José Cid: 10.000 anos depois entre Vénus e Marte (1978)

cid

Portugalilainen laulaja ja kosketinsoittaja José Cid tunnetaan Suomessa ainoastaan Portugalin vuoden 1980 euroviisusta ”Um grande grande amor“ (suomeksi Markku Puputin esittämänä ”Suurin rakkautein”), mutta kotikonnuillaan hän on yksi populaarimusiikin suurimpia nimiä ja nykyään pitkälti juuri kevyen ja mielikuvituksettoman iskelmän saralla. Kuitenkin 1970-luvulla hän testasi tunkkaisen musiikki-ilmaston rajoja useilla ajan progressiivisen rockmusiikin inspiroimilla julkaisuilla. Quarteto 1111 -yhtyeen kanssa äänitetty Onde, Quando, Como, Porquê, Cantamos Pessoas Vivas (1973) oli lajin ensimmäinen edustaja maassa, ja Cid kokeili samantyypistä lähestymistapaa seuraavalla EP-julkaisullaan. Kokeilun huipentuma oli konseptialbumi 10.000 anos depois entre Vénus e Marte (1978), jota yleensä pidetään Portugalin ohuesti kansoitetun progetaivaan kirkkaimpana tähtenä.

Albumi kertoo sen tavallisen tarinan: Poika tapaa tytön, tyttö tapaa pojan. Tyttö ja poika pakenevat avaruuteen sotien ja saasteiden tuhotessa elämän maapallolla. Poika ja tyttö tutkivat kymmenentuhatta vuotta vieraita planeettoja ja sivilisaatioita. Tyttö ja poika palaavat eedenmäiseen tilaan palautuneelle maapallolle aloittamaan alusta ja kekkuloimaan alasti auringon alla. Tämä on varmasti tuttua monelle halpayhtiön pikalähdön ottaneelle turistille: ensin on tulipalokiire, sitten tuntuu kuin joutuisi odottamaan vuosituhansia toimivaa lentokonetta ja lentoaseman tarkastuksia, ja perillä ei ole mitään päällepantavaa, koska lentoyhtiö hukkasi matkatavarat. Albumin ”takkuinen jumala” -tarina oli jo 70-luvulla tieteistarinoiden klisee mutta vielä kovasti suosittu, kiitos Erich von Dänikenin yritysten esittää se varteenotettavana tieteellisenä hypoteesinä. Kansikuvasta päätellen Cidiä innosti myös Tähtien sodan suosio.

Musiikki on pianon, syntetisaattorien ja mellotronin enimmäkseen mollissa marssittamaa sinfonista rockia, joka on velkaa monille 70-luvun brittiläisille progebändeille. Vuonna 1978 se oli jo hieman retroa paitsi tyylilajissaan myös soinniltaan. Tämä kuuluu varsinkin Mike Sargeantin soolokitaran psykedeelisen säröisessä soinnissa. Hän kuitenkin soittaa sillä raastavan kauniita sooloja albumin keskeisessä kappaleessa ”Fuga Para o Espaço”. Hidas tempo, raskas komppi ja jousisyntetisaattorin hurina tuovat mieleen Pink Floydin avaruusmatkailun, samoin kuin keskellä kuultava falsettikiljunta, joka on hillittyä ja häveliäästi peiteltyä mukailua Clare Torryn rapsodisesta revittelystä kuoleman varjossa. Kappaletta hallitsee kuitenkin kosketinsoittimien upean katkeransuloinen melodia, joka kauniissa tunteikkuudessaan ja klassistyylisine koristekuvioineen muistuttaa enemmän Moody Bluesia portugalilaisella melankolialla ryyditettynä. Tämä kuuluu myös Cidin henkäilevässä laulussa ja popmaisen siistissä ilmaisussa. Kuitenkin avaruuden pelottavuuden ja menetyksen surun vastineeksi kertosäe ja sen jälkeinen loikkien nouseva väliosa tuntuvat kehottavan kurkottamaan kauas ja ihastelemaan kosmoksen mahdollisuuksia.

cid2
”Anteeksi, missä täällä on veski?” Monien konseptialbumien tapaan myös tällä albumilla kuvitus auttaa kuulijaa ymmärtämään tarinaa.

Memos” kertaa kappaleen lyhyesti albumin lopussa, kuin muistuttaakseen, että tulimme alun perin avaruudesta (vaikka kyllä lähdimme sinne ensin Maasta…). Albumin konseptia tuetaankin laajemminkin toistamalla ja varioimalla sävelaiheita, mikä yhdessä levyn kuvituksen kanssa auttaa kuulijaa hahmottamaan tarinankulkua. Nimikappale kuvaa avaruusmatkailun miellyttävämpää puolta samantyylisellä, mutta keveämmän fanfaarimaisella melodialla, kun taas ”A Partir do Zero” varioi Maahan paluun yhteydessä joitakin niistä melodianpätkistä, jotka ”O Último Dia na Terra” jätti jälkeensä albumin alkumetreillä. Avaruudellisen kellunnan vastapainona on myös rivakampaa ja teknisempää materiaalia. Maailmanloppua ja vierasta planeettaa kuvaavat ”O Caos” ja ”Mellotron o Planeta Fantástico” [1] hyödyntävät voimakkaimmin poikkeusjakoisia tahtilajeja, hakkaavampaa melodista materiaalia ja vikkelää sooloilua. Rockissa poikkeamat 4/4-tahtilajista, erikoiset sointukulut ja viittaukset taidemusiikin soittotekniikkaan lienevät edelleen helppo tapa koodata jotain vierasta ja uhkaavaa.

Näin kokoon saadaan melko siisti ja tavanomainen, mutta tasavahva, melodisesti paikoin kekseliäs ja koskettavakin sinfoninen progealbumi. Vanhan ennakkoluulon mukaisesti siitä on aina pidetty enemmän kansainvälisissä harrastajapiireissä kuin tekijän omalla maalla. Portugalissa se floppasi sen verran pahasti, että Cid näki parhaaksi asettua musiikillisen keskitien keskiviivalle. Aika ja ulkomainen esimerkki ovat kuitenkin kasvattaneet albumin arvostusta siinä määrin, että hän on pyörinyt 2000-luvulla Venuksen ja Marsin välillä konsertissakin.

[1] Mielenkiintoista, että Cid antoi vieraalle planeetalleen soittimensa nimen. Ehkä mielikuvitus loppui kesken, joten hän valitsi ensimmäisen silmiin osuneen sanan.

Mainokset