Ruja on eräänlainen virolaisen rockin peruskivi. Vuosina 1971 – 1988 toimineen yhtyeen katsotaan luoneen pohjan vironkieliselle rockilmaisulle, ja urallaan se oli Virossa edelläkävijänä navigoimassa ajan rockvirtauksia progressiivisesta rockista uuteen aaltoon ja rockabillyyn. Nyt käsiteltävä kahden CD:n kokoelma kattaa Rujan progressiivisimmat vuodet 70-luvulla. Levyjen nelisenkymmentä kappaletta ovat eritasoisia studio-, radio- ja konserttiäänityksiä yli kymmenen vuoden ajalta. Valtaosa niistä julkaistiin virallisesti vasta tällä levyllä, sillä yhtye sai aktiivivuosinaan julkaistua vain kolme LP:tä ja yhden EP:n, nekin vasta 80-luvulla. Muutamia muita kappaleita ilmestyi kokoelmalevyillä, pari ulkomaillakin, mutta muuten valtiojohtoinen levy-yhtiö Melodija suhtautui yhtyeeseen yhtä penseästi kuin useimpiin tyylilajin edustajiin. Rockia ei katsottu Neuvostoliitossa hyvällä, ja Rujan epäilyttäviä rokkareita päätyi syynäämään jopa KGB.
Varhaista Rujaa hallitsivat taitavan pianistin Rein Rannapin sävellykset, joissa kuuluu ajan brittiläisen hard rockin ja progen vaikutus. Kappaleissa voi kuulla kaksi yleistä trendiä. Purevassa tai joskus absurdinsävyisissäkin rockkappaleissa on erikoisia rytmisiä koukkuja ja polveilua. Osin ärsyttäväkin mutta vakuuttava dramaattisuus ja absurdius on ehkä osin kätkettyä kritiikkiä toimintaympäristöä kohti, eli tehdään mitään halutaan älyttömissä puitteissa (”Parandamatu”). Paatoksellisia balladeja taas hallitsee melko kotikutoinen mollivoittoinen tunteellisuus ja akustisempi ilmaisu, joka nousee paikoin hitaassa, koskettimien paisuttamassa mahtipontisuudessaan kohti sinfonisen rockin ilmaisua (”Ohtunägemus”).
Yhtyeen mukaan se otti vaikutteita myös suomalaisesta progressiivisesta rockista (jota luultavasti oli parhaimmat mahdollisuudet kuulla). Varhainen ”Tsepeliini triumf” perustuukin muokatulle bluesriffille, polveilevalle melodialle, ohuille uruille ja riipivän särökitaran sooloille hyvin samaan tapaan kuin eräät varhaiset suomalaiset progekappaleet. Tosin väliosa hajoaa psykedeeliseksi kaahailuksi ja sekopäiseen lauluun sellaisella intensiteetillä, että meidän pojat eivät pysyisi mukana. Samoin ironisen rockmarssimainen ”Rukkilõikus” tuo mieleen Jukka Tolosen kitaroinnin, joskin tässä hieman kantrimaisesti rämisevä kitarariffi on ehkä tarkoitettu korostamaan tekstiä, jossa ilmeisesti Neuvostoliiton yleisen kulttuuripolitiikan mukaisesti kritisoidaan Yhdysvaltojen rotu- ja ulkopolitiikkaa, väestön asehulluutta ja johtajien vaivoin piiloteltua fasismia. Jaanus Nõgiston tultua mukaan kitaristiksi ja myöhemmin myös säveltäjäksi yhtyeen kitarailmaisu sai enemmän sävyjä ja tilaa säröisestä riffailusta pehmeän laulavaan sooloiluun.
Virolaisuus kuuluu ennen kaikkea yhtyeen lauluilmaisussa. Rujan kappaleet ovat valtaosaltaan normaalinmittaisia rockkappaleita, joita hallitsee Urmas Alenderin täyteläinen ja voimakas ääni, rikkaalta ilmaisultaan lähes pateettisen tunteellinen, pelleilevä tai käskevä. Siinä kuuluu virolaisen kuorolauluperinteen kirkkaan tarkkarajainen ääni, mutta ääni vääntyy, vääristyy ja kääntyilee yllättäviin suuntiin vahvalla asenteella höystettynä.
Perinne kuuluu myös itse sävellyksissä. Kuoromusiikilla oli erityisen vahva asema Virossa koko 1900-luvun, osin ehkä juuri kansallisen identiteetin vaalimisessa. Suosituin ohjelmisto sulautti yhteen kansanmusiikin melodisuuden ja perinteisen tonaalisen musiikin soinnutuksen. Tätä kuulee myös Rannapin klassistyylisten pianofillien sävyttämissä sävellyksissä, enemmän kuin rockin perinteistä modaalisuutta tai bluesjuuria. Monet melodiat ovat koraalimaisia, ja osassa kappaleita niitä tuetaan aidoilla kuorosovituksilla. Albumin nimikappale on hyvä esimerkki: chopinmainen pianojuoksuttelu säestää kansanomaista laulumelodiaa ja kuoro nostattaa lopussa kertosäkeen hymnimaista toistoa. Monien eurooppalaisten progressiivisten aikalaistensa tavoin Ruja yhdisti rockin taidemusiikista lainattuihin käytänteihin ja kotimaiseen sävelperinteeseen.
Rujan progressiivisuus kuuluu pitkien soolojen ja kappaleiden sijaan tiiviiksi pakattujen kappaleiden yllättävissä rakenteellisissa poikkeamissa, rytmisissä yksityiskohdissa tai laulua kehystävissä filleissä. Joskus vaikutteet yhdistyvät todella erikoisesti. Melkein lastenlaulumainen onomatopoeettisuus hallitsee ”Vana auruvedurin” hillitöntä laukkaa aiheenmukaisesti jyskyttävän rytmin päällä. Keskellä Rannap soittaa myös Keith Emersonin tapaisen huutavan syntetisaattorisoolon. Halvan Micromoogin läpitunkeva ujellus kuulostaa sopivasti aivan junan pilliltä. Ajan myötä yhtyeen soundimaailmakin avartui, kun kosketinsoitinvalikoima laajentui pianosta ja melko halvoista uruista ja kitaristikin kartutti kamoja. Nõgiston akustisessa sooloesityksessä ”Kassimäng” kuullaankin sävykästä 12-kielistä, folkahtavia vaikutteita ja klassistyylistä kitarataiteilua Steve Howeta hieman muistuttavassa keitoksessa, jota hämmennetään vielä yllättävillä kaiuilla.
Toinen syy, miksi Rujan musiikkia ei julkaistu ennen 80-lukua, oli se, että se ei taiteena ollut oikein virallisen linjan mukaisesti ”sosialistista sisällöltään, kansallista muodoltaan”. Musiikin kansalliseen muotoon tunkeutui rockin ylikansallinen vitsaus, ja varsinkin runoilija Juhan Viidingin teksteissä kansallismielisyys ja tyytymättömyys kelluivat pinnan alla, juuri ja juuri sensorien ulottumattomissa. Se maa, jolle lyhyen hämyinen kuoroteos ”Isamaa” lausuu kuiskaavan haltioituneen oodin, ei ole rodina, vaan ”Eesti muld ja Eesti südan” kaltaisten tekstien palvoma Viro. Vapauden kaiho, yhteiskunnan ahdistavuus ja yksilön omaehtoisen moraalin säilyttäminen vellovat pohjavirtana monissa teksteissä, tosin monitulkintaisuudessaan usein tunnistamattomina allekirjoittaneen kaltaiselle nykypäivän ei-virolaiselle kuulijalle. Toisin kuin yleensä ajatellaan, näitä aiheita käsittelivät myös länsieurooppalaiset progeyhtyeet, mutta toisenlaisessa yhteiskunnallisessa kontekstissa niiden symboliikka tulkittiin usein vain tahalliseksi mystiikaksi tai haahuiluksi.
Neuvosto-Eestissä Rujan virallisemmankin linjan mukaiset tekstit saatettiin lukea alkuperäistä tarkoitustaan laajemmin: irvivän teatraalinen urkuprogepala ”Laul näidendist ”Protsess”” kirjoitettiin Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntejä kuvaavaan näytelmään, mutta moni kuulija sovitti sen hyökkäykset fasismin ”vanhanaikaista hölynpölyä” vastaan myös oman yhteiskuntansa ideologioihin. Ja yhtye luultavasti kaipasi toisenlaista vapautta kuin mitä ”Sügispäevin” alkuperäisrunon kirjoittanut Elvi Sinervo oli ajatellut. Ruja tarjosi vaihtoehtoista kulttuuria ja toivoa toisenlaisesta huomisesta. Tähänkin nojaa yhtyeen maine kotimaassaan.
Rujan riveissä tai avustajina työskenteli monta myöhemmin tunnettua taidemuusikkoa. Aloitteleva säveltäjä Erkki-Sven Tüür, joka hieman myöhemmin perusti oman progressiivisen rockyhtyeensä In Spe, kirjoitti yhtyeelle laulun ”Avanemine” (1978). Se on tiiviiseen neljään minuuttiin puristettu sinfoninen rockhelmi, joka noudattelee perinteistä kolmiosaista rakennetta. Ensin se puikkelehtii tarttuvasti eteenpäin Yesiä muistuttavalla heleällä melodialla, rullaavalla kompilla ja liukkailla jousisyntetisaattorivyörytyksillä, sitten hiljenee klassistyylisen kitaran hallitsemaksi varjoisemmaksi mollietydiksi. Siitä se nousee huikeasti ensimmäisen osan melodian toistoon laajennetussa ja hitaammassa sinfonisessa nostatuksessa, sovituksen ja laululinjan ”auetessa” sävellajin vaihdoksen ohella ja jousisyntetisaattorin, joka on kantanut kautta teoksen kulkevaa toistuvaa sävelaihetta, suristessa koko ajan kirkkaammin, kunnes kaikki on vain yhden soinnun sokaisevaa loimua. Ymmärrettävästi tekstin avautuminen on epämääräinen hengellinen vertauskuva, musiikki verrattavissa klassisen hymnin loppuapoteoosiin.
Tämä edustaa Rujan 70-luvun lopun kypsempää progevaihetta, jolloin yhtyeen kosketinsoittajaksi ja pääasialliseksi säveltäjäksi tuli Margus Kappel. Entistä pidemmissä teoksissa rockmaisempia jaksoja ja paikoin impressionistisienkin pianokuvioiden ympärille rakennettuja balladihetkiä yhdistetään ja kontrastoidaan kappaleissa kuten ”Mis saab sellest loomusevalust?”. Haettu vaikutelma on usein samanlainen kuin ”Avaneminessa”, mutta kokonaisuus ei ole aina yhtä saumaton ja luonteva. Silti esimerkiksi ”Ahtumine” nousee lopulta vaikuttavaan huipennukseen volyymipedaalin läpi soitetun kitaran ja sanattoman laulun nyyhkiessä lohduttavaa melodiaa. Instrumentaalista sooloilua kuullaan tavallista enemmän kappaleessa ”Kaksi pihtimust”, kun kitara ja koskettimet revittelevät hieman funkahtavien riffien päällä vuoroin tulenpalavasti, vuoroin abstraktimmin. Melodisesti ja sitä kehystävien vaihesiirrettyjen kitaraosuuksien takia kappale muistuttaa vahvasti esimerkiksi Wigwamin saman ajan tuotantoa.
Epätasaisempia ovat lyhyet pilakappaleet kuten ”Klaperjaht”, jotka perustuvat hieman lapsenomaisen sukkelille riffeille ja kansanomaiselle ilmaisulle. Kuitenkin ”Ha, ha, ha, ha” kehittelee suoranaisten komediahetkien keskelle myös tietoisen yliampuvan sinfonisen kitara- ja kosketinsoitinkuvion – ja onnistuu sekä tekemään mielenkiintoisen kappaleen että alleviivaamaan tyhjännauramisen sanomaansa. Mieleen jäävimmillään yhtye on kuitenkin Nõgiston lyhyissä hymneissä ”Üle müüri” ja ”Läänemere lained”. Edellinen tuo mieleen Genesiksen kerrostettujen 12-kielisten kitaroiden ja koskettimien soundin, jälkimmäinen on pelkän flyygelin, kellopelin ja kirkkaan eteerisen kuoron säestämä herätyskutsu, jonka loppuosan nostatus melkein saa kuulijan nousemaan ilmaan.
Kokoelmana Need ei vaata tagasi… on väistämättä epätasainen, mutta se sisältää paljon hienoa musiikkia. Rujan tarinasta jää vielä paljon sen ulkopuolelle: siirtyminen uuden aallon ja lähes rockabillyn pariin, punkhymni ”Eilen nägin ma Eestimaad”, joka inspiroi myöhemmin Laulavaa vallankumousta, vastentahtoinen kokeilu venäjänkielisillä sanoituksilla ja lopuksi vuoden 1994 muistokonsertti Alenderille, joka oli yksi niistä M/S Estonian 852:stä. Osaan tästä musiikista voi tutustua kokoelman toisessa osassa (molemmat osat julkaistiin alun perin yhdessä viiden CD:n boksissa). Ensimmäisessä osassa on kuitenkin progressiivisen rockin kannalta Rujan suurin ja kaunein äänijälki. Sellainen, jonka mukana tekee mieli laulaa.
ÄÄNIJÄLKIÄ 