Makiaa velliä Belgiasta

Vuonna 1974 perustettu Machiavel on ehkä Belgian tunnetuin rockbändi. Tätä jotkut belgialaiset progefanit tuntuvat häpeävän. Vaikka maan ulkopuolella Univers Zeron synkkä ja vaativa kamariproge nauttii suurempaa huomiota, kotimaassa Machiavelin omaperäinen sinfoninen rock on tuttua tavan tallaajallekin. Ja tätä pidetään jotenkin nolona.

Ehkä siksi, että yhtyeeseen henkilöityy musiikkityyli, josta Belgiassa käytettiin nimitystä eurock. Tällä tarkoitettiin käytännössä mannermaisten yhtyeiden vastinetta brittiläisestä sinfonisesta rockista, käytännössä eurooppalaisen taidemusiikin innoittamasta rockmusiikista. Belgiassa tyyli oli 70-luvulla yhtä suosittua kuin naapurimaissakin, mutta ainoa kunnollinen esimerkki tyylistä oli yhden, oikein hyvän albumin vuonna 1974 julkaissut Banzai.

Tuohon verrattuna Machiavel (1976) on vielä lupaava raakile. Monien eurooppalaisten aikalaisten tavoin se on täynnä suhisevaa jousisyntetisaattoria, melankolian puolelle kallistuvia lauluja ja valittavan melodista soolokitaraa. Rumpali Marc Ysaye laulaa korkealla ja silti kurkusta rohisevalla äänellä ranskanenglannilla kirjoitettuja maailmantuskaisia tekstejä, joilla tunnutaan yrittävän kertoa yhtenäistä tarinaa yhden ihmisen epäonnisista vaiheista. Siinä epäonnistuen. Laulu toimii kohtuullisesti silloin, kun melodiat ovat vahvoja. Näin on varsinkin pienieleisen tunteellisessa balladissa ”Cheerlessness”, albumin parhaassa sävellyksessä. Sen lopussa kosketinsoittaja Albert Letecheur tuo jousikoneensa takaisin esiin ja pyörittelee tyylikästä barokkimaista murtosointuteemaa, johon Ysayen marssirummutus ja Jack Roskamin kitara yhtyvät.

Pidemmän ”progemaisissa” kappaleissa tulevat näkyviin yhtyeen ideoiden rajat. ”When Johan Died, Sirens Were Singing” poukkoilee bluesrokahtavien laulujaksojen ja epätasaisissa tahtilajeissa vipeltävien syntikkafanfaarien välillä teennäisesti ja käyttää viimeiset neljä minuuttiaan jälkipsykedeelisen kosketintaiteilun ja yllätyksettömän kitarasooloilun värittämään jamiin. Ehkä juuri Roskomin lämpimän tukkoinen sointi ja bluesahtava tyyli saa albumin kuulostamaan vuotta 1976 vanhemmalta. Hänen folkahtava akustinen sooloesityksensä ”I Am” ei myöskään ole tämän albumin ”The Clap”, vaan herättää kysymyksen, miksi olet tässä. Toinen pitkis ”Leave It Where It Can Stay” kasvaa luonnollisemmin mollissa murjottavasta kitaraballadista Moogin ja jousisyntetisaattorin synkistelyfanfaariksi ja sitten pitkäksi hitaaksi kitarasooloksi yksikyttyräisen Camelin (tai ehkä joidenkin sen saksalaisten imitoijien) malliin. Huipennusta se ei vain oikein löydä.

Tämän ja seuraavan levyn CD-versioilla julkaistiin yhtyeen ensimmäisiä äänityksiä vuodelta 1974. Niissä kuulee melko amatöörimäisen yhtyeen murtautuvan tavanomaisesta hard rockista kohti taiteellisempaa ilmaisua. Ensimmäisellä levyllä yhtye on vasta puolimatkassa ja hakee omanlaista ilmaisuaan ideoista, jotka olivat jo menossa pois muodista muualla. Soittotaitoa on, mutta soundi kaipaa vielä säätöä.

Toinen albumi Jester (1977) vasta panee palikat kohdalleen. Avajaiskappaleen ”Wisdom” synkän Genesismäinen bassoriffi, tykyttävät syntetisaattoritehosteet ja kirkuva lopetus sieppaavat heti huomion. Muualla yhtye kirjoittaa entistä pirteämpiä ja melodisesti mietitympiä kappaleita, joiden mallina on Genesiksen, ja vähemmässä määrin Yesin, sinfoninen sointi ja dramaattinen, narratiivinen ilmaisu. Mallina, mutta ei yksi yhteen -kopioinnin lähteenä. Machiavelin sävellykset ovat enimmäkseen yksinkertaisempia, ja jo ”Wisdom” sisältää tällaisia tekstillisiä ”helmiä”, joita ei odottaisi brittiprogebändeiltä:

Soon I’ll hear the sound of my life
Soon I’ll see the edge of my life
Soon I’ll sniff the smell of my life
I hope that I shall soon vomit

Roskom on vaihtunut lyyrisempään ja tiukempaan Jean Paul Devaux’hon. Uusi laulaja Mario Guccio on vahva ja dramaattinen tulkitsija, joka pystyy laulamaan, kuten moni kollegansa lähtömaassaan Italiassa, vuoroin värisyttäen korkealta ja vuoroin täyteläisellä rock-raspilla. Laulutyyli yhdistettynä yksinkertaiseen sinfoniseen rockiin on synnyttänyt vertauksia Alankomaiden progepoppareihin Kayakiin, joskin suurin yhtäläisyys on varmaan se, että Edward Reekersin tavoin Guccio oli alun perin Machiavelin fani, joka poimittiin laulavaksi keulakuvaksi, jotta laulaja voisi keskittyä rummutukseen.

Pitkien rakenteiden ongelman Machiavel on ratkaissut progemaisen ennakkoluulottomasti pulttaamalla pokkana lyhyitä kappaleaihioita ja instrumentaalijaksoja peräkkäin, yleensä kolme kerrallaan. Kulmat hankautuvat kirskuen toisiaan vasten, mutta siitä huolimatta, tai juuri sen takia, ”Sparkling Jaw” toimii. Siinä on alussa ykkösalbumin tapainen raskasliikkeinen kitaravalitus, lopussa nopea rocklaulu, mutta välissä Machiavel poikkeaa 4/4-tahtilajista monimutkaisempaan rytmiin avaruudellista syntikkasooloa varten.

Sovitukset ja tulkinta ovat kaikilla tasoilla suurellisempia, värikkäämpiä ja laajakangasmaisempia. Lisäpontta niille antaa Letecheurin hankkima mellotroni, joka levittää jousensa introvertin balladin ”Momentsin” akustisten kitaroiden taustalle kuin Genesiksen hiljaisemmissa numeroissa. Teksti ei peittele tätä, vaan viittaa suoraan ”Supper’s Readyyn” (1972) ja epäsuoremmin ”Firth of Fifthiin” (1973). Kappaleiden sanoitukset menevät Peter Gabrielia pidemmälle vuoroin surrealistisiksi ja huvittaviksi moraalisaduiksi ja fantasioiksi. Englannin vieras kieli selittää osan niiden omituisuuksista, mutta niiden groteski, surullinen ja absurdi pohjavire muistuttaa ranskalaisten kollegojen kuten Christian Decampsin ja Dominique Le Guennecin kehollisuudessa ja hulluudessa marinoituja tuumailuja, tosin ei välttämättä laadultaan.

Hirtehisin näistä on ekomelodraama ”In the Reign of Queen Pollution”, jonka saastuneessa tulevaisuudessa lapset kuoriutuvat lyijymunista kasvot jo valmiiksi kaasunaamarin muotoisina. Kappaleen hauskan yliampuvaa hidasta kasvua – mellotronin kuorot, putkikellot ja kellopelin kilkutukset alleviivaamassa D:tä Dystopiassa – seuraa Wurlitzer-sähköpianon riffitellyn kuljettama menevä boogie-rock, joka kimeän laulun kanssa tuo mieleen Supertrampin. Perkussiivinen sähköpiano onkin Letecherin pääase useimmilla kappaleilla, ja esimerkiksi ”Mr. Street Fairissa” hän luo sillä herkullisesti rullaavan 7/8-riffin, jonka päällä kappale kulkee mellotronin paisuttamaan kliimaksiinsa. Yhtye osaakin groovailla melko mehevästi ja sujuvasti tuossa tahtilajissa, joka on kuin progressiivisen rockin vastine Bo Diddley -biitille.

Machiavelin sinfonista rockia on haukuttu pliisuksi, liian keveäksi tai liian popmaiseksi. Minusta yhtye yhdistelee pirteästi, paikoin omaperäisesti ja ennen kaikkea viihdyttävästi sinfonisen progen vakiosanastoa hieman perustasoisempaan mutta melodisesti pätevään rockiin. Tällainen vaikutteiden yhdistelmä tekee Machiavelista ikään kuin esi-isän 80-luvun brittiläiselle neoprogelle. Sekin on painanut yhtyeen osakkeita ortodoksisemmissa progepiireissä. Jesterin kansimaalauksesta voi vielä päätellä, että Marillionin laulaja Fish käytti samaa imagokonsulttia viitisen vuotta myöhemmin. Michel Celle loi Jesterillä ja sen seuraajalle Mechanical Moonbeamsillä (1978) heti tunnistettavan kuvamaailman. Albumien sisäkansikuvituksessa surrealistinen kuvasto panee miettimään, rahoittiko Hieronymus Bosch oppipoikavuosiaan tuhertelemalla pehmopornoa. Tällaista ei Mark Wilkinsonkaan olisi saanut läpi.

Mechanical Moonbeams on vieläkin tanakampi melodisesti ja soundillisesti, kun basisti Roland de Greef on ottanut mukaan klassiset bassopedaalit jykevöittämään pohjaa ja komppikitara on enemmän pinnassa. Jälkimmäisen soitto vie parissa kappaleessa yhtyeen lähestulkoon AC/DC:n alueelle. Varsinkin ”Summon Up Your Strengthissä” Cuccio karjuu Bon Scottin lailla ”Rock and roll, we love you” ja bändi osaa tosiaan rokata. Toisaalta yhtyeen ensimmäinen suuri hitti ”Rope Dancer” on lyhyt melankolinen balladi, jonka yksinkertaisen kaunis melodia ja silkkisenpehmeä laulu on komeista bassopedaaleista ja mellotroniosuuksista huolimatta lähempänä esimerkiksi 10cc:tä kuin Genesis-tyyppisiä akustisen kitaran numeroita (joita edustaa tällä albumilla ”Mary”).

Pidempien biisien rakenteiden kanssa yhtye ei ole edistynyt pätkääkään, vaan se edelleen iskee näitä erilaisia tyylejä peräkkäin ilman sen kummempia hienouksia. Albumin ikimuistoisin numero ”After the Crop” käykin lähes kaikki temput läpi jo tutuksi tulleessa kolmijakoisessa rakenteessa. Siinä sentimentaalisen kaunista akustista laulua kasvatetaan sähkökitaroiden ja syntetisaattorien avulla, kunnes sähkökitaran voimasoinnut ja syntetisaattorin pulputus vievät mahtipontisemman kakkosmelodian huutavaan kliimaksiin, josta päästäänkin taas rokkaamaan kuin AC/DC. Paitsi että AC/DC – eikä kukaan muukaan – rokannut mellotronin kuoroilla soitetun boogie-riffin säestyksellä. Eikä sekään kaunopuheisuudessaan kehtaisi käyttää sellaista riimiä kuin ”The night woke up like a badly washed bitch / And the voice of the wind was going off pitch” (painotus oikein kampurajalkaisesti viimeisellä sanalla). Musiikin rakenne peilaa sanoja, jossa murheellinen maalaismaisemakuvaus siirtyy vähitellen ensimmäisen persoonan kertojan teknisillä vertauskuvilla höystettyihin fantasioihin. Ehkä lopputulosta ei ollut tarkoitettu hauskaksi, mutta sellaiselta se kuulostaa. Ja mukavalla tavalla.

Toisessa kolmiokappalessaan, hymnimäisessä ”The Fifth Seasonissa” yhtye ei enää tyydy viittailemaan Genesikseen vaan nyt muistelee kaihoisasti pariakin Jesterin kappaletta ikään kuin ne olisivat seitsemänkymmentäluvun klassikoita tulevaisuuden näkökulmasta. Intertekstuaalisuus kuuluu heikommin musiikissa, mutta ehkä yhtye tekeekin tässä välitilinpäätöstä. Muistellaan tässä menneitä, sillä nyt ollaan vedenjakajalla.

Levyn myötä yhtyeen suosio näet nousi huippuunsa kotimaassa. Musiikillinen ilmasto oli kuitenkin muuttumassa ruusukaalin maassakin, ja muusikot haistoivat muutokseen. Albumin CD-versiolla kuulee jo demon kappaleesta ”I’m Not a Loser”, jossa yhtye kuulostaa melkeinpä AC/DC:lta ilman mellotronia. Eli jotakuinkin AC/DC:ltä.

Studioversio kappaleesta ilmestyi seuraavalla albumilla Urban Games (1979), jolla yhtye astuikin pitkän askeleen valtavirtaan kokeilemalla hard rockin lisäksi diskoa ja reggaeta. Menestys kasvoi, ja sille tielle yhtye jäikin vielä parin levyn ajaksi. 80-luvun puolivälissä kiinnostus sitten herpaantui ja muusikot hajaantuivat eri suuntiin. He palasivat yhteen 90-luvun lopulla, mutta Machiavelin myöhemmät tuotokset olivat melkoisen valjuja verrattuna alkupään levyjen omalaatuiseen yhdistelmään helppoa tarttuvuutta ja hieman erikoista sinfonista progea. Yhtye on jatkanut kuitenkin konsertoimista vielä Mario Cuccion kuoltua tammikuussa 2018. Marc Ysaye johti vuosia Belgian ranskankielisen yleisradion rockkanavaa ja auttoi kuulemma tuomaan monet klassiset progebändit sekä uudet yrittäjät belgialaisen yleisön korviin. Siitä ovat antaneet tunnustusta hänelle jopa ne, jotka muuten häpeävät Machiavelia.

Univers Zero: Univers Zero / 1313 (1977)

Maaliskuussa 1978 järjestettiin pienimuotoinen musiikkifestivaali, joka synnytti lopulta oman progressiivisen rockin alalajin nimeltä RIO. Ei, nimestä huolimatta festivaali järjestettiin Lontoossa, eikä sillä ollut mitään tekemistä brasilialaisen musiikin kanssa. RIO oli akronyymi sanoista ”Rock In Opposition”, ja siihen osallistuneet viisi eurooppalaista yhtyettä edustivat ajan rockmusiikin kokeellisinta äärilaitaa. Englantilainen Henry Cow, italialainen Stormy Six, ruotsalainen Samla Mammas Manna, ranskalainen Etron Fou Leloublan ja belgialainen Univers Zero kokivat edustavansa rockmusiikin ”oppositiota” siinä mielessä, että ne vastustivat tiukasti kaikenlaisia kaupallisia tai musiikillisia kompromisseja ja tämän takia niiden oli vaikea saada musiikkiaan julkaistua tai esitettyä. Profiilin nostamiseksi tarkoitettu konsertti sai vuotta myöhemmin jatkoa Italiassa, jolloin joukkoon oli kelpuutettu myös ranskalainen Art Zoyd, belgialainen Aksak Maboul ja hajonneen Henry Cow’n jäännöksistä syntynyt Art Bears. Yhtyeiden ympärille rakenneltiin pysyvää organisaatiota kansainvälisen solidaarisuuden, yhteistyön ja avunannon hengessä. Tämä idealistinen organisaatio ei kuitenkaan kestänyt todellisuuden happotestiä vuotta kauempaa.

Jäljelle jäi kuitenkin Rock In Opposition viittauksena alkuperäisten RIO-yhtyeiden ja niistä mallia ottaneiden yhtyeiden musiikkiin. Se luetaan nykyään omaksi lajityypikseen, ja musiikille omistettuja festivaaleja järjestetään edelleen Euroopassa. Tämä ei ole uutta. Progressiivinen rock oli alun perin epämääräinen nimitys tietyn ajan musiikillisesti edistyksellisenä ja epäkaupallisena pidetyille rockyhtyeille, mutta vuosien mittaan sen merkitys on kaventunut joskus ahtaaksikin genremääritelmäksi ja samalla sen ihanne rajattomuudesta ja jatkuvasta kehityksestä on tavallaan kääntynyt ympäri. Samoin RIOsta on tullut itsessään laiskankätevä luokitus tietylle avantgardistisen rockin muodolle.

Tällainenkaan määrittely ei ole ongelmatonta. Musiikillisesti alkuperäisiä RIO-yhtyeitä kuitenkin yhdisti oikeastaan vain ankaruus ja kokeellisuus. Niillä ei myöskään ollut yhteistä poliittista ohjelmaa, kuten joskus on väitetty, vaikka useimmat niiden muusikoista asettuivat selkeästi poliittiseen vasemmistoon. Yksimielisyyteen nämä eivät kuitenkaan päässeet, sillä siinä missä Stormy Six edusti tulenpalavasti italialaista äärivasemmistoa, Henry Cow oli liian täynnä mielipiteitä saavuttaakseen puhdasoppisuuden ja Samla Mammas Mannaa kiinnosti enemmän musiikki kuin ideologia.

Ja sitten oli Univers Zero. Belgialaisen zeuhl-yhtye Arkhamin tuhkasta vuonna 1973 nousseen yhtyeen pääasiallinen opillinen johtotähti oli Marxin sijaan kauhukirjailija H. P. Lovecraftin innoittama antirationalismi. Synkkä ja hulluuttakin joskus kuvaileva musiikki on kuitenkin hyvin rationaalisesti ja huolellisesti sävellettyä. Yhtyeen ensimmäinen albumi, jonka nimi on versiosta riippuen vain Univers Zero tai katalogitunnuksen mukaan 1313, on tietystä raakilemaisuudestaan huolimatta eräs niin sanotun kamarirockin perusteoksia. Vuonna 1977 se varmasti hätkähdytti niitä harvoja, jotka sen kuulivat, koska se osaa osin hätkähdyttää kolmekymmentä vuotta myöhemminkin.

”Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä vuoden 1977 Hymypoika-finalistit!”

Yhtye vakuutti tuolloin, ettei sillä ole johtajaa, mutta Magmankin riveissä lyhyesti palvellut rumpali Daniel ”Kannu” Denis oli jo tuolloin yhtyeen pääasiallinen säveltäjä, ja hänen 15-minuuttinen eepoksensa ”Ronde” määrittelee jo pitkälti Univers Zeron kamarityylin. Fagotti, viulut ja urkuharmoni hallitsevat pitkälti akustista sointia, kitara jää sivuosaan. Musiikki pohjautuu epäsäännöllisissä tahtilajeissa jauhaviin ostinato-kuvioihin ja kulmikkaisiin melodianpätkiin, joita ladellaan päällekkäin ja varioidaan hengästyttävän ja epäsäännöllisen pulssin aikaansaamiseksi, hieman kuin Igor Stravinskyn rytmisesti rajuimmassa tuotannossa. Riitasointuinen ja perkussiivisesti esitetty melodinen materiaali taas muistuttaa vahvasti Bela Bartókin unkarilaisesta kansanmusiikista innoittunutta sävellystyyliä, mikä sopii musiikin tausta-ajatukseen keskiajasta sorron täyttämänä mielipuolisena piiritanssina, josta ei pääse pakoon. Musiikki käyttääkin Bartókin suosimia kahdeksan nuotin asteikkoja vahvistaakseen vaikutelmaa epävakaudesta ja varsinaisen muutoksen mahdottomuudesta. Variaatiota on jatkuvasti, kehitystä ei niinkään ja viheltelykelpoista melodiaa on turha hakea.

Harmonisesti tämä tuo yhtymäkohtia jazziin, ja paikoin John Coltranea kanavoiva solisti saattaa huudattaa soitintaan tavalla, joka voi ajaa naapurin pahaa-aavistamattoman kissanystävän pikavalitsemaan kauhuissaan eläinsuojeluyhdistyksen puhelinnumeron. Pitkiä improvisoituja sooloja ei kuitenkaan ole, vain tiukkaa ja hengästyttävääkin yhteissoittoa. Magman purkausjälkiä ovat sähköbasson turpea pohjasykähtely ja rummutuksen ajoittainen marssimaisuus. Denisin rummutus kuitenkin väistää paitsi rockin takapotkun myös Vanderin toisteisuuden imitaation. Sen sijaan se jättää myös tyhjää tilaa, soitintaa melodisia kuvioita erilaisilla lyömäsoittimilla ja muokkaa rytmejä erikoisilla mutta aina luontevan soljuvilla korostuksilla. Kun kappaleen keskiosassa basso ja urkuharmoni pitävät varsinaista pulssia yllä, Denis käytännössä sooloilee häikäisevästi sen ympärillä käyttäen koko arsenaaliaan.

Lopussa musiikki muuttuu jäätikön lailla eteneväksi surumarssiksi, kun soittimet tööttäävät toistuvasti ilmoille pitkiä, murheellisia sointuja, jotka eivät muodostaa minkäänlaista toimivaa tonaalista kiertoa. On kuin piinaavan piiritanssin ympyrää kiertävästä umpikujasta oltaisiin paettu kivisen pellon päättymättömään, hedelmättömään kyntöön.

Sähkökitara on rocklevylle poikkeuksellisen pienessä roolissa ja soi yleensä puhtaasti, mutta kitaristi Roger ”Tyly” Trigaux sävelsi silti kaksi albumin kappaleista. ”Docteur Petiot” onkin albumin toinen kohokohta. Sen pohjana on yksi tykyttävä 7/8-tahtilajin kitarakuvio, joka toistuvuudessaan, tarttuvuudessaan ja voimakkaan rytmisesti sovitettuna tuo yhtyeen lähemmäs perinteistä progetunnelmaa. Tai lähinnä vuosien 1973 – 74 King Crimsonia, tuota toista Bartókilta ja Stravinskylta neuvoja ottanutta pumppua. ”Lark’s Tongues in Aspicin” ja ”Fracturen” rytmiikan ohella kappaleen hidas väliosa tuo mieleen myös ”Starless and Bible Blackin” kaltaiset hahmottomammat improvisaatiot.

Tiukimmillaan 1313 rikkoo kaikki rockia tuohon saakka määritelleet normit rytmiikan, soitinnuksen, harmonian ja melodian saralla. Paperilla se kuulostaa lähinnä modernismin ajan kamariorkesterilta. Kuitenkin musiikki on esitettynä selvää rockia, vain äärirajoilleen venytettynä. Ei siis ole ihme, ettei tällainen musiikki juuri herättänyt levy-yhtiöiden tai kuluttajamassojen mielenkiintoa. Populaari avantgardekin saavuttaa jossain vaiheessa pisteen, jossa avantgarde ei enää vetoa populaan.

Kuten kappaleiden nimet ja albumin mustanpuhuva ulkoasu kertovat, yhtyeen instrumentaalinen musiikki pyrkii herättämään epämukavuuden, ahdistuksen ja sanattoman pelon tunteita. Paljolti se onnistuukin tehtävässään, ja kuitenkin aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi monet gootti- tai metalliyhtyeet, joita vetää puoleensa samanlainen keskiaikaisuuden, sarjamurhaajien tai rappion kuvasto. Univers Zeron armoton rytminen energia ja harmoninen ehdottomuus kouraisevat syvemmältä kuin pinnallinen kauhuestetiikka. Akustinen sointi ei kuitenkaan aina anna musiikille riittävää voimaa ja dynamiikkaa, ei vaikka albumista kuuntelisi vuonna 2008 tehtyä tujakampaa uudelleenmiksausta, kuten itse tein tätä kirjoittaessa. Yhtyeen perustyyli on muotoutumassa, mutta osa materiaalista on vielä raakileita. Toinen albumi Hérésie (1979) menisi jo monta astetta synkemmäksi joskin samalla vielä kauemmas rockista. Esimakua tästä antaa vuoden 2008 CD-version bonusraita, hieman keskeneräisen tuntuinen konserttitulkinta kakkosalbumin hyytävästä johtoraidasta ”La Faulx”. Jo tätä albumia kuuntelemalla voi kuitenkin saada hyvän käsityksen siitä, mitä useimmiten tarkoitetaan, kun puhutaan RIO-yhtyeistä.