Los Jaivas: Alturas de Macchu Picchu (1981)

alturas

Niin olen sitten noussut maan asteikkoa pitkin

lohduttomien metsien julman aarnion läpi

luoksesi, Macchu Picchu.

Ylväs kiveen porrastettu kaupunki,

lopultakin tyyssija sille mitä maanpiiri

ei kätkenyt uinuviin vaateparsiinsa.

Sinussa ihmisen ja salaman kehto

keinui orjantappuratuulessa

kuin kaksi yhdensuuntaista viivaa.

1400-luvun puolivälissä inkat rakensivat mahtavan kaupungin Andien vuoristoon. Nykyisen Perun alueella sijaitseva Machu Picchu hylättiin 1570-luvulla espanjalaisten valloittaessa inkavaltakunnan, ja seuraavien vuosisatojen myötä se vaipui lähes täysin unohduksiin. Vasta 1900-luvun alussa se nousi takaisin maailman tietoisuuteen ja ihmetyksen kohteeksi. Hyvä niin, sillä muuten tämä ”kadonnut kaupunki” tuskin olisi olemassa ainutlaatuisena ja poikkeuksellisen hyvin säilyneenä jäänteenä inkavaltakunnan muinaisesta loistosta. Vuonna 1943 runoilija Pablo Neruda vieraili kaupungissa, ja kokemus innoitti hänet kirjoittamaan runoelman Macchu Picchun huiput, joka muodosti toisen osan hänen Amerikan mantereen historiaa kartoittavasta runokokoelmastaan Canto General. Vuonna 1981 chileläinen progressiivinen folkrockyhtye Los Jaivas sävelsi runoelman pohjalta ehkä tunnetuimman ja kunnianhimoisimman albuminsa Alturas de Macchu Picchu. Samana vuonna Chilen televisio kuvasi yhtyeen esiintymässä levyn tahtiin Machu Picchussa. Esitys, jota tauottivat toisen kirjailijasuuruuden Mario Vargas Llosan esitelmät Nerudasta ja tuon ajan käsityksistä Machu Picchusta, vertautuu Chilessä usein Pink Floydin klassiseen Live at Pompeiji -elokuvaan, ja se löytyy kokonaisuudessaan tältä vuonna 2004 julkaistulta DVD:ltä.

Los Jaivas [1] ei ollut ensimmäisenä sovittamassa Nerudaa musiikiksi, mutta toisin kuin Canto Generalia yleisemmin sovittaneet kreikkalainen Mikis Theodorakis ja chileläinen Aparcoa-yhtye se keskittyi yksinomaan Macchu Picchun huippuihin. Yhtye tiivistää Nerudan keskeiset teemat leikkailemalla ja liimailemalla osuvasti kahdentoista runon mittaista säemassaa. Oleellisinta on kuitenkin tapa, jolla yhtye pukee sanat ja sanomatta jääneen musiikiksi. 60-luvulla perustettu Los Jaivas oli edelläkävijä latinalaisamerikkalaisen folkrockin saralla. Rockin ja kansanmusiikin sekoitukseensa se fuusioi vuosien varrella myös ideoita jazzista, vapaasta improvisaatiosta ja 70-luvun lopulla yhä enemmän taidemusiikista eurooppalaisten progressiivisten rockyhtyeiden tavoin. Alturas de Macchu Picchu on yhtyeen progressiivisen kehityksen huipennus, jossa kaikki erilaiset elementit palvelevat harkitusti runoelman tulkintaa.

Del Aire al Aire” alkaa tuulensuhinalla, josta nousee esiin andilaista kansansävelmää muistuttava, pirstaleinen melodia, jonka yhtye esittää eteläamerikkalaisilla huiluilla. Pitkä ”La Poderosa Muerte” tuo puhallinmelodioiden alle klassistyylisen flyygelimurtosointukuvion. Kappaleen 6/8-rytmi noudattelee kuitenkin chileläistä cueca-perinnettä, samoin sen kauniin valittava laulumelodia. Raskas mutta vivahteikas rockkomppi ja syntetisaattorin ja sähkökitaran vauhdikas yhteissoitto täydentävät tyylien kolminaisuuden. Instrumentaalijaksot muuttuvat räväkän diablada-tanssin rockversioiksi. Tämä monen maan kansallisomaisuutenaan pitämä ”paholaisen tanssi” juontaa juurensa esihispaaniselta ajalta ja käy näin hyvin kuvaamaan ihmiselämän armotonta jauhautumista ajan rattaissa. Ensimmäisen instrumentaalin ja jälkimmäisen säkeistön väliin kiilaa tuiman marssimainen lauluteema, jossa yhtye esittelee Nerudan ensikosketuksen Machu Picchuun jäyhänä kuorolauluna jokaisen nuotin jysähtäessä paikalleen kuin kivenlohkare.

Teema ja tanssi palaavat myöhemmin kappaleessa ”Antigua América” ja saavat kamarimusiikkimaisemman ja entistä rivakamman käsittelyn muun muassa cembalolla. Näin piirtyvät musiikin kolme arkkityyppiä: tuuli, kivi ja ihminen. Luonnon abstraktin tuulisen puhallinsoinnin ja ihmiselämän surumielisen lyyrisyyden väliin nousevat Machu Picchun ”kivisen elämän” jylhät pianosoinnut ja raskaan vääjäämätön poljento.

Águila Sideral” juhlistaa Machu Picchun suuruutta ja arvoituksellisuutta joukolla erilaisia lennokkaita vertauksia ja kielikuvia. Musiikki myötäilee tekstiä omaksumalla avoimen, parin soinnun harmonisen kulun ja avaruudellisen jylhyyden impressionistisen flyygelijuoksutusten, kaikuisan äänimaailman ja hypnoottisen melodisen bassokulun tuella. Hidas tempo, kappaleen nimen loitsumainen toisto ja psykedeliasta muistuttavat phaser-tehosteet intron kitarakuviossa vahvistavat vaikutelmaa ihmistä suuremmasta, myyttisestä näkökulmasta.

Kun näkökulma siirtyy kaupungin elämään, musiikki käy aistillisemmaksi ja kansanomaisemmaksi. Amor Americano” sovittelee nihkeästi Nerudan ylitsevuotavia säkeitä perusandilaiseen kansansävelmään ja koristelee lopputuloksen hieman kankeasti fuusiohenkisillä kitaran ja koskettimien unisonojuoksutuksilla. Huipennus ”Sube a Nacer Conmingo Hermano” taas on venezuelalainen joropo-sävelmä jazzahtavana rockversiona, ehkä korostamassa sanomaa koko Latinalaisen Amerikan yhteisestä kärsimysten täyttämästä menneisyydestä ja paremman huomisen toivosta. Rivakasta tunteellisuudestaan huolimatta kappale ei täysin tavoita Nerudan tekstin ekstaattista tunnelmaa. Tässä yhtä lailla narsistisessa ja itsensä kadottavassa runossa runoilija kun yrittää antaa äänen Machu Picchun tuntemattomien rakentajien kokemille kärsimyksille ja epäoikeudenmukaisuuksille, toimia väylänä alistetun kansan unohdetun tarinan vuodatukselle. Tekstin yhtäläisyydet maanosan yhteiskunnallisiin oloihin eivät kaivanneet erillistä huomautusta sen enempää 40-luvun lopulla kuin 80-luvun alussakaan. Joka tapauksessa kappaleesta tuli yksi Los Jaivasin tunnetuimmista numeroista. DVD:ltä löytyvässä koosteessa yhtye nähdään esittämässä sitä ympäri maailman, aina Etelämannerta myöten!

Lyhyt ”Final” palaa alun klassiseen flyygelikuvioon laulun vähitellen ehtyessä ja musiikin hiljentyessä. Ratkaisu vahvistaa teoksen kokonaisuudentuntua, mutta kehä ei kuitenkaan kierry täysin umpeen, koska musiikki palaa korostetun tekniseen ja harkittuun instrumentaaliosuuteen, ei levyn aloittaneisiin puhaltimien ”tuulen ääniin”. Ehkä tällä kuvitetaan Nerudan teoksen keskeistä sanomaa. Machu Picchun rakentajat ja asukkaat ovat kadonneet historian hämäriin, kuten kaikelle ihmiselämälle väistämättä käy, mutta heidän raatamisensa ja kärsimyksensä toivat maailmaan jotain uutta ja pysyvää, ”korkealle kohotetun täsmällisyyden”, joka uhmaa yhä aikaa ja luonnonvoimia. Machu Picchu edustaa Nerudalle amerikkalaisen sivilisaation aamunsarastusta ja kollektiivisen työn synnyttämää, maailmaa muuttavaa arvoa, joka jollain tavoin hyvittää yksittäisen ihmisen kärsimyksiä ja antaa hänen uhrauksilleen korkeamman merkityksen.

Aika ei ole myöskään purrut tähän albumiin, vaan se on yhä vaikuttava yhdistelmä rockin, kansanmusiikin ja taidemusiikin muotokieltä. Los Jaivas saavutti sillä korkeimman huippunsa, joskin albumin vakavamielisestä sävellyksistä ja huolellisesti rakennetuista sovituksista puuttuu ehkä hieman sellaista vapaamuotoisempaa riehakkuutta ja elämäniloa, jota esiintyi yhtyeen erinomaisella edellisellä albumilla Canción del sur (1977).

Itse kuvamateriaali on perinteisen televisiomaista, tasavalaistua SD-videokuvaa valkopukuisesta yhtyeestä elehtimässä ja marssimassa jäykän haltioituneesti musiikin tahtiin tai patsastelemassa rituaalinaamiossa upeissa vuoristomaisemissa. Levyltä löytyy myös aikalaismateriaalia ohjelman kuvauksista, vuonna 2004 tehty muistelodokumentti ja mielenkiintoisimpana jokaisen muusikon eristettyjä soitinraitoja joiltakin levyn kappaleilta. Lisämateriaalia ei ole tekstitetty, mutta itse ohjelmasta löytyy tekstitys viidellä kielellä, ei tosin suomeksi. Macchu Picchun huiput voi toki lukea myös suomeksi Pentti Saaritsan sujuvana käännöksenä. Käännös on julkaistu kokoelmassa Kello 0 (WSOY, 1969), ja kaikki tässä tekstissä käytetyt lainaukset ovat peräisin siitä.

[1] Yhtyeen nimi oli alun perin The High & Bass, josta sitten väännettiin chileläisen suuhun sopiva uusiosana ”Jaivas”. Alkuperäinen nimi viitasi joko basistin äänekkyyteen, kitaravahvistimen säätimiin tai yhtyeen jäsenten pituuseroihin.

Mainokset