Van der Graaf Generator: The Least We Can Do Is Wave to Each Other (1970)

TLWCDIWtEO

Day dawns dark…

The Least We Can Do Is Wave to Each Other on englantilaisen progressiivisen rockyhtyeen Van der Graaf Generatorin ensimmäinen todellinen albumi. Yhtyeen virallinen ensijulkaisu The Aerosol Grey Machine (1969) oli lähinnä laulajan ja lauluntekijän Peter Hammillin sooloteos ja vielä puolivalmis kehitelmä 60-luvun lopun rockista ja folkvaikutteisesta akustisesta musiikista. Toisella albumilla yhtye oli vakiinnuttanut vahvan kokoonpanon, vahvistanut soundiaan ja löytänyt vahvan tukijan edistyksellisille ideoilleen entisen lehtimiehen Tony Stratton-Smithin luotsaamasta itsenäisestä Charisma-levymerkistä (tässä suhteessa yhtye kehittyi kuten tallikaveri Genesis).

it now numbers infinity

Jotkut tiukimman linjan progefanit ovat kiistäneet Van der Graaf Generatorin kuulumisen progressiivisen rockin piiriin – kuten myös jotkut yhtyeen punkhenkisemmät fanit. Yhtyeellä onkin kulttiyhtyeeksi hyvin laaja-alainen fanikunta. Ehkä tämän albumin avaus ei ole sitä, mitä myöhempien aikojen sinfoniselle rockille virittyneet korvat odottaisivat. ”Darkness 11/11” alkaa nimensä mukaisesti hämyisissä ja synkissä tunnelmissa: Nic Potterin basso ja Guy Evansin rummut tikittävät hiljaisen uhkaavaa e-urkupistettä Gustav Holstin ”Marsin” mieleen tuovassa rytmissä. Kappale perustuukin vain muutaman duurisoinnun modaaliselle kierrolle, jonka jännitteisyys syntyy juuri A-osan urkupisteen käytöstä ja riffailevamman B-osan lievästä kromaattisuudesta. Rytmiryhmän hypnoottisen herkeämättömän mutta jatkuvasti varioituvan rockmarssikompin yllä melodisen materiaalin pitkien linjojen liike tuntuu vääjäämättömältä mutta silti työlään pahaenteiseltä. Psykedeelisen rockin junnaamisesta liikutaan edistyksellisempään suuntaan.

Only in dark do they appear

Osan erikoisuudesta luo kappaleen soundi, ja se syntyy Van der Graaf Generatorin rockbändille erikoisesta kokoonpanosta. Yhtye on pohjimmiltaan sähkökitaraton urkutrio The Nicen ja Eggin tapaan. Hugh Banton saa kyllä Farfisa-urkunsa ärjymään yliohjattuna lähes samaan tapaan kuin Keith Emerson tai Dave Stewart, mutta näiden Hammond-uruilla virtuoosimaisesti soitetun barokki-blues-jazzsekoituksen sijaan hän pitkään aikaa maalailee kirkkourkumaisilla soinnuilla ja eteerisen livertävillä kuvioilla, jotka tuovat mieleen Oliver Messiaenin urkumusiikin. Hän soittaa musiikkia jostakin ikiaikaisten varjojen katedraalista, ja sooloillessaan vauhdikkaiden juoksutusten sijaan venyttää nuotteja tuskallisen pitkiksi pidätyksiksi sointujen halki. Rockurkujen rooliodotuksiin nähden Bantonin työskentely on melkein avantgardistista.

Niin on myös tapa, jolla saksofonisti David Jackson ottaa haltuunsa tilaa, jota normaalisti kitara täyttäisi. Jackson puhaltaa hänkin pitkiä, kirkuvia soololinjoja maustettuna voimakkaalla vibratolla ja tremololla kuin hardbop-jazzpuhaltaja. Jazzista on myös peräisin hänen tapansa soittaa kahta saksofonia yhtä aikaa. Näiden soitto moninkertaistetaan päällekkäisäänityksillä tai elektronisella harmonisoijalla saksofonikuoroksi, joka komppaa räkäisen fanfaarimaisilla riffeillään urkuja. Rockin kontekstissa tällainen jazztyylittely lisää musiikin outoutta, eikä lopputulos toisaalta muistuta esimerkiksi Soft Machinen samanaikaista jazzrockia tai yhdysvaltalaisten yhtyeiden varhaista fuusiomusiikkia. Se on outo sekoitus psykedeliaa, taidemusiikkia ja jazzia riffipohjaisen rockin kontekstissa.

Fate enters and talks in old words

Kaiken kruunaa Hammillin verraton laulu, ihmisäänen vastine Jimi Hendrixin kitaransoitolle, kuten sen vaikutusta on joskus kuvailtu. Hammill liikkuu melkeinpä puhelaulumaisesta kuiskailusta teräksiseen liitoon, aina kuitenkin suvereenin sulavasti ja tarkasti äänenkorkeutta halliten. Laulussa on suurta dramatiikkaa ja rockin asennetta, vaikka muodossa ei ole lainkaan bluesin fraseerausta ja tekstit maalailevat hämäräperäisiä kuvia numerologiasta vaihtelevan mittaisilla säkeillä. Hammillin läpitunkevan kantavan pää-äänen voisi kuvitella kuuluvan demoniselle kuoropojalle tai klassisen tekniikkansa hylänneelle baritonille siinä missä rocklaulajalle.

Lisää luovaa kitkaa aiheuttaa hänen ylempään keskiluokkaan viittaava RP-englantinsa. Brittiläiset rocklaulajat olivat vasta vähitellen vapautumassa amerikkalaisen ilmaisun jäljittelystä tai neutraalista ”keskiatlanttisesta” tyylistä kohti omien aksenttiensa luontevaa käyttöä. Kun kieli korreloi vahvasti paitsi alueellisen myös luokkaidentiteetin kanssa, harva nuoren ja kapinallisena pidetyn musiikkilajin harjoittaja halusi kuulostaa hienostelevan koulutetulta eteläenglantilaisen keskiluokan edustajalta, joka nielee lopun r-kirjaimensa mutta lausuu t-kirjaimensa ja tavunsa terävinä ja tarkkarajaisina. Yleisön korvissa Hammill karjui mystisiä vapaamittaisia tekstejä kuin rockpirun riivaama sisäoppilaitoksen opettaja. Ei ihme, että musiikki kuulosti oudolta.

Yhtyeen musiikki on siis raskasta, synkkäsävyisen mystistä, riffipohjaista ja dramaattistakin. Sitä voisi melkein kutsua goottilaiseksi, mutta goottirockin leimakirvestä ei ollut vielä vuonna 1970 taottu. Sen sijaan Van der Graaf Generator asetettiin usein varhaisen ”heavy rockin” jatkumoon, samoin kuin King Crimsonin tai Atomic Roosterin kaltaiset progressiiviset yhtyeet. Jatkumon toisessa päässä raskaus, riffipohjaisuus ja synkkyys vedettiin samoihin aikoihin tappiin Black Sabbathin ensialbumilla.

We began to notice that we could be free

Synkkyys, raskaus ja tuomionpäivän tuntu ovat kuitenkin vain yksi puoli Van der Graaf Generatorista. Aivan kuten In the Court of the Crimson Kingin (1969) korvat raiskaavaa alkua ”21st Century Schizoid Man” seurasi ”I Talk to the Windin” pastoraalinen nättiys, myös ”Darknessin” pimeys väistyy ”Refugeesin” virsimäisen kierron, kirkkomaisten urkujen ja huilun korkeiden murtosointujen tieltä. Hammill laulaa tämän hymnin tai anglikaanisen virren sekulaarin rockmuunnelman samanlaisilla tarkoilla ja pitkillä linjoilla kuin ”Darknessin”, mutta nyt hän liikkuu herkän ohuista pää-äänistä tunteellisesti täyteläisempään ääneen ilman rockin soulvaikutteisia melismoja tai äänen vääristelyä. Äänen läheisyys ja peittelemätön ilmaisu korostaa, että kyseessä on henkilökohtainen tarina siitä, kuinka Hammill jätti kotinsa ja roomalaiskatollisen kasvatuksensa Derbyssa ja Manchesterissa, päätyi lopulta Lontooseen ja löysi West Kensingtonista kämppäkavereikseen (tulevat) kapellimestari Michael McLeanin ja näyttelijä Susan Penhaligonin. Pehmeä, kuoropoikamaisen korkea ääni korostaa myös näkemyksen viattomuutta.

Tätä kasvun, itsenäistymisen ja ystävien löytämisen tarinaa kuvataan eri ilmasuuntien kautta. Pohjoisen tiukan moraalin, etelän mukavan pinnallisuuden ja idän vastakulttuurillisen lupauksen kasvattama Hammill tekee irtioton ja kääntyy kumppaneineen (Lontoon) länteen. Samalla musiikki irtoaa dramaattisesti tähän asti toistetusta kuviosta, rummut, jotka ovat tähän mennessä soittaneet orkesterin patarumpujen tavoin aksentteja, tulevat mukaan kunnon rockrytmiikalla ja urut johdattavat rytmisesti musiikin pitkin asteita ja pidätyksiä uuteen E-duurisointuun. Itsenäistymisen jälkeen komeat säkeistöt toistuvat hitaan rytmin tukemana ja sovitus kasvaa ja vaimenee huikean taidokkaasti urkujen ja huilun kehitellessä kuvioitaan. Myös sello saapuu soittamaan sessiokeikan ja kirkkokuoromainen taustalaulu viimeistelee lähes pyhän vaikutelman tekstuurien hehkuessa kuin sanojen kultainen valo pilvissä. [1] Syntyy haavekuva kolmen aikuistuneen ihmisen pienestä utopiasta, nostalgiaa tulevaisuudesta, johon uskotaan lujasti – ja jos se ei toteudukaan, ”well at least we tried”. Tähän sekoittuu luopumisen haikeus ja vanhojen pidikkeiden katoamisesta syntyvä epävarmuus.

Samalla sen voi lukea myös ajatukseksi jo hieman haalistuvan hippikulttuurin unelmasta jättää materialistinen maailma ja elää pastoraalista utopiaa jossain (Yhdysvaltojen) lännessä. Hippinuoriso näki itsensä syvästi erilaisena edellisistä sukupolvista, todellakin pakolaisina vanhemman sukupolven arvoista ja maailmankuvasta. ”There we shall spend the final days of our lives”, nuoret saattoivat haaveilla, ”We’ll be happy on our own”. Yleismaailmallisemmin sen voi nähdä esittävän eksistentialistisesti, että jokainen – ei vain elämäänsä aloittava nuori aikuinen – on loppujen lopuksi maailmaan heitetty pakolainen pelkkä reppu selässään, etsimässä elämän edellytyksiä, merkitystä ja yhteisöä. Niin tai näin, Van der Graaf Generatorin näin esittämänä ”Refugees” on yksi kaikkien aikojen kauneimpia lauluja Hammillin ja rockmusiikin katalogissa. Eikä se ole vähän.

In the year 1486…”

White Hammer” yhdistää molemmat edellä kuullut sävellystyypit kuvailemaan keskiajan noitavainoja. Hammill laulaa A-osan hymnimäisen melodian suurellisesti, kuin kuvastaen Malleus Malleficarumin ja inkvisition tyhjää mahtailevuutta, vierailevan kornetin fanfaarin ja urkujen virsimäisen sointukulun (jossa oikein korostuu virsien aamen-kadenssi) säestyksellä. B-osassa siirrytään taas aggressiivisempaan äänenkäyttöön, jauhavaan rockrytmiin ja modaaliseen sekoitukseen pohjautuvaan kiertoon, kun noitavasara alkaa vasaroida harhaoppisia maahan. Samanlainen vastakkainasettelu hyvän ja pahan – sekä inkvisition ja ”magian” harjoittajien välillä että jälkimmäisten kesken – jatkuu hiljaisemmassa C-osassa, joka doorisessa moodissaan heiluu jatkuvasti mollin ja duurin väliä, mutta purkautuu lopulta aina mollitoonikaan.

Kun B-osan viimeisessä kertauksessa rakkaus sitten ottaa voiton vihasta, D-duurin ympärillä pyörinyt hakkaava riffikierto siirtyy uuteen H-duuriin ja marssii siitä eteenpäin uusiin sävellajeihin saksofonien alkaessa juhlistaa muutosta irtoamalla syklisestä riffistään laajempiin revittelyihin. Tämä tapahtuu samaan aikaan, kun Hammill karjuu ”the White Hammer of looooooove”, niin että hetki on herkullisen yliampuvasti valmisteltu. On helppo tulkita, että tässä nuorisokulttuuri rakkauden sanomineen ja modaalisine rocklauluineen lyö vanhan järjestyksen hierarkiat ja sorron välikappaleesta tulee vapautuksen symboli. Van der Graaf Generator vain valitsi hieman erikoisemman iskulauseen kuin ”all you need is love” tai ”revolution”, mutta samalla tavalla sen ympärillä tanssahdellaan kohti oletettua vapaampaa tulevaisuutta. Tässä mielessä ”White Hammer” on vielä enemmän aikansa kuva kuin ”Refugees”.

Mutta lopuksi improvisaatio siirtyy takaisin d:n ympärille, musiikki vaimenee – ja sitten törkeästi yliohjatut urut alkavat soittaa neljän nuotin hidasta, säröreunaista riffiä, jonka voi hahmottaa ylinousevaksi D-duurisoinnuksi pienen sekunnin ylimääräisellä riitasoinnulla täydennettynä. Se on siis erittäin epävakaa, ja kun basso liittyy mukaan ja saksofoni repeää täyteen huutoon, on vaikutelma todella ilkeä ja uhkaava. Kappaleessa tämä voi kuulostaa irtonaiselta, mutta se päästää levylle maistiaisen Van der Graaf Generatorin lavaesiintymisten kaoottisemmasta puolesta, joka toi arvaamattomuudellaan sen konsertteihin sitä rockpiirien paljon peräänkuuluttamaa vaarantuntua. Yhtye osaa kuulostaa yhtä ”pahalta” kuin ne yksioikoisemmat yhtyeet hevijatkumon toisessa päässä.

Hear the sharp crack of the fission…

Albumin A-puolen kappaleet voidaan näin kuvata ylimalkaisesti sanoilla ilkeä – intiimi – eeppinen. Kääntöpuolen toiset kolme kappaletta toistavat ykköspuolen rakenteen. ”Whatever Would Robert Have Said?” heittää yhteen akustisen kitaran säestämää laulua, nopeita sähköisiä riffejä ja tavallisen kiihkeä sooloilua, jossa kuullaan myös Potterin melko tavanomaista (ja vastentahtoista) kitarasooloilua. Tällainen vastakohtia ja ristiriitoja painottava musiikki jos jokin on progressiivisen rockin peruskauraa. ”Whateverin” yhdistelmä vain tuntuu turhan hätäiseltä, saumakohdat turhan karkeilta ja sävelmateriaali epätasaiselta, jotta siitä syntyisi täysin tyydyttävä kappale. Parasta sovituksessa on Evansin dynaaminen ja, kuten muissakin kappaleissa, tyylikkään musikaalinen rummutus, joka kulkee osioiden vaatimusten mukaan vaikenemisesta filli-infernoiseen rockgrooveen hienovaraisen svengin kautta.

Otsikko viittaa yhdysvaltalaiseen fyysikkoon Robert Van de Graaffiin (1901 – 1967), jonka kehittämästä elektrostaattisesta generaattorista yhtye otti nimensä mutta laiminlöi oikoluvun. Kappaleen toistuvat B- ja C-osat kuvaavatkin, kuinka sähkölataus purkautuu koronana Van de Graaffin generaattorin kahden teräspallon välissä. Suurimpia näistä laitteista on sovellettu hiukkaskiihdyttimiksi. On hieman epäselvää, kuinka nämä tekniset kuvaukset nivoutuvat A-osiin, joissa herkutellaan itsetuhoisten impulssien houkutuksella ja niiden paradokseilla, muuten kuin ehkä vahvistamaan pirullisuuden tuntua luetteloon ristiriitoja ja elämäntaito-opasmaisia heittoja. Staattinen liike on sopivan ristiriitainen kuvaamaan generaattorin ja siltä nimensä väärin lainanneen yhtyeen toimintaperiaatetta. Musiikki korostaa ristiriitoja jälleen painokkaalla duurin ja mollin tasapainottelulla. Osa tuhoisasta kuvastosta kyllä panee miettimään, saattaisiko otsikon Robert viitata myös toiseen yhdysvaltalaiseen fyysikkoon, eli Robert Oppenheimeriin, jolla oli tällaista synkän filosofista sanottavaa omasta radioaktiivisia nuklideja synnyttäneestä laitteestaan. Se laite kun esiintyy albumilla hieman myöhemmin.

There could have been peace, but that eluded me…

Out of My Book” on oikeastaan koottu yhtä monista osista, joskin pinnallisen keveä akustisen kitaran johtama popballadisoundi hämää korvaa. Rakenne voi johtua osin siitä, että Hammill ja Jackson sävelsivät sen pala palalta yhdessä. Toisaalta kappaleen aiheena on ihmissuhteen epävarmuus rakkauden ja epäilyn ristivedossa, joten rakenne pyrkii myös vetämään eri suuntiin ja viemään kuulijalta tukevan jalansijan. Hammillille tyypillisesti A-osan sanapainotukset osuvat usein muualle kuin luonteviin kohtiin, lausuntarytmi nopeutuu äkisti laskeviin juoksutuksiin, jotka päättyvät painottavaan taukoon ennen säkeen viimeistä sanaa.

How can I be sure?” Kysymys on laajemminkin siitä, missä määrin voi edes odottaa faktapohjaista varmuutta elämänalueella, jota hallitsee tunne, usko ja subjektiiviset odotukset. Variaatioita tästä kysymyksestä Hammillin tekstit kysyisivät kautta hänen uransa. Kuten usein myöhemminkin, kysymys jää lopulta auki, ja B-osassa epävarmuutta alleviivaa kahden lähes samanarvoisen duurisoinnun vuorottelu. Muuten albumin keveimmästä kappaleesta jäävät parhaiten mieleen urkujen ja huilun koristeellinen ja saumaton yhteissoitto sekä C-osan komea laulukoukku.

This is the beginning of the end

After the Flood” kokoaa lopulta kaikki keinot yhteen ja kasvattaa tähän asti vasta hieman venytettyä laulurakennetta 11-minuuttiseksi pienoiseepokseksi. ”White Hammerin” tapaan teksti tarkastelee ei-persoonallisesta näkökulmasta suurta maailmaa mullistavaa tapausta. Menneisyyden sijaan katse suuntautuu tulevaisuuteen ja tuomiopäiväntuntu on keskeinen, sillä kyseessä on äärimmäisen kataklysmin kuvaus: Ydinräjähdykset sulattavat napajäätiköt, Maan magneettikenttä sekoaa ja nousevat meret hukuttavat ihmiskunnan. Lopuksi vesi väistyy ja sataa kuolleiden kaupunkien päälle ydintalven lumena. Hammill yhdistää tekstissä raamatullisen vedenpaisumuskuvaston ja tuolloin ajankohtaisen ydinsodan pelon luoden näin myyttisen mutta (näennäisen) tieteellisesti ilmaistun kuvauksen maailmanlopusta. Kuvaamalla tuhon ja palaamalla sitten viimeisessä kolmanneksessaan nykyhetkeen teksti toimii yhtä aikaa profetiana ja varoituksena.

Kaiken tämän musiikki pyrkii maalaamaan monilla erilaisilla osilla. Ihmiskuntaa kuvaa tietysti A-osan pelkistetty ääni ja akustinen kitara, jotka pyörivät folkmaisesti yhden staattisen soinnun ja riffin ympärillä. Kunnia on kadonnut ja kehitys pysähtynyt. ”Humanity stumbles”, ja riffi kompastelee alas pitkin lähes oktaavin verran c-duuriasteikkoa, mutta päättyy kuitenkin D-duurisointuun. Ihmiskunta ikään kuin luisuu alati alemmas saavuttamastaan huipusta. Laulumelodiankin mitta vaihtelee.

Sitten katastrofi iskee Bantonin jyrisevien urkujen säestyksellä. Harmoninen keskus on aluksi kaukana edellisestä Cis-duurissa mutta siirtyy sukkelaan, jotta kuulija on yhtä pyörällä päästään kuin kompassi napaisuuden tuhouduttua. Hakkaavat urkuriffit liikkuvat kulmikkaasti ja vievät epäsäännöllisillä aksenteilla musiikin nopeasti halki sävellajien takaisin D-duuriin ja eräänlaiseen katkeraan fanfaarin aihioon, joka materialisoituu kunnolla vasta seuraavassa osassa. Ydinsodan lämpö- ja iskuaalto kiepauttaa hetkessä maailmanjärjestyksen ympäri, ja sitten jäätiköt alkavat sulaa. ”The ice is turning to water”, Hammillin kahdennettu ääni kauhistelee musiikin pysähtyessä urkujen hitaasti nousevan jylinään, aivan kuin jään murtumiseen.

Vasta C-osassa rytmi vakiintuu painokkaan keskitempoiseksi 4/4-rockiksi kuvaamaan vesimassojen vääjäämätöntä pyyhkäisyä yli mantereiden. Osa on kappaleen tarttuvin melodinen hetki, todellinen tuomiopäivän fanfaari Hammillin kailottavan äänen loikatessa ja lopulta aina pudotessa kolmen soinnun modaalisen kierron mukana. Kitaran rämpytys asettuu urkujen pauhua vasten, ja toistoissa se jää vähitellen täysin saksofonin ja urkujen kasvavan ulvonnan jalkoihin, puhumattakaan rumpujen pitkistä filleistä, jotka kohottavat takaisin kertaukseen. Ihmiskunta on todellakin pieni ja avuton luonnon rusentavan voiman edessä.

Tähän mennessä ”After the Flood” on seurannut perinteistä laulun formaattia, mutta B-osan toiston jälkeen muotoa aletaan muutella tarinankerronnan nimissä lisäämällä kaksi instrumentaalijaksoa rockille epätavallisessa 5/4-tahtilajissa. Ensimmäinen näistä kuvaa tulvaveden vetäytymistä ja magneettikentän stabilisoitumista. Jackson kehittää B-osan riffistä mielenkiintoisen muunnelman rohisevalla huilulla, mikä viittaa siihen, että mallina oli Jethro Tullin single ”Living in the Past” (1969), ja sitten lisää itsenäisen saksofonisoolon toiselle puolelle äänikuvaa, luoden näin jazzmaisen monirytmisen ja -kerroksisen soolojakson.

Kuolleen maapallon lopullista hävitystä toinen instrumentaali taas kuvaa modernista taidemusiikista lainatulla tekniikalla. A-osan ihmiskuntaa kuvaava ”valkoisten koskettimien” asteikko ja B-osan tuhoriffien ylennetyt sävelet yhdistetään uhkaavaksi dodekafoniseksi riffiksi, jota basso, urut, saksofonit ja rummut alkavat soittaa kiihtyvässä unisonossa. Kuvio siis käy läpi kaikki oktaavin kaksitoista nuottia ilman toistoa. Musiikilliselle kerronnalle tekniikka tuottaa kaksi tehokeinoa. Ensinnäkin se hävittää täydellisesti tunteen sävellajista ja sävelkeskuksesta, kun kaikkia säveliä kohdellaan samanarvoisina. Musiikista katoaa päämäärän ja suunnan tuntu, vaikka se säilyttää ilkeästi polveilevan melodisen ja rytmisen muodon. Tämäkin hämärtyy vähitellen, kun kerrostetut urkulinjat ja vapaasti kirkuvat saksofonit irtoavat muodostelmasta. Kaikki puuroutuu kaoottiseksi pyörteilyksi. Tämä on 12-säveltekniikan toinen vaikutus. Riffi kattaa todellakin koko kromaattisen asteikon, eli hävitykseltä ei pääse mikään pakoon. On kuin jäinen maailma romahtaisi takaisin jonkinlaiseen alkukaaokseen.

Tarina voisi päättyä riffin hiipumiseen, mutta akustinen kitara ilmestyy hiljaisuudesta rämpyttäen rauhallisesti vuorotellen tasa-arvoisia D- ja C-duurisointuja. Tässä on selvästi palattu A-osan ihmiskunnan kuvaukseen, mutta saman sävelkielen hämyisämpi käyttö kertoo, ettei nyt olla ”kompuroivassa” nykyhetkessä vaan pikemminkin menneisyydessä. Musiikin kasvaessa uhkaavasti lisäsoittimien ja voimasointujen myötä Hammill laulaa lainauksen itse Albert Einsteinilta (B-osassa hän oli jo mukaillut yhtä Winston Churchillin kuuluisaa ilmaisua). Einstein pelkäsi, että kylmän sodan varustelukilpailu johtaisi ydinsotaan yhtä vääjäämättömästi kuin kriittisen uraanimassan fissio ydinräjähdykseen. Lopputulos olisi se, minkä olemme juuri kuulleet, eli lyhyesti sanottuna: ”Total annihilation!” Hammill päästää melkein epäinhimillisen pitkän karjaisun, ja elektroniikka vääristää hänen äänensä täysin säröiseksi ulvonnaksi [2]. Samalla soittimet toistavat 12:n sävelen riffin, nyt musertavan hartaasti ja jokaista säveltä yhtä lailla painottaen. Kaikki todellakin tuhoutuu itse ääntä myöten.

Vielä kerran musiikki palaa A-osaan ja nykyhetkeen, jossa ihmiskunta horjuu kuilun reunalla. Kappale huipentuu sitten C-osan toistoon, jossa tuhon kuvia paisutellaan muikeilla sooloilla. Loppuun jää vain (ehkä ”A Day in Lifen” hengessä) urkujen höllyvä jyrinä, eli etäisten jäämassojen pahaenteinen rutina. Viesti on selvä: ellei ihmiskunta ala skarpata, edessä on kylmä kylpy ja pitkä talvi koko planeetalle, eivätkä arkkifantasiat pelasta ketään. Ainakin sävellys osoittaa todeksi ”Whatever Robert Would Have Said?” -kappaleen sanoman tuhon ja kauhun kiehtovuudesta: Maailmanloppu saa tässä äärimmäisen tarttuvan ja vetävän kertosäkeen. Kuilu ei tyydy tuijottamaan takaisin, vaan se rokkaa kuin viimeistä päivää.

I AM the joy you really pay for, but which comes completely free”

After the Flood” yhdistää rockin, jazzin, taidemusiikin ja puhtaan äänellisen avantgarden komean paatokselliseksi lauluksi. Laulu se on yhä, lisäosin varustettu, muokattu ja paljon venytetty laulu. Progressiivinen musiikki kehitteli samana vuonna jo pidemmälle vietyjä eepoksia. ”After the Flood” on kuitenkin vahva, mieleen jäävä ja toimiva, nuorelle bändille yllättävän kypsä erilaisten vaikutteiden fuusio, jota yhtye saattoi sitten kehittää eteenpäin aina ”The Plague of the Lighthouse Keepersin” (1971) kaltaiseksi aidoksi sävellyssarjaksi.

Samalla tavoin The Least We Can Do Is Wave to Each Other iskee pöytään kaikki Van der Graaf Generatorin ristiriitaiset aspektit: kirkuvan kaaoksen ja lyyrisen herkkyyden, raivokkaan modaalisen rockin ja klassisen hienostuneisuuden, mystiikan ja rationaalisuuden, goottilaiset tuomiopäivänfantasiat ja intiimit psykologisoinnit. Se heittää kuulijan silmille tuhon ja järjenvastaisuuden varjon mutta sen takana heiluttaa myös toivon ja utopian lyhtyä. Vuonna 1970 tämä oli taatusti progressiivista rockia, vaikka sitä ei ehkä silloin tuolla nimellä kutsuttukaan. Siinä olivat läsnä kaikki ajan ristiriitaiset elementit, eivät vain ne, jotka myöhemmin on joko palvovasti tai halveksivasti julistettu osaksi progen kaanonia. Puoli vuosisataa myöhemmin musiikki on yksinkertaisesti upeaa.

[1] ”Refugeesista” julkaistiin myös lyhennetty singleversio, jossa sovitusta paisuttaa entistä hienommaksi yhdeksänhenkinen orkesteri. Se ei saavuta kuitenkaan samanlaista dynaamista tehoa kuin pidempi alkuperäinen.

[2] Tosin voi kuvitella, että 60-luvun brittilapset olisivat voineet hihitellen ajatella sen kuullessaan dalekien rengasmoduloitua taisteluhuutoa ”exterminate!Janne Yliruusi näkee särön käytössä yhteyden King Crimsonin ”21st Century Schizoid Manin” säkeistöihin. Voidaan myös spekuloida, inspiroiko sama kappale ”White Hammerin” lopun riffikaaoksen, kuten se ilmeisesti inspiroi huomattavasti vaisumman riffin Gracious-yhtyeen hieman myöhemmässä kappaleessa ”Hell” (1970). King Crimson oli myös soittanut konserteissaan rocksovitusta Holstin ”Marsista”, joskin saman urkupisteriffin sisältävä studiomuunnelma ”The Devil’s Triangle” (1970) äänitettiin vasta ”Darkness 11/11”:n jälkeen.

Solaris: 1990 (1990)

Solaris1990a
Alkuperäinen vuosi 1990. Arkistolevyyn vertautuvan tupla-albumin kanteen ei paljon nähty vaivaa, ja lopputulos on kuin bootlegissä.

Vuosi 1990 avasi monia asioita Itä-Euroopassa. Unkarilaiselle progressiiviselle rockyhtyeelle Solarikselle se avasi tien levyttämään ja julkaisemaan lopun 80-luvun aikana kertyneen materiaalinsa. Mestariteoksensa Marsbéli Krónikák (1984) julkaisun jälkeen yhtye oli törmännyt levy-yhtiön julkaisuhaluttomuuteen, lopettanut toimintansa vuonna 1986 ja niittänyt menestystä lauletulla popilla nimellä Napoleon Boulevard. Koruttoman mustiin kansiin pakattu tupla-albumi 1990 on pakostakin edeltäjäänsä hajanaisempi, koska yhtye pakkasi siihen eri aikoina ja eri kokoonpanoilla taltioitua materiaalia kymmenen vuoden ajalta.

Albumin ensimmäinen puoli koostuu radiolle vuonna 1980 tehdyistä äänityksistä. Pelkistetyllä mutta hyvänlaatuisella taltioinnilla kuullaan joukko lyhyitä kappaleita, joissa Solaris esittelee tyylinsä jo käytännössä valmiina. Sävellyksissä on yleensä kaksi vahvaa teemaa, joista ainakin toinen on unkarilaissävytteinen melodisen ja harmonisen mollin sävyttämä, heleinen tai jäykän laulava melodia. Näitä varioidaan vuoroin kitaralla, huilulla, syntetisaattoreilla ja joskus bassolla. Välit täytetään terävän yhteissoiton leimaamilla raskailla rockriffeillä, pulputtavilla Moog-syntetisaattorin kuvioilla tai avaruudellisten syntetisaattorien (”Óz”) hallitsemilla jaksoilla. Varsinainen teknisesti vaativa sooloilu jää melko vähäiseksi teemallisen yhteissoiton rinnalla.

Silti soitto häikäisee, ja paikoin se on koomisenkin vauhdikasta, kuten monissa tällaisissa instrumentaalisissa progesävellyksissä tuppaa käymään. Kitaristi Csaba Bogdánin suorasukaisesti rullaavan riffin päälle rakennettu ”Mickey Mouse” on ilmeisesti sellainen tarkoituksellisesti, niin sarjakuvamaisesti sen unisonojuoksutukset ja iloiset riffit kaahataan läpi. Sama raskaan sinfonisen rockin, syntetisaattorivetoisen kosmisen elektronisuuden ja kansansävytteisen melodisuuden tiukalla yhteissoitolla kokoonpantu yhdistelmä kuitenkin läpäisee kaikki sävellykset kypsyystasosta huolimatta.

Tämä on se yksi temppu, jonka Solaris hallitsee suvereenisti. Se toimi loistavasti Marsbéli Krónikákilla ja teki albumista vahvan ja yhtenäisen kokonaisuuden. Nämä kappaleet kuulostavat väkisin saman ideapuun vähäisemmiltä hedelmiltä, vähemmän kypsiltä tai vähemmän omaperäisiltä. Dynaaminen ”Éden” (innoittajana on luultavasti juuri tämä Eeden) nousee ensimmäisen kiekon tähdeksi. Se kasvaa Attila Kollárin surumielisestä huilutunnelmoinnista ja Gábor Kisszabón bassomelodiasta kitaristien Bogdan ja István Cziglán melkein yliampuvaksi äityvän hevikäsittelyn kautta samanlaiseen jylisevään kuorolopetukseen kuin ”Marsbéli Krónikák” -eepos.

Tämän albumin eepos on 23-minuuttinen ”Los Angeles 2026”. Toisin kuin ”Marsbéli Krónikák” se on yksiosainen ja suoraviivaisempi. Esimerkiksi jylhä, orkesterimainen pääteema toistuu lähes samanlaisena aivan alussa ja lopussa, ja elektroniset ja akustiset elementit sulautuvat tiukemmin yleiseen bändisointiin, kun niitä edeltäjässä tietoisesti kontrastoitiin eri osioissa. Silti sävellys esittelee ja toistaa teemojaan lohkomaisesti, sen sijaan että ne virtaisivat täysin luontevasti yhteen. Nämä eivät myöskään ole vahvuudeltaan aivan marsilaista laatua, eivätkä kestä yhtä hyvin toistoa ja kehittelyä. Tämän takia musiikki ei saavuta aivan samanlaista vääjäämättömän menon tuntua tai elämää suurempaa loppuhuipennusta kuin edeltäjänsä. Varsinkin kun teoksen alkupuolella muu bändi lähtee tupakkatauolle kosketinsoittaja Róbert Erdészin soittaessa ja kehitellessä teemoja, aivan kuin kyseessä olisi pianistin viiden minuutin soolokadenssi klassisessa konsertossa. Tämä oli tuolloin uutta Solariksen tuotannossa, ja ratkaisu ikään kuin katkaisee kappaleen kasvavan liikevoiman kriittisessä kohdassa. Omillaan ”Los Angeles 2026” olisi oikein mainio 80-lukulainen sinfoninen rockeepos, nyt se ei vain pysty karistamaan Marsin varjoa, vaikka yhtye sieltä eteenpäin yrittääkin.

Solaris1990b
Vuoden 1996 CD-versio palauttaa kanteen yhtyeen retrologon.

Kakkoslevy on sekalaisempi. Albumin alkuperäisen kolmospuolen muodostaa sävellyssarja nimeltä ”Èjszakai tárlat” (”Yönäyttely”), joka sävellettiin alun perin yhtyeen vuoden 1986 jäähyväiskonserttiin. Lyhyet välisoitot, joissa sama murtosointuteema saa aina uuden syntetisaattorisovituksen, vuorottelevat tavanomaisempien bänditeosten kanssa. Teemat ovat kivoja, joskaan mitään olennaisesti uutta ne eivät tarjoa. Suurin ero on sointipolitiikassa, joka yhtyeen linjanmukaisesti pyrkii yhdistämään ajankohtaiseen tuotannon ja retro-otteen. Moogien ja vanhakantaisten särökitaroiden rinnalla kalseat sähkörummut kuulostavat tönkkömäisiltä ja digitaalisten syntikoiden metalliset ja henkäilevät soundit paikoin liian ohuilta. ”Józsi mátészalkára megy” funkkaa peukkubassolla, tanssikompilla ja helkkyvillä fanfaarisyntikoilla siihen malliin, että se muodostaa selvän sillan yhtyeen poptyyliin Napoleon Boulevardissa.

Vuoden 2026 Los Angeles kummittelee kantavana teemana myös neljännen puolen melko sekalaisessa kokoelmassa lyhyitä sävellyksiä erilaisille kokoonpanoille. Ne muodostavat muka ohjelmiston yhtyeen vuonna 2026 Los Angelesissa järjestämään jäähyväiskonserttinsa 40-vuotisjuhlakonserttiin. Yhtyeellä on selvästi huumorintajua, sillä kaikki konsertin mahtipontisissa tekijätiedoissa listatut muusikot on nimetty olutmerkkien mukaan. Huumoria edustaa myös levyn päättävä ”Solaris 1990”, joka on kuin riekkuva teknokollaasi erilaisista taide- ja elokuvamusiikin tunnetuista teemoista, joista varsinkin Tähtien sodan ja Also sprach Zarathustra osoittavat yhtyeen hakevan yhä innoitusta ulkoavaruudesta. Musiikillisesti merkityksellisimpiä hetkiä ovat hieno akustinen ”Duo” kitaralle ja huilulle sekä nimenomaan komiikan kannalta hevilaukasta tanssisaliin viuhahteleva ”Magyar Tánc” (”Unkarilainen tanssi”). Näissä kuuluu vahvimmin Solariksen kansallinen perintö, kun rytmit ja heleiden täyttämät melodiat alkavat painollisilla kuudestoistaosanuoteilla ja seuraavat paikoin unkarilaista asteikkoa.

Albumin ensimmäinen CD-versio karsi kylmästi koko tämän LP-puoliskon pois, jotta ajan hengenmukaisesti koko tupla-albumi saatiin mahtumaan yhdelle kalliille CD:lle. Myöhempi tupla-CD-versio (jonka itse ostin vuonna 2000 Popparienkelistä) palautti nämä ja lisäsi vielä kaksi bonusraitaa, joista ”Egészséges optimizmus” jatkoi hupailua. Ehkä 1990 olisi ollut ehjempi yhdeksi levyksi kuratoituna, mutta täytyy arvostaa yhtyeen halua tarjota kokonaiskuva kymmenestä toimintavuodestaan ja antaa kuulijan poimia itse parhaana pitämänsä palat joukosta.

LiveLA1

Vuoden 1990 tapahtumista huolimatta ajatus konsertista Los Angelesissa oli Solariksen jäsenille tuolloin todellista tieteiskuvitelmaa, yhtä vaikeasti kuviteltava kuin vuosi 2026 oli etäällä ajassa. Kuitenkin juuri Los Angelesissa yhtye ällistyksekseen konsertoi jo vuonna 1995. Yhdysvaltalainen levykauppias Greg Walker tiedusteli tuolloin, voisiko Solaris palata yhteen ja soittaa pääesiintyjänä kolmannessa progressiiviselle rockille omistetussa Progfest-konsertissa. Samalla yhtye sai vasta tietää, että se nautti kansainvälistä kulttisuosiota progressiivisen rockin harrastajapiireissä, kiitos Marsbéli Krónikákin japanilaisen CD-painoksen. Yhtye epäili viimeiseen asti joutuneensa työlään kepposen uhriksi mutta kokosi kuitenkin rivinsä, harjoitteli tiukan setin molempien albumiensa materiaalista ja läksi Losiin. Tuo setti julkaistiin tupla-CD:llä Live in Los Angeles (1996). Solaris esittää tyylikkäästi lähes koko Marsbéli Krónikákin, mutta mukana on myös parhaat palat 1990:ltä soundillisesti alkuperäisiä verevämpinä versioina. Tämä oli monille uusille progefaneille ensimmäinen tilaisuus kuulla omin korvin Solarista. Myös minulle. Monien muiden tapaan pidin mausta ja tilasin lisää.

LiveLA2
Vuonna 2010 albumista julkaistiin myös DVD-versio, jonka kuvamateriaali oli kerätty lähinnä yhtyeen omista VHS-tallenteista.

Sittemmin Solarikselta on julkaistu useitakin konserttilevytyksiä. Tälle levylle antaa lisäarvoa yksi uusi studioraita ”Beyond…”. Sen 12 minuuttia tarjoavat lähinnä tasaisen varmaa Solaris-kaavan kertausta, josta erottuvat lähinnä laulavat kitarastemmat, kantrimaiset huuliharpputunnelmoinnit ja alun bluesahtava jami, joka kuulostaa kuin Jethro Tullilta tyhjäkäynnillä. Nämä ennustavat niitä hieman juurevampia ja maailmanmusiikillisempia vaikutteita, joita kuultaisiin yhtyeen soundissa seuraavalla levyllä.

Sillä Los Angelesin konsertissa Solaris sai kutsun esiintymään seuraavana vuonna Rion progefestivaaleilla, ja esiintyminen taas johti sopimukseen uudesta studioalbumista, joka julkaistiin lopulta vuonna 1999. Solaris oli lähtenyt uudelle kymmenluvulle vain selvittääkseen jäämistönsä ja vetääkseen viivan keskeneräisten asioiden alle. Sen sijaan 90-luvusta tulikin yhtyeelle uuden elämän ja entistä isompien yleisöjen vuosikymmen.

Rush: A Show of Hands (1989)

aSoH
Tältä kuulosti syvin kasari. Värimaailma ja abstraktit soittajahahmot seuraavat Rushin jo studiolevyn Hold Your Fire (1987) kannessa aloittamaa linjaa. Kuvaavasti basisti Geddy Leen hahmo kuvataan soittamassa syntetisaattoria pääsoittimensa sijaan.

A Show of Hands on Rushin kolmas virallinen livejulkaisu, ja kirjoittajalle se edustaa yhtyeen huippukohtaa. Ei vain sen takia, että sen kautta kanadalaisen rockyhtyeen musiikki aikoinaan avautui itselle, vaan myös koska se keskittyy yhtyeen 80-luvun puolivälin tuotantoon, jota arvostan itse eniten. Edustan tässä varmasti vähemmistöä.

Albumi julkaistiin yhtä aikaa 74-minuuttisena äänitteenä ja puolitoistatuntisena konserttivideona (myöhemmin DVD:nä), joilla kuullaan osin eri materiaalia. Tässä tekstissä keskityn lähinnä ensin mainittuun, mutta viittaan myös jälkimmäiseen. Sillä kuullaan enemmän vanhempaa materiaalia, mikä auttaa muodostamaan laajemman käsityksen Rushista.

Rush oli koko uransa se rockin outolintu. Alun perin hyvin keskinkertainen Led Zeppelin –vaikutteinen voimatrio kehitti 70-luvun loppupuolella monimutkaisiin riffeihin ja polveileviin sävellyksiin perustuvan omaperäisen tyylin, joka oli eräänlaista raskasta progressiivista rockia. Tätä edustaa parhaiten videolla kuultava instrumentaali ”La Villa Strangiato”. Siinä yhdistyi progressiivisen rockin tekninen vaikuttavuus ja hard rockin rajuus, hieman samalla tavoin kuin ajan nousevassa AOR-musiikissa. Ainakin monet 80- ja 90-luvun progressiiviset metalliyhtyeet löysivät itselleen esikuvan Rushin tappotarkkaan soitetuista riffeistä ja epäsäännöllisten tahtilajien pöheiköstä. Itselleni tästä vaiheesta on aina puuttunut parhaan progen hienovaraisempi dynamiikka ja melodinen näkemys.

Yhtye pääsi todelliseen vauhtiin vasta 80-luvulla alkaessaan kehittää sävellyspuoltaan ja sovittaessaan soittonsa selkeämpiin laulurakenteisiin. Tälläkin albumilla versioidut suositut singlet ”The Spirit of Radio” ja ”Tom Sawyer” näyttävät muistettavimmin Rushin ravistelemassa melodioitaan irti kulmikkuuden pakkopaidasta tinkimättä kuitenkaan erikoisista tahtilajeista tai instrumentaalisista suorituksista. Myös laulutyylin muutos pois kirkuvimmasta hevimäisyydestä auttoi tekemään musiikista helpompaa korvalle.

Rush säilytti koko uransa kiitettävästi halun edistyä ja kyvyn sulauttaa uusia vaikutteita muusta aikakauden rockmusiikista omaan tunnistettavaan tyyliinsä. Monien aikalaistensa tavoin yhtye laajensi kitara-basso-rummut -akselilla pyörivää sointiaan uuden aallon kitara- ja syntetisaattorirockin suuntaan – ja onnistui siinä yleensä muita luontevammin. Tässä esimerkkeinä toimivat levyltä Grace Under Pressure (1984) poimitut ”Distant Early Warning”, jossa kaikuisan tilavat säkeistöt vaihtelevat sekvensserien tukemien riffikertosäkeiden kanssa, ja kokonaan sekvensseribassoon pohjautuva karu ”Red Sector A”.

Kuitenkin levyllä Power Windows (1985) yhtye heittäytyi yhteistyöhön Nik Kershaw’n tuottajana tuolloin parhaiten tunnetun Peter Collinsin kanssa. Tämä sovelsi Kershaw’n levyiltä tuttua monikerroksista ja syntikkakuvioita vilisevää popsoundia Rushin musiikkiin ja painotti yhtyeen melodista puolta. Jo tuon albumin ja tämän konserttitallenteen aloittava ”The Big Money” kehystää säkättävillä syntetisaattori-iskuilla ja elektronisten rumpujen sävyttämillä instrumentaalijaksoilla hyvin tavanomaisten AOR-tyylisten syntikkafanfaarien, riffien ja laulumelodioiden leimaaman kappaleen. Korporatiivisen rockin kliseiden käyttö tuntuu oudolta kappaleessa, joka kritisoi ison bisneksen sieluttomuutta, mutta jälleen yhtye vääntää valtavirran ideoita omiin tarkoituksiinsa. Samalla tavalla yhtye ottaa albumin mittaan aikansa raskaalle rockille epätyypillisen tuotannon ja popmaisen ilmaisun osaksi omaa soundiaan ja tekee siitä vahvaa taiderockia. Tällä albumilla yhtye kiteytti onnistuneesti monet vaikutteensa aivan samalla tavoin kuin se oli tehnyt uransa aikaisemmilla avainalbumeilla. Se, ettei yhtye keskity samoihin vahvuuksiinsa kuin näillä albumeilla, vieraannutti monet seuraajat. Toisille se avasi ovet.

Hold Your Fire (1987) sisälsi entistä laajempia sovituksia ja entistä enemmän siirtymää progressiivisesta voimatriosta kohti keskitien laulullisuutta. Aina tämä ei toimi, mutta A Show of Hands sisältää tulkinnat parhaista hetkistä. ”Prime Mover”, sekvenssereillä maustettu voimapophymni elämälle, ja ”Time Stand Still” näyttävät yhtyeen hallitsevan entistä paremmin tarttuvan melodisen ilmaisun, jyräävämpi ”Force Ten” vie suoremman rockin värikkäästi ja dynaamisesti rakennettuun tekstuurimaailmaan. ”Mission” on omannäköinen versio pop-henkisestä voimaballadista. Sen kauneus ei piile yksin kertosäkeiden huolellisesti rakennetuissa sovituksissa, joissa yhdistyy useita synteettisiä ja akustisia soittimia monitahoiseksi äänitekstuuriksi, vaan yhtye myös saa aikaan aidosti lyyrisiä melodioita ja tarttuvia kadensseja. Voimaballadin malliin ”Mission” päättyy isoon ja tunteelliseen kitarasooloon, mutta toisaalta kappaleen väli-instrumentaali ei sopeudu kaavamaisuuteen: se kulkee enimmäkseen rockille poikkeuksellisessa 5/4-tahtilajissa (ja silti se rokkaa), ja sen viisi erillistä alaosiota antavat lyhyitä soolospotteja oletusarvoisen kitaran lisäksi myös synteettiselle marimballe ja bassolle. Tässä yhteen pelaamisen ja sopeutumattomuuden välisessä dynamiikassa piilee avain Rushin lähestymistapaan, ideologiaan ja osin myös suosioon.

Manhattan Project” saa toimia esimerkkinä Rushin tuolloisista kerronnallisista ja sovituksellisista kyvyistä. Näennäisen helposti omaksuttavaksi rockkappaleeksi se on epätavallisen hienovarainen rakenteeltaan ja sovitukseltaan. Vielä poikkeuksellisemmin ydinpommin ja kylmän sodan synnystä kertovan kappaleen sanoitus on yksinään melkein kuin historianluento, ei aivan sitä rokin peruskauraa. [1] Musiikki kuitenkin tuo sen eloon, samoin kuin se korottaa musiikin.

Intro 1. Marssimainen virvelirumpurytmi ja syntetisaattorin ahtaasti aseteltu kvarttipidätetty C-septimisointu avaavat esiripun aikaan, jossa sota häilyy kuin pilvi maailman yllä. Kirskahtava kitara soittaa ylä-äänillä laskevan kolmen nuotin kuvion, kuin rujon fanfaarin.

Intro 2. Lasimainen syntetisaattori soittaa kolmen soinnun kiertoa ja kirkkaan kilahtava kitara niitä myötäilevää kolmen nuotin melodiaa. Vaikutelma on myyttisen suurellinen ja hitusen nostalginen, kiitos yhden molliseptimisoinnun. Sitä korostaa puolitempoinen tyyli, kun bassosyntetisaattori merkitsee perussävelet kokonuoteilla, bassorumpu soittaa kaikilla neljällä iskulla mutta virveli kolmannella ja tahdin viimeisellä kahdeksasosanuotilla melodian korostamiseksi. Kadenssi tapahtuu kuitenkin töksähtäen fis-mollista kvarttipidätettyyn C-sointuun, joka jää soimaan muiden instrumenttien vaietessa. Tämä enteilee jotain suurta repeämää entiseen nähden.

Säkeistö 1.Imagine a time…” Ensimmäisenä piirretään aikakausi, tilanne, jossa maailman muuttava ydinase syntyi. Syntetisaattori toistaa intro 2:n sointukulun mutta ilman bassoa ja hieman erilaisella rytmillä. Komppi harvenee bassorummun siirtyessä melodiaa myötäileviin synkooppeihin ja virvelin pitäytyessä kolmannella iskulla. Syntyy jälleen vaikutelma suuresta tilasta tai laajasta näkökulmasta yli historian tapahtumien. Melodia myös tekee melko suuria hyppyjä säkeiden välissä ja modaaliseen tapaan se korostaa kahta kokonaisaskeleen erottamaa sävelkeskusta, mikä korostaa vastakkaisia voimia historian eteenpäin ajavana voimana. Lopussa syntetisaattori täyttää bassorekisterin ja vahvasti slapback-kaiutettu kitara yhtyy C-sointuun, kuin ennakoiden tulevaa räjähdystä.

Säkeistö 2.Imagine a man…” Äänimaailma alkaa kuhista, kun inhimillinen toimija, tässä tapauksessa tiedemies, astuu näyttämölle atomien salaisuuksia selvittämään. Vaskimainen syntetisaattori soittaa iskusointuja, bassorumpu käy aktiivisemmaksi ja nauhatonta bassoa muistuttava analoginen syntetisaattori soittaa synkooppeja ja putoavia glissandoja. Näiden väliin kitara ripottelee lyhyitä riffin pätkiä, jotka kehittävät alun marssikuvioista ja ennakoivat tulevaa. Tällä kertaa sen viimeinen sointu on kokonainen C-duuri, johon on lisätty sekunti, massiivinen ilmoitus, että tutkijat onnistuivat luomaan jotain odottamatonta.

Kertosäkeistö 1. Radikaali tekstuurin muutos kitaraan, bassoon ja rumpuihin. Kolkosti kaikuva kitara soittaa epäsäännöllisesti rullaavaa ja nykivää murtosointukuviota, joka kehittyy aiemmin kuullusta C-soinnusta. Nyt sointu vain on ilman terssiä, joten sen sävy hämärtyy ja siitä tulee monitulkintaisempi kuvion korostaessa oktaaviloikkaa ja raskassävyistä puolisävelaskelta. Rummut ja basso kehittelevät alle pumppaaviin kahdeksasosanuotteihin perustuvan, herkeämättömän rytmin. Myös laulumelodia on nopeampi ja kiihtyneemmin esitetty. Kaikki jyrää väistämättä, pakonomaisesti eteenpäin kuin ketjureaktio: Ydinfission vapauttaminen päätti toisen maailmansodan, mutta samalla se laukaisi yhtä vääjäämättömän varustelukierteen, joka uhkaa johtaa koko ihmiskunnan tuhoon. Tähän tilanteeseen heitetty ihminen voi joko haudata päänsä hiekkaan tai uskoa sitkeästi siihen, että päättäjät pystyvät estämään ydinauringon nousun maailman ylle. Kerronta pukee kylmän sodan Pandoran lippaan tarinatyypiksi: kauhut pääsivät karkuun uteliaiden kerran avaamasta lippaasta eikä niitä takaisin saa, mutta toivo jäi jäljelle ja siitä on pidettävä kiinni. Toivo ja tuho vetävät myös köyttä soinnuissa, jotka heilahtelevat duurin ja mollin väliä. Kaikissa niissä on lisätty sekunti, yksikään ei ole ”puhdas”. Samalla säveltaso kohoaa ja jännite kasvaa. Koko ajan liikutaan jonnekin mutta vailla selkeää päämäärää tai ulospääsyä kehästä.

Säkeistö 3.Imagine a place…” Jännitettä höllennetään hetkeksi takaumalla tuhoisan prosessin syntyyn. Sovitus palaa ensimmäisen säkeistön riisuttuun syntetisaattorisointiin, joskin bassorumpu on hieman aktiivisempi. Katsomme asioita jälleen kauempaa.

Kertosäkeistö 2. Säkeistö soitetaan vain kerran, ilman instrumentaalista versiota, ja lyhennetyillä sanoituksilla: maailma järkkyi ja toivo elää. Tarina tiivistyy tuhon ja toivon vastakkainasetteluksi. Teksteiltä vapautunut tila antaa melodialle enemmän tilaa hengittää, mutta lyhennetty muoto saa musiikin kuulostamaan entistäkin hätäisemmältä, kuin se rakentuisi kohti viimeistä huipennusta.

Säkeistö 4. Aika, paikka ja ihminen iskeytyvät viimein yhteen sanojen pudottaessa kuulijan Enola Gay -pommikoneen ohjaajan nahkoihin Little Boy -ydinpommin räjähtäessä Hiroshiman yllä elokuun 6. päivänä 1945. Suurten historian linjojen ja ylätason voimien kuvailun jälkeen kaikki tiivistyy inhimillisen kokemuksen sanoinkuvaamattomaan (mutta ei musiikilla kuvaamattomaan) hetkeen. Se myös muistuttaa, että viime kädessä tuhosta olivat vastuussa yksilöt. Musiikki heittää myös kaikki voimat tuleen, kun syntetisaattorisointuja tukevat jylisevän urkumainen bassosyntetisaattori, särökitaran täydet soinnut ja vauhdikas rummutus hi-hat nyt aukinaisena ylätaajuuksia säksättäen. Kaikki rakentuu dramaattiseen pysähdykseen – ”flying out of the shock wave” – ja kitara syöksyy ulvoen seuraavaan sointuun glissandona, jota toisen säkeistön bassosyntetisaattori ennakoi. Nyt voima on onnistuttu vapauttamaan koko tuhoisuudessaan, nyt me olemme kokeneet sen kauheuden. Nyt todella tajuamme sen seuraukset.

Välisoitto. Kertosäkeistö 1 soitetaan instrumentaalina, ja sen päällä soi elokuvallinen jousisektio. Asteikot ja murtosoinnut pyyhältävät kuin iskuaallon myrskytuuli, jylhä melodia piirtää pitkän kaaren pitkin asteikkoa, joka voisi olla a-molli tai C-duuri – ja korostaa nytkähtäen päättämättömästi kummankin perusnuotteja. Ei ratkaisua täälläkään, vain mykkää, kauhistuttavaa voimaa.

Kertosäkeistö 3. Kertosäkeistöt 1 ja 2 soitetaan peräkkäin rumpujen lisätessä loppua kohti aksentteja ja kitaran voimasointuja tilanteen ahdistavuuden korostamiseksi.

Outro. Kappale palaa alkuun käänteisessä järjestyksessä bändin soittaessa muokatun version intro 2:sta. Syntetisaattori on äänekkäämpi, rytmi aktiivisempi ja kitaran juhlallinen melodia on värittynyt ja vääristynyt säröstä ja laskevista taivutuksista. Ydinase on lunastanut alussa annetun lupauksen sodan päättämisestä, mutta samalla se on aloittanut uuden, pidemmän sodan. Voitto onkin katkera.

Kooda. Intro 1:n tapaan rummut soittavat (nyt jatkuvaa) marssirytmiä, samalla kun kitara toistaa hiljaisen pahaenteisesti pidätettyä C-sointukuviota, jonka nyt osaamme yhdistää vapautettuun ydinvoimaan. Se on vielä hallinnassa mutta alati läsnä. Kappale levytettiin alun perin vuonna 1985, ehkä viimeisenä vuonna, jolloin maailmanlaajuinen ydinsota silloisten supervaltojen välillä tuntui todelliselta mahdollisuudelta. Konserttiversion äänitysten aikaan näytti jo todennäköisemmältä, että optimistit olivat sittenkin oikeassa. Sattumaa tai ei, ainakin kappaleen viimeiseksi, painolliseksi soinnuksi valikoituu C:n monista monitulkintaisista muodoista juuri puhdas C-duuri.

Kuten selostuksesta (toivon mukaan) käy ilmi, Rushissa jokaisen muusikon osuus on merkittävä. Rush on siitäkin erikoinen, että kolmikosta juuri rytmiryhmä nauttii suurinta arvostusta. Geddy Lee erottuu tunnistettavalla korkealla lauluäänellään ja kyvyllään jonglööretä sujuvasti bassoa ja syntetisaattoreita, mutta erityisesti hyvin aktiivisella bassotyöskentelyllään. Triokokoonpanossa bassolla on luonnostaan paitsi rytminen yhteistyörooli rumpusetin kanssa myös suuri vastuu harmonisen rakenteen säilyttämisestä. Leen työskentely kuitenkin myös korostaa soittimen kolmatta, melodista roolia. Hän jatkoi Chris Squiren viitoittamalla tiellä, jossa bassolla on melkeinpä toisen kitaran rooli, soittamalla kolme nuottia siinä missä yksi olisi riittänyt ja käyttämällä aggressiivisen diskanttista sointia usein lähempänä basson äänialan ylä- kuin alapäätä. Jopa hänen tähän aikaan käyttämänsä Wal-basso kuulostaa modernimmalta versiolta hänen ja Squiren 70-luvulla suosimasta nakuttavasta Rickenbackerista.

Basso ottaa keskeisen kantavan roolin monissa sävellysosioissa, kun kitara ja syntetisaattorit keskittyvät enemmän tekstuuriin. Tyypillinen on maanisesti eteenpäin jyräävä groove, jossa pumppaavat kahdeksasosanuotit vuorottelevat melodisten fillien ja pariäänien muodostamien sointukuvioiden kanssa. Tällainen kontrapunktinen työskentely hallitsee nopeita ”Turn the Pagea” ja ”Force Teniä”, kun taas ”Big Moneyn” säkeistöissä keskeinen koukku on vahvasti synkopoitu ja mutkitteleva bassolinja ylärekisterissä (ja kertosäkeistöissä se luo myös näppärän jännitteisen harmonisen tekstuurin suhteessa kitarariffiin ja laulumelodiaan).

Myös Neil Peart tunnettiin aktiivisista, tarkkaan orkestroiduista rumpuosuuksistaan, jotka pitivät luovaa svengiä yllä huolimatta soiton konemaisesta tarkkuudesta (myöhemmin hän alkoi hellittää tarkkuudesta elastisemman grooven hyväksi). Peartin soitto mukautuu sulavasti ”La Villa Strangiation” monenmonituisiin tahtilajin ja tempon vaihdoksiin, luikahtaa hard rockista eräänlaiseen reggaehen ”The Spirit of Radiossa” ja sisällyttää luovasti elektronisia elementtejä myöhemmissä kappaleissa. Hänen monipuolinen ja johdonmukaisesti rakennettu rumpusoolonsa ”The Rhythm Method” on niitä lajinsa harvoja edustajia, jotka toimivat äänitteellä.

Kitaristi Alex Lifeson onkin aina ollut jonkinlainen altavastaaja rytmiryhmänsä rinnalla. Hänen keskeinen antinsa on ollut nimenomaan isojen voimasointujen ja avoimilla kielillä soivien rytmisten kuvioiden yhdistäminen yhtä lailla melodiaa ja rytmiä kuljettaviksi riffeiksi. Samalla hän laajensi sointia kaiun ja modulaation avulla jo 70-luvulla ja näin sai kolmimiehisen voimatrion kuulostamaan kokoaan suuremmalta jo ennen kuin yhtye otti syntetisaattorit käyttöön. Taitava popkappale ”Time Stand Still” tavallaan päivittää tyylin luontevasti uuden aallon aikaan ohuen kirkkaan ja vahvalla chorus-tehosteella käsitellyn Signature-kitaran jauhaessa avoimia kvinttejä ja pidätettyjä sointukuvioita samaan tapaan kuin The Police tai U2, nuo kaksi kuuluisinta 80-luvun versiota teksturaalisesta kitaratriosta. Tämäkin kappale nojaa kuitenkin yhtä paljon rytmiryhmän menevää työskentelyyn, ja perinteisen kitarasoolon sijaan väliosa luovuttaa näyttämön aavemaiselle lauluäänelle ja basson kuvioinneille. Synteettis-tribaalisessa ”Mystic Rhythmsissä” pinkeää akustista muistuttava prosessoitu sähkökitara soittaa korkeita kolmisointuriffejä, dempattuja murtosointuja ja käänteistä kaikuja hyödyntävän avaruudellisen soolon. Hauskasti tätä 80-lukulaisen tekstuurin riemuvoittoa seuraa perinteisempi voimasointuriffien ja bluesahtavan sooloilun hallitsema ”Witch Hunt”. ”The Big Money”, ”Distant Early Warning” ja ”Territories” vuorottelevat molempia tyylejä osien välillä vahvojen kontrastien luomiseksi. Lifesonin taito on sovittautua luontevasti osaksi kasvavia sovituksia ja orkestroida osuutensa asianmukaisesti.

Rushia voikin pitää harvinaisen demokraattisena voimatriona, jossa kolme omaperäistä ja tasapäistä soittajaa on hitsautunut yhteen. Jo tällaisen progressiivisen ja raskaasti rokkaavan voimatrion esikuva The Cream herätti ajatuksia jännitteestä kollektiivin ja yksilön välillä tunkemalla kolme omapäistä ja isoegoista solistia samaan kokoonpanoon. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Rush ammensi voimaa omasta ratkaisustaan tähän ristiriitaan ja tekniikan kehityksen se myötä oli laajentanut voimatrion mahdollisuuksia huimasti.

Katsotaanpa toista kappaletta lähemmin nähdäksemme vilaus siitä, miten Rush käyttää triodynamiikkaansa mahdollisuuksia ja rajoituksia kuvaamaan haluamaansa sanomaa. ”Marathonin” säkeistöt hölkkäävät ripeästi bassorummun neljäsosanuoteilla ja hi-hatin kahdeksasosanuottien tikityksellä. Kuitenkin virveli ilmestyy ainoastaan tahdin ensimmäisillä iskuilla, mikä erilaisten fillien kanssa luo tunnun kiireestä ja kärsimättömyydestä. Samoin basso soittaa funkmaisen aktiivista mutta staattista kvinttikuviota jatkuvasti perusnuotilla jarruttaen entisestään kitaran sointujen vähäistä kromaattista ja rytmistä liikettä. Musiikki ikään kuin juoksee paikallaan. Sanoituksethan näkevät elämän pitkän matkan juoksuna ja varoittavat polttamasta itseään loppuun yksisilmäisessä intohimojahdissa. Vastineeksi B-osa alkaa kasvattaa jännitettä ja energiaa, kun basso alkaa liikkua sointujen mukana tasaisia kahdeksasosanuotteja pumpaten, kun taas rummut hidastavat rytmin tuntua siirtämällä virvelin kolmannelle iskulle. Eniten jännitettä kohottaa kitaran murtosoinnuilla piirtämä kierto, joka vie ylöspäin nykäyksittäin saavuttamatta kuitenkaan ratkaisua.

Purkaus tapahtuu vasta kertosäkeistössä, kun helähtävän syntetisaattorin selkeän tonaalinen sointujen kuljetus nousee etualalle tukemaan vahvaa laulumelodiaa. ”From first to last / the peak is never past / Something always fires the light / that gets in your eyes”. Tämä kunnianhimon kuvaus sopisi kertosäkeen musiikkiin ja popmusiikkiin laajemminkin: siinä haetaan pakkomielteisesti aina uutta purkausta takaisin toonikaan tuttujen kadenssien kautta, halutaan pysyä kertosäkeen orgastisessa flow-tilassa, pysäyttää aika tämän loisteliaan nyt-hetken syleilyyn. Mikä on tietysti mahdotonta, mutta siitä muodostuu päämäärä ja siihen keskitetään voimavarat. Kannattaa huomata, että samalla kun rummut vihdoin siirtyvät takomaan perinteistä rockkomppia virveli toisella ja neljännellä iskulla, basso putoaa pois ja Taurus-bassosyntetisaattori merkitsee ainoastaan sointujen pohjat pitkillä nuoteillaan. Jälleen kappale jarruttaa yhdellä taholla, samalla kun se kiihdyttää toisilla.

Kolmannella kerralla kertosäkeeseen liittyy (samplattu) aineettoman kuuloinen enkelikuoro korostamaan kangastusmaisen päämäärän tavoittelun hurmoksellisuutta. Neljännellä kerralla panosta kohotetaan korkeiden jousien elokuvamaisilla pyyhkäisyillä, mutta mikä riittäisi tavallisille bändeille ei riitä Rushille. Sen sijaan melodia tekee samalla Euroviisu-loikan H-duurista Cis-duuriin, mikä vie Leen jo valmiiksi korkean laululinjan mieslaulajan normaalin (ei-falsettiäänen) ylärajoille. Samalla Peart takoo entistä monimutkaisempia fillejä, joista esimerkiksi trioliflamit toimivat peruspoljentoa vasten mutta eivät silti sotke pohjarytmiä. Muusikot ikään kuin ponnistelevat kykyjensä äärirajoilla näyttääkseen, millaista energiaa, luovuutta ja tunnetta voi synnyttää lähes mahdottoman päämäärän tavoittelu.

Väliin mahtuu kuitenkin pitkä instrumentaalijakso, jossa yhtye siirtyy huomiota herättävästi rockille, tosin ei välttämättä Rushille, epätavalliseen 7/8-tahtilajiin. Kitaran kiivetessä jälleen ylemmäs pitkillä nuoteilla basso ja rummut kohottavat suorituksen haastavuutta lisäämällä fillejä ja siirtelemällä painotusta mutkikkaassa groovessa. Kun kitarakin liittyy joukkoon neljäksi tahdiksi, kaikki instrumentit synkronoituvat hetkeksi ja rytmi hallitsee kaikkea. Syntetisaattori kuitenkin korvaa jälleen basson ja tuo mukanaan laajemman tekstuurin sekä (vähäisen) sointukierron. Tätä rikasta taustaa vasten kitara soittaa vauhdikkaan mutta lyyrisen soolon kaikilla ajalle tyypillisillä täppäilyillä ja vibrakampipommituksilla, samalla kun rummut monimutkaistavat rytmiä koko ajan. Ja silti rytmi rullaa aina vain eteenpäin samantyyppisten melodisten kuvioiden toistuessa kitarasoolossa ja rumpukompin kantaessa hurjimpienkin fillien lomassa. Tässä vain juoksijalle aukeaa matkan todellinen pituus ja vaativuus, kun määränpää hämärtyy ja keuhkoja korventaa raastavassa kamppailussa ylämäkeen, kun elämän totuus alkaa selvitä. Niin että välillä on ymmärrettävä levähtää ja kerätä voimia uuteen ponnistukseen. Tällöin musiikki jää vain luolamaisten syntetisaattorisointujen ja muutaman rummuniskun varaan, kunnes se taas kiihdyttää viimeiseen kertosäkeeseen.

Tämä voi olla sopiva vertauskuva elämälle, mutta se on myös täydellinen vertauskuva Rushille. [2] Kolme individualistia soittaa vikkeläästi ja vauhdikkaasti mutta sooloillessaankin täysin yhteen, jokainen vuorollaan korostaen rytmistä, melodista tai tekstuurin tasoa, niin että kolmen soittajaa luo kokoansa suuremman, dynaamisen kokonaisuuden. Tämä ei ole yksinkertaista säestettyä sooloilua vaan progressiivisesta rockista sovellettua kehittelyä ja yhteissoittoa, nyt vain suoraviivaisempaan laulurakenteeseen sovellettuna. Se vaatii yksilöltä taitoa mutta myös kurinalaisuutta ja saumatonta yhteistyökykyä, varsinkin näin konserttitilanteessa.

Rushin mytologiassa olikin aina keskeistä ajatus, että yhtye pystyy ja nimenomaan pyrkii toistamaan sävellyksensä samanlaisina konserttilavalla. Kaikki hiottiin ja mietittiin valmiiksi studiossa ja tarkasti treenatusta lopputuloksesta pidettiin kiinni illasta toiseen. Ainoastaan alun perin studiokappaleeksi suunnitellussa ”Witch Huntissa” on sovitettu uudelleen osa basso-osuuksista syntetisaattorille ja kitaralle. Muuten A Show of Hands antaa hyvin äänitetyn mutta silti elävänkuuloisen kuvan Rushista lavalla. Uusimpien levyjen monimutkaisetkin sovitukset toistuvat luontevasti, ja studionkiiltoiset kappaleet saavat lavalla hieman lisää rosoista energiaa. Vanhemman materiaalin ystävät tosin ovat valittaneet Lifesonin hieman ohuemmasta soundista ja esimerkiksi ”Tom Sawyerin” soolon siirtämisestä pois rakastetulta Minimoogilta.

Sen sijaan että toisi kiertueelle ylimääräisiä muusikoita toistamaan albumien monikerroksiset sovitukset tai soittaisi taustanauhojen päälle, kolmikko sekvenssoi ja samplaa ylimääräiset soitinosuudet ja liipaisee ne oikealla hetkellä koskettimistolla, jalkioilla tai MIDI-rummuilla. Musiikki menee oikein vain, jos muusikko painaa oikeaa nappulaa oikealla hetkellä. Näin sellaisesta teknisestä kikkailusta, jota ajan rockideologia piti epäaitona, tuleekin aito osa yhtyeen lavasuoritusta – ja suorituksesta saattoi tosiaankin puhua, sillä monimutkaisimmat kappaleet vaativat kolmikolta todella huolellista koreografiaa (puhumattakaan teknisistä haasteista aikana, jolloin samplerien muistikapasiteetista oli järkevää puhua kilotavuissa megatavujen sijaan). Se kääntyy huijauksesta lisäosoitukseksi Rushin rehellisyydestä ja teknisestä kyvykkyydestä.

Aitous”, ”rehellisyys” ja ”suoruus” ovatkin käsitteitä, joita Rush toistuvista viljeli teksteissään ja haastatteluissaan. Yhtye ajaa lähes naiivin romanttista näkemystä ihmisen luovuuden, järjen ja taiteen kyvystä edistyä, rikkoa rajoja ja vastustaa harmaata kulutuskeskeistä massayhteiskuntaa. Järki ja tunne yhdistyvät ja vapauttavat ihmisen. Tämän näkemyksen se jakaa selvästi eurooppalaisten progressiivisten yhtyeiden kanssa. Näiden mystiikanjanon ja yhteisöllisyyden korostamisen sijaan Rushia kuitenkin ajaa luottamus teknologian mahdollisuuksiin ja tiukka usko yksilöön kaiken lähtökohtana.

Tämä kuvastaa osin Euroopan ja Pohjois-Amerikan erilaista suhtautumista edistyksellisempään rockmusiikkiin ja vastakulttuuriin, josta se syntyi. Jälkimmäisessä sen yleisö etsi useammin raskaasta ja progressiivisesta musiikista eskapismia ja kunnon päänpaukutusta, eikä niinkään rockin ja taidemusiikin rajat rikkovaa fuusiota, jonka tahdissa pudottautua pahan yhteiskunnan ulkopuolelle. Meritokratian siunauksellisuuteen ja todellisuuteen kohtuuttomastikin uskovassa yhteiskunnassa näennäisen syvällinen ja teknisesti huimaava musiikki koettiin osoituksena omapäisen yksilöiden neroudesta, hiotun yhteissoiton vaatima harjoittelu lujasta työmoraalista ja kurinalaisuudesta. Kova työ, selkeä näkemys ja kompromissien välttely oli autenttisuutta, joka veisi menestykseen ja samalla rikastaisi yhteiskuntaa, tämä oli ajatusmaailma Rushin taustalla. Rushin oma historia näytti tukevan tätä käsitystä. Yhtye nousi tyhjästä ilmiöksi kovalla keikkailulla, hellittämättömällä taitojensa hiomisella ja pitäytymällä tiukasti omassa näkemyksessään silloinkin, kun sitä painostettiin ulkopuolelta kaupallisiin kompromisseihin.

Neil Peart kirjoitti valtaosan Rushin teksteistä [3]. Hänen lukeneisuutensa ja itseoppineen intonsa eklektisten lähteiden lainailuun antoi Rushille näennäisesti syvällisemmän ja johdonmukaisemman äänen kuin monilla muilla aikalaisilla, jotka Rushin tapaan käyttivät historiallisia tai fantasia-aiheita. Tekstit olivat rehellisiä ja autenttisia siinä mielessä, että ne kuvastivat aidosti hänen kulloisiakin käsityksiään maailmasta tai ideoita, joita hän piti hyvänä. Varsinkin alkuaikoina hänen ideansa ja ehdottomuutensa saattoivat olla naiiveja ja kyseenalaisia, mutta hän kehittyi ja muuttui siinä missä yhtyeen musiikkikin. Lyyrinen fokuskin siirtyi vähitellen pois yksioikoisesta egonylistyksestä, antikollektivistisista fantasioista ja mustavalkoisista näkemyksistä järjen ja meritokratian siunauksellisuudesta. Tilalle tuli rikkaampi ajattelu yksilön mahdollisuuksista, rajoista ja velvollisuuksista suhteessa nyky-yhteiskuntaan, sen haasteisiin ja ilmiöihin.

Esimerkiksi ”Manhattan Projectin” kylmän sodan kuvasto tarjoaa näppäriä kielikuvia ”Distant Early Warningin” maailmantila-ahdistukselle ja ”Red Sector A” kuvittaa elävästi toisen maailmansodan tuhoamisleirikokemuksia. ”Turn the Page” tunnustaa, kuinka sameaksi nykymaailman mediailmasto tekee totuuden löytämisen ja eksistentialistisen valintojen suorittamisen. Edes poikkeusyksilöitä juhliva ”Mission” ei nosta näitä yksioikoisesti massan yläpuolelle. Peartin myöhemmän iän kokemukset toivat hänen teksteihinsäkin raastavampaa itsetutkiskelua, josta tästä vaiheessa vasta vihjaavat ”Time Stand Stillin” huomiot ikääntymisestä ja ajan tuomasta näkemyksen muutoksista. Hänen sanojensa pohjalla kummitteli aina jonkinlainen ikuisen nuoren, vastahankaan asettuvan ja auktoriteetteja kyseenalaistavan ulkopuolisen ajatusmaailma. Hänen varsinainen lahjansa oli kyky pukea tämä yksinkertaisen vetoaviksi sanoituksiksi.

Tämä sai paljon vastakaikua varsinkin virallisesti individualismia palvovassa Yhdysvalloissa, jossa kuitenkin vahva anti-intellektualismi, matalamielinen kaupallinen kulttuuri ja yhdenmukaisen ulospäin suuntautuneisuuden paine vieraannutti monet fiksuna ja erilaisena itseään pitävät nuoret. Rush vetosi sekä hevareihin että nörtteihin. Perässä tulivat sitten muut.

Subdivisions” on hyvin rakennettu esimerkki Rushin kappaleesta, joka tuntui tavoittavan erilaisen nuoren ahdistuksen pohjoisamerikkalaisessa esikaupungissa. Musiikki esittelee paikan näennäisesti energisenä ja elämää kuhisevana, kun sitä kuljettavat kumea bassosyntetisaattori ja erinomaisen rullaava ja yksityiskohtia pursuava rumpukomppi. Kuitenkin neljän tahdin jälkeen tahtilaji vaihtuu jälleen 7/8:ksi, mikä tekee melko ankeasta laululinjasta entistä nykivämmän ja korostaa kuvausta esikaupungista ”geometriseen järjestykseen” pakotettuna ”massatuotantolaitoksena” (Rushin sanoissa toistuva ilmaus). Yhtye hyödynsi tässä vaiheessa vaihtuvia tahtilajeja entistä sulavammin, ja kuulija voi melkein tuntea jyrkän rajanvedon, kun musiikki säkeistön lopussa palaa 4/4:aan kitaran ja rumpujen terävien aksenttien säestyksellä. Kertosäkeistössä siirrytään herkeämättömään 3/4:aan ja tekstuuri kutistuu kalseaan kitarariffiin, bassoon ja rumpuihin, melodia supistuu entisestään melkein resitatiiviksi, jossa aksentit osuvat epäluontevasti virkkeeseen, kuin kulmikasta palikkaa pakotettaisiin pyöreään koloon. Nuoruuden mustavalkoisuudella tämä musiikki julistaa, ettei esikaupungeilla ole mitään annettavaa erilaiselle nuorelle.

Varmasti tällainen omaperäinen kovan rockin ja teknisen taituruuden, romanttisen individualismin ja näennäisen rationalismin yhdistelmä teki Rushista todellisen kulttibändin, joka vähitellen veti täyteen konserttihallit ja stadionit sopeutumattomia, unelmoijia ja ulkopuolisiksi itseään kokevia olematta koskaan kulttuurisesti kolea tai saamatta sanottavaa kriittistä arvostusta ennen 2000-lukua. Paljolti siksi, että Rushin musiikki, samoin kuin sitä innoittaneiden progressiivisten ja raskaiden rockyhtyeiden, ei sopinut suurten ikäluokkien rockvaikuttajien autenttisuuskäsityksiin. Näille rockin pyhä autenttisuus kumpusi luonnollisesta, tietoisen hiomattomasta ilmaisusta, myyttisestä yhteydestä bluesiin ja muuhun ”juurevuuteen” ja paljolti ironisia tai nokkelan runollisia sanoituksia korostavasta, teknisesti konstailemattomasta katupopulistisesta sävellystyylistä. Rushin autenttisuuskäsite oli tämän vastakohta. Yhtye oli liian vakava, liian teknokraattinen, liian vaikea, vetosi väärällä tavalla massoihin ja korosti vääriä aatteita. Tämä vastakkainasettelu luultavasti teki yhtyeestä entistä vetovoimaisemman faniensa silmissä. Aivan oma kysymyksensä on se, missä määrin kumpikaan näistä romantiikan ajan ideologiasta kumpuavista autenttisuuksista on todellista tai edes olennaista musiikissa.

Ehkä siksi sopivaa onkin päättää levy ja tämä teksti yhteen Rushin tunnetuimmista kappaleista, lyhyeen voimaballadiin ”Closer to the Heart”. Kappale oli Rushin ensimmäisiä onnistuneita yrityksiä matkalla suorasukaisempaan melodiseen ilmaisuun. Alun akustisten kitaramurtosointujen ja kellojen luoma vanhahtava vaikutelma heijastuu sanoitusten maalaamaan kuvaan näennäisen esiteollisesta yhteiskunnasta, jossa jokaisen ammattikunnan luova työpanos muovaa kovan järjen hallitseman maailman ”sydämellisemmäksi”. Todellisuudessa tämä on ohjelmajulistus nykyajalle, näennäisesti esimoderni vaihtoehto modernin massayhteiskunnan vieraantuneisuudelle, keskiluokan liberaali utopia, jossa jokaisen ahkeruus ja luovuus näennäisesti vapaasti valitussa roolissaan luo uudenlaisen yhteiskunnan. Tai sinne päin. Myös muunlaiset ja vähemmän vapaamieliset tulkinnat ovat mahdollisia, varsinkin kun ”lähemmäs sydäntä” on hyvin utuinen tavoite, viimeisen säkeistön ”kohtalosta” puhumattakaan. Mutta tällaiseen musiikkiin kuuluu maalata maailmoja syleileviä iskulauseita melko suurella pensselillä.

Konserttitulkinnat ovat olleet aina melko karua studioversiota parempia, ja A Show of Handsilla ”Closer to the Heart” antaa yhtyeelle hetkeksi liekaa sydämellisesti rullaavaan jamitteluun, joka kasvaa iloisen suurelliseksi ja mutkattomaksi riffittelyksi. Kaipa tässä Rushin ydin on paljaimmillaan. Se on isoa ja äänekästä, mietittyä ja tunteisiin vetoavaa, optimistista ja teknokraattista rock’n’rollia. Ja kaikesta vakavuudestaan huolimatta pohjimmiltaan hauskanpitoa.

[1] Vertaa Rushin lähestymistapaa esimerkiksi Wishful Thinkingin ja Todd Rundgrenin Utopian ”Hiroshima”-kappaleisiin (1969 ja 1977) tai Orchestral Manoeuvres in the Darkin kappaleeseen ”Enola Gay” (1980), jotka kaikki dramatisoivat saman aiheen hyvin erilaisin keinoin ja erilaisista perspektiiveistä.

[2] Myös ”Time Stand Still” kuvaa samalla tavoin sisäistä suorittamisen pakkoa ja ajan asettamia rajoituksia. Hellittämättömän rytmisten säkeistöjen vastineena elektronisesti sävyttyneempi kertosäe hidastaa vauhtia ja pehmeä naisääni korvaa säkeistöjen perkussiivisemmat kitarasoundit. ”Time stand still” on vanhenevan ihmisen pyyntö itselle keskittyä enemmän hetkeen ja syventää näkemystään sen sijaan, että yrittäisi juosta turhaan aikaa vastaan uusien ajatusten perässä.

[3] Neil Peart kuoli 7. tammikuuta 2020, kun valtaosa tästä tekstistä oli jo kirjoitettu. Teksti on saanut tätä myötä hieman lopullisemman sävyn kuin mitä olin alun perin ajatellut.

King Crimson: In the Court of the Crimson King (1969)

ItCotCK1
Nuorena kuolleen taiteilijan Barry Godberin kanteen maalaama omakuva on luultavasti itse musiikkiakin tunnetumpi. Ajalle poikkeuksellisesti kansissa ei ole yhtyeen eikä albumin nimeä.

Se alkaa vaimealla äänellä, joka voisi olla öistä kaupunkihälyä mutta joka on todellisuudessa pelkkää ilmanpihinää urkujen palkeissa. Kuulija höristelee korviaan ja yrittää saada selvää, reistaako äänentoisto vai onko musiikki jo alkanut – ja silloin korviin iskee tärykalvot korventava riffi yliohjatun kitaran, säröbasson ja kirkuvan alttosaksofonin hitaan raskaasti moukaroimana. Se on iso ja raskas, ehkä raskainta, mitä levytetyssä rockissa oli tuohon saakka kuultu, mutta samalla sen aksentit lyövät epäsäännöllisesti vastoin jyskyttävää 4/4-pulssia, kitara luiskauttaa hallitsevaa c-mollisointua sulavasti riffin sisällä ja rumpali Michael Giles vyöryttää komppia eteenpäin häkellyttävällä virvelin ja bassorummun yhteispelillä. Saksofoni ponnistaa yhä ylemmäs, viimeiset askelmat kromaattisen uhkaavasti, ennen kuin tekstuuri supistuu äkisti sähkökitaran ja puhtaan kohinan muodostamiin staccatosointuihin. Niiden päällä epäinhimilliseksi särotetty ääni, jonka väitetään kuuluvan basistille nimeltä Greg Lake, karjuu hakkaavan, pienellä alalla liikkuvan melodian tahdissa maailman kauhuista: tiede karkaa hallinnasta, ahneus vie ihmistä ja viattomille on luvassa napalmia niskaan. Vaikutelma on klaustrofobinen ja äärimmäisen ahdistava. Tämä on ajan ja ihmisen kuva, ja kertosäe antaa sille nimen: ”21st Century Schizoid Man”. Ja sitten tulee taas riffiä päähän koko äänialan leveydeltä.

Näin useimmat kuulijat lienevät tutustuneen King Crimsoniin 50 vuotta sitten (näin itse tutustuin siihen lähes 30 vuotta sitten). Suorastaan pelottava ja päällekäyvä voima oli se ensimmäinen vaikutelma, jonka englantilaisen rockyhtyeen ensialbumi In the Court of the Crimson King (1969) antaa. Riffit olivat valtavia, soittimet huusivat kuin syötävä, rummut olivat poikkeuksellisen etualalla äänikuvassa. Avajaiskappale ”21st Century Schizoid Man” antoi äänen albumille, jonka kannessa karmiininpunainen naama karjui. Siinä on yksi syy, miksi tämä albumi nousee hienoimpien rockalbumien listoille ja saa ihmiset kirjoittamaan siitä vielä puoli vuosisataa julkaisunsa jälkeen. [1] Mutta se ei yksin riitä selittämään, miksi albumista intoillaan yhä ja miksi sitä pidetään usein progressiivisen rockin alkupisteenä.

Toisen säkeistön ja riffikertauksen jälkeen musiikki yhtäkkiä nopeutuu ja siirtyy 6/8-tahtilajiin. Yhtyeen kaikki neljä soittajaa yhtyvät samaan, laukkaavaan riffiin, suurimmaksi osaksi rytmisessä unisonossa mutta välillä aksenttejaan ja kuvioitaan muunnellen. Tämä kuulostaa lähinnä energiseltä jazzilta, mutta sähköinen sointi ja raivoisa ote ovat rockia. Eikä kitaristi Robert Frippin soolo seuraa brittirockin melodista polkua, ei psykedeelisten kitaristien efektoituja avaruuslentoja, ei oikeastaan edes Jimi Hendrixin bluespohjaista ulvontaa, vaikka kitara kiertää ja puhtaana ulvoo. Sen sijaan Fripp venyttää korkeita nuotteja epäsäännöllisen pitkiksi linjoiksi ja sitten kiepahtaa niistä uuteen suuntaan nopeilla nuottiryöpyillä kuin John Coltrane saksofonillaan. Hän myötäilee Laken riffejä ja basson ylläpitämää c-mollia, mutta modaalisen jazzin tavoin etääntyy vähitellen kummastakin lisätessään nuotteja ja kromaattisuutta kasvattaakseen jännitettä huipennukseen. Samalla tavoin tätä seuraava moni-instrumentalisti Ian McDonaldin saksofonisoolo on puhdasta coltranemaista kirkumista ja lisää kappaleen hysteerisyyttä uudelle tasolle. Molemmat soittimet ovat niin yliohjattuja ja soivat niin samalla tavalla, että niitä tuskin erottaa toisistaan.

Yhtye palaa melkein sotilaallisen tarkkaan yhteissoittoon, paukuttaa konekiväärimäisiä riffejä läpi vaihtelevien 7/8- ja 8/8-tahtilajien, kunnes rytminen jännite on kasvanut katkeamispisteeseen – ja silloin kääntyy kolikonpäällä ja palaa alun tempoon, tahtilajiin ja riffiin. Vielä yksi kertaus ja sitten yhtye hidastaa ja antaa kaiken veitsenterällä tasapainoilussa kertyneen energian vihdoin räjäyttää kappale kaoottiseksi meluksi.

Ällistyttävä tekninen taituruus oli toinen ”21st Century Schizoid Manin” antama opetus ajan yhtyeille. King Crimsonilla oli voimaa, mutta sillä oli myös taitoa käyttää voimaa ennenkuulumattomalla sulavuudella, ikään kuin tanssahdella luottavaisesti koko ajan hallinnan rajoilla ja puskea noita rajoja aina vain kauemmas. Ja tämä koski kaikkia muusikoita: jokainen tuntui osallistuvan kokonaisuuden luomiseen samanlaisella virtuositeetilla, jokainen soitin tuntui yhtä oleelliselta. Tämä antoi musiikille vaaran tuntua, eikä se ole täysin haihtunut kappaleesta vieläkään. Kappale potkaisee ensin kuulijaa naamaan eikä anna seitsemän minuuttinsa aikana tälle tilaisuutta päästä tasapainoon tai vetää henkeä. Valitettavasti monelle King Crimson tuntuu olevan vain ”21st Schizoid Man”, vain epäinhimillisen monimutkaisesti svengaava metallihirviö. Todellisuudessa se on vain yksi osa sen monikasvoista olemusta.

Kontrasti voisi tuskin olla suurempi, kun ”Schizoid Manin” kakofoniaa seuraa kahden toisiinsa kietoutuvan huilun, pianon ja basson suloisesti soivista linjoista muodostunut E-duurisointu. Hetkessä sähköinen pimeys on muuttunut rikkaasti orkestroiduksi pastoraaliksi, Laken hakkaava karjunta lyyrisesti virtaavaksi lauluksi. Äsken ärjynyt sähkökitara soittaa nyt läpikuultavista ylä-äänistä koostuvia hellävaraisia kuvioita, jotka palvelevat sekä rytmisinä että melodisina lisukkeina, ja melkein katoaa puhallin- ja kosketinsoittimien luomaan kudokseen. ”I Talk to the Wind” on ilmava ja kaunis folkvaikutteinen balladi, poikkeuksellisen taitavasti rakennettu esimerkki 60-luvun lopun brittipopin pastoraalisesta puolesta.

I Talk to the Wind” ei kuitenkaan ole yhtä aurinkoa, vaan se kuvaa ajan vastakulttuurin eksistentiaalista levottomuuden tunteita vuoropuheluna valtakulttuurin ja mykän auktoriteetin kanssa. Sovituksessakin puhaltimia on aina kaksi ja Laken hunajaisen pehmeää ääntä varjostaa terssiä ylempänä McDonaldin stemma. Melankolia ja kaksijakoisuus ovat läsnä McDonaldin taidokkaassa sävellyksessäkin. Säkeistön E-duurisointua seuraa heti C-duuri ja melodian laskeutuminen puolisävelaskeleella, mikä luo töksähtävän vaikutelman ja vastaa sanojen luomaa vastakkainasettelua (here – there, inside – outside). Harmonia jatkaa lievän kromaattista liikettä ja sitten saavuttaa lopukkeen, mutta B-duurissa, E-duurin kannalta kaukaisessa dominantissa (samalla laulustemmat lähestyvät ja yhtyvät). Fraasi sulkee kehän (in between, all around me) mutta ei täysin autenttisesti, ei aivan tyydyttävästi. Samalla melodian kaari on lähes koko ajan laskeva. Tällainen äänenkuljetus ei ole mitenkään ainutlaatuista ajan brittiläisessä rockmusiikissa, mutta tässä se luo hienosti melankolian ja kaksijakoisuuden tunteen näennäisen iloisen duurisoinnutuksen sisään.

Kertosäkeistössä vuoropuhelu siirtyy Laken sooloäänen ja kitaran helkkyvien ylä-äänien välille. ”I talk to wind” ja sanat hajoavat kitaran nuottiparveksi, samalla kun huilun kokonuotit nousevat järkähtämättä ylös asteikkoa pitkin ja harmonia nytkähtelee E-duurista synkempään h-molliin ja takaisin. Tuuli menee menojaan, eikä kukaan vastaa olemassaolon absurdiutta ihmettelevälle kertojalle. Kuin vahvistukseksi harmonia siirtyy jälleen kromaattisesti H-duuriin, mutta ilman vahvistavaa lopuketta se kuulostaa nyt todella vain E-duurin dominantilta, laukaisematta jääneeltä jännitteeltä ja kosmisen vieraantuneisuuden merkiltä. Toki puhtaasti sävellyksen kannalta sointukulku johtaa aivan oikeaoppisesti seuraavaan säkeistöön. Kunkin pienemmän yksikön sisällä siitä seuraa kuitenkin epävarmuutta ja hämmennystä. Kaksijakoisuutta tämäkin.

Muuten ”I Talk to the Windin” erottaa ajan muista folkvaikutteisista balladeista McDonaldin pitkät, hitusen jazzahtavat ja barokkimaisen kuplivat huilusoolot sekä Gilesin erittäin tyylitajuinen rummutus, joka sirottelee suvereenisti virvelipäristelyjä ja aktiivista bassorummuttelua luomaan syvyyttä ja dynamiikkaa rumpuosuuksiin kuitenkaan niitä puurouttamatta. Kaunis ja taitavasti sovitettu kappale on ansiokas yksinäänkin. Usein se kuitenkin nähdään vain sen albumin dynamiikassa näyttelemän roolin kautta. Se on levähdyspaikka avajaiskappaleen brutaaliuden ja tulevan kappaleen emotionaalisen intensiteetin välillä, tyven, joka saa ympäröivät myrskyt tuntumaan kahta kauheammalta. Häipyessään pois kappale johdattaakin suoraan…

Dynamiikka oli King Crimsonin kolmas valttikortti. ”21st Century Schizoid Manissa” yhtye saattoi hetkessä nousta kuiskauksesta huutoon ja rullata keveästi eteenpäin silloinkin, kun soitti äärimmäisen raskaantuntuisia osuuksia. ”I Talk to the Wind” osoittaa, että yhtye pystyy myös kappaleiden väliseen dynamiikkaan. Muusikot pyrkivät käyttämään soittimiensa koko äänenvoimakkuusalaa ja äänimahdollisuuksia (liiallisen kompressoinnin välttely oli yksi syy, miksi albumi saatiin äänitettyä vasta kolmannella yrityksellä ja ilman ulkoista tuottajaa), mutta myös soitinnus, soitinten roolit ja oikeastaan koko äänimaailma saattavat muuttua paljonkin kappaleesta toiseen. King Crimson toimii nimenomaan kuin orkesteri, joka sovittaa huolellisesti kappaleensa ja valitsee soitettavansa sävellyksen ehdoilla. Muusikot soittavat yhteen ja juuri sitä mikä palvelee kappaletta, sen sijaan että tyytyisivät vakiokuvioihinsa ja soittimiensa muuttumattomiin rooleihin kappaleesta toiseen. Tämä koko yhtyeen tasavahvasti läpäisevä musikaalisuus, sen mahdollistama taidokas ryhmäsoitto ja jossain määrin myös siitä nouseva hallittu eklektisyys olivat edistyksellistä 60-luvun lopun rockissa.

patarummun crescendoon ja metallisesti kalahtavan akustisen kitaran e-mollisointuun, josta tekee entistä särähtävämmän ylimääräinen fis-nuotti. Murtosoinnut hahmottelevat jatkuvasti laskevan, mollivoittoisen sointukulun, jossa kuitenkin häivähtää duurin valo, ennen kuin ylinouseva intervalli taas suurentaa tulevaa purkausta surulliseen e-molliin. Elohopeamainen sähkökitara nousee ja laskee sen rinnalla, soittaa pitkiä, valittavia linjoja kuin jokin haudantakainen viulu. Ja taustalta levittäytyy esiin täysin uusi soundi, joka leimautuisi peruuttamattomasti King Crimsoniin ja sen seuraajiin. Mellotronin nauhoilta toistama, melkein mutta ei aivan aidonkuuloinen jousimatto kruunaa kappaleen goottilaisen tunnelman. Tuntuu kuin musiikki olisi vihdoin saapunut jonnekin, mutta mihin?

Soundimaailma eroaa jälleen täysin edeltäjistä, mutta hengeltään kappale jatkaa samaa linjaa. Nyt nähdään mihin ”I Talk to the Windin” hämmennys maailmantilasta johtaa. Hautakiveenhän se päätyy. ”Epitaph” on surumarssi maailmalle, jossa vanhat totuudet rapistuvat eikä johtavalla houkkalaumalla ole tarjota parempaa tilalle. Osa ihmiskunnasta tarraa vastakulttuurin tarjoamaan toivoon, mutta utopia tuntuu haihtuvan lopullisen tuhon häilyessä koko ajan lähempänä. Kyse on särkyneistä unelmista ja saavuttamattomasta kaipuusta. Sitä kaikkea musiikki tarjoaa.

Jos ”21st Century Schizoid Man” olikin albumin sokeeraavin ja teknisesti haastavin hetki, ”Epitaph” on sen tunteellisin huippukohta ja hienoin sävellys. Siinä riittää yksityiskohtia, jotka tekevät siitä kauniin ja lohduttoman. Gilesin rummutus alkaa symbaalittomana marssipäristelynä ja kehittyy vähitellen tavanomaiseksi rockpoljennoksi, joka vie vääjäämättä eteenpäin. Samoin kalseasti soiva ääniala täyttyy vähitellen, kun mellotroni kohoaa korkeammalle ja kitara siirtyy rämpyttämään sointuja. Surusta päästään tragediaan. Toisen huiman crescendon jälkeen McDonaldin tuhkanharmaa klarinettisoolo (”March for No Reason”) tyhjentää hetkeksi tilan puhtaalle surulle, kun äänialaa täyttävät vain eriaikaiset ja harvat rummun iskut ja kitaran soinnut. Soitinnukseltaan ”Epitaph” hyppää pitkälti ajan perusrockin edelle, ja toimii esikuvana myöhemmälle sinfoniselle rocksoinnille.

Ennen kaikkea laulumelodia särkee sydämen: se tulee melkein tuskaisina purskahduksia, hyppää yleensä alussa ylöspäin, mutta liito taittuu aina väistämättä alaspäin, kuin puoli sävelaskeleiden raskauttama liike vetäisi aina toiveet maanrapaan. Greg Lake ilmeisesti sävelsi tämän melodian, ja hän osoittaa tässä äänensä monipuolisuuden. ”Schizoid Manissa” hän karjui lähinnä rytmisesti ylärekisterissä, ”I Talk to the Windissä” lauloi pehmeästi keskirekisterissä. ”Epitaphissa” soi täyteläinen, syvän tunteellinen ääni, ja äänen täytyy venyä matalalta ylärekisteriin asti kappaleen edetessä, mikä kasvattaa yleistä valituksen ja kamppailun tunnetta.

Moody Blues -yhtyeen voi katsoa esitelleen tällaisen mellotronia ja akustista kitaraa käyttävän sinfonisen balladin prototyypin kappaleellaan ”Nights in White Satin” (1967). King Crimson kuitenkin tekee mallista paljon raastavamman ja syvällisemmän. Jo itse mellotronin sointi on melkein yliohjattu, sähkökitara säksättää lopussa kalseita triolisointuja vasten 4/4-pohjapulssia. Tämä oli jotain uutta, tunnelmaltaan jotain yhtä ”heviä” kuin alun protometalli.

Raastavinta kappaleessa on juuri sen avoimeksi jätetty, häivytykseen päättyvä lopetus, jossa mellotroni raahautuu kerta toisensa jälkeen ylös C-duurin toiveikasta seinämää ja aina romahtaa h-mollin tähdettömään kuiluun pääsemättä koskaan lähemmäs kaukaista perussäveltä. Heikko toivo elää sitkeästi, ja sen saavuttamattomuus tekee kaikesta lähes kestämätöntä.

Syvyys oli King Crimsonin musiikin neljäs valtti. 60-luvun lopulla rockilla odotettiin olevan painavaa sanottavaa ja sanoituksilta vaadittiin muutakin kuin helppoja riimejä. Pete Sinfield oli King Crimsonin sanoittajajäsen samaan tapaan kuin Keith Reid Procol Harumissa (tosin Sinfield osallistui yhtyeen konserttiesiintymisiin valosuunnittelijana ja myöhemmin syntetisaattorin käyttäjänä). Hänen sanoituksensa onnistuvat tavoittamaan yllättävän säästäväisillä ja napakoilla säkeillä aikansa hengen ja kipupisteet: sodan pelon, kulutushulluuden, vastakulttuurin tyytymättömyyden ja yhtenäisen unelman hajoamisen. Ne myös vastaavat musiikin voiman ja syvyyden esittämään haasteeseen.

Musiikki ja sanat ovat ehkä kestäneet myös juuri sen takia, että ne ovat pohjimmiltaan pessimistisiä ja täynnä tuhon kuvastoa. Sinfield vilauttaa kuvaa myyttisen 60-luvun unelmasta ja dramatisoi sen lopun. Myöhempiä progebändejä syytettiin siitä, että ne jatkoivat teksteissään 60-luvun utopistista ideologiaa senkin jälkeen, kun siltä oli pudonnut pois kaikki pohja, ja upposivat aina vain syvemmälle röyhelöiseen ja todellisuudesta vieraantuneeseen fantasiaan. Sinfield itse teki näin kehittyessään ”oikeaksi runoilijaksi” myöhemmillä King Crimsonin albumeilla, ja tämän albumin B-puolen kappaleissa on merkkejä tulevasta. In the Court of the Crimson Kingin sanoitukset saavat kuitenkin hyväksynnän kyynisemmiltäkin kriitikoilta ja ne tuntuvat realistisilta, koska niiden kuvaama sotien, väkivallan, nälänhädän, hyödyttömien johtajien, ylikulutuksen ja vieraantumisen särkynyt maailma on aika paljolti meidän todellisuuttamme. Tai niin asiat koetaan. Pessimisti ei pety, ja synkkä ja säröinen on taiteessa aina syvällisempää kuin optimistinen ja valoisa, näinhän virallinen totuus kuuluu.

ItCotCK2
Vasta sisäkansissa nähdään albumin nimi ja huomattavasti iloisemmat kasvot, jotka kuuluvat mahdollisesti nimikappaleen karmiininpunaiselle kuninkaalle. Tämän voi nähdä heijastavan albumin kahden puolen erilaisia yleistunnelmia. Albumin vastakkaisissa päissä ovat kirkuva mielipuoli ja rappeutunut kuningas, alamainen ja hallitsija.

Moonchild” aloittaa albumin toisen puolen huomattavasti kevyemmissä tunnelmissa. ”I Talk to the Windin” lailla se on akustinen balladi, mutta aiheeltaan puhdas fantasia luonnonlapsesta, hippien naisarkkityypistä. ”Windin” melkein barokkimaisen puhallinsoinnin sijaan ”Moonchild” on riisutun renessanssihenkinen kielisoitinpavane. Pehmeä kitara soittaa tasajakoista ostinatoa, mellotroni ja kiertävä sähkökitara soittavat korkeita, hienovaraisia melodioita kuin viuluduo ja bassorekisteri on tyhjä kuin levy-yhtiön lupaus, lukuun ottamatta vibrafonin matalia helähdyksiä. Laulu on vähällä tekemisen juhlaa, täynnä murrettuja värejä, valon ja varjon läikähtelyä ja pieniä lyömäsoitinyksityiskohtia, jotka helähtelevät kuutamon valon lailla. Laulumelodia aaltoilee sävykkäästi alun rohkeista kvintti- ja kvarttinousuista alas asteikkoa aina yleensä pienen terssin ympärille rakentuvaan loppuun. Lisätyillä nuoteilla väritettyjen mollisointujen kanssa tämä luo varjoisen kauniin vaikutelman. Myös Laken kuiskaava lauluääni on koverrettu taajuuskorjaimella usvaisen ohueksi, ja sähkökitarasta kuullaan pelkkä kaiun eteerinen signaali.

Moonchild” ei ikävä kyllä kehity kahta säkeistöä pidemmälle. Sen sijaan loput kymmenkunta minuuttia käytetään nimellä ”The Illusion” kulkevaan Frippin, McDonaldin ja Gilesin improvisaatioon, joka on albumin eniten lokaa niskaansa saanut osio. Joillakin kokoelmilla se on leikattu kokonaan pois. Jazzmaisen läpikuultava kitara ja vibrafoni kutovat kuvioillaan aluksi mielenkiintoisen, hiljaa humisevan tekstuurin hieman Anton Webernin pointillistisimpien töiden malliin. Freejazzmainen pienten äänien teos ei kuitenkaan koskaan kunnolla käynnisty, vaan soittajat etsivät turhaan yhteistä säveltä ja siinä yhteydessä soittavat koko ajan enemmän hiljaisuudella kuin nuoteilla. Gilesin keskittyessä symbaalikoristeluihin kappaleeseen ei synny toimivaa pulssia ja hieno tekstuuri repeilee, kun Fripp ja McDonald etsivät turhaan toimivaa melodista ajatusta lainauksista ja ohikiitävistä kadensseista. Ainakin rockyhtye uskaltaa tehdä jotain näin hiljaista ja abstraktia (tämän voi ajatella vertautuvan albumin avaaviin urkuääniin). Lopussa kappale sentään siirtyy melkein huomaamattomasti a-mollista A-duuriin (ehkä auringonlapsi hymyili vihdoin), mikä valmistaa tietä viimeisen kappaleeseen ja enteilee myös sen lopetusta.

Näinkin vahvalla kokonaisuudella kuin In the Court of the Crimson King monet ratkaisut saneli pakko, sattuma tai käytännöllisyys. ”Moonchildin” improvisaatio oli hätäinen täytepala. Samoin monet albumin myöhemmin jäljitellyistä erikoisuuksista eivät ole aivan sitä, miltä näyttävät. Esimerkiksi kappaleiden alaotsikot tuntuvat ilmaisevan, että kyseessä ovat moniosaiset eepokset tai sarjat taidemusiikin tyyliin. Käytännönläheisempi todellisuus on, että luomalla virtuaalisia osioita varmistettiin muusikoille enemmän tekijänoikeustuloja. Sama logiikka saneli myös samoihin aikoihin julkaistun Pink Floydin albumin Ummagumma soolosävellysten krediittejä. Myös monet In the Court of the Crimson Kingin nyt klassisilta kuulostavista instrumenttiosuuksista syntyivät, koska sopiva soitin sattui lojumaan studion nurkassa. Eklektisyys, tuo King Crimsonin viides valtti, oli osin sattuman satoa.

Juhlallisesti aukeaa vihdoin portti karmiininpunaisen kuninkaan hoviin, kun melkein nimikappale ”The Court of the Crimson King” jyrähtää soimaan ”Epitaphin” tapaan mellotronin johtamana marssina. Mutta siinä missä ”Epitaph” oli surumielisen kaunis, tämä kappale uhkuu voimaa ja majesteettisuutta: piano, cembalo ja akustinen kitara paukuttavat kaikki yhtä 4/4-tahtia häpeämättömän isoja duurisointuja mahtipontisen hitaassa tempossa, ja nyt Giles hakkaa rytmiä kuhisevalla komppipellillä äänivaikutelman maksimoimiseksi. Homofonisen ja samantahtisen taustan päällä ratsastaa yksinkertaisen jylhä melodia mellotronijousien ja (toistoissa) kolmen sanattoman lauluäänen kuljettamana. McDonaldin säveltämässä kappaleessa on kuitenkin omat harmoniset erikoisuutensa aivan kuten ”I Talk to the Windissäkin”: melodian nuotit venyvät yli tahtirajojen ja muodostavat pidätyksiä seuraavan soinnun kanssa, heti toisessa tahdissa mahdollisimman epävakaan tritonuksen perusnuotin kanssa ja pienen sekunnin kvintin kanssa. Kuninkaan suurellisessa fanfaarissa kaikuu heti riitasointuja, ja se kipuaa työläästi (erinomaisen kiireellisen fillin avittamana) H-duurista ylös osin kromaattista rinnettä D-duuriin ja uuden toiston alkuun.

Kunnes viimeisellä kerralla H-duuri toimiikin siirtymänä laulusäkeistöön ja e-molliin, ”Epitaphin” ja tämän kappaleen todelliseen sävellajiin. Kontrastin maksimoiseksi soitinnus ohenee akustiseen kitaraan, jota muut soittimet täydentävät toistoissa satunnaisilla läikähtävillä tai kalahtavilla filleillä, ja sekä säestys että laulu liikkuvat vapaammin ja sukkelammin ilman joka neljäsosanuottia korostavaa poljentoa. Sävellajin lisäksi säkeistö jakaa ”Epitaphin” kanssa myös kitaran jännitteisen noonipidätyksen, mutta enemmän se jatkaa ”Moonchildin” renessanssitunnelmia sointukierrossaan ja kitaran luuttumaisessa säestyksessä (tyypillistä myös englantilaisessa folkkitaroinnissa). Samaa kuullaan myös mellotronisoolossa ”The Return of the Fire Witch”, joka ohentaa ja yksinkertaistaa instrumentaalikertosäkeen sinfonisesta pauhusta kamarimaiseksi konsertoksi. Saman materiaalin toinen soolovariaatio palaa ”I Talk to the Windin” sointimaailmaan, kun jazzmaisen helmeilevä sähkökitara ja symbaalien unisonorytmi säestävät koristeellista huilusooloa. Kaikki albumin langat tuntuvat kerääntyvään yhteen nimikappaleen hovissa. Oikein tulkintaa venyttämällä voi ajatella, että ”21st Century Schizoid Manin” tapaan ”The Court of the Crimson Kingin” säkeistöt päättyvät toistuvaan, painolliseen kertosäkeeseen, jossa melodia nousee kokoaskeleen verran (siinä missä muissa kappaleissa se yleensä laskee säkeistön lopussa) ja vie raskaaseen instrumentaalikertosäkeistöön. ”Schizoid Manissa” raskaus oli karjuvaa rockia, ”Courtissa” sinfonista suurellisuutta.

Kaikki nämä musiikilliset keinot myötäilevät Sinfieldin sanoja, jotka herkuttelevat vastakohdilla, ristiriidoille ja ulkonäön pettävyydellä. Niiden maalaama fantasiamaailmakin vaikuttaa keskiaikaiselta, mutta eräät yksityiskohdat viittaavat tulevaisuuteen. Makea sekoittuu happamaan, puutarhuri talloo kukan istuttaessaan toista, haljennut kello soi. Kaiken takana häilyy ajatus pohjimmiltaan korruptoituneesta ja rappeutuvasta itsevaltiudesta, jonka vankikuut hajoavat auringonvalosta ja jonka ulospäin loistelias hovi toimii vaivalloisesti kuin kirskuva ratas. Lopulta koko hovi vertautuu narrin pyörittämään nukketeatteriin. Kuvasto ja autoritaaristen valtarakenteiden kuvaus tekevät helpommaksi uskoa, että kappale sai alkunsa Bob Dylanin innoittamana folkballadina.

Tämä korruptio ulottuu lopulta itse kappaleen rakenteeseen. Pohjimmiltaan ”The Court of the Crimson King” on vain hieman venytetty, nelisäkeistöinen rockballadi. Viimeinen instrumentaalikertosäkeistö huipentuu mellotronin raikuvaan E-duurisointuun (”I Talk to the Windin” perussointuun). Taidemusiikissa oli vuosisatoja ”kirkastettu” sävellys lopussa siirtymällä odotetun mollisoinnun duuriversioon, mutta rockissa ratkaisulla oli vielä jonkin verran taiteellista uutuusarvoa. Moni King Crimsonin progressiivinen seuraaja päättikin omat eepoksensa tämän mallin mukaan suurelliseen ja ”onnelliseen” loppuun elämää muuttaneen musiikillisen matkan jälkeen.

Mutta alkuperäinen ei tyydy helppoon ratkaisuun. Komppipelti palaa hiljaisuudesta tapailemaan marssirytmiä uudelleen. Ohuenkuuloiset urut soittavat koomisen katkonaisen version instrumentaalikertosäkeen melodiasta E-duurissa. On kuin kuninkaallinen mahtipontisuus olisi kutistettu tivoliurkujen rienaavaksi parodiaksi. Sitten koko bändi jyristelee kertosäkeistön läpi ja talloo viimeisenkin juhlallisuuden jalkoihinsa. Mellotronissa soi nyt myös kailottava haitari, särökitara iskee rätiseviä sointuja vain joka toisella iskulla, basso irtautuu omille teilleen ja pianon neljäsosanuottien sijaan urut soittavat epäsäännöllisiä pitkiä kuvioita ja huimausta aiheuttavia glissandoja. Karmiininpunaisen kuninkaan fanfaarilta riisutaan kaikki sen koreus: sointi säröytyy ja karnevalisoituu, sävellaji on vieras ja neljäsosanuottien itsevarma mahtipontisuus muuttuu huojunnaksi, kuin ontoksi paljastunut kuningashahmo hoipertelisi yliturpean seremoniallisuutensa painon alla. Kuningas ja hänen hovinsa ovat enää vain ”Dance of the Puppets”, tanssivia sätkynukkeja. ”21st Century Schizoid Manin” tapaan kappale käy epävakaammaksi kaikilla tasoilla, kunnes lopulta kirskuva ratas leikkaa kiinni ja kappale luhistuu antiklimaattisesti meluksi.

Juuri kokonaisuutena In the Court of the Crimson King tekee lopullisen vaikutuksen yleisöönsä. Albumia ei voi pitää konseptialbumina siinä mielessä, että sillä olisi kappaleita yhdistävä tarina tai teema. Kuitenkin yksittäiset kappaleet saavat ylimääräistä syvyyttä juuri osana kokonaisuutta. A-puolen kolme kappaletta muodostavat täydellisen tunnelmallisen kokonaisuuden (kauhu – melankolia – suru), melkein kuin konserton kolme osaa, ja ne kaikki puntaroivat ihmiskunnan tilaa pessimistisesti. Yksittäin tai erilaisessa järjestyksessä sävellykset eivät olisi yhtä vaikuttavia. Aluksi keveämmältä tuntuvan B-puolen sanoitukset keskittyvät lähinnä fantasiakuvastoon, mutta ”The Court of the Crimson King” käsittelee allegorian kautta myös samoja vallan ja rappion aiheita kuin ensimmäinen puoli. Musiikillisesti se myös tuntuu summaavan monia albumin aiheita. Kun kaikki on puettu silmille hyppäävään ja aiheenmukaiseen kanteen, kuulija tuntee olevansa jonkin suuren ja harkitun äärellä. King Crimson tuntui nostaneen rimaa sen suhteen, mitä rockalbumi saattoi saavuttaa.

Onko In the Court of the Crimson King sitten se maineensa mukainen progressiivisen rockin ensimmäinen albumi? Ei ainakaan siinä mielessä, että tällaisia ”edistyksellisiä” rockideoita julkaistiin samoihin aikoihin muuallakin. Samoin ne, jotka määrittelevät progressiivisen rockin sen myöhemmän ja kapeamman genremääritelmän mukaan, ovat valittaneet, että albumi on liian perinteisen laulumainen ja että siitä puuttuvat paria poikkeusta lukuun ottamatta monimutkaisemmat sävellysrakenteet ja progefanien lähes fetissiksi nostamat epäsäännölliset ja vaihtelevat tahtilajit, joita kuullaan esimerkiksi Frank Zappan ja Soft Machinen samoihin aikoihin julkaistuilla albumeilla.

Tämä on totta, mutta ei tee tyhjäksi albumin merkitystä. King Crimson kahmaisi kouriinsa kokonaisen joukon 60-luvun lopun popmusiikissa kuplineita ja muotoutumassa olevia tyylejä – protoheavyn, jazzrockin, sinfonisen rockin, improvisaation, folkrockin – ja puristi niistä joukon itsensä näköisiä versioita. Osa oli aivan tuoreita kiteytymiä, osa teki vakiintuneesta ideasta sen parhaan version, jossain kohtaa (lähinnä improvisaatio) tuloksena oli ainoastaan rohkea kokeilu. Kaiken tämän yhtye sai kuitenkin mahdutettua yhdelle levylle yhdeksi orgaanisentuntuiseksi kokonaisuudeksi. Se ei ollut vain kollaasi erilaisia ideoita (kuten monet ajan albumiyritelmät) vaan jotain aidosti uutta. Kymmenet yhtyeet Britanniassa ja ulkomailla tunnistivat muutoksen ja tarttuivat albumin energiaan, eklektisyyteen ja ideoihin. In the Court of the Crimson King jalosti joukosta raakileita itselleen kypsän musiikillisen näkemyksen, ja se muodosti lähtöpisteen ja mittatikun niille yhtyeille, joiden musiikki sittemmin määritti ”kypsän” progressiivisen rockin genrenä. Se ei ollut ehkä progen alkuräjähdys, mutta siitä alkoi progressiivisen rockin hyperinflaatio.

King Crimson teki ehkä myöhemmin kypsempiä, kokeellisimpia ja hienovaraisempia albumeita kuin In the Court of the Crimson King, mutta minusta ei toista yhtä tasavahvaa kokoelmaa mieleen jääviä ja tarttuvia lauluja. Ja siksi se on oma suosikkini yhtyeen tuotannossa. Siksi se kestää aikaa. Aina löytyy sukkelampia sooloja, raskaampia riffejä, massiivisempia mellotronisosuuksia ja ihmeellisempiä improvisaatioita, mutta hieno laulu säilyttää arvonsa.

[1] In the Court of the Crimson Kingistä on ehditty kirjoittaa puolessa vuosisadassa sen verran paljon, että tämäkin teksti enemmän koostaa erilaisia näkemyksiä kuin sanoo mitään olennaisesti uutta. Aiheesta kiinnostuneelle tyhjentävin analyysi albumin musiikista on Andrew Keelingin Musical Guide to In the Court of the Crimson King by King Crimson (Spaceward 2009, uudistettu painos 2019). Albumin synnystä ja itse yhtyeestä kertoo parhaiten Sid Smithin virallinen historiikki In the Court of King Crimson (Helter Skelter 2001, täysin uudistettu painos 2019). Internet on täynnä kaikentasoisia kirjoituksia albumista, myös suomen kielellä. Tästä tekstistä on hyvä aloittaa.

 

Berliini kaikkialla

Kylmän sodan aikaan Länsi-Berliini oli kapitalismin eteen työnnetty tukikohta syvällä (nimellisesti) sosialistisen Itä-Saksan sisällä, yhtä aikaa erityksissä ja keskellä maailmanhistorian siirroslinjaa. Lännessä odotettiin kauhulla päivää, jolloin Varsovan Liiton panssarikärjet vyöryisivät kohti Fuldan aukkoa, kun taas idässä katseltiin epäluuloisena Naton sotaharjoituksia ja ohjuksia aivan itäisen imperiumin rajoilla. Tuollaisessa etulinjassa eläminen synnytti osaltaan Länsi-Berliiniin kiihkeää ja dekadenttiakin kulttuuria, joka innosti monia niin kaupungissa asuvia kuin ulkomailta asti vierailevia taiteilijoita.

Länsi-Berliinissä syntyi 70-luvulla myös eräs elektronisen musiikin koulukunta, joka liitettiin pysyvästi kaupungin nimeen. Joskus kosmiseksi musiikiksikin kutsutun Berliinin-koulukunnan keskeisenä alkuunpanijana voidaan pitää Klaus Schulzea. Ennen mittavaa soolouraansa hän ehti rummuttaa kahdessa erikoisessa psykedeelisessä rockyhtyeessä, Tangerine Dreamissa ja Ash Ra Tempelissä, jotka molemmat kehittivät nopeasti edelleen rockinsukuisen mutta vahvasti elektronisen ilmaisun, jossa vuorottelivat voimakas, sekvensserien ajama rytmisyys ja hyvinkin abstrakti elektroninen äänimaalailu. Berliinin-koulukunta tuli merkitsemään musiikkia, jota nämä yhtyeet sekä Schulzen lisäksi muut niistä irronneet jäsenet loivat. Koneiden voima musiikissa havaittiin muuallakin Länsi-Saksassa, varsinkin Düsseldorfissa, jossa syntyi Kraftwerk. Kuitenkin siinä missä Kraftwerk keskittyi juuri rytmiikkaan, Berliinin-koulukunta erottui juuri kaksijakoisuutensa vuoksi. Siinä oli sekä rockin raakaa rytmiikkaa että ambient-musiikkia ennakoivaa avaruudellista tutkiskelua.

Toki vaikutteet levisivät halki maan ja sen rajojenkin. Berliinin-koulukunnan elektroninen populaarimusiikki soluttautui vähitellen kaikkialle maailmaan, 80-luvulla jopa Itä-Berliiniin. Berliini ei enää tarkoittanut pientä joukkoa Länsi-Berliinissä asuneita muusikoita, vaan se merkitsi musiikkia, joita näiden innoittamat muusikot työstivät studioissaan ympäri maailman.

Tässä tekstissä katsahdetaan muutamiin noista maailman monista pikku-Berliineistä. Tutkitaan esimerkkien kautta, millaisia luomuksia Länsi-Berliinin musiikki inspiroi muiden maiden artisteissa tyylilajin sankariaikoina 1970-luvun loppupuolella. Millaiseksi Berliini muuttui lähdettyään kotimaastaan?

Ajatuslapsi
Esa Kotilainen: Ajatuslapsi (1977). Tyylilajille tyypillistä kosmista ja esoteeristä symboliikkaa sisältävä kansi viittaa mahdollisesti Cyril Henri Hoskinin valetiibetiläiseen mytologiakirjaan, joka inspiroi Kotilaista.

Lähin berliiniläinen löytyy kotikonnuilta. Esa Kotilainen oli ensimmäinen kosketinsoittaja Suomessa, joka omisti sekä Minimoogin että mellotronin, nuo ajan edistyksellisten rockyhtyeiden keskeiset työkalut. Minimoogin avulla hän teki rivakasti keikkaa mutta myös uraa uurtavan elektronisen albumin Ajatuslapsi (1977), albumin, jota ei julkaisuaikana juuri kukaan ymmärtänyt. Sen keskeisessä sävellyksessä, ”Unisalissa”, kuuluvat vaikutteet heti, kun alun ensin aaltoileva ja sitten töräyttelevä urkuosuus asettuu leijumaan yhdelle mollisoinnulle, jonka päällä syntetisaattori maalailee uneliasta ja pääsääntöisesti laskeutuvaa melodiaa. Tämä jäljittelee Pink Floydin ”Shine On You Crazy Diamondin” alkua, ja paitsi että tyyli vaikutti kuuluvasti esimerkiksi Tangerine Dreamin Stratosfearillä (1976), sen omat juuret ovat kuultavissa Klaus Schulzen Irrlichtillä (1972) ja joissain Popol Vuhin varhaisten albumien syntetisaattorimantroissa. Jälkimmäinen kuuluu myös Kotilaisen albumin hienoimmalla sävellyksellä ”Ilmassa”, jossa hypnoottinen syntetisaattorimelodia katoaa aiheeseen sopivasti stratosfääriin. ”Unisalissa” taas jatkaa Berliinin rytmiselle puolelle, kun pohjabassomainen syntetisaattorisekvenssi pohjustaa jousisyntetisaattorin sienimäistä sointumassaa ja pätkittäisiä melodioita. Kun kaikki sulaa pulputtavaan syntetisaattoritaustaan, ollaan selvästi Phaedran ja Rubyconin (molemmat 1974) mailla. Esikuva käytti omissa improvisaatioissaan yleisimmin vieläpä samaa sävelkeskusta e.

Mutta ei Kotilainen Saksanmaalle jää, vaan kappaleen jälkiosa on omistettu kansanmusiikkisävyisten improvisaatioille syntetisaattoreilla ja uruilla. Turhankin pitkään Kotilainen huudattaa ruosteista pilliä muistuttavilla uruilla mikrotonaalisuuteen ja kolmen puolisävelaskeleen kimppuihin pohjaavaa soolomelodiaa syntetisaattorin jumittaessa polveilevaa kahdeksan nuotin basso-ostinatoa, mikä kaikki muistuttaa jonkinlaista teknokuvitelmaa tietystä perinteisestä arabialaisesta musiikista. Kuvitelmaa, sillä ei sävellyksen lopukekaan kuulosta suomalaiselta perinnemusiikilta, vaikka se soitetaankin haitarilla ja jäänkirkkaalla kanteleella. Tällaisen varhaisen synteettisen orientalismin ja maailmanfuusion lisäksi toinen yli 10-minuuttinen sävellys ”Avartuva näkemys” on yhtä basso-ostinatoa lukuun ottamatta puhdasta äänikuvaelmaa vailla perinteisiä melodisia, harmonisia tai rytmisiä elementtejä. Tyyliltään se on ehkä enemmän velkaa akateemisemmalla nauhamusiikille tai Wendy Carlosin Sonic Seasongingsin (1972) äänikuvaelmille kuin Berliinin teknoromantiikalle.

Kotilaisen työn voima onkin juuri sen kotikutoisuudessa. Klaus Schulzen Wagnerin monumentaalisuutta ihannoivan suurieleisyyden tai muiden yrittäjien synkkäsävyisen kosmisuuden sijaan Kotilaisen vähäisillä resursseilla ja vahvasti käsipelillä tekemässä pioneerityössä on mukavaa maanläheisyyttä ja tilantuntua (joskus liikaakin). Suomi ei ollut Berliini. Albumi on suomalaisen ambientin ainakin ensimmäisiä, jos ei ensimmäinen, edustajia, ja Kotilaisen tapa yhdistää perinnemusiikin aineksia elektroniseen äänimaailmaan edeltää esimerkiksi Jorge Reyesin kaltaisten artistien synteettisiä kansanmusiikkifuusioita. Näkemystä albumista voi avartaa myös täällä.

TussilagoFanfara
Anna Själv Tredje: Tussilago Fanfara (1977). Psykedelia ja kunnon pohjoismainen synkistely kummittelevat jyrkän mustavalkoisessa kollaasikuvassa.

Kerrankin Suomi kilpaili tasaväkisesti länsinaapurinsa kanssa, sillä Ajatuslapsen luiskahtaessa Loven synnytyskanavasta julkaisi Silence Ruotsissa Anna Själv Tredje -nimisen duon ainoan albumin Tussilago Fanfara (1977). No, ainakin ruotsalaiset tarvitsivat kaksi ihmistä luomaan oman Berliininsä. Siinä missä Kotilaisen albumissa tuntui tila ja haisi multa, AST:n albumi on yhtä hitaasti sykkivien urkujen ulappaa, jossa kirmailevat flangerin piiskaamat syntikkapärskeet ja Schulzen Timewindistä (1975) lainattu synteettinen tuuli puhaltaa tähtienvälistä kylmyyttä. Albumin neljä pitkää kappaletta muistuttavat paikoin enemmän müncheniläisen Peter Michael Hamelin elektronisia kokeiluja, sillä tämän tapaan musiikki pohjaa vahvasti urkusointuihin ja niiden vain pieniin sykähtelyihin. Kiihkeän rockmainen sekvensseripulssi puuttuu, sen sijaan yksinkertaisesti sykähtelevät ostinatot muodostavat hillittyä rytmistä taustaa ”Mossenin” tyypilliselle mollikierrolle ja ”Inkomster utanför tidenin” avaruusbarokkisille urku- ja cembalokuvioille sekä kaikukammiossa rytmisesti mutiseville ihmisäänille. Kolmos-Annan miehet tarttuvat kuitenkin jälkimmäisellä kappaleella myös sähkökitaraan ja soittavat pitkiä, fuzzintukkoisia epämelodialinjoja keskellä synteettistä kuohuntaa. Tämä muistuttaa, että tyyli kumpuaa alun perin psykedelian perinnöstä.

Tusen år och sju timmar” poikkeaakin puhtaan elektronisesta joukosta rakentumalla orgaaniselle lyömäsoitinjumputukselle, kalsean kaiutettuina kalahtavien sähkökitaroiden modaalisille ostinatoille ja mantramaiselle melodialle. Sen ennalta arvattavimman esikuvan eli Manuel Göttschingin ja Ashran sijaan sormi osoittaa pikemminkin myöhempien aikojen Popol Vuhin Daniel Fischelscheriä, joskin laskevan kitaramelodian melankolisuudessa on omaa Ruotsi-lisää. Kokonaisuutena Tussilago Fanfara ei ole kaikkein omaperäisin tai kekseliäin albumi, mutta kuitenkin mielenkiintoisen staattinen ja yritteliäs pikkuserkku Schulzen massiivisille ääniveistoksille.

TakeOff
Sangiuliano: Take Off (1978). Todella suuren artistin levyn kannessa ei tarvita etunimeä eikä paitaa. Tai sitten jälkimmäiseen ei ollut enää varaa.

Italiassa berliiniläisiä oli harvassa, ja he työskentelivät usein progressiivisen rockin parissa. Erikoinen yksittäistapaus on esimerkiksi toscanalaisen säveltäjän, kosketinsoittajan ja radiojuontajan Antonio Sangiulianon Take Off (1978). Albumin kolmella raidalla Sangiuliano kutoo kosketinsoittimillaan yhteen joukon erilaisia klassisvaikutteisia melodioita hieman kuten Rick Wakeman sooloalbumeillaan (nimikappaleen keskeinen teema esimerkiksi muistuttaa hieman ”Kimalaisen lentoa”). Teemat sen sijaan ovat Wakemania tummasävyisempiä ja kulmikkaampia, eikä niitä käytetä samalla tavalla ponnahduslautoina virtuoosimaisille sooloille. Rumpali vilahtaa jokaisessa kappaleessa ja esimerkiksi ”Saffo’s Gardenissa” luovat ELP-tyylistä pohjaa lyhyelle barokkimaiselle soolojaksolle. Suurimman osan aikaa Sangiuliano kuitenkin pyörittelee ihan yksin vuoroin varjoisen lyyrisiä ja kiivaita teemojaan pistävän ohuella Polymoogilla, pianoilla ja jousisyntetisaattorilla, mutta hakee niihin sävyjä myös uruista ja mellotronista.

Berliini kuuluu selvimmin pitkällä ”Time Controlilla”. Aavemainen mellotronikuoro avaa kappaleen merellisen äänimaiseman, ennen kuin lähes yhtä aavemainen sopraano laulaa sanoitta melodian hullujen timanttien syntikkamaisemissa. Äänen kuullaan myöhemmin marssivan wagnermaisen syntikkateeman mukana. Muualla Sangiuliano käyttää sekvenssejä barokkimaisen vikkelän pääteemansa tukena. Tangerine Dreamin kantavia sekvenssejä on usein verrattu (epätarkasti) barokinajan musiikin kenraalibasson käyttöön. Sangiuliano käyttää niitä nyt säästeliäästi juuri tähän malliin. Lopputuloksena on ikään kuin sinfonisen progen versio Berliinin-koulukunnasta. Italialaiselle progelle tyypillisen lyhyt albumi ei muutenkaan kuulosta juuri aikalaisiltaan vaan mukavasti omanlaiseltaan.

VueloQuímico
Neuronium: Vuelo Químico (1978). Neuroniumin ”psykotronisuus” näyttää merkitsevän teknosurrealismia.

Espanjassa Berliinin-koulukunnan lipunkantaja on ollut vuosikymmeniä yhtye nimeltä Neuronium. Itse yhtye on kutsunut joskus musiikkityyliään ”psykotroniseksi”. Hassua kyllä, yhtyeen kantava voima Michel Huygen on itse asiassa tuontitavaraa Belgiasta. Yhtyeen toisella albumilla Vuelo Químico (1978) vaikuttivat vielä kuitenkin myös kitaristi Albert Giménez ja kosketinsoittaja-kitaristi Carlos Guirao. Albumin hitaasti etenevillä sävellyksillä kuullaankin elegantisti valittavaa sähkökitaraa tummanpuhuvien syntetisaattorimelodioiden, tutun ”kosmisen syntikkasateen” ja melko verkkaisesti pulputtavien rytmisten sekvenssien seassa. Tyypillisen kolmiosaisen (hidas teema – sekvensserin kuljettama keskitempon improvisaatio – abstraktin siirtymän kautta paluu hitaan teeman tunnelmiin) ”Abismos de Terciopelon” viimeisessä osassa elektroninen äänimaailma antaa itse asiassa tilaa Guiraon melankoliselle laululle akustisen kitaran säestyksellä. Mollivoittoinen sointumaailma on hyvin berliiniläinen, mutta kitarassa ja laulussa häivähtää espanjalaistakin melankoliaa.

Pitkään nimikappaleeseen Berliini kuitenkin lähettää vahvistuksia, sillä laulaja Nico lausuu valkoisen kohinan, cembalon korukuvioiden ja urkujen hitaan tunnelmoinnin keskellä Edgar Allan Poen runon ”Ulalume”. Vaikutelma on hieman päälle liimattu, ja melko eleetön luenta hautautuu paikoin kristallisten ääniholvien uumeniin. Tuo musiikin kirkkaus yhdistettynä levolliseen ja surumieliseen mietteliäisyyteen kieltämättä noudattelee hyvin Poen runon perusvirettä, sitä väärän toivon hohtavaa houkutusta ja saavuttamattomuuden tuottamaa tuskaa. Jälkimmäistä korostetaan lopussa sanattomalla kuorolla (esimerkiksi ”Alpha Centaurin” tapaan), eikä lopputulos ole aivan yliampuva.

Tällainen puolittainen yritys goottilaisen tunnelman saavuttamiseksi muistuttaa, että Tangerine Dreamin ja Klaus Schulzenkin musiikin ajoittaiset atonaaliset äänimaailmat, kirkkourkumaiset sävyt ja synkkämielisen mollivoittoiset sävelkulut muistuttivat paikoin kauhuelokuvaan sopivaa musiikkia ja tuntuivat ammentavan saksalaisen romantiikan toismaailmallisesta, järjenvastaisesta ja patologisestakin perinnöstä. Tunnelmaltaan Neuroniumin yritys jää jonkin verran kepeämmäksi kuin nämä, puhumattakaan Nicon omasta, hautaholvin hilpeästä albumista The Marble Index (1968). Sen sijaan albumi onnistuu aivan mainiosti luomaan yhtyeelle ominaisemman avaruudellisen ja lyyrisen melankolisen sävyn. Neuroniumin myöhemmät julkaisut alkoivat jo hakea toisenlaisia tunnelmia.

BNJ
Tim Blake: Blake’s New Jerusalem (1978). Teknologia käynnistää sydämen lasergeneraattorit. Monille tyylilajin esiintyjille futuristisen oloinen soitintekniikka oli osa imagoa ja viehätystä. Blake käytti ensimmäisten joukossa laseria konserttiensa tehosteena.

Laulua yhdisti synteettisiin äänimaailmoihin voimakkaasti toisella albumillaan englantilainen Tim Blake. Blake oli ansainnut kannuksensa luovana syntetisaattoorisoittajana ja säveltäjänä progressiivisen rockyhtyeen Gong omaperäistä fantasiamaailmaa evankelioivilla albumeilla vuosina 1972 – 1975. Blaken näsäviisaasti nimeämä Blake’s New Jerusalem (1978) markkinoi myös vaihtoehtokulttuurista utopiaa, joka kumpuaa William Blaken runon ”And did those feet” ekologis-uskonnollisesta visiosta. Siinä teollisen vallankumouksen ”saatanalliset myllyt” korvaa ja niiden tahriman maan puhdistaa lopulta hengellisen vallankumouksen uusi Jerusalem. Blake (Tim) henkilöi hippien ajattelun keskiössä olevaa ristiriitaa saarnaamalla Blaken (William) teknologian ja materialismin vastaisia ajatuksia aikaansa nähden massiivisella keskittymällä huippustudio- ja konserttiteknologiaa sekä saatanallisten myllyjen tuottamaa sähköä. Hän yrittää ylittää sen yhdistämällä lasersäteet ja ley-linjat yhtenäiseksi tienviitaksi kohti kaukaisuuden kristallista Jerusalemia ja elektronisen musiikin sisäavaruuden avaimeksi, joka kohottaa ihmisten tajunnat tarvittavalle värähtelytaajuudelle. Uusi sukupolvi tuottaa ilmeisesti oman energiansa itse sydämissään, kunhan ne käynnistetään sähköllä ja äänellä.

Niinpä albumin aloittaa ”A Song for a New Age” melkeinpä vain perusdonovanin akustisella kitaralla rämpyttämällä selostuksella ihmiskunnan luonnontilasta, mutta tutun laskevat syntikkavihellykset, melodiat ja mollivoittoinen äänimaailma kertovat, että tässä mennään kohti uutta ja ylimaallista aikaa. Hän on siis käytännössä mukana musiikillisen new age -ajattelun kiteyttämisessä.

Tämän jälkeen Blake siirtyy nopeasti puhtaamman synteettisiin sävellyksiin ja samalla puhtaammin kosmiseen kuvastoon. Blake ”laulaa” näissä kappaleissa enemmänkin puolilausuen eikä kovin taidokkaasti. Kieltämättä hänen tekstinsä ja agitoiva ilmaisunsa eteläenglantilaisella Estuary-aksentilla olisi voinut siirtää melkein sellaisinaan 80-luvun vaihtoehtokulttuurien parodioihin. Musiikki näissä kappaleissa on synkän elektroniikan sijaan popvaikutteista – ”Generator (Laser Beam)” jolkottaa eteenpäin melkeinpä laiskalla diskobiitillä -, ei vain kovin melodisesti kekseliästä, vaikka ”Generatorin” hokemat voivatkin ärsyttää korvakäytäviä päivien ajan.

Vasta ”Passage sur la cité (Des révélations) on oktaaveissa tykyttävän bassosyntetisaattorin ajama instrumentaali täynnä terävää syntetisaattorisooloilua ja poikkeusjakoista rytmiikkaa parhaan mutta englantilaisprogemaisemman Berliinin tyyliin. Sen jälkeen saapuminen utopiaan on (kuten aina) jonkinlainen antikliimaksi. Levypuoliskon täyttävä ”New Jerusalem” kulkee hieman enemmän ranskalaisissa kuin berliiniläisissä äänimaailmoissa korkeiden jousisyntetisaattorisointujen, popahtavien bassotykytysten ja syntikkamelodioiden aaltoillessa esiin ja pois lauluosuuksien ympärillä. Dynamiikka ja keskeisen melodian vahvuus eivät aivan pelasta pitkälti muuttumatonta sävellystä pitkäveteisyydeltä.

Albumi näyttäytyy näin ikään kuin kollektiivisen hippiunelman myöhäisenä kaikuna ja perinteisenä konseptialbumina henkisestä matkasta kohti hengellistä utopiaa. Toisaalta se ennakoi myös tulevaa. Se muodostaa eräänlaisen sillan Berliinin-koulukunnan elektronisen soinnin ja 80-luvun new age -musiikkikategorian välille. Samanlaisia siltoja rakensivat samaan aikaan Japanissa Kitaro ja pari muutakin hänen entistä toveriaan Far East Family Bandista. Blake’s New Jerusalem onkin kerännyt myöhemmin uutta mainetta, kun muoti on jälleen alkanut arvostaa sen äänimaailmaa. Tuolloin se jäi kuitenkin pitkäksi aikaa Blaken viimeiseksi julkaisuksi. Lisää albumista ja Tim Blakesta voi lukea täältä.

VoyageCerebral
Didier Bocquet: Voyage Cerebral (1979). Toinen vaatimaton ja tekijäkeskeinen kansikuva. Tosin matkahan rajoittuu tekijän aivojen sisälle, joten kuvassa näkyy kaikki olennainen.

Blake äänitti albuminsa osin Ranskassa ja imi varmasti vaikutteita ympäriltään. Aidosti ranskalainen Berliinin-koulukunnan artisti oli Didier Bocquet (lausutaan Bukée). Tekijänä hän on jäänyt aikalaistensa Jean-Michel Jarren ja Zanovin varjoon, ja ihan syystäkin. Hänen toista julkaisuaan Voyage Cerebral (1979) hallitsevat jousisyntetisaattorien vaihesiirtymästä aaltoilevat ”jousisektiot” ja niiden impressionistiset soinnut, hyvin paljon niin kuin Jarren saman ajan albumeilla, jotka nekin sovelsivat joitain berliiniläisen lähestymistavan ideoita. Bocquet’n jouset vain kuulostavat berliiniläisen metallisemmilta kuin Jarren alankomaalaisista Eminent 310 -jousiuruista loihtimat pehmeän unenomaiset äänimatot ja hänen sointukulkunsa ovat vielä lyhyempiä ja mollivoittoisempia. Ja siinä missä monissa Jarre ja Zanov panivat usein sävellyksen keskiöön heleän tarttuvan popmelodian ja -rytmin, keskittyy Bocquet läiskimään sävellyksensä täyteen metallisia rytmikuvioita kuin sekvensseribrutalisti. Ujeltavien syntikkatuulien lomassa lepattaa silloin tällöin jokin melodianpätkä tyypillisesti syntetisaattorin pillimäisellä pulssiaallolla soitettuna, mutta harvoin se riittää paikkaamaan paikallaan juoksevan äänimaailman tyhjyyttä. Schulzemaista monumentaalista tunnelmaa tässä tavoitellaan, vaan harvassapa kohdassa siihen riittää äänellisiä ja erityisesti soitannollisia rahkeita.

Siinä missä monet aiemmin mainitut toivat jotain omaperäistä omaan Berliiniinsä, Bocquet edustaa jäljittelijöitä ja samalla syntetisaattorimusiikin nopeaa kaavoihin kangistumista. Laitteiden yleistyessä tällainen ”aivomatkailu” oli entistä useamman muusikon ulottuvilla. Ja kyllähän tämänkin albumin äänimaailmassa kelpasi aivojaan lepuuttaa. Myös Bocquet’n muut albumit löysivät kuulijoita elektronisen musiikin suosion kasvaessa pikkuhiljaa.

Implosion1
Cybotron: Implosion (1980). Trendikkäässä kansimaalauksessa nähdään ilmeisesti nimensä mukaisesti muotoiltu Kuolontähti ottamassa yhteen Australian avaruusjoukkojen kanssa.

Kosminen elektroniikka oli saavuttanut tuohon aikaan jopa Australian, kun Hawkwindin kanssa aikoinaan jammaillut saksofonisti Steve Braund ja kosketinsoittaja Geoff Green olivat lyöneet syntikkansa yhteen ja perustaneet yhtyeen nimeltä Cybotron. Nimi yhdisti sanat cyclotron ja cyborg. Nimestä teki 80-luvulla kuuluisamman eräs detroitilainen varhaisteknoyhtye, mutta alkuperäinen Cybotron oli julkaissut ensilevynsä jo vuonna 1976. Kolmannella ja viimeisellä studioalbumilla Implosion (1980) Greenin oli korvannut basisti ja rumpali/kitaristi. Lopputuloskin heijastelee elektronisen musiikin aaltoliikettä kosmisuudesta kohti tavanomaisemman rytmistä popsointia. Isot rummut jysäyttelevät betonisäkkien lailla keskitempon perusrockbiittiä jyrisevien bassosyntetisaattorien yrittäessä täyttää tyhjyyttä. Syntetisaattorien soinnuissa on yhä kosmista surinaa ja kylmyyttä, vaikka sirpaleinen melodinen aines ei aukkoja aina kudokaan umpeen. Berliinin lisäksi yhtye näyttää kuuntelevan akselivaltojen pääkaupungeista läheisempää Tokiota ja Yellow Magic Orchestran syntikkapoppia. ”Encounter” kasvattaa suoranaista rockpaahtoa kohtuumelodisen saksofonisooloilun taustalla, ”We’ll Be Around” taas on simppeliä käsienläpsyttelypoppia vocoderin värittämällä laulukoukulla.

Black Devil’s Triangle” on kuitenkin täyttä menneisyyttä, täynnä suorastaan hakkaavia sekvenssejä, kylmänä helähtäviä korkeita sointuja ja niin teräviä ja resonoivia saha-aaltoja syntikoista, että pelkää korvalehtien leikkautuvan irti, jos musiikkia kuuntelee kuulokkeilla. Näinhän myös musiikki muuttui aidossa Berliinissä tuolloin: Tangerine Dreamkin oli lisännyt rumpuja ja perinteistä rockmenoa musiikkiinsa ja piakkoin alkaisi myös hakea popmaisempaa melodisuutta lyhyemmissä sävellyksissä luopumatta kuitenkaan täysin eeppisestä sävellysformaatistaan. Cybotron tekee minkä voi, mutta ei vakuuta täysin kummallakaan lähestymistavalla. Sillä ei ole mitään todella omaa tai inspiroitunutta lisättävää tyylilajiin, jonka kokeellisimmat vuodet olivat päättymässä, joskin kaupallisesti tuottavimmat vasta edessä.

TotalEclipse
Force Majeure: Total Eclipse (1999). Yksinkertainen mutta vahva kansikuva jatkaa albumien kuten Zeit (1972) tähtikuvaston perinnettä.

Hypätään vielä parikymmentä vuotta eteenpäin ja annetaan levyn albumin Total Eclipse (1999) tarjoilla jälkinäytös Berliinin maailmanvalloitukselle. Unkarilaisten syntetisaattoristien László Kovácsin ja Zsolt Vidovenyeczin yhtye pyrkii tietoisesti jatkamaan 70- ja 80-lukujen suuruksien linjoilla, mistä kielii sekin, että yhtyeen nimeksi valittiin Force Majeure, Tangerine Dreamin siirtymäkauden levyn mukaan. Albumillakin on suuri avaruudellinen teema, eli se kuvaa elokuun 11. päivän auringonpimennystä vuonna 1999. Lyhyet ambientmaiset jaksot vuorottelevat rytmisempien ja selkeän melodisien sävellysten välillä kuvittaen taivaan ja maan ilmiötä, kunnes aurinko ilmestyy uudelleen näkyviin riemukkaassa ”Rebirthissä”.

Bassolinjat sykähtelevät yhä, metallisemmat sekvenssit tanssahtelevat ja yksinkertaiset melodiat muistuttavat 80-luvun aurinkoisempia hetkiä syntikkamaailmassa. Tuolloisen Tangerine Dreamin metalliset soinnut, digitaaliset huilutekstuurit ja kristallinkirkkaasti helähtävät melodiat Force Majeure toistaa hieman geneerisimpinä digitaaliversioina, samalla kun abstrakteimmissa jaksoissa varsinkin käytetään työasemien monikerroksisia mattoja siinä, missä aiemmin olisi mellotroni hönkinyt alkumerta tai VSC3 olisi synnyttänyt metallisia sadepisaroita liukuessaan oktaavien läpi alas flangeri täysillä. Soundien rikkaudesta huolimatta jotain tuntuu menetetyn, mikä korostaa sitä, kuinka paljon Berliinin-koulukunnan klassikoissa oli kyse nimenomaan tietynlaisista soundeista ja sointiväreistä kuin tietyistä nuoteista tai sävellystavoista.

Vaikutteissaan ei Force Majeurekaan jää yksin Berliinin vangiksi. ”Rainbow” kylvää ympäriinsä välkehtiviä sekvenssejä ja iloista melodiaa, jotka tuovat mieleen Jean-Michel Jarren kunnian päivät. Samantapaista kuullaan ”Stonehengellä”, joka ainoana albumilla jyrää perinteisellä rockrumpukompilla, mutta alun jylhästi laskeutuvat soinnut voisivat olla myös joltain Vangeliksen 80-luvun soundtrackilta. Vuosikymmenten jälkeen rajat ovat hämärtyneet.

Total Eclipse (jonka ostin Popparienkelistä) ei juhli omaperäisyydellä mutta kuitenkin summaa paljon siitä, mitä kosmiselle elektroniselle musiikille tapahtui 80-luvulta eteenpäin yleistymisen ja yhdenmukaistumisen paineissa. Edistyksellisyyden sijaan siitä tuli entistä enemmän muodikasta tai kaikkialla kuuluvaa. Musiikista tuli ehkä entistä homogeenisempää, mutta samalla se kosketti ja innosti ihmisiä kaukana Berliinin studioista ja treenikämpistä. Kosmisesta tuli yleismaailmallista.

Total Eclipsen tullessa ulos painosta oli kulunut jotakuinkin tasan kymmenen vuotta siitä, kun Berliiniä itään ja länteen jakanut muuri oli murtunut. Musiikki oli kuitenkin ylittänyt muurit jo aikoja sitten. Ei ollut enää Länsi-Berliiniä. Berliini oli kaikkialla.

Viima lämmin eilisestä puhaltaa

AjatuksiaMaailmanLaidalta

Sammal, Uzva,Viima… Monet kaksituhattaluvun suomalaiset progeyhtyeet tuntuivat nimivalinnoillaan yrittävän oikein alleviivata käsitystä suomalaisten erityisen läheisestä luontosuhteesta ja samalla suomalaisen progen maanläheisestä orgaanisuudesta. Turkulainen Viima ainakin sieppasi ensilevyllään Ajatuksia maailman laidalta (2006) heti kiinni luontokuvastosta ja 70-luvun progen rehellisen kauniista perinnöstä. Aloituskappale ”Leijonan syksy” kulkee ripeästi akustisen kitaran ja huilun doorilaisen melodian voimalla kansanomaisessa poljennossa runomitan painotusten jysähdellessä paikoilleen kuin ylinopeassa folkballadissa. Tämä muistuttaa hieman kansanmusiikkia, tosin ei vain suomalaista. Toisaalta energinen ja epätasamittainen rumputyöskentely ja väliosan rikkaat syntetisaattorisävyt ovat puhdasta progressiivista rockia. Petri Hyytiän sanoituksissa kolean syksyinen luontokuvasto toimii vertauskuvana ihmisen epämääräiselle eksistentiaaliselle etsinnälle. Siellä vilahtavat jopa The Beatlesin ”mansikkapellot”. Brittiprogen kielellä kirjoitetaan suomalaisia idiomeja.

Akustisen kitaran rämpytys, sanoitusten ”la la laa” -osuudet ja Päivi Kylmäsen kirkas laulu saattavat synnyttää sen helpoimman mielleyhtymän Renaissanceen. Lähempi mittapuu olisi kuitenkin Camel, varsinkin kun kitaristi-huilisti ja yhtyeen toinen säveltäjä Mikko Uusi-Oukari soittaa sähkökitarallaan ärhäköitä ja pitkiä melodisia sooloja, sillä yhtyeeltä puuttuu Renaissancen klassisromanttinen raskaus ja toisaalta iskelmällisyys. Sen sijaan sillä kuullaan analogisia syntetisaattoreita tai niitä matkivia 70-lukulaisia kosketinsoittimia soitettuna Camelin, Genesiksen ja Yesin klassistyyliseen ja virtuoosimaiseen säestysmalliin. Vastaavaa ei Suomessa progen kulta-aikoina kuultu kuin Scapa Flow’n loisteliaalla albumilla Uuteen aikaan (1980) ja ehkä joissain Tabula Rasan kappaleissa. Kautta albumin Viima yhdistelee samalla tavoin kevyttä folkmaisuutta ja lämpimien kosketinsoundien hallitsemaa sinfonista progea melodisesti miellyttävissä sävellyksissä. Tämä Viima puhaltaa reippaasti ja poikkeuksellisen lämpimästi.

Seitsemänkymmentälukulaisuus kuuluu eniten sanoituksissa. Varsinkin kosketinsoittaja-rumpali Kimmo Lähteenmäen teksteissä esiintyy samanlaista näennäissyvällistä mystiikkaa ja muodollisen monisanaista julistusta maailman ongelmista kuin esimerkiksi Jukka Gustavsonin tai Nimbuksen teksteissä. ”Elämää vainoaa ylpeys ja iankaikkiset väärän voimakkuuden symbolit” on sellainen mittaa venyttävä ja musiikin rytmiä vastoin leikkaava julistus, johon olisi voinut törmätä jo 70-luvun suomalaisella progealbumilla. ”Saatamme löytää” on kummassakin tyypillinen tapa julistaa etsintä alkaneeksi, samoin ratkaisuksi käy ”kollektiivinen tietoisuus voi tuoda muutoksen” ja lopulta ”vastauksen löytää hän itsestään”, jolloin ”totuuden laaksoon avautuu tie”. Ainakin tekstit antavat vanhakantaisuudessaan ja vakavuudessaan rohkeasti piut paut aikansa popmusiikin odotuksille. Niistä puuttuu myös esikuviensa keskenkasvuisin maailmantuska yhtä lailla kuin oman aikansa rockin (usein myös progressiivisen) kaavamainen synkistely. Lähteenmäki ja Kylmänen julistivat tätä toisen maailman kaipuutansa samaan aikaan syvemmin Viimaa psykedeelisemmässä Kosmos-yhtyeessä.

Ainoastaan ”Ilmalaiva Italia” yllättää keski-instrumentaalinsa raskaalla, paikoin kvinttiharmonisoidulla kitarariffillä ja huutavilla sooloilla, jotka modernimmalla raskaan progen otteellaan erottuvat seurasta kuin sellutehdas 1500-luvun pastoraalissa. Kappale onkin albumin ainoa perinteinen narratiivi ja tosipohjainen sellainen: ilmalaiva Italian lento pohjoisnavalle vuonna 1928 päättyi paluumatkalla katastrofaaliseen maahansyöksyyn. Aluksen hylkyä ja kuuden sen sisään jääneen miehistönjäsenen jäännöksiä ei tätä kirjoitettaessa ole löydetty. Raskas rämistely kuvaa siis onnettomuutta, ja sitä seuraavassa viimeisessä laulusäkeistössä haikean melodian säestys on muuttunut välimerellisistä kitaroista aavemaisten urkujen ja tuulitehosteiden staattiseksi jäälakeudeksi. Musiikissa on tehokkaan suorasukaista draamaa ja kuvakieltä.

Samoin mollin ja duurin välillä häilyntä kuvastaa hyvin ”Luuttomien” kryptisiä säkeitä siitä, kuinka totuus on häilyvää ja kuinka haluttu asia onkin jotain muuta kuin mitä tarvitsee. Muuten kappale pärähtää keskiosassaan sinfonisesta rockista poikkeaviin jazzsaksofonisooloihin epäilyttävästi muljahtelevan kromaattisen riffinsä päällä. Se antaa näin tehokkaan vaikutelman jostain hieman oudosta ja levottomuutta herättävästä, vaikka ei ehkä kokonaisuutena olekaan elämää suurempi. Muuallakin törmää paikoin siihen, että yksittäiset laulu- ja instrumentaalijaksot loistavat erillään, mutta eivät aina pelaa kitkatta yhteen.

Esimerkiksi nimikappaleen irtonaisessa lopukkeessa melodia ja sitä seurannut klassistyylinen pianosäestys puetaan uudelleen barokkimaiseksi kosketinsoitinkadenssiksi pianoa, cembaloa ja urkuja matkivilla äänillä. Samoin albumin päättävä pitkän ”Johdatuksen” erilaiset melodiset säkeet, kosketinvälisoitot ja pitkä kitararevittely eivät oikein nivoudu yhteen sellaiseksi kasvavaksi matkaksi jonnekin ”viisauden laaksoon” kuin mitä tekijät varmaan toivoivat. Kuitenkin Ajatuksia maailman laidalta on miellyttävä ja omana aikanaan raikaskin kuuntelukokemus perinteisen sinfonisen progen kuulijalle.

KahdenKuunSirpit

Albumin äänittänyt nelihenkinen kokoonpano oli jo poissa albumin ilmestyessä. Elävänä esiintyi viisimiehinen Viima, joka sittemmin äänitti albumin Kahden kuun sirpit (2009). Yhteisiä jäseniä kokoonpanoilla olivat vain Uusi-Oukari ja Lähteenmäki, joista jälkimmäinen saattoi toisella albumilla keskittyä yksinomaan kosketinsoittimiin. Uuden solistin, saksofoniakin soittavan Hannu Hiltulan laulu on kumeampaa, dynaamisempaa ja karheampaa kuin Kylmäsen, ja sävynmuutos heijastuu musiikkiinkin. Hänen sävellyksensä ”Autio pelto” ja ”Unohtunut” vievät folkahtavaa sinfonista rocktyyliä hieman raskaampaan ja rockimpaan suuntaan. Edellä mainittu muistuttaa hieman Focusta kitaran ja huilun vuorotellessa jylhää kansanomaista teemaa, jälkimmäinen vaihtelee varjoista akustisen kitaran lauluosuutta ja isompaa sinfonista rockpauhua hieman King Crimsonilta vaikutteita ottaneella sinfonisella tyylillä. Sanoittajina on tällä kertaa konsultoitu joitain tyystin tuntemattomia raapustelijoita nimeltä Uuno Kailas ja Aaro Hellaakoski. Valittujen säkeiden synkkyys on johtunut musiikin aiempaan synkempään ja raskaampaan otteeseen.

Uusi-Oukari on ainoassa sävellyksessään, instrumentaalissa ”Sukellus” ottanut ilmeisesti vaikutteita ruotsalaisen Kaipa-yhtyeen folksävytteisestä sinfonisesta progesta, sillä albumin kevein kappale tapailee vahvimmin pelimannimaisia rytmejä ja vilpittömän kauniita melodisen mollin melodioita. Albumin äänimaailmaa hallitsevat myös entistä vahvemmin 70-lukulaiset kosketinsoittimet – basisti Aapo Honkasta lukuun ottamatta kaikki muusikot näppäilevät jossain vaiheessa albumia mustaa ja valkoista – ja niistä varsinkin analogiset syntetisaattorit ja tällä kertaa aito mellotroni. Jykevyyden, värikkyyden ja tietynlaisen tasavahvuisuuden vastapainoksi albumin ykköspuolelta (LP-puhetta) jää kaipaamaan hieman ensilevyn herkkyyttä ja lämpöä. Viima on nyt miehisempi ja kylmempi.

Albumin konseptuaalinen keksipiste on kuitenkin rumpali Mikko Väärälän säveltämä ja sanoittama nimikappale, joka venyy yli 20-minuuttiseksi eepokseksi. Sen kerronta rinnastaa Suomen historian ja yhden ihmisen elämän esittämällä molemmat yhden pysyvän paikan kautta. ”Kahden kuun sirpit” edustavat saman Kuun valoa samassa paikassa kahtena eri aikakautena, paikassa, jota tällä hetkellä Suomeksi kutsutaan. Tätä pysyvyyttä kuvittaa upeilla kosketinkerroksilla esitetty laajennettu ja pidätetty sekstisointu ja sen ympärillä haaveenomaisesti liikkuva korkea melodia. Tekstikuvastoltaan tämä on kuin jatketta suomi-iskelmän hopeisille kuille ja satumaille aavan meren tuolla puolen. Osio esiintyy sävellyksen alussa, keskellä ja lopussa, viimeisen kerran instrumentaalina. Niiden välille muodostuu matka muinaisuudesta nykyaikaan ja mahdollisesti tulevaisuuteen – kansimaalaus vihjaa, että pysyvää ovat vain Kuu, taivas ja meri ja viimeksi mainittu ottaa lopulta kerran luovuttamansa takaisin.

Aamunkoitto” kuvittaa matkan jääkauden jälkeisestä ulapasta ja maaläntistä nyky-Suomeen. Tekstiin on tiivistetty historiankirjamaisesti kaikki se, mitä me Suomesta itsellemme kerromme kutoessamme menneisyyden tapahtumista yhdistävää tarinaa, joka maalaa neonviivan tavoin selkeän ja johdonmukaisen reitin muinaisuudesta nykyhetkeen läpi historian sekavan ja ristiriitaisen usvan. Valtavoittoisesti siis synkkiä tapahtumia, mutta näistä väännetään asumapaikalle ja sen asukkaille jonkinlaista jatkuvaa identiteettiä yli vuosisatojen, tarinaa, joka luo pysyvyyttä jatkuvaan muutokseen.

Tekstiä säestävä musiikki vain koostuu melko laimeasta funksävytteisestä jazzrockista ja väkinäisesti venytetyistä laulukuvioista. Tilanne paranee hieman osiossa ”Etsimässä”, jossa lähtöä, paluuta ja menneen pysyvyyttä tuumivan tekstin fokus siirtyy nytkähtäen historiasta yksilötasolle ja parisuhteeseen. Syntetisaattorien, kitaran ja puhaltimien viemät instrumentaaliteemat vain soljuvat kauniimmin ja pakottomammin kuin niitä ympäröivät lauluosuudet. Toinen sävellyksen kautta toistuva teema on loitsumaisen värisevä, kohtalokkaankuuloinen melodia ja sointukierto, jonka voi kokea ajankulun teemana.

Meri liikkuu, joki virtaa kaupunkien halki, musiikki yrittää virrata säkeistöstä ja osiosta toiseen. Välillä se käy luontevasti, välillä ei. Parhaiten se onnistuu pitkässä instrumentaalissa ”Aallot”, joka ensin rikkoo ”Kahden kuun” soinnun staattisen pinnan liikkeeseen ja sitten kokoaa sen uudelleen keskiosan kertausta varten. ”Aaltojen” vähäeleisessä, melkein ambientmaisessa kamarimusiikissa on hienoa soinnillista kekseliäisyyttä: läpikuultava stilikka laulaa kuin laineet, sähköpiano lipluttaa Leslie-kaiuttimen läpi, syntetisaattorimelodia helähtelee kirkkaina pisaroina ja aito jousikvartetti kasvattaa synteettistä maininkia. Sävellys saavuttaa oikeastaan huippunsa tässä osiossa. Se on myös rakenteellisesti saranakohta, jonka jälkeen ”Kahden kuun sirpit” -teeman paluu ikään aloittaa sävellyksen alusta.

Kahden kuun” kertauksen jälkeen kappale itse asiassa tuntuu menettävän fokustaan ja energiaansa, kun se pyrkii viemään musiikkia valoisampaan ja juhlavampaan suuntaan. Kuitenkin viimeinen osio ”Matkalla” kasvaa upeaan sinfoniseen finaaliin, jossa Uusi-Oukari imitoi Andrew Latimeria parhaansa mukaan. Samalla musiikki imaisee itseensä matkalla vuoltuja sävellastuja, erityisesti ajanteeman ja osia ”Aamunkoiton” bassokuviosta. Monien uuden ajan proge-eeposten tapaan ”Kahden kuun sirpit” astuu paikoin väkinäisyyden ja turhan venyttämisen rajan yli. Loppu kuitenkin lunastaa kuuntelukokemuksen, eheyttää kokonaisuuden.

Sinfonisen progen menneisyys elää Viiman musiikissa ja, toisin kuin laulun ”Kielletyissä vyöhykkeissä”, se myös kohtaa nykyisyyden kohtuullisen raikkaalla tavalla. Tai sen mikä oli nykyisyyttä kymmenen vuotta sitten. Viima on vain ilmamolekyylien liikettä, eikä se pysy. Tämä Viima sentään jätti jälkeensä kaksi hyvää albumia. Itse ostin ne Popparienkelistä.

Art Zoyd – viulut soivat, kaupungit palavat

Musiikissakin tapahtuu konvergenttia evoluutiota. Vuonna 1976 belgialaisen kamarirockyhtyeen Univers Zeron jäsenet saivat yllätyksekseen tietää, että vain viidenkymmenen kilometrin päässä heidän tukialueestaan Ranskan puolella rajaa oli toiminut vuosia hyvin samanlaista avantgardistista musiikkia soittava yhtye. Art Zoyd oli ollut olemassa jo vuodesta 1969, ja aluksi se oli soittanut Frank Zappan innoittamaa omalaatuista progressiivista rockia. Perustajajäsen Rocco Fernandezin lähdettyä vuonna 1975 yhtye oli kuitenkin kääntänyt uuden lehden kirjassaan. Rummut ja kitarat jäivät paitsioon ja yhtye kutistui bassosta, trumpetista, sellosta ja kahdesta viulusta (sekä satunnaisesta kitarasta ja lyömäsoittimista) koostuvaksi kamariyhtyeeksi, joka Univers Zeron tapaan imi vahvoja vaikutteita Bela Bartókilta ja Igor Stravinskyltä ja oli totta kai tutustunut Magmaan. Yhteiset karttamerkit johtivat yhtyeet yhdistyville kehityspoluille. Univers Zeron rumpali Daniel Denis kävi auttelemassa Art Zoydia moneen otteeseen, ja molemmat yhtyeet tulivat osaksi lyhytaikaista RIO-organisaatiota (Rock In Opposition) ja pysyväksi osaksi nimen ympärille rakennettua epävirallista genrekäsitystä. Yhtyeet esittivät muutamassa konsertissa yhtenä joukkona versioita toistensa sävellyksistä, mutta eivät koskaan sulautuneet toisiinsa, mikä on tavallaan harmi, sillä AZ/UZ olisi nimenä ollut mainio progevastine AC/DC:lle.

SPLJOBLC1
Symphonie pour le jour où brûleront les cités (1976). Alkuperäinen levy julkaistiin nimellä Art Zoyd 3, koska sen äänitti yhtyeen kolmas kokoonpano. Kansikuvassa komeilivat urbaanin kuvaston sijaan yhtyeen soittimet.

Varhaisessa – ja kieli poskessa kirjoitetussa – ohjelmajulistuksessaan Art Zoyd julisti halveksivansa kaupallisen musiikin vaateita, kieltäytyi selittelemästä musiikkinsa merkityksiä ja kertoi sävellyksissään repivänsä teemoja palasiksi sen sijaan että kehittelisi niitä. On silti vaikeaa olla näkemättä merkityksiä musiikissa nimeltä ”Sinfonia päivälle, jolloin kaupungit palavat”. Yhtyeen itse rahoittama ja käytännössä studiossa elävänä soitettu esikoisalbumi Symphonie pour le jour où brûleront les cités (1976) on ääniraitaa urbaanille dystopialle ja pettymykselle, joka nousi 60-luvun radikalismin toiveiden romahtamisesta ja 70-luvun puolivälin näköalattomuudesta. Siinä missä vuoden 1968 jälkimainingeissa sinfoninen rock saattoi luoda utopioita romantiikan ajan taidemusiikista ja The Beatlesin melodisesta perinnöstä, musiikilta odotettiin modernistisempaa, ankarampaa ja synkempää näkemystä, jos sen toivoi vaikuttavan radikaalilta 70-luvun loppupuolella. Albumi on lähes täysin instrumentaalinen ja sillä kuultavat ihmisäänet eivät sano juuri mitään ymmärrettävää, mutta silti se onnistuu ilmaisemaan ällistyttävän voimakkaasti tunnelmia ja tapahtumia. Sitä voidaan näin pitää aitona konseptialbumina.

Albumin arviointia mutkistaa se, että siitä on olemassa kaksi erillistä versiota. Alkuperäinen masternauha hävisi vuonna 1979, ja yhtye päätti äänittää albumin uudelleen seuraavana vuonna silloisella kokoonpanollaan. Seuraavana vuonna julkaistun uuden version sovitukset ovat hieman täyteläisemmät ja joidenkin sävellysten osia on järjestelty paikoin eri tavalla. Erot eivät ole suuria, mutta silti havaittavia. Tässä käsittelen pääasiassa uudempaa versiota, joka on kahdesta helpommin saatavilla ja omasta mielestäni vahvempi.

SPLJOBLC2
Rakkaalla albumilla on monet kasvot. Vuonna 1981 julkaistun uuden version kantta koristaa Pierre Starodoubskyn maalaus L’Archéologie du silence.
SPLJOBLC4
Myöhemmässä uusintapainoksessa on Unsafe Graphicsin tyypillinen irrallinen ja yksisävyinen kuva.
SPLJOBLC3
Levymerkki Sub Rosan abstrakti kansi kuvaa ainoana kirjaimellisesti palavaa kaupunkia.

Viulisti Gérard Hourbetten säveltämä kolmeosainen nimikappale alkaa 13-minuuttisella osiolla ”Brigades Spéciales”. Käytännössä se alkaa viulujen, sellon ja bassokitaran sivaltavilla, epätasaisilla riffeillä, joita säestävät basisti-sellisti Thierry Zaboitzeffin kurkkuäänteiset karjunnat. Vaikutelma on kuin Magma ilman rumpuja, mutta pian Art Zoyd sukeltaa syvemmälle stravinskylaiseen ilmaisuun vuorottelemalla melko säännöllisiä episodeja, joissa vaihtelevat epäsäännöllisillä aksenteilla sivaltavat tai puolisävelaskeleella huojuvat ostinatot, trumpetin ylipuhalletut huudatukset ja hitaan basson ympärillä uhkaavasti junnaavat äänikentät. Viimeksi mainitussa musiikki lähentyy melkein modernismin atonaalista ilmaisua, varsinkin yhdeksän minuutin kohdalla saavutettavassa hiuksia nostattavassa crescendossa. Siinä jouset ja (alkuperäisessä versiossa) kirkkaasti soiva sähkökitara muodostavat kirkuvan tremolokentän symbaalien, trumpetin huutojen ja basson suolentoimintaa stimuloivien ärinöiden taustaksi. Art Zoyd kuitenkin pysyttelee lähinnä Stravinskyn ja Bartókin ”barbaarisen” harmonisen käsityksen rajoissa. Tyypillisesti yhtye repii kirskuvuutta kuvioihin käyttämällä tritonuksia tai alennettuja sointuja lähinnä mollivoittoisissa sävellajeissa ja kahdeksan nuotin asteikkoja pitääkseen yllä lievästi riitasointuisten modaalisia kenttiä. ”Brigades Spécialesin” esittelemä ja kevyesti kehittelemä ideavarasto toistuu sitten koko sinfonian matkalla, joten osiota voi pitää myös eräänlaisena esittelyjaksona.

Tämä musiikillinen paletti maalailee kuvia mellakoista, ratsioista ja väkivaltaisista yhteenotoista, joihin puolivirallinen miliisijoukko lietsoo toisinajattelijoita murskatakseen nämä sitten. Siinä kaikuvat sireenit, pamahtelevat iskut ja karjuvat väkijoukot (mielenkiintoisen vertailukohdan samasta aiheesta muodostaa Horizontin ”Summer in Town”, 1986). Se oli 70-luvun katutaistelijoiden näkemystä valtion väkivaltakoneistosta heijastettuna lähitulevaisuuteen. Uusioversio huipentuukin toiseen massiiviseen äänikenttäjaksoon (hieman samaan tapaan kuin King Crimsonin ”Larks’ Tongues in Aspic Part One”), joka on karjuntoineen, free jazz -maisen muodottomine trumpettiääntelyineen ja aiempaa tummasävyisempine viuluineen kuin lopullinen musertava isku vastarinnalle. Alkuperäinen versio tosin kertaa vielä aloituksen huutoineen luodakseen yhtenäisemmän musiikillisen rakenteen.

Masques” on sinfonian hidas keskiosa. Särähtävän lyyrisen, klassisvaikutteisen viulukadenssin jälkeen sävellystä kuljettaa hiipivä basso ja jousien jazzahtavat septimisoinnut nousevat sen puolisävelaskeleita toistavasta asteikosta. Vaikutelma on epävarma, ja kun trumpetti alkaa rapsodioida räkäisen lyyrisesti, se kuulostaa suorastaan niljakkaalta. Ehkä tällaiselta ihmisten kasvot näyttävät tulevaisuudessa outojen naamioiden takana. Lopulta ne vääristyvät täysin, kun seuraa toinen hyytävän tehokas äänikenttäjakso täynnä jousitremoloita, viulujen ulvahtavia glissandoja ja korisevia ihmisääniä. Tätä voi pitää esimerkkinä (eräänlaisen) teeman palasiksi repimisestä. Se riittäisi huipennukseksi, mutta sen sijaan hyvin Magmamainen basson ja kurkkuäänen jakso sinkoaa osan vielä ensimmäisen osan sireeniäänien variaatioihin. Kerronnallisesti ”Masques” on ehkä ensimmäistä osaa hajanaisempi mutta yhä voimakkaan kuvallinen. Suorastaan elokuvallinen, sillä lopun jousien kirkuvat tritonukset ovat kuin suoraan Psykosta (1960) ja sitä edeltävässä jaksossa jouset (ja uusioversiossa piano) kilkuttavat puolisävelaskelia kuin televisiosarjan The Twilight Zone (Hämärän rajamailla) alkuperäinen tunnussävelmä.

Simulacres” kuulemma pohjautuu Philip K. Dickin dystopiaromaaniin Simulantit (1964), jossa tulevaisuuden totalitaarisen valtion valtaa pitävät ovat itsessään jäljitelmiä. Sävellys kertaa ensimmäisen osan sivaltavia ja töräytteleviä teemoja tiivistettyinä muunnelmina, mutta muistuttaa myös toisen hiipivistä tunnelmista. Lopussa koetaan hermoja riipivä nousu basson ja jousien tykyttäessä päällekkäin kahta eritahtista rytmiä ja trumpetin ja viulun kajauttaessa ahdistavaa fanfaaria – joka pysähtyy kesken, aivan kuten lähdemateriaalin kerronta. Kokonaisuus sen sijaan on todellinen sinfonia mittakaavan, kehittelyn ja dynamiikkansa suhteen. Aikansa kamarirockin edelläkävijänä se on melkoisen ylittämätön mestariteos.

Onko tämä enää rockia? Ei ole kohtuutonta esittää, että kun Art Zoydin musiikki hakee muotonsa lähinnä taidemusiikista ja ohittaa käytännössä kokonaan rockin soitinnuksen, ei siinä ole tarpeeksi a-wop-bop-a-loo-bop-bam-bomia, jotta sitä voisi kutsua rock’n’rolliksi. Tähän voi vastata, että musiikin rytmipohjaisuus on edelleen hyvin rockmaista. Musiikki kyllä vaihtelee tahtilajeja keskivertorockia liukkaammin, mutta soittotyylissä on rockmaisen herkeämätön rytminen pulssi, joka eroaa yleisemmän taidemusiikin elastisuudesta. Rytmi vain on rumpujen ankkurin puuttuessa hajautettu kaikkien instrumenttien kannettavaksi, mikä tekee siitä monitahoisemman ja vaikeammin hahmotettavan. Muutenkin yhtyeen soittotyyli ja sointi on rockmaisen kiihkeä ja rosoinen. Soittajat myös ovat aina katsoneet olevansa rockmuusikoita. Se, mihin karsinaan musiikki lasketaan, riippuu usein ulkoisista seikoista kuin musiikin varsinaisesta sisällöstä. Joskus Art Zoydin musiikkilajiksi on annettu vain la musique nouvelle, uusi musiikki. Ranskassa se on epämääräinen alue, jossa rockin, jazzin tai taidemusiikin ääri-ilmiöt kohtaavat.

Albumin kahdelle viimeiselle sävellykselle on annettu kollektiivinen otsikko ”Deux imaged de cité imbécile”. Se käsittelee urbaania rappiota tällä kertaa pilke silmässä. Myös sävellykset ovat vanhempaa perua ja lopputulos siksi epätasaisempi. Fernandezin säveltämä ”Les fourmis” on selkeimmin eräänlaista burleskia rockia, jossa ihmismuurahaisten aivotonta vilinää kuvataan ylinopeilla riffeillä ja ostinatoilla, riekkuvilla scat-lauluilla ja (uusioversiossa) parodisella kitaraluukutuksella hieman Zappan vähemmän kuolemattoman tuotannon malliin (kitaristi Fernandez kuulemma muistutti vanhaa viiksivallua ulkoisesti yhtä paljon kuin sävelkynänsä jäljen suhteen). ”Scènes de carnaval” on koottu Hourbetten, Zaboitzeffin ja Fernandezin erillisistä sävellyksistä, mikä kuuluu hajanaisena kokonaisuutena. Se sisältää samanlaista meuhkaamista kuin edeltäjänsä mutta myös jazzmaisempia jaksoja. Loppupuolella viimeksi mainitusta kasvaa albumin lyyrisin variaatio ”Symphonien” hiipivimmistä hetkistä, mutta toki sävellys pitää päättää lapselliseen päräytykseen. Huumori kuuluu ja karnevalismi kuuluvat vahvasti mannereurooppalaiseen avantgardistiseen rockiin, joskin tässä ranskalaisen kiihkeä tulkinta Zappan vulgaarista irvileukaisuudesta tuntuu vain huonolla tapaa mauttomalta. Koomisen puolen epätasaisuus vaimentaa edistyksellisen albumin räjähdystehoa.

MPLO1MPLO2

MPLO3
Musique pour l’Odyssée (1979). Patrice Jean Baptisten hieno kansi viittaa merimatkaan. Myöhemmät versiot ovat mitään sanomattomampia. Sub Rosan versio säilyttää alkuperäisen sinisen sävyn, joka korostaa albumin tyylillistä eroa edeltäjäänsä nähden.

Seuraajalla Musique pour l’Odyssée (1979) Art Zoyd paisuttaa sovituksiaan saksofonistilla sekä Univers Zeron jäsenten avustuksella. Samalla musiikki muuttuu enemmän uusklassiseen, harkitumpaan ja vähemmän raivoisaan suuntaan. Hourbetten säveltämää nimikappaletta voisi kutsua 17-minuuttiseksi retkeksi ei minnekään, mutta lähinnä se on kai kuultava musiikillisena versiona Odysseiasta, eli mutkikkaana harharetkenä. Tätä teosta hallitsee toistuvan synkkämietteisen kierron luoma painostava tunnelma, joka laukeaa pari kertaa hieman äänekkäämpään, vaimealla ölinällä maustettuun ”taistelujaksoon”, mutta muuten vain haihtuu uuden jakson tieltä. Edellisen albumin raivokas barbaarisuus puuttuu, sen sijaan yllä pidetään hienovaraisemmin alituista jännitettä. Rytmi sen sijaan pitää matkantunnetta yllä koko ajan, joko jousten sireenimäisinä tremoloina, torvien hätäisenä morsetuksena tai basson tummanpuhuvina synkooppeina, ja katkeaa vain haaksirikon hetkillä. Yhtye ujuttaa usein kaksi eritahtista ostinatoa päällekkäin luoden polyrytmistä lisävauhtia muuten hitaasti liikkuvan melodisen ja harmonisen kerroksen alle. Yhdessä osassa fagotti, saksofoni ja trumpetti muodostavat näin paksun rytmikudoksen, joka tuntuu hetkeksi vievän musiikkia kohtia jazzmaista improvisaatiota. Vain hetkeksi, sillä musiikki pysyy tiukasti sävellettynä ja kartoitettuna hetkellisestä kaaosmaisuudesta huolimatta. Sävellys hahmottuu ikään kuin pitkäksi crescendoksi, joka lopulta vain huipentuu jo siihen, mistä alkoikin, kun alun kuvio kerrataan suuremmin ja äänekkäämmin, kunnes se katkeaa hiljaisuuteen. Eeppiseksi matkaksi se on hyvin epäeeppinen, mutta sekin tuo lopulta Odysseuksen kotiinsa.

Nimi ”Bruit, silence – bruit, repos” tuntuu viittaavan Christian Vanderin runoon Magman toisen albumin sisäpussissa. Magmaan viittaa Zaboitzeff sävellyksessäänkin, siinä on kun on lyyrisen laulavaa teemaa ja toisaalta matalalta ärähtäviä riffejä samanlaisessa jazzahtavasti synkopoidussa rytmissä, puhumattakaan matalan sähköbasson ajoittaisista iskuista. Magman kaltaista rytmistä intensiteettiä ei kuitenkaan tavoitella, ja suuri osa kappaleesta perustuukin stravinskymaiselle epäsäännöllisten jousikuvioiden kehittelylle. Hieman tylsästikin, jos sen kerran pitäisi sanoa ei hiljaisuudelle ja toimettomuudelle.

Hourbetten ”Trio ”Lettre d’automne”” on ehkä tyylikkäämpi sävellys, ikään kuin minimalistinen konsertto jousitriolle. Varsinkin lopun meditatiivinen ostinatoverkko korkean eteerisine viulusoundeineen tuo mieleen Philip Glassin tai Arvo Pärtin teokset. Uhkaavien tremolokuvioiden paluu kuitenkin erottaa zoydit pärttuleista. Silti tämä ”itsenäisyysilmoitus” kuvaa hyvin yhtyeen kehitystä albumien välillä. Siinä missä Symphonie pour le jour où brûleront les cites huusi ja huitoi, Musique pour l’Odyssée sihisee ja suplikoi.

GSF1GSF2

GSF3
Génération sans futur (1980). Patrice Jean Baptisten kansi on puhdasta atavistista asennetta: gorillamainen nuoriso on hyvin vihainen. Unsafe Graphicsin versio on jälleen neutraalimman geometrinen, Sub Rosan abstraktia pintakuviota. Ehkä sukupolvella oli sittenkin tulevaisuus, ja tällaiselta se näytti.

Génération sans futur (1980) kahmaisee laajennetun kokoonpanon kanssa jälleen ensilevyn rytmisestä tunnelmasta ja urbaanin rappion tematiikasta. ”Sukupolvi vailla tulevaisuutta” kuulostaakin kuin punkin ohjelmajulistukselta ja auttoi varmasti yhtyettä pärjäämään musiikillisesti ankarina aikoina (Ranskan Mont de Marsan saa yleensä kunnian ensimmäisen punkfestivaalin järjestämisestä). Art Zoyd oli lisännyt kokoonpanoonsa Patricia Dallion pianon ja sähköpianon. Edellistä albumia terävämmässä ja metallisemmassa soinnissa kuuluu myös vahvemmin jazzin vaikutus. Kitaristi Alain Eckertin ”Trois miniatures” sisältääkin melko tavanomaista espanjalaissävyistä jazzkitaratiluttelua, hieman väkinäistä atonaalista viulu- ja sähköpianotutkiskelua ja eri osia yhdistävä pakollinen basso-ostinato on tyypillistä fuusiojazzia. Saksofonisti Gilles Renardin koomisen vauhdikas ja säröilevä ”Speedy Gonzales” muistuttaa myös pulputtavine bassoineen, puhallinriffailuineen ja kiepahtelevine piano-ostinatoineen varhaisen Zaon jazzpainoitteista zeuhlia, ilman rumpuja vain. Se tuo mieleen myös Symphonien zappamaisen puolen. Niin vain aivan toisessa päässä asteikkoa jousivoittoinen ”Divertissement” lainaa lähes suoraan joitain takaa-ajomaisia kuvioita ensimmäiseltä albumilta, mutta esittää ne nyt sisäsiistimpinä versioina, aivan kuin ne olisivat suoran väkivallan kokemuksen sijaan vain televisiosarjan lavastettua toimintaa tai kadulta kantautuvia kaikuja, jotka muun musiikin rauhallisempi kamarimaisuus auttaa unohtamaan.

Nämä elementit kuuluvat myös albumin kahdessa pidemmässä ja tärkeimmässä sävellyksessä, jotka molemmat rakentavat pitkän kaarensa vaihtelevien osien vuorottelulla. Nimikappaleessa Daniel Denis soittaa poikkeuksellisesti perinteistä rumpusettiä, mikä antaa kappaleelle erilaisen tunnelman. Jo kappaleen ensimmäinen teema perustuu maanalaisille kumahduksille ja uhkaavalle marssirytmille. Varsinainen hidas pääteema on puettu jälleen jazzmaisen hämyisiin harmonioihin. Jazz kuitenkin räjähtää ilmoille voimakkaimmin keskiosan jaksossa, kun Dallio ja puhaltimet repäisevät Art Zoydille poikkeuksellisen intensiiviset ja pitkät soolot Denisin hakatessa pärisevän raivoisaa komppia kuin ylikiihtynyt mustekala. Renard varsinkin saa soittimensa kirkumaan kuin ilmahälytyssireeni. Osion rytmin pohjalla on sivuteemana esitelty viisijakoinen ostinatokuvio ja melodia, jotka jaetaan eri soittimien välille. Tuloksena on voimakkaasti eteenpäin kulkeva mutta samalla monirytmisen epätasainen kuvio. Se muistuttaa melkoisesti King Crimsonin ”Larks’ Tongues in Aspic Part 2:ta”, kuten muuten myös Denisin tehdasmainen työskentely laajennetun rumpusettinsä metallipuolella soolon huipennuksessa. Tätä lähemmäksi perinteistä progressiivista rockia Art Zoyd ei tullutkaan.

Siinä missä ”Génération sans futur” on moniosaiseksi teokseksi kompakti ja melkein hätäisyyteen asti kokoon puristettu, ”La ville” palaa liekehtivien kaupunkien sinfonian raunioille, joskin sinfonian pitkä kaari puristetaan nyt alle seitsemääntoista minuuttiin. Nyt etusijalla ei kuitenkaan ole raivoisa kohkaus, vaan Musique pour l’Odysséessa kehitelty hitaamman jännitteinen tunnelma, joka pohjaa kalahtaville bassonuoteille, kuiskaileville äänille ja selkäpiitä karmiville pitkille melodialinjoille. Kun aggressiivisemmat jaksot sitten hyökkäävät kumisellistä jouset sivaltaen ja puhaltimet tuomiopäivänsointuja töräytellen karjuvan Zaboitzeffin johtaessa moniäänisesti pakoa, musiikki keskittyy hallitumpaan monirytmisyyteen, sen sijaan että se juoksisi episodista toiseen kuin ADHD-pupu. Tätä tehdään esimerkiksi niin että kaksi instrumenttia soittavat samaa kuviota kahdeksasosanuotin aikavälillä tai panemalla kaksi erimittaista kuviota päällekkäin. Tekniikasta tulisi myöhemmin keskeinen osa Art Zoydin ilmaisua. Toistaiseksi ”La ville” tyytyy tekemään tähän saakka kypsimmän kompromissin ”Symphonien” villin dynaamisuuden ja ”Musiquen” tunnelman ja rakenteellisen yhdenmukaisuuden välille.

Génération sans futuria voi pitää välitilinpäätöksenä. Voi sanoa, että tämän albumin jälkeen Art Zoyd oli hyödyntänyt ensimmäisen vaiheensa akustisen kamarikokoonpanon kaikki mahdollisuudet yhdistellä taidemusiikkia, rockia ja jazzia. Uusi tutkimaton väylä häämötti kahdeksankymmentäluvulla soinnin ja tekstuurin mailla. Yhtye otti seuraavan kehitysaskeleen, jälleen kerran samaan aikaan ja samaan suuntaan kuin Univers Zero. Se vaatii muusikoilta kaksi mullistavaa keksintöä: he löysivät ihmeellisen ilmestyksen nimeltä sähköpistoke ja kytkivät sen pistorasiaksi kutsuttuun salaperäiseen paikkaan. Eikä Art Zoydin musiikki ollut enää ennallaan.