Matti Rag Paananen: Metallikirjasto (2007)

Metallikirjasto

Säveltäjänä, soittajana, runoilijana ja taidemaalarina Matti ”Rag” Paananen taitaa olla yksi suomalaisen muusikkokatraan poikkitaiteellisimpia esimerkkejä. Hänen musiikkituotantoonsakin on mahtunut niin sinfonioita, jazzia, iskelmää, lastenmusiikkia kuin elokuva- ja televisiomusiikkia. Metallikirjasto lienee kuitenkin hänen erikoisin tuotoksensa, jos ei muuta niin syntyhistoriansa takia. ”Suomi-progen ennen julkaisematon klassikko 70-luvulta” hehkuttaa CD:n takakansi. En käyttäisi sanaa ”klassikko”, jo senkään takia, että klassikon asema yleensä vaatii pitkäaikaista kestävyyttä ja arvostusta, johon ei hetkessä tuntemattomuudesta hypätä.

On kuitenkin totta, että albumin soitinosuudet taltioitiin lähes kokonaan jo vuonna 1974. Musiikki vastaakin siis ajan suomiprogen henkeä, eli sen kohtuullisen pitkissä ja pinnallisen mutkikkaissa rockkappaleissa kuuluvat vahvana jazzin vaikutus ja Paanasen piano ja urut. Useissa kappaleissa vuorottelevat kulmikkaat, rytmisesti mutkikkaat laulujaksot ja saksofonin, kitaran ja piipittävän syntetisaattorin soolot, jotka liikkuvat jossain rockin ja jazzin välimaastossa. Tähän tyyliin kuuluu myös liian draaman välttely sovituksissa ja pidemmän linjan kehittelyn puute. Meno on pinnalla vauhdikasta mutta paisuttelematonta, pohjalla melko yksinkertaista ja episodimaista.

Huolimatta melodioiden runsaasta kromatiikan käytöstä ja epäsäännöllisestä rytmiikasta sävelkieli ja tulkinta tuovat kuitenkin mieleen perinteisen iskelmällisyyden. Samoin rytmiikassa soi kevyt latinalaisamerikkalaisuus (varmaan osin aiheenkin vuoksi) samalla tavalla kuin suomalaisessa tanssimusiikissakin. Jos suomirock on pohjimmiltaan suomalaista iskelmää äänekkäämmillä kitaroilla ja rummuilla, niin tällainen proge on oikeastaan pitkälle väännettyä popjazzia. Se on enemmän taitavaa ja pikkunäppärää kuin todella vaikuttavaa, ainakin nykynäkökulmasta tarkasteltuna.

Poikkeuksen tekevät ”Kovan onnen lapsen” 80-luvulla äänitetty itsetietoinen ”avantgardejakso”, joka mukailee modernin taidemusiikin ja freejazzin käytäntöjä, ja loppukappaleen ”Kivijumala” jousilla höystetty Bartókmaisen synkkä marssi. Tavallaan kokonaisuus asettuu loogiseen jatkumoon Paanasen edellisen vuoden instrumentaalisen jazzrocklevyn Horoscope ja myös vuonna 1974 äänitetyn kerronnallisen lastenmusiikkilevyn Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus väliin. Musiikki on edistynyttä versiota edellä mainitusta, kun taas hieman koominen kerronnallisuus muistuttaa jälkimmäisestä.

Kalle Fältin möreät lauluosuudet tuovat mieleen Pate Mustajärven laulamassa jazzia, mikä lisää tekstien koomista pohjavirettä. Osuudet äänitettiin vasta vuonna 1991, joten tulee mieleen, oliko musiikki alun perin suunniteltukaan laulettavaksi. Monet sanat istuvat vaivalloisesti kulmikkaisiin melodioihin, jotka eivät tunnu aina nousevan kovin luontevasti instrumentaalirakenteista.

Laulu on kuitenkin albumin keskeinen elementti, sillä Metallikirjasto on yksi erikoisimpia tarina-albumeita suomalaisten konseptilevyjen historiassa. Paananen on aiemmin hakenut innoitusta muun muassa Robinson Crusoesta ja Kalevalasta. Metallikirjasto kulkee jossain noiden kahden välillä kertoessaan hilpeän tarinan englantilaisen everstin yrityksestä löytää kultainen kaupunki Amazonin sademetsästä vuonna 1925. Tällaiset tarinat eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden seikkailuista olivat yhä suosittuja sata vuotta sitten, kun siirtomaa-ajattelu oli vielä vallalla ja ”mustimmassa maanosassa” saattoi kuvitella piilevän kadonneita maailmoja ja muinaisia aarteita. Suomessakin aihe kummitteli varsinkin tuolloisessa nuortenkirjallisuudessa. Paananen ei myöskään ole ensimmäinen, joka hyödyntää tämän tosielämän tutkimusmatkailijan legendaa.

Hän kertoo kuitenkin riimittelee paikoin työläästi mutta ihailtavan johdonmukaisesti pulp-henkisen tarinansa, jossa hän herkuttelee paikoin murrosikäisen innostuneesti viidakon kauhuilla, vähän kuin rankkuutta kirurgian oppikirjan steriileistä selostuksista hakeva kalmametallinuoriso. Tosin hänellä on omakohtaista kokemusta ”pahuuden joesta”. Kertomus kuitenkin tekee kioskikirjallisen kekseliään loikan tieteistarinan puolelle. Erich von Dänikenin suosituista sepustuksista lainatussa lopussa intiaanien metallinen temppeli osoittautuu avaruusolentojen luomukseksi ja sen palvottu jumalpatsas planeettaa panttivankina pitäväksi keinoälyksi. Everstin viidakkoseikkailu päättyy siis Spielbergmäiseen avaruusfantasiaan, kun ilmeisesti vuosisadat vain sopivaa valkoista miestä odottanut avaruusalus starttaa kohti tähtiä. ”Näät ohjaimissa Pienen Mustan Patsaan / eversti rinnallaan… / He vaisusti hymyili: sun ja mun / jäi avaruuteen kummankin kulttuuripiirto.

Loppua voi siis hyvin pitää onnellisena, tuskinpa yksilö tai kulttuuri muutoin järin kummoista piirtoa isossa mittakaavassa jättää. Suuria uneksia sentään saa, ja tämänkaltaiset unelmat ovat kulttuurin käyttövoimaa. Metallikirjaston valmistuminen kesti, syystä tai toisesta, yli kolmekymmentä vuotta. Hienoisen jälkensä sekin kuitenkin lopulta jättää suomalaisten konseptialbumien pieneen mutta värikkääseen kertomukseen.

Mainokset