Nirvanan, psykedelian ja konseptialbumien monet kasvot

simonsimopath

Myönnän, etten fanita Nirvana-yhtyettä tai sen yhden sukupolven sankariksi nostettua johtajaa Kurt Cobainia. Pakko yhtyeelle on silti nostaa hattua. Saihan se aikaiseksi levyn The Story of Simon Simopath (1967), kun Cobain oli vasta puolen vuoden ikäinen…

Todellisuudessa tämä alkuperäinen Nirvana-yhtye toimi Englannissa, ja sen ytimen muodostivat irlantilainen laulaja-kitaristi Patrick Campbell-Lyons ja kreikkalainen kosketinsoittaja Alex Spyropoulos. Ensimmäiselle albumilleen he kyhäsivät nättiä ja kauniisti orkestroitua 60-luvun poppia, ajan hengen mukaisesti valoisaa ja konstailematonta. Osa kappaleista jääkin aikansa vangeiksi, erityisesti levyn päättävä ”1999”, joka imitoi muodikkaan ironisesti vanhaa music hall -perinnettä. Parhaimmillaan levy tarjoaa kuitenkin pari klassikkoa: hymnimäinen beatpop-kappale ”Wings of Love” päättyy hassuun valelopetukseen, ja ”Penny Lane” -henkistä fanfaarimaisuutta huokuva ”Pentecost Hotel” sisältää yhden 60-luvun popin mieleen jäävimmistä kertosäkeistä. Alle puolituntista levyä kuvataan usein määreellä ”psykedeelinen”, mutta sen kevyessä, pianon, puhdassointisten kitaroiden ja pulppuavan orkesterin leimaamassa soinnissa ei juuri tajuntaa laajentavia aineksia ole. Joskin levyä leimaavaa musiikillisten ideoiden iloista monimuotoisuutta ja hieman eriskummallista yhdistelyä voidaan pitää myös psykedeelisen popin ominaispiirteenä.

Tajuntaa ja popmusiikin rajoja laajennetaan ennen kaikkea levyn teemallisella puolella. The Story of Simon Simopath oli yksi ensimmäisiä ”uuden popmusiikin” tarinallisia konseptialbumeita. ”Konsepti” tällaisissa levyissä on pohjimmilataan jokin etukäteen mietitty perusajatus, joka luo yhteenkuuluvuutta sen muuten erillisten osien välille. Konseptialbumin aatteelliset juuret voivat hyvinkin olla taidemusiikin laulusarjoissa ja romantiikan ajan haaveissa eri taidelajit yhdistävistä kokonaistaideteoksista, mutta populaarimusiikin kohdalla ratkaisevaa oli nimenomaan LP-levyn läpimurto 1940-luvun lopulla. Vinyyli-LP tarjosi yli puoli tuntia toistoaikaa ja helposti käsiteltävän pakkausformaatin, joten se nähtiin aluksi ennen kaikkea alustana taidemusiikin pitkien teosten julkaisulle, kun taas lyhyempi singlelevy palvelisi kevyen musiikin markkinoita. Albumin mahdollisuudet huomattiin kuitenkin myös populaarimusiikissa, ja 50- ja 60-lukujen mittaan alkoi ilmestyä silloin tällöin temaattisia konseptialbumeita, jossa kaikki kappaleet käsittelivät yhteistä aihetta tai rakensivat jotenkin muuten käsityksen yhtenäisestä albumikokonaisuudesta, oli tuo käsitys sitten miten utuinen tahansa. Frank Sinatran ”toisen tulemisen” aikaiset levytykset, kuten In the Wee Small Hours (1955) ja matkailua käsittelevä Come Fly with Me (1958) olivat tunnetuimpia varhaisesimerkkejä.

Samoin kuin vanha sinisilmä loi noilla teoksilla itseään uudelleen viihdyttäjää varteenotettavampana taiteilijana, myös albumin nousu populaarimusiikin keskeiseksi jakelukanavaksi 60-luvulla liittyi uuden popmusiikin kunnianhimon kasvuun ja pikkuhiljaa vahvistuvaan ajatukseen siitä, että tämä nuorison tanssimusiikki voisi pystyä kehittymään samaan suuntaan kuin esimerkiksi jazz menneinä vuosikymmeninä. Yksittäisten hittisinkkujen sijaan ajan hermoilla olevien yhtyeiden mittatikuiksi nousivatkin sellaiset huolella mietityt ja rakennetut albumit kuten The Beach Boysin Pet Sounds (1966). Samana vuonna rock tuotti ehkä ensimmäiset varteenotettavat teemalevyt, Frank Zappan Freak Out! ja The Kinksin Face to Face – ensimmäisen sijasta voidaan kiistellä loputtomiin, koska koko konseptilevyn määritelmä on kiistanalainen. Teemalevyn idean popularisoi kuitenkin The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band juuri ennen Nirvanan levyn julkaisua – ja innoitti heti vastakulttuurin kaupallistumista kritisoivan parodian We’re Only In It for the Money (1968) Zappalta.

The Story of Simon Simopath edusti konseptialbumin toista laitaa kuin Sqt. Pepper, jonka konsepti – The Beatles esittämässä kuvitteellisen yhtyeen lauluja – perustui lähinnä vihjailuun. Nirvanan levy taas pyrki kertomaan yhtenäisen tarinan musiikin ja sanoitusten kautta. Tällaisia tarina-albumejakin oli yritetty aiemmin. Esimerkiksi Nat King Colen Wild Is Love (1960) kertoi hieman jäsentymättömän tarinan rakkauden etsinnästä. Aiemmat yritelmät kuitenkin yleensä syntyivät musikaalin tai jonkin muun monimediateoksen kylkiäiseksi, eivät itsenäisiksi teoksiksi.

Nirvanan tarinakin sisältyy ensisijaisesti levyn kansiin painettuun tekstiin, joka antaa laajemman merkityksen kappaleiden sanoituksille ja täyttää niiden väliset aukot. Tarinassa lentämisestä uneksiva yksinäinen nuorukainen päätyy unelmissaan satelliittikuriiriksi, seuraa kentauria kadonneeseen paratiisiin ja löytää siellä ikuisen elämän Nirvanan jumalattaren aviomiehenä. Voisi sanoa, että pojalla kävi aika hyvä munkki. Tarina on helppo lukea vieraantuneen nuoren miehen hattaraiseksi päiväuneksi, mutta sadunomaisuus lienee tarkoituksellista ottaen huomioon tietoisen leikillisyyden ja naiiviuden, joka leimaa paikoin musiikkia ja Campbell-Lyonsin laulua. Se voidaan nähdä myös psykedelian termein syvemmän ja viattomamman todellisuuden löytämisenä ahdistavan materialistisen arkkitodellisuuden alta, mielikuvituksekkaan idealismin voittona harmaasta rationalistisesta raatamisesta.

Ehkäpä tuollainen viattomuus istui hyvin Britannian ”rakkauden kesään” 1967. Jotain brittiläiseen mielenmaisemaan sopivaa oli kuitenkin myös tarinassa erilaisen nuorukaisen henkisestä odysseiasta, sillä arkkityyppi leimaa myös tarinalevyn kuuluisampia seuraajia. The Pretty Thingsin musiikillisesti monimutkaisemman ja säröisemmän psykedeelisen rocklevyn S. F. Sorrow (1968) päähenkilö varttuu hänkin synkässä 1900-luvun Britannian allegoriassa, mutta lento alitajunnan syövereihin tuo hänelle vain musertavaa surua ja yksinäisyyttä. Seuraavana vuonna The Whon Tommy räjäytti pankin tarinallaan kuuromykästä ja sokeasta pojasta, joka murtautuu henkisestä eristäytyneisyydestään flipperikuninkaaksi ja hetken ajaksi myös hengelliseksi guruksi. Tommy oli levyistä musiikillisesti pisimmälle viety ja kaupallisesti menestynein. Sen myötä syntyi myös usein harhaanjohtava mutta sitkeässä istuva käsite ”rockooppera” kuvaamaan tarinallista rocklevyä. Levyn musiikilliset ja teemalliset ideat näkyivätkin sitten varsinkin brittiläisissä konseptilevyissä kautta seuraavan vuosikymmenen. Ei ole vaikea kuvitella näitä ahdistuneisuuden tunteita heijasteiksi Britannian pitkälle 50-luvulle jatkuneesta säännöstelystä, imperiumin murenemisesta ja yleisestä ankeudesta, minkä jälkeen uuden värikkään nuorisokulttuurin, sosiaalisen vapautumisen ja kemiallisesti tehostetun luovuuden räjähdys 60-luvun puolivälissä on todella saattanut tuntua sadunomaiselta uudelleensyntymältä. Musiikillisesti keskinkertainen The Story of Simon Simopath jäi tässä vain alaviitteeksi, joka ei vaikuttanut aikalaisiinsa. Edelläkävijöistä ei aina tule tiennäyttäjiä.

Nirvana kuitenkin jatkoi levyjen julkaisemista viiden seuraavan vuoden ajan. Yhtyeen seuraava single ”Rainbow Chaser” muistetaan ensimmäisenä brittiläisenä kappaleena, jossa phaser-tehoste oli keskeinen osa kappaleen äänimaailmaa. Vaihesiirtymän aiheuttamasta aaltoilevasta ja huojuvasta äänitehosteesta tuli 60-luvulla yksi psykedelian tunnusmerkeistä, joten Nirvanan voi sanoa vihdoin päässeen psykedeelisen musiikin pariin, vaikka yhtye itse kiistikin tehneensä moista. Kun Seattlen kundit pöllähtivät maailmanmaineeseen 90-luvun alussa, Campbell-Lyons ja Spyropoulos haastoivat tahattomat tittelirosvot oikeuteen. Ilmeisesti uusi Nirvana joutui maksamaan vanhalle kohtuullisen summan saadakseen käyttää nimeään jatkossakin. Brittiversio jatkoi kiertämistä ja levytti jopa opportunistisesti nuoremman painoksen lauluista omia kukkaispopversioitaan. Luultavasti tämä ikuinen kulttiyhtye on saanut vuosien mittaan paljonkin ilmaista lisähuomiota, kun monet Amerikan Nirvanan fanit ovat törmänneet brittiversion levytyksiin ja luulleet niitä sankariensa harvinaisiksi julkaisuiksi. Joka tapauksessa se ansaitsee oman alaviitteensä konseptilevyn historiassa.

Mainokset