The Tsinandali Choir: Table Songs of Georgia (1993)

TableSongs

Georgia tunnetaan rikkaasta kuorolauluperinteestään. Georgialaista kuoromusiikkia leimaa usein monimutkainen moniäänisyys, jolle ei oikein löydy vertailukohtaa ympäröivien alueiden musiikkiperinteistä. Historian hämäriin kadonnut alkuperä ruokkii osaltaan musiikkiin liitettyä mystiikan tuntua, jota paikallinen kulttuuri ja monet maan nykysäveltäjätkin vaalivat. Ei ihme, että lännemmäksi päätyessään perinteinen kuorolaulu on saanut toimia erikoistehosteena toismaailmallista tunnelmaa haettaessa. Kuuluisin esimerkki lienee Gordela-yhtyeen levytys kappaleesta ”Tsintskaro”, jonka aavemainen kuoro-osuus päätyi osaksi Popol Vuhin musiikkia Werner Herzogin elokuvaan Nosferatu – yön valtias (1979) ja sitä kautta Kate Bushin kappaleelle ”Hello Earth”.

Nämä Tsinandalin kaupungista lähtöisin olevan mieskuoron ”pöytälaulut” edustavat itäisen Georgian kuorotyyliä. Ne rakentuvat pitkien, vuorottelevien stemmalaululinjojen ja surisevien äänimassojen ympärille. Perinteisestä länsimaisen harmonian näkökulmasta georgialaisen perinnemusiikin moniääninen äänenkuljetus on häikäisevää, mutta mystisyys syntyy läntiselle perinteelle vieraasta harmonian käsitteestä. Lauluihin luo jylisevää ja kumisevaa tuntua perinteisten riitaintervallien, erityisesti sekunnin, säännönmukainen käyttö ja runsaat avoimet kvintit. Sekunteja käytetään myös luomaan melodioihin vahvoja, venytettyjä melismoja. Melismaattinen sointi onkin ollut musiikillisen mystiikan suosittu työkalu monessa kulttuurissa, ja sen ”bysanttilainen” sointi kuuluu myös ortodoksisessa lauluperinteessä, johon myös georgialainen musiikki tietysti liittyy.

Varsinkin alkupuolella vaikutus on dramaattinen ja salaperäinenkin. Esimerkiksi levyn avaavassa virressä ”Kakhuri mravaljameri” kahden tenorin sooloäänet singahtavat jylhästi ylös bassopohjan rikkaasta kumusta ja vuorottelevat ja kietoutuvat toisiinsa virtuoosimaisesti. Albumin loppua kohti samankaltaisuus ja dynamiikan rajallisuus alkavat kuitenkin syödä kokemuksen tehoa.

Tämä voi johtua siitäkin, että sanojen rooli jää kielipuolelta sivuun. Pöytälaulu ei tarkoita tässä valitusvirttä siitä, kuinka näitä kirotun Ikean pöytiä ei saa pysymään kasassa, vaan kyse on lauluista, joita on laulettu pöydän ääressä nautittaessa Georgian kulttuurissa keskeistä viiniä. Niissä käsitellään isänmaallisia, myyttisiä tai jokapäiväisiä aiheita, ei siis suomalaisten juomalaulujen tapaan vain kännäämisen iloja. Vaikka niistä on tullut yleistä ohjelmistoa erilaisille kuoroille, ne versoivat rituaalisesta käytöstä maassa, jossa rituaaleja pidetään suuressa arvossa.

Kyntölaulu ”Orovella” erottuu joukosta edukseen, sillä se pohjautuu pitkälti hienovaraisesti kasvavaan, mietiskeleväiseen sooloääneen bassokenttää vasten. Se on vaikuttava kokemus puhtaasti musiikillisella tasolla. Kenttä-äänitysten sijaan kaikki kappaleet on äänitetty studiossa, joten lauluäänet soivat upeasti. Äänitteet julkaisi LP:llä vuonna 1988 Neuvostoliiton valtiollinen levy-yhtiö Melodija, joskin tämä Peter Gabrielin Real World -levymerkin julkaisema CD on albumin yleisin versio.

Mainokset

Gia Qantšeli: Lament – Music of Mourning in Memory of Luigi Nono (1999)

Lament

Georgialainen, jo pitkään Belgiassa asunut nykysäveltäjä Gia Qantšeli on yksi niistä entisen Neuvostoliiton alueen säveltäjistä, joiden työssä yhdistyvät minimalismi ja mystiikka, yleensä ikään kuin vastalauseeksi maallista todellisuutta riivaavalle tuhoisalle vallankäytölle. 1900-luvun taidemusiikin suuren kokeilijan Luigi Nonon (1924 – 1990) muistoksi kirjoitettu Lament on tekijänsä tyylin mukaisesti hiljaista, hitaasti liikkuvaa ohuiden orkesteri- ja laululinjojen kudosta, jonka tyven rikkoutuu välillä Tbilisin sinfoniaorkesterin äkillisiin äänekkäisiin sointuhyökkäyksiin. Melodiat ovat sirpaleisia, harmoninen liike on verkkaista ja p-alkuisia merkintöjä suosiva dynamiikka pakottaa kuulijan pinnistelemään, niin että musiikki usein piiloutuu ECM:lle tyypilliseen kaikuisaan hämyyn. Tämä on eräänlaista mystiikkaa, jossa vihjaus korvaa selkeän lausunnon, yksinkertaisuus luo illuusiota ajattomuudesta ja arvoituksellisuudesta, ja vieraus yrittää katalysoida pyhyyden tunnetta. Tai kuten levyn toinen innoituksen lähde, saksalaisen maanpakolaiskirjailijan Hans Sahlin runo Strophen, se kuvaa verkkaista matkaa paikan ja ajan tuolle puolen, jonkin muuttumattoman ja ajattoman haihtumista, kunnes jäljellä on vain vihjaus läsnäolosta.

Tekijä varmasti uskoo näkemykseensä, mutta kuulijalle 42-minuuttinen teos laahaa paikoin. Mollivoittoiset melodian pätkät, kuin muistojen sirpaleet, alkavat kuitenkin toistojen myötä hahmotella surumielisen lyyrisyyden pitkää linjaa, joka murtuu orkesterin yhteissoittojaksojen säröisiin ja marssimaisiin aksentteihin. Gidon Kremerin viulu vetää tätä linjaa sooloinstrumenttina, ja se asettuu ikään kuin pieni ihminen kamppailemaan orkesterin edustamaa rusentavaa voimaa vastaan. Puolivälin kohdalla musiikki saavuttaa äkkiä upean huipun, kun sointuvalli nousee riitasointuiseen pauhuun ja sitten romahtaa jättäen viulun ulisemaan tyhjyydessä kärsivänä mutta voittoisana. Myöhemmin viulu lepattaa sopraano Maacha Deubnerin eteerisen laulumelodian yllä kuin virvatuli. Samalla lailla häilähtelevänä, tavoittamattomana tuonpuoleisen symbolina liihottaa laulumelodia hallitsevana äänenä teoksen loppuajan, kunnes sekin haihtuu tyhjyyteen. Nono on lähtenyt maailmasta, voinee ajatella. Oli Qantšelin mystisestä näkemyksestä mitä mieltä tahansa, ainakin tämä musiikki vaikuttaa tunteisiin tavalla, joka ohittaa kielellisen tason. Tämä vaikutus on kaiken hyvän musiikin täysin ymmärrettävää ja jokapäiväistä taikuutta.