Englantilaista progressiivista rockia syytettiin aina liiasta eskapismista, epäpoliittisuudesta ja yhteiskunnallisen todellisuuden ohittamisesta. Kuitenkin vuoteen 1974 mennessä ei voinut olla huomaamatta, että progressiiviset yhtyeet käsittelivät myös todellisuutta ympärillään. Jethro Tull esitti kitkerääkin satiiria brittiläisen yhteiskunnan ilmiöitä kohtaan Aqualungista (1971) eteenpäin, Pink Floyd avasi päänsä The Dark Side of the Moonilla (1973) (eikä sitten meinannut lopettaa) ja jopa Emerson, Lake & Palmer, Genesis ja Gong käsittelivät yhteiskunnallisia kysymyksiä, olkoonkin että ne saatettiin esittää panssarivaunun kanssa risteytetyn vyötiäisen tai teekannussa lentävien maahisten kaltaisten vertauskuvien kautta, mikä ei auttanut viestin perillemenoa asiaan vihkiytymättömien piirin ulkopuolella. Vaikeaselkoisuus ja syytökset elitismistä kampittivat myös Henry Cow’n alkavia yrityksiä edistää sosialistista asiaa.
Saattoi siis olla yllättävää, että juuri Gentle Giant, yksi brittiprogen omalaatuisimmista bändeistä, julkaisi tuona vuonna konseptialbumin poliittisen vallan väärinkäytöstä. The Power and the Glory oli yhtyeen toinen albumi perustajajäsen Phil Shulmanin lähdön jälkeen, yhä uuden tasapainon ja etsinnän paikka, ja monin tavoin se oli myös yhtyeen vaikein albumi tuohon saakka. Silti siitä tuli myös yhtyeen siihen asti menestynein albumi varsinkin Yhdysvalloissa. Samoin punkinjälkeinen revisionismi heitti sen samaan häpeäpaaluun Yesin Tales from the Topographic Oceansin (1973) kanssa, varoittavaksi osoitukseksi progen konseptialbumien hybriksestä. Ja tämä albumi tuli yhtyeeltä, joka soitti konserteissa sävellyksiä kolmelle nokkahuilulle ja kirjoitti kappaleita François Rabelais’n tekstien pohjalta.
Ei aihe kuitenkaan ollut kovin kaukaa haettu. Jo Gentle Giantin aiemmista konseptialbumeista Three Friends (1972) ja In a Glass House (1973) olivat käsitelleet yhteiskunnallisia ilmiöitä, joskin melko arkkityyppisten ihmiskohtaloiden kautta. Albumi ei myöskään ajanut mitään puoluepoliittista linjaa tai asiaa. Se ei kuvannut tuolloin Yhdysvaltoja järisyttävää Watergate-skandaalia, vaikka näin yleisesti luultiin. Yhtyeen pääasiallinen laulusolisti ja sanoittaja Derek Shulman kertoi albumin kuvaavan yleisesti vallan kavaluutta, kuinka se voi turmella hyvää tarkoittavimmankin henkilön, mistä yhtyeellä oli omakohtaista kokemusta musiikkibisneksessä. [1]
Gentle Giant oli luonut hyvin omaperäisen progressiivisen rocktyyliin, jota usein kutsuttiin näennäisen keskiaikaiseksi tai arkaaiseksi yhtyeen hyödyntämän polyfonisen sävelkielen, rikkaan soitinvalikoiman ja ajoittaisen keskiaikaisen kuvaston takia. Kuitenkin juuri tällä sävelkielellä yhtye lähtee kuvaamaan populistisen poliitikon vallantavoittelua heti avauskappaleessa ”Proclamation”. Soittimet luovat kulmikkaan nykivillä ostinatoilla grooven, joka kuitenkin samalla svengaa ja rullaa eteenpäin vastustamattoman funkisti. Paljolti tämä on kiitos taitavan yhteissoiton: Ray Shulmanin säästeliäs basso täyttää välejä Kerry Minnearin piikikkäässä pianokuviossa samalla kun John Weathers pitää pohjalla yllä tasaisen varmaa 4/4-rockrytmiä.
Rytmisen monimutkaisuuden lisäksi mukaan tulee moniäänisyys, kun poliitikko puhuu kansalle Derek Shulmanin räväkällä äänellä ja melodialla, joka tekee suuria loikkia ja liikkuu itsenäisesti säestyksen rytmiin ja soinnutukseen nähden. Nousevan fraasin ja laskevan vastafraasin melodia väistää selkeitä lopukkeita ja näin tekstin tapaan heittelee hyvältä kuulostavia mutta vastakkaisia iskulauseita todellisuudessa sitoutumatta mihinkään: ”It can change / It can stay the same”. Poliitikko yrittää lupauksillaan luoda vaikutelmaa, että kaikki kansan toivo on hänen käsisään (hand on toistuva vertauskuva kautta albumin). Kaksinaamaisuus kuuluu, paitsi melodian ja säestykseen ristiriidoissa ja pienissä rytmisissä siirtymissä, myös kun vastaääni liittyy kolmannessa säkeistössä ikään kuin kertomaan piilomerkityksiä. Esimerkiksi toverihenkiseen ilmaukseen ”I think everyone / not as my nation / for you are my people” se vastaa kaikuna ”everyone as my nation”. Yksilö vakuuttaa idealistisilla iskulauseilla ajavansa massojen päämääriä, mutta iskulauseet tuntuvat tyhjiltä ja tarkoitus tuntuukin olevan valjastaa massat yksilön päämäärien taakse.
Polyfonia ja kontrapunkti ovat Gentle Giantille perustyövälineitä, mutta ”Proclamationissa” yhtye luo niillä säröisemmän ja modernistisemman harmonisen maailman kuin koskaan aiemmin. Laulusäkeistöistä edetään tritonuksia ja alennettua asteikkoja viliseviin jaksoihin, kun väkijoukko villitään ”hail”-huudoilla. Instrumentaalijaksossa esitellään toinen albumin toistuva musiikillinen aihe, eli vallan rattaiden hirmuinen pyörintä. Tämä tapahtuu kasaamalla kiihtyvästi kieppuvia kosketinostinatoja päällekkäin ja tiivistämällä rytmiä 5/8-tahtilajiin, kunnes saavutetaan kliimaksi. ”Hail to the power and to the glory’s name!” julistaa kolmen äänen kuoro kromaattisesti liikkuvina sävelkimppuina basson ja kitaran soittaessa ilkeää fanfaarikuviota niiden alla. Musiikin rytmi hajoaa, aivan kuin poliitikko ja väkijoukot sulaisivat vallanpalvonnan hurmoksessa. Näin sitä ehkä kokee olevansa osa jotain yksilöä ja arkipäiväistä suurempaa – tai poliitikon tapauksessa kohoavansa massojen ja arkipäivän rajoitteiden yläpuolelle. Modernistinen sävelkieli ja jylisevät urut tekevät kokemuksesta uhkaavankuuloisen ja kertovat näin vallan turmiollisuudesta.
”So Sincere” on vieläkin monimutkaisempi. Säkeistöjen säestyksessä kaksi osuutta (aluksi viulu ja tenorisaksofoni, myöhemmin myös piano, kitara ja syntetisaattori) toistavat nykivää ja polveilevaa triolikuviota muodostaen lähinnä kvarttiharmonioita, mutta alla sello (myöhemmin basso) sekoittaa kuvioita ja estää muodostamasta funktionaalista sointukulkua. Näiden päällä laulumelodia hämmentää luikertelemalla kulmikkaasti asteikosta toiseen, välttelemällä mieleen jäävää toistoa ja piirtämällä ylinousevien kvinttien kaltaisia kuvioita, jotka ohjaavatkin musiikkia odotetun siirtymän sijasta umpikujiin. Se on niin vaikeasti hahmotettavaa kuin voi olla olematta kuitenkaan täysin atonaalista tai muodotonta.
Näin siksi, koska kappaleen idea on paeta yksiselitteisiä merkityksiä ja tämän tarkoituksen perverssi logiikka vääristää kaiken kaltaisekseen. Musiikki on katkonaista ja sen eri osat kulkevat eri tahdissa tai istuvat riitasointuisesti yhteen. Samalla tavoin sanat ovat iskulauseiden ja jatkuvan kiistämisen sillisalaattia. Vastakohdat wrong – right, good – bad, lies – truth, yes – no seuraavat toisiaan, kun propaganda luiskahtelee saippuapalan tavoin tarkan merkityksen otteesta ja pyrkii kääntämään mustan valkoiseksi. Kertosäkeistö junttaa kerta toisensa jälkeen päähän vilpittömyyden sanomaa ”SO – SIN – CERE”, mutta ilmaisu mahdollistaa vaihtoehtoisia lukutapoja (”so sin, seer”) jo ennen kuin toinen kertosäkeistö katkeaa ”siniin”. Jopa kahden ensimmäisen säkeistön venytetty loppusäe ”and every word is” ikään kuin kerjää täydentämään lauseen puuttuvalla riimillä edellisen säkeen päätössanalle it. Ja mieleen tulee heti yksi sopiva nelikirjaiminen sana… Kulmikas ja vaikeasti tulkittava musiikki sekä vahvistaa tekstin valheellista kieltä että puhuu siitä vastaan.
”Aspirationsia” sen sijaan kuuntelee myös mielellään eikä vain musiikkianalyyttisestä mielenkiinnosta. Voimattomien massojen melkeinpä rukouksenomainen veisu johtajaehdokkaalleen on hidas, rytmisesti temppuilematon balladi 4/4-tahtilajissa. Paitsi levyn ainoa tasarytminen sävellys, se on myös ainoa, jossa sävellaji on melko mutkaton modaalinen sekoitus. Samoin suurista hypyistään huolimatta laulumelodia etenee sovinnaisia reittejä vahvoihin lopukkeisiin, ikään kuin kansanomaisen viattomasti ja vilpittömästi. Näin varsinkin kun Kerry Minnear laulaa sen kuiskaavan ilmavasti puhtaalla äänellä ja hallitulla vibratolla. Hänen tunnelmallisen hengittävä komppauksensa sähköpianolla myös poikkeaa tyylikkäästi normaalista perkussiivisesta tyylistä ja toimii akustisvoittoisen kappaleen meditatiivisen äänikuvan sydämenä.
Ihmiset janoavat pelastusta ja parempaa, ja samalla jotakuta, johon uskoa, jota seurata ja joka palauttaisi näille jonkin yksilöä suuremman maagisen merkityksen tai ryhmäidentiteetin (sanoissa puhuu aina kollektiivinen we). Näiden haaveita käyttää sitten hyväkseen opportunisti. Kappaleen voi siis tulkita sekä puhdasmielisen toiveikkuuden osoituksena että kyynisenä populismin kritiikkinä, sillä pian näemme, mihin pelastajakandidaatti valjastaa kansalta saamansa auktoriteetin.
Poliittisen pelin pelaamiseen nimittäin. ”Playing the Game” tarjoaa yhden Gentle Giantin tarttuvimmista instrumentaalisista melodioista. Tätä suorastaan ärsyttävän itsevarmaa kuviota soittavat syntetisaattori ja kitara maukkaan perusrockgrooven päällä, kun taas laulu liikkuu sulavasti halki grooven ja sitä vastaan tikittävän marimbaostinaton. Jälleen laulu pallottelee kahta eri sävelkeskusta, kieltäytyy painottamasta kumpaakaan ja kääntyilee tarttuvasti suunnasta toiseen. Teflonpintainen poliitikko pitää ovet auki joka suuntaan, ei jää kiinni sanoistaan ja kääntää aina tilanteen omaksi edukseen.
Vain keskiosassa kuullaan uraohjuksen sisäisiä ajatuksia Minnearin nöyremmin laulamana. Tällöin musiikkikin muuttuu täysin mietteliäämmäksi ja vaikeaselkoisemmaksi yksinpuheluksi. Ulospäin tärkeintä on näyttää olevansa hallinnassa, mutta sisällä mollisointujen myllertämissä aatoksissa saattaa muhia pelottava ajatus, että onkin luuseri. Keskiosa muodostaakin poikkeuksellisen töksähtävän kontrastin Gentle Giantille, joka yleensä hallitsee radikaalit siirtymät erilaisten osioidensa välillä erittäin sulavasti. Näin alleviivataan jälleen albumin keskiössä olevaa imagon ja totuuden ristiriitaa, nyt kiiltävän pinnan ja turmeltuneen sisimmän vastakkainasettelulla.
Gentle Giantin tavaramerkiksi muodostui useamman laululinjan yhdistäminen kuhisevaksi kontrapunktiksi. Tätä tekniikka käytetään The Power and the Glorylla nimenomaan kappaleissa ”Cogs in Cogs” ja ”No God’s a Man”, jotka kuvaavat ihmisen avuttomuutta järjestelmän rattaissa. ”Cogs in Cogs” on suorastaan raaka esitys aiheesta: Hammond-urut, syntetisaattori, sähkökitara ja basso soittavat ripakasti yhteensopivia kuvioita tiukasti ajoitetuilla pysähdyksillä, joita Weathersin rummutus tukee ja kontrastoi kääntelemällä biittiä. Jopa Derek Shulmanin karjuva ja lyhyt laulumelodia tulee tällaisena perkussiivisena kuviona. Soitinten erilaiset painotukset luovat toistuvia kuvioita vasten kappaleen 6/8-perustahtilajia, ”rattaita rattaiden sisään”. Varsinkin urkujen käytössä ei olla kaukana esimerkiksi Emerson, Lake & Palmerin tyylistä.
Mutta rauhallisemmassa keskiosuudessa, kun laulu muuttuu resitatiivisemmaksi, toinen lauluääni alkaa imitoida sitä 15/8-tahdissa, jolloin kappaleessa on kaksi päällekkäistä tahtilajia. Samalla laulumelodia liikkuu mollissa, kun taas basson ja urkujen 16-osanuottien jatkuva tikitys kulkee muuntoduurissa. Lisäksi syntetisaattorin huilumainen melodia, ainoa näennäisen vapaasti liikkuva sävelmä, tuntuu leijailevan omassa sävellajissaan. Harmonia ja rytmi synkronoituvat vain siellä täällä, mutta liike on jatkuvaa ja kaikki osat sopivat kirskuen yhteen ilman, että yksikään hallitsee. Ympyrä kääntyy, äänet muuttuvat, aina palataan alkuun. Sanoma lienee se, että järjestelmä on pohjimmiltaan mätä (riitasointuinen), ei työskentele yhteisen päämäärän eteen (eritahtisuus, ei selvää sävellajia), eikä sen kiertoa näytä voivan muuttaa. Mutta ainakin se rokkaa!
Toisaalta ”No God’s a Man” palaa folkmaiseen (näppäillyn) kitaran ja sähköpianon sointiin sekä ”Playing the Gamea” etäisesti muistuttavaan melodiakoukkuun. Kuitenkin laulusäkeistöissä polveilevan komeaa melodia lauletaan kolmella äänellä niin, että kakkosääni laulaa melodian kaanonina terssiä ylempää kuin ykkösääni, kun taas kolmosääni noudattelee kakkosääntä oktaavi alempaa, mutta se kuljettaa melodiaa vastakkaiseen suuntaan. Tämä yhdistyy diatonisiin sointukulkuihin, jotka eivät kuitenkaan ratkea selkeisiin lopukkeisiin, jolloin tuloksena on rimpuileva liike vailla varsinaista suuntaa. Kun harmoninen tie on potentiaalisesti auki jokaiseen suuntaan ja laulu kulkee yhtä aikaa molempiin suuntiin, ei muutosta tunnu todellisuudessa tapahtuvan, vaan jälleen kierretään kehää. Kappaleen melodisen leppoisuuden alle kätkeytyy näin yllättävää monimutkaisuutta, samalla tavoin kuin muka maailman omistama päättäjä onkin vain suurempien voimien kapeassa kehässä pyörittämä ratas. Joskus poliitikon käsitys omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa on yhtä epärealistinen kuin hänet valinneiden odotukset, ja vallankahvaan päässyt voikin huomata olevansa korvattavissa.
Silloin on vuorossa ”The Face”, eli kohdataan syytökset, setvitään tilanteet, näytetään sopivan katuvalta ja pidetään pokkaa. Kappale on albumin suorinta rockia, joka parista 5/8- ja 6/8-tahdistaan sekä riitasointuisesta viulukuviostaan huolimatta rymistelee mutkattomasti eteenpäin, pysyy sävellajissa ja käyttää toistuvia yksinkertaisia laulumelodioita. Olennaisempaa on Gary Greenin kitaran ja Ray Shulmanin sähköviulun säröinen soundi, kun niiden otelautoja vuoron perään savutetaan modaalisilla sooloilla Mahavishnu Orchestran malliin. Mahavishnulta tulevat myös monet muut ideat, kuten väliosan lokriaanisen moodin unisonoriffi, joskin täälläkin Gentle Giant tekee niistä omannäköisiään pilkkomalla monimutkaiset kuviot eri instrumenttien kesken. Tässä mennään tosiaan suoraan päin pärstää, ja silloin täytyy pärjätä asenteella kikkailun sijaan. Siksi siis kappale pitää rakenteen yksinkertaisena ja antaa albumilla eniten tilaa improvisoiduille sooloille monimutkaisen yhteissoiton sijaan. Häviäjä on yksin eikä kappaleessa ole hurraamista.
Murean säröinen kitarariffi on myös keskeinen rakennuspalikka albumin päättävässä kappaleessa ”Valedictory”. Kappale myös täydentää albumin teemallisen kaaren, sillä se on lyhennetty uudelleensovitus ”Proclamationista”. Säkeistöjen laulumelodia toistuu terssiä alkuperäistä korkeammalla ja sukkelan juonikkaan sijaan rockmaisen karjuvana ja mutkattomampana, kun taas säestyksessä alkuperäisen svengi on suoristettu raskaammaksi rock-kompiksi ja rämisevät urut ottavat sähköpianon paikan. Hieman hitaampi tempo ja korkeampi rekisteri korostavat Shulmanin pingotetumpaa lauluilmaisua ja yliohjatumpi sointi musiikin tylyä mahtipontisuutta. Yhdessä ne merkitsevät korruption lopullista ylivaltaa.
Tekstissä muutoksen mahdollisuus kääntyy vaatimukseksi säilyttää status quo, tulevaisuuden lupaus muuttuu nykyisyyden oikeuttamiseksi ja kansan, jonka tahtoa poliitikko väitti toteuttavansa, odotetaan nyt jakavan poliitikon omat käsitykset – eli petosta ei ole tapahtunut, kansa saa sitä, mitä se todellisuudessa hakee. Tämä takinkäännös tehdään ihailtavan pienillä muutoksilla tekstiin ja musiikkiin. ”Proclamationin” energinen ja idealistinen kansanvillitsijä kuulostaa ”Valedictoryssa” väsyneeltä ja kyyniseltä komentelijalta. Näin vallan todellisuus muuttaa miehen. Vai oliko hän epärehellinen mätämuna jo alusta asti? ”Valedictorya” hallitseva kitarariffi kun on peräisin jo ”Proclamationissa” kuullusta urkukuviosta. Lopuksi kuullaan kappaleen kelautuvan takaisin pikavauhtia, mikä kertoo, että taas palataan alkuun. Pelaajat muuttuvat, mutta valtapelissä alkaa vain uusi kierros.
The Power and the Glory toimii ennen kaikkea konseptialbumina vallasta ja korruptiosta. Se ei ole tarina-albumi, vaikka kappaleiden asettelussa voikin kuvitella yhtenäisen kertomuksen poliitikon noususta valtaan ja korruptoitumisesta. Sen sijaan se käsittelee valtaa ja sen korruptoivaa vaikutusta kahdeksan erilaisen tuokiokuvan kautta, joista jokainen saa sopivan musiikillisen käsittelyn. Valta on viettelevää (”Proclamation”, ”Playing the Game”) mutta kierouttavaa (”So Sincere”) ja peli sen ympärillä armotonta (”The Face”, ”Valedictory”). Pelaajat tulevat ja menevät, mutta järjestelmän armotonta logiikkaa (”Cogs in Cogs”) eivät hetkauta idealistiset yksilöt ja massojen toiveet (”Aspirations”, ”No God’s a Man”). [2]
Puhtaasti musiikkina albumi ei ole yhtä vakuuttava kokonaisuus. Se edustaa siirtymää Gentle Giantin toisen vaiheen entistä tiukempaan, rockmaisempaan ja haastavampaan ilmaisuun. Sitä kuunnellessa jää kaipaamaan aiempien albumien rikkaampia sovituksia, tyylilajien rönsyilyä ja maanläheisempiä hetkiä. Paikoin musiikki tuntuu yrittävän todistaa oikeaksi ne, jotka puolihuolimattomasti leimaavat Gentle Giantin musiikin kylmäksi ja mekaaniseksi. Aiheen huomioon ottaen niin on ehkä tarkoituksenmukaistakin. Seuraaja Free Hand (1975) vasta lunastaisi tämän albumin antaman lupauksen.
[1] Viisitoista vuotta myöhemmin Shulman oli noussut PolyGram-levy-yhtiön johtajistoon ja ehtinyt kiinnittää muun muassa Bon Jovin ja Cinderellan levymerkille. Selvästi mies ties mistä puhui.
[2] Puoli vuotta albumin äänitysten jälkeen julkaistiin single ”The Power and the Glory”. Se oli Gentle Giantin ensimmäinen singlejulkaisu ja tehtiin täysin levy-yhtiön vaatimuksesta. Nopeasti jälkikäteen levytetty kappale on paljon yksinkertaisempaa ja melodisesti helpompaa rockia kuin mikään albumin raidoista. Kuitenkin kertosäkeen melodia sisältää samanlaisen nousevan kuvion kuin monet niistä ja sanat mukailevat joitakin ideoita varsinkin ”The Facesta”.
ÄÄNIJÄLKIÄ 