Itä on pianoinen

Voidaan sanoa, että euroklassinen musiikki on valloittanut maailman. Alun perin eurooppalaiseen musiikkikäsitykseen pohjautunut taidemusiikki on siirtomaaisännän tavoin asettunut kaikkialle maailmaan (myös Suomeen) ja otettu eräänlaiseksi universaaliksi ”suuren musiikin” standardiksi. Mielenkiintoisesti vuosituhanteen vaihteen aikoihin euroklassista perinnettä pidettiin suuremmassa arvossa Aasiassa kuin sen syntymailla. Esimerkiksi konserttipianistin uraan vaatimaa sitkeyttä ja virtuositeetin arvoitusta löytyi enemmän Japanin ja Kiinan ikäluokista kuin länsimaissa.

Kuitenkin näiden kahden maan suhde länsimaiseen musiikkiin on ollut ristiriitainen. Siitä voi nähdä välähdyksen tutustumalla kahteen pianolevytykseen.

Japanilainen pianisti Noriko Ogawa oli yksi kotimaansa tunnetuimpia taidemusiikin esittäjiä, kun hän levytti albumin Just for Me (1997). Ruotsalaisessa koulussa äänitetty albumi sisältää hänen omia suosikkejaan japanilaisista pianosävellyksistä, ja se toimii eräänlaisena läpileikkauksena pianomusiikin historiasta Japanissa.

Pianomusiikin katsotaan alkaneen Japanissa Rentarō Takin h-mollimenuetista (1900). Se ja yhtä lyhyt ”Urami” (levyllä ”Grudge”, 1903) edustavat 1800-luvun saksalaista klassisromanttista tyyliä. Ne ovat tyylikkäitä ja jälkimmäisen kohdalla dramaattisiakin olematta erityisen omaperäisiä. Japanissa katsottiin tuolloin Saksasta mallia niin musiikkiin kuin tykkeihin. Länsimaisen musiikin omaksuminen oli osa Meiji-restauraation aloittamaa Japanin avautumista ja vauhdikasta modernisaatiota, jolla pyrittiin omaksumaan länsimaisen tekniikan ja kulttuurin edut, jotta Japani pärjäisi kilpailussa eurooppalaisten siirtomaavaltojen kanssa eikä joutuisi itse siirtomaaksi. Musiikissa aluksi tärkeintä oli omaksua euroklassisen perinteen hienoudet. Kotimaasta kelpasi vain keisarin hovin gagaku-musiikki. Rahvaan rakastamalla musiikilla ei ollut arvoa, kun Japani piti raahata vauhdilla nykyaikaan.

Taki sävelsi pianon pioneeriteosten lisäksi lukuisia lauluja, kuten kansainvälisesti tunnetun klassikkomelodian ”Kōjō no tsuki” (1901), ennen kuin kuoli trendikkäästi tuberkuloosiin 23-vuotiaana. Vasta hänen seuraajansa uskalsivat tavailla oman kansansa rakastamia asteikoita ja melodioita pianolla. Saksassa opiskellut Shūkichi Mitsukuri päätyi lopulta luomaan oman kvinttipohjaisen harmoniateorian japanilaisen perinnemusiikin pohjalta. Hänen ”kukka-aiheiset” kolme pianosävellystään käyttävät perinnemusiikin pentatonisia asteikoita, matkivat koto-kielisoittimen soittotyyliä tai lainaavat melodioita sen perinteisestä ohjelmistosta (”Sakura”). Tämä yhdistetään länsimaiseen kontrapunktiin ja teeman kehittelyyn.

Paitsi että japanilaiset pianosäveltäjät alkoivat katsoa eurooppalaisuuden lisäksi omaa perinnettään 1920-luvulla, he myös näyttävät vaihtaneen Saksan Ranskaan innoituksen lähteenä. Ranskalaisen pianomusiikin vaikutus kuuluukin vahvana Ogawan valikoimassa. Meiro Sugawara oli edelläkävijä täällä. Kypsän vaiheen teos ”Souién” (1933) aaltoilee ja pirskahtelee kuin Claude Debussyn parhaat teokset murtosointuvaahdon ja värikkään pirstalemaisten melodioiden murretuissa väreissä. Melodiset solut on muotoiltu sekä kansanmusiikin että gagakun perinteisesti hyödyntämistä asteikoista ja ne antavat teokselle mielenkiintoisen mietteliään sävyn.

Länsimaiselle kuulijalle monet näistä viittauksista japanilaiseen musiikkiperinteeseen kuulostavat eksoottisilta, oli niiden tarkoitus sitten nationalistinen tai mikä tahansa. Japanilaisilla säveltäjillä on omakin sisäinen eksotiikkansa. Yasuji Kiyosen ja Kikuko Kanain sävellykset hyödyntävät Okinawan alkuperäiskansan ryūkyūlaisten musiikkiperinnettä kuten ovat tehneet monet muutkin japanilaiset säveltäjät halutessaan viitata eksoottiseen etelään. Kiyosen kolmiosainen ”Ryūkyū Dances” -sarja (1936) varsinkin sävellettiin aikana, jolloin Japani katsoi nälkäisesti etelään – eikä nälkä jäänyt pelkästään kulttuurinäläksi. Monen säveltäjän tapaan hän hyödyntää ryūkyūlaista rytmiikkaa ja melodiikkaa lyhyissä tanssimaisissa teoksissa hyvin pitkälti samalla tavoin kuin eurooppalaiset säveltäjät inspiroituivat koti- tai alusmaidensa ”primitiivisistä” musiikkiperinteistä löytääkseen uudelleen jonkin muka unohdetun alkuvoimaisuuden.

Vaikka ryūkyūlainen kulttuuri lasketaan japanilaisen kulttuurin osaksi, se on kuitenkin oma erillinen kulttuurinsa, jonka vaikutteet ovat enemmän Kiinassa ja Indonesian suunnassa. Kiyosen andantessa tai lentossa hypähtelevät rytmit ovat lähinnä kolmella ja viidellä jaollisia, kun perinteinen japanilainen rytmiikka pohjaa enemmän seitsemän ja viiden vaihteluun. Kokoelman ainoa naissäveltäjä Kanai oli itse kotoisin ryūkyūn sydänmailta ja hyödynsi sen asteikkoja lähes kaikissa sävellyksissään. Tanssiteoksesta irrotettu ”Neidot kuutamolla” -osio (1936) käyttää pentatonista asteikkoa, josta puuttuu toinen ja kuudes aste, kun taas japanilaisten perinteinen pentatoniikka välttelee seitsemättä ja usein neljättä astetta. Muuten iloisen melodinen teos pohjautuu jälkiromanttiseen eurooppalaiseen sävelkieleen.

Köydenveto länsimaisuuden ja japanilaisuuden välillä tiukkeni 1930-luvun myötä. Vastareaktiona liiankin onnistuneelle modernisaatioprojektille monet säveltäjät alkoivat etsiä nimenomaan sitä katoavaa japanilaista perinnettä. Osin tämä oli ennen kaikkea uuden ja itsevarmemman sukupolven halua kehittää jo hyvin omaksuttua euroklassista taidemusiikkia eteenpäin omista lähtökohdista. Toisaalta sitä motivoi myös pelko oman kulttuurin katoamisesta ja myöhemmin myös suoranainen poissulkeva nationalismi, joka vastusti länsimaisuutta. Kunihiko Hashimoton kolme pianokuvaelmaa vuodelta 1934 kuvittavat tätä köydenvetoa. Niissä fuusioidaan japanilaisia melodioita ja rytmejä ranskalaisen pianomusiikin kanssa, mutta eri elementtien hallitsevuus seoksissa vaihtelee. Upean impressionistinen avaus ”Pluie dans la rue” pohjautuu perinteiseen japanilaiseen melodiikkaan sekä debussymaiseen säestykseen ja kehittelyyn, kun taas ”Nocturneen” päästessä japanilaisuus kuuluu vain hiljaisena kaikuna joissakin melodian asteikkovalinnoissa. ”Omaksu ja ohita” saattoi olla Japanin iskulause suhteessa länsimaiseen tekniikkaan ja kulttuuriin. Lopussa omaksuminen on täydellistä, ehkä liiaksikin?

Kansallismielisyys taidemusiikissa ei ollut vain säveltäjien itsensä käsissä, vaan sitä tuputti ennen kaikkea maan johto. Äärimmilleen musiikin kansallismielisyys meni toisen maailmansodan aikana, jolloin jopa muista kielistä lainatut soitinten nimet oli korvattava kotimaisilla vastineilla (vähän kuin Kotimaisten kielten keskus antaisi suosituksia kivääri kädessä). Jos Ogawa olisi ollut olemassa vuonna 1944, hän olisi saanut pimputtaa ”länsimaista kotoa” Japanin keisarillisen armeijan ”käänteisen etenemisen” kunniaksi.

Kun eteneminen oli päättynyt Hiroshiman ja Nagasakin raunioihin, monet japanilaiset säveltäjät kääntyivät sisäänpäin ja menneeseen yrittäessään selvitä sodanjälkeisen ajan aineellisesta ja maailmankuvallisesta järkytyksestä. Fumio Hayasakan ”Autumn” (1948) tukeutuu kauniisti Fredric Chopinin kaipausta huokuvaan romantiikkaan varsinkin B-osassaan, jossa äänekäs ahdistus äityy esiin A-osien rauhallisen melankolian alta. Hayasaka osoitti tätä haikeuden tajua ja taidokkuutta myös elokuvamusiikissaan. Hänet muistetaan erityisesti läheisestä yhteistyöstään Akira Kurosawan kanssa. Siinä hänen sävelkielensä kuvitti osuvasti sodanjälkeisen Japanin salattuja ja ääneen lausuttuja tuntoja.

Allekirjoittaneen lapselliseen makuun vetoavat lasten musiikkiopetukseen alun perin sävelletyt kaksi teosta, joissa nuorille esitellään variaation käyttöä sävellyksessä muuntelemalla jotain helppotajuista melodiaa. Albumin herkullisinta antia ovatkin Kioshige Koyaman kahdeksan variaatiota jokaisen japanilaislapsen tunteman leikkilaulun ”Kagome, kagomen” melodiasta (1967). Yksinkertaisuutta ja kansanomaisuutta sodanjälkeisen avantgardismin aikakaudella varjellut Koyama panee monotonisen ja pääasiassa kahteen keskusnuottiin pohjautuvan melodian rytmiseen ja tyylilliseen muuntumisleikkiin. Ogawan soitto muuntautuu hienosti piikikkään hakkaavasta juhlarytmiikasta lennokkaaseen boogie-woogieen ja usvaisina kelluviin, kellomaisiin murtosointuihin.

Albumilla pianomusiikin historia huipentuu vuosisadan lopun suureen nimeen Ryuichi Sakamotoon. Hänen varhainen pianosarjansa vuodelta 1970 esittelee ekspressionistista tyyliä yhdistämällä kuumeisia rytmejä ja harmonioita yhä ranskalaiseen sointukäsitykseen, tällä kertaa vain Oliver Messiaenin mystisyyden läpitunkemaan sointumaailmaan. Nuoren hurjan sävellys erottuu lähinnä tässä joukossa tyylillään, ei niinkään kiinnostavuudellaan. Albumin päättävään nimikappaleeseen (1981) ehdittäessä Sakamoto onkin enemmän romantiikan uhkean ja dramaattisen sävelmaailman äärellä. Muodoltaan se on silti modernimpi fantasia, paikoin melkein kuin tajunnanvirtaa. Mielenkiintoisesti mukaan hiipii jälleen leimallisesti aasialaista pentatonista melodisuutta.

Mielenkiintoista siksi, että Sakamoto oli korostanut olevansa harras internationalisti, joka ei halunnut leimautua ”japanilaiseksi säveltäjäksi”. Samaan aikaan hän imi koko ajan selvemmin vaikutteita maanosansa musiikkiperinteistä. Ristiriita lienee kuvitteellinen. Oman kotimaan musiikin vaikutus kuuluu totta kai Sakamoton musiikissa siinä missä jonkun saksalaisen, suomalaisen tai yhdysvaltalaisen säveltäjän musiikki kantaa vaikutteita säveltäjän kulttuuriympäristöstä. Sakamoton ”panaasialaiset” vaikutteet eivät ole sen enempää jonkinlaista nationalistista imagonrakennusta kuin hänen länsimaiset vaikutteensa olisivat yrityksiä kehittää musiikkia näennäisen universaalin euroklassisen mallin mukaiseksi. Hän vain ilmaisee omaa näkemystään. Ehkä tämä onkin Ogawan kokoelma pointti: jatkuvassa perinteen ja modernismin ristivedossa japanilainen pianomusiikki on kehittynyt omannäköiseksi osaksi yleistä taidemusiikin mieliä kolonialisoivaa perinnettä. Just for Me on vain pianomusiikkia ilman etumääreitä, ja paikoin loistavaa sellaista.

 

Kymmenen vuotta myöhemmin kiinalainen pianon supertähti Lang Lang julkaisi samoilla motiiveilla albumin Dragon Songs (2006). Hänen kiinalaisen pianomusiikin läpileikkaustaan tukevat paikoin perinneinstrumenttien soittajat ja Kiinan filharmoninen orkesteri albumin keskipisteen muodostavalla konsertolla. Konservatoriossa ja konserttisaleissa äänitetty musiikki soi muutenkin hieman Ogawan levyä suurellisemmin.

Ogawan albumin tapaan Langilla on mukana kotimaansa pianomusiikin alkupiste. Sellaiseksi lasketaan He Lutingin sävellys ”Mutong duandi” eli albumilla ”The Cowherd’s Flute” (1934). Sävellys voitti kilpailun, jossa nimenomaan etsittiin ensimmäistä ”aitoa” kiinalaista pianoteosta. Lutingin sävellyksessä on kansanomainen pentatoninen melodia, jonka koristeellisuus ja rytminen pulssi muistuttavat erhu-viululle sävellettyjä teoksia. Samalla melodiaa säestää ja ohjaa länsimaiseen tonaalisuuden mukaisiin lopukkeisiin toinen melodialinja, ja sävellyksellä on selkeä kolmiosainen rakenne. Nopea keskiosa antaa tilaa virtuositeetille, jota on kiinalaisessa taidemusiikissa aina painotettu.

Muutenkin pianomusiikki Kiinassa on seurannut ”The Cowherd’s Fluten” mallia. 1900-luvun alkupuolen kansallinen tyyli panosti juuri perinteisiin melodioihin yhdistettyinä länsimaisiin soittokäytäntöihin. Tämä tarkoitti joskus suoraan kansanmelodian sovitusta, kuten Langin repertuaarissa pohjoiskiinalainen ”Dialogue in Song” tai ”Spring Flowers in the Moonlit Night on the River”. Monissa flyygeli saa matkia perinteisten kielisoitinten ääniä, mutta jälkimmäisessä Langin tyyni pianismi luo pohjan pipan trillejä värisyttäville mietiskelyille ja vasta lopussa kosketinsoitin duetoi vauhdikkaammin kielisoittimen kanssa.

Muut sävellykset ovat imeneet vaikutteita ison maan monista eri musiikkitraditioista ja -tyyleistä. Japanin Okinawan omimisen tapaan täälläkin osa traditioista on kiinalaista, koska näin sanotaan. Esimerkiksi Zhao Jipingin ”Dance from Quici” fantisoi muinaista Tiibetiä kaksilehtisen puhaltimen guanzin avustuksella ja ”Spring Wind” sovittaa uusiksi taiwanilaisen Teng Yu-Hsienin usein käytetyn laulun. Yhteistä useille sävellyksille on myös kuvaileva, impressionistinen luontoaiheen käsittely. Kaunein on ehkä ”Autumn Moon on a Calm Lake”, jossa rauhallisen pulputtavat murtosoinnut luovat otsikonmukaisen vaikutelman. Sävelkielessä kuuluu myös jazzin vaikutus. Lü Wenchengin sävellys onkin yksi tunnetuimpia esimerkkejä 1930-luvun niin sanotusta Guangdong-musiikista, eli kyseisen maakunnan alueella vallinneesta perinnemusiikista, joka otti vaikutteita myös ajan länsimaisesta viihdemusiikista.

Albumin suurin vetonaula on 20-minuuttinen Yellow River Piano Concerto (Huáng Hé xiézòuqŭ). Sillä on monimutkainen ja ristiriitainen syntyhistoria ja maine Kiinassa. Sävellyksen pohjana on kantaatti Keltainenjoki, jonka Xian Xinghai (1900 – 1945) sävelsi vuonna 1939 Kiinan – Japanin sodan aikana, kuulemma kuudessa päivässä ja luolassa piileskellessään. Kantaatin runoteksti ylisti Kiinaa ja kannusti kiinalaisia puolustamaan maataan japanilaisia hyökkääjiä vastaan. Kiinan kansantasavallan perustamisen jälkeen kommunistinen puolue teki Xianista lähes pyhimysmäisen ”kansan säveltäjän” ja muokkautti hänen musiikkiaan uudelleen osana kampanjaa luoda uusi Kiinan kansan oma musiikki. Sen piti olla kansanomaista, helposti omaksuttavaa ja valaa myönteistä uskoa vallankumoukseen. Xianin musiikki sopi tähän: sitä oli arvostettu jo ennen vuotta 1949, mies itse oli ollut kommunisti ja ennen kaikkea hän oli sopivasti kuollut pois eikä avannut suutaan väärässä paikassa kuten eräät aikalaisensa.

Pianokonsertto syntyi 60-luvun lopulla Mao Zedongin neljännen vaimon Jiang Qingin aloitteesta. Kulttuurivallankumouksen mielipuolisissa pyörteissä useimmat perinteiset kiinalaiset ja länsimaiset soittimet ja vaikutteet saivat huutia, mutta Jiangin mieltymys pianoon säästi soittimen ainakin päätymästä uudelleenkoulutukseen roviolla. Jiangin käskystä neljä säveltäjää rakensi Keltaisenjoen pohjalta neliosaisen pianokonserton. Sitä kuultiin 70-luvulla konserteissa sekä Kiinassa että ulkomailla. Kulttuurivallankumouksen päätyttyä vuonna 1976 tuuli kääntyi tuon ajan suosikkeja vastaan ja konsertto joutui pannaan Kiinassa. Ulkomailla sitä esitettiin silti silloin tällöin. Lopulta se siivilöityi takaisin Kiinan musiikilliseen valtavirtaan.

Konserton alkuosa kuohuu jousien, patarumpujen ja flyygelin kuohkeiden kuvioiden hyökynä hieman kuin 1900-luvun alkupuolen romanttisvaikutteinen elokuvamusiikki tai tässä tapauksessa kulttuurivallankumouksen aikaiset paatokselliset oopperat. Ilmaisu jatkuu hillitympänä resitatiivimaisemmassa toisessa osassa ja fantasiamaisessa kolmannessa osassa. Näissäkin kuuluu kansallisen tyylin jatkumo, sillä monia perinteisen tyylisiä melodioita niputetaan yhteen sävellykseen. Kolmannen osan huipentava valitusteema on melkoisen komea, varsinkin kun jouset antavat tässä täyden tukensa pianolle.

Sävellykseen on kudottu mukaan muitakin tuttuja teemoja. Hitaampien keskiosien jälkeen neljäs osa palaa alun kuohuviin tunnelmiin ja esittää eri teemoja moniäänisesti osin päällekkäin kunnon pulssin säestyksellä. Aiempien kansanomaisten teemojen ohessa kuullaan otteita myös ”Kansainvälisestä” sekä Maon henkilökultin tunnetuimmasta mainosjinglestä ”Dōngfāng Hóng” eli ”Itä on punainen”, joka oli käytännössä Kiinan kansallislaulu Kulttuurivallankumouksen vuosina.

Konserton helppo tunteellisuus ja tarttuvan näyttävät soolohetket selittävät sävellyksen suosiota. Lang itse kutsui sitä tuolloin muistutukseksi Kiinan suuruudesta maan yli sadan vuoden alennustilan aikana ja innoitukseksi tuleville suurille teoille. Viisitoista vuotta autoritaarisen ”Keskisen valtakunnan” uutta nousua myöhemmin Langin ajatukset saavat myös samanlaisen ikävän sivukaiun kuin Japanin 30-luvun kulttuurinationalismilla on nyt. Vetoavampia ovat Langin ajatukset klassisesta musiikista siltana eri kulttuurien välillä. Dragon Songsin musiikki on itsessään rikasta ja kaunista. Just for Men tapaan se tekee vähitellen alun perin eurooppalaisesta musiikkikäsityksestä aidosti yleismaailmallisempaa.

Viima lämmin eilisestä puhaltaa

Sammal, Uzva,Viima… Monet kaksituhattaluvun suomalaiset progeyhtyeet tuntuivat nimivalinnoillaan yrittävän oikein alleviivata käsitystä suomalaisten erityisen läheisestä luontosuhteesta ja samalla suomalaisen progen maanläheisestä orgaanisuudesta. Turkulainen Viima ainakin sieppasi ensilevyllään Ajatuksia maailman laidalta (2006) heti kiinni luontokuvastosta ja 70-luvun progen rehellisen kauniista perinnöstä. Aloituskappale ”Leijonan syksy” kulkee ripeästi akustisen kitaran ja huilun doorilaisen melodian voimalla kansanomaisessa poljennossa runomitan painotusten jysähdellessä paikoilleen kuin ylinopeassa folkballadissa. Tämä muistuttaa hieman kansanmusiikkia, tosin ei vain suomalaista. Toisaalta energinen ja epätasamittainen rumputyöskentely ja väliosan rikkaat syntetisaattorisävyt ovat puhdasta progressiivista rockia. Petri Hyytiän sanoituksissa kolean syksyinen luontokuvasto toimii vertauskuvana ihmisen epämääräiselle eksistentiaaliselle etsinnälle. Siellä vilahtavat jopa The Beatlesin ”mansikkapellot”. Brittiprogen kielellä kirjoitetaan suomalaisia idiomeja.

Akustisen kitaran rämpytys, sanoitusten ”la la laa” -osuudet ja Päivi Kylmäsen kirkas laulu saattavat synnyttää sen helpoimman mielleyhtymän Renaissanceen. Lähempi mittapuu olisi kuitenkin Camel, varsinkin kun kitaristi-huilisti ja yhtyeen toinen säveltäjä Mikko Uusi-Oukari soittaa sähkökitarallaan ärhäköitä ja pitkiä melodisia sooloja, sillä yhtyeeltä puuttuu Renaissancen klassisromanttinen raskaus ja toisaalta iskelmällisyys. Sen sijaan sillä kuullaan analogisia syntetisaattoreita tai niitä matkivia 70-lukulaisia kosketinsoittimia soitettuna Camelin, Genesiksen ja Yesin klassistyyliseen ja virtuoosimaiseen säestysmalliin. Vastaavaa ei Suomessa progen kulta-aikoina kuultu kuin Scapa Flow’n loisteliaalla albumilla Uuteen aikaan (1980) ja ehkä joissain Tabula Rasan kappaleissa. Kautta albumin Viima yhdistelee samalla tavoin kevyttä folkmaisuutta ja lämpimien kosketinsoundien hallitsemaa sinfonista progea melodisesti miellyttävissä sävellyksissä. Tämä Viima puhaltaa reippaasti ja poikkeuksellisen lämpimästi.

Seitsemänkymmentälukulaisuus kuuluu eniten sanoituksissa. Varsinkin kosketinsoittaja-rumpali Kimmo Lähteenmäen teksteissä esiintyy samanlaista näennäissyvällistä mystiikkaa ja muodollisen monisanaista julistusta maailman ongelmista kuin esimerkiksi Jukka Gustavsonin tai Nimbuksen teksteissä. ”Elämää vainoaa ylpeys ja iankaikkiset väärän voimakkuuden symbolit” on sellainen mittaa venyttävä ja musiikin rytmiä vastoin leikkaava julistus, johon olisi voinut törmätä jo 70-luvun suomalaisella progealbumilla. ”Saatamme löytää” on kummassakin tyypillinen tapa julistaa etsintä alkaneeksi, samoin ratkaisuksi käy ”kollektiivinen tietoisuus voi tuoda muutoksen” ja lopulta ”vastauksen löytää hän itsestään”, jolloin ”totuuden laaksoon avautuu tie”. Ainakin tekstit antavat vanhakantaisuudessaan ja vakavuudessaan rohkeasti piut paut aikansa popmusiikin odotuksille. Niistä puuttuu myös esikuviensa keskenkasvuisin maailmantuska yhtä lailla kuin oman aikansa rockin (usein myös progressiivisen) kaavamainen synkistely. Lähteenmäki ja Kylmänen julistivat tätä toisen maailman kaipuutansa samaan aikaan syvemmin Viimaa psykedeelisemmässä Kosmos-yhtyeessä.

Ainoastaan ”Ilmalaiva Italia” yllättää keski-instrumentaalinsa raskaalla, paikoin kvinttiharmonisoidulla kitarariffillä ja huutavilla sooloilla, jotka modernimmalla raskaan progen otteellaan erottuvat seurasta kuin sellutehdas 1500-luvun pastoraalissa. Kappale onkin albumin ainoa perinteinen narratiivi ja tosipohjainen sellainen: ilmalaiva Italian lento pohjoisnavalle vuonna 1928 päättyi paluumatkalla katastrofaaliseen maahansyöksyyn. Aluksen hylkyä ja kuuden sen sisään jääneen miehistönjäsenen jäännöksiä ei tätä kirjoitettaessa ole löydetty. Raskas rämistely kuvaa siis onnettomuutta, ja sitä seuraavassa viimeisessä laulusäkeistössä haikean melodian säestys on muuttunut välimerellisistä kitaroista aavemaisten urkujen ja tuulitehosteiden staattiseksi jäälakeudeksi. Musiikissa on tehokkaan suorasukaista draamaa ja kuvakieltä.

Samoin mollin ja duurin välillä häilyntä kuvastaa hyvin ”Luuttomien” kryptisiä säkeitä siitä, kuinka totuus on häilyvää ja kuinka haluttu asia onkin jotain muuta kuin mitä tarvitsee. Muuten kappale pärähtää keskiosassaan sinfonisesta rockista poikkeaviin jazzsaksofonisooloihin epäilyttävästi muljahtelevan kromaattisen riffinsä päällä. Se antaa näin tehokkaan vaikutelman jostain hieman oudosta ja levottomuutta herättävästä, vaikka ei ehkä kokonaisuutena olekaan elämää suurempi. Muuallakin törmää paikoin siihen, että yksittäiset laulu- ja instrumentaalijaksot loistavat erillään, mutta eivät aina pelaa kitkatta yhteen.

Esimerkiksi nimikappaleen irtonaisessa lopukkeessa melodia ja sitä seurannut klassistyylinen pianosäestys puetaan uudelleen barokkimaiseksi kosketinsoitinkadenssiksi pianoa, cembaloa ja urkuja matkivilla äänillä. Samoin albumin päättävä pitkän ”Johdatuksen” erilaiset melodiset säkeet, kosketinvälisoitot ja pitkä kitararevittely eivät oikein nivoudu yhteen sellaiseksi kasvavaksi matkaksi jonnekin ”viisauden laaksoon” kuin mitä tekijät varmaan toivoivat. Kuitenkin Ajatuksia maailman laidalta on miellyttävä ja omana aikanaan raikaskin kuuntelukokemus perinteisen sinfonisen progen kuulijalle.

Albumin äänittänyt nelihenkinen kokoonpano oli jo poissa albumin ilmestyessä. Elävänä esiintyi viisimiehinen Viima, joka sittemmin äänitti albumin Kahden kuun sirpit (2009). Yhteisiä jäseniä kokoonpanoilla olivat vain Uusi-Oukari ja Lähteenmäki, joista jälkimmäinen saattoi toisella albumilla keskittyä yksinomaan kosketinsoittimiin. Uuden solistin, saksofoniakin soittavan Hannu Hiltulan laulu on kumeampaa, dynaamisempaa ja karheampaa kuin Kylmäsen, ja sävynmuutos heijastuu musiikkiinkin. Hänen sävellyksensä ”Autio pelto” ja ”Unohtunut” vievät folkahtavaa sinfonista rocktyyliä hieman raskaampaan ja rockimpaan suuntaan. Edellä mainittu muistuttaa hieman Focusta kitaran ja huilun vuorotellessa jylhää kansanomaista teemaa, jälkimmäinen vaihtelee varjoista akustisen kitaran lauluosuutta ja isompaa sinfonista rockpauhua hieman King Crimsonilta vaikutteita ottaneella sinfonisella tyylillä. Sanoittajina on tällä kertaa konsultoitu joitain tyystin tuntemattomia raapustelijoita nimeltä Uuno Kailas ja Aaro Hellaakoski. Valittujen säkeiden synkkyys on johtunut musiikin aiempaan synkempään ja raskaampaan otteeseen.

Uusi-Oukari on ainoassa sävellyksessään, instrumentaalissa ”Sukellus” ottanut ilmeisesti vaikutteita ruotsalaisen Kaipa-yhtyeen folksävytteisestä sinfonisesta progesta, sillä albumin kevein kappale tapailee vahvimmin pelimannimaisia rytmejä ja vilpittömän kauniita melodisen mollin melodioita. Albumin äänimaailmaa hallitsevat myös entistä vahvemmin 70-lukulaiset kosketinsoittimet – basisti Aapo Honkasta lukuun ottamatta kaikki muusikot näppäilevät jossain vaiheessa albumia mustaa ja valkoista – ja niistä varsinkin analogiset syntetisaattorit ja tällä kertaa aito mellotroni. Jykevyyden, värikkyyden ja tietynlaisen tasavahvuisuuden vastapainoksi albumin ykköspuolelta (LP-puhetta) jää kaipaamaan hieman ensilevyn herkkyyttä ja lämpöä. Viima on nyt miehisempi ja kylmempi.

Albumin konseptuaalinen keksipiste on kuitenkin rumpali Mikko Väärälän säveltämä ja sanoittama nimikappale, joka venyy yli 20-minuuttiseksi eepokseksi. Sen kerronta rinnastaa Suomen historian ja yhden ihmisen elämän esittämällä molemmat yhden pysyvän paikan kautta. ”Kahden kuun sirpit” edustavat saman Kuun valoa samassa paikassa kahtena eri aikakautena, paikassa, jota tällä hetkellä Suomeksi kutsutaan. Tätä pysyvyyttä kuvittaa upeilla kosketinkerroksilla esitetty laajennettu ja pidätetty sekstisointu ja sen ympärillä haaveenomaisesti liikkuva korkea melodia. Tekstikuvastoltaan tämä on kuin jatketta suomi-iskelmän hopeisille kuille ja satumaille aavan meren tuolla puolen. Osio esiintyy sävellyksen alussa, keskellä ja lopussa, viimeisen kerran instrumentaalina. Niiden välille muodostuu matka muinaisuudesta nykyaikaan ja mahdollisesti tulevaisuuteen – kansimaalaus vihjaa, että pysyvää ovat vain Kuu, taivas ja meri ja viimeksi mainittu ottaa lopulta kerran luovuttamansa takaisin.

”Aamunkoitto” kuvittaa matkan jääkauden jälkeisestä ulapasta ja maaläntistä nyky-Suomeen. Tekstiin on tiivistetty historiankirjamaisesti kaikki se, mitä me Suomesta itsellemme kerromme kutoessamme menneisyyden tapahtumista yhdistävää tarinaa, joka maalaa neonviivan tavoin selkeän ja johdonmukaisen reitin muinaisuudesta nykyhetkeen läpi historian sekavan ja ristiriitaisen usvan. Valtavoittoisesti siis synkkiä tapahtumia, mutta näistä väännetään asumapaikalle ja sen asukkaille jonkinlaista jatkuvaa identiteettiä yli vuosisatojen, tarinaa, joka luo pysyvyyttä jatkuvaan muutokseen.

Tekstiä säestävä musiikki vain koostuu melko laimeasta funksävytteisestä jazzrockista ja väkinäisesti venytetyistä laulukuvioista. Tilanne paranee hieman osiossa ”Etsimässä”, jossa lähtöä, paluuta ja menneen pysyvyyttä tuumivan tekstin fokus siirtyy nytkähtäen historiasta yksilötasolle ja parisuhteeseen. Syntetisaattorien, kitaran ja puhaltimien viemät instrumentaaliteemat vain soljuvat kauniimmin ja pakottomammin kuin niitä ympäröivät lauluosuudet. Toinen sävellyksen kautta toistuva teema on loitsumaisen värisevä, kohtalokkaankuuloinen melodia ja sointukierto, jonka voi kokea ajankulun teemana.

Meri liikkuu, joki virtaa kaupunkien halki, musiikki yrittää virrata säkeistöstä ja osiosta toiseen. Välillä se käy luontevasti, välillä ei. Parhaiten se onnistuu pitkässä instrumentaalissa ”Aallot”, joka ensin rikkoo ”Kahden kuun” soinnun staattisen pinnan liikkeeseen ja sitten kokoaa sen uudelleen keskiosan kertausta varten. ”Aaltojen” vähäeleisessä, melkein ambientmaisessa kamarimusiikissa on hienoa soinnillista kekseliäisyyttä: läpikuultava stilikka laulaa kuin laineet, sähköpiano lipluttaa Leslie-kaiuttimen läpi, syntetisaattorimelodia helähtelee kirkkaina pisaroina ja aito jousikvartetti kasvattaa synteettistä maininkia. Sävellys saavuttaa oikeastaan huippunsa tässä osiossa. Se on myös rakenteellisesti saranakohta, jonka jälkeen ”Kahden kuun sirpit” -teeman paluu ikään aloittaa sävellyksen alusta.

”Kahden kuun” kertauksen jälkeen kappale itse asiassa tuntuu menettävän fokustaan ja energiaansa, kun se pyrkii viemään musiikkia valoisampaan ja juhlavampaan suuntaan. Kuitenkin viimeinen osio ”Matkalla” kasvaa upeaan sinfoniseen finaaliin, jossa Uusi-Oukari imitoi Andrew Latimeria parhaansa mukaan. Samalla musiikki imaisee itseensä matkalla vuoltuja sävellastuja, erityisesti ajanteeman ja osia ”Aamunkoiton” bassokuviosta. Monien uuden ajan proge-eeposten tapaan ”Kahden kuun sirpit” astuu paikoin väkinäisyyden ja turhan venyttämisen rajan yli. Loppu kuitenkin lunastaa kuuntelukokemuksen, eheyttää kokonaisuuden.

Sinfonisen progen menneisyys elää Viiman musiikissa ja, toisin kuin laulun ”Kielletyissä vyöhykkeissä”, se myös kohtaa nykyisyyden kohtuullisen raikkaalla tavalla. Tai sen mikä oli nykyisyyttä kymmenen vuotta sitten. Viima on vain ilmamolekyylien liikettä, eikä se pysy. Tämä Viima sentään jätti jälkeensä kaksi hyvää albumia. Itse ostin ne Popparienkelistä.

Uzva: Uoma (2006)

Kaksituhattaluvun alussa suomalainen proge eli noususuhdannetta. Oli aktiivisia ja laadukkaita yhtyeitä, mutta myös yhdistystoimintaa, innostusta ja aitoa tuntua siitä, että kauan marginalisoitu ja demonisoitu progressiivinen musiikki oli uusissa voimissa ja pyrki eteenpäin. Tässä joukossa helsinkiläinen Uzva edusti leimallisesti suomalaisinta laitaa. Yhtyeen pitkissä instrumentaalisissa sävellyksissä haettiin 70-luvun suomalaisen progen lämmintä, orgaanista sointia ja jazzahtavan maanläheistä melodista otetta. Jo yhtyeen ”hämymäinen” nimi ja lakonisessa sävellysnimistössä pilkahteleva luontokuvasto tuntui suunnitellun antamaan kuvaa kotoisasta ja vanhahtavasta luomulähestymistavasta. Akustisten soittimien ja putkivahvistimien läpi soivien kitaroiden melodinen mietiskely tarjosi raikkaan vaihtoehtoisen retrosoundin sinfonisen progen omille analogisille kosketinvalleille tai uudemman progen metallivaikutteille. Samalla yhtyeellä oli oma sävellyksellinen äänensä, joka tuli vahvasti esiin jo ensilevyllä Tammikuinen Tammela (2000).

Tammelan lähtökohdista alkaa myös kolmas albumi Uoma (2006). Kolmeosainen ”Kuoriutuminen” yhdistää ideoita taidemusiikin sonaattimuodosta jazzrockin ilmaisuun luoden tehokkaan dynaamisen sävellyksen, joka noudattaa konsertoille tavanomaista periaatetta hidas-nopea-hidas ja jazzille tyypillistä teema-satseja-teema. Unenomainen ensimmäinen osa kuulostaa kauniin maanläheiseltä kamarimusiikilta, kiitos paljolti soitinnuksen, jota hallitsevat viulu, sello, harppu ja aina kotoisenkuuloinen nokkahuilu. Lyyrinen päämelodia ja marssimainen vastamelodia noudattavat molemmat hieman katkeransuloisia modaalisia sävelkulkuja, mikä voi synnyttää suomalaiskansallisia mielikuvia. Monelle onkin teemojen vastakkainasettelusta tullut mieleen Pekka Pohjolan työt kuten Harakka Bialoipokku (1974), joskaan säveltäjät Heikki Puska ja Olli Kari eivät kopioi tämän melodista materiaalia, korkeintaan kauhaisevat yhteisestä vaikutteiden kaivosta.

Nopeampi kakkososa tuo esille yhtyettä pohjimmiltaan kitaravetoisena bändinä. Vibrafonin koristelema jazzmaisuus syntyy myös uuden teeman kehittelystä yksinkertaisempien sointupohjien ja modaalisten ostinatojen ympärille. Ottaen huomioon sävellyksen nimen mukana on selvää komiikkaakin, kun kitara ja puhaltimet läpsyttelevät kaakattavia sointuja rumpuja vasten luoden takakenoisen, ”vaappuvan” vaikutelman. Voi siinä kuvitella untuvikon viilettävän ensimmäiseen sooloonsa. Sooloja soittavat sähkökitarat ja saksofoni esimerkiksi Tasavallan Presidentin kaltaiseen jazzrocktyyliin, jossa ei kuitenkaan heittäydytä aivan yhdysvaltalaisen jazzfuusion syövereihin. Kitaristit Puska ja Lauri Kajander tuntuvatkin hakevan melko puhdasta, hienovaraisen wah-wahin sävyttämää sointia kuten Jukka Tolonen, tosin ilman tämän riipivimpiä huudatuksia.

Kolmas osa palaa ensimmäisen osan tempoon ja teemoihin, mutta kertaa ne nyt samassa sävellajissa, vuorottelee niitä kakkososan melodian välillä ja sitten hiipuu pois pitkällä jamilla kakkososan soolojakson d-mollisoinnun ympärillä. Kappale piirtää luonnollisentuntuisen ja kauniin kaaren.

”Different Realities” on sitten jo enemmän fuusiosuuntainen sävellys, samaan tyyliin kuin ”Soft Machine” yhtyeen toisella albumilla Niittoaika (2002). Seitsemänmiehinen ja vierailijoilla täydennetty yhtye pitää silti tukevan melodisen otteen eikä päästä musiikkia karkaamaan jamitteluksi. Niittoajalla putkahti esiin myös yhtyeen säveltäjien innostus Mike Oldfieldin musiikkiin. Uomalla se kuuluu ehkä albumin lopettavan tuutulaulun ”Lullaby” folkmaisen naiivissa melodiassa ja muissakin kappaleissa kuultavissa tavoissa rakentaa lyhyitä sekvenssejä ja sitten varioida näitä päällekkäin.

Tämän albumin uutuus Uzvalle on orientalismi. ”Chinese Daydreamin” ensimmäinen osa on nätti pastissi perinteisen kiinalaisen musiikin arkkityypeistä, johon mahtuu dizi-huilun soittama kansanomainen eteläkiinalainen melodia, luuttumaista kitarasäestystä pentatonisella asteikolla ja kumahtelevia lyömäsoittimia modernin kiinalaisen taideorkesterin malliin. Jälkimmäinen osa käsittelee pääkuviota leppoisana ja hieman valjuna jazzrockina. Se osoittaa Uzvan osaavan sulauttaa tämänkin vaikutteen osaksi sointiaan aivan yhtä tyylikkäästi kuin ”Arabian Ran-Tan” pohjoisafrikkalaiset vaikutteet tai kaiken muunkin musiikillisen opin, jota se on kerännyt matkallaan Tammelan metsistä Vanhanpellon laitaan.

Ongelmallisinta albumilla on 23-minuuttinen ”Vesikko”, jolla yhtye yrittää yhdistää monia yllä mainittuja vaikutteita ja samalla etääntyy Tammelan pastoraalisuudesta kauimmaksi vanhakantaiseen riffirockiin. Kahden käytännössä riffin ympärille rakennetun jakson välissä Uzva esittää kuitenkin aiheesta häkellyttävän kamarirockmuunnelman, jossa Oldfieldin Incantationsin (1978) tyyppiset marimbasekvenssit, erilaiset aasialaissävyiset orkesterimusiikit ja länsimaisen taidemusiikin mukaiset jousisovitukset pyörteilevät ja sekoittuvat elohopeamaisesti. Sovituksessa vertaista löytyy ehkä vain quebeciläisen Maneige-yhtyeen ensimmäisiltä levyiltä, vaikutevalikoima vain katsoo jazzin ja eurooppalaisen taidemusiikin lisäksi kauemmas itään.

Ensimmäinen osa kanavoi King Crimsonin ”One More Red Nightmarea” riffillään, väliosansa siirtymällä kolmijakoiseen rytmiikkaan ja rummutuksella. Kolmas osa kuljettaa riffiä erilaisten muunnelmien läpi aluksi Crimsonista Mahavishnu Orchestran tyyppiseen kulmikkaaseen funkiin, kunnes siitä tulee lopulta alusta suoraviivaiselle rockpaahdolle, joka aaltoilee volyymin, soitinnuksen ja sävellajien vuoroin noustessa ja tihentyessä, vuoroin hellittäessä ja laskiessa.

Vertaus Led Zeppelinin ”Kashmiriin” ei ole aivan tuulesta temmattu. Molemmissa kromaattisesti liikkuva kitaran ja basson raskas riffi tuottaa jatkumon muuten hyvin hajanaisen mutta usein eksoottisen melodisen materiaalin alle. Bändi kasvattaa veret seisauttavan hurjan soittomyrskyn riffin ympärille. Ei voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että ”Vesikon” kohdalla yhtye välillä hukkaa otteensa kurotellessaan joka suuntaan ja jää junnaamaan paikoilleen. Siksi ”Vesikko” ei lopun revittelystään huolimatta nouse yhtä katarttiseksi huipennukseksi albumille kuin Niittoajan ”Drontti”, mielestäni yhtyeen paras saavutus. Eikä Uoma kokonaisuutena sen tasolle.

Uoma jäi kuitenkin Uzvan viimeiseksi julkaisuksi. Yhtye oli myötätuulessa ulkomaita myöten, mutta johonkin se puhti vain katosi pian vuoden 2006 jälkeen. Ehkä kaikki oli annettu, vaikka yleisön näkökulmasta yhtyeen lähestymistavassa piili vielä hyödyntämätöntä potentiaalia. Yksi merkki aikakauden päättymisestä sekin oli. Pienimuotoista toimintaa ja omaksi iloksi soittelua on yhtyeellä kuulemma ollut myöhemminkin. Studiossa Uzva onnistui kolme kertaa. Minä ja varmasti moni muukin toivoisi heidän yrittävän vielä kerran.

Jóhann se lähti

2010-luvulla on saanut tottua muusikoiden kuolinuutisiin, kun varsinkin monet suurten ikäluokkien edustajat ovat siirtyneet valtavirrasta undergroundiin. Jóhann Jóhannssonin (1969 – 2018) kuolema tuli silti yllätyksenä. Islantilaisen säveltäjän musiikki perustui pitkälti lähes lapsenomaisen yksinkertaisiin melodioihin, dynaamiseen sointiin ja hitaaseen kehittelyyn, mikä olisi helppo nähdä jatkeena Sigur Rósin tai Ólafur Arnaldsin kaltaisten maanmiesten mielikuvitukselliselle elektroniselle ja post-rockmusiikille.

Jo ensilevyllään Englabörn (2002) Jóhann Jóhannsson sen sijaan kirjoittaa musiikkinsa lähinnä jousikvartetille, pianolle ja uruille. Mukana on hieman akustista kitaraa ja modernia lyömäsoitinluuppia, mutta muuten musiikki muistuttaa sähköisen post-rockin sijaan enemmän akustista ambientia ja Arvo Pärtin tai Gia Qantšelin kaltaisten minimalistimystikoiden musiikkia. Jälkimmäisten musiikki, joka pohjaa pitkälti aukkojen jättämään vihjailuun ja säveltäjien kotimaiden liturgiseen perinteeseen, on toki innoittanut jo post-rockiakin, jota voi pitää tällaisen musiikin ”maallisena” versiona. Englabörnissä on samaa hidasta ja pätkittäistä hartautta kuin näissäkin, mutta ilman niiden liturgista painolastia. ”Joi & Karen” taas rakentuu verkkaisesti toistuvalle ja muuttuvalle muutaman nuotin pianokuviolle ja vähäiselle jousisäestykselle, eli se on suoraan Erik Satieta lainaavaa akustista ambientia, jolla esimerkiksi Roger Eno on luonut uransa.

Jóhann tuo musiikkiin kuitenkin sähkön, mutta ei normaalien syntetisaattorimattojen, sekvenssien tai samplejen kautta, vaan muokkaamalla hienovaraisesti ääniä rengasmodulaattorin kaltaisilla suodattimilla. Ainoa laulu, ”Odi et Amo”, tosin saa laulajakseen äänisyntetisaattorin. Kun ohjelma laulaa epäinhimillisen eleettömästi, kuinka viha ja rakkaus tempovat tuskallisesti eri suuntiin, on kai ajateltava, että elektroninen inhimillistyy tai akustinen musiikki koneistuu. Tällainen kaksijakoisuus tekee alun perin teatterimusiikiksi kirjoitetusta ja siksi hieman hajanaisesta Englabörnista mielenkiintoisen. Se myös osoittautui kantavaksi teemaksi Jóhann Jóhannssonin tuotannossa.

Otetaan vaikka hänen neljäs albuminsa IBM 1401, A User’s Manual (2006). Se yhdistää jousipainotteisen orkesterin soittamia yksinkertaisen nättejä diatonisia melodioita nauhoituksiin puheäänistä ja elektronisesta musiikista, jotka säveltäjän isä toteutti 70-luvun alussa albumille nimensä antaneella keskustietokoneella. Melodioiden uhkea nostalgisuus on siksi ymmärrettävää. Tämä musiikkihan sovittelee yhteen yli vuosikymmenten kuilun ihmisten akustisilla instrumenteilla soittamaa uutta musiikkia ja historiaan kadonneen koneen tuottamaa versiota vanhasta virrestä. Samalla se sovittelee elektronisen musiikin ytimessä jo viime vuosisadan alkupuolelta juontuvaa kaksinjakoa siniaalloista nousevaan ”puhtaaseen” sähköiseen ja arkipäivän äänien manipulointiin perustuvaan konkreettiseen musiikkiin (nykyään voisi puhua synteesin ja samplauksen ristiriidasta, sikäli kun sellaista enää on). Albumi on kauniisti ja ehkä vähän särmättömästi toteutettu tutkielma vanhasta koneen ja hengen dualismista sekä yritys ylittää se musiikilla, joka samalla tavoin käyttää vielä vähän aikaa sitten avantgardistisina pidettyjä keinoja perinteisen tunteellisen tarttuvuuden luomiseen.

Kaikessa musiikissa Jóhann tuntuu kaipaavan jonkinlaista ulkoista kehystä, johon tukea kerrontansa. Pidettäköön tätä nyt sitten ”kuvitteellisen elokuvan musiikkina” tai vain perinteisenä, sinfonisen runoelman kaltaisena ohjelmamusiikkina. Näin toimii tehokkaasti Fordlandia (2008), jonka kansitaide IBM:n tapaan pohjaa teknisten piirustusten kollaasiin. Aika, luovuus tai kaaos syövät teknologisen tarkkuuden tai muuttavat sen joksikin muuksi, ne tuntuvat sanovan. Samalla tavoin musiikki kuvaa utopioita ja suuria unelmia – Henry Fordin unelmaplantaasi, antiikinkreikkalainen mytologia, fyysikko Burkhard Heimin kaiken teorian sovellukset -, jotka ovat sortuneet tai jäänet toteutumatta. Tällä kertaa täysin filharmoninen orkesteri ja kuoro toimivat (säästeliäästi) kirkkourkujen ja elektronisten elementtien kanssa rakentaen hitaasti kasvavia melodiakudoksia.

Nimikappale ja ”How We Left Fordlandia” levyn ääripäissä kuvastavatkin upeimmin musiikin keskeistä voimaa: kappale kehittyy yksinkertaisen uljaan melodiakuvion toiston ja kimmeltävän orkesteritekstuurin kasvun ja supistumisen myötä ilman suurta harmonista liikettä tai kehitystä. Syntyy lähes pakahduttava tunne jostain valtavasta, joka häilyy edessä mutta kuitenkin tavoittamattomissa, tai staattisesta autuuden tilasta. Vastaavaa tekniikka käytetään enemmän tai vähemmän albumin muissakin, temaattisesti järjestetyissä kappaleissa. Tämä on musiikkia teknologisen aikakauden paratiiseille, ja sen musiikilliset keinot ovat sekoitus perinteistä ja modernia. ”The Great God Pan Is Deadin” voi tietysti kuvitella kuvaavan yhden mytologian vaihtumista toiseen, koska kristallinkirkas kuorotekstuuri muistuttaa Gabriel Faurén ”In Paradisiumin” kaltaisesta messumusiikista, mutta melodisesti musiikki on ”pakanallisemman” maanläheinen surulaulu.

Parhaiten Jóhann yleensä muistetaankin elokuvamusiikkistaan ja tietysti suuren näkyvyyden yhdysvaltalaistuotannoista kuten Sicario (2015) ja Arrival (2016). Itselleni vahvimmin hän onnistuu kuitenkin levyllä The Miners’ Hymns (2011). Musiikki kuvittaa lähinnä mustavalkoisista arkistofilmeistä koottua dokumenttia Pohjois-Englannin nyt jo kuopattujen hiilikaivosten ja niiden ympärille rakentuneiden yhteisöjen historiasta. Musiikki on sovitettu karusti mutta toimivan luovasti vaskiorkesterille, uruille ja jälleen kevyesti käytetyille elektronisille tehosteille. Isossa-Britanniassa vaskiorkesterit muodostuivat 1800-luvulla keskeiseksi osaksi työväenluokan kulttuuria ja sosiaalista toimintaa. Tämä oli mahdollista, koska teollinen tuotanto toi nämä soittimet ensi kertaa suurten massojen ulottuville. Sama teollinen vallankumous tietysti myös synnytti työväenluokan nykyisessä merkityksessä. Vaskiorkestereihin liittyy siksi hyvin voimakasta nostalgiaa ja myyttistä hohtoa, joka kuuluu myös usein musiikissa.

Jóhannin sävellykset ovat hitaan arvokkaasti eteneviä – kuten elokuvan hidastetut uutisfilmit – ja virsimäisiä, joskin sävyltään ehkä enemmän luterilaisen synkkämielisiä kuin brittiläisten kaivosmiesten aidot virret yleensä. Vaskien hitaat crescendot ja valittavat melodianpätkät leikkaavat urkujen tummasävyisten sointujen ja elektroniikan luoman usvan läpi vavahduttavasti. Vain hetkittäin musiikki laahaa liian muodottomana ilman kuvallista viitekehystään. Useimmiten se ilmaisee hautajaismaista hartautta (”They Being Dead Yet Speaketh”) tai suoranaista kauhua (”An Injury to One Is the Concern of All”), mutta myös kauneutta ja arvokkuutta. Kaikkia niitä ristiriitaisia tunteita, joita kaivostoiminnan ja työväenliikkeen historia herättää. ”The Cause of Labour Is the Hope of the World” päättää albumin huimaavaan marssiin, joka on yhtä aikaa surumielinen ja voitokkaan sävyinen, mieltä ylentävä siinä missä paikoin lähes uhkaava. Se (jälleen) kasvaa ja katoaa äänenvoimakkuuden ja soitinnuksen myötä itse melodian pysyessä muuttumattomana. Ajat muuttuvat, ihmiset ja yhteisöt katoavat, toivo ja aate säilyvät. Se on hymni hävinneelle, vaan ei unohdetulle elämäntavalle. Se on myös sellainen sävellys, josta myös Jóhann Jóhannssonin voisi kuvitella ja toivoa aina muistettavan.

 

Magyar Posse: Random Avenger (2006)

Poukkoilevalla matkallaan musiikkikokoelmansa läpi satunnainen kostaja on tällä kertaa kompastellut Magyar Possen jäämistön äärelle…

Porilainen Magyar Posse edusti vuosituhannen alussa suomalaista post-rockia. Jos yhtye ei ehkä ollutkaan ensimmäinen lajiaan täällä, oli se näkyvin ja osaavin niistä yhtyeistä, jotka soittivat tyylilajin tuolloisen valtaviran mukaista musiikkia. We Will Carry You over the Mountains (2002) oli lupaava, vielä hieman oppikirjamainen avaus, jossa kuuluivat normaalit vaikutteet krautrockista ja yhtyeen juuret vanhakantaisessa instrumentaalisessa kitararockissa. Kings of Time 2004) oli kunnianhimoisempi, suurellisempi ja synkempi kokonaisuus, joskin paikoin turhankin raskas ja hieman epätasainen.

Randon Avenger kuitenkin jäi mieleen selvänä parannuksena edeltäjiinsä nähden, ja vuosikymmen myöhemmin se tuntuu edelleen selvästi Magyar Possen vahvimmalta albumilta. Pohjana ovat edelleen tiukan toisteiset groovet, yksinkertaiset mollivoittoiset melodiat ja hieman 70-lukulaisesta elokuvamusiikista, mutta varsinkin Ennio Morriconen töistä, muistuttava tunnelmallisuus. Sävellykset on nyt kuitenkin hiottu teräviksi ja vapaaksi kaikesta painolastista. Samalla rytmistä notkeutta on kasvatettu, ja viulun ja lauluäänen laajentunut käyttö elävöittää ja koristelee sinänsä pienten elementtien toistoon perustuvia rakenteita.

Parhaiten tämä kuuluu kappaleessa ”Sudden Death”. Se on onnistunein niistä pidemmistä kappaleista, joissa yhtye pyrkii luomaan kehityksen tuntua ja pakenemaan yksittäisten kuvioiden rajoista laittamalla vierekkäin kaksi erillistä jaksoa. ”Sudden Deathin” kahdessa pääjaksossa vuorottelevat maukkaasti sähköinen murtosointukuvio ja lyyrisempi melodia, tasaiset ja epätasaiset tahtilajit ja sovitusten dynamiikka. Lisäkontrastia tulee kuitenkin siististä C-osasta, joka ottaa aineksia sekä A- että B-osasta. B-osa palaa tämän jälkeen suurellisempana kliimaksina, minkä jälkeen energisemmän A-osan kertaus toimii kehän sulkevana lopukkeena. Pienoiskonserttomainen rakenne sekä rytmiset ja sovitukselliset ratkaisut (analogistyyliset syntetisaattorin murtokuviot, teemojen ”sinfoninen” paisuttelu) selittävät, miksi yhtyeelle nyökyteltiin myönteisesti myös perinteisemmissä progepiireissä.

Toinen huippukohta ”Intercontinental Hustle” onnistuu puolestaan saavuttamaan loppukiidossaan sellaisen itsetuhoisen irrottamisnopeuden, johon yhtye oli pyrkinyt jo viime levyllään. Postrockin suljetussa maailmankaikkeudessa eteneminen ei voi tapahtua vähäisen harmonisen tai teemallisen liike-energian voimalla, vaan hypnoottisen toiston, dynamiikan ja naiivin tarttuvan melodisen materiaalin repivän tulkinnan avulla. Tässä saavutetaan soittimia ja lauluääniä kerrostamalla äänivalli, joka on yhtäältä ekstaattinen ja epätoivoinen. Kappale lietsoo itseään yhä kuumeisempaan laukkaan kapealla radalla. Toivon tai kehityksen sijaan ainoa tapa saavuttaa pakonopeus on räjäyttää itsensä riittävän katarttisella energialatauksella (siinäpä sopiva vertauskuva ajalle). Siinä on tyylilajin ydin, sen outo viehätys, mutta se vaatii taitoa tai kädessä tussahtaa vain nalli ja paukku jää noloksi suutariksi. Magyar Posse onnistuu vihdoin tällä raidalla.

Random Avenger onnistui sen verran hyvin, että sen jääminen yhtyeen viimeiseksi levyksi oli valitettavaa mutta myös ymmärrettävää. Magyar Posse saavutti kaiken, mitä sen valitsemalla post-rockin väylällä saattoi saavuttaa. Rajat tulevat vastaan, kuten ne tuntuvat tulleen koko musiikkityylille 2010-luvulla. On asiallista ja kunnioitettavaa lopettaa silloin, kun on antanut parhaimpansa. Yhtyeen levytetty perintö kestää kuuntelua vuosikymmen myöhemminkin.