Pink Floyd: The Piper at the Gates of Dawn (1967)

PatGoD

Sanaa ”progressiivinen” alettiin yhdistää Isossa-Britanniassa rockmusiikkiin ensi kertaa vuoden 1967 paikkeilla. Tuolloin se oli vain yksi ilmassa leijuvista, väljistä luonnehdinnoista, ei tämän päivän paljon rajatumpi genremääritelmä. Edistyksellisellä leimalla pyrittiin tuolloin erottelemaan uusi rock ”kaupallisesta” popista, vastakulttuurin keskittelyä kuuntelua vaativa musiikki valtavirran tanssimusiikista. Yksinkertaisimmin edistyksellisyys tarkoitti iskulausetta ”duunaa omaa juttuasi”, ajatusta, että omaperäisyys ja kokeellisuus popmusiikissa oli paitsi hyväksyttävää myös tavoiteltavaa. The Beatlesin Revolverin (1966) jälkeen tällainen ajatus sai laajaa hyväksyntää, ja Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967) viimeistään tuntui avaavaan sulkuportit romanttisille ajatuksille rockin kehittymisestä ja rajattomasta itseilmaisun mahdollisuudesta. Niinpä varhainen progressiivisuus tarkoitti laajaa ja heterogeenistä musiikillisten keinojen ja lähestymistapojen valikoimaa. Se tarkoitti muun muassa The Creamin pitkiä bluespohjaisia improvisointeja, Soft Machinen jazzrockia, The Nicen ja Procol Harumin taidemusiikin rakenteilla kokeilua.

Se tarkoitti myös sitä, että joukko arkkitehtiopiskelijoita (ja yksi musiikkiopiskelija) saattoi kehittyä reilussa puolessatoista vuodessa yhdestä kymmenistä Lontoon bluescoverbändeistä psykedeelisen popmusiikin hittinimiksi. Pink Floyd nousi Lontoon undergroundin klubeilta suosioon paitsi ”Arnold Laynen” kaltaisilla erikoisen kuuloisilla ja erikoisesti sanoitetuilla hittisingleillä myös näyttävän valoshow’n säestämillä konserteillaan, joissa se puski kauas päivän popmusiikin mukavuusalueen rajojen taakse. Yhtyeen ensialbumi The Piper at the Gates of Dawn on sittemmin nostettu psykedeelisen rockin merkkiteokseksi. Joillekin se on myös Sgt. Pepperin rinnakkaisteos, joka ohjasi psykedeliaa kohti uutta ja monimutkaisempaa lähestymistapaa.

Albumin ja yhtyeen varhainen suosio perustuu paljolti sen silloisen nokkamiehen, laulaja-kitaristi Roger ”Syd” Barrettin (1946 – 2006) sävellyksiin ja henkilökohtaiseen karismaan. Barrett sopi täydellisesti rockmytologian kuvastoon: hän oli komea, karismaattinen, boheemi ja ilmeisesti menetti mielenterveytensä huumeidenkäytön seurauksena tai osavaikutuksesta. Tarina ei kaipaa toistoa tässä, luultavasti sen voi lukea tänäkin vuonna uudelleen jostain rockmytologiaan keskittyneestä lehdestä. Barrettin rockpyhimyksen sädekehä on osittain kirkastanut The Piper Gates of Dawnin omaa kilpeä.

Valtaosa albumin lauluista edustaa oikeastaan erikoista, hieman kujeilevaa popmusiikkia. Akustisvoittoiset kappaleet kuten ”The Gnome” ja ”Scrarecrow” ovat laulutyyliä myöten hyvin (etelä)englantilaisia ja viittaavat vanhempaan folkperinteeseen psykedeelisessä viitekehyksessä. Muiden popbändien käsittelyssä vastaava oli kuultu lähinnä vitsinä, mutta Syd Barrettin käsittelyssä se tuntuu aidolta ja uudelta. Uraansa juuri tuolloin aloitteleva Marc Bolan selvästi otti varhaiset karttanuottinsa täältä.

Barrettin tekstit vilisevät fantasiaa, satumaisuuksia, salamerkityksiä ja vaikeasti tavoitettavia kirjallisia viitteitä, kaikkea sitä, mitä psykedeelinen vastakulttuuri vaali omanaan. Kappaleissa ratsastetaan kitarat paukkuen yksisarvisella (”Flaming”) ja luetaan Yijingiä meditatiivisen kamaripopin tahtiin (”Chapter 24”). Barrettin lähestymistapa on kuitenkin vilpittömän lapsenomaista, eivätkä kappaleet muistuta sen enempää psykedeelisen popin ”ruohoa-rauhaa-rakkautta” -valtalinjaa kuin rockin ketoon-linjaa. Vain basisti Roger Watersin hahmotelmallinen ”Take Up Thy Stethoscope and Walk” vilauttaa vastakulttuurin synkkää puolta puuttumalla kömpelösti maailman kauhuihin ja psykiatrian valtaan.

Mikä oli erikoisinta vuonna 1967 ja vieläkin kiehtoo monia kuulijoita, on paitsi kappaleiden tarttuvuus niiden samanaikainen arvaamattomuus ja teeskentelemättömän aito naiivius. Esimerkiksi ”Lucifer Sam” pyörii The Beatlesin ”Taxmanilta” kuulostavan bassoriffin päällä ja sisältää toistuvan melodisen koukun, mutta muuten sen säkeistöt ovat täynnä sirpaleisia laulumelodioita ja hälyistä soitintyöskentelyä. Siinä hilpeä popsingle vääristyy omalaatuisen psykedeelisen prisman läpi katsottaessa.

Naiivius korostuu lopetuskappaleen ”Bike” näennäisen yksinkertaisessa kolmen soinnun akustisessa rämpytyksessä ja Barrettin lähes lapsenomaisessa laulutyylissä ja sanoissa. Barrettin tilittäessä ihastustaan ja outoja juttujaan tahtilajit vaihtuvat yllättäen mutta sulavasti sanoitusten epäsäännöllisten mittojen mukaan. Tällainen puheen luonnollisen rytmin seuraaminen tiukan mitan sijaan alkoi yleistyä popmusiikissakin näihin aikoihin, ja kehitys johtaisi osaltaan myöhemmän progressiivisen rockin monimutkaisiin tahtilajin vaihdoksiin. ”Bikessa” vaihtelu kuitenkin synnyttää arvaamattomuutta ja toisaalta vahvistaa vaikutelmaa naiivin teinin teeskentelemättömästä tilityksestä. Lopussa musiikki ja sanat kuitenkin etääntyvät alkuperäisestä juonestaan, kun tempo odottamatta hidastuu, sovitus paisuu ja sitten kappale hajoaa kellojen äänitehostekakofoniaksi. Tällainen näennäisen motivoimaton yllätyksellisyys ja rakenteen hajottaminen toki osaltaan ruokki Barrettin myöhempää mainetta ”hulluna nerona”.

Revolverin vaikutus kuuluu väkisin myös tällä levyllä, sen verran mullistavia sen ideat olivat tuolloin. Esimerkiksi ”Tomorrow Never Knowsin” urkupisteen päällä kelluva rumpurytmi muodostaa pohjan ”Matilda Motherin” modaaliselle improvisaatiolle, rytmi vain on sovitettu kitaralle, äänelle ja rumpusetille. Rytmin päällä urkuri Richard Wrightin sooloimprovisaatio synnyttää ”itämaisia” sävyjä hyödyntämällä fryygialaista asteikkoa ja sen valoisampaa ”georgialaista” muunnosta, jossa kuudes sävel on korotettu. Juuri Wrightin sekunteja viljelevä soitto ja erilaisilla uruilla luoma kaikuisa sointi olivat tässä vaiheessa keskeinen osa Pink Floydin omaperäisessä soundissa, vaikka ne usein enemmänkin leijuivat taustalla kuin kävivät kuulijan iholle.

Matilda Mother” on muutenkin täynnä mielenkiintoisia kontrasteja eri osien välillä. Wrightin laulamat säkeistöt ovat täynnä sumuisia satukuvaelmia, ja kitaran pidätetyt ja lisätyt murtosoinnut antavat jylhän laskevalle kierrolle sopivan mystisen marssin tunteen. Barrettin johdolla lauletut kertosäkeet taas siirtyvät kirkkaampaan ja suorasukaisempaan duurikulkuun, kun todellisuus tunkee väliin ja ääneen pääse lapsi, joka haluaa äidin jatkavan sadunkerrontaa. Tätä lapsenomaista kärsimättömyyttä teroittaa pelkäksi riffirangaksi viilattu väliosa. Barrett kuvaa osuvasti ja hyvin uskottavasti, kuinka tarinat sytyttävät lapsessa mielikuvituksen liekin ja opettavat tälle kielen voiman (”The words have different meanings”). Kyse ei ole siis pelkästä vakionostalgiasta, vaikka koodassa musiikki siirtyy äkisti 3/4-tahtilajiin ja muuttuu ikään kuin karusellivalliksi turvallisen E-duurisoinnun ympärille. Puoli vuosisataa myöhemmin koko kappale tosin voi kuulostaa nostalgisen vanhakantaiselta, mutta tuolloin se oli ajan hermoilla.

Albumin kestävin anti on kuitenkin sen instrumentaalipainoitteisissa kappaleissa. ”Pow R. Toc H.” on yksi varhaisista albumille asti päätyneistä psykedeelisistä ”freak outeista”. Se ei ole laulu vaan oikeastaan pelkkä komppi, jota kehystävät lyhyt riffi ja jazzahtava pianosoolo. Riffi on rakennettu beatboxmaisesti samanlaisista ihmisääntelyistä kuin ”Matilda Motherin” soolo-osa (”Lovely Ritan” kooda saattoi myös innoittaa tätä). Tyyli on sama, toteutus vain on hurjempi ja kokonaisvaltaisempi, sillä kappale hajoaa keskellä huutojen, urkutekstuurien ja riffin palojen kollaasiksi. Tällaisen anarkistisen psykedeelisen revittelyn otti omakseen pari vuotta myöhemmin esimerkiksi Amon Düül II ja käytti sitä nimenomaan protestina olemassa olevia valtarakenteita vastaan. Kapinahuudosta ”muuta musiikki, muuta tietoisuus” Floydin teos vihjaa vain nimessään.

Astronomy Domine” ja ”Interstellar Overdrive” sen sijaan ovat niin sanotun spacerockin perusteoksia. Avaruus oli ollut jo pitkään vertauskuva erilaisille musiikeille, jotka korostivat erikoisia äänenvärejä, suuria tilallisia sointeja ja epätavallisia sävelkulkuja. Kun avaruuslennot loikkasivat tieteislukemistoista todellisuuteen, myös populaarimusiikki vastasi kutsuun sellaisilla ulkoavaruuden innoittamilla sävellyksillä kuin The Tornadosin ”Telstar” (1962) tai kappaleen säveltäjän Joe Meekin elektroninen konseptialbumi I Hear a New World (1960/1991). The Byrdsin kappale ”Eight Miles High” (1966) oli yksi ensimmäisiä rockkappaleita, johon yhdistettiin arvioissa sana space. Se oli myös ehkä ensimmäinen psykedeelinen rocksingle, ja sen hypnoottisesti junnaava sointi antoi avaruudelle toisenkin merkityksen. Tämä spacerock tarkoitti ihmisen sisäisen avaruuden tutkimista, eli se heijasteli psykedeelisten huumeiden käytön aivoissa synnyttämiä henkisiä ja joskus hengellisiäkin kokemuksia. Sisäavaruus-termi liittyi myös kiinteästi tuolloiseen uuden aallon tieteiskirjallisuuteen, jossa ”viimeiset tutkimattomat rajaseudut” siirrettiin maailmankaikkeuden laidoilta ihmisen pään sisään.

Astronomy Domine” yhdistää spacerockin molemmat ulottuvuudet. Sen nykivä kolmijakoinen laulumelodia kulkee kuin gregoriaaninen kirkkolaulu hypnoottisen toistuvana hyvin kapealla sävelalalla, mutta mekaanisesti hoilaavat äänet on vielä etäännytetty kaiulla ja sanat ovat täynnä planeettojen nimiä, viittauksia tieteissarjakuviin, värikkään esoteerisiä tuokiokuvia ja onomatopoeettisia äännähdyksiä. Tämä on tosiaan messu avaruudessa. Pohjalla pyörii jatkuvasti epätavallinen neljän soinnun kierto, jonka nytkähtelevät hypähdykset ylös alas synnyttävät draamaa mutta eivät selkeää tonaalista kulkua tai lopuketta, ei ainakaan ajan popmusiikin odottamalla tavalla. Selkeät maamerkit ovat kadonneet ja kuulija leijuu vailla pidikettä tai tietoa siitä, mihin on matkalla. Kuitenkin melodian ja riffin monotoninen tarttuvuus ja kierron toisto luovat lopulta vakaan rakenteen kaoottisen kollaasin sijaan. Epätodellinen on nyt uusi normi.

Kahdesti musiikki syöksähtää irti kuviosta ja halki avaruuden päätä huimaavalla rämpytettyjen ja murrettujen sointujen yhdistelmällä. Matkan pituutta ja kiinnekohtien katoamista korostaa liikkeen kromaattisuus kokonaisen kvintin matkalla. Avaruuslentoa vauhdittavat Barrettin jatkuva Pete Townshend -vaikutteinen kitarariffi, Nick Masonin jyskyttävä rummutus ja Roger Watersin pumppaava ylärekisterin bassokuvio, jonka oktaaviloikat ja alennetun seitsemännen asteen korostaminen ovat paljon velkaa Paul McCartneylle. Käyttölohko hiljenee vain hetkeksi, jolloin musiikki pääsee kellumaan vapaasti avaruudessa. Konserttilavalla tätä osuutta pidennettiin urkusooloksi asti, mutta studioversiossa lyhyt tauko muodostaa ainoan suvantokohdan kappaleen rajattomassa ja pakkomiellemäisessä tyhjiön kierrossa.

Barrettin soolokitaratyylin keskeiset elementit ovat slidella soitto ja voimakas nauhakaiku. Tavallaan hän siirtää Yhdysvaltojen etelän bluesista otetun soittotyylin ja muuntaa sen lähes tunnistamattomaksi soolossaan. Sen kidassa kuulee Chuck Berryn mieleen tuovien riffin pätkien ja bluestaivutusten murskautuvan vasten yllättäviä kromaattisia murtosointuja kaiun ja akustisen kierron yhdistelmän jauhaessa kaiken huojuvaksi ja sykkiväksi massaksi. Lähestymistapa erosi lähes kaikkien muiden kitarasankarien soolotyyleistä tuona aikana, jopa Jimi Hendrixin äänellisesti luovasta psykedeelisestä bluesista. Kaksi päällekkäin äänitettyä soolokitaralinjaa (kunnianhimoista ottaen huomioon, että albumi äänitettiin vain neljällä raidalla) vuoroin yhtyvät, vuoroin erkanevat toisistaan, mikä synnyttää värikkäitä ja vaihtelevia sävy-yhdistelmiä, samalla kun selkeät kuviot ja äänenvärit murtuvat ja sekoittuvat. Tämän on helposti tulkittu vastaavan Pink Floydin lavashow’n emulsiodioilla ja varjoilla synnytettyjä valotehosteita tai suoraan LSD:n aikaansaamaa aistirajojen vuotamista ja tarkkaavaisuuden epänormaalia keskittymistä. Musiikillisesti tekniikka tuo mieleen myös modernin taidemusiikin elektroniset kokeilijat kuten Karlheinz Stockhausenin, jota varsinkin Wright ihaili. Taidemusiikin tekniikoita muistuttavat varsinkin villisti syöksähtelevät glissandot, ääniklusterit ja elektroniset hälyäänet, jotka ladotaan toistuvan pohjakuvion päälle ja näin rocksävellyksen riffipohjainen rakenne hämärrytetään. Päämäärätietoinen logiikka sulaa avaruuden äärettömyydessä, aivan samalla tavoin kuin tutut ja turvalliset fraasirajat ja säkeistömuodot katoavat näkyvistä.

Lopulta ihmisäänet palaavat, mutta nyt ne laulavat korkeammalta entistä yksinkertaisempaa sointukiertoa vasten. Avaruuden valloitus päättyy onnistuneeseen laskuun Maan pinnalle musiikin saavuttaessa täydellisen lopukkeen tässä uudessa sävellajissa. On kuljettu matka, joka tuntui neljän minuutin kestoaan pidemmältä, ja kokemus on muuttanut matkaajaakin.

Toinen instrumentaali ”Interstellar Overdrive” tekee saman vielä yksinkertaisemmin. Kromaattinen riffi, joka on pitkälti sama kuin ”Astronomy Dominen” bassossa, toistetaan kolme kertaa ja siihen palataan samanlaisena lopussa, vapaamuotoisen väliosan avaruusmatkassa taas kaksi eri versiota samasta jamista miksataan toistensa päälle. ”Psykedeelinen kaksoisvalotus” luo avaruudentuntua, rakenne on vain askeleen päässä jazzin ikiaikaisesta teema-satseja-teema -rakenteesta. Kyse on silti ”Astronomy Dominea” enemmän radikaalista repeämästä kappaleen jatkumossa, ainoastaan hallitummin kuin kappaleessa ”Pow R. Toc H.” Vanhan kansan tuottaja Norman Smith piti huolta, että keskiosuus leikattiin paljon lyhyemmäksi kuin keikoilla esitetyt haahuilut. Silti julkaistu versio oli jotain radikaalisti uutta niin sanotulla pop-albumilla. Se oli vain lyhyt hypähdys kiertoradalle, mutta se avasi monelle tien avaruuteen.

Tämä on The Piper at the Gates of Dawnin keskeinen perintö. Siitä kehittyi Pink Floydin soundin ydin sen jälkeen, kun yhtyeen täytyi löytää kokeellisempi lähestymistapa ilman Barrettin melodista lahjaa. Floyd karsi aggressiiviset riffit, hidasti tempoa ja lisäsi vähitellen uneliaita urkumattoja, äänitehosteita ja tilantuntua ja myöhemmin syntetisaattoreita. Samalla yhtye alkoi etäännyttää sointiaan avaruudellisesti tai psykedeelisistä assosiaatioista. Kehitys huipentui The Dark Side of the Moonin (1973) ja Wish You Were Heren (1975) menestykseen, ja näiden albumien soinnista löysivät innoitusta lukuisat yhtyeet eri puolilla maailmaa. Toisaalla Hawkwind taas keskittyi johdonmukaisesti syventämään riffijyräystä ja ujeltavaa elektroniikkaa (sekä happoideologiaa) ja kehitti oman häpeilemättömän ja myös monia jäljittelijöitä saaneen spacerock-tyylinsä. Selvästi avaruudessa, oli se sitten tähtien tai korvien välissä, riittää tilaa sekä mietteliäälle leijunnalle että aggressiiviselle hyperajolle.

Mainokset

Nirvanan, psykedelian ja konseptialbumien monet kasvot

simonsimopath

Myönnän, etten fanita Nirvana-yhtyettä tai sen yhden sukupolven sankariksi nostettua johtajaa Kurt Cobainia. Pakko yhtyeelle on silti nostaa hattua. Saihan se aikaiseksi levyn The Story of Simon Simopath (1967), kun Cobain oli vasta puolen vuoden ikäinen…

Todellisuudessa tämä alkuperäinen Nirvana-yhtye toimi Englannissa, ja sen ytimen muodostivat irlantilainen laulaja-kitaristi Patrick Campbell-Lyons ja kreikkalainen kosketinsoittaja Alex Spyropoulos. Ensimmäiselle albumilleen he kyhäsivät nättiä ja kauniisti orkestroitua 60-luvun poppia, ajan hengen mukaisesti valoisaa ja konstailematonta. Osa kappaleista jääkin aikansa vangeiksi, erityisesti levyn päättävä ”1999”, joka imitoi muodikkaan ironisesti vanhaa music hall -perinnettä. Parhaimmillaan levy tarjoaa kuitenkin pari klassikkoa: hymnimäinen beatpop-kappale ”Wings of Love” päättyy hassuun valelopetukseen, ja ”Penny Lane” -henkistä fanfaarimaisuutta huokuva ”Pentecost Hotel” sisältää yhden 60-luvun popin mieleen jäävimmistä kertosäkeistä. Alle puolituntista levyä kuvataan usein määreellä ”psykedeelinen”, mutta sen kevyessä, pianon, puhdassointisten kitaroiden ja pulppuavan orkesterin leimaamassa soinnissa ei juuri tajuntaa laajentavia aineksia ole. Joskin levyä leimaavaa musiikillisten ideoiden iloista monimuotoisuutta ja hieman eriskummallista yhdistelyä voidaan pitää myös psykedeelisen popin ominaispiirteenä.

Tajuntaa ja popmusiikin rajoja laajennetaan ennen kaikkea levyn teemallisella puolella. The Story of Simon Simopath oli yksi ensimmäisiä ”uuden popmusiikin” tarinallisia konseptialbumeita. ”Konsepti” tällaisissa levyissä on pohjimmilataan jokin etukäteen mietitty perusajatus, joka luo yhteenkuuluvuutta sen muuten erillisten osien välille. Konseptialbumin aatteelliset juuret voivat hyvinkin olla taidemusiikin laulusarjoissa ja romantiikan ajan haaveissa eri taidelajit yhdistävistä kokonaistaideteoksista, mutta populaarimusiikin kohdalla ratkaisevaa oli nimenomaan LP-levyn läpimurto 1940-luvun lopulla. Vinyyli-LP tarjosi yli puoli tuntia toistoaikaa ja helposti käsiteltävän pakkausformaatin, joten se nähtiin aluksi ennen kaikkea alustana taidemusiikin pitkien teosten julkaisulle, kun taas lyhyempi singlelevy palvelisi kevyen musiikin markkinoita. Albumin mahdollisuudet huomattiin kuitenkin myös populaarimusiikissa, ja 50- ja 60-lukujen mittaan alkoi ilmestyä silloin tällöin temaattisia konseptialbumeita, jossa kaikki kappaleet käsittelivät yhteistä aihetta tai rakensivat jotenkin muuten käsityksen yhtenäisestä albumikokonaisuudesta, oli tuo käsitys sitten miten utuinen tahansa. Frank Sinatran ”toisen tulemisen” aikaiset levytykset, kuten In the Wee Small Hours (1955) ja matkailua käsittelevä Come Fly with Me (1958) olivat tunnetuimpia varhaisesimerkkejä.

Samoin kuin vanha sinisilmä loi noilla teoksilla itseään uudelleen viihdyttäjää varteenotettavampana taiteilijana, myös albumin nousu populaarimusiikin keskeiseksi jakelukanavaksi 60-luvulla liittyi uuden popmusiikin kunnianhimon kasvuun ja pikkuhiljaa vahvistuvaan ajatukseen siitä, että tämä nuorison tanssimusiikki voisi pystyä kehittymään samaan suuntaan kuin esimerkiksi jazz menneinä vuosikymmeninä. Yksittäisten hittisinkkujen sijaan ajan hermoilla olevien yhtyeiden mittatikuiksi nousivatkin sellaiset huolella mietityt ja rakennetut albumit kuten The Beach Boysin Pet Sounds (1966). Samana vuonna rock tuotti ehkä ensimmäiset varteenotettavat teemalevyt, Frank Zappan Freak Out! ja The Kinksin Face to Face – ensimmäisen sijasta voidaan kiistellä loputtomiin, koska koko konseptilevyn määritelmä on kiistanalainen. Teemalevyn idean popularisoi kuitenkin The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band juuri ennen Nirvanan levyn julkaisua – ja innoitti heti vastakulttuurin kaupallistumista kritisoivan parodian We’re Only In It for the Money (1968) Zappalta.

The Story of Simon Simopath edusti konseptialbumin toista laitaa kuin Sqt. Pepper, jonka konsepti – The Beatles esittämässä kuvitteellisen yhtyeen lauluja – perustui lähinnä vihjailuun. Nirvanan levy taas pyrki kertomaan yhtenäisen tarinan musiikin ja sanoitusten kautta. Tällaisia tarina-albumejakin oli yritetty aiemmin. Esimerkiksi Nat King Colen Wild Is Love (1960) kertoi hieman jäsentymättömän tarinan rakkauden etsinnästä. Aiemmat yritelmät kuitenkin yleensä syntyivät musikaalin tai jonkin muun monimediateoksen kylkiäiseksi, eivät itsenäisiksi teoksiksi.

Nirvanan tarinakin sisältyy ensisijaisesti levyn kansiin painettuun tekstiin, joka antaa laajemman merkityksen kappaleiden sanoituksille ja täyttää niiden väliset aukot. Tarinassa lentämisestä uneksiva yksinäinen nuorukainen päätyy unelmissaan satelliittikuriiriksi, seuraa kentauria kadonneeseen paratiisiin ja löytää siellä ikuisen elämän Nirvanan jumalattaren aviomiehenä. Voisi sanoa, että pojalla kävi aika hyvä munkki. Tarina on helppo lukea vieraantuneen nuoren miehen hattaraiseksi päiväuneksi, mutta sadunomaisuus lienee tarkoituksellista ottaen huomioon tietoisen leikillisyyden ja naiiviuden, joka leimaa paikoin musiikkia ja Campbell-Lyonsin laulua. Se voidaan nähdä myös psykedelian termein syvemmän ja viattomamman todellisuuden löytämisenä ahdistavan materialistisen arkkitodellisuuden alta, mielikuvituksekkaan idealismin voittona harmaasta rationalistisesta raatamisesta.

Ehkäpä tuollainen viattomuus istui hyvin Britannian ”rakkauden kesään” 1967. Jotain brittiläiseen mielenmaisemaan sopivaa oli kuitenkin myös tarinassa erilaisen nuorukaisen henkisestä odysseiasta, sillä arkkityyppi leimaa myös tarinalevyn kuuluisampia seuraajia. The Pretty Thingsin musiikillisesti monimutkaisemman ja säröisemmän psykedeelisen rocklevyn S. F. Sorrow (1968) päähenkilö varttuu hänkin synkässä 1900-luvun Britannian allegoriassa, mutta lento alitajunnan syövereihin tuo hänelle vain musertavaa surua ja yksinäisyyttä. Seuraavana vuonna The Whon Tommy räjäytti pankin tarinallaan kuuromykästä ja sokeasta pojasta, joka murtautuu henkisestä eristäytyneisyydestään flipperikuninkaaksi ja hetken ajaksi myös hengelliseksi guruksi. Tommy oli levyistä musiikillisesti pisimmälle viety ja kaupallisesti menestynein. Sen myötä syntyi myös usein harhaanjohtava mutta sitkeässä istuva käsite ”rockooppera” kuvaamaan tarinallista rocklevyä. Levyn musiikilliset ja teemalliset ideat näkyivätkin sitten varsinkin brittiläisissä konseptilevyissä kautta seuraavan vuosikymmenen. Ei ole vaikea kuvitella näitä ahdistuneisuuden tunteita heijasteiksi Britannian pitkälle 50-luvulle jatkuneesta säännöstelystä, imperiumin murenemisesta ja yleisestä ankeudesta, minkä jälkeen uuden värikkään nuorisokulttuurin, sosiaalisen vapautumisen ja kemiallisesti tehostetun luovuuden räjähdys 60-luvun puolivälissä on todella saattanut tuntua sadunomaiselta uudelleensyntymältä. Musiikillisesti keskinkertainen The Story of Simon Simopath jäi tässä vain alaviitteeksi, joka ei vaikuttanut aikalaisiinsa. Edelläkävijöistä ei aina tule tiennäyttäjiä.

Nirvana kuitenkin jatkoi levyjen julkaisemista viiden seuraavan vuoden ajan. Yhtyeen seuraava single ”Rainbow Chaser” muistetaan ensimmäisenä brittiläisenä kappaleena, jossa phaser-tehoste oli keskeinen osa kappaleen äänimaailmaa. Vaihesiirtymän aiheuttamasta aaltoilevasta ja huojuvasta äänitehosteesta tuli 60-luvulla yksi psykedelian tunnusmerkeistä, joten Nirvanan voi sanoa vihdoin päässeen psykedeelisen musiikin pariin, vaikka yhtye itse kiistikin tehneensä moista. Kun Seattlen kundit pöllähtivät maailmanmaineeseen 90-luvun alussa, Campbell-Lyons ja Spyropoulos haastoivat tahattomat tittelirosvot oikeuteen. Ilmeisesti uusi Nirvana joutui maksamaan vanhalle kohtuullisen summan saadakseen käyttää nimeään jatkossakin. Brittiversio jatkoi kiertämistä ja levytti jopa opportunistisesti nuoremman painoksen lauluista omia kukkaispopversioitaan. Luultavasti tämä ikuinen kulttiyhtye on saanut vuosien mittaan paljonkin ilmaista lisähuomiota, kun monet Amerikan Nirvanan fanit ovat törmänneet brittiversion levytyksiin ja luulleet niitä sankariensa harvinaisiksi julkaisuiksi. Joka tapauksessa se ansaitsee oman alaviitteensä konseptilevyn historiassa.