Andy Summers: XYZ (1987)

XYZ

Englantilainen kitaristi Andy Summers muistetaan 60-luvun psykedeelisestä yhtyeestä Dantalion’s Chariot, 70- ja 80-luvun yhteistyöstään Eberhard Schoenerin, David Bedfordin, Kevin Coynen ja Robert Frippin kanssa ja 90-luvulta eteenpäin monimuotoisista fuusiohenkisistä instrumentaalilevyistään. Jotkut voivat myös muistaa hänet pienestä popyhtyeestä nimeltä The Police, jossa hän härnäsi kuusikielistä vuosina 1977 – 1986. XYZ oli hänen ensimmäinen soololevynsä ja myös ainoa pääasiallisesti laulettu rocklevy hänen soolourallaan. Se tehtiin lähes kokonaan kahden miehen voimalla: Summers hoitaa kitarat, basson ja laulun, koskettimet ja rumpukoneen taas Genesiksen tuottajana parhaiten tunnettu David Hentschel.

Kuten The Policen psykopaattiviisun ”Mother” kuulleet tietävät, Summers on huomattavasti taitavampi kitaristi kuin laulaja eikä pop-rock-säveltäjänäkään oikein pärjää sille toiselle Police-miehelle, jonka nimeä en juuri nyt muista. Hän osaa kirjoittaa kappaleisiinsa usein ihan tarttuvan laulu- ja kitarakoukun mutta ei oikein kehitellä sävellyksiään yhtä ideaa pidemmälle. Jo avauskappaleessa ”Love Is the Strangest Ways” muotopuoli kertosäe jää kylmän monotonisesti toistuvaksi hoilaukseksi. Sitä seuraa ”How Many Days”, jossa Summers ja Hentschel jauhavat sinänsä tarttuvaa groovea ja melodiapätkää lähes pakonomaisesti, kuin yrittäen paukuttaa sen kuulijan päähän tai sitten luoda tunteen leijumisesta loputtomassa epävarmuudessa ennustetun tuhon edessä. The Policen hiteissä sinänsä yksinkertaisten elementtien herkeämätön toisto iskosti ne kuulijan tajuntaan. Summersin elementit vain eivät pärjää vertailussa, ja hänen lauluilmaisunsa on liian yksitotista puhaltaakseen niitä kunnolla lentoon.

Toki ilmaisu sopii monien kappaleiden sanoituksiin, joissa ”Motherin” tavoin juhlivat ahdistus, vieraantuminen ja epämääräinen tuhon odotus, jonka taustalla luultavasti kummittelee 80-luvun yhä trendikäs ydinsodassa käristymisen pelko. Niissäkin epämääräisyyttä ja oivallusta on vaikea erottaa toisistaan. ”I walk through walls / I am the gun” (”The Change”) on niin koruttoman yksioikoinen tapa kuvata dissosiaatiohäiriöisen sisäistä todellisuutta, että se joko naurattaa tai hyytää selkäpiitä.

80-lukulaisuuden huonot puolet vaivaavat sovituksiakin. Kolkosti jyskyttävä rumpukone ja kerrostettuinakin karut syntetisaattoriosuudet eivät tarjoa tyylikkäintä mahdollista käärettä musiikin onnistuneimmille hetkille. Tai sitten aika on vain tehnyt tehtävänsä, ja esimerkiksi ”Scary Voices” -kappaleen syntetisaattoritorvet tuntuvat kiusallisen teennäisiltä muutenkin haulikolla hilpeäksi pakotetun kuuloisessa kertosäkeessä. Silti ”King of Pain” –kappaleen halpahalliversiolta haiskahtava rocknumero ”Nowhere” jaksaa edelleen sävähdyttää karun hittihakuisella yhden riffin kertosäkeellään, tukkoisella kitarasyntetisaattorisoolollaan ja hellittämättömän pessimistisillä sanoillaan. Summers on oikeastaan popmusiikin ytimessä laulaessaan ”Nowhere, we are leaving / Nowhere”. Hyvä popkertosäe ei mene minnekään, se vain juoksee hypnoottisesti kapeaa kehää. ”Nowhere” jaksaa juosta kuin pakokauhuinen hamsteri pyörässään.

Parhaimmillaan Summers on jälleen tarttuvien ja harmonisesti nokkelien kitarakuvioiden ja tekstuurien keksijänä. The Policessa hänen soittoaan leimasivat napakat rytmikuviot, jazz-vaikutteiset avoimet sointukäännökset ja -pidätykset sekä luova kaiun ja modulaation käyttö. Hän ei toki ollut ensimmäinen, joka sovelsi näitä elementtejä rockkitarointiin, mutta The Policen suosion myötä hänen omaperäinen yhdistelmänsä kyllä osaltaan auttoi määrittelemään uuden aallon rockin kitaratyylin. Hänen kekseliäisyytensä tuppaa unohtumaan, koska tyylistä tuli sen verran suosittu ja 80-lukua määrittävä, että se oli melkeinpä klisee jo vuonna 1987. XYZ:lla hänen syntetisoidut ulvahduksensa tai keinotekoisia yläsäveliä käyttävät helähdyksensä välähtävät sateenkaarimaisesti esiin nimenomaan taustojen harmautta ja sovinnaisuutta vasten. Esimerkiksi ”Almost There” -kappaleessa kitara sirottelee tyylikkäästi ympäriinsä solisevia rytmikuvioita ja kiskaisee musiikin uuteen suuntaan yksinkertaisilla mutta värikkäillä sointupyyhkäisyillä. Äänenväriin liittyvät ideat ovatkin ehkä mielenkiintoisimpia aineksia levyn nimi-instrumentaalissa ja kristillistä kolonialismia vastarinnan näkökulmasta kuvaavassa ”The Only Roadissa”.

Levyn päätös ”Hold Me” on nätin intiiminoloinen ambient-balladi, mutta Summers tekee siitä yllättävämmän avaruudellisella soololla ja äkillisellä sokkiaksentilla. Jakso ikään kuin vie kuulijan leijumaan unen sfääriin ja sitten pudottaa tämän takaisin todellisuuteen. Musiikki tuntuu jälleen pystyvän sanomaan enemmän kuin tekstin epämääräinen ”light outside” -hokema. Se tarjoaa vilauksen jostain, jota kertoja tai kuulija ei täysin tavoita tai ymmärrä mutta tunnistaa sen vaikutuksen itseensä.

Levy ei ollut kaupallinen menestys, ja Summers sai kohtuuttomankin murskaavaa palautetta laulusuorituksistaan. Siksi ei ollut ihme, että hän hylkäsi lopullisesti haaveet rocktähteydestä omillaan ja heittäytyi määrätietoisesti seikkailemaan ambientin ja sittemmin jazzin pariin. Jälkeenpäin katsottuna päätös oli oikea, sillä XYZ:llakin viehättävintä on värikäs instrumentaalinen työskentely. Summersin ilmaisu tuntuukin vapautuneemmalta jo seuraavilla levyillä The Golden Wire (1989) ja Charming Snakes (1990). Kuitenkin olen ihan tyytyväinen, että hän teki tämänkin kokeilun perinteisemmällä rockareenalla. Ehkä parinkymmenen vuoden toiston jälkeen kappaleet ovat alkaneet iskostua tajuntaani.

Mainokset