Depeche Mode: 101 (1989)

101

Depeche Moden luova johtaja Martin Gore aikoinaan rehenteli, että juuri Depeche Mode pelasti areenarockiin kyllästyneet amerikkalaiset synteettisellä popsoundillaan. Tämä on hieman kyseenalaista, kun ajattelee, että Depeche Mode saavutti suurimman suosionsa Yhdysvalloissa vasta 90-luvun alussa, kun syntikkapopin suosion aallonharja oli jo kaukana takana ja yhtye itsekin oli muuttanut sointiaan rockmaisempaan suuntaan. Moni yhdysvaltalainen syntikkayhtye sen sijaan on myöntänyt saaneensa vaikutteita muotiviestijöiltä. Konserttitaltiointi 101 voidaan siis nähdä nimensä mukaisesti jonkinlaisena Depeche Moden perusoppimääränä merentakaiselle yleisölle ja hittikimaran esittelynä niille uusille alueille Britannian ulkopuolella, joilla yhtye oli nousemassa suursuosioon.

Hassusti vain tällä levyllä yhtyeen syntikkasoundi kuulostaa jotenkin orvolta ja vieraalta amerikkalaisen stadionin mammuttimaisuudessa. Esimerkiksi ”A Question of Timen” tai Tangerine Dream -henkisen ”Black Celebrationin” alkuperäisversiossa syntetisaattorit sihisivät massiivisina studiokaikujen tukahduttavassa keinotekoisuudessa. Nyt ne kolisevat hieman onttoina ja ohuina todellisella areenalla yleisöä korostavassa miksauksessa. Miksauksella toki alleviivataan yhtyeen ja fanien läheistä suhdetta, mikä korostuu 101:n konserttielokuvaversiossa. Silti levy dokumentoi yhtyeen ikään kuin siirtymätilassa kohti puhtaammin rockmaista soundia ja estetiikkaa. Eikä laulaja Dave Gahanin jatkuva rockstara-örähtely tätä siirtymää auta, vaikka yleisö siitä varmasti pitikin.

Mikä 80-luvun Depeche Modessa sitten oli erikoista? Yhtyeeseen liitetään yleensä synkkyys. Sanoituksien puolella yhtye viljeli kyllä tietynlaista vinoutuneisuutta. Pakkomielteet, poikkeamat ja vieraantuminen näyttävät kummittelevan useimpien tekstien taustalla. Sadomasokismi toimii vertauskuvana vallankäytölle yleensä (”Master and Servant”) ja kaavamainen rakkausballadi muuttuu hirtehiseksi parodiaksi, kun narsistinen romeo tunnustaa kerrankin rehellisesti, mitä todella haluaa (”Somebody”). Joskus kyse on vain raflaavan kuuloisesta esitystyylistä kertosäkeessä, kun teksti muuten pelkästään parkuu autenttisuuden puolesta perinteistäkin perinteisemmässä ”takaisin luontoon” -hengessä (”Stripped”). Gore osaa hyvin kiteyttää tällaisen tunnelman pieniksi mieleenpainuviksi fraaseiksi, mutta ei hän edusta ainutlaatuista synkkyyttä 80-luvun brittipopin valtavirrassakaan.

Sen sijaan yhtye oli etulinjassa tuomassa industrial-yhtyeiltä lainattua kolisevaa sointia listoille kelpaavaan pop-ilmaisuun. Tämä antoi teksteille ylimääräistä syvyyttä ja mielenkiintoista kontrastia yhtyeen sirpaleisille melodioille. Tällä kiertueella he olivat vieneet tanssittavan rytmiikan ja paikoin jo hyvinkin epätavallisen synteettisen soinnin liiton niin pitkälle kuin pystyivät. Kehityksen kuulee hyvin kappaleesta ”Just Can’t Get Enough”. Vince Clarken ajan ainoa jäännös eroaa pikkupirteydessään ja konstailemattomuudessaan selvästi muusta materiaalista.

Vaikka kappalevalikoima painottuu hittimateriaaliin, yhtyeen kokeileva puolikin pääsee hetkittäin esiin. Hyytävä ”Pimpf”-instrumentaali pyörii vahvasti riitaintervalleja viljelevän kuvion ympärillä, mutta levyn lyhyestä otteesta ei aukene kunnolla, kuinka yhtye kasvattaa kappaleen hitaasti mielipuoliseksi tuomiopäivän marssiksi kerrostamalla kuvion päälle erilaisia elementtejä. Kokonaisuuden tekee vaikuttavaksi erityisesti se, kuinka pohjan raskas rytmi pitää kappaleen kasassa ja mekanistisen hellittämättömässä liikkeessä, vaikka yläpuolisten äänikerrosten riitasointuisuus ja rytmiset erot tuntuvat kuljettavan sen huojumaan kakofonisen romahduksen partaalle.

Yhtye kykenee myös yhdistämään tuollaisen äänellisen ja sävellyksellisen vivahteikkuuden tarttuvaan pop-kerrontaan, ja tuolloin saavuttaakin korkeimmat huippunsa. Huumeiden käytön aiheuttamasta euforiasta ja ahdistuksesta kertova ”Never Let Me Down Again” on yksi parhaita esimerkkejä tästä. Kitaran ja syntetisaattorien riffit ajavat kappaletta herkeämättä eteenpäin, samalla kun kertosäkeen sinänsä tavanomainen neljän soinnun harmonia keinuu nokkelasti edestakaisin duurin ja mollin väliä tuoden hyvin kapealla äänialalla liikkuvaan laulumelodiaan laaksoista ja kukkulaista tuntua. Loppunostatuksessa syntetisaattorin kuorosointujen käännökset laajentavat oktaavi- ja sekstihypyillään ylös alas -heittelyä koko ajan dramaattisemmaksi. Tuloksena on vastustamattomasti eteenpäin hyökyvä ja huojuva äänimaininki, joka pyyhkii mukanaan alati epätoivoisemman kuuloiseksi käyvää laulajaa vääjäämättä pilviin ja pohjalle neljän tahdin murtumattomassa kehässä.

Loppujen lopuksi popyhtye seisoo tai kaatuu sävellystensä mukana, ja kappaleet kuten ”Blasphemous Rumours” tai balladi ”A Question of Lust” ovat yksinkertaisesti hyvin tehtyjä, vetoavia pop-paloja. ”Everything Counts” naulitsee kuulijan huomion tarttuvalla melodiallaan ja siihen liitetyllä hokemalla, kun hienoisen alakuloiset taustalaulut ja pienet kiusalliset luiskahdukset C-duurista aurinkoisesta ytimestä paljastavat kilpailuhenkisen yrityskulttuurin hokemien onttouden. Ironista sinänsä, kun hyräiltävän melodian mukana otsikon banaali lausahdus tuntuu kasvavan vaivihkaa viekoittelevaksi iskulauseeksi. Arkipäiväinen latteus kohoaa elämää suuremmaksi hymniksi, siinäpä popmusiikin vahvuus näyttäytyy paljaimmillaan. Tarttuvia koukkuja, sähköistä sointia ja annos hieman kyseenalaistavaa synkkyyttä, siinäpä taas puolestaan Depechen Moden perusteet pähkinänkuoressa.

Mainokset