Univers Zero: Univers Zero / 1313 (1977)

1313

Maaliskuussa 1978 järjestettiin pienimuotoinen musiikkifestivaali, joka synnytti lopulta oman progressiivisen rockin alalajin nimeltä RIO. Ei, nimestä huolimatta festivaali järjestettiin Lontoossa, eikä sillä ollut mitään tekemistä brasilialaisen musiikin kanssa. RIO oli akronyymi sanoista ”Rock In Opposition”, ja siihen osallistuneet viisi eurooppalaista yhtyettä edustivat ajan rockmusiikin kokeellisinta äärilaitaa. Englantilainen Henry Cow, italialainen Stormy Six, ruotsalainen Samla Mammas Manna, ranskalainen Etron Fou Leloublan ja belgialainen Univers Zero kokivat edustavansa rockmusiikin ”oppositiota” siinä mielessä, että ne vastustivat tiukasti kaikenlaisia kaupallisia tai musiikillisia kompromisseja ja tämän takia niiden oli vaikea saada musiikkiaan julkaistua tai esitettyä. Profiilin nostamiseksi tarkoitettu konsertti sai vuotta myöhemmin jatkoa Italiassa, jolloin joukkoon oli kelpuutettu myös ranskalainen Art Zoyd, belgialainen Aksak Maboul ja hajonneen Henry Cow’n jäännöksistä syntynyt Art Bears. Yhtyeiden ympärille rakenneltiin pysyvää organisaatiota kansainvälisen solidaarisuuden, yhteistyön ja avunannon hengessä. Tämä idealistinen organisaatio ei kuitenkaan kestänyt todellisuuden happotestiä vuotta kauempaa.

Jäljelle jäi kuitenkin Rock In Opposition viittauksena alkuperäisten RIO-yhtyeiden ja niistä mallia ottaneiden yhtyeiden musiikkiin. Se luetaan nykyään omaksi lajityypikseen, ja musiikille omistettuja festivaaleja järjestetään edelleen Euroopassa. Tämä ei ole uutta. Progressiivinen rock oli alun perin epämääräinen nimitys tietyn ajan musiikillisesti edistyksellisenä ja epäkaupallisena pidetyille rockyhtyeille, mutta vuosien mittaan sen merkitys on kaventunut joskus ahtaaksikin genremääritelmäksi ja samalla sen ihanne rajattomuudesta ja jatkuvasta kehityksestä on tavallaan kääntynyt ympäri. Samoin RIOsta on tullut itsessään laiskankätevä luokitus tietylle avantgardistisen rockin muodolle.

Tällainenkaan määrittely ei ole ongelmatonta. Musiikillisesti alkuperäisiä RIO-yhtyeitä kuitenkin yhdisti oikeastaan vain ankaruus ja kokeellisuus. Niillä ei myöskään ollut yhteistä poliittista ohjelmaa, kuten joskus on väitetty, vaikka useimmat niiden muusikoista asettuivat selkeästi poliittiseen vasemmistoon. Yksimielisyyteen nämä eivät kuitenkaan päässeet, sillä siinä missä Stormy Six edusti tulenpalavasti italialaista äärivasemmistoa, Henry Cow oli liian täynnä mielipiteitä saavuttaakseen puhdasoppisuuden ja Samla Mammas Mannaa kiinnosti enemmän musiikki kuin ideologia.

Ja sitten oli Univers Zero. Belgialaisen zeuhl-yhtye Arkhamin tuhkasta vuonna 1973 nousseen yhtyeen pääasiallinen opillinen johtotähti oli Marxin sijaan kauhukirjailija H. P. Lovecraftin innoittama antirationalismi. Synkkä ja hulluuttakin joskus kuvaileva musiikki on kuitenkin hyvin rationaalisesti ja huolellisesti sävellettyä. Yhtyeen ensimmäinen albumi, jonka nimi on versiosta riippuen vain Univers Zero tai katalogitunnuksen mukaan 1313, on tietystä raakilemaisuudestaan huolimatta eräs niin sanotun kamarirockin perusteoksia. Vuonna 1977 se varmasti hätkähdytti niitä harvoja, jotka sen kuulivat, koska se osaa osin hätkähdyttää kolmekymmentä vuotta myöhemminkin.

UZ77
”Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä vuoden 1977 Hymypoika-finalistit!”

Yhtye vakuutti tuolloin, ettei sillä ole johtajaa, mutta Magmankin riveissä lyhyesti palvellut rumpali Daniel ”Kannu” Denis oli jo tuolloin yhtyeen pääasiallinen säveltäjä, ja hänen 15-minuuttinen eepoksensa ”Ronde” määrittelee jo pitkälti Univers Zeron kamarityylin. Fagotti, viulut ja urkuharmoni hallitsevat pitkälti akustista sointia, kitara jää sivuosaan. Musiikki pohjautuu epäsäännöllisissä tahtilajeissa jauhaviin ostinato-kuvioihin ja kulmikkaisiin melodianpätkiin, joita ladellaan päällekkäin ja varioidaan hengästyttävän ja epäsäännöllisen pulssin aikaansaamiseksi, hieman kuin Igor Stravinskyn rytmisesti rajuimmassa tuotannossa. Riitasointuinen ja perkussiivisesti esitetty melodinen materiaali taas muistuttaa vahvasti Bela Bartókin unkarilaisesta kansanmusiikista innoittunutta sävellystyyliä, mikä sopii musiikin tausta-ajatukseen keskiajasta sorron täyttämänä mielipuolisena piiritanssina, josta ei pääse pakoon. Musiikki käyttääkin Bartókin suosimia kahdeksan nuotin asteikkoja vahvistaakseen vaikutelmaa epävakaudesta ja varsinaisen muutoksen mahdottomuudesta. Variaatiota on jatkuvasti, kehitystä ei niinkään ja viheltelykelpoista melodiaa on turha hakea.

Harmonisesti tämä tuo yhtymäkohtia jazziin, ja paikoin John Coltranea kanavoiva solisti saattaa huudattaa soitintaan tavalla, joka voi ajaa naapurin pahaa-aavistamattoman kissanystävän pikavalitsemaan kauhuissaan eläinsuojeluyhdistyksen puhelinnumeron. Pitkiä improvisoituja sooloja ei kuitenkaan ole, vain tiukkaa ja hengästyttävääkin yhteissoittoa. Magman purkausjälkiä ovat sähköbasson turpea pohjasykähtely ja rummutuksen ajoittainen marssimaisuus. Denisin rummutus kuitenkin väistää paitsi rockin takapotkun myös Vanderin toisteisuuden imitaation. Sen sijaan se jättää myös tyhjää tilaa, soitintaa melodisia kuvioita erilaisilla lyömäsoittimilla ja muokkaa rytmejä erikoisilla mutta aina luontevan soljuvilla korostuksilla. Kun kappaleen keskiosassa basso ja urkuharmoni pitävät varsinaista pulssia yllä, Denis käytännössä sooloilee häikäisevästi sen ympärillä käyttäen koko arsenaaliaan.

Lopussa musiikki muuttuu jäätikön lailla eteneväksi surumarssiksi, kun soittimet tööttäävät toistuvasti ilmoille pitkiä, murheellisia sointuja, jotka eivät muodostaa minkäänlaista toimivaa tonaalista kiertoa. On kuin piinaavan piiritanssin ympyrää kiertävästä umpikujasta oltaisiin paettu kivisen pellon päättymättömään, hedelmättömään kyntöön.

Sähkökitara on rocklevylle poikkeuksellisen pienessä roolissa ja soi yleensä puhtaasti, mutta kitaristi Roger ”Tyly” Trigaux sävelsi silti kaksi albumin kappaleista. ”Docteur Petiot” onkin albumin toinen kohokohta. Sen pohjana on yksi tykyttävä 7/8-tahtilajin kitarakuvio, joka toistuvuudessaan, tarttuvuudessaan ja voimakkaan rytmisesti sovitettuna tuo yhtyeen lähemmäs perinteistä progetunnelmaa. Tai lähinnä vuosien 1973 – 74 King Crimsonia, tuota toista Bartókilta ja Stravinskylta neuvoja ottanutta pumppua. ”Lark’s Tongues in Aspicin” ja ”Fracturen” rytmiikan ohella kappaleen hidas väliosa tuo mieleen myös ”Starless and Bible Blackin” kaltaiset hahmottomammat improvisaatiot.

Tiukimmillaan 1313 rikkoo kaikki rockia tuohon saakka määritelleet normit rytmiikan, soitinnuksen, harmonian ja melodian saralla. Paperilla se kuulostaa lähinnä modernismin ajan kamariorkesterilta. Kuitenkin musiikki on esitettynä selvää rockia, vain äärirajoilleen venytettynä. Ei siis ole ihme, ettei tällainen musiikki juuri herättänyt levy-yhtiöiden tai kuluttajamassojen mielenkiintoa. Populaari avantgardekin saavuttaa jossain vaiheessa pisteen, jossa avantgarde ei enää vetoa populaan.

Kuten kappaleiden nimet ja albumin mustanpuhuva ulkoasu kertovat, yhtyeen instrumentaalinen musiikki pyrkii herättämään epämukavuuden, ahdistuksen ja sanattoman pelon tunteita. Paljolti se onnistuukin tehtävässään, ja kuitenkin aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi monet gootti- tai metalliyhtyeet, joita vetää puoleensa samanlainen keskiaikaisuuden, sarjamurhaajien tai rappion kuvasto. Univers Zeron armoton rytminen energia ja harmoninen ehdottomuus kouraisevat syvemmältä kuin pinnallinen kauhuestetiikka. Akustinen sointi ei kuitenkaan aina anna musiikille riittävää voimaa ja dynamiikkaa, ei vaikka albumista kuuntelisi vuonna 2008 tehtyä tujakampaa uudelleenmiksausta, kuten itse tein tätä kirjoittaessa. Yhtyeen perustyyli on muotoutumassa, mutta osa materiaalista on vielä raakileita. Toinen albumi Hérésie (1979) menisi jo monta astetta synkemmäksi joskin samalla vielä kauemmas rockista. Esimakua tästä antaa vuoden 2008 CD-version bonusraita, hieman keskeneräisen tuntuinen konserttitulkinta kakkosalbumin hyytävästä johtoraidasta ”La Faulx”. Jo tätä albumia kuuntelemalla voi kuitenkin saada hyvän käsityksen siitä, mitä useimmiten tarkoitetaan, kun puhutaan RIO-yhtyeistä.

Mainokset