenraalia tämän viimeisellä matkalla, niin että lopulta kaikki kansakunnat ja taivas näyttävät pysähtyvän kunnioittamaan kansan kärsimystä ja hartautta, jossa piilee kristillis-mystillinen viesti kansankuntien erot ylittävästä oikeudenmukaisuudesta. Tämä pelaa syvälle puolalaiseen psyykeen iskostuneella käsityksellä Puolasta petettynä ja väärinkohdeltuna ”kansojen Kristuksena”, joka kärsii ja kuolee vaalimansa totuuden vuoksi mutta nousee aina lopulta takaisin elämään. Ajatus vetosi kansaan hyvin Norwidin ajan kolmen vallan kesken jaetussa Puolassa, samoin kuin 60-luvun lopun ”liittoutuneiden pettämässä”, ”länteen siirretyssä” ja poliittisesti kahlehditussa Puolan kansantasavallassa. Tämä elementti antaa Niemenin kappaleelle sen myyttisen lisälatauksen.

Hautajaisrunon musiikillinen sovitus alkaa asiaan kuuluvasti kirkonkellojen kumahtelulla. Hartaan jylisevä kuoro laulaa hitaasti runon latinankielisen moton laskevien urkusointujen mukana. Toistojen välillä urut kehittelevät hieman barokkimaisia kuvioita sointukulun ympärille kappaleen kerätessä hitaasti voimaa. Kokonaissävy on hyvin kirkollinen, joskin Niemenin vaikutteet tuntuvat tulevan jälleen enemmän idän raja-alueilta, kreikkalais-katolisesta lauluperinteestä, kuin kotimaan kirkkomusiikista. Siirtymä varsinaiseen lauluun tapahtuu lyömäsoittimien ja atonaalisen urkujyrinän kautta, kun kappaletta on kulunut lähes kahdeksan minuuttia.

Sävellyksen laulettu puolisko etenee vakaan keskitempoisen rummutuksen kuljettamana Procol Harumin ”A Whiter Shade of Palen” avaamaa latua lyyrisen soulballadin ja barokkivaikutteisen urkumusiikin häilyvällä rajapyykillä. A-osien pachelbellimäinen sointukierto sopii yhtä lailla popmusiikkiin kuin barokkiin. Niemenin bassolinjan päällä pyörittämät urkukuviot muistuttavat paikoin vielä hänen kirkkomusiikkikoulutuksestaan, mutta itse Hammond-urkujen ääni on siirtynyt alun kirkollisesta soinnista kohti urkusoulin ja rockin aistillisempia sävyjä. Tämän kuulee varsinkin B-osissa, kun Leslie-kaiutinkaappia hyödynnetään tukemaan laulajan kohoavia karjahduksia. Niemenin tunteikas ja koko ajan tehoaan kasvattava laulu soi soulmaisen rikkaasti ja avoimesti, mutta vaikka se koristautuu melismoilla ja seuraa paikoin laskevia pentatonisia kulkuja, se kuitenkin väistää selvimmät blues- ja soulkuviot. Sähkökitara sen sijaan vastaa lauluun hyvin bluesrockmaisella ulvonnalla ja soolokuvioilla. Sen lisäksi kuoro palaa paisuttamaan kappaletta loppua kohti.

16-minuuttinen sävellys kasvaa todellakin vavahduttavaksi rapsodiaksi, ja sen voima kumpuaa paitsi tulkinnan palosta myös eri musiikkiperinteiden (maallinen/hengellinen, taide/populaari, slaavilainen kirkkolaulu/angloamerikkalainen rytmimusiikki) maukkaasta yhteen pelaamisesta ja kontrasteista. Se on yksi onnistuneimpia näistä varhaisista rockin ja taidemusiikin fuusioista, ja siitä tuli ymmärrettävästi merkkipaalu Niemenin uralla. [1]

Toisen puolen kolme kappaletta käyttävät samanlaista perussoitinnusta, tunnelmaltaan kevyempiä runoja ja voimakkaampia jazzvaikutteita kuin ykköspuolen eepos. Varsinkin kappaleista onnistunein, Tadeusz Kubiakin kansallisromanttiseen ylistysrunoon sävelletty ”Jednego serca” hyödyntää sulavia ja tööttääviä saksofonisooloja ja kevyttä swing-rytmiä hyvin jazzmaisesti. Aistikkaammat bassorytmit ja puhtaammin soulahtavat melodiat ja taustalaulut kutistavat kappaleet kuitenkin oikeastaan pelkiksi pitkiksi soulrockesityksiksi vailla taidemusiikin vaikutteiden tuomaa syvyyttä ja luovaa tyylillistä hankausta. Näin levy jää vaikutukseltaan muotopuoleksi, joskaan sen vaikutusta puolalaiseen rockmusiikkiin ei voi kieltää. Jazzista ja taidemusiikista omaksutut soinnilliset ja rakenteelliset ideat, pitkät instrumentaalijaksot ja tekstien kirjalliset vaikutteet, nämä olivat tyypillisiä rakennuspalikoita progressiivista rockia tyylin muotoutumisaikoina soittaneille yhtyeille kautta maailman. Enigmatic avasi Niemenille ja siinä samalla puolalaiselle rockille uuden uran.

Ja tätä polkua Niemen lähtikin seuraamaan. Hänen seuraava levynsä, jonka virallinen nimi oli vain Niemen mutta joka tunnetaan yleensä kantensa perusteella ”punaisena albumina” (Czerwony album), kehitti lähinnä Enigmaticin souljazzpuolta. Tuplalevyn levypuoliskon mittainen sävellys ”Człowiek jam niewdzięczny” keskittyi sekin laajentamaan perinteistä laulurakennetta pääasiassa pitkillä sooloilla. Kuitenkin vuonna 1972 Niemen kokosi taustalleen uuden yhtyeen, johon kuului muun muassa kolme soittajaa eräästä sleesialaisesta bluesbändistä. Sen avustuksella hän loisi todella oman progressiivisen rocktyylin, joka huomattaisiin myös Itä-Euroopan ulkopuolella.

[1] Kappaleen englanninkielinen versio ilmestyi levyllä Mourner’s Rhapsody (1974), josta toivottiin Niemenin suurta läpimurtoa Yhdysvaltojen markkinoille. Huippustudiomuusikoiden kanssa äänitetty ”Mourner’s Rhapsody” on kuin Hollywoodin räiskyvä Technicolor-versio jäyhän komeasta eurooppalaisesta eepoksesta. Kummallakin on arvonsa.