Japanissa on puhuttu musiikki-idoleista jo 80-luvulta asti. Silloin idoleilla alettiin tarkoittaa voimakkaasti tuotteistettuja, puleraattua popmusiikkia esittäviä nuoria esiintyjiä, joiden suosio perustui vahvaan medianäkyvyyteen ja erittäin tunteikkaaseen fanittamiseen. Nämä olivat yleensä nuoria naisia tai miehiä, myöhemmin näistä koottuja ryhmiä. Idoleilla oli omat tarkasti rakennetut roolinsa, ja fanit saattoivat osallistua vahvasti päättämään siitä, kuka nopeasti jäseniä vaihtavissa ryhmissä sai enemmän tilaa ja kuka lähtöpassit. Rakennettuja artisteja on musiikissa ympäri maailman, mutta Japanissa, jossa on aina osattu kaupallistaa kaikki, tuotteistaminen ja fanittaminen vietiin omiin sfääreihin. Idolimusiikista tuli oma, usein musiikillisesti hyvin lattea tyylilajinsa, joka oli 90-luvulle asti hyvin suosittua Japanissa mutta ei ymmärrettävästi kantanut ulkomailla.
Idolimusiikki kuitenkin muuttui ajan myötä aivan kuten suomalainen iskelmäkin. 2010-luvulla se koki uuden nousun, kun huomio keskittyi nuorista naisista koostuviin ryhmiin. Tässä yhteydessä syntyi ainakin yksi omaperäinen ilmiö, joka levisi Japanin ulkopuolellekin. Niin sanottu kawaii metal yhdisti idolimusiikin kevyen popin metallimusiikkiin. Tienraivaajana oli vuonna 2010 aloittanut Babymetal, joka törmäytti söpöt teinitytöt ja raskaan rockin sellaisella voimalla, että palmikot ja pirunsarvet vain lentelivät ympäriinsä. Yhtyeen musiikki ja estetiikka ihastuttivat ja vihastuttivat väkeä, mutta ainakin ne herättivät huomiota ja liikuttivat rahaa niin Japanissa kuin ulkomaillakin. Menestyksen myötä tulivat seuraajat samaa suonta kuopimaan.
Musiikillisesti mielenkiintoisin esimerkki tyylilajista on tuottaja-säveltäjä Koji Hirachin luotsaama PassCode. Vuonna 2013 aloittanut yhtye ehti vaihtaa kokonaan kokoonpanonsa ja tyylinsä, ennen kuin alkoi saavuttaa menestystä kotimaassa. Neljäs studioalbumi Clarity (2019) julkaistiin jo Euroopassakin, ja se osaa paikoin yllättää aidosti.
PassCoden muodostaa virallisesti neljää nuorta naista, jotka laulavat kirkasäänisesti Auto-Tunen avustuksella vuoron perään hymnimäistä poppia. Isojen melodiakoukkujen takana on 2000-luvun elektroniselle tanssimusiikille tyypillistä turboahdettua synteettistä tuotantoa. Kuitenkin varsinaisen taustan soittaa lavallakin kasvottomaksi jäävä bändi, joka tykittää metallisia kitarariffejä, panee kompin laukkaamaan ja vinguttaa melodiat säröllä. Lopuksi yksi laulajista karjuu siellä täällä väliin baritonirekisterin örinää, mikä kuulostaa tavallistakin koomisemmalta tullessaan sokkimaisena vastineena kirkkaalle popkertosäkeistölle.
PassCoden erottaakin Babymetalin kaltaisista aikalaisistaan paitsi melodinen terävyys myös kappaleiden monisärmäisyys. Pelkät särökitarat eivät ole olleet aikoihin uutta valtavirtapopissakaan, ja metallibändit ovat puolestaan käyttäneet pinnallisesti elektronisen tanssimusiikin soundimaailmaa (esimerkkinä vaikkapa toinen japanilainen yhtye Sigh). Hirachin sävellykset sen sijaan puristavat poplaulun mittaan yllättävästi erilaisia vastakkaisia elementtejä.
Jo ensimmäinen kappale ”Projection” mahduttaa reiluun kolmeen minuuttiinsa kolme toisistaan melodisesti ja rytmisesti poikkeavaa lauluosiota, joista kahta voisi koukkuisuutensa perusteella pitää kertosäkeistöinä. Näiden välissä musiikki äkkijarruttaa metalcore-tyyliseen breakdowniin, joka muuttuu A-säkeistön puolirapmaiseksi elektroniseksi uudelleentulkinnaksi. Ja metallibreakdownin jatkoksi kappaleen loppunostatukseen lähdetään kaiun kyllästämästä EDM-breakdownista. Myöhemminkin albumilla perinteinen säkeistö – kertosäe -rakenne järkkyy tai luhistuu kokonaan, kun kaikkialta tunkee koukkuja tai yllättäviä käänteitä.
Silloinkin kun osia on vähemmän, vaihdokset osien välillä saattavat sisältää yllättäviä rytmin- ja tekstuurinvaihteluita tai epätavallisia harmonisia liikkeitä, vaikka yksittäiset osat olisivatkin kaikki tarttuvan laulettavia. Monissa osissa kuultavat riffit eivät myöskään ole teknisesti yksinkertaisimmista päästä. Ei ole täysin jorpakosta haettua verrata lähestymistapaa joihinkin progressiivisiin metalliyhtyeisiin, Parallel Or 90 Degreesiin tai Steven Wilsonin 2010-luvun lopun tuotantoon, joka laajentaa taiderockia metallin ja modernin poptuotantotekniikan avulla. PassCodella vain ei ole pitkiä sooloja tai virtuositeettia esitteleviä yhteissoittojaksoja, vaan kaikki puristetaan tiukasti pieneen tilaan ja laulu on aina etummaisena. Progression sijaan kyseessä on kompressio. Tämä on perua enemmän hardcoren kuin taiderockin puolelta.
Liika monotonisuus vältetään vaihtelemalla sekoitusta. Svengaava voimapop-yhteislaulu ”Horoscope” lähestulkoon eliminoi metallielementin, mikä kuuluu myös perinteisen haaveilevissa sanoituksissa. ”Taking You Out” ja bonuskappale ”Ichika Bachika” taas painottavat rusentavia ja monimutkaisia riffejä ja antavat enemmän tilaa aggressiiviselle huudolle. Joskin tässäkin aggressio kohdistuu elämän epäreiluutta vastaan ja huuto on rakkaudelle ja paremmalle huomiselle.
Kun yllä mainittu Babymetal voimaannutti nuorta naisyleisöä ja vihastutti puristeja yhdistämällä teksteissään teinimäisen höpsöttelyn ja vielä höhlemmän metallimystiikan, PassCode pysyy keskitiellä viljelemällä geneeristä ahdistusta ja sen vastapainoksi maailmoja syleilevää positiivisuutta. Ratkaisu resonoi sekä tanssipopin että metallin käytänteiden kanssa. Japaninkielistä laulua höystetään runsailla englanninkielisillä heitoilla: hauskasti kalmametallinen karjunta näkyy sopivan hyvin myös sellaisiin huudahteluihin kuin ”give love!” ja ”save you!”, joista tulee mieleen Jon Anderson tekemässä uutta aluevaltausta metallilyyrikkona. Englantiahan on käytetty tällä tavoin japanilaisessa popmusiikissa pitkään luomaan hyvin yksikieliselle kuulijakunnalle illuusiota siitä, että kotimaisten yhtyeiden musiikki on todella kansainvälistä ja suosittua ympäri maailman. Vasta 2000-luvulla illuusio on alkanut aktualisoitua.
PassCode on varmasti läpeensä laskelmoitua ja huolella rakennettua ottamaan jenit mahdollisimman monista taskuista pois. Yhtye on idolien mukaan kasvattanut palvovan fanikuntansa, joita kutsutaan hakkereiksi, koska… no, he ovat murtaneet passcoden ja päässeet sisäpiiriin. Se ei tarkoita, etteikö yhtyeen musiikissa olisi ideaa. Clarity on parhaimmillaan suurenergistä ja kekseliästä popmusiikkia, josta löytyy hienoa melodiaa ja hieman särmääkin. Huonoimmillaankin se on ainakin yllätyksellistä. Ennen kaikkea se on hauskaa.
Mielenkiintoisinta musiikissa on se, kuinka ennakkoluulottomasti erilaisia vaikutteita yhdistellään. PassCode rikkoo yhden pyhimmistä rajoista yhdistämällä toisaalta hypermaskuliinisen ja aggressiivisen metallin ja toisaalta feminiinisen pirteän elektronisen popin. Vielä 80-luvulla niin fanikunta kuin markkinointikoneisto asetti nämä kaksi tyylilajia vastanavoiksi asetelmassa, jossa likkojen lälly kaupallinen hömppä sai vastaansa kundien autenttisen jytän. Ja samat levy-yhtiöt myivät kummallekin ryhmälle levyjä, samalla kun sosiaalisesti painottuneet kriitikot katsoivat kaikkia alas nenäänsä pitkin ja tuomitsivat nämä romanttisten tai machofantasioiden kaupittelusta.
Ehkä yleensäkin 2010-luvun valtavirtapopissa on välitetty entistä vähemmän sellaisista raja-aidoista, joita pidettiin aiemmin ylittämättöminä. Ei tässä vielä olla menossa kohti 70-luvun popmusiikin utopistisimman siiven kuvittelemaa tyylien universaalia fuusiota, mutta jatkuvan tyylilajien pirstoutumisen ja puhdasoppisuuden vaatimusten sijaan voi toivoa, että raja-aitoja madalletaan ja ristiinpölytystä tapahtuu entistä enemmän. Aina sitä toivoa voi.
Moni on kiittänyt kawaii metalia siitä, että se on tuonut nuoret aasialaiset naiset ja näiden näkökulman etualalle pääasiallisesti valkoisten miesten hallitsemassa musiikin kulmassa. On kuitenkin muistettava, että PassCodekin noudattaa vanhaa tuottajavetoista mallia, jossa koko musiikin tuotanto on miesten käsissä ja naiset ovat laulavia (ja vaihdettavia) tulkitsijoita. Eikä autenttisuuskuvitelmiinsa tarrautuva metalliyleisö välttämättä vastaa sille muuten kuin kiljumalla kuolemaa väärälle metallille.
Yhdessä suhteessa PassCode on täysin perinteinen tanssipopyhtye. Sen musiikki toimii parhaiten annosteltuna euforisiksi singleraidoiksi kuten ”Ray” ja ”It’s You”. Sen sijaan 49 minuuttia samaa paahtoa yhteen menoon alkaa jo lähestyä yliannostusta. Kohtuus niin söpöyden kuin raskasmetallin kanssa, se näyttää olevan PassCoden resepti ja pätee myös annosteluun yhtyeen musiikista nauttiessa.
ÄÄNIJÄLKIÄ 