Marek Grechuta & Anawa: Korowód (1971)

Marek Grechuta (1945 – 2006) oli yksi Puolan rakastetuimpia laulajia ja lauluntekijöitä. Kotimaassa hänet muistetaan ennen kaikkea runollisista pophiteistään ja teatraalisemmista teksteistään. Ulkomailla hänet on kuitenkin liitetty osaksi puolalaisen progressiivisen rockmusiikin historiaa, vaikka rock istuu huonosti suurimpaan osaan hänen tekemisiään. Tämä kertoo ehkä siitä, kuinka kortilla rockmusiikki olikaan Puolassa 70-luvun alussa, mutta myös siitä, että Grechutan musiikki oli aikansa populaarimusiikin kontekstissa kokeellista, riippumatta siitä millaiseen karsinaan se myöhemmin asetettiin.

Grechuta oli 60-luvun puolivälissä arkkitehtiopintojensa ohessa runoilija ja laulaja. Krakovan yliopistossa hän perusti pianoa soittavan opiskelijakaverinsa Jan Kanty Pawluśkiewiczin kanssa kabareeryhmän Anawa. Nimi oli väännös ranskan kielen sanasta avant, ja se kuvasti orkesterin aikomuksia. Grechuta ja Anawa etenivätkin halki kansallisten laulukilpailujen kansansuosioon ja pääsivät tekemään ensimmäiset levytyksensä vuosikymmenen vaihteessa.

_{Marek Grechuta & Anawa (1970). Jyrkkä mustavalkoisuus ja vain rohkea räiskähdys väriä kuvasivat Grechutaa ja Anawaa ensimmäisillä levyillä. Ensimmäisen kansi kuitenkin keskittyy laulajatähteen, toinen ottaa tasapuolisemmin huomioon koko orkesterin. Ego-ongelmat repisivätkin laulajan ja orkesterin erilleen.}

Ensimmäinen albumi Marek Grechuta & Anawa (1970) on jo mielenkiintoinen yhdistelmä puolalaista lauluperinnettä, jazzahtavia kabareelaulelmia ja uudempaa poppia. Soinniltaan levy on popmusiikiksi omintakeinen, sillä sovitukset ovat täysin akustisia ja pohjaavat yhdistelmään pianoa, kitaraa, kontrabassoa, jousitrioa ja hillittyjä lyömäsoittimia. Lyhyitä kappaleita hallitsee Grechutan kuivan kirkas, välillä lähes puhelaulumaiseksi menevä ilmaisu, joka muistuttaa monia ajan laulaja-lauluntekijöitä. Sanat ovat siis keskeisessä roolissa, mikä rajoittaa kieltä osaamattomalle kappaleista nauttimista. Kuitenkin lyhyissä sävellyksissä on tarttuvia melodioita (”Niepewność”) ja sovituksellisesti erikoisia ratkaisuja (”Piosenka”). Jälkimmäisen sanaton taustalaulu ja vähitellen hornamaisemmaksi käyvä tunnelma yhden ainoan pianokuvion ympärillä varsinkin näyttää yhtyeen kehittyvää avantia puolta, samoin kuin tekstin pelailu vastakohtaisuuksilla. ”Tulinen välinpitämättömyys” kuvaa hyvin Grechutan olemusta ja Anawan rajoja kunnioittamatonta näkemystä yhtyeen toisella albumilla.

Korowód (1971) on kokoonpanon avainteos, edeltäjäänsä huomattavasti kunnianhimoisempi albumi, jota pidettiin aikansa puolalaisen popmusiikin kentässä lähes vallankumouksellisena. Se sekoittaa kotimaiseen laulelmaperinteeseen kekseliäästi ja rohkeasti psykedeelisen ja progressiivisen musiikin vaikutteita. Samalla yhtye alkaa hyödyntää myös sähköisiä instrumentteja, vahvempaa rytmiikkaa ja aikansa studioteknisiä temppuja.

Tyylillistä monimuotoisuutta haetaan vieläpä irtautumalla laulusta kokonaan kahden erikoisen instrumentaalin ajaksi. Albumin aloittaa kitaristi Marek Jackowskin duetto kitaralle ja tamburitzalle, ”Widzieć więcej”. Psykedeeliseen tyyliin teos junnaa lievästi bysanttilaisessa modaalisessa kehyksessä ja tuntuu osin improvisoidulta, mutta se perustuu rämpytettyihin rytmeihin ja kalahtaviin tekstuureihin tavallista voimakkaammin. Samoin tyylilajille keskeistä kaikua roiskitaan tavanomaista reilummin kaikkeen, niin että jousikaiku synnyttää toissijaisen rytmin ja sumuisen äänitaustan, joka puskee varsinaista soittoa vasten ja lopulta jähmettää kaiken kuin äänellinen mutavyöry. Tekniikka on vanhanaikaista mutta luovaa.

”Nowy radosny dzień” puolestaan on yhtyeelle ja sinfoniaorkesterille kirjoitettu kolmiosainen teos. Ensimmäinen osa on kutkuttavasti kasvava ja kiipeävä marssi hieman King Crimsonin rockboleroiden tapaan. Se huipentuu toisen osan tuimaan torvifanfaariin, minkä jälkeen se sulaa kolmannen osan kansanjuhlaa imitoivaan nauhakollaasiin. Sävellys kurkottaa konserttimusiikin puolelle enemmän pinnallisesti kuin tekniikan puolesta, mutta kolmiosainen rakenne ja suuret kontrastit eri osien välillä hallitsevat levyn varsinaisia laulajakin.

Varsinkin ”Kantatassa” riffimäisen A-osan hektinen resitatiivisuus kohtaa B-osassa suurellisen tunteellisesti tulkitun hitaan balladin. Kuitenkin kasvava B-osa ei toistu samanlaisena, ja kappaleessa on vielä puhuttu intro, jonka surisevat, vapaamuotoiset tekstuurit lainaavat psykedeliasta ja free jazzista (samalla tavoin kuin maanmies Czesław Niemen teki hieman myöhemmin) ja tunkevat esiin raoista muidenkin osien sovituksissa – esimerkiksi B-osassa rämpytetään pianon kieliä lyyramaisen tekstuurin luomiseksi. Tavallinen laulurakenne ja instrumenttien roolit rikotaan ja niitä venytetään samalla tavoin kuin ajan progressiivisessa rockmusiikissa.

Rakennetta laajennetaan myös yhdistämällä kaksi erilaista sävellystä. Niinpä Grechutan letkeän kevyt eskapismikutsu ”Chodźmy” toimii alkusoittona raskaamman klassisvaikutteisen ”Świecie naszin” maailmaa syleilevälle tuskalle ja elämänjanolle. Sen hieno hymnimäinen B-osa, jota lauletaan pienen kuoron säestyksellä, vie sen verran ison osan kappaleen reilusta neljästä minuutista, että sävellys tuntuu muodostuvan kahdesta aivan eri osasta. A-osan paluu ikään kuin verkkaisesti hiljentyvänä lopukkeena jättää sopivasti ilmaan avoimen kysymyksen, jolle kappale vaatii vastausta: mitä maailmalla on annettavaa? Kysymys kuvastaa yleismaailmallista nuoruuden halua kokea ja antaa oman panoksensa maailmalle, mutta varmasti ajan puolalaisille sen rivien välissä resonoi syvempiäkin piilomerkityksiä. Siitä tulikin melkeinpä hymni yhdelle ikäluokalle.

Samanlaista suosiota sai myös humpahtava poplaulu ”Dni, których nie znamy”, joka päätyi jopa jalkapalloseura Korona Kielcen epäviralliseksi tunnuslauluksi. Se lietsoo tulevaisuudenuskoa elämän yllätyksellisyyden äärellä. ”Tärkeitä ovat vain ne päivät, joita emme tunne, ne harvat hetket, joita odotamme”, on kappaleen sanoma. [1] Grechutan hieman nasaalinen ääni ja lakonisen tuntuinen mutta silti tunteikas ilmaisu lietsovat, kirkkaampien taustaäänien tuella, tarttuvan melodian yhteislaulumaiseen liekkiin. Varsinkin kertosäkeistössä melodia on masurkkamainen: neljätoista tavua säettä kohti, nopea kolmijakoinen aloitus, loppuvenytys ja lyhyt viimeinen tavu. Kansanmusiikkimaista on myös, että rikkaassa akustisessa sovituksessa jokaista laulettua riviä edeltää viulun nouseva melodinen koukku, joka nytkäyttää yhtä yllättäen musiikkia vasten bassorummun pulssia. Laulun mukaanhan elämä voi kääntyä hetkessä ja selittämättä paremmaksi. Tai sitten huonommaksi. Tummempi pianoon keskittyvä väliosa paitsi tarjoaakin tarvittavaa musiikillista kontrastia, myös pohtii, miten tunnistaa järki ja oma ääni ryhmän tunteikkaasta kohinasta ja löytää toivoa pahassakin paikassa.

Tällainen eksistentiaalinen kysymystenasettelu huipentuu nimikappaleessa (joka ei ole sama sävellys kuin ensimmäisen albumin päätöskappale). Runoilija Leszek Aleksander Moczulskin teksti kyselee, miten syntyi ihmiskunnan sosiaalinen järjestys ja etenee historian läpi primus motoreita etsien, ikään kuin modernina humanistisena versiona keskiaikaisesta Pyhän ruumiin juhlan kulkueista, jotka pyrkivät kuvaamaan kristillisen version maailmanhistoriasta. Moczulski järkevästi lähinnä kyselee. Grechuta tykittää hektisesti sanoja folkmaisessa sävellyksessään, jonka koukkuna on akustisen kitaran, sähköbasson ja rumpujen kihisevä jazzmainen rytmi sekä kuoron morriconemaiset tekstuurit. Lähes kymmenminuuttiseksi kappale venytetään puisen huilun pitkällä ja kaiulla käsitellyllä improvisaatiolla rytmisen jammailun päällä. Albumin toiseksi tunnetuin kappale kuulostaa eniten jälkipsykedeelisen aikansa vangilta. Sen jälkeen Pawluśkiewiczin lyhyt ja tyylikäs ”Niebiski młyn” rakentaa jälleen laajempaa kaartaa viittaamalla etäisesti joidenkin muiden kappaleiden melodisiin ja sovituksellisiin ratkaisuihin, kuin summaisi albumin kokonaisuudeksi.

”Vuoroin me kiroamme ja ylistämme aikaamme”, runoilija Tadeusz Śliwiakin teksti tarjoaa varovaisesti toivoa. Korowód on hyvin paljon aikakautensa tuote mutta ei sen vanki. Ylistystä se myös ansaitsee. CD-versiolle lisätyt konserttiäänitteet vuodelta 1970 alleviivaavat, kuinka oudon ajattomilta suurin osa näistä sävellyksistä kaikesta edellä sanotusta huolimatta kuulostaa. Kahden ensimmäisen levyn kappaleiden tulkintojen – muun muassa erinomainen ”Piosenka”, 12-minuuttiseksi venytetty ”Korowód” – ohella kuullaan albumien ulkopuolisia kappaleita, kuten kontrabasisti Jacek Ostaszewskin progressiivinen ”W chłodzie dziewczyno do miasta”. Progressiivista tai ei, tämä musiikki on ennen kaikkea hyvin vetoavaa.

Tämän jälkeen Marek Grechutan ja Anawan tiet erkanivat muutamaksi vuodeksi. Anawa julkaisi vuoden 1973 albuminsa toisen laulajan kanssa, ja Grechuta loi uuden taustayhtyeen kanssa ehkä rockmaisimmat teoksensa Droga za widnokres (1972) ja Magia obłoków (1974).

_{[1] Tämä ei ole ainoa kerta, kun urheilu ja kunnianhimoinen popmusiikki ovat lyöneet kättä. Brittiläisen Alan Parsons Projectin lyhyttä instrumentaalia ”Sirius” (1982) ovat käyttäneet fanfaarinaan monet urheiluseurat Yhdysvalloissa, Australiassa, Israelissa ja Euroopassa. Tanskalainen Savage Rose kirjoitti kappaleensa ”Stjerneskud” (1989) juhlistamaan Tanskan jalkapalloliiton satavuotista taivalta. Kreikkalaisen Vangeliksen musiikkia elokuvasta Tulivaunut (1981) on käytetty myös lukuisissa urheilutapahtumissa, ja hän sävelsi musiikkia vuoden 2000 olympialaisten päätösseremoniaan.}

Exodus: The Most Beautiful Day (1980)

Tule, on aika lähteä.

Ympärillämme 

on vielä pimeää.

Mutta tiedän,

tiedän varmasti:

Siellä, minne menemme,

meitä odottaa jo

tämä päivistä kaunein.

Seitsemänkymmentäluvun lopulla puolalaisen populaarimusiikin saralla alettiin puhua ”nuoren sukupolven musiikista”. Tämän epämääräisen lipun alla marssi joukko uusia rockyhtyeitä, joiden tyyli saattoi vaihdella punkista heviin. Kaikkia yhdisti tuoreus ja energisyys. Todellisuudessa muzyka młodej generacji -liikkeen olivat potkaisseet maasta joukko muusikoita, managereita ja journalisteja tuomaan huomioita uusille bändeille ja edistämään niiden asiaa Puolan nihkeillä rockmarkkinoilla. Näin useimmat populaarimusiikin virtaukset synnytetään, joko tekijöiden, fanien tai lehdistön toimesta. Joukkovoimalla saa enemmän näkyvyyttä. Liike muun muassa järjesti festivaaleja ja julkaisi vuonna 1978 nimeään kantavan kasettikokoelman, jolla esiintyivät varhaiset jäsenyhtyeet Krzak, Kombi ja Exodus.

Krzakin bluesrock ja Kombin syntetisaattorirock saavuttivat menestystä maailmalla. Varsovassa vuonna 1976 perustettu Exodus sen sijaan antoi uutta potkua puolalaiselle progressiiviselle rockille. Yhtye äänitti muutaman pitkän teoksen ja julkaisi pari laadukasta singleä, jotka ansaitsevat oman tekstinsä nekin. Kuitenkin pitkän väännön jälkeen levytettyä saatu albumi The Most Beautiful Day (1980) on Exoduksen hienoin saavutus ja puolalaisen sinfonisen rockin klassikko. Puolalaisen sanoituksia myöten, vaikka albumi sai englanninkielisen nimen kotimarkkinoillaankin.

Albumin sisältö heijastelee yhtyeen jäsenten moninaisia vaikutteita. Exoduksen pääasiallisen säveltäjän ja sanoittajan Andrzej Puczyńskin (kitara) ja hänen veljensä Wojciechin (basso) tausta oli hard rockissa, mikä kuuluu avausraita ”Ci wybranin” suoraviivaisen menevässä rummutuksessa ja purevissa kitarariffeissä, samalla kun laulu säilyttää puhtaan melodisen mutta väliosassa yllättävästi polveilevan kaaren. Kappale kuitenkin alkaa toisen säveltäjän Władysław Komendarekin tuomionurkumaisella syntetisaattorialkusoitolla ja hiipuu tämän kilkattaviin murtosointusekvensseihin Wojciechin tykyttäessä hypnoottista vastarytmiä bassolla. Komendarek on tehnyt näihin päiviin asti uraa elektronisen musiikin säveltäjänä, ja hänen analogiset syntetisaattorinsa muodostavat tärkeän osan Exoduksen soundista.

Kappale virtaa suoraan ”Stary Noen” vedelliseen äänitehostemaisemaan. Laulaja Paweł Birulan ainoa sävellys albumilla on yksinkertainen ja sisäänpäin kääntynyt akustinen balladi, teatterissa oppinsa saaneen laulaja-lauluntekijän synkkämielinen yksinpuhelu akustisen kitaransa kanssa. Sovitus – kaksi metallisesti helkkyvää akustista kitaraa soittamassa murtosointuja, korkean basson harva vastamelodia, taustalla aavemainen soolosyntetisaattori ja hieman symbaalikoristeluita – muistuttaa Genesiksen akustista puolta, tosin sen tosikkomaiset sointukulut ovat tyypillisempiä keskieurooppalaisille bändeille. Birulan täyteläinen ja kirkas tenori muistuttaa hetkittäin Jon Andersonia, varsinkin falsettiin noustessaan, mutta on tätä monipuolisempi.

Laulu käyttää Nooa-myyttiä vahvistamaan tuttua ajatusta, että usko parempaan kantaa ja että kaikki kääntyy äkisti hyväksi (tämä teema putkahtaa esiin myös albumin toisella puolella). Samalla se kuitenkin dramatisoi elävästi nimihenkilönsä synkimmän hetken, kun ruoka, luottamus ja toivo ehtyvät, ja kaikkialla on vettä vain. Se on jatkoa ”Ci wybranin” esittämälle kysymykselle, onko ”valituksi” päätyminen lopulta sen arvoista, mitä valittu poikkeusyksilö joutuu kestämään.

No onhan se, koska yhtäkkiä kaikki muuttuu ja sadepilvien keskeltä paistaa kultainen auringonsäde. ”Złoty promień słońca” on pirteää perinteistä sinfonista progea: Komendarekin Roland SH-2000 -syntetisaattori tykittää jatkuvaa fanfaarimelodioiden ja iloisten murtosointujen virtaa ja Zbigniew Fyk pitää Alan Whiten tapaan tukevaa takapotkua yllä välillä viidelläkin jaollisissa tahtilajeissa. Korkeissa laulumelodioissa on yesmäistä helkkyvyyttä, mutta muuten säestys on aikalaisiaan suoraviivaisempaa rockia, energistä ja tarttuvaa.

Exodus silloin kun kasvojen karvoitus ei ollut ironista. Vasemmalla Władysław Komendarek aina muodikkaassa Rasputin-lookissa sekä viiksiveljekset Wojciech ja Andrzej Puczyński. Maitoparta Paweł Birula joutuu luottamaan kamppaukseensa, Zbigniew Fykillä fleda ja parta ovat molemmat rockuskottavia.

”Widok z góry najwyższej” yhdistelee edellä mainittuja elementtejä. Andrzej Puczyńskin sävellys on ”Stary Noen” tapaan akustisen kitaran ja aktiivisen basson hitaasti liikuttama molliballadi. Melodia kuitenkin loikkaa tyylikkäästi ylöspäin musiikin siirtyessä mollista lyhyesti viereiseen duuriin. Kuten tekstissä huipun saavuttamisen synnyttämää voitonriemua seuraa järisyttävä havainto, että ympärillä vuoret kohoavat vieläkin korkeammalle. Jälleen puntaroidaan, onko suuri saavutus uhrauksen väärtti, mutta koetaan myös raju perspektiivin muutos, joka panee kiipijän näkemään uudella tavoin omat lähtökohtansa ja paikkansa maailmassa.

Myös sovitus kipuaa korkeammalle lisäämällä metallisesti surisevia syntetisaattorisointuja ja muuttaa äkkiä suuntaa sähkökitaran voimasoinnuilla ja raspisilla karjaisuilla. Elektronista avaruussointia vahvistavat Steve Hackettin malliin soitettu ja tehostettu sähkökitara sekä syntetisaattorin eteerisellä huilusoundilla soitettu hieman kansanomainen mollimelodia, johon liittyvät vielä kappaleen vaikuttavassa loppunostatuksessa yhtyeen muiden jäsenten sanattomat äänet kuin kuolonkorisevassa kirkkokuorossa. Monet itäeurooppalaiset yhtyeet kokeilivat tuolloin yhdistää avaruusmusiikin elektroniikkaa, raskaampaa kitararockia ja hieman kansanomaista melodisuutta, luultavasti unkarilaisen Omegan menestystarinan innoittamina. Vähällä voi näin saada aikaan paljon, mutta harvalla aikalaisella oli sellaista melodian- ja tyylitajua kuin Exoduksella tässä.

Komendarekin pääkosketinsoitin oli polyfoninen analogisyntetisaattori ARP Omni. Vuonna 1975 markkinoille tulleessa Omnissa kierrätettiin ARP:n suosittu jousisyntetisaattori tai ”viulukone”, joka itsessään oli kuuluisa Eminent Solina toisella nimellä. Sen uruista kehitetyn äänipiirin tuottamat saha-aallot jäljittelivät viulu- ja alttoviulusektioiden sekä soolosellon ja kontrabasson sointia tarpeeksi uskottavasti, jos kuulija oli hyvin armelias tai hyvin juovuksissa. Sisäänrakennetulla modulaatiotehosteella staattiseen ääneen sai voimakkuudesta riippuen hieman tai paljon vaihe-eron synnyttämää liikettä ja leveyttä, mikä teki siitä hieman uskottavamman tai ainakin makean kosmisen (kysykää jälkimmäisestä Jean-Michel Jarrelta).
Omni yhdisti tähän vielä aidon polyfonisen syntetisaattorin ja monofonisen bassosyntetisaattorin, joiden ääntä muokattiin yksinkertaisella suodattimella, matalataajuusoskillaattorilla ja vaippageneraattorilla. Eri äänilähteitä sekoittamalla ja kerrostamalla soittimesta saattoi saada ulos melko rikkaita ääniä. Itä-Euroopan progeyhtyeet hakivat siitä usein teräksistä ja avaruudellista sointia, monet uuden aallon yhtyeet taas käyttivät sen kanttiaaltomuokkausta ontompiin soolosoundeihin.

Albumin ensimmäinen puoli on hyvä, mutta toisen puolen täyttävä nimisarja ”Ten najpiękniejszy dzień” ottaa samoista elementeistä kaiken irti. Taidemusiikkimaisessa sarjassa on neljä nimettyä osaa, mutta todellisuudessa jakolinjat kulkevat osien poikki. A-osa on taas instrumentaalista spacerockia, jossa rummut jyskyttävät ja kitara tikittää vauhdikkaasti syntetisaattorien päästellessä kaiun ja matalataajuusoskillaattorin sävyttämiä vongahduksia ja piirtäessä kromaattisen terssin siirtymille pohjaavaa sävelkulkua. Näin saadaan hektinen mutta avaruudellinen tunnelma, jossa liike on selkeää ja samalla jännittävän epävarmaa. B-osa muuntaa pohjan lauluksi, joka pohjaa basson ja kaiutetun kitaran synkooppeihin ja meneviin riffeihin. Birulan laulu on vuoroin ähkyvää, karjuvaa ja kuiskivaa teatraalista rockilmaisua. Äänimaailmaa hallitsevat akustisen kitaran ja klavinetin metalliset riffit sekä kitaran yhä ylemmäs kiipeävät kulmikkaat melodiat. Lopulta kasaantunut ahdistus purkautuu C-osassa kitaran ja syntikan huvittavan ripeisiin yhteiskuvioihin 5/8-tahtilajissa.

Ja kun rytminen jännite on viety huippuun, voidaan siitä D-osassa rentoutua A-osan avaruudellisten syntetisaattorien riippumattoon. Nyt soundit vain ovat entistä uhkeammat ja musiikki kelluu hitaasti eteenpäin lyhyiden bassopulssien välillä töytäisemänä. Tässä on avoin kangas kitaralle maalailla unenomaisia melodioita, ja Puczyński soittaa sitä pitkällä kaiulla ja äänenvoimakkuuspedaalilla kuin avaruusstilikkaa. Pitkän kypsyttelyn jälkeen Birula alkaa E-osassa laulaa yesmäisessä falsetissa hidasta, parin nuotin alalla liikkuvaa melodiaa, kehottaa pitämään sydämen ja mielen avoimena kaiken kiireen ja kaaoksen keskellä. Tästä musiikki puhkeaa huipentavaan F-osaan tuudittavan mahtipontisessa 3/4-tahtilajissa hitaan rummutuksen säestyksellä. Syntetisaattorien aurinkoloimussa hieman kansanomaisen lyyrinen melodia kulkee oppikirjanmukaisen reitin vahvan lopukkeen kautta teoksen keskeiseen C-duuriin, samalla vahvistaen, että pimeys on voitettu. Musiikki vain ei tyydy tuohon huippuun vaan lisää pökköä pesään, kun kertauksessa kuoro liittyy mukaan ja loistava laulumelodia syövytetään kuulijan aivoihin koko sinfonisen sointiarsenaalin voimalla.

Eikä huipennuksesta voikaan puhua, kun kappaleen 19 minuutin kestosta on mennyt vasta vajaat 12. Sen sijaan, että tarjoaisi uutta materiaalia, Exodus soittaa B-osaa lukuun ottamatta kaikki osat uudelleen instrumentaaleina (paitsi E-osan) ahtopaine päällä. Osat puristetaan kasaan ja rytmistä intensiteettiä kasvatetaan. Loppuosaa voi laveasti ajatellen verrata sonaatin kehittely- ja paluujaksoon, joka varioi kerran esiteltyjä teemoja. Kappaleen erikoinen rakenne on kuitenkin helpommin ajateltavissa vain valtavasti laajennettuna lauluna, jossa on keskellä ja lopussa virtuoosimaiset soolot. Komendarek saavuttaakin lähes Rick Wakemanin kierrosluvut huudattaessaan murtosointuja, minkä jälkeen hän ja Puczyński repivät vuoroin soittimistaan kirkuvia sooloja kuten Deep Purplen kaksintaistelijat. Basso ja rummut lisäävät kierroksia, niin että hiki meinaa tulla. Puczyńskin viimeinen soolo F-osan kertauksessa muistuttaa lyhyine kulmikkaine fraaseineen Steve Howen sooloista ”Awakenillä” (1977).

Tämän sinfonisen apoteoosin jälkeen voi vain sanoa, että kappale ja albumi täyttävät kuluttajasuojalain määräykset moitteetta. Tämä on kaunista musiikkia kauniille päivälle. Tällekin päivälle. On sääli, että yhtyeen toinen virallinen albumi Supernova (1982) ei yltänyt läheskään samalle tasolle. Sillä The Most Beautiful Daysta menestyksen tehnyt vaikutteiden kirjo alkoi luovan köydenvedon sijaan hajottaa yhtyeen soundia eri suuntiin, eikä kylmemmän metallimaisessa otteessa ollut samanlaista maagista tunnelmaa tai melodista puhuttelevuutta. Auringonvalo kaunistaa päivän, mutta supernovan sarastaessa nuorenkin sukupolven päivät ovat luetut.

Niemen virtaa länteen

Vuoden 1971 lopussa Czesław Niemen kokosi jälleen ympärilleen uuden yhtyeen auttamaan uudenlaisten musiikillisten ideoiden kehittelyssä. Samaan aikaan hänen uransa lähti uudelle vaihteelle. Hän oli jo aikaisemmin esiintynyt ja kohahduttanut energiallaan yleisöjä myös Ranskassa ja Italiassa. Nyt hän sai levytyssopimuksen kansainvälinen levy-yhtiön CBS:n Länsi-Saksan siiven kanssa. Sen myötä hänen uuden yhtyeensä tuotanto jakautui kahtia puolalaisiin ja kansainvälisiin julkaisuihin.

Aloitetaan ensin mainituista. Niemenin uusi yhtye äänitti elokuussa 1972 yli tunnin musiikkia, joka julkaistiin seuraavana vuonna kahtena erillisenä levynä, jotka olivat mielikuvituksettomasti nimetyt Niemen Vol. 1 ja Vol. 2. Ne on kuitenkin julkaistu yhtenä kokonaisuutena CD:llä nimeltä Marionetki, ja tällaisena kokonaisuutena myös niitä tässä käsitellään.

Kun ajatellaan, kuinka vahva laulaja ja lauluntekijä Niemen oli, on yllättävää, että hän omistaa yhden kokonaisen LP-puoliskon kontrabasisti Helmut Nadolskin säveltämälle instrumentaalille ”Requiem dla Van Gogha”. Varsinkin kun sillä ei ole enää mitään tekemistä rockin kanssa, vaan se on lähinnä avantgardejazzista ja modernista konserttimusiikista ammentava massiivinen puoli-improvisaatio aavemaisille uruille, preparoidulle pianolle, kumeille lyömäsoittimille ja Nadolskin synkän moni-ilmeiselle bassolle, josta hän saa irti selkäpiitä kylmääviä glissandoja ja rahisevan liukkaita melodioita. Yllättävintä on, että 17-minuuttinen teos pitää kuulijan otteessaan koko pitkän pulssittoman matkansa ajan lopun kirkkourkumaiseen nousuun asti.

Niemen oli selvästi kiinnostunut olemaan enemmän kuin vain laulaja, siksi hän haki ympärilleen osaavia ja luovia soittajia ja antoi heille tilaisuuksia tehdä musiikkia. Hän myös kehitti taitojaan Hammond-urkujen kanssa ja etsi niistä uusia äänivaroja. Koko yhtyeen improvisaatio ”Inicjały” jää silti ”Requiemia” tylsemmäksi ja hahmottomammaksi jazzailuksi, vaikka Nadolskin ja trumpetisti Andrzej Przybielskin soolot luovia ovatkin. Niemenin scat-laulu ei niinkään.

Rockvoiman Niemenin konehuoneeseen antaa Sleesiasta kotoisin oleva kolmikko nimeltä Silesian Blues Band eli SBB. Tuntemattomuudesta Niemenin kyytiin siepattu joukko pursuaa soittotaitoa joka ruumiinaukosta. Rumpali Jerzy Piotrowski osaa tunnelmoida symbaaleilla ja vanneiskuilla mutta myös hakata hyperaktiivista rockbiittiä. Kitaristi Apostolis Anthimos taas yhdistää bluespohjaiseen otelaudan korvennukseen John McLaughlanilta opittua dynamiikkaa ja sävyjä. Soulahtava jazz oli värittänyt vahvasti Niemenin kahden aiemman levyn sävellyksiä, mutta SBB:n rutistuksella kappale kuten ”Com uczynił” suuntaa kohti uudempaa ja korkeaoktaanisempaa fuusiomusiikkia.

Kolmikon täydentää multi-instrumentalisti Józef Skrzek, joka koulutettuna säveltäjänä ja urkurina pääsee myös tarjoamaan oman sävellyksensä (ja Niemeniäkin raspisemman taustalaulunsa) ”Z pierwszych ważniejszych odkryć”. Se edustaa psykedeelistä bluesrockia, mutta monimutkaisemmalla progressiivisella kierteellä, mistä tulisikin SBB:n ja Niemenin yhteistyön kivijalka.

Ei albumilta kuitenkaan puutu Niemenin voimakasta soulvaikutteista laulua. Enigmatic-levyn (1970) tapaan valtaosa teksteistä on tulkintoja Cyprian Norwidin ja muiden puolalaisten runoilijoiden lyriikasta. Osittain tämä oli ehkä se tapa, jolla rock myytiin epäluuloisille sensoreille itäblokin maissa. Korkealaatuiset sanoitukset tekivät rockista hyväksyttävämmän ja erottivat sen mielikuvissa katurivousten tai teinilallatuksen hallitsemista länsiyhtyeistä. Tämä oli vakavaa ja arvokasta musiikkia.

Niemen silti tekee koomisen, vain kontrabasson säestämän tulkinnan Maria Pawlikowska-Jasnorzewskan kujeilevasta runosta ”Ptaszek” – ja nauraa höröttää päälle. Hieman pidempi Norwid-tulkinta ”Sariusz” ei ehkä ole vitsi, mutta Skrzekin säröbassosoolosta huolimatta ei myöskään musiikkina kummoisempi. Sen sijaan ”Marionetki” vangitsee Norwidin ironisen tylsistymisen ilmauksen hienosti leijuvaan urkujen, trumpetin ja soulkujerruksen kehtoon, jossa kuulee Miles Davisin In a Silent Wayn (1969) kaikuja. Se on onnistunein albumin lyhyistä numeroista.

”Piosenka dla zmarłej” on tavallaan jatko-osa Niemenin uran muuttaneelle eepokselle ”Bema pamięci żałobny rapsod”, eli se yhdistää urkusoulin ja tunteellisen rockkitaroinnin hautajaisvirteen. Edeltäjäänsä verrattuna se kuulostaa kauniimmalta ja uljaammalta, – varmasti koska Jarosław Iwaszkiewiczin runo on Norwidin runoa herkempi ja toiveikkaampi elegia – mutta myös äänimaailmaltaan avantgardistisemmalta. Kappale vuorottelee hitaita urkujaksoja, soulrocksäkeitä ja instrumentaalibreikkejä, mikä antaa sille tunteellista dynaamisuutta. Hassusti se ei kuitenkaan saavuta samaa elämää suurempaa monumentaalisuuden tunnetta kuin ”Bema” juuri siksi, ettei se edeltäjänsä tapaan kasva yhtäjaksoisesti. Albumin hienoin hetki se silti on.

Koko Marionetki-kokonaisuus näyttääkin Niemenin pyrkimässä kuumeisesti ja mielikuvituksekkaasti eteenpäin kokeilemalla kaikenlaisia ideoita, joista osa toimii paremmin kuin toiset. Se on musiikkityylien laboratorio. Lännessä tehdyt levyt taas soveltavat kehiteltyjä ideoita valikoivammin.

Jo ennen albumin sessioita Niemenin yhtye (paitsi Przybielski) oli äänittänyt englanninkielisen albumin Strange Is This World (1972), jonka CBS laski Länsi-Saksan markkinoille. Uljaan uuden maailman mieleen tuova kansikuva kuvaa mainiosti albumia, jossa vereslihainen tulkinta yhdistyy kylmäävän erikoiseen sointimaailman. Niemenin ulospullotus lännessä koostuu neljästä pitkästä kappaleesta, jotka myös tarjoilevat puolalaisten julkaisujen materiaalia englanninkielisinä versioina. ”A Song for the Deceased” on hieman lyhyempi mutta rapsodisen raastavampi tulkinta ”Piosenka dla zmarłejista”. Nimikappale on tietysti englanninkielinen tulkinta Niemenin vuoden 1967 hitistä ”Dziwny jest ten swiat”, joka oli tuolloin kanavoinut nuorison vapaudenkaipuuta ja turhautumista Puolan yhteiskunnallisiin oloihin. Tämä dramaattisempi ja raaempi progeversio monimutkaistaa yksinkertaisen rakenteen instrumentaaliosioillaan, joissa urut jyristelevät tylyjä riffejä ja nopeita juoksutuksia ja Nadolskin basso kirkuu ja murisee kuin riivattuna. Maailma kuulostaa todellakin omituiselta tällä albumilla.

Ainoa uusi kappale ”Why Did You Stop Loving Me” rakentuu jälleen kolkosti kumahteleville pianosoinnuille, synkästi märkivälle tunnelmalle ja huikean yliampuvalle kitaran ja kontrabasson sooloinfernolle. Tämä vuoroin leijuva ja raivoava musiikki imee modernistisesta taidemusiikista ja jazzista yhtä paljon kuin rockin tavallisista rakenteista. Kuitenkin Niemenin tuskaisesti vongahteleva laulu on täynnä bluesmaisia kiljahduksia, laskevia kuvioita ja melismoja – ja lopussa selkäpiitä karmivaa väristelyhuutoa. Niemenin blueshenki kuuluu siinä nyt häkellyttävän vieraaseen, kyberneettiseen kehoon suljettuna. Ja se keho pitää kuulijan teräsotteessaan kaksitoista minuuttia.

Niemenin yhtye tulkitsee jopa Otis Reddingin soulklassikon ”I’ve Been Loving You Too Long”. Niemenin tunteellinen laulutulkinta tekee kunniaa alkuperäiselle, mutta instrumentaaliosuuksissa yhtye ajaa jälleen kappaleen muille vesille latomalla päällekkäin sooloja ja ostinatoja, niin että musiikki kuulostaa laukkaavan neuroottiselta jazzrockilta, joka tuntuu jatkuvasti tasapainottelevan kutkuttavasti romahduksen partaalla.

Strange Is This Worldillä kuuluu vahvimmin ja onnistuneimmin fuusio Niemenin voimakkaan blues- ja soulvaikutteisen ilmaisun ja progressiivisen rockin välillä. Se kuulostaa erikoiselta, koska se oli englanninkielisessä maailmassa harvinaista. Kypsän vaiheen brittiläinen progressiivinen rock nimenomaan erottautui aiemmasta rockista välttelemällä bluesin vaikutusta paitsi kappalerakenteissa ja sointukuluissa myös lauluilmaisussa. Bluesmaisen melismaattista ja soulmaisen tunteellista laulutyyliä kuulee progeartisteista oikeastaan vain sellaisilta varhaisilta yrittäjiltä kuin The Groundhogs, Quatermass ja kaikkia luokitteluja väistävä mielipuoli Arthur Brown. Tarvittiin puolalainen punomaan yhteen musta amerikkalainen ja valkoinen englantilainen musiikki.

Levyn myötä Niemen ja hänen yhtyeensä saapuivat jyrinällä Länsi-Euroopan markkinoille. He esiintyivät Münchenin kesäolympialaisten avajaisissakin, joskin historiankirjoissa heidän osuutensa kisoissa on jäänyt yllätysesiintyjän Mustan syyskuun performanssin varjoon. Myöhemmin he kiersivät Jack Brucen kanssa ja ehtivät herättää ihmetystä Suomessakin.

Toisella levyllä Ode to Venus (1973) studiojoukkue oli kutistunut Niemeniin ja SBB:hen. Nimikappale on Niemenin tuotannossa lähimpänä brittiläistä progea, niin hyvässä kuin pahassa. Uhmakkaan mahtipontinen kitaramelodia, urkuseinämä ja nykivät juoksutukset tukevat sankarillista/kamppailevaa laulua. Keskellä taas Skrzekin kirkkosävytteiset urkututkistelut toimivat taustana melko pateettisen yliviritetylle runonlausunnalle. Progelle tyypillinen kontrasti rajun rockin ja herkän klassisuuden välillä on tavallistakin voimakkaampi, osin ehkä hieman pingottuneen käännöksen takia. Täysin vakavana esitetty klassinen oodi rockkontekstissa on kuitenkin jotain, jota englanninkielinen proge harvoin kehtasi yrittää. Niemenillä ei ehkä ollut samanlaisia kulttuurillisia estoja, ja hän tulee tähän kontekstiin säleet ovenkarmista lentäen.

Muutenkin albumin uudet sävellykset ja kolmen Marionetkin kappaleen uusiotulkinnat ovat pääasiassa raskasta urkuvetoista progea. Jälleen yhtye paahtaa rajummin kuin Puolan sessioissa (”From the First Major Discoveries”). Piotrowskin laukkaavissa kompeissa, Skrzekin kulmikkaissa välijuoksutuksissa ja Anthimosin huutavissa sooloissa voi jo kuulla SBB:n tulevan soundin ytimen. Toisaalta Nadolskin basson jättämä aukko kuuluu aiempia albumeita tavanomaisempina tekstuureina, eikä kunnon rokkaus täysin kompensoi edeltäjien kutkuttavan omituisuuden puuttumista. Ainoastaan ”Puppetsin” kimmeltävä tausta ehkä parantaa hieman Marionetkin nimikappaleen sovituksesta.

Mielenkiintoisin sävellys on stereotyyppiseksi arabikappaleeksi sovitettu lyhyt Norwid-tulkinta ”A Pilgrim”, jossa kitara, Niemenin ääni ja pillimäisesti kirkuvat urut tulkitsevat samaa mikrotonaalista melodiaa kuin ruosteisen megafonin läpi. Arabialaista laulua ja soulilmaisua yhdistää melisman runsas käyttö sekä hienovarainen rytmin ja äänenkorkeuden manipulointi, mikä auttaa Niemeniä rakentamaan kannaksen kahden näennäisesti kaukana toisistaan olevan tyylin välille. Voimakkaista hetkistään huolimatta albumi on hajanaisempi kuin Strange Is This World, eikä siinä ole samanlaista sydänalasta kouraisevaa vääntöä. Albumin päättävä koominen rock’n’roll-instrumentaali ”Rock for Mack” vaikuttaa vielä SBB:n poikien vastaukselta ELP:n täytehulluttelulle ”Are You Ready Eddy?”

Albumin myötä tämä kokoonpano tuli tiensä päähän. Niemenin ja Skrzekin egot eivät enää mahtuneet saman katon alle, joten SBB lähti omille teilleen. Avantgardistisen rockin sijaan Niemenin seuraava julkaisu Russische Lieder (1973) sisälsi laulajan yksin tulkitsemia versioita venäläisistä perinnelauluista, joita hän oli nuoruudessaan laulanut. Seuraavana vuonna New Yorkissa äänitetty Mourner’s Rhapsody oli viimeinen ja suuresti tuettu yritys vallata läntiset rockin markkinat. Niemeniä säesti joukko studioammattilaisia ja esimerkiksi osa Mahavishnu Orchestrasta. Yhdysvaltain puolalaisyhteisö odotti albumilta yhtä paljon kuin levy-yhtiö, mutta sen menestys jäi edeltäjiään vaatimattomammaksi. Lukuun ottamatta räiskyvää nimieeposta, joka oli englanninkielinen uusiotulkinta Niemenin klassikosta ”Bema pamięci żałobny rapsod”, albumi olikin myös musiikillisesti näitä vaatimattomampi. Useimmat kappaleet edustivat melko sovinnollista souljazz-linjaa, vaikka sovituksissa olikin syvyyttä ja paljon uusia kosketinsoitinsondeja. Niemen havaitsi olevansa pieni kala läntisen musiikkibisneksen suuressa lammessa. Hän päätti palata pienempään lammikkoonsa Puolassa.

Niemenin läntisten rajaseutujen valloitusyritys siis epäonnistui, mutta se tuotti hyviä albumeita ja avasi uusia näkymiä sekä artistille että hänen taustajoukoilleen. Niemen toi tuliaisinaan Puolaan mellotronin ja Moog-syntetisaattorin, joista hän otti kaiken irti seuraavilla, entistä kokeilevammilla levyillään. SBB taas sai kahden vuoden aikana tarpeeksi ilmaa siipiensä alle, jotta se saattoi muuttaa lyhenteensä merkityksen ja aloittaa pitkän ja tuotteliaan uran aivan omillaan.

Krzysztof Penderecki: Orchestral Works (2001)

Krakovan filharmoninen kuoro, Puolan radion sinfoniaorkesteri

Äänitykset vuosilta 1972, 1973 ja 1975.

Säveltäjä voi rakentaa musiikkiinsa mitä tahansa haluamiaan merkityksiä, mutta loppujen lopuksi hän ei voi määrätä, miten kuulija musiikkia käyttää tai hahmottaa. Niinpä Krzysztof Pendereckin ”Ofiarom Hiroszimy – tren”, selkäpiitä karmiva valitusvirsi Hiroshiman uhreille, soinee näinäkin päivinä sellaisissa roolissa, joita säveltäjä tuskin osasi odottaa. Vuonna 1959 jousiorkesterille sävelletty ”Tren” oli järisyttävä teos, ja kun kuuntelee tätä säveltäjän itsensä johtamaa versiota vuodelta 1975, kyllä se edelleen osaa vavahduttaa.

Neljäsosasävelaskeleista muodostuneet valtavat ja villisti liukuvat klusterit toimivat toistuvana elementtinä, kuin keskeisen teeman vastineena, ja niiden ilmestymiset antavat sävellykselle karkean kolmiosaisen rakenteen. Reilun yhdeksän minuutin aikana jousisoittimista otetaan kuitenkin myös irti ääniä, joita ei ollut aikaisemmin kuultu käyttämällä tuolloin hyvin erikoisia soittotekniikoita. Paikoin kappale räjähtää lähes puhtaaksi meluksi, joka jättää isottelevan hevikitaristin Marshall-pinoineen häpeämään, välillä taas jouset viuhuvat ympäri rekistereitä mielipuolisina glissandoina ja unisonokuvioina erittäin kurinalaisesti ja yksityiskohtaisesti mietityn suunnitelman mukaan.

Hiroshima ei ollut edes Pendereckin mielessä hänen säveltäessään, vaan hän lähti luomaan absoluuttista, tiukan formalistista musiikkia, olkoonkin että teosta vasaroitiin hyvin erikoiseen muotoon. Lopputuloksen hönkimä lähes sietämätön, kauhunsekainen hätä kuitenkin toi mieleen ensimmäisen atomipommin kylvämän hävityksen. Tässä teos itse loi merkityksensä, muoto pakotti tekijän tiettyyn tulkintaan.

Kappaleessa ei ole tunnistettavia melodiaa tai sävelkulkua perinteisessä mielessä, mutta siinä on valtavasti tarkkaan mietittyjä teknisiä keksintöjä, vastustamatonta sokkitehoa ja myös selkeästi mietitty rakenne, josta piirtyy kuulijalle katarttinen kaari. Se on yhtä aikaa hirvittävä ja vapauttava. Se teki Pendereckistä kuuluisan, ja se on yhä tämän hänen varhaisia orkesteritöitään esittelevän kokoelman korkein kirkaisu.

Puolalaisen Pendereckin teokset edustavat tiettyä musiikillisen modernismin tyyliä. Levyn parhaimmistoon kuuluu kaksi ”De natura sonoris” -nimistä sävellystä, ja nimi onkin paljon puhuva: keskeisempää näissä sävellyksissä on äänten luonteiden tutkinta kuin itse nuottien suhteet. Tätä kutsuttiinkin sonoristiseksi lähestymistavaksi musiikkiin. Äänenväri ja sointi, erikoiset soitinyhdistelmät ja soittotekniikat nousivat tärkeimmiksi elementeiksi. Mielenkiintoisesti tämä oli hyvin vahvasti puolalainen ja laajemminkin itäeurooppalainen ilmiö, eräänlaista vaihtoehtoista modernismia reaktiona lännessä valtaa saavalle tiukalle sarjallisuudelle. Molemmissa ”De natura sonoris” -sävellyksissä kuuluvatkin vahvasti Pendereckille tyypilliset metalliset ja muuten erikoiset lyömäsoittimet ja erikoisesti soitetut jouset, joiden eteeristäkin etsiskelyä keskeyttävät välillä rajut riitasoinnut ja dynaamiset hypyt. Usein tuntuu kuin kuuntelisi keskivertoa erikoisempaa kauhuelokuvan musiikkia.

Tunteelle on hyvä syy. Tämä formaalinen, absoluuttinen musiikki onkin päätynyt usein aivan vastakkaiseen rooliin maailmasta erillään olevasta ideaalista, kuvittamaan jännitys- ja kauhuelokuvien tapahtumia. ”Tren” on polttanut korvia Ihmisen pojissa (2006) ja David Lynchin tuotannoissa, tätä kirjoitettaessa viimeksi Twin Peaksin kolmannella tuotantokaudella. Stanley Kubrick kylvi pelkoa ja hämmennystä molempien ”De natura sonoristen” avulla Hohdossa (1980), puhuttamakaan monista muista säveltäjän orkesteri- ja kuoroteoksista. Niiden tehokkuus yliluonnollisen ja kauhistuttavan kuvauksessa on ymmärrettävää. Sointimaailma, joka äityy ajoittain suorastaan väkivaltaiseksi, vieraankuuloiset äänenvärit, kaikenlainen perinteisen melodisen kehittelyn ja tonaalisen rakenteen mitätöinti – jonkinlainen kauhun kokemus tuntuu ainoalta luontevalta reaktiolta ”Trenin” kataklysmiin.

Mutta entä ”Przebudzenie Jakuba” (”Jaakobin herääminen”), sekin yksi säveltäjän tunnetuimmista teoksista? Sen alun onttona kumahteleva ääniaavikko, sitten puhaltimien päätä huimaavat glissandot ja risteävät kuviot, joiden pitäisi kuvata enkeleitä taivaan tikkailla. Sävellyksessä hiipii esiin Pendereckin myöhemmän tuotannon uusromanttinen tyyli, se siirtyy poispäin puhtaasta ääniterrorista. Mutta niin vain sekin saa kuvittaa pelkoa, painajaisia ja hulluuteen vajoamista Hohdossa ja Inland Empiressa (2006). Oli säveltäjän sille kuvittelema tarkoitus mikä tahansa, – ja alun perin Penderecki sävelsi sen Monacon ruhtinaan Rainierin vallassaolon 25-vuotisjuhliin – todellisuus on antanut sille sanattoman ahdistuksen, pelon ja kauhun roolin.

Tällainen sonorismi tuntuu tyypillisesti synnyttävän juuri pelon ja järkytyksen tunteita ihmisissä. Siksi se on vaikuttanut vahvasti elokuvamusiikin säveltäjiin 1900-luvun loppupuolelta asti, antanut heille uusia työkaluja. Moni elokuvasäveltäjä on jäljitellyt Pendereckin tekniikoita, mutta Kubrickin tapaan moni ohjaaja on myös jättänyt turhat välikädet pois ja käyttänyt valjun kopion sijasta aitoa asiaa, joskus taiteellisista, joskus taloudellisista syistä. Jopa Suomessa Ismo Sajakorpi hyödynsi Pendereckin ja joidenkin tämän itäeurooppalaisten kollegojen tuotantoa saadakseen nollabudjetilla vakuuttavan kauhistuttavaa orkesterimusiikkia television kauhukokeiluihinsa Merkitty (1984) ja Painajainen (1988).

Tuntuu ehkä hieman epäreilulta, että Pendereckin musiikki tällä tavalla on lomittunut tiukasti kauhuelokuvan kuvaston kanssa. Elokuva kuitenkin on tuonut musiikin luultavasti monien sellaisten ihmisten korviin, jotka eivät muuten ikipäivänä eksyisi kuuntelemaan vastaavaa konserttisaliin tai edes äänitteeltä. Elokuvamusiikki on usein se viimeinen ”populaari tila”, jossa modernismin ja joskus aidosti avantgardistisetkin musiikilliset keinot hyväksytään suuremmitta mukinoitta osaksi kokemusta. Ehkä juuri siksi, että elokuvamusiikki nimenomaan täydentää kuvaa ja avustaa katsojan tunnetilojen manipuloinnissa. Se ei toimi itsenäisenä teoksena vaan osana kokonaisteosta, eikä sitä siten myöskään hahmoteta itsenäisenä musiikkina tai häiritsevänä kokemuksena. Normaalin musiikista nauttimisen säännöt eivät päde. Kauhuelokuva varsinkin käsittelee hyvin perustavanlaatuisia ja äärimmäisiä tunteita, mikä sallii erityisen voimakkaat ja kärjistetytkin musiikilliset metodit niiden nostattamiseksi. Itse asiassa kauhuelokuva suorastaan vaatii musiikilta moottorisahamanikyyriä tai jääpiikkiä otsaan. Pendereckin sävellysten voimasta lienee nauttinut moni sellainenkin, joka kuittaisi musiikin metelinä tai postmodernina tekotaiteena, jos joutuisi kuuntelemaan sitä muussa yhteydessä.

Ja tämän ”postmodernin tekotaiteen” loi harras katolilainen isänmaanystävä ainakin näennäisesti marxilaisessa yhteiskunnassa. Pendereckille tämä musiikin perinteiden kumoaminen, puhdas formalismi edusti ilmaisun vapautta Stalinin ajan hyytävän kulttuuripolitiikan jälkeen. Musiikissa pystyi ilmaisemaan mitä tahansa, jos arkielämässä ei aina niinkään. Taiteessakaan ennakko-odotukset eivät pidä aina paikkaansa.

Ilmeisesti kuitenkin Penderecki itsekin koki ristiriidan maailmankatsomuksensa ja musiikillisen lähestymistapansa välillä, mikä osaltaan kannusti häntä siirtymään perinteisempään ilmaisuun 70-luvun loppupuolella. Monien muiden säveltäjien tavoin hän näki, että avantgardeilmaisullakin on rajansa, minkä jälkeen täysin abstraktiksi purettu musiikki päätyy kaikesta vieraantuneeseen umpikujaan. Tämä kokoelman päättävä ensimmäinen sinfonia (toinen kahdesta sävellyksestä, joita levyllä tulkitsee Lontoon sinfoniaorkesteri puolalaisten sijaan) paneekin pisteen kehitykselle käyttämällä lähes koko kymmenen vuoden aikana kehitellyn keinopaletin yhteen sävellykseen. Monipuolisuudesta ja dynaamisesta kehittelystä huolimatta sillä tuntuu olevan vaikeuksia säilyttää jännite puolen tunnin ajan. Ei kaikki tällä levyllä toimi minun korvissani, mutta kyllä se tarjoaa pari tuntia jännittävää kuultavaa. Väliäkö sillä, miten musiikista nauttii tai millaisia tarinoita ja tuntemuksia se synnyttää, kunhan se puhuttelee kuulijaa.

Kyllä rock on messun arvoinen

Rockin ”aikuistuessa” ja alkaessa koetella rajojaan 60-luvun puolivälissä alkoivat muusikot ja levy-yhtiöt kokeilla, miten sitä voisi yhdistellä taidemusiikin säkeistölaulua laajempiin rakenteisiin. Yhden kätevän ja vakiintuneen sapluunan tarjosi kristillinen messu. Lukuisat kuuluisat ja unohdetut säveltäjät ovat satojen vuosien aikana luoneet ikimuistoista ja unohdettavaa musiikkia kirkkokuntien erilaisiin messukaavoihin. Pohjimmiltaan kyse on tiettyyn tarkoitukseen järjestetystä kokoelmasta laulettuja sävellyksiä, mikä antaa säveltäjälle paljon vapautta, samalla kun se asettaa selkeät raamit tämän työskentelylle. Tuolloinhan rockmusiikki tarkoitti tyypillisesti lyhyitä lauluja.

Tässä tekstissä käsitellään viittä varhaista rockmessua. Jokainen lähestyy aihetta hieman eri tavalla ja hieman erilaisista lähtökohdista. Tekijät ovat myös lähtöisin eri maista. Yhteistä niille on ainakin se, että yhtäkään ei pidetä tekijöidensä tai esittäjien parhaimpana työnä. Monet näistä uraauurtavista teoksista ovatkin jossain määrin unohdettuja erikoisuuksia.

Varhaisin tunnettu julkaisu oli yhdysvaltaisen psykedeelisen rockyhtyeen Electric Prunesin Mass in F Minor (1968). Todellisuudessa projektia johti kokonaan säveltäjä David Axelrod (1931 – 2017), joka paitsi sävelsi ja tuotti musiikin myös korvasi Electric Prunesin jäsenet lähes kokonaan studioinstrumentalisteilla. Tuona aikana oli aivan normaalia käyttää nopeita ja luotettavia studioammattilaisia stuntsoittajina, ja tässä tapauksessa Axelrodin sävellykset ylittivät paikoin yhtyeen jäsenten taidot. Alle puolituntinen lyhyen kaavan messu on ehkä mielenkiintoisempi edelläkävijänä kuin kuuntelukokemuksena. Axelrod vuorottelee hillityllä stemmalaululla esitettyjä melko yksioikoisen suoria lauluosuuksia ja psykedeelisen rätisevien kitaroiden hallitsemia instrumentaalijaksoja pitkine sooloineen. Mukana on joitain melko ennalta arvattavia eleitä, kuten ”kirkollinen” urkukuvio ”Glorian” alussa, ja levyn kuuluisin kappale ”Kyrie Eleison” seuraa uskollisesti perinteistä ABA-rakennustapaa. Tosin hyvinhän se sopii myös rockiin. Äänikuvaa hallitsevat hyökkäävän päristelevä rummutus ja harmonista kiertoa runsaasti hyödyntävät kitarasoolot, jotka paikoitellen venyvät aika ärjyiksikin. Levyn suurimmaksi ansioksi voikin lukea sen, että siinä psykedeelisellä sähkökitaratyylillä pyritään ensi kertaa kirjoittamaan laajempi teos. Improvisaatio upotetaan osaksi laajempaa, tarkemmin sävellettyä kokonaisuutta, mikä oli myöhemmin yksi keskeisistä muutoksista psykedelian kehittyessä progressiivisen rockin suuntaan. Mass in F Minor on silti vielä hillitty myöhempiin proge-eepoksiin verrattuna: bändisoittoa maustetaan vain ajoittaisilla sellotäytteillä ja käyrätorvien komentelevilla soinnuilla.

Usein tällaisten poikkitaiteellisten fuusioiden ongelmana on se, ettei todellista sulautumista tapahdu, vaan taidemusiikin hienoudet ja rockin energisyys kumoavat toisensa, niin että jäljelle jää vain se, mikä kummassakin lähestymistavassa on vähiten kiinnostavaa. Mass in F Minor ylittää rajoja vielä varovaisesti. Laulu hylkää kaikki antifoniset tai vuorotteluelementit mutta hyödyntää melismaattisuutta luodakseen jonkinlaista hybridiä kirkollisesta perinteestä ja rockista. Parhaiten onnistuu kaiketi ”Benedictus”, jossa teksti kasvaa musiikin mukana perinteisen kaarimaisesta resitatiivista hakkaavan rytmin ajamaksi rockhoilaukseksi.

Kokonaisuutena Axelrodin hybridi kuulostaa kuitenkin vielä innottomalta ja nykynäkökulmasta vanhanaikaiselta. Sen rytminvaihtelut ja erilaisten osien ja vaikutteiden yhteen sovittelun voi kuulla ennakoivan monia progressiivisen rockin myöhempiä fuusioita ja soivan jopa sulavammin kuin monen vähemmän koulutetun progemuusikon fuusioyritykset. Axelrod itse pitää teostaan ensimmäisenä kristillisenä rockalbumina. Jos tämän hyväksyy, ansaitsee Mass in F Minor lisäglooriaa paitsi edelläkävijänä myös yhtenä rohkeimmista teoksista tyylilajissa, jossa yksisilmäinen keskittyminen sanomaan säännöllisesti talloo sävellykset mahdollisimman keskinkertaisiksi ja mielikuvituksettomiksi latteuksiksi. Axelrodin oma musiikki jatkoi sittemmin samalla poikkitaiteellisella linjalla ja tuotti onnistuneempiakin hybridejä.

Mikä dekadentissa lännessä osattiin, se edistyksellisessä idässä osattiin myös. Samaan aikaan kun Axelrod ja Electric Prunes ahkeroivat oman messunsa kanssa, Puolan katolisen kirkon piireissä mietittiin, että bigbitiksi kutsuttu musiikki voisi olla tapa houkutella nuorisoa kirkkoon. Lopulta rockmessun sävelsi taidesäveltäjä Katarzyna Gärtner ja esittäjiksi valikoitui Puolan pitkäikäisin rockyhtye Czerwono-Czarni.

Msza beatowa ”Pan przyjacielem moim” (1968) on nimensä mukaisesti lähinnä beat-messu, mikä tarkoittaa tuolloin jo vähän vanhanaikaista puolalaista versiota stemmalaululla höystetystä kitarapopista, tällä kertaa tosin välillä orkesterisoittimilla tukevoitettuna. Välillä siirrytään hitaampaan balladitunnelmointiin kirkkourkujen säestyksellä ja yhtäkkiä väliin kiilaa yksioikoinen kuoro-osuus. Vuoden 1968 tyyliä edustaa yksi ragamainen, ostinaton päällä junnaava instrumentaali. Kaikki tämä tapahtuu ensimmäisen 11 minuutin aikana. Kuten monissa varhaisissa rockin ja taidemusiikin kopeloivissa yhteishetkissä tässä eri musiikkityylit istuvat melko lailla erillään ja lähentyvät paljon kömpelömmin kuin Axelrodin yrityksessä. Lisäksi jo käyttötarkoitus sulkee pois Mass in F Minorin ajoittain aidosti raastavan soinnin. Gärtner kirjoittaa sävyistä poppia ja sovittaa sen varovaisesti. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä hän joutui huomioimaan nuivan suhtautumisen popmusiikkiin, jota tuli paitsi kommunistihallinnon myös kirkon piiristä.

Suurempi ongelma on materiaalin epätasaisuus. Kokeellisemman alkuosan jälkeen kappaleet alkavat olla tavallista beatia ja balladimateriaalia, josta osassa on tiettyä aikansa viehätystä, joskin tyypillisen verettömällä tavalla. Osa kappaleista taas kuulostaa suorastaan nololta, kuten hilpeä päätösrenkutus, joka muistuttaa enemmän 60-luvun suomalaista kuplettia kuin mitään ylistystä. Oli syy mikä tahansa, Msza beatowa ei onnistu sen enempää beat- kuin taidemusiikinkaan kriteereillä vaan putoaa kipeästi kahden tuolin väliin. Se luultavasti kuitenkin täytti pääasiallisen, ulkomusiikillisen tehtävänsä. Se ei myöskään ollut viimeinen rockmessu Puolassa, ainoastaan tunnetuin.

Kauimmaksi toisistaan päätyivät tekijät levyllä Ceremony (1969), jonka toteuttivat brittiläinen rockyhtye Spooky Tooth ja ranskalainen taidesäveltäjä Pierre Henry. Yhtenä konkreettisen musiikin pioneereista tunnetun Henryn tuotanto oli 60-luvun lopulla saanut paljon uskonnollisia sävyjä, ja monien kollegojensa tapaan hän oli myös kiinnostunut tuolloin uudesta psykedeelisestä populaarimusiikista. Nousussa oleva rockyhtye Spooky Tooth värvättiin säveltämään ja soittamaan albumillinen jumalanpalveluksen henkistä rockia, minkä jälkeen Henry otti nauhat ja lisäsi musiikin päälle omat elektronisia ja joka päivän ääniä hyödyntävät nauhasävellyksensä. Ceremonysta ei voikaan puhua niinkään yhteistyönä kuin kahden täyden erilaisen musiikkimaailman läjähtämisenä päällekkäin.

Ongelma on myös siinä, etteivät yhdysvaltalaisen urkuri-laulaja Gary Wrightin pikavauhdilla säveltämät rockvirret ole järin kaksisia. Urkujen paikoin tunnelmallisesta käytöstä ja parin kappaleen hitaammista lisäosista huolimatta useimmat kappaleet ovat räimivää, toisen luokan Sladen ja varhaisen Led Zeppelinin mieleen tuovaa bluessävyistä hard rockia, joka kiihdyttää kappaleen loppua kohti psykedeelisen mittavin vinguttelusooloin. Soitossa riittää huomattavaa energiaa kauan sen jälkeen, kun sävellysten ainekset on käytetty loppuun. Laulussa ei ole jälkeäkään aiempien esimerkkien eurooppalaisesta kirkkomusiikin perinteistä, vaan Wright ja Mike Harrison ilmaisevat tuskaansa raa’an himokkaalla bluesrockrääkynällä (”Have Mercy”) ja tunnustuvat uskoa venyttelevällä gospeltyylillä (”Prayer”). Tätä messua tehdään täysin ajantasaisen rockin kielellä.

Paitsi että Henryn rakentamat sihinät, rytmiset huohotukset, kalinat ja sähköiset hälyäänet tulevan aivan toisesta maailmasta, niin että musiikin kaksi tasoa useimmiten häiritsevät toisiaan ja tehostamisen sijaan kumoavat toistensa vaikutusta. Pahin esimerkki on epätahtinen ja irtonaisen kuuloinen vasarointi kappaleella ”Confession”. Ristiinnaulitsemisen tai inkvisition sijaan se tuo mieleen hieman hajamielisen remonttireiskan.

Jos oikein haluaisi antaa armon käydä tulkinnasta, voisi ajatella, että Henryn musiikki kuvaa ”pyhää” tasoa vastapainona Spooky Toothin profaaniudelle. Tosin silloin ”Jubilationin” kuvaama Jumala on toiseen korvaan alati huohottava ja toiseen korvaan koirana räksyttävä kyttääjä. Mikä ei sinänsä ole ristiriidassa monien teistien tulkintojen kanssa, mutta ei aivan sitä mitä samaisten tulkintojen esittäjät haluaisivat kuulla.

Todellinen tragedia on, että Henryn äänimaailma on usein mielenkiintoisempi kuin Spooky Toothin. Pisimmällä kappaleella ”Prayer” hänen loihtimansa kihisevä, toismaailmallisia tuulikelloja muistuttava äänimuodostelmansa saa aloittaa kappaleen ja jatkaa sykliään vielä toista minuuttia sen jälkeen, kun rockmuusikot ovat jo lopettaneet ja siirtyneet studion kanttiiniin. Niin sopimattomiakin kuin ne paikoin ovatkin, juuri Henryn äänet tekevät albumista erikoisen ja luultavasti juuri ne innostivat levyn tahtiin pössytteleviä kuuntelijoita lähimmäksi hengellistä kokemusta.

Varsinaista kehityskaarta albumiin ei piirry, mutta ”Offering” lainaa The Crazy World of Arthur Brownin ikimuistoisesta singlestä ”Fire” kohoavan kromaattisen sävelkulun, joka nyt helvetin tuleen vajoamiseen sijaan kuvannee uhrautumisen ponnistusta ja sitä seuraavaa vääjäämätöntä pelastuksen saapumista. Sen jälkeen levyn päättävän ”Hosannan” laulumelodia kohoaakin levyn korkeimpaan huippuun oikein reilussa falsettipinnistyksessä. Pelastus ehkä tuli, mutta Spooky Toothin uran albumi tuhosi, eikä sen maine puolitiehen jääneenä kokeiluna juuri kaipaa korjausta. Erikoisuudesta sille voi antaa pisteet.

Rock- ja taidemusiikin impulssit yhdistyivät vihdoin yhteen tekijään ranskalaisen William Shellerin albumilla Lux Aeterna (1972). Amerikkalaisen jazzmuusikon Jack Handin poika Sheller sai oppinsa monilta Ranskan parhailta nykysäveltäjiltä, mutta rakasti ja soitti myös rockmusiikkia sekä teki orkesterisovituksia ajan pophitteihin. Hän sai vihdoin yhdistää lahjakkuutensa eri puolet vuonna 1970 tekemällä tämän kuorolaulua, modernia orkesterimusiikkia, elektronista musiikkia ja psykedeelistä rockia yhdistävän teoksensa, joka tosin julkaistiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Albumi on messu hyvin väljässä mielessä, jo senkin takia, että suuri osa musiikista on instrumentaalista. Sheller ei noudata instituutionalista palvonnan kaavaa, vaan pikemminkin hakee inspiraatiota kristinuskon alkuajoista juutalaisuuden mysteerikulttina, ruusuristiläisyyden kaltaisista mystisistä liikkeistä ja tietysti Krishna-liikkeen kaltaisista muodikkaista itäisistä ideologioista luodakseen oman synkreettisen messunsa. Albumin salaperäisyys ja monimerkityksellisyys ovat osa vastakulttuurin ja psykedeelisen musiikin vaalimaa hermeettistä perinnettä: ihmisen ja maailman vapahtaa salattu tieto, ei niinkään materiaalisiin ja hierarkkisiin instituutioihin nojaava usko. Tähän viittaa jopa kansikuvan 2001 – avaruusseikkailu -henkinen feminiinen tähtiolento.

”Introit” sisältää hieman dies irae -tyylisen jylhän melodian ja kuoron sensuaalisemman vastamelodian, hitaan rockrytmin ja hieman psykedeliasta sovellettua kitarointia ja sointeja. Näistä elementeistä albumi rakentuu. Välillä kuullaan puhtaasti orkesteri/kuoromusiikkijaksoja, välillä taas mukaan sekoittuvat varhaisen VCS3-syntetisaattorin ujellukset ja pyyhkäisyt ja sähkökitaran johtamat rockmarssit. Ainesten yhdistely ja teemojen kehittely on vain täällä huomattavasti saumattomampaa ja luonnollisempaa kuin aiemmissa esimerkeissä. Shellerille rockyhtye, orkesteri, kuoro ja elektroniset tehosteet ovat yhdenvertaisia rakennusaineita, ei niinkään että ainekset vuorottelisivat erillisinä yksiköinä. Lopputulos on vielä melkoisen innostava ja onnistunut. Sielunmessun tapaan lopussa tulee pelastus, lepo ja yhteys jumalalliseen. Ajanmukaisesti se tarkoittaa vesimiehen ajan aamunkoittoa (”Sous le Signe du Verseau”), jota kuvaa alun kaunis vastateema hauraan kauniina pianosoolona vastakohtana aiemman puolen tunnin äänivyörylle.

Tietyistä leimallisesti psykedeelisen ajan soinneista huolimatta Lux Aeterna kuulostaa yllättävän omaperäiseltä ja ajattomammalta kuin muut vertailun albumit. Sen erikoinen äänimaailma on luonnollisesti vetänyt puoleensa samplaajia. Albumin huono menestys sai Shellerin melkein luopumaan musiikista, mutta levy sai ihailijan chanson-supertähti Barbarasta. Tämän kannustamana Shellerkin kapusi lopulta poptähteyteen ja arvostetuksi elokuvasäveltäjäksi.

Kaikki nämä albumit edustivat 60-luvun lopun kokeellista aikaa ja progressiivisen rockin varhaisvaiheita. Progen korkeavuoksi oli jo ohi, kun itävaltalainen yhtye Eela Craig julkaisi oman rockmessunsa Missa Universalis (1978). Toisin kuin eräät aiemmista rockmessuajat, yhtye ilmensi tässä vahvasti omia uskonnollisia näkemyksiään ja omisti teoksen paaville. Neljällä eri kielellä laulettu messu esitettiin ensi kertaa kirkkomusiikin festivaaleilla jo syyskuussa 1976, mikä osin selittää jälkijättöisyyden tunnun.

Missa Universalis kiteyttää monet aiempien rockmessujen keskeisistä ideoista ja tekee sen jossain määrin kaikkein kypsimmin. Yhtye noudattelee taitavasti ja tarkimmin liturgista perinnettä albumin rakenteessa ja lauluosuuksien moniäänisissä sovituksissa. Shellerin tapaan yhtye yhdistelee elektronisen soinnin ja rocksoittimet joihinkin taidemusiikin käytäntöihin, olkoonkin että se tarkoittaa myös suoraa lainausta Anton Brucknerilta (”Sanctus”). Yhtye luo komeat ”sinfoniset” ja elektroniset sointinsa itse massiivisella kosketinsoitinarsenaalillaan ja osaa sitoa ne luontevaksi osaksi muuta järjestystä. Avausraita ”Kyrie” sovittaa hitaan, resitatiivisen melodian hyytäväksi Berliinin koulukunnan elektroniseksi rockiksi, jonka abstraktia alkuosaa hallitsevat kimmeltävät syntetisaattoritaustat sekä jäätävästi helähtävä akustinen kitara ja jälkimmäistä osaa mahtipontisen tunteellinen sähkökitarasoolo. Kappale esittelee myös lyhyitä motiiveja, jotka esiintyvät myöhemmissä sävellyksissä. ”Agnus Dei” säästää hienoimmat melodiansa ja taitavimman äänenkuljetuksensa palveluksen huipentumaan, minkä jälkeen ”Amen” toistaa levyn avanneen fanfaarin.

Kaiken tämän taidokkuuden ja siisteyden kääntöpuolena on tietynasteinen kuivakkuus. Eela Craig ei koskaan edustanut progeyhtyeiden rajuinta tai rokkaavinta päätä, ja liturginen asiayhteys tuo taidemusiikin ja rockin fuusion ongelmat esille selvemmin kuin heidän aiemmilla levytyksillään. Kuten Msza beatowa, tämäkin albumi on ensisijaisesti tehty katolisen kirkon seremoniakäyttöön ja tässäkin tapauksessa se luultavasti ruokkii musiikillista sovinnaisuutta. Tämän voi nähdä jo kansikuvasta: ”universaalinen” tarkoittaa isonenäisen kaljupään profiilia taivaalla, yhtä aikaa puhdasoppista ja epämääräistä. Albumista puuttuu Axelrodin ja Spooky Toothin räime, mutta myös Henryn ja Shellerin uskallus ja dramatiikka. Heikoimmilla hetkillä Eela Craigin laulusuoritukset käyvät kovin ohuiksi ja imeliksi (”Gloria”). Kun ne yhdistyvät yhtyeelle tyypilliseen siloteltuun klavinettifunkiin ja perustakapotkuiseen rummutukseen, ollaan paikoin kuin pitämässä jumalanpalvelusta diskossa. Ajatuksena toki ajankohtainen mutta kuunneltuna tahattoman huvittava.

Jos aloitimme tämän katsauksen progressiivisen rockin karkeista ja vasta muotoa hakevista pioneeriajoista, päätämme sen nyt ”kypsän” sinfonisen rockin hieman kuivaan muodollisuuteen. Molemmilla ääripäillä on vahvuutensa ja heikkoutensa, ja niiden väliltä löytyy valinnanvaraa ja tutkittavaa. Eikä rockmessujen tekeminen loppunut tähän. Tuoreimpana esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa Van der Graaf Generatorin perustajajäsenenä parhaiten tunnetun englantilaisen Chris Judge Smithin jo vuonna 1975 sävelletty Requiem Mass (2016), joka palauttaa rockmessun juurilleen rämiseväksi kitararockiksi.

Niemen: Enigmatic (1970)

Czesław Niemen (1939 – 2004) oli Puolan ensimmäisiä rocktähtiä ja yksi puolalaisen rockmusiikin suurimmista vaikuttajista. Jo nuorena kirkkokuorossa laulanut ja musiikkia säveltänyt Niemen huomattiin ensimmäisenä 60-luvun puolivälissä, kun hän toimi puolalaisen rockin eli ”bigbitin” kykyhautomona tunnetun Niebiesko-Czarni-yhtyeen solistina. Joelta lainattu Niemen oli hänen taiteilijanimensä. Paitsi että se ääntyi ulkomaalaisten suussa helpommin kuin hänen oikea sukunimensä Wydrzycki, se viittasi hänen synnyinseutuihinsa, jotka liitettiin Valko-Venäjään toisen maailmansodan jälkeen, noihin puolalaisessa kulttuurissa mytologisoituihin itäisiin ”raja-alueisiin”. Valtaapitävä kommunistinen puolue tosin ei tuolloin katsonut suopeasti haikailua Neuvostoliitolle kuuluvien alueiden perään, joten nimeä voidaan pitää myös tietoisena provokaationa.

Niemen venytti muutenkin rajoja tuolloin. Hän lauloi harvinaisen voimakkaalla ja rikkaalla äänellä, jonka soulsävyissä kuului Ray Charlesin vaikutus. Tämä yhdistettynä hänen puolankielisiin rocklauluihinsa oli jotain uutta Puolassa. Uutta olivat myös pitkä tukka ja länsimaisten hippien virka-asuun kuuluva värikäs vaatetus, jotka hän otti ensimmäisten rokkarien joukossa käyttöön siirryttyään oman taustayhtyeensä Akwarelen tukemana soolouralle. Hänen vuoden 1967 albuminsa Dziwny jest ten swiat myi ensimmäisenä puolalaisena rocklevynä kultaa, kiitos valtaisaksi hitiksi nousseen nimikappaleensa. Tuttuun urkusoulkaavaan rakennettu protestilaulu yksinkertaisesti taivasteli, miten paljon maailmassa yhä olikaan pahuutta, välinpitämättömyyttä ja ihmisiä, jotka ”tappavat sanoilla”. Sen menestys synnytti varsinkin nuorisossa luovuuden ja voimaantumisen tunteita ja tiedotusvälineissä kovaa keskustelua nuorison ajatuksista, toiveista ja ihanteista, jotka eivät jostain syystä aina olleetkaan virallisen linjan mukaisia. Puolassa koettiin tavallaan oma ”rakkauden kesä” ja myös omat opiskelijamielenosoitukset, joissa ainutlaatuisesti puolalaiseen tapaan kansallisromanttinen runouskin valjastettiin protestien polttoaineeksi.

Runoilijoilta innoitusta sai myös Niemen, kun hän käänsi musiikkinsa soulista ja psykedeelisestä popista uuteen, kokeilevampaan suuntaan levyllään Enigmatic (1970). Levyn keskipiste ja käänteentekevä teos on ensimmäisen puolen täyttävä ”Bema pamięci żałobny rapsod”, joka on sävelletty kuulun puolalaisen runoilijan Cyprian Norwidin (1821 – 1883) runoon. Eeppistä mittaa hyödyntävä muistoruno kuvaa kenraali Józef Bemin hautajaisia. Bemin nostivat Puolan kansallissankariksi hänen saavutuksensa taistelukentällä epäonnisen vuoden 1830 Marraskuun kansannousun yhteydessä, ja hän johti myöhemmin maanpakolaisena puolalaisia joukkoja myös monissa muissa taisteluissa, joissa toiveina oli vaikuttaa kotimaan vapautumiseen Itävallan, Preussin ja erityisesti Venäjän vallan alta. Puolan yhä voimakkaan romantiikan katsotaankin syntyneen juuri reaktiona näihin jakoihin ja kukistettuihin kapinoihin. Norwidin tapaan aiheeseen kerta toisensa jälkeen palanneet kirjailijat, kuvataiteilijat ja ajattelijat loivat teoksensa usein ulkomailla.

Runossa koko pilkottu ja alistettu Puola liittyy symbolisesti saattamaan kenraalia tämän viimeisellä matkalla, niin että lopulta kaikki kansakunnat ja taivas näyttävät pysähtyvän kunnioittamaan kansan kärsimystä ja hartautta, jossa piilee kristillis-mystillinen viesti kansankuntien erot ylittävästä oikeudenmukaisuudesta. Tämä pelaa syvälle puolalaiseen psyykeen iskostuneella käsityksellä Puolasta petettynä ja väärinkohdeltuna ”kansojen Kristuksena”, joka kärsii ja kuolee vaalimansa totuuden vuoksi mutta nousee aina lopulta takaisin elämään. Ajatus vetosi kansaan hyvin Norwidin ajan kolmen vallan kesken jaetussa Puolassa, samoin kuin 60-luvun lopun ”liittoutuneiden pettämässä”, ”länteen siirretyssä” ja poliittisesti kahlehditussa Puolan kansantasavallassa. Tämä elementti antaa Niemenin kappaleelle sen myyttisen lisälatauksen.

Hautajaisrunon musiikillinen sovitus alkaa asiaan kuuluvasti kirkonkellojen kumahtelulla. Hartaan jylisevä kuoro laulaa hitaasti runon latinankielisen moton laskevien urkusointujen mukana. Toistojen välillä urut kehittelevät hieman barokkimaisia kuvioita sointukulun ympärille kappaleen kerätessä hitaasti voimaa. Kokonaissävy on hyvin kirkollinen, joskin Niemenin vaikutteet tuntuvat tulevan jälleen enemmän idän raja-alueilta, kreikkalais-katolisesta lauluperinteestä, kuin kotimaan kirkkomusiikista. Siirtymä varsinaiseen lauluun tapahtuu lyömäsoittimien ja atonaalisen urkujyrinän kautta, kun kappaletta on kulunut lähes kahdeksan minuuttia.

Sävellyksen laulettu puolisko etenee vakaan keskitempoisen rummutuksen kuljettamana Procol Harumin ”A Whiter Shade of Palen” avaamaa latua lyyrisen soulballadin ja barokkivaikutteisen urkumusiikin häilyvällä rajapyykillä. A-osien pachelbellimäinen sointukierto sopii yhtä lailla popmusiikkiin kuin barokkiin. Niemenin bassolinjan päällä pyörittämät urkukuviot muistuttavat paikoin vielä hänen kirkkomusiikkikoulutuksestaan, mutta itse Hammond-urkujen ääni on siirtynyt alun kirkollisesta soinnista kohti urkusoulin ja rockin aistillisempia sävyjä. Tämän kuulee varsinkin B-osissa, kun Leslie-kaiutinkaappia hyödynnetään tukemaan laulajan kohoavia karjahduksia. Niemenin tunteikas ja koko ajan tehoaan kasvattava laulu soi soulmaisen rikkaasti ja avoimesti, mutta vaikka se koristautuu melismoilla ja seuraa paikoin laskevia pentatonisia kulkuja, se kuitenkin väistää selvimmät blues- ja soulkuviot. Sähkökitara sen sijaan vastaa lauluun hyvin bluesrockmaisella ulvonnalla ja soolokuvioilla. Sen lisäksi kuoro palaa paisuttamaan kappaletta loppua kohti.

16-minuuttinen sävellys kasvaa todellakin vavahduttavaksi rapsodiaksi, ja sen voima kumpuaa paitsi tulkinnan palosta myös eri musiikkiperinteiden (maallinen/hengellinen, taide/populaari, slaavilainen kirkkolaulu/angloamerikkalainen rytmimusiikki) maukkaasta yhteen pelaamisesta ja kontrasteista. Se on yksi onnistuneimpia näistä varhaisista rockin ja taidemusiikin fuusioista, ja siitä tuli ymmärrettävästi merkkipaalu Niemenin uralla. [1]

Toisen puolen kolme kappaletta käyttävät samanlaista perussoitinnusta, tunnelmaltaan kevyempiä runoja ja voimakkaampia jazzvaikutteita kuin ykköspuolen eepos. Varsinkin kappaleista onnistunein, Tadeusz Kubiakin kansallisromanttiseen ylistysrunoon sävelletty ”Jednego serca” hyödyntää sulavia ja tööttääviä saksofonisooloja ja kevyttä swing-rytmiä hyvin jazzmaisesti. Aistikkaammat bassorytmit ja puhtaammin soulahtavat melodiat ja taustalaulut kutistavat kappaleet kuitenkin oikeastaan pelkiksi pitkiksi soulrockesityksiksi vailla taidemusiikin vaikutteiden tuomaa syvyyttä ja luovaa tyylillistä hankausta. Näin levy jää vaikutukseltaan muotopuoleksi, joskaan sen vaikutusta puolalaiseen rockmusiikkiin ei voi kieltää. Jazzista ja taidemusiikista omaksutut soinnilliset ja rakenteelliset ideat, pitkät instrumentaalijaksot ja tekstien kirjalliset vaikutteet, nämä olivat tyypillisiä rakennuspalikoita progressiivista rockia tyylin muotoutumisaikoina soittaneille yhtyeille kautta maailman. Enigmatic avasi Niemenille ja siinä samalla puolalaiselle rockille uuden uran.

Ja tätä polkua Niemen lähtikin seuraamaan. Hänen seuraava levynsä, jonka virallinen nimi oli vain Niemen mutta joka tunnetaan yleensä kantensa perusteella ”punaisena albumina” (Czerwony album), kehitti lähinnä Enigmaticin souljazzpuolta. Tuplalevyn levypuoliskon mittainen sävellys ”Człowiek jam niewdzięczny” keskittyi sekin laajentamaan perinteistä laulurakennetta pääasiassa pitkillä sooloilla. Kuitenkin vuonna 1972 Niemen kokosi taustalleen uuden yhtyeen, johon kuului muun muassa kolme soittajaa eräästä sleesialaisesta bluesbändistä. Sen avustuksella hän loisi todella oman progressiivisen rocktyylin, joka huomattaisiin myös Itä-Euroopan ulkopuolella.

[1] Kappaleen englanninkielinen versio ilmestyi levyllä Mourner’s Rhapsody (1974), josta toivottiin Niemenin suurta läpimurtoa Yhdysvaltojen markkinoille. Huippustudiomuusikoiden kanssa äänitetty ”Mourner’s Rhapsody” on kuin Hollywoodin räiskyvä Technicolor-versio jäyhän komeasta eurooppalaisesta eepoksesta. Kummallakin on arvonsa.