Enchant – pohjapiirros lumoukselle ja synkkyydelle

Tietokonegrafiikka tarkoitti edistystä 90-luvun alun rockissa. Rushilla ja Dream Theaterilla oli varaa fotorealistisempaan kuvankäsittelyyn. Enchant tyytyi Rick Geimerin yksinkertaisempaan rasterigrafiikkaan.

A Blueprint of the World (1993) on säilynyt itselleni kestävimpänä julkaisuna yhdysvaltalaisen progressiivisen rockin levymerkin Magna Cartan kovin köykäiseksi jääneessä historiassa. Hassua kyllä, se ei ollut edes alun perin Magna Cartan julkaisu. Sanfranciscolainen Enchant oli aloittanut vuonna 1989 Rushin, Queensrÿchen ja myöhemmän Fates Warningin innoittamana rockyhtyeenä. Nämä olivat vakioesikuvia myös Magna Cartan rosterissa. A Blueprint of the Worldin julkaisi kuitenkin ensin saksalainen metallimerkki Dream Circle Records ja vuotta myöhemmin Japanissa iso Victor. Kun Dream Circle hylkäsi yhtyeen keskellä Euroopan-kiertuetta rahojen loppumisen takia (Enchantin historiikki puhuu konkurssista, mutta yhtiö kyllä jatkoi toimintaansa vuoteen 1999 saakka), Enchant siirtyi toiselle saksalaismerkille, tuolloin vielä aloittelevalle suurudelle InsideOut Musicille. Sitä ennen yhtye lisensoi albumin Magna Cartalle, joka julkaisi sen ensi kertaa yhtyeen kotiseuduilla Pohjois-Amerikassa vuonna 1995. Vasta tämä julkaisu päätyi sitten pimeän Pohjolan perukoille ja minunkin käsiini. Mutkikkaita ovat musiikkijakelun tiet.

Hassua on myös, että pituudestaan huolimatta Enchantin sävellykset olivat huomattavasti suoraviivaisempaa materiaalia kuin Magellanin tai Cairon kaltaisten aikalaisten modernisoidusta 70-luvun progesta ponnistavat mammutit. A Blueprint of the World nojaa pohjimmiltaan 80-lukulaiseen hard rockiin, jossa terävät riffit ja pidätettyihin murtosointuihin pohjaavat jaksot vaihtelevat, mutta kaiken kattaa sopuisan melodinen ote, joka ehkä pyrkii popmaiseen tarttuvuuteen mutta harvoin saavuttaa sitä. Väliosissa saadaan sitten hieman mutkikkaampaa yhteissoittoa ja suurieleisiä kitarasooloja. Kappaleet venyvät kahdeksaankin minuuttiin menemättä kuitenkaan ulko-ovea kauemmas säkeistörakenteesta.

Aloituskappale ”The Thirst” on hyvä esimerkki, menevän energinen yhdistelmä Rushia, Marillionia ja The Policea, jossa vain tarttuva kertosäe jää puuttumaan mainiosta kokonaisuudesta. Lisäksi laulaja Ted Leonardilla on sopuisan korkea tenoriääni, joka muistuttaa Geoff Tatea ja Steve Walshia ilman näiden raastavimpia tai kimeimpiä puolia. Se muistuttaa, että Enchant tulee AOR:n omasta maasta.

Marillion-vaikutus selittyy silläkin, että kappaleen alussa kuultavan utuisen kitarakuvion soittaa kyseisen bändin kitaristi Steve Rothery. Enchantin jannut olivat tutustuneet mieheen Marillionin Yhdysvaltojen-kiertueella. Kun Enchant koki, että tuottaja Paul A. Schmidtin kanssa äänitetty materiaali kuulosti hieman lattealta, ystävällinen Rothery tarjoutui miksaamaan suurimman osan kappaleista uudestaan Marillionin Braven (1994) äänityssessiosta ylijääneellä studioajalla. Näiden parannusten lisäksi Rothery soittaa toista soolokitaraa ”Nighttime Skyn” pitkässä koodassa. Muuten brittiläisen neoprogen tuo eniten mieleen ”East of Eden” rokkaamalla Genesiksen mieleen tuovalla fanfaaririffillä viisi- ja seitsemänjakoisissa tahtilajeissa, ihan suvereenisti vielä. Tavallaan Enchantia voisi pitää yhdysvaltojen versiona 80-luvun neoprogressiivisesta rockista, omaperäisempänäkin kuin samoihin aikoihin ensilevyttäneet Cathedral ja Iluvatar.

Viisimiehisen Enchantin vahvimmat eteenpäinvievät voimat soitossa ja sävellyspuolella ovat kitaristi Douglas Ott ja rumpali Paul Craddick. Ottin kitara soi paljolti Alex Lifesonin tapaan vuoroin säröisinä voimasointuriffeinä, choruksen sävyttäminä murtosointuina ja vikkelän ulvovina sooloina. Vaikka hänen tyylissään kuuluu enemmän 70- ja 80-lukujen hard rock kuin Rotheryn ja muiden Steve Hackettin alttarilla oppinsa saaneiden brittisankarien, huipentuu kappaleiden melodinen intensiteetti usein juuri hänen sooloissaan. Näin esimerkiksi ”The Thirstin” kahden kitaran vuorotteleviin sooloihin tungetaan kaikenlaiset temput sortumatta kuitenkaan edelliselle vuosikymmenelle tyypilliseen tilutteluun. Prosessoitu kitara soi The Policen ja 80-luvun Rushin mallin mukaisesti terävästi olematta erityisen raskas.

Samoin Craddick on sisäistänyt tyylikkäästi Neil Peartin millimetrin tarkan ja iskevän soittotavan sekä Stewart Copelandin näppäryyden hihatilla. Kahden käden konekiväärimäinen fillailu haitsun, tomien ja virvelin välillä varsinkin pitää yhtä aikaa yllä selkeän draivin ja rytmin vivahteikkaana. Se on keskeinen osa siinä energiassa, joka ylläpitää mielenkiintoa ja monimutkaisuutta usein melko yksinkertaisiin ja joskus liiaksi venytettyihin rakenteisiin. Hän melkein ylisoittaa voimaballadi ”Aquaintancen”, mutta luova rytminen vaihtelu marssimaisten säkeistöjen ja symbaalikoristeluja korostavien kertosäkeistöjen välillä sekä niiden sisällä saa yksinkertaisen kappaleen tuntumaan kokoaan suuremmalta.

”The Thirstin” lopun ohella Craddickin hienoimpia hetkiä levyllä on ”Enchanted”. Se singahtaa vauhtiin melkoisen mustekalamaisen, koko settiä hyödyntävän polyrytmiikan tukemana. Sävellyksenä siinä on ehkä tarttuvin kertosäkeistöriffi, joka ”todellisuutta” kuvatessaan iskee tehokkaasti rikki ”lemmen lumousta” ja ”ritarillisuutta” kuvaavien säkeistöjen hitusen keskiaikaisen tunnelman, minkä jälkeen lyhyt C-osa yhdistää elementtejä molemmista.

Vastaavasti yhtyeeseen viimeisenä liittynyt basisti Ed Platt ei pyri olemaan Geddy Leen kaltainen komppikitaran korvike vaan säestää varman tukevasti ja silti notkean melodisesti. Se auttaa pitämään musiikin rytmisesti notkeana ja silti kiireisen tuntuisena ihan perus-4/4-tahtilajissakin. Leen tapaan hän kyllä tuo pienen hitusen funkahtavaa pohjatahtia esimerkiksi albumin valoisamman kappaleen ”Open Eyes” instrumentaalijaksoihin.

Kosketinsoittaja Mike ”Benignus” Geimer jättäytyy suosiolla pitämään kolmatta sijaa sävellyksissä ja soitossa. Hänen soittonsa on enimmäkseen taustojen täydentämistä ajalle tyypillisen ohuilla syntikkamatoilla ja tikittävillä ostinatoilla. Sagan tyyppinen yhteismelodisointi kitaran kanssa kuuluu myös hänen temppuihinsa esimerkiksi ”At Death’s Doorissa”, Lyhyessä instrumentaalissa ”Mae Dae” (yhtyeen alkuperäinen nimi) hän sentään ottaa pullosoundilla tunnelmallisen soolon muiden tikittäessä 7/8-riffiä ja ”Oasisissä” neoprogelle tyypillisen vanhaa analogiaa matkivan ”pulputussoolon”. Yhtyeen demokasetilta, joka on myöhemmin julkaistu uudelleen osana albumin uusintapainoksia, kuultavissa versioissa koskettimet ovat paikoin hieman enemmän pinnalla kuin lopullisissa versioissa, vaikka ei ero suuri olekaan. Mahtoiko Rothery suosia kitaraa?

Kaikki tämä yhdessä merkitsee, että albumi on hard olematta heavy. Monella tapaa Enchant kuulostaa siltä kuin vuoden 1993 Rush olisi voinut kuulostaa, jos se olisi jatkanut Rupert Hinen kerrostetulla tuotannolla hieman progressiivisempaan suuntaan sen sijaan että pyyhki pölyt Marshalleista ja palasi kuivaan runttaukseen Counterpartsilla.

Juuri siksi A Blueprint of the World saikin hyvän vastaanoton. Se osui sopivan kuivaan hetkeen perinteisten progressiivisuuteen nojanneiden yhtyeiden historiassa ja eräät noiden yhtyeiden janoiset fanit tarttuivat innolla mihin tahansa kurkunkostukkeeseen. Rotheryn vetoapukin auttoi varsinkin Euroopassa, jossa yhtye pääsikin paremmin esille kuin kotimaassaan.

Kolmenkymmenen vuoden aikavälillä sen heikkoudetkin kuuluvat selvemmin. Sanoituksissa liikutaan lattean ”ajattelevan rokkarin” filosofoinnin ja geneerisen yksilön ahdistuksen maisemissa Fates Warningin Parallelsin (1991) ja Neil Peartin vähemmän onnistuneiden kielikuvien jäljissä. Ihmissuhdeasioita käsittelevissä kappaleissa ”Aquaintance” ja ”Enchanted” Ott varsinkin turvautuu aika kömpelöihin ja kuluneisiin riimeihin ja kuvastoon. Pohjimmiltaan täällä naarataan keskimääräistä hienovaraisemin ja lukeneemmin sitä raskaan rockin pääväylää, jossa kuhisee nuorekas ahdistus, oman tien etsintä ja toiveikkaan uhon sävyttämä epävarmuus. ”How sublime a thing it is / To suffer and be strong”, kuten Craddick lainaa Henry Wadsworth Longfellow’ta ”Catharsisissa”.

Lisäongelmina voi pitää yhtyeen jo edellä mainittua tapaa venyttää materiaalia ajoittain liikaa (”Nighttime Skyn” loppu löysine kitaraduettoineen varsinkin). Nuoret yhtyeet usein yrittävät liikaa näyttämiseen innossaan. Toisaalta juuri into ja näyttävä soitto nostavat A Blueprint of the Worldin sinänsä vahvan materiaalinsa ja nyt ehkä vanhanaikaisen tuotantonsa yläpuolella. Siksi sitä on ilo kuunnella yhä.

Tämän jälkeen myöhäinen jatko-osa Wounded (1996) oli aikamoinen pettymys. A Blueprint of the Worldin sävellykset olivat olleet valmiita jo vuonna 1991. Sen jälkeen Dream Theaterin Images and Words (1992) ja Awake (1994) olivat myllertäneet progressiivisen metallin kentän uusiksi, ja monien progeyhtyeiden tavoin Enchantkin lumoutui yhtyeen virtuoosimaisesta jyräyksestä. Enchant pääsikin lämmittelemään Dream Theateria vuoden 1997 Euroopan-kiertueella.

Unelmateatteri tunkeutuu Enchantin äänimaailmaan kasvaneena mahtipontisuutena ja yleisenä raskassoutuisuutena. Lopetuskappale ”Missing” lähes kopioi Awakenin avajaisryöpytyksen ”6.00”, aina alun metallista syntetisaattoriostinatoa myöten (jonka soittaa ulkopuolinen kosketinsoittaja, mielenkiintoista kyllä). Kevyemmin ja yksinkertaisemmin tosin, sillä Enchantilla ei liikene DT:n tasoista teknistä osaamista, minkä yhtye itsekin myönsi. Sen sijaan yhtye junnaa monissa kappaleissa entistä hitaammin, raskaammin ja yksituumaisemmin. Siis suoraan sanottuna tylsemmin. Varsinkin Craddick tyytyy nyt rummuttamaan säästeliäämmin ja perinteisemmällä läiskis-läiskis-tyylillä. Sähäkkyyden ja notkeuden korvaa suurellisuus ja yksituumaisempi harmaus.

On albumilla hyvätkin puolensa. Enchant on oppinut kirjoittamaan selkeämpiä kertosäkeitä (esimerkiksi ”Look Away”) ja yleensäkin hyödyntämään riffimäisyyttä pidempiä rakenteita sävellyksissään paremmin (”Armour” varsinkin on sävykäs). Sen helmi ”Pure” parantaa ”Aquaintancen” voimaballadimallia. Alun akustinen kitara ja Leonardin stevewalshmaisen tunteellinen laulu tuovat vahvasti mieleen 80-luvun Kansasin, mutta omaa on kerrostetumpi väliosa, joka sisältää Ottin komeimman kitaramelodian, aivan oman sävellyksen perinteisen soolon sijaan. Yliampuvuuden rajoilla lauluvenytyksissä liikkuva kappale on Enchantin parhaita töitä, mutta se ei pelasta yksin albumia yksitoikkoisuudelta.

Harmaa yksitoikkoisuus raskauttaa myös sanoituksia, joissa yksilön ahdistus ja sielun haavojen vuodattaminen tuntuu jo maneerimaiselta ja keinotekoiselta. Sanoisin, että kyse on osin raskaamman rockin trendien seuraamisesta. Yleinen viisaushan kuuluu, että 80-luvun silotellun ja iloisen hedonistisen tukkametallin syrjäytti 90-luvulla punkmaisen rupinen ja aggressiivis-depressiivinen grunge. Depressiivisyys, ahdistuneisuus ja kyyninen tyytymättömyys huokuivat tyylilajista pitkin vuosikymmentä. Niitä voi yhdysvaltalaisessa kontekstissa pitää kumouksellisinakin. Ei konservatiivista Amerikkaa ärsyttänyt Kurt Cobainissa vain pesemätön tukka ja kitaran ruokoton sointi vaan myös sanoitusten luuserimentaliteetti. Kulttuurille, joka uskoo, että maailma on pohjimmiltaan oikeudenmukainen, meritokratia toimii ja köyhyys on yksilön oma valinta, työetiikka halveksuva ja kulutusyhteiskunnan näköalattomuudesta ruikuttava nuoriso edustaa kauheinta kerettiläisyyttä. Menetetty sukupolvi, laaja pessimistinen käänne ja masentava rockmusiikki, näistäkin 90-luku muistetaan.

Enchant kuitenkin kiehnää synkkyydessä Woundedilla ja siitä eteenpäin niin hartaasti, että taustalla täytyy piillä muutakin kuin ajan henki. Epäilen, että muusikoilla täytyy olla suomalaisia sukujuuria. Kävisiväthän tällaisetkin tekstit käännettyinä melkeinpä suomalaisista iskelmäteksteistä:

Yksin seison, tulenpolttama,

palanein kasvoin…

Ei musiikkia tässä hiljaisuudessa,

ei väriä sen harmaudessa…

Surun luo vie kyynelten vana…

Raskas on henkeni, kivi sydäntäni painaa…

Houkutuksen saaliksi jäin

ja uskottomuuden polttomerkki

ihoani suuteli…

Tämän jälkeen Enchantin kurssi oli jotakuinkin selvä eikä se siitä hirveästi ole poikennut. Dream Theaterin kiertuetta varten julkaistu Time Lost (1997) koostui vielä edellisiltä albumeilta ylijääneestä materiaalista. Sillä on tarttuvat hetkensä (esimerkiksi ”Foundations”), ja pitkät instrumentaalivoittoiset kappaleet ”Mettle Man” ja ”Interact” ovat lähimpänä perinteistä progea yhtyeen tuotannossa. Toisaalta osin nämäkin kappaleet näyttivät myös, kuinka yhtye saattoi venyttää kevyitä ideoita aivan liian pitkälle. Demotasoinen tuotanto ei myöskään auttanut. Yhtyeen ilmaisun rajat piirtyivät tässä näkyviin.

Kuvankäsittelyn halventuessa ja budjettien kasvaessa Enchant siirtyi käyttämään saksalaisen Thomas Ewerhardin palveluja. Tämän räikeä, goottilainen ja yksityiskohtainen tyyli hallitsi progressiivisen metallin kuvastoa vuosituhannen alussa.

Samalla alkoivat kokoonpanomuutokset, sillä Platt lähti tai ajettiin ulos yhtyeestä ennen albumia Break (1998), jolla Enchant heittäytyi kokonaan InsideOutin varaan. Se myös antoi myös jo nyt vähän muodista menneen grungen tunkeutua soundiinsa ja tiivisti kappaleista turhia rönsyjä. Nimikappale, joka ilmeisesti kuvaa Plattin ja Ottin välirikkoa, esimerkiksi käyttää grungeyhtyeille jo kliseeksi muuttunutta vaihtelua hiljaisten murtosointujen ja särövallien välillä. Valitettavasti progressiiviset ideat vähenivät samaa tahtia, ja teksteissä mentiin entistä tiiviimmin itseensä käpertyneeseen inhoon. Merkitsevästi kansikuvitukset alkoivat keskittyä ihmishahmoihin ja lähestyä fotorealismia.

Juggling 9 or Dropping 10 (2000) oli taas hieman monisävyisempi, monipuolisempi mutta myös tarpeettoman venytetty ja lähempänä kevyttä progemetallia. Sen teki käytännössä kolmikko Ott, Craddick ja Leonard, joskin Platt palasi yhtyeeseen levytyksen viime metreillä. Sen sijaan Craddick, joka oli ilmeisesti eniten pitänyt yhtyeen Breakilla ottamasta suunnasta, päätti lähteä albumin julkaisun jälkeen.

Ott, joka oli jo aiemmin tuottanut levyt ja kirjoittanut isoimman osan materiaalista, otti nyt ohjakset kokonaan. Eroa ei silti juuri huomannut levyllä Blink of an Eye (2002). Siltä löytyi edelleen aidosti tarttuvia ja tunteellisia hetkiä, toisaalta myös paljon yksitoikkoista progevaikutteista kevytmetallia ja yliampuvia yrityksiä heruttaa tunnetta varsinkin Leonardin puolelta. Melodisesti yhtye oli jopa kehittynyt. Uusi rumpali Sean Flanegan ei soitossaan yrittänyt mitään Craddickin alkuaikojen kaltaista revittelyä vaan pitäytyi myöhemmällä tasapaksummalla linjalla.

Oikeastaan myöhemmästä Enchantista antaa riittävän kuvan DVD:nä ja CD:nä julkaistu konserttitallenne Live at Last (2004). Hieman tukkoiselta kuulostavalla mutta ammattimaisesti kuvatulla kotimaan keikalla Enchant esittää 23 sävellystä seitsemältä albumilta. Yhteen puristettuna materiaalin samankaltaisuus työntää painemittarin pitkälti asteikon puuduttavalle puolelle. Monia kappaleita kun ei tahdo erottaa toisistaan. Selkein heitto yhtyeen juurille on pilke silmässä nimetty instrumentaali ”Progtology”, joka majaili alun perin yhtyeen tuolloin uusimmalla levyllä Tug of War (2002). Uuden kosketinsoittajan Bill Jenkinsin toistuvan yksitoikkoisen syntikkariffin ja kuorosamplejen välissä muusikot pääsevät vähän sooloilemaan, mutta missään ei päästä kovin kauas lötköttelevissä tempoissa kulkevasta 4/4-tahtilajin rytmeistä eikä lähellekään A Blueprint of the Worldin sähäkkyyttä.

Yllättäen pitkän tauon jälkeen ilmestynyt The Great Divide (2014) osoittaa joitakin uuden elon merkkejä Enchantin kivettyneessä kuoressa. Edelleen kappaleita venytetään turhan paljon, tunteellisuuden tavoittelua karkaa yhä paikoin tyhjäksi pullisteluksi ja lauluissa yksilö on yleensä yhä umpikujassa, joskin nyt paikoin ratkaisuksi aletaan ujuttaa varsinkin Leonardin tekstien pohjamudissa jo aiemmin vaaninutta kristillisyyttä – Kansasin urakehitystäkö tässäkin seurataan? Raamatullinen käänne näkyy kansikuvassakin, jossa näkökulma laajenee yhden ihmisen navan ympäriltä.

Myönteiselle puolelle kirjattakoon, että yhtye on löytänyt vanhakantaista progesyntetisaattorisoundia varsinkin albumin ensimmäisille kappaleille sekä metallisuuden sijalle hieman retrompaa groovea sekä inspiroitunutta melodian tynkää. Eron tekee jo se, että Leonard kiekuu harvemmin kireässä ylärekisterissä ja on sen sijaan kehittänyt iänkin tummentamalle äänelleen lämpimämmän, harmonisoidun soundin. Arvelen muutoksiin vaikuttaneen sen, että hän oli laulanut välivuodet suositussa sinfonisessa progeyhtyeessä Spock’s Beard. Samalla puujalalla seisoen nimetty instrumentaali ”Prognosticator” on edeltäjäänsä sentään hieman eläväisempi, joskaan ei jätä sitä syvempiä muistijälkiä.

The Great Dividea kun vertaa A Blueprint of the Worldiin, huomaa, että Enchantin musiikki on paradoksi. Toisaalta kumpikin levy on sitä samaa soopaa, toisaalta ne tuntuvat aivan erilaisilta. Tiedän, kumman itse valitsisin. Enchantin pohjapiirros laadittiin jo ensimmäisellä albumilla ja ainoana se on kestänyt.

Paatos: Timeloss (2002)

Paatoksen esikoisalbumi näytti aikoinaan uuden vuosituhannen uudelta avaukselta sille tumman melankoliselle ja hillityn paatoksellisellekin uomalle, joka oli virrannut väkevänä uudessa ruotsalaisessa progressiivisessa rockissa 1990-luvulla. Kitaristi Reine Fiske ja basisti Stefan Dimle olivatkin soittaneet yhdessä tyylin keskeisimmistä yhtyeistä Landberkissä ja tulivat Paatokseen kauhuelokuvamusiikkia samalla tyylillä soittaneesta Morte Macabresta. Morten mentyä he löivät hynttyyt yhteen vanhan lämmittelijänsä Ägg-yhtyeen kosketinsoittajan Johan Wallénin ja rumpalin Ricard ”Huxflux” Nettermalmin kanssa. Myöhemmin laulajaksi värvättiin Nettermalmin selloa soittava vaimo Petronella Nettermalm.

Yhtyeen nopeasti äänitetty ja 40-minuuttisena aikaansa nähden lyhyt albumi Timeloss (2002) tuotti yhden klassikon. Avausraita ”Sensor” jyrää upean kiireisellä rummutuksella, tanakalla fuusiourkuilulla ja vahvoilla säkeistöillä, joiden itsemurhasanat Petronella Nettermalm kailottaa kuin nuorempi Björk. Kappaleen kohottaa kuitenkin uudelle tasolle rytmisesti hitaampi ja duuriin siirtyvä väliosa, jossa mellotroni levittää jousensa pitkin äänialaa kuin kultainen aamunkoitto ja Fiske soittaa kimmeltävän melodisen soolon tavaramerkiksi muodostuneella harvojen mutta tunteella ladattujen nuottien tyylillään. Vanha ja uusi törmäävät progelle tyypillisenä kontrastina, eivätkä kappaleen energisyys ja tiivis viiden minuutin muoto jätä mitään turhaa.

”Sensorin” kuultuaan kuulija oli autuaan vastaanottavainen muiden kappaleiden hitaammalle tunnelmoinnille Fisken ja Dimlen menneiden bändien malliin. Silti samanlaiset kontrastit uuden ja vanhan välillä säilyvät, sillä ”Hypnotique” lainaa vahvasti Portisheadin triphop-soundia edelliseltä vuosikymmeneltä: on vaimeaa sähköpianoa, hämyistä jazzvaikutteista tunnelmaa ja Petronella Nettermalm kuulostaa Beth Gibbonsin ja Stina Nordestamin risteytykseltä laulaessaan henkäillen naama mikrofonissa kiinni. Tästä, samoin kuin tekstien yleisestä synkkäsävyisyydestä, löytyy silti selvä tyylillinen yhteys varsinkin Morte Macabren meininkiin. Jälleen instrumentaalisessa väliosassa mellotroni, sello, huilu ja Fisken kitaran varovasti särähtävät melodiat vievät musiikin harmonisesti erilaisille poluille ennen paluuta viimeiseen säkeistöön, jossa tekstin kuluttava itsetuhoisuus huipentuu instrumentaalisen crescendon säestyksellä.

Samanlainen tyylillisten kontrastien ja varjoisan tunnelmoinnin yhdistelmä hallitsee myös kappaleita ”Téa” ja ”They Are Beautiful”. Ensin mainittu lauletaan poikkeuksellisesti ruotsiksi, koska se on oikeastaan tuutulaulu Nettermalmien tyttärelle ja samalla myös sanoituksiltaan muita valoisampi. Tässä voi toki kuulla kaikuja Morte Macabren häiriintyneen tuutulaulun ”Lullaby” sovituksesta, samoin kuin bändin albumin sulkemisjälkeisen loungen äänimaailmasta. Näissä kappaleissa, kuten parhaissa Landberkin sävellyksissäkin, on jotain lapsenomaisen rauhoittavaa tunnelmointia, joka katkeaa ahdistuksen purkauksiin ja vääristyy epävarmuuden pohjavirran syleilyssä.

Eniten huomiota herätti albumin lopetus ”Quits”. Ricard Nettermalmin soolosävellys poistuu progressiiviselta parkkiradalta ja jyskyttää ensimmäiset neljä minuuttiaan drum’n’bass-tyylisten rumpuluuppien ja sähköpianon kuljettamana popnumerona. Tekstikin on suorasukainen kuvaus suhteen rikkoutumisesta vailla muita kappaleita peittävää irtonaisuutta ja kuvakieltä. Soitto kuitenkin venyy yli kahdentoista minuutin, ja kymmenen minuutin kohdalla elektroniikan korvaa oikeiden puhaltimien riitasointuinen karjunta, joka yhdessä Nettermalmin rumpuinfernon kanssa vie kappaleen hieman onnahtelevaan itsetuhoon monien post-rockin loppukiihdytysten tapaan. Eli bänksit ahdistavat niin, että on pakko panna rummuilla kaikki sileäksi.

Kappale jakoi progekannattajakunnan mielipiteet. Osa inhosi sitä, osa piti sitä upeana genrerajojen rikkomisena, siis aitona progressiivisuutena. Jälkimmäinen oli oikeassa rajojen siirtelystä, mutta ensimmäisen kuuntelun sokin hälvettyä kokonaisuus kuulostaa ylipitkältä ja lopetus väkinäiseltä. Siinä mielessä vetäisin yhtäläisyysmerkit Morte Macabren ”Symphonic Holocaustin” lopetukseen: lanka palaa, mutta ruutia ei ole tarpeeksi.

Ajan tuomista menetyksistä huolimatta Timeloss kuulostaa silti pääasiallisesti oikein hyvältä. Ikävä kyllä Paatos ei lunastanut sen nostattamia suuria odotuksia. Oliko syynä Fisken kitaran ja sävellyskynän poistuminen kuvasta tämän albumin jälkeen vai mikä, mutta Paatoksen loput albumit olivat vain hailakoita varjoja Timelossin syvästä varjosta. Paatoksesta ei tullut uuden aamun airutta tummalle pohjoismaisella progelle, vaan se vajosi samanlaiseen keskinkertaisuuteen kuin valtaosa edellisestä vuosikymmenestä selvinneistä.

Paul Giovanni: The Wicker Man – The Original Soundtrack Album (2002)

Elokuvan The Wicker Man (Uhrijuhla, 1973) virallinen soundtrack-albumi istuu henkensä puolesta sopivasti juhannuksen taustamusiikiksi. Juhannusta vietettiin Suomessa alun perin sadon ja hedelmällisyyden takaavana rituaalina, ja juuri tämä teema on elokuvankin keskiössä. Ja molempiin liittyy keskeisesti iso kasa palavaa puuta.

Uhrijuhla on niitä kulttielokuvien kulttielokuvia, jonka suosio ja vaikutus tuntuvat omasta mielestäni ylimitoitetulta. Elokuva oli kuitenkin kiistämättä yksi parhaita erikoisuuksia, joita vanha brittiläinen kauhuelokuva turskautti 70-luvun alun kuolinkouristuksissaan maailmaan. Kuusikymmentäluvun ajan brittikauhua oli hallinnut Hammer-yhtiön goottilainen kaava. Siinä vieraiden maiden tiedemiehet, kävelevät kääremytyt ja aristokraattiset kalmot saapuivat vuosisadan alun Britanniaan tai kovasti sitä muistuttavaan pahviseen Keski-Eurooppaan herättämään kuolleet haudoistaan, imemään elävistä veret ja vapauttamaan siveät aatelisnaiset korseteistaan, kunnes tervettä järkeä ja konservatiivista kristinuskoa edustavat viisaat miehet tekivät ilkitöistä verisesti lopun ja pelastivat neidot kuolemaakin kolkommalta kohtalolta vasaroimalla terävän puusauvan näiden hyllyvään poveen. Jotkut puhuvat tässä symboliikasta, mutta jotkut nyt puhuvat mitä sylki suuhun tuo.

Vuonna 1973 tämä tervehenkinen ja moraalisesti ryhdikäs lähestymistapa oli mennyt muodista pois. Brittikauhun kannattavuus hupeni samaa tahtia kuin Ison-Britannian taloudellinen kilpailukyky, ja yleisin tapa pidellä kapenevaa markkinarakoa avoimena oli kyllästää näyttämö verellä ja koomisuudella, mitkä yhteen elokuvaan pakattuina saattoivat tuottaa sellaisia herkullisia osumia kuin Theater of Blood (Kauhujen teatteri). Syntyi kuitenkin myös Uhrijuhlan kaltaisia hienovaraisempia kauhujännäreitä, jotka käänsivät perinteisen asetelman päälaelleen. Pienen British Lion -studion elokuvassa skotlantilaisen puritanismin äärilaitaa edustava poliisiylikonstaapeli Howie matkaa Summerislen pikkusaarelle etsimään kadonnutta tyttöä ja kohtaa kukoistavan sekä näennäisen hyväntahtoisen yhteisön, joka on elvyttänyt vanhan brittiläisen muinaisuskonnon. Englantilaisen Edward Woodwardin, joka muistetaan tämän elokuvan lisäksi parhaiten televisiosta valtion moraalisena tappajana Callanina (1967 – 1972) ja tämän vanhempana versiona, pientä ihmistä puolustavana yksityiskostajana Robert McCallina The Equalizerissa (Kutsukaa McCall, 1985 – 1989), tulkitsee Howien yhtä aikaa suureleisesti ja jäykästi, niin että seksuaalisesti estyneestä ja tylyn autoritaarisesta ylikonstaapelista tulee kristillisen ja näennäisrationaalisen valtakulttuurin epämiellyttävä symboli. Vastapuolella Hammerin ja brittikauhun ikoni Christopher Lee on iloisen hedonistinen ja ystävällinen lordi Summerisle, saaren pakanallinen johtaja ja valistuneen, hyväntahtoisen kartanonherran perikuva. Elokuvan vaikutus perustuukin yhtä lailla kahden erilaisen mutta johdonmukaisen maailmankatsomuksen tasa-arvoiseen kohtaamiseen kuin odotuksia manipuloivan tarinan jännitysjuonteisiin ja kohua herättäneeseen huipennukseen.

Elokuvan musiikki tehtiin myös ajatuksella, ja se osui ajan hermoon. Sodan jälkeen virinnyt uusi kiinnostus Britannian perinnemusiikkiin oli tuonut valoon paljon unohdettua tai aiemmin sensuroitua kansanmusiikkia ja Pohjois-Amerikasta lähteneen mallin mukaisesti synnyttänyt monia elinvoimaisia kansanomaisen musiikin virtauksia. Vanhaa kansanperinnettä uusiin kuosiin laittava folkmusiikki oli täydellinen kuvittaja tarinalle, jonka keskiössä oli esikristillisen perinteen elpyminen. Uudessa sähköisessä folkmusiikissa riitti synkkiä sävyjä perinteisen kauhuelokuvan tarkoituksiin vanhojen murhaballadien ja itkuvirsien hyytävistä sovituksista aina Comus-yhtyeen kieroutuneisiin lynkkaus- ja raiskausfantasioihin.

Itsestään selvän kauhumusiikin sijaan amerikkalainen näytelmäkirjailija Paul Giovanni tuotti joukon kauniita akustisia lauluja, jotka vaihtelevat vihjailevan kaksimielisistä avoimen härskeihin, sekä riehakkaita tai hitusen vinksahtaneen kuuloisia instrumentaaleja samanlaisin sovituksin. Monet perustuvat erilaisiin kansansävelmiin ja vanhoihin teksteihin, mutta kokonaisuus on pastissimainen folkyhdistelmä vanhaa ja vain vanhankuuloista materiaalia. Tarttuvan ”Corn Rigsin” akustiset kitarat ja popmaiset soinnutukset ovat modernia folkia, vaikka teksti onkin peräisin Skotlannin kansallisrunoilijalta Robert Burnsilta. Elokuvan tunnetuin sävellys, unenomaisen viettelevä ”Willow’s Song”, saa hypnoottisen sointinsa perinnesoitinten yhdistelmästä, jonka juuret kiemurtelevat yhtä lailla Afrikkaan ja Pohjoismaihin kuin Ulko-Hebrideille. Osa sävellyksistä taas esitetään perinteisempinä puhallin- tai laulusovituksina, usein silloin kun kyseessä on elokuvan henkilön diegeettisesti esittämä laulu. Näin kappaleita esittää kirjava valikoima lauluääniä, ja ne hyppivät pitkin englanninkielisen maailman murrekarttaa, aina Giovannin itärannikon amerikanenglannista paksun parodiseen skottienglantiin. Käytetty sävelmateriaali taas on enemmän englantilaista ja irlantilaista kuin skotlantilaista. Kuten englannin kieli ja kansanmusiikki useimmiten, elokuvan musiikki on iloinen sekasikiö.

Musiikin sensuaalisuus ja juureva vetoavuus alleviivaavat elokuvan keskeisiä teemoja. Näitä ovat seksuaalisuuden ja hedelmällisyyden lisäksi myös ajatus saaresta brittien hellimänä luontoutopiana, joka tarjoaa idyllisen, kotoperäisen vaihtoehdon kristilliselle tuontikulttuurille ja teolliselle yhteiskunnalle. Tämä juuri sotkee perinteisen kauhuelokuvan selkeät rintamalinjat. Pakanat eivät ole hirviöitä (joskin heidän kulttuurinsa logiikka voi johtaa hirviömäisiltä tuntuviin lopputuloksiin), joten musiikkikaan ei ole hirviömäistä. Samalla musiikki on tietoisesti rakennettu menneisyyden ja nykyisyyden paloista, aivan kuten elokuvassa lordi Summerislen isoisä on tarkoituksenmukaisesti rakentanut saaren uskonnon olemassa olevista jäänteistä. Autenttisuus on epäolennaista, uskottavuus ja elinvoimaisuus ratkaisee. Perinteen uudelleenkäyttämistä, sovittamista tilanteeseen ja muokkaamista tarkoitukseen on tapahtunut kautta aikojen musiikissa, kuten myös sitä ympäröivässä kulttuurissa. Mietitään vaikka juhannusta, sen perinteitä ja merkityksiä, jotka nekin ovat ihmisten luomuksia ja kaikkea muuta kuin muuttumattomia.

Ainoa täysin alkuperäinen laulu on elokuvan lopussa kesää tervehtivä ”Sumer is ycomen in” (albumilla nimi on muodossa ”Sumer is a-cumen in”). 1200-luvun alkuun ajoitettu sävelmä on laulettu perinteisesti yksinkertaisena kehäkaanonina, mutta elokuvaa varten kuoro esittää sen riemukkaan yksiäänisesti, samalla kun orkesterin taustalla soittama marssi paisuttaa sen juhlavuuden suorastaan uhkaavaksi. Taustalla soiva sävelmä on aiemmin vinoutuneena valssina kuultu juhlamusiikkiteema, itsessään sovitus paristakin perinnesävelmästä. Varsinkin elokuvan instrumentaalisessa juhlamusiikissa vääristetään konventioita sen verran, että katsojalle välittyy hieman epävarma ja omituinen olo Summerislen näennäisen tutusta kulttuurista. Se edustaa kotoista kansanperinnettä, mutta sitä, joka on siivottu pois historiankirjoista ja akateemisemmista kansankulttuurin esityksistä. Kun juhlamusiikki yhdistyy sinfoniaorkesterin (virallisen kulttuurin symboli, jos jokin on) voimin Englannin vanhimman säilyneen laulun kanssa, voidaan ajatella, että nyt pakanallinen vaihtoehtokulttuuri hallitsee ja määrittelee normaaliuden.

On tosin epäselvää, onko ”Sumer is ycomen in” alun perin aito kesänjuhlistuslaulu vai onko teksti kiertoilmaus jollekin muulle. Tekstin kukkuva käki voi iskeä hyvinkin silmää samalla tapaa kuin albumin muut laulut tai sellaiset keskienglannin ajoilta säilyneet tekstit kuten ”I have a gentil cok”. Sekään ei kerro todellisuudessa siipikarjasta. Kaksinaismerkitys sopisi täydellisesti elokuvaan: kansa uskoo innokkaasti laulun merkitykseen, vaikka se olisikin huijausta. Erittäin hyvin sopii myös se, että kappaleen huipennukseksi on elokuvan vuoropuheluraidalta poimittu mukaan Edward Woodwardin uran ehkä kuuluisimmaksi jäänyt hysteerinen repliikki. Hieman ylilyövää mutta juuri sen takia huvittavaa, hieman kuten elokuvakin.

Giovannin ja hänen avustajansa Gary Carpenterin musiikki onnistuu luomaan kuvaa elävästä vaihtoehtokulttuurista. Elokuvan tarinan tapaan se hyödyntää luovasti ja hauskasti tietyn lajityypin luomia odotuksia että pelaa niitä vastaan. Albumilla musiikki kuulostaa väistämättä sirpaleiselta huolimatta yrityksistä rakentaa siitä kaksi kokonaisuutta LP-puoliskojen tapaan, mutta se pysyy pystyssä emostaan erotettunakin. Joitakin muistettavimmista melodioista ovat versioineet folk-, pop- ja goottiyhtyeet, joten The Wicker Man on päätynyt samanlaiseksi osaksi kiertävää ja uudelleenkäytettävää musiikkiperinnettä kuin sen lähdemateriaali. Lisää elokuvasta ja sen musiikista voi lukea vaikkapa täältä.

Jóhann se lähti

2010-luvulla on saanut tottua muusikoiden kuolinuutisiin, kun varsinkin monet suurten ikäluokkien edustajat ovat siirtyneet valtavirrasta undergroundiin. Jóhann Jóhannssonin (1969 – 2018) kuolema tuli silti yllätyksenä. Islantilaisen säveltäjän musiikki perustui pitkälti lähes lapsenomaisen yksinkertaisiin melodioihin, dynaamiseen sointiin ja hitaaseen kehittelyyn, mikä olisi helppo nähdä jatkeena Sigur Rósin tai Ólafur Arnaldsin kaltaisten maanmiesten mielikuvitukselliselle elektroniselle ja post-rockmusiikille.

Jo ensilevyllään Englabörn (2002) Jóhann Jóhannsson sen sijaan kirjoittaa musiikkinsa lähinnä jousikvartetille, pianolle ja uruille. Mukana on hieman akustista kitaraa ja modernia lyömäsoitinluuppia, mutta muuten musiikki muistuttaa sähköisen post-rockin sijaan enemmän akustista ambientia ja Arvo Pärtin tai Gia Qantšelin kaltaisten minimalistimystikoiden musiikkia. Jälkimmäisten musiikki, joka pohjaa pitkälti aukkojen jättämään vihjailuun ja säveltäjien kotimaiden liturgiseen perinteeseen, on toki innoittanut jo post-rockiakin, jota voi pitää tällaisen musiikin ”maallisena” versiona. Englabörnissä on samaa hidasta ja pätkittäistä hartautta kuin näissäkin, mutta ilman niiden liturgista painolastia. ”Joi & Karen” taas rakentuu verkkaisesti toistuvalle ja muuttuvalle muutaman nuotin pianokuviolle ja vähäiselle jousisäestykselle, eli se on suoraan Erik Satieta lainaavaa akustista ambientia, jolla esimerkiksi Roger Eno on luonut uransa.

Jóhann tuo musiikkiin kuitenkin sähkön, mutta ei normaalien syntetisaattorimattojen, sekvenssien tai samplejen kautta, vaan muokkaamalla hienovaraisesti ääniä rengasmodulaattorin kaltaisilla suodattimilla. Ainoa laulu, ”Odi et Amo”, tosin saa laulajakseen äänisyntetisaattorin. Kun ohjelma laulaa epäinhimillisen eleettömästi, kuinka viha ja rakkaus tempovat tuskallisesti eri suuntiin, on kai ajateltava, että elektroninen inhimillistyy tai akustinen musiikki koneistuu. Tällainen kaksijakoisuus tekee alun perin teatterimusiikiksi kirjoitetusta ja siksi hieman hajanaisesta Englabörnista mielenkiintoisen. Se myös osoittautui kantavaksi teemaksi Jóhann Jóhannssonin tuotannossa.

Otetaan vaikka hänen neljäs albuminsa IBM 1401, A User’s Manual (2006). Se yhdistää jousipainotteisen orkesterin soittamia yksinkertaisen nättejä diatonisia melodioita nauhoituksiin puheäänistä ja elektronisesta musiikista, jotka säveltäjän isä toteutti 70-luvun alussa albumille nimensä antaneella keskustietokoneella. Melodioiden uhkea nostalgisuus on siksi ymmärrettävää. Tämä musiikkihan sovittelee yhteen yli vuosikymmenten kuilun ihmisten akustisilla instrumenteilla soittamaa uutta musiikkia ja historiaan kadonneen koneen tuottamaa versiota vanhasta virrestä. Samalla se sovittelee elektronisen musiikin ytimessä jo viime vuosisadan alkupuolelta juontuvaa kaksinjakoa siniaalloista nousevaan ”puhtaaseen” sähköiseen ja arkipäivän äänien manipulointiin perustuvaan konkreettiseen musiikkiin (nykyään voisi puhua synteesin ja samplauksen ristiriidasta, sikäli kun sellaista enää on). Albumi on kauniisti ja ehkä vähän särmättömästi toteutettu tutkielma vanhasta koneen ja hengen dualismista sekä yritys ylittää se musiikilla, joka samalla tavoin käyttää vielä vähän aikaa sitten avantgardistisina pidettyjä keinoja perinteisen tunteellisen tarttuvuuden luomiseen.

Kaikessa musiikissa Jóhann tuntuu kaipaavan jonkinlaista ulkoista kehystä, johon tukea kerrontansa. Pidettäköön tätä nyt sitten ”kuvitteellisen elokuvan musiikkina” tai vain perinteisenä, sinfonisen runoelman kaltaisena ohjelmamusiikkina. Näin toimii tehokkaasti Fordlandia (2008), jonka kansitaide IBM:n tapaan pohjaa teknisten piirustusten kollaasiin. Aika, luovuus tai kaaos syövät teknologisen tarkkuuden tai muuttavat sen joksikin muuksi, ne tuntuvat sanovan. Samalla tavoin musiikki kuvaa utopioita ja suuria unelmia – Henry Fordin unelmaplantaasi, antiikinkreikkalainen mytologia, fyysikko Burkhard Heimin kaiken teorian sovellukset -, jotka ovat sortuneet tai jäänet toteutumatta. Tällä kertaa täysin filharmoninen orkesteri ja kuoro toimivat (säästeliäästi) kirkkourkujen ja elektronisten elementtien kanssa rakentaen hitaasti kasvavia melodiakudoksia.

Nimikappale ja ”How We Left Fordlandia” levyn ääripäissä kuvastavatkin upeimmin musiikin keskeistä voimaa: kappale kehittyy yksinkertaisen uljaan melodiakuvion toiston ja kimmeltävän orkesteritekstuurin kasvun ja supistumisen myötä ilman suurta harmonista liikettä tai kehitystä. Syntyy lähes pakahduttava tunne jostain valtavasta, joka häilyy edessä mutta kuitenkin tavoittamattomissa, tai staattisesta autuuden tilasta. Vastaavaa tekniikka käytetään enemmän tai vähemmän albumin muissakin, temaattisesti järjestetyissä kappaleissa. Tämä on musiikkia teknologisen aikakauden paratiiseille, ja sen musiikilliset keinot ovat sekoitus perinteistä ja modernia. ”The Great God Pan Is Deadin” voi tietysti kuvitella kuvaavan yhden mytologian vaihtumista toiseen, koska kristallinkirkas kuorotekstuuri muistuttaa Gabriel Faurén ”In Paradisiumin” kaltaisesta messumusiikista, mutta melodisesti musiikki on ”pakanallisemman” maanläheinen surulaulu.

Parhaiten Jóhann yleensä muistetaankin elokuvamusiikkistaan ja tietysti suuren näkyvyyden yhdysvaltalaistuotannoista kuten Sicario (2015) ja Arrival (2016). Itselleni vahvimmin hän onnistuu kuitenkin levyllä The Miners’ Hymns (2011). Musiikki kuvittaa lähinnä mustavalkoisista arkistofilmeistä koottua dokumenttia Pohjois-Englannin nyt jo kuopattujen hiilikaivosten ja niiden ympärille rakentuneiden yhteisöjen historiasta. Musiikki on sovitettu karusti mutta toimivan luovasti vaskiorkesterille, uruille ja jälleen kevyesti käytetyille elektronisille tehosteille. Isossa-Britanniassa vaskiorkesterit muodostuivat 1800-luvulla keskeiseksi osaksi työväenluokan kulttuuria ja sosiaalista toimintaa. Tämä oli mahdollista, koska teollinen tuotanto toi nämä soittimet ensi kertaa suurten massojen ulottuville. Sama teollinen vallankumous tietysti myös synnytti työväenluokan nykyisessä merkityksessä. Vaskiorkestereihin liittyy siksi hyvin voimakasta nostalgiaa ja myyttistä hohtoa, joka kuuluu myös usein musiikissa.

Jóhannin sävellykset ovat hitaan arvokkaasti eteneviä – kuten elokuvan hidastetut uutisfilmit – ja virsimäisiä, joskin sävyltään ehkä enemmän luterilaisen synkkämielisiä kuin brittiläisten kaivosmiesten aidot virret yleensä. Vaskien hitaat crescendot ja valittavat melodianpätkät leikkaavat urkujen tummasävyisten sointujen ja elektroniikan luoman usvan läpi vavahduttavasti. Vain hetkittäin musiikki laahaa liian muodottomana ilman kuvallista viitekehystään. Useimmiten se ilmaisee hautajaismaista hartautta (”They Being Dead Yet Speaketh”) tai suoranaista kauhua (”An Injury to One Is the Concern of All”), mutta myös kauneutta ja arvokkuutta. Kaikkia niitä ristiriitaisia tunteita, joita kaivostoiminnan ja työväenliikkeen historia herättää. ”The Cause of Labour Is the Hope of the World” päättää albumin huimaavaan marssiin, joka on yhtä aikaa surumielinen ja voitokkaan sävyinen, mieltä ylentävä siinä missä paikoin lähes uhkaava. Se (jälleen) kasvaa ja katoaa äänenvoimakkuuden ja soitinnuksen myötä itse melodian pysyessä muuttumattomana. Ajat muuttuvat, ihmiset ja yhteisöt katoavat, toivo ja aate säilyvät. Se on hymni hävinneelle, vaan ei unohdetulle elämäntavalle. Se on myös sellainen sävellys, josta myös Jóhann Jóhannssonin voisi kuvitella ja toivoa aina muistettavan.