Henry Cow: Western Culture (1979)

Henry Cow’n aiempia studioalbumeja korostivat taiteilija Ray Smithin tavaramerkkimäiset sukkakuvat. Western Culturen kannen leikkeli kasaan Chris Cutler, sen jälkeen kun yritykset saada kansikuva muun muassa MAD-lehden piirtäjä Don Martinilta epäonnistuivat. Abstraktius ja värikkyys voisivat heijastella hautuvaa uuden aallon estetiikkaa ja aikaisempaa vähemmän julistavaa sisältöä, mutta poliittisuus muistuttaa itsestään sirpin ja vasaran muodossa.

Ankara, älyllinen, tinkimätön, kokeellinen. Tai vaikeaselkoinen, kylmä, elitistinen, rujo. Englantilainen Henry Cow on saanut maineen 1970-luvun brittiläisen progressiivisen rockin äärimmäisenä ilmentymänä. Se edusti Rock In Opposition -liikettä Brittiensaarilla, ja vaikka tuo liike oli lyhytaikainen ja enemmän symbolinen kuin mikään organisaatio, siitä sai nimensä kokonainen progressiivisen rockin alalaji, jota usein vain käytetään synonyyminä sanalle ”haastava”. Varsinkin kun sen edustajilla ei muuta yhdistävää tekijää oikein olekaan.

Kaikki alussa esitetyt adjektiivit pätevät jossain määrin. Älylliseen ja elitistiseen kulmaan vaikutti luokkatietoisessa Englannissa ehkä sekin, että yhtyeen pitkäaikaisimmat jäsenet ja ideologit, rumpali Chris Cutler, kitaristi Fred Frith ja kosketin/puhallinsoittaja Tim Hodgkinson, olivat ylemmän keskiluokan akateemisten perheiden radikalisoituneita vesoja. Frith ja Hodgkinson perustivat yhtyeen vuonna 1968 Cambridgen yliopistossa, mikä antaa katu-uskottavuudelle vielä pahemman iskun kuin Genesiksen usein ilkuttu alku Charterhousen yksityiskoulussa. Yhtyessä myöhemmin soittanut puhallinsoittaja Lindsay Cooper ja loppuvaiheen basisti Georgina Born olivat opiskelleet musiikkia konservatoriossa ja sopivat siis progemiehen negatiiviseen stereotyyppiin paremmin kuin useimmat varsinaiset progemiehet. Silti yhtye pysyi järkähtämättä linjalla, joka piti sen kaukana niin yhteiskunnan kuin rockin eliitistä.

Nykynäkökulmasta tuntuu täysin käsittämättömältä, että valtaosan Henry Cow’n levytetystä tuotannosta julkaisi nykyinen monialajätti Virgin, mutta alun nyrkkipajana sekin oli ainakin paperilla riippumattoman ja kokeellisen musiikin asialla, ja tuolloin sellaiselle musiikille oli aitoa kaupallista tilausta. Yhtyeen ensimmäinen levy Legend (1973) aloitti englantilaisen epätavallisen mutta pohjimmiltaan leppoisan jazzrockin tulokulmasta, mutta jo sillä yhtyeen sävelkieli ja rytmiikka olivat poikkeuksellisen mutkikkaita ja velkaa taidemusiikin modernisteille. Seuraavilla levyillä lehmä kävi kunnolla levottomaksi, kun yhtye toisaalta hajautti sävellyksensä vapaiksi ryhmäimprovisaatioiksi, toisaalta käsitteli sävelmateriaaliaan suorastaan pelottavan keskittyneesti tiheästi kirjoitetuissa ja sovitetuissa teoksissa.

Tällaisella työskentelyllä yhtye halusi paitsi puskea rockmusiikin rajoja, myös murtaa rajoja yhtyeen ja yleisön välillä sekä haastaa musiikkibisneksen individualistisen ja hierarkkisen kulttuurin, joka oireili yhtä lailla taidemusiikin elitistisenä säveltäjäkeskeisyytenä ja populaarimusiikin egoistisena tähtikulttina. Tämä laitavasemmistolainen kriittisyys vallitsevaa kulttuuria kohtaan läpäisi koko yhtyeen kollektivistisen eetoksen, jossa kaupallisuutta karsastettiin, päätökset puserrettiin läpi yksimielisesti raastavissa kokouksissa ja yksilön odotettiin alistavan toimintansa jatkuvalle kollektiivin tarkkailulle ja itsekritiikille. Juuri tämä yritys elää epärealististenkin standardien mukaan pitkälti tuomitsi yhtyeen marginaaliin ja lopulta hajaannukseen. Muusikot saattoivat kokea ajavansa tavallisen kansan asiaa, mutta kansa ei jonottanut kuuntelemaan heidän musiikkiaan. Elinaikanaan yhtye saavutti kulttisuosiota lähinnä Manner-Euroopassa: Ranskan radikaalisiipi vastaanotti Monsieur Henri Vachen lämpimästi ja Enrico Vącca pääsi kiertämään Italiaa.

Henry Cow’n levytetty tuotanto herättää itsessänikin yhtä ristiriitaisia tuntemuksia kuin mitä yllä mainitut adjektiivisarjat ovat. Useimmat albumit yhtä lailla kiehtovat kuin jättävät kylmäksi. Yhtenäisimmäksi kokonaisuudeksi nousee studioalbumeista viimeinen, Western Culture (1979). Se on selkeä jäähyväislevy, sillä sitä äänittäessään Henry Cow oli jo hajonnut. Tämä oli tapahtunut tammikuun 1978 äänityssessioiden jälkeen, kun yhtye repeytyi kahteen leiriin sen suhteen, olivatko noiden sessioiden tuotokset Herra Cow’n laatuvaatimusten mukaisia. Lopulta ne julkaisi nimellä Art Bears kulkeva yhtye albumilla Hopes and Fears (1978). Saman vuoden heinäkuussa muusikot palasivat kuitenkin studioon lypsämään henkitoreissaan olevaa lehmää vielä kerran. Vasta vuotta myöhemmin julkaistuWestern Culture sisälsi tammikuussa äänitetyn kappaleen ”½ the Sky” ja kourallisen muita tuoreita sävellyksiä, jotka Hodgkinson ja Cooper olivat säveltäneet viimeisen vuoden konsertteja varten.

Silmiinpistävää on, että varsinkin Hodgkinsonin sävellykset ovat pidempiä ja monimutkaisempia kuin Hopes and Fearsin usein minimalistiset laulut. Lehmän jakaneen repeämän takana oli ennen kaikkea se, että Hodgkinson suosi taidemusiikkia muistuttavia rakenteita, jotka vaativat pitkän linjan sävellyksellistä näkemystä, kun taas toinen keskeinen säveltäjä Frith oli paremmin kotonaan lyhyiden muotojen, laulujen ja improvisaation parissa. Western Culture onkin lähes täysin läpisävelletty albumi ja täysin instrumentaalinen. [1]

Hodgkinsonin sävellykset muodostavat albumin A-puoliskon. Cutler nimesi jälkikäteen kappaleet ja antoi kokonaisuudelle nimen ”History and Prospects”. Tällä hän yritti ujuttaa poliittista merkitystä sanattomiin sävellyksiin. Kolme kappaletta kertoisivat näin läntisen kulttuurin historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuudennäkymistä, eli niiden mukana edettäisiin teollisesta vallankumouksesta urbaanin kapitalismin aiheuttamaan rappioon ja romahduksen jälkeiseen sinnittelyyn. Tämä ei kuitenkaan ollut säveltäjän intentio. Tosin eihän sävellyksen merkitys ole koskaan yksin siitä kiinni.

Ainakin nimi ”Industry” herättää sopivan teollisia mielleyhtymiä. Konemainen melu näyttelee isoa roolia sävellyksen alkujaksoissa ja niiden kertauksessa teoksen lopussa. Sitä luovat Frithin yliohjattu kitara, Hodgkinsonin urkujen pistävä, rengasmoduloitu kimitys ja Cutlerin kattiloilla ja muulla metalliesineillä laajennettu sekä sähköisesti vahvistettu rumpusetti. Melu keskittyy myös konemaisen sätkättäviin rytmikuvioihin yhtyeelle tyypillisesti 25/8:n kaltaisissa ”ei kauhean tanssittavissa” tahtilajeissa, jotka vaihtelevat äkisti ja varoittamatta.

Toisaalta valtaosassa sävellyksestä sointia hallitsee basson ja rumpujen yksinkertainen, vähän väliä toistuva ostinato. Sen ympärillä aukeaa ääniaro, jossa saksofoni ja urut vaeltelevat klarinettien ja fagotin putkahtaessa välillä maisemaan iskemään lisäaksentteja. Soitinnus ja soitinten roolit ovat epätavallisia rockyhtyeille, joskin Soft Machine sekä eräät muiden niin sanotun Canterbury-koulukunnan yhtyeet hyödynsivät samantyyppistä urkujen ja puhaltimien soundia (tosin fagotti oli poikkeuksellinen niillekin).

Cow’n estetiikka eroaa kuitenkin monin kohdin progressiivisista aikalaisistaan. 70-luvun brittiläiset rockbändit suosivat suurellisia ja lämpimän yliohjattuja kitarasoundeja sekä Hammond-urkujen muhkeaa ärjyntää ja kirkkourkumaista jylinää. Frithin kirurgisen leikkaava särö ja halpana pidettyjen Farfisa-urkujen ohuen pistävät äänet edustavat pienimuotoisempaa, kamarimaisempaa sointia, joka ei virtaa korvaan kuin hunaja vaan putoilee sinne kuin teräväreunaiset tinatipat. Samalla äänituotanto on kuivaa ja vähäeleistä jopa 70-luvun rockin mittapuulla ja lähentelee konserttimusiikin estetiikkaa.

Se, mikä ”Industryn” varsinaisesti erottaa perusrockista ja valtaosasta progeakin, on itse sävellys. Atonaalisen teoksen selkärankana polveilee kulmikas melodia läpi oktaavin kaikkien kahdentoista nuotin. Monien dodekafonisten teosten tapaan tämä saa sen kuulostamaan hermostuttavalta, mutta näistä teoksista poiketen sen melodia sisältää runsaasti toistoa ja hetkittäin se astuu dissonanssin ohuen harson läpi melkein näteille niityille. Ja se liikkuu ja muuntuu, luo nahkansa ja siirtyy uusille poluille hämmästyttävän sulavasti ottaen huomioon sävellyksen erilaisten osien määrän. Äänikuvan selkeys ja erottelevuus johtuu osin myös soinnutuksen hajanaisuudesta: vain ajoittain kuullaan hakkaavia matalia kvinttejä, siellä täällä urkujen äänisumu tiivistyy hetkeksi klustereiksi ja kvarttiblokeiksi tai klarinettien tritonusrääkäisyt kajahtavat kanjoneissa. Rockille tyypillisiä riffejä ei ole eikä jazzin improvisaatiota. On vain melodian kurinalainen kuljetus, joka imaisee mukaansa seitsemänminuuttiselle matkalle.

Hieman epätavallinen elementti epätavalliselle Henry Cow’lle on niinkin tavanomainen asia kuin ”Decay of Citiesin” aloittava akustisen kitaran soolokadenssi, joka on vielä melkein klassisen tonaalinen huolimatta epäklassisen rupisesta soitosta. Loppukappaleessa siitä pilkotaan osia lyhyiksi rytmisiksi yksiköiksi, joita vaihdellaan ja paiskotaan toisiaan vasten Igor Stravinskyn tyylillä. Tyyliin kuuluu kontrapunktin tiivistyminen ja sitten harmonisen jännitteen laukeaminen uuteen jaksoon. Vaihtuvissa soitinyhdistelmissä on mukana niin slidekitaraa ja urkuja kuin klarinetteja ja vetopasuunoita (jälkimmäisistä vastaa albumisessioon mukaan otettu, myös viulua soittava alankomaalainen Annemarie Roelofs).

Rytmisestä fokuksesta huolimatta kappale muistuttaa enemmän modernia kamarimusiikkia kuin perinteistä rockia. Tai yhtyeen Rock In Opposition -liikkeen tovereita Art Zoydia ja Univers Zeroa, varsinkin kun kaupunkien rappio johtaa lopulta puhtaasta melusta koostuvaan äänimattoiskuun ja basson synkkään bordunaan, jotka melkein hukuttavat muiden instrumenttien yritykset jatkaa rytmistä ilottelua. Melun loputtua kohti taivaita kurkottaakin raunioista yksituumaisen tuima melodia vailla kontrapunktisia vastaääniä. Se nousee aina vain jonkinlaista huipennusta (tai pelastusta) janoten, mutta sen jalansijat ovat kokosävelasteikolla, joten jännite kasvaa pääsemättä purkautumaan kunnolla. Vastausta ei tule, vaan sävellys sulaa avuttomaan rämpyttelyyn ja epämääräisen kuvion toistoon, kuin hämärä laskeutuisi urbaanin autiomaan ylle.

Rytmisten solujen manipulointiin pohjaava sävellys ei tempaa mukaansa samalla tapaa kuin edeltäjänsä. Huomattavaa siinä sen sijaan ovat yllä mainitut soitinnus ja meluestetiikka. Selkeän bändisoundin ja soitinroolien sijaan Henry Cow’n jäsenet soittivat useita soittimia epätavallisilla metodeilla ja monenlaisina yhdistelminä. Esimerkiksi tässä Hodgkinson soittaa akustista kitaraa, Frith on bassossa suurimmalla osaa albumista, ja Cutler soittaa täällä melodia esimerkiksi lusikoilla ja pannuilla rumpusettinsä ohella. Albumilla toistuvat melujaksot, jotka enteilevät industrial-musiikin kehitystä, syntyvät paitsi kitaran ja urkujen säröstä, myös mikittämällä rumpukalvoja läheltä ja yliohjaamalla signaali tai kytkemällä ketjuja ja muuta metalliromua rumpuihin. Yhtye rikkoo klassisen tai popmusiikin sisäsiistin pinnan hälyllä, raapivalla ja yliohjatulla soinnilla tai esimerkiksi Frithin sähköisessä työskentelyssä preparoimalla kitaran kieliä ja mikrofoneja ylimääräisillä metalliosilla. Voi sitä kutsua rockestetiikaksikin.

Levypuoliskon lopetus yllättää, sillä ”On the Raft” soutelee edeltäjiinsä nähden tyynissä ja sovinnaisissa vesissä kuin jazzahtava balladin, urkuvirren ja marssin yhdistelmä. Sen selkeät laajennetut soinnut, modaalinen sävelkuljetus ja tasainen 4/4-tahtilajin rytmiikka eivät pääse uimaan kauas tuulen puolelle, vaikka Cutlerin rummutus heittää väliin joitakin rytmisiä kulmikkuuksia varsinkin marssimaisessa väliosassa. Trumpetin ja saksofonin töräyttelyt, joista vastaavat poikkeuksellisesti Cutler ja Frith, edustavat selkeän jazzimprovisaation harvoja jäänteitä tällä albumilla. Nekin on työnnetty taustalle ja sublimoitu urkujen ja muiden puhaltimien big band -tekstuureille ja hitaan harmonisille sävelkuluille. Jos levypuoliskon aiemmat osat rakentuivat melodian muodonmuutoksille ja rytmisten solujen variaatioille, kokonaisuuden päättävä ”On the Raft” nojaa perinteiseen sointukuljetukseen, täyteläisiin tekstuureihin ja suorastaan kauniiseen melodiseen tunnelmaan. Sitä onkin tulkittu sielunmessuksi sekä teolliselle sivilisaatiolle että itse Henry Cow’lle.

Hodgkinson vähätteli myöhemmin sävellyksiään Western Culturelle. Hän piti niitä lähinnä konserttikäyttöön hutaistuina ja liian yksioikoisina levylle. Jälleen voi sanoa, että mitäpä säveltäjä mitään ymmärtää. Itseäni albumin A-puolisko ei kouraise aivan yhtä vastustamattomasti kuin miehen ja naudan mestariteos, edellisellä studioalbumilla In Praise of Learning (1975) julkaistu ”Living in the Heart of the Beast”, mutta muuten se edustaa yhtyeen laadukkainta sävellyskokonaisuutta.

Lindsay Cooperin sävellykset epämääräisesti nimetyllä B-puoliskolla ”Day by Day” tarjoavat Hodgkinsonin formaaleja teoksia monipuolisemman ja levottomamman kattauksen. Seitsemänminuuttinen ”Falling Away” varsinkin kiiruhtaa jaksosta toiseen vailla varsinaista rakenteellista jatkuvuutta. Cooperin metodi on Hodgkinsonia selvempi ja samalla lempeämpi vaihtelevamittaisten rytmisten melodiaelementtien vaihtelu ja kontrapunkti Stravinskyn malliin. Mikä kuulostaa hektiseltä ja kujeilevaltakin, kun se tapahtuu kolmessa osassa basson, fagotin ja saksofonin kanssa. Lisäksi vielä Cutler soittaa albumin vauhdikkaimman ja menevimmän rockrumpuosuuden, joka samalla silottaa suoraksi 7:n, 10:n ja 11:n välillä vaihtuvat tahtilajit. Henry Cow’n muusikot olivat kehittyneet taitaviksi soittamaan päällekkäin erilaisissa tahtilajeissa niin että osat kuitenkin sopivat yhteen.

Cooperin erikoisosaaminen koski melodioita. ”Falling Away” katkaisee laukkansa välillä Frithin yliohjatun kitaran melkein diatonisesti laulavaan melodiaan tai sulaa sähköistä burleskia muistuttavaan valssiin. Kappaleen epäkesko melodisuus, kollaasimainen rakenne ja silmää iskevä töräyttely vastaavat otsikkoa. Ylitaitava mutta vielä alikokenut säveltäjä heittäytyy siinä vapaaseen pudotukseen ja lopputulos on… niin, ainakin mielenkiintoinen.

”Gretel’s Tale” on lyhyempi ja muodollisessa tiiviydessään lähempänä Hodgkinsonin sävellyksiä. Samalla siinä on aivan uljas marssimainen melodia, joka muotoutuu esiin erilaisten puhallinsoitinyhdistelmien vaihtelevissa sävellajeissa pyörittämistä kontrapunkteista. Sitä seuraa Cooperin ”yllätys”, eli sveitsiläisen pianistin Irène Schweizerin virtuoosimainen avantjazz-soolo, joka on albumin näyttävin improvisoitu hetki. Sen kineettistä häkellyttävyyttä seuraa syöksy albumin huikeimpaan melubordunaan, jota vasten jatkuu pianon rääkkäys ja vetopasuunat soittavat hidasta tuomiopäivän melodiaa. Sen voi nähdä sävellyksen hiljaisen intron valtavana laajennuksena, aivan kuten sen jälkeen päämelodia palaa laajennetussa, riemukkaammassa muodossa ja hetkellisesti siirtää sävellyksen rytmillisesti ja harmonisesti selkeään huipennuksen. Hetkellisesti, sillä viimeisessä osassa kitara saapuu soittamaan muunnelmaa alun kontrapunktiosuudesta ja piano rämistelee vielä uudelleen ennen tylyn napsahtavaa lopetusta. Henry Cow’n musiikin kohdalla ei yleensä puhuta hauskuudesta ja isosta dramatiikasta, mutta ”Gretel’s Talestä” sitä löytyy sulassa sovussa jazzrevittelyn sekä albumilla ominaisempien stravinskylaisen melodiaotteen ja industrial-sävyjen kanssa.

Tavallaan vielä yllättävämpi on lyhyt ”Look Back”, sillä se on viulun, puhaltimien ja bassokitaran hiljainen kamarimusiikkiteos, joka tuntuu eksyneen seuraan jonkun 1920-luvun modernistisäveltäjän luonnoskirjasta. Lievästä kromaattisuudestaan huolimatta se on oikeastaan haikean kaunis ja minimalistinen: keskiosan äänekkäämpi marcato-jaksokin perustuu samaan melodiseen pohjaan kuin muukin verkkainen himmailu. Nätti miniatyyri on levyn aliarvostetuin osa, ehkä siksi, että sillä ei ole enää mitään tekemistä rockmusiikin kanssa.

Kirjoittajavoimat yhdistyvät viimeisessä kappaleessa ”½ the Sky” asiaan kuuluvan otsikon alla: Mao Zedongin väitetään keksineen sanonnan ”naiset kannattelevat puolta taivaasta” ajaessaan naisten aktivoimista vallankumouksen palvelukseen vastoin Kiinan patriarkaalisia perinteitä, ja sanonnan tunsivat 70-luvulla länsimaissa puhemiehen metodien fanit kuten Cutler. Hodgkinsonin kirjoittamassa keskiosassa jälleen urkujen septimisoinnut ja kaiun eteerisoima sähkökitara luovat hohtavat puitteet puhallinsoittimelle improvisoida taustalla. Nyt asialla on Cooper sopraanosaksofonilla ja hän panee töräytellen puhtaan äänihakuisesti vailla varsinaista melodista tai dramaattistakaan muotoa. Yhdistelmä tuo mieleen tietyt jaksot Robert Wyattin kummajaisklassikolla Rock Bottom (1974).

Levollisen staattista jaksoa kehystää Cooperin aktiivisempi ”puolikas taivasta”, jonka alla albumi rokkaa selvimmin kitaran, rumpujen ja basson voimin. Joskaan alun raskaasti soitettu, 12 nuotin läpi mutkitteleva teema, jota kuultiin jo ”Falling Awayn” alussa puhallinsovituksena, ei tee sitä aivan tavanomaisimmin eikä kauhean mielenkiintoisestikaan. Kappaleen lopetuksessa sen sijaan eri puhaltimet ja kitara viilettävät sähäkästi läpi vaihtuvien tahtilajien erilaisina kontrapunktisina tai rinnakkaisina yhdistelminä. Lievä Stravinsky – jazzrock -yhdistelmä synnyttää tähdettömiä mielleyhtymiä, ”Starlessin” (1974) keskiosuutta vähemmälle säröllä mutta monimutkaisemmin ja vähemmän mahtipontisesti.

Sillä rockuskottavuudestaan huolimatta ”½ the Sky” ei suostu päättämään albumia isoon, dramaattiseen pamaukseen. Tämä lienee tarkoituksellista. Ankaran yhteissoiton leimaama tiukka kamarimaisuus kieltää sinfonisen rockin helpon, ”porvarillisen” katarsiksen. Sen sijaan se kutoo ohuita seittejä joihinkin sävellyksiin sekä A- että B-puoliskolla (loppujakson puhallinkamppailussa voi kuulla hailakoita kaikuja myös ”Gretel’s Talestä”) ja siten saa albumin tuntumaan tukevammin kokonaisuudelta.

Western Culture luikahti maailmaan vähäisen mainonnan saattelemana ja jäi melkein huomiotta vuonna 1979. Toisesta ajasta katsottuna se symboloi tuota vuotta progressiivisen rockin kulminaatiopisteenä. Yleensä hyväksytyn kertomuksen mukaan suuret brittiläiset progeyhtyeet olivat joko hajonneet tai hajoamassa tai sitten käyttäneet loppuun luovuutensa ja yksinkertaistivat musiikkiaan pysäyttääkseen liukunsa kohti historian roskakoria. Pink Floydin massiivinen ja kaupoissa massiivisen menestynyt The Wall (1979) nähtiin yhden progen keskeisen symbolin, vuosikymmen aikaisemmin optimismia ja rajatonta luovuutta edustaneen konseptialbumin haaksirikkona keski-ikäiseen turpeuteen, kyynisyyteen ja vieraantuneisuuteen. Muuten vuosi 1979 muistetaan Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa levyteollisuuden paniikkivuotena, kun myyntikäyrät notkahtivat rajusti alaspäin neljännesvuosisadan tasaisen kasvun jälkeen.

Lopettamisen ja yksinkertaistamisen lisäksi oli kolmaskin tapa reagoida, kun progressiivinen rockmusiikki alkoi saavuttaa 70-luvulla vakiintuneiden käytäntöjen sekä yleisön odotusten rajat: pitää kiinni edistyksen ajatuksesta ja jatkaa vain jääräpäisesti eteenpäin. Näin teki Henry Cow. Western Culture puski yhtyeen musiikkia muodon, melodioiden, sointurakenteiden ja rytmien kannalta aina vain kauemmas siitä, minkä ajan yleisö tunnisti rockmusiikiksi tai olisi kiinnostunut kuulemaan toisenkin kerran. Näin varsinkin, kun punk oli siirtänyt yleisön odotuksia aivan toiseen suuntaan. Albumi symboloi populaarin avantgarden umpikujaa, jossa meno käy liian avantgardeksi populalle. Progressiivista projektia oli koko 70-luvun kantanut usko jatkuvaan kasvuun – niin levymyynnissä, soittajien taidoissa kuin musiikin mahdollisuuksissa – , joka oli lähtöisin 60-luvun lopun optimismista ja järistyksistä. Vuosikymmenen loppuessa se näytti haihtuneen.

Tuo on silti vain osatotuus musiikista. Progressiivisten yhtyeiden teokset saattoivat yhä sisältää nautittavaa musiikkia, jopa paljon parjattu The Wall osoittautui uuden konseptialbumipolven esikuvaksi. Aika palautti myös Henry Cow’n maineen, sillä myöhempi kamarirock tuntui löytäneen yhtyeestä esikuvan. Yhdeksänkymmentäluvun loppupuolella rockin hipsteripiirit, sujuvasanaisen Cutlerin valikoivan historiankirjoituksen tukemana, alkoivat nostaa yhtyeen musiikkia esiin aitona avantgardena erotuksena muuten halveksitun progressiivisen rockin valtavirrasta. Tosin monet progefanitkin sulkivat sen genren rajojen ulkopuolelle liian vaikeana ”kokeellisena” yhtyeenä, aivan kuin kokeellisuus ei olisi kuulunut alkuperäisten edistyksellisten yhtyeiden hyveisiin.

Western Culture pulpahti pinnalle vuoden 1979 haaksirikon jäännösten keskellä yhtä huomaamatta kuin pikkuruinen hätäpoiju, mutta vuosikymmeniä myöhemmin se seilaa yhä pinnalla ja nyt se erottuu. Sillä mikä muu ”rockalbumi” tuolloin tai nyt on samalla tavoin synkkä, riitasointuinen, meluinen ja luotaantyöntävä, ja samalla myös hilpeä, harmoninen, hetkittäin suorastaan kaunis? Sen ahjossa taidemusiikki, rock ja jazz yhdistyvät erikummalliseksi lejeeringiksi. Ennen kaikkea se yllättää ja kiehtoo monipuolisuudellaan. Se ei kuulosta vanhentuneelta eikä ajankohtaiselta, vaan pikemminkin joltakin ajan ulkopuoliselta. Länsimainen kulttuuri ei ole romahtanut Cutlerin toiveiden mukaisesti, vaikka yritys tuntuukin välillä olevan kova, mutta vaikka niin kävisi, albumi olisi silti liian erikoinen tarjotakseen tunnistettavan kuvan lännestä tai sen iltahämärästä.

 

---

Tässä kirjoituksessa on käytetty hyväksi Benjamin Piekutin yhtyehistoriikkia Henry Cow: The World Is a Problem (Duke University Press, 2019) sekä Trond Einar Garmon lopputyötä Henry Cow – en analyse av avantgarderock (1985) ja sen kirjamuodossa julkaistua englanninnosta Henry Cow: An Analysis of Avant-Garde Rock (ReR/November Books, 2020). Suomeksi tyhjentävimmät kirjoitukset Western Culturesta ja Henry Cow’sta yleensä on tehnyt Janne Yliruusi.

[1] Tammikuun sessioissa taltioitiin myös romuluinen laulu ”Viva Pa Ubu”, joka on lisätty albumin myöhempiin CD-versioihin.

Not Gilcup

Gordon Giltrapia on kuvannut pitkään kiusallinen kunnianimi “kitaristien kitaristi”. Moni 60- ja 70-lukujen brittiläinen kitaristi on suitsuttanut miehen taitoja akustisen kitaran kanssa ja kertonut saaneensa tältä vaikutteita. Suurelle yleisölle hän taas on ollut paljon tuntemattomampi kuin monet selkääntaputtelijoistaan.

Englantilaisen Giltrapin ura alkoi 60-luvulla folkklubeissa. Aikalaistensa ja omien esikuviensa kuten Bert Janschin tavoin hänkin esitti musiikkia, jolla oli loppujen lopuksi vähän tekemistä englantilaisen perinnemusiikin kanssa. Sen sijaan hän kirjoitti ja esitti akustisen kitaran kanssa henkilökohtaiselta kuulostavia lauluja, joissa kansanomaisen melodisuuden kaiut sotkeutuivat Pohjois-Amerikasta tulleisiin bluesin, jazzin ja rockin vaikutteisiin. Tällainen omavarainen ja sydäntänsä vuodattava laulaja-lauluntekijä oli ikään kuin vuosisatojen takaisen trubaduuriperinteen moderni jatke.

Tältä pohjalta Giltrap sai levytyssopimuksen 18-vuotiaana ja levytti neljä albumillista laulujaan ja kitarainstrumentaalejaan vuosina 1968 – 1973. Levyt myivät kohtuullisesti ja keikkaa riitti folkklubeilla ja yliopistokaupungeissa. Jokaisen levyn myötä lauletut osuudet vähenivät ja sovitukset kasvoivat. Käännekohta tuli vuoden 1974 jälkeen. Laulutaidoistaan epävarma Giltrap päätti sulkea suunsa kokonaan ja keskittyä soittamaan kitarallaan entistä kunnianhimoisempia instrumentaalisävellyksiä.

Uuteen alkuunsa hän haki innostusta englantilaisen romanttisen runoilijan ja taidemaalarin William Blaken (1757 – 1827) teoksista kuten oli tehnyt moni säveltäjä jo ennen häntä ja tekisi hänen jälkeensä. Hän myös ajatteli kaivautuvansa entistä syvemmälle akustiseen perinnemusiikkiin. Albumin tuotannosta vastaava kolmikko Jon Miller, Rod Edwards ja Roger Hand (Triumvirate Productions) oli toista mieltä. He näkivät Giltrapin roikkuvan edistyksellisen rockmusiikin partaalla ja päättivät tönäistä miehen suoraan rockin valokeilaan. Alun vastahakoisuuden jälkeen Giltrap hyväksyi näiden sovitukset, joihin kuuluivat sinänsä maltillisesti käytetty jousi- ja puhallinorkesteri sekä kolmimiehinen rockyhtye.

Lopputuloksena oli Visionary (1976), ja tuo albumi käänsi Giltrapin uran uudelle vaihteelle. Se toi miehelle aivan eri tavalla näkyvyyttä kuin hänen aiemmat julkaisunsa. Se myös vei hänet ajan progressiivisen rockin tantereelle.

Giltrapin tusina sävellystä synnyttävät vahvoja mielleyhtymiä keskiajan ja renessanssin englantilaiseen musiikkiin. Tämä ei johdu yksinomaan cembalon lailla soivan 12-kielisen kitaran tai sähköpianon käytöstä heti avajaiskappaleella ”Awakening”. Myös sävellysmateriaali kirmailee usein kolmijaollisissa, kansantanssimaisissa rytmeissä ja käyttää kansanomaista modaalista sävelkieltä. ”From the Four Winds” on tavallaan tästä hyvä esimerkki. 3/8-rytmin lisäksi itse melodian toistuva helekuvio ensimmäisen ja kolmannen asteen välillä muistuttaa pinnallisesti renessanssimusiikista, samoin sointukulun vivahteikas modaalinen sekoitus. Sävellyksen innoittajana olivatkin John Dowlandin luuttusävellykset Englannin renessanssiajalta. Giltrapin notkea säestys juontaa juurensa tämän hienostuneista luuttuinstrumentaaleista ja lauluista. Hän ei tosin ollut siinä yksin folk-klubeillaan. 60-luvun englantilaista folk-kitaraa leimasi yksittäisten nuottilinjojen usein monimutkainenkin tekniikka, joka erotti sen pohjoisamerikkalaisen folkin yksinkertaisemmista sointusäestyksistä, ja tekniikan pohjalla lymyää juuri 1600-luvulla luuttujen kielistä syntynyt perinne.

Giltrapin sävellys seuraa myös taidemusiikin malleja tavassa, jolla se käsittelee materiaaliaan. ”From the Four Windsin” aihetta varioidaan rytmisesti, melodisesti ja harmonisesti. Sävelkulku siirretään hetkeksi muuntoduuriin ja alkuperäiseen malliin paluun jälkeen se tulkitaan uudelleen melodian alkuperäisessä rytmisessä soitettuna rämpytyksenä ja mielenkiintoisilla sointukäännöksillä. Jousia käytetään vain kevyesti luomaan kelmeä lisämelodia taustalle.

Sen sijaan ”Revelation” kasvaa melkoisen jylhään huipennukseen jousien ja puhaltimien sekä Rod Edwardsin syntetisaattorien avulla. Samalla kappale palaa osin ”Awakeningin” aiheisiin, jolloin koko albumin A-puolisko, joka pohjautuu Blaken kuvituksiin, tuntuu muodostavan taidemusiikkimaisen kokonaisuuden. Muuten albumin orkesteriosuudet eivät isottele hienouksilla vaan lähinnä täydentävät melodioita ja kasvattavat tekstuuria. Esimerkiksi B-puoliskon runotulkinnoista ”The Price of Experience” saa melko sovinnaisen puhallinsovituksen.

Perinne- ja taidevaikutteiden rinnalla Giltrapin tyylilajina on selvästi myös rock, joka aikoinaan innosti hänet tarttumaan kitaraan. ”Lucifer’s Cage” jyrää eteenpäin kolmen oktaavin alalle levitetyn voimasointuriffin voimin kuin folkahtavampi versio The Whosta. Sähkökitaran ja jousien lisäkuviot tuovat siihen monirytmistä otetta, joka huipentuu äkillisesti nopeutuvaan, flamencomaiseen jaksoon ja sitten huojuvaan kromaattiseen laskeutumiseen. Kappale olikin jo ilmestynyt yksinkertaisemmassa muodossa Giltrapin toisella levyllä vuonna 1969.

Blaken tunnetuimpiin kuuluvaa runoa ”The Tygeria” tulkitessaan Giltrap muuntelee ”From the Four Windsin” naputeltua helekuvioriffiä petomaiseksi päristelyksi ja heittää väliin rajusti synkopoituja fillejä. Vaikka hän sitten kontrastoi tätä kevyemmän folkmaisilla melodioilla, tiikerin hirvittävyys käy selväksi näiden riffien hyökkäävästä energisyydestä. Näihin kappaleisiin tuo rockenergiaa myös rytmiryhmä, joka koostuu Caravanistakin muistettavasta basistista John G. Perrystä ja studiorumpali Simon Phillipsistä, kummatkin perusrockjätkiä taidokkaampia soittajia.

Näitä kappaleita määrittelee Giltrapin omaperäinen soittotekniikka, joka on tehnyt kollegoihin vaikutuksen. Plektran ja pikkusormen yhteiskäyttö sekä monimutkainen vasemman käden tekniikka mahdollistavat suhahtavat vaihdokset tarkan jykevästi soitetuista voimasoinnuista salamannopeisiin melodioihin ja niiden kontrapunkteihin. Kollegoiden arvostus on ansaittua.

Silti Giltrapin nätti melodisuus ja sovinnainen sävelkieli liehittelee myös kitaransoiton hienouksista välittämätöntä kuulijakuntaa. Erityisesti albumin kolme viimeistä runotulkintaa viehättävät korvaa ja muodostavat siistin kokonaisuuden. ”The Ecchoing Green” todellakin kaikuu nostalgisesti Giltrapin levollisesti näppäilemästä melodiasta, jonka ajatonta kuulautta hän korostaa keinotekoisilla ylä-äänillä. ”London” on kuin vähäeleinen virsi, katkeransuloinen kertomus teollisen vallankumouksen langenneesta pääkaupungista. Lopuksi ”Night” toistaa kappaleen kirkkomaisen bassokierron nopeammin ja yhdistää sen kansantanssimaisesti svengaavaan duurimelodiaan, joka kasvatetaan syntetisaattoreilla ja torvilla riehakkaaksi fanfaariksi. Sen toiveikkuus tempaisee mukaan vakuuttavammin kuin Blaken taivaskuvitelmat, mutta voi sanoa Giltrapin onnistuvan sävellyksessä ja sen toteutuksessa yhdistämään täydellisesti melodisen viattomuuden ja teknisen kokemuksen tuoman hienouden. Se lienee alkuperäinen ajatus Blakenkin työn taustalla.

Tunnetuin William Blaken musiikkisovitus on Hubert Parryn säveltämä virsi ”Jerusalem” (1916). Siitä oli tehnyt vasta kolme vuotta aiemmin rocksovituksen Emerson, Lake & Palmer. Version kovin ristiriitainen vastaanotto sai ehkä Giltrapin pidättäytymään tuolloin koskemasta sävellykseen. Hyvä niin, sillä Visionaryn vuoden 1998 CD-julkaisuun sisällytetty, ilmeisesti myöhemmin äänitetty versio on sähkökitaran voimasointuineen ja panhuiluineen yksi teoksen noloimmista tulkinnoista. Alkuperäinen albumi taas on oikein toimiva yhdistelmä perinnettä, taidetta ja rockia. Giltrapille se oli aito crossover-levy, sillä sen myötä hänet katsottiin progressiiviseksi rockartistiksi.

Alun vastahakoisuudesta huolimatta Giltrap otti vastaan kaksin käsin Visionaryn uuden tyylin tuoman suosion ja sitten siitä kaiken irti kokoamalla Gordon Giltrap Bandin. Yhtyeen kanssa hän teki entistä ahkerammin keikkaa rockpiireissä, muun muassa Renaissancen lämmittelijänä. Visionaryn ja keikkataipaleen opetukset kuuluivat seuraavalla albumilla Perilous Journey (1977). Yhtyeen ja varsinkin Rod Edwardsin syntetisaattorien roolia on kasvatettu, samoin popmaista melodisuutta keskiaikaisen tunnelman kustannuksella. ”Quest” avaakin heti tulen kitaroiden ja syntetisaattorien kirmailevilla murtosointumelodioilla ja komppiryhmä säestää aivan perusrockbiiteillä. Meno on iloista ja muistuttaa hieman Genesiksen ja Yesin kaltaisten sinfonisten bändin kevytversiota. Lopun näppärä silta vie suoraan ”The Deserterin” atmosfääriseen jamiin, jossa altosaksofoni ja paikoin sähkökitarakin kehittelevät mietteliästä mutta hieman köykäiseksi jäävää melodiaa cool jazzin vaikutteiselta rockpohjalta.

Perilous Journey muodostaa myös edeltäjäänsä selkeämmän musiikillisen kokonaisuuden, sillä Giltrap kehittelee ”Questin” pöydälle tuomia aineksia albumin matkalla. ”Pastoral” toistaa heti päämelodian suurellisemmin orkestroituna, pysähtyy lyhyeen soolokitaran välisoittoon ja kehittelee sitten hitaamman ja komean orkesterivariaation molempien melodisista osista. Se on kuin komean tunteellinen konsertto, joka yhdistää rockia, orkesterimusiikkia ja folktyylistä kitarointia.

Seuraavaksi ”Questin” melodisen koukun muunnelmaa kuullaan akustisen kitaran ja syntetisaattorien kaiulla synnytettyjen juoksutusten seassa sopivasta nimetyssä ”Cascadessa”, joka muuten on lähinnä vain atmosfäärinen jami menevällä groovella. Albumin lopussa ”Vision” kertaa ”Questin” vielä kerran juhlavammilla torvi- ja syntetisaattorisovituksilla.

Muitakin jatkuvia lankoja musiikissa on. ”Pastoralia” seuraava ”Morbio Gorge” alkaa albumin toisella soolokitarahetkellä, ennen kuin siirtyy erilliseen ja hieman ideallisesti köyhään torvirockbiisiin, jonka riffin perustakin tuntuu jo vilahtaneen ”Questin” väliosassa.

Musiikin kerronnallisuutta selittää se, että se yrittää kuvittaa Herman Hessen pienoisromaania Die Morgenlandfahrt (Matka aamun maahan, 1932). Kertomus on melkeinpä arkityyppinen henkisen etsinnän ja muutoksen tarina, jollaiset edustivat 70-luvun konseptialbumien peruskauraa. Musiikillisesti samaa kauraa on ”Questin” melodian toistuminen albumin ”vaarojen täyttämällä” etsintämatkalla ja lopullinen avautuminen täyteen kukkaansa ”Visionissa” etsinnän saavuttaessa maalinsa ja ymmärryksen koittaessa. Albumia voi hyvin kutsua omaperäiseksi progressiiviseksi rockiksi.

Giltrapin maineelle suurimman sysäyksen antoi silti singlehitiksi noussut ”Heartsong”. Sen keveän menevän pinnan alla sykkii itse asiassa melkoista tarkkuutta ja tiukkaa rämpytystekniikkaa vaativa flamencomainen kitarariffi, jonka G-modaalisuuden tukemana koskettimien pariäänimelodiat astelevat maanläheisen rinnakkaista latua. Väliosien soolokitaraosuudet mukailevat taas renessanssimaista tanssirytmiikkaa ja melodisuutta. Toisaalla Phillips vetelee musiikkia modernimpaan suuntaan heittämällä makoisan sulavia rumpufillejä fraasien väliin. Kappaleen helposti omaksuttava mutta vivahteikas vaikutteiden fuusio kelpasi sittemmin BBC:n pitkäaikaisen matkaohjelman tunnusmusiikiksi. Ymmärrettävää, kun haluttiin jotain menevää kuvittamaan keskiluokan suihkuseurapiiriunelmia. Nätti, sävyisä, taidokas ja ilmava. Noilla sanoilla voisi kuvata kappaletta ja kappaleella Giltrapin musiikin yleishenkeä tässä vaiheessa.

Fear of the Dark (1978) yritti sitten puhaltaa siihen synkempää henkeä. Albumi palaa jossain määrin Visionaryn keskiaikaisempaan yleissävyyn, näin jo alun kaksiosaisessa ”Rootsissa”. Tuo kappale toimii jälleen jonkinlaisena ohjelmajulistuksena albumille, sillä ensimmäisen osan janschmainen folk-bluesriffi ja toisen osan täyttävät rikkaat orkestroinnit, joihin kuuluu nyt myös sanattomia lauluääniä, kummittelevat palasiksi hajotettuina loppujen seitsemän kappaleen äänikuvissa.

Samalla Giltrap vahvistaa edellisen levyn rockasennetta. ”Nightrider” ja nimikappale varsinkin viilettävät mahtipontiset soinnut ja koskettimet hellittämättä kilkuttaen pimeyteen, edellä mainittu jig-tahtinen riffi pohjallaan, jälkimmäinen melkein diskorummutuksen ja lännenelokuvamaisen jylhän melodian ympärillä. Giltrap soittaa nyt paksujen kosketinsoitinsovitusten ja rummutuksen keskellä reilusti sähkökitaraa. Soundia ei juuri erotakaan ajan sinfonisesta rockista, vaikka sävelmateriaali on yhä pohjimmiltaan Giltrapin omaa keitosta. Miehen Les Paul saa vonkua päämelodian pehmeässä rockballadissa ”Weary Eyes”, jossa on vielä naisäänen laulama sanoitettu kertosäe. Siinä ollaan jo aivan keskitien kantrivaikutteisessa rockissa ja jälki on nättiä, vaikka Giltrap ei kuulosta sähkökitaran huudattajana yhtä omaperäiseltä kuin akkarin kanssa.

Albumin ohuena yhdistävänä hopealankana on tuntematon ja sen herättämä pelko, minkä hengessä tunnelma on aikaisempia albumeja tummanpuhuvampi, kitarat soivat alusta asti kylmemmin ja sävellyksissä kuljetaan vahvemmin mollisävyissä. Hämärän henkiä manataan ”Inner Dreamissä” aavemaisen äänen ja viulun luikahdellessa kulmikkaan voimasointukierron yllä ja lopetus ”Visitation” tuo mukaan vinkuvan sähkökitaran synkän jousitaustan keskelle. Kaiken tummuuden keskellä ”Fast Approaching” jyskyttää iloisesti eteenpäin kuin juna samanlaisilla liukkaiden voimasointujen ja liukkaampien melodioiden yhdistelmällä kuin ”Heartsong” ja ”Lucifer’s Cage”. Giltrap oli itse asiassa säveltänyt kappaleen samoihin aikoihin ”Lucifer’s Cagen” kanssa uransa alkupuolella ja levyttänyt senkin jo aiemmin.

Kaiken kaikkiaan Fear of the Dark rokkaa edeltäjiään selkeämmin mutta ei tarjoa melodisesti yhtä helppoa sukellusta maailmaansa. Kokonaisuutena se tarjoaa silti albumikolmikosta eniten vastinetta sille, joka viitsii luotailla sen synkkiä syvyyksiä. Eikä tämä johdu vain siitä, että synkkyys olisi jotenkin syvällisempää kuin Visionaryn nättiys ja Perilous Journeyn pop-lähestyttävyys. Näin siitä huolimatta, että albumin peililaseilla varustetun temppukannen esikuvana tuntuu olleen Uriah Heepin Look at Yourself (1971)! Yhdistävänä tekijänä Giltrapin trilogialla ovat graafisesti yksinkertaiset ja ajatuksellisesti latteat kannet, vaikka jokaisella on eri tekijä.

Nämä kolme albumia katsotaankin trilogiaksi tyylillisten yhtenäisyyksiensä takia. Monille, allekirjoittanut mukaan lukien, ne edustavat Giltrapin hienoimpia saavutuksia ja muodostavat hänen maineensa peruskallion. Niiden ansiosta hän ei ollut vain kitaristien kitaristi. Miehen ura on silti jatkunut näihin päiviin asti erilaisista henkilökohtaisista tragedioista ja musiikki-ilmaston muutoksista huolimatta. Hän on vastannut muutoksiin siirtymällä esimerkiksi televisio- ja katalogimusiikin pariin. Yleinen suunta on ollut takaisin pienimuotoisempaan, akustiseen kitaraan pohjaavaan ilmaisuun.

The Peacock Party (1979) pysytteli silti vielä trilogian progressiivisissa askelmerkeissä. Sama tuotantotiimi jatkoi studion lasin takana, mutta ehkä ajan virtaviivaistuvan odotusten takia se hyödyntää vähemmän orkestrointia ja on muutenkin kevyempi kautta linjan. Musiikki lähestyy jälleen keskitien rockia albumin menevässä singlessä ”Headwind – The Eagle”, ja toisaalta ”Black Rose – The Raven” kevyttä klassista akustisen kitaran, jousien ja huilun konsertossaan. Tyylillisesti albumi onkin edeltäjiään hajanaisempi kokoelma tyylejä kantribanjorockista ragtimeen hieman Steve Howen samana vuonna julkaistun sooloalbumin tapaan.

Albumin ehkä tyylikkäin rockkappale ”Party Piece” hakee jälleen valekeskiaikaisia sävyjä yhdistämällä Gryphon-yhtyeen Richard Harveyn koukkutorven ja lyömäsoitinvelho Morris Pertin marimbat fanfaarimaisiin syntetisaattoreihin. Taustamuusikoista mainittakoon, että Phillipsin on tällä albumilla korvannut sessiorumpali Ian Mosley. Mosleylla oli jo takanaan pitkä progeura viulisti Darryl Wayn taustalla sekä alankomaalaisessa Trace-yhtyeessä. Giltrapin jälkeen hän rummuttaisi myös Steve Hackettin taustalla ennen kuin liittyi erääseen vähälle huomiolle jääneeseen neoprogebändiin.

The Peacock Partyn inspiraatio oli alun taiteilija Alan Aldridgen kuvittama samanniminen lastenkirja, jatko-osa hänen samanlaiselle kuvakirjalleen The Butterfly Ball and the Grasshopper Feast (1973). Aldrigen pehmeän värikylläinen ja fotorealistisia yksityiskohtia viliseviä kuvitustyyli sopi mainiosti myös monen 60- ja 70-luvun albumin kansimaalauksiin. Giltrapille hänen maalauksena antaa vihdoin kunnon kansitaidetta. Olkoonkin, että se syyllistyy eläinten ihmisenkaltaistamisen helmasyntiin. Mielenkiintoisesti myös Visionary sai kipinänsä alun perin juuri Blaken kuvallisesta annista.

Seitsemänkymmentäluvun päättyessä tällaisia yltäkylläisiä grafiikoita alettiin pitää vanhanaikaisena pullisteluna, samoin kuin muhkeaa orkesterirockia tai konseptialbumeita. The Peacock Party voidaankin lukea siirtymäkauden koodaksi Giltrapin progressiiviselle vaiheelle. Progemiehen maine on silti kuin haisunäädän tuoksahdus. Se seuraa sitkeästi mukana.

Mother Superior: Lady Madonna (1976)

Mother Superior -nimellä kulkevan CD-version kansi. Toisin kuin lisätty teksti väittää, takana seisovat vasemmalta lukien Swinburne, Sly ja Crew, edessä istuu Badger.

”Missä olivat naiset?” on yksi monista seitsemänkymmentäluvun brittiläistä progressiivista rockia kohtaan esitetyistä syytöksistä (ja niitähän on riittänyt). Kyllä edistyksellistä rockmusiikkia tekemässä oli myös Albionin tyttäriä. Lähinnä he toimivat laulajina, mutta mahtui joukkoon siellä täällä myös Lindsay Cooperin kaltainen instrumentalisti. Olkoonkin, että kaikki eivät olleet varsinaisesti Albionin saarella syntyneitä: yleiseurooppalainen kulttuurinvaihto ja englantilaisten könsikkäiden kanaalin ylittävä vetovoima toivat maahan esimerkiksi saksalaisen laulajan Dagmar Krausen ja ranskalaisen kosketinsoittajan Miquette Giraudyn. Totta silti oli, että brittiproge oli tuolloin miehinen skene, jossa miehet soittivat ja naiset hurrasivat sivusta – tai haukottelivat.

Mutta sama koski oikeastaan kaikkea brittiläistä rockmusiikkia 70-luvun alussa. Naissoittajia ja kokonaisia naisista koostuvia bändejä ehkä oli, mutta varhaisen The Liver Birdsin kaltaisten, lähinnä covereita soittavien beat-yhtyeiden jälkeen ne eivät saaneet levytyssopimuksia. Naiskokoonpanot olivat ”tyttöbändejä”, popin ja soulin lauluyhtyeitä tai jazzpumppuja.

Uuden vuosikymmenen rockin musiikillisia vaatimuksia vastaavat naisbändit tulivat Yhdysvalloista. Näistä muistetaan erityisesti amerikanfilippiiniläisten Millingtonin sisarusten johtama, suoraviivaista hard rockia soittanut Fanny, jonka alun perin lievästi kaksimielinen nimi aiheutti suurta hilpeyttä Britannian kiertueella amerikan- ja brittienglannin slangierojen ansiosta. Hieman juurevampaan ilmaisuun nojasi nelinaisinen Birtha, folkrocktrio The Deadly Nightshade taas viljeli sekä kantrivaikutteita että toisen aallon feminismiä. Musiikillista kokeellisuutta läheni paikoin psykedeelistä torvirockia soittanut ja avoimesti lesboelämästä laulanut Isis. Vuosikymmenen puolivälissä ilmestynyt The Runaways menestyi jo kaupallisestikin yksinkertaisella hard rockillaan. Britannialla ei ollut tarjota mitään vastaavaa tuona aikana, eikä ainakaan progressiivisen rockin saralla.

Paitsi että olihan sillä. Vuonna 1974 syntynyt Mother Superior soitti englantilaisen progressiivisen rockin ja jazzrockin yhdistelmää neljän naisen voimin. Kitaristi Audrey Swinburne ja uusiseelantilainen kosketinsoittaja Lesley Sly vuorottelivat laulusolisteina, rytmiryhmän Jackiet Badger (basso) ja Crew (rummut) lauloivat taustoja. Ahkerasti keikkaillut yhtye onnistui äänittämään yhden albumin omalla kustannuksellaan vuonna 1975.

Muusikot seurasivat sillä monien aloittelevien yhtyeiden esimerkkiä ja täydensivät viittä omaa sävellystään omannäköisillä versioilla tunnetummista hiteistä. The Beatlesin ”Lady Madonnan” music hall -henkinen tulkinta antoi albumille sen nimen. Versio tuntuu tehdyn kieli pohjassa ja nenä pystyssä: paitsi että solisti kuulostaa lähinnä Hyacinth Bucket’elta, yhtye myös kirjoittaa ”baby at your breast” –säkeen uusiksi viittaamalla rintaan hieman karkeammalla ilmaisulla ja etsimällä siihen sopivan riimin. Musiikkia katkotaan vielä äänitehosteilla, jotka viittaavat hilpeisiin kutsuihin. Työläisäidin kovaa osaa tarkastellaan The Beatlesin neutraalin sympaattisen näkökulman sijaan Mother Superiorin versiossa yläluokan nenänvartta pitkin, mutta pilkan voi katsoa kohdistuvan lähinnä kertojan asenteeseen eikä kohteeseen.

Stephen Stillsin alunperinkin pilke silmäkulmassa kirjoitettu ”Love the One You’re with” saa paremman käsittelyn. Crew ja Badger saavat aikaan mukavan grooven, josta koko yhtye sitten väliosassa puhkeaa tuplatahtiseen laukkaan basson ja kitaran tikatessa hetken melkein varhaisen Yesin malliin. Mother Superior tosin ei toista alkuperäisen ”da-da” -lauluosuuksia, jotka selvästi inspiroivat Yesin omia sävellyksiä.

Mother Superiorin omat sävellykset ovat lainakappaleita monimutkaisempia ja instrumentaalivoittoisempia, mikä tekee albumista tyylillisesti hieman hajanaisen. ”No Time Toulouse Lautrec” vuorottelee kahta eri tahtilajeissa kulkevaa lauluosuutta – toinen pitkälinjainen ja virtaava soolo, toinen tiukasti synkopoitu ja stemmalaulettu – ja jazzahtavia soolospotteja sähköpianolla, uruilla ja särökitaralla. Sinänsä kevyt 70-luvun alun soitinnus ja varsinkin unenomaisen nasaali laulusoundi on aina tuonut mieleeni Ranskan kultti-ihmeen Sandrosen, joskin ilman sen gallialaista tunteenpaloa. Sävellys kootaan siististi yhteen äänitehosteilla, lyhyellä nytkyriffillä varustetulla muunnelmalla ensimmäisestä laulujaksosta sekä introlla/outrolla, jonka pohjalle rakentuu jälkimmäinen laulujakso.

Ilmaisun tiiviys, keskitempoisuus ja soitinnuksen ekonominen tyylikkyys leimaavat monia muitakin kappaleita. Pitkälti akustinen ”Just One Look” on edeltäjäänsä pidempi, mutta rakenteellisesti yksinkertaisempi laulu, joskin kontrasti säilyy varjoisasti näppäiltyjen säkeistöjen ja akustisen kitaran staccato-rämpytykseen pohjautuvien kertosäkeistöjen välillä. Yksinkertaista kappaletta kohottaa sovitus, jossa akustisia kitaroita ja pianoa höystetään hienovaraisilla kosketinsoittimien ja Leslie-kaiuttimen läpi soitetun sähkökitaran äänenväreillä. Staattinen kappale saa lopussa lisäeloa, kun kertosäkeistön toisto puhkeaa flamencotyyliseen menoon.

Flamencotyyppinen rytmiikka kuuluu Swinburnen soitossa myös menevämmässä ”Mood Merchantissa”. Varsinkin keskiosassa Badger panee päälle metallisen, Pink Floyd-soittaa-Doctor Who’ta –bassopulssin ja Swinburne näppäilee sekä akustisesti että sähköisesti kuin Mike Oldfield Espanjan-tunnelmissa. Akustisvoittoisia laulujaksoja tasapainottaa vielä alun tunnelmallisesta sähköpianokuviosta nouseva pullisteleva kitaramelodia ja Slyn liukkaan rytminen urkusoolo keskiosassa.

Yllättäen yhtye pärjää ehkä parhaiten ainoassa instrumentaalissa ”Ticklish Allsorts” (yhtye selvästi piti sanaleikeistä), joka tuo hieman mieleen pehmeämmän Focuksen. Yksinkertaisen mutta vetävän grooven päällä Swinburne tuplaa komean melodian ja kehittelee sitä tiukalla tremolopikkauksella. Vastineeksi päästään koskettimien hälyäänten hämärtämään marssiosioon, jossa kitaran ylinouseva glissandokuvio vie yhtyeen hetkeksi harmonisesti karikkoisille vesille. Kun taas sanattoman laulun ja isojen kosketinsointujen hallitsemassa keskiosassa mennään perinteisemmän ”sinfonisen” rockin puolelle. Toistojen väliin mahtuu vielä unisonona soitettuja katkoriffejä, Slyn klassistyylistä urkusooloilua sekä Badgerin ja Crew’n fillejä. Mukana on tosiaan vähän kaikkea kuin englanninlakritsipussissa ja se kutittelee ärhäkästi progressiivisia makuhermoja. Kyse voisi olla jamissa luoduista paloista, mutta yhtye saa kokonaisuuden luistamaan mainiosti yhteen. Jotenkin voisi kuvitella Rushin 90-luvun instrumentaalien kuulostavan tältä, jos yhtye ponnistaisi keskitien jazzrock-pohjalta eikä hard rockia soittavasta voimatriosta.

Mother Superiorin albumin toinen ongelma onkin tietynlainen keskihaalea mietous. Naiset soittavat hyvin ja tiukasti ilman jazzrockin pitkiä revittelyjä tai progen monimutkaisimpia rakenteita, mutta erityisen räväkät tai taidokkaat hetket ovat harvemmassa. Laulusävellyksissään he nojaavat lähinnä ajan keskitien rockiin eivätkä raaski laajentaa siitä jännemmille sivupoluille.

Parhaiten nämä vahvuudet ja heikkoudet paljastaa albumin päättävä ”Years Upon Tears”. Siinä on albumin paras, folkahtava lauluosuus, jossa Sly ja Swinburne vuorottelevat solisteina yrittäen saada penkillä kyhjöttävää vanhusta avautumaan. Joukolla laulettu tarttuva kertosäe vie vanhuksen energisiin nuoruusmuistoihin ja tavanomaisen syntetisaattorisoolon jälkeen kosketinsoittimien hallitsema tyylikäs väliosa kuvastaa tämän seesteisempää nykytilaa. Sitten kappale ponnahtaa teatraalisesti puhkuvaan cockney-puhelauluun ja siitä sambarumpujen hallitsemaan fuusioon, kun yhteiskunta sysää painolastina pidetyn ihmisen kauhistuttavaan yksinäisyyteen. Siitä kappale häipyy lopun apeaan kirkkourkuteemaan.

Musiikki toimii mainiosti ohjelmallisena kuvituksena Mother Superiorin tekstille, joka suhtautuu huomattavan empaattisemmin aiheeseensa kuin monet ajan sukupolvien välistä kuilua käsittelevät rocktekstit. ”Lady Madonnan” tapaan siinä on sekä ivan että säälin sävyttämää monitulkintaisuutta, aina lopun hautajaismelodian falskia loppunuukahdusta myöten. Moniosaisena ”minieepoksena” se sen sijaan jää tussahdukseksi. On monipuolisuutta, dynamiikka, erilaisia osioita… ja silti niistä ei kasva mitään hieman pidempää laulua suurempaa. Ehkä ongelma koko albumin tasolla syntyy siitä, jos sitä lähestyy suurellisena progealbumina eikä vain neljän eri tyyleistä pitävän muusikon laulukokoelmana, joka nyt vain sattuu olemaan progressiivista ja ensimmäinen naisyhtyeen luomus lajiaan.

Miksi Mother Superior ei sitten ole edes alaviite rockin historiassa? Koska angloamerikkalaiset levy-yhtiöt eivät innostuneet yhtyeestä ja sen valmiiksi äänitetyn levyn koeprässäyksestä. Syyksi voisi kuvitella sen, ettei musiikki vaikuttanut olevan kovin kaupallista eikä enää ajan hermoilla progressiivisen rockin aallonharjan vetäytyessä nopeasti. Ilmeisesti levy-yhtiöiden miesten päättely kulki kuitenkin hieman toisia latuja. Heidän mielestään levyä eivät ostaisi naiset, koska he olisivat mustasukkaisia naismuusikoille, eivätkä miehet, koska eivät uskaltaisi suututtaa tyttöystäviään. Niinpä niin. Ehkä tuo oli ajan ajattelutapa.

Britannia ei siis ymmärtänyt mutsin ylivoimaa. Pohjoismaissa oltiin avaramielisempiä. Lady Madonna ilmestyi lopulta vuonna 1976 pienellä ruotsalaisella SMA-levymerkillä, jonka pienehkö tuotanto käsitti enimmäkseen iskelmällisempiä yhtyeitä kuten Asterix, Sju Kronor tai Teddy Boys, mutta kyllä myös progressiivisten Lotusin ja Pandoran (ei sen Pandoran) levyt. Painos oli niin pieni, että sanan ”pieni” käyttö tässä yhteydessä loukkaa sanaa, ja jakelu mahtoi tehdä samaa sanalle ”rajoitettu”. Niinpä juuri kukaan ei kuullut albumia, ennen kuin uudelleenjulkaisuihin erikoistunut brittiyhtiö Audio Archives julkaisi sen CD-muodossa nimellä Mother Superior vuonna 1996. Eikä se varmasti silloinkaan ollut hitti, sillä levyä oli vielä hyvin saatavilla 2000-luvun lopulla, kun itse hankin sen.

Mother Superiorin profiili olikin kotimaata suurempi Pohjoismaissa. Yhtye jopa teki Suomen kiertueen, jonka yhteydessä kierteli junakyydillä maakuntien tanssilavoja, ihmetteli itärajan meininkiä ja äänitti vielä jinglen Lee Cooperin farkuille. Valtavaa vaikutusta ei se tainnut tehdä katajaiseen kansaan. Lehdistössäkin musiikkia enemmän huomio kiinnittyi ”muotoihin”. Tästä reissusta ja yhtyeen urasta yleensäkin voi lukea Jackie Badgerin blogista.

Badger teki nelikosta pisimmän uran musiikin parissa, kun Mother Superior vähitellen mureni pois vuoden 1977 loppuun mennessä. Sly ja Swinburne lähtivät ensimmäisinä toisiin naisrockyhtyeisiin, joiden menestys jäi Mother Superioriakin vähäisemmäksi. Jackie Crew pääsi ainakin äänittämään yhden EP:n feministisen jazzrockyhtyeen Jam Today riveissä vuonna 1981 (yhtyeessä soitti kitaraa Terry Hunt, joka ehti olla Mother Superiorissakin). Badger aloitti pitkän taiteellisen ja aviollisen yhteistyön rockmuusikko Stephen W. Parsonsin eli Snipsin kanssa.

Mother Superior oli kovasti halunnut menestyä omilla avuillaan eikä ”tyttöbändinä”. Niin vain nykyään sen albumi tuntuu kiinnostavan lähinnä juuri eksotiikan takia, ensimmäisenä naisten progebändin levytyksenä, miehisen progemaailmankoneen pintahalkeamassa kaikkia odotuksia vastoin itäneenä erikoisuutena. Ei se mestariteos ole, mutta kyllä musiikki kuuntelua yhä kestää. Paljon kehnompaa kamaakin tuona aikana julkaistiin. Ja oli Mother Superior tosiaan edelläkävijä progen saralla. Seuraajia saatiin odottaa 90-luvulle asti, ja ensimmäiset eivät tulisi Isosta-Britanniasta vaan Japanista.

Steve Hackett: Voyage of the Acolyte (1975)

Kitaristi saa paikan

Entä jos Steve Hackettin perhe olisikin päättänyt jäädä Kanadaan vuonna 1957, kuten alun perin oli suunniteltu? Kanadaan ihastunut, huuliharppua jo soittava poika olisi todennäköisesti kukoistanut uudessa kotimaassa ja seurannut silti musiikillista kutsumustaan. Mutta brittiläinen progressiivinen rock olisi jäänyt ilman yhtä keskeistä kitaristiaan ja vaikutusvaltaista kitaratyyliään.

Meidän onneksemme mutta seitsemänvuotiaan Hackettin pettymykseksi koti-ikävän riuduttama äiti Margaret piti päänsä ja perhe palasi ankeaan Pimlicon kaupunginosaan Lontoon keskustassa. Hackett luovi tiensä läpi sodanjälkeisen Britannian tunkkaisen ilmapiirin ja vanhakantaisen koulujärjestelmän, vaihtoi huuliharpun kitaraan, ajelehti työpaikasta toiseen ja liittyi 60-luvun lopulla myöhemmin musikaaleistaan tunnettujen kolmen Heatherlyn veljeksen psykedeeliseen bändiin Quiet World, jonka kanssa äänitti raamatullis-spiritistisen konseptialbumin The Road (1970). Yhtyeestä erottuaan hän laittoi lähinnä turhautuneisuuttaan sittemmin kuuluisaksi tulleen ilmoituksen Melody Maker -musiikkilehteen: ”Mielikuvituksekas kitaristi ja säveltäjä etsii samanhenkisiä muusikoita, pyrkii määrätietoisesti eteenpäin nykyisistä, paikallaan polkevista musiikkimuodoista”. Sen huomasi määrätietoisesti eteenpäin pyrkivä yhtye, joka oli etsinyt itselleen uutta kitaristia jo puoli vuotta. Yhtye oli tietysti Genesis.

Vaatimukset uudelle kitaristille olivat kovat. Anthony Phillips oli ollut vahvin säveltäjä Genesiksen kahdella ensimmäisellä levyllä, ja hän oli yhdessä Mike Rutherfordin kanssa kehittänyt yhtyeen soundille keskeisen 12-kielisten akustisten kitaroiden soittotavan. Folkbuumin aikaan akustiset kitarat kiinnostivat Britanniassa, eikä Hackett toki ollut noin neljästäkymmenestä ehdokkaasta ainoa, jolla 12-kielinen pysyi kädessä. Mutta kitaristin piti hallita myös sähkökitara, jotta hän voisi laajentaa Genesiksen ilmaisua rockmaisempaan suuntaan. Sähköiset ehdokkaat olivat kuitenkin enimmäkseen bluespohjaisten sankareidensa Eric Claptonin ja Jimmy Pagen lumoissa ja innokkaita sooloilemaan näiden tavoin yltympäriinsä. Genesistä blues ja tekniikkapainotteinen näyttävyys taas eivät kiinnostaneet.

Hackett tunnetusti osasi soittaa bluesia, mutta enemmän häntä kiinnosti klassisesta musiikista nouseva melodinen ajattelu ja sähkökitaran mahdollisuudet tekstuurin luojana. Teknisen taituruuden kehittelyn sijaan hän halusi tehdä kitaralla jotain erikoisempaa. Hänellä oli juuri sellaisia omaperäisiä soittoideoita ja rocksärmää, jollaisia Genesis kaipasi. Soittajana hän täydensi ja laajensi yhtyeen sointia ja mahdollisuuksia, olkoonkin, että ensimmäiset vuotensa hän haki vielä paikkaansa säveltäjänä. Todella mietityttää, miten Genesis olisi kehittynyt ilman häntä.

Kortit pöytään

Vuosi 1975 oli Genesikselle vedenjakaja. Kunnianhimoisen ja (myös yhtyeen sisällä) mielipiteitä jakaneen konseptialbumin The Lamb Lies Down on Broadway (1974) ja sen vaikean konserttikiertueen päätteeksi laulaja Peter Gabriel oli jättänyt yhtyeen. Loput neljä muusikkoa aikoivat jatkaa, mutta ei ollut helppoa löytää uutta laulajaa täyttämään Gabrielin saappaita, kukkamaskia ja puhallettavia kiveksiä. Tässä epävarmassa tilanteessa Hackett katsoi tilaisuuden tulleen äänittää joukko varastossa olevia ideoitaan sooloalbumia varten.

Hackettin voi ajatella lähteneen sooloprojektiin sillä varauksella, että ainakin hänellä olisi valmiina soolouran avaimet siltä varalta, että Genesiksen toinen luominen epäonnistuisi. Todellisuudessa hän oli vielä studioon astuessaan epävarma, saisiko valmiista sävellyspaloista koottua toimivan albumikokonaisuuden. Levytyksellä hän pyrki testaamaan ja todistamaan itselleenkin kykynsä säveltäjänä.

Turvaa hän sai tutuista kasvoista ympärillään. Genesiksen rumpali Phil Collins ja basisti Mike Rutherford lupautuivat rytmiryhmäksi sessiopohjalta – eli Hackett sai kerrankin sanella, mitä nämä soittaisivat. Hackettin musiikkia opiskellut pikkuveli John Hackett soitti albumilla huiluja, syntetisaattoria, mellotronia ja putkikelloja sekä osallistui puhallinosuuksien säveltämiseen ja sovittamiseen. Albumin äänittäjä ja apulaistuottaja John Acock soitti myös syntetisaattoreita ja mellotronia. Itse hän soitti monia rakkaita kitaroitaan sekä mellotronia, joilla oli aineiston säveltänyt.

Tukirankaa ideoilleen Hackett sai ajalle tyypillisestä albumia yhdistävästä teemasta. Voyage of the Acolyten kahdeksan sävellystä pohjautuvat eri tarotkortteihin ja niiden Hackettissa herättämiin mielleyhtymiin. Hackett löi siis monellakin tapaa korttinsa pöytään.

Konseptin alkuperä on hieman kiistanalainen. Hackettin mukaan hän keksi konseptin ja nimeä sille ehdotti Charisma-levymerkin pomo Tony Stratton-Smith. Mutta kosketinsoittaja ja säveltäjä Robert John Godfrey, joka oli julkaissut kehnosti menestyneen soololevynsä Fall of Hyperion (1974) Charismalla, on väittänyt, että hän kauppasi noihin aikoihin Stratton-Smithille uuden yhtyeensä The Enidin ensilevyä, joka oli tarotaiheinen konseptialbumi nimeltä The Voyage of the Acolyte. Godfreyn mukaan Stratton-Smith hylkäsi The Enidin konseptin, mutta heitti sen Hackettille. The Enidin albumin julkaisi vuotta myöhemmin EMI nimellä In the Region of the Summer Stars. Väite voi hyvinkin pitää paikkansa, paitsi että Stratton-Smith oli ilmeisesti kaupannut tarotaihetta Van der Graaf Generatorin urkurille Hugh Bantonille jo pari vuotta aiemmin. Ehkä aihe vain oli tuolla rajatietoon menevällä ajalla muodikas ja tarjosi helpon sapluunan albuminmittaiselle työlle. Vuosikymmenen aikana tarotkorteista tekivät albumeita myös ainakin yhdysvaltalainen Touchstone (1972), itävaltalainen Walter Wegmüller (1973) sekä englantilaiset Robert Wood (1972) ja Mike Batt (1979).

”Ace of Wands”

Kitaristina Hackett oli omaksunut ja sulauttanut vaikutteita monista lähteistä. Voyage of the Acolyten ärhäkkä alku muistuttaa, että liittyessään Genesikseen hän seurasi tarkasti King Crimsonin johtohahmoa Robert Frippiä, aina fordmaisen kokomustaa vaatetusta myöten. ”Ace of Wandsin” potkaisee käyntiin salamasotamainen ja samalla elohopeaisen sulava kitarakuvio pirtsakkaassa 7/8-tahtilajissa. Hackettin Gibson Les Paul soi Frippin serkkunsa tapaan tuplasärön ja efektien läpi kapean purevaksi säteeksi puristettuna, mutta hän värittää ääntä omaäänisesti wah-wahilla ja muilla tehosteilla. Ja kaiken lisäksi toinen kitara tuplaa kuvion oktaavia ylempää, laskeutuu sitten terssin etäisyydelle, kunnes lopussa molempien äänenkorkeudet yhtyvät ja mekastus katkeaa syntetisaattorin ja kaiutetun kitaran fanfaariin. Akustisten 12-kielisten kitaroiden murtosointujen ilma-akrobatia kutoo hetkellisesti helisevän seitin, ennen kuin John Hackettin puolinopeudella äänitetyt huilut alkavat piipittää sellaisia nestemäisen hohtavia juoksutuksia kuin mitä Tony Banks yleensä soitti uruilla, Steve itse siirtyy annostelemaan mellotronin lämpösumumaisia kuoroja ja velipoika paukuttaa putkikelloilla yksinkertaisen ylvästä melodiaa.

”Ace of Wands” suihkii Genesiksen ja laajemminkin 70-luvun alun brittiprogen instrumentaalisia ideoita ympäriinsä kuin hohtava suihkulähde, energisenä, innostuneena ja ylipursuavana. Se on levoton sointukulkua myöten: pääriffi kiertää kahdessa tahdissa vauhdikkaasti e-mollin ja E-duurin väliä, muuallakin pyyhkäisee D- ja A-duurin läpi ja pysähtyy toistojen jälkeen h-molliin antaen vain bassonuotin vaihteluiden liikuttaa harmoniaa.

Kaikki tämä kuvaa ehkä Hackettin innostusta uuden projektin ja aivan oman polkunsa avauksessa. Silti energisyys ja komeus eivät voi peittää sävellyksen sirpaleisuutta. Hackett juoksee nopeasti ideasta toiseen. Varsinkin viimeisenä yhtäkkinen räjähdystehoste katkaisee tyhjää jauhavan flamencomaisen kitarariffin, ja komea melodinen soolo kitaralle ja syntetisaattorille pamahtaa käyntiin perinteisen menevässä 4/4-rocktahdissa. Kunhan ensin on kokeiltu myös väärin päin soitettua ja nopeutettua akustista kitaraa. Kappaleen laajempi merkitys albumin mitassa selviää kuitenkin myöhemmin.

Soolomelodia kyllä näyttää Hackettin parhaimmillaan juuri kitaristina. Hän herättää riemukkaan diatonisen melodian eloon sulavalla legatolla. Melodian fanfaarimaisia hyppyjä ja käännöksiä kontrastoi pienemällä alalla nypläävä, tiukasti synkopoitu ja tarkasti soitettu juoksutus. Vibrato- ja vaihesiirtymätehosteiden sekä kaiun käyttö saa kuviot vilistämään entistä villimmin. Se on oppikirjaesimerkki brittiläisen progen kitarasoolosta, taidokas, teemallinen ja vivahteikas. ”Ace of Wands” häipyy sen myötä pois A- ja E-duurien ratkeamattomaan vuorotteluun.

”Hands of the Priestess Part I”

Se, että tämä soolo on myös albumin pisin yhtäjaksoinen sähkökitarasoolo, vahvistaa sen, ettei Hackett halunnut olla edes omalla levyllään tilutteleva kitarasankari vaan nimenomaan säveltäjä. ”Hands of the Priestess Part I” ei ole rockia nähnytkään, vaan on pikemminkin kamarimusiikkimainen 12-kielisen kitaran ja huilun duetto. Hackett soittaa 12-kielistä kuin cembaloa ja jättää pehmeän rauhallisen melodian veljelleen. John Hackett soittaa sen klassisen puhtaalla tekniikalla ja vibratolla. Mellotronin jouset luovat lisää satumaista tunnelmaa.

Kauniin, ehkä hieman hattaraisen tunnelman rikkoo vain sähkökitaran valittava melodia väliosassa. Siinä kuullaan Hackettin tavaramerkkimäiseksi muodostunut viulumainen soittotyyli, jossa kielen näpäytys häivytetään nostamalla äänenvoimakkuutta hitaasti volyymipedaalilla. Samalla hän taivuttaa nuotteja ja lisää sointiin kaikua. Kun harmonia vielä siirtyy vuoroin vähennettyyn sointuun, lievä riitasointuisuus synnyttää jännittävän salaperäisen tunnelman. Lisäksi vähennetyt soinnut eivät ole johtosävelen asemassa vaan päin vastoin laimentavat dominanttitehoja. ”Feminiini ja salaperäinen” oli Hackettin essentialistinen mielikuva ylipapittaren kortista, joten sävellyksessä hän pitäytyy ”feminiineissä lopukkeissa” ja hitusen monitulkintaisissa kuluissa.

”A Tower Struck Down”

Maskuliininen voima näyttäytyy sitten irvokkaimmillaan ”A Tower Struck Downissa”. Kolmas valtakunta kaikkien totalitaaristen yhteiskuntien mallikappaleena marssii yhtä aikaa kampurajalkaisesti ja järkähtämättömästi Hackettin säröisten kitarasointujen sekä Collinsin virveli- ja aksenttipellin iskujen osuessa joka tahdin ensimmäiselle, neljännelle ja seitsemännelle kahdeksasosalle ja Rutherfordin yliohjattujen bassopedaalien hakatessa bassonuottia väleissä. Ei mitään ”Priestessin” hienouksia tai akustista hempeyttä: Kappale nytkähtelee kolmen perussoinnun tasolta toiselle, ja ne soinnut ovat ylinousevan riitasointuisia. Luonnollisia akustisia sointeja ei ole, vaan kaikki äänet vääristetään soittamalla niitä takaperin tai käyttämällä tehosteita, varsinkin kitaran kohdalla kalliin EMS Synthi HiFli -moniefektilaitteen radikaaleja modulointeja ja oktaavituplausta. Musiikin tasangolta kaasutetaan pois kaikki melodinen ja soinnillinen miellyttävyys, jotta rytmi ja riffi voivat hanhenjalkamarssia sen poikki.

Ja silti ”Priestessin” sähkökitaramelodian alku välähtää kaiken keskellä vääristyneenä. Joko se muistuttaa maahan tallotusta ihmisyydestä tai vain tulevaisuuden arvaamattomuudesta ja Hackettin kortissa näkemästä ”demonisesta kauneudesta”. Totalitaarinen voima voi olla huumaavaa, mutta John Hackettin alun perin säveltämä keskiosan riffi tekee parhaansa ravistellakseen siitä nättiyden irti. Kulmikas kuvio kääntyilee riitasointuisten tritonusten ympärillä, ja kitaran lisäksi sitä täydentävät Nigel Warren-Greenin sello ja Collinsin vanhan soittokaverin Percy Jonesin nauhaton basso. Niiden iskiessä tasainen 4/4 hajoaa käytännössä 9/4:n tahtilajiksi kolmeen eritahtilajiseen tahtiin pilkottuna. Valtakunta vapisee liitoksissaan, kun marssi käy entistä huojuvammaksi.

”A Tower Struck Down” on pääesimerkki Hackettin mihinkään menemättömästä sävellyksestä. Kolmannen valtakunnan viisun täytyy päätyä vääjäämättä romahdukseen (ellei kyse ole uusnatsilevytyksestä). Toisin kuin emoyhtyeen sekopäiset marssit kuten kuuluisa ”Apocalypse in 9/8” (joka olikin lähinnä kolmikon Banks-Collins-Rutherford tekosia), Hackett ei käytä rytmipohjaa sooloiluun, vaan levittelee sinne tänne pieniä äänitapahtumia ja vuorenpeikontanssin kaltaisia riffien paloja. Loppua kohti syntetisaattori alkaa pyörittää samanlaista murtosointukuhinaa kuin nopeutettu huilu ”Ace of Wandsissa” ja lopulta räjähdystehoste katkaisee jälleen meiningin. Lyhyt ja hyytävä kooda sisältää irtonaisen kolmen soinnun ”kohtalokuvion” ja baritonikitaralla soitetun tummanpuhuvan kuvion.

Kappale on silti kirjaimellisesti pirstaleinen, sillä Hackett pilkkoo sitä äkillisillä nauhaleikkauksilla ja äänitehosteilla. Tekniikassa kummittelee miehen kiinnostus hieman synkempään ja riitasointuisempaan modernismiin kuin mitä Genesis yleensä päästi levyilleen. ”A Tower Struck Down” on se, mitä saadaan, kun nuori ja innokas muusikko päästetään valloilleen studiotekniikan kanssa. Mielenkiintoisen kokeilun ainakin.

EMS Synthi Hi Fli oli yksi ensimmäisistä ja monipuolisimmista kitaralle tarkoitetuista analogisista moniefektilaitteista. Sillä kitaran singaalia saattoi manipuloida lukuisilla modulaatio- ja suodatustehosteilla, säröllä ja oktaavituplauksella. Joidenkin mielestä sen soundi on jäljittelemätön. Hackettin ohella kallista laitetta käytti runsaasti muun muassa David Gilmour.

”Hands of the Priestess Part II”

Sodan jälkeen tulee rauha, ja ”Hands of the Priestess Part II” nousee voitokkaana raunioista. Huilumelodia jatkaa siitä, mihin ykkösosan häivytys jäi, ja rakentuu fanfaarimaisemmaksi korkeammassa sävellajissa. John siirtyy puhaltamaan kuplivia trillikuvioita kaksoiskieletystekniikalla, kunnes toistuvan I – iv -kuvion luoma jännite sulaa selkeän päämäärätietoiseen duurikulkuun ja mellotronin jousiin. Sähkökitara palaa ”Ace of Wandsin” loppusoolon lyyriseen melodiaosuuteen huipentamaan samalla kertaa sekä sävellyksen että levyn A-puoliskon. Riemukkaan paluun tunnetta korostaa se, että synkopoitu juoksutusosio kahden soinnun kiertoineen jää pois ja lyhyt kappale saa häipyä melodian merkeissä. Nyt ”Ace of Wandsin” runsaudensarvimainen ideapaljous näyttäytyy eräänlaisena alkusoittona myöhemmälle albumille. Siellä kuullut soinnit ja melodiat toistuvat albumin myötä jonkin verran muunneltuina. Ei tässä kyse ole mistään suuresta sinfonisesta teemojen kehittelystä, mutta Hackett onnistuu yksinkertaisilla keinoilla tekemään osin irtonaisista ideoista toimivankuuloisen kokonaisuuden.

”The Hermit”

B-puolisko jatkaa samantyyppisellä kokonaisuudella, mutta laajentaa instrumentaalisesta musiikista lauluihin. Se näyttää myös, että sanoitukset eivät ole Hackettin vahvuusaluetta. Hän tukeutuu liikaa romantiikan ajan runouden ontuvaan jäljittelyyn, kuten valitettavan moni progeartisti, ja usein hänen fraasinsa tuntuvat lattean pakotetuilta. Jälkimmäisestä vaivasta hän ei ole päässyt täysin eroon, mutta muuten hänen sanallinen ulosantinsa on parantunut vuosikymmenten saatossa.

Tummasävyinen akustinen kitarateos ”The Hermit” ei ole sentään albumin noloimpia tekstejä. Hämyinen erakkokuvaus heijastelee kuulemma Hackettin tuntemuksia, että hän koki itsensä hieman ulkopuoliseksi Genesiksessä ja kovaa painetta todistaa luomiskykynsä (laulu alkaa usein lainatulla säeparilla ”the mantle of attainment / hangs heavy on his shoulders”). Matala, toistuviin kolmen nuotin kuvioihin perustuva ja kapea-alainen laulumelodia sopii hänen mukiinmenevälle lauluäänelleen, ja kuiskaava laulutapa vahvistaa itseensä kääriytynyttä tunnelmaa. Pienet äänenvoimakkuuden korotukset ja vibratomausteet äänessä korostuvat.

Cembalomainen kitaratausta korostaa pienuutta, muuttumattomuutta ja hämäryyttä toistuvalla sointukululla, jossa bassonuotit laskeutuvat kromaattisesti vain pienen terssin matkan. Niiden kannattelemat, yleensä laajennetut soinnut tulevat perussointua lukuun ottamatta käännöksinä ja siis tehollisesti monitulkintaisina. Tunne on pidäteltyä, näköala lyhyt ja hämärä.

Kirsikkana kakun päälle Hackettin laulu on äänitetty kaikukammiossa. Luonnollinen, kivimäinen kaiku maalaa elävän kuvan erakosta luolassa tuikkiva lyhty ainoana seuralaisenaan. Juuri kaiusta sikiää Voyage of the Acolyten omalaatuinen, hämyinen tunnelma, jolta ei löydy vastinetta Genesiksen albumeilta eikä myöskään Hackettin myöhemmiltä soololevyiltä. Sen synnytti pitkälti Kingsway Recorders -studion (jonka omisti tuolloin Ian Gillan) laitteistoon kuuluvan EMT 140 -levykaiun reipas käyttö.

”The Hermit” ei ole pelkkää synkkyyttä eikä irrallaan sitä ympäröivästä albumimaailmasta. Huilu palaa lyhyessä väliosassa ja väläyttää alun viimeksi ”Hands of the Priestess Part II:n” lopussa kuullusta riemumelodiasta. Tämä kuitenkin vajoaa heti takaisin mollialhoon. Viimeisen laulusäkeistön jälkeen sävellys sen sijaan jatkaa pitkään instrumentaaliseen häntään. Duurivoittoisemman valon lävistäessä pimeyden lämmin oboe alkaa kuljettaa laulumelodian lyyrisempää muunnosta yhä ylemmäs, aivan kuin vieraan kosketukseen elähdyttämä erakko kurottaisi ulos luolastaan kuin liikuntarajoitteinen Zarathustra. Onnistuminen jää silti arvoitukseksi, sillä oboe kyllä lopulta osuu soinnun perusnuottiin vahvalla iskulla rekisterin huimaavassa yläpäässä, mutta jakso purkautuu epätäydelliseen kadenssiin vähennetyn soinnun päälle. Minkä jälkeen huilujen hunajaiset terssistemmat käyvät läpi entistä yksitoikkoisempaa muunnelmaa samasta melodiasta ilman ratkaisua. Erakon elinpiirin rajat ovat laajentuneet ja sävy muuttunut, mutta ukko itse, kuten sävellys, liikkuu pääsemättä oikeastaan mihinkään. Kaunis lopputulos sentään on.

Mielenkiintoista kyllä, jos teksti ilmaisee Hackettin epävarmuutta roolistaan Genesiksessä, sävellys itse oli yksi niistä, jonka hän ja John Hackett esittivät vuoden 1970 koesoitossa Banksille ja Gabrielille. Se todennäköisesti auttoi häntä saamaan pestinsä. John Hackett kirjoitti alun perin kaikki puhallinmelodiat huilulle ja siirsi myöhemmin osan niistä oboelle. Hän ei tajunnut, että melodia olisi normaalisti paikoin liian korkea oboelle. Taitava Robin Miller (1946 – 2014) pystyi silti tulkitsemaan sen. Juuri siksi oboemelodian korkean f:n kliimaksi onkin tehoava: se on soittimen äärirajoilla ja hieman epätavallinen, pakotettu.

Toinen irtonaisen kuuloinen osa on vibrafonin hiljaa helähtelevä heilurimelodia aivan kappaleen lopussa. Se tuntuu tulevan täysin tyhjästä, mutta jälleen kerran Hackett esittelee pienen elementin, joka toistuu myöhemmillä kappaleilla.

Brasilialaisen taiteilijan Kim Poorin etu- ja sisäkansimaalauksissa vilahtavat ainakin sanoitusten erakko, ylipapitar, rakastavaiset ja sortunut torni. Poor oli naimisissa Hackettin kanssa vuodet 1981 – 2007. Vuodesta 1975 eroon asti hän maalasi valtaosan miehensä albumien kansista fantasiatyylillään, jota leimasivat usvaiset väripinnat ja tyhjäsilmäiset ihmishahmot.

”Star of Sirius”

Vibrafoni soittaakin heti heleän melodisen koukun ”Star of Siriuksen” kertosäkeitä edeltävissä osissa. Se on albumin lähin vastine poplaululle, ja se alkaa yhdistää tähän saakka erillään olleita akustista klassisuutta ja sähköistä rockpuolta. A-osien säkeistöt hohtavat Leslie-kaiuttimen läpi soitetun 12-kielisen kitaran, syntetisaattorien ja englannintorven synnyttämistä lämpimän valoisista tekstuureista. ”Star of Sirius” karistaa ”The Hermitin” ja ”Hands of the Priestessin” tummemmat sävyt, ja muistuttaa lähinnä Genesiksen englantilaisen pastoraalin pastisseja, joissa sinänsä yksinkertaiset sävelkulut koristellaan rikkailla harmonioilla. B-osassa taas rytmiryhmä potkaisee päälle ”Ace of Wandsin” loppuosion kaltaisen rockmeiningin (vaikka hienovaraisen funk-särmäisen basso-osuuden soittaa Rutherfordin sijaan sessiomies John Gustafson) ja saamme melko suorasukaisen, kahdeksan tahtia kestävän kertosäkeistön rakkauden uudistavasta voimasta sekä suoraan laa-laa-laata.

Phil Collins laulaa kaiken asianmukaisen kirkkaalla ja pehmeällä äänellään sekä vielä kauttaaltaan tarkkoina kolmisointustemmoina. Pitää muistaa, että tätä ennen Collins oli laulanut Genesiksen levyillä kaksi täytekappaletta ja valtaosan taustalauluista (sekä aiemmin pari kappaletta Flaming Youth -yhtyeen ainoalla levyllä). Vasta ”Star of Siriuksen” jälkeen Hackett alkoi tuumia, että mieshän sopisi laulamaan Genesiksen uudelle levylle kirjoitettavia herkempiä sävellyksiä kuten ”Entangled”. Uusi laulaja hoitaisi sitten rokimman kaman, kunhan sopiva ääni ensin löytyisi…

Hackett oli myös omien sanojensa mukaan ollut etujoukoissa karsimassa Genesiksen musiikista tällaista stemmalaulua ja hieman imelää lallatusta, jota hän viljelee ”Star of Siriuksen” B-osan toistoissa. Siinä missä A-osan kauneus palvelee uudelleensyntymän ja elpymisen kuvausta, B-osa kaikessa naiiviudessaan ei vain ole tarpeeksi terävä kestääkseen yksin kaikkia toistoja. Mutta ei sen tarvitse yksin ollakaan. Väliosassa sävellys saa poikkeavan pahaenteisen sävyn, kun 12-kielinen kitara ja syntetisaattori soittavat mekaanisen tasaista, edestakaisin sahaavaa kuviota ylinousevien harmonioiden ja syntikkatehosteiden kera. Se purkautuu kuitenkin nopeasti muunnelmaan ”Hands of the Priestess Part II:n” fanfaariteemasta huilun ja oboen esittäminä, huulimiehinä jälleen Robin Miller ja John Hackett. Pian ollaan jälleen kertosäkeistöjen jälkeisen osan kehittelyssä ja sitten palataan kertosäkeistöön.

Syy, miksi tämä jakso kuulostaa jälleen kuin kelattaisiin läpi joukko hienoja irtohetkiä, on ehkä siinä, että Hackett joutui lyhentämään kappaletta rajusti mahduttaakseen sen LP:n mittoihin. Oletettavasti pidempi kehittely lensi roskiin, kun kappale kutistui ”vain” seitsemänminuuttiseksi. Mutta lopullisessa kertosäkeistön kertauksessa Hackett toistaa A- ja B-osioita kerta toisensa jälkeen B-osion rocksovituksella, jota kasvattaa lainoilla A-osion kosketinsoundeista. Toistojen välissä hän pumppaa kappaleeseen energiaa heittämällä tutunkuuloisia välifillejä: nopeita triolivilistyksiä, epätasajakoisia laskevia murtosointuja, jotka muistuttavat ”Ace of Wandsin” kuultua – ja lopulta suoraan tuon kappaleen lopun riehakas melodia alkuperäisellä tempolla ja asenteella.

Jopa ylipapittaren salaperäisen melodian ensimmäinen fraasi soitetaan hunajaiseksi harmonisoituna, kaikki demonisuus kauneudesta pois uutettuna. ”Star of Sirius” on albumin puhtain ilon ja riemun ilmentymä. Palaamalla ”Ace of Wandsin” ja ”The Hands of the Priestessin” keskeisiin aiheisiin se konseptinmukaisesti ”elvyttää” ne ja musiikillisesti sitoo albumipuoliskot yhteen. Laulutason kauneusvirheet siliävät koko albumin näkökulmasta katsottuna.

 

”The Lovers”

Aivan kuten ”Hands of the Priestess” A-puoliskolla, ohikiitävän lyhyt akustinen ”The Lovers” tasapainottaa suurellisempia numeroita ja nyt myös ”The Hermitin” synkkää yksinpuhelua. Hackett rakentaa sillan erakkoudesta rakkauden yhteyteen nokkelasti toistamalla ”The Hermitin” duurivoittoisen oboemelodiajakson ”The Loversissa” takaperin. Tämän voi ottaa parhaiten nauhatehosteilla leikittelyn huipentumana, mutta sitä ennen ”The Lovers” tarjoilee lyhyen klassisen kitaran soolon sekä laajennetusta ja pidätetystä C-duurimurtosoinnusta rakennetun herkän melodisen koukun.

”Shadow of the Hierophant”

Tuo koukku näyttelee keskeistä roolia albumin pitkän päätöksen ”Shadow of the Hierophant” lauluosuudessa. Hitaan suurellinen sävellys juontaa rakenteeltaan juurensa ”The Court of the Crimson Kingiin” (1969). Siinä Hackettin valittavan kitaran ja mellotronin suurten sointujen hallitsema instrumentaalinen kertosäkeistö vuorottelee klassisen kitaran ja huilun ympärille kutistettujen laulusäkeistöjen kanssa. Kertosäkeistön sointukulku liukuu mielenkiintoisesti f-mollista G-duuriin, joka on myös säkeistöjen sävellaji. Soinnillinen ja harmoninen ambivalenssi ja vastakkainasettelu saattaa liittyä kappaleen sanomaan, jonka kuulemma pitäisi kyseenalaistaa uskonnollista dogmatiikkaa ja suitsuttaa ihmiskunnan etenemistä siitä ”puhtaaseen hengen maailmaan”. Mahdollista kritiikkiä ei kyllä huomaa kuvakielen kukkaisloiston keskeltä, mitä nyt ajatukset ja näkemys asetetaan vastakkain (”Lost in thought but robbed of vision”).

Tärkeämpää on kappaleen tyylikäs melodia ja Sally Oldfieldin sopivan eteerinen esitys. Vahvan leijuva ääni ja klassistyylinen (joskaan ei teknisesti oikeaoppinen) vibraton käyttö istuvat täsmälleen menneisyyttä ja fantasiaa kuvittavaan tunnelmaan. Kuin jokin haltiaprimadonna hän naulitsee kertosäkeistön epätasaisen mutta elegantin melodian kuulijan muistisoluihin, samalla kun musiikki poikkeaa kohti e-/a-mollia ”kuun pimentäessä auringon”. Vibrafoni, albumin B-puoliskon toistuva elementti, säestää klassista kitaraa sen näppäillessä instrumentaalikoukkua, minkä jälkeen paluu instrumentaalikertosäkeistön bänditekstuuriin tuntuu kahta massiivisemmalta. ”Shadow of the Hierophantin” alku on albumin mieleen jäävin lauluosuus.

Viimeinen kertosäkeistö ei palaakaan turvalliseen G-duuriin vaan nytkähtää h-molliin, mikä ilmoittaa siirtymästä kappaleen myöhempiin jaksoihin. Melko nytkähtävä siirtymä vie Hackettin esittelemään vielä yhtä kitaratekniikkansa puolta. Särö ja vaihesiirtymä tapissa hän luo ylimaallisen aaltoilevan tekstuurin täppäilemällä kahdella kädellä toistuvaa murtosointukuviota. Toisin kuin on väitetty, Hackett ei keksinyt tätä kitaratekniikkaa. Rockissakin sitä olivat käyttäneet 60-luvun lopulla kitaristit kuten Harvey Mandel, Chicagon Terry Kath ja jopa Hackettin esikuva Fripp King Crimsonin ensimmäisen kokoonpanon konserteissa. Silti Hackett oli selvästi etulinjassa, kun hän toteutti tekniikalla vaikuttavan nopeita, Bach-vaikutteisia kuvioita jo Nursery Crymella (1971). 70-luvun lopullahan Frank Zappa koomisesti ja sitten Eddie Van Halen täysin tosissaan puskivat tekniikan äärimmilleen nostaakseen kitarasoolojen intensiteetin uusille kierrosluvuille. Hackett taas ei elvistele nopeudella vaan käyttää tekniikkaa teksturaalisesti. Kitara korvaa syntetisaattorin.

Siirtymästä pamahdetaan albumin tavanomaisimpaan, tunteellisesti valittavaan sähkökitarasooloon uuden sointukulun ja akustisen rocksäestyksen kera. Kuudentoista (hieman epätasaisen) tahdin soolo on ensimmäinen varsinainen lajissaan sitten ”Ace of Wandsin”, ja kummasti melodia mukaileekin paikoin tuon kappaleen loistokasta melodiaa, paljon hitaampana ja raskaampana vain. Jopa toisen kitara terssistemma palaa viimeisiin tahteihin. Nyt kyse ei ole uutuuden riemusta vaan jostain syvällisemmästä ja vaikeammin tulkittavasta.

Kitarasoolon viimeisen nuotin häipyessä vibrafoni palaa soittamaan toistuvaa, hitaan kohtalokasta kolmen nuotin kuviota, josta kuultiin pieni alku ”The Hermitin” viime sekunneilla. Melodian taakka siirtyy Les Paulille, jota Hackett soittaa edelleen täyden efektiarsenaalin läpi ja volyymipedaalilla jokaisen nuotin viulumaisesti vonkauttaen. Kuvion muodostamat murtosoinnut seuraavat aavemaisen mellotronikuoron herkeämätöntä sointukulkua ja Rutherfordin särötetyt bassopedaalit palaavat pitämään jykevää pohjaa.

Tämän osion Hackett ja Rutherford olivatkin säveltäneet yhdessä jo vuonna 1972. Hackett löysi sille vihdoin paikan Voyage of the Acolyten lopetuksena, joka vastaa rooliltaan ”A Tower Struck Downia” A-puoliskolla. Tässäkin soittimet kuulostavat epäluonnollisilta, mutta nyt pikemminkin yliluonnollisen majesteettisilta kuin teräväreunaisen vääristyneiltä. Samoin ”Towerissa” rytmi hallitsi kaikkea epätasaisena ja äkillisten yllätysten katkomana. ”Hierophant” marssii halki aikojen järkähtämättömän tasaisessa 3/4-tahdissa. Vain Collinsin symbaaleja säästämätön rummutus muuttelee rytmisiä vivahteita. Sointukulku ja kitaran sitä seuraava kuvio toistuvat kerta toisensa jälkeen. Herkeämättömyys kylvää uhkaavuutta, mutta myös se, että sointukuvio ei seuraakaan odotettua selkeää reittiään, vaan lipsahtaa puolivälissä ikään kuin pari tahtia takaisin (vertaa ”Towerin” nauhaleikkaukset) ja etenee parin kromaattisen siirtymän kautta takaisin uuteen alkuun. Kuvio on sinänsä looginen, mutta hienovaraisesti ”väärä”, epäkesko, jo senkin takia, että se kestää 14 tahtia odotetun 16:n sijaan. Näinhän Genesiskin saattoi käsitellä harmoniaa, usein vain hienovaraisemmin, jo ”Watcher of the Skiesin” (1972) kuuluisassa mellotroni-introssa luodakseen vaikutelman jostain luonnollisen rajat ylittävästä.

”Shadow of the Hierophant” ei suostu ratkeamaan, ei kehittymään. Se vain kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Ja kasvaa. Sitten se häipyy pois. Heittäkö ylipappi varjonsa yli ihmiskunnan vuosituhannesta toiseen vai edetäänkö tässä uuteen tuntemattomaan maahan (kuten Shakespeare kuvasi kuolemaa)? [1] Pätkä ylipapittaren melodiaa kummittelee marssin joukossa ja putkikellot kumahtelevat ensi kertaa sitten ”Ace of Wandsin”, luultavasti tarkoituksella. ”Ace of Wandsin” tapaan ”Shadow of the Hierophant” on tungettu täyteen ideoita ja erilaisia sointeja kuin jonkinlainen sinfonisen teoksen rockjäljitelmä. ”Ace” oli riehakas alkusoitto musiikilliselle matkalle, ”Hierophant” muodostaa raskaan loppunäytöksen ja matkaa tuntemattomaan. Myös sen episodimaisuus ja ratkeamattomuus heijastelevat albumikokonaisuutta.

 

Matkan merkitys

Voyage of the Acolyte luetaan joskus puuttuvaksi albumiksi Genesiksen levytysluettelossa. Teorialle on katetta, sillä onhan albumi täynnä emobändin kaltaisia melodisia ja sointi-ideoita, aina Collinsin ja Rutherfordin tunnistettavaa antia myöten. Oikeastaan kyse on silti Hackettin oman vision ja käytännössä myös hänen soolouransa lähtölaukauksesta. Musiikki ulottuu akustisella puolella pidemmälle lähes kevyen klassisen reviirille, toisaalta se hipaisee kokeellisempia ulottuvuuksia, joita Genesis kaihtoi astella. Ennen kaikkea se ei ole rakennettu laulujen ympärille, kuten Genesiksen musiikki, eikä toisaalta instrumentalistin taidonnäytteeksi, vaan monesti Hackett etsii erityyppisiin sävellyksiin sopivan kamari- tai orkesterikokoonpanon, jossa kitara ei läheskään aina ole pääosassa. Hienovaraisuus ja kokonaisuuden ajattelu ehkä ristiriitaisesti saa osan musiikista kuulostamaan ohuelta tai toisteiselta, ja varsinkin lauluntekijänä Hackettilla riitti kasvunvaraa.

Voyage of the Acolyte todisti kuitenkin, että Hackettista oli oman musiikillisen laivansa päälliköksi. Hänen itseluottamuksensa kasvoi siinä määrin, että hän koki vihdoin olevansa tasavertainen säveltäjä Genesiksen riveissä – mikä sitten osiltaan johti hänen poistumiseensa noista riveistä. Akolyytin matka korotti palvelijan alttarin nurkasta ja ohjasi hänet suuremmalla matkalle. Mielenkiintoisesti hänen seuraavat levynsä olivat tavallisempia bändiesityksiä, eivätkä lähestyneet esikoisen melkeinpä naiivin satumaista tunnelmaa ja hienovaraisia sovituksia. Ehkäpä musiikillisten trendien paine vaikutti myös. Hackett palaisi albumin klassiseen ja toisaalta synkempään puoleen kunnolla vasta 90-luvun lopulta alkaen, kun hänen ja hänen yhtyeensä progressiivinen perintö vihdoin alkoi saada synninpäästön.

 

---

Tärkeänä apuna tässä kirjoituksessa oli Paulo de Carvalhon yksityiskohtainen nuottikirja Voyage of the Acolyte – The Sound of Steve Hackett Vol. 1 (omakustanne, 2018). Muita keskeisiä taustatiedon lähteitä olivat Alan Hewittin kirjoittama elämäkerta Sketches of Hackett (Wymer, 2009) ja Hackettin oma A Genesis in My Bed (Wymer, 2020). Robert John Godfreyn kommentit ovat peräisin Rob Gaigerin teksteistä The Enidin kokoelma-albumin Tears of the Sun (1999) kansivihkossa.

---

[1] Idean kuvituksena jaksoa voi verrata Earth and Firen vielä pidempään iankaikkisuumarssiin ”Song of the Marching Children” (1971). Hackettin jakson kohtalonomaisuutta on matkittu myöhempien progebändien töissä. Esimerkiksi argentiinalainen Nexus käytännössä kopioi sen kappaleessaan ”La procesion interior” (1999). Musiikintutkija Allan F. Moore kuulee sen mallin brittiläisen Thieves’ Kitchenin ”The Long Fianchetton” (2008) huipennuksessa sekä italialaisen Moongardenin ”Round Midnightissa” (2004).

Yes: Close to the Edge (1972)

Oliko Yes ensimmäinen vihreä rockbändi? Yhtyeen hovitaiteiljaksi nousseen Roger Deanin kansi on poikkeuksellisen yksinkertainen, mutta huomio keskittyikin hänen luomaansa uuteen Yes-logoon. Sittemmin yhtyeelle ikoniseksi muodostunut logo ja kirjaintyyppi yhdistää pyöreitä, käärmemäisiä ja kivimäisiä muotoja.

Eräs progressiivisen rockin kulmakivi täytti puoli vuosisataa vuonna 2022. Progressiivisen rockin syvimpää olemusta koskevien kiistojen keskelläkin väki on mukisematta hyväksynyt Close to the Edgen (1972) edustavan ainakin brittiläisen sinfonisen progen keskeisintä ydintä ja genren parhaimmistoa. Tämän englantilaisen Yes-yhtyeen viidennen albumin ansiot yleensä hyväksyvät vain lievästi mutisten nekin, jotka ylenkatsovat yhtyeen myöhempää tuotantoa tai progressiivista rockia yleensä. Siksi blogi katsahtaa nyt sen salaisuuksiin.

Miksi, voitte kysyä? Close to the Edgelle on noina viitenäkymmenenä vuotena uhrattu valtamerellinen painomustetta ja kaatopaikallinen näppäimistöjä. Yhdysvaltalainen Will Romano esimerkiksi on uhrannut aiheelle kokonaisen kirjan. Hyödynnän tässä tekstissä sitä sekä muita asiasta enemmän eli jotain ymmärtävien kirjoituksia. Sen sijaan jos haluaa kuulla aiheesta jotain aivan uutta, kannattaa lopettaa lukeminen nyt ja kokeilla onneaan vaikkapa täällä tai täällä.

Voidaan sanoa, että on typerää lisätä redundanssia kirjoittamalla jälleen kerran albumista, jonka jokainen progefani tuntee läpikotaisin. Mutta ei tässä blogissa ole ennenkään annettu typeryyden hidastaa meininkiä.

Matka reunalle

Close to the Edgen ikoniseen asemaan vaikuttaa tietysti sen synnyn konteksti. Vuonna 1972 progressiivinen rock murtautui valtavirtaan Isossa-Britanniassa. Vuosikymmenen vaihteen tienoilla aloittaneet yhtyeet tekivät neljänsiä tai viidensiä albumeita ja alkoivat saavuttaa luovuutensa huipun. Soitto- ja sävellystaito olivat kasvaneet vuosien keikkailun ja treenauksen myötä, nopeasti kehittyvä studio- ja soitintekniikka tarjosi uusia työkaluja ja yleinen ilmapiiri kannusti vielä kokeiluihin. Nimenomaan, koska yleisö näytti suosionsa yhtyeiden mitä eriskummallisemmille keksinnöille konserteissa ja levykaupoissa, levy-yhtiötkin antoivat nuorukaisille poikkeuksellisen paljon liekaa. Tämä ruokki ehkä liioiteltuja nerokuvitelmia ja tähtikulttia, mutta se innosti yhtyeitä tervehenkiseen kilpailuun nimenomaan omaperäisyydessä. Jokainen yhtye halusi erottautua muista ja tehdä sellaista, mitä ei ollut vielä tehty. Tämä ei ole populaarimusiikissa mitenkään oletusarvo. Tuolloin vielä rockin saralla olikin paljon uutta ja ennen kokeilematonta, taivaanrannat tuntuivat todella olevan äärettömät. Vuonna nähtiinkin monta klassikon arvon lunastunutta albumijulkaisua.

Tämä päti myös Yesiin. Kolmas albumi The Yes Album (1971) oli ollut taiteellinen ja kaupallinen läpimurto. Saman vuoden lopulla julkaistu epätasaisempi Fragile oli vieläkin suurempi menestys, varsinkin Yhdysvalloissa, ja sitä toteuttamassa oli ensimmäistä kertaa yhtyeen sittemmin klassiseksi julistettu kokoonpano. Close to the Edgeä varten yhtye sai luuhata studiossa kauemmin kuin koskaan aiemmin ja se sävelsi nyt materiaalinsa ensi kertaa lähinnä siellä.

Myöhemmin on korostettu yhtyeen pitkää ja vaivalloistakin sävellysprosessia, jossa kiisteltiin pitkään ja hartaasti yhden nuotin valinnasta. Tärkeintä oli kuitenkin, että kaikki viisi muusikkoa osallistuivat täysipainoisesti. Laulaja Jon Anderson ja kitaristi Steve Howe olivat mahdollisesti ainoat, joilla oli kokonaiskäsitys pitkästä nimikappaleesta, joka äänitettiin paloissa ja opeteltiin kokonaisuutena vasta, kun se oli koottu studiossa. Silti basisti Chris Squire, rumpali Bill Bruford ja kosketinsoittaja Rick Wakeman osallistuivat musiikin sovittamiseen ja säveltämiseenkin enemmän kuin mitä albumin tekijätiedot antoivat ymmärtää.

Close to the Edge on hyvä esimerkki rockyhtyeen luomasta synergiasta ja hedelmällisestä kollektiivisesta luomisprosessista. Se on hyvin erilainen kuin taidemusiikin ajatus yhdestä kaikkivaltiaasta säveltäjäluojasta tai myöhemmin progemuusikoista luotu kuva oman napansa ympärillä sooloilevina egomaanikoina. Sen avulla syntyi musiikillisesti pitkälle kehittynyt, tasapainoinen ja hyvin harkitunkuuloinen albumikokonaisuus ilman perinteistä nuottikirjoitusta. Lisäksi yhtyeen hovituottaja Eddie Offord pystyi toteuttamaan teknisesti yhtyeen äänelliset ideat ja antoi yhtyeen soitolle sen vaatiman selkeän ja erottelevan mutta silti täyteläisen äänimaailman.

Close to the Edgen kanonisaatiota edisti pari muutakin asiaa. Sitä juhlistivat niin fanit kuin kriitikotkin, kun taas yhtyeen myöhemmät julkaisut saisivat paljon ristiriitaisemman vastaanoton. Lisäksi kun yhtye vei uuden musiikkinsa konserttilavoille, Bill Bruford ei ollut enää soittamassa sitä vaan oli siirtynyt King Crimsoniin. Yhdeksi syyksi lähdölleen hän sanoi juuri sen, että Close to the Edge oli hienointa, mitä Yes oli tehnyt ja mitä hänen mielestään tekisikään. Hänen lähtönsä myötä tuo klassinen kokoonpano hajosi. Tämänkin ansiosta Close to the Edge on saanut legendaarisen asemansa Yesin huippuhetkenä.

Sitä titteliä ei silti saavutettu vain ulkomusiikillisista syistä. Mikä itse musiikissa oli niin hienoa, että se vetoaa vielä puolen vuosisadan jälkeen, myös sellaisiin kuulijoihin, jotka eivät olleet edes solutasolla kuvioissa albumin julkaisuaikana?

”Close to the Edge”

Close to the Edgen arvostus keskittyy ennen kaikkea albumin 18 minuuttia kestävään nimikappaleeseen, joka täyttää koko alkuperäisen vinyylin A-puoliskon. Yes nimenomaan suunnitteli tekevänsä levypuoliskon mittaisen sävellyksen pidennettyään vähitellen sävellyksiään ja rikottuaan jo kymmenen minuutin rajan ”Heart of the Sunrisella” (1971). Levypuoliskon täyttäminen oli myös muotoutumassa eräänlaiseksi uudeksi voitonmerkiksi bändien välisessä kilvoittelussa.

Pelkkä pituus ei tee sävellyksestä ”eeppistä” progressiivisen rockin tarkoittamassa mielessä. Pitkillä sooloilla ja jammaillulla saa myös vinyylin urat täyteen, mutta eeppisyys jää vähäisemmäksi. Progeyhtyeillä sävellykset pitenivät, koska yhtyeet sävelsivät tavallista säkeistöpohjaista laulua pidempiä rakenteita, joissa oli usein otettu mallia länsimaisen taidemusiikin käytänteistä. Suosituin oli moniosainen laulu- tai sävellyssarja. Varhainen esimerkki tästä oli Procol Harumin uraauurtava ”In Held ’Twas in I” (1968). Sitä olivat seuranneet muun muassa Pink Floydin orkesterikokeilu ”Atom Heart Mother” (1970), Caravanin jammailleva ”Nine Feet Underground”, Van der Graaf Generatorin goottilainen ”The Plague of Lighthouse Keepers” ja Emerson, Lake & Palmerin modernistisempi ”Tarkus” (kaikki 1971).

Myös ”Close to the Edge” koostuu neljästä nimetystä osasta: ”The Solid Time of Change”, ”Total Mass Retain”, ”I Get Up, I Get Down” ja ”Seasons of Man”. Siitä, millaista taidemusiikin muotoa sävellys jäljittelee, liikkuu erilaisia tulkintoja aiheesta kiinnostuneiden musiikintutkijoiden parissa. Edward Macan näkee ”Close to the Edgessä” sonaattimuodon, jossa sävellyksen pää- ja sivuteema esitellään, niitä kehitellään ja sitten niihin palataan. John Covach esittää osuvammin, että teos on toisaalta suuresti laajennettu laulu ja toisaalta laaja kaksiosaisena sävellys.

Totta onkin, että nimellisen neliosaisen jakonsa alla sävellys muistuttaa populaarimusiikille aivan tyypillistä säkeistöpohjaista laulua, jolle vain on syötetty kasvuhormoneja siihen malliin, että se on kasvanut hirviömäiseksi roikaleeksi. Tämän rakenteen mukaisesti ”Close to the Edgessä” on intro, kaksi kertaa säkeistön vuorottelu kertosäkeistön kanssa, väliosa, kolmas säkeistö ja kertosäkeistö sekä lyhyt outro. Tämän voi sanoa vaikuttavan siihen, että sävellys tuntuu kasvavan hyvin luontevasti alusta huipennukseensa. Se tuntuu yhtenäisemmältä kuin esimerkiksi saman vuoden toinen keskeinen proge-eepos, Genesiksen selkeämmin erillisistä osista koostuva (mutta ei yhtään vähemmän vaikuttava) sävellyssarja ”Supper’s Ready”.

Noin puolet kestostaan ”Close to the Edge” siis rokkaa ripeässä tahdissa vuorottelevien säkeistöjen ja kertosäkeistöjen lauluna. Laulurakenne kattaa noin puolet ”Solid Time of Changestä” ja ”Seasons of Manistä” sekä lähes koko ”Total Mass Retainin”. Se on kuitenkin rakenteellisesti tavallista rocklaulua monimutkaisempi ja sen kehittely on paljon monisyisempää kuin ajan rocksävellyksissä yleensä. Yhden säkeistön ja kertosäkeistön sijaan sävellyksessä on kaksi erilaista säkeistöparia ja kumpaakin seuraa hieman erilainen kertosäkeistö. Jon Andersonin säveltämät A-säkeistöt jyskyttävät miehelle tyypillisiä resitatiivimaisia melodioita kolmen nuotin kapealla äänialalla ja pitkälti urkupisteeseen perustuvassa modaalisessa kehikossa. Rytminen ja melodinen kulmikkuus sekä A-doorinen sävellaji antavat osiolle levottoman sävyn. Steve Howen B-säkeistöt etenevät rytmisesti leppoisammin ja harmonisesti päämäärähakuisemmin duurissa muodostaen melkein bluesmaisen kulun sulavasti oktaavin alalla aaltoilevan laulumelodian ympärille. A-kertosäkeistöt myötäilevät A-säkeistöjen melodista alaa, mutta laajentavat niitä koreammiksi fanfaareiksi.

Osiot eivät toistu sellaisenaan vaan niitä kehitellään kerta toisensa jälkeen eri tavoilla. A-säkeistöissä muutos tapahtuu rytmin kautta. ”Total Mass Retainissa” rytmisektio lähtee omille teilleen ja soittaa neljäjakoista rytmiä laulun ja muiden instrumenttien pitäytyessä alkuperäisessä kolmijakoisessa rytmissä. Paitsi että tasot alkavat ajautua erilleen toisistaan, Squire siirtyy neljäsosanuottien tasaisesta pumppauksesta katkonaisempaan rytmiin, jonka vaeltelevia törähdyksiä Bruford aksentoi virvelillä sekoittaen rytmin synkooppeja entisestään. Lisäksi Squiren nopeat liu’ut nuotista toiseen särähtävät paikoin sointuharmoniaa vasten ja puurouttavat entisestään äänikuvaa. Basson soundiin ilmestyy samalla säröä. Vaikutuksena on kitkan, hämmennyksen ja vastakkainasettelun voimistuminen.

Kun A-säkeistöihin palataan ”Seasons of Manissä”, katkonainen kuvio säilyy, mutta se ja rummutus ovat taipuneet myötäilemään muun säestyksen rytmiä. Kehittelyn synnyttämä ristiriita päättyy synteesiin ja ratkeaa lopullisesti alkuperäisen bassokuvion palatessa jälkimmäiseen säkeistöön. Kaikki on taas synkronissa.

Bassokuvion aikaansaamia harmonian muutoksia lukuun ottamatta A-säkeistöt eivät hievahda A-doorisesta sävellajistaan. Rytmisesti järkkymättömät B-säkeistöt sen sijaan kuullaan aina eri sävellajissa. Ne kuljettavat tuttuja melodioita koko ajan uusille ulapoille tavalla, joka Macanin mukaan muistuttaa sonaattimuodon kehittelyä.

Eniten muutoksia kokevat kertosäkeistöt, joissa sekä sävellajit että rytminen rakenne ovat plastisia. Ensimmäinen A-kertosäkeistö esittelee nimeen pohjaavan kahden tahdin melodisen aiheen ja heti perään pysäyttää liikkeen intoa toppuuttelevalla lausahduksella ”not right away”. Vasta B-kertosäkeistö rullaa teeman auki koko komeudessaan: A-säkeistöjen modaalista sointukulkua noudattelevaa ”close to the edge” -fraasia seuraa B-säkeistöjen rinnakkaisduuriin siirtyvä ”seasons will pass you by” -julistus ja osittaisen kadenssin alleviivaama ”I get up, I get down” -huudahdus. Muihin osiin verrattuna sen tahtilaji venyy ja lyhenee fraasien mukaan, joskin Brufordin rummutus pitää menon vakaana. Musiikki ja sanat ennakoivat jo tulevaa fanfaarimaista huipennusta, mutta rytmi ja tekstuuri kuristavat jälleen kaasun ja se ohitetaan nopeasti. Lupaus tulevasta on annettu, mutta matkaa on vielä jäljellä.

Tässä kohdassa voi huomauttaa, että kontrastia luodaan myös sointien muutoksella. Progressiivisen rockiin kuului laajentaa tavallisten bändisoittimien arsenaalia. Niinpä Howe kuullaan vuorottelemassa sähkösitaria ja sähkökitaraa, Wakeman lisäämässä toisiin A-säkeistöihin oudosti suodatettua mellotronia muiden perkussiivisten äänten rinnalle ja siirtymässä sitten puhtaampiin ja komeampiin urkuääniin muissa osissa.

Kiinnitäisin kuitenkin eniten huomiota lauluäänten käyttöön. Yes oli 70-luvun brittiprogen suuruuksista Gentle Giantin ohella ainoa, jonka soundiin kuuluivat keskeisenä osana kolmiosaiset stemmalaulut. Musiikkia leimasi ennen kaikkea Jon Andersonin poikkeuksellisen korkea ja heleä kontratenoriääni, jota oli vaikea jäljitellä. Sen rinnalla haukahteli kuitenkin Chris Squiren kireämmän rupinen ääni, ja yleensä jossain alempana kähisi ohuemmin Steve Howe. Yhdessä epäsuhtaiset äänet muodostivat jännittävän kuuloisen kokonaissoundin, enkelikuoron, jonka viitoissa oli kuitenkin annos rapaa kadulta. Studiossa Anderson toki kerrosti omaa ääntänsä, mutta erilaiset laulajayhdistelmät tuovat lisäsävyjä ”Close to the Edgen” sointiin.

Esimerkiksi A-säkeistöissä herkeämätön terssistemma korostaa kireän korkean ja rytmisen laulumelodian ahdistavuutta. ”Total Mass Retainissa” se katoaa, ehkä korostaakseen sanojen siirtymää me-muodosta minä-muotoon ja näin henkisen etsijän äkillistä yksinäisyyttä. B-säkeistöissä soololaulu saa kulkea vapaammin ja rennommin kautta rekisterien. Kertosäkeistöissä kolmiosaiset pyramidistemmat kuuluttavat koukun tarttuvuutta.

”Total Mass Retainin” A-kertosäkeistö kokee rajuimman muodonmuutoksen, sillä sen kesto puristetaan puoleen ja laulu harmonisoidaan karuilla kvarteilla. Kitka on tässä kohtaa sävellystä kovimmillaan. B-kertosäkeistö pehmentää taas menoa, mutta sekin hiipuu kesken kaiken, kun musiikki äkkiä taipuu kolmanteen osaan ”I Get Up, I Down” vievään siirtymään. Säkeistöjen ja kertosäkeistöjen materiaalia käsitellään siis taidemusiikkimaisella tyylillä, jossa aihe esitellään, sitä kehitellään, sillä luodaan ristiriitoja ja ristiriidat ratkaistaan. ”Seasons of Maniin” päästessä A-kertosäkeistö pudotetaankin tarpeettomana pois ja A-säkeistöjen välissä on vain neljän tahdin väli, jossa Andersonin sanattoman hoilauksen alla rytmi palaa ruotuun vauhdin hidastumatta. ”Close to the Edgen” laulu on kasvanut näin paljon tavallista rockveisua suuremmaksi.

Tämän laulun keskellä ”I Get Up, I Get Down” voidaan nähdä kontrastia tarjoavana väliosana. Monet varhaiset rockin yritykset edistyä koti pidempiä muotoja lähtivätkin juuri laajentamalla perinteisen laulumuodon väliosaa. Aluksi tämä oli vain tavallista pidempi soolo, mutta lopulta siitä tuli usein oma sävellyksensä. Popmusiikissa kuultiin jo 1968 kappaleita kuten ”MacArthur Park”, jossa pohjimmiltaan kappaleen keskiosaksi on sijoitettu erillinen laulu. Tässäkin Jimmy Webb oli ottanut oppia juuri klassisesta musiikista. Laulumuodossa ensisijaista oli luoda vaihtelua, klassisissa rakenteissa myös ohjata musiikkia laajemmille kaarille, jotka sitten johdattaisivat takaisin alkuun. Kyse oli musiikillisesta matkasta, ja tämä ajatus lähdöstä, muutoksesta ja paluusta on keskeinen myös ”Close to the Edgessä”.

”I Get Up, I Get Down” tarjoaakin suuren kontrastin muihin osiin nähden. Se on hidas ja abstrakti, melodisesti lyyrinen ja harmonisesti verkkainen. Samalla se on rock-kontekstissa sävellyksen radikaaleimpia osia. Rikkaan uneliaan äänitaustan kutovat koskettimien ja pehmeän sähkökitaran osittain satunnaisesti hahmottelemat pitkät linjat ja melodian palat sekä sähköpianon etäisen mietteliäs kilahtelu. Rytmiryhmä huilaa ja kirskuvat äänet on suljettu tämän kaikuisan äänikohdun ulkopuolelle. Erilaisten sointien ja äänenvärien käyttö laajenee rockyhtyeen rajojen yli, kohti ”sinfonista” palettia.

Poikkeama aikaisemmasta on niin valtava, että Yes tuntuu tosiaan vain naulanneen erillisen laulun edellisen jatkoksi. Kuitenkin ”I Get Up, I Get Down” liittyy myös kolmeen muuhun osaan. Näin jo nimellään, sillä Anderson laulaa toistuvana aiheena kertosäkeistöjen melodiaa. Kun sävellys sitten alkaa liikkua E-duurikeskuksestaan, selkeä mutta modaalisesti värittynyt sävelkulku (mikä vastaa ilmeisesti sanojen epäilyn ja kyselyn henkeä) mukailee pitkälti B-säkeistöjä, eri sävellajissa tosin. Näin osio linkittyy osaksi muuta sävellystä, voidaanpa se ehkä tulkita löyhästi sonaattimuodon kehittelyjaksoksi, kuten Macan tekee. Monien klassisten sinfonioiden toisten osien tapaan ”I Get, I Get Down” on se sävellyksen hidas ja lyyrinen hetki.

Kelluva tausta suo tilaa sävellyksen rikkaimmalle laulupolyfonialle. Bändi synnytti sen sovittamalla kaksi Howen säveltämää melodiaa päällekkäin. Terssiveljekset Howe ja Squire hymisevät taustalla resitatiivisempaa melodiaa Andersonin lyyrisemmän soolon alla ja osin päällä, ennen kuin taas yhtyvät tukemaan ”I get up” -aihetta henkäilevillä harmonialinjoilla. Laulussa kaikuu etäisenä The Beach Boysin stemmalaulu Kalifornian aurinkoisilta rannoilta, mutta harras tyyli ja luolamainen sointi muistuttavat myös tietyn kirkkomusiikin vuorottelua solistin ja kuoron välillä. Osan kuvaus itsetutkiskelusta ja ristiriitojen ratkaisusta saa tukea siitä, kuinka eri lauluosuudet synnyttävät lyhytkestoisia riitasointuja ja sekavuutta, kunnes lopulta ne yhdistyvät pitkäksi, korkeaa perusnuottia kannattelevaksi soinnuksi ja Wakemanin aidot kirkkourut jyristelevät sisään kilometrin korkeilla soinnuillaan. Nyt kirkkomusiikkitulkinta hallitsee, varsinkin kun Wakemanin arvokkaasti eteen nuokkuva äänenkuljetus noudattaa klassisia periaatteita, mikä luo kontrastia esimerkiksi muiden osien laulusäkeistöjen suruttomasti pomppiviin rinnakkaisharmonioihin.

Lopulta urkujen seasta nousee esiin Moog-syntetisaattorin yhtä ikoninen johtosoundi, jonka reipas fanfaari ilmoittaa uudesta synteesistä ja heilauttaa putkikellojen juhlallisella tuella musiikin hetkeksi uuteen H-duuriin ja kohti huipennusta.

Tämän perusteella ”Close to the Edgen” laulumuoto on sen verran monimutkainen, että voidaan puhua taidemusiikkityyppisestä ABA-rakenteesta. Hieman tarkemmin tarkastelemalla sävellyksen introa huomataan, että sekin on paljon monisyisempi ja merkityksellisempi kuin miltä aluksi näyttää. Ensinnäkin se vie yli puolet ”Solid Time of Changen” kuuden minuutin kestosta, ja se jakautuu kolmeen erilaiseen osaan. Sävellys alkaa hitaasti esiin nousevilla luonnonäänillä ja kosketinsoittimien synnyttämällä helinällä. Tämä työläästi nauhasilmukalla toteutettu jakso irtautuu kokonaan perinteisestä musiikkimuodosta, ja se pohjautuu luultavasti Wendy Carlosin ambient-musiikin tienraivaaja-albumin Sonic Seasonings (1972) elektroakustisiin luontokuviin.

Luonnosta purskahtaa esiin jotain aivan muuta, kun Steve Howen säröiset mutta kirkkaan rämisevät kitarat alkavat soittaa kulmikasta kolmijakoista melodiaa kailottavina kvarttistemmoina ja Chris Squiren kuuluisan metallinkirkas basso kiipeää pohjamudista neljä oktaavia pitkin eksoottisesti sävytettyä d-molliasteikkoa. Perusmelodia käyttää vain kahta nuottia (F ja E) mutta Howe siirtelee niitä sukkelasti neljän oktaavin alalla. Ennen kuin kukaan ehtii sanoa John McLaughlin, Howe singahtaa vauhdikkaita juoksutuksia ja kantikkaita melodian palasia tihkuvaan sooloiluun riitaintervalleille haistatellen. Wakemanin koskettimien ja Squiren basson pitäessä kohtuutasaista pulssia yllä Bruford kieltäytyy asettumasta yksinkertaiseen rytmiin vaan kehittelee yllättäviä vaihteluita rummuillaan peltien vakaamman rytmin ympärillä. Samalla tavoin Howe improvisoi, mutta samalla rakentaa pitkän soolonsa kuin moniosaisen sävellyksen. Varsinkin keskivaiheilla hän luo yllätysvaihtelua siirtymällä yksiäänisyydestä pariääniin ja sitten tavaramerkilliseen kolmisointujen rytmis-melodiseen riffiin, jota maustaa huimaavilla glissandoilla. Yes ei ollut soittanut ennen yhtä tiheää ja jazzrockmaista musiikkia. Se seuraa selvästi Mahavishnu Orchestran vastikään avaamaa tulista valtatietä, tosin ehkä vain kakkosvaihteella ja kasikympin lätkää kunnioittaen.

Osiota rytmittävät pysähdykset huudahtaviin laulusointuihin ja loppuhuipennuksessa Squire ja Howe tiluttelevat tasatahtia ylös asteikkoa ja melkein kaaoksen partaalle. ”Close to the edge, indeed” – mutta sitten Howe polkaisee esiin ehdottoman sankarillisen kitarateeman ja musiikki alkaa rokata tasaisen juhlavasti D-duurissa. Mollikaaoksesta nousi duurin järjestys. Musiikin kaksijakoisuus, joka ehkä kuvaa uuden kokemuksen ihmettä ja outoutta, ei kuitenkaan hellitä, sillä laskeva sointukulku vie välillä takaisin molliin. Myös Howella on jälleen sormensa pelissä, sillä varioidessaan melodiaa hän paikoin korostaa ensimmäisellä iskulla epävakainta sointuääntä tai suoranaista riitaintervallia. Melodia saa kirpeän sävyn, sankaruuden kiilto epäilyksen patinan. Howe tekee jaksosta todellisen sävellyksen kekseliäillä muunnoksillaan ja kontrastia antavilla tekniikoilla. Tämä osion kaiut tulvivat myöhemmin monen eurooppalaisen kitarasankarin vahvistimesta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että pomppiva melodia on rytmiltään sama kuin A-säkeistön laulumelodia ja melodiselta muodoltaan se on kuin laajennettu variaatio laulusta. Pitkä intro on näin pikemminkin laajan teoksen alkusoitto, joka esittelee sävellyksen keskeisen elementin.

Melodia kuullaan seuraavan kerran ”Total Mass Retainin” lopussa barokkimaisena muunnelmana. Sen soittavat nyt basso, sähkösitar ja urut lyhyenä kontrapunktisena kehittelynä. Koko sävellyksen ainoa hieman töksähtävä jakso toimii lähinnä siltana ”I Get Up, I Get Downiin” (minkä takia se oli luultavasti Wakemanin tekosia, sillä osien linkittäminen oli hänen erikoisalaansa), mutta sekin laajentaa sävellyksen vaikutevalikoimaa.

Viimeisen kerran melodia potkaistaan käyntiin heti ”Seasons of Manin” alussa. Nyt se raikuu kvartteina Wakemanin teräsrumpuja muistuttavalla Moog-soundilla kireämpään Fis-duuriin korotettuna, kohotetussa tempossa ja vauhdikkaamman rytmin säestyksellä. Tämäkin teema on näin käynyt läpi variaatioita kulkiessaan halki sävellyksen kolmen eri osan. Covach tulkitsee sen myös niin, että tästä alkaa kappaleen toinen laaja osa. ”I Get Up, I Get Down” näyttäytyisi intron kahden ensimmäisen osan variaationa ja nyt tämän teeman paluu potkaisisi lauluosuuden uudelleen käyntiin. Ainakin rakenteellisesti ”Seasons of Man” seuraavaksi tasapainottaa intron kiemuraista kitarasooloilua, kun Wakeman soittaa räväkällä urkusoundilla sävellyksen ainoan perinteisen rocksoolon A-säkeistön sointukulun päälle. Se siitä soolokukkoilusta. Valtaosa ”Close to the Edgestä” pohjautuu taitavaan yhteissoittoon.

Yksi asia, mikä tekee ”Close to the Edgestä”, ja myös muistakin Yesin parhaimmista sävellyksistä, niin puoleensavetävän, on juuri tutun ja oudon sujuva yhdistäminen. Samassa sävellyksessä kuullaan helposti omaksuttavia rockbändisäkeistöjä sekä lähes abstraktia nauhamusiikkia. On kaaoksen partaalla keikkuvaa jazzrockia ja tarttuvia kertosäkeistöjä. On eteeristä leijuntaa ja rytmistä rocksooloilua. On laaja sointivalikoima, jonka äänissä kuuluu vaikutteita niin intialaisesta musiikista kuin länsimaisen taidemusiikin eri muodoista.

Ja kaiken pohjalla vaikuttaa luova epämääräisyys popturvallisen laulumuodon ja taidemusiikkimaisen kehittelyn välillä. Kuten Covach osuvasti toteaa, Yes käyttää taidemusiikin ideoita mutta ei soita taidemusiikkia. Ne, jotka vähättelevät ”Close to the Edgeä”, koska se ei yllä sitä innoittaneiden taidesäveltäjien kuten Jean Sibeliuksen suurten sinfonisten teosten tasolle, lähtevät aivan väärästä oletuksesta. [1] Yes soittaa yhä rockia, mutta rockia, joka imee ja sovittaa sulavasti itseensä vaikutteita muista musiikeista, joka laajentaa rockin ilmaisualaa laajojen rakenteiden avulla. Se on progressiivista rockia, jossain sinfonian ja ränttätäntän välillä. ”Close to the Edgessä” ainakin niin sanottu sinfoninen progressiivinen rock saavuttaa kypsyyden.

Sillä onhan kaiken variaation, kaiken sen jälkeen mitä kuudentoista minuutin jälkeen on tapahtunut, sävellyksen huipennus huimempi kuin se olisi vain kuuden minuutin jälkeen. Andersonin laulustemma viimeisessä A-säkeistössä karkaa terssistä kvartin korkeuksiin, tähän asti uhkeimmat lauluharmoniat tuovat kappaleen B-säkeistöstä viimeiseen kertosäkeistöön, tekstuuri paisuu mellotronin kauan odotettujen jousien saapuessa urkujen rinnalle ja alussa lupailtu ”now that you’re whole” -aihe palaa venytettynä basson ja rumpujen synkronoituessa viimeiseen syöksyyn viimeiseen kertosäkeistöön F-duurin lähes epäinhimillisessä sävelkorkeudessa – niin korkealla, ettei Jon Anderson pystynyt toistamaan sitä konserteissa, kuten eivät hänen seuraajansakaan… Siinä on todellinen apoteoosi, nauhalle vangittuna ainutkertaisena suorituksena. Sen jälkeen koetaan vielä outrona musiikin häipyminen takaisin alun nauhasilmukkaan, jonka tulkita merkitsevän lopullista nirvanaa duurin ja valon voiton jälkeen tai itseensä kiertyvän syklisen rakenteen sulkeutumaa, koko kappaleen kattavaa isoa luuppia.

Vuonna 1972 se mahtoi kuulostaa erikoiselta ja tajuntaa laajentavalta. Vuonna 1992 se kuulosti yhä upealta ja kiihotti musiikillista mielikuvitusta. Enkä silloin ymmärtänyt kaikkea, mitä tässä nyt on käyty läpi. Ei tarvittu. Musiikki yksin riitti.

”Close to the Edge” on yksi hienoimpia klassisen brittiprogen eepoksista. Ehkä sen takia se on kyllä palvottu mutta vähän imitoitu. Varmasti se innoitti monia muita progressiivisia yhtyeitä rakentamaan pitkiä sävellyksiä ja myös lainaamaan suoraan osia Yesin soundista. Kuitenkaan suoria jäljitelmiä ”Close to the Edgen” sapluunasta on yritetty väsätä huomattavasti harvemmin kuin vaikkapa yllä mainitusta ”Supper’s Readystä”. Samanlainen laulurakenne laajassa kaksiosaisessa formaatissa toistuu oikeastaan vain puolalaisen Exoduksen Yes-vaikutteisessa eepoksessa ”Ten najpiękniejszy dzień” (1980). Tätä voi pitää kunnianosoituksena. Mestariteosta ei ole edes rohjettu kopioida.

Osa sisäkannen kuvituksesta. Hohtavat värit, tarkat muodot ja epätodelliset maisemat edustavat sitä mistä Roger Dean ja Yes muistetaan. Mielen fantasiamaisemat eivät löytyneet vihreästä kannesta vaan ne saavutti vain avaamalla kannet ja kurkistamalla sisään.

”And You and I”

Close to the Edge ei ole vain nimikappaleensa. Yesin jäsenet ovat myöhemmin kertoneet, että albumi nimenomaan suunniteltiin kolmen kappaleen ympärille. Sitä ei voi pitää konseptialbumina siinä mielessä, että albumin kaksi lyhyempää sävellystä liittyisivät suoraan nimikappaleeseen sävellyksinä tai sanoitusten kautta. Tietyt eepoksen rakenteelliset seikat sekä pienet melodiset ideat kuitenkin toistuvat niissä. Mielestäni parhaiten niiden voi ajatella kehittelevän itsenäisesti tiettyjä osia nimieepoksen kokonaisuudesta.

”Vain” kymmenminuuttinen ”And You and I” on ”Close to the Edgen” tapaan jaettu neljään nimettyyn osaan: ”Cord of Life”, ”Eclipse”, ”The Preacher The Teacher” ja ”Apocalypse”. Siinäkin on irtonainen intro, joka toistuu lyhennettynä puolivälissä ja ikään kuin aloittaa sävellyksen uudestaan. Intro kulkee Yesin tuohon saakka suurimman hitin ”Roundaboutin” (1971) jäljillä, kun Howe tapailee 12-kielisellä akustisella kitaralla ylä-äänistä helähteleviä nuotteja eteerisen urkukentän humistessa huomaamatta taustalla. Tästä muotoutuu jälleen esiin toistuva kuvio, joka hahmottelee esiin ensimmäisten laulusäkeistöjen D-miksolyydisen kulun.

Tämä basson säästeliäillä urkupisteillä lepäävä kulku tuo mieleen ”Close to the Edgen” A-säkeistöt. Säkeistötkin tulevat pareina, joissa jälkimmäinen sisältää tekstissä muuttumattoman kertosäkeen (”All complete in the sight of the seeds of life with you”). Mutta hektisten rytmisyyden sijaan ”Cord of Life” etenee hitaasti ja harmonisesti 3/4-tahtilajissa melkeinpä folkmaisena lauluna, alussa vain basso ja akustisen kitaran rämpytys seuranaan. Melodia on Andersonin asteikolla tasapainoinen ja säerakenne tavanomainen. Tila täyttyy hitaasti kirkkaista ja akustissävyisistä äänistä: tamburiini, helähtävä triangeli, bassokitaran korkea tremolokuvio ja huilumaisen syntetisaattorin fillit. Kaksi jälkimmäistä tapailevat samanlaisia kuvioita kuin mitä kuultiin ”I Get Up, I Get Downilla”. ”And You and I” voidaankin nähdä juuri ”Close to the Edgen” hitaan, harmonisen kauniin puolen kehittelynä.

Ainoa särmikkäämpi osa hiotussa sävellyksessä on väliosa, jossa vain hieman nykivän 4/4-perusrockrytmin (rumpalina kun on Bruford, jonka on aina pakko hieman siirrellä iskun painotusta) säestyksellä Anderson laulaa korkeaa soolomelodiaa, kun taas muut säestävät keskirekisterissä terssiharmonisoidulla, rytmisemmällä resitatiivilla, joka vääristetään Leslie-kaiuttimen kautta. Se on lyhyt poikkeama kohti moniäänistä ruuhkaa, ja pian äänet harmonisoituvat upeaksi siirtymäksi varsinaiseen kertosäkeistöön, joka yllättää melkeinpä naiivilla yksinkertaisuudellaan ja puhemaisuudellaan.

Mellotronijousien äkillinen nousu ilmoittaa siirtymästä koko sävellyksen varsinaiseen väliosaan ja kontrastijaksoon. Brufordin ja Squiren säveltämä ”Eclipse” on vieläkin hitaampi, majesteettinen sinfoninen jakso. Päällekkäisäänityksen avulla Wakemanin mellotronit, syntetisaattorit ja Howen pedal steel -kitara kutovat isoista soinnuista ja lomittaisista melodioista uskomattoman uhkean ja komean äänivallin, joka on kuin kelluisi auringon ytimessä. Bruford merkkaa tahdin alun kyllä perinteisesti aksenttisymbaalilla mutta kääntelee ja vääntelee virvelin paikkaa ja iskuja, niin että kappale ei sorru laiskaksi töminäksi vaan liikkuu sujuvasti takaisin 3/4-tahtilajiin ja jälkimmäisen laulusäkeistön emotionaalisesti ylipursuavaan toistoon.

”Eclipse” on luultavasti inspiroinut enemmän monia muita ”sinfonisia” progeyhtyeitä kuin kaikki albumin rakenteelliset hienoudet. Monille myöhemmille yhtyeille sinfonisuus on juuri tarkoittanut vain melodista sooloilua suurellisen kosketinmaton päällä hitaahkossa tempossa. Varsinkin saksalaiset yhtyeet kuten Eloy ovat matkineet avaruudellista soundia, jonka Howe saa liukumalla nuotista toiseen hyvin korkealla ja voimakasta kaikua käyttäen. Sillä on toki edeltäjänsä jo Pink Floydin avaruusmatkoissa. Mielenkiintoisesti Howe korostaa tyylin kantrijuuria ekstaattisessa melodisessa nousussa ennen laulun paluuta, kun hän vaihtaa tavalliseen sähkökitaraan ja soittaa melodian oktaaveissa. Chet Atkinsin kantrikitarointi oli iso osa hänen vaikutevalikoimaansa, toisin kuin jäljittelijöillä. Ehkä siksi jäljittelijät eivät pärjää.

”Eclipse” on kappaleen huipennus. Tämä kertoo sen, miksi pinnallisesta yhteneväisyydestä huolimatta ”And You and I” ei ole ”Close to the Edgen” veroinen. ”The Preacher The Teacher” toistaa intron lyhennettynä, laulusäkeistöt, korvaa väliosan nätillä syntetisaattorisoololla ja sitten nytkähtää hieman kömpelösti ”Eclipsen” lyhennettyyn instrumentaaliuusintaan. Säkeistöt esitetään hitusen nopeammin ja E-duurissa ”kohotetun” vaikutelman aikaansaamiseksi, ja sekä säestyksessä että laulumelodiassa on muunnelmia. Eri kuitenkaan voi puhua samalla tavalla suuresta kehittelystä ja huipentumasta kuin ”Close to the Edgen” jälkipuolella. Sävellyksen sävelkeskus kyllä siirtyy ”Cord of Lifen” D:stä ”Apocalypsen” H:hon, kun osat siirtyvät tutun varmojen dominanttisiirtymien kautta (sekä polveilevat hetkellisesti väliosissa). Tällä saadaan aikaan jatkuvista nousevaa, jonnekin kurottavaa tunnetta, mutta samanlaista kontrastin ja transsendenssin tunnetta kuin ”Close to the Edgessä” ei synny. Viimeinen osa ”Apocalypse” vain toistaakin kertosäkeistön kuin lyhyt kooda.

Täten neliosainen rakenne on oikeastaan vain pintaa. ”And You and I” on selkeämmin vain laulu. Todella hieno ja koskettava sellainen kyllä, tyylillisesti myös yhtenäisempi kuin nimikappale. Se sulkee pähkinänkuoreen Yesin herkän, akustisen ja sinfoninen puolen paremmin kuin juuri mikään muu yhtyeen sävellys. [2]

”Siberian Khatru”

Alle yhdeksään minuuttiin jäävä rääpäle ”Siberian Khatru” on albumin rockbiisi. Se ei havittele taidemusiikkimaista kehittelyrakennetta, vaan se pysyy siinä toistuvan modaalisessa kierrossa, mistä muut sävellykset alkoivat, ja poikkeaa siitä kollektiivisesti sovitettuihin soolojaksoihin. Kaiken pohjana kulkee tasaisen vahva, melkein diskomainen rummutus (kappale on juuri diskolle suosiollisessa noin 120 iskun tempossa, ja toisin kuin albumin muut sävellykset, se pitäytyy jotakuinkin siinä koko kestonsa), kitaran riffit ja paikoin melkein funkmainen basso. Tässä Yes päästää valloilleen ”Close to the Edgen” rytmisen ja rocksoittoon perustuvan puolen.

On siinä monipuolisia vaikutteitakin. Steve Howen soittotyylin kantrivaikutteet kuuluvat selvemmin kuin koskaan intron rupisissa näppäilyissä ja dempatuissa tsuk-tsuk-kuvioissa. Itse pääriffi aaltoilee duurin ja bluesasteikon välillä tarttuvasti. Blues ei yleensä kuulu juuri Yesin progressiivisessa rockissa, ja jatkossa Wakeman yhdistää siihen huimaavasti nousevan ja laskevan G-duuririffin mellotronin jousilla. Myöhemmin hän tuplaa sen harvoin kuulluilla mellotronin vaskeilla, jotka sopivat tämän kappaleen rämäkkään ja perkussiiviseen soundiin. Barokkimaiset cembalojuoksutukset saapuvat myös sekoitukseen keskiosassa, jossa bändi tempoilee suvereenisti yhdestä nopeasta soolospotista toiseen. Musiikki kehittyy tässä ensisijaisesti kerrostamalla uusia osuuksia ja sitten ottamalla niitä pois.

Rytmisyys kuuluu kaikessa, myös lauluosuuksissa, jotka ovat pääasiassa perkussiivisen huudahtavia ja harmonisoitu kolmisoinnuiksi. Väliosien hitusen pidemmissä linjoissa Anderson jää kontrastiksi taas yksin ja toiset laulajat muodostavat eritahtisen resitatiivin taustalle. Herkeämätön hieman eritahtisten rytmillisten solujen käyttö niin koskettimissa, kitarassa kuin bassossakin muistuttaa enmmän Igor Stravinskya enemmän kuin häneltä oppiaan ottaneista rokkareista. Lauluhuipennuksessa onkin enää syntetisaattoribasson kahdeksasosanuottien tykytys, kitaran korkea kuudestoistaosapohjainen synkopoitu riffi ja niiden välissä kahden oktaavin alan täyttävät laulustemmat huudahtelevat epäsäännölliseen tahtiin rumpuiskujen säestyksellä. Tämä muistuttaa Iggyn ”primitiivisintä” musiikkia, joka kauhistutti aikalaisyleisöä ja ihastutti sittemmin rytmimuusikoita. Siinä on säröä, kulmikkuutta ja metallisuutta.

Lopuksi päästään samanlaiseen hallittuun kaaokseen kuin ”Close to the Edgen” alussa, nyt vain harmonisemmin. Kitarariffi, kosketinsoittimien melodia, Squiren nouseva bassolinja ja Howen tietoisen muusta irrallinen soolo täyttävät ilmatilaa ja jotenkin mahtuvat sopuisasti yhteen. On kuin jonkinlainen infernaalinen sinfoniaorkesteri huojuisi huimaavasti kaaoksen partaalla ja sitten haihtuisi häivytyksen mukana kuin etääntyvä myrsky.

Siinä missä ”And You and I” luo ilmavan tilan ja laajentaa sitä huikaisevasti tekstuurin avulla, ”Siberian Khatru” täyttää tilan äärimmilleen rytmisillä elementeillä. Se näyttää hyvin, kuinka Yes pystyy kutomaan kappaleensa lähes kontrapunktisesti eri soitinten linjoista. Siitä inspiroituvat todennäköisesti monet italialaiset yhtyeet kolmiosaisine kontrapunkteineen. Koska se myös rokkasi niin maan perusteellisesti, se vetosi myös Pohjois-Amerikan suorasukaisempiin yhtyeisiin. Esimerkiksi yhdysvaltalainen Starcastle kopioi surutta kappaleen katkorytmisen lauluhuipennuksen. Sama katkorytmisyys lienee inspiroinut myös kanadalaisen Rushin rytmisesti spastisia riffejä.

Minkä reunalla?

Close to the Edge on siis vahva kolmikantainen musiikkikokonaisuus. Siinä ”And You and I” edustaa melodiaa ja sinfonista tekstuuria, ”Siberian Khatru” kontrapunktia ja räimettä ja ”Close to the Edge” kaiken kokoavaa ja kohottavaa rakennetta. Julkaisuaikanaan se edusti myös suurta filosofista lausuntoa. Tai tällaista fanit ovat etsineet vuosikymmeniä Jon Andersonin personaalisella ja perusteellisen kryptisellä tyylillään laatimista sanoituksista. Anderson on kertonut, että nimikappaleen innoitti Herman Hessen romaani Siddhartha (1922), joka kului tuohon aikaan ahkerasti Itään ja Sisään päin katsovan hippisukupolven käsissä. Covach ja Romano esimerkiksi tulkitsevat kappaleen sisältöä romaanin valossa. Macan taas näkee sen löyhempänä kuvauksena rituaalista, joka johtaa valaistumiseen.

Tuolloin oletettiin, että sanoissa on jokin suuri viesti. Myöhemmin Andersonin kuuluisat laukaukset kuten ”A seasoned witch could call you from the depth of your disgrace / and rearrange your liver to the solid mental grace” toimivat lähinnä vitseinä ja meemin aineksina. Olen jo käsitellyt Andersonin sanoituksia muualla, mutta mainittakoon nyt pari asiaa tässäkin.

Edellä mainittu ”Close to the Edgen” avaussäe tuo mieleen lähinnä, että Anderson on kääntänyt tuolloin Donovanin ansiosta taas tuoreen lausahduksen ”season of the witch” toisin päin kuvaamaan jotakin tietäjää. Täälläkin hän lähinnä yhdistelee parhaimmillaan luovasti sanontoja ja kuvakieltä luodakseen vaikutelmaa jostakin, jonka kokonainen sisältö ehkä aukeaa vain hänen päässään. Toisaalta teknisen kuuloinen ”Total Mass Retain” on todistettavasti vain äkkiä jostain repäisty lause, joka ei toimi kieliopillisesti mutta pelaa sanan ”mass” kaksoismerkityksellä massa/messu.

Samoin ”Siberian Khatrun” ensisäkeiden viittaus laulavaan petolintuun ja julmaan kuninkaaseen sekä kappaleen sijoittaminen Venäjälle on helppo tulkita viittauksena Igor Stravinskyn Tulilintuun (1910), jota yhtye käytti alkusoittona konserteissaan. Kuitenkin pian käy selväksi, että se koostuu ennen kaikkea hokemista, jossa sanojen sopiminen rytmiin on tärkeämpää kuin niiden sisältö. On oikeastaan huvittavaa, miten Anderson rimmaa ”june castin” ja ”moon fastin” kuin sanakirjasta katsoisi tai panisi ”bluetailin” perään ”tailflyn” ikään kuin johdoksena (vaikka todellisena lähteenä ehkä olikin vanha laulu ”Blue-Tail Fly”). Kumulatiivinen sanamaalailu (esimerkiksi toistuva joki-kuva) alkaa vähitellen luoda käsitystä tarinasta ja jatkumosta. Se, onko sellaista todella tai käykö se järkeen, ei ole niinkään tärkeää.

Ehkä olennaisin asia sanoituksista on se, mitä Anderson on sanonut ”Close to the Edgen” toistuvasta kertosäkeistöfraasista. ”I get up, I get down” kuvaa ihan hänen omaa kokemustaan ja varmaan suurimman osan meistä muistakin. Välillä menee paremmin, välillä vähän huonommin. Se resonoi kuulijan mielissä viisikymmentä vuotta myöhemminkin. Se kelvannee niillekin, joiden mielestä proge ottaa itsensä liian vakavasti.

[1] ”Suomi mainittu” -osio. Kuten Mike Oldfield samoihin aikoihin, Jon Anderson kuulemma inspiroitui kuultuaan ensi kertaa Sibeliuksen viidennen sinfonian. Myöhemmin hän on väittänyt inspiraationa olleen seitsemännen sinfonian. Idea ”Close to the Edgeen” tuli juuri tuosta sähköistävästä kohtaamisesta. Sittemmin Yes-fanit ovat etsineet yhtäläisyyksiä viidennen sinfonian ja ”Close to the Edgen” välillä. Will Romano esimerkiksi näkee yhdistäväksi tekijäksi 12/8- ja 3/2-tahtilajien vaihtelun. Yhtäläistä voisi olla myös tyylillinen matka pastoraalisesta lähes moderniin saman teoksen sisällä tai sinfonian toisen osan puhallinkuviot innoittajana ”I Get Up, I Get Downin” kosketinsotinatoille.

Itse kiinnitän huomiota siihen, mitä Anderson itse sanoi. Hänestä vaikuttavaa oli tapa, jolla Sibelius esitteli vähitellen teemansa ja vei näin kuulijansa matkalle. Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta kuin hän paneutui tällaiseen laajaan sinfoniseen rakenteeseen. Näin ”Close to the Edgekin” kehittelee ja vähitellen avaa melodiansa täyteen kukkaansa. ”Not right away” ensimmäisen A-kertosäkeistön alussa käytännössä sanookin, mitä Andersonilla on mielessä.

[2] ”And You and I:sta” on julkaistu sittemmin myös vaihtoehtoinen varhaisversio. Sen suurin ero on siinä, että yhtye kasvattaa ”The Preacher The Teacherin” sooloa ja antaa sen johdattaa suoraan ”Eclipsen” kertaukseen. Vasta sen jälkeen kuullaan ”a clearer future” -loppukaneetti ja sen jälkeen vielä ylimääräinen sinfoninen huipennus. Tämä tekee ehkä ”Apocalypsesta” apokalyptisemmän, mutta kappale alkaa laahata sooloissa ja loppujen lopuksi lyhyt akustinen kooda luo tehokkaamman, lauhduttavan lopetuksen. Lisäksi ilman sitä kappaleen nimen sisältävä kertosäkeistö kuultaisiin vain kerran ja kaksiosainen rakenne jäisi torsoksi.

Pääasialliset lähteet

Covach, John. ”Progressive Rock, ”Close to the Edge,” and the Boundaries of Style”. Teoksessa Understanding Rock, toimittaneet John Covach ja Graeme M. Boone. Oxford University Press, 1997.

Macan, Edward. Rocking the Classics: English Progressive Rock and the Counterculture. Oxford University Press, 1997. S. 95 – 105.

Romano, Will. Close to the Edge: How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock. Backbeat Books, 2017.

Neoproge osa 4: Solstice

Lyhytikäinen englantilainen yhtye Electric Gypsy on jäänyt progressiivisen rockin historiaan, vaikka se ei uransa aikana 70-luvulla levyttänyt mitään. Näin koska kun yhtyeen basisti Doug Irvine ja rumpali Mick Pointer kyllästyivät siihen, että muut muusikot keskittyivät musiikin sijaan liikaa ”pilvenpolttoon ja paskanjauhantaan”, he perustivat Silmarillion-yhtyeen, josta kehittyi 80-luvun neoprogressiivisen aallon vaikutusvaltaisin nimi Marillion. Samat historiikit unohtavat usein mainita, että myös yhtyeen kitaristi Andy Glass ja viulisti Marc Elton osallistuivat piukemmaksi treenatun progressiivisen rockin uuteen tulemiseen kasarilla. Heidän yhtyeensä Solstice kilpaili 80-luvun alussa tosissaan Marillionin ja Twelfth Nightin kanssa kovimman keikkabändin maineesta uuden aallon progressiivisten bändien esiintymismestoilla.

Twelfth Nightin rumpali Brian Devoil on ehkä jälkiviisaasti maininnut, että hän näki 80-luvun Britannian markkinoilla tilaa kolmelle tai neljälle progressiiviselle yhtyeelle. Sen verran neoprogebändejä suunnilleen onnistuikin pääsemään palkintosijoille eli suuren levy-yhtiön talliin, joskin yleensä keskellä yhtyeiden uran vähiten progressiivista vaihetta. Silti vain Marillion saavutti valtavirtamenestystä, ja sen vetovoima imi hapen progressiivisen liikkeen villimmältä aluskasvillisuudelta. Solstice, joka konsertoi innokkaasti mutta nyrpisti nenäänsä musiikkibisneksen realiteeteille, jäi yhdeksi monista toiveikkaista. Yhtyeen albumi Silent Dance (1984) tehtiin pidemmän päälle ja lähinnä omalla rahalla, ja se ilmestyi pienellä levymerkillä, joka ei sitten enää julkaissutkaan mitään muuta.

Silent Dance jäi ja on jäänyt ikävän vähälle huomiolle, sillä se on raikkaan poikkeava julkaisu neoprogressiivisen rockin ensimmäisen aallon seassa. Yhteiset juuret Marillionin kanssa kuuluvat siinä, että Solsticekin tekee pohjimmiltaan rytmisesti ja rakenteellisesti suoraviivaisempaa versiota 70-luvun sinfonisesta progesta. Sen musiikki kuitenkin haarautuu monin paikoin eri suuntaan Genesiksen perintöön tukeutuvista bändeistä.

Ensinnäkin soitinpuolella Andy Glassin soolokitara soi kyllä isosti ja suhteellisen modernisti pidätettyjen murtosointujen, perinteisten riffikomppauksen ja melodisten johtoaiheiden välillä. Kosketinsoittimet sen sijaan muodostavat lähinnä vain taustamattoja ja -sointuja. Kilpailevana johto- ja sooloinstrumenttina toimii Eltonin taitavasti soittama viulu. Soitossa klassisen koulutuksen antama tekninen taitavuus yhdistyy sähköisesti vahvistettuun rocksointiin ja jossain määrin myös folkviulun malliseen rytmiikkaan ja suurpiirteisempään vibraton käyttöön. Parhaiten viulu loimuaa läpi riehakkaan instrumentaalin ”Return of Spring” kuin tietä valaiseva soihtu. Kaiutetusta ja tasaisen isoksi puleeratusta soundista huolimatta albumi soi juurevammin kuin useimmat aikalaisensa.

Toiseksi laulaja Sandy Leigh’n ohuehko mutta parhaimmillaan kaunis ääni vie ajatukset Yesin suuntaan, varsinkin kun tämä hyödyntää sanattomia lallatuksia melodian täytteinä. Myös Renaissance mainittiin aikoinaan automaattisesti viitteenä, mutta Annie Haslamin version sijaan se olisi ehkä pikemminkin Jane Relfin vetämä Illusion-yhtye. Puhdas (ainakin enimmäkseen), englantilaistyylinen ilmaisu on yhteistä näille kaikille. Naislaulajat olivat 80-luvun brittiläisessä neoprogessa samanlainen harvinaisuus kuin 70-luvun yhtyeissä, joten Solstice erottuu väkisinkin Peter Gabrielia tai Hammillia kanavoivien mieslaulajien joukossa. Leigh’n lisäksi historiaan ovat jääneet tuolta ajalta ainoastaan Quasarin toisella albumilla The Lorelei (1989) popdiivan elkeillä laulanut Tracy Hichings sekä Edge-yhtyeen Frances Pearless (os. Hallard). Edge oli muuten toinen viulua hyödyntänyt yhtye. [1]

Kolmas ero synkkämielisiin aikalaisiin kuuluu siinä, mitä Leigh päästää suustaan. Solsticen sanoitukset vilisevät gaialaista maaemon palvontaa, maailman harmoniaa ja yleistä valoisaa hippiasennetta, joka 80-luvulla kuulosti hyvin vanhanaikaiselta. Asenteeltaan se oli kaukana Fishin tunnustuksellisesta katuromantiikasta, Geoff Mannin kristillisen eksistentialismin sävyttämästä yhteiskuntakritiikistä, Pallasin dystooppisista tieteisfantasioista tai Peter Nichollsin abstraktista synkistelystä (ehkä Nick Barrettin naivistinen kirkasotsaisuus liippasi hieman lähempää). Vaikutus ulottui kansikuvan psykedeeliseen mandalakuvioon ja lavapukeutumiseen: Glass pitäytyi Steve Hillagen vuoden 1975 malliston villapipossa ja Leigh täydessä hippitällingissä vielä silloinkin, kun kaikki muotitietoiset olivat vaihtaneet kireisiin takkeihin ja kerrostalon kokoisiin olkatoppauksiin. Yhtenä harvoista ajan progebändeistä Solstice eli osana 70-luvun vastakulttuurista kehittynyttä, festivaaleihin ja vaihtoehtoiseen elämäntapaan keskittynyttä new age -liikettä.

Solstice maailmanvalloituksen alussa vuonna 1984: Andy Glass Hillage-pipossaan, Mark Hawkins, Sandy Leigh, Marc Elton ja Martin Wright.

Muuten Glassin ja Eltonin lauletut sävellykset suosivat säkeistörakenteita, joita laajennetaan joko pitkillä soolojaksoilla tai keskeytetään rytmisesti ja melodisesti erilaisella jaksolla. Tämä oli melko tyypillistä neoprogeyhtyeille. Neljäs ero kumpuaa pikemminkin ilmaisumoodista. Solsticen moodi on enimmäkseen julistus tai ylistys, oodi auringolle (”Sunrise”) tai valituslaulu alkuperäiskansojen arvokkuuden puolesta (”Cheynne”), ei yllä mainittujen tekijöiden suosima draamallinen tarinankerronta, joka kumpuaa juuri Gabrielin – Hammillin-koulukunnasta. Tällaisten kertomusten puutteessa yhtye ei ehkä ole tuntenut painetta rakentaa pidempiä sävellysrakenteita vaan on voinut tiukemmin pitäytyä yksityiskohdiltaan monimutkaisissa mutta toistuviin kuvioihin pohjautuvissa lauluissa ja ”venytetyn nykyhetken” sooloissa. Monet kommentoijat ovat korostaneet musiikin folkmaisuutta, mutta ei se erityisen hallitsevaa ole. Lähinnä se kuuluu ”Cheynnen” rytmisemmässä loppuosassa heimomaisena rummutuksena ja hokematyylisenä lauluna.

Glassin ja Eltonin erilaiset sävellystyylit monipuolistavat kappaleiden tyylivalikoimaa. Glass tuntuu suosivan pehmeämpää, ambientmaisempaa tyyliä, Elton hieman kulmikkaampaa ja räväkämpää. Albumin yksinkertaisin kappale onkin Glassin jazzahtavalla Fender Rhodes -sähköpianolla maustettu ”Find Yourself”. Tällaisen pehmeästi kujerretun englantilaisen balladin olisi voinut vuosikymmen aikaisemmin laulaa esimerkiksi Linda Hoyle. Intiimiin formaattiin sopivasti kappaleen ”rakasta itseäsi” -teksti voisi olla peräisin elämäntaito-oppaasta tai onnenkeksistä.

Toisaalta Eltonin ”Brave New World” on hyvinkin mahtipontinen ja moniosainen aseidenriisuntahymni 70-luvun tyyliin. Syntetisaattorisoinnut, kulmikkaan melodinen kitara, terssisiirtymiin pohjaava sointukulku ja 15/8-tahtilaji sanovat Yes vahvemmin kuin mikään muu aiemmin albumilla. Lyyrisempi B-osa siirtyy 4/4-tahtiin ja laulavampaan kitarointiin etäisessä duurissa, ennen kuin lyhyt laulettu C-osa henkäilee paremman olevan jo käsillä. Kertauksen jälkeen C-osasta siirrytään rinnakkaismollin kautta kitaran hitaaseen ja suurelliseen sooloon perinteisen kahden vastakkaisen sävelkeskuksen (h ja d) ympärillä. Joukkoon liittyy ainoan kerran albumilla soolosyntetisaattori ja molemmat lietsovat toisiaan vuoroin dialogissa, vuoroin unisonossa yhä ylemmäs ja kiivaammaksi. Huikean taistelujakson jälkeen kappale häipyy C-osan hiljainen kertauksen myötä. Parempi maailma ilmeisesti jää käsien ulottuville, vaikka kamppailu sen puolesta ei (vielä) tuonut ratkaisua.

Minulle Silent Dance kuuluu tuotannollisista puutteistaan huolimatta neoprogen ensimmäisen aallon parhaaseen kolmannekseen. Siitä kuitenkin puuttui esimerkiksi Marillionin popystävällinen iskevyys, ja yhtyeen fanikunta piti sen isoa soundia liian siloteltuna bändin lavatyöskentelyyn verrattuna. [2] Levityskin mahtoi olla mitä oli. Kokoonpanomuutosten myötä Solstice lakkasi toimimasta vuonna 1985.

Yhtyeeltä jäi käyttämättä levyn verran konserteissa testattua materiaalia. Sen Glass ja Elton pääsivät vihdoin levyttämään vuonna 1992 Solsticen paluulevylle New Life. Soundimaailma seurasi edelleen aikaansa syntetisaattoreiden ja Pete Hemsleyn rumpusoundeissa, mutta muuten levy soi edeltäjäänsä avoimemmin ja hengittää helpommin. Instrumentaali ”Pathways” on jopa aika mutkatonta, energistä, paikoin rupistakin rocksooloilua. Rokki siis rullaa, ja melodistakin taitoa löytää. Rakenteet ovat sitten ongelmallisempia. Albumin kahdesta kymmenminuuttisesta minieepoksesta ”Guardian” saavuttaa mittansa panemalla heleän tunnelmallisen laulun säkeiden väliin rosoisempia soolo-osuuksia ja irtonaisia instrumentaalivälikkeitä. Osien hienoudesta huolimatta kokonaisuus jää hieman päämäärättömäksi.

Uuden laulajan Heidi Kempin edeltäjäänsä pehmeämpi ja hitusen matalampi ääni soveltuu parhaiten lyyrisiin jaksoihin. Se tuo paikoin mieleen Kate Bushin ilman valtavaa dramatiikkaa ja äänellisiä äärisuorituksia. Levyn huippukohta on silti sen toinen instrumentaali, kevyen jazzmaisesti soinnutettu hidas ”The Sea”, jossa kitara ja viulu vuoroin kehittelevät valittavan kaunista melodiaa ja lopussa kietoutuvat ekstaattisesti yhteen kerrassaan huimaavaan huipennukseen. Tunne ja näennäisen näyttävä tekniikka yhdistyvät yhdeksi neoprogen koskettavimmista instrumentaaleista.

Toinen kymmenminuuttinen ”Journey” kierrättää sävellyksen elementtejä omassa kuoromaisessa huipennuksessaan, jossa kerrostetut viulut jahtaavat toisiaan kaanonin tavoin ja yhtyvät sitten omaksi kuorokseen. ”Journeyssa” moniosainen rakenne soljuu luonnollisemmin ja tehokkaammin kuin ”Guardianissa” hitaasta säkeistölaulusta nopeampaan poikkeusjakoiseen viuluinstrumentaaliin ja sitten majesteettisen hitaaseen huipennukseen. Yhdestä turhankuuloisesta välikkeestä huolimatta se onnistuu välittämään otsikonmukaisen tunnun musiikillisesta matkasta.

Vaikka New Lifen popmaisen reipas nimikappale oli kirjoitettu jo kymmenisen vuotta aiemmin, nimen voi kuvitella jälkikäteen kuvaavan myös neoprogen toisen aallon tulemista. Vuosina 1991 – 1993 Solsticen lisäksi monet muutkin vanhat (mm. IQ ja Pendragon) ja aiemmin levyttämättömät yhtyeet (Jadis, Shadowland) julkaisivat albumeita, jotka tuntuivat puhaltavan uutta eloa musiikkivirtaukseen vuosien kaupallisten harharetkien ja taiteellisen talviunen jälkeen.

Silti kehitys oli hidasta. New Lifen julkaisi pieni Progressive International -levymerkki, tuolloin vielä yksi harvoista julkaisijoista, jotka edistivät progressiivisen rockin asiaa. Albumi jäi vähälle huomiolle, eikä Solstice lähtenyt tien päälle markkinoimaan sitä. Tähän vaikutti osaltaan Eltonin paheneva tinnitus, joka lopulta pakotti hänet jättämään yhtyeen ja luopumaan kokonaan sähköisesti vahvistetun musiikin soittamisesta. Hän päätyi lopulta osallistumaan kolmannelle Solstice-albumille Circles (1997) pelkästään soittajana. Viulun pienentynyt rooli muuttaa levyn sointia edeltäjäänsä sileämmäksi mutta tuotanto täyteläisemmäksi. Samalla Glassin sävellykset liikkuvat melodisempaan ja yksinkertaisempaan suuntaan. Musiikkiopistosta napattu nuori Emma Brown laulaa nätisti albumin tarttuvimmat kappaleet, yhtyeen faneja kiittävän keskitempon rockhymnin ”Thank You” ja balladin ”Medicine”, sentimentaalisen oodin koirille. Brownin ääni on kirkkaampi kuin Kempillä mutta vähemmän kalsea kuin Leigh’n. Se soveltuu hyvin tällaiseen onnistuneesti popmaisempaan materiaaliin, jollaista Solstice olisi tarvinnut 80-luvun alussa päästäkseen astumaan valtavirtaan.

Yhtyeen osumatarkkuus heikkenee jälleen, kun pitäisi edetä tällaisista peruslaulurakenteista. Nimikappale tykyttää melko jäykkää 7/4-riffiään ja jälleen iloisen uhmakasta lauluaan, mutta pitkä atmosfäärinen väliosa on vain pelkkää tapettia uutisnauhoituksille vuoden 1985 Stonehengen ilmaisfestivaaleilta, jonka poliisi päätyi hajottamaan väkivaltaisesti. Tämä lopetti yhden tärkeän vastakulttuurin tapahtuman, virallisesti koska siellä harjoitettiin laittomuuksia ja vaarannettiin arkeologisesti kallisarvoisia paikkoja. Samassa vastakulttuurin festivaaliskenessä aikoinaan keikkaa tehnyt Solstice esittää sen yksinomaan thatcherilaisen valtapolitiikan sortotoimena.

Paremmin toimii ”Sacred Run”, yhtyeen oma uhmakas kutsu taisteluun Gaian puolesta. Tälle levylle rumpaliksi värvätty vanha Jethro Tull -legenda Clive Bunker paukuttaa rumpuja tanakasti, ja Elton jättää hyvästit yhtyeelle kerrassaan raastavalla viulusoololla. Hänet korvasi Glassin jo aiemmin värväämä Jenny Newman, kun yhtye pitkästä aikaa lähti kiertueelle albumia puffatakseen. Kiertueen tärkein festivaalikonsertti taltioitiin julkaisulle The Cropredy Set (2002) keskinkertaisena videona ja studiolivenä, koska varsinainen konserttiäänitys oli videotakin heikompi. Mukana oli myös hieman tylsemmän juureva veto ”Duck’s in the Pond” sekä tulkinta Bunkerin tuoreen sooloalbumin Awakening (1998) nimikappaleesta, joka hitusen folkhenkisempänä rockina ei ollut liian kaukana Solsticen tyylistä.

Circlesilla kylvetyt siemenet kasvoivat hallitseviksi lajikkeiksi Solsticen myöhemmillä julkaisuilla. Yhdeksän vuoden tauon jälkeen yhtye aktivoitui konserttitoimijana vuonna 2007, kun Festival Music julkaisi sen neljä pitkäsoittoa uudelleen laajennettuina CD-versioina. Profiilin kohotusta seurasi 2010-luvulla kolme uutta studiojulkaisua. Spirit (2010) on eräänlainen Circlesin päivitys. Laulumelodiikasta löytyy edelleen tarttuvan kauniita hetkiä, Brown on kolmessatoista vuodessa saanut paitsi rastat hiuksiinsa myös lisää varmuutta lauluunsa ja mieskollegat lisäävät entistä avokätisemmän taustalauluja. Ensimmäinen vakituinen kosketinsoittaja Steve McDaniel tasapainottaa kitaran hallitsemaa sointikuvaa edelleen lähinnä perusmatoilla ja huomaamattomilla murtosoinnuilla tai soolofilleillä.

Kuitenkin turhan moni kahdeksasta pitkähköstä kappaleesta ei murtaudu keskitempoisesta miellyttävyydestä muuhun kuin melko junnaaviin sooloihin ja aika kuluneisiin itämaissävyisiin riffeihin. Nimikappale varsinkin käyttää ison osan uneliaista yhdestätoista minuutistaan Glassin sitarmaiselle tai bluesahtavalle sähkökitarasooloilulle. Tyyli muistuttaa Camelin hitaan tunteellisia numeroita, mutta Glass ei melodisten koukkujen osaamisestaan huolimatta pysty kutomaan samanlaisia pienistä aineksista eeppisiin mittoihin paisuvia sooloja kuin Andy Latimer tai David Gilmour – tai edes aikalaisensa Steve Rothery.

2010-luvun Solstice: Glass, Pete Hemsley, Robin Phillips, Jenny Newman, Emma Brown, Steve McDaniel. Ihan pihalla.

Solsticen gentrifikaatioprosessia auttaa tahattomasti ehkä myös kansanmusiikkitaustasta tuleva Newman, sillä hänen soitostaan puuttuu Eltonin klassinen lähestymistapa ja riuska ote. Parhaiten viulu kohottaa tunnelmaa riehakkaan tarttuvassa ”Freedomissa”, jossa se pistää kunnon kelttiläistä jigiä länsiafrikkalaisvaikutteisen rummutuksen ja kuoron rinnalla. Kaikki tämä tapahtuu silti perusanglorockin viitekehyksessä tavalla kuten Peter Gabriel toimi kolmekymmentä vuotta aiemmin. Yhtye sotkee tähän jälleen poliittisia äänitteitä, tällä kertaa yhdysvaltalaisen oikeistoanarkistin Adam Kokeshin palopuhetta maansa hallitusta vastaan. Yksioikoinen ”freedom” -huutelu ja yhtä yksioikoinen valtionvastaisuus tuntuivat tuolloin ehkä purevammilta 9/11-psykoosin, Irakin sodan ja itsevaltaisen valvontalainsäädännön ravistelemassa Yhdysvalloissa. Se, millaisena Kokesh ja hänen aatetoverinsa näkevät vapauden ja millaista toimintaa he ovat sittemmin kannattaneet sen nimissä, saa nyt Glassin hurmaantuneet kehut vaikuttamaan parhaimmillaankin naiivilta.

Pettymyksistä huolimatta osaa Spirit jää selvästi myönteisen puolelle. Osaa se yllättääkin. Progebändin ei olisi arvannut coveroivan ambienthengessä Bronski Beatin unenomaista pikkunumeroa ”Puit d’Amour” ja lisäävän sen perään Newmanin kelttimäistä tanssi-instrumentaalia. Juuri näin ”Oberon’s Folly” kuitenkin tekee. Se osoittautuu vielä mukavaksi kuultavaksi.

Sodat, terrorismi ja tyrannia eivät olleet 2010-luvun ainoita huolenaiheita, vaan pinnalla oli myös kerrassaan hysteeristä kuvittelua, kuten että mayojen muinainen kalenteri ennustaisi maailmanloppua joulukuussa 2012. Jos lukija ei muista tuota aikaa, voin päästää hänet jännityksestä ja kertoa, ettei maailma loppunut tuolloin. Alkuperäiskansojen mystiikasta jo aiemmin haltioitunut Solstice rakensi Prophecyn (2013) toisen intiaanien ennustuksen ympärille. Valitettavasti legenda eri kansoja edustavista sateenkaarisotureista, jotka pelastavat ekokriisin koetteleman maapallon, ei ole edes aito intiaanien kulttuurin tuote vaan peräisin 1960-luvun herätyskristillisestä sepitteestä, jolla yritettiin käännyttää pakanallisia inkkareita Herran pelkoon. Niissä hippipiireissä, joissa Solsticekin liikkui, legenda nielaistiin kyselemättä jalon villin syvällisenä profetiana, joka näytti ennustavan maailmanlaajuisen ympäristöliikkeen synnyn. Eihän myytti toki todenperäisyyttä tarvitse ollakseen vaikuttava.

Solsticen albumi lisää myytin käyttöön koomisen mutkan, sillä Solstice-faniksi paljastanut brittiläinen sarjakuvataiteilija Barry Kitson on kuvittanut albumin vihkon Marvel-kustantamon värikkääseen tyyliin lihaksikkailla supersankareilla ja uhkeilla amatsonisotureilla teknoprimitiivisissä fantasiamaisemissa. Hän oli jo antanut samanlaisen imagonkohotuksen Solsticen jäsenille live-albumin Kindred Spirits (2011) vihkoon. Oikeastaan käsittely istuu oikein hyvin täysin väärennettyyn myyttiin. Supersankaritarinat olivat tuon ajan suosittu myytti, eikä niitä ainakaan yritetty esittää muuna kuin mielikuvituksena ja vapaamielisesti kaikkien kulttuureista näpistelevinä sepitteinä. Niiden tekijät halusivat vain lukijoidensa rahat, eivät näiden sieluja.

Prophecyn yhtenäisyys rajoittuu sanoitusten teematasolle. Sen viisi sävellystä virtaavat yhteen ilman taukoja, mutta eivät teeskentele muuta sävellystyön yhteenkuuluvuutta. Sinänsä musiikki virtaa onnistuneesti hiljaisista melodisista jaksoista räkäisempiin instrumentaalijaksoihin. ”Eyes of Firen” hypnoottisesti laulettu avaus on hienoin esimerkki edellä mainituista, kun taas ”Keepers of the Truthissa” yhtye innostuu aikaisempaa perusteellisempaan kolmen kimppaan kitaran, viulun ja kosketinsoittimien välillä. Tavallaan Solstice pysyy pohjimmiltaan samana mutta samalla ”taantuu” vanhakantaisempaan progetyyliin Prophecylla. Hienojen hetkien kääntöpuolella sooloilu venyy taas paikoin päämäärättömästi ja kaikesta vaihtelusta huolimatta kokonaisuus osaa kuulostaa dynaamisesti yksitoikkoiselta. Yli kolmekymmentävuotiselta yhtyeeltä albumi ei ole silti hullumpi saavutus. Vaikutus vain latistuu, kun vertailupohjaksi albumin loppuun on liitetty kolme Silent Dancen raitaa, jotka on miksannut uusiksi Steven Wilson, tuon ajan progeskenen guru, jonka taikakosketuksella vanhoja progressiivisia albumeita elvytettiin ainakin kaupallisesti.

Vuosikymmenen vaihteessa Sia (2020) esitteli uuden laulajan Jess Hollandin, mutta ei olennaisesti parantanut mitään kaavassa. Pohjimmiltaan Solstice soittaa kohtuullisia melodisia koukkuja viljelevää rockia ajoittain poikkeusjakoisessa mutta yleensä 4/4-tahtilajissa, paikoin ambientmaisin (”Love Is Coming”), paikoin kevyesti jazzahtavin tai folkmaisin (”Stand Up”) sävyin. Kappaleet venyvät kohtuupitkiksi tekemättä juuri mitään poikkeuksellista. Viulun roolia ja edellisen albumin särmiä on viilattu edelleen huomaamattomammiksi. Tilaa raivataan näin Hollandin äänelle, joka edeltäjäänsä täyteläisempänä mutta myös esitystyyliltään hieman popmaisempana pusketaan etualalle enemmän kuin yhdelläkään aiemmalla Solstice-albumilla, usein vielä kerrostettujen stemmojen avustuksella. ”A New Day” olisi uljas, tyypillisen ”sinfoninen” lopetus albumille, ellei jälleen yhtyeen pitäisi muistuttaa menneestä kunniasta tekemällä perään uudistetun version ”Cheynnesta”. Se muistuttaa, kuinka paljon yhtye on kehittynyt ja toisaalta kesyyntynyt.

 

Konsertissa Jess Hollandin kanssa vuonna 2021.

Studiolevyjen lisäksi Solsticelta ilmestyi 2010-luvulla myös kohtuullisesti konserttitaltiointeja. Spiritin mukana julkaistulla bonus-DVD:llä yhtye esittää vakuuttavia versioita uusista ja vanhoista kappaleistaan. Niiden välissä ylitsevuotavan ystävällinen Andy ”joka viides sana on guys” Glass yrittää opettaa yleisöä taputtamaan neoprogressiiviselle rockille niin rakkaassa 7/8-tahdissa. ”Prog’s gotta be in seven. I don’t know why.” Tästä voisi ilkeämpimielinen saada ideoita, miksi iso osa tuosta progesta ja tavallaan myös Solsticen annista 2000-luvulla tuntui tarjoilevan ikään kuin seisovaa vettä. Asiat kun täytyy tehdä kaavan mukaan, tuntui se sitten luontevalta tai ei. Se on aika kaukana progressiivisuuden alkuperäisestä ajatuksesta.

Mutta ei olla ilkeitä. Neljäkymppiseksi selviytynyt, keski-ikäisen rennoksi pulleutunut Solstice on ainakin pystynyt pitämään kiinni yhdestä edistyksellisen rockin alkuperäisestä uskonkappaleesta. Se on aina tehnyt omaa juttuaan

[1] Leigh oli itse asiassa jo kolmas nainen Solsticen mikrofonin takana. Ensimmäisenä virkaa toimittanut Sue Robinson oli mukana yhtyeen ensimmäisellä kasettijulkaisulla Pathways (1982) ja liittyi sittemmin hänkin Quasariin yhden äänitetyn laulun ajaksi. Progepiiri pieni pyörii. Leigh jätti Solsticen tultuaan raskaaksi vuonna 1985. Hän nousi vähäksi aikaa takaisin progetutkien mittausalueelle Double Helix -duossa laulaja-kosketinsoittaja Jill Arrowayn kanssa. Kaksikon kotistudiossa kyhätty tieteiskonseptialbumi The Butterfly Effect (2000) sijoittuu aina hyvin, kun harrastajapiireissä listataan kaikkien aikojen huonoimpia progelevyjä.

[2] Yhtyeen varhaisessa ohjelmistossa oli tosin kappale ”Whyte Lady”, jonka melodia seuraa epäilyttävän läheltä The Policen hittiä ”Don’t Stand So Close to Me” (1980). Jotain yhtyeen prioriteeteista ja kunnianhimon puutteen syistä kertoo toisen levyttämättömän kappaleen ”Cannibalise Legalise” sananmuunnosnimi.

Renaissance: Turn of the Cards (1974)

Englantilainen Renaissance on yksi progressiivisen rockin tunnistettavimmista ja arkkityyppisimmistä yhtyeistä. Asemansa se saavutti pitkää ja mutkittelevaa polkua pitkin. Yhtyeen kolmannella levyllä Prologue (1972) ei levyttävässä ja kiertävässä kokoonpanossa ollut jäljellä enää ketään niistä muusikoista, jotka olivat luoneet yhtyeen ansiokkaan ensilevyn alle kolme vuotta aiemmin. Silti vasta tällä viidennellä levyllä Turn of the Cards (1974) yhtye saavutti klassisen muotonsa, kun valtaosan kahden edellisen levyn musiikista säveltänyt kitaristi Michael Dunford suostui vihdoin liittymään Renaissancen täysivaltaiseksi jäseneksi studiossa ja kiertueilla. Samalla levyllä kulisseissa häärinyt entinen jäsen Jim McCarty antoi viimeisen antinsa Renaissancen studioalbumeilla kirjoittamalla sanat kappaleeseen ”Things I Don’t Understand” ja jätti tästä eteenpäin sanoitusvastuun Cornwallissa asuvalle runoilijalle Betty Thatcherille, joka oli jo lähettänyt yhtyeelle postitse sanoitukset valtaosaan edellisten albumien kappaleista.

Turn of the Cardsilla myös kokoonpanon musiikillinen ilmaisu oli hioutunut terävimmilleen. Albumi koostuu kolmesta yhdeksänminuuttisesta, moniosaisesta teoksesta (”Running Hard”, ”Things I Don’t Understand” ja ”Mother Russia”), yhdestä lyhyemmästä progelaulusta (”Black Flame”) ja kahdesta yksinkertaisemmasta laulusta (”I Think of You” ja ”Cold Is Being”). ”Running Hard” aloittaa albumin ja oikeastaan esittelee läpileikkauksen Renaissancen musiikista.

Yhtye poikkesi ”sinfonisista” aikalaisistaan siinä, että lukuun ottamatta Jon Campin aktiivista bassoa sen sointi oli lähes täysin akustinen. Dunford soittaa akustista kitaraa, eikä edellisten levyjen tapaan mukana ole enää sessiokitaristien sähkökitaraosuuksia. ”Running Hardia” ajaakin ensisijaisesti John Toutin klassistyylinen piano yhdessä Campin propulsiivisen basson kanssa. Terence Sullivanin tasaisen mahtailemattoman rummutuksen kanssa kappaleen kautta kulkee jatkuva svengi, jonka rytminen erikoisuus kumpuaa lähinnä painotuksien vaihtelemisesta 4/4-tahtien sisällä (3 + 2 + 3 on varsinkin suosittu variaatio). Keskiosan instrumentaalisessa kehittelyjaksossa siirrytään entistä pumppaavampaan 2/4-tahtilajiin ja kooda etenee hitaampana marssina.

>Itse laulu koostuu kolmesta helposti sulavasta laulusäkeistöstä, joista jokainen kulkee kuitenkin eri sävellajissa. Pelkkä kahden vierekkäisen duurisoinnun vuorottelu levottoman rytmin säestyksellä saattelee sanojen mukaisesti juoksemista kohti menneiden aikojen huomaa. Siinäkään ei oikeastaan päästä mihinkään, ainoastaan menetetään jalansijaa muuttuvassa maailmassa. Ei ole sattumaa, että vain kerran kuultavassa B-osassa taivastelu ”Sound’s so bad, the music’s flat” osuu juuri siihen, kun D-duurista siirrytään sävellajille vieraaseen F-duuriin ja melodian odotettu cis-nuotti onkin c. Hankausta lisätään vielä siirtymällä hetkeksi 7/4-tahtilajiin.

Lauluosuuksien ympärillä on kolme instrumentaalijaksoa: flyygelin hallitsema toccatamainen alkusoitto, kiihkeä kehittelyjakso ja raskas kooda viimeisen laulusäkeistön sointukulun ympärillä, jossa aikaisempien säkeistöjen duurivuorottelu yhdistyy B-osan epäselvempään, D-pohjaiseen sointukulkuun. Näissä Renaissance kasvattaa sointia pienen klassisen orkesterin sovituksilla, eikä syntetisaattoreilla tai mellotronilla kuten muut aikalaisensa. Sointi on aidommin ”sinfoninen” – ja samalla myös siloisempi ja sovinnaisempi – kuin niillä yhtyeillä, jotka kasvattivat nimenomaan rockbändin sointia kohti orkesterimaista laajuutta. Muista kappaleista ainoastaan ”Mother Russia” käyttää orkestrointia, mutta tämän levyn myötä siitä tuli keskeinen osa Renaissancen soundia.

”Running Hard” sulauttaa orkesterin mukavasti osaksi soundia, ja sävellys yhdistää osat kiitettävän dynaamiseksi kokonaisuudeksi. Muut pidemmät kappaleet varioivat samoja periaatteita. ”Things I Don’t Understand” svengaa kevyen jazzmaisesti vieläkin yksioikoisemmilla kahden soinnun grooveilla ja korvaa orkesterikehittelyn vuoroin kuoromaisilla ja solistisilla laulujaksoilla eri sävellajeissa. Taidokkaasta soitosta ja laulusta huolimatta tämä kuulostaa ”Running Hardia” rennommalta, improvisaatiomaisemmalta ja huonolla tavalla staattiselta. Hitaammassa ja lyyrisemmässä huipennuksessa sointukulku voidaan nähdä vapaana duurimuunnelmana alkuosan mollivoittoisista kuvioista, joskin sauma on tässä kovin heppoinen. Vain lopetuksen kauneus kantaa kokonaisuutta.

”Mother Russiassa” on jälleen melko irrallinen orkesteri-intro ja sinfoninen kahden soinnun marssicrescendo nyt keskellä sävellystä. Muuten kappale on rakennettu komeista ABC-osista, joista jokaiseen sisältyy sama neljän tahdin melodramaattinen instrumentaalikertosäe. Voimakas orkestrointi pitää eripuiset laulu- ja instrumentaalijaksot yhdessä. Keskiosan crescendo ei ole samalla tavoin kehittelyjakso kuin ”Running Hardissa”, koska hieman väkinäinen paluu B-lauluosan kertaukseen ei muodosta sellaista pakahduttavaa huipennusta kuin mihin jakso tuntuu rakentuvan. Se on selvemmin progetyylisesti irtoaineksilla laajennettu, erittäin vahva laulu.

”Black Flame” on rakenteeltaan vielä perinteisempi. Akustinen kitara, piano ja cembalo luovat melkeinpä goottilaisen jännitteistä tunnelmaa kahden vastakkaisen soinnun, d-mollin ja G-duurin, jatkuvalle ratkaisemattomalle köydenvedolle. Ratkaisemattomuus (” […] I am speaking / I never heard my conclusion”) ja sekavuus (”Lost the way in my confusion, an illusion”) ovat nyt sen sokkelon keskustassa, jonka musiikki rakentaa, kun se näyttää aina liukuvan a-mollin kautta kohti toivotonta d-aiolista sävellajia. Voimakkaan kertosäkeistön jyrähtäessä päälle 7/4-tahtilaji luikertelee esiin jälleen korostamaan moraalisen kompassin sekavaa heiluntaa. Sointukuntaan purjehtii myös uusi C-duurisointu sekoittamaan kulkua vetovoimallaan, ja väliosa kohottaa hetkeksi mielialaa ja toiveita jälleen siirtymällä vuorottelemaan G- ja A-duureja nousevan melodiakulun alla. Turha toivo, sillä kertosäkeistöjen lopulla aiolinen lopuke voittaa aina ja aiemmat B- ja C-duuri muuttuvat askelmiksi, jotka marssittavat melodian d-mollin synkälle valtaistuimelle. Yksinkertaista mutta dramaattisen tehokasta ja pitkän intron sekä koskettimien koristeellisen työskentelyn ansiosta hyvin vivahteikasta.

Renaissancen täyskäsi. Vasemmalta: Michael Dunford, John Tout, Terry Sullivan, Jon Camp ja Annie Haslam.

Klassisen musiikin rakenteiden lisäksi Renaissance lainaili poikkeuksellisen avokätisesti suoraan osuuksia tunnetuista teoksista. Tout aloittaa “Running Hardin” mukailemalla flyygelillään ranskalaisen Jehan Alainin (1911 – 1940) tunnetuinta urkuteosta Litanies (1937). Tämän tunnusmerkillisen tavan sijoittaa sävellykseen näennäisen irtonainen klassinen pianolaina loi jo yhtyeen alkuaikoina se toinen John, alkuperäinen kosketinsoittaja John Hawken. Hawkenin tapaan Tout kehittelee Alainin aihetta vapaasti ja samalla hahmottelee siitä vähitellen pohjan muussa sävellyksessä kuultaville säestysriffeille. Alkusoiton tapaan se ikään kuin muotoilee rytmisen ja harmonisen maaperän koko sävellykselle, minkä jälkeen bändin ja orkesterin mukaantulo esittelee sen täyttävät instrumentaaliset varannot.

“Cold Is Being” on paljon suorempi laina. Vaikka Michael Dunford on merkitty kappaleen säveltäjäksi, todellisuudessa kyseessä on kirkkouruille ja lauluäänelle sovitettu versio barokkisäveltäjä Tomaso Albinonin nimiin pannusta Remo Giazotton sävellyksestä Adagio g-mollissa, hautajaismusiikin ja elokuvien traagisen kauniiden kohtausten kestosuosikista. Siitä on siistitty pois kaikki koristeelliset vastamelodiat, ja Thatcher on kirjoittanut siihen surua tihkuvat sanat. Riisuttu sovitus on outo valinta bändille ja monen taidemusiikkilainan tapaan tätäkin voi arvostella köyhdytetyksi versioksi alkuperäisestä. Silti melodian kauneus loistaa tässä yksituumaisen surumielisessä asussakin. Siitä kuuluu pitkälti kiitos laulutulkinnalle.

Tunnistettavinta Renaissancessa olikin laulaja Annie Haslamin klassisesti koulittu koloratuurasopraanoääni. Haslam pystyy laulamaan erittäin tarkasti, puhtaasti ja näennäisen ponnistelematta yli neljän oktaavin alalla liikkuvia melodioita. Kaikissa kolmessa pitkässä sävellyksessä on Haslamin tavaramerkiksi muodostuneita jaksoja, joissa hän laulaa sanattomia ”la la” -melodioita yleensä korkeassa rekisterissä. Kyse ei ole improvisoidusta scat-laulusta, vaan Haslam toistaa ja kehittelee selkeitä melodioita kuin hänen äänensä olisi yksi orkesterisoitin. ”Things I Don’t Understandissa” yhtyeen miehet liittyvät välillä mukaan, mistä seuraava ylipitkä kehittelyjakso hieman syö kappaleen liikevoimaa.

Haslamin laulussa ei ole oikeastaan lainkaan rockin tai soulin rikkinäistä sointia vaan se on nimenomaan erittäin puhdas ja kirkas. Ei puhdas klassisella tai oopperamaisen dramaattisella tavalla, vaan se on enkelimäisen avoin ja tarkasti tavut erotteleva lausunta korostaa englantilaisuutta. Tällaisessa ”luonnollisen kauniissa” äänenmuodostuksessa on akustisen kitaran käytön ohella oikeastaan Renaissancen ainoa jäljellä oleva yhteys folkrockiin. Aidosti kansanomaista se ei ole, varsinkaan kun laulu tekee huikeita noonin loikkia tai liitelee stratosfäärissä, mutta ei myöskään korostetun rockmaista, teatraalista tai oopperamaista. Haslam käyttää tehokeinojaan säästeliäästi ja tyylikkäästi. Ilman suuria eleitä hänen tulkintansa lämpö ja kauneus kannattelevat albumin yksinkertaisinta rakkauslaulua ”I Think of You”. Sitä voisi kuvitella Sandy Dennyn kaltaisten aikalaisten laulavan.

Brittiläisessä progessa 70-luvulla nainen enimmäkseen vaikeni. Haslamin lisäksi merkittäviä naissolisteja olivat vain Curved Airin rehvakas Sonja Kristina ja Slapp Happyn kautta Henry Cow’hun ja Art Bearsiin päätynyt Saksan ihme Dagmar Krause. Kaupallisesti näitä yhtyeitä menestyneemmän Renaissancen keulakuvana Haslamista tuli progen naissolistin metrimitta. Häneen muita sukupuolensa edustajia verrattiin ja yleensä nämä todettiin riittämättömiksi. Vuosituhannen vaihteessa yleinen vitsi oli, että progebändiä verrattiin faniarvosteluissa automaattisesti Renaissanceen, jos sillä oli naissolisti. Ei sillä väliä, vaikka yhtyeen inspiraatio tulisi enemmän death metallista kuin klassisesta musiikista ja se solisti kuulostaisi Bonnie Tylerin ja Tom Waitsin tyttäreltä. Tämä kertoo toki eniten musiikkilajin tuolloisesta rajoittuneisuudesta, mutta se ei tarkoita, etteikö Haslam olisi voimakas ja myönteinen esikuva.

Renaissancen musiikin kauneus ja eleganssi vetivät kuulijoita puoleensa, mutta myös tykistötulta avantgardistisimmin tai rockmaisimmin suuntautuneilta kriitikoilta. Turn of the Cardsilla yhtye oli lopullisesti puhdistanut musiikistaan alkuaikojen blues- ja psykedeliaräimeet sekä lähes kaikki modernin taidemusiikin haasteellisemmat vaikutteet. Brittiprogeyhtyeistä se otti taidemusiikin vaikutteensa yksituumaisimmin romantiikan tai impressionismin aikakauden säveltäjiltä, varsinkin venäläisiltä. Sen melodiat olivat usein viihteellisen sulavia, sen septimisoinnut paikoin ylitsevuotavan hunajaisia. Riitasävelet ja kulmikkuus olivat harvinaisia vieraita sen sävelkuluissa. Sen kevyt akustinen sointi yhdistettynä raskaaseen orkesteriin ja sanojen menneisyyteen katsoviin aihevalintoihin herätti edistyksellisten kriitikoiden mielissä ajatuksia anakronistisista pastoraalihaikailuista ja suoranaisesta taantumuksellisesta maailmankuvasta.

Levyn päättävä ”Mother Russia” keräsi kaikki nämä synnit syytelistalleen. Hitaan komea ja tummanpuhuva sävellys on hyvin vahvasti velkaa Dunfordin ja Campin (joka väitti säveltäneensä valtaosan kappaleen instrumentaalijaksoista) ihailemille venäläissäveltäjille. Sergei Prokfjevin Pekka ja susi (1936) varsinkin tuntuu olleen mallina monille puhaltimien polveileville ja marssimaisille melodioille. Asianmukaista, kun Thatcherin teksti kuvaa erästä venäläistä nationalistia, juuri tuolloin Neuvostoliitosta maanpakoon ajettua kirjailijaa Aleksandr Solženitsynia (1918 – 2008). Thatcherin teksti pohjautuu pitkälti kirjailijan omaelämäkerralliseen pienoisromaaniin Odin den Ivana Denisovitša (Ivan Denisovitšin päivä, 1962), joka kuvaa poliittisen vangin kohtaloa Stalinin aikaisessa vankileirijärjestelmässä. Solženitsyn tuomitsi kuitenkin myöhemmin myös neuvostososialismin perustan sekä läntisen demokratian. Kun Renaissance huudahtaa, että kuule häntä, Äiti Venäjä, myöhempien arvostelijoiden mielestä yhtye tukee miehen uskonnollista nationalismia ja sysivanhoillista maailmankuvaa. Äiti Venäjä kun on 2000-luvulla kuullut häntä ja pitkälti samanlaisten ajatusten varjolla se käy omia valloitussotiaan neuvostoimperiumin raunioissa. Thatcherin tekstin asenne ei ole edistyksellinen, mutta kertoessaan yhden ihmisen kamppailusta sortokoneiston kidassa ei se tue esimerkiksi marxilaisittain suuntautuneen professori Bill Martinin progehistoriikissaan Listening to the Future (Open Court, 1998) esittämää näkemystä, että Renaissance kannattaisi ”feodaalista absolutismia” ja ylistäisi venäläistä nationalismia.

Renaissancen lyriikkaan kohdistuva kritiikki tuntuukin ainakin Turn of the Cardsilla liian pinnalliselta. Tarkemmin luettuna ”Running Hard”, toinen Martinin maalittamista lauluista, ei toivo paluuta johonkin feodaaliseen fantasiamaailmaan vaan osoittaa, että menneisyyden tavoittelu on toivotonta ja johtaa vain pimeyden kasvuun. ”Running” ja ”losing” toistuvat jokaisessa säkeistössä ja muut sanat muuttuvat hyvin vähän.

”Black Flame” taas esittää runollisen vertauskuvan kautta, kuinka tuhoisasti ihmisen psyyke saattaa altistua syövyttävälle vihalle ja kuinka se pyrkii kieltämään oman syyllisyytensä. Ideologia viettelee ja huumaa moraalisesti epävarman ihmisen ja käyttää tätä polttoaineenaan tuhon kylvämisessä. Lopulta psyykkiset defenssit murtuvat ja loppuun käytetty yksilö tajuaa olleensa vain pelinappula, mutta vastuuta on myöhäistä väistää. Goottilaisen kuvaston alla teksti etenee kuin vihansyömän mielen tarkkanäköinen ruumiinavaus. Vain McCartyn teksti ”Things I Don’t Understandissa” vastaa eskapistista stereotyyppiä toitottamalla astrologiaa, ennustamista, kohtalouskoa ja yleistä helppoa mystiikkaa, jonka mukaan asiat nyt vaan järjestyvät.

Turn of the Cards ei kärsikään liiasta vaan liian vähästä utopistisuudesta. Laulujen kertojia piinaa vaino, moraalinen hämmennys ja ”Cold Is Beingissä” suru ja eksistentiaalinen elämänväsymys. Viimeksi mainitussa voimaton rukous jää ainoaksi oljenkorreksi sisäisen valon hiipuessa ja vieraaksi käyneen maailman kylmetessä. Martinin kritiikki osuu lähemmäs totuutta, kun hän sanoo, että tällainen musiikki ei tarjoa myönteisiä visioita paremmasta tulevaisuudesta ja edustaa lähinnä porvarillista vieraantuneisuutta. Suo siellä, vetelä täällä.

Hänkään ei kiistä, etteikö Renaissance musiikki olisi vaikuttavaa. ”Mother Russia” kaikessa mahtipontisuudessaan, melodraamallisuudessaan ja leikkaa ja liimaa -rakenteessaan on komeaa kuultavaa. Se ja valtaosa albumista pääsi yhtyeen perusohjelmistoon. Turn of the Cardsin myötä yhtye vakiinnutti myös paikkansa erityisesti Pohjois-Amerikan musiikin ystävien sydämissä ja lompakoissa. Mielenkiintoisesti se pärjäsi paljon huonommin kotimaassaan, jossa levyn jakelu takkuili. Kokemuksen myötä yhtye saattoi tehdä entistä suurellisemmin orkestroituja ja myös eskapistisempia albumeita kuten Scheherezade and Other Stories (1975). Terävä ja poikkeuksellisen synkkä Turn of the Cards edustaa itselleni yhtyeen studioalbumien lakipistettä.

Peter Gabriel: Peter Gabriel (1977)

Peter Gabrielin neljä ensimmäistä albumia julkaistiin poikkeuksellisesti ilman nimeä. Tarkoitus oli, että albumit erottuisivat ainoastaan kansikuvasta kuin aikakauslehden numerot. Siksi Peter Gabrielia (1977) ei pidä sekoittaa Peter Gabrieliin (1978) tai Peter Gabrieliin (1980) eikä varsinkaan Peter Gabrieliin (1982). Huomattavaa on, että vaikka Gabriel oli luopunut konserttiesiintymisissään maskeista ja rooliasuista, hänen kasvonsa ovat tässäkin kuvassa suurimmaksi osaksi piilossa.

Odota odottamatonta, oli mainoslause, jolla englantilaisen Genesis-progeyhtyeen entinen laulaja Peter Gabriel laukaisi soolouransa. Tätä oli itse asiassa odotettu Gabrielin lähdettyä Genesiksestä virallisesti vajaa kaksi vuotta aiemmin, mutta tuolloin laulaja oli kiistänyt tavoittelevansa soolouraa. Genesis oli 70-luvun alkupuolella noussut hitaasti yhdeksi progressiivisen rockin seuratuimmista yhtyeistä. Vetovoima liittyi paljon Gabrielin mielikuvituksellisiin sanoituksiin ja karismaattisiin lavaesiintymisiin, joissa hän kuvitti laulujen sanoja erikoisilla puvuilla ja surrealistisilla tarinoilla. Gabriel sai niin paljon huomioita, että yleisö kuvitteli hänen vastanneen yksin Genesiksen musiikista, kun todellisuudessa valtaosa sävellyksistä ja huomattava osa sanoituksista olikin yhtyeen neljän muuta jäsenen luomuksia. Gabrielin lähdettyä Genesis olikin odotusten vastaisesti onnistunut paitsi jatkamaan myös laajentamaan suosiotaan uutena keulakuvanaan rumpalinsa Phil Collins.

Gabrielin ensimmäinen, odotettu soolodebyytti Peter Gabriel sisältää jossain määrin odotettua ja odottamatonta. Ison budjetin tuotannosta vastasi pöyhkeitä rocklevyjä Kissille ja Alice Cooperille tuottanut kanadalainen Bob Ezrin, ja taustamuusikot olivat lähes kaikki kysyttyjä yhdysvaltalaisia sessiomuusikoita. Selvästi Gabrielin kykyihin uskottiin, ja selvästi artisti halusi ottaa hajurakoa perienglantilaiseen progressiiviseen rocksoundiin.

Ja kuitenkin ”Moribund the Burgermeister” pamauttaa albumin päälle valmistelematta, ikään kuin keskeltä musiikkia hyvin samaan tapaan kuin ”Looking for Someone” pudotti kuulijansa Genesiksen ensimmäisen varteenotettavan albumin Trespass (1970) maailmaan. Se myös hakee samanlaisia dramaattisia kontrasteja kolmella poikkeavalla osallaan. Urkupisteeseen pohjautuvan A-osan staattisuus ja kevyt synteettinen tausta jättävät tilaa Gabrielin kerronnalliselle laululle. Fanfaarimainen B-osa saa ”sinfonisen” kitara- ja kosketinsovituksen sekä raikuvasti lauletun melodian, ja se ylittää nokkelasti laulufraasien ja toistuvan fanfaarikuvion erottavan puolisävelaskeleen kuilun niin että siirtymä kuulostaa sekä hypyltä uuteen että sulavalta. C-osa taas poikkeaa 5/4-rytminsä puolesta edeltäjistään ja pohjautuu selkeiden kolmisointujen sijaan basso-ostinatoon sekä pelkkään puhelauluun. Silti se toimii siltana, joka yhdistää A- ja B-osien sävelkulut toisiinsa.

Siinä missä Genesis olisi laajentanut rakennetta instrumentaalisilla osuuksilla ja Tony Banksin erikoisten siirtymäsointujen linkittämillä osioilla, Gabriel tyytyy perinteiseen laulurakenteeseen ja neljän minuutin kestoon. Hän myös pitäytyy aiemmassa teatraalisessa ilmaisussaan, jossa hän näyttelee useita hahmoja käyttäen vuoroin efektoitua, puhdasta ja rockmaisen avointa lauluääntä, ja käsittelee popmusiikille epätavallista aihetta sekä makaaberisti että koomisesti. Tässä tapauksessa hän kuvaa, kuinka tanssimania suistaa keskiaikaisen yhteiskunnan kaaokseen. Moniääninen kerronta eri hahmojen kautta on tuttua ”The Battle of Epping Forestista” (1973) ja häiriintyneen henkilön pään sisässä Gabriel on viihtynyt ainakin ”The Musical Boxista” (1971) asti. Mahdollisesti Steve Harleyn lähes samaan aikaan levyttämä seitsemän minuutin psykodraama ”Innocence and Guilt” antoi ideoita C-osan luonnottoman möreään puheääneen ja vääristyneestä kehtolaulusta muistuttavaan äänimaailmaan.

”Moribund the Burgermeister” yllättää siis, mikäli odottaa tavallista rockmusiikkia, mutta ei riko odotuksia Gabrielin taustan tuntevalle. Noin puolet Peter Gabrielista pusertaa samaan tapaan Genesiksen suuren soundin ja teatraalisen ilmaisun lyhyemmiksi rockbiiseiksi, joissa erilaiset henkilöhahmot vuodattavat psyykettään henkilökohtaisten tai vertauskuvallisten maailmanloppujen tunnelmissa.

”Slowburn” varsinkin kuorruttaa Gabrielin napakat ja hersyvän mielivaltaiset riimit kuten ”Through broken eyes and contact lenses / ’Watched you draw your future tenses” muusikoiden virtuoosimaisuudella: Allan Schwartzbergin rumpufillit jymisevät, syntetisaattoreidensa kanssa uraauurtavan Synergy-yhtyeen muodostanut Larry Fast luo kuohkeita synteettisiä pyyhkäisyjä ja kappale puhkeaa vielä suurelliseen kitarasooloon, ennen kuin se hajoaa yllättävään koodaan. Soinnillisista yhteyksistään huolimatta sävellys on pohjimmiltaan ronskimman amerikkalaisempaa rockia kuin Genesiksen huoliteltu englantilainen proge (varsinkin riffinen kertosäe ”yeeah”-taustahuutoineen). Progelle niin rakkaat rytmin ja tahtilajin muutokset tapahtuvat plastisen sulavasti ja Gabriel osoittaa pystyvänsä luomaan omillaankin värikkäitä sointuharmonioita bassonuotin erikoisilla liikkeillä ja nokkelilla enharmonisilla ratkaisuilla. Kaikki tämä tapahtuu alle viidessä minuutissa.

Gabriel ei kuitenkaan tyytynyt laulupainotteisempaan versioon progesta, vaan noudatti progressiivisuuden alkuperäistä moniarvoisuutta kokeilemalla erilaisia vaikutteita. Levy-yhtiön kannalta olennainen hittisinkku saatiin ”Solsbury Hillistä”. Siihen verrattuna ”Moribund the Burgermeister” kyllä kuulosti odottamattomalta. Steve Hunterin akustisella kitarariffillä ja huilusäestyksellä koristeltu kappale pohjautuu syntetisaattorin perusduureille rakennetun kuvion ja laulun vuorotteluun. Se on kuin pirtsakka folkpopkappale. Ei silti ilman pinnanalaisia hienouksia. Marssibändimäinen rummutus käytännössä peittää kappaleen 7/4-tahtilajin, niin että instrumentaalikuvion 4/4-tahtia seuraa laulufraasi 3/4-tahdissa. Sauma on niin sileä, että vaikutelmaksi jää vain tuskin huomaamaton töksähdys, hienoinen kitka rallatellen rullaavassa koneistossa.

Tai luova kitka, riskin ja tuntemattoman tarjoama haaste ja mahdollisuus. Tästä kun teksti kovin elliptisesti tuntuu kertovan. Se on yleensä luettu kommentaarina Gabrielin lähdöstä Genesiksestä – musiikkibisneksen ”koneistosta” – ja heittäytymisestä uuden etsintään omillaan. Tätä näyttäisi tukevan se, että Gabriel laulaa melko mutkattoman julistavasti eikä viittaa suoraan siihen, että puhuisi ensimmäisessä persoonassa jonkin henkilön kautta. Kappaleen kliimaksissa sähkökitaran syvät voimasoinnut ja Gabrielin rääkyvät lauluimprovisaatiot tunkeutuvat akustisvoittoiseen äänimaisemaan kuin maansiirtokoneet pastoraaliseen unelmaan. Se on progressiivinen sovitustemppu, mutta ehkä se myös juhlistaa murrosta pois entisestä. Menneeseen jäävät bändin tiukka demokratia ja sen myyttiseen englantilaisuuteen kiinnittyvä soundi.

Gabrielin soolodebyytti sattui myös punkin aiheuttamaan musiikilliseen murroskohtaan. Kuitenkin albumin suorasukaisimman ja samalla popmaisimman rocknumeron ”Modern Love” innoittajana eivät olleet Britannian hakaneulanaamat vaan Yhdysvaltojen Pomo Bruce Springsteen. Kitaran ja urkujen iso ja konstailematon riffi viilettää energisesti, ja Gabriel laulaa koukut rockmaisemmalla bravadolla kuin koskaan aiemmin lukuun ottamatta ”Back in the N.Y.C:n” (1974) protopunkesitystä. Silti sanoitus tekee perusrockiin ylimääräisen juonteen parodioimalla rock- ja soulmusiikin seksuaalisia kiertoilmauksia ja herkkien poplaulajien tuskaisia tosirakkauden kaipauksia. Gabrielin vanhakantaiseen romantiikkaan uskova kertoja lähestyy tositarkoituksella klassisia naishahmoja, mutta räväkän emansipoituneet naiset pyörittävät häntä mielensä mukaan ja jättävät hänet seisomaan fallossymboli kädessään. Springsteenin katuromantiikan sijaan ”Modern Love” pursuaa niinkin epätodennäköisiä rockriimejä kuin ”For Lady Godiva I came incognito / But her driver had stolen her red hot magneto”. Musiikki ja sanat törmäävät hykerryttävästi ja kappale surffaa kulttuurisokin aalloilla.

Gabriel herätti huomiota jo Genesiksen aikana juuri rikkailla sanoituksillaan ja erottuvalla musiikillisella ilmaisulla. Pakotetun korkea, folkmaisen nasaali mutta silti käheästi sorahtava ääni oli keskeinen osa miehen lavapersoonaa, samoin kuin kielellisesti leikittelevät, monitulkintaiset ja yllättävää kuvakieltä pursuavat sanoitukset. Nämä olivat ne Gabrielin ainutlaatuiset antimet, joita Genesis ei pystynyt korvaamaan miehen lähdettyä eikä kunniakseen varsinaisesti tätä yrittänytkään. Näin soolouran alussa hän venyttää myös tällä alalla siipiään, ehkä pois omaperäisestä englantilaisuudesta kohti amerikkalaista ilmaisua.

Silti albumin musiikillisesti kyseenalaisin hulluttelu, runoilija Martin Hallin kanssa kirjoitettu ”Excuse Me”, ei putoa kauas englantilaisesta music hall -puusta, vaikka tekstissä amerikkalaisuuksia viliseekin. Se alkaa neliosaisella ”parturisoinnutetulla” a capella -laululla, jatkuu pianopimputuksena ja banjonrämpytyksenä suoraan 40-luvulta ja panee vielä mestaribasisti Tony Levinin tuuttaamaan tuubaa – siis kirjaimellisesti soittamaan humppaa tuuballa. Jos Gabriel halusi ottaa välimatkaa progen vakavuuteen, tätä voi pitää musiikillisesti askeleena liiankin pitkälle.

Tekstipuolella ”Excuse Me” ja albumin toinen mustan huumorin pala ”Waiting for the Big One” jatkavat kuitenkin Gabrielin mieltymystä sanaleikkeihin. Jopa niinkin puujalkaisiin kuin […] where ego I go” tai ”I’m looking for Lost Angeles / Soaking up the sin again”. Hän kirjoittaa yhä tarinoita ja näyttelee rooleja. Erona on vain, että sanoitusten ironia käy synkemmäksi, lauluilmaisu rosoisemmaksi ja yleinen tunnelma toivottomammaksi. Fantasiakertomuksista lähestytään hitaasti tosimaailmaa ja tekijän omaa psykologiaa.

Tästä näyttää mielenkiintoisimman pilkahduksen ”Humdrum”, albumin lyhyt ja usein unohdettu helmi. Se alkaa suorasukaisena sähköpianoballadina. Pelkän kuivan Wurlitzerin säestämä Gabriel omaksuu jälleen tekoamerikkalaisen, tahallisen huolimattoman laulupersoonan, kuin newyorkilaistuneen John Lennonin räkänokkaisimmillaan. Tämäkin kovan äijän persoona rakoilee tavallisen, tylsän elämän paineissa ja parisuhdetta on vaikea pitää yllä. ”I find it hard to cope”, hän valittaa, kun rytmi pendelöi taas 3/4:n ja 4/4:n väliä.

Kappale tekee jälleen hykerryttävän yllätyskäänteen siirtymällä tangotunnelmiin koko yhtyeen tullessa mukaan hieman nopeampaan väliosaan ja kolmanteen säkeistöön. Kuten ”Slowburn”, ”Humdrum” huipentuu muusta sävellyksestä erillisessä pitkässä koodassa, josta väliosan akustiset kitarat ja Fastin syntetisaattoriorkestraatiot ovat vasta hieman vihjanneet. Siinä kuulemme ensi kertaa levyllä Gabrielin luonnollisen, syvän lauluäänen. Se on upotettu kaikuihin ja se liitelee halki synteettisaattorijousien, pianon ja kitaran murtosointujen muodostaman epätodellisen kauniin harmonian (soinnut ovat aina käännöksiä tai pidätettyjä, syntetisaattorijousten staattinen ylärekisterin urkupiste ja muuntosointujen käyttö tekevät kierrosta leijuvan ja päämäärättömän) syytäen jungilaisia vertauskuvia tajunnanvirtamaisena riimien sarjana, tanssahdellen tahtien ja iskujen heikoilta vahvoille osille vaivattoman hienovireisesti. Kuin pakenisi mielikuvitukseen ja vertauskuviin (”Lost among echoes of things not there”) henkilökohtaista maailmaa järisyttävää muutosta, joka on yhtä suuri kuin ”Solsbury Hillissä” pohdiskeltu hyppy tuntemattomaan. Juuri tämä ääni toivottaa kuitenkin Gabrielin tyttären maailmaan, kun melodia yhtäkkiä huipentuu vahvalle tahdin osalle. Mikä tekee siitä pudotuksen maan pinnalle on se, että huipennus osuu duuriksi muunnetulle submediantille, jota ei ole aiemmin kuultu sävellyksessä. Tämä ikään kuin katkaisee epätodellisuuden syklin ja vahvistaa pysyvän muutoksen, kun kappale siitä suoraan huipentuu toonikaan, joka vihdoin kuullaan perusmuodossaan. Räkänokkaisesta sanamaalailusta on siirrytty syvä-ääniseen konkretiaan, johon vastasyntynyt (ja tosielämässä eloonjäämisestään kamppaillut) lapsi tuoreen isän patistaa. Samalla matkalla musiikin sävellaji, melodinen rakenne, tempo ja tekstuuri ovat muuttuneet. Gabrielin taiderockballadi onnistuu näin ahtamaan kolmeen ja puoleen minuuttiin enemmän progressiota kuin moni hänen entistä yhtyettään matkiva minieepos.

Albumin suurellinen ja yksityiskohtia vilisevä äänimaailma muodostaa kaksijakoisen kokemuksen. Siinä kuuluu jo selvästi Gabrielin kiistämätön herkkyys äänenvärin suhteen sekä hänen mielikuvituksensa soundien käytössä. Ajatellaan vaikka miten ”Slowburnin” yllättävässä koodassa kellomaiset lyömäsoitinvaahdot sulautuvat Larry Fastin synteettisiin piipityksiin, jotka tihkuvat sateen lailla alas – kuin rei’itetyt taivaat todella sortuisivat. Tai yleensä Jim Moelenin erikoisia lyömäsoittimia rahisemassa ”Moribundin” pohjalla tai kilkattamassa laivakellon lailla ”Down the Dolce Vitan” väliosassa.

Tai esimerkkinä erikoisesta äänielementtien yhdistelystä, katsotaanpa albumin pisintä ja omituisinta kappaletta ”Waiting for the Big One”. Se kun on suunnilleen Gabrielin levytysuran ainoa esimerkki hitaasta bluesista cocktailjazzin sävyillä. Gabriel on lainannut kappaleen mallin, vonkuvan laulusoundinsa ja persaukisen kännitilitykseksi puettujen sanojen ironiassa marinoidun ilmaisun yhdysvaltalaiselta Randy Newmanilta, tällaisen alta lipan -tyylin mestarilta. Poikkeuksellista on myös, että kappaleen rämisevät bluesriffit on saatu kiskottua irti Robert Frippistä, joka on kuuluisa siitä, että hänen hyvin omaperäisessä kitaransoitossaan kuuluu kaikki muu paitsi blues (joskin soolon hoiti Steve Hunter). Ilmeisesti tämä saavutus vaati laulun aiheen mukaisesti kännit. In vino veritas, in bourbon blues.

Kappale olisi musiikillisesti unohdettava, ellei tätä periamerikkalaista standardisoundia tasapainotettaisi täysin vastakkaisella kuoron, kitaran, lyömäsoittimien ja syntetisaattorien ”kertosäkeellä”. Paitsi että se raahautuu ylös ja alas asteikkoa ”juurettoman” tuntuisesti neljän ja kuuden asteen matkoja, se yhdistelee eteeristä kuoroa ja vaihesiirtymästä sihisevää syntetisaattoria kerrassaan korvia hivelevästi. Se myös alleviivaa tekstin tulkintaa, jonka mukaan kertoja odottaa viikatemiestä, ei onnenkantamoista.

Mikä ei pysty peittämään sitä, että pitkine pysähtelyineen, massiivisine rumpubreikkeineen ja venytettyine jaksoineen kappale möhköytyy aivan tarpeettomasti sisältöönsä nähden. Ylettömyys onkin albumin ylellisten sovitusten varjopuoli. Jopa Gabriel itse arvosteli albumia myöhemmin ylituotannosta. Syy voidaankin laskea tuottaja Ezrinin hartioille. Hänen perinteinen 70-lukulainen suurellisuutensa johtaa paikoin melodramaattisuuteen ja yliampuviin ratkaisuihin, joihin esimerkiksi Genesis ei Gabrielin aikana sortunut, sanoivat progevihamieliset kriitikot mitä tahansa. Näin esimerkiksi ”Down the Dolce Vitalla” metafyysinen merimatka tuntemattomaan tapahtuu lähes diskomaisena rockina, jonka Lontoon sinfoniaorkesterin jyrisevät B-osat pysäyttävät töksähtävästi. Väliosan orkesteri- ja lauluosuudet ovat kyllä värikkäitä ja komeita, samoin albumin viimeiseen kappaleeseen johdattava puosunpillimäinen puupuhallinkenttä. Vaan ovatko ne oikeassa paikassa?

Albumin soinnin dilemma tiivistyy päätösraidalla ”Here Comes the Flood”. Minä kuulin ensimmäistä tämän raamatulliseen tulvametaforaan upotetun fantasiakertomuksen telepatiasta ja tajunnan rajojen murtumisesta sellaisena yksinkertaisena ja erittäin tunteellisena pianoballadina, jollaisena Gabriel levytti sen Shaking the Tree -kokoelmalleen (1990) ja tulkitsi konserteissaan. Oli siis odottamatonta kuulla, kuinka Ezrin oli rakentanut sille valtaisan sinfonisen rocksovituksen kiskoakseen kaiken dramaattisuuden irti sen raastavasta virsimäisestä kertosäehuudosta: ”Lord, here comes the flood / We’ll say goodbye to flesh and blood”. On kuin kuuntelisi aivan toista teosta. [2]

En kiistä, etteikö ”Here Comes the Flood” olisi hienosti sovitettu. Kitaroiden, syntetisaattoreiden ja kromaattisten lyömäsoittimien luoma äänikudos hakee vertaistaan Genesiksen komeimmista kitarasovituksista, paikallaan heijaavat urut ja kuoromainen laulukerros soivat kuin jossain ylimaallisessa katedraalissa. Ja kuitenkin se on liikaakin. Kun kuuntelee esimerkiksi Ezrinin sävellystä ”The Trial” Pink Floydin The Wall -albumilla (1979) ja esimerkiksi Marillionin muusikoiden kommentteja miehen musiikkimausta, voi hyvin uskoa, että tämän innostus suurellisuuteen ja orkestrointeihin juontaa juurensa ennen kaikkea musikaalien ja kevyiden operettien maailmasta. Tämä tulee mieleen myös ”Down the Dolce Vitan” orkestroinneista. Rockmusiikin kontekstissa tästä seuraa vaara lipsahtaa ajoittaiseen mauttomuuteen ja tyhjään mahtipontisuuteen. Kun The Wall kerran tuli mainittua, on pakko todeta, kuinka ”Here Comes the Floodin” musiikki varsinkin Dick Wagnerin vihaisen kitarasoolon kohdalla tuo mieleen tuon albumin ”In the Fleshin?”, jonka tarkoitus on juuri kuvastaa todellisuudesta vieraantuneen rockfasistin pöhöttynyttä areenarockia. Ezrinin suurten eleiden näkemys palvelee usein hyvin suurten areenoiden yhtyeitä. Se ei aina palvele parhaiten Peter Gabrielin intiimeimpiä ideoita.

Voidaan sanoa, että sooloesikoisellaan Gabriel nauttii uudesta vapaudestaan kokeilemalla erilaisia suuntia tietämättä varsinaisesti vielä tarkkaan, mihin keskittyä. Tuotanto, musiikki-ilmasto ja oma näkemys toisaalta vetävät häntä kohti turvallista menneisyyttä, toisaalta tyrkkivät kohti uutta. Välillä hän osuu ajan hermoon, välillä vapaus karkaa käsistä ja vie kohti möhkötautisuutta ja kyseenalaisia ratkaisuja. Hänen toinen yrityksensä kuulostaisi tämän antiteesiltä, kun tuottajan tuolille päästetty Robert Fripp ottaisi Gabrielilta pois monenmonituiset helisevät lelut ja veisi tämän Ezrinin ylimaallisesta katedraalista äänieristettyyn liiteriinsä veistämään musiikkia kuin käpylehmiä – myönnettäköön, että ne olisivat geenimanipuloituja tappajamutanttiammuja. Vasta tämän teesin ja antiteesin jälkeen Gabriel alkaisi löytää omannäköisensä ja ehdottomasti tulevaisuuteen suuntautuvan reitin.

[1] Mielenkiintoista kyllä, Gabriel oli työstänyt albumilla kuulluistakin kappaleista demoja vanhojen bänditoveriensa Collinsin, Anthony Phillipsin ja Mike Rutherfordin kanssa. Lopulliset versiot toki kuulostivat hyvin erilaiselta. Samoin ennen albumin äänityksiä hän ilmeisesti harkitsi pestaavansa yhdysvaltaisen progeyhtyeen Happy the Man taustabändikseen, mutta luopui ajatuksesta, koska lopputulos kuulosti liikaa Genesiksen progelähestymistavalta.

[2] Hillitympi tulkinta ”Here Comes the Floodista” on julkaistu myös Robert Frippin sooloalbumilla Exposure (1979). ”Solsbury Hill” on ainoana albumin kappaleista säilynyt Gabrielin konserttiohjelmistossa läpi vuosien. Senkään sovituksissa Gabriel ei alusta alkaen pyrkinyt toisintamaan levytyksen orkesterisoittimia, akustista sointia ja lopun voimasoinnutusta. Sen sijaan live-versiot ovat olleet suorasukaisemmin sähköisiä bänditulkintoja, jotka ovat korostaneet kappaleen melkein lapsenomaista hoilattavuutta.

Kate Bush: The Kick Inside (1978)

Kate Bushin omaan ideaan perustuvaa kantta on harvoin kehuttu. Leija ja jättisilmä on poimittu kappaleesta ”Kite”, mutta itämainen tekstityyppi ei varsinaisesti liity sisältöön.

Auteurienkin täytyy aloittaa jostain. Englantilainen Kate Bush tunnetaan 2000-luvulla yhtenä Britannian omaperäisimmistä lauluntekijöistä ja kokonaisvaltaisena artistina, joka luo sekä kaupallisesti että taiteellisesti korkealaatuisen popmusiikkinsa alusta loppuun omilla ehdoillaan. Tällainen mahdollisuus ei ole ollut mikään itsestäänselvyys naismuusikolle länsimaisessa valtavirtamusiikissa. Sitä ei juuri ollut olemassa, kun tuolloin 19-vuotias Bush julkaisi ensialbuminsa The Kick Inside vuonna 1978. Bushin tarina on alusta asti ollut poikkeuksellinen popmaailmassa, mutta se on kerrottu jo monen monituiset kerrat muualla. Tämä teksti keskittyy itse albumiin, eikä sekään lupaa sanoa mitään uutta aiheestaan.

Ei Bush tuolloin ollut oman musiikkinsa yksinvaltiatar tai valmis ottamaan studiota haltuunsa. Albumin tuotti Alan Parsonsin apurina parhaiten toiminut sovittaja Andrew Powell, ja taustoja oli soittamassa ja ideoimassa joukko Alan Parsons Projectin luottomuusikoita, varsinkin skotlantilaisessa Pilot-popyhtyeessä kannuksensa ansainneet kitaristi Ian Bairnson ja basisti David Paton sekä Cockney Rebelin rumpali Stuart Elliot. Näiden ansiosta albumi kuulostaa hyvin paljon 70-luvun jälkipuoliskon taiteellisesti kunnianhimoiselta popmusiikilta. Se soi hyvin tasapainoisesti ja orgaanisesti, mutta erityisen iskevä, muhkea tai kokeellinen sen soundi ei ole.

Mikään tavallinen 70-luvun poplevy se ei silti ole. Tuottaja ja muusikot loivat puitteet lauluille, mutta kaikki sävellykset ja sanoitukset olivat Bushin omia. Tämä oli jo itsessään hieman poikkeuksellista ajan brittiläisessä popmusiikissa. Naismuusikot – Bush oli myös taitava instrumentalisti, joka soitti albuminsa piano-osuudet itse – eivät yleensä saaneet sellaista tilaisuutta, eikä tällaisessa taiteellisempaan suuntaan kallistuvassa pop-rockissa heitä juuri nähtykään. Lisäksi Bushin sävellykset ja hänen tulkintansa olivat jotain, jollaista ei brittipopin maailmassa oltu kuultu keneltäkään.

Nuoren Kate Bushin erikoislaatuisuus avautuu keskeisten kappaleiden kautta. Keskeisin niistä on tietysti ”Wuthering Heights”. Se ei ollut EMI:n valinta ensimmäiseksi singleksi albumilta, jolla ei dirikoiden mielestä edes ollut hittimateriaalia. Bush sai sen kinuttua singleksi ja hitti siitä tuli. Valtaisa hitti, jonka myötä Kate Bushin nimi ja kuva koreilivat vähän kaikkialla brittien saarilla ja brittiläisen pop-imperialismin ansiosta tulivat tutuksi ympäri maailman. Vuoteen 1985 asti se pysyi tekijänsä suurimpana listamenestyksenä ja tunnussävelmänä.

Silti ”Wuthering Heightsia” pidettiin omituisena singlenä, ja yhtenä syynä mainittiin sanoitukset. Onhan kappale periaatteessa rakkauslaulu, mutta ei sellainen omakohtaiselta vaikuttava rakkaudentunnustus kuin mitä naislaulajalta odotettiin pienin erotuksin popin tai soulin kapeissa karsinoissa. Sanoituksissa Bush eläytyy ensimmäisessä persoonassa Emily Brontën romaanin The Wuthering Heights (Humiseva harju, 1847) naispäähenkilön Catherine Earnshaw’n osaan. Joka on kuollut ja himoitsee vielä haudan takaakin rakastaan Heathcliffiä. Tämä ei ole mikään teiniromanssiteksti.

Toiseksi kappaleesta mainittiin joko myönteisesti tai kielteisesti lähes aina korkea ja erikoinen lauluilmaisu. Todellisuudessa Bush ei laula mitenkään erityisen korkealta. Sen sijaan hän väistää kokonaan jykevän rintaäänen ja hyödyntää ainoastaan keski- ja päärekisteriä. Samalla hän leijuu ja syöksähtelee näissä rekistereissä sulavasti kuin klassisesti koulutettu laulaja. Klassiseksi hänen äänenmuodostustaan ei kuitenkaan voi sanoa, vaan hän muokkaa ääntään värikkäästi kuvaamaan henkilönsä erilaisia myrskyisästi ailahtelevia tunteita. Sitä luulisi, että kuoleminen vähän tasaa suurimpia tunnekuohuja, mutta Catherineä se ei tunnu rauhoittaneen.

Tunteiden kuvauksessa auttaa Bushin kolmas, vähimmälle huomiolle jäänyt erikoisuus, eli hänen yllättäviä käännöksiä ja monitulkintaisuuksia sisältävä sävelkielensä. Säkeistöjen neljän soinnun kierto luo outoa vaikutelmaa liikkumalla nytkähtäen niin että vain joka toinen sointu kuuluu oletettuun pääsävellajiin. Laulu putoaa lapsenomaisen kimeästä huudosta syvempään ärähdykseen ja taas ponnahtaa ylöspäin kujertelevaan rakkaudentunnustukseen. Ääni on hetken pillimäisen ohut, mikä varmaankin innoitti Apu-lehden kommentaattorit puhumaan ”japsimaisesta kujerruksesta” (kyllä, Avussa tosiaan kirjoitettiin joskus popmusiikista), hetkeä myöhemmin se tulee kurkusta kuulostaen ”baritonilta olematta baritoni”. Bush varioi äänensä väriä yhtä elohopeisen virtuoosimaisesti kuin äänenkorkeuttaan.

Neljän tahdin siirtymä kertosäkeeseen vie jälleen kappaleen harmonisesti eri suuntaan heikosti määrittelystä duurista vahvistaen dramaattisista ilmaisua, jossa keskirekisterin tumma kurkkuääni korostuu. Kolmannessa tahdissa draamaa kasvattaa yllättävä rytminen miina, sillä tahti jää vain puolikkaaksi ja viimeisessä tahdissa Bush aloittaa marssimaisen ”wuthering”-syöksyn kertosäkeeseen jokaisen wutin suorastaan ”humahtessa” kuin tuuli liukuna theringiin oktaavia ylempänä. Painokas ”Heath – cliff” muodostaa nokkelan taitekohdan: jälkimmäinen osa tulee kertosäkeistön ensimmäisellä tahdilla ja soinnulla, jonka luulisi aloittavan uuden kierron, ellei mattoa vedettäisi jälleen heti alta, kun se osoittautuukin hohtavan uuden duurisävellajin neljänneksi asteeksi.

Ja ääni sinkoilee vapaana kuin henki oktaavin alalla, se venyttää sanoja virtuoosimaisiksi miasmoiksi ja pirueteiksi. Se ei pakota, ei säröydy, ei purista tunnetta runnomalla rekisterirajojen läpi. Vaikka melodia onkin hieno, rytminen ja harmoninen vakaus eivät ole toipuneet aikaisemmista volteista. Kertosäkeistön neljä tahtia näet sisältävät kaksitoista iskua, mutta ne eivät jakaudu tasamittaisesti, joten rytminen painotus ontuu huolimatta rumpujen tyylikkäistä rytmin kääntelyistä. Eikä vapaasti kaiken yllä liehuva melodia suostu lepäämään kertosäkeistön uudella ja aiemmin kuulemattomalla perussoinnulla vaan se joutuu koko ajan väistymään neljännen asteen tieltä. ”I’ve come home”, Catherine ilmoittaa, mutta toonika, jolle koti-sana osuu, ei pysy eikä tule selkeästi vahvalla iskulla. Selvästikään Catherinellä ei yrityksestä huolimatta ole kotiin tulemista.

Kuulijan ei tarvitse panna mitään tästä tarkemmin merkille tunteakseen, että tässä elegantissa popkappaleessa on jotain hieman vinksahtanutta ja toisaalta myös jotain tavallista poppia suurellisempaa. Jälkimmäisessä auttaa sovituskin. Alun korkeat pianosävelmät ja jouset maalaavat kuvan tuulisista nummista, celestan soinnut luovat eteeristä lisäsävyä ja akustisten kitaroiden kerrokset sitä hieman vanhahtavan pastoraalista tunnelmaa, mitä ne yleensä kuvasivat 70-luvun folkissa ja progessa. Ian Bairnsonin perinteinen sähkökitarasoolo loppuhäivytyksen päällä myös muokkaa kauniisti laulumelodian kuvioita eri sävelkorkeuksilla ja erilaisina variaatioina. Se täyttää myös kerronnallisen funktion: kitaran kiertävä ääni soveltuu täysin tuonpuoleiseen katoavan Catherinen ääneksi, sanattomaksi kaipaushuudoksi. Kuten Ludwig Wittgenstein sanoi, mistä ei voi puhua, siitä on luukutettava hulluna kitarasooloja. Aivan varmasti olisi sanonut, jos olisi elänyt rockaikakaudelle asti.

Väliosassa nuori Bush näyttää vielä yhden suosimistaan sävellyskikoistaan. Catherinen pakkomielteinen valitus ”oh, let me have it, / let me grab your soul away” toistuu riffimäisenä melodiakuviona, samalla kun soinnut laskeutuvat asteittain melkein kuin valitusbassokulussa. Melkein. Henkimaailma ja koti vetävät köyttä tässä osassa, koska ensimmäisen tahdin aloittava synkkä molli ei onnistukaan pitämään oletettua toonika-asemaansa, vaan toinen tahti katkaisee laskeutumiseen ennen odotettua viidettä astetta ja keikahtaa muuntoduuriin, kertosäkeistön sävellajiin.

Jotkut kommentoijat ovat esittäneet, että kappaleen toistuvan ja väliosan lopussa suuren painon saavan huudahduksen ”It’s me, Cathy” päästää yhtä lailla Catherine Bush kuin Catherine Earnshaw. Joka tapauksessa ”Wuthering Heightsilla” Kate Bush löi korttinsa pöytään ja julisti, että tässä sitä ollaan. Kappaleen nopea suosio ja sen laadukkuus tekivät myöhemmin ilmestyneestä albumista menestyksen, mutta jättivät levyn muun sisällön varjoonsa.

The Kick Inside ei ollut vain alusta ”Wuthering Heightsille”. Albumin toinen single, ”The Man with the Child in His Eyes”, on toinen Bushin varhaisen tuotannon avainbiisi ja aivan yhtä kiehtova kuin ”Wuthering Heights”. Jälkimmäisen rikkaan sovituksen ja dramaattisen ilmaisun rinnalla se vain on pieni ja intiimi. Bush esittää sen pelkän flyygelin ja kevyesti käytetyn jousi- ja puhallinsektioiden säestyksellä. Kappale taltioitiin jo kaksi vuotta ennen albumisessioita Pink Floydin David Gilmourin tuella ja kustannuksella. Tuolloin vain 16-vuotias Bush laulaa puhtaan kauniisti ja keskirekisterissä ilman ”Wuthering Heightsin” tehosteita.

Bush kirjoitti kappaleen vain 13-vuotiaana. Siinä puhuu luultavasti samanikäinen tyttö ihmeellisestä vanhemmasta miehestä, joka on yhtä aikaa turvallisen ymmärtäväinen ja jännittävän salaperäinen, eräänlainen Peter Pan -hahmo (Bush käsittelisi PP:tä itseään seuraavalla albumillaan). Ja joka on todennäköisesti olemassa vain tytön omassa mielikuvituksessa. Hienoa laulussa onkin juuri se, miten se jättää monitulkintaiseksi sen, mikä henkilöiden välinen suhde oikein onkaan tai onko kyse vain oodista mielikuvitukselle, mutta kuvaa silti väkevästi ja uskottavasti sen synnyttämiä tunteita.

Murrosiän valo ja varjo, viattomuus ja ymmärrys häilähtelevät kaikki musiikissa, joka virtaa pakottoman tuntuisesti jälleen yllättäviä reittejä. Säkeistöt kulkevat e-mollista h-molliin tytön kertoessa salaisesta miehestään ja heittävät sointukuluillaan varjoja vilpittömän avoimella äänellä kerrottuihin paljastuksiin. Niissäkin kuuluu into ja huoli: toisaalta on se suuri salaisuus, joku erikoinen, joka ymmärtää kaiken, toisaalta taas pelko tämän menettämisestä.

Ankeuttajavanhempien toppuuttelua varten musiikki poikkeaa sulavasti B-duuriin ja johtaa aivan yhtä luontevasti jälleen dramaattiseen siirtymään kertosäkeeseen. Tytön epävarmuus ja ihastus uuden tuntemattoman maailman ääressä kuuluu poikkeuksellisen pitkänä, kromaattisena laskeutumisena G-duurista C-sointuun ja siitä vielä mutkan kautta As-duuriin. Viulut väpättävät korkeuksissa kuin nuori sydän, kunnes ahdistus purkautuu jälleen kertosäkeistön tyyneen C-miksolyydiseen kiertoon ja laulumelodia lepattaa kauniina ja painottoman tuntuisena rohkeilla septimin ja oktaavinmittaisilla syöksähdyksillä. ”Ooh, he’s here again”, se vahvistaa. Mielikuvituksessa kaikki on turvallista ja ihmeellistä, mutta säkeistö päättyy C-toonikan noonipidätettyyn muotoon melodian pysähtyessä d-nuottiin. Se jättää pienen epätodellisuuden tunteen ilmaan, muistuttaa vanhempien sanoin, ettei fantasia kestä ikuisesti.

”The Man with the Child in His Eyes” käy nämä osat läpi vain kahdesti ja sitten se haihtuu reilun kahden ja puolen minuutin jälkeen jättäen taian ja kysymykset ratkaisemattomina ilmaan. Siinä ei ole mitään ylimääräistä. Se on ehdottoman tiivis ja logiikaltaan orgaaninen. Samalla se on yksi Bushin rikkaimpia ja kauneimpia lauluja. Sanoisin, että hän yltäisi yhtä kauniiseen balladiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Nimikappale on myös flyygelin, jousien ja puupuhaltimien säestämä balladi, mutta sisällöltään aivan toisenlainen. Raukean venytelty laulumelodia ja lämmin jousisäestys antavat aluksi ymmärtää, että tämä on pelkkä rakkauslaulu. Jälleen Bush vetää maton alta tekemällä yllättävän sointuliikahduksen: sointu vaihtuu lennossa duurista muuntomolliksi vihjaamaan, että teksti ei olekaan rakkaudentunnustus vaan itsemurhaviesti. Sitten hän lisää kuulijan epävarmuutta toistamalla jälleen lyhyttä melodia- ja tekstikuviota (”I’m giving it all in a moment or two”) saman iloisen duurikuvion päällä. Kunnes voihkinta ”giving it” muuttuu epätoivoisemmaksi mollin palatessa ja piakkoin olemme jälleen pitkässä valitusbassomaisessa laskussa. Ja tuolloin selviää, että itsemurhan motiivina on kertojan raskaus. ”Sisäinen potku” on kirjaimellinen potku eikä vertauskuva. Viimeisessä neljän tahdin osiossa Bush puskee jousien kanssa jälleen ylärekisteriin ja lisää dramaattisuutta, kun paljastuu, että lapsen isä on naisen oma veli. Draamaa luo melkein goottilainen kuvasto yhdistettynä painokkaisiin hypähdyksiin kvintti ylös, oktaavi alas (”shot into the kil – ler storm”), mitä seuraa vielä riitasointuinen pianokuvion häilähdys.

Sukurutsa, ei-toivottu raskaus ja itsemurha eivät olleet sitä, mitä 70-luvun popsanoitusten oletettiin käsittelevän, eivät ainakaan kausaalisesti järjestettynä yhdeksi kertomukseksi. Bush ei kuitenkaan keksinyt aihetta itse, vaan otti sen vanhasta murhaballadista ”Lucy Wan”. Kansanmusiikissa kun on aina käsitelty karskejakin aiheita. Näkökulma sen sijaan on hänen omansa. ”Lucy Wanissa” veli murhaa hyvin raa’asti siskonsa ja peittelee suurimman osan laulusta tekoaan. Bushin kertomuksessa sisko on kertoja ja toimija, joka surmaa itsensä säästääkseen veljensä ja itsensä häpeältä. Musiikin kauneus ja tarttuvuus korostavat tätä konfliktia: tragedia on pohjavirtana, mutta se pintautuu vain paikoin, sillä kuolema esitetään ennen kaikkea rakkauden edestä annettuna uhrina.

”Wuthering Heightsin” ja ”The Man with the Child in His Eyesin” tapaan ”The Kick Inside” ottaa popmusiikin perusaiheeseen, miehen ja naisen väliseen suhteeseen, poikkeuksellisen näkökulman. Näkökulma ei tosin välttämättä ole aina kaikkein terveellisin. ”Wuthering Heightsissa” ja ”The Kick Insidessa” nainen on aktiivinen mutta keskittyy palvomaan miestään kuolemasta piittaamatta. Ne tulevat sopivasti levypuoliskojen viimeisinä kappaleina. ”The Kick Insiden” kesken voipuva ”by the time you read this…” on sen verran hyytävä lopetus, ettei albumin voisi kuvitellakaan enää siitä jatkuvan.

Epätavalliset sanoitukset, sävelkielen hienovaraiset erikoisuudet ja valtavan ilmaisukykyinen lauluääni olivat nuoren Kate Bushin pääaseet näillä avainkappaleilla, ja hän käyttää niitä eri määrin ja erilaisella menestyksellä myös The Kick Insiden muilla kappaleilla. ”Them Heavy People” ja albumin aloittava ”Moving” eivät kerro tarinoita vaan käsittelevät Bushin henkilökohtaisempia kokemuksia häntä opettaneista tai innostaneista ihmisistä. Albumin helpoimmalla pop-raidalla ”Them Heavy People” on hymyilyttävän kuvaava lauluriffi ”Rolling the ball”. Se putoaa oktaavin ja nousee terssin sujuvasti kuin pallo pyörähtäisi lapsen käsissä. Kappale nojaa ajalle tyypilliseen vaihteluun kevyen reggaerytmin ja peruspoprytmiikan välillä. Tarttuvan kertosäkeen lisäksi sen ainoa varsinainen erikoisuus on jälleen Bushin hienovarainen äänenmuuntelu, jolla kuvaa ”mielensä nurkassa” piileksivän tytön avautumista ja henkistä kasvua.

Hitaammassa ”Movingissa” Bush jäljittelee modernin tanssin eleganssia ja tunteellista vaikutusta tyylikkään korkeasti kaartuvilla melodisilla kaarilla ja hallitun väräjävillä korukuvioilla. Hyvin yksinkertainen teksti tukee tätä sulavan, virtaavan liikkeen vaikutelmaa suosimalla avonaisia vokaali- ja ”virtaavia” l-äänteitä (life, liquid, flow, lily, soul). Silti Bush ei malta olla päättämättä säkeistöä kulmikkaaseen ja väkinäisesti rimmaavaan fraasiin ”with your beauty’s potency”. Melodia pysyttelee kurinalaisesti sointuharmonian rajoissa, kunnes tunne vyöryy hetkeksi yli (”You crush the lily in my soul”) ja laulu luikahtaa huippukohtaansa, jossa jää toistamaan jälleen yhtä kuviota sointuharmonian ajelehtiessa hetkellisesti toisille vesille. Vesi kun on kappaleen keskeinen vertauskuva liikkeen helppoudelle. Vertauskuva ulottuu kappaletta kehystäviin ryhävalaan ääntelyihin, jotka olivat kuranttia kamaa ajan musiikissa. Silti yllättävät yksityiskohdat muistuttavat, että helponnäköisen liikkeen alla piilee monimutkaisuutta ja potentiaalisesti kumouksellista voimaa. Liike vapauttaa ruumiin ja mielen mutta myös muovaa niitä.

Valaan äänet johtavat suoraan ”The Saxophone Songin” oodiin otsikkosoittimelle ja sen äänen sensuaalisille ulottuvuuksille. ”The Man with the Child in His Eyesin” lailla kappale äänitettiin jo vuonna 1975. Bush laulaa samaan tapaan avoimemman kirkkaalla äänellä kuin vuoden 1977 levytyksissä ja ilman teatraalisempia tehosteita, joskin suuret loikat ja tunteelliset venytykset ovat jo käytössä. Tuottaja Powell ja eri sessiomuusikoista koostuva taustayhtye korostavat kappaleen melkeinpä progressiivista sävyä paksuilla murtosoinnuilla, tehostetun slidekitaran efekteillä, pitkällä monirytmisellä instrumentaalikoodalla ja tietysti saksofonibreikeillä. Viimeksi mainittu on täynnä jazzrockin tunnusmerkkejä: pitkiä huudatuksia ja nopeita juoksutuksia, tahtilajin vaihdos siirtymässä sekä ”huimausta aiheuttava” kromaattinen sointukulku kahdessa viimeisessä tahdissa, mitä tukee myös Bushin loikkaava scat-laulahdus. Kaikki vain pidetään pop-levylle sopivasti lyhyenä ja hillittynä.

Sovitus vain korostaa itse sävellyksen A- ja B-osien vastakkaisuutta. A-osassa tuumitaan synkkämielisessä d-mollissa kitaran heittäessä varjojaan tummasävyisen laulun ylle, B-osa siirtyy D-miksolyydiseen moodiin, kirkkaampaan tekstuuriin ja rytmisempään poljentoon. Samalla Bushin laulu avautuu kirkkaammaksi ja sanat tulevat nopeammin, niin että tekstuuri meinaa paikoin tukehtua monimutkaisiin synkooppeihin. Saksofoni lietsoo kertojan innostusta.

Tämä yhteys soittajan, soittimen ja kuulijan väliltä löytyy myös musiikin osien väliltä. A-osissa sointukulku pysähtyy hetkeksi C-duurisointuun, kun kertoja mainitsee saksofonien soittajan (”when I’m listening to you”) tai tämän sukupuolitetun soittimen (”a surly lady in tremor”). Muuten sointukulku välttää C-duuria. ”The Man with the Child in His Eyesin” tapaan C-duurisointu kalahtaa vasten d-perusnuottia laulumelodiassa, mikä luo jännitettä. B-osassa sama sointu tulee yhtä yllättävän painollisena, kun kertojan into saavuttaa huippunsa (”it’s in me”). Tuolloin melodia käväisee c:ssä ja asettuu harmonisesti sopuisaan g-nuottiin. Kuuntelun synnyttämä jännitys purkautuu nyt hurmiona. Selvästi saksofonisti tietää, miten saa naisen(sa) huutamaan.

Tavallaan myös seuraava kappale ”Strange Phenomena” linkittyy samaan jatkumoon, koska se alkaa samantyyppisillä korkeilla pianomurtosoinnuilla kuin se päällekkäinen sointuverkosto, johon ”Saxophone Song” päättyy. Harmoniassa tosin on nyt ylinouseva intervalli ja kuvio toistuu ilman variaatioita, mikä tekee vaikutelmasta aavemaisemman. Huolellinen sovitus auttaa: syntetisaattori ulisee hiljaa taustalla, symbaalit kihahtelevat, sähköpiano ”aaltoilee” Leslie-kaiuttimen läpi, ja varjoinen miesääni liittyy mutisemaan buddhalaista rukousta loppuhäivytyksen aikana. Sanoitushan pallottelee näennäisen vakavasti ajatusta synkronisiteetistä, etiäisistä ja muista yliluonnollisista ilmiöistä arjen toiminnan takana. Ajatus on, että sinänsä toisiinsa liittymättömillä tapauksilla on todellisuudessa salattu yhteys ja merkitys (ajatustapa, joka pidemmälle vietynä vie salaliittoteorioiden tai vainoharhojen kaninkoloon).

Paras analogia tälle ajattelulla on kappaleen rakenne. Laskentatavasta riippuen se koostuu viidestä tai kuudesta osiosta, jotka kestävät kahdesta neljään tahtia. Mielenkiintoista on, että ne poikkeavat toisistaan tempon (hidas A), rytmiikan (lyömäsoittimet vaikenevat aina A:n ja B:n ajaksi) sekä melodian ja sointukulkujen puolesta. Pinnallisesti kuunneltuna kappale kyllä tuntuu soljuvan kivutta yhteen, mutta hieman oudon vaikutelman se jättää. Tarkempi kuuntelu paljastaa, etteivät osat useinkaan johda toisiinsa vaan pikemminkin kulkevat paikoillaan.

Erilainen tyyli antaa jälleen Bushille tilaa näyttää äänivarojaan. Kertosäkeistön alku, niin sanottu D-osa (”We raise our hats…”) piirtää kyllä nätin melodisen kaaren korkeahkossa rekisterissä ja vaikuttaa päämäärätietoiselta, mutta molliin poikkeava jälkiosa hämärtää logiikan johdattamalla harmonian subdominanttiin. Vastapainoksi sitä edeltävässä C-osassa melodia kiipeää melkein puhelaulumaisen monotonisena asteittain oktaavin verran ylös keskirekisteristä (”A day of coincidence…”), ikään kuin jokin johdattaisi näennäisen satunnaista kulkua. Kertosäkeistön loppuosa (E) jakaa samanlaisen seisovan sointukulun, tällä kertaa kahden septimisoinnun silmukan, mutta melodiassa Bush palaa tapaansa toistella tahdin mittaisia ”lauluriffejä”, joissa yhdistyvät lyhyet fraasit ja suuret intervallit.

Voisi ajatella, että näennäisesti ennustamattomasti ja vapaasti kulkevasta alusta päädytään vähitellen kohtalonomaiseen staasiin, jossa korkeampi voima ohjaa jokaista liikettä ja tarjoaa vastaukset. Tämä kuulostaa alussa nirvanan kaltaiselta irrottautumiselta maailman huolista (pitkä lallattelu), mutta viimeinen paluu A-osan pianosointuihin antaa mantramaiselle hokemalle kolkon sävyn. Yksilö on täysin vapaa päättämään vaiko sätkynukke näkymättömissä langoissa? ”Strange Phenomena” pakkaa näin hieman alle kolme minuuttia kestävään popkappaleeseen valtavasti ideoita ja lisämerkitystä. Näiden kolmen kappaleen muodostama sarja jo yksin kertoo, että albumi sisältää koko joukon musiikillisia vaikutteita ja ideoita. Rikkauden suhteen se nojaa 70-lukulaisen taiderockin eklektisyyteen.

Aikoinaan ”Strange Phenomenan” sanoituksissa eniten huomiota herätti viittaus menstruaatioon, kun Bush rinnastaa kuukautiskierron psyykkiset vaikutukset Kuun tai jonkin muun ulkoisen voiman aiheuttamiin muutoksiin ihmisten käytöksessä. Kaipa brittiläisessä valtavirtapopissa aihe oli yhtä lailla tabu kuin seksi lähisukulaisten kanssa. Aikalaiskritiikit kiinnittivät huomiota juuri Bushin poikkeuksellisen suorasukaiseen ja itsevarmaan tapaan käsitellä naisen seksuaalisuutta. Aika oli silloin tosiaankin toinen. Punkin helmoista räyhäsivät samaan aikaan kyllä esimerkiksi Ari Up ja Siouxsie Sioux, mutta näiden sokkitaktiikat ja räävittömyyskin edustivat eri kontekstia ja erilaista näkökulmaa. Bush lauloi siistin popin puitteissa ja korostetun englantilaisella tyylillä lauluja, jotka paikoin tirisivät heteronaisen himoa. ”The Kick Insiden” miinan tapaan ne räjähtivät ankarammin siinä kontekstissa kuin punkittarien raivo omissaan. Kilttien keskiluokkaisten englantilaistyttöjen ei odotettu laulavan sellaista Harlekiini-erotiikkaa kuin Bush esimerkiksi kappaleilla ”Feel It” ja ”L’amour Looks Something Like You”.

Sattumalta juuri nämä kappaleet ja Beatles-henkinen pop-rallatus ”Oh To Be in Love” ovat musiikillisesti albumin päiväperhosmaisinta antia. Samoin on ”Room for the Life”, joka edustaa 70-lukulaisempaa naiseuden ylistystä kehottamalla hieman holhoavasti naisia olemaan kilpailematta miesten kanssa, kun heillä kerran on maaginen kyky synnyttää uutta elämää (tästä seuraa mielenkiintoinen kontrasti seuraavana tulevan nimikappaleen tapaan käsitellä lähestyvän äitiyden ihmettä). Musiikin puolella lyömäsoitinihme Morris Pertin boobam-rummutus puskee kappaletta kirmailemaan maailmanfuusion aroilla, mutta puolittainen yritys läkähtyy jo pian alkuviivan jälkeen. Sattuvasti nämä kappaleet on ahdettu alkuperäisen LP:n selvästi heikommalle B-puoliskolle, mikä heikentää kokonaisuutta huomattavasti.

Bushin varhainen sanoitustyyli on usein sekoitus peruspopilmaisua ja yllättävää englantilaista runoyritteliäisyyttä, joka seilaa naiivin ja runollisen väliä. Hän kirjoittaa pääasiassa vapaata mittaa, mikä on sinänsä tavanomaista rockmusiikissa. Toisaalta hän sirottelee loppusointuja joukkoon joskus oudon huolimattomasti ja melkein satunnaisesti. ”Strange Phenomenassa” satunnaisuus voi olla tahallistakin: ensimmäinen B-osio toistaa oudosti samaa riimiä (away / say / way) kolmessa viimeisessä neljästä säkeestään, toinen B vaivautuu vain yrittämään yhtä heikkoa riimiä (from / wrong). ”Wuthering Heightsissa” loppusointua käytetään vain tietyissä osioissa, kun taas muualla hyödynnetään epäsäännöllisesti alkusointua ja sisäisiä riimejä. Paikoin jokin riimi tuntuu heitetyn pakotetusti luomaan väriä riimeistä autioon maahan, esimerkiksi ”The thoughts of you sends me shivery / I’m dressed in lace sailing down a black reverie” ”L’amour Looks Something Like Youssa”. Nuoren Bushin runosuoni uhkaa välillä virrata purppuranpunaisena. Bushin sanoitukset paranisivat ajan myötä. Silti hänen koko ulosannissaan kuuluu jo myöhemmin keskeinen taitava sisäisen tunteen kuvaus ja ulkoisen kokemuksen havainnointi sekä tasapainottelu popmusiikille tyypillisen arkipäiväisen ja runollisemman kielen rekisterien välillä. Jälkimmäisen käyttö sekä esimerkiksi ”Wuthering Heightsin” arkaaisuus tai ”Strange Phenomenan” esoteerisuus leimasivat hänet myös helposti hörhöksi tai hipiksi aikana, jolloin kaikkea 70-luvun alun musiikkia ja siihen liittyviä kulttuuri-ilmiöitä leimattiin innokkaasti taantumukselliseksi hapatukseksi.

Eniten hörhön mainetta Bush keräsi ”Kiten” sanoituksilla. Riimi ”belly-o / wellios” on koominen, ”home / dome” aivan satunnainen ja kertosäkeen ”diamond kite / diamond flight” tuntuu alisuorittamiselta. Varsinkin kun nämä ovat satunnaisia riimejä muuten tajunnanvirtamaisessa tekstissä, teksti tuntuu kanavoivan 60-luvun psykedeelisen popin perinnettä. Niin tekee myös musiikissa tivolimainen urkusoundi, puoli-reggaejaksot ja kujeileva laulutyyli. ”High as a kite” onkin yleinen vertauskuva kemialliselle tötteröinnille. Bushille kyllä todistettavasti maistui marihuana. Toisaalta teksti voi kuvata yksinkertaisesti innostuneisuuden ja saavuttamisen huumaa ja huimausta.

Sitä intoa Bush kuvaa kaahaamalla halki rekisterien ja laukomalla tahdit täyteen sanoja, niin että tauotkin täytetään päällekkäisäänitetyillä taustalallatteluilla. ”Wuthering Heightsin” sijaan ”Kite” on se kappale, jossa hän todella sujauttaa jalkansa kolmen oktaavin saappaisiin ja revittelee äänellään. Kertosäkeistössä nopeus hidastuu pitkiksi kaariksi, joilla hypätään oktaaveja ylös aina as-nuotin muodostamaan ”kattoon”. Musiikki siirtyy melkein huomaamattomasti 4/4-tahtilajista 3/4:aan, ja alkaa ”kellua” korkeuksissa, kun jälleen samaa melodista fraasia toistetaan pohjasävelen vuorotellessa kahden kokosävelaskeleen erottaman nuotin välillä. Lievä riitasointuisuus soutaa ja huopaa, mutta psykedelian tapaan ratkaisua ei synny, vaan Kate se vaan liihottaa pilvissä. Hän on lastenlorun mukaisesti vuoroin kuun yllä ja alla, ”but I don’t know how to get down”. Vasta viimeisellä kerralla melodia ponnistaa ”yli kuun” korkeaan b-nuottiin asti.

Esitysjippojensa lisäksi ”Kite” erottuu hektisyytensä takia keskitempossa tallustavan materiaalin joukossa. Ainoaa nopeampaa kappaletta ”James and the Cold Gun” levy-yhtiö kaavaili albumin singlekärjeksi. Elton Johnin rockbiisien tapaan kolmen soinnun boogieriffillä ratsastava vetoomus Jesse Jamesille on 70-lukulaista rockia keskinkertaisimmillaan. Siksi se luultavasti vetosikin johtoportaaseen. Bushin korkea, teatraalinen tyyli kalahtelee hieman onttona kevyttä jytää vasten ja väliosan sanatonta ulinamelodiaa lukuun ottamatta laulu ei synnyttä suuria tunteita. Mielenkiintoisinta kappaleessa on Patonin jyräävä bassofilli ja Bairnsonin kitarasoolo hitaassa kahden soinnun koodassa, joka kuitenkin häivytetään ennen kuin se pääsee vauhtiin. Kappale oli toiminut paremmin lavalla Bushin esittäessä sitä KT Bush -yhtyeensä kanssa ja siinä oli kunnolla energiaa, kun hän tulkitsi sen ainoalla varsinaisella kiertueellaan vuonna 1979.

Se kuulosti silti vanhanaikaiselta vuonna 1978. Ehkä niin kuulosti myös epätasainen The Kick Inside Bushin korvaan, koska hän haukkui sen äänellisiä ratkaisuja jo vuoden sisällä albumin julkaisusta. Hän oppi nopeasti, mitä äänitysstudiossa voi tehdä, ja selvästi hänellä oli jo tuolloin myös tarkka käsitystä siitä, mitä hän sillä haluaisi tehdä. Hän kasvaisi pian ulos ulkoisten tuottajien määräysvallasta ja tarpeesta nojata sessiomuusikoiden ideoihin. Eikä hän viihtynyt konserttilavoilla perinteisen poptähden tavoin.

Sen sijaan Bush tarraisi ensimmäisten joukossa kiinni 80-luvun popmusiikin trendeihin: rytmiin, tekniikkaan, tekstuuriin ja ei-eurooppalaisen musiikin vaikutukseen. Samalla hänen musiikkinsa harmoninen monimutkaisuus vähenisi ja lauluääni laskeutuisi vähitellen alemmas villeimmiltä lentoradoiltaan (joskin tavallaan villeys vain löytäisi uusia purkaantumiskanavia). Hänen esikoisalbumillaan on kiistämättä loistavia kappaleita, joita voi kutsua ajattomiksi. Silti The Kick Inside on kokonaisuutena poikkeuksellinen vain suhteutettuna aikaansa ja tekijänsä nuoruuteen. Niitä vasten albumin lauluja voi kuvata hämmästyttävän kypsiksi, mutta albumin suurin arvo on juuri siinä, että se taltioi eräitä Kate Bushin omaperäisen ilmaisun puolia, joita ei enää myöhemmillä töillä kuultu.

 

Voimamuna

Canterburyn kaupunki Englannin kaakkoisosissa tunnetaan katedraaleistaan ja Geoffrey Chaucerin teoksesta The Canterbury Tales (Canterburyn tarinoita), joka on eräs englantilaisen kirjallisuuden peruskiviä (ja riippakivi niille opiskelijoille, joiden täytyy lukea sitä alkukielellä keskienglanniksi). Kolmas siihen liitetty asia on eräs progressiivisen musiikin alalaji, joka kehittyi 60-luvun loppupuolella modernin jazzin, psykedelian ja rockin ristisiitoksena. Oikeastaan siitä vastasi pieni boheemijoukko muusikoita, jotka perustivat suuntauksen keskeiset yhtyeet Soft Machine, Caravan ja Gong. Nämä yhtyeet sitten sirpaloituivat synnyttäen uusia samantyylistä musiikkia soittavia kokoonpanoja.

Alueellisesta skenestä ei voi puhua, sillä melkein kaikki tämä tapahtui kaikkialla muualla kuin Canterburyssa. Yhtyeiden aloittaessa muusikot olivat karistaneet kaupungin tomut jaloistaan, ja kaikki eivät olleet niitä edes käyneet jalkoihinsa keräämässä. Esimerkiksi tyylilajin varhainen edustaja Egg syntyi Lontoossa kuten kaksi kolmesta sen jäsenestä. Oli sillä sentään yhteys Canterburyyn: yhtye perustettiin vuonna 1967 Uriel-nimisenä koulukaverien kvartettina, mutta kitaristi Steve Hillage lähti vuonna 1968 Canterburyn yliopistoon opiskelemaan ja päätyi sittemmin Gongin jäseneksi. Jäljelle jäänyt kolmikko vaihtoi kokoonpanon nimen ja päätti jatkaa urkutriona kuten The Nice ja tuossa vaiheessa myös Soft Machine. Yhtye sai levytyssopimuksen Decca-levy-yhtiön ”edistyksellisen” alamerkin Novan kanssa, ja julkaisi sillä albumit Egg (1970) ja The Polite Force (1971). Jotka jäivät kaupallisesti pienten piirien hiteiksi, kuten valtaosa Novan julkaisuista.

Ne olivat silti uraauurtavia julkaisuja. Egg soittaa jazzin ja taidemusiikin vaikutteista rockia keskipisteenään voimakkaat Hammond-urut. The Nicella oli Keith Emerson ja Soft Machinella Mike Ratledge, Eggin kosketinsoittimissa taas taiteilee lahjakas Dave Stewart. [1] Eggin sävellyksissä hän säestää laulua vahvasti synkopoiduilla ja rytmisillä melodiakuvioilla ja päästää instrumentaalijaksoissa urut karjumaan freejazzmaisilla pitkillä linjoilla ja nopeilla juoksutuksilla. Tyyli on velkaa Ratledgelle, samoin kuin urkujen sointi. Siinä missä Emerson tai Jon Lord saivat Hammondinsa kuulostamaan korttelinlevyisiltä ja yliohjatuilta kirkkouruilta, Stewartin urut pärisevät terävän pistemäisesti kuin painepora tai ohuen helisevinä murtosointuina kuin Terry Rileylla. Hänen kahdesta erillisestä mutta tiukasti yhteensopivasta kuviosta koostuvat komppinsa esimerkiksi avauskappaleella ”While Growing My Hair” saavat pienen munan kuulostamaan kokoansa suuremmalta.

Stewartiin onkin vaikuttanut Soft Machinen jazzrockin lisäksi myös vahvasti taidemusiikki, mikä kuuluu myös siinä, miten hän Emersonin lailla rakentaa monet soolonsa harkituiksi ja dynaamisiksi kokonaisuuksiksi. Emersonin tapaan Egg myös tulkitsee Johann Sebastian Bachia ”Fugue in D Minorissa”. Siinä missä The Nicen klassiset vedot olivat ärjyvän rockmaisia, Eggille riittää melko sovinnainen kirkkourkumainen tulkinta perusrockkompin säestyksellä. Emersonin dramatiikka ja bluesvaikutteet loistavat Eggin soundissa enimmäkseen poissaolollaan.

Eggin B-puoliskon täyttävä instrumentaali ”Symphony No. 2” lainaa toisen rockyhtyeiden suosikkiriffin Edvard Griegin Peer Gyntistä yhdeksi soolojen ja improvisaatioiden kehykseksi. Näiden pohjalta sävellyksestä rakennetaan moniosaista sarjaa, ja musiikin kaari kantaakin melko uskottavasti yli kahdenkymmenen minuutin matkan. Psykedelian ja jazzrockin tyyliin kuuluvat basso- ja rumpusoolot on sen viimeisessä osassa hoidettu erittäin sujuvasti ja loppuhuipennusta jarruttamatta. Vuoden 1969:n äänitykseksi teos on kohtuullisen edistyksellinen, mutta sen suurin viehätys nyt kuultuna on Stewartin rikas ja moni-ilmeinen kosketintyöskentely.

Basisti ja laulaja Mont Campbell oli silti ilmeisesti vahvimmin vastuussa Eggin sävelkeitoksista. Egyptissä syntynyt ja Keniassa ensimmäisen vuosikymmenensä viettänyt Campbell selvästi tunsi viehätystä joidenkin arabialaisten ja afrikkalaisten musiikkien rytmiikkaan korostamalla voimakkaasti ostinatoja ja polyrytmistä yhteissoittoa rumpusetin tai urkujen kanssa. Aina relevantti Igor Stravinsky oli myös mallina tavassa, jolla hän siirtelee aksenttejaan eri paikkoihin jatkuvasti muuttuvissa kuvioissaan. [6] Tällä päästään paikoin myös harmonisesti melko tiheään lopputulokseen, kun basson ja urkujen ostinatot kulkevat eri sävellajissa. Polytonaalisuuden lisäksi osa teemoista on rehellisen atonaalisia.

Rytmisyys on Eggin musiikin keskiössä ja tässä se seuraa ennen kaikkea Soft Machinen esimerkkiä. Soft Machinen Ratledge oli omaksunut poikkeusjakoisten tahtilajien käytön modernista jazzista ja sitä seuraavasta varhaisesta jazzrockista. Eggkin rokkaa pääsääntöisesti 7/4- tai 9/4-tahtilajeissa. Tyyliin kuuluu, että rumpali Clive Brooksin tehtävä on pitkälti pitää komppi kulkemassa tasaisen tiukkana, jolloin urkujen tai laulun melodiat voivat kulkea vapaammin, mikä synnyttää mukavaa monirytmistä kitkaa. Lisäksi rummutus korostaa symbaaleja ja napakkaa virveliä rumpusetin alaosien kustannuksella. Samalla tavoin basso välttelee alimpia taajuuksia ja yksioikoista perusnuottien pumppausta. Tästä kumpuaa musiikin jazzmainen keveys ja tietty epädramaattisuus verrattuna vaikkapa The Nicen ja ELP:n ronskimpaan rocksoundiin. Voimaa se puhkuu silti.

Siinä missä Soft Machinelle usein riitti yksi rytmi sävellystä kohti, Egg vaihtelee paikoin tahtilajeja eri osioiden välillä ja joskus niiden sisälläkin. Esimerkiksi ”I Will Be Absorbed” vaihtaa A-osan vakaan 9/4-kompin hillityksi 7/4:ksi uneliaammassa B-osassa, ja väliosassa lisää intensiteettiä hakkaavalla 13/8:lla. Soft Machinen Robert Wyattia useammin Brooks saattaa myös hypätä myötäilemään melodian rytmiä, mikä vain korostaa sitä, kuinka kulmikasta ja rytmi edellä läpisävellettyä Eggin musiikki usein on.

Juuri tällä tavalla toteutetun poikkeusjakoisten ja vaihtelevien tahtilajien käytön suuri osa 70-luvun brittiprogeyhtyeistä omaksui. Aikoinaan se merkitsi räväkkää irtiottoa popmusiikkiin, jossa se yleisin tahtilaji oli silloinkin tasatahtinen 4/4. Monille myöhempien aikojen faneille proge kiteytyy niin paljon juuri rytmisiin erikoisuuksiin, että vähäinenkin poikkeama poplaulun rytmiikassa saa innokkaimmat vetämään P-kortin esiin. Varhaisille progebändeille 4/4:sta poikkeaminen oli osoitus taiteellisuudesta, kunnianhimosta ja epäkaupallisuudesta, ilmaisun vapauden tunnusmerkki. Eggin kansissa yhtye oikein selittää, kuinka albumin musiikki ei ole tanssimista varten vaan vaatii kuulijalta keskittymistä. Tahtilajit olivat Eggille niin tärkeitä, että ne kelpasivat laulun aiheeksi. Ensialbumia edeltäneellä singlellä ”Seven Is a Jolly Good Time” laulu itse selostaa huvittavasti, missä tahtilajissa mikin säkeistö kulkee.

Tällainen itsetietoinen ja hieman absurdi huumori katsotaan myös Canterbury-yhtyeiden tunnusmerkiksi. Kun monia 70-luvun progressiivisia yhtyeitä saattoi oikeutetusti arvostella ylivakavasta ja mahtipontisesta asenteesta, nämä yhtyeet säilyttivät psykedelian kujeilevan surrealistisuuden ja humoristisen etäisyyden, vaikka suhtautuivatkin musiikkiinsa hyvin vakavasti. Eggin ”I Will Be Absorbed” kertoo kappaleen tekijän luomisprosessista ja samanaikaisesti yrittää kuvata, kuinka kuvailu karkaa sanojen otteesta. ”While Growing My Hair” on vieläkin vapaamittaisempi ja pyrkii kohti dadaistisempaa perinnettä, kun se pilkkoo ja pilkkaa vastakulttuurin muodikkaita iskulauseita. Suurten kosmisten totuuksien laukomisen sijaan nämä tekstit purkavat ironisesti omaa napaansa tuijottavan yksilön ajatuksia ja paljastavat taustalla piilevän absurdiuden. Ja ”The Song of McGillicudie the Pusillanimous (Or Don’t Worry James, Your Socks Are Hanging in the Coal Cellar with Thomas)” ei ole nimenä yhtään vähemmän korkealentoinen kuin ”The Revealing Science of God (Dance of Dawn)” tai ”When the Apple Blossoms Bloom in the Windmills of Your Mind I’ll Be Your Valentine”, mutta sen antama vaikutelma on kyllä hieman maanläheisempi – tai pitäisikö sanoa maanalaisempi.

Myös Mont Campbellin ohut lauluääni tekee pesäeroa aikansa rockin blueskarjujiin ja sankaritenoreihin. Robert Wyattin nasaalien monodioiden sijaan hän laulaa Caravanin Richard Sinclairin tavoin hieman alakuloisen pehmeällä äänellä Eggin kulmikkaita mutta välillä myös lyyrisiä melodioita. Levyn kauneimman sävellyksen ”I Will Be Absorbed” unenomaisessa melodiassa ja urkujen laskeutuvassa kulussa erottaa anglikaanisen kirkkomusiikin ylä-ääniä, vaikka urut riffittelevätkin wahmaisen aaltoilevalla soinnilla ja soinnut ovat jazzahtavan laajennettuja. Tällaisiin tunnelmiin törmää laajemminkin ajan englantilaisessa jazzrockissa. Se ja sävellysten voittopuoleinen keskitempoisuus erotti niitä pääasiassa Yhdysvalloista tykittelevien jazzrockyhtyeiden kaahauksesta.

Viimeinen Eggin tyylillisen kuoren palasista on psykedelian innoittama mutta lähinnä sodanjälkeisestä elektronisesta musiikista oppinsa ottanut ääniavantgardismi. Stewart hyödyntää yksinkertaista äänigeneraattoria synnyttämään kirkuvia tai piipittäviä ääniä, joita hän paikoin käyttää äänekkääseen sooloiluun mutta lähinnä luomaan abstrakteja äänitekstuureja. Generaattorin atonaalinen räkätys esimerkiksi ”nauraa” flyygelin klassistyyppiselle esitykselle lyhyessä välinumerossa ”They Laughed When I Sat Down at the Piano …”. Pitkät kappaleet ”Symphony No. 2” ja ”Long Piece No. 3” pysähtyvät välillä kokonaan sähköisiin kokeilujaksoihin. Niissä myös uruista otetaan irti kahta kummempia ääniä hyödyntämällä ajan levy- ja nauhakaikuja, Leslie-kaiutinta sekä harmonisen särön ja taajuuskorjaimien mahdollisuuksia.

The Polite Forcen kappale ”Boilk” – jota ei pidä sekoittaa Eggin lyhyempään mellotronihaahuiluun nimeltä ”Boilk” – on puhdas yhdeksänminuuttinen kollaasi unenomaista soittorasiamusiikkia, takaperoisia symbaaleja, elektronista hälyä sekä erilaisia kaiulla ja nauhan toistonopeudella manipuloituja konkreettisia ja soittimien ääniä, joka päättyy vielä kirkkourkumaiseen Bach-otteeseen. Tällainen rauhoittavan leijuva ja toisaalta oudon särisevä äänikuvajainen on kaukana rockista, ja itse asiassa vastaavaa tehtiin avantgardistien kokeilustudioisssa jo viisikymmenluvun alussa. Tyylillisesti nämä pärähdykset ovat kestäneet heikoimmin aikaa. Ne tuntuvat lukkiutuvan psykedeeliselle 60-luvulle, varsinkin kun tyyli ei siirtynyt 70-luvun progressiivisten rockyhtyeiden perimään, lukuun ottamatta jossain määrin Pink Floydia ja Henry Cow’n albumin Unrest (1974) kokeiluja. [7] Eggin musiikki edustaa tätä siirtymävaihetta.

The Polite Forcella tyyli hioutuu ja rönsyt karisevat jonkin verran, niin hyvässä kuin pahassa. ”Boilkin” avantgardismin vastapainona omaelämäkerrallinen ”A Visit to Newport Hospital” on yhtyeen lyyrisimpiä hetkiä ja lähimpänä tavanomaista rockbiisiä. Stewartin päällekkäin äänitetty sooloduetto vie urut hienon kerronnallisesti perinteisen kirkkaasta murtosoinnuttelusta säröisiin äänimattoihin.

Toisaalta rytmi hallitsee ”Contrasongia” ja neliosaisen ”Long Piece No. 3:n” alku- ja loppuosioita. ”Contrasongia” kuljettaa motoristinen piano-ostinato vaihtelevissa 5/8 ja 9/8-tahtilajeissa, ja tämän kompin päällä synkronoidussa epätahdissa kilvoittelevat melkeinpä monodiaksi laskettava perkussiivinen laulumelodia ja vierailevan puhallinkvartetin töräyttelevä katkonainen riffi. Rytmi contra rytmi siis. Sovitus ja tyyli matkivat Soft Machinen kehitystä puhallinvahvistetuksi jazzrockyhtyeeksi ja kokonaisuus kärsi samasta yksioikoisuudesta kuin Soft Machinen myöhempi materiaali.

”Long Piece No. 3” alkaa Eggin ankarimmilla ja koko ajan muokkautuvilla ostinatoilla, joita soitetaan joko päällekkäin unisonossa tai itsenäistä rumpukomppia vasten. Neljäs osio toistaa lähestymistavan mutta kehittelee kuviota enemmän ja ottaa huomioon välissä kuultujen osioiden sävellysmateriaalin. Toinen osio on rennon melodinen 3/4-teema, joka sitten dekonstruoidaan pitkässä keskiosassa. Vauhdikkaampi kolmas osio yhdistelee ensimmäisen osion hakkaavia rytmejä melodisempaan materiaaliin. Sävellys kehittää eteenpäin ”Symphony No. 2:n” mallia, mutta kärsii edelleen osioiden sisäisestä hajanaisuudesta, vaikka osioiden vaihtelusta muodostuu aivan tyydyttävä ketju. Albumin tavoin sävellys on hyvä esimerkki siitä, kuinka psykedelian paikallaan junnaava vapaamuotoisuus yritettiin valjastaa osaksi laajaa ja päämäärätietoista rakennetta. Aikaansa nähden Eggin yritys oli kunnianhimoinen.

Populaarimusiikissa kaiken mitta on kuitenkin se kaupallinen suosio, joten kahden hutin jälkeen Nova ei antanut Eggille enää kolmatta tilaisuutta. The Polite Forcekin julkaistiin vasta puoli vuotta äänityksistä ja sen jälkeen, kun koeprässäystä oli levitetty myötämielisille journalisteille syksyllä 1970. Eggista tuli lopullisesti omeletti vuonna 1972. Kolmikko palasi kuitenkin vielä yhteen äänittämään käyttämättä jääneet sävellyksensä. Ne kuultiin levyllä The Civil Surface (1974). Muistettavinta sen sekatasoisessa materiaalissa ovat hellittämättömän tiukka, dynaaminen ja tunnelmallinen ”Enneagram” sekä täytteeksi lisätyt Campbellin puhallinkvartetot, joilla muut Eggin jäsenet eivät edes esiinny. Levystä voi lukea Janne Yliruusin perusteellisemman ja myötämielisemmän analyysin täältä.

Campbell jätti 70-luvun lopulla rockin ja menestyi elokuva-, televisio- ja katalogimusiikkisäveltäjänä sekä julkaisi pari levyä maailmanmusiikiksi lähinnä kutsuttua erikoista monietnistä musiikkia. Brooksista tuli samoihin aikoihin Pink Floydin rumpuroudari. Stewart sen sijaan näyttelisi keskeistä roolia 70-luvun Canterbury-progen kehityksessä.

[1] Tässä vaiheessa MLA Style Manual and Guide for Progressive Rock Reviewingin (3. painos, 2010) pysyväisohje 7400-7071ST velvoittaa mainitsemaan, että tämä Dave Stewart ei ole se Dave Stewart, joka perusti vuosikymmen myöhemmin Eurythmicsin. [2]

[2] Hän ei ole myöskään monilla Canterbury-kollega Steve Hillagen levyillä soittava kitaristi ja äänittäjä Dave Stewart. [3]

[3] Eikä hän ole skotlantilainen rumpali Dave Stewart, joka on soittanut rumpuja Camelin, Fishin ja Simple Mindsin kanssa. [4]

[4] Missään tapauksessa häntä ei pidä sekoittaa kymmenillä pop-, jazz- ja elokuvamusiikkilevyillä soittaneeseen vetopasunisti Dave Stewartiin. [5]

[5] Tai punkbändi Cyaniden kitaristiin Dave Stewartiin.

[6] ”Symphony No. 2:n” alkuperäinen kolmas osa levyn ensimmäisellä painoksella pohjautui lähinnä Stravinskyn ”Nuorten tyttöjen tansseihin”. Kansitietojen mukaan se jätettiin myöhemmistä painoksista pois tekijänoikeussyistä. Se palautettiin alkuperäiselle paikalleen vasta vuoden 2004 CD-painoksella.

[7] Avantgardistista kollaasitekniikkaa käyttivät 70-luvulla laajemmin Canin ja Faustin kaltaiset saksalaiset progressiiviset yhtyeet. Yksi Eggin mallia seurannut säveltäjä oli tšekkoslovakialaisen Collegium Musicum -yhtyeen kosketinsoittaja Marián Varga (1947 – 2017). Yhtyeen sävellys ”Eufónia” (1972) kuulostaa hyvin paljon ”Boilkin” iso-isoveljeltä.

Mike Oldfield – kohtalona kellot

Vuosi 1973 merkitsi brittiläisen progen kaupallista korkeavuoksea. Emerson, Lake & Palmer ja Jethro Tull tekivät uransa parhaita tuloksia albumilistoilla (joskaan eivät arvosteluissa), Yesin Tales from Topographic Oceans myi kultaa pelkkien ennakkotilausten perusteella ja Pink Floydin The Dark Side of the Moon aloitti yli vuosikymmenen kestävän roikkumisensa Yhdysvaltojen albumilistoilla. Monet vuosia ylämäkeen kiivenneet yhtyeet näkivät nyt suosion huipun pilkistävän pilvien lomasta.

Suurin yllättäjä oli kuitenkin esikoisalbumi nimeltä Tubular Bells. Levykauppaa pyörittänyt pohataksi pyrkijä Richard Branson päätti laajentaa levybisneksensä Virgin-nimiseksi levymerkiksi, ja valitsi ensimmäiseksi julkaisuksi oudon instrumentaalilevyn, jonka Mike Oldfield –niminen tuntematon oli äänittänyt Virginin perustamassa Manor-studiossa. Vasta 19-vuotias, ujo ja neuroottinen maalaispoika Oldfield oli itseoppinut kitaran ihmelapsi, joka oli aiemmin soittanut Kevin Ayersin yhtyeessä ja teininä siskonsa Sallyn kanssa folkduossa Sallyangie. Oldfield oli kaikessa hiljaisuudessa työstänyt demoja pitkään teokseen päällekkäisäänittämällä itseään nauhurilla, jonka oli kustomoinut pahvinpalalla. Kuultuaan demot Branson antoi Oldfieldille mahdollisuuden äänittää teoksensa ammattimaisesti Manorissa niinä aikoina, kun studio ei ollut maksavien artistien käytössä. Studion rakentamisesta ja pyörittämisestä vastanneet tuottajat Tom Newman ja Simon Heyworth olivat aluksi huuli pyöreänä Oldfieldin musiikin kanssa, mutta heistä tuli nopeasti käännynnäisiä, jotka auttoivat nuorukaisen satoja päällekkäisäänityksiä vaatineen työlään levytysprosessin läpi. Yritettyään ensin turhaan kaupata lopputulosta muille levymerkeille Branson päätti julkaista sen itse mainoksena tuolloin edistyksellisen 16-raitaisen Manor-studion mahdollisuuksille.

Kukaan ei tietääkseni arvannut, että albumi verkkaisen alun jälkeen albumi keikkuisi Ison-Britannian albumilistan kärkikympissä vuoden ja myisi seuraavan puolen vuosisadan aikana 15 miljoonaa kappaletta ympäri maailman. Se myös loisi progressiiviselle rockmusiikille uuden alalajin, jota kutsutaan vain Mike Oldfield -musiikiksi, niin omaperäistä se oli. Tekijänsä ja levy-yhtiönsä debyyttialbumiksi se oli aikamoinen paukku.

Tubular Bells erosi saman vuoden kilpailijoistaan jo siinäkin, että se oli täysin instrumentaalinen rockteos. Muissa vuoden 1973 menestyjissä massoihin vetosivat sentään Jon Andersonin ja Greg Laken kaltaiset karismaattiset solistit tai Pink Floydin ajatuksia herättävät laulut. Oldfieldin albumi koostui kahdesta levypuoliskon mittaisesta teoksesta, jotka oli koottu lyhyemmistä osioista sinfoniaa tai taidemusiikin sävellyssarjaa muistuttavaksi kokonaisuudeksi. Osat oli sovitettu katkeamattomiksi kokonaisuuksiksi hyvin taidokkaasti, mutta itsessään formaattia olivat kokeilleet jo muutkin, esimerkiksi Jethro Tull albumilla Thick as a Brick (1972).

Oldfieldin kekseliäisyys piili sävelkielessä ja sovituksissa. Useimmat ”sinfoniset” progebändit lainasivat taidemusiikin rakenteensa 1800-luvun lopun romantiikasta tai barokista ja soittivat niiden puitteissa yleensä suurellisten kosketinsoitinosuuksien hallitsemaa rockia. Oldfieldin melodinen muusa sykki selvästi myös kansallisromantiikan ajan pastoraalisuudelle, mutta hänen muotokielensä toi mieleen modernin minimalismin. Hänen musiikkinsa rakentuu ostinatoille ja toistuville melodiakuvioille, mikä muistuttaa hieman populaarimpaa versiota Philip Glassin tai Terry Rileyn loputtomista murtosointukierroista. Oldfield väisti myöskin suurellisilla sointumatoilla luodun ”sinfonisuuden”, karjuvat Hammond-urut ja, lähes kokonaan, tavallisen rumpusetin. Hänen ilmavissa sovituksissaan hallitsevat kerrostetut pianot, kellopelit sekä läpikuultavat Farfisa- ja Lowry-sähköurut (joita myös esimerkiksi Riley käytti) ja lukuisat kitarat, joilla hän kerrostaa ja soitintaa musiikkinsa kuin pieni orkesteri.

Parhaiten tekniikka tunnetaan albumin A-puoliskon avaavasta pianokuviosta, jonka urut ja kellopeli kertaavat hieman eri tahtiin. Hypnoottisesti toistuva ostinato kestää kolmekymmentä kahdeksasosanuottia, ja poikkeusjakoinen sekvenssi jaetaan kolmeksi 7/8- ja yhdeksi 9/8-tahdiksi. Nuottien jatkuva mutta progen tyyliin epätasainen virta antaa kuviolle vastustamattoman liikevoiman, mutta kilkuttava ja ilmava sointi sekä toisteisuus tekevät siitä pikemminkin mietiskelevää protoambientia kuin tyypillistä rockia. Terry Rileyn lisäksi Oldfield haki innoitusta ilmeisesti Johann Sebastian Bachin maailmankuulusta urkuteoksesta ”Toccata ja fuuga d-molli”. Ainakin Bachin teoksen alkupuolella urkukuviot soivat pari tahtia oktaaveissa hyvin Tubular Bellsin ostinaton tapaan. Oldfield vain yksinkertaistaa kuviota hieman ja toistaa sitä ilman variaatioita.

Moni tunteekin Tubular Bellsin vain tästä yhdestä keksinnöstä, sillä alkujakso lisensoitiin William Friedkinin suuren budjetin menestyskauhuelokuvaan The Exorcist (Manaaja, 1973). Lyhyt valkokangasvierailu laajensi Oldfieldin teoksen tunnettavuutta varsinkin Yhdysvalloissa, kiihdytti myyntiä reilusti ja luultavasti oli vastuussa kokonaisesta alalajista pakkomielteisesti kilkuttavaa kauhuelokuvamusiikkia Goblinin ja John Carpenterin kaltaisten tekijöiden ottaessa Oldfieldilta oppia.

Minimalisteilla ostinato oli kaiken a ja o, Oldfieldilla se toimii pohjana muulle materiaalille. Ensimmäinen melodia kuullaan poikkeuksellisesti bassolla, mutta myöhemmin Oldfield tuottaa niitä akustisilla ja sähkökitaroilla. Ostinato pysyy kuitenkin puoliskon pääasiallisena rakennusaineena. Se oikaistaan alkuperäisestä poikkeusjakoisuudestaan 6/8-tahtilajiin, samalla kun urkusoinnut laskeutuvat vanhan valitusbassokaavan mukaisen sointukulun ja näin nykäisevät sävellyksen eteenpäin hypnoottisesta staasistaan. Se siirtyy duuriin, katoaa välillä, palaa takaisin muotoaan muuttaneena taas uuden materiaalin taustalla. Se ilmestyy vielä kerran puoliskon lopukkeena, kun akustinen kitara muotoilee siitä intiimin melodian, nyt korotettuna E-duuriin alkuperäisestä mollimuodostaan.

Pitkästä rakenteestaan huolimatta Oldfieldin musiikki ei kehity klassisten ihanteiden mukaisten kehittelyjen kautta, vaan lyhyitä muunnelmia vaihdellaan ja pannaan kokoon uusiksi yhdistelmiksi. Johtotähti on pikemminkin progelle tyypillinen eklektisyys: monista erilaisista ja näennäisen yhteensopimattomista paloista punotaan yhteinen kokonaisuus. Oldfield sai tämän idean progressiivisen jazzrockyhtye Centipeden albumista Septober Energy (1971). Hänen kokonaisuutensa on Centipeden sekopäistä sirkusta hillitympi, mutta silti Tubular Bellsin A-puoliskon kirmailuun mahtuu jazzahtavia kitarasooloilua, Latinalaiseen Amerikkaan viittaavaa rytmittelyä, bluesriffejä ja sähäkkää hard rock -kitarointia basson mukaillessa väliin kuuluisan ”Dies Irae” -messuaiheen synkkiä sävelmiä. Paikoin siirtymät töksähtävät ja vaihdokset kuulostavat päälle liimatuilta, mutta alle kaksikymppiseksi säveltäjäksi Oldfield tekee enimmäkseen erittäin taitavaa jälkeä. Loppujen lopuksi juuri hänen (rockmainen) energiansa pitää paketin kasassa.

Kokonaisuuteen rakentuu näin myös vahva dynaaminen kaari. Pitkä huipennus perustuu toistuvalle ja mutkikkaalle bassokuviolle, jonka päälle jokainen soitin lisää oman versionsa samasta koreasta melodiasta. Hidas, kerrostuva rakentuminen alkoi olla progressiivisen rockin keskeisiä metodeja, mutta sen pohja on luultavasti Ravelin Bolerossa ja Oldfieldin tapauksessa Benjamin Brittenin orkesteria esittelevässä teoksessa The Young Person’s Guide to Orchestra (1945). Tämä siksi, että Oldfield keksi pyytää sattumalta paikalla olleen laulaja-lauluntekijä-eksentrikon Vivian Stanshallin esittelemään jokaisen soittimen yläluokkaisella ääntämyksellään. Juuri tästä seremoniamestariesityksestä jakso erityisesti muistetaankin. Kun viimeisellä kierroksella kajahtavat suorastaan majesteettisesti albumille nimensä antaneet ja tähän asti erittäin säästeliäästi käytetyt putkikellot, saavutetaan mahtava huipennus parinkymmenen minuutin matkalle. Tämän jälkeen musiikki hiljenee vielä tyylikkäästi.

On jännää, että juuri putkikellot muodostavat sen lakipisteen, jota kohti Oldfield suuntaa musiikkinsa, sillä ne eivät olleet mukana hänen alkuperäisissä suunnitelmissaan. Oldfield huomasi kellot John Calen albumin äänityksiin vuokrattujen soittimien joukossa ja pyysi saada pitää ne omiin sessioihinsa. Vielä albumin valmistuttua hänellä ei ollut nimeä teokselleen. Stanshallin esittely korostaa huipennusta, ja ehkä juuri hetken emotionaalinen lataus sai Oldfieldin lopulta valitsemaan soittimien nimen koko teoksen nimeksi. Albumin huippukohta, sen nimi ja sen kuuluisa kansi, johon valokuvaaja Trevor Key loihti putkikellot vääntyneenä mutkalle, olivat siis pitkälti sattuman satoa. A-puoliskon huipennus kun on oikeastaan ainoa kohta albumilla, jolla putkikellot nousevat esiin. Heleä kellomaisuus kulkee leimaa albumin soundeja, mutta nimisoittimet esiintyvät vain lyhyesti albumin B-puoliskolla.

Tubular Bellsin A-puolisko oli Oldfieldillä jo valmiiksi mietittynä ja hän äänitti sen yhdessä jaksossa. B-puolisko koostettiin myöhemmin ja äänitettiin osissa. Eron kuulee selvästi. A-puoliskon toisiinsa kytkeytyvien ideoiden mosaiikkiin verrattuna B-puolisko sisältää vain muutaman pitkän osion, ja nämä osiot eivät limity samalla tavalla toisiinsa tai A-puoliskoon toistuvien sävelaiheiden kautta, mitä nyt toiseksi viimeisen osion kitaraimprovisaatio ohimennen tavailee pääostinaton rytmiä.

Ensimmäinen osio edustaa albumin taitavimmin rakennettua hatunnostoa Steve Reichin kaltaisille minimalisteille. Siinä Oldfield latoo päällekkäin neljä hieman erimittaista melodiakuviota, jotka näin kohtaavat toisensa koko ajan hieman eri asennoissa mutta silti onnistuvat sopimaan yhteen. Urkujen pitkän linjan melodia, kitaroiden barokkimaisesti koristeltu tykytys ja pianon loppua kohti kasvavat kuviot luistelevat paikoin kutkuttavasti riitasointuisuuden rajoilla ja rytmi muuttuu melkein huomaamattomasti. Tekstuurin toistuvan, nopean virtailun alla musiikki ikään kuin aaltoilee hitaasti osien lukittuessa yhteen hetkeksi ja taas erkaantuessa. Sitä seuraa melkeinpä kamarimusiikkimainen pastoraali-idylli jakso uruille ja akustisille kitaralle. Tässä ollaan hyvin kaukana rockista, vaikka sähkökitarat palaavat huipennukseen ja alkavat soittaa skotlantilaista säkkipillimelodiaa muistuttavaa teemaa. Akustisuus ja kansanmusiikkisävy korostuu nimenomaan tällä puoliskolla. [1]

Rockin olemassaolosta muistuttaa albumin ainoa jakso, jossa kuullaan rumpusetin raskasta rytmiä sekä sanoitettua laulua. Tai no… Niin sanotussa ”Piltdown Man” – tai luolamiesjaksossa Steve Broughton pitää laahustavaa tai hevimarssimaista rytmiä yllä, kun Oldfield revittelee törkeästi yliohjattuja blues- tai kantrisävytteisiä riffejä kitarallaan sekä karjuu ja örisee käsittämättömiä sanoja. Käsittämättömyyttä lisää vielä nauhanopeuden manipulaation aiheuttama vääristymä. Känninen tajunnanvirtaräjähdys ilmeisesti salli Oldfieldin purkaa vuosien mittaan kertynyttä psyykkistä painetta. Muuten jakson funktio on lähinnä yllättävyys ja kontrasti.

Sitä seuraa albumin varsinainen huipentuma, Oldfieldin tunteikas, monikerroksinen kitaraimprovisaatio pysähtyneen urkutaustan päällä. Tämä tarjoaa sopivan lopetuksen albumille, ikään kuin paluun A-puoliskon alun hiljaisuuteen ja paikallaanoloon. Paitsi että loppu ei tulekaan, vaan Oldfield lisää vielä koomisen lopukkeen soittamalla kielisoittimilla reippaan version vanhasta merimiestanssista ”Sailor’s Hornpipe”. Sen käyttö pudottaa kuulijan maanpinnalle ja luolamiesjakson osoittaa miehellä olevan huumorintajua. Sekä tämä perinnesävelmä että edeltävä improvisaatio olivat peräisin Oldfieldin lavaesiintymisistä Ayersin yhtyeen kanssa.

Oldfield hallitsi laajan soitinvalikoiman ja rakensi pitkiä sävellyksiä. Hänen vahvuutensa on kuitenkin kitaransoitto ja pääasiassa tuon instrumentin kautta ilmaistut melodiat muodostavat Tubular Bellsin emotionaalisen ytimen. Yksi avain Oldfieldin omaperäiseen tyyliin on se, että hän yrittää saada kitaransa kuulostamaan säkkipilleiltä. Soundipuolella hän pyrkii siihen käyttämällä voimakkaasti säröä ja kompressointia sekä luultavasti suosimalla kaulan mikrofonia, jolloin syntyy hyvin puhdas ja ontto kanttiaaltosointi. Tosin hänen soundinsa kehittyisi huomattavasti tämän albumin paikoin melko rumankuuloisesta alusta.

Hän myös soitti joitain kitaraosuuksia nauhan pyöriessä puolella nopeudella. Normaalinopeudella toistettuna kitaraosiot soivat oktaavia korkeammalta ja kaksinkertaisella tempolla. Monet rockmuusikot käyttivät tätä tekniikkaa helpottaakseen vaativien soitinosuuksien soittamista. Oldfield tuntuu kuitenkin käyttävän sitä vain muokatakseen kitaransa ääntä, sillä suuri nauhanopeuden muutos vääristää myös ylä-ääniä. Tällä tekniikalla hän myös loi luolamiehen orinän.

Keskeisempää on, että Oldfield myös matkii säkkipillien soittotyyliä. Oikean säkkipillin saa soimaan palkeen voimalla keskeytyksettä, jolloin nuotit sulautuvat yhdeksi linjaksi. Oldfield matkii tätä sijoittamalla pitkien nuottien eteen korukuvioita ja käyttämällä vahvaa vibratoa. Melodioiden muotokin tuntuu usein nousevan kansanmusiikkitaustaisista säkkipilliteemoista. Jo ensimmäinen bassoteema koostuu pitkästä alkusävelestä, kelttiläistyylisestä triolipurskahduksista ja helemäisestä käännöksestä. Melodiaa soitetaan myös niin, että alkuosa soi a-molliin viittaavassa sointukehyksessä ja jälkimmäinen osa vastaa tähän G-duurissa. Tämä sinänsä yleinen modaalinen tyyli pohjautuu alun perin niin sanottuun tuplatoonikkaan, jossa samaa melodiaa pyöritellään kahden kokonuotin erottaman sävelkeskuksen ympärillä. Se oli yleistä esimerkiksi skotlantilaisessa kansanmusiikissa. Sieltä on saanut inspiraatiota myös melodioiden syklinen toisto, jossa sointukulku ei varsinaisesti etene päämäärätietoisesti vaan melodia siirretään aina eri asteikolle. Näin Oldfieldkin toimii varsinkin B-puoliskon kahdessa ensimmäisessä osiossa.

Muissakin teemoissa esiintyy samoja ominaisuuksia: pitkää, vibratolla höystettyä pääsäveltä ympäröi painollisia heleitä tai lyhyen nuotin muodostamia napsahtavia kuvioita, yleensä kokosävelaskeleen ylä- ja alapuolella. Toisaalta kaikki teemat eivät ole modaalisia paloja vaan A-puoliskon toistuva lopputeema on yksi tasapainoisimmin rakennettuja ja oikeaoppisesti maaliin kuljetettuja teemoja, mitä rockmusiikissa on kuultu. Silti samanlainen keinuva tai purskahtavan synkopoitu rytmi sekä melodinen kaari erottuu yhtä hyvin folk-, klassis- ja bluessävyisissä melodioissa.

Oldfieldin ilmaisuun vaikuttaa myös se, että hän soittaa kitaraa sormin. Hän erottelee nuotit tarkkaan toisistaan ja antaa soinnille perkussiivista syvyyttä sammuttamalla kielet lopussa naksahtaen. Vaikka häntä siis inspiroi melismamainen kelttiläinen musiikki, hänen esitystyylinsä on loppujen lopuksi nimenomaan englantilaisen erotteleva ja puhtaasti soiva. Näillä eväillä hän luo juuri voimakkaan ja tarkan rytmisen tyylinsä. Niin kuin Oldfieldin musiikki usein tuntuukin kelluvan rauhoittavasti, siinä on lähes jatkuvasti voimakas rytminen lataus. Rytmi vain ei korosta perusrockin tapaan toista ja neljättä iskua, vaan se tanssahtelee kansanomaisissa, usein kolmijakoisissa tahdeissa tai poikkeusjakoisissa tahtilajeissa. Enimmäkseen se ei ole raskas tai hakkaava, vaan kevyt ja hypnoottinen, mutta aina läsnä.

Oldfield osaa tehdä sekä riffeistään että melodioistaan yhtä aikaa tarttuvia ja yllättävän hienostuneita. Hyvänä esimerkkinä on juuri loputtomasti toistuva mutta hienovaraisesti varioitu bassokuvio, joka pohjustaa soittimien esittelyä A-puoliskon lopulla. Se yhdistää tiukat synkoopit, nopeat juoksutukset ja laajahkon äänialan siihen malliin, ettei sitä ole nakkisormilla soitettu, mutta korville se on helppoa herkkua. Ei ole ihme, että elektronisen klubimusiikin tekijät ovat löytäneet Oldfieldin ostinatoista ja sekvensseistä aineksia miksauksiinsa.

Albumin salaisuudeksi katsotaan usein juuri tämä tunteikkaan vetoavien melodioiden ja laajan rakenteen yhdistelmä. Taidemusiikin kriitikotkin katsoivat kyllä tuttuun alentuvaan tapaansa nenäänsä pitkin nuoren Oldfieldin yrityksiä rakentaa pitkiä kaaria ja kehitellä teemoja, mutta kehuivat musiikin intoa, mielikuvitusta ja tunteellisuutta. Kaikkia noita ominaisuuksia, jotka tuntuivat puuttuvan ajan brittiläisten taidesäveltäjien vakavista ja steriileistä teoksista. Tubular Bells teki juuri sen, mihin progressiivinen parhaimmillaan pystyi: se toi rockmusiikin energian ja melodisen välittömyyden yhteen taidemusiikin rakenteellisen laajuuden ja sovituksellisen yksityiskohtaisuuden kanssa.

Vielä täytyy mainita albumin soundi. Oldfield näki albuminsa klassisen musiikin levytyksiin vertautuvana työnä ja torppasi tuottaja Newmanin rohkeammat miksausideat. Newman kun kuvitteli Tubular Bellsin nimenomaan elokuvallisena kokemuksena. Oldfieldin haluama kuivempi sointi muistutti enemmän taidemusiikin käytäntöä ja sen hellimää kuvitelmaa ”absoluuttisesta” musiikista, joka tottelee vain musiikin pyhiä lakeja eikä viittaa mihinkään muuhun ulkopuolella. Branson jopa joutui huolehtimaan, että levy prässättiin uudella ja paksulla vinyylillä, jota yleensä käytettiin vain klassisiin levyihin, kun popmusiikille saivat kelvata kierrätetystä vinyylistä painetut ohuet kiekot.

Soundissa kuului rockin räime, mutta se oli enimmäkseen kevyempi, ilmavampi ja helkkyvämpi kuin valtaosassa ajan rocklevyjä. Siinä oli melkein kamarimusiikkimaista tunnelmaa sekoittuneena omanlaiseensa tunnelmallisuuteen. Varsinkin levollisten, pastoraalisten jaksojen paikoin naiivin kaunis melodisuus yhdistyneenä tuohon hypnoottiseen toistuvuuteen, kirkkaisiin äänensävyihin ja monikulttuurisiin vaikutteisiin toimi esikuvana monelle myöhemmälle ambient- ja new age -muusikolle. On pakko huomauttaa, että yksi harvoista levyllä soittaneista sessiomuusikoista oli huilua soittanut Jon Field. Hänen yhtyeensä Jade Warrior oli yksi harvoista ajan progeyhtyeistä, jonka soundissa kuului samanlaista vaikutteiden sekoitusta.

Omaperäisyydestään huolimatta tai sen takia Tubular Bells vetosi kuulijakuntaan niin että albumia myytiin valtavasti. Samalla se antoi Virgin-levy-yhtiölle valtavan lähtöpotkun ja nosti Oldfieldin romanttisen neron maineeseen. Suosio oli viimeinen asia, mitä epävakaa nuorukainen kaipasi. Branson sai puoliksi pakottamalla maaniteltua Oldfieldin esittämään teoksen yhdessä isossa konsertissa, jossa muusikoina oli muun muassa avantgardistisen rockyhtye Henry Cow’n jäseniä. Vasta puoli vuosikymmentä myöhemmin Oldfield alkoi esittää sitä elävänä erilaisille kokoonpanoille sovitettuna. Mainoksen puutteessa Oldfieldin ystävä, nykysäveltäjä David Bedford tuotti albumista orkesterille sovitetun version The Orchestral Tubular Bells (1975), jota voitaisiin sitten esittää ympäri maailman ilman äkkisuosionsa kanssa kärvistelevää luojaansa. Bedfordin versio kuitenkin vain osoitti, kuinka sidoksissa Oldfieldin musiikki oli tekijänsä näkemykseen ja toteutukseen.

Oldfieldin musiikki onkin vaikuttanut vahvasti moniin musiikintekijöihin, mutta vain harva on pystynyt jäljittelemään suoraan tämän musiikillista kieltä. Pikemminkin tuntuu, että monia innoitti juuri Oldfieldin kyky rakentaa laajoja teoksia yksin moniraitatekniikan ja monien eri soitinten avulla. Tämä oli ikään kuin jatkoa sille romantiikan ajan ihanteelle, jossa visionäärinen auteur ilmaisee itseään suoraan ja hallitsee luomisprosessin kaikkia osa-alueita alusta loppuun saakka. Mallia otti varmasti esimerkiksi itävaltalainen progemies Heinz Strobl, joka 80-luvun saapuessa löysi sisäisen Gandalfinsa ja alkoi tehtailla Oldfieldin keinovalikoimalla huomattavasti esikuvansa musiikkia hattaraisempia new age -levyjä. Niihin harvoihin albumeihin, jotka ovat onnistuneet toisintamaan Oldfieldin tyyliä luovasti, voidaan laskea saksalaisen Hartmut Zinnin Heiles Land (1982), japanilaisen Asturias-yhtyeen jotkin levyt kuten Cryptogram Illusion (1993) ja Missing Piece of My Life (2015) ja walesilaisen progen monitoimimiehen Rob Reedin Sanctuary (2014).

Tubular Bells loi pohjan Oldfieldin sävellysuralle. Hän jatkoi säveltämällä samanlaisia albuminmittaisia instrumentaaliteoksia ja kehittyi entistä taitavammaksi varsinkin loistavalla kolmannella albumillaan Ommadawn (1975). Levyjä ostava yleisö ei silti hullaantunut näihin töihin samalla tavoin kuin esikoiseen. Ehkä uutuusarvo puuttui. 70-luvun lopulta lähtien popmusiikin uusyksinkertaisuutta suosiva ilmasto ja isoksi valtavirtatoimijaksi pyrkivän Virginin painostus veivät Oldfieldin säveltämään vähä vähältä enemmän lyhyitä, laulettuja sävellyksiä, mikä ei ollut miehen ominta alaa. Tubular Bellsin henki pilkahteli yhä täälläkin: riffi siellä, melodianpätkä tuolla. Vuoden 1983 albuminsa Crises pitkän nimikappaleen alussa Oldfield käytännössä toisti Tubular Bellsin kuuluisan piano-ostinaton, ehkä muistaakseen albumin kymmenvuotispäivää, ehkä muistuttaakseen yleisöään tunnetuimmasta teoksestaan. Hassua kyllä, juuri tuolla albumilta hän sai sitten uransa toisen suuren hitin yksinkertaisella poplaululla ”Moonlight Shadow”.

80-luvun lopulle tultaessa Tubular Bells oli se, mitä liikkui sekä yleisön että Oldfieldin mielessä, mutta Islands-albumin (1987) eepoksesta ”The Wind Chimes” ei ollut korvaamaan niitä jykevämpiä kelloja. Myös Richard Branson kärtti Oldfieldiltä uutta kelloeeposta, sillä hän ymmärsi viihdemaailman peruslogiikan, jonka mukaan yleisö ostaa mieluummin tutun hitin jatko-osan kuin tuntemattoman uusiotyön. Tuossa vaiheessa Bransoniin lopullisesti kyllästynyt Oldfield ei kuitenkaan aikonut antaa Virginille muuta kuin sopimuksen vaatimat albumit ja piti putkikellokortin tiukasti käsissään. Vapauduttuaan Virginistä hän lietsoi tuon kortin avulla levy-yhtiöt tarjouskiimaan ja teki lopulta kolmen albumin sopimuksen Warnerin kanssa kuulemma seitsemännumeroista summaa vastaan. Ensimmäinen julkaisu olikin tuo kauan odotettu jatko-osa alkuperäisten putkikellojen 19-vuotisjuhlavuonna.

Tubular Bells II (1992) pakattiin violetin siniseen kanteen, jossa tutut vääntyneet kellot loistivat tummankeltaisina. Tämä kuvastaa hyvin sitä, että sisältö noudattelee pitkälti alkuperäisteoksen rakennetta ja teemoja mutta päivittää soinnin ja sisältää lukuisia uusia ideoita. Hyvän jatko-osan tyyliin siinä on paljon tuttua mutta tarpeeksi uutta. Esimerkiksi albumin kaksi puoliskoa on nyt jaettu nimettyihin osiin. Ensimmäinen, ”Sentinel”, osoittaa erot ja yhtäläisyydet. Se toistaa legendaarisen piano- ja urkuostinaton, mutta vaihtaa nuottisarjojen järjestystä hieman ja yksinkertaistaa kuvion 30:stä kahdeksasosanuotista tavanomaisempaan 32:een.

Sen sijaan huipputuottaja Trevor Hornin ja nuorempien ohjelmoijien avustuksella Oldfield luo ajanmukaisen ja alkuperäistä sinfonisemman äänimaailman käyttämällä vahvasti ajan syntetisaattoreita ja samplereita. Monet kerrostetut, henkäilevät tai jousimaiset matot esimerkiksi synnyttävät Roland D50, vuoden 1986 suosittu digitaalinen syntetisaattori, jolla Oldfield oli käytännössä soittanut koko popalbuminsa Earth Moving (1988), ja vuosikymmenen vaihteen suosituin työasemasyntetisaattori, samplepohjainen Korg M1. Julkaisun aikoihin Oldfield kehui, kuinka uuden sukupolven kosketinsoittimista löytyivät napinpainalluksella kaikki hänen alkuperäisen Tubular Bellsin alussa käyttämänsä perussoundit. Soundien kehittelyssä onkin aina menty innovaatiosta standardointia kohti, ja Oldfieldinkin musiikki oli 80-luvun myötä kärsinyt hieman siitä, että hän käytti yhä enemmän samoja tehdassoundeja kuin omat jäljittelijänsä. Tubular Bells II:lla hän saa sopivasti ulkoista apua. Trevor Hornin ohjauksessa äänimaailma onkin rikas, kimmeltävä ja moderni, lähempänä Tom Newmanin ”elokuvallisuutta” kuin alkuperäinen. Esimerkiksi kitaran tai viulun sointia vahvistetaan tuplaamalla se synteettisillä soinneilla tai se muokataan uusiksi samplerissa. Putkikellot saavat taustalleen myös kosmisempia kelloja.

Tällä kertaa Oldfield ei myöskään säästä albumin nimi-instrumenttia A-puoliskon huipennukseen (”The Bell”), vaan putkikellot ilmestyvät jo ”Sentinelin” puolivälissä. Kappaleen aloittaa jo flyygelillä soitettu kirkas D-duuriteema, johon yhtäkkiä palataan keskiosassa. Sitä seuraa riemukkaampi kakkosteema Fis-duurissa, jota putkikellot kuljettavat ja muut kellot säestävät alkuostinaton rytmissä. Sen jälkeen ostinatoon palataan samassa Fis-duurissa. Suurellista avausta voi pitää hieman töksähtävänä verrattuna alkuperäiseen. Näin toimimalla Oldfield kuitenkin esittelee heti alussa teoksensa kaikki kolme pääteemaa sekä toistuvat soundiaiheet (varsinkin naisvokalistien eteerinen scat-laulu). Näitä sitten toistetaan ja muokataan pitkin albumia, aina B-puoliskon toiseksi viimeistä osiota ”Maya Gold” myöten. A-puoliskon kolmas kappale ”Clear Light” toistaa kaikki kolme jo eri sävellajissa ja sovituksissa ja siirtymät osioiden välillä ovat sekä sulavia että vaikuttavia. ”Clear Light” myös kehittelee alkuosassaan rokkaavamman kakkoskappaleessa ”Dark Star” kuultua versiota alkuperäisen albumin ”Dies Irae” -riffeistä, kun taas viides osio ”Sunjammer” toistaa ”Clear Lightin” alkuosan teeman nopeampana sovituksena eri sävellajissa. ”Maya Gold” tuo lopussaan yhteen albumin keskeiset elementit kaikki samaan G-duuriin sovitettuna, hieman kuin perinteissä sonaattirakenteessa. Vuosikymmenten myötä karttunut kokemus musiikillisen aineksen kehittelyssä sallii Oldfieldin nitoa albumin siistimmäksi kokonaisuudeksi.

Oldfieldin melodinen kynä on myös hyvässä terässä. B-puoliskolle hän on nyt säveltänyt laajan kokoelman erilaisia kappaleita, vaikka noudattaa alkuperäisen mallia valitsemalla tänne varsinkin kansanomaisempia sävelmiä aina lopun kantritanssia myöten. Hienoimman melodian tarjoilee albumin skotlantilainen hetki ”Tattoo”, jossa tällä kertaa kuullaan aivan aitoa säkkipillisoittokuntaa samplattujen pillien sekä säkkipilliä matkivien kitaroiden lisäksi. Oldfield osaa hienosti kutoa melodian variaatioineen yhdestä ainoasta rytmikuviosta, joka soi pohjalla kautta sävellyksen.

Kritiikki Tubular Bells II:ta kohtaan kohdistui tarpeettomuuden ja yleisen jatko-osia kohtaan tunnetun vihamielisyyden ohella albumin liian kiillotettua sointia ja ilmaisua kohtaan. Yleensä tähtäimiin otettiin ”Altered State”, albumin vastine alkuperäisen luolamiesosiolle. Siinäkin Oldfield tykittää kitarariffeillä, vieläpä entistä taitavammin, ja karjuu käsittämättömyyksiä ääni vääristettynä. Eksistentiaalisen huudon ja rupisen jyräyksen sijaan ”Altered State” kulkee kevyemmin, sinfonisemmin ja selvemmin kieli poskessa: hölmistyneet naisäänet ihmettelevät luolamiehen mekastusta huonoilla amerikkalaisaksenteilla, 60-luvun popista muistuttavat puhallinfanfaarit tukevat rallattavia kitaramelodioita ja kaikki äänet puhkeavat vielä aivan euroviisumaisesti moduloivaan popkertosäkeeseen. [2] Monista tämä kuulosti vain hölmöltä.

Itse arvostan Tubular Bells II:ta edelleen kovasti. Koska tutustuin siihen lähes samaan aikaan kuin alkuperäiseen albumiin, se on näyttäytynyt minulle sliipatumpana ja laajakangasmaisempana variaationa samasta teemasta. Se näyttää, kuinka pitkälle Oldfield oli kehittynyt vuosikymmenissä. Sen sijaan siitä puuttuu alkuperäisen karkea innostus ja innovatiivisuus. Jatko-osa pyrkii aina ennen kaikkea toistamaan jotain.

Niin moni oli kuitenkin samaa mieltä kanssani, että Bransonin ennustukset kävivät toteen ja Tubular Bells II sinkosi Oldfieldin myyntiluvut taas hetkeksi ballistiselle radalle. Nyt vain ballistinen rata kaartui maata kohti melko nopeasti. Yleisö tunnisti Tubular Bells II:ssa tutun brändin, mutta se ei yksin kantanut albumin kiertuetta pidemmälle.

Oldfield ei kuitenkaan voinut tai halunnut päästää irti brändistä. Vuonna 1998 hän julkaisi Tubular Bells III:n, vuosituhannen vaihteen huumassa The Millenium Bellin (1999). Edellä mainitulla hän hyppäsi täysillä mukaan elektroniseen tanssimusiikkiin, jota hänen vuoden 1973 sekvenssinsä olivat pieneltä osalta innoittaneet. Jälkimmäinen taas päästi eklektisyyden ryöpsähtämään täysin valloilleen kahmimalla vaikutteita kautta maailman ja historian. Tällä kertaa valtaosa musiikista oli myös uutta. Ikävä kyllä se ei ollut kovin hyvää. Näiden kohdalla olen samaa mieltä, kuin ne joiden mielestä vakiintunut lyhennys TB ei enää tarkoittanut Tubular Bellsiä vaan tuberculous ballsia. Kun ennen komeasti kajahtelivat kellot, nyt vain kellit köykäisesti keinuivat.

Oldfield jatkoi silti hulluna putkikellonsoittajana. Keyn alkuperäinen putkikelloluomus oli jopa hänen musiikkiaan hallinnoivan yrityksen logossa. Kolmekymmentävuotisjuhlan kunniaksi hän äänitti alkuperäisen Tubular Bellsin kokonaan uudelleen. Levytyksessä käytettiin ajantasaista äänitystekniikkaa ja jonkin verran moderneja syntetisaattoreita, mutta muuten musiikki seurasi alkuperäistä melkoisen tarkasti. Tubular Bells 2003 kuulosti hienolta, myi taas melko hyvin ja oli melkein täysin turha. Oldfield itse ei ymmärtänyt, miksi yleisö piti enemmän alkuperäisestä kuin tästä hänen toiveidensa mukaisesta versiosta.

Siinä ongelma piilikin. Oldfield ei voinut päästää irti tuosta suurmenestyksestään, luovuutensa ensimmäisestä suuresta ilmentymästä, jossa hänen omaperäinen säveltäjän äänensä tuntui kajahtaneen ilmoille kuin tyhjästä ilmestyneenä ja vanginneen yleisön huomion. Kymmenien albumien, miljoonien myytyjen levyjen ja monen muun elämään jääneen sävellyksen jälkeenkin Tubular Bells tuntui edelleen määrittävän hänet. Vuosi 2009 toi uudet stereo- ja tilaäänimiksaukset alkuperäisestä albumista. Ne myivät hyvin, ja myyntiluvut osaltaan korostivat, kuinka paljon vaatimattomampaa Oldfieldin uusi musiikki oli 2000-luvun alkupuolella. Näyttää siltä, että kellot ovat olleet ja ovat Mike Oldfieldin kohtalo, niin hyvässä kuin pahassakin.

[1] ”Suomi mainittu” -osio. Oldfield on kertonut, että Jean Sibeliuksen viides sinfonia teki aikoinaan häneen suuren vaikutuksen ja sai miettimään, miten hän pystyisi tekemään itse jotain vastaavaa. Vaikutuksen teki kuulemma ennen kaikkea kolmannen osan kuuluisa rytminen ostinato ja huikaiseva paluu pääteemaan pääsävellajissa. Oldfield pyrkii luultavasti vastaavaan esimerkiksi A-puoliskon ensimmäisessä duurijaksossa sekä B-puoliskon siirtymässä skotlantilaiseen jaksoon. Näissä hän laajentaa tekstuuria ja yleensä moduloi toiseen sävellajiin synnyttääkseen samanlaisen huiman kohottavan tunteen. Muuten ehkä tuo luonnonläheinen, hieman kansanmusiikkisävyinen tunnelma ja rytminen into ovat ne elementit, jotka yhdistävät Oldfieldiä ja Sibeliusta.

[2] Edinburghissa taltioidussa konsertissa Oldfieldin lauluosuudet näyttelee taustanauhan tahtiin skotlantilainen näyttelijä John Gordon Sinclair, joka esitti tuolloin pääosaa suositussa komediasarjassa An Actor’s Life for Me (Pääosassa Robert Wilson, radiossa 1989 – 1993, televisiossa 1991). Hän myös esittelee soittimet A-puoliskon lopulla. Levyllä kunnian hoiti näyttelijä Alan Rickman. ”Altered State” luultavasti viittaa käsikirjoittaja Paddy Chaveskyn romaaniin ja siitä sovitettuun Ken Russelin elokuvaan Altered States (Muutostiloja, 1978 ja 1980), jossa tutkija todella taantuu alkuihmiseksi.

Neoproge osa 3: Twelfth Night

Vaihe 1: ”Jos musiikki on rakkauden ruokaa, soikoon se.”

Twelfth Night oli 80-luvun isoista neoprogressiivisista yhtyeistä se oudoimpana pidetty ja vaikeimmin määriteltävä. Niistä se myös muuttui eniten lyhimmässä ajassa. Yhtyeen nimi on otettu William Shakespearen näytelmästä Loppiaisaatto. Valinnan innoittivat yllä mainitut näytelmän alkusanat, joka on alkukielellä yksi tunnetuimmista Shakespeare-sitaateista. Ne, jotka toistavat sitä asiayhteydestään irrotettuna, unohtavat, että rakkauden ruokaa ahmimalla sanojen lausuja toivoo lopulta kuolettavansa tavoittamattoman rakkautensa nälän. Ja että hän ei loppujen lopuksi saa sitä, mitä kuvittelee haluavansa. Näytelmä on täynnä huijauksia, valepukuja ja väärinkäsityksiä. Nimi saattoikin olla enne Twelfth Nightille.

Yhtye perustettiin Readingin yliopistossa vuonna 1978. Kitaristi Andy Revell, rumpali Brian Devoil, basisti, kitaristi ja kosketinsoittaja Clive Mitten ja kosketinsoittaja Rick Battersby olivat kaikki hankkineet tutkinnon opinahjossa sen tärkeimmän eli musiikin soittamisen ohessa. Alkuvuosina yhtye kokeili pariakin laulajaa. Yhdysvaltalaisen Electra McLeodin kanssa yhtye ehti julkaista jopa kasettialbumin (1980). Tämän laulusuoritukset olivat kohtuulliset, mutta istuivat huonosti musiikkiin ja sanoitukset kappaleeseen ”The Cunning Man” herättävät edelleen huvittuneisuutta netin synkissä syövereissä.

Live at the Target (1981). Twelfth Nightin fani Candace Pridgeon piirsi albumin kansikuvan yhdessä yössä minimaalisilla välineillä.

Twelfth Nightin ensimmäinen virallinen pitkäsoitto Live at the Target (1981) olikin täysin instrumentaalinen konserttitaltiointi. Albumi julkaistiin omakustanteena ja se oli ensimmäisiä neoprogressiivisen bändisukupolven vinyylijulkaisuja – Twelfth Nightia vanhemman Pallasin Arrive Alive ilmestyi samana vuonna kasettina. Neoproge on sittemmin leimautunut niin vahvasti Marillionin ja IQ:n kaltaisiin laulupohjaisiin ja vahvasti Genesikselle velkaa oleviin yhtyeisiin, että Live at the Targetin spacerock-vaikutteinen 70-lukulaisuus yllättää.

Jymisteltyään aluksi hetken Gustav Holstin ”Marsin” loppusointuja ”Für Helene” pyörii Revellin nauhakaiulla luomien rytmien ympärillä. Viive täysillä soitetut nopeat ostinatot ja murtosoinnut synnyttävät risteileviä spiraaleja ja wah-wah-pedaali muokkaa samalla äänensävyä. Vahvasti rytminen tyyli hallitsee sävellyksiä ja tietysti monen korvissa vertautuu Andy Summersin ja The Edgen popularisoimaan uuden aallon napakkaan ja teksturaaliseen kitaratyöskentelyyn. Kuitenkin Revell soitti näin jo vuoden 1978 alussa, kun suuri osa uuden aallon väestä vielä sovitteli plugeja kaikulaitteisiin. Pikemminkin mallina ovat olleet Steve Hillagen ja Manuel Göttschingin kaltaiset sisäavaruuden yksinmatkaajat. Vaihtuviin rytmisiin sekvensseihin pohjaavaa tyyliä verrattiinkin 70-luvun Tangerine Dreamiin.

Battersbyn monofoninen syntetisaattori ja kalsea jousisyntetisaattori synnyttävät ensisijaisesti tekstuureja, mutta ”After the Eclipsessa” syntetisaattorin hellittämättömät murtosoinnut toimivat kappaleen dynamona. Väliosissa yhtye myös hyvin 70-lukulaisesti irtautuu tasaisesta 4/4-rytmistä melko tavanomaisiin syntetisaattori- ja kitarasooloihin poikkeusjakoisessa rytmissä. Sen sijaan Mittenin 6-kielinen basso erottuu astumalla säännöllisesti etualalle. Mitten soittaa paikoin solistisesti, naputtaa synkopoitua kontrapunktia Revellin tasaista tikitystä vasten ja luo itsekin nauhakaiun tuella pumppaavia tai asteikkoja pitkin juoksevia ostinatoja. Vaikka basso ei soikaan yhtä purevasti tai vuolaasti kuin Chris Squirella, voi Mittenin soitossa kuulla jatkumon Squiren runsasnuottisesta tyylistä post-punkin bassovoittoisiin sovituksiin.

Twelfth Night soittaa hyvin rytmisesti ja sujuvasti, joskaan ei mitenkään erityisen näyttävästi. Sävellyspuolella paukkuja onkin sitten niukemmin tarjolla. Sävellyksissä vuorotellaan osia ilman tehokasta draaman kaarta, ja rytmin sekä tekstuurin keskelle jää usein ammottava melodinen aukko. Näin esimerkiksi ”East to Westissä”, jossa mennään monimutkaisempaan rakenteeseen ja Revell esittelee myös lyyrisempää soolopuoltaan. Instrumentaalimusiikista tuntuu puuttuvan jotain.

Yllättäen albumin pisin sävellys, B-puolen täyttävä ”Sequences”, osoittautuu albumin vahvimmaksi sävellykseksi. Se osoittautuisi myös yhdeksi yhtyeen kestävimmistä numeroista. Nimensä mukaisesti se on joukko jaksoja, mutta niistä saadaan vaihteleva ja dramaattisesti toimiva kokonaisuus. On modernin kuuloista jolkottelua kolmen soinnun avoimessa kehässä; basson avaruusfunkillista kirmailua; hidas, marssimainen crescendo monirytmiseen siirtymäosaan; sovinnaista mutta energistä hevikitarasooloilua ja lopulta komean elegiamainen kitaramelodia tunteellisessa lopetuksessa.

Live at the Target väläyttää nuoren yhtyeen kehittyvää omaperäistä tyyliä ja samalla osoittaa, että muusikoiden tekniikka ja sävellykset ovat turhan löysiä tällaiseen instrumentaaliseen progeen. Oli kuitenkin rohkea veto julkaista näin häpeilemättömän vanhakantainen albumi vuonna 1981.

Vaihe 2: ”Hän istui kuin veistos hautapaadella surulle hymyillen.”

Twelfth Night vuonna 1983. Vasemmalta: Brian Devoil, Rick Battersby, Geoff Mann, Clive Mitten ja Andy Revell.

Samana vuonna Twelfth Nightin laulajaksi liittyi vihdoin yhtyeen jäsenten opiskelutoveri, taidemaalari ja runoilija Geoff Mann (1956 – 1993). Laulun ja sanojen lisäksi yhtye sai hänestä kansitaiteilijan ja vetovoimaisen nokkamiehen, joka elävöitti lavalla laulujaan pukujen ja rekvisiitan avulla kuten kollegansa Fish, Peter Nicholls ja Euan Lowson. Mannin vaikutus kuultiin tuoreeltaan kasettialbumilla Smiling at Grief (1981), jonka kappaleista pari äänitettiin uudelleen yhtyeen ensimmäiselle varsinaiselle studio-LP:lle Fact and Fiction (1982). Toisaalta Battersby lähti kävelemään kesken edellä mainitun äänityksiä ja palasi riveihin vasta, kun jälkimmäinen oli valmis, mikä vaikutti varmasti myös lopputuloksiin.

• 

• 

Geoff Mann teki kansitaiteen Twelfth Nightille kuten Peter Nicholls IQ:lle. Omakustanteiden budjetit sanelivat mustavalkoisuuden ja kotikutoisuuden. Ero oli suuri verrattuna Marillionin ja Pallasin värikkäisiin kansiin.

Smiling at Griefillä (nimi on lainattu myös Loppiaisaatosta) musiikki on tehnyt aimo loikan lyhyempään, laulupainotteiseen ja popmaisempaan ilmaisuun. ”East of Eden” on melkeinpä suoraviivaista jytää, ja ”The Honeymoon is Over” sekä ”Makes No Sense” muistuttavat lähinnä Ultravoxin post-punk-vaiheesta bassojen pumpatessa herkeämättä ja syntetisaattorien sykähdellessä yksinkertaisia kuvioita. Twelfth Nightin rytminen tyyli yksinkertaistui entisestään näillä kappaleilla, ja yhtye lähestyi innokkaammin uuden aallon synteettistä rocksoundia kuin muut viiteryhmässään. Varsinkin Devoilin rummutus painotti entistä vahvemmin hi-hatin puksutusta ja tiukkaa bassorummun ja virvelin vuorottelua. Yhtye harkitsikin heittäytyvänsä kokonaan uuden aallon vietäväksi. Tämä kuuluu varsinkin demoasteelle jääneissä kappaleissa, joita kuullaan Smiling at Griefin ja Fact and Fictionin CD-uudelleenjulkaisuilla (jotka aikoinaan hankin Popparienkelistä).

Twelfth Nightin pakertaessa studiossa ahkerasti keikkaillut Marillion kuitenkin meni ja sai levytyssopimuksen EMI:n kanssa. Se, että kuolleeksi julistettua progressiivista rockia soittava yhtye pääsi suuren levymerkin helmoihin, kohahdutti Marillionin aikalaisia ja sitä osaa musiikkilehdistöstä, joka vielä kehtasi seurata tätä neoprogressiivista undergroundia. Hetken näytti siltä kuin brittiläiselle progelle koittaisi uusi kevät saarivaltion pitkän tyytymättömyyden talven jälkeen. Twelfth Night muokkasi albumiaan poikkeuksellisesti enemmän progressiivisten juuriensa suuntaan. Siltä karsittiin ”East of Edenin” uusi, syntikkaisempi versio sekä omaperäinen tulkinta The Beatlesin ”Eleanor Rigbysta” ja osa kappaleista sovitettiin uudelleen.

Esimerkiksi ”Human Being” oli alun perin nopeaa rockia, jota kitara- ja syntetisaattoririffit vuoroin piiskasivat eteenpäin. Fact and Fictionin versio on paljon hitaampi ja sisältää ylimääräisiä instrumentaalijaksoja. Hard rockin riffin korvaa Genesis-tyyppinen kitaran ja syntetisaattorin murtosointu, ja alkuosassa kuullaan volyymipedaalilla soitettua valittavaa kitaraa d-urkupisteen päällä kieppuvalla kolmen murtosoinnun kuviolla Charterhousen poikien entiseen tyyliin. Genesis-vaikutus ei kuitenkaan hallitse ollenkaan samalla tavalla kuin monilla muilla neoprogressiivisilla yhtyeillä. Instrumentaali ”The Poet Sniffs a Flower” kyllä kulkee akustisen kitaran morkeista mietiskelyistä 15/8-tahdissa pirtsakkaampaan sähkökitarasooloon 12/8-tahdissa. Lopputulos on hieman töksähtävä, mutta se käyttää piristävästi tuttuja aineksia.

Toisessa päässä asteikkoa lähes täysin syntetisaattoreilla toteutettu nimikappale ennakoi Depeche Moden seuraavan vuoden soundia ja on lähin, mitä yhtye pääsee popsingleksi kelpaavaa materiaalia. Devoil maustaa komppia jopa Simmonsin sähkörummuilla, jotka edustivat tuolloin pop-soinnin uusinta uutta. Rumpujen varhaismalli olikin rakennettu niin periksi antamattomaksi, että hänen kätensä vapisivat soiton jälkeen kuin hongat tuulessa. Silti hän soittaa progemaisesti melodiaa seuraavia aksentteja, jotka kumahtelevat perus-4/4-rytmiä ja bassosyntikan ostinatoa vastaan. Yhtye yrittää kovasti tuoda vanhoja progressiivisia elementtejä muodikkaaseen sointiin ja lyhyisiin lauluihin.

Albumin aloittaa kuitenkin ehdottoman progressiivinen ”We Are Sane”, raivokas kymmenminuuttinen, kolmiosainen, teatraalinen minieepos mielen järkkymisestä ja median vallasta, joka karkaa lähes hysteeriseksi fantasiaksi vallanpitäjien orwellilaisista pyrkimyksistä hallita alamaistensa mieliä teknisin keinoin. Siinä laulu ja musiikki muuttuvat saumattomasti yhdessä. Ensimmäisen osan ”Te dium” (siis tedium, ”ikävyys”, sanaleikki latinankielisellä fraasilla te Deum, ”sinulle, Jumala”) Mitten soittaa Korg PolySix -syntetisaattorillaan, jonka pehmeän synkeä soundi valuu albumin jokaiselle raidalle. Mann laulaa ilokaasumaisella falsetilla tietoisen persoonattomia sanaleikkejä tehden arkielämästä epätodellisen tuntuista. Ääniala laskeutuu raaempaan kurkkuääneen sitä mukaa kuin sointukulku hahmottuu esiin ja lopulta päättyy vahvan kadenssin kautta toiseen osaan ”We Are Sane”.

Korgin PolySix oli ensimmäinen keskihintainen ohjelmoitava syntetisaattori, joka pystyi soittamaan peräti kuusi nuottia yhtä aikaa. Se saa Fact and Fictionin kuulostamaan ajan syntikkabändien kaltaiselta. Toisaalta siinä oli myös sisäänrakennettuja tehosteita, joilla saatiin aikaan ”Love Songissakin” kuultu perinteisempi, leveä jousisoundi.

Syntetisaattori alkaa pyörittää tummanpuhuvaa aiolista sointukiertoa, jonka ympärille nousevat vähitellen myös muut instrumentit sekä ääniefektit ja puhutut osuudet. On kuin Pink Floyd soittaisi Joy Divisionia. Kierto muutetaan sitten reippaaksi hard rockiksi säkeistöissä, jotka äkkiväärästi muuttavat rytmejään ja suuntaansa. Siirtymä kolmanteen osaan ”Dictator’s Excuse Me” tapahtuu samalla tavalla töksähtäen, kun päälle rävähtää pimputtava syntetisaattorivalssi, minkä jälkeen kuin yhtye revittelee suorasukaisella paahdolla.

Tällaisen soittotyylin lisäksi juuri Mannin laulu herättää tässä mielleyhtymiä punkiin. Hän laulaa resonoivalla mutta rosoisella äänellä sinänsä hallittuja melodisia kuvioita, joita kuitenkin ”tahrii” paikoin huudahduksilla, kailottavilla julistuksilla ja tietoisen silottelemattomalla lallatuksilla. Samoin John Lydonin laulutyyli tulee mieleen, kun Mann kertosäettä edeltävässä osassa äkisti supistaa melodiakuvion parin nuotin sanoja sylkevään toistoon. Kyse on enemmän asenteesta kuin suorasta yhteydestä, mutta punklaulajien paljon puhuttu asenne toteutettiin nimenomaan tällaisella ”harkitulla rupisuudella”.

”We Are Sane” myös selittää, miksi Twelfth Nightia kutsuttiin neoprogressiivisten yhtyeiden Van der Graaf Generatoriksi. Esimerkiksi hysteeriseksi viritetyssä kertosäkeessä syntetisaattorit jyrisevät ja pulputtavat lähes goottilaisesti kuin Hugh Bantonin urut ja Mann karjuu sanansa Peter Hammillin tapaan pitkänä, alkuhuutomaisena rääkäisynä, joka kuitenkin laskeutuu tarkan hallitusti muotopuhtaassa kaaressa. Vitsi onkin siinä, että juuri ”järkevät” johtajat ja sovinnaisuuttaan todisteleva yleinen mielipide siinä kiljuvat, että me edustamme tervettä järkeä!

Suorat yhteydet Van der Graaf Generatoriin ovat vähäiset, mutta Mannin aggressiivinen ja dynaaminen lauluilmaisu sekä monisanainen ja vaihtuvamittainen sanoitustyyli muistuttaa kyllä Hammillin ulosantia. Esimerkiksi ”We Are Sanen” päätössäkeistö,

Lebensraum for megalomania

Endless song with one refrain

All eyes faced upon the conductor

Baton taps inside the brain…

ei edusta aivan perustason poplyriikkaa. Mann kuitenkin käyttää kieltä ja rytmiä konservatiivisemmin kuin Hammill, jonka lumo osin juontuu miehen tavasta raahata musiikin tahtirajoja poukkoilevien rivinmittojensa mukana, sen sijaan että sovittaisi sanansa musiikin rytmiin. Voi miettiä, näkyykö tässä siirtymä 70-luvun rönsyilevämmästä progressiivisesta tyylistä punkinjälkeiseen aikaan, jossa on palattu säännöllisempiin rakenteisiin ja suurempaan toistoon, vaikka kuinka tekijät puhuisivatkin punkin anarkistisuudesta.

Huikein rytminen tempaus on jo aivan hirtehiseksi menevä robottimainen jakso seitsemän minuutin kohdalla. Siinä hallitsijat tekevät tarjouspyyntöä mielenhallintalaitteesta ja luettelevat kansanhallinnan speksejä siihen malliin, että Vuonna 1984 on luettu oppikirjana varoituksen sijaan. Syntetisaattori junnaa paikallaan, melodian liikerata rajoittuu käytännössä yhteen nuottiin kerrallaan ja konemaiseksi prosessoitu taustakuoro seuraa Mannin monotonista laulua, joka tarjoaa osion ainoan rytmisen elementin. Robottimaisuus syntyy myös siitä, että Mann pilkkoo sanat yhdenmittaisiin kolmen tavun soluihin välittämättä fraasien rajoista ja sanojen luonnollisesta painosta (”Technician / we want you / to build a / component / for each of / our workers / to be with / them always”). Kaikki luonnollinen ja yksityinen käytös kuristetaan keskusjohdon vetämiin ahtaisiin raameihin, ja kaikki tapahtuu tietysti järkevyyden ja käytännöllisyyden nimissä.

Temppu toistetaan kappaleen loppulaukassa ennen viimeisiä säkeistöjä. Tässä se kasvattaa musiikin intensiteettiä, kun puherytmi yhtäkkiä kiihtyy. Samalla se kuvaa, kuinka puhekin kapenee komentelevaksi uuskieleksi (”State surgeon / the seed plant / thought soon get / a new slant”) ja poikkeaminen ”järkevyydestä” tulee mahdottomaksi, mikä itsessään johtaa hulluuteen.

”We Are Sanen” jälkeen järkeään voi epäillä kuulijakin, niin vahvasti se aloittaa albumin. Monien neoprogeteosten tapaan se on ommeltu kasaan erilaisista osioista, mutta äkilliset vaihtelut toimivat, koska ne kuvaavat hyvin juuri kappaleen maailman kiihtyvää järjenvastaisuutta, joka on naamioitu maalaisjärjeksi, ja koska osioista muodostuu mukaansatempaava draaman kaari, jossa intensiteetti kasvaa tasaisesti. Yhtäläiset tekstuurit myös naamioivat sen, että sävellyksen kaikki kolme pääosaa ovat itsenäisiä sävellyksiä eikä niitä pyritä sitomaan yhteen toiston tai kehittelyn avulla. Vaikutus on puhtaasti kumulatiivinen. Heikkous on ainoastaan siinä, että kiihotettuaan odotukset täysille kappale loppuu töksähtäen (konserttiversiossa lyötiin vielä loppuun huutomerkki palaamalla kertosäkeeseen) ja että albumin ohut tuotanto saa kaiken kuulostamaan kolhommalta ja koomisemmaltakin kuin tarkoitus olisi.

Valitettavasti muu albumi ei pidä samaa tasoa. Toinen proge-eepos ”Creepshow” käsittelee myös hulluutta käyttäen vertauskuvanaan mielisairaalan ja friikkishow’n risteymää, hieman kuten Emerson, Lake & Palmerin ”Karn Evil 9” (1973). Mann tuntuu nyt kanavoivan Peter Gabrielin teatraalisuutta ja synkempää kuvastoa selittäessään verkkaisesti, kuinka ulkoinen paine ja omiin kuvitelmiinsa sotkeutuminen voivat vääristää ihmisen todellisuuskäsityksen ja ajaa tämän hulluuteen. Ja tämä koskee kaikkia. Mann havainnollisti tätä konserteissa kietomalla mikrofonin johdon tiukasti kasvojensa ympärille kuin nippusiteen.

Pink Floyd kannatti kovasti ajatusta yhteiskunnan aiheuttamasta hulluudesta. Sopivasti ”Creepshow” kietookin itsensä pinkkeihin lainavaatteisiin. Valtaosa musiikista pohjautuu akustisen kitaran saattelemaan lyijynraskaaseen tunnelmalaahustukseen. Loppupuolella koetaan synkkä puhejakso ”Sheepin” (1977) tapaan, ja kappale hiipuu valittavaan kitarasooloon, jonka yhdennäköisyys ”Comfortably Numbin” (1979) loppusoolon kanssa ei ole pelkkää sattumaa. Keskiosan bassomelodia, lennokas syntetisaattorisoolo ja piiskaava 7/8-riffi kohottavat kappaletta eri tasolle, mutta musiikki ei kasva sanojen kaipaamaan huipennukseen samalla tavoin kuin ”We Are Sane”. Tällä kertaa se vain seuraa Mannin teatraalista sanataiteilua, sen sijaan että molemmat tuntuisivat kasvavan luontevasti yhdessä.

Geoff Mann ”Creepshow’n” pauloissa.

Mann siis haastaa Hammillin älyllisen hurjuuden, Fishin runollisuuden ja Gabrielin surrealistisen teatraalisuuden pääsemättä aivan kenenkään näistä tasalle. Sen sijaan hän seuraa tiukemmin yhteiskunnallis-humanistista linjaa kuin juuri kukaan muu progeaikalaisistaan. ”Human Beingissä” ja ”Fact and Fictionissakin” sortovoimat kautta aikojen survovat yksilön lattiaa vasten, tukahduttavat luonnollisen sosiaalisuuden ja vetävät keinotekoisia rajoja ihmisten välille. Media on täälläkin tulilinjalla, kun hallitsijat kuvitteellisten jakolinjojen molemmin puolin pyrkivät sen kautta määrittämään todellisuuden ja oikeuttamaan asevarustelun, joka uhkaa kaikkien elämää. Ainoa vastaus tähän ei ole hymy surun läpi vaan sarkastinen nauru: ”And if you listen carefully / you can hear the bacon fly / Don’t make me laugh!”

Kyynisyys ja sarkasmi eivät ole koko totuus, vaan pohjalla väijyy usko ihmiseen ja parempaan, mikä lienee osin peräisin aikuisen käännynnäisen kristillisestä vakaumuksesta. Suoraan motiivi kuuluu vain lopulta singlenä julkaistulla ”East of Edenillä”, jossa perisyntiä käytetään selityksenä maailmantilalle. Kuitenkin pääasiassa pohjavireenä on eksistentialistinen ja humanistinen eetos, jossa vapaa tahto ja inhimillisempi käytös ovat todellisia meemipommituksen ja luonnollisilta näyttävien valtarakenteiden luoman sumun keskelläkin.

Kyse on maailmankuvista, ja ihmisen haaste, mutta myös velvollisuus on valita oikein. Tämä ajatus huudetaan ilmoille ”Creepshow’ssakin”: ”It’s up to you / Use your free will / You decide”. Kaikki palautuu lopulta yksilön eksistentiaalisiin valintoihin ja kykyyn tunnistaa Tie ja Totuus, vaikka valintaa ei ääneen sanoen yksilöidäkään. Mann käyttää runsaasti sanoja tylyttääkseen 80-luvun yhteiskunnallista konservatismia ja kaupallisuutta, mutta hän ei hyväksy sen taktista kyynisyyttä kylvävää sanomaa, jonka mukaan utopiaan pääsee luottokortilla ja kaikki muu yritys muuttaa yhteiskuntaa on vaarallista haihattelua, jolla päädytään vain vankileirien saaristoon. Tällainen vaihtoehdoton kyynisyys leimaa esimerkiksi Fishin tiedostavia tekstejä ”Fugazi” (1984) ja ”White Russian” (1987). Sananlaskumoraali ja kyyninen hirsipuuhuumori vetävät monin paikoin köyttä Mannin teksteissä, ja niiden törmäys tuottaa sellaisenkin ikimuistettavan säkeen kuin ”If every time we tell a lie a little fairy dies / They must be building death camps in the garden”!

Aina Mann ei ole suuna päänä vaan hän tyytyy kommentoimaan kotikaupunkinsa Salfordin ankeutta yksinkertaisilla tuokiokuvilla syntetisaattorisointujen ja matalalla tikittävän kitaran raahaamassa ”This Cityssä”. Kappale etenee letargisesti ja poikkeaa vastahakoisesti perussoinnustaan, mikä toki tukee sitä ajatusta, että tässä kylässä ei tapahdu muuta kuin että julkisivut murenevat eikä työkkärin jonosta ole pakoa – huomaa, kuinka kertosäe loikkaa kerta toisensa jälkeen toistelemaan otsikkoa, mutta ei teksti eikä melodia pääse siitä mihinkään. Toivottomuus suorastaan valuu kaiuttimista.

Samalla kappale alleviivaa Twelfth Nightin sävelkielen rajallisuutta. Paljon lepää Mannin sujuvan laulun varassa, mutta itse musiikki jää usein turhan heppoiseksi, vaikka se hyödyntääkin ajan popin ääni- ja sävellysreseptejä. Twelfth Night ei vain tässä vaiheessa vielä osannut loihtia napakoita koukkuja kuten Marillion ja vähäisemmässä määrin Pallas, eikä kehitellä pidempiä melodisia rakenteita kuten IQ. ”This City” hiipuu pois, eikä sen progearvoa kasvata siihen liitetty lyhyt instrumentaalihäntä ”World Without End”, joka lähinnä toistelee sen sointukulkuja.

Vasta ”Love Song” albumin lopussa tarjoaa toivoa. Pitkälti akustinen balladi kulkee yksinkertaisen modaalisen sointukulun mukaan ja alakuloisen tarttuvan melodian säestyksellä saarnaa rakkauden (tai ainakin agaben) tarjoamasta toivosta. Yksinkertaisuus, suoruus ja myönteisyys rakennettiin tietoisesti kontrastiksi muun albumin dystopia-ajelulle. Joskin Genesiksen akustisten numeroiden henki kummittelee täälläkin, sillä klassinen kitara rikastaa harmoniaa soittamalla käännöksiä toisen akustisen perusmuotoisia sointuja vasten, mikä kuului G-miesten tavaramerkkeihin. Kappaleesta Twelfth Night sai itselleen yhden kestävän hymnin.

Fact and Fiction ei herättänyt samanlaista huomiota, mutta jälkeenpäin katsottuna se oli kaikessa rosoisuudessaankin edelläkävijä neoprogressiivisten albumien saralla. Se yritti paljon syvällisemmin kuin muutamaa kuukautta myöhemmin julkaistu Script for a Jester’s Tear (1983) päivittää 70-luvun progen uuden aallon popin soinnilla ja teknisesti yksinkertaisemmilla rakenteilla. Epäonnistumisestaan huolimatta se antoi Twelfth Nightille haluttua huomiota ja toi sille runsaasti keikkoja muun muassa nousevien rockbändien paalupaikalla Marquee-klubilla.

Live and Let Live (1984).

Twelfth Nightin toisen vaiheen voi katsoa päättyneen toiseen live-albumiin. Live and Let Live (1984) taltioitiin Mannin viimeisillä keikoille yhtyeen riveissä. Hän lähti sittemmin soolouralle, jolla hän pystyi avoimemmin ilmaisemaan (tai julistamaan) uskoaan ja muutenkin tuottamaan vähäeleisempää musiikkia kuin mitä rocktähteyteen tähtäävä Twelfth Night suunnitteli. Albumin avaavassa uudessa sävellyksessä ”The Ceiling Speaks” allegoria venyykin jo niin ohueksi, että palvonnan kohteesta ei juuri jää epäilystä. Tosin nokkelasti huudahdus ”Christ, I love you!” voidaan vielä selittää kaksoismerkityksellä. Musiikki sen sijaan on maukasta ja tiukkaa modernia taiderockia. Hieman Steve Hackettin soolotuotannon malliin se lähtee sähkökitaran ja kitarasyntetisaattorin kuumeisista murtosointustemmoista ja luiskahtelee B-osassa vaihtuvien tahtilajien lävitse vauhdin tai tarttuvuuden kärsimättä.

Albumilla on myös lyhyt instrumentaalinen kitaraduetto ”The End of the Endless Majority” (joka kuulostaa paikoin epäilyttävästi samalta kuin saksalaisen Führs & Fröhlingin ”Every Land Tells a Story”) sekä Mannin sanoittama ja laulama, hieman lyhennetty versio ”Sequencesista”. Mann on kehrännyt musiikkiin sopivan kertomuksen englantilaissotilaan kokemuksista ensimmäisessä maailmansodassa. Alun heleä kolmen soinnun jolkottelu saa kuvata päämäärätöntä elämää vietäneen nuorukaisen päätöstä liittyä armeijaan. Tässä vaiheessa Mann jälleen hyödyntää oman aikansa rekrytoijien iskulauseita (”I’ll make a positive move / to be an action man”) aivan kuten Fish ja Peter Gabriel tekivät. Seuraavaksi hän pääseekin pilkkaamaan armeijan auktoriteetteja hirtehisillä parodioilla vääpelin sulkeiskäskytyksestä ja upseerien palopuheista, sopivasti basson kirmailujen säestyksellä.

Lyhennetty marssimainen siirtymäjakso jatkuvasti nousevine sointuineen ja rynnäköivät kitarasoolot kuvaavat nyt täydellisesti tärisevää kykkimistä taisteluhaudassa ja itse hyökkäyksen järjettömyyttä. Elegiamaisen syntetisaattorikierron päällä Mann sitten lainailee hieman Erich Maria Remarquen romaanin Im Westen nichts Neues (Länsirintamalta ei mitään uutta, 1929) tunnelmia, kun nyt raajarikko sotilas seuraa haavoittuneiden kulkua juna-asemalla ja miettii sodan hyödyttömyyttä. Musiikki palaa osittain alun heleisiin kitarakuvioihin, mutta ne soitetaan hitaammin, surumielisemmin ja ontuvammin alleviivaten sotilaan ajatusta, että ei sotaan lähtö tuonut kunniaa tai merkitystä hänelle eikä muulle ihmiskunnalle. Jälleen kerran Mann vaatii tekemään valinnan hyvän ja pahan välillä musiikin kierron tasapainoillessa duurin ja mollin välillä. ”We must believe in love!” Ja ehkä uskommekin, sillä viimeisenä sointuna tulee odotetun e-mollin sijaan sen muunnosduuri. Sanoitus ja laulu täydentävät sävellyksen niin luontevasti, että niiden voi luulla syntyneen samanaikaisesti. Kun mukana on vielä keskeisten studiokappaleiden tulkinnat, joiden taltiointi on komeilematonta mutta esitykset vahvoja, Live and Let Live nousee Twelfth Nightin vahvimmaksi albumikokonaisuudeksi.

Kirottu sota tekee kunnon sotilaasta hipin.

Jälkinäytös: ”Taas tuo sävel, sen kuoleva lopuke!”

Tämän jälkeen Twelfth Night löysi Andy Searsista uuden laulajan ja valtavirtaisti musiikkiaan, kuten toimivat vastaavien laulajavaihdosten kohdalla myös aikalaiset IQ, Pallas ja myöhemmin myös Marillion. Kuitenkin Battersby, Devoil, Mann, Mitten ja Revell palasivat vielä kerran yhteen vuonna 1988 äänittämään vuonna 1983 kirjoitetun pitkän sävellyksen ”The Collector”. Äänitys julkaistiin kokoelmalevyllä Collectors Item (1991), jonka monet eri versiot tarjoavat hyvän poikkileikkauksen Twelfth Nightin tuotantoon. 19-minuuttinen ”The Collector” on yhtyeen kunnianhimoisin eepos ja myös kypsin yritelmä.

Collectors Item (1991)

Se on myös Mannin omakohtaisin ja avoimimmin evankelisoiva teksti yhtyeen riveissä. Pohjimmiltaan se on kertomus materialismiinsa koteloituneen itsekkään porhon heräämisestä viime hetkillään kristinuskon sanomaan, mutta rivien välissä Mann itse siinä puhuu, kuinka osin kuoleman- ja merkityksettömyydenpelko ajoivat hänet valitsemaan Jeesuksen. Hän ei kuitenkaan lankea yksioikoisiin saarnoihin, vaan kutoo hienoja kielikuvia ja sanaleikkejä esittääkseen perusteesinsä, että on parempi antaa kuin ahnehtia, sillä taivas ei ole kaupan. Ego vampyyrinä, joka ristikuulustelussa veistää rististä teräväkärkiset kainalosauvat ja seivästyy niihin, tai omatunto lastenhoitajana, josta porho teettää itselleen pöytälampun, ovat vain pari esimerkkiä. Jälkimmäinen kohtaus, jolle on annettu minimalistinen elektroninen rumputausta, tarjoaa myös sellaista surrealistista huumoria, joka oli muuten harvinaista progessa 70-luvun puolivälin jälkeen. Verrattuna yhdysvaltalaisten kollegoiden Kerry Livgrenin, Neal Morsen tai Carl Cadden Jamesin progejulistuksiin Mannin teksti on paljon rikkaampaa, nautittavampaa ja oivaltavampaa niille, jotka eivät jaa kirjoittajan uskoa.

Sanoja ”The Collectorissa” piisaa, mutta musiikki tarjoaa runsaskätisesti vaihtelua ja melodista sisältöä niiden ympärille. Suurin kontrasti muodostuu perkussiivisten 10/8-jaksojen ja unenomaisempien, usein parin soinnun avoimeen kiertoon pohjautuvien jaksojen välillä. Erilaisten osien töksähtelevä vaihto motivoidaan kerronnan takaumarakenteella, jossa kuolemaa lähestyvän erakon mieli harhailee kokoelmasta menneisyyteen kuin Saiturin joulussa, jossa vain Menneiden joulujen henki on vaivautunut paikalle.

Vuolasta laulua tasapainottavat mainiot soolojaksot yhtyeen kolmelta solistilta. Mitten rakentaa unenomaisen kauniin bassosoolon soittamalla instrumenttiaan klassisella kitaratekniikalla: lapsuuden toiveet lehahtavat lentoon, kun yksinkertainen kolmen nuotin koukku laajenee elohopeaisiksi juoksutuksiksi E-duuriasteikon sinessä. Nuoren egon uhma purkautuu Revellin hitaassa hevisoolossa, jossa hän kanavoi kerrankin onnistuneesti juuriaan Led Zeppelinin fanina. Lopulta viimeinen uskonkriisi huipentuu vauhdikkaaseen 10/8-jaksoon, ja Battersby ja Revell soittavat uransa lennokkaimmat ja juhlallisimmat soolot Devoilin ajaessa musiikkia kerta toisensa jälkeen jyskyttävämmin kohti huipennusta. Sen jälkeen paluu alun säkeistöihin tuntuu tosiaankin vaikuttavalta. Sävellys huipentuu valittavan kitaran ja laulun yhdistelmään elegiamaisen sointukierron päällä. Se toistaa ”Sequencesin” mallin, joskaan melodia ei ole aivan yhtä koskettava.

”The Collectorilla” Twelfth Night tekee kaiken kerrankin oikein. Rakenne, melodia ja soitto ovat uran parhaimmistoa, ja vuodet ovat tuoneet Mannin ääneen ja laulutekniikkaan lisää syvyyttä. Tuotantokin on vankkaa ja värikästä, olkoonkin, että sähkörummut, ohjelmoidut lyömäsoittimet ja osa äänimaailmasta noudattelevatkin vuoden 1988 hieman pölyttyneitä ihanteita.

1980-luvun Ison-Britannian vihamielisessä ilmastossa vain harva pitkät proge-eepos jaksoi elää levytyssessioihin asti. ”The Collector”, Twelfth Nightin kuolevan levytysuran kirkas lopuke, oli parhaita niistä harvoista. Musiikin keräilijän on aivan asiallista ohittaa sen kohdalla Mannin varoitukset.

Pink Floyd: Atom Heart Mother (1970)

Lulubelle III, yksi 70-luvun kuuluisimmista malleista. Pink Floyd halusi levylleen kannen, joka olisi aivan erilainen kuin Hipgnosis-yhtiön aiemmin yhtyeelle tekemät psykedeeliset kuvat. Storm Thorgerson sai idean Andy Warholin lehmätapetista ja kuvasi ensimmäisen vastaan tulleen lehmän kantta varten. Lehmäaihetta hyödynnettiin albumin markkinoinnissa. Albumin menestyksen myötä Lulubellen kuva levisi laajalle. Nykyään se on luultavasti tunnetumpi kuin albumin sisältö.

Orkesterirockin aika

Kuusikymmentäluvun lopulla englantilaiset rockyhtyeet hakivat joukolla ”sinfonista” syvyyttä ja mahdollisesti myös korkeakulttuurista pääomaa äänittämällä taidemusiikkivaikutteisia teoksia yhdessä perinteisten orkesterikokoonpanojen kanssa. Trendin aloitti The Moody Bluesin Days of Future Passed (1967), jossa sinfoniaorkesterin välisoitoilla yhdistettiin albumillinen lauluja teemalliseksi kokonaisuudeksi. Perässä seurasi The Nice, kun kosketinsoittaja Keith Emerson hyödynsi orkesteria yhtyeen kappaleella ”Ars Longa, Vita Brevis” (1968), hieman sekavalla yhdistelmällä rockia, jazzia ja J. S . Bachia, ja orkesteria sekä jazzpuhallinsektiota onnistuneemmassa viisiosaisessa sarjassa ”The Five Bridges Suite” (1969). Deep Purple toteutti yhdessä Royal Philharmonic Orchestran kanssa Jon Lordin konserton Concerto for Group and Orchestra (1969) ja seuraavana vuonna kosketinsoittajan Gemini Suiten (studioversio 1971). Genesiksen From Genesis to Revelation (1969) ja Yesin Time and a Word (1970) kuorrutettiin myös orkesterisovituksilla, mikä tapahtui vastoin monen bändien jäsenen toiveita.

Vuotta 1970 voikin pitää orkestrointien huippuvuotena. Silloin muun muassa Rare Bird teki moniosaisen sävellyksen ”Flight” kuoron avustuksella, Quatermass käytti jousia kokeellisella kappaleella ”Laughing Tackle” sekä muilla albuminsa kappaleilla, ja Barclay James Harvestilla oli ensialbumillaan käytössään oma orkesterinsa, joka toimi vaikuttavimmin pitkällä dramaattisella sävellyksellä ”Dark Now My Sky”. Orkesteria kuultiin vielä parilla seuraavalla BJH:n studioalbumilla, mutta lopulta yhtye hylkäsi sen liian kalliina ja epäkäytännöllisenä varsinkin keikkakäytössä. Vuoden 1970 jälkeen näin tekivät useimmat muutkin progressiiviset rockyhtyeet. Ne tyytyivät pääasiassa luomaan orkesterimaista sointia omilla soittimillaan, erityisesti lähes yhtä epäkäytännöllisellä mellotronilla, mutta myös joissain tapauksissa yhtyeen jäsenten soittamilla orkesterisoittimilla.

Progressiivisen rockin historiassa orkestereiden käyttö näyttäytyi lähinnä lyhytaikaisena kehitysvaiheena matkalla ”kypsään” vaiheeseen, jossa omavaraiset yhtyeet yhdistivät taidemusiikin laajat rakenteet rockmusiikin energiaan ja soittimiin. Vuosikymmenen puolivälistä eteenpäin ensilinjan progeyhtyeiden tuli silloin tällöin yksittäisiä vahvasti orkestroituja albumeita kuten Rick Wakemanin The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table (1975), Chris Squiren Fish Out of Water (1975) ja Emerson, Lake & Palmerin Works Vol. 1 (1977). Isoista progeyhtyeistä kuitenkin ainoastaan Renaissance käytti laajasti aitoja orkesterisovituksia vuosien 1973 – 1978 studioalbumeillaan. Orkesterit soivat pikemminkin progressiivisen jatkumon popimmassa päässä Electric Light Orchestran sekä Alan Parsonsin ja tämän yhteistyökumppanin Andrew Powellin tuottamilla albumeilla. Toisin kuin negatiivinen stereotyyppi antoi ymmärtää, suurin osa 70-luvun progesta ei ollut ”pseudoklassista orkesterirockia”.

Ihmeellinen vanukas

Vuonna 1970 myös yhä linjaansa hakeva Pink Floyd päätti turvautua orkesterin tukeen. Yhtye oli konserteissaan järjestellyt olemassa olevista sävellyksistään teemallisia kokonaisuuksia, jotka kulkivat nimillä ”The Man” ja ”The Journey”. Näistä iti ajatus kokonaan uudesta, pitkästä sävellyssarjasta, varsinkin kun yhtyeellä oli käsissään monta lyhyttä instrumentaalista ideaa elokuvan Zabriskie Point (1970) sävellyssessioiden jäämistönä. Koottiin parikymmenminuuttinen kokonaisuus, jota esitettiin konserteissa nimellä ”The Amazing Pudding”. Sen saattamiseksi levytyskuntoon tiukkojen kiertueaikataulujen ja julkaisupaineiden puserruksessa kärvistelevä Pink Floyd tarvitsi ulkopuolista avustajaa.

Tällainen olikin yhtyeen lähipiirissä. Skotlantilainen avantgardesäveltäjä Ron Geesin ja Floydin basisti Roger Waters olivat kilvoitelleet golfkentillä ja tehneet yhdessä musiikin kokeelliseen dokumenttielokuvaan The Body (Alaston ihminen, 1970). Waters oli säveltänyt lauluja täydentämään Geesinin instrumentaaleja, joissa hyödynnettiin perinteisten soittimien lisäksi myös harvemmin musiikillisessa käytössä kuultuja ihmiskehon ääniä. Nyt oli Geesinin vuoro luoda Pink Floydin eepoksen vaatimat melodiat ja suurellinen sovitus yhtyeen studiossa äänittämien taustojen päälle. Taloudellisten ja taiteellisten (siinä järjestyksessä) vaatimusten puitteissa Geesin päätyi säveltämään osuudet kymmenhenkiselle puhallinorkesterille, kaksikymmenhenkiselle sekakuorolle ja sellolle.

Näin syntyi ”Atom Heart Mother”. Tuon nimen instrumentaalinen eepos, jota ei ollut rakennettu minkään ulkoisen ohjelman ympärille, sai vasta viime hetkessä. Waters poimi sen Geesinin ehdotuksesta sanomalehden jutusta. ”Atomisydäminen äiti” oli perheenäiti, jolle oli asennettu ydinparistolla toimiva sydämentahdistin. Atom Heart Mother otettiin myös koko albumin nimeksi, joten levyn kuuluisa kansikuva epäluuloisesti kameraan tuijottavasta lehmästä innosti myös antamaan sävellyssarjan osille sanoilla leikkiviä nimiä kuten ”Funky Dung”. Muuten teos on kuitenkin aikansa isoista rockteoksista lähimpänä absoluuttisen musiikin ihannetta/illuusiota, musiikkia vain musiikin ehdoilla.

Pink Floydin sävellys kestää 23 minuuttia ja sen rakenne voidaan hahmottaa monella tavalla. Geesinin partituurissa teos koostui kuudestatoista osiosta, mutta lopullinen levytys jakaa sen kuuteen nimettyyn osaan. Hyvällä tahdolla teoksen voi kuvitella noudattavan löyhästi taidemusiikissa yleistä sonaattimuotoa, niin että kaksi ensimmäistä osaa esittelevät teoksen ainekset, keskimmäiset kehittelevät niitä ja viimeiset kertaavat ne.

Ron Geesin partituurinsa kimpussa.

Bändin ja orkesterin lisäksi ”Atom Heart Mother” pelaa Pink Floydin ja Geesinin erilaisten tyylien ristipölytyksellä. Ensimmäinen osa ”Father’s Shout” nousee Richard Wrightin urkujen bordunasta, joiden ympärille Geesin punoo vaskien riitasointuisen kuvion, kuin nykivän fanfaarin, joka hakee hahmoa. Siitä putkahtaa esiin sävellyksen pääteema, yhtä aikaa jylhä ja hieman leikkisä vaskifanfaari, jonka David Gilmour alun perin sävelsi kitaralla. Vaikutelma syntyy siitä, että melodiassa yhdistyy suuria nousuja ja laskuja sekä ”änkyttäviä” triolikuvioita yhtyeen vahvan jauhavaa rytmiä vasten. Tämä teema ja sen sovitus toistuu erilaisina muunnoksina pitkin sarjaa, joskin aina puhaltimien kuljettamana. Kun sävellys vajoaa takaisin alun puhallinanarkiaan, Waters ja rumpali Nick Mason lisäävät kaaoksen kierroksia erilaisilla sotaisilla äänitehosteilla.

Kontrastina ”Breast Milky” hiljentyy basson ja urkuostinatojen ympärille. Sello soittaa Geesinin tumman lyyrisen sivuteeman ja David Gilmour seuraa ilmavan lempeällä slidekitarasoololla, ennen kuin musiikki paisuu taas vaskien ja koko bändin voimalla valittavammaksi rockulvonnaksi. Dynamiikka ja vaihtelu toimivat hyvin. Ainoa kauneuspilkku on, että tämän jälkeen sivuteema vain toistetaan kerran, eikä sitä kehitellä niin kuin taidemusiikissa voisi kuvitella. Sellolle olisi voinut antaa enemmänkin tekemistä.

”Atom Heart Mother” suoriutuu silti melko hyvin aikalaisiinsa verrattuna. Monissa pitkissä sarjoissa bändi ja orkesteri pikemminkin vuorottelivat kuin pelasivat yhteen. Floydin ja Geesinin voimavaroja sen sijaan pyritään käyttämään yhtenäisenä äänipaletteina. Toki vaihtelua tapahtuu tämänkin sarjan kehittelyjaksossa. ”Mother Fore” tuo esiin vihdoin kuoron. Yksinäinen sopraano hahmottelee aavemaista melodiaa sointuharmonian laidalla ja vähitellen koko kuoro liittyy mukaan Carl Orffin mieleen tuovalla yhdistelmällä homofonista tekstuuria, vahvaa rytmiikkaa ja rinnakkain liikkuvia, yksinkertaisia sointuharmonioita. Näiden hyytävien kehittelyiden aikana rummut, basso ja urut lähinnä komppaavat kasvattaen hitaasti intensiteettiä.

Kun ”Funky Dung”, tuo aiemmin mainittu ”löyhkäävä lanta”, sitten rävähtää tuulettimeen, bändi jammailee yksin Watersin funkin urkupisteriffin päällä ja Gilmour soittaa riipivän bluesrocksoolon. Soolon päätyttyä kuoro vastaa ja tarjoaa sarjan ikimuistoisimman hetken laulamalla onomatopoeettisia äänteitä entistä rytmisemmin, kuin Orffin keskiaikainen kuoro panisi scatiksi. Kontrastoinnin lisäksi tyylejä yritetään liudentaa toisiinsa.

Tällainen vaihtelu bändin ja muiden elementtien välillä toimii enimmäkseen luontevasti. Eiväthän sinfoniaorkesterissakaan kaikki soittimet ole koko ajan äänessä. ”Atom Heart Motherin” ongelmana ovat sen sijaan jähmeys ja yksitotisuus. Tämä johtuu paljolti siitä, että Floydin spacerockista hitaasti eroon pyristelevä sävellys jauhaa enimmän aikaa samanlaisia, hitaanpuoleisia rytmejä ja on harmonisesti melko köyhää. Edellä käsitellyissä kehittelyjaksoissa esimerkiksi pyöritään periaatteessa vain kahden soinnun ympärillä. Geesinin sovitus- ja melodiakyky on äärirajoillaan yrittäessään täyttää turhankin pitkät suvannot. Rytmipuolen myötä teos jää rockiksi hieman ponnettomaksi, osin kiitos sen, että orkesterisoittajat eivät ole täysin kotonaan rockmusiikin rytmisten painotusten kanssa. Monet muutkin rockyhtyettä ja orkesteria fuusioivat projektit ovat kompastuneet juuri rockin ja taidemusiikin erilaisiin rytmikäsityksiin.

Floyd paikkaa rockräimeen puutetta elektronisella kekseliäisyydellä. ”Mind Your Throats Please” oli alun perin samanlainen lyömäsoitinjakso – luultavasti siis rumpusoolo – kuin millä The Nice oli laajentanut ”Five Bridges Suitea” tai Robert John Godfrey myöhemmin ”The Daemon of the Worldiaan” (1974). Lopullisessa versiossa Pink Floyd muutti sen Karlheinz Stockhausenin tyyliseksi äänikollaasiksi, jossa otteita aiemmista teoksen osista pilkotaan, vääristetään elektronisesti ja yhdistellään paikoin kakofonisestikin lomittain erikoisten kosketinsoitinsoundien kanssa. Osan voi ajatella näin sekä huipentavan kehittelyn että aloittavan teoksen kertausjakson, varsinkin kun se kokeellisuudessaan heijastelee Geesinin introa. Tämän jälkeen ”Remergence” toistaa pää- ja sivuteeman sooloineen, ennen kuin kaikki soittimet kootaan loppuhuipennukseen, joka on pääteeman radikaali muunnos. Viimeisen pisteen i:n päälle lyö loppusoinnun vaihtaminen pääsävellajista e-mollista E-duuriin lopullisena kirkastumisena. Alunperinhän sarja on tarkoittanut joukkoa samassa sävellajissa kulkevia teemoja.

”Atom Heart Mother” on muodollisesti pätevä, paikoin kekseliäs ja paikoin hieman lattea. Viimeksi mainitun voi todeta, jos sitä vertaa Pink Floydin ensimmäiseen yritykseen rakentaa moniosainen sävellyssarja. ”A Saucerful of Secrets” (1968) on paljon kokoon harsitumpi ja melodisesti köyhempi, mutta sen avantgardistinen suorasukaisuus ja dynaamisempi kehityskaari tekevät siitä emotionaalisesti vetoavamman. ”Atom Heart Mother” tosin on melkein kaksi kertaa sen mittainen. Ainakin Pink Floyd osoittaa siinä pystyvänsä suunnittelemaan hyvin yhteen menevän, moniosaisen rakenteen. Tästä kuuluu ansio silti myös Ron Geesinille, jonka sovitukset vahvistavat joskus heppoisia melodisia kudoksia ja silottavat siirtymiä osien välillä. Teos seisoo melko tarkasti vuoden 1970 vedenjakajalla, yksi jalka menneen vuosikymmenen psykedeelisessä sisäavaruudessa, toinen tulevan progressiivisen rockin rakenteellisesti tarkemmin kartoitetulla maaperällä.

Atom Heart Mother oli myös yksi ensimmäisistä rockalbumeista, joissa yksi sävellys täytti koko levypuoliskon. Tekniikan asettamat rajat muokkaavat taiteellista ilmaisua. Vinyyli-LP jakautuu kahteen enintään 30 minuutin, mutta yleisimmin 20 – 25 minuutin mittaiseen puoliskoon, joiden välissä levy on käännettävä. Ne rockbändit, jotka pitivät albumia perusyksikkönä, miettivät yleensä melko huolellisesti, miten molemmista puoliskoista saataisiin tasapainoinen ja sulava kokonaisuus. Progeyhtyeille vinyylin rajoitukset tarjosivat valmiin sapluunan, jota Atom Heart Motherkin käytti: A-puoli täytettiin pitkällä, taiteellisesti kunnianhimoisella kokonaisuudella, B-puolelle taas sijoitettiin lyhyempiä ja joskus myös radioystävällisempiä sävellyksiä.

B-puolen pojat

Atom Heart Motherin B-puolella Pink Floydin kolme lauluntekijää esittävät kukin oman versionsa siitä akustisesta balladityylistä, jota yhtye oli hyödyntänyt varsinkin elokuvaan More (1969) tehdyllä musiikilla. Jokaisen näkemys on mielenkiintoisen erilainen ja heijastelee miesten erilaisia rooleja yhtyeessä. Laulut tarjoavat intiimiä vastapainoa A-puolella absoluuttiselle järkäleelle.

Roger Watersin ”If” miettii yksinkertaisin vertauksin yksilön vieraantumista, sosiaalisten suhteiden vaikeutta ja hulluuden pelkoa. Nämä olisivat Pink Floydin 70-luvun tuotannon keskeisiä teemoja. Waters lainaa luultavasti tahallaan laulun otsikon Rudyard Kiplingin kuuluisalta ja usein parodioidulta – juuri noihin aikoihin elokuvassa Jos… (1968) – runolta. Kipling listaa runossaan viktoriaanisen ihannemiehen ominaisuuksia, Waters taas määrittelee itseään puutteidensa ja epävarmuuksiensa kautta. ”If I were a good man / I’d understand the spaces between friends” on sattuvan yksinkertainen kiteytys ihmisten välisistä suhteista ja aivan toista kuin Kiplingin näkemys hyveistä maailmaa valloittavan alfauroksen silmien kautta. Kiplingille ”jos” on komentava, sankarillinen futuuri (”If you can”), Watersille introspektiivinen konditionaali (”If I were”). Kahden erilaisen miehen ja aikakauden tuotoksia.

Waters tukee viestiänsä laulamalla aluksi vain klassisen kitaransa ja bassonsa säestyksellä unenomaisen ohuesti ja poikkeuksellisen pehmeästi. Laulumelodia on melkein lapsenomaisen yksinkertainen, samoin kuin sitä tukeva kahden soinnun miksolyydinen silmukka ja B-osan kvinttikierto. Yksinkertaisuudestaan huolimatta kulmikas melodia heittää painotuksen heikolle iskun- ja tahdinosalle, mikä saa sen istumaan hieman kömpelösti tekstin itsessään paikoin huojuvaan rytmiin. Samalla melodia tekee painokkaan kokoaskeleen laskun A-osien lopussa ja korostaa näin pessimististä asennetta (”If I were a train / I’d be late”). Maalaileva haave päättyy aina tylyyn totuuteen. Vain B-osissa teksti tekee selvän pyynnön tai yrityksen ylittää vieraantumisen muurit, ja tällöin melodiakin saavuttaa vihdoin toonikan oikeaoppisesti johtosävelen kautta. Autenttinen lopuke luo toivoa tylyn ja kömpelön miehen yritykseen tulla toimeen maailmassa.

”If” ei olisi alkuunkaan niin mieleenpainuva kuin on ilman tyylikästä sovitusta. Wrightin vähäeleinen piano ja urut sekä Masonin hillityt rummut nousevat ja kasvavat vähitellen tukemaan Watersin paikoin kaiulla ja päällekkäisäänityksellä vahvistettua laulua. Moog-syntetisaattorin äkillinen surina muodostaa avantgardistisen kontrastin muuhun akustisvoittoiseen soitinnukseen nähden, kun hulluuden varjo ja sähkösokkihoidon pelko vilahtavat laulajan tutkassa. Kaiken kruunaavat kuitenkin Gilmourin kaksi maukasta sähkökitarasooloa. Kaiun ja muikean särön sävyttämällä slidekitarallaan Gilmour parsii kokoon uljaan laulavan melodian kahden nuotin fraaseista liukumalla leppoisan tarkasti viereisestä sävelestä kunkin soinnun terssiin ja hetkin siitä pois jännitteen keräämiseksi. Jälkiäänitetty terssistemma leventää kitaran sointia loppua kohti. Gilmourin bluesista sovellettu lyyrinen soitto saa muutamalla nuotilla ihmeitä aikaan. Sen taloudellisuus kelpaisi valtiovarainministeriöllekin.

Gilmourin oma ”Fat Old Sun” on tavallisempi pastoraalinen balladi teini-iän kesistä samoissa maisemissa kuin Watersin aiempi ”Grantchester Meadows” (1969). Gilmour soittaa ilmeisesti valtaosan instrumenteista tarttuvan duurikierron ja raukean laulumelodiansa ympärillä. Tämän takia myös rummutuskin lienee hieman ponnetonta kuten moni asia tässä nätin levollisessa akustisten kitaroiden rämpytyksen ja sliden fillien luontoidyllissä. Kaiken alla kummittelee silti melankolisuus: aurinko laskee, kesän äänet hiljenevät ja lapsuus päättyy. Tämä kuuluu varsinkin kertosäkeistössä, joka tuo epävarmuuden idylliin vuorottelemalla ensin duuria ja mollia, minkä jälkeen se vie harmonian yhä kauemmas molliin ja pois säkeistöjen perussävellajista. ”Sing to me”, Gilmour toistelee vain ehkä romanttisesti kumppanilleen, ehkä tuutulaulumaisesti pimeyteen katoavalle menneisyydelleen.

Mieleenpainuvimman jäljen kappaleessa Gilmour tekee jälleen lopun pitkällä kitarasoolollaan. Hän toistaa yksinkertaisen vahvaa pentatonista melodiaa, joka ratsastaa sointukierron kaaren mukana mukaansatempaavasti ylös ja sitten taas polveillen alas. Gilmour lisää toistoissa pötyä pesään nostamalla ensin melodian rekisteriä ja sitten varioimalla yksittäisistä osista uusia melodisia ideoita. Hän lisää intensiteettiä pariäänillä ja bluesmaisilla taivutuksilla kuten monet muutkin aikansa rockkitaristit. Hän kuitenkin seuraa harmonian ja melodian kaarta sen verran tarkasti, että soolo virtaa vastustamattoman lyyrisenä yhteen sen sijaan, että kuulostaisi vain kokoelmalta improvisoituja katkelmia. Huomion arvoista on myös äänitehosteiden ja Wrightin urkujen luoma jylisevä tausta. Se heijastelee säettä ”summer’s thunder time of year, / the sound of music in my ears” ja voi siinä ehkä kuvitella syksyn kylmän tuulen jo puhaltavan laskevan auringon valtakuntaan. Kappale osoittaa, että Gilmour osasi tuolloin ilmaista itseään vielä paremmin kitaransa kuin laulujen kautta.

Trilogian erikoisimman laulun tarjoaa Rick Wrightin ”Summer ’68”. Sen alun pianoriffiin pohjautuva balladimaisuus on hyvin popmaista, mitä vahvistaa se, että sen sointukulku on perinteisen, joskin ovelan, diatoninen sen sijaan, että se käyttäisi brittirockille ja folkille tyypillisempää modaalista sekoitusta kuten Watersin ja Gilmourin raidat. Sellaista kuullaan vasta C-osassa, joka yhtäkkiä panee päällä jazzahtavasti synkopoidun kompin ja kaikki kolme vokalistia alkavat laulaa sanattoman hilpeitä stemmoja kuin The Beach Boys parhaimmillaan. Musiikki liukuu sujuvasti muunnosmolliin ja D-osa kajauttaa ilmoille sellaisen läpitunkevan barokkimaisen trumpettifanfaarin, joita brittiläinen popmusiikki harrasti kovasti ”Penny Lanen” jälkeen. Wrightin versio johdattaa musiikin näppärästi takaisin pianon ja akustisen kitaran nyt letkeän menevästi kuljettamaan A-osaan.

Musiikin eklektinen vaikuteyhdistelmä ja kappaleen otsikko tuovat mieleen takauman Syd Barrettin aikaiseen Pink Floydiin, joka oli pohjimmiltaan psykedeelistä popmusiikkia. Sen tarttuvuutta Barrettin kollegat eivät olleet kyenneet toistamaan vaan etsivät sen sijaan omaa ääntään syvemmältä avantgardisesta avaruudesta. Kappaleen tarina on kuitenkin jotain muuta kuin Barrettin lapsenomaiset fantasiaseikkailut. Wright kertoo, – ehkä omasta kokemuksesta – kuinka muusikko kohtaa bändärin ja pohtii yhteisen yön jälkeisessä tyhjyyden tunteessaan, ettei tiedä oikeastaan mitään naisesta, joka muusikon tapaan lähtee pian etsimään uusia valloituksia. Hyvin henkilökohtainen aihe ja maanläheinen käsittely poikkesivat Floydin tuohonastisesta aihevalikoimasta, eikä yhtye kunnolla käsitellyt aihepiiriä uudelleen ennen The Wallia (1979).

Myös musiikillisesti ”Summer ’68” on poikkeuksellisen progressiivinen rakenteeltaan ja sovituksiltaan. Kappaleen A-osissa jokainen säe koostuu epätavallisesti kahdesta ja puolesta tahdista: epäsymmetrinen 2/4-tahti halkaisee fraasin kahtia ja korostaa melodian laskeutumista. Se peilaa kertojan epämääräistä suhtautumista tilanteeseen. Toisaalta hän suhtautuu kumppaniinsa nimettömänä kulutustavarana, josta haluaakin päästä eroon. Toisaalta hän tuntuu kaipaavan inhimillisempää kontaktia naiseen. Naisen näkemystä tilanteesta emme kuule lainkaan, mikä tietysti onkin juju kertojan toistuvan kysymyksen ”how do you feel” takana.

B-osa lisää kontrastista jännitettä korostamalla säkeen alussa dominanttia, lopussa toonikaa. Esityksessä voi kuvitella tietyn ilveilevänkin sävyn, mutta hallitseva sävy on silti väsynyt melankolia. Tämä kuuluu keskellä E-osassa, joka on myös kappaleen ainoa osa, jota ei toisteta. Musiikki hiljenee jälleen äkisti uuteen 3/4-tahtiin alun reippaan duurin muunnosmollissa ja Wright laulaa tuutulaulumaiset hyvästit, samalla kun päällekkäisäänittää kaksi lyyristä piano-osuutta, joista jälkimmäinen kumahtelee bassorekisterissä paikoin riitasointuisesti ensimmäistä vasten. Sanojen ristiriitaiset tunteet ja monitulkintaisuus tuodaan esiin musiikissa näiden jatkuvien rytmisten, harmonisten ja sovituksellisten vaihdoksien kautta.

Gilmourin tapaan Wright käyttää vertauskuvanaan kesän loppua, ja näin tulee tietoisesti tai tahattomasti kuvanneeksi hippien vapaan rakkauden unelman väljähtymistä viihdemaailman yksipuoliseksi hedonismiksi. ”Rakkauden kesä” 1967 oli menneen vuoden unelma vuonna 1968, ja kappaleessa kertoja tuntee jo tulevan kylmän, kun kaverit vielä paistattelevat auringossa (ehkä tämä oikeuttaa Beach Boys -viittauksen). Kappaleen melankolia ei ole siis vain kertojan sisäistä kamppailua rokkarin vapauden ja syvemmän välittämisen välillä. Kertoja lopulta kuitenkin muistaa kumppaninsa nimen ja sanoo tälle hyvästit. Samoin puhallinfanfaari palaa mellotronilla ja sähkökitaralla paisutettuna paljon kohtalokkaammaksi ja lopulta ratkaisee tonaalisen jännitteen huipentamalla kappaleen dominanttiin. Tilanne on ratkaistu, mutta fanfaarin mahdollinen riemukkuus rypee niin syvällä ironian hapossa, että tyhjyyden tunne ei katoa mihinkään. Wrightin vähälle huomiolle jäänyt kappale on pieni helmi Pink Floydin varhaishistoriassa. Eipä ihme, sillä sen kirjoittaja oli Floydin ”hiljainen jäsen”, jonka rooli oli niin Barrettin, Watersin kuin Gilmourinkin valtakausina ratkaiseva mutta jäi usein huomaamatta.

Floydin poikien tuuletettua kukin omalla laulullaan melankolisia tuntojaan yhtye antaa lopuksi vielä mikrofonin roudarilleen Alan Stilesille. Oikeammin he äänittivät Stilesia jutustelemassa itsekseen aamiaisensa valmistelusta, ja Nick Mason kokosi yksinpuhelun ympärille kollaasin keittiön äänistä. Tämä kollaasi toimii huterana kehyksenä kolmelle lyhyelle instrumentaalisävellykselle. ”Alan’s Psychedelic Breakfast” toimii humoristisena kuunnelmana ja nauhankäsittelyn taidonnäytteenä. 13-minuuttisena musiikkiteoksena se sen sijaan jättää paljon toivomisen varaa. ”Rise and Shine” sisältää seitinohutta pianorämpytystä sekä kitaran ja urkujen efektejä, ”Sunny Side Up” on Gilmourin raukean yllätyksetön, slidella maustettu akustisten kitaroiden duetto, ja ”Morning Gloryssa” koko yhtye jolkottelee läpi heleän improvisaation, joka sujahtaa kivuttomasti korvasta sisään ja poistuu yhtä kivuttomasti toisesta soiton päättyessä. Alanin aamiaiseen on otettu selvästi kaikki puoliksi lämmitetyt tähteet, mitä jääkaappiin oli jäänyt, ja nätistä kattauksesta huolimatta ravintoarvo jää niukaksi. Kappale sotkee jo valmiiksi epätasaisen albumin tasapainoa entisestään.

”Alan’s Psychedelic Breakfast”, samoin kuin ”Mind Your Throats, Please”, muistuttavat sentään, että Pink Floyd oli aina edistyksellisimmillään juuri äänitehosteiden ja erikoisten äänensävyjen käytössä. Tällainen musique concrète -henkinen äänenkäyttö juontaa juurensa psykedelian aikakauden kokeiluista, mutta Pink Floyd jatkoi äänimaalailua paljon sitkeämmin kuin useimmat muut englantilaiset progressiiviset yhtyeet. Jos sointi jätetään huomiotta ja katsotaan vain nuotteja (varsinkin niiden määrää), on Pink Floyd helpompaa pudottaa ”oikeiden” progeyhtyeiden pyhästä Pantheonista, kuten moni historioitsija on katsonut asiakseen toimia.

Lehmän perintö

”Atom Heart Mother” -sarjalla Pink Floyd kuitenkin kiistatta kävi esittelemässä muskeleitaan taidemusiikkivaikutteisen sinfonisen rockin areenalla. Teos on silti jäänyt yhdeksi kiistanalaiseksi alaviitteeksi Pink Floydin levytysluettelossa. Tuoreeltaan se sai Floydin muusikoilta suitsutusta, ja yhtye esitti sitä konserteissa puhaltimien ja kuoron kanssa ja sitten ilman niitä, kun tällaisten lisäosien taloudelliset ja käytännölliset haasteet tulivat ilmi. Myöhemmin varsinkin Waters ja Gilmour halveerasivat teosta kilpaa ja pyrkivät aktiivisesti hautaamaan sen muistonkin. Se nähtiin samanlaisena nuoruuden kokeilukömmähdyksenä kuin monet muutkin ajan orkesterirockyritelmät. Yleensä katsotaan, että jo seuraavalla albumilla Meddle (1971) Pink Floyd alkoi vihdoin löytää oman, laulupainotteisemman äänensä. Siihen verrattuna ulkopuolisen säveltäjän kanssa tehty klassisvaikutteinen instrumentaalisarja muistutti kiusallisesti kuoppaisesta tiestä menestykseen.

On ehkä hyödyllistä verrata lyhyesti ”Atom Heart Motheria” Meddlen levypuoliskon mittaiseen sävellykseen ”Echoes”. Jälkimmäistä pidetään yhtenä Floydin klassikoista. Se on suunnilleen samanmittainen kuin ”Atom Heart Mother” ja koostuu samanlaisista erillisistä jaksoista. Suurin ero on siinä, että yhtye luo koko rikkaan äänimaailman yksin ja että ”Echoes” on nimenomaan suoraviivainen laulu. Kahden instrumentaaliteeman toiston ja varionnin sijaan ”Echoesissa” vuorottelevat vahvat mutta aivan tavanomaiset laulusäkeistöt ja kertosäkeistö. Toisen kertosäkeistön jälkeen siirrytään kitarasoolosta funkjamiin, jota seuraa abstrakti äänikollaasi ja siitä avaruudellinen nousu takaisin viimeiseen säkeistöön ja kertosäkeistöön. Tämä laulu kehystetään pitkällä instrumentaali-introlla/outrolla, jonka keskeisiin sävelaiheisiin viitataan myös lyhyesti keskiosassa.

”Echoes” kuulostaa näin orgaanisemmalta kokonaisuudelta, koska se on lähempänä tavanomaista laulurakennetta kuin aidosti sarjamaisempi ”Atom Heart Mother”. Silti ”Atom Heart Motherista” saatu kokemus mahdollisti ”Echoesin”, minkä ainakin Nick Mason on myöntänyt. ”Echoesissa” Pink Floyd yksinkertaisti rakenteen, mutta harppasi huomattavasti eteenpäin melodian, jännitteen ja ennen kaikkea äänimaailman käsittelyn kanssa. Sivuhuomiona mainitsen, että Meddlen A-puoli koostuu samalla tavoin kuin Atom Heart Motherin B-puoli erityylisistä ja tasoltaan hyvin epätasaisista lauluista ja instrumentaaleista. Pidän jopa Atom Heartin balladeja Meddlen lauluja parempina, joskin ”Alan’s Psychedelic Breakfast” häviää 10 – 0 ”One of These Daysin” sykkivälle avaruusrockpastissille Doctor Whon teemasta.

Jatkossa yhtye palasi sarjalliseen rakenteeseen vain megahitillään The Dark Side of the Moon (1973), jossa äänitehosteet, musiikkiaiheiden toistuminen ja myös tonaalinen liike muodostivat erillisistä lauluista ja instrumentaaleista albuminmittaisen kokonaisuuden. Myöhemmät konseptialbumit eivät pystyneet samaan koheesioon musiikillisella tasolla, vaikka onnistuivatkin kerronnallisesti. The Dark Side of the Moon -sarja ottikin nimenomaan ”Atom Heart Motherin” paikan Pink Floydin konserttilistassa, kun sen väliaikaisella Eclipse-nimellä kulkeva varhaisversio otettiin ohjelmistoon vuonna 1972. Pink Floydin voi myös sanoa saaneen tuon albumin menestyksen ainekset yhteen ensi kertaa Atom Heart Motherilla.

Myöhemmistä pitkistä kappaleista ”Dogs” (1977) on vielä yksinkertaisemmin paisuteltu laulu. ”Shine On You Crazy Diamond” (1975) sen sijaan on mielenkiintoinen yhdistelmä. Se on pohjimmiltaan ”Echoesin” tapainen laajennettu laulu, mutta sen alun ja lopun laajennukset ovat ”Echoesia” suurempia ja irrallisempia. Lisäksi kahtia halkaistuna teos itsessään kehystää koko Wish You Were Here (1975) -albumia, joka voidaan näin nähdä The Dark Side of the Moonin tapaan albuminmittaisena sävellyssarjana.

”Atom Heart Mother” -sarja toi Pink Floydille ”kunnian” olla ensimmäinen rockyhtye, joka pääsi esiintymään Montreaux’n klassisen musiikin festivaaleilla. Vaikka yhtye hylkäsi sävellyksen vuoden 1972 jälkeen, se jaksoi kiehtoa faneja ja tribuuttiyhtyeitä. Ajan myötä taidemusiikin instituutioihin päätyneet fanit näkivät sävellyksessä mahdollisuuksia uusille konserttitulkinnoille ja pommittivat Ron Geesiniä pyynnöillä saada teoksen partituuri. Geesiniä oli jäänyt kismittämään se, kuinka tylysti Pink Floyd oli myöhemmin vähätellyt teosta, joka oli pitkälti myös hänen luomuksensa, ja kuinka yhtyeen suhtautuminen ja albumin kannet, joista poikkeuksellisesti puuttuivat tekijöiden nimet, antoivat väärän kuvan hänen osuudestaan. Hän ei myöskään ollut tyytyväinen studio-orkesterin nauhalle päätyneeseen suoritukseen. Uudet tulkinnat tarjosivat hänelle mahdollisuuden kiillottaa omaa ja teoksen kilpeä. [1]

Tämän seurauksena ”Atom Heart Mother” koki uuden tulemisen 2000-luvulla. Se esitettiin erilaisissa taidemusiikkiin nivoutuvissa konserteissa Britanniassa ja Ranskassa. Mukana oli coverbändejä, klassisia kuoroja ja orkestereita. Jopa David Gilmour osallistui yhteen esitykseen Chelseassa vuonna 2008. Kaiken huippuna vuonna 2012 teos pääsi osaksi Ranskan opetuslaitoksen ja yleisradion järjestämää tutkimusta yhdessä J. S. Bachin ja Edgar Varèsen teosten kanssa. Neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun teoksen alkuunpanijat hylkäsivät sen, tämä ihmeellinen vanukas, atomisydäminen äiti, tuimailmeinen lehmä, oli saavuttanut jotain, johon Pink Floyd ei ainakaan ole myöntänyt pyrkineensä: se oli päässyt korkeakulttuuriin kaanoniin. Ehkä vain käymään keittiön oven kautta monsieur Floydin muiden ansioiden siivellä, mutta hauska saavutus se oli silti teokselle, jota esimerkiksi Waters oli toivonut tekemättömäksi. Joviaali Masonkin otti sittemmin osia teoksesta oman yhtyeensä Nick Mason’s Saucerful of Secrets ohjelmistoon.

[1] Geesin dokumentoi ”Atom Heart Motherin” synnyn ja myöhemmät vaiheet omasta näkökulmastaan kirjassaan The Flaming Cow: The Making of Pink Floyd’s Atom Heart Mother (The History Press, 2013).

Robert John Godfrey: Fall of Hyperion (1974)

Tuli pimeästä kaaoksesta valo…

Harva 70-luvun brittiprogen soittajista oli opiskellut musiikkia tai oli karikatyyrin mukainen elitistinen tekniikkahirmu. Useimmat olivat vain lahjakkaita muusikoita, joilla oli mielikuvitusta ja halua kehittyä soittajina ja kokeilla uusia ideoita. Robert John Godfrey oli yksi niitä harvoja. Yläluokkainen lahjakas nuorukainen opiskeli Royal College of Musicissa ja Royal Academy of Musicissa konserttipianistin uraan tähdäten. Vuonna 1969 hän kuitenkin vaihtoi opinnot hippi-ideologiaan ja tuppautui pohjoisenglantilaisen Barclay James Harvest -rockyhtyeen ulkojäseneksi mielessään suuri menestys ja korkealentoiset taidevisiot. Hänen orkesterisovituksensa yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla ohjasivat BJH:n Moody Bluesin kaltaisen varhaisen sinfonisen rockin polulle. Hän myös johti yhtyeen musiikkiopiskelijoista koottua taustaorkesteria, kunnes vuonna 1971 hänen ja yhtyeen tiet erosivat riitaisissa merkeissä. Skismaa olivat synnyttäneet kaikki mahdollinen eroista Godfreyn ja Barclay James Harvestin jäsenten taiteellisissa näkemyksissä, käsityksestä Godfreyn asemasta suhteessa yhtyeeseen ja jopa hyvin erilaiset luokkataustat sekä seksuaalinen suuntautuminen. Katkeran koodan välirikolle muodosti parikymmentä vuotta myöhemmin käyty pitkä oikeustaistelu Godfreyn tekijänoikeuksista kouralliseen BJH:n kappaleita.

70-luvun puolivälissä Godfrey onnistui luomaan oman visionsa mukaisen yhtyeen The Enid, jonka klassisvaikutteinen sinfoninen rock meni paljon pidemmälle kuin Barclay James Harvestin kevyesti progressiiviset laulut. Tosin eipä se saavuttanut samanlaista suosiotakaan.

Mutta välissä hän ehti vielä tehdä Charisma-levy-yhtiölle sooloalbumin Fall of Hyperion (1974). Todellisen sooloalbumin, sillä sitä pyörittää Godfreyn virtuoosimainen pianonsoitto sekä säveltäjän mellotronilla, uruilla ja syntetisaattorilla luoma mahtipontinen sointi. Tukena on vain hieman bassoa, sähkökitaraa ja jonkin verran lyömäsoittimia, enimmäkseen patarumpuja ja symbaaleja merkitsemässä dramaattisimmat iskut, mutta esimerkiksi avauskappaleessa ”The Raven” myös marimbaa juoksemassa monirytmistä kilpaa pianon kanssa.

Voi olla, että Godfrey myi projektinsa Charismalle käyttämällä mallina Rick Wakemanin suosittuja ensimmäisiä soololevyjä. Siinä missä Wakeman kuitenkin valjasti vikkelät sormensa ensisijaisesti rockpohjaiseen sooloiluun, Godfrey syöksyy kaikupedaali pohjassa suoraan uusromanttiseen pianomusiikkiin ja vyöryttää helmeileviä murtosointuja, röyhelöisiä juoksutuksia ja jyliseviä oktaaveja lauluosuuksien taustalle ja pitkinä instrumentaalijaksoina. Ja toisin kuin esimerkiksi Tony Banks, joka myös ammensi vahvasti romantiikan ajan sävelkielestä, hän ei siitä juuri hellitä. Albumin viisi laulua ovatkin paikoin yhtä mahtipontisia ja eleiltään suurellisia kuin ajan rehvakkaimpien progebändien tuotokset, mutta samalla ne tuntuvat oudosti keveämmiltä ja pysähtyneemmiltä. Jälkimmäiseen vaikuttaa perinteisen rockrytmiikan vähyys. Godfrey osaa kyllä paukuttaa esimerkiksi ”Mountainsiin” kuumeisen kontrapunktisen toccata-jakson, mutta toisaalla hänen näyttävät juoksutuksensa juoksevat paikallaan antamatta musiikille kummempaa rytmistä voimaa.

Rockia musiikissa on oikeastaan vain nimeksi, sillä melodinen pohja on romantiikan taidemusiikin lisäksi sen käytänteitä matkineessa kevyemmässä musiikissa. Laulaja Christopher Lewis ainakin kurkottaa korkealle ja tulkitsee keveällä oopperamaisella dramatiikalla, joskaan äänenmuodostuksessa hän ei tavoittele samanlaista muodollisuutta kuin vaikka Rainbow Theatren Keith Hoban. Tämä tekee osaltaan musiikista heppoisen tai melodramaattisen tuntuista, niin dynaamista ja teknisen moitteettomasti esitettyä kuin se onkin.

Ja tämä ennen kuin päästään Lewisin sanoituksiin. Ne pamauttavat pöytään yhtä aikaa muodoltaan koruttoman suorasukaisen ja sisällöltään yliampuvan kirjon alkemisteja, enkeleitä, homunculuksia, succubuksia, keskiaikaista ritarimelodraamaa ja jungilaista symboliikkaa – oikeastaan täydellisen värisuoran progesanoitusten arkkityyppejä. Säkeet kuten ”the universe is now part of we and we one / with the unisphere” tai ”the irony is slowly dawned behind the tragic” eivät tee kirjoittajastaan uutta John Keatsiä, vaikka tältä Godfrey lainasikin albuminsa nimen. Monien progefanien epävirallinen motto, ”Ei me tätä sanoitusten takia kuunnella”, sopii toisteltavaksi Lewisin runouden äärellä.

Kysymys kuuluukin, tuottaako Godfreyn uusromanttinen musiikki yhtään sen parempaa tulosta kuin hänen valitsemansa romanttisen runouden imitointi? Monin paikoin Godfreyn sovitusten mahtipontisuus ja soolopianojaksojen virtuositeetti on yhtä tyhjää kuin Wakemanin heikoimpien esitysten, sillä sävelmateriaali on liian köykäistä tai kehittely päämäärätöntä tuottaakseen romanttisen taidemusiikin kaltaisia tehoja. Toisaalta esimerkiksi ”Water Song” onnistuu painumaan mieleen suorasukaisella melodialla ja rakenteella. Albumi tasapainoileekin usein suurellisen ja naurettavan rajamailla.

Moniosainen päätöskappale ”The Daemon of the World” kiteyttää konfliktin. Varsinainen laulu jyrkästi eroavine A- ja B-teemoineen on sopivan dramaattinen ja väistää siellä täällä uhkaavan luisun musiikkiteatteritason pauhuksi. Sen sijaan tuntuu melko väkinäiseltä venyttää kappaletta ”eeppisiin” mittoihin lisäämällä väliin sinänsä onnistunut taidemusiikkimainen lyömäsoitinjakso ja käyttämällä koko loppupuolisko ensin A-teeman pyörittelyyn flyygelillä ja sitten yritykseen sovittaa kaksi teemaa uruilla yhteen, kunhan B-teema on ensin viety melkoisen arvattavalla tavalla mollista duuriin. Fall of Hyperion on selvästi sen ajan lapsi, jolloin kaikkea sai kokeilla ja mielikuvitus lentää. Aina kokeilut eivät onnistuneet, mutta epäonnistumisissakin saattoi olla jotain nautittavaa.

Epäonnistuneen kokeilun sijaan albumin voikin nähdä kömpelönä alkusoittona The Enidille. Siinä kuultaa jo yhtyeen omintakeinen musiikillinen näkemys ja sävelkieli. Tarvittiin vain paljon hiomista sävellyksissä ja erityisesti kokonainen bändi kehittelemään ja toteuttamaan niille aidosti rokkaavat ja sinfoniset sovitukset. Niin, ja päätös siirtyä kokonaan instrumentaalilinjalle. ”The Raven” putkahtaisikin ilmoille uudessa höyhenpuvussa yhtyeen ensialbumilla. Niinpä Fall of Hyperionin rooli historiassa voidaan summata mukailemalla (kömpelösti) sitä John Keatsin runoa, josta albumi ei ottanut nimeään:

Et ole alku, etkä loppukaan…

Käy kannoillamme tuore täydellisyys

Väkevämpi kauneus, meistä siinnyt,

Meidät ylittävä, kuten jää meistä

Loistossa jälkeen vanha pimeys…

Siinä teille totuus, siinä lohtu.

Ja vuosikymmeniä myöhemmin aikoinaan hyljeksityn albumin alkuperäiset vinyylit ja CD-uudelleenjulkaisut kävivät kaupaksi oikein mukavasti. Lohdutti varmasti sekin.

Taiteen nallet vastavirrassa

_{Hopes and Fears (1978)}

Art Bears oli englantilainen kokeellinen rockyhtye, joka tuotti kolme hyvin erikoista albumia 1980-luvun vaihteen molemmin puolin. Sen synty oli kuitenkin vahinko. Vuonna 1978 Henry Cow, tuon ajan brittiläisistä progressiivisista rockyhtyeistä luultavasti haastavin, kokeellisin ja radikaalein – joidenkin mielestä myös kuuntelukelvottomin -, päätti kokeilla albumillista lyhyitä laulettuja, jopa ehkä helposti omaksuttavia sävellyksiä vastatakseen punkin heittämään taisteluhaasteeseen ja puhutellakseen kaikkea kansaa kollektivististen ja sosialististen ihanteidensa mukaisesti. Kaikki yhtyeen jäsenet eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä albumin sessioiden tuloksista tai edes valitusta suunnasta. Erimielisyyksien seurauksena Henry Cow hajosi ja äänitetyistä raidoista pari ilmestyi myöhemmin yhtyeen viimeisellä studioalbumilla Western Culture (1979). Valtaosa äänityksistä muodosti rungon albumille Hopes and Fears (1978), joka julkaistiin Art Bearsin nimellä. Alun perin projektiluonteisen yhtyeen muodostivat valtaosan kappaleista kirjoittaneet ja toteuttaneet kitaristi Fred Frith, rumpali Chris Cutler sekä ainutlaatuinen saksalainen laulaja Dagmar Krause. [1]

Vain suhteessa Henry Cow’n radikaaliin tuotantoon voi Hopes and Fearsia pitää helposti omaksuttavana musiikkina. On albumilla toki mutkaton versio Hanns Eislerin synkästä laulusta ”On Suicide” ja urkuri-puhallinsoittaja Tim Hodgkinsonin samanhenkinen ”Pirate Song”, joka on verrattavissa vain hieman kromaattisella sävelkielellä kirjoitettuun taidelauluun. Vaikka ensin mainittu esitetään tietysti englanninkielisenä käännöksenä, Krausen saksalainen korostus, joka vaikuttaa vahvasti hänen erikoiseen äänelliseen identiteettinsä, tuntuu kerrankin sopivan siihen kuin die Faust auf Auge.

Todellinen ero on kuitenkin siinä, että Henry Cow oli tähän asti pyrkinyt sävellyksissään pitkiin muotoihin ja kehittänyt niihin laajoja sovituksia aina yhdessä soittavan yhtyeen näkökulmasta. Art Bearsin kappaleet ovat lyhyitä, monet alle kolmeminuuttisia, ja sovituksiltaan riisutumpia. Monissa kappaleissa vain yksi tai kaksi soitinta säestää Krausen ääntä. Uusklassinen instrumentaali ”Terrain” lemahtaa eniten naudalta, mutta senkin sointi on kevyemmän kamarimainen ja jazzmainen kuin juuri mitään, mitä Henry Cow oli tehnyt sitten ensimmäisen albuminsa Legend (1973). Stravinskymainen rytmiikka ja schönebergiläinen harmonia kohtaavat leppoisan melodian ja pitkälti akustisen soinnin, joka sitten progressiivisesti täyttyy sähköisillä soittimilla kahden osan toistuessa vuoroittain.

Lisäksi Cutler ja Frith hoksasivat ensimmäistä kertaa todella äänitysstudion mahdollisuudet ja alkoivat rakentaa kappaleitaan raita raidalta tarvitsematta koko bändin luovaa panosta sovituksiin. Näin syntyy sähköisesti käsiteltyjen urkupisteiden, lyömäsoitinten tai parin nuotin ostinatojen hallitsemia teoksia kuten ”The Tube” ja ”The Dividing Line”. Jopa Hodkingsonin ”Labyrinth”, albumin luultavasti tunnetuin kappale, on rakennettu studiossa useista eritahtisista kerroksista. Kaksi rumpukuviota, kitaran yksinkertainen sointusäestys ja Krausen kromaattinen ja puhelaulumainen melodia etenevät eri tahtilajeissa ja mutkittelevat toistensa ympäri yhtä hämmentävästi kuin ihminen hortoilee labyrintissä. Mikä onkin koko kappaleen idea. Kuulijaan vetoamisen sijaan Hodkingsonin musiikki innostaa kuitenkin lähinnä analysointiin.

Chris Cutler on nimennyt labyrintit, sokkelot, arvoitukset ja tanssit albumia yhdistäväksi teemaksi. Ne esiintyvätkin monien kappaleiden nimissä ja sanoissa (esimerkiksi ”Maze” ja ”The Dance”). Cutlerin käytössä ne saavat kuvata porvarillista yhteiskuntaa, sen väärää tietoisuutta ja valheita, jotka eksyttävät yksilöä ja estävät pääsyn keskitetyn vallan ytimeen. ”Labyrinthissä” esimerkiksi kertojahahmo on antiikin Kreikan keksijä Daidalos ja labyrintti on ahneuden ja rikkaudenhimon hallitsema kapitalistinen yhteiskunta, jonka keskelle on Daidaloksen tieteen luoma hirviö, Minotauros. Se voidaan kuitenkin surmata ja tiede vapauttaa kapitalismin palveluksesta, johon Daidalos ahneuksissaan sen valjasti.

Sinänsä onnistunut teksti näyttää, ettei teoreettisuuteen ja paikoin maolaiseen dogmaattisuuteen taipuvainen Cutler välttämättä osaa kirjoittaa aivan niin tavan tallaajaan vetoavia tekstejä kuin mitä ehkä toivottiin. Säännöllisten säe- ja säkeistörakenteiden sijaan hän monissa teksteissä sotkee kankeasti välähdyksenomaisia kuvauksia ohjelmallisiin iskulauseisiin (”Contentment is hopeless; / Unrest is progress”) kuin kulttuurivallankumouksen käännynnäisprofessori, joka evankelisoi itsekritiikkiä kaikkeen muuhun paitsi omaan työhönsä. Myyttisiin aiheisiin tarttuessaan hän ei ainakaan suhtaudu alentuvasti kuulijoihinsa yrittämällä tyhmentää tekstejään.

Cutlerin innoituksenlähteen paljastaa ehkä albumin päättävä ”Piers”, pelkän urkuharmonin säestämä hyytävän tehokas, joskin turhan lyhyt virsimukaelma. Piers, johon hän siinä viittaa, on William Langlandin 1300-luvun loppupuolella kirjoittaman allegorisen runon Piers Plowman (Visio Willelmi de Petro Ploughman) päähenkilö. Runo on keskiaikainen unimatka, jossa kristinuskon syvemmät salat paljastuvat kertojalle uninäyissä (Piers itse vertautuu Kristukseen), mutta samalla se on myös satiirinen hyökkäys kirkon ja yhteiskunnan epäkohtia vastaan. Omana aikanaan radikaali ja suosittu runo kaiversi oman juonteensa englantilaiseen kirjallisuuteen. Sitä on myöhempinä vuosisatoina tulkittu monenlaisen oman ajan uudistuksen tai kansallisen projektin valossa, pönkittämässä yhtä hyvin anglikaanista brittipatriotismia kuin työväenliikkeen omanarvontuntoa.

Cutler selvästi nojaa jälkimmäiseen traditioon. Hänkin yrittää arvostella oman aikansa kapitalistista yhteiskuntajärjestystä kuulijalle tutusta mytologiasta muovatuilla vertauskuvilla. Hän vain ei onnistu siinä vielä kovin hyvin. ”Totuus on aarteista suurin”, ja Malvernin kukkulat, joilla Langlandin kertoja Will uneksi, muodostavat avoimen ja pastoraalisen vastakohdan (toivon?) yhteiskunnan ja väärän ideologian tukahduttaville sokkeloille. Ei ihme, että hänen lujemmin nykypäivän materialismiin ankkuroituneet yhtyetoverinsa syyttivät hänen tekstejään turhasta vaikeaselkoisuudesta ja mystisyydestä.

Nämä antoivat hänelle huutia myös naishahmojen stereotyyppisestä käytöstä kappaleissa ”Joan” ja ”In Two Minds”. Molemmat kappaleet ovat levyllä lähimpänä tavanomaista progressiivista rockia. ”Joanin” ensimmäinen osa varsinkin sisältää melkeinpä ilkeän bluesmaisesti sihisevää särokitaraa Frithiltä seuraamassa Krausen tunteellisesti tulkitsemaa vahvaa laulumelodiaa yllätyksettömässä 4/4-poljennossa. Progemaisesti B-osa sitten poikkeaa riitasointuisempaan, meluisampaan ja tahtilajiltaan vaihtelevaan lauluun, jota kannattelevaa nykivää riffiä Lindsay Cooperin oboe ja Georgie Bornin sähköbasso soittavat kuin Gentle Giant renessanssityylistä kontrapunktia 1900-luvun sävelkielellä. Molemmilla kappaleilla juuri Bornin synkopoitu bassotyöskentely tekee pesäeron lähes kaikkeen muuhun Art Bearsin tuotantoon. Krausen kohoava ääni tulkitsee hyvin Cutlerin kyseenalaista käsitystä Jeanne d’Arcin ekstaattisesta karismasta ja mytologisoidusta marttyyrikuolemasta, mutta jotenkin tulee mieleen, että musiikki sopi paremmin alkuperäisiin sanoihin, jotka käsittelivät auto-onnettomuutta. B-osassa voi kuulla enemmin sireenien soivan kuin rovion liekkien kohottavan lihan legendaksi.

”In Two Minds” on ajalle tyypillinen psykiatrianvastainen kertomus. Siinä Cutler rakentaa syytteensä kuvauksella tytöstä, jonka oireilu pikkuporvarillisen elämäntavan kourissa patologisoidaan mielisairaudeksi, ja sitten antaa proosansa karata käsistä ylilyöväksi saarnaukseksi. Tekstin poikkeuksellisen pituuden takia kappalekin venyy yli kahdeksan minuutin. Nimenmukaista kaksinaisuutta/kaksinaamaisuutta/jakomielisyyttä saadaan musiikkiin, kun körttiläisen ankeaa A-osaa säestää akustisen kitaran pari karua sointua, B-osa on koko yhtyeen The Who –tyylistä nopeaa rockia ja Krausen dramaattinen ääni venyy teutonisesta resitaatiosta voimakkaaseen mutta puhtaaseen rocklauluun, paikoin vielä kylmäävästi tuplattuna (samaa efektiä käytti esimerkiksi Threshold omassa sosiaalisesti konstruoidun jakomielisyyden puolustuspuheessaan). Kaikki on normaalia progressiivisen rockin kauraa ja toimii yllättävän hyvin. Henry Cow ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään näin harmonisesti ja rytmisesti ”valtavirtaisen” kuuloista, joten kappale hyppää väkisin korvaan. Juuri tämä kappale ilmeisesti nostatti suurimmat vastalauseet Henry Cow’n oppositiossa.

Kaksinaisuuden teema toimii mielenkiintoisimmin ”The Dividing Linen” sanoissa. Niissä tuntematonta rajaa vartioiva nimetön sotilas toimii vertauskuvana yhteiskunnalliselle ja psyykkiselle jännitykselle, auktoriteetin kaipuulle ja muutoksen halulle. Sanat ovat hyviä, koska ne maalavat lyhyillä säkeillä tunnelmallisen kuvan tilanteesta, jossa tärkeintä on vain, että ”kunhan nyt jotain tapahtuisi, odotusta ei kestä”. Alkaako rajan ylityksestä sota vai hulluus, sillä ei niin ole väliä. Musiikissa Krausen riitasointuinen loppuloikka alleviivaa epätoivoista ylittämisen halua, ja muuten kaksijakoisuus kuuluu urkujen rääkäisevän sireenimäisen aiheen mukana, joka toistuu laulun välissä.

Albumin huteran konseptin vahvistukseksi musiikissa esiintyy pari toistuvaa yksityiskohtaa, kuin muutama lomittunut hiukkanen aurinkokunnan eri laidoilla. ”The Dividing Linen” urkuaihe muodostaa laajennettuna ja varioituna pohjan ”Mazen” lauluosuuksille. Melodialle antaa parhaan käsittelyn kolmas isäntä ”Riddle”, jossa kimeänä viheltävä nokkahuilu ja keskirekisterin säröisenä täyttävä urku törmäävät lyömäsoittimien ja urkusärön bassopistemurinaan vaikuttavan hyytävästi. Elektroninen korina ja iskujen raskas kohtalonomaisuus palvelevat hyvin tekstiä, joka kuvaa ensimmäisessä persoonassa populaarimusiikissa harvinaista aihetta, mustaa aukkoa. Muiden harvinaisten esimerkkien tapaan tämä astronominen ilmiö palvelee jälleen vertauskuvana ihmisen maailmaa pyörittäville voimille. Silmälle näkymätön voima, joka kuitenkin vääristää kaiken avaruuden ympärillään, liikkumaton ja mitään ulos antamaton piste, joka nielee materian ympärillään ja panee sen kieppumaan nielunsa ympärillä. Kyseessä ei ole niinkään vaikea arvoitus kuin helppo vertauskuva. ”My secret states are dark and / immature”, voi tarkoittaa yhtä lailla mustan aukon tiloja tapahtumahorisontin informaatiomuurin takana kuin talouden ja vallan voimien muovaamia valtioita. [2] Viimeinen säe, ”Turn, turn by me”, putoaa raskaan vääjäämättä tritonuksen matkan kuin materia singulariteetin kitaan muodostaen kappaleelle riitasointuiseen lopukkeen. Talousjärjestelmän kyltymätön ahneus pyörittää meitä kaikkia.

Harmonisesta staattisuudestaan huolimatta ”Riddle” kuitenkin viittaa albumin toiseen toistuvaan aiheeseen eli tanssimiseen. Materia tanssii siinä Cutlerin ritualistisen rummutuksen ja melodiariffin ristitulessa hyvin epätasajakoisessa mutta voimakkaassa rytmissä. ”The Dance” ja ”Moeris Dancing” vievät myös kuulijan tanssiin kansanmusiikkimaisilla rytmeillä. ”The Dance” toistaa ”Mazen” keskeisen vertauskuvan elämästä/yhteiskunnasta tanssina sokkelossa, jonka vaikeaselkoinen rakenne määrää askeleet. Tällä kertaa tosin kertoja etsii tietä labyrintin läpi lankakerän avulla kuten Theseus ”Labyrinthissä” mainitun Minotauroksen labyrintissa. Musiikki sen sijaan muistuttaa rytmiikaltaan ja akustiselta soitinnukseltaan kansanvalssia. Sävellys on jälleen hitsattu kokoon kahdesta erillisistä sirusta. Ensimmäisessä osassa Cutlerin tyypillisesti harkitun sivaltava rummutus hakee perinteisen Morris-tanssin rytmiä. Jälkimmäinen osa on hidas slip jig ja Frith soittaa siinä viulua kuin perinteinen pelimanni.

”Moeris Dancing” taas rokkaa energisesti kitarabändin ja viulujen vaikutuksella vaatimattomasti 15/8- ja 7/4-tahtilajeissa. King Crimsonin stravinskymaisimmat hetket tulevat mieleen kuunnellessa puhtaasti tikkaavan kitaran, rytmisektion ja sanattoman laulun nuottivirtoja, jotka ovat sekä rytmisesti hienojakoisia että vastustamattoman tarttuvia, jopa aidosti tanssittavia. Frithin sävellyksessä vain on vielä monipuolisesti erilaisia osioita. C-osassa asetyylisuihkuinen särökitara jopa soittaa melkoisen uljaan melodian urkuseinämän päällä tasapainoillen. Frith on ilmeisesti imenyt kappaleen rytmiikkaan ja melodiaan vaikutteita Balkanin suunnasta. Melodian intervallit – nousu puoli sävelaskelta ja perään vielä kolme puolisävelaskelta – muodostavat yleisen ”eksoottisenkuuloisen” sävelkulun, jota esiintyy monissa kulttuureissa, myös Lähi-idässä. Näin lunastetaan otsikon viittaus muinaisen Egyptin Moiris-tekojärveen (nykyisin Qarun), joka ilmeisesti valittiin, koska sen läheisyydessä sijaitsi labyrintti. Samalla otsikko on sanaleikki edellä mainitun englantilaisen Morris-kansantanssin nimestä. Samalla varsinkin B-osan melodian rytmi mukailee paikoin ”Riddlen” ym.:n melodiaa, vaikka intervallit ovat toiset. Kappale myös huipentuu jousien ”aaltoileviin” liukuihin samassa fis-nuotissa kuin ”Riddle” ja ”Maze”. Päälle vielä lätkäistään rumpuluuppi suoraan ”Labyrinthistä”.

Sanojen ja näiden pienten musiikillisten solujen avulla luodaan jatkuvuuden tuntua albumin tyylillisesti melkoisen heterogeenisen kappalevalikoiman kesken. Se edustaa yhdenmukaisuutta monimuotoisuudessa, yksilöllisyyttä kollektiivin palveluksessa. Tai sitten näyttää vain, että kaikki vähät ideat heitettiin pataan ja yritettiin vääntää niistä kaikki irti. Osa kappaleista vaikuttaakin ennen kaikkea puolivalmiilta sirpaleilta jostakin isommasta kokonaisuudesta kuin sellaisilta lyhyiltä itsenäisiltä sävellyksiltä, joihin yhtye ehkä oli pyrkinyt.

Kaikesta synnytysvaikeuksistaan huolimatta Hopes and Fears putkahti lopulta maailmaan ehkä hieman muotopuolena mutta jännittävän monipuolisena. Heti ei tule mieleen toista tuohon aikaan julkaistua rockalbumia, jossa oli samanlaisia kontrasteja kuin tässä esimerkiksi ”Moeris Dancingin” tai ”In Two Mindsin” kaltaisten tarttuvien progepalojen ja ”Riddlen” ja ”The Tuben” minimalistisen sävellystyylin välillä. Ei edes lyhytikäisessä mutta vaikutusvaltaisessa Rock In Opposition -liikkeessä, jossa Art Bears täytti Henry Cow’n jättämän paikan.

_{Winter Songs (1979)}

Tämän jälkeen Taiteen nallet olivat todellakin trio, jossa Frith hoiti käytännössä kaikki melodia- ja sointuosuudet kitaralla, kosketinsoittimilla ja viuluilla. Winter Songs (1979) karistaa paitsi Henry Cow’n puhallinsoittimet myös debyyttialbumin monipuolisuuden ja melodiset hetket. Karu ja kylmä minimalismi puhaltaa läpi albumin neljäntoista lyhyen sävellyksen.

Dagmar Krausen ääni on edeltäjää vahvemmin esillä, sillä se saa seurakseen usein hyvin ohuen säestyksen. Usein se koostuu vain muutamista kumisevista bassonuoteista, seitinohuista urkuverhoiluista, parin nuotin kalahtelevista ostinastoista tai riitasointuisista perkussiivisista kuvioista. Tyhjässä tilassa Krausen ääni saa näyttää monipuolisuuttaan. Monet kappaleet alkavat lähes (”Winter/War”) tai kokonaan ilman säestystä (”First Things First”) Krausen laulaessa uneliaan ohuella äänellä kirkkolaulumaista resitaatiota, kunnes hän vaihtaa räkäisempään ja täyteläisempään ”kabaree-noitaääneensä” kappaleen muuttaessa suuntaansa (”Gold”) tai siirtyessä välittömästi kokonaan toiseen teokseen (”Winter/War” ja ”Force”).

Vahvimmat efektit luodaan studiotekniikalla. Aavemaisen urkusäestyksen päälle Krause yhtä aikaa kuiskaa ”Bath of Starsin” melodian mikin vieressä ja laulaa sen kaukaisessa falsetissa. Takaperin soitettu laulu toimii rytmisenä elementtinä ”Man & Boyssa” ja ”First Things Firstissä” koko laulusäkeistö tulee ensin takaperoisena. Missään ei musiikki kuitenkaan tee mieleen jääviä melodisia myönnytyksiä tai assosioidu rockiin muuten kuin Frithin harvojen sähkökitaraärjähdysten ja Cutlerin perinteisempien – vaan ei suoraviivaisten – rumpurytmien myötä (”The Slave”).

Musiikki täydentää oikeastaan kalseassa karuudessaan täydellisesti sanojen sisältöä, sillä Cutler on tällä kertaa rakentanut sanoituksensa kuvailemalla vanhojen kirkkojen taidetta. Ne pukevat sanoiksi uskonnollisia kuvia, pysähtyneitä abstrakteja ajatuksia ja kylmiä rappion ja katoavaisuuden kuvauksia. Saarnaavuuden sijaan ne ovat lähinnä haikumaisia kuvauksia. Ajoittain Cutler toki yrittää kutoa niiden ympärille tarinaa tai käyttää niitä suoraan julistukseen – jälkimmäistä esimerkiksi ”Goldissa”.

Keskiaikaisen kuvastoon sopivasti albumin keskeinen vertauskuva on pyörä. Keskiaikaiseen tapaan, jossa elämän rytmiä on kuvattu ikuiseksi tanssiksi keskuksen ympärillä, se toimii vertauskuvana maailmankaikkeudelle, vuodenaikojen kierrolle, ihmiselämän kululle, mutta Cutler yrittää kuvata sillä myös olemisen ja joksikin tulemisen kaksijakoisuutta. Paikallaan pyörivä pyörä on symboli muutokselle muuttumattomuudessa. Yhteiskunnalliseksi vertauskuvaksi se nousee ”The Summer Wheelissä”, kun ”alhaista” työtä tehnyt puupyörä palaa kultaisena tähtenä keskikesän juhlallisuuksien huipennuksessa. Eiköhän hän jälleen vihjaile, että maailmaa pyörittävä työ voi nousta uuteen arvoon, vaikka nyt se käyttääkin armottomasti loppuun tekijänsä.

”The Summer Wheel” erottuu edukseen albumilla hyvin perinteisen jazzmaisuutensa ansiosta. Se kuuluu rivakan symbaalipainotteisessa rummutuksessa, Krausen poikkeuksellisen pehmeässä laulussa ja Frithin kuivassa kitarasoinnissa. Sen sijaan piano ja basso pitävät kappaleen suurimmaksi osaksi kahden puolisävelaskeleen erottoman soinnun tiukoissa raameissa eli muun albumin tapaan minimalistisena ja kehää kiertämässä. Tästä kehästä irtaudutaan vain hetkeksi ylimääräisen sähköisen soundin säestyksellä tietysti sillä hetkellä, kun tuli särkee pyörän tähtisateeksi.

Keskiaikaiseen teemaan kuuluvat kansanmusiikkisävyt, jotka ryöpsähtävät paikoin esiin ja tuovat nekin vaihtelua albumille. ”The Hermitin” A-osissa Krause tuudittelee kuulijaa kelttiharppumaisen kitaran säestyksellä albumin ehkä ainoalla tarttuvalla melodialla, B-osissa Frithin viulut soivat jälleen pelimannimaisesti tasaiskuista rumpupulssia vasten. Demonisemmin kirkuva viulu sahaa ”Rats & Monkeysissa” maanisesti tykyttävää kahdeksasosanuottien virtaa vasten, jota Cutler katkoo vaihtelevan mittaisiksi tahdeiksi yhtä maanisen suorasukaisella ja metallisella rummutuksellaan. Hysteerisen kuhiseva kappale kuulostaa melkein kuin jonkinlaiselta varhaiselta videopelimusiikin ja folkin yhdistelmältä, eikä kuulijan pokka oikein pidä Krausen kirkuessa toistuvaa säettään falsetissa. Teknokaaos rämähtää täysin valloilleen toisessa osassa, kun kappale pilkotaan lyhyiksi luupeiksi, joita käsitellään elektronisesti ja kerrostetaan puhtaaksi rytmin ja melun kollaasiksi.

Lopputulos säväyttää aivoja enemmän kuin miellyttää korvaa, varsinkin kun ajattelee, että tämä julkaistiin vuonna 1979 niin sanotulla rocklevyllä. Se julkaistiin jopa singlenä! Älkää turhaan etsikö sitä vuoden Top 500 -listoilta. Se on myös täysin studiossa luotu teos, albumin pisimmälle viety osoitus Art Bearsin musiikillisesta erkanemisesta Henry Cow’n mallista. Se näyttää, että minimalistinen musiikki voi olla myös hyperkineettistä.

Samanlainen rytmipulssi kannattelee lyhyttä ”Forcea”, kun taas ”Three Figuresia” vauhdittaa kaksi eri tahtilajeissa kulkevaa nuottivirtaa, joiden ympärillä Cutler rummuttaa vapaammin ja koristeellisesti. Studiotekniikka monistaa Krausen laulamaan parhaimmillaan kolmea melodisesti ja rytmisesti toisistaan ja säestyksestä eroavaa linjaa, niin että kasassa on hektinen moniäänisyys, kuin Gentle Giantilla riitasointuisimmillaan.

Nämä ryöpsähdykset tuovat sävyjä, vaihtelua ja energiaa musiikkiin, joka suurimman osan albumin kestosta taivaltaa hitaasti ja synkästi kuin lumipenkassa rämpien ympärillään särön ja synkkyyden sädekehä. Kekseliäisyydestään huolimatta Winter Songs on vaikeasti rakastettava. Art Bearsin tuotannossa se todistaa, että trilogian keskiosa on usein se heikoin lenkki.

_{The World As It Is Today (1981)}

Kolmas osa sen sijaan on yhtyeen yhtenäisin ja tinkimättömin konseptialbumi. The World As It Is Today (1981) kiteyttää Art Bearsin tyylillisen, tuotannollisen ja poliittisen ohjelman. Albumin konseptina on suorasukainen marxilainen madonluku maailmantilasta kapitalistisessa lännessä. Jos Winter Songsissa elettiin keskiaikaisen feodaalisen maailman rappion ja romahduksen aikoja, tämä albumi suomii sitä, mitä sen syrjäyttäneet teolliset ja porvarilliset vallankumoukset loivat. Cutler on ottanut mallikseen nyt suoraan Raamatun Ilmestyskirjan ja tavoittelee samanlaista profeettamaista sävyä alustamalla tekstinsä yleensä lausahduksella ”minä näin”. Ohjelmaan kuuluu herttaisesti nimetty ”6 Corpses in the Mouth of the Bourgeouisie”, eli kuusi kauhunäkyä kapitalismin synnyttämistä vitsauksista. Näiden vastineena on neljä perinteisempää laulua, joissa ääneen pääsee sekä omistava että työväenluokka. Kaikki huipentuu kommunistisen eskatologian mukaiseen apokalypsiin, jossa oletettavasti totuus voittaa väärän tietoisuuden, kansa kaataa porvariston tyrannian ja proletariaatin diktatuuri alkaa rakentaa tuhatvuotista valtakuntaa. Cutler onnistuu tällä levyllä enimmäkseen tiivistämään sanottavansa teräviksi huomioiksi, jotka palvelevat hyvin tarkoitustaan, oli kuulija niiden sisällöstä sitten samaa mieltä tai ei.

Musiikissa on jälleen hieman kaikkea kuten Hopes and Fearsillä. ”Song of Investment Capital Overseas” palauttaa siltä muistuttavaa melodista laulua, säkeistörakennetta ja jopa riimejä mutta myös perkussiivisemman ja hälyisemmän B-osan. Uuskolonialistisen kapitalismin todellisuus revitään siis heti esiin nätin pinnan alta tällaisilla äänellisillä konsteilla – huomaa myös rumpujen tavanvastainen asettelu äänikuvassa – sekä sanojen ja musiikin välillä vaikuttavalla ironisella kontrastilla. Samaa esiintyy muissa lauluissa. Ohikiitävä ”LAW” on melkein kuplettinumero burleskilla äänenkäytöllä ja tahallisen huolimattomalla pianosäestyksellä. Muuallakin musiikissa vireen huojunta, riitasointuisuus sekä rytmin ja äänenkäytön särmikkyys haastavat konventioita tyyliin, joka on itsessään avantgarden konventio. ”Ei vallankumousta voi tehdä sellaisella musiikilla, jolla porvaristo riistää työväkeä”, oli kuulunut jo Henry Cow’n ohjelmajulistuksiin.

Edellisen levyn hyytävä minimalismi tekee paluun ”CIVILISATIONissa”, ja progressiivisen rockin ikoninen kosketinsoitin mellotroni tuo oman harsoisen jousilisänsä tähän kolkkona paikoillaan kelluvaan kuvaelmaan sivilisaation synkästä yöstä. Dystooppinen äänimaisema luodaan kuin musique concrète -teos manipuloimalla soittimien, ihmisten ja tavaroiden luomia ääniä sekä jälleen tuplaamalla Krausen ääni kahdelle eri tasolle. Kaikki on lohduttoman irrallaan kaikesta muusta, harmonia ei liiku, laulu polveilee muodostamatta selkeää melodiaa, ainoa toistuva rytminen elementti on keskellä ilmestyvä kuolinkello.

”CIVILISATION” pesee jälkipyykkiä, kun ”(armed) PEACE” pettää. Uuskieliseltä kuulostava otsikko merkitsee molemminpuolisen tuhon varmuutta, jonka katsottiin vallinneen ydinaseilla varustautuneiden suurvaltojen välillä kylmän sodan aikana. Kumpikaan puoli ei lähtenyt suoraan sotaan, sillä vastapuolikin ehtisi tehdä vastaiskun ja niinpä molempien puolien kaupungit stailattaisiin ”pika-auringonpaisteella” uudelleen ”lasipäällysteiseksi parkkipaikoiksi”. Siinä oli uuskielisyyttä kerrakseen. Laulu kuvaa ydiniskua Englantiin ja yhdistää kieroutuneesti melkein lastenlaulumaisen puhelaulumelodian ilmahälytyssireenien lailla särisevään taustakuvioon ja räjähdysmäisiin sointuhuipentumiin, jotka kaikesta sävelkielen kromaattisuudesta muodostavat silti selviä lopukkeita. Äänivaikutelmaltaan ”CIVILISATION” on minimalismia, ”(armed) PEACE” maksimalistinen, vaikka senkin osat ovat yksinkertaisia – huomaa esimerkiksi Frithin ylä-ääniä hyödyntävä kitarakuvio, joka muodostaa sävellyksen instrumentaalisen ”koukun”.

Nämä kappaleet osoittavat, että Cutler ja Frith olivat kehittyneet erittäin pitkälle nimenomaan nauhapohjaisessa ja studiotekniikkaa hyödyntävässä äänimuotoilussa. Paikoin voidaan puhua industrial-sävyistä. Niitä ilmestyy varsinkin työväenluokan ahdinkoa kuvaaviin lauluihin. Cutler oli jo pitkään kehitellyt rumpusettiään sähköiseen suuntaan mikittämällä eri rummut ja käsittelemällä niiden ääniä erikseen vahvistimilla, kaiuilla, säröllä tai äänenkorkeuden muutoksilla. ”Song of the Martyrsissa” kuullaan takaperin soivia symbaaleja, nauhanopeudella käsiteltyjä peltejä ja muita luuppeja, jotka on tehty käsittelemällä joko soittimien tai muiden esineiden ääniä.

Teollisuustyöläinen vieraantuu loputtomasta työstään ja aina vain kiihtyvä tuotantotahti polttaa hänet loppuun ”Song of the Dignity of Labour Under Capitalissa” (siinä vasta tarttuva hittisinglen nimi). Musiikissa tämä toteutetaan niin, että lastenlorumaisen melodian pianosäestys vähitellen hukkuu hälyääniin. Lopussa pianosta tulee puhtaasti lyömäsoitin ja sen sointuja taotaan usean eritahtisen ja riitasointuisen raidan voimin yhä kiihtyvässä tempossa muiden metallisten luuppien säestyksellä. Voi sanoa, että tämänkin idean ovat toteuttaneet aiemmin taidesäveltäjät nauhamusiikissaan tai Ennio Morricone orkesterikeinoin elokuvaan La Classe operaia va in paradiso (Työväenluokka nousee taivaaseen, 1971). Se ei vähennä Art Bearsin toteutuksen dramaattista tehoa.

World As It Is Todayn omin lisä Art Bearsin tyylipalettiin on ”DEMOCRACYn” ja ”FREEDOMin” synkkämielinen keskitempon rock. Kaikki kolme muusikkoa osoittavat tässä omia kykyjään tekemällä näistä helposti lähestyttävistä kappaleista erikoisia. Cutler esimerkiksi lataa ”DEMOCRACYn” huojuvan kolossaalisen basso- ja jousikuvion tueksi tylyn tukevaa hard rock -rummutusta, jossa korostuvat jykevät tomifillit ja komppipellin lähes jatkuva kihinä, mutta pelaa silti taitavasti virvelin ja bassorummun erikoisilla synkoopeilla. Rockin kitarasankarikliseiden sijaan Frith kautta albumin pelaa joko minimalistisilla yhden nuotin kuvioilla tai, kuten täällä, käyttää kitaraansa tekstuurin luomiseen ja soinnin muhkeuttamiseen, jolloin tärkeämpää ovat äänet kuin nuotit. Täällä se toimii Krausen äänen seuralaisena ”DEMOCRACYn” uhkaavissa kuoroissa ja ”FREEDOMin” huudoissa.

Niin, ”FREEDOM” on kitkerän ironinen rockvalssi, jossa kapitalistinen valinnan ja yrittämisen vapaus näyttäytyy maaorjuudesta kaupunkiin hätistellylle työläiselle valintana uuden orjatyön tai nälkäkuoleman välillä, ulkona saneltuna tyytymisenä siihen, mihin tyytyminen on. Sanat vievät kappaleen kestosta vain kolmanneksen. Loppuajan Krause purkaa tavallisen ihmisen markkinavetoista ahdistusta revittelemällä sulosointuisesti kuin pokasaha teräslevyllä. Hänen huutonsa, kirkaisunsa ja äänihuulia raastava päärekisterin korinansa muodostavat yhden hiuksia nostattavimmista lauluäänen sooloista, mitä rocklevylle on taltioitu, ja tästä hänet varsinkin muistetaan rockin aikakirjoissa.

Ehkä oli hyvä, että Krause kieltäytyi laulamasta Cutlerin sanoja päätöskappaleeseen ”ALBION AWAKE!” Cutlerin koukeroinen vallankumouskutsu, joka matkii kehnosti William Blaken panteistisia visioita, sotkeutuu omiin sanoihinsa vaatiessaan koko floraa ja faunaa tuhoamaan kaupungit sortajineen ja sylkemään kuolleet takaisin elämään. Jo Hopes and Fearsilla kummitellut antiurbaani myyttisyys karkaa tässä täysin irrationaaliseksi hurmefantasiaksi. Mitä vallankumoukset usein ovatkin. Ainoastaan loppusivallus, jossa käsketään lennättää viirejä kuin kranaatinsirpaleita pyyhkäisemään taivas näkyvistä, pysäyttää kielikuvana. Krauselle tämä vallankumouksellinen hekumointi näyttäytyi liian väkivaltaisena ja hän sanoutui siitä irti.

Jäljelle jää nyt pelkkä musiikki, rohiseva ja kuhiseva vääristettyjen nauhaluuppien, metallisten hälyäänien ja kitisevien mellotronijousien kaaos. Kunnes kaiken läpi murtautuu sirkkelin lailla huutava repaleinen fanfaari ja pianon kumahteleva basso kiipeää työläästi alennettuun kuudenteen asteeseen, jossa musiikki huipentuu riitaintervalleilla täydennettyyn mutta tummanpuhuvan lopulliseen As-duurisointuun. Herää, Albion! Ehkä Cutler ei uskonut vallankumoukseen itsekään, sillä sanoja ei saatettu levylle muullakaan tavoin, vaan ne ainoastaan painettiin levynkansiin ja CD:n vihkoon. Margaret Thatcherin Albion ei Art Bearsin vaatimuksille korvaansa lotkauttanut. Cutler kirjoitti maailmantilasta 80-luvulla, mutta itse vuosikymmenen myötä historia kulki toiseen suuntaan kuin hän oli toivonut tai pelännyt.

Tuossa vastahankaisuudessa piileekin Art Bearsin levyjen tenho. Niiden kokeellisuus ei tee myönnytyksiä kuuntelijalle tai kaavoille, vaan ne ovat paikoin hyvin haastavaa kuultavaa ja siksikin kokonaisuuksina epätasaisia. Huolimatta Hopes and Fearsin alkuperäisestä tarkoituksesta tämä musiikki puski jääräpäisesti toiseen suuntaan kuin lähes kaikki tuon ajan brittiläinen popmusiikki, myös sen nimellisesti progressiivinen siipi. Nämä albumit ovat musiikissa ja ideologiassa todella Rock In Opposition, rockia kaikkia valtavirtoja vastaan. Siksi ne tuntuvat edelleen erikoislaatuisilta ja yllättäviltä, kun niitä kuuntelee tänä päivänä. Tosin kovin usein ei ehkä tee mieli.

[1] Hopes and Fearsin syntyprosessista kerrotaan tarkemmin tässä Janne Yliruusin albumia käsittelevässä perusteellisessa artikkelissa.

[2] Cutler teki myöhemmin samanlaisen ja vielä suoremman vertauksen News from Babel -yhtyeen kappaleella ”Dark Matter” (1986).

Jade Warrior: Kites (1976)

Meren syvyyksistä tuulen vietäväksi. Jade Warriorin kolmas instrumentaalialbumi Island-levy-yhtiölle meni siihen asti pisimmälle impressionististen musiikkikuvien maalailuun. Waves (1975) kuvasi vedenkiertoa ja valaan matkaa. Kites (1976) taas sai alkuperäisen innoituksensa Paul Kleen taulusta ja kuvaa löyhästi ajatusta leijailemisesta tuulessa.

Kites poikkeaa edeltäjistään siinä, että sen kaksi levypuoliskoa muodostavat kaksi eri teemallista kokonaisuutta. Jon Field ja Tony Duhig on nimetty molempien säveltäjiksi, mutta sovituksista päätellen kummallakin oli oma vahvempi puoliskonsa. A-puoli kuvaa juuri Kleen työtä, ja sitä hallitsevat Jon Fieldin huilut. Niiden rinnalla tätä ilmavaa maailmaa kansoittavat Jade Warriorin patentoidut ratkaisut kuten tyttökuoron ja luupattujen miesäänien muodostamat kristallinkirkkaat koraalikennostot, sormikellojen ja muiden erikoisten lyömäsoittimien kiireettömät rytmit ja sähköpianon tukema levollinen jazzsooloilu (”Wind Borne”). Sitä vain vahvistetaan entistä enemmän puhaltimilla ja viuluilla, joita soittavat vierailevat muusikot (muun muassa Fred Frith). Vaikutelma on edeltäjiään sinfonisempi ja hienostuneempi, ja kuulostaa entistä vähemmän rockyhtyeen tekosilta. Siinä kuuluu myöhemmän new age -musiikin usein jäljittelemä levollinen melodisuus, soinnin uhkeus ja luontomystiikka, mutta siihen jätetään yllättäviä särmiä, jotka viiltäisivät new age -yleisön korvia.

Edelleen musiikki pohjaa aasialaisvaikutteiseen melodiikkaan ja sointiin. Tällä kertaa keskeisin innoituksen lähde vaikuttaa olevan Kiina. Tähän viittaa esimerkiksi vahva gongien käyttö. Albumin avaava ”Songs of the Forest” jo nousee nauhamanipuloitujen gonginkumahdusten alkumurinasta. B-puolella varsinkin kuullaan pohjoiskiinalaistyyppistä suurta kuperaa gongia, jonka äänenkorkeus laskee iskun jälkeen (tässä ehkä jälleen sähköisellä avustuksella). Tässäkin se on tosin lähinnä tehoste, jolla luodaan stereotyyppistä vaikutelmaa. Samaa tehoa hakee ”Towards the Mountains” B-puolen muistettavimmalla melodialla, jonka viulut vielä soittavat joidenkin kiinalaiskäytäntöjen mukaisilla stemmoilla.

B-puoli onkin kuvittavinaan 800-luvun Kiinaan sijoittuvaa zenbuddhalaista kertomusta. Tyylillisesti se on sirpaleisempaa, mietiskelevämpää ja toisaalta särmikkäämpää kuin A-puolen leijaileva luontokuvaus. Tony Duhigin käsitellyt kitarat näppäilevät levollisia melodian pätkiä ja kalahtavia sointuja kuin sähköinen versio kiinalaisesta pipa-kielisoittimesta. ”Land of the Warriorissa” se maalaa huilujen ja lauletun taustahuminan säestyksellä vaikuttavan karun vuoristomaiseman. Jatkossa tämä mietiskelevä minimalismi tuo mieleen melkeinpä John Cagen musiikin kitaroiden lyhyiden melodiapätkien ja erikoisten taustaäänien aaltoillessa ohi. Tätä rytmittävät lähes täyteen hiljaisuuteen vajoavat suvannot ja heti perään lyömäsoitinten äkilliset iskut, tämäkin eräs Jade Warriorin tavaramerkki.

Duhig ja Field mainostivat yhdessä vaiheessa, että heillä sävellyksen pohjaksi riittää yksikin sointu, jos se on tarpeeksi kaunis. Duhig tuntuukin kappaleilla kuten ”Quietly by the Riverbank” hakevan kaiken aineksen yhden soinnun nuottien erityyppisestä käsittelystä ja hakevan ennen kaikkea vivahteikasta ja monitasoista sointia. Kaipa kaiken tämän tarkoitus on heijastella alkuperäisen kertomuksen luonnetta vihjaamalla jostakin suoran ilmaisun sijaan ja esittämällä yllättäviä kysymyksiä, jotta kuulijan mieli puhdistuisi arkiajattelun kaavoista.

Selvää on, että kauas on edetty vielä muutaman vuoden takaisesta rockmenosta niin soitossa kuin sovituksissakin. Ainoastaan lyhyt ”Arrival of the Emperor: ”What Does the Venerable Sir Do?”” päästää säröisen rockkitaran hetkeksi valloilleen, mutta se karjuu hakkaavan, epäsäännöllisen lyömäsoitin- ja viuluriffin päällä, joka ei muistuta muuten lainkaan rockia. Mielenkiintoista kyllä, juuri tämä kappale muodostaa ainoan suoran linkin albumin puoliskojen välille. A-puolen ”The Emperor Kite” sisältää samanlaisen polyrytmisen riffiosuuden, vaikka onkin rakennettu imitoimaan perinteistä hovimusiikkia sovituksella, joka perustuu vahvasti rummutukseen ja pistävää guania (tai sen japanilaista versiota hichirickia) muistuttavaan huilunsoittoon. Molemmat sävellykset assosioituvat keisariin ja esittävät tämän mahtipontisessa ja aggressiivisessakin valossa. Näin tekee myös näyttävä kansi, joka varioi edelleen kahden aiemman kannen kuvamaailmaa.

Kaiken kaikkiaan Kites on Jade Warriorin kokeellisin albumi ja menee kauemmas rockmusiikista kuin yksikään muu yhtyeen julkaisu ennen vuoden 1989 albumia At Peace. Kokeellisuudessa on toki aina epäonnistumisen riski, ja varsinkin B-puolella Kitesin musiikki tuntuu paikoin liiankin tyhjältä ja sirpaleiselta. Kokonaisuus ei virtaa yhteen yhtä kitkattomasti kuin kahdella aiemmalla albumilla eikä mieleen jääviä melodisia hetkiä ole samalla tavoin. Mutta A-puolen varhainen ambient on edelläkävijä ja parempi roolimalli myöhempien vuosikymmenten chill-out-musiikille. Myös B-puoli on 70-luvun puolivälin rockmusiikin kontekstissa rohkea ja poikkeava hyppäys modernin minimalismin suuntaan. Seuraavaksi Jade Warrior ottaisikin pari taka-askelta ja palaisi edellisten albumien yhtenäisiin musiikillisiin matkakuvauksiin. Matka vain suuntautuisi toiselle puolelle planeettaa.

Genesis: Trespass (1970)

Looking for someone, I guess I’m doing that…

Peter Gabrielin ääni pamahtaa korville soulmaisesti ähkäisten kuin tyhjästä, melkeinpä kesken lauseen. Se roikkuu paljaana ja suojattomana äänialan edustalla, vain hiljaiset urut kelluvat sen taustalla. Gabriel asettaa itsensä näytille ja julistaa, että tässä olen, nuorena ja elämänhaluisena, ja yritän löytää jotain, vaikka en tiedä tarkalleen mitä. Ottakaa tai jättäkää.

Hän saattaa yhtä hyvin laulaa omasta yhtyeestään Genesiksestä.

Trespass (1970) oli Genesiksen toinen albumi, mutta ensimmäinen todellinen albumi sinä yhtyeenä, jona se tultiin tuntemaan. Vajaassa kahdessa vuodessa haparoivan pop-konseptialbumin From Genesis to Revelation (1969) levyttänyt koulupoikanelikko oli heittäytynyt ammattimuusikoiksi, hankkinut keikkakokemuksen känsät käsiinsä, jopa vetäytynyt ajan ihanteen mukaisesti kuukausiksi maaseudun rauhaan keskittyäkseen täysin musiikkiin. Muusikot olivat vielä onnistuneet välttämään mökkihöperöiset veriteot sekä luomaan kokonaan uuden ohjelmiston aivan omaa musiikkiaan. Se musiikki ja nuori yhtye vetosivat entiseen toimittajaan Tony Stratton-Smithiin, joka näki Genesiksen erikoislaatuisuuden sopivan aloittelevalle levymerkilleen Charisma. Trespassilla esittäytyy ehkä vielä raakileena ja muotoaan hakevana tuolloin uusi ilmaisutyyli, josta tulisi eräs progressiivisen rockin arkkityypeistä.

Kieltämättä ”Looking for Someone” hakee muotoa ja etenee yhdistelemällä eri puolilta kerättyjä paloja. Nuo etsivät säkeistöt tuovat urkuineen ja sähkökitaran ulvahduksineen mieleen Procol Harumin varhaisen soulvaikutteisen taiderockin, samalla kun sen puolisävelaskelta ja terssisuhteita hyödyntävä sointukulku muistuttaa myös King Crimsonia. Gabrielin ääni nousee yllättävän uljaisiin karjahduksiin lopukkeissa, purskauttaa nuorukaisen eksistentiaalista tuskaa ja rehvakasta voimaa, jolla peittelee epävarmuutta. Eleet ovat laulussa, sanoissa ja musiikissa suuria, mutta sointukulku kuvastaa sanojen pimeässä hapuilua ja neulan etsintää heinäsuovassa pyörimällä avoimena pientä piiriä. Kun Gabriel sitten yrittää pönkittää itseään ja riippumattomuuttaan (”Nobody needs to discover me / I’m back again”), Tony Banksin piano iskee pontevasti autenttista lopuketta mutta jatkaa sen ohi rockille tyypillisempään epätäydelliseen kadenssiin. Sanojen kertoja haluaa kuulua ja olla riippumaton, etsii auktoriteetteja ja hylkää ne, kaipaa luonnon taikaa ja harhailee urbaanissa pimeydessä, tietää kaiken ja on aivan hukassa. Tältä varmasti kuulostaa, kun joukko alle parikymppisiä juuri elämänsä aloittaneita on pannut kaiken likoon onnistuakseen oudossa musiikkimaailmassa yrittämällä tehdä jotain, mitä muut eivät tee.

Myös musiikki harhailee kamarimusiikkimaisiin jaksoihin ja piisonilaumamaisen rummutuksen siivittämään ratsuväen hyökkäykseen, jossa rockkitaran riffailu törmää tšaikovskimaiseen urkutulitukseen. Rytmi jakautuu ja pysähtelee yllättävästi 4/4-tahtilajin rajoissa, tempo elää ja kappaleen pitkässä instrumentaalihännässä yhtye repäisee itsensä irti aiemmasta romanttisesta taidemusiikista ja rockista tasapuolisesti lainaavilla riffeillään ja sooloillaan. Jopa Gabrielin ääni osoittaa muotoutuvuutensa siirtymällä blueskarjahduksistaan pehmeämmän folkmaiseen nasaaliin. Tämä ennakoi paitsi Genesiksen myös koko englantilaisen progressiivisen rockin kehitystä. Enemmän kuin melkein mikään muu rockin alalajeista se hylkäsi bluesin muotorakenteen ja laulutyylin. ”Looking for Someone” on etsikkoajan ääni, innokas, naiivi ja hieman muotopuoli syöksy uuteen maailmaan, jossa kaikki käy ja käytänteitä vasta haetaan. Se sopii esittelemään albumin ja uuden Genesiksen.

”Now that I have found myself a name…

All that I have I will give”.

”Looking for Someone” kuvaa itsetutkiskelua, mutta Genesiksen huomio keskittyy muuten vielä ensisijaisesti myyttisiin aiheisiin ja kuvitteellisten tarinoiden kuvittamiseen. Tony Banksin teksti kappaleessa ”White Mountain” esimerkiksi poimii Jack Londonin Valkohampaasta (1906) nimet verisen eläinsatunsa susille. Musiikissa on ”Looking for Someonea” selkeämpi ja tarttuvampi laulurakenne: hautovan A-osan ja hektisen B-osan vuorottelua täydennetään 16 tahdin mittaisilla instrumentaaliväliosilla ja koodalla. Varsinkin jälkimmäisessä voi uskoa, että yhtye naulasi In the Court of the Crimson Kingin (1969) kannet treenitilansa seinään inspiraation lähteeksi, kun sanaton kuoro toistaa tuskaista melodiaa akustisen kitaran tremoloiden ja mellotronin särisevien jousien mollikulun alla (mukana on myös harvoin kuultuja mellotronin mandoliineja). Esikuva on karmiininpunainen kuningas ja tämän muistokirjoitukset, mutta Genesis lyö sen metallista oman kolikkonsa, josta monet muut sitten hakivat ohjausta (yhtye itse jo seuraavana vuonna kappaleessa ”Fountain of Salmacis”).

Sillä King Crimsonilla ei ollut sellaista akustisten kitaroiden yhteissointia, jonka Genesiksen kitaristit Anthony Phillips ja Mike Rutherford esittelevät ”White Mountainissa”. Miehet soittavat jykeviä 12-kielisiä kitaroita, joiden kieliparit soivat joko oktaaveissa tai unisonossa luoden rikkaan ja luonnollisen vaihe-eron ansiosta leveän soinnin. Rockissa instrumenttia oli käytetty ensisijaisesti rämpyttävään säestykseen 60-luvulla, mutta Phillips ja Rutherford ottivat mallia Fairport Conventionin kitaristeilta, jotka soittivat brittifolkin tyyliin yksittäisten nuottien linjoja. Genesis-miehet korostivat korkeaa rekisteriä ja antoivat nuottien soida yhteen kirkkaan helkkyvän, usein kellomaisen soinnin luomiseksi. Se tekee jo pesäeroa 12-kielisen perinteiseen soundiin, vaikka albumin samea sointi ei esittelekään sitä komeimmillaan.

Olennaisinta oli kuitenkin soittotyyli. ”White Mountainissakin” toinen saattaa soittaa kimmeltäviä murtosointuja, samalla kun toinen rämpyttää sointuja tai vastaa hieman eri kuviolla tai sointukäännöksellä. Monimutkaisimmillaan, ja varsinkin yhtyeen myöhemmillä albumeilla, soitto synnyttää erittäin monimutkaisen ja monirytmisen tekstuurin, kun melodiset aiheet liikkuvat eri tahtiin, murtosoinnut kulkevat toistensa halki vastakkaisiin suuntiin ja eri osat yhdistyvät lisättyjen pidätysten värjäämiksi paksuiksi soinnuiksi. Kun tähän yhdistetään vielä urkujen sointumatot tai omat juoksutuskuviot sekä väliosissa Gabrielin soittaman huilun ja mellotronin toisistaan riippumattomat melodiat, luo yhtye aidosti sinfonisen äänikudoksen, jossa on parhaimmillaan useampi itsenäinen melodiakuvio ja rikas tekstuurisekoitus. Jatkuvasti jännitteinen ja liikkuva sointi rikastaa kappaleen sinänsä tavanomaista mollisävelkulkua ja antaa sille tekstin kaipaamaa myyttistä lisätunnelmaa.

Juuri tämä akustisuus on Genesiksen omaperäisin ja samalla vähimmälle huomiolle jäänyt lisäys rockin sanavarastoon. Yhtye saattoi ottaa vinkkejä Fairport Conventionilta, mutta sen oma sointi ei ollut velkaa kansanmusiikille. Varhaisista progeyrittäjistä The Moody Blues ja Renaissance käyttivät vahvasti akustisia instrumentteja sinfonisen soundinsa pohjana, mutta niiden kitaran käyttö oli huomattavasti perinteisempää. Trespassilla akustisuus on harvinaisen keskeisessä asemassa progressiivisella rockalbumilla ja myös Genesiksen tuotannossa. Monet progressiiviset ja raskaat rockyhtyeet omaksuivat 70-luvulla helkkyvät 12-kieliset kitarat soundinsa mausteeksi. 80-luvulta eteenpäin indieyhtyeet taas palasivat 60-lukulaiseen 12-kieliseen soittoon. Genesiksen hienosyistä 12-kielistä kitaratyyliä ovat yrittäneet kehitellä eteenpäin vain yhtyeelle muutenkin vahvasti velkaa olevat neoprogressiiviset ja sinfoniset yhtyeet. Sen syvyyttä ja kekseliäisyyttä harva on pystynyt toistamaan rockissa. Jätettyään Genesiksen Anthony Phillips jatkoi 12-kielisen kitaran kehittelyä, juuri sopivasti samaan aikaan, kun yhtye itse hylkäsi sen epämuodikkaana.

Akustisuus palvelee myös melankolisen harrasta tunnelmaa albumin lyhyimmässä ja yksinkertaisemmassa kappaleessa ”Dusk”. Rutherford lisää siinä 12-kielisten tekstuuriin pehmeästi soitetun klassisen kitaran, mikä myös laajentaa perusrockbändin sointivalikoimaa. Muuten kitaraosuuksia koristavat vain hiljaiset urut, harva piano, triangelin kilahdukset ja Gabrielin huilusoolo kontrastia antavassa väliosassa. Tämä raivaa tilaa laululle: Gabrielin tukahtuneen pidätelty, pakotetun karhea ilmaisu myötäilee mainiosti Phillipsin sanoja, joissa kappaleen 19-vuotias kirjoittaja yrittää asettua elämänsä loppua lähestyvän ihmisen osaan. Yllättävästi kappaleen pidemmissä B-osissa Gabriel vajoaa osaksi koko yhtyeen hämyisen pehmeästi laulavaa kuoroa. Vaikutelma on hartaudessaan ja raamatullisine viitteineen melkeinpä liturginen, kuin kirkkokuoro vastaisi kaavan mukaan epäilyksiään ripittävälle solistille. Tyyli muistuttaa samalla 60-lukulaista folkvaikutteista poppia. Myös kappaleen vellova modaalisuus ja väliosan tanssimaiset synkoopit muistuttavat englantilaista kansanmusiikkia.

Turhan vähälle huomiolle yleensä jäänyt ”Dusk” on näennäistä köykäisyyttään mielenkiintoisempi ja hienostuneempi tunnelmapala, asianmukaisesti ”iltaruskomainen”, jossa popmusiikkiin yhdistyvät kirkollisen ja kansanmusiikin vaikutteet aivan kuten Ralph Vaughan Williamsin kaltaisten taidesäveltäjien musiikissa puoli vuosisataa aiemmin. Kappaleen hieno kuorolaulusoundi erottuu myös Genesiksen tuotannossa, sillä ”Harlequinin” (1971) jälkeen se siivottiin pois yhtyeen keinovalikoimasta. [1]

Ensimmäisen albumin jäämistöstä on peräisin ”Visions of Angels”. Anthony Phillipsin suurimmaksi osaksi kirjoittama laulu onkin lähimpänä tunteellista poplaulua. Siinä on toistuva säkeistörakenne, tarttuva kertosäe ja hienot sointukulut. Aihevalinnaltaankin se on lähimpänä perinteistä rakkauslaulua, vaikka vastikkeettoman rakkauden tuska puetaankin siinä kosmisen ja eksistentiaalisen lohduttomuuden kuvastoon muun From Genesis to Revelationin materiaalin tavoin. Nuorukaiselle murtunut sydän tuntuu aina maailmanlopulta, ja englantilaiselle yksityiskoulun kasvatille kiertoilmaus kuuluu asiaan – varsinkin kun rakkauden kohde oli bändikaverin tyttöystävä ja tuleva vaimo.

Kappaleesta tekee kuitenkin hienon koko yhtyeen työstämä keskiosa ja huolellinen sovitus, joka kasvattaa musiikin kahdesti helkkyvästä pianokoukusta sinfoniselle aallonharjalle. Keskiosa vie musiikin harmonisesti lauluosuuksia seikkailullisemmille vesille, vaikka kertosäkeen säestyksen melodiset ideat toistuvat bassokuluissa ja sitovat osat yhteen. Keskiosassa Banks pyörittää ”vääriä” sointuja urkupisteen päällä ja siirtyy yllättävän tuntuisesti soinnusta toiseen pienillä muutoksilla ja rikkailla sointuhajotuksilla. Kappaleen hymnimäinen tunnelma syntyy myös juuri hänen korkeista ja suurena soivista urkusoinnuistaan ja kuvioistaan. Niissä on vuoroin kirkkomaisia kolmisointuja, vuoroin modernimpia asteikkonousuja yli oktaavin ja synkopoituja riffejä, jotka raikuvat avoimista kvintti- ja kvarttistemmoista. Loppua kohti tekstuuria syvennetään sanattomilla lauluharmonioilla ja lopulta mellotronin jousilla. ”Visions of Angelsin” keinovalikoima palvelisi Genesistä vuosikymmeniä eteenpäin.

Jälki on hienoa ottaen huomioon, että Banks oli tarttunut alun perin vastahakoisesti urkuihin ja mellotroniin (jollaista yhtye ei vielä omistanut), kun akustisten kitaroiden kasvava vaikutus kavensi hänen ensirakkautensa pianon äänellistä ekolokeroa ja pakotti hänet kokeilemaan uudenlaisia tapoja syventää yhtyeen sointia. Se, että yhtye saa aikaan täyteläisen ”sinfonisen” soinnin ilman ensimmäisen levyn päälle läimäistyjä jousia, kertoo, kuinka huimasti muusikot olivat edistyneet.

Samalla ”Visions of Angels” muistuttaa, että Genesis oli alun perin nimenomaan lauluja tekevä popyhtye. Myöhemmän progressionsa myötäkään yhtye ei täysin hukannut tuota vahvaa melodista lankaa ja perinteistä sävelkieltä. Se ei koko 70-luvun kehityskaarensa aikana käyttänyt (joitain yksittäisiä kokeiluja lukuun ottamatta) sellaista modernistisempaa, jazzmaisempaa tai jopa kaoottista sävelkieltä kuin mitä kokeiltiin jo samana vuonna 1970 King Crimsonin, Emerson, Lake & Palmerin tai Genesiksen Charisma-kaverin Van der Graaf Generatorin levyillä. Genesiksestä kehittyi sen sijaan suurista brittiläisistä progressiivisista yhtyeistä hienostunein melodisen laulun ja myöhäisromanttisen sävelkielen käyttäjä. Isot soinnut ja nokkelat sävelkulut muodostivat aina lähtölavan yhtyeen loikille tuntemattomaan sekä turvaverkon, jonka syliin pelastautua.

Konsensuksen mukaan rytmipuolella Genesis oli Trespassilla vielä melko alkeellinen ja sen rytmiryhmä puolikuntoinen. Rumpali John Mayhew tuomitaan yleensä köykäiseksi ja basistiksi pakotettu Rutherford ei ehdi kitaran soitolta syventyä vielä uuteen instrumenttiinsa. ”Visions of Angels” näyttää, että molemmat ovat mainettaan parempia. Rutherford soittaa melodisesti ja luovasti uusia kehitellen taivaita kurkottelevia melodialinjaa peilaavia kuvioita. Mayhew hallitsee kappaleen vaatiman tukevan peruskompin ja dynamiikan. Hänen ongelmansa lienee se, että hän yrittää monilla kappaleilla enemmän kuin mihin luontevasti pystyy eikä hän ole yhtä kekseliäs kuin soittokaverinsa. Ilmeisesti monet rumpuideoista tulivatkin Gabrielilta ja Phillipsiltä. Basson puutteessa monissa osuuksissa onkin eräänlainen rytmisesti seisova tai kelluva tunnelma. Soft Machinen tai Eggin jo käyttämät monimutkaiset tahtilajit ja yleensä suurempi draivi tulivat Genesiksen musiikkiin vasta, kun rumpalin pallille istahti Phil Collins, jolla oli ylempaltin musikaalisuutta kehitellä oivaltavia rytmi-ideoita ja taitoa toteuttaa ne helponkuuloisesti. Rutherfordin bassopedaalit saisivat myös aikaan vipinää Genesiksen – ja myöhemmin puolen tuhannen seuraajan – alapäässä.

Trespassin tärkeimmät kaksi kappaletta yhtyeen kehityksen ja suosion kannalta ovat myös sen pisimmät. ”Stagnation” rikkoo tarmokkaimmin perinteisen laulurakenteen ja yhdistää erilaisia laulusäkeistöjä ja instrumentaalijaksoja pitkäksi kerrontaa kuvittavaksi sävellykseksi. Musiikki saakin kantaa kerrontaa, koska Gabrielin kuvaukset yksittäisen ihmisen jonkin verran ahdistuneista ajatuksista eivät avaudu ilman ulkoisia vihjeitä. Kyseessä on ilmeisesti maailmanlopun jälkeiseen aikaan sijoittuva kertomus, jossa rikkauksiensa avulla tuhon välttänyt porho tajuaa, että ihmisen kaltaiselle monimutkaisesta yhteiskunnasta riippuvaiselle laumaeläimelle tyhjä maailma on huonompi sijoitus kuin toisten ihmisten muodostama helvetti. Idea on tuttu monista tieteistarinoista, joiden kaltaisilla Genesiksen jäsenet täydensivät fantasialukemistoaan.

Musiikillinen kertomus sisältää neljä erimittaista ja erilaista laulusäkeistöä sekä useita instrumentaalisia jaksoja. Miten näistä saadaan aikaan sellainen kokonaisuus, jota yhtye itse kutsui ”matkalauluksi”? Yhtenäisyyttä ja vaihtelua rakennetaan ensinnäkin soitinnuksen kautta. ”Stagnation” rakentuu lähes jatkuvasti soivien akustisten kitaroiden perustalle. Ensimmäisen laulusäkeistön alla kitaroiden kerrostettu tekstuuri ja vastakkaisiin suuntiin kulkevat murtosointuverkot rikastavat folkmaiseen hilpeänkuuloista duurijaksoa. Tästä iloisesta G-duurista kappale lähtee nopeasti liikkumaan rinnakkaismolliin ja rauhattomasti eteenpäin. Sopivasti duurijaksot kuvaavat idealisoituja maalailuja, molli puolestaan antaa yksinäisen kertojan synkkämielisen realistisen näkökulman.

Sävelkulkujen avulla luodaan lisää vaihtelua. Seuraavaksi kitaratekstuuri ohenee korkeammaksi urkusointuverkoksi – Phillips ja Rutherford soittavat käytännössä kahta eri sointukuviota toisiaan vastaan – ja hypnoottinen vaikutelma luodaan viemällä sävel monimutkaisten sointusiirtymien kautta d-mollista g-mollin kautta D-miksolyydiseen sävellajiin. Silti soinnutus perustuu koko ajan kahden soinnun vaihteluun Tony Banksin hitaasti kehittyvän urkusoolon taustalla, aivan kuten monissa psykedeelisen rockin soolojaksoissa. Seurauksena on hidas siirtymän tuntu ja lopulta vähittäinen ”kirkastuminen”, vaikka kierto pysyy avoimena.

Banksin ensimmäinen levytetty urkusoolo ei kuitenkaan ole bluesmaista improvisaatiota, vaan kaksiosainen sävellys, jossa varsinkin jälkimmäinen osa pohjautuu barokkimaiseen sävelaihioiden kehittelyyn nopeiden juoksutusten ja muuntelun kautta. Tämäkin tekniikka näyttelisi keskeistä osaa hänen tulevissa sävellyksissään kuten ”Firth of Fifth” (1973).

Soolon pamahtaessa vauhtiin yhtye saavuttaa D-sävellajin ja ensimmäistä kertaa rummut ja sähkökitara astuvat mukaan kuvaan, jolloin kappale ponnahtaa ikään kuin uudelle energiatasolle. Samea miksaus ei tee täysin oikeuttaa usean kitaran rämpyttävällä säestykselle, jossa jokainen soittaa hieman eri kuvioita melkein kuin suuressa orkesterissa. Monirytmisyys nousee täten pääasiaksi ja soolojakso pitkän crescendon huipuksi. ”Stagnation” on kulkenut neljässä minuutissa useiden sävellajien läpi ja tunnelmien läpi tekstuurien muuttuessa huomaamattomasti ja intensiteetin kasvaessa.

Dynamiikka onkin kolmas vaihtelun väline, joten huipennuksen jälkeen palataan kahteen akustiseen kitaraan ja uuteen laulusäkeistöön. Uutena elementtinä ovat taustakuoron ja mellotronijousien lisävärit, jotka lämmittävät nostalgian ja toivon tapaan kertojaa. Toisen laulusäkeistön melodiassa ja duurisointukierrossa onkin jotain pettävän euforista. Ensimmäisen säkeistön harhailevuus puuttuu, sen sijaan tässä on löydetty paikkaa ja nyt siitä yritetään ehtiä ottaa kaikki irti. Siksi pyöritään sitkeästi pääsävelen ympärillä ja pysähdytään kaukaiseen viidenteen asteeseen, joka johdattaa aina takaisin kotiin. Samalla ”Stagnationin” sävelkeskus siirtyy D:stä kohti A:ta, joskin edelleen rockille tyypillisenä modaalisena sekoituksena. Kappaleen kuvaaman matkan voi siis myös nähdä sen harmonisessa pohjarakenteessa kvinttisiirtyminä G – D – A.

Lyhyt neljäs säkeistö, jossa kertoja on lopullisesti jämähtänyt paikoilleen seisovan veden äärelle, vahvistaa tämän naulitsemalla kolme yksinkertaista duurisointuaan järkkymättömän a-urkupisteen päälle. Vaihtoehdot kutistuvat pois ja epätoivo ottaa vallan, kun rummut palaavat uuteen crescendoon. Sovitus muistuttaa urkusoolon jälkimmäisestä osiosta, mutta kyse ei ole kertosäkeistön toistosta vaan variaatiosta, sillä sama kolmen soinnun kierto jatkuu edellisestä jaksosta ja soitinsoolon sijaan Gabriel laulaa raikuvalla äänellä kohtaloaan vastaan rimpuilevan kertojan aneluita. Lauluääntä on nostettu miksauksessa koko ajan enemmän esiin, niin että tunteenpurkaus vaikuttaa entistäkin epätoivoisemmalta. Sillä kiertoa ei murra mikään, paitsi jälleen uusi hiljentyminen viimeiseen osioon.

Lopulta Gabrielin huilu esittelee fanfaarimaisen melodian, jota on hieman ennakoitu toisessa laulusäkeistössä, ja sovitus kasvaa urkujen, mellotronin ja kaikkien kitaroiden tuella komeaksi hymniksi antautumiselle ja lopun hyväksymiselle. Huomattavaa on, että viimeiset sanat lauletaan kuorossa ja käyttäen koko ajan monikkoa (”Then let us go”). Sanattomat kuoroäänet ovat kummitelleet taustalla siirtymäkohdissa. Ne ovat ehkä kuin kuolleiden ääniä. Huipennus saavuttaakin tehonsa melodian lisäksi juuri kumulaation avulla: urut, rummut, mellotroni, erilaiset kitarat ja lauluäänet on esitelty vuoroin matkan varrella ja nyt kaikki nämä instrumentit tuodaan yhteen nostattamaan sävellyksen voimakkainta melodiaa.

Mellotronia kuunnellessa voi uskoa säveltäjän silmän kääntyneen jälleen seinällä roikkuvan karmiininpunaisen naaman suuntaan, mutta sen kuninkaan fanfaareissa oli aina riitaintervalleja ja mollisävyjä. Genesis pysyy tiukasti isojen duurisointujen sävelissä ja kuljettaa melodian värikkäiden käännösten läpi vääjäämättömästi A-duuriin. Malli voisi olla hyvinkin Procol Harumin sinfonisen sarjan ”Grand Finale” (1968).

Oli se mikä hyvänsä, Genesis onnistuu tässä luomaan oman mallinsa moniosaiselle teokselle, joka kasvaa ”sinfoniseen” huipennukseen variaation kautta. Tekijöiden kokemattomuus pitkien sävellysten parissa kuuluu ”Stagnationissa” lähinnä siinä, että sen kasvu ei kokonaisuutena täysin nivoudu orgaaniseksi kokonaisuudeksi, vaan siirtymät ovat paikoin töksähtäviä. Sama ongelma vaivaa mielestäni myös kappaleen suoraa seuraajaa ”The Musical Boxia” (1971). Genesiksen kehityksen kannalta ”Staganation” oli kuitenkin yksi yhtyeen tärkeimmistä kappaleista, ja sen hieno fanfaarimelodia kummitteli esiintymislavoilla vielä kauan sen jälkeen kun kappale oli päästetty laitumille, osana yksinkertaisemman hitin ”I Know What I Like (In Your Wardrobe)” pidennettyä konserttiversiota.

Parhaiten albumilta muistetaan tietysti sen räväkkä päätös, Banksin ja Gabrielin ideoima ”The Knife”, [2] joka oli yksi yhtyeen konserttiohjelmiston peruspilareita vuosien ajan. Sen inspiraatio oli nimeä myöten Banksin tuolloinen toinen suuri esikuva, The Nice ja sen urkutaituri Keith Emerson. Emersonin tapaan kappale laukkaa eteenpäin kahden urkuriffin ympärillä. Toinen on nopea swing, jonka päällä duurisoinnut kapuavat kokosävelaskelin, toinen kaksijakoinen ripaskamainen mollikuvio jatkuvilla sekstistemmoilla. Molemmat ovat mieleenpainuvia, mutta olennaisinta on niiden melkein koomisuuteen asti dramaattinen vaihtelu. Tietoista kontrastien hakemista vain korostaa Gabrielin dramaattinen laulutapa.

Nimenomaan tarinan kerronnastahan tässä on kyse. ”The Knife” kuvaa vallankumousta sen johtajan ja seuraajien retoriikan kautta. Kansankiihottaja tarttuu ihmisten vääryydenkokemuksiin, vapaudenkaipuuseen ja sankaruudenjanoon, hyväksikäyttää näiden uskoa väkivallan lunastavasta vaikutuksesta ja mobilisoi ihmiset veriseen taistoon hyvän puolesta. Näennäisesti ylilyövä sanakuvasto kuvaa siinä tarkemmin todellisten vallankumousten psykologiaa ja todellisuutta kuin monet ajan juhlitummat pop-hymnit vapaudelle. ”Are you ready to fight for your freedom?” on iskulause, jonka tahtiin moni kuulija voisi nyökytellä päätään, mutta ”I’ll give you the names of those you must kill, / All must die with their children” saisi jo monet vallankumousta päässään hokevat hyytymään. Tekstiä voi yhä sanoa fantasiaksi, mutta sen esittämiä tapahtumia ja asenteita saattoi todistaa päivittäin aitojen vallankumousten tai tet-hyökkäyksen kaltaisten sotatapahtumien yhteydessä.

Taistelu vallasta kuvataan keskiosan moniosaisessa instrumentaalijaksossa. Ensimmäisen kitarasoolon ja laulusäkeistöjen instrumentaalisen kertauksen myötä joukot on kiihotettu kapinapisteeseen. Tällöin musiikki hiljenee ja alkaa kasvaa uudelleen basson urkupisteen päälle rakentuvana synkkänä marssina. Sen aloittaa huilu muuntelemalla aiempia melodioita, kitara ottaa kopin samasta kuviosta huilun alkaessa varioida kuviota vapaammin, lopulta väkijoukkoa kuvaavat äänet alkavat toistella samaan kuvion perustuvaa hokemaa: ”We are only wanting freedom”. Rytmien sekoittuminen luo kaoottisen tunnelman.

Tilanteen leimahtaessa yhteenotoksi taustalla kuullaan ääniefektejä ja niiden joukossa huuto: ”Ok men, fire over their heads”. Komento oli päivän uutisissa, sillä väitetään, että se kajahti Kent Staten yliopiston kampuksella Yhdysvalloissa toukokuussa 1970, juuri ennen kuin Vietnamin sotaa vastustavaa mielenosoitusta hajottamaan lähetyt Ohion kansalliskaartin sotilaat alkoivat ampua opiskelijajoukkoon ja tappoivat neljä ihmistä. On väitetty, että ”The Knife” kertoisi tästä tapahtumasta (kuten Crosby, Stills, Nash & Youngin ”Ohio”, 1970), mutta Genesis oli kirjoittanut laulunsa ja testannut sen lavalla jo ennen tapausta. Laulun asiayhteyskin on erilainen. Lisäämällä huudahduksen (josta vastasi tuottaja John Anthony) yhtye vain toi kappaleeseen hieman lisää ajankohtaista relevanssia. Mikä puolestaan näyttää sittemmin iloisesti unohtuneen.

Itse taistelu vallankumouksellisten ja hallitsijoiden välillä käydään Phillipsin pitkänä soolona. Suuren solistisankarin elkeiden sijaan Phillips tekee soolostaan pitkän melodian ja väkevöittää sen sopivan rupisella särösoinnilla. Hyvin rakennetussa soolossa aiemmasta materiaalista tutut pätkät ja kerta kerralta alemmas laskeutuva melodia vuorottelevat lyhyiden tiluttelukuvioiden kanssa, joiden rekisteriä ja pituutta nostetaan soolon edistyessä. Myös Rutherford antaa näytteen bassonkäsittelytaidoistaan soittamalla vuoroin Phillipsin kuvioiden mukana, niitä eri tahtiin tai kehittelemällä vastakuvioita jatkuvina variaatioina. Hän soittaa nimenomaan kuin toinen kitaristi.

Kyse onkin näin pikemminkin koko yhtyeen suorittamasta kehittelystä kuin pelkästä soolosta. Keskeisessä riffissä muokataan sekä nuottien pituutta, määrää että korkeutta. Taidemusiikissa tämä oli peruskauraa, rockissa tuolloin vielä harvinaisempaa. Samalla osio on albumin pisin ja ankarin sähköisin rockin jakso. Lopulta kaikki soittimet yhtyvät runnomaan tätä särmikästä riffiä samaan tahtiin sen merkiksi, että viimeinenkin vastarinta on jauhettu maan tasalle.

Tämän kaiken jälkeen tyypillinen paluu alkuosan materiaaliin, mutta nyt C-duurissa mollin sijaan, tuntuu asianmukaiselta. Vallankumoukselliset riemuitsevat voittoaan, mutta vallankumouksella on paha tapa nostaa valtaan kovin samanlaisia henkilöitä kuin ne, joita kaatamaan lähdettiin. Kappale päättyy uhkaavan kertosäkeen ”Some of you are going to die” toistoon, nyt vielä hitaamman mahtipontisena, mikä viittaa siihen, että elämän ja kuoleman valta on mennyt uuden johdon päähän ja että uusi vallankumous porisee jo kansan syvien rivien painekattilassa.

”The Knife” onkin siis ajalleen poikkeuksellinen protestilaulu. Sitä on sanottu ajan vapautta korostavien protestilaulujen parodiaksi, mutta oikeastaan se heijastaa vakavammin 60-luvun unelmien hiipumista kohti 70-luvun loppupuolen kyynisyyttä. Se näyttää verisen todellisuuden vallankumousromantiikan alla ja kyseenalaistaa muutoksen mahdollisuuden. Pessimistisessä suhtautumisessaan huolettomaan kumousretoriikkaan se edeltää The Whon tunnetumpaa ja kohua herättänyttä ”Won’t Get Fooled Againia” (1971) yli vuodella.

Riffikylläisenä rockbiisinä se toki erottuu Trespassilla. Samoin sillä Gabriel antaa ensi kertaa näytteen laulutulkintansa voimakkuudesta, paikoin maanisen heittäytyvästä eläytymisestään ja absurdiutta pelkäämättömästä kerronnallisuudesta. Yhdistelmä kosketinvoittoista rocksoundia ja teatraalista kerrontaa muodostaisi Genesiksen tulevan menestyksen kulmakiven. Jo seuraavalla albumilla ”Return of the Giant Hogweed” (1971) seuraa ”The Knifen” jättämää vanaa.

Vasta Trespassilla todellinen Genesis syntyy. Lähes kaikki yhtyeen tunnetuksi tehneet elementit esittäytyvät albumilla. Samalla Trespass on melko ainutkertainen tapaus Genesiksen tuotannossa. Vastaavanlaista akustisuutta ja hieman tosikkomaistakin melankolista tunnelmaa ei löydy samassa mittakaavassa värikkäämmiltä ja sähköisemmiltä jatkoalbumeilta, joilla kukki myös paikoin absurdi huumori. Itse en ajattelekaan sitä ensisijaisesti raakilemaisena alkusoittona tulevalle, vaan tasavahvana ja yllättävän valmiina levynä, joka on hieno aivan omilla ehdoillaan.

[1] Genesiksen ohjelmistoon kuului myös useita muita akustisia lauluja, jotka eivät päätyneet levylle. ”Pacidy”, ”Shepherd” ja ”Let Us Now Make Love” raikuvat samanlaisesta 60-lukulaisesta folkpopista, virsimäisestä tunnelmasta ja moniäänisestä laulusta kuin ”Dusk”. Ne jäivät konserteissa raikuvampien numeroiden jalkoihin, eikä yhtye enää palannut niihin Anthony Phillipsin lähdettyä. Phillips kehitteli sittemmin eteenpäin monia Trespassin aikaisia akustisia aihioita ensimmäisille soolojulkaisuilleen.

[2] Taiteilija Paul Whiteheadin maalaukset auttoivat luomaan Genesiksen fantasiapainotteisen imagon. Trespassin kansimaalaus on vielä melko vaisu mytologinen kuvaelma, johon vaikuttivat ennen kaikkea ”White Mountain” ja ”Visions of Angels”. Takakannessa kuvaelman kuitenkin viiltää halki veitsi, mikä luo yllättävän ja täysin musiikkiin sopivan kontrastin. Veitsen on katsottu viittaavaan ”The Knifeen”, mutta teräase esiintyy metaforana myös ”Stagnationissa” (”the ice-cold knife has come to decorate the dead”) ja ”Looking for Someonessa” (”Chilly wind you’re piercing like a dagger”).

The Sky Goes All the Way Home (2000)

_{Taiteilija Sue Martin ikuisti kanteen Claire Franklinin keksimässä albumin syntyyn johtaneen lauseen. Albumilla kuullaan myös Martinin tähän saakka ainoa julkaistu sävellys, Gordon Giltrapin avustuksella toteutettu ”Picture This”.}

”Pöhöttynyttä progea ja nukuttavaa new agea!” Näin kuittasi eräs punkhenkinen Peter Hammillin fani keskustelulistalla kokoelman The Sky Goes All the Way Home (2000). Tämä kahden CD:n kokoelma oli huomioitu tuoreeltaan Hammillille omistetun sähköpostilistan keskusteluissa, koska listan aihe oli osallistunut albumille yhdellä uudella kappaleella. Pakkohan tuo levy oli ostaa noin hyvän suosituksen perusteella.

The Sky Goes All the Way Home ei ole mikä tahansa kokoelma. Sen ideoi BBC:n Derbyn paikallisradiossa tuolloin Soundscapes-nimistä ohjelmaa juontanut Ashley Franklin. Albumilla oli tarkoitus kerätä rahaa minibussin hankkimista varten erikoiskoululle, jota Franklinin Down-tyttö Claire kävi. Franklin lähestyi useita ohjelmassa vuosien varrella soitettuja artisteja ja pyysi näiltä uutta musiikkia kokoelmalle. Kyseessä on siis hyväntekeväisyyslevy. Soundscapesin ohjelmistoa hallitsivat progressiivinen, elektroninen ja ambientmusiikki, joten Franklin onnistui saamaan mukaansa melkoisen joukon sekä pitkän linjan artisteja että tuolloin lupaavia uusia kykyjä.

Hyväntekeväisyyslevy on itsessään vanha idea. Jo 50-luvulla ilmestyi kokoelmia, joiden myyntitulot lahjoitettiin johonkin hyvää tarkoitukseen. Ne koostuivat kuitenkin artistien jo aiemmin levyttämistä sävellyksistä. George Harrisonin singlen ”Bangla Desh” (1971) katsotaan olevan ensimmäinen nimenomaiseen tarkoitukseen sävelletty ja julkaistu hyväntekeväisyyslevy. Harrison keräsi rahaa UNICEFille singlen lisäksi myös näyttävällä konsertilla ja siitä julkaistulla konserttialbumilla.

Jatkossa hyväntekeväisyyslevyt seurasivat kuitenkin Harrisonin singlen, ei albumin mallia. Pankin räjäytti ”Do They Know It’s Christmas?” (1984), jonka uuden aallon rokkarit Bob Geldof ja Midge Ure rustasivat keräämään rahaa nälänhädästä kärsivään Etiopiaan. Sitä laulamaan haalittiin suuri joukko brittiläisen ja irlantilaisen popmusiikin tuon ajan isoista nimistä, ja lopputulos julkaistiin nimellä Band Aid. Hätäisesti äänitetty single myi kuin viimeistä päivää, sai aikaan monen vanhan rokkarin uran elvyttäneen Live Aid -konsertin ja innosti kokonaisen joukon vastaavia tunteellisia julkaisuja erinäisiin hyviin tarkoituksiin ympäri maailman. Jopa Suomessa koottiin eturivin popmuusikoista Apua! Orkesteri levyttämään Juice Leskisen ja Antti Tikanmäen sävellys ”Maksamme velkaa” (1985) samaan kamppailuun Etiopian nälänhätää vastaan. Koiranleukojen mukaan Suomen perimistoimistojen liitto sorvasi raha-asioissaan suurpiirteisille artisteille oman epävirallisen vastineensa ”Maksakaa meillekin”.

Vasta AIDS-työtä tekevän Red Hot Organizationin ideoimat levyt yhdistivät hyväntekeväisyyslevytyksen ja albumimuodon. Ne toivat yhteen uusia äänityksiä monilta artisteilta joko tyylilajin tai jonkin muun löyhän konseptin ympärille. Ensimmäinen albumi, Red Hot + Blue (1990), esimerkiksi sisälsi tunnettujen pop- ja rockesiintyjien omannäköisiä versioita Cole Porterin tuotannosta. Tätä kaavaa noudattaa myös The Sky Goes All the Way Home.

Albumin nimi tulee Clairen 12-vuotiaana spontaanisti lausahtamasta toteamuksesta: taivas ulottuu kotiin saakka, tai, konkreettisemmin tulkittuna, kulkee kotiin saakka. Muusikoille annettiin lähtökohdaksi tuo lause, sen syntytarina ja muuten vapaat kädet. Sen ansiosta albumille on saatu yllättävän yhdenmukainen tunnelma, vaikka sen 35 kappaletta venyvätkin akustisesta folkista elektroniseen ambientiin. Nukuttavaa new agea ja pöhöttynyttä progea unohtamatta [1]. Lisäksi 34 artistia ja yhtyettä sävelsivät ja äänittivät oman osuutensa kuulematta toistensa tuotoksia.

Muusikoita stimuloitiin tallenteilla, joissa Claire, tämän sisko ja koulutoverit lausuvat albumin nimen. Monissa kappaleissa niitä on vain liimattu nimellisesti kappaleen alkuun tai loppuun. Sen sijaan new age -mies Robert de Fresnes rakentaa oman kappaleensa ”Claire’s Dream” kahden eri lausunnan rytmisten profiilien ympärille. Hänen musiikkinsa koostuu kirkkaan solisevasta syntetisaattorikuviosta ja sopraanolaulajan eteerisestä melodiasta sekä syntetisoidusta rockrytmisektiosta. Lopputulos on kaunis ja kohottava albumin avaus.

Vieläkin new agempi syntikkamies Dave Massey lopettaa albumin rakentamalla sampleista vieläkin orkesterimaisemman rytmisen ja melodisen kokonaisuuden, vaikka hänen henkäilevillä syntikkamatoilla ja kitaroilla kudottu sävellyksensä toimiikin lähinnä rauhoittavana loppusoittona. Monet levyn kappaleet liikkuvat tällaisella hieman pikkunätillä mutta hieman seisovalla ambient-alueella joko puhtaan synteettisesti tai akustisten instrumenttien tuella. Esimerkiksi pitkän linjan elektronisen duon In the Nurseryn ”Le Ciel” jää henkäilevyydessään kauas yhtyeen kekseliäimmistä töistä ja No-Manin nousevat tähdet Steven Wilson ja Tim Bowness tuottavat enemmän lapsellisen kuin lapsenomaisen ambient-luonnostelman ”Like a Child”. Poikkeuksena on Michael Nell, jonka ”Lux Gratia” rakentuu aidosti dramaattiseen ja sävellyksellisesti mielenkiintoiseen huippuun tavanomaisen häikäisevien syntikkamattojensa alla.

Kaikki elektroniikka ei ole yhtä henkäilevää ambientia. Asanan ”Simran Visionary” poikkeaa 90-lukulaisen teknochillailun suuntaan, mikä ei sinänsä paranna keskinkertaista kappaletta. Andy Pickford taas polkaisee käyntiin saman ajan tanssibiitin albumin energisimmässä kappaleessa ”The Sky Breaks” ja revittelee päälle kohtuullisen hyvää syntikkarockia kuin Chronologie-ajan Jean-Michel Jarre. Bekki Williams lunastaa Franklinin antaman liikanimen Derbyshiren Vangelis ehkä jopa paremmin kuin albumeillaan. ”Amber Dawn” sisältää V-mäistä tunteellista melodiikkaa, sointukulkuja ja koreita sovituksia, jotka Williams saa laulamaan ja hengittämään keskimääräistä syntikkaromantikkoa paremmin.

Moneen ambient- ja new age -tyyliseen kappaleeseen lomittuu kelttiläisen kansanmusiikin sävy joko soitinvalintojen tai perinnemusiikkia muistuttavan melodiikan kautta. Folkyhtye Thee-na-Shee ja joka paikan moni-instrumentalisti Troy Donockley sukeltavat lähimmäksi aitoa asiaa tekemällä isojen melodioiden ympärille taiderockin vaikutteisia elektroakustisia sovituksia. Samoin pohjoisirlantilaisen pehmorockyhtye Celtuksen voimaballadi ”Fade Away” on parempi kuin suuri osa yhtyeen levytetystä tuotannosta, vaikka se on ylijäämäbiisi juuri aiemmin julkaistun albumin äänityksistä.

Monissa kappaleissa kuuluu mielenkiintoisesti yhteinen yritys kuvailla taivasta. Himertävä tekstuuri, kuulas äänimaailma ja abstraktit melodiat ovat toki tyypillisiä ambientissa ja elektronisessa musiikissa. Kokoelmalla musiikkia kuitenkin tuntuu nimenomaan ohjaavan tähän suuntaan halu kuvailla taivasta sekä sen herättämää lapsenomaista ihmetystä ja riemua, mikä on johtanut samansuuntaisiin ratkaisuihin. Tällöin ei ole väliä luodaanko tekstuurit ja melodiat synteettisesti vai erikoisemmilla ratkaisuilla, kuten sähköharpulla Rupert Parkerin ”Blow the Wind Blow’ssa” tai Theo Travisin eteerisillä puupuhaltimilla Cipherin ”White Cloud, Blue Skyssa”.

Tai puhtaasti akustisesti kuten tekevät monet artistit akustisilla kitaroilla. Anthony Phillipsin ”Sky Dawn” pohjautuu miehen omaperäisiin 12-kielisen kitaran tekstuureihin ja kuulostaa hienolta, vaikka sävellys on hieman ohut kuuden minuutin kestoon nähden. Toinen akustisen kitaran sankari Gordon Giltrap häärää useammankin kappaleen taustalla. ”Fell Runner” on hänelle tyypillisen notkeasti näppäilty ja vetoavan optimistisen kuuloinen pikkunumero.

Optimismi ja valoisuus yhdistävätkin myös valtaosaa kappaleista. Hyvä mieli ja nostattavuus olivat mukana alkuperäisissä spekseissä. Hyväntekeväisyyslevyille on myös tyypillisempää toitottaa myönteistä sanomaa kuin synkistellä. Silti Karda Estran ”The Warmth of the Sky” erottuu juuri sen takia, että Richard Wilemanin elektroakustinen ja selkeää luokittelua väistelevä kamarimusiikki kyllä kuvailee taivaan lämpöä mutta pitää tuttuun tapaansa myös kylmentäviä riitasointuja koko ajan taivaanrannassa. Siinä taivaan tavoittelu saa ikarosmaisen lopun.

Juuri synkkyys ja kulmikkuus ovat Robert Frippin valtteja hänen Soundscapes-sävellyksellään ”The Sky Falls”. Fripp lanseerasi jo 70-luvulla Frippertronics-nimellä kahteen kelanauhuriin pohjautuvan luuppausjärjestelmän, jonka avulla hän saattoi luoda kitarallaan monikerroksisia äänimaisemia konsertissa. Soundscapes on saman idean monipuolisempi digitaalinen versio, ja sen avulla Fripp on tehnyt yhden miehen ambient-tyylisiä improvisaatioita satojen konserttien ja parinkymmenen levyn verran. ”The Sky Fallsissa” moottorisahamainen kitara tekee yhtäkkiä riitasointuisia viiltoja halki äänimattojen tai tööttää pulssia kuin hälytyssireeni maanalaisessa bunkkerissa. Kappale on yksi miehen parhaita improvisaatioita.

Yllättäen Frippin vanha yhtyekaveri John Wetton tarjoaa kauniin ”Adagietton”. Yllättäen, koska mies joka tunnettiin parhaiten käheän vahvasta lauluäänestään ja tunteellisista lauluistaan, pitää suunsa kiinni ja soittaa syntetisaattoreilla muka-klassisen miniatyyrin. Kiva esitys sinänsä, mutta vaikuttaa, että tällä albumilla nuoremmat hurjat jyräävät vanhat progepatut, joiden nimillä albumia ensisijaisesti myytiin.

Varsinaista pöhöttynyttä progea on albumilla hyvin vähän. Vanha kosketinsoitinvelho Rick Wakeman oli tekoaikana jälleen kerran niin huonokuntoinen, ettei hän ehtinyt äänittää mitään uutta, mutta tarjosi suuresta katalogistaan kaksi kappaletta. Molemmat ovat hänen uskonnollisen levymerkkinsä tuotantoa, mutta ne näyttävät hyvin miehen vastakkaiset puolet. ”Hymn of Hopen” on juuri sitä raskassointuista kuororockia pöhöttyneimmillään, ”A Little Piece of Heaven” impressionistisempi ja miellyttävämpi pianominiatyyri.

”Tears of the Sun” on sen sijaan kunnon syntetisaattoreilla toteutettua sinfonista musiikkia, ei ehkä kuitenkaan rockia perinteisimmässä mielessä. Sen takana on sinfonisen rockin oman tien kulkija The Enid, tai oikeammin vain yhtyeen johtaja Robert John Godfrey kosketinsoitinarsenaalinsa takana. Albumin selvästi pisin yhdeksän ja puolen minuutin kesto sallii kappaleelle klassisen kolmiosaisen rakenteen, jossa ensimmäinen osa risteyttää Ralph Vaughn Williamsin mieleen tuovan harmonisen maailman ambientmaisen soinnin kanssa, toinen osa kiipeää bartókmaisena paholaistanssina yhä ylemmäs ja huipentuu, hieman puolittaisesti, kolmannen osan paluuseen ykkösosan teemoihin sinfoniseen hurmioon paisutettuna. Tekijöilleen se on jokapäiväistä kauraa, mutta tällä albumilla yksi huippuhetkistä.

Instrumentaalisen sävellysenemmistön joukossa asustaa myös laulujen vähemmistö ja sieltä löytyvät albumin erikoisimmat hetket, hyvässä ja pahassa. Näitä ovat runoilija Mark Gwynne Jonesin melkeinpä psykedeelinen puhelaulu ”Three Lane’s End” ja ikioudon laulaja-lauluntekijän Kevin Coynen ”I Believe It”, joka on surrealistinen yksinpuhelu akkarin säestyksellä. Kuitenkin vanha kapinallinen jäärä Roy Harper onnistuu tekemään albumin osuvimman laulun, hänkin vain akustinen kitara ainoana kumppaninaan. ”Solar Wind Sculptures” yhdistää tuutulaulumaisen yksinkertaisen melodian ja riimit tekstiin, joka kurkottaa kromosomin mutkista kosmisiin mittoihin ja panee siinä sivussa ihmisen paikalleen. Se on kuin filosofoiva lastenlaulu, joka puhuu kohteelleen ilman alentumista tai pelkäämättä, ettei tämä ymmärtäisi isoja asioita.

Lopuksi laulun laulaa myös Peter Hammill, josta tämä kirjoitus alkoi. ”Far Flung (Across the Sky)” erottuu tummasävyisenä ambient-kitarapalana joukosta. Lauluna se ei ole Hammillin parhaita, mutta Hammill näyttää vahvuutensa jälleen sanoittajana. Hän kiteyttää tyylikkäästi albumin keskeisen ajatuksen taivaasta, kodista ja toiveikkuudesta. Siinä maapallon eri puolille joutuneet läheiset katsovat taivaalle ja tuntevat olevansa kotona, sillä sama taivas häilyy molempien yläpuolella. Saman idean esittävät hieman sentimentaalisemmin John Tams (”Yonder Down the Winding Road (Re-visited)”) ja Rob Armstrong (”All the Way Home”).

Hammillin kappale kuten monet muutkin on sittemmin julkaistu myös artistien omilla levyillä tai verkon kautta. Nykykuulija tuskin vaivautuisikaan enää hakemaan tätä monimuotoista ja hieman epätasaistakin kokonaisuutta. Silti sen kahteen ja puoleen tuntiin mahtuu paljon hyvää materiaalia. Kahdenkymmenen vuoden epäsäännöllinen kuuntelu ei ole täysin tyhjentänyt sitä, vaan aina esiin ponnahtaa jotain, jota ei muistanutkaan.

Ennen kaikkea albumi täytti tarkoituksensa. Jopa listan nyrpeä punkmies osti kokoelman Hammillin ja parin muun esiintyjän vuoksi. Tämähän on moniartistisen kokoelman vetovaltti – tai oli, sillä suoratoiston aikakaudella kaikki on palautunut takaisin yksittäisten kappaleiden vetovoimaan. Taisipa löytyä jopa pari puritaanisinta progesta pidättäytyjää ja new agelle nyrpistäjää, jotka jättivät koko albumin ostamatta mutta lahjoittivat silti rahaa Clairen koululle. Raha ja huomio, ne ovat loppujen lopuksi hyväntekeväisyyslevyjen perimmäinen motiivi. Onneksi siinä sivussa syntyy joskus oikein hyvää musiikkiakin.

[1] Progressiiviset rockartistit ovat osallistuneet hyväntekeväisyyslevytyksiin muulloinkin. Esimerkiksi Steve Hackett organisoi nimellä Rock Against Repatriation singlen ”Sailing” (1990) keräämään varoja vietnamilaisten venepakolaisten auttamiseksi. Katrina-hirmumyrskyn uhreja tuettiin albumilla After the Storm (2005), johon lahjoittivat kappaleita monet pohjoisamerikkalaiset ja eurooppalaiset progeartistit.

Galliard – uuden aamun tanssi

Progressiivisuus oli 60-luvun lopun Isossa-Britanniassa kuohuva ja kirjava keitos erilaisia löyhästi rockiin liittyviä tyylejä, jota hämmensi yhtä kirjava joukko bändejä yrittäen kauhoa siitä omannäköisiään sattumia. Bändejä taas kalasteli joukko isojen levy-yhtiöiden ”edistyksellisiä” alamerkkejä, jotka haistoivat tässä oudossa uudessa nuorisomusiikissa rahan, vaikkeivät oikein ymmärtäneet siitä mitään. Yrittäjiä oli paljon ja yllättävän moni pääsi levyttämään, mutta jäi silti vain alaviitteeksi rockin historiankirjoihin.

Yksi mielenkiintoisimpia unohdettuja varhaisen brittiprogen historiassa on birminghamilainen Galliard. On jo poikkeuksellista, että Birminghamista tuli levyttämään päässyt progressiivinen yhtye, sillä tuolloinen teollisuuskaupunki muistetaan rockhistoriassa pikemminkin toisen suuren trendin kärjessä kulkeneesta yhtyeestä Black Sabbath. Sattumoisin Galliardin kitaristit Geoff Brown ja Richard Pannel olivat aloittaneet levytysuransa yhden hitin ihmeeksi jääneessä mod-bändissä Craig, jonka rumpali oli muuan Carl Palmer.

Galliard perustettiin vuonna 1968, ja sen kiinnitti Deram, suuren Decca-yhtiön progressiivinen alamerkki. Deccahan muistetaan levymerkkinä, joka oli hylännyt The Beatlesin, ja noihin aikoihin se oli päästämässä Genesiksen käsistään julkaistuaan yhtyeen epäonnisen ensimmäisen albumin. Ensimmäisellä albumilla Strange Pleasure (1969) Galliardin kokoonpanossa oli rummut, basso, kaksi kitaraa, trumpetti ja saksofonit. Lisäksi kuutta jäsentä tuki levyllä toinen saksofonisti ja vetopasunisti. Komppikitaristi Brown kirjoitti valtaosan albumin kymmenestä kappaleesta, trumpetisti Dave Caswell kaksi.

Kokoonpanon huomioon ottaen ei herätä ihmetystä, että Galliardin keskeisin vaikute oli jazzahtava torvirock hieman Blood, Sweat & Tearsin, Colosseumin, Chicagon ja ehkä jopa varhaisen Soft Machinen malliin. Albumin avaava ”Skillet” on itse asiassa Dave Maconin koominen bluegrass-kappale vuodelta 1924 modernisoituna sovituksena. Esikuva oli tapa, jolla folkkitaristi Davey Graham oli käsitellyt sävellystä neljä vuotta aiemmin (sekä Brown että Graham ottivat sävellyksen omiin nimiinsä, kuten brittiartisteilla oli tuolloin tapana). Galliardin sovitus todellakin muuttaa kappaleen aivan toiseksi teokseksi. Brown, basisti Andy Abbott ja rumpali Les ”Podreza” Marshall kehittävät tiukan ja kiihkeän grooven, jonka päälle puhaltimet töräyttelevät ja sooloilevat kirkuvalla jazztyylillä.

Bluesbuumin ja brittijazzin kattilassa kypsytetyt muusikot tekivät tyypillisesti tällaisia ”edistyksellisiä” sovituksia tavanomaisemmasta blues- ja rockmateriaalista. Kypsän progen isoista nimistä esimerkiksi Yes haki uransa alussa progressiota juuri tällaisista uudelleensovituksista. Kuitenkin Galliardin kappale, kuten myös yhtyeen samanhenkiset omat sävellykset, pysyvät enimmäkseen tiiviinä ja tarkasti soitettuina rocklauluina, sen sijaan että toimisivat lähtöalustana pitkille revittelyille. Kautta levyn yhtye itse asiassa väistää arvattavimmat bluespohjaiset sooloratkaisut ja tarjoaa niiden tilalle yllättäviä mutkia sekä vahvoja laulumelodioita, jotka Brown ja Abbott tulkitsevat kirkkailla mutta painokkailla rockäänillään.

Toisena vaikutteena on ajan ”barokkifolk”. Se kuuluu parhaiten kappaleessa albumin popsinglessä ”I Wrapped Her in Ribbons”. Yhdysvaltalainen psykedeelinen folkrockyhtye Ars Nova oli rakentanut edellisenä vuonna tämän perinnemelodian ympärille oman sävellyksen (alaotsikolla ”After Ibiza”) ja sille laulavan röyhelöisen akustisten kitaroiden ja puhaltimien sovituksen. Galliard otti saman melodian ja sovituksen, korvasi muut osat omilla ideoillaan ja teki siitä kauniin folkpoplaulun. Keskiosaan se vielä kehitteli korostetusti muusta kappaleesta eroavan trumpettisoolon, jossa hempeä valssimaisuus vaihtuu 5/4-tahtilajin monirytmiikkaan ja koko bändin tiukkaan unisonoriffiin urkujen laskevan kierron päälle (tämä osio puuttuu laulun yksinkertaisemmaksi miksatusta singleversiosta). Dramaattinen äänellinen ja tyylillinen kontrasti eri osioiden välillä vakiintuikin progressiivisen rockin perustyökaluksi. Samoin laajennettu soitinvalikoima ja tyylilliset viittaukset vanhaan musiikkiin olivat keskeinen osa Gryphonin ja Gentle Giantin kaltaisten yhtyeiden soundia. Ars Novan albumi oli antanut alkukipinän Galliardin luomiselle, mutta krediittiä ei bändillekään herunut.

”Frog Galliard” antoi yhtyeelle sen nimen. Se ei ole versio John Dowlandin luuttuklassikosta, mutta se on kirjoitettu renessanssitanssi gaillarden rytmiin ja mukailee, varsinkin keskiosassaan, tyypillisiä renessanssimusiikin korukuvioita. Pohjimmiltaan se on tarttuvakertosäkeinen folkrocklaulu, joka monipuolisissa instrumentaalibreikeissään luo pastissia renessanssiajan musiikista. Soolokitaristi Pannel on vieläpä poiminut luutun käteensä ja käyttää sitä yhtä taitavasti kuin sähkökitaraa. Sanoissa vilisevät tyypilliset psykedeeliset kliseet: aika pysähtyy, eikä sitä voi mitata, ja maailmakin pysähtyy, kun salaperäinen pitkätakkinen mies vie mielitettynsä gaillarden pyörteisiin. Gaillarde oli alun perin hovitanssi, joka vaati taitoa ja improvisaatiokykyä, hieman kuin Galliardin musiikki. Shakespeare kirjoitti Loppiaisaatossa vuoropuhelun, jossa gaillarden taidoillaan rehentelevä henkilö korosti ylhäistä asemaansa, mutta tanssi toimi myös mahdollisesti kaksimielisenä vertauskuvana, kuten monet tanssit ovat vuosisatojen mittaan. On eri asia, tiesikö kappaleen sanoittanut Brown tämän.

Psykedelia onkin kolmas keskeinen vaikute Galliardin musiikissa. Kevyimmällään se on satumaista kukkaisilottelua, joka heilahtelee sarjakuvamaisen popin ja jazzin väliä monien lapsenomaisen leikkisien englantilaisten psykekappaleiden tapaan (”Pastorale”). Musiikin yllättävä vaihtelu on tässäkin kappaleessa se progressiivisin elementti. Jazziin poiketaan lyhyesti myös hienossa akustisessa kitarakappaleessa ”Hear the Colours”. Brownin sävellys ja yhtyeen taitavan hillitty sovitus ovat tässäkin ajattomamman kuuluisia kuin synestesian tendenssimäinen käsittely sanoissa.

”Children of the Sun” varsinkin on sanoituksessaan hyvin tendenssimäinen (”We’re the children of the sun / We don’t belong to anyone”), mutta musiikki on dynaamisen kiihkeää rockia, jossa trumpetti soittaa fryygialaisia kuvioita ja Pannel antaa kitaransa valittaa lyyrisen säröisesti. Lopputuloksessa on kuulevinaan kaikuja Ennio Morriconen lännenelokuvamusiikin äänimaailmasta. Psykedelia kukkii varsinkin juuri Pannelin soinnillisesti kekseliäässä soitossa. Esimerkiksi raskaasti paahtavassa psykejytässä ”Got To Make It” hän lataa takaperin äänitettyä kitarasooloa ja puhaltimet saavat saman käsittelyn. Normaali todellisuus pitää tehdä oudoksi, kaikki kääntää takaperoiseksi, näin kuului psykedelian lähetyskäsky ja Galliard noudatti sitä.

Albumin aggressiivisin kappale ”Blood” jatkaa ajankohtaisuuden offensiivia, tällä kertaa sotaa vastaan rockmarssirytmeillä, kitaran synkkämielisellä murtosoinnulla, riitasointuisilla puhalliniskuilla ja keskiosassa taistelukentän äänitehosteilla. Galliardin sävellys on ennen kaikkea dynaaminen ja hurjuuttakin olisi voinut arvostaa enemmän, ellei King Crimsonin ensialbumi olisi ehtinyt väliin ja nostanut rimaa sen suhteen, kuinka rajusti ja syvästi tätä aihepiiriä voidaan käsitellä sanoilla ja musiikilla.

Strange Pleasure jääkin mieleen groteskin kansitaiteensa ohella juuri vahvoista kappaleistaan, jotka kierrättävät kaikkia mahdollisia 60-luvun lopun ideoita mutta toistavat ja yhdistelevät niitä melko omaperäisesti ja ilman turhia rönsyjä. Albumin toinen popsingleksi kelpaava kappale ”A Modern Day Fairy Tale” tiivistää itselleni yhtyeen eteenpäin pyrkivän dualismin. Säkeistöt ovat akustisvoittoisia ja unenomaisia täynnä psykedeelistä fantasiakuvastoa, mutta partaveitsen terävä kertosäkeistö ja Pannelin ulvova sähkökitara särkevät äkisti kuulijan fantasiamaailmat: ”What good are fairy tales / To someone who’s never felt the nails / Upon his hands / And watched them as they laugh?”

Samat perusainekset esiintyvät toisella albumilla New Dawn (1970), mutta sävellykset ja sovitukset ovat hiotumpia, suurellisempia ja pidempiä. Samalla yhtyeen tyylien spektri on ikään kuin pilkottu jonkinlaisessa tyylilajillisen prisman vastikkeessa ja eri tyylit jaoteltu selvemmin eri sävellyksiin. Niinpä ”Open Up Your Mind” on barokkimaisten torvifanfaarien säestämää riemukasta psykepoppia, ”And Smile Again” 12-kieliseen kitaraan, bassoon, haitariin, tamburiiniin ja hienoon taustakuoroon rajattu nostalginen folkvalssi, ja ”Premonition” yhden riffin ympärille rakennettu jazzimprovisaatio, jossa solistit vaihtuvat ison ryhmän pitäessä svengiä yllä.

Osa muutoksista johtui siitä, että puhallinsoittajat loikkasivat toiseen bändiin kesken äänitysten – oli yleistä tuohon aikaan, että lupaavien kokoonpanojen osaavia soittajia maaniteltiin toisiin lupaaviin tai menestyneimpiin yhtyeisiin. Näiden jättämää aukkoa korvattiin toisilla sessiomiehillä ja kosketinsoittimilla, mikä johti monipuolisempiin sovituksiin. Toisaalta yhtye kuulostaa jotenkin tiukemmin oman aikansa luomukselta kuin ensimmäisellä albumilla juuri silloin, kun se on kaikkein edistyksellisimmillään ja yrittää yhdistellä musiikillisia atomejaan monimutkaisemmiksi molekyyleiksi.

Niinpä fantasiahymni ”In Your Mind’s Eyes” vuorottelee jylhän käskevää puhallinriffiä, vuoroin goottilaisen fanfaarista ja hilpeän jazzahtavaa laulua sekä tuomionpäivämäistä instrumentaaliragaa, joita yhdistää vain menevä rockkomppi. Tämä kaikki vielä kehystetään ”ajattomalla” jaksolla, joka koostuu kelluvien urkujen klustereista, audio-oskillaattorin huminasta ja saksofonin muodottomasta lispauksesta. Kokonaisuus on kuin psykedelian tilipäätös vuonna 1970, sekä musiikillisesti että tekstin todellisuuden muurit murtavassa rajattomassa ihmeenuskossa. Sellaisena se on tiukan nautittava, mutta samalla se näyttää myös psykedeelisen rockin rajat, jotka muut yhtyeet alkaisivat ylittää uuden vuosikymmenen myötä.

Samalla tavoin ”Ask For Nothing” alkaa ja loppuu Pannelin sitarin ragamaisilla sooloilla, mutta soitin jatkaa mietiskelevää tilutteluaan halki varsinaisen laulun. Mielenkiintoista on juuri, kuinka se välillä seuraa melko yksitoikkoista ragarocklaulua, mutta myös pitkiä jaksoja kulkee irtonaisena suhteessa muuhun joukkoon. Se synnyttää hienoista kitkaa kappaleen yhden riffin ja honottavan laulun tasaista kulkua vasten ja lisää melkein sävellykseen toisen tason (hieman kuten Pierre Henry lisäsi Spooky Toothin musiikkiin oman osuutensa yhteisalbumi Ceremonyn, 1969, parhaissa hetkissä). Samanlaista monitasoisuutta saavutetaan myös paksun sovituksen huilusooloilussa ja keskiosan instrumentaalijakson rytmillisessä monitahoisuudessa, josta kiitos kuuluu varsinkin rumpali Marshallin vaelteleville aksenteille.

Tässä tullaan rajapyykille, joka erottaa varsinaisen progressiivisen rockin rakenteellisesti aiemmasta psykedeliasta ja jazzrockista. Siinä sävellyksen ulottuvuutta ei kasvateta vain pitkillä sooloilla, vaan myös erilaisten jaksojen harkituilla yhdistelmillä, kontrasteilla ja kehittelyillä. Galliard menee lupaavasti siihen suuntaan kolmannella pitkällä kappaleella ”Winter – Spring – Summer”, jossa erilaiset tyylit palvelevat impressionistista kuvausta vuodenaikojen kulusta. Talviset rekikellot, nokkahuilu ja teräksinen 12-kielinen kitara hallitsevat folkmaisia A-osia, suurellinen koko bändin rock taas kuuluttaa kevään purskahtamista esiin B-osissa. Kuitenkin B1 ja B2 ovat tyyliä lukuun ottamatta kaksi aivan eri sävellystä, kun taas A-osissa tausta pysyy samana, mutta toistossa laulumelodia muuttuu toiseksi tai rakenne tiivistyy. Näiden jälkeen kesään mennään hämyisellä jazzrockilla Harry Beckettin upean ilmaisukykyisen flyygelitorvisoolon perässä. Sen myötä kappale myös päättyy, joten rakenteellisesti se jää vielä hieman ilmaan, enemmänkin kollaasiksi kuin saumattomaksi kokonaisuudeksi. Galliardilla oli silti selvästi potentiaalia kehittyä 70-luvulla samaan suuntaan kuin uudet progressiiviset yhtyeet. Niiden tapaan se karsi entisestään bluessävyjä musiikistaan ja keskittyi omiin sävellyksiinsä.

Potentiaalia ei kuitenkaan saatu käyttöön 70-luvulla. Deram katsoi myyntilukuja, eikä uusinut yhtyeen sopimusta. Myöhemmin säveltäjä Brownin kiinnostus kääntyi takaisin kohti perinteisempää mustaa musiikkia, mikä johti ryhmän hajoamiseen. Ne julkaistut kaksi levyä ovat silti hienoja muistutuksia ajasta, jolloin progressiivisuus musiikissa tarkoitti jotain uutta, jännittävää ja määrittelemätöntä. Kun tutusta tehtiin jotain omaa. Jopa Birminghamissa.

Neoproge osa 2: IQ

Marillion oli 80-luvun niin sanotun neoprogressiivisen rockin aallon jäljitellyin ja menestynein edustaja. Lähes yhtä pitkään on toiminut ja seuraajia kerännyt IQ, vaikka yhtye ei onnistunut saavuttamaan Marillionin kaltaista valtavirtasuosiota. Yhtye kehittyi kitaristi Mike Holmesin vuonna 1976 Southamptonissa perustamasta instrumentaalisesta progeyhtyeestä The Lens (jonka musiikin Holmes herätti henkiin vuosikymmeniä myöhemmin). Useimpien neoprogressiivisten aikalaistensa tapaan IQ julkaisi varhaisimmat teoksensa itse.

Yhtyeen pitkäaikainen kosketinsoittaja Martin Orford protestoi aina äänekkäästi yhtyeensä musiikin kutsumista neoprogeksi. Hän koki IQ:n musiikin kehittyneen luonnollisesti The Lensin 70-lukulaisesta progesta. IQ:n varhainen kasettijulkaisu Seven Stories into Eight (1982) tukeekin miehen julistusta siinä mielessä, että se hapuilee omaa ääntään erilaisten tyylien sekamelskassa. Mukana on jazzrockia (”Capital Letters (In Surgical Spirit Land)”, vanhakantaista instrumentaalista progea (”About Lake Five”), sikermä joululaulujen ja -virsien teemoja sinfonisena progesovituksena (”For Christ’s Sake”) ja jopa avaruudellisen kaikuinen reggaenumero (”Barbell Is In”). Nämä, usein vielä kypsymättömät sävellykset asettavat enemmän vaatimuksia soittajille ja roikkuvat selkeämmin eilispäivän progressiivisissa ideoissa kuin Marillionin tiiviimmät ja popmaisemmat varhaistyöt.

_{Peter Nichollsin kansipiirros kuvaa laulujen henkilöitä samalla karun ankean realismin ja epämääräisen synkkyyden yhdistelmällä kuin miehen tekstit.}

Yhtyeen ensimmäinen LP-julkaisu Tales from the Lush Attic (1983) määrittelee paljon johdonmukaisemmin yhtyeen laulupainotteisen lähestymistavan. Viidessä päivässä äänitetty ja miksattu albumi kärsii jonkin verran pelkistetystä soinnista ja kokemattomuudesta studiossa, mutta yhtyeen sävelkynä on sillä jo terävä kuin mikä ja sävellysmateriaali antaa aitoa pohjaa yhtyeen soittotaidolle. IQ:n musiikissa kuuluu vahva velka 70-luvun Genesikselle, mitä voikin pitää yhtenä yhdistävänä elementtinä neoprogressiivisen rockin kiistellyssä määritelmässä. Vahvimmin tämän kuuluu albumin keskipisteessä, 20-minuuttisessa sävellyksessä ”The Last Human Gateway”. Kuten Marillionin varhainen ”Grendel” (1982), kappale ottaa malliksi Genesiksen moniosaisen sävellyssarjan ”Supper’s Ready” (1972). Erot lopputulosten välillä kertovat jotain myös kolmen yhtyeen eroista.

”The Last Human Gateway” rakentuu ”Supper’s Readyn” tavoin joukosta lyhyitä, melkein itsenäisiä lauluja tai instrumentaalijaksoja, jotka on sovitettu sulavasti yhteen virtaavaksi mutta silti selvästi osiomaiseksi kokonaisuudeksi. Myös niiden kulku on samantyyppinen. ”The Last Human Gateway” tosin alkaa virtaavan veden äänillä, jonka on voinut pikemminkin innoittaa Yesin magnum opus ”Close to the Edge” (1972), mutta musiikin alettua sävellys kasvaa ”Supper’sin” tavoin kahden melodisesti vahvan jakson, kuin minipoplaulun, läpi hiljaisesta mietiskelystä rockmaiseen crescendoon. IQ:n sävellyksessä säestyksen monikerroksiset kitara- ja kosketinmurtosoinnut ovat jonkin verran yksinkertaisempia, samoin sointukulut, vaikka soinnut ovat käännöksiltään värikkäitä ja välttelevät perusmuotoa vieläkin enemmän kuin Genesis. Genesiksen malliin sävellys myös huipentuu tämän alkujakson massiiviseen kertaukseen, jota paisutetaan samalla tavoin aiemmin säästäväisesti käytetyillä mellotronin kuoroilla kitaran piirtäessä majesteettista melodiaa kaiken yläpuolella. Yhtye käyttää matkan varrella lähinnä 70-lukulaista arsenaalia kosketinsoitinsoundeja ja 12-kielistä kitaraa myöten.

Myös laulumelodiat on tehty enemmän lyhyiden melodisten koukkujen ehdoilla kuin Peter Gabrielin resitatiivisemmat vuodatukset. Marillionin laulaja Fish saattoi matkia ajoittain Gabrielin laulutapaa, mutta IQ:n Peter Nichollsin äänensävy, nasaali sointi ja englantilainen ilmaisu ovat paikoin hämmästyttävän samanlaiset kuin nuorella Gabrielilla. Hän vain kuulostaa alakuloisemmalta, ja Gabrielin värikkään teatraalisuuden sijaan hän viljelee sisäänpäin kääntynyttä synkkyyttä. Gabrielin ja Fishin tapaan Nicholliskin maalasi kasvonsa lavaesiintymisiin, mutta hänen sanoitustensa erikoisuus pohjautuu vaikeatulkintaisuuteen, eikä niinkään runolliseen kuohkeuteen tai nokkelaan leikittelyyn merkityksillä. Hänen omaperäinen mielikuvituksensa ei yllä Gabrielin tasoiseen surrealistiseen kerronnallisuuteen, eikä hän kykene ilmaisemaan sisäistä ahdistusta niin eläväisesti kuin Fish. Hän liikkuu usvaisella joutomaalla fantasian ja arkisen välillä.

Niinpä ”The Last Human Gatewayn” huipennus musiikillisesti melkein nostaa esikuvansa tapaan (ja toisin kuin ”Grendel”) kuulijan ilmaan, mutta sen riemukkuus ja paluuntunne jäävät hieman väkinäisiksi. Kun ”Supper’s Readyssä” paluu symboloi sekä alkujakson rakastavaisten jälleennäkemistä että suuren metafyysisen konfliktin onnellista ratkaisua, Nichollsin tarina jää epäselvemmäksi kuvaukseksi miehestä, joka ilmeisesti jonkin suuren tuhon jälkeen yrittää selviytyä yksin tai kuolla (esikuvana voisikin olla ”Supper’s Readyn” sijaan ”Stagnation”, 1970). Henkilön matka, sellaisena kun siitä saa selvän, päättyy vain antautuneeseen näköalattomuuteen. ”The Last Human Gatewayn” alkuperäinen sanoitus toistikin alun sanoitukset sellaisinaan. Uusikin sanoitus läinnä ivaa musiikin riemua.

Ääripäidensä välissä ”The Last Human Gateway” käy läpi nopeampia, kulmikkaampia, uhkaavampia tai impressionistisempia laulu- ja soitinjaksoja hyvin pitkälti ”Supper’s Readyn” sapluunan tavoin. Esimerkiksi kolmas jakso on nopea rocklaulu, joka vie näyttäviin soitinsooloihin ja purkautuu sitten abstraktimmaksi kellunnaksi. Lopulliseen paluuseen taas päästään synkän marssimaisen laulujakson ja kiihtyvän toccatamaisen instrumentaalihornan läpi. Vain ”Willow Farmin” absurdi huumori jää pois, mikä tekee IQ:n teoksesta tavallaan ehjemmän. Tämäkin kuului uudemman sinfonisen progen pirtaan: alkuaikojen oudot rönsyt / luova eksentrisyys (yliviivaa maun mukaan) hiottiin pois.

Hölmöilyn sijaan ”The Last Human Gateway” tarjoaa uuden ja hienomman laulujakson. ”Supper’s Readyssa” jatkuvuuden tuntu syntyy osin siitä, että toisen osan melodia toistuu ennen kolmannen ja kuudennen osan suuria ”taistelujaksoja”. Ensimmäisen ja toisen osan kuviot myös toimivat raaka-aineina muiden osien pohjarakenteissa. ”The Last Human Gateway” ei varsinaisesti pysty tähän. Sen sijaan keskiosan laulujakso toimii uudelleen kirjoitettuna muunnelmana alun kahdesta ensimmäisestä osasta. Se toistaa nousun hitaasta mietiskelystä fanfaariin, mutta muokkaa sointukulut, melodian ja sovituksen ennakoimaan loppuosan juhlallisuutta. Kokonaisuutena teos onkin erittäin tyydyttävä ja tasapainoinen kokonaisuus nuorelta yhtyeeltä.

Suurin ero Genesiksen ja neoprogeilijoiden välillä oli kitaran huomattavasti keskeisempi rooli. Holmesin komppauksissa ja suurieleisissä, joskin aina hyvin melodisissa sooloissa kuulee uudemmasta hard rockista ja AOR:sta omaksutut vaikutteet. Marillionin tapaan IQ soittaa edeltäjiään rajummin ja konstailemattomammin. Mutta Orford ja Holmes antautuvat myös fuusiovaikutteisiin unisonosooloihin poikkeusjakoisissa rytmeissä ja tempoissa, joihin Genesis harvoin itsekään venyi eikä Marillion koskaan.

Varhaista Marillionia syytettiin Genesis-klooniksi, osin perusteettomasti. IQ:n soundi sen sijaan on rakennettu paljon selvemmin isolta G:ltä lainatulla velkarahalla. Kummasti se ei vaikuta musiikin tehoon, ainakaan omissa korvissani. Siinä missä Marillionilla Genesikseltä kerätyt maneerit kuulostivat paikoin päälle liimatuilta ja kömpelöiltä, IQ todella tuntuu sisäistäneen 70-luvun sinfonisen Genesiksen lähestymistavan, soveltaneen sitä omiin, vahvoihin sävellysideoihinsa ja tehneen siitä suoraviivaisemman ja popmaisemman version 80-luvulle. Se on samalla hyvin erilainen kuin Genesiksen itsensä valitsema tie 80-luvulla. Marillion oli kaksikosta omaperäisempi ja radioystävällisempi, varsinkin karistettuaan ”Grendelin” kaltaiset selvimmät vaikutteet. IQ sen sijaan pysyi tiukemmin kiinni perinteisessä progressiivisessa soundissa ja kuulosti hyvältä juuri sen takia.

Tämän kuulee albumin lyhyemmillä kappaleilla. ”Awake and Nervous” on yhtyeen klassikko ja on itsessään toiminut pohjapiirroksena monille myöhemmille bändeille. Se yhdistää Banksin kuumeisen koristeelliset syntetisaattoripulputukset, ripakan 7/8-rytmin ”The Cinema Show’n” loppuosasta ja vuorottelee sitä tavanomaisemman 4/4-rockrytmiikan kanssa vahvan melodisissa säkeistöissä. Voidaan sanoa, että esikuviin verrattuna rytmiikka on hieman suoraviivaisempaa, melodinen kehittely on yksinkertaisempaa, toistoa on enemmän. Toisaalta soitossa on (aiheeseen kuuluvaa) vimmaista energisyyttä ja draivia, jollaista monilta aikalaisilta ja seuraajilta puuttui. Tätä usein kuvataan punkvaikutteena, mutta IQ:n tapauksessa siihen vaikuttivat myös nuoruuden into ja tiukka äänitysaikataulu, joka ei sallinut korjailuja tai uudelleenottoja – rumpali Paul Cook meinaa siellä täällä kiilata muun yhtyeen edelle. [1] Paul Esau käyttää ehkä enemmän yksioikoisia ostinatoja kuin ykköslinjan progebasistit, mutta punkmaista yhden nuotin pumppausta hän harrastaa vain paikoin. Punkin vaikutus kuuluu enemmän odotuksissa: bändeiltä odotettiin rutiininomaisesti paljon korkeampia energiatasoja kuin vielä 70-luvun puolivälissä eikä stimulanttien tyyppiä vaihtanut yleisö jaksanut kuunnella pitkiä kehittelyitä enää yhtä hartaasti. Musiikki-ilmasto oli yksinkertaisesti toisenlainen vuonna 1983 kuin 1973, eivätkä progressiivisetkaan bändit kehity täysin umpiossa – vaikka väittäisivätkin toista.

Englantilaisessa asiayhteydessä luokkakysymyskin on samentanut vettä. Isossa-Britanniassa proge nähtiin ylemmän keskiluokan – ja yleensä vielä eteläenglantilaisen keskiluokan – projektina, mikä leivottiin osaksi punkin narratiivia 70-luvun vanhoista rokkareista eltaantuneena aristokratiana. Orford kovasti aina mainosti, että IQ:n jäsenet tulivat lähinnä työväenluokkaisista kodeista ja että tämän ansiosta yhtye pystyi soittamaan progea punkin energialla. Käsitys vetää mutkat suoraksi, mitä tulee progen esittäjien ja yleisön taustoihin, mutta varmasti 80-luvun alussa rockbändin ei sopinut näyttää liian herraskaiselta, jos se mieli päästä vedota punkkia tai heviä kuuntelevaan yleisöön. IQ onnistui soittamaan teknisesti haastavaa musiikkia – myös moniin kilpailijoihinsa verrattuna – jäljittelemällä punkbändien asennetta ja imemälle vaikutteita muusta aikansa popmusiikista.

”The Enemy Smacks” venyttää kaavan yli kolmeentoista minuuttiin luodakseen kertomuksen, tällä kertaa yksilön rimpuilusta heroiinikoukussa. Laajempi rakenne luodaan yhdistämällä kaksi aivan erillistä kappaletta peräkkäin, ilman paluuta toisesta ensimmäiseen, kuten progessa yleensä. Niinpä ahdistuneen nopean alkuosan jälkeen kertoja vetäytyy eristyksiin riippuvuutensa kanssa ja kappaleeksi tulee hauraan muinaiselta kuulostavan mellotronin säestämä kolkon soittorasiamainen laulu. Rajumpien instrumentaalijaksojen avaruudelliset syntetisaattoritehosteet, karjuva kitara ja 3/8-tahtilajissa kulkeva monirytminen riffailu vievät narkomaanin kemialliseen syöveriin, josta palataan lauluun nyt goottilaisen synkänpuhuvien urkujen kera. Käyttäjä on jälleen hieman syvemmällä, kuolema vaanii hieman lähempänä. Kappaleen yliampuvassa lopetuksessa kitara kertaa melodian vielä raivolla, joka alleviivaa huumeen valtaa ja kuoleman läheisyyttä.

Saman teeman käsittely on yksinkertainen kerronnan ja variaation keino, mutta se toimii tässä melodramaattisen tehokkaasti. Elokuvamusiikin ja goottilaisen estetiikan sävelvarastoa lainaava sovitus väläyttää suoraan IQ:n synkempää puolta. Yhdessä inhorealistisen aihepiirin kanssa tällainen synkkyys tekee pesäeroa neoprogebändien 70-lukulaisten esikuvien musiikkiin (myös Marillion, Twelfth Night ja Pallas nuohosivat samoja aiheita ja hyödynsivät osin samanlaista estetiikkaa). Nicholls viljelee ahdistavaa ja suorastaan makaaberia kuvastoa muissakin albumin kappaleissa, mutta muualla musiikin melodinen duurikiilto peittää sanojen synkkyyden. Musiikin ja sanojen välinen ristiriita kasvoi groteskeimmilleen CD-versioiden bonuskappaleessa ”Just Changing Hands”, jossa iloisesti rallattava progepop tuntuu suorastaan irvokkaalta sanojen kuvatessa alkoholin ja väkivallan kyllästämää parisuhdehelvettiä.

Toisaalta yhtye vilauttaa myös vinksahtanutta huumorintajua kappaleiden otsikoissa ”Through the Corridors (Oh! Shit Me)” ja ”My Baby Treats Me Right ’Cos I’m a Hard Lovin’ Man All Night Long”. Jälkimmäinen on vielä lyhyt, muka klassinen pianosoolo, joka toimii hiljaisena siltana ”Awake and Nervousin” levottomuuden ja ”The Enemy Smacksin” tunnemyrskyn välillä. Yhtye pilkkasi sillä munarokkareiden sanoituspolitiikkaa jo vuosi ennen Spinal Tapia.

_{Toisen levyn kansi toistaa saman konseptin, mutta yhtyeen budjetti on venynyt väripainatukseen.}

Tales from the Lush Attic on yksi neoprogen perusteoksia, merkkipaalu tyylilajin synnyssä 70-luvun progen tuhkista. IQ:n toinen studioalbumi The Wake (1985) määrittää, millaiseksi tyylilaji muodostui vuosikymmenen puolivälissä. Tällä albumilla kappaleet eivät riko kymmenen minuutin rajaa ja yhtye tuo rohkeammin esiin ajan musiikkivirtauksia sekä tuotantoarvoja. ”Outer Limits” lähteekin siis liikkeelle Esaun ”In the Cagea” (1974) muistuttavalla bassosykähtelelyllä ja levittää näkyviin tuttuja fanfaarimaisia riffejä. Kaikki kuitenkin tapahtuu ajanmukaisen kaikuisassa tilassa, rummut jysähtelevät töpäkästi ja mellotroni käy käsi kädessä digitaalisten soundien kanssa. Kaikki kuulostaa isommalta, rikkaammalta ja toisaalta utuisemmalta, varsinkin Holmesin sähkökitara. Hyvin 80-lukulaiselta siis.

Siltä kuulostaa myös vaikutevalikoima. Lyhyt nimikappale tömistelee säkeistöissä hard rockin riffeillä ja karjuvalla laulutyylillä, kertosäkeissä hymnimäisillä melodioilla ja syntikoilla. ”The Thousand Days” on puhtaasti menevää ja tarttuvaa poppia, lukuun ottamatta pitkää, irrallista ambient-lopuketta, joka on soitettu Emulatorin henkäilevillä sampleilla. Samoin perinteisemmin progressiivinen ”The Magic Roundabout” alkaa melkein Vangeliksen hengessä eteerisen slidekitaran ja Yamaha CS-80 -syntetisaattorin kimmeltävillä glissandoilla. Yamahan 80-luvun syntetisaattorisoundin määrittänyt DX7 puolestaan tuo piikikkään äänensä ”Cornersille”, siihen rumpukoneen, tablarumpujen ja sähkösitarin rinnalle. Yksinkertainen ”Corners” on kuin 80-luvun syntetisaattoriversio 60-luvun lopun itämaissävytteisestä psykepopista.

_{Oli vuosi kahdeksanviis, tältä näyttivät kaikki siis. Vasemmalta: Martin Orford, Tim Esau, Peter Nicholls, Paul Cook ja Mike Holmes.}

IQ siirtyy siis muiden aikalaistensa tavoin hieman populaarimpaan suuntaan 70-luvun progen varjosta. Albumi ei saavuta edeltäjänsä huippuja, mutta tasaisen vahvat sävellykset torjuvat hajanaisuuden pelon. Edelleen yhtye pystyy kierrättämään Genesistä suorastaan törkeästi ja jotenkin saamaan homman toimimaan luontevasti. Pääsyyllinen ”Widow’s Peak” esimerkiksi käytännössä lainaa ”The Cinema Show’n” aloittavat kitarakuviot ja siirtää ne 7/8-tahtilajiin. Iskevät poplaulusäkeistöt svengaavat samassa tahtilajissa ”Firth of Fifthin” tapaisten syntetisaattorimurtosointujen ja Cookin aktiivisen rummutuksen ympärillä. Jakso on erittäin tarttuva ja Cook itse asiassa vaihtelee hyvin taidokkaasti komppiaan tiukasta groovesta aksenttipeltiä ja nopeita tomivyörytyksiä korostavaan fillistelyyn. Musiikki siirtyy sulavasti kitaraintron aikana kuullun syntetisaattorimelodian laulumuunnelmaan ja sen kautta aivan omaan, abstraktiin jaksoon, joka kuitenkin vie ”maan hiljaiseen poveen” eli kitaratekstuureihin ja riffeihin, jotka tuovat mieleen Genesiksen instrumentaalisen kokonaisuuden ”Unquiet Slumber for the Sleepers…” / ”… In That Quiet Earth” (1977). Viimeinen laulumelodia vie kappaleen kliimaksiin, jonka jälkeen intron kitarakuvio kerrataan lyhyesti. Tuon eleen lisäksi kappaleen yhteen pultattuja osia yhdistävät laulumelodiat, joiden voi katsoa edustavan samojen rytmikuvioiden ja intervallien löyhää variointia.

Kyse on ehkä vahvasta ammattitaidosta esikuvan luovuuden sijaan, mutta IQ onnistuu tekemään hyvää musiikkia sen avulla. Parhaiten se onnistuu lopetuskappaleessa ”Headlong”. Gabrielmaisten hiljaisten laulujaksojen ja toccatamaisen urkupistesooloilun jälkeen kappale saavuttaa riemuisan hymnimäisen huipennuksen, joka todella tuntuu kuin sielun vapautukselta.

Tämä siksi, että The Wake on ilmeisesti konseptialbumi, joka näyttää kuvaavan kuolemanjälkeiseen välitilaan juuttuneen miehen ajatuksia ja kokemuksia. Tämä oli harvinaislaatuista 80-luvun musiikki-ilmastossa: Pallasin The Sentinel (1984) jäi levy-yhtiön sotkeutumisen takia puolinaiseksi tarina-albumiksi, ja konseptialbumin kunnian palauttanut Marillionin läpimurtoalbumi Misplaced Childhood ilmestyi melkein samaan aikaan kuin The Wake. Jälkimmäinen käsitteli myös paljon maanläheisempiä aiheita kuin IQ:n julkaisu, joka uskaltautuu kielletylle alueelle, eli 70-luvun progen rakastamiin fantasia-aiheisiin. Aiheen puolesta mielenkiintoinen yhteensattuma on, että myös Kate Bush julkaisi samoihin aikoihin laulusarjansa ”The Ninth Wave”, joka kuvaa rajatilakokemuksia hieman samanlaisina monitulkintaisina välähdyksinä kuin The Wake.

Konsepti on kuitenkin albumin heikoin lenkki, sillä Nichollsin sanoitusten elliptisyys tekee vaikeaksi saada kokonaisuudesta otetta. Useimmiten sanoitukset ovat sinänsä arkisista ilmauksista koottua yksityistä tajunnanvirtaa, joka enemmän vihjaa kuin selittää, ja vain satunnaiset groteskit mielikuvat ja kerronnalliset välähdykset antavat olettaa, että taustalla on jotain suunnitelmallisempaa. ”En tiedä itsekään, mitä kaikki sanoitukset merkitsevät”, on Nicholls sanonut ilmeisen rehellisesti. Hänen satunnaisista hirtehisheitoistaan ei kuitenkaan voi olla pitämättä: ”Hell below and Heaven dead ahead” ja ”Garden over me, the secret I love most / God and man agree to giving up the ghost” panevat hymyilemään. Kuolemaa se vain, ei sitä pidä ottaa liian vakavasti, progessakaan.

Ehkä siksi ”Headlong” ja albumi eivät pysähdykään pedattuun suureen lopukkeeseen, vaan progen kuvia kunnioittamattomuudella lysähtävät vielä hilpeästi tykyttävän 6/8-riffin selkään (se muuten tuo epäilyttävästi mieleen ”Squonkin” jyräävät kuviot). Musiikki häipyy avoimen ratkaisemattomana, ja Nicholls tuntuu puhuvan suoraan kuulijalle: ”You want a sign, you want a sign / It’s already there”. Ei siis kannata odottaa helppoja selityksiä tai kaivella syvempiä merkityksiä.Ehkä hän jäljittelee tässäkin esikuvaansa, joka hyppäsi metatasolle oman bändinsä tarina-albumin lopuksi ja lauloi: ”If you think that it’s pretentious, you’ve been taken on a ride”. Teennäisyys voikin olla valittajan silmässä.

IQ yritti tämän jälkeen esittää huomattavasti vähemmän teennäistä, kun se joidenkin muiden neoprogekollegojensa tavoin lähti liehittelemään valtavirtaa. Nichollskin lähti ja vei läpitunkemattomat sanoituksensa mukanaan. Silti laulaja ja yhtye löytäisivät vielä toisensa ja palaisivat kyntämään progressiivista sarkaa. Entistäkin synkemmin.

[1] IQ on sittemmin julkaissut uudelleenmiksattuja juhlapainoksia monista albumeistaan. Tales from the Lush Atticin uusi miksaus korjaa pieniä hätäisyysvirheitä ja vahvistaa albumin sointia huomattavasti ilman, että mitään olisi äänitetty uudelleen. Seven Stories into Eight sen sijaan julkaistiin tupla-CD:llä Seven Stories into ’98 (1998), jolla on myös tuolloin äänitetty uusi versio albumista.

Tanita Tikaram: Ikivanha ääni videoajassa

Ristiriita. Luulen, että se oli ensimmäinen asia, joka toi Tanita Tikaramille huomiota, kun brittiläinen laulaja-lauluntekijä julkaisi ensimmäisen albuminsa Ancient Heart vuonna 1988. Hän oli 19-vuotias, yliopistoon matkalla ollut opiskelijanainen Basingstokesta, joka oli saanut levytyssopimuksen esittämällä klubeilla omia laulujaan akustisen kitaran säestyksellä kuin vanhanaikainen ja tuolloin hyvinkin epämuodikas laulaja-lauluntekijä. Kuitenkin albumin melankolisen junnaavalla hittisinglellä ”Twist in My Sobriety” lauloi kryptisin sanankääntein kärsimyksestä, tunnekylmyydestä ja hetken hairahduksista niin syvä, tummasävyinen ja keskittynyt ääni, että olisi voinut kuvitella sen kuuluvan jollekin vuosikymmenten karaisemalle folktuumailijalle. Tämä oli selvästi pop-laulu tuoreena popkasvona markkinoidulta tulijalta, mutta ääni ja sanat eivät sopineet yhteen kasvojen kanssa.

Tanita Tikaram oli yllätys kuulijakunnalle, joskin kymmenen vuotta Kate BushinThe Kick Insiden (1978) jälkeen ei olisi enää pitänyt kenenkään yllättyä siitä, että markkinoille putkahtaa hädin tuskin täysi-ikäisyyden saavuttanut mutta hyvin kypsä ja omaääninen naisartisti laukku täynnä erikoisia lauluja. Mutta 80-luvun loppu ei ollut paras hetki tällaisille kyvyille. Ancient Heart oli ennalta arvattava mutta paras leima, jolla brändätä ikäänsä paljon vanhemmalta ja kypsemmältä kuulostava artisti yleisölle.

Itse en ole pitänyt erityisesti ”Twist in My Sobrietysta”, jonka mielenkiintoisin ominaisuus on sooloinstrumenttina toimiva itkuinen oboe, harvinainen valinta länsimaisessa popissa yleensäkin. Muualla albumilla sen sijaan on hienompia hetkiä. Albumin tuottivat vanhat studioketut, rumpali Peter Van Hooke ja kosketinsoittaja Rod Argent. Heillä riitti ymmärrystä kunnioittaa laulujen luonnetta ja mennä turvallisia keskitien pop-vesiä edemmäksi kalaan sovituksissaan. Tukemaan otettiin myös sopivan laaja-alaisia studiomuusikoita kuten basisti Mo Foster, kitaristi Marc Ribot ja puhallinsoittaja Mark Isham.

Albumin kuvitus kertoo jo, että ensisijainen tarkoitus ei ole tehdä höttöpoppia. Tuimailmeinen poseeraus mustavalkoisessa asussa jylhiä luonnonmaisemia vasten vangittuna harmaasävyvalokuvaan oli yleinen tapa, jolla 80-luvulla popparit pyrkivät korostamaan hienostuneisuuttaan (Nik Kershaw, Duran Duran), rockbändit myyttistä juurevuuttaan (U2, Clannad,Runrig) ja new age -artistit luonnonmukaista henkisyyttään (Private Music -levymerkin katalogi). Ancient Heart vetää selvästi, paikoin hieman jakomielisestikin, niin päivän popmusiikin kuin jazzahtavamman, folkahtavamman ja taiteellisemmankin musiikin suuntiin.

Ainakin singlenä julkaistut ”Good Tradition” ja ”World Outside Your Window” kuulostavat ajan äänellisiä hyveitä kunnioittavalta popilta. Edellinen on menevän yksioikoinen folkpoprallatus hieman jazzahtavalla viulutyöskentelyllä ja muovisoulahtavalla torvisovituksella. Laulun ja varsinkin Tikaramin tulkinnan valoisa pirteys saavat kappaleen edetessä hieman ironisen sävyn, kun sanojen kuvaama perhedynamiikka alkaa vaikuttaa normaalia riitelyn ja rakkauden duopolia häiriintyneemmältä.

”World Outside Your Windowille” taas on annettu Chris Rean tapainen köröttelevä kitarakomppi ja kertosäkeistöön mieleen jäävä koukku, jossa laulu hyppää oktaavin ylempään toonikaan. Tätä pohjustaa vielä sointukulun kromatiikka: hyppyä edeltävä mediantti on kohotettu duuriin, ja kun siitä siirrytään lauluhypyn alla sävellajin mukaiseen duurisubdominanttiin, siirtymä tapahtuu ikään kuin kolmen johtosävelen voimin uuteen sävellajiin. Näin siirtymä tuntuu kurkottavan kahta kauemmas (”the world outside your window”) ja kahta kohottavammalta (”that feeling of redemption”). Musiikki nousee uudelle tasolle, mutta ei pysy siellä kauan, sillä kertoja suhtautuu kokemuksen tuomalla realismilla ja ehkä kyynisyydelläkin epäilevästi romanttiseen kaukokaipuuseen ja pelastususkoon.

Teksti luultavasti ammentaa Tikaramin omasta henkilöhistoriasta: fidžinintialaisen isän ja malesialaisen äidin tytär varttui enimmäkseen sotilasisän palveluspaikassa Saksassa, ennen kuin muutti murrosikäisenä vanhaan englantilaiskaupunkiin, jossa suurin osa ikätovereista ei ollut käynyt naapurikaupunkia kauempana. Hän saattoi sanoa, että maailma oli iso mutta ei vapaa. Laulussa on ulkopuolisen itsetietoinen ja hieman ylimielinen mutta myös itseironinen ja kujeileva sävy. Siinä puhuu vakava, kaikkitietävä ja paljon lukenut nuori, joka on kuitenkin oppinut myös nöyrtymään ja nauramaan itselleenkin.

Nämä elementit säilyivät jatkossa vahvoina Tikaramin kirjallisessa äänessä. Hänen teksteissään yhdistyy jutusteleva sävy ja joskus läpitunkemattomat mietiskelyt. Ne ovat yhdistelmä monimutkaisia arvoituksia ja puhtaasti sisäpiirin logiikalla toimivia assosiaatioita, minkä Tikaram myönsi heti alusta asti. Vaikutteina ovat olleet luultavasti Joni Mitchell ja Leonard Cohen (esimerkiksi karibialaisrytmeillä sävytetty ”Sighing Innocents”), joskin monet vapaamittaisemmat tekstit tuovat myös mieleen Van Morrisonin vapaimmin assosioivat laulut.

Ajoittain assosiaatiot voivat olla hauskojakin, kuten ”Twist in My Sobrietyn” idiomin merkityksiä sekoittava: ”Time to risk a life, a life, a life / Sweet and handsome / Soft and porky / You pig out ’til you’ve seen the light”. Sekä nokkelia. ”Poor Cow” on pettävän lapsenomaisen kuuloinen kitarafolklaulu ovelalla jazzahtavalla kompilla, ja sen monitulkintainen teksti on nähty yhtä lailla vastalauseena eläinten syömiselle kuin kuvauksena paikallisen pokausklubin lihamarkkinoista. Sanat ovat kappaleissa keskeisessä asemassa, mutta näin kuulijana pidän sävellyksiä kuitenkin olennaisempina. Parhaimmillaan molemmat pelaavat yhteen.

Viimeinen albumilta julkaistu single ”Cathedral Song” on kokonaisuuden perinteisimmin nätein pop-laulu. Siinä on lämpimät syntikkamatot, kaunis klassinen kitara, vahva melodinen koukku sekä rikas ja oikeaoppisesti rakennettu väliosa. Tekstikin on lähimpänä perinteistä runotyttökuvastoa, joskaan ei ilman arveluttavia sävyjä. Kauneuden lisäksi kappaleessa viehättävät sovituksen ja rakenteen pienet yksityiskohdat: Katedraali pysyy, kun pariskunta tapaa sen luona, kasvaa yhteen ja sitten erilleen. Pysyvän säkeen (”I/you saw/watch from the cathedral”) soinnutus poimii huomaamatta rikkaampia sävyjä ja sovitus kasvaa. Hieno yksityiskohta on myös se, että kertosäkeistön lopukkeessa toonika on ensin noonipidätyksessä, vasta sitten se purkautuu vakaampaan perusmuotoon. Viimeisellä kerralla temppu tehdäänkin toiste päin, jolloin kertojan anelu jää leijumaan vastauksetta ilmaan ja musiikki hiipuu pidätetyn soinnun päällä. Jotkin asiat eivät vain kestä.

Rakkaussuhteen hajoamista kuvataan myös kappaleessa ”I Love You”, joka tummasävyisyydessään tuntuu saaneen vaikutteita Tom Waitsilta. Kahteen kitaraan ja bassoon riisuttu sovitus on mielenkiintoisen tunnelmallinen, ja lyhyt sävellys tukee kerrontaa vivahteikkaasti: monitulkintaisiin noonipidätyksiin pohjautuva kuvio pohjustaa kahden ensimmäisen kertosäkeistön epävarmoja rakkaudentunnustuksia ja kuuden tahdin muuta sävellystä nopeamman instrumentaalivälikkeen jälkeen viimeinen säkeistö tulee edellisiä lyhyempänä ja melodialtaan muokattuna julistamaan suhteen toivottamaksi. Teksti arvuuttelee jälleen kiusoittelevasti syillä, mutta viittaus tuolloin tuoreeseen kohuelokuvaan Betty Blue (37°2 le matin, 1986) vihjaa, ettei kertoja ehkä ole henkisesti kaikkein tasapainoisemmasta päästä.

Tikaramin omin musiikillinen viitekehys oli 60- ja 70-lukujen brittiläisessä folkissa ja jazzissa, ja 80-luvun puolivälin syntetisaattorivetoinen uusromantiikka kuulemma nosti hänessä näppylät pintaan. Van Hooke ja Argent hakevat tuotannossa ajanmukaista pop-kiiltoa mutta pysyvät erossa 80-luvun lopun muovisimmista ratkaisuista. Sen sijaan ”For All These Years” ottaa mallia David Sylvianin popularisoimasta taidepopsoundista. Kappaleessa kuuluvat impressionistiset soinnut eteerisillä syntetisaattoreilla, tilaisa ja korotonta tahtiosaa painottava rytmisektio ja prosessoitu unenomainen trumpetti sooloinstrumenttina. Sointukulun lisäksi myös melodia on rakenteeltaan epämääräinen, enemmänkin resitatiivinen ja toistoa välttelevä. Ainoa toistuva laulukoukku on kertosäkeessä, joka sisältää vain kappaleen otsikon. Sen muodostaa venytetty hyppy ja vielä suurempi pudotus, mikä saa sen kuulostamaan väsyneeltä voihkaisulta. On melkein huvittavaa, kuinka nuori nainen kuvittelee katsovansa omakohtaiselta kuulostavia kokemuksiaan epämääräisestä tulevaisuudesta. Se, että kerronnalle annetaan rikosmelodraamamaisia sävyjä, käy yhteen musiikin kanssa. Onhan se pohjimmiltaan ambienttia cool jazzia, kuin soundtrack johonkin 80-luvun film noir -päivitykseen.

Viimeisessä kolmessa kappaleessa sovituksia paisutetaan perinteisemmin jousikvartetin avulla. ”He Likes the Sunissa” yllättävintä kuitenkin on se, kuinka sen helteisen laiska akustinen bluesjazzgroove rikkoutuu varoituksetta kahdentoista tahdin nopeaan rockiin, jolla ei ole mitään tekemistä muun kappaleen kanssa. Lievä taiderockin ele ei pelasta kappaletta, mutta korostaa ehkä laulun tahallista monimerkityksellisyyttä ja juuri Tikaramin mainitsemaa ”jalat ilmassa” -logiikkaa.

”Valentine Heart” sen sijaan on albumin hienoin numero. 3/4-tahtilajissa kelluva melodia matkii vanhanaikaista kansanballadia, mutta rakenne ja säestyksen hypnoottisen toistuvat piano- ja jousikuviot lainaavat hienosti Phillip Glassin kamarimusiikin minimalismista. Sävellys on yksinkertainen, mutta tyylikäs. Kuiskaava ja tumman kaiun varjostama laulu, herkkä dynamiikan käyttö sekä tekstin tyylilajin mukaisesti vanhahtavat (”The king and the ages, they fall by the plan”) ja epätavalliset (”[…] your house / which is sainted with lust and the listless shade”) lainaukset – kaikki tämä luovat koskettavan vaikutelman kaipauksesta etäiseen muistoon, aikaan ja ihmisiin. Siinä puhuu ajasta hauras ääni, joka silti pystyy viiltämään sanoillaan. Tässä kappaleessa Tikaram onnistuu parhaiten heijastamaan kuulijalle illuusion jostakin vanhasta, viisaasta ja syvällisestä.

Huipennuksena tulee vielä ”Preyed Upon”, tunnelmallinen mietiskely eristäytymisestä, toivottomuudesta ja manipuloinnista – ihmisen hyväksi tai haitaksi – hypnoottisen I – IV -kierron päällä jousien ja helähtävien koskettimien täyttäessä varoen tilaa nauhattoman basson luoman pohjan ympärillä. Kyse on etäisyyden pitämisestä ja irrallisuudesta, aina laulun lyhyitä mutta odottamattomasti liikkuvia fraaseja myöten. Tällaisessa avoimeen kiertoon pohjautuvassa sävellyksessä koukku tulee usein siinä, missä kierto murtuu johonkin muuhun. Van Morrisonin ”Astral Weeks” (1968) on hyvä esimerkki tehokkaasta siirtymästä ja on saattanut innoittaa ”Preyed Uponiakin”. Harmonia puikkelehtii dominanttiin matkan varrella, mikä vain vahvistaa peruskierron luomalla vahvan lopukkeen – yleensä siinä, missä kertojalla on jokin totuus sanottavana vastahakoiselle (”Don’t forget you’re alone”).

Silti kappaleen terä säästetään tylyimmälle totuudelle: ”Unless it’s all alone”, Tikaram huudahtaa, rikkoen ensi kertaa kappaleen kuiskaavan, suostuttelevan ilmaisun, ja saavuttaa samalla esityksen korkeimman nuotin. Ja sitten soinnuksi tulee painokas dominantti ja laulu ilmaisee pahaenteisemmin alarekisterissä ”You get preyed upon”. Laulufraasi päättyy painokkaasti perussäveleen, mutta duuridominantin päälle lysähtäessään se on riitasointuisimmassa asemassaan, eikä dominantin jännitettä pureta tässä toonikaan. Yksinäisyydessä piilee kiistämätön riski, jännite, jota ei voi puhua pois. Näillä pienillä mutta taitavilla eleillä kappaleeseen luodaan mainio uhan ja syvyyden tuntu. Se tuntuu lupaavaan enemmän kuin loppuessaan on antanutkaan.

Näin myös Ancient Heart. Se on mielenkiintoinen, monitahoinen ja yllättävänkin kypsä aloitus, mutta paikoin tuntuu, että tuotantoryhmä olisi voinut venyttää asioita rohkeamminkin varsinkin sovituspuolella. Ajan vaatimista kompromisseista huolimatta albumi kuulostaa huomattavasti raikkaammalta nyt kuin useimmat muodikkaammat aikalaisensa.

The Sweet Keeper (1990) rakensi ylöspäin ensimmäisen albumin pohjalta samalla tuotantoryhmällä hieman popmaisemmin, hieman kokeellisemmin ja hieman suuremmilla sovituksilla. Ensimmäinen single, ”We Almost Got It Together”, ainakin yritti korostaa pop-linjaa, mutta minusta tämä sinänsä tarttuvalla akustisen kitaran riffillä ja banaalilla saksofonilla höystetty renkutus edustaa jälleen emoalbuminsa heikointa linjaa. Sekin oli jälleen singleistä menestynein ja se kappale, josta albumi muistetaan.

Toinen yritys, ”Little Sister Leaving Town”, onnistuu kaikin tavoin paremmin. Sinänsä tyylisesti tavanomaisen balladin saavat loistamaan kertosäkeistön tarttuva melodiakoukku, dynaamisen tunnelmallinen tulkinta ja tyylikkään seepiainen sovitus jousiorkesterille ja enimmäkseen akustisille bändi-instrumenteille. Runsautta sovituksissa onkin juuri runsas jousien käyttö. Kauneuden keskellä on helppo jättää huomaamatta tekstin synkät vihjailut siitä, miksi pikkusisko onkaan karistamassa kaupungin tomuja jaloistaan. On klisee verrata nuorta naista ruusuun. Tyypillisen monitulkintainen teksti ravistelee tomuja kliseestä huomauttamalla, että ruusulla on piikit, jotka tarraavat kiinni.

Kolmas single ”Thursday’s Child” käyttää hieman toisenlaista jousisovitusta onnistuneempaan yritykseen tehdä pirteää poppia. Folkahtavaa miksolyydistä melodiaa kuljettava sooloviulu on kansanomaisemman elämäniloinen ja myötäilee lauluilmaisun pulppuavaa innostusta. Paitsi intoa kappaleessa kuuluu myös kujeileva ja kiusoittelevakin asenne. Teksti korostaa entisestään puhekielimäisyyttä ja puheenomaisuutta, sisäpiirin huumoria ja tahallista leikittelyä merkityksellä. Muoto taas on entistä enemmän kuin tajunnanvirtaa, aina teeskenneltyä änkytystä myöten (”This is a kindly crema- / A kindly creamatorium”), vaikka todellisuudessa teksti on tarkkaan mietitty. Se saa ilmaisun tuntumaan välittömältä, kuin artisti puhuisi suoraan kuulijalle, mutta itse asiassa albumilla viedään poplaulua kokeilevampaan suuntaan.

Näin tekee esimerkiksi sovitus ”Love Storyssa”. ”It’s a simple love story”, Tikaram laulaa yksioikoisen tarttuvan kertosäkeen tavallista korkeammassa rekisterissä. Kuulaan minimalistinen sovitus, joka koostuu lähinnä laulavasta bassosta ja slidekitarasta, sen sijaan vihjaa, että tarina ei ole välttämättä aivan sosiaalisesti hyväksyttävä, ehkä osallistujien ikäeron takia. Mutta pitääkö siitä välittää tai pitäisikö tarinaa edes uskoa? Tätä tunnutaan kyseenalaistettavan säkeistöissä, koska niissä syntyy hankausta juuri sovituksen levollisuudesta ja melkein irrallisuudesta suhteessa hengästyneen nopeaan lauluun. Huomaa myös, miten säkeistöjen päätössäkeet tuntuvat päättyvän irtonaisiin prepositioihin, jäävät roikkumaan keskeneräisinä. Sanottavaa on enemmän kuin tilaa ja henkeä, ja kaikki on hyvin ”serious”, mutta ehkä siihen ei pidä kuitenkaan suhtautua liian vakavasti.

”Consider the Rainissa” viulun seuraan liittyy nyt mureampi slidekitara antamaan juurevaa sävyä hitaaseen 6/8-rockiin. Melodinen miellyttävyys hyvittää tekstin, joka perustuu entistä enemmän leikittelyyn idiomeilla ja yllättävillä kielikuvilla (”Some of us pin time on our dreams”). Kertosäkeistö pohjautuu esimerkiksi sanan out muunteluun (”Out in the cold…/ Outbid my fortune / Out to just win”), ja jokainen fraasi hyppää lopussa aina kiusoittelevasti ylöspäin soinnun sekstiin tai septimiin. [2] Vasta lopussa se pääsee asettumaan vakaampaan kvinttiin, kun toivo saapuu outin vastakohdan muodossa: ”Tell me that summer is coming on in”. Näppärästi fraasi viittaa myös yhteen vanhimmista englantilaisista lauluista, joka muistetaan myös eräästä elokuvahistorian kuuluisimmasta kohtauksista.

Sanailu meneekin sen verran pitkälle, että Tikaram lopulta myöntää sanojen väsähtäneen ja laulaa ”It All Came Back Todayn” viimeisen säkeistön sanattomana lallatuksena. Kappale tuo kirkkaassa, melkein tuutulaulumaisessa levollisuudessaan mieleen hieman Vashti Bunyanin pastoraalisen folkin. Näin hyvin mietityillä ja tyylitajuisilla sovituksilla luodaan muistettavia ja monipuolisia kappaleita. Esimerkiksi napakka rumpubreikki ja jazzahtava trumpetti kirkastavat ”Sunset’s Arrivedin” keskitempoista groovailua.

Heikommissa kappaleissa sovitukset muodostavat keskeisen sisällön. Levyn aloittavassa ”Once and Not Speakissa” trumpetin, viulun ja kitaran ylä-äänten uneliaat linjat muodostavat kehyksen mietiskelylle luottamuksesta, eristäytymisestä ja salaisuuksien jakamisesta. ”Tästä ei sitten puhuta”, sen musiikki osaa kuvittaa hyvin pitämällä lähes tahdin mittaisen tauon ”once and not” osan jälkeen, niin että (ironisesti ottaen aiheen huomioon) puhuttu ”speak” tulee hitusen ennen tahdin vaihdosta. Töksähtää kuin varoitus korvaan. Muuten pidättyväisyys tulee kuvitettua liiankin hyvin, sillä kappale ei oikeastaan lähde minnekään. Teksti vielä viljelee turhankin paljon Tikaramin maneerimaista tapaa aloittaa lause täytesanalla well tai and, tässä toki anapestimitan täyttämiseksi.

The Sweet Keeper siis venyttää Tikaramia puhtaammasta pop-ilmaisusta kohti hienostuneempaa toisaalta rönsyilevämpää laulaja-lauluntekijäilmaisua hieman Cohen ja Mitchellin 80-luvun töiden tyyliin. Tämä kuuluu niilläkin numeroilla, joissa viljellään popmaisia koukkuja (”I Owe All to You”). Lopullisesti levy riuhtaisee itsensä leveämmille laduille lopetuksessa ”Harm in Your Hands”, joka käyttää moniosaista säkeistörakennetta, dramaattista tempon kiihdytystä ja sekä viuluorkesteria että trumpettia bändin tukena vahvaan nostatukseen. Sovitus ikään kuin summaa monet albumin keskeiset elementit. Samoin teksti sukeltaa syvimmälle albumin keskiössä olleisiin hallinnan ja salailun aiheisiin. Toiseen uskoutuminen ja luottaminen, toisen haluaminen ja rakastaminen antavat voimia, mutta ne antavat toiselle myös valtaa. Missä menee raja, jossa toisen vaikutus kääntyy vahingolliseksi? Tai milloin valtaa voi käyttää estämään toista vahingoittamasta itseään? ”Harm in Your Hands” jättää pituutensa, rakenteensa ja aihevalintansa puolesta lopulliset hyvästit mutkattomalle popformaatille.

Kappaleen tietä meni myös Tanita Tikaram. Albumi myi hyvin kotimaassaan ja kappaleet menestyivät muualla Euroopassa, mutta ensimmäisen albumin kaltaista hittiä kokonaisuudesta ei tullut. Myöhemmillä albumeilla suuren yleisön kiinnostus hiipui nopeasti, samalla kun artisti itse karisti vähitellen pois yleisöä kosiskelevat elementit. Tämä varmasti oli hänelle itselleen oikea ratkaisu. 2000-luvun töillä aika ja tyylillinen kehitys ovat hioneet pois ristiriidan Tikaramin imagon ja ilmaisun välillä. Tavallaan se oli myös menetys. Monet kuulijat muistavat hänet kuitenkin juuri näistä kahdesta albumista, kun hän kuulosti yhtä aikaa tuoreelta ja ikivanhalta.

[1] Koska albumi julkaistiin keskellä MTV:n valtakautta musiikkikanavana, kaksinainen imago näkyy myös singleistä tehdyillä musiikkivideoilla. ”Good Tradition” ja ”World Outside Your Window” näyttävät kitaransa kanssa tanssahtelevaa nuorta naista hauskassa tai tyylikkäässä muka-livetilanteessa. ”Cathedral Song” lainaa Don Henleyn juhlitun videon ”The Boys of Summer” (1984) mustavalkoista estetiikkaa näyttämällä kauniita ihmisiä uimahyppäämässä ja juoksemassa hidastettuna valkohehkuisilla hiekkarannoilla. ”Twist in My Sobriety” keskittyy seepiasävyiseen ja rakeiseen kuvastoon maaseutuväestön ongelmista ilmeisesti Etelä-Amerikassa. Laulajasta nähdään lähinnä vain vakavamieliset kasvot pimeyden keskellä.

[2] Kappale ei kuitenkaan vie ideaa läheskään yhtä pitkälle kuin Peter Hammillin samaan aikaan julkaistu ”A Way Out”.

Brian Eno & John Cale: Wrong Way Up (1990)

Parasta mitä albumin pelikorttimaisesta kannesta ja sen grafiikasta voi sanoa on, että se vastaa täysin albumin nimeä. Se näyttää väärältä miten päin tahansa.

Tämä kahden musiikillisen eksentrikon virallinen yhteislevy on kummallinen väliinputoaja. Edes sen tekijät eivät tunnu arvostavan sitä suuresti, ja huolimatta vuoden 2005 uudelleenjulkaisusta se on jäänyt unohduksiin. Ehkä siksi, että iso osa siitä on pohjimmiltaan omalaatuista 80-luvun lopun poppia vahvan synteettisillä mutta edelleen kekseliäillä sovituksilla. Varsinkin 90-luvulla sellaisesta menosta ei sopinut kenenkään pitää. Minulta tosin ohje meni ohi korvien, joten olen pitänyt albumista vuodesta 1993 asti.

Walesin taiderokkari John Cale ja ambient-suosionsa huipulla paistatteleva englantilainen Brian Eno olivat tehneet 70-luvulta asti satunnaista yhteistyötä toistensa soolojulkaisuilla. Silti yhteisen albumin valoisuus ja popmaisuus tulivat yllätyksenä jopa uudelta iloiselta ja päänsä selvittäneeltä Calelta. Samoin Enon seikkailut Talking Headsin ja U2:n tuottajana eivät antaneet odottaa, että hänen paluunsa laulumusiikin pariin vuosikymmenen jälkeen kuulostaisi näin paljon päättyvän kasarin trendeillä leikkimiseltä.

Valtaosaa albumin kymmenestä kappaleesta hallitsevatkin 80-lukua leimanneet Linn-rumpukone ja Enon rakastama Yamaha DX7 -syntetisaattori, usein kuitenkin erikoisemmassa tai kalisevammassa muodossa kuin mitä soundibongari oli tottunut kasarilla kuulemaan. Esimerkiksi ”Footsteps” pimputtaa syntikkapopille tyypillistä, ohutta syntetisaattorimelodiaa Calen kohtalonomaisen mutisevien lauluosuuksien välillä. Tätä ja ajalle tyypillistä kerrostettua, tykyttävää rytmiä ympäröi kuitenkin joukko avaruudellisia ja metallisia äänipilviä, joissa DX7:stä ja ilmeisesti myös uudemmasta syntikkamaailman tähdestä, Korg M1:stä, on ohjelmoitu esiin muutakin kuin tuttuja tehdassointeja. Tuotanto onkin aikaansa nähden kuivaa, paikoin tahallisen halvankuuloista ja erikoista, vaikka äänilähteet ovatkin tuttuja.

Muualla akustiset instrumentit ja muiden muusikoiden hienovaraiset mutta usein ratkaisevat lisät laajentavat soundi- ja vaikutemaailmaa. ”Crime in the Desert” pukee syntikkarockin sekvensseritikityksen pianoboogieksi, ”In the Backroom” on kuin akustista psykedeliaa puolisävelaskelta korostavine slidekitaroineen ja kevyine latinalaisamerikkalaisine vaikutteineen. Niiden juureva eksotiikka kuvittaa Calelle tyypillisiä, laulettuja tai mutistuja, tekstejä hämäräperäisten tyyppien törmäilyistä ympäri maailmaa ja joutumisesta kiperiin paikkoihin kielletyt aineet kiusallisissa paikoissa anatomiaansa. Kiusalliset tilanteet vaativat siis poplauluformaatin vääntämistä hienoiselle epämukavuusalueelle.

Eno oli aloittanut soolouransa rocklaulun parissa, ja Calen taitoihin kuului häpeilemättömän sentimentaalinen melodisuus yhtä lailla kuin räkäinen rock ’n’ roll tai avantgarden rajoilla häilyvä taiderock. Molemmat ehkä yrittävät kuitenkin paikoin liikaa purkaa hyvää oloaan popmuotissa. Albumin amerikkalainen singlekärki ”Been There Done That” jo melkein parodioi yksinkertaisen hoilattavaan kertosäkeeseen perustuvaa pop-renkutusta. ”Empty Frame” on doo-woopiksi sovitettu merimieslaulumukaelma, joka jauhaa samaa rataa turhan yksioikoisesti. Olkoonkin, että kokonaisuuden rento lupsakkuus ja toistuvuus tekevät pilaa tekstin kirotusta laivasta ja sen miehistöstä, jotka eivät koskaan löydä satamaan. Voikin sanoa, että kaksikko pilkkoo ja vääntelee menneen vuosikymmenen popmusiikkia omiin tarkoituksiinsa, tekee siitä oman, hieman vinksahtaneen versionsa.

Kolme parasta sävellystä on levitetty tasaisesti pitkin albumia. Avausraita ”Lay My Love” rakentaa rumpuohjelmien ja Robert Ahwain maukkaan komppikitaran avulla liukkaan makoisan grooven yksinkertaisen mutta tarttuvan melodian taustalle. Sanojen esittämä ideoiden toisto, pyöritys ja variointi ikään kuin kommentoivat itse kappaletta ja Enoa itseään. Levyn päättävä, ilman Calea äänitetty Enon soolosuoritus ”The River” taas on koskettavan leppoinen balladi, hieman gospelsävytteinen laulultaan ja kantrimainen hienovaraisessa jousisovituksessaan. Eno osoittaa, että hänen äänensä on kehittynyt huomattavasti 70-luvun nasaaleista päivistä, laulamalla A-osat matalan tuutulaulumaisena tunnelmointina ja nousemalla täyteläisen lämpimään keskirekisteriin tunteikkaissa B-osissa.

B-puolen alussa ”Spinning Away” yhdistää komeasti molemmat ideat. Siinä rytmitausta rullaa vastustamattomasti, kun Ahwain kitara helkähtelee ja tuikkii rumpuluuppia vasten kuin tanssahteleva tulikärpänen illankajossa. Sen päällä kapuavat ja syöksähtelevät Enon haltioituneet laulustemmat sekä Calen ja Nell Catchpolen viulut. Jälkimmäiset piirtävät terävillä soinnuillaan ja pariäänillään omanrytmisensä melodian, joka on yksinkertaisesti unohtumaton. Taidemusiikkivaikutteinen melodia- ja sointukerros ikään kuin pyörii hitaasti ympäri, ylös alas jotain turhaan tavoitellen (sykli päättyy aina subdominanttiin), näennäisen riippumatta monitasoisen rytmitaustan sykkeestä. Samalla tavoin sanojen taiteilija katsoo planeetan, luonnon ja tähtikuvioiden eritasoisten liikkeiden muodostamaa hyörinää yötaivaalla ja yrittää vangita liikkeestä kynällään jonkin pysyvän näyn, jota ei itsekään täysin ymmärrä. Kappale on yhtä ajattoman kaunis ja tarttuva kuin ideansa.

Toisaalta Eno suhtautuu tekstien merkitykseen tietoisen kevytmielisesti. Calen surumielisen tunnelmallisesti laulama teksti hiljaa paikallaan tikittävässä ”Cordobassa” tuntuu hahmottelevan salaperäisen jännitysnäytelmän, mutta todellisuudessa se on koottu espanjan sanakirjan irrallisista esimerkkilauseista. Cale pudottelee päälauseet hitusen jäykästi kellumaan erillään musiikin staattiselle kankaalle, mutta silti sovituksen hidas kehittyminen, toistuva kertosäe ja lopussa jousien riitaäänet luovat kuuntelijan korvalle jatkumon, saavat kuvittelemaan merkityksiä ja vihjaavat jostain pahaenteisestä skenaariosta sanojen takana. Näin ihmismieltä manipuloidaan.

Useat poptekstithän ovat jokapäiväisyyksiä, jotka esitetään kuin ne olisivat suuriakin totuuksia tai salaviestejä kuulijalle. Usein sanat itsessään ovat yhdentekeviä kuulijoille. Tärkeämpää on niiden sointi osana musiikkia, jonka nosteessa ne ratsastavat ja mahdollisesti livahtavat kuulijaan mieleen. ”One Wordissa” Eno ja Cale tuntuvat tällä tavoin heittelevän toisilleen sanoja ja fraaseja, niin että toinen keksii lennossa jatkon. Kappale kuvastaa kaksikon yhteistyötä koko projektissa: säkeistöissä he laulavat kuin yhtenä miehenä, kertosäkeistössä taas Enon kirkkaat laulustemmat kilvoittelevat ja kamppailevat Calen tummemman sooloäänen kanssa.

Molemmilla omapäisillä miehillä oli omat näkemyksensä albumia tehtäessä, ja silloin tällöin luova hankaus kärjistyi kirskahtavaksi konfliktiksi. Calea jäi myös kaivelemaan se, että Eno lopulta kieltäytyi lähtemästä kiertueelle, vaikka tämä oli kuulunut suunnitelmiin projektin alusta asti. Ehkä tämän kaiken takia albumi on jäänyt hieman unohdetuksi yksittäisprojektiksi molempien miesten ansioluettelossa. Kuitenkin parhaimmillaan he toimivat todella kuin yhtenä miehenä ja heidän yhteistyönsä tuotti hienoja hetkiä.

 

Gentle Giant: The Power and the Glory (1974)

Englantilaista progressiivista rockia syytettiin aina liiasta eskapismista, epäpoliittisuudesta ja yhteiskunnallisen todellisuuden ohittamisesta. Kuitenkin vuoteen 1974 mennessä ei voinut olla huomaamatta, että progressiiviset yhtyeet käsittelivät myös todellisuutta ympärillään. Jethro Tull esitti kitkerääkin satiiria brittiläisen yhteiskunnan ilmiöitä kohtaan Aqualungista (1971) eteenpäin, Pink Floyd avasi päänsä The Dark Side of the Moonilla (1973) (eikä sitten meinannut lopettaa) ja jopa Emerson, Lake & Palmer, Genesis ja Gong käsittelivät yhteiskunnallisia kysymyksiä, olkoonkin että ne saatettiin esittää panssarivaunun kanssa risteytetyn vyötiäisen tai teekannussa lentävien maahisten kaltaisten vertauskuvien kautta, mikä ei auttanut viestin perillemenoa asiaan vihkiytymättömien piirin ulkopuolella. Vaikeaselkoisuus ja syytökset elitismistä kampittivat myös Henry Cow’n alkavia yrityksiä edistää sosialistista asiaa.

Saattoi siis olla yllättävää, että juuri Gentle Giant, yksi brittiprogen omalaatuisimmista bändeistä, julkaisi tuona vuonna konseptialbumin poliittisen vallan väärinkäytöstä. The Power and the Glory oli yhtyeen toinen albumi perustajajäsen Phil Shulmanin lähdön jälkeen, yhä uuden tasapainon ja etsinnän paikka, ja monin tavoin se oli myös yhtyeen vaikein albumi tuohon saakka. Silti siitä tuli myös yhtyeen siihen asti menestynein albumi varsinkin Yhdysvalloissa. Samoin punkinjälkeinen revisionismi heitti sen samaan häpeäpaaluun Yesin Tales from the Topographic Oceansin (1973) kanssa, varoittavaksi osoitukseksi progen konseptialbumien hybriksestä. Ja tämä albumi tuli yhtyeeltä, joka soitti konserteissa sävellyksiä kolmelle nokkahuilulle ja kirjoitti kappaleita François Rabelais’n tekstien pohjalta.

Ei aihe kuitenkaan ollut kovin kaukaa haettu. Jo Gentle Giantin aiemmista konseptialbumeista Three Friends (1972) ja In a Glass House (1973) olivat käsitelleet yhteiskunnallisia ilmiöitä, joskin melko arkkityyppisten ihmiskohtaloiden kautta. Albumi ei myöskään ajanut mitään puoluepoliittista linjaa tai asiaa. Se ei kuvannut tuolloin Yhdysvaltoja järisyttävää Watergate-skandaalia, vaikka näin yleisesti luultiin. Yhtyeen pääasiallinen laulusolisti ja sanoittaja Derek Shulman kertoi albumin kuvaavan yleisesti vallan kavaluutta, kuinka se voi turmella hyvää tarkoittavimmankin henkilön, mistä yhtyeellä oli omakohtaista kokemusta musiikkibisneksessä. [1]

Gentle Giant oli luonut hyvin omaperäisen progressiivisen rocktyyliin, jota usein kutsuttiin näennäisen keskiaikaiseksi tai arkaaiseksi yhtyeen hyödyntämän polyfonisen sävelkielen, rikkaan soitinvalikoiman ja ajoittaisen keskiaikaisen kuvaston takia. Kuitenkin juuri tällä sävelkielellä yhtye lähtee kuvaamaan populistisen poliitikon vallantavoittelua heti avauskappaleessa ”Proclamation”. Soittimet luovat kulmikkaan nykivillä ostinatoilla grooven, joka kuitenkin samalla svengaa ja rullaa eteenpäin vastustamattoman funkisti. Paljolti tämä on kiitos taitavan yhteissoiton: Ray Shulmanin säästeliäs basso täyttää välejä Kerry Minnearin piikikkäässä pianokuviossa samalla kun John Weathers pitää pohjalla yllä tasaisen varmaa 4/4-rockrytmiä.

Rytmisen monimutkaisuuden lisäksi mukaan tulee moniäänisyys, kun poliitikko puhuu kansalle Derek Shulmanin räväkällä äänellä ja melodialla, joka tekee suuria loikkia ja liikkuu itsenäisesti säestyksen rytmiin ja soinnutukseen nähden. Nousevan fraasin ja laskevan vastafraasin melodia väistää selkeitä lopukkeita ja näin tekstin tapaan heittelee hyvältä kuulostavia mutta vastakkaisia iskulauseita todellisuudessa sitoutumatta mihinkään: ”It can change / It can stay the same”. Poliitikko yrittää lupauksillaan luoda vaikutelmaa, että kaikki kansan toivo on hänen käsisään (hand on toistuva vertauskuva kautta albumin). Kaksinaamaisuus kuuluu, paitsi melodian ja säestykseen ristiriidoissa ja pienissä rytmisissä siirtymissä, myös kun vastaääni liittyy kolmannessa säkeistössä ikään kuin kertomaan piilomerkityksiä. Esimerkiksi toverihenkiseen ilmaukseen ”I think everyone / not as my nation / for you are my people” se vastaa kaikuna ”everyone as my nation”. Yksilö vakuuttaa idealistisilla iskulauseilla ajavansa massojen päämääriä, mutta iskulauseet tuntuvat tyhjiltä ja tarkoitus tuntuukin olevan valjastaa massat yksilön päämäärien taakse.

Polyfonia ja kontrapunkti ovat Gentle Giantille perustyövälineitä, mutta ”Proclamationissa” yhtye luo niillä säröisemmän ja modernistisemman harmonisen maailman kuin koskaan aiemmin. Laulusäkeistöistä edetään tritonuksia ja alennettua asteikkoja viliseviin jaksoihin, kun väkijoukko villitään ”hail”-huudoilla. Instrumentaalijaksossa esitellään toinen albumin toistuva musiikillinen aihe, eli vallan rattaiden hirmuinen pyörintä. Tämä tapahtuu kasaamalla kiihtyvästi kieppuvia kosketinostinatoja päällekkäin ja tiivistämällä rytmiä 5/8-tahtilajiin, kunnes saavutetaan kliimaksi. ”Hail to the power and to the glory’s name!” julistaa kolmen äänen kuoro kromaattisesti liikkuvina sävelkimppuina basson ja kitaran soittaessa ilkeää fanfaarikuviota niiden alla. Musiikin rytmi hajoaa, aivan kuin poliitikko ja väkijoukot sulaisivat vallanpalvonnan hurmoksessa. Näin sitä ehkä kokee olevansa osa jotain yksilöä ja arkipäiväistä suurempaa – tai poliitikon tapauksessa kohoavansa massojen ja arkipäivän rajoitteiden yläpuolelle. Modernistinen sävelkieli ja jylisevät urut tekevät kokemuksesta uhkaavankuuloisen ja kertovat näin vallan turmiollisuudesta.

”So Sincere” on vieläkin monimutkaisempi. Säkeistöjen säestyksessä kaksi osuutta (aluksi viulu ja tenorisaksofoni, myöhemmin myös piano, kitara ja syntetisaattori) toistavat nykivää ja polveilevaa triolikuviota muodostaen lähinnä kvarttiharmonioita, mutta alla sello (myöhemmin basso) sekoittaa kuvioita ja estää muodostamasta funktionaalista sointukulkua. Näiden päällä laulumelodia hämmentää luikertelemalla kulmikkaasti asteikosta toiseen, välttelemällä mieleen jäävää toistoa ja piirtämällä ylinousevien kvinttien kaltaisia kuvioita, jotka ohjaavatkin musiikkia odotetun siirtymän sijasta umpikujiin. Se on niin vaikeasti hahmotettavaa kuin voi olla olematta kuitenkaan täysin atonaalista tai muodotonta.

Näin siksi, koska kappaleen idea on paeta yksiselitteisiä merkityksiä ja tämän tarkoituksen perverssi logiikka vääristää kaiken kaltaisekseen. Musiikki on katkonaista ja sen eri osat kulkevat eri tahdissa tai istuvat riitasointuisesti yhteen. Samalla tavoin sanat ovat iskulauseiden ja jatkuvan kiistämisen sillisalaattia. Vastakohdat wrong – right, good – bad, lies – truth, yes – no seuraavat toisiaan, kun propaganda luiskahtelee saippuapalan tavoin tarkan merkityksen otteesta ja pyrkii kääntämään mustan valkoiseksi. Kertosäkeistö junttaa kerta toisensa jälkeen päähän vilpittömyyden sanomaa ”SO – SIN – CERE”, mutta ilmaisu mahdollistaa vaihtoehtoisia lukutapoja (”so sin, seer”) jo ennen kuin toinen kertosäkeistö katkeaa ”siniin”. Jopa kahden ensimmäisen säkeistön venytetty loppusäe ”and every word is” ikään kuin kerjää täydentämään lauseen puuttuvalla riimillä edellisen säkeen päätössanalle it. Ja mieleen tulee heti yksi sopiva nelikirjaiminen sana… Kulmikas ja vaikeasti tulkittava musiikki sekä vahvistaa tekstin valheellista kieltä että puhuu siitä vastaan.

”Aspirationsia” sen sijaan kuuntelee myös mielellään eikä vain musiikkianalyyttisestä mielenkiinnosta. Voimattomien massojen melkeinpä rukouksenomainen veisu johtajaehdokkaalleen on hidas, rytmisesti temppuilematon balladi 4/4-tahtilajissa. Paitsi levyn ainoa tasarytminen sävellys, se on myös ainoa, jossa sävellaji on melko mutkaton modaalinen sekoitus. Samoin suurista hypyistään huolimatta laulumelodia etenee sovinnaisia reittejä vahvoihin lopukkeisiin, ikään kuin kansanomaisen viattomasti ja vilpittömästi. Näin varsinkin kun Kerry Minnear laulaa sen kuiskaavan ilmavasti puhtaalla äänellä ja hallitulla vibratolla. Hänen tunnelmallisen hengittävä komppauksensa sähköpianolla myös poikkeaa tyylikkäästi normaalista perkussiivisesta tyylistä ja toimii akustisvoittoisen kappaleen meditatiivisen äänikuvan sydämenä.

Ihmiset janoavat pelastusta ja parempaa, ja samalla jotakuta, johon uskoa, jota seurata ja joka palauttaisi näille jonkin yksilöä suuremman maagisen merkityksen tai ryhmäidentiteetin (sanoissa puhuu aina kollektiivinen we). Näiden haaveita käyttää sitten hyväkseen opportunisti. Kappaleen voi siis tulkita sekä puhdasmielisen toiveikkuuden osoituksena että kyynisenä populismin kritiikkinä, sillä pian näemme, mihin pelastajakandidaatti valjastaa kansalta saamansa auktoriteetin.

Poliittisen pelin pelaamiseen nimittäin. ”Playing the Game” tarjoaa yhden Gentle Giantin tarttuvimmista instrumentaalisista melodioista. Tätä suorastaan ärsyttävän itsevarmaa kuviota soittavat syntetisaattori ja kitara maukkaan perusrockgrooven päällä, kun taas laulu liikkuu sulavasti halki grooven ja sitä vastaan tikittävän marimbaostinaton. Jälleen laulu pallottelee kahta eri sävelkeskusta, kieltäytyy painottamasta kumpaakaan ja kääntyilee tarttuvasti suunnasta toiseen. Teflonpintainen poliitikko pitää ovet auki joka suuntaan, ei jää kiinni sanoistaan ja kääntää aina tilanteen omaksi edukseen.

Vain keskiosassa kuullaan uraohjuksen sisäisiä ajatuksia Minnearin nöyremmin laulamana. Tällöin musiikkikin muuttuu täysin mietteliäämmäksi ja vaikeaselkoisemmaksi yksinpuheluksi. Ulospäin tärkeintä on näyttää olevansa hallinnassa, mutta sisällä mollisointujen myllertämissä aatoksissa saattaa muhia pelottava ajatus, että onkin luuseri. Keskiosa muodostaakin poikkeuksellisen töksähtävän kontrastin Gentle Giantille, joka yleensä hallitsee radikaalit siirtymät erilaisten osioidensa välillä erittäin sulavasti. Näin alleviivataan jälleen albumin keskiössä olevaa imagon ja totuuden ristiriitaa, nyt kiiltävän pinnan ja turmeltuneen sisimmän vastakkainasettelulla.

Gentle Giantin tavaramerkiksi muodostui useamman laululinjan yhdistäminen kuhisevaksi kontrapunktiksi. Tätä tekniikka käytetään The Power and the Glorylla nimenomaan kappaleissa ”Cogs in Cogs” ja ”No God’s a Man”, jotka kuvaavat ihmisen avuttomuutta järjestelmän rattaissa. ”Cogs in Cogs” on suorastaan raaka esitys aiheesta: Hammond-urut, syntetisaattori, sähkökitara ja basso soittavat ripakasti yhteensopivia kuvioita tiukasti ajoitetuilla pysähdyksillä, joita Weathersin rummutus tukee ja kontrastoi kääntelemällä biittiä. Jopa Derek Shulmanin karjuva ja lyhyt laulumelodia tulee tällaisena perkussiivisena kuviona. Soitinten erilaiset painotukset luovat toistuvia kuvioita vasten kappaleen 6/8-perustahtilajia, ”rattaita rattaiden sisään”. Varsinkin urkujen käytössä ei olla kaukana esimerkiksi Emerson, Lake & Palmerin tyylistä.

Mutta rauhallisemmassa keskiosuudessa, kun laulu muuttuu resitatiivisemmaksi, toinen lauluääni alkaa imitoida sitä 15/8-tahdissa, jolloin kappaleessa on kaksi päällekkäistä tahtilajia. Samalla laulumelodia liikkuu mollissa, kun taas basson ja urkujen 16-osanuottien jatkuva tikitys kulkee muuntoduurissa. Lisäksi syntetisaattorin huilumainen melodia, ainoa näennäisen vapaasti liikkuva sävelmä, tuntuu leijailevan omassa sävellajissaan. Harmonia ja rytmi synkronoituvat vain siellä täällä, mutta liike on jatkuvaa ja kaikki osat sopivat kirskuen yhteen ilman, että yksikään hallitsee. Ympyrä kääntyy, äänet muuttuvat, aina palataan alkuun. Sanoma lienee se, että järjestelmä on pohjimmiltaan mätä (riitasointuinen), ei työskentele yhteisen päämäärän eteen (eritahtisuus, ei selvää sävellajia), eikä sen kiertoa näytä voivan muuttaa. Mutta ainakin se rokkaa!

Toisaalta ”No God’s a Man” palaa folkmaiseen (näppäillyn) kitaran ja sähköpianon sointiin sekä ”Playing the Gamea” etäisesti muistuttavaan melodiakoukkuun. Kuitenkin laulusäkeistöissä polveilevan komeaa melodia lauletaan kolmella äänellä niin, että kakkosääni laulaa melodian kaanonina terssiä ylempää kuin ykkösääni, kun taas kolmosääni noudattelee kakkosääntä oktaavi alempaa, mutta se kuljettaa melodiaa vastakkaiseen suuntaan. Tämä yhdistyy diatonisiin sointukulkuihin, jotka eivät kuitenkaan ratkea selkeisiin lopukkeisiin, jolloin tuloksena on rimpuileva liike vailla varsinaista suuntaa. Kun harmoninen tie on potentiaalisesti auki jokaiseen suuntaan ja laulu kulkee yhtä aikaa molempiin suuntiin, ei muutosta tunnu todellisuudessa tapahtuvan, vaan jälleen kierretään kehää. Kappaleen melodisen leppoisuuden alle kätkeytyy näin yllättävää monimutkaisuutta, samalla tavoin kuin muka maailman omistama päättäjä onkin vain suurempien voimien kapeassa kehässä pyörittämä ratas. Joskus poliitikon käsitys omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa on yhtä epärealistinen kuin hänet valinneiden odotukset, ja vallankahvaan päässyt voikin huomata olevansa korvattavissa.

Silloin on vuorossa ”The Face”, eli kohdataan syytökset, setvitään tilanteet, näytetään sopivan katuvalta ja pidetään pokkaa. Kappale on albumin suorinta rockia, joka parista 5/8- ja 6/8-tahdistaan sekä riitasointuisesta viulukuviostaan huolimatta rymistelee mutkattomasti eteenpäin, pysyy sävellajissa ja käyttää toistuvia yksinkertaisia laulumelodioita. Olennaisempaa on Gary Greenin kitaran ja Ray Shulmanin sähköviulun säröinen soundi, kun niiden otelautoja vuoron perään savutetaan modaalisilla sooloilla Mahavishnu Orchestran malliin. Mahavishnulta tulevat myös monet muut ideat, kuten väliosan lokriaanisen moodin unisonoriffi, joskin täälläkin Gentle Giant tekee niistä omannäköisiään pilkkomalla monimutkaiset kuviot eri instrumenttien kesken. Tässä mennään tosiaan suoraan päin pärstää, ja silloin täytyy pärjätä asenteella kikkailun sijaan. Siksi siis kappale pitää rakenteen yksinkertaisena ja antaa albumilla eniten tilaa improvisoiduille sooloille monimutkaisen yhteissoiton sijaan. Häviäjä on yksin eikä kappaleessa ole hurraamista.

Murean säröinen kitarariffi on myös keskeinen rakennuspalikka albumin päättävässä kappaleessa ”Valedictory”. Kappale myös täydentää albumin teemallisen kaaren, sillä se on lyhennetty uudelleensovitus ”Proclamationista”. Säkeistöjen laulumelodia toistuu terssiä alkuperäistä korkeammalla ja sukkelan juonikkaan sijaan rockmaisen karjuvana ja mutkattomampana, kun taas säestyksessä alkuperäisen svengi on suoristettu raskaammaksi rock-kompiksi ja rämisevät urut ottavat sähköpianon paikan. Hieman hitaampi tempo ja korkeampi rekisteri korostavat Shulmanin pingotetumpaa lauluilmaisua ja yliohjatumpi sointi musiikin tylyä mahtipontisuutta. Yhdessä ne merkitsevät korruption lopullista ylivaltaa.

Tekstissä muutoksen mahdollisuus kääntyy vaatimukseksi säilyttää status quo, tulevaisuuden lupaus muuttuu nykyisyyden oikeuttamiseksi ja kansan, jonka tahtoa poliitikko väitti toteuttavansa, odotetaan nyt jakavan poliitikon omat käsitykset – eli petosta ei ole tapahtunut, kansa saa sitä, mitä se todellisuudessa hakee. Tämä takinkäännös tehdään ihailtavan pienillä muutoksilla tekstiin ja musiikkiin. ”Proclamationin” energinen ja idealistinen kansanvillitsijä kuulostaa ”Valedictoryssa” väsyneeltä ja kyyniseltä komentelijalta. Näin vallan todellisuus muuttaa miehen. Vai oliko hän epärehellinen mätämuna jo alusta asti? ”Valedictorya” hallitseva kitarariffi kun on peräisin jo ”Proclamationissa” kuullusta urkukuviosta. Lopuksi kuullaan kappaleen kelautuvan takaisin pikavauhtia, mikä kertoo, että taas palataan alkuun. Pelaajat muuttuvat, mutta valtapelissä alkaa vain uusi kierros.

The Power and the Glory toimii ennen kaikkea konseptialbumina vallasta ja korruptiosta. Se ei ole tarina-albumi, vaikka kappaleiden asettelussa voikin kuvitella yhtenäisen kertomuksen poliitikon noususta valtaan ja korruptoitumisesta. Sen sijaan se käsittelee valtaa ja sen korruptoivaa vaikutusta kahdeksan erilaisen tuokiokuvan kautta, joista jokainen saa sopivan musiikillisen käsittelyn. Valta on viettelevää (”Proclamation”, ”Playing the Game”) mutta kierouttavaa (”So Sincere”) ja peli sen ympärillä armotonta (”The Face”, ”Valedictory”). Pelaajat tulevat ja menevät, mutta järjestelmän armotonta logiikkaa (”Cogs in Cogs”) eivät hetkauta idealistiset yksilöt ja massojen toiveet (”Aspirations”, ”No God’s a Man”). [2]

Puhtaasti musiikkina albumi ei ole yhtä vakuuttava kokonaisuus. Se edustaa siirtymää Gentle Giantin toisen vaiheen entistä tiukempaan, rockmaisempaan ja haastavampaan ilmaisuun. Sitä kuunnellessa jää kaipaamaan aiempien albumien rikkaampia sovituksia, tyylilajien rönsyilyä ja maanläheisempiä hetkiä. Paikoin musiikki tuntuu yrittävän todistaa oikeaksi ne, jotka puolihuolimattomasti leimaavat Gentle Giantin musiikin kylmäksi ja mekaaniseksi. Aiheen huomioon ottaen niin on ehkä tarkoituksenmukaistakin. Seuraaja Free Hand (1975) vasta lunastaisi tämän albumin antaman lupauksen.

[1] Viisitoista vuotta myöhemmin Shulman oli noussut PolyGram-levy-yhtiön johtajistoon ja ehtinyt kiinnittää muun muassa Bon Jovin ja Cinderellan levymerkille. Selvästi mies ties mistä puhui.

[2] Puoli vuotta albumin äänitysten jälkeen julkaistiin single ”The Power and the Glory”. Se oli Gentle Giantin ensimmäinen singlejulkaisu ja tehtiin täysin levy-yhtiön vaatimuksesta. Nopeasti jälkikäteen levytetty kappale on paljon yksinkertaisempaa ja melodisesti helpompaa rockia kuin mikään albumin raidoista. Kuitenkin kertosäkeen melodia sisältää samanlaisen nousevan kuvion kuin monet niistä ja sanat mukailevat joitakin ideoita varsinkin ”The Facesta”.

Mike Rutherford: Smallcreep’s Day (1980)

Ja kun näin ja muistin tämän kaiken, toivoin kiihkeästi ja luuni toivoivat, kunnes niitä kolotti, ja käteni ja jalkani kurottautuivat toivomaan, että joku jossain antaisi minulle vallan, antaisi minulle voimaa kääntää ympäri nuo mykät haudat hengitykselläni ja potkia kuolleet ulos niistä, raahata esiin jaloista kiinni pitäen jokainen ruumis, jolla vielä olisi jalat, ja nostaa ne seisomaan hautausmaan kaiteita vasten. Ja sitten tarttua ohikulkijoihin ja survoa näiden elävät kasvot kuolleiden kasvoja vasten koko rivin pituudelta, ja sitten huutaa hautakiven päältä, kiivetä kirkontornin huipulle ja karjua sieltä koko kaupungille: ”Kaikkivaltiaan saatanan Jumalan nimeen, missä on kunnia? Mitä ylvästä elämässä on? Missä on sen laulu, missä ovat pasuunat ja vaskisymbaalit, missä kuorot, missä ovat kurkut, jotka aukenisivat ja hukuttaisivat tämän paikan metelin äänensä pauhulla? Missä on riemu ja missä ovat hymyt, missä ovat hymyt, jotka nousevat kehosta, jaloista ja käsistä, selästä ja vatsasta, lapsesta vatsassa ja voitokkaasta ponnistuksesta, kun lapsi työntyy ulos vatsasta? Missä on ihmiskehon loiste ja hurjuus, lihan ylistys, saven ja saven tunnun ylistys, missä ylistys polttouunissa loimuaville liekeille, punahehkuista rautaa takoville lihaksille ja kaikille niille riemuvoitoille kaikessa, mitä ihminen voi omin käsin tehdä yksin itsensä hyväksi ja siten saada itselleen arvokkuutta?”

Mutta vain kuivettuneet kuoret rahisivat vedossa.

(Peter Currell Brown: Smallcreep’s Day)

Smallcreep oli tyytyväinen nähtyään tämän ja tietäessään, ettei mikään oikeastaan muuttunut kaikissa niissä paikoissa, joissa hän oli käynyt. Niinpä hän palasi kotiinsa.

(Mike Rutherford: Smallcreep’s Dayn kansiteksteistä)

Usein valitetaan, että kirjan pohjalta tehty elokuva ei ole alkuteoksen veroinen tai uskollinen sille. Tämän ei pitäisi yllättää, sillä kirjallisuus ja elokuva ovat kaksi erilaista taiteenlajia ja kummallakin on omat erilaiset vahvuutensa ja vaatimuksensa. Tämän päälle tulevat sitten elokuvantekijän omat näkemykset, jotka voivat erota hyvinkin vahvasti kirjailijan ja lukijan päässään muodostamasta kuvitelmasta.

Harvemmin sen sijaan pääsee sanomaan, että musiikkiteos ei ollenkaan tavoita kirjan henkeä. Näin sanoisin kuitenkin Genesiksen basistina ja komppikitaristina parhaiten tunnetun Mike Rutherfordin ensimmäisestä soololevystä ja sen ensimmäisen puolen täyttävästä sävellyssarjasta. Vuonna 1979 kolmimiehiseksi kutistunut Genesis piti ensimmäistä kertaa taukoa. Sen aikana Phil Collins yritti Kanadassa pelastaa avioliittoaan, kun taas Rutherford ja Tony Banks tekaisivat soololevyt. Mielenkiintoista kyllä, molemmat hakivat inspiraatiota kaunokirjallisuudesta. Banksin A Curious Feeling (1979) pohjautui alun perin Daniel Keyesin palkittuun tieteisnovelliin/romaaniin Flowers for Algernon (Kukkia Algernonille, 1959/1966), joskin hän päätyi muokkaamaan lopullisen version aivan omaksi tarinakseen, sillä alkuperäisestä tehtiin samoihin aikoihin näyttävä teatterisovitus.

Rutherford taas otti nimen albumilleen ja innoituksen sen nimisarjalle englantilaisen Peter Currell Brownin kulttisuosiota nauttineesta romaanista Smallcreep’s Day (1965). Romaanin päähenkilö, tehdastyöläinen Pinquean Smallcreep päättää ottaa selvää, millaiseen lopputuotteeseen päätyvät ne väkipyörät, joita hän on lävistänyt vuosikaudet työkseen. Hänen eeppinen harharetkensä surrealistisen tehtaan uumeniin on täynnä toistaan absurdimpia tilanteita ja kohtaamisia, joista mahdollisesti haki vinkkiä myös Rutherfordin yhtyetoveri Peter Gabriel Genesiksen konseptialbumin The Lamb Lies Down on Broadway (1974) epätodelliseen tarinaan.

Brownin kirja on oikeastaan melkoisen pessimistinen allegoria sodanjälkeisestä Britanniasta ja merkityksen etsimisestä teollistuneen kulutusyhteiskunnan mekanistisessa toivottomuudessa, joka myrkyttää niin työ- kuin perhe-elämänkin. Tässä koneiden palvelemisen ja valmistuksen ekosysteemissä ihminen vieraantuu lopulta itsestäänkin. Kerronta pohjaa melko jähmeään kuvailuun ja filosofointiin, mutta teksti piikittelee ja kyseenalaistaa oivaltavasti korkea- ja kansankulttuurin oletuksia, auktoriteettien oikeutusta ja koko käsitystä yhteiskuntajärjestyksestä. Samalla kirja on hyvin brittiläinen hätähuuto pienen ja itsenäisen käsityöläisen puolesta massatuotannon ja byrokratian kolossia vastaan. Kirjan menestyksen siivittämänä Brown ottikin loparit tehdastyöstään ja perusti oman keramiikkayrityksensä. Eikä kirjoittanut enää toista romaania.

Peter Currell Brownin romaani, toisen painoksen kansi (Pinter & Martin, 2008)

Mutta mitä teki Rutherford? Tyylilleen uskollisena hän otti kirjasta vain perusidean ja muokkasi siitä sentimentaalisen tarinan, jossa leipiintynyt pieni ihminen hyppää hetkeksi oravanpyörästä, kokee jännittävän seikkailun ja saa tyydytyksen uteliaisuudelleen sekä mielenrauhan, kun älyää tyytyä osaansa. Kaikki päättyy rakkauden ylistykseen. Ei ihme, että vuoden 1979 Britanniassa Rutherford ja Genesis näyttivät ehkä joidenkin silmissä hieman vieraantuneen ajanhengestä ja maailmantilasta. [1]

Musiikillisesti 24-minuuttinen ”Smallcreep’s Day” –sarja on kuitenkin melkoisen vaikuttava esitys. Rutherford on koostanut kokonaisuuden seitsemästä lyhyehköstä ja pitkälti erillisestä sävellyspalasta ristihäivytyksillä, mikä oli jo tuttua kauraa progressiivisen rockissa. Tuttua ovat myös tavat, joilla hän luo vaihtelua ja yhdenmukaisuutta teokseen. Edellä mainittua palvelee vuorottelu hitaiden ja rytmisesti aktiivisempien osioiden sekä instrumentaalien ja laulujen välillä. Jälkimmäisessä auttaa tiettyjen sävelkulkujen hienovarainen toisto sekä paikoin harkituntuntuinen kulku sävellajista toiseen.

Vahvimmillaan sävellys on alun ja lopun pehmeän hitaissa osissa. Näissä katedraalimaiset syntetisaattorivallit ja -murtosoinnut kimaltelevat ja Rutherfordin sijaislaulaja Noel McCalla tuo vahvalla tenorillaan tunteellista särmää hyvin eurooppalaisiin laulumelodioihin, kuitenkin turvautumatta sellaisiin korostettuihin soulmaneereihin kuin mitä Collins viljelisi tulevilla Genesis-levyillä. Genesismäisen soundia luomaan Rutherford haki kosketinsoittimiin vanhan bändikaverinsa Anthony Phillipsin, mutta osan jousimatoista ja melodioista hän soitti itse Rolandin GR-500 -kitarasyntetisaattorijärjestelmällään. Monofoninen ARP Avatar -kitarasyntetisaattori luultavasti tuotti jotkin säröisemmistä soolomelodioista ja tehosteista. Soundimaailma jatkaa siitä, mihin …And Then There Were Three (1978) jäi, mutta selkeämmin ja ilman Tony Banksin monimutkaisempia pianokuvioita.

Avajaisosio ”Between the Tick & the Tock” toimii myös tietynlaisena alkusoittona. Se alkaa e-mollista ja tekee muunnosduurin kautta harmonisesti hienostuneen matkan kohti c-mollia. Tämän bassokulun muunnelma kaikuu myöhemmin toisen abstraktimman tunnelmapalan ”Smallcreep Alone” soinnuissa, mutta jännitteiseksi jäävän kierron voi melkein tuntea myös kaipaavan purkausta viimeisen osion ”At the End of the Day” As-duuriin. Myös osion C-osassa kuullaan norsumaisten kitarasyntetisaattorifanfaarien lisäksi lyhyt poikkeama g-urkupisteeseen nojaavalle siirtymälle kohti D-duuria, joka toimii myös siltana ensimmäisen nopean osion ”Working in Line” ja sitä seuraavan abstraktin siirtymän ”After Hours” välillä.

”Working in Linea” vauhdittaa akustisen kitaran energinen riffi, joka on ehkä hieman velkaa Pete Townshendille. Tarttuva laulukoukku tekee siitä potentiaalisen pop-singlen, mutta Rutherford ei vie sitä loppuun kirjoittamalla varsinaista kertosäettä vaan kiirehtii seuraavaan ideaan. Tämä sirpaleisuus leimaa sarjaa ja osin myös koko albumia, kuten myöhemmin näemme.

Ei ole mikään ihme, että soundimaailman ohella ”Smallcreep’s Dayn” sävelkielikin muistuttaa Rutherfordin emoyhtyeestä. Toinen toimintaa kuvaava laulu ”Cats and Rats (In This Neighbourhood)” rullaa sykähtelevän urkupisteen ja jatkuvien kosketinmurtosointujen (jotka viittaavat myös takaisin sarjan ensimmäiseen osioon) samaan tapaan kuin ”Back in the N.Y.C.” (1974), säkeistöjen melodista rakennetta myöten. Kaikki on vain on hieman kevyempää, yksinkertaisempaa ja suoraviivaisempaa, tahtilajeja myöten. ”Working in Linen” tapaan kappaleen sävelkeskus on D-duurissa, ja loppusiirtymä vie taas kohti e-sävelkeskusta, joka vaikuttaa introspektiivisien instrumentaalien tunnusmerkiltä.

Viimeiseen instrumentaaliin ”Out into the Daylight” päästessä matka on kuitenkin jatkunut Es-duuriin, mikä valmistelee narratiivin huipennusta. Rutherford tuntuu tyhjentävän osioon kaiken, mitä muutaman vuoden takaiselta Genesikseltä on komeronperälle jäänyt. Kaikkien luottorumpali Simon Phillips mukailee muikeasti Collinsin tiukan irtonaisia fuusiokomppeja ja kuuluisia komppipellin ja laskevien tomijuoksutusten fillejä ”Los Endosin” (1975) ja ”The Colony of Slippermenin” (1974) malliin. Rutherford itse ei ole mikään perinteinen kitarasankari, mutta nyt hän heittää itsevarmasti kitaransa ja syntetisaattorinsa sujuviin soolokamppailuihin, jotka purkautuvat takaisin hienoon fanfaarikertosäkeistöön. Tikittävä basson ja kitaran komppikuvio vauhdittaa kaikkea ja osaltaan yhdistää mietiskely- ja meno-osiot toisiinsa.

Sarjan laadullinen ja kerronnallinen huippuhetki päättyy dramaattiseen lopukkeeseen uudessa C-duurissa, selvään irtiottoon aiemmasta pimeydestä. Mutta riemu uupuu, kun viimeinen sointu luikahtaa tutun puolisävelaskeleen alemmas c-molliin, joka johdattaa ”At the End of the Dayn” hempeään koodaan. Siinä uutta mielentyyneyttä ja perheen turvasatamaa korostaa yksioikoisen uhkea tekstuuri ja sointukulku, joka liikkuu rikkaasti mutta yllätyksettömästi toonikan ja dominantin väliä, vailla ”Between the Tick & the Tockin” jännitteisiä polveiluja tai nopeiden osien rauhatonta energiaa. Smallcreep on tullut kotiin parempana miehenä. Rutherford on vienyt kuulijaansa tyylikkäästi tuttuja ja turvallisia polkuja tyydyttävään loppuun. Vaikka se ei saavuta Genesiksen parhaiden töiden melodisia, rytmisiä ja sovituksellisia syvyyksiä, ”Smallcreep’s Day” on turhan vähälle huomiolle jäänyt teos, joka tarjoaa hyvää kontrastia Duken (1980) hajautetulle sävellyssarjalle.

Monet rockalbumit kuvittanut Hipgnosis-toimisto visualisoi albumin päähenkilön ja tapahtumapaikan kansikuviin. Häiriintyneisyyttä kuvaan saatiin sotkemalla se osittain kehiteliuoksella. Hipgnosis suunnitteli myös samana vuonna Peter Gabrielin kolmannen sooloalbumin kannen, jossa laulajan kasvokuvaa rapautettiin samantapaisella tekniikalla.

Epätasaisempi onkin levyn toinen puoli, joka koostuu erillisistä isoista balladeista ja kevyesti rokkaavista progenumeroista. Muodoltaan se on melkein kuin pohjapiirros niille keskitien pop-rockin levyille, joita Rutherford julkaisisi yhtyeensä Mike & the Mechanics kanssa (myös McCallan ääni tuo mieleen yhtyeen toisen solistin Paul Youngin). Esimerkiksi ”Moonshine” pohjautuu ”Squonkin” (1976) tapaiselle isolle riffille, joka on kuin synteettisempää Led Zeppeliniä, ja sisältää hyviä melodisia ideoita. Siitä puuttuu kuitenkin lopullinen lentoonlähtöön vaadittava kipinä. Rutherfordin lyhyet ideat toimivat isomman kokonaisuuden osina, omillaan ne jaksavat kantaa huonommin. ”Romani” vuorottelee kahta rytmisesti ja melodisesti erilaista laulusäkeistöä ja kehystää ne unenomaisella syntetisaattori-introlla ja isolla riffikoodalla. Kaikki osat ovat yksinään tarttuvia tai mielenkiintoisia, mutta kokonaisuus hieman lässähtää väkinäisestä yrityksestä luoda eräänlainen minisarja. Rutherfordille ominaisemmat balladit toimivat paremmin, koska ne luottavat yksinkertaisesti kauniin tunteellisiin melodioihin ja sopivan suurellisiin sovituksiin – ”Time and Time Againin” urkutausta on varsinkin hieno. Konstailemattomuus on tässä etu.

Rutherford on itsekin myöntänyt, että hän toimii parhaiten yhteistyössä toisten kanssa. Genesiksen alussa hän sävelsi ja kehitteli omaperäisen 12-kielisen kitaratekniikan yhdessä Phillipsin kanssa, myöhemmin hän jammaili Banksin ja Collinsin kanssa ja yhdisteli pieniä sävellyspalojaan muiden ideoihin. Mike & The Mechanicsin pop-rallit syntyivät yhteistyössä tuottaja Chris Neilin ja lauluntekijä B. A. Robertsonin kanssa. Yksin operoidessaan hän uhkaa usein jäädä niin säveltäjänä kuin soittajanakin taitavaksi mutta hieman värittömäksi ideanikkariksi, joka ei pysty tai halua viedä työtään tietyn rajan yli. Soittajana hän loi omaperäisimmän äänensä 12-kielisten kitaroiden ja basson (jota hän joutui soittamaan puoliväkisin) parissa. Genesiksen siirtyessä 80-luvulle nämä elementit jäivät vähemmälle huomiolle tai kokonaan paitsioon. Smallcreep’s Dayn vahvasti synteettinen ja maalaileva soitto ennakoi hänen tulevaa rooliaan yhtyeessä ennen kaikkea yksinkertaisen toimivien komppiosuuksien ja lisävärien kehittelijänä. Kitarasolistina hän ei ole tätä levyä paremmaksi pannut.

Vikoineenkin Smallcreep’s Day on (Phillipsin ”Henry: Portraits from Tudor Timesin”, 1977, ohella) Rutherfordin paras saavutus Genesiksen ulkopuolella, ja neljännesvuosisadan kuuntelukokemuksen perusteella voin sanoa, että se kuulostaa oikein hyvältä. Vaikka sen kauneus ja siisti äänimaailma eivät muistuta juurikaan innoittajaansa:

”Se lemusi hieltä, siitä lemahtivat kaikki valimon hajut, siinä haisivat piirustuskonttori ja maalaamo, likakaivo ja työkaluvarasto, kovettaminen ja pehmentäminen, kumi, muovi ja rasva, siitä huokui ihmisten uhrausten löyhkä. Hyvä luoja, sanoin, tämänkö me olemme luoneet?”

[1] Rutherford on maininnut, että Genesiksen hittiä ”Land of Confusion” (1986) lähemmäksi protestilaulua hän ei ole halunnut mennä ja että sekin melkein parodioi yhteiskunnallisesti tiedostavaa poplaulua. Samoin hänen tekstinsä kappaleeseen ”The Way of the World” (1991) näyttää nimenomaan sanovan, että maailma on mikä on, ja suhtautuvan epäilevästi yrityksiin horjuttaa olemassa olevaa tasapainotilaa. Mike & The Mechanicsin ”Seeing Is Believing” (1988) samoin päätyy ylistämään yksinkertaista rakkauden voimaa yhteiskunnan primus motorina, vaikka on ensin ruotinut vastaavia uskomuksia kolmen säkeistön verran sarkastisesti. Kappaleet kuten ”Silent Running”, ”A Call to Arms” (molemmat 1985) ja ”Why Me?” (1988) puolustavat ennen kaikkea tolkun yksilöä tai perhettä epämääräisissä kriisitilanteissa, joiden taustalla häilyvät ”vihaiset nuoret miehet” ja hahmottomat voimat. Banks tuntuu jakavan Rutherfordin varautuneisuuden, mutta hän suhtautuu yksilön mahdollisuuksiin tätä kyynisemmin ja fatalistisemmin kappaleissa kuten ”One for the Vine” (1977), ”Domino” (1986), ”The Border” (1989) ja ”An Island in the Darkness” (1995).

Magna Carta – coverilla pinnalle, tribuuteilla tutuksi

1990-luvun alussa yhdysvaltalainen Magna Carta rynni kovin äänin levymarkkinoille mainostaen itseään amerikkalaisen progen uutena toivona. Yhdysvaltalaisten Peter Morticellin ja Mike Varneyn perustama riippumaton levy-yhtiö julkaisi uusien, tuntemattomien artistien musiikkia aikana, jolloin progressiivinen rock oli kulttuurisesti maan alla ja kaupallisesti mitätöntä. Tämä oli rohkeaa, vaikka ei aivan mainoslauseiden tasoista. Pieni markkinarako nimittäin oli, sillä progressiivisella rockillakin oli oma pieni alakulttuuriinsa kuten lähes jokaisella pirstoutuneen populaarimusiikkikentän lukemattomista virtauksista.

Magna Cartan miehet olivat työskennelleet metalli- ja fuusiolevymerkkien parissa, mikä määritteli myös uuden yhtiön fokusta. Lähinnä yhtiö hyödynsi nousevan progressiivisen metallin synnyttämää innostusta ja kiinnostusta tyylilajia innoittaneisiin klassisiin progebändeihin. Yhtyeen progressiivisessa tarjonnassa olikin modernia sinfonista rockia (Cairo), progressiivista AOR:ää (World Trade), modernia ELP-trioa (Magellan), folkprogea (Tempest), neoprogevaikutteista hard rockia (Enchant) ja progemetallia, joko Dream Theaterin liitännäisiä (Altura, Ice Age, Lemur Voices, Liquid Tension Experiment) tai enemmän Queensrychën ja Fates Warningin suunnasta tulijoita (Shadow Gallery, Under the Sun).

Magna Cartan vaikutus jäi vähäiseksi Yhdysvaltojen ulkopuolella, joskin hyvä jakelu piti huolen siitä, että levymerkin albumit löysivät tiensä levykauppojen laareihin täälläkin. Moni yhtye myöskin pettyi levymerkin heikkoon tukeen ja siirtyi muualle. Yhtiö julkaisi albumeja vielä 2010-luvulla, mutta muuten se on jäänyt pelkäksi alaviitteeksi yhdysvaltalaisen progen historiaan. Siinä missä esimerkiksi Cuneiform Records toi vuosikymmenet markkinoille aidosti progressiivisia albumeja, joiden kaupallinen potentiaali oli vähäistä, Magna Carta kauhoi osumia ajan valtavirrasta, ennen kuin saksalaisen Inside Out Musicin kaltaiset toimijat valtasivat sen kalavedet.

Magna Cartan erikoisalaa olivat cover-albumit, joita tehtailtiin oman levymerkin ja vierailevien artistien voimin. Julkaisusarjan aloitti äärettömän turhanpäiväinen uustulkinta The Dark Side of the Moonista (The Moon Revisited, 1995), mutta enimmäkseen levyillä versioitiin kerrallaan yhden artistin tuotantoa laajemmin. Nämä tribuuteiksi mainostetut albumit kunnioittivat nimekkäiden artistien työtä, mutta varmasti myös tukivat kunnolla levymerkin kassavirtaa. Itseäni eivät cover-levyt hirveästi hetkauta (joskin loistavia poikkeuksia on), mutta 90-luvun lopulla oli käyttämissäni levykaupoissa sellainenkin ajanjakso, ettei kunnon progelevyjä löytynyt, joten ahdistusta tuli purettua ostamalla kolme Magna Cartan tribuuttia. Nämä kolme saavat toimia esimerkkeinä cover-levyjen ongelmista ja levy-yhtiönsä yleisestä asenteesta.

Magna Cartan painotukset huomioon ottaen ei ole ihme, että levymerkki julkaisi peräti kaksi tribuuttia Rushille (ja myöhemmin pakkasi uudelleen niiden kappaleita vielä kokoelmaksi), sillä Rushin mutkikkaat riffit ja taidokkaat tahtilajin vaihdokset vaikuttivat vahvasti progressiivisen metallin muodostumiseen. Working Man (1996) on tribuuteista ensimmäinen ja tässä käsiteltävästä kolmikosta turhin. Joukko progressiivisen ja vähemmän progressiivisen metallin ja hard rockin edustajia versioi melko yksi yhteen lähinnä Rushin vuosien 1974 – 1981 tunnetuimpia numeroita 90-luvun puolivälin metallisoundeilla. Mike Portnoy soittaa rummut noin puolessa kappaleista, Billy Sheehan taas bassot. Sekakokoonpanojen vastapainoksi Fates Warning tulkitsee ”Closer to the Heartin”, ja toivottavasti saa siitä jotain itse, sillä kuulija ei saa mitään muuta kuin tilaisuuden kohauttaa olkapäitään.

Muutenkin muusikot varmasti nauttivat saadessaan soittaa suosikkejaan ja todistaa kykenevänsä tulkitsemaan ne, mutta tulkintojen antama lisäarvo kuulijalle on vähäistä. Toki Devin Townsendin, Mark Slaughterin ja Sebastian Bachin kaltaiset laulajat pääsevät sentään värittämään Geddy Leen rääkyviäkin lauluosuuksia omilla inhoilla maneereillaan. Samoin myöhemmän sukupolven vikkeläsormisemmat kitaristit, joita tunkee pahimmillaan neljä samaan kappaleeseen (”Red Barchetta”), ajavat kilpaa Alex Lifesonin sooloja luojansa kykyjen ulottumattomissa oleville kierroksille ja joskus hyvän maun rajoille. Aidot kosketinsoittajat, etunenässä Magna Cartan vakiomies Matt Guillory, myös paikoin koristelevat Leen klassisia yhden jalan syntetisaattorisäestyskuvioita. Mainion ”Analog Kidin” tulkinta erottuu oikeastaan juuri tämän takia: Symphony X -progemetalliyhtyeen kitaristi Michael Romeo ja kosketinsoittaja Mike Pinnella lisäävät väliin neoklassista sooloilua ja tiluttelua, joka tuo ainakin jotain uutta alkuperäiseen, hyvässä tai pahassa.

Muuten albumin progressiivisuus näkyy siinä, että itsestään selvimpien hittien sijaan mukaan mahdutetaan pidempiä numeroita (”Jacob’s Ladder”, ”Natural Science”) ja instrumentaaleja (”La Villa Strangiato”, ”YYZ”). Levy kuulostaa useimpia tribuuttituotteita yhdenmukaisemmalta siksikin, että Rushin pitkäaikainen tuottaja Terry Brown on miksannut kaikki kappaleet samanlaisen kuivan tiukan rocksoundin luomiseksi. Ainoa poikkeus tästä on albumin ainoa Brownin aikakautta myöhempi sävellys, eli laulaja Eric ”Mr. Big” Martinin ja yhden miehen yhtye Robert Berryn iloton tulkinta Rushin popkauden loisteliaasta voimaballadista ”Mission”. Muuten levyn funktio on lähinnä muistuttaa, mikä alkuperäisissä oli hyvää – tai eräissä tapauksissa huonoa.

Englantilaisen progesuuruuden Yesin tuotanto tuntuu tarjoavan Rushia monipuolisemmin tulkittavaa ja tulkitsijoita, joten Tales from Yesterdayn (1995) versioissa kuulee enemmän vaihtelua lähestymistavoissa. Monipuolisuudesta kertoo se, että materiaali on silti peräisin 70-luvulta, lukuun ottamatta Enchantin versiota ”Changesin” 80-lukulaisesta progressiivisesta AOR-rockista.

Silti tämä versio, kuten myös Cairon ”South Side of the Sky” ja World Traden ”Wonderous Stories”, jatkaa Working Manin linjalla ”ei omaa, paitsi negatiivisessa mielessä”. Samoin Steve Morse selvästi osaa soittaa akustista kitaraa lähes täsmälleen niin kuin se toinen Steve lyhyillä sooloklassikoillaan ”The Clap” ja ”Mood for a Day”. Kolmen yhdysvaltaisen progepopparin Nick D’Virgilion, Mike Keneallyn ja Kevin Gilbertin (yhteisnimellä Stanley Snail) ulkoisesti moitteeton ”Siberian Khatru” on huomionarvoinen, koska se yllättäen tuikkaa keskelle tulkintaa otteen Brufordin jazzrockmaisemmasta ”Sahara of Snow’sta” (1979) ja saa yhdistelmän toimimaan (ja loppuun vielä pakollinen ”Heart of the Sunrisen” pääriffi). Robert Berry ainakin tekee jotain uutta ”Roundaboutille”, nimittäin modernisoi ja amerikkalaistaa sen puolitempolla liikkuvaksi, klaustrofobisen kuuloiseksi ja tönkköfunkin basson liikuttamaksi rockiksi. Steve Howen itse soittama kuuluisa kitaralopuke tuntuu ilmestyvän kappaleeseen aivan eri maailmasta.

Howe myös avustaa Renaissance-laulaja Annie Haslamia viihteellisellä versiolla ”Turn of the Centurystä”. Poistamalla keskiosan kehittelyt siitä saadaan mukava koskettimien tukema klassistyylinen kitaraesitys, joka ei kuitenkaan esittele vahvaäänistä laulajaansa parhaimmassa vedossaan. Entinen Yes-mies Patrick Moraz pärjää hieman paremmin Keith Jarrett -henkisellä flyygeliversiollaan ”Gates of Deliriumin” raastavan kauniista lopetuksesta ”Soon”. Toinen eksä Peter Banks tiluttelee tulisesti kitarallaan muuten synteettisen kuuloisella instrumentaaliluennalla ”Astral Travelerista” (taustat jälleen a’la Robert Berry).

Magna Cartan artistien versioiden voi tähän saakka todeta eronneen alkuperäisistä pääasiassa olemalla raskaampia, synteettisempiä ja mahtipontisempia. Yllättäen Magellan onnistuu kääntämään tämän voitokseen muuttamalla jo valmiiksi höhlän kuuloisen valaansuojelubiisin ”Don’t Kill the Whale” riemastuttavan 90-lukulaiseksi teknofunkiksi, jossa on vielä alkuperäistä monimutkaisempi stemmalaulusovitus. Shadow Gallery taas lisää ”Release, Releasen” hauskuutta soittamalla sen täysin vakavasti samalla ylilyövällä stadionrock-asenteella, jota alkuperäinen tietoisesti tai tiedostamatta parodioi.

Energisen mukava on oikeastaan myös albumin päättävä MTV-sukupolven machoversio ”Starship Trooperista”, jonka esittävässä kokoonpanossa Jeronimo Road vaikuttavat muun muassa Landmarqissa, Thresholdissa ja Iron Maiden –coverbändi Maiden Unitedissa laulanut jykevä-ääninen Damian Wilson ja kosketinsoittaja Adam Wakeman faijansa biisiä mukailemassa. Viiteen ja puoleen minuuttiin ja soundillisesti yhdenmukaiseen rockformaattiin puristettuna sen kolme osiota hukkaavat jotain alkuperäisen tehosta, joka syntyy juuri hitaasta paisuttelusta ja kontrasteista. Mutta juuri siksi proge pärjäsi huonosti MTV-aikakaudella, sillä keskivertokuulijan keskittymisjänne oli lyhentynyt noin kolmeen minuuttiin (Spotify-aikakauden noin kahdenkymmenen sekunnin jänne ei sekään lupaa hyvää). Monipuolisuudestaan ja muutamista kekseliäistä ideoistaan huolimaatta Tales from Yesterday (jonka ostin käytettynä Popparienkelistä) ei ole juuri Working Mania arvokkaampi kokonaisuus. Ei vaikka normaalin tietokonegrafiikan sijaan kanteen on saatu Yesin viralliselta imagonluojalta Roger Deanilta halpa puusommitelma.

Supper’s Ready (1995), kunnianosoitus toiselle sinfonisen progen jättiläiselle Genesikselle, on kolmikon epätasaisin ja monipuolisin levy, koska sillä kuulee hieman omaakin näkemystä. Kevin Gilbert kumppaneineen varsinkin tekee alkuperäistä hieman dynaamisemman ja tässä tapauksessa osuvasti amerikkalaisemman version ”Back in N.Y.C:n” urbaanista rockista. ”Ripplesin” tunteellinen melodia ja hienostuneet kosketinsoitinharmoniat sopeutuvat melko miellyttävästi Annie Haslamin äänelle ja synteettiseen keskitien sovitukseen, niin että kappale toimii tällaisena perusballadinakin ilman toisiin sfääreihin vievää instrumentaalikehittelyään. Canterbury-veteraani Richard Sinclairin koiranpentuääni on myös kuin luotu tulkitsemaan unohdetun pikkuklassikon ”For Absent Friendsin”, vaikka kappaleen englantilainen virsimäisyys olisi ansainnut parempaa kuin David Rees-Williamsin hieman tukkoisen kosketinsovituksen.

Erikoinen yhdysvaltalainen progebändi Crack the Sky tekee näköisensä version ”I Know What I Likesta”. Se kuulostaa samalta kuin voisin kuvitella Genesiksen oman demoversion kuulostavan, jos kappale olisi sävelletty 1983 eikä 1973. Kilkuttavine rumpukoneine ja murisevine kitaratekstuureineen se muistuttaa myös Peter Gabrielin saman ajan hermoilla ollutta ”rytmi, tila, tekstuuri” -lähestymistapaa, nyt vain kymmenen vuotta myöhässä. Radikaalisti alkuperäisestä eroaa myös Brand X -veteraani John Goodsallin voimakitaroinnilla ja The Muffinsin perustajan Michael Zentnerin henkeä haukkovalla ja värisevällä laululla kyllästetty stadionrock-versio ”Carpet Crawlersista”, vaan mihin suuntaan? Vastaus on kuulijan korvassa.

Toki albumilla on myös rutiininomaista sälää, kuten entisen Camel-kosketinsoittaja Peter Bardensin ja hänen Mirage-yhtyeensä ”Many Too Many”, Genesis-tuottaja David Hentschelin ”Undertow” ja jälleen Robert Berryn (tällä kertaa bändin kanssa) ”Watcher of the Skies”. Nimellä Over the Garden Wall kulkevan kokoonpanon ”Firth of Fifth” ei myöskään puhkea kukkaan, kun ainoa poikkeama alkuperäisistä on lepsu tulkinta ja kyseenalaiset syntikkasoundit. Jälkimmäinen kuvaa aikaansa: yhdeksänkymmentäluvun alkupuolen kotistudiosoundi ja kosketinteknologia saavat monet aikansa progejulkaisut kuulostamaan kohtuuttoman kolhoilta, osin myös tämän levyn.

Genesiksen uudempi materiaali tuntuu ainakin saamaan monet artistit esiintymään luontevammin, jos ei aina luovemmin. Esimerkiksi Enchant tuntuu nyt olevan aika hyvin mukavuusalueellaan tulkitessaan sopivasti vähemmän kuullun kappaleen “Man of Our Times” fanfaarisena voimapoppina, samoin kuin Magellan panemassa hieman lisää likaa ja säröä ”Maman” sähköiseen ja hikiseen ilmapiiriin. Siinä missä Yesin materiaalissa soittotaiteilu on keskeinen ja Rushilla keskeisin koukku, Genesiksen vahvat laulupohjat tuntuvat kestävän parhaiten muuntelua ja tarjoavat rikkaimman paletin, vaikka tässäkään tapauksessa progemiehet eivät rohkene kajota yhtyeen popmaisimpaan aineistoon.

Supper’s Ready (joka ei sisällä kyseistä kappaletta) kuvastaa myös ajan nostalgian nostamaa tribuuttibändien aaltoa: samoihin aikoihin lähtivät kanadalainen The Musical Box, italialainen Revelation ja englantilainen ReGenesis toistamaan pikkutarkasti Genesiksen 70-luvun konserttikokemusta ja elvyttämään yhtyeen progressiivisempaa tuotantoa yhtyeen kunnian päiviä kaipaaville progeveteraaneille ja samaa etsiville uusille värvätyille. Jopa Steve Hackett ikään kuin nimitti itsensä vanhan bändinsä perinnön valvojaksi omalla tribuuttilevyllään Genesis Revisited (1996), joka epätasaisuudestaan huolimatta pesee sekin Supper’s Readyn. Sen verran albumista jäi käteen, että menin vielä ostamaan nuo kaksi aiemmin käsiteltyä albumiakin. Suoratoistoaikakauden lapsen voi olla mahdoton käsittää, kuinka vaikeaa musiikin hankkiminen saattoikaan joskus olla ja kuinka epätoivoisiin ratkaisuihin se saattoi ihmisen ajaa…

Cover-albumien spektrin yhdessä päässä ovat kaiken räväkästi uusiksi panevat tulkinnat, jotka pahimmillaan saavat huutamaan ”pyhäinhäväistys”, toisessa päässä taas täysin turhat valokopioversiot. Magna Cartan kolmikko asettuu lähemmäs jälkimmäistä, mutta siellä täällä onnistuu oikeuttamaan olemassaoloaan joko satunnaisen version reippaudella tai raikkaudella. Oletettavasti albumit toimivat myös mainoksina levymerkin omille bändeille, jotka saattoivat niillä esittää osaamistaan tunnetun ja usein niiden omaa materiaalia vahvempien sävellysten kautta. Toisten gloorialla ratsastaminen ei kuitenkaan kanna pitkälle. Katsomme myöhemmin, miten jotkut Magna Cartan artisteista pärjäsivät omillaan.

Linda Hoyle: Pieces of Me (1971)

Valokuvaajaksi ryhtynyt muotisuunnittelija Peter Wedge värjäsi usein mustavalkoiset valokuvansa käsin poptaiteellisen vaikutelman luomiseksi. Vanhanaikainen tekniikka oli kuitenkin suosittua muutenkin 60-luvun antiikki-innostuksen myötä. Sitä käytettiin myös kansitaiteessa viittamaan toisen ajan kuvastoon, kuten esimerkiksi vuosisadan alkupuolen bluesesiintyjien kuviin. Molemmat tulkinnat ovat mahdollisia Linda Hoylen tapauksessa.

Grace Slickin ja Janis Joplinin kaltaiset yhdysvaltalaiset laulajat avasivat 60-luvun lopulla vahvoilla äänillään, intohimoisilla tulkinnoillaan ja rehvakkaalla imagollaan tietä voimakkailla naislaulajille rockissa (joskaan tiellä ei aluksi kova liikenne käynytkään). Yksi seuraajista oli englantilainen Linda Hoyle (alias Linda Hoile), entinen äidinkielenopettaja ja varhaisen jazzrockyhtyeen Affinityn laulusolisti. Hoylen täyteläinen, voimakas ja teknisesti hallittu ääni tulkitsi suvereenisti muodollisesti kivat urkuvetoiset sävellykset ja sooloja pursuavan version ”All Along the Watchtowerista” yhtyeen ainokaisella virallisella studioalbumilla (1970). Konserteissa sama ääni melkein tuhosi itsensä yrittäessään tulla kuulluksi yhtyeen jymyn seasta noina kroonisesti uskottoman äänentoiston päivinä.

Affinitya mielenkiintoisempi harvinaisuus on sooloalbumi, jonka Hoyle levytti jätettyään Affinityn. Yhteistyökumppaniksi löytyi tuolloin jazzrockyhtyeessä Nucleus koskettimia soittanut walesilainen Karl Jenkins, joka myöhemmin otti haltuunsa Soft Machinen ja oli 90-luvulla vastuussa Adiemuksesta. Jenkins sovitti kaksikon yhdessä kirjoittamat kappaleet ja levyn kolme lainakappaletta, joita tulkitsemaan saatiin joukko ajan huippumuusikkoja, monet heistä samasta kasvavasta jazzrockskenestä. Julkaisija oli sama progressiivinen Vertigo-levymerkki kuin Affinitylla.

Pieces of Me (1971) on ajalleen tyypillisesti kunnianhimoinen siinä, että sen kappaleet edustavat monenlaisia musiikkityylejä. Kaikkien tarkoituksena on kuitenkin selvästi tuoda esille Hoylen äänivarannon kaikki puolet ja tämän innoittajat. Nämä Linda Hoylen palaset voidaan jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan.

Ensimmäisinä ovat albumin avaavat ja lopettavat coverit, jotka suuntaavat suoraan Yhdysvaltojen juurimusiikkiin. Mildred Baileyn pelkällä boogiepianolla säestetty 30-luvun jazznumero ”Barrel House Music” tulkitaan hyvin Amerikan etelän malliin ja albumin viimeisenä kappaleena se tarjoaa melkein huvittavan kevennyksen kymmenen aiemman kappaleen intensiivisyydestä. Albumin kun aloittaa Nina Simonen vihainen kansalaisoikeuslaulu ”Backlash Blues” (1967), joka raivoaa afroamerikkalaisten jatkuvasta sorrosta Yhdysvalloissa. Ajan brittitulkitsijoiden tapaan Hoylen pojat soittavat alkuperäistä pianopohjaista sovitusta rokkimmalla bändiasenteella ja vonkuvammilla sooloilla, Hoyle itse laulaa jykevämmin ja haastavammin, bluesmaneereja taitavasti hyödyntäen mutta ei amerikkalaisuutta imitoiden.

Brittirokkareille mustan bluesin joskus turhankin huoleton omiminen oli kuvastanut autenttisuutta, aivan kuin ottamalla mustien amerikkalaisten metodit ja laulamalla näiden kokemuksista, he jotenkin olisivat aidompia kuin esimerkiksi laulaessaan kotimaansa musiikkiperinteisiin ja omaan elämäänsä pohjautuvia lauluja. Tämän takia ehkä Hoyle muuttaa Langston Hughesin alkuperäistekstin kohdassa ”And it full of folk like me / Who are black, yellow, beige and brown” beigen whiteksi, kuin yrityksenä yleismaailmallistaa vääryyden kokemus (tai pahantahtoisesti ajatellen omia se). ”Backlashin Bluesin” verevästi tulkittu protestihenkisyys kuitenkin antaa albumille yhden jatkuvan pohjavireen, joka on nimenomaan yleismaailmallinen.

Blues, hard rock ja hitunen brittiläistä jazzrockia sekoittuvat toisen kategorian rocknumeroissa. ”Backlash Bluesin” tavoin ne tarttuvat vihaisesti yhteiskunnallisiin ja henkilökohtaisiin kipukysymyksiin, joskus ajalle radikaalistakin näkökulmasta. Kitkerä ja sarkastinen bluesrockmutantti ”Hymn to Valerie Solanas” mukailee Andy Warholin ampumisesta ja vainoamisesta parhaiten muistetun, ja 70-luvun alussa sen takia vinoutuneesti marttyyrin sädekehän saaneen, radikaalifeministin ajatuksia, joita tämä esitti satiirisessa SCUM-manifestissaan (1967 – 68). Nokkelinta kappaleessa on se, että B-osan sanoitus ja tykittävä laulutyyli tuntuvat näpäyttävän James Brownin klassikkoa ”It’s a Man’s Man’s Man’s World” (1966). Siinä missä Brown esittelee kaikki sivilisaation tekniset hedelmät miesten itsestään selvinä saavutuksina, jotka todistavat näiden ylemmyydestä, Hoyle raivoaa, että miehet ovat rakentaneet yhteiskunnan ja erityisesti uskonnon suosimaan itseään ja pitämään naiset toisarvoisina. ”All the chains around from your brains to your knees”, hän käskee huomaamaan ja pitämään huolta, ettei sitten lipsahdeta uneksimaan siellä, sillä kusetus jatkuu. Musiikillisesti muistettavin idea on pahaenteisen A-osan käärmemäisesti sihahtava kalistin, jolle heti ensimmäinen säepari antaa kuvaavan assosiaation: ”Christ Creeping Jesus / Man-made not to please us”.

Pärjääminen ja tiukan linjan pitäminen on keskeisenä myös nimikappaleessa, jossa kertoja yrittää haudata menneisyytensä osia kuin tunkisi vanhoja tavaroita ullakolle. Keskeinen idea on ehkä pysyä kaidalla tiellä kuten äiti neuvoi, mutta menneiden virheiden ja halujen tukahduttaminen tuntuu pikemminkin lisäävän kertojan kuormitusta ja panee miettimään, mitä jää jäljelle, kun kaikki tarpeettomaksi koettu on jauhettu maan tasalle kuin rapistuneet rakennukset. Tuleeko silloin valoa, vai jääkö käteen vain tiilen ja laastin paloja? Musiikissa kappaletta hallitsee betonikolossin kokoinen riffi, jotta laulu ja soittimet kuitenkin liikuttelevat unisonossa yllättävin nytkähdyksin, hypähdyksin ja kromaattisten liikkein. Chris Spedding repäisee siinä vielä pitkän ja poikkeuksellisen raa’an fuzzkitarasoolon, kuin myrskytuuli todella yrittäisi repiä betonikulissit alas. Hoylen ääntä jylhimmillään esittelevä kappale viittaa yksioikoisuudestaan huolimatta ajan hevirockin hienostuneempaan puoleen ja varsinkin soolonsa jazzmaisuudessa ”21st Century Schizoid Manin” kaltaisiin progressiivisiin numeroihin. Molemmissa erilaiset sisäiset tai ulkoiset voimat riepottelevat ihmisen minuutta eri suuntiin.

Sävellyksellisesti palkitsevimpia ovat kolmannen kategorian muodostavat jazzsävyiset balladit, jotka esitetään usein vain pianon ja hienovaraisten orkesterisovitusten säestyksellä. Hoylen ääni taipuu erinomaisesti unenomaisen kujertavaan tunnelmointiin tai lyyriseen oodiin ja vakuuttaa tunteellisella tulkinnallaan. Soul oli kyllä vaikute, mutta loppujen lopuksi Hoylen selvärajainen ja vahvasti artikuloitu ilmaisu ei juurikaan käytä soulin tai bluesin melismoja, venyttelyjä, huudahduksia tai sinisiä nuotteja. Musiikki on nimenomaan 60-luvun englantilaista jazzpoppia taiteellisen rockin aikakaudelle tukevoitettuna.

Englantilaisuus kuuluu myös sanojen lausunnassa ja aihevalinnassa. ”The Ballad of Marty Mole” on hymyilyttävän lastenlorun muotoon puettu hieman synkkäsävyinen satu rakkauden voimasta. Samanlaista aihemaailmaa tutkailivat tuolloin monet brittipopparit ja -rokkarit. ”Morning for One” taas huokuu hiljaista kaipuuta ja haikeutta harmaan epädramaattisen arkirealismin keskellä kuin monet menneen vuosikymmenen hitit svengaavan Lontoon ja rakkauden kesän varjopuolelta. Vain helkkyvä sähköpiano ja sädekehämäiset jouset säestävät rakastajansa aamulla hyljeksimän naisen arkista työmatkaa kuin aamuaurinko häilähtelisi sumun läpi tuomaan väriä kaupungin harmauteen. Luultavasti juuri näissä kappaleissa Hoyle on eniten kotonaan.

Tätä alleviivaa viimeinen cover, Laura Nyron balladi ”Lonely Women” (Hoyle oli tulkinnut myös Nyron kappaleen ”Eli’s Coming” Affinityn kanssa), joka tuo haikeuden sijaan suoraan musertavan yksinäisyyden ja masennuksen jazzballadiformaattiin. Se myös yhdistyy tyylillisesti muiden Amerikan coverien sininuottisempaan sävyyn, joskin jälleen Hoyle ottaa kappaleen omakseen: hän laulaa sen tarkemmalla ja tiiviimmällä sävyllä ja pelkän pianon säestyksellä ilman alkuperäisen sävityksen soulsävyjä ja dramatiikkaa.

Linda Hoylen tyyli on selvästi kokoelma erilaisia palasia, joista hän on koonnut omannäköisensä kuvan. Tulkinnassa on Slickin ja Joplinin kaltaista raivokkuutta, mutta näiden ajaman seksuaalisen vapauden ja anarkistisuudenkin sijaan hän puhuu perinteisemmästä rakkaudesta ja hänelle kapina on itsensä hallintaa ja autonomiaa, mikä kuuluu myös hallitummassa, Simonen tapaan koulitussa ilmaisussa. Samalla yhteiskunnallisen julistuksen ja patriarkaatin vastaisen raivon vastapoolina on kappale, joka julistaa, että naiselle pahinta on jäädä ilman miestä ja lapsia. Tuolloin oli luultavasti edityksellistä julkaista albumi, jossa nainen sai esittää avoimesti ja kovaäänisesti kaikki ristiriitaiset puolet itsestään.

Ehkä materiaalin moniarvoisuus, ristiriitaisuus ja ailahtelevuus vaikutti siihen, että Pieces of Me jäi yhdeksi monista Vertigon kehnosti menestyneistä harvinaisuuksista. Sitä painettiin ennätyksellisen vähät 300 kappaletta, mikä kysynnän ja tarjonnan kieroutuneella logiikalla teki siitä arvokkaan ja johti 90-luvun puolivälissä uusintajulkaisuihin ja myös sisällön uuteen arvonnousuun uusien kuuntelijapolvien korvissa (itse yllätyin myönteisesti 2000-luvun loppupuolella). Vuoden 1970 suureksi lupaukseksi julistettu Linda Hoyle jätti vuosikymmenen puolivälissä musiikin ja Ison-Britannian vuosikymmeniksi taideterapian ja Kanadan vuoksi. Vasta vuonna 2015 hän palasi julkisesti laulamaan laulujaan albumilla The Fetch.

Van der Graaf Generator: The Least We Can Do Is Wave to Each Other (1970)

”Day dawns dark…”

The Least We Can Do Is Wave to Each Other on englantilaisen progressiivisen rockyhtyeen Van der Graaf Generatorin ensimmäinen todellinen albumi. Yhtyeen virallinen ensijulkaisu The Aerosol Grey Machine (1969) oli lähinnä laulajan ja lauluntekijän Peter Hammillin sooloteos ja vielä puolivalmis kehitelmä 60-luvun lopun rockista ja folkvaikutteisesta akustisesta musiikista. Toisella albumilla yhtye oli vakiinnuttanut vahvan kokoonpanon, vahvistanut soundiaan ja löytänyt vahvan tukijan edistyksellisille ideoilleen entisen lehtimiehen Tony Stratton-Smithin luotsaamasta itsenäisestä Charisma-levymerkistä (tässä suhteessa yhtye kehittyi kuten tallikaveri Genesis).

”… it now numbers infinity”

Jotkut tiukimman linjan progefanit ovat kiistäneet Van der Graaf Generatorin kuulumisen progressiivisen rockin piiriin – kuten myös jotkut yhtyeen punkhenkisemmät fanit. Yhtyeellä onkin kulttiyhtyeeksi hyvin laaja-alainen fanikunta. Ehkä tämän albumin avaus ei ole sitä, mitä myöhempien aikojen sinfoniselle rockille virittyneet korvat odottaisivat. ”Darkness 11/11” alkaa nimensä mukaisesti hämyisissä ja synkissä tunnelmissa: Nic Potterin basso ja Guy Evansin rummut tikittävät hiljaisen uhkaavaa e-urkupistettä Gustav Holstin ”Marsin” mieleen tuovassa rytmissä. Kappale perustuukin vain muutaman duurisoinnun modaaliselle kierrolle, jonka jännitteisyys syntyy juuri A-osan urkupisteen käytöstä ja riffailevamman B-osan lievästä kromaattisuudesta. Rytmiryhmän hypnoottisen herkeämättömän mutta jatkuvasti varioituvan rockmarssikompin yllä melodisen materiaalin pitkien linjojen liike tuntuu vääjäämättömältä mutta silti työlään pahaenteiseltä. Psykedeelisen rockin junnaamisesta liikutaan edistyksellisempään suuntaan.

”Only in dark do they appear”

Osan erikoisuudesta luo kappaleen soundi, ja se syntyy Van der Graaf Generatorin rockbändille erikoisesta kokoonpanosta. Yhtye on pohjimmiltaan sähkökitaraton urkutrio The Nicen ja Eggin tapaan. Hugh Banton saa kyllä Farfisa-urkunsa ärjymään yliohjattuna lähes samaan tapaan kuin Keith Emerson tai Dave Stewart, mutta näiden Hammond-uruilla virtuoosimaisesti soitetun barokki-blues-jazzsekoituksen sijaan hän pitkään aikaa maalailee kirkkourkumaisilla soinnuilla ja eteerisen livertävillä kuvioilla, jotka tuovat mieleen Oliver Messiaenin urkumusiikin. Hän soittaa musiikkia jostakin ikiaikaisten varjojen katedraalista, ja sooloillessaan vauhdikkaiden juoksutusten sijaan venyttää nuotteja tuskallisen pitkiksi pidätyksiksi sointujen halki. Rockurkujen rooliodotuksiin nähden Bantonin työskentely on melkein avantgardistista.

Niin on myös tapa, jolla saksofonisti David Jackson ottaa haltuunsa tilaa, jota normaalisti kitara täyttäisi. Jackson puhaltaa hänkin pitkiä, kirkuvia soololinjoja maustettuna voimakkaalla vibratolla ja tremololla kuin hardbop-jazzpuhaltaja. Jazzista on myös peräisin hänen tapansa soittaa kahta saksofonia yhtä aikaa. Näiden soitto moninkertaistetaan päällekkäisäänityksillä tai elektronisella harmonisoijalla saksofonikuoroksi, joka komppaa räkäisen fanfaarimaisilla riffeillään urkuja. Rockin kontekstissa tällainen jazztyylittely lisää musiikin outoutta, eikä lopputulos toisaalta muistuta esimerkiksi Soft Machinen samanaikaista jazzrockia tai yhdysvaltalaisten yhtyeiden varhaista fuusiomusiikkia. Se on outo sekoitus psykedeliaa, taidemusiikkia ja jazzia riffipohjaisen rockin kontekstissa.

”Fate enters and talks in old words”

Kaiken kruunaa Hammillin verraton laulu, ihmisäänen vastine Jimi Hendrixin kitaransoitolle, kuten sen vaikutusta on joskus kuvailtu. Hammill liikkuu melkeinpä puhelaulumaisesta kuiskailusta teräksiseen liitoon, aina kuitenkin suvereenin sulavasti ja tarkasti äänenkorkeutta halliten. Laulussa on suurta dramatiikkaa ja rockin asennetta, vaikka muodossa ei ole lainkaan bluesin fraseerausta ja tekstit maalailevat hämäräperäisiä kuvia numerologiasta vaihtelevan mittaisilla säkeillä. Hammillin läpitunkevan kantavan pää-äänen voisi kuvitella kuuluvan demoniselle kuoropojalle tai klassisen tekniikkansa hylänneelle baritonille siinä missä rocklaulajalle.

Lisää luovaa kitkaa aiheuttaa hänen ylempään keskiluokkaan viittaava RP-englantinsa. Brittiläiset rocklaulajat olivat vasta vähitellen vapautumassa amerikkalaisen ilmaisun jäljittelystä tai neutraalista ”keskiatlanttisesta” tyylistä kohti omien aksenttiensa luontevaa käyttöä. Kun kieli korreloi vahvasti paitsi alueellisen myös luokkaidentiteetin kanssa, harva nuoren ja kapinallisena pidetyn musiikkilajin harjoittaja halusi kuulostaa hienostelevan koulutetulta eteläenglantilaisen keskiluokan edustajalta, joka nielee lopun r-kirjaimensa mutta lausuu t-kirjaimensa ja tavunsa terävinä ja tarkkarajaisina. Yleisön korvissa Hammill karjui mystisiä vapaamittaisia tekstejä kuin rockpirun riivaama sisäoppilaitoksen opettaja. Ei ihme, että musiikki kuulosti oudolta.

Yhtyeen musiikki on siis raskasta, synkkäsävyisen mystistä, riffipohjaista ja dramaattistakin. Sitä voisi melkein kutsua goottilaiseksi, mutta goottirockin leimakirvestä ei ollut vielä vuonna 1970 taottu. Sen sijaan Van der Graaf Generator asetettiin usein varhaisen ”heavy rockin” jatkumoon, samoin kuin King Crimsonin tai Atomic Roosterin kaltaiset progressiiviset yhtyeet. Jatkumon toisessa päässä raskaus, riffipohjaisuus ja synkkyys vedettiin samoihin aikoihin tappiin Black Sabbathin ensialbumilla.

”We began to notice that we could be free”

Synkkyys, raskaus ja tuomionpäivän tuntu ovat kuitenkin vain yksi puoli Van der Graaf Generatorista. Aivan kuten In the Court of the Crimson Kingin (1969) korvat raiskaavaa alkua ”21st Century Schizoid Man” seurasi ”I Talk to the Windin” pastoraalinen nättiys, myös ”Darknessin” pimeys väistyy ”Refugeesin” virsimäisen kierron, kirkkomaisten urkujen ja huilun korkeiden murtosointujen tieltä. Hammill laulaa tämän hymnin tai anglikaanisen virren sekulaarin rockmuunnelman samanlaisilla tarkoilla ja pitkillä linjoilla kuin ”Darknessin”, mutta nyt hän liikkuu herkän ohuista pää-äänistä tunteellisesti täyteläisempään ääneen ilman rockin soulvaikutteisia melismoja tai äänen vääristelyä. Äänen läheisyys ja peittelemätön ilmaisu korostaa, että kyseessä on henkilökohtainen tarina siitä, kuinka Hammill jätti kotinsa ja roomalaiskatollisen kasvatuksensa Derbyssa ja Manchesterissa, päätyi lopulta Lontooseen ja löysi West Kensingtonista kämppäkavereikseen (tulevat) kapellimestari Michael McLeanin ja näyttelijä Susan Penhaligonin. Pehmeä, kuoropoikamaisen korkea ääni korostaa myös näkemyksen viattomuutta.

Tätä kasvun, itsenäistymisen ja ystävien löytämisen tarinaa kuvataan eri ilmasuuntien kautta. Pohjoisen tiukan moraalin, etelän mukavan pinnallisuuden ja idän vastakulttuurillisen lupauksen kasvattama Hammill tekee irtioton ja kääntyy kumppaneineen (Lontoon) länteen. Samalla musiikki irtoaa dramaattisesti tähän asti toistetusta kuviosta, rummut, jotka ovat tähän mennessä soittaneet orkesterin patarumpujen tavoin aksentteja, tulevat mukaan kunnon rockrytmiikalla ja urut johdattavat rytmisesti musiikin pitkin asteita ja pidätyksiä uuteen E-duurisointuun. Itsenäistymisen jälkeen komeat säkeistöt toistuvat hitaan rytmin tukemana ja sovitus kasvaa ja vaimenee huikean taidokkaasti urkujen ja huilun kehitellessä kuvioitaan. Myös sello saapuu soittamaan sessiokeikan ja kirkkokuoromainen taustalaulu viimeistelee lähes pyhän vaikutelman tekstuurien hehkuessa kuin sanojen kultainen valo pilvissä. [1] Syntyy haavekuva kolmen aikuistuneen ihmisen pienestä utopiasta, nostalgiaa tulevaisuudesta, johon uskotaan lujasti – ja jos se ei toteudukaan, ”well at least we tried”. Tähän sekoittuu luopumisen haikeus ja vanhojen pidikkeiden katoamisesta syntyvä epävarmuus.

Samalla sen voi lukea myös ajatukseksi jo hieman haalistuvan hippikulttuurin unelmasta jättää materialistinen maailma ja elää pastoraalista utopiaa jossain (Yhdysvaltojen) lännessä. Hippinuoriso näki itsensä syvästi erilaisena edellisistä sukupolvista, todellakin pakolaisina vanhemman sukupolven arvoista ja maailmankuvasta. ”There we shall spend the final days of our lives”, nuoret saattoivat haaveilla, ”We’ll be happy on our own”. Yleismaailmallisemmin sen voi nähdä esittävän eksistentialistisesti, että jokainen – ei vain elämäänsä aloittava nuori aikuinen – on loppujen lopuksi maailmaan heitetty pakolainen pelkkä reppu selässään, etsimässä elämän edellytyksiä, merkitystä ja yhteisöä. Niin tai näin, Van der Graaf Generatorin näin esittämänä ”Refugees” on yksi kaikkien aikojen kauneimpia lauluja Hammillin ja rockmusiikin katalogissa. Eikä se ole vähän.

”In the year 1486…”

”White Hammer” yhdistää molemmat edellä kuullut sävellystyypit kuvailemaan keskiajan noitavainoja. Hammill laulaa A-osan hymnimäisen melodian suurellisesti, kuin kuvastaen Malleus Malleficarumin ja inkvisition tyhjää mahtailevuutta, vierailevan kornetin fanfaarin ja urkujen virsimäisen sointukulun (jossa oikein korostuu virsien aamen-kadenssi) säestyksellä. B-osassa siirrytään taas aggressiivisempaan äänenkäyttöön, jauhavaan rockrytmiin ja modaaliseen sekoitukseen pohjautuvaan kiertoon, kun noitavasara alkaa vasaroida harhaoppisia maahan. Samanlainen vastakkainasettelu hyvän ja pahan – sekä inkvisition ja ”magian” harjoittajien välillä että jälkimmäisten kesken – jatkuu hiljaisemmassa C-osassa, joka doorisessa moodissaan heiluu jatkuvasti mollin ja duurin väliä, mutta purkautuu lopulta aina mollitoonikaan.

Kun B-osan viimeisessä kertauksessa rakkaus sitten ottaa voiton vihasta, D-duurin ympärillä pyörinyt hakkaava riffikierto siirtyy uuteen H-duuriin ja marssii siitä eteenpäin uusiin sävellajeihin saksofonien alkaessa juhlistaa muutosta irtoamalla syklisestä riffistään laajempiin revittelyihin. Tämä tapahtuu samaan aikaan, kun Hammill karjuu ”the White Hammer of looooooove”, niin että hetki on herkullisen yliampuvasti valmisteltu. On helppo tulkita, että tässä nuorisokulttuuri rakkauden sanomineen ja modaalisine rocklauluineen lyö vanhan järjestyksen hierarkiat ja sorron välikappaleesta tulee vapautuksen symboli. Van der Graaf Generator vain valitsi hieman erikoisemman iskulauseen kuin ”all you need is love” tai ”revolution”, mutta samalla tavalla sen ympärillä tanssahdellaan kohti oletettua vapaampaa tulevaisuutta. Tässä mielessä ”White Hammer” on vielä enemmän aikansa kuva kuin ”Refugees”.

Mutta lopuksi improvisaatio siirtyy takaisin d:n ympärille, musiikki vaimenee – ja sitten törkeästi yliohjatut urut alkavat soittaa neljän nuotin hidasta, säröreunaista riffiä, jonka voi hahmottaa ylinousevaksi D-duurisoinnuksi pienen sekunnin ylimääräisellä riitasoinnulla täydennettynä. Se on siis erittäin epävakaa, ja kun basso liittyy mukaan ja saksofoni repeää täyteen huutoon, on vaikutelma todella ilkeä ja uhkaava. Kappaleessa tämä voi kuulostaa irtonaiselta, mutta se päästää levylle maistiaisen Van der Graaf Generatorin lavaesiintymisten kaoottisemmasta puolesta, joka toi arvaamattomuudellaan sen konsertteihin sitä rockpiirien paljon peräänkuuluttamaa vaarantuntua. Yhtye osaa kuulostaa yhtä ”pahalta” kuin ne yksioikoisemmat yhtyeet hevijatkumon toisessa päässä.

”Hear the sharp crack of the fission…”

Albumin A-puolen kappaleet voidaan näin kuvata ylimalkaisesti sanoilla ilkeä – intiimi – eeppinen. Kääntöpuolen toiset kolme kappaletta toistavat ykköspuolen rakenteen. ”Whatever Would Robert Have Said?” heittää yhteen akustisen kitaran säestämää laulua, nopeita sähköisiä riffejä ja tavallisen kiihkeä sooloilua, jossa kuullaan myös Potterin melko tavanomaista (ja vastentahtoista) kitarasooloilua. Tällainen vastakohtia ja ristiriitoja painottava musiikki jos jokin on progressiivisen rockin peruskauraa. ”Whateverin” yhdistelmä vain tuntuu turhan hätäiseltä, saumakohdat turhan karkeilta ja sävelmateriaali epätasaiselta, jotta siitä syntyisi täysin tyydyttävä kappale. Parasta sovituksessa on Evansin dynaaminen ja, kuten muissakin kappaleissa, tyylikkään musikaalinen rummutus, joka kulkee osioiden vaatimusten mukaan vaikenemisesta filli-infernoiseen rockgrooveen hienovaraisen svengin kautta.

Otsikko viittaa yhdysvaltalaiseen fyysikkoon Robert Van de Graaffiin (1901 – 1967), jonka kehittämästä elektrostaattisesta generaattorista yhtye otti nimensä mutta laiminlöi oikoluvun. Kappaleen toistuvat B- ja C-osat kuvaavatkin, kuinka sähkölataus purkautuu koronana Van de Graaffin generaattorin kahden teräspallon välissä. Suurimpia näistä laitteista on sovellettu hiukkaskiihdyttimiksi. On hieman epäselvää, kuinka nämä tekniset kuvaukset nivoutuvat A-osiin, joissa herkutellaan itsetuhoisten impulssien houkutuksella ja niiden paradokseilla, muuten kuin ehkä vahvistamaan pirullisuuden tuntua luetteloon ristiriitoja ja elämäntaito-opasmaisia heittoja. Staattinen liike on sopivan ristiriitainen kuvaamaan generaattorin ja siltä nimensä väärin lainanneen yhtyeen toimintaperiaatetta. Musiikki korostaa ristiriitoja jälleen painokkaalla duurin ja mollin tasapainottelulla. Osa tuhoisasta kuvastosta kyllä panee miettimään, saattaisiko otsikon Robert viitata myös toiseen yhdysvaltalaiseen fyysikkoon, eli Robert Oppenheimeriin, jolla oli tällaista synkän filosofista sanottavaa omasta radioaktiivisia nuklideja synnyttäneestä laitteestaan. Se laite kun esiintyy albumilla hieman myöhemmin.

”There could have been peace, but that eluded me…”

”Out of My Book” on oikeastaan koottu yhtä monista osista, joskin pinnallisen keveä akustisen kitaran johtama popballadisoundi hämää korvaa. Rakenne voi johtua osin siitä, että Hammill ja Jackson sävelsivät sen pala palalta yhdessä. Toisaalta kappaleen aiheena on ihmissuhteen epävarmuus rakkauden ja epäilyn ristivedossa, joten rakenne pyrkii myös vetämään eri suuntiin ja viemään kuulijalta tukevan jalansijan. Hammillille tyypillisesti A-osan sanapainotukset osuvat usein muualle kuin luonteviin kohtiin, lausuntarytmi nopeutuu äkisti laskeviin juoksutuksiin, jotka päättyvät painottavaan taukoon ennen säkeen viimeistä sanaa.

”How can I be sure?” Kysymys on laajemminkin siitä, missä määrin voi edes odottaa faktapohjaista varmuutta elämänalueella, jota hallitsee tunne, usko ja subjektiiviset odotukset. Variaatioita tästä kysymyksestä Hammillin tekstit kysyisivät kautta hänen uransa. Kuten usein myöhemminkin, kysymys jää lopulta auki, ja B-osassa epävarmuutta alleviivaa kahden lähes samanarvoisen duurisoinnun vuorottelu. Muuten albumin keveimmästä kappaleesta jäävät parhaiten mieleen urkujen ja huilun koristeellinen ja saumaton yhteissoitto sekä C-osan komea laulukoukku.

”This is the beginning of the end”

”After the Flood” kokoaa lopulta kaikki keinot yhteen ja kasvattaa tähän asti vasta hieman venytettyä laulurakennetta 11-minuuttiseksi pienoiseepokseksi. ”White Hammerin” tapaan teksti tarkastelee ei-persoonallisesta näkökulmasta suurta maailmaa mullistavaa tapausta. Menneisyyden sijaan katse suuntautuu tulevaisuuteen ja tuomiopäiväntuntu on keskeinen, sillä kyseessä on äärimmäisen kataklysmin kuvaus: Ydinräjähdykset sulattavat napajäätiköt, Maan magneettikenttä sekoaa ja nousevat meret hukuttavat ihmiskunnan. Lopuksi vesi väistyy ja sataa kuolleiden kaupunkien päälle ydintalven lumena. Hammill yhdistää tekstissä raamatullisen vedenpaisumuskuvaston ja tuolloin ajankohtaisen ydinsodan pelon luoden näin myyttisen mutta (näennäisen) tieteellisesti ilmaistun kuvauksen maailmanlopusta. Kuvaamalla tuhon ja palaamalla sitten viimeisessä kolmanneksessaan nykyhetkeen teksti toimii yhtä aikaa profetiana ja varoituksena.

Kaiken tämän musiikki pyrkii maalaamaan monilla erilaisilla osilla. Ihmiskuntaa kuvaa tietysti A-osan pelkistetty ääni ja akustinen kitara, jotka pyörivät folkmaisesti yhden staattisen soinnun ja riffin ympärillä. Kunnia on kadonnut ja kehitys pysähtynyt. ”Humanity stumbles”, ja riffi kompastelee alas pitkin lähes oktaavin verran c-duuriasteikkoa, mutta päättyy kuitenkin D-duurisointuun. Ihmiskunta ikään kuin luisuu alati alemmas saavuttamastaan huipusta. Laulumelodiankin mitta vaihtelee.

Sitten katastrofi iskee Bantonin jyrisevien urkujen säestyksellä. Harmoninen keskus on aluksi kaukana edellisestä Cis-duurissa mutta siirtyy sukkelaan, jotta kuulija on yhtä pyörällä päästään kuin kompassi napaisuuden tuhouduttua. Hakkaavat urkuriffit liikkuvat kulmikkaasti ja vievät epäsäännöllisillä aksenteilla musiikin nopeasti halki sävellajien takaisin D-duuriin ja eräänlaiseen katkeraan fanfaarin aihioon, joka materialisoituu kunnolla vasta seuraavassa osassa. Ydinsodan lämpö- ja iskuaalto kiepauttaa hetkessä maailmanjärjestyksen ympäri, ja sitten jäätiköt alkavat sulaa. ”The ice is turning to water”, Hammillin kahdennettu ääni kauhistelee musiikin pysähtyessä urkujen hitaasti nousevan jylinään, aivan kuin jään murtumiseen.

Vasta C-osassa rytmi vakiintuu painokkaan keskitempoiseksi 4/4-rockiksi kuvaamaan vesimassojen vääjäämätöntä pyyhkäisyä yli mantereiden. Osa on kappaleen tarttuvin melodinen hetki, todellinen tuomiopäivän fanfaari Hammillin kailottavan äänen loikatessa ja lopulta aina pudotessa kolmen soinnun modaalisen kierron mukana. Kitaran rämpytys asettuu urkujen pauhua vasten, ja toistoissa se jää vähitellen täysin saksofonin ja urkujen kasvavan ulvonnan jalkoihin, puhumattakaan rumpujen pitkistä filleistä, jotka kohottavat takaisin kertaukseen. Ihmiskunta on todellakin pieni ja avuton luonnon rusentavan voiman edessä.

Tähän mennessä ”After the Flood” on seurannut perinteistä laulun formaattia, mutta B-osan toiston jälkeen muotoa aletaan muutella tarinankerronnan nimissä lisäämällä kaksi instrumentaalijaksoa rockille epätavallisessa 5/4-tahtilajissa. Ensimmäinen näistä kuvaa tulvaveden vetäytymistä ja magneettikentän stabilisoitumista. Jackson kehittää B-osan riffistä mielenkiintoisen muunnelman rohisevalla huilulla, mikä viittaa siihen, että mallina oli Jethro Tullin single ”Living in the Past” (1969), ja sitten lisää itsenäisen saksofonisoolon toiselle puolelle äänikuvaa, luoden näin jazzmaisen monirytmisen ja -kerroksisen soolojakson.

Kuolleen maapallon lopullista hävitystä toinen instrumentaali taas kuvaa modernista taidemusiikista lainatulla tekniikalla. A-osan ihmiskuntaa kuvaava ”valkoisten koskettimien” asteikko ja B-osan tuhoriffien ylennetyt sävelet yhdistetään uhkaavaksi dodekafoniseksi riffiksi, jota basso, urut, saksofonit ja rummut alkavat soittaa kiihtyvässä unisonossa. Kuvio siis käy läpi kaikki oktaavin kaksitoista nuottia ilman toistoa. Musiikilliselle kerronnalle tekniikka tuottaa kaksi tehokeinoa. Ensinnäkin se hävittää täydellisesti tunteen sävellajista ja sävelkeskuksesta, kun kaikkia säveliä kohdellaan samanarvoisina. Musiikista katoaa päämäärän ja suunnan tuntu, vaikka se säilyttää ilkeästi polveilevan melodisen ja rytmisen muodon. Tämäkin hämärtyy vähitellen, kun kerrostetut urkulinjat ja vapaasti kirkuvat saksofonit irtoavat muodostelmasta. Kaikki puuroutuu kaoottiseksi pyörteilyksi. Tämä on 12-säveltekniikan toinen vaikutus. Riffi kattaa todellakin koko kromaattisen asteikon, eli hävitykseltä ei pääse mikään pakoon. On kuin jäinen maailma romahtaisi takaisin jonkinlaiseen alkukaaokseen.

Tarina voisi päättyä riffin hiipumiseen, mutta akustinen kitara ilmestyy hiljaisuudesta rämpyttäen rauhallisesti vuorotellen tasa-arvoisia D- ja C-duurisointuja. Tässä on selvästi palattu A-osan ihmiskunnan kuvaukseen, mutta saman sävelkielen hämyisämpi käyttö kertoo, ettei nyt olla ”kompuroivassa” nykyhetkessä vaan pikemminkin menneisyydessä. Musiikin kasvaessa uhkaavasti lisäsoittimien ja voimasointujen myötä Hammill laulaa lainauksen itse Albert Einsteinilta (B-osassa hän oli jo mukaillut yhtä Winston Churchillin kuuluisaa ilmaisua). Einstein pelkäsi, että kylmän sodan varustelukilpailu johtaisi ydinsotaan yhtä vääjäämättömästi kuin kriittisen uraanimassan fissio ydinräjähdykseen. Lopputulos olisi se, minkä olemme juuri kuulleet, eli lyhyesti sanottuna: ”Total annihilation!” Hammill päästää melkein epäinhimillisen pitkän karjaisun, ja elektroniikka vääristää hänen äänensä täysin säröiseksi ulvonnaksi [2]. Samalla soittimet toistavat 12:n sävelen riffin, nyt musertavan hartaasti ja jokaista säveltä yhtä lailla painottaen. Kaikki todellakin tuhoutuu itse ääntä myöten.

Vielä kerran musiikki palaa A-osaan ja nykyhetkeen, jossa ihmiskunta horjuu kuilun reunalla. Kappale huipentuu sitten C-osan toistoon, jossa tuhon kuvia paisutellaan muikeilla sooloilla. Loppuun jää vain (ehkä ”A Day in Lifen” hengessä) urkujen höllyvä jyrinä, eli etäisten jäämassojen pahaenteinen rutina. Viesti on selvä: ellei ihmiskunta ala skarpata, edessä on kylmä kylpy ja pitkä talvi koko planeetalle, eivätkä arkkifantasiat pelasta ketään. Ainakin sävellys osoittaa todeksi ”Whatever Robert Would Have Said?” -kappaleen sanoman tuhon ja kauhun kiehtovuudesta: Maailmanloppu saa tässä äärimmäisen tarttuvan ja vetävän kertosäkeen. Kuilu ei tyydy tuijottamaan takaisin, vaan se rokkaa kuin viimeistä päivää.

”I AM the joy you really pay for, but which comes completely free”

”After the Flood” yhdistää rockin, jazzin, taidemusiikin ja puhtaan äänellisen avantgarden komean paatokselliseksi lauluksi. Laulu se on yhä, lisäosin varustettu, muokattu ja paljon venytetty laulu. Progressiivinen musiikki kehitteli samana vuonna jo pidemmälle vietyjä eepoksia. ”After the Flood” on kuitenkin vahva, mieleen jäävä ja toimiva, nuorelle bändille yllättävän kypsä erilaisten vaikutteiden fuusio, jota yhtye saattoi sitten kehittää eteenpäin aina ”The Plague of the Lighthouse Keepersin” (1971) kaltaiseksi aidoksi sävellyssarjaksi.

Samalla tavoin The Least We Can Do Is Wave to Each Other iskee pöytään kaikki Van der Graaf Generatorin ristiriitaiset aspektit: kirkuvan kaaoksen ja lyyrisen herkkyyden, raivokkaan modaalisen rockin ja klassisen hienostuneisuuden, mystiikan ja rationaalisuuden, goottilaiset tuomiopäivänfantasiat ja intiimit psykologisoinnit. Se heittää kuulijan silmille tuhon ja järjenvastaisuuden varjon mutta sen takana heiluttaa myös toivon ja utopian lyhtyä. Vuonna 1970 tämä oli taatusti progressiivista rockia, vaikka sitä ei ehkä silloin tuolla nimellä kutsuttukaan. Siinä olivat läsnä kaikki ajan ristiriitaiset elementit, eivät vain ne, jotka myöhemmin on joko palvovasti tai halveksivasti julistettu osaksi progen kaanonia. Puoli vuosisataa myöhemmin musiikki on yksinkertaisesti upeaa.

[1] ”Refugeesista” julkaistiin myös lyhennetty singleversio, jossa sovitusta paisuttaa entistä hienommaksi yhdeksänhenkinen orkesteri. Se ei saavuta kuitenkaan samanlaista dynaamista tehoa kuin pidempi alkuperäinen.

[2] Tosin voi kuvitella, että 60-luvun brittilapset olisivat voineet hihitellen ajatella sen kuullessaan dalekien rengasmoduloitua taisteluhuutoa ”exterminate!” Janne Yliruusi näkee särön käytössä yhteyden King Crimsonin ”21st Century Schizoid Manin” säkeistöihin. Voidaan myös spekuloida, inspiroiko sama kappale ”White Hammerin” lopun riffikaaoksen, kuten se ilmeisesti inspiroi huomattavasti vaisumman riffin Gracious-yhtyeen hieman myöhemmässä kappaleessa ”Hell” (1970). King Crimson oli myös soittanut konserteissaan rocksovitusta Holstin ”Marsista”, joskin saman urkupisteriffin sisältävä studiomuunnelma ”The Devil’s Triangle” (1970) äänitettiin vasta ”Darkness 11/11”:n jälkeen.

King Crimson: In the Court of the Crimson King (1969)

Nuorena kuolleen taiteilijan Barry Godberin kanteen maalaama omakuva on luultavasti itse musiikkiakin tunnetumpi. Ajalle poikkeuksellisesti kansissa ei ole yhtyeen eikä albumin nimeä.

Se alkaa vaimealla äänellä, joka voisi olla öistä kaupunkihälyä mutta joka on todellisuudessa pelkkää ilmanpihinää urkujen palkeissa. Kuulija höristelee korviaan ja yrittää saada selvää, reistaako äänentoisto vai onko musiikki jo alkanut – ja silloin korviin iskee tärykalvot korventava riffi yliohjatun kitaran, säröbasson ja kirkuvan alttosaksofonin hitaan raskaasti moukaroimana. Se on iso ja raskas, ehkä raskainta, mitä levytetyssä rockissa oli tuohon saakka kuultu, mutta samalla sen aksentit lyövät epäsäännöllisesti vastoin jyskyttävää 4/4-pulssia, kitara luiskauttaa hallitsevaa c-mollisointua sulavasti riffin sisällä ja rumpali Michael Giles vyöryttää komppia eteenpäin häkellyttävällä virvelin ja bassorummun yhteispelillä. Saksofoni ponnistaa yhä ylemmäs, viimeiset askelmat kromaattisen uhkaavasti, ennen kuin tekstuuri supistuu äkisti sähkökitaran ja puhtaan kohinan muodostamiin staccatosointuihin. Niiden päällä epäinhimilliseksi särotetty ääni, jonka väitetään kuuluvan basistille nimeltä Greg Lake, karjuu hakkaavan, pienellä alalla liikkuvan melodian tahdissa maailman kauhuista: tiede karkaa hallinnasta, ahneus vie ihmistä ja viattomille on luvassa napalmia niskaan. Vaikutelma on klaustrofobinen ja äärimmäisen ahdistava. Tämä on ajan ja ihmisen kuva, ja kertosäe antaa sille nimen: ”21st Century Schizoid Man”. Ja sitten tulee taas riffiä päähän koko äänialan leveydeltä.

Näin useimmat kuulijat lienevät tutustuneen King Crimsoniin 50 vuotta sitten (näin itse tutustuin siihen lähes 30 vuotta sitten). Suorastaan pelottava ja päällekäyvä voima oli se ensimmäinen vaikutelma, jonka englantilaisen rockyhtyeen ensialbumi In the Court of the Crimson King (1969) antaa. Riffit olivat valtavia, soittimet huusivat kuin syötävä, rummut olivat poikkeuksellisen etualalla äänikuvassa. Avajaiskappale ”21st Century Schizoid Man” antoi äänen albumille, jonka kannessa karmiininpunainen naama karjui. Siinä on yksi syy, miksi tämä albumi nousee hienoimpien rockalbumien listoille ja saa ihmiset kirjoittamaan siitä vielä puoli vuosisataa julkaisunsa jälkeen. [1] Mutta se ei yksin riitä selittämään, miksi albumista intoillaan yhä ja miksi sitä pidetään usein progressiivisen rockin alkupisteenä.

Toisen säkeistön ja riffikertauksen jälkeen musiikki yhtäkkiä nopeutuu ja siirtyy 6/8-tahtilajiin. Yhtyeen kaikki neljä soittajaa yhtyvät samaan, laukkaavaan riffiin, suurimmaksi osaksi rytmisessä unisonossa mutta välillä aksenttejaan ja kuvioitaan muunnellen. Tämä kuulostaa lähinnä energiseltä jazzilta, mutta sähköinen sointi ja raivoisa ote ovat rockia. Eikä kitaristi Robert Frippin soolo seuraa brittirockin melodista polkua, ei psykedeelisten kitaristien efektoituja avaruuslentoja, ei oikeastaan edes Jimi Hendrixin bluespohjaista ulvontaa, vaikka kitara kiertää ja puhtaana ulvoo. Sen sijaan Fripp venyttää korkeita nuotteja epäsäännöllisen pitkiksi linjoiksi ja sitten kiepahtaa niistä uuteen suuntaan nopeilla nuottiryöpyillä kuin John Coltrane saksofonillaan. Hän myötäilee Laken riffejä ja basson ylläpitämää c-mollia, mutta modaalisen jazzin tavoin etääntyy vähitellen kummastakin lisätessään nuotteja ja kromaattisuutta kasvattaakseen jännitettä huipennukseen. Samalla tavoin tätä seuraava moni-instrumentalisti Ian McDonaldin saksofonisoolo on puhdasta coltranemaista kirkumista ja lisää kappaleen hysteerisyyttä uudelle tasolle. Molemmat soittimet ovat niin yliohjattuja ja soivat niin samalla tavalla, että niitä tuskin erottaa toisistaan.

Yhtye palaa melkein sotilaallisen tarkkaan yhteissoittoon, paukuttaa konekiväärimäisiä riffejä läpi vaihtelevien 7/8- ja 8/8-tahtilajien, kunnes rytminen jännite on kasvanut katkeamispisteeseen – ja silloin kääntyy kolikonpäällä ja palaa alun tempoon, tahtilajiin ja riffiin. Vielä yksi kertaus ja sitten yhtye hidastaa ja antaa kaiken veitsenterällä tasapainoilussa kertyneen energian vihdoin räjäyttää kappale kaoottiseksi meluksi.

Ällistyttävä tekninen taituruus oli toinen ”21st Century Schizoid Manin” antama opetus ajan yhtyeille. King Crimsonilla oli voimaa, mutta sillä oli myös taitoa käyttää voimaa ennenkuulumattomalla sulavuudella, ikään kuin tanssahdella luottavaisesti koko ajan hallinnan rajoilla ja puskea noita rajoja aina vain kauemmas. Ja tämä koski kaikkia muusikoita: jokainen tuntui osallistuvan kokonaisuuden luomiseen samanlaisella virtuositeetilla, jokainen soitin tuntui yhtä oleelliselta. Tämä antoi musiikille vaaran tuntua, eikä se ole täysin haihtunut kappaleesta vieläkään. Kappale potkaisee ensin kuulijaa naamaan eikä anna seitsemän minuuttinsa aikana tälle tilaisuutta päästä tasapainoon tai vetää henkeä. Valitettavasti monelle King Crimson tuntuu olevan vain ”21st Schizoid Man”, vain epäinhimillisen monimutkaisesti svengaava metallihirviö. Todellisuudessa se on vain yksi osa sen monikasvoista olemusta.

Kontrasti voisi tuskin olla suurempi, kun ”Schizoid Manin” kakofoniaa seuraa kahden toisiinsa kietoutuvan huilun, pianon ja basson suloisesti soivista linjoista muodostunut E-duurisointu. Hetkessä sähköinen pimeys on muuttunut rikkaasti orkestroiduksi pastoraaliksi, Laken hakkaava karjunta lyyrisesti virtaavaksi lauluksi. Äsken ärjynyt sähkökitara soittaa nyt läpikuultavista ylä-äänistä koostuvia hellävaraisia kuvioita, jotka palvelevat sekä rytmisinä että melodisina lisukkeina, ja melkein katoaa puhallin- ja kosketinsoittimien luomaan kudokseen. ”I Talk to the Wind” on ilmava ja kaunis folkvaikutteinen balladi, poikkeuksellisen taitavasti rakennettu esimerkki 60-luvun lopun brittipopin pastoraalisesta puolesta.

”I Talk to the Wind” ei kuitenkaan ole yhtä aurinkoa, vaan se kuvaa ajan vastakulttuurin eksistentiaalista levottomuuden tunteita vuoropuheluna valtakulttuurin ja mykän auktoriteetin kanssa. Sovituksessakin puhaltimia on aina kaksi ja Laken hunajaisen pehmeää ääntä varjostaa terssiä ylempänä McDonaldin stemma. Melankolia ja kaksijakoisuus ovat läsnä McDonaldin taidokkaassa sävellyksessäkin. Säkeistön E-duurisointua seuraa heti C-duuri ja melodian laskeutuminen puolisävelaskeleella, mikä luo töksähtävän vaikutelman ja vastaa sanojen luomaa vastakkainasettelua (here – there, inside – outside). Harmonia jatkaa lievän kromaattista liikettä ja sitten saavuttaa lopukkeen, mutta B-duurissa, E-duurin kannalta kaukaisessa dominantissa (samalla laulustemmat lähestyvät ja yhtyvät). Fraasi sulkee kehän (in between, all around me) mutta ei täysin autenttisesti, ei aivan tyydyttävästi. Samalla melodian kaari on lähes koko ajan laskeva. Tällainen äänenkuljetus ei ole mitenkään ainutlaatuista ajan brittiläisessä rockmusiikissa, mutta tässä se luo hienosti melankolian ja kaksijakoisuuden tunteen näennäisen iloisen duurisoinnutuksen sisään.

Kertosäkeistössä vuoropuhelu siirtyy Laken sooloäänen ja kitaran helkkyvien ylä-äänien välille. ”I talk to wind” ja sanat hajoavat kitaran nuottiparveksi, samalla kun huilun kokonuotit nousevat järkähtämättä ylös asteikkoa pitkin ja harmonia nytkähtelee E-duurista synkempään h-molliin ja takaisin. Tuuli menee menojaan, eikä kukaan vastaa olemassaolon absurdiutta ihmettelevälle kertojalle. Kuin vahvistukseksi harmonia siirtyy jälleen kromaattisesti H-duuriin, mutta ilman vahvistavaa lopuketta se kuulostaa nyt todella vain E-duurin dominantilta, laukaisematta jääneeltä jännitteeltä ja kosmisen vieraantuneisuuden merkiltä. Toki puhtaasti sävellyksen kannalta sointukulku johtaa aivan oikeaoppisesti seuraavaan säkeistöön. Kunkin pienemmän yksikön sisällä siitä seuraa kuitenkin epävarmuutta ja hämmennystä. Kaksijakoisuutta tämäkin.

Muuten ”I Talk to the Windin” erottaa ajan muista folkvaikutteisista balladeista McDonaldin pitkät, hitusen jazzahtavat ja barokkimaisen kuplivat huilusoolot sekä Gilesin erittäin tyylitajuinen rummutus, joka sirottelee suvereenisti virvelipäristelyjä ja aktiivista bassorummuttelua luomaan syvyyttä ja dynamiikkaa rumpuosuuksiin kuitenkaan niitä puurouttamatta. Kaunis ja taitavasti sovitettu kappale on ansiokas yksinäänkin. Usein se kuitenkin nähdään vain sen albumin dynamiikassa näyttelemän roolin kautta. Se on levähdyspaikka avajaiskappaleen brutaaliuden ja tulevan kappaleen emotionaalisen intensiteetin välillä, tyven, joka saa ympäröivät myrskyt tuntumaan kahta kauheammalta. Häipyessään pois kappale johdattaakin suoraan…

Dynamiikka oli King Crimsonin kolmas valttikortti. ”21st Century Schizoid Manissa” yhtye saattoi hetkessä nousta kuiskauksesta huutoon ja rullata keveästi eteenpäin silloinkin, kun soitti äärimmäisen raskaantuntuisia osuuksia. ”I Talk to the Wind” osoittaa, että yhtye pystyy myös kappaleiden väliseen dynamiikkaan. Muusikot pyrkivät käyttämään soittimiensa koko äänenvoimakkuusalaa ja äänimahdollisuuksia (liiallisen kompressoinnin välttely oli yksi syy, miksi albumi saatiin äänitettyä vasta kolmannella yrityksellä ja ilman ulkoista tuottajaa), mutta myös soitinnus, soitinten roolit ja oikeastaan koko äänimaailma saattavat muuttua paljonkin kappaleesta toiseen. King Crimson toimii nimenomaan kuin orkesteri, joka sovittaa huolellisesti kappaleensa ja valitsee soitettavansa sävellyksen ehdoilla. Muusikot soittavat yhteen ja juuri sitä mikä palvelee kappaletta, sen sijaan että tyytyisivät vakiokuvioihinsa ja soittimiensa muuttumattomiin rooleihin kappaleesta toiseen. Tämä koko yhtyeen tasavahvasti läpäisevä musikaalisuus, sen mahdollistama taidokas ryhmäsoitto ja jossain määrin myös siitä nouseva hallittu eklektisyys olivat edistyksellistä 60-luvun lopun rockissa.

… patarummun crescendoon ja metallisesti kalahtavan akustisen kitaran e-mollisointuun, josta tekee entistä särähtävämmän ylimääräinen fis-nuotti. Murtosoinnut hahmottelevat jatkuvasti laskevan, mollivoittoisen sointukulun, jossa kuitenkin häivähtää duurin valo, ennen kuin ylinouseva intervalli taas suurentaa tulevaa purkausta surulliseen e-molliin. Elohopeamainen sähkökitara nousee ja laskee sen rinnalla, soittaa pitkiä, valittavia linjoja kuin jokin haudantakainen viulu. Ja taustalta levittäytyy esiin täysin uusi soundi, joka leimautuisi peruuttamattomasti King Crimsoniin ja sen seuraajiin. Mellotronin nauhoilta toistama, melkein mutta ei aivan aidonkuuloinen jousimatto kruunaa kappaleen goottilaisen tunnelman. Tuntuu kuin musiikki olisi vihdoin saapunut jonnekin, mutta mihin?

Soundimaailma eroaa jälleen täysin edeltäjistä, mutta hengeltään kappale jatkaa samaa linjaa. Nyt nähdään mihin ”I Talk to the Windin” hämmennys maailmantilasta johtaa. Hautakiveenhän se päätyy. ”Epitaph” on surumarssi maailmalle, jossa vanhat totuudet rapistuvat eikä johtavalla houkkalaumalla ole tarjota parempaa tilalle. Osa ihmiskunnasta tarraa vastakulttuurin tarjoamaan toivoon, mutta utopia tuntuu haihtuvan lopullisen tuhon häilyessä koko ajan lähempänä. Kyse on särkyneistä unelmista ja saavuttamattomasta kaipuusta. Sitä kaikkea musiikki tarjoaa.

Jos ”21st Century Schizoid Man” olikin albumin sokeeraavin ja teknisesti haastavin hetki, ”Epitaph” on sen tunteellisin huippukohta ja hienoin sävellys. Siinä riittää yksityiskohtia, jotka tekevät siitä kauniin ja lohduttoman. Gilesin rummutus alkaa symbaalittomana marssipäristelynä ja kehittyy vähitellen tavanomaiseksi rockpoljennoksi, joka vie vääjäämättä eteenpäin. Samoin kalseasti soiva ääniala täyttyy vähitellen, kun mellotroni kohoaa korkeammalle ja kitara siirtyy rämpyttämään sointuja. Surusta päästään tragediaan. Toisen huiman crescendon jälkeen McDonaldin tuhkanharmaa klarinettisoolo (”March for No Reason”) tyhjentää hetkeksi tilan puhtaalle surulle, kun äänialaa täyttävät vain eriaikaiset ja harvat rummun iskut ja kitaran soinnut. Soitinnukseltaan ”Epitaph” hyppää pitkälti ajan perusrockin edelle, ja toimii esikuvana myöhemmälle sinfoniselle rocksoinnille.

Ennen kaikkea laulumelodia särkee sydämen: se tulee melkein tuskaisina purskahduksia, hyppää yleensä alussa ylöspäin, mutta liito taittuu aina väistämättä alaspäin, kuin puoli sävelaskeleiden raskauttama liike vetäisi aina toiveet maanrapaan. Greg Lake ilmeisesti sävelsi tämän melodian, ja hän osoittaa tässä äänensä monipuolisuuden. ”Schizoid Manissa” hän karjui lähinnä rytmisesti ylärekisterissä, ”I Talk to the Windissä” lauloi pehmeästi keskirekisterissä. ”Epitaphissa” soi täyteläinen, syvän tunteellinen ääni, ja äänen täytyy venyä matalalta ylärekisteriin asti kappaleen edetessä, mikä kasvattaa yleistä valituksen ja kamppailun tunnetta.

Moody Blues -yhtyeen voi katsoa esitelleen tällaisen mellotronia ja akustista kitaraa käyttävän sinfonisen balladin prototyypin kappaleellaan ”Nights in White Satin” (1967). King Crimson kuitenkin tekee mallista paljon raastavamman ja syvällisemmän. Jo itse mellotronin sointi on melkein yliohjattu, sähkökitara säksättää lopussa kalseita triolisointuja vasten 4/4-pohjapulssia. Tämä oli jotain uutta, tunnelmaltaan jotain yhtä ”heviä” kuin alun protometalli.

Raastavinta kappaleessa on juuri sen avoimeksi jätetty, häivytykseen päättyvä lopetus, jossa mellotroni raahautuu kerta toisensa jälkeen ylös C-duurin toiveikasta seinämää ja aina romahtaa h-mollin tähdettömään kuiluun pääsemättä koskaan lähemmäs kaukaista perussäveltä. Heikko toivo elää sitkeästi, ja sen saavuttamattomuus tekee kaikesta lähes kestämätöntä.

Syvyys oli King Crimsonin musiikin neljäs valtti. 60-luvun lopulla rockilla odotettiin olevan painavaa sanottavaa ja sanoituksilta vaadittiin muutakin kuin helppoja riimejä. Pete Sinfield oli King Crimsonin sanoittajajäsen samaan tapaan kuin Keith Reid Procol Harumissa (tosin Sinfield osallistui yhtyeen konserttiesiintymisiin valosuunnittelijana ja myöhemmin syntetisaattorin käyttäjänä). Hänen sanoituksensa onnistuvat tavoittamaan yllättävän säästäväisillä ja napakoilla säkeillä aikansa hengen ja kipupisteet: sodan pelon, kulutushulluuden, vastakulttuurin tyytymättömyyden ja yhtenäisen unelman hajoamisen. Ne myös vastaavat musiikin voiman ja syvyyden esittämään haasteeseen.

Musiikki ja sanat ovat ehkä kestäneet myös juuri sen takia, että ne ovat pohjimmiltaan pessimistisiä ja täynnä tuhon kuvastoa. Sinfield vilauttaa kuvaa myyttisen 60-luvun unelmasta ja dramatisoi sen lopun. Myöhempiä progebändejä syytettiin siitä, että ne jatkoivat teksteissään 60-luvun utopistista ideologiaa senkin jälkeen, kun siltä oli pudonnut pois kaikki pohja, ja upposivat aina vain syvemmälle röyhelöiseen ja todellisuudesta vieraantuneeseen fantasiaan. Sinfield itse teki näin kehittyessään ”oikeaksi runoilijaksi” myöhemmillä King Crimsonin albumeilla, ja tämän albumin B-puolen kappaleissa on merkkejä tulevasta. In the Court of the Crimson Kingin sanoitukset saavat kuitenkin hyväksynnän kyynisemmiltäkin kriitikoilta ja ne tuntuvat realistisilta, koska niiden kuvaama sotien, väkivallan, nälänhädän, hyödyttömien johtajien, ylikulutuksen ja vieraantumisen särkynyt maailma on aika paljolti meidän todellisuuttamme. Tai niin asiat koetaan. Pessimisti ei pety, ja synkkä ja säröinen on taiteessa aina syvällisempää kuin optimistinen ja valoisa, näinhän virallinen totuus kuuluu.

Vasta sisäkansissa nähdään albumin nimi ja huomattavasti iloisemmat kasvot, jotka kuuluvat mahdollisesti nimikappaleen karmiininpunaiselle kuninkaalle. Tämän voi nähdä heijastavan albumin kahden puolen erilaisia yleistunnelmia. Albumin vastakkaisissa päissä ovat kirkuva mielipuoli ja rappeutunut kuningas, alamainen ja hallitsija.

”Moonchild” aloittaa albumin toisen puolen huomattavasti kevyemmissä tunnelmissa. ”I Talk to the Windin” lailla se on akustinen balladi, mutta aiheeltaan puhdas fantasia luonnonlapsesta, hippien naisarkkityypistä. ”Windin” melkein barokkimaisen puhallinsoinnin sijaan ”Moonchild” on riisutun renessanssihenkinen kielisoitinpavane. Pehmeä kitara soittaa tasajakoista ostinatoa, mellotroni ja kiertävä sähkökitara soittavat korkeita, hienovaraisia melodioita kuin viuluduo ja bassorekisteri on tyhjä kuin levy-yhtiön lupaus, lukuun ottamatta vibrafonin matalia helähdyksiä. Laulu on vähällä tekemisen juhlaa, täynnä murrettuja värejä, valon ja varjon läikähtelyä ja pieniä lyömäsoitinyksityiskohtia, jotka helähtelevät kuutamon valon lailla. Laulumelodia aaltoilee sävykkäästi alun rohkeista kvintti- ja kvarttinousuista alas asteikkoa aina yleensä pienen terssin ympärille rakentuvaan loppuun. Lisätyillä nuoteilla väritettyjen mollisointujen kanssa tämä luo varjoisen kauniin vaikutelman. Myös Laken kuiskaava lauluääni on koverrettu taajuuskorjaimella usvaisen ohueksi, ja sähkökitarasta kuullaan pelkkä kaiun eteerinen signaali.

”Moonchild” ei ikävä kyllä kehity kahta säkeistöä pidemmälle. Sen sijaan loput kymmenkunta minuuttia käytetään nimellä ”The Illusion” kulkevaan Frippin, McDonaldin ja Gilesin improvisaatioon, joka on albumin eniten lokaa niskaansa saanut osio. Joillakin kokoelmilla se on leikattu kokonaan pois. Jazzmaisen läpikuultava kitara ja vibrafoni kutovat kuvioillaan aluksi mielenkiintoisen, hiljaa humisevan tekstuurin hieman Anton Webernin pointillistisimpien töiden malliin. Freejazzmainen pienten äänien teos ei kuitenkaan koskaan kunnolla käynnisty, vaan soittajat etsivät turhaan yhteistä säveltä ja siinä yhteydessä soittavat koko ajan enemmän hiljaisuudella kuin nuoteilla. Gilesin keskittyessä symbaalikoristeluihin kappaleeseen ei synny toimivaa pulssia ja hieno tekstuuri repeilee, kun Fripp ja McDonald etsivät turhaan toimivaa melodista ajatusta lainauksista ja ohikiitävistä kadensseista. Ainakin rockyhtye uskaltaa tehdä jotain näin hiljaista ja abstraktia (tämän voi ajatella vertautuvan albumin avaaviin urkuääniin). Lopussa kappale sentään siirtyy melkein huomaamattomasti a-mollista A-duuriin (ehkä auringonlapsi hymyili vihdoin), mikä valmistaa tietä viimeisen kappaleeseen ja enteilee myös sen lopetusta.

Näinkin vahvalla kokonaisuudella kuin In the Court of the Crimson King monet ratkaisut saneli pakko, sattuma tai käytännöllisyys. ”Moonchildin” improvisaatio oli hätäinen täytepala. Samoin monet albumin myöhemmin jäljitellyistä erikoisuuksista eivät ole aivan sitä, miltä näyttävät. Esimerkiksi kappaleiden alaotsikot tuntuvat ilmaisevan, että kyseessä ovat moniosaiset eepokset tai sarjat taidemusiikin tyyliin. Käytännönläheisempi todellisuus on, että luomalla virtuaalisia osioita varmistettiin muusikoille enemmän tekijänoikeustuloja. Sama logiikka saneli myös samoihin aikoihin julkaistun Pink Floydin albumin Ummagumma soolosävellysten krediittejä. Myös monet In the Court of the Crimson Kingin nyt klassisilta kuulostavista instrumenttiosuuksista syntyivät, koska sopiva soitin sattui lojumaan studion nurkassa. Eklektisyys, tuo King Crimsonin viides valtti, oli osin sattuman satoa.

Juhlallisesti aukeaa vihdoin portti karmiininpunaisen kuninkaan hoviin, kun melkein nimikappale ”The Court of the Crimson King” jyrähtää soimaan ”Epitaphin” tapaan mellotronin johtamana marssina. Mutta siinä missä ”Epitaph” oli surumielisen kaunis, tämä kappale uhkuu voimaa ja majesteettisuutta: piano, cembalo ja akustinen kitara paukuttavat kaikki yhtä 4/4-tahtia häpeämättömän isoja duurisointuja mahtipontisen hitaassa tempossa, ja nyt Giles hakkaa rytmiä kuhisevalla komppipellillä äänivaikutelman maksimoimiseksi. Homofonisen ja samantahtisen taustan päällä ratsastaa yksinkertaisen jylhä melodia mellotronijousien ja (toistoissa) kolmen sanattoman lauluäänen kuljettamana. McDonaldin säveltämässä kappaleessa on kuitenkin omat harmoniset erikoisuutensa aivan kuten ”I Talk to the Windissäkin”: melodian nuotit venyvät yli tahtirajojen ja muodostavat pidätyksiä seuraavan soinnun kanssa, heti toisessa tahdissa mahdollisimman epävakaan tritonuksen perusnuotin kanssa ja pienen sekunnin kvintin kanssa. Kuninkaan suurellisessa fanfaarissa kaikuu heti riitasointuja, ja se kipuaa työläästi (erinomaisen kiireellisen fillin avittamana) H-duurista ylös osin kromaattista rinnettä D-duuriin ja uuden toiston alkuun.

Kunnes viimeisellä kerralla H-duuri toimiikin siirtymänä laulusäkeistöön ja e-molliin, ”Epitaphin” ja tämän kappaleen todelliseen sävellajiin. Kontrastin maksimoimiseksi soitinnus ohenee akustiseen kitaraan, jota muut soittimet täydentävät toistoissa satunnaisilla läikähtävillä tai kalahtavilla filleillä, ja sekä säestys että laulu liikkuvat vapaammin ja sukkelammin ilman joka neljäsosanuottia korostavaa poljentoa. Sävellajin lisäksi säkeistö jakaa ”Epitaphin” kanssa myös kitaran jännitteisen noonipidätyksen, mutta enemmän se jatkaa ”Moonchildin” renessanssitunnelmia sointukierrossaan ja kitaran luuttumaisessa säestyksessä (tyypillistä myös englantilaisessa folkkitaroinnissa). Samaa kuullaan myös mellotronisoolossa ”The Return of the Fire Witch”, joka ohentaa ja yksinkertaistaa instrumentaalikertosäkeen sinfonisesta pauhusta kamarimaiseksi konsertoksi. Saman materiaalin toinen soolovariaatio palaa ”I Talk to the Windin” sointimaailmaan, kun jazzmaisen helmeilevä sähkökitara ja symbaalien unisonorytmi säestävät koristeellista huilusooloa. Kaikki albumin langat tuntuvat kerääntyvään yhteen nimikappaleen hovissa. Oikein tulkintaa venyttämällä voi ajatella, että ”21st Century Schizoid Manin” tapaan ”The Court of the Crimson Kingin” säkeistöt päättyvät toistuvaan, painolliseen kertosäkeeseen, jossa melodia nousee kokoaskeleen verran (siinä missä muissa kappaleissa se yleensä laskee säkeistön lopussa) ja vie raskaaseen instrumentaalikertosäkeistöön. ”Schizoid Manissa” raskaus oli karjuvaa rockia, ”Courtissa” sinfonista suurellisuutta.

Kaikki nämä musiikilliset keinot myötäilevät Sinfieldin sanoja, jotka herkuttelevat vastakohdilla, ristiriidoille ja ulkonäön pettävyydellä. Niiden maalaama fantasiamaailmakin vaikuttaa keskiaikaiselta, mutta eräät yksityiskohdat viittaavat tulevaisuuteen. Makea sekoittuu happamaan, puutarhuri talloo kukan istuttaessaan toista, haljennut kello soi. Kaiken takana häilyy ajatus pohjimmiltaan korruptoituneesta ja rappeutuvasta itsevaltiudesta, jonka vankikuut hajoavat auringonvalosta ja jonka ulospäin loistelias hovi toimii vaivalloisesti kuin kirskuva ratas. Lopulta koko hovi vertautuu narrin pyörittämään nukketeatteriin. Kuvasto ja autoritaaristen valtarakenteiden kuvaus tekevät helpommaksi uskoa, että kappale sai alkunsa Bob Dylanin innoittamana folkballadina.

Tämä korruptio ulottuu lopulta itse kappaleen rakenteeseen. Pohjimmiltaan ”The Court of the Crimson King” on vain hieman venytetty, nelisäkeistöinen rockballadi. Viimeinen instrumentaalikertosäkeistö huipentuu mellotronin raikuvaan E-duurisointuun (”I Talk to the Windin” perussointuun). Taidemusiikissa oli vuosisatoja ”kirkastettu” sävellys lopussa siirtymällä odotetun mollisoinnun duuriversioon, mutta rockissa ratkaisulla oli vielä jonkin verran taiteellista uutuusarvoa. Moni King Crimsonin progressiivinen seuraaja päättikin omat eepoksensa tämän mallin mukaan suurelliseen ja ”onnelliseen” loppuun elämää muuttaneen musiikillisen matkan jälkeen.

Mutta alkuperäinen ei tyydy helppoon ratkaisuun. Komppipelti palaa hiljaisuudesta tapailemaan marssirytmiä uudelleen. Ohuenkuuloiset urut soittavat koomisen katkonaisen version instrumentaalikertosäkeen melodiasta E-duurissa. On kuin kuninkaallinen mahtipontisuus olisi kutistettu tivoliurkujen rienaavaksi parodiaksi. Sitten koko bändi jyristelee kertosäkeistön läpi ja talloo viimeisenkin juhlallisuuden jalkoihinsa. Mellotronissa soi nyt myös kailottava haitari, särökitara iskee rätiseviä sointuja vain joka toisella iskulla, basso irtautuu omille teilleen ja pianon neljäsosanuottien sijaan urut soittavat epäsäännöllisiä pitkiä kuvioita ja huimausta aiheuttavia glissandoja. Karmiininpunaisen kuninkaan fanfaarilta riisutaan kaikki sen koreus: sointi säröytyy ja karnevalisoituu, sävellaji on vieras ja neljäsosanuottien itsevarma mahtipontisuus muuttuu huojunnaksi, kuin ontoksi paljastunut kuningashahmo hoipertelisi yliturpean seremoniallisuutensa painon alla. Kuningas ja hänen hovinsa ovat enää vain ”Dance of the Puppets”, tanssivia sätkynukkeja. ”21st Century Schizoid Manin” tapaan kappale käy epävakaammaksi kaikilla tasoilla, kunnes lopulta kirskuva ratas leikkaa kiinni ja kappale luhistuu antiklimaattisesti meluksi.

Juuri kokonaisuutena In the Court of the Crimson King tekee lopullisen vaikutuksen yleisöönsä. Albumia ei voi pitää konseptialbumina siinä mielessä, että sillä olisi kappaleita yhdistävä tarina tai teema. Kuitenkin yksittäiset kappaleet saavat ylimääräistä syvyyttä juuri osana kokonaisuutta. A-puolen kolme kappaletta muodostavat täydellisen tunnelmallisen kokonaisuuden (kauhu – melankolia – suru), melkein kuin konserton kolme osaa, ja ne kaikki puntaroivat ihmiskunnan tilaa pessimistisesti. Yksittäin tai erilaisessa järjestyksessä sävellykset eivät olisi yhtä vaikuttavia. Aluksi keveämmältä tuntuvan B-puolen sanoitukset keskittyvät lähinnä fantasiakuvastoon, mutta ”The Court of the Crimson King” käsittelee allegorian kautta myös samoja vallan ja rappion aiheita kuin ensimmäinen puoli. Musiikillisesti se myös tuntuu summaavan monia albumin aiheita. Kun kaikki on puettu silmille hyppäävään ja aiheenmukaiseen kanteen, kuulija tuntee olevansa jonkin suuren ja harkitun äärellä. King Crimson tuntui nostaneen rimaa sen suhteen, mitä rockalbumi saattoi saavuttaa.

Onko In the Court of the Crimson King sitten se maineensa mukainen progressiivisen rockin ensimmäinen albumi? Ei ainakaan siinä mielessä, että tällaisia ”edistyksellisiä” rockideoita julkaistiin samoihin aikoihin muuallakin. Samoin ne, jotka määrittelevät progressiivisen rockin sen myöhemmän ja kapeamman genremääritelmän mukaan, ovat valittaneet, että albumi on liian perinteisen laulumainen ja että siitä puuttuvat paria poikkeusta lukuun ottamatta monimutkaisemmat sävellysrakenteet ja progefanien lähes fetissiksi nostamat epäsäännölliset ja vaihtelevat tahtilajit, joita kuullaan esimerkiksi Frank Zappan ja Soft Machinen samoihin aikoihin julkaistuilla albumeilla.

Tämä on totta, mutta ei tee tyhjäksi albumin merkitystä. King Crimson kahmaisi kouriinsa kokonaisen joukon 60-luvun lopun popmusiikissa kuplineita ja muotoutumassa olevia tyylejä – protoheavyn, jazzrockin, sinfonisen rockin, improvisaation, folkrockin – ja puristi niistä joukon itsensä näköisiä versioita. Osa oli aivan tuoreita kiteytymiä, osa teki vakiintuneesta ideasta sen parhaan version, jossain kohtaa (lähinnä improvisaatio) tuloksena oli ainoastaan rohkea kokeilu. Kaiken tämän yhtye sai kuitenkin mahdutettua yhdelle levylle yhdeksi orgaanisentuntuiseksi kokonaisuudeksi. Se ei ollut vain kollaasi erilaisia ideoita (kuten monet ajan albumiyritelmät) vaan jotain aidosti uutta. Kymmenet yhtyeet Britanniassa ja ulkomailla tunnistivat muutoksen ja tarttuivat albumin energiaan, eklektisyyteen ja ideoihin. In the Court of the Crimson King jalosti joukosta raakileita itselleen kypsän musiikillisen näkemyksen, ja se muodosti lähtöpisteen ja mittatikun niille yhtyeille, joiden musiikki sittemmin määritti ”kypsän” progressiivisen rockin genrenä. Se ei ollut ehkä progen alkuräjähdys, mutta siitä alkoi progressiivisen rockin hyperinflaatio.

King Crimson teki ehkä myöhemmin kypsempiä, kokeellisimpia ja hienovaraisempia albumeita kuin In the Court of the Crimson King, mutta minusta ei toista yhtä tasavahvaa kokoelmaa mieleen jääviä ja tarttuvia lauluja. Ja siksi se on oma suosikkini yhtyeen tuotannossa. Siksi se kestää aikaa. Aina löytyy sukkelampia sooloja, raskaampia riffejä, massiivisempia mellotronisosuuksia ja ihmeellisempiä improvisaatioita, mutta hieno laulu säilyttää arvonsa.

[1] In the Court of the Crimson Kingistä on ehditty kirjoittaa puolessa vuosisadassa sen verran paljon, että tämäkin teksti enemmän koostaa erilaisia näkemyksiä kuin sanoo mitään olennaisesti uutta. Aiheesta kiinnostuneelle tyhjentävin analyysi albumin musiikista on Andrew Keelingin Musical Guide to In the Court of the Crimson King by King Crimson (Spaceward 2009, uudistettu painos 2019). Albumin synnystä ja itse yhtyeestä kertoo parhaiten Sid Smithin virallinen historiikki In the Court of King Crimson (Helter Skelter 2001, täysin uudistettu painos 2019). Internet on täynnä kaikentasoisia kirjoituksia albumista, myös suomen kielellä. Tästä tekstistä on hyvä aloittaa.

Berliini kaikkialla

Kylmän sodan aikaan Länsi-Berliini oli kapitalismin eteentyönnetty tukikohta syvällä (nimellisesti) sosialistisen Itä-Saksan sisällä, yhtä aikaa erityksissä ja keskellä maailmanhistorian siirroslinjaa. Lännessä odotettiin kauhulla päivää, jolloin Varsovan Liiton panssarikärjet vyöryisivät kohti Fuldan aukkoa, kun taas idässä katseltiin epäluuloisena Naton sotaharjoituksia ja ohjuksia aivan itäisen imperiumin rajoilla. Tuollaisessa etulinjassa eläminen synnytti osaltaan Länsi-Berliiniin kiihkeää ja dekadenttiakin kulttuuria, joka innosti monia niin kaupungissa asuvia kuin ulkomailta asti vierailevia taiteilijoita.

Länsi-Berliinissä syntyi 70-luvulla myös eräs elektronisen musiikin koulukunta, joka liitettiin pysyvästi kaupungin nimeen. Joskus kosmiseksi musiikiksikin kutsutun Berliinin-koulukunnan keskeisenä alkuunpanijana voidaan pitää Klaus Schulzea. Ennen mittavaa soolouraansa hän ehti rummuttaa kahdessa erikoisessa psykedeelisessä rockyhtyeessä, Tangerine Dreamissa ja Ash Ra Tempelissä, jotka molemmat kehittivät nopeasti edelleen rockinsukuisen mutta vahvasti elektronisen ilmaisun, jossa vuorottelivat voimakas, sekvensserien ajama rytmisyys ja hyvinkin abstrakti elektroninen äänimaalailu. Berliinin-koulukunta tuli merkitsemään musiikkia, jota nämä yhtyeet sekä Schulzen lisäksi muut niistä irronneet jäsenet loivat. Koneiden voima musiikissa havaittiin muuallakin Länsi-Saksassa, varsinkin Düsseldorfissa, jossa syntyi Kraftwerk. Kuitenkin siinä missä Kraftwerk keskittyi juuri rytmiikkaan, Berliinin-koulukunta erottui juuri kaksijakoisuutensa vuoksi. Siinä oli sekä rockin raakaa rytmiikkaa että ambient-musiikkia ennakoivaa avaruudellista tutkiskelua.

Toki vaikutteet levisivät halki maan ja sen rajojenkin. Berliinin-koulukunnan elektroninen populaarimusiikki soluttautui vähitellen kaikkialle maailmaan, 80-luvulla jopa Itä-Berliiniin. Berliini ei enää tarkoittanut pientä joukkoa Länsi-Berliinissä asuneita muusikoita, vaan se merkitsi musiikkia, joita näiden innoittamat muusikot työstivät studioissaan ympäri maailman.

Tässä tekstissä katsahdetaan muutamiin noista maailman monista pikku-Berliineistä. Tutkitaan esimerkkien kautta, millaisia luomuksia Länsi-Berliinin musiikki inspiroi muiden maiden artisteissa tyylilajin sankariaikoina 1970-luvun loppupuolella. Millaiseksi Berliini muuttui lähdettyään kotimaastaan?

Esa Kotilainen: Ajatuslapsi (1977). Tyylilajille tyypillistä kosmista ja esoteeristä symboliikkaa sisältävä kansi viittaa mahdollisesti Cyril Henri Hoskinin valetiibetiläiseen mytologiakirjaan, joka inspiroi Kotilaista.

Lähin berliiniläinen löytyy kotikonnuilta. Esa Kotilainen oli ensimmäinen kosketinsoittaja Suomessa, joka omisti sekä Minimoogin että mellotronin, nuo ajan edistyksellisten rockyhtyeiden keskeiset työkalut. Minimoogin avulla hän teki rivakasti keikkaa mutta myös uraa uurtavan elektronisen albumin Ajatuslapsi (1977), albumin, jota ei julkaisuaikana juuri kukaan ymmärtänyt. Sen keskeisessä sävellyksessä, ”Unisalissa”, kuuluvat vaikutteet heti, kun alun ensin aaltoileva ja sitten töräyttelevä urkuosuus asettuu leijumaan yhdelle mollisoinnulle, jonka päällä syntetisaattori maalailee uneliasta ja pääsääntöisesti laskeutuvaa melodiaa. Tämä jäljittelee Pink Floydin ”Shine On You Crazy Diamondin” alkua, ja paitsi että tyyli vaikutti kuuluvasti esimerkiksi Tangerine Dreamin Stratosfearillä (1976), sen omat juuret ovat kuultavissa Klaus Schulzen Irrlichtillä (1972) ja joissain Popol Vuhin varhaisten albumien syntetisaattorimantroissa. Jälkimmäinen kuuluu myös Kotilaisen albumin hienoimmalla sävellyksellä ”Ilmassa”, jossa hypnoottinen syntetisaattorimelodia katoaa aiheeseen sopivasti stratosfääriin. ”Unisalissa” taas jatkaa Berliinin rytmiselle puolelle, kun pohjabassomainen syntetisaattorisekvenssi pohjustaa jousisyntetisaattorin sienimäistä sointumassaa ja pätkittäisiä melodioita. Kun kaikki sulaa pulputtavaan syntetisaattoritaustaan, ollaan selvästi Phaedran ja Rubyconin (molemmat 1974) mailla. Esikuva käytti omissa improvisaatioissaan yleisimmin vieläpä samaa sävelkeskusta e.

Mutta ei Kotilainen Saksanmaalle jää, vaan kappaleen jälkiosa on omistettu kansanmusiikkisävyisille improvisaatioille syntetisaattoreilla ja uruilla. Turhankin pitkään Kotilainen huudattaa ruosteista pilliä muistuttavilla uruilla mikrotonaalisuuteen ja kolmen puolisävelaskeleen kimppuihin pohjaavaa soolomelodiaa syntetisaattorin jumittaessa polveilevaa kahdeksan nuotin basso-ostinatoa, mikä kaikki muistuttaa jonkinlaista teknokuvitelmaa tietystä perinteisestä arabialaisesta musiikista. Kuvitelmaa, sillä ei sävellyksen lopukekaan kuulosta suomalaiselta perinnemusiikilta, vaikka se soitetaankin haitarilla ja jäänkirkkaalla kanteleella. Tällaisen varhaisen synteettisen orientalismin ja maailmanfuusion lisäksi toinen yli 10-minuuttinen sävellys ”Avartuva näkemys” on yhtä basso-ostinatoa lukuun ottamatta puhdasta äänikuvaelmaa vailla perinteisiä melodisia, harmonisia tai rytmisiä elementtejä. Tyyliltään se on ehkä enemmän velkaa akateemisemmalla nauhamusiikille tai Wendy Carlosin Sonic Seasongingsin (1972) äänikuvaelmille kuin Berliinin teknoromantiikalle.

Kotilaisen työn voima onkin juuri sen kotikutoisuudessa. Klaus Schulzen Wagnerin monumentaalisuutta ihannoivan suurieleisyyden tai muiden yrittäjien synkkäsävyisen kosmisuuden sijaan Kotilaisen vähäisillä resursseilla ja vahvasti käsipelillä tekemässä pioneerityössä on mukavaa maanläheisyyttä ja tilantuntua (joskus liikaakin). Suomi ei ollut Berliini. Albumi on suomalaisen ambientin ainakin ensimmäisiä, jos ei ensimmäinen, edustajia, ja Kotilaisen tapa yhdistää perinnemusiikin aineksia elektroniseen äänimaailmaan edeltää esimerkiksi Jorge Reyesin kaltaisten artistien synteettisiä kansanmusiikkifuusioita. Näkemystä albumista voi avartaa myös täällä.

Anna Själv Tredje: Tussilago Fanfara (1977). Psykedelia ja kunnon pohjoismainen synkistely kummittelevat jyrkän mustavalkoisessa kollaasikuvassa.

Kerrankin Suomi kilpaili tasaväkisesti länsinaapurinsa kanssa, sillä Ajatuslapsen luiskahtaessa Loven synnytyskanavasta julkaisi Silence Ruotsissa Anna Själv Tredje -nimisen duon ainoan albumin Tussilago Fanfara (1977). No, ainakin ruotsalaiset tarvitsivat kaksi ihmistä luomaan oman Berliininsä. Siinä missä Kotilaisen albumissa tuntui tila ja haisi multa, AST:n albumi on yhtä hitaasti sykkivien urkujen ulappaa, jossa kirmailevat flangerin piiskaamat syntikkapärskeet ja Schulzen Timewindistä (1975) lainattu synteettinen tuuli puhaltaa tähtienvälistä kylmyyttä. Albumin neljä pitkää kappaletta muistuttavat paikoin enemmän müncheniläisen Peter Michael Hamelin elektronisia kokeiluja, sillä tämän tapaan musiikki pohjaa vahvasti urkusointuihin ja niiden vain pieniin sykähtelyihin. Kiihkeän rockmainen sekvensseripulssi puuttuu, sen sijaan yksinkertaisesti sykähtelevät ostinatot muodostavat hillittyä rytmistä taustaa ”Mossenin” tyypilliselle mollikierrolle ja ”Inkomster utanför tidenin” avaruusbarokkisille urku- ja cembalokuvioille sekä kaikukammiossa rytmisesti mutiseville ihmisäänille. Kolmos-Annan miehet tarttuvat kuitenkin jälkimmäisellä kappaleella myös sähkökitaraan ja soittavat pitkiä, fuzzintukkoisia epämelodialinjoja keskellä synteettistä kuohuntaa. Tämä muistuttaa, että tyyli kumpuaa alun perin psykedelian perinnöstä.

”Tusen år och sju timmar” poikkeaakin puhtaan elektronisesta joukosta rakentumalla orgaaniselle lyömäsoitinjumputukselle, kalsean kaiutettuina kalahtavien sähkökitaroiden modaalisille ostinatoille ja mantramaiselle melodialle. Sen ennalta arvattavimman esikuvan eli Manuel Göttschingin ja Ashran sijaan sormi osoittaa pikemminkin myöhempien aikojen Popol Vuhin Daniel Fischelscheriä, joskin laskevan kitaramelodian melankolisuudessa on omaa Ruotsi-lisää. Kokonaisuutena Tussilago Fanfara ei ole kaikkein omaperäisin tai kekseliäin albumi, mutta kuitenkin mielenkiintoisen staattinen ja yritteliäs pikkuserkku Schulzen massiivisille ääniveistoksille.

Sangiuliano: Take Off (1978). Todella suuren artistin levyn kannessa ei tarvita etunimeä eikä paitaa. Tai sitten jälkimmäiseen ei ollut enää varaa.

Italiassa berliiniläisiä oli harvassa, ja he työskentelivät usein progressiivisen rockin parissa. Erikoinen yksittäistapaus on esimerkiksi toscanalaisen säveltäjän, kosketinsoittajan ja radiojuontajan Antonio Sangiulianon Take Off (1978). Albumin kolmella raidalla Sangiuliano kutoo kosketinsoittimillaan yhteen joukon erilaisia klassisvaikutteisia melodioita hieman kuten Rick Wakeman sooloalbumeillaan (nimikappaleen keskeinen teema esimerkiksi muistuttaa hieman ”Kimalaisen lentoa”). Teemat sen sijaan ovat Wakemania tummasävyisempiä ja kulmikkaampia, eikä niitä käytetä samalla tavalla ponnahduslautoina virtuoosimaisille sooloille. Rumpali vilahtaa jokaisessa kappaleessa ja esimerkiksi ”Saffo’s Gardenissa” luovat ELP-tyylistä pohjaa lyhyelle barokkimaiselle soolojaksolle. Suurimman osan aikaa Sangiuliano kuitenkin pyörittelee ihan yksin vuoroin varjoisen lyyrisiä ja kiivaita teemojaan pistävän ohuella Polymoogilla, pianoilla ja jousisyntetisaattorilla, mutta hakee niihin sävyjä myös uruista ja mellotronista.

Berliini kuuluu selvimmin pitkällä ”Time Controlilla”. Aavemainen mellotronikuoro avaa kappaleen merellisen äänimaiseman, ennen kuin lähes yhtä aavemainen sopraano laulaa sanoitta melodian hullujen timanttien syntikkamaisemissa. Äänen kuullaan myöhemmin marssivan wagnermaisen syntikkateeman mukana. Muualla Sangiuliano käyttää sekvenssejä barokkimaisen vikkelän pääteemansa tukena. Tangerine Dreamin kantavia sekvenssejä on usein verrattu (epätarkasti) barokinajan musiikin kenraalibasson käyttöön. Sangiuliano käyttää niitä nyt säästeliäästi juuri tähän malliin. Lopputuloksena on ikään kuin sinfonisen progen versio Berliinin-koulukunnasta. Italialaiselle progelle tyypillisen lyhyt albumi ei muutenkaan kuulosta juuri aikalaisiltaan vaan mukavasti omanlaiseltaan.

Neuronium: Vuelo Químico (1978). Neuroniumin ”psykotronisuus” näyttää merkitsevän teknosurrealismia.

Espanjassa Berliinin-koulukunnan lipunkantaja on ollut vuosikymmeniä yhtye nimeltä Neuronium. Itse yhtye on kutsunut joskus musiikkityyliään ”psykotroniseksi”. Hassua kyllä, yhtyeen kantava voima Michel Huygen on itse asiassa tuontitavaraa Belgiasta. Yhtyeen toisella albumilla Vuelo Químico (1978) vaikuttivat vielä kuitenkin myös kitaristi Albert Giménez ja kosketinsoittaja-kitaristi Carlos Guirao. Albumin hitaasti etenevillä sävellyksillä kuullaankin elegantisti valittavaa sähkökitaraa tummanpuhuvien syntetisaattorimelodioiden, tutun ”kosmisen syntikkasateen” ja melko verkkaisesti pulputtavien rytmisten sekvenssien seassa. Tyypillisen kolmiosaisen (hidas teema – sekvensserin kuljettama keskitempon improvisaatio – abstraktin siirtymän kautta paluu hitaan teeman tunnelmiin) ”Abismos de Terciopelon” viimeisessä osassa elektroninen äänimaailma antaa itse asiassa tilaa Guiraon melankoliselle laululle akustisen kitaran säestyksellä. Mollivoittoinen sointumaailma on hyvin berliiniläinen, mutta kitarassa ja laulussa häivähtää espanjalaistakin melankoliaa.

Pitkään nimikappaleeseen Berliini kuitenkin lähettää vahvistuksia, sillä laulaja Nico lausuu valkoisen kohinan, cembalon korukuvioiden ja urkujen hitaan tunnelmoinnin keskellä Edgar Allan Poen runon ”Ulalume”. Vaikutelma on hieman päälle liimattu, ja melko eleetön luenta hautautuu paikoin kristallisten ääniholvien uumeniin. Tuo musiikin kirkkaus yhdistettynä levolliseen ja surumieliseen mietteliäisyyteen kieltämättä noudattelee hyvin Poen runon perusvirettä, sitä väärän toivon hohtavaa houkutusta ja saavuttamattomuuden tuottamaa tuskaa. Jälkimmäistä korostetaan lopussa sanattomalla kuorolla (esimerkiksi ”Alpha Centaurin” tapaan), eikä lopputulos ole aivan yliampuva.

Tällainen puolittainen yritys goottilaisen tunnelman saavuttamiseksi muistuttaa, että Tangerine Dreamin ja Klaus Schulzenkin musiikin ajoittaiset atonaaliset äänimaailmat, kirkkourkumaiset sävyt ja synkkämielisen mollivoittoiset sävelkulut muistuttivat paikoin kauhuelokuvaan sopivaa musiikkia ja tuntuivat ammentavan saksalaisen romantiikan toismaailmallisesta, järjenvastaisesta ja patologisestakin perinnöstä. Tunnelmaltaan Neuroniumin yritys jää jonkin verran kepeämmäksi kuin nämä, puhumattakaan Nicon omasta, hautaholvin hilpeästä albumista The Marble Index (1968). Sen sijaan albumi onnistuu aivan mainiosti luomaan yhtyeelle ominaisemman avaruudellisen ja lyyrisen melankolisen sävyn. Neuroniumin myöhemmät julkaisut alkoivat jo hakea toisenlaisia tunnelmia.

Tim Blake: Blake’s New Jerusalem (1978). Teknologia käynnistää sydänten lasergeneraattorit. Monille tyylilajin esiintyjille futuristisen oloinen soitintekniikka oli osa imagoa ja viehätystä. Blake käytti ensimmäisten joukossa laseria konserttiensa tehosteena.

Laulua yhdisti synteettisiin äänimaailmoihin voimakkaasti toisella albumillaan englantilainen Tim Blake. Blake oli ansainnut kannuksensa luovana syntetisaattoorisoittajana ja säveltäjänä progressiivisen rockyhtyeen Gong omaperäistä fantasiamaailmaa evankelioivilla albumeilla vuosina 1972 – 1975. Blaken näsäviisaasti nimeämä Blake’s New Jerusalem (1978) markkinoi myös vaihtoehtokulttuurista utopiaa, joka kumpuaa William Blaken runon ”And did those feet” ekologis-uskonnollisesta visiosta. Siinä teollisen vallankumouksen ”saatanalliset myllyt” korvaa ja niiden tahriman maan puhdistaa lopulta hengellisen vallankumouksen uusi Jerusalem. Blake (Tim) henkilöi hippien ajattelun keskiössä olevaa ristiriitaa saarnaamalla Blaken (William) teknologian ja materialismin vastaisia ajatuksia aikaansa nähden massiivisella keskittymällä huippustudio- ja konserttiteknologiaa sekä saatanallisten myllyjen tuottamaa sähköä. Hän yrittää ylittää sen yhdistämällä lasersäteet ja ley-linjat yhtenäiseksi tienviitaksi kohti kaukaisuuden kristallista Jerusalemia ja elektronisen musiikin sisäavaruuden avaimeksi, joka kohottaa ihmisten tajunnat tarvittavalle värähtelytaajuudelle. Uusi sukupolvi tuottaa ilmeisesti oman energiansa itse sydämissään, kunhan ne käynnistetään sähköllä ja äänellä.

Niinpä albumin aloittaa ”A Song for a New Age” melkeinpä vain perusdonovanin akustisella kitaralla rämpyttämällä selostuksella ihmiskunnan luonnontilasta, mutta tutun laskevat syntikkavihellykset, melodiat ja mollivoittoinen äänimaailma kertovat, että tässä mennään kohti uutta ja ylimaallista aikaa. Hän on siis käytännössä mukana musiikillisen new age -ajattelun kiteyttämisessä.

Tämän jälkeen Blake siirtyy nopeasti puhtaamman synteettisiin sävellyksiin ja samalla puhtaammin kosmiseen kuvastoon. Blake ”laulaa” näissä kappaleissa enemmänkin puolilausuen eikä kovin taidokkaasti. Kieltämättä hänen tekstinsä ja agitoivan ilmaisunsa eteläenglantilaisella Estuary-aksentilla olisi voinut siirtää melkein sellaisinaan 80-luvun vaihtoehtokulttuurien parodioihin. Musiikki näissä kappaleissa on synkän elektroniikan sijaan popvaikutteista – ”Generator (Laser Beam)” jolkottaa eteenpäin melkeinpä laiskalla diskobiitillä -, ei vain kovin melodisesti kekseliästä, vaikka ”Generatorin” hokemat voivatkin ärsyttää korvakäytäviä päivien ajan.

Vasta ”Passage sur la cité (Des révélations) on oktaaveissa tykyttävän bassosyntetisaattorin ajama instrumentaali täynnä terävää syntetisaattorisooloilua ja poikkeusjakoista rytmiikkaa parhaan mutta englantilaisprogemaisemman Berliinin tyyliin. Sen jälkeen saapuminen utopiaan on (kuten aina) jonkinlainen antikliimaksi. Levypuoliskon täyttävä ”New Jerusalem” kulkee hieman enemmän ranskalaisissa kuin berliiniläisissä äänimaailmoissa korkeiden jousisyntetisaattorisointujen, popahtavien bassotykytysten ja syntikkamelodioiden aaltoillessa esiin ja pois lauluosuuksien ympärillä. Dynamiikka ja keskeisen melodian vahvuus eivät aivan pelasta pitkälti muuttumatonta sävellystä pitkäveteisyydeltä.

Albumi näyttäytyy näin ikään kuin kollektiivisen hippiunelman myöhäisenä kaikuna ja perinteisenä konseptialbumina henkisestä matkasta kohti hengellistä utopiaa. Toisaalta se ennakoi myös tulevaa. Se muodostaa eräänlaisen sillan Berliinin-koulukunnan elektronisen soinnin ja 80-luvun new age -musiikkikategorian välille. Samanlaisia siltoja rakensivat samaan aikaan Japanissa Kitaro ja pari muutakin hänen entistä toveriaan Far East Family Bandista. Blake’s New Jerusalem onkin kerännyt myöhemmin uutta mainetta, kun muoti on jälleen alkanut arvostaa sen äänimaailmaa. Tuolloin se jäi kuitenkin pitkäksi aikaa Blaken viimeiseksi julkaisuksi. Lisää albumista ja Tim Blakesta voi lukea täältä.

Didier Bocquet: Voyage Cerebral (1979). Toinen vaatimaton ja tekijäkeskeinen kansikuva. Tosin matkahan rajoittuu tekijän aivojen sisälle, joten kuvassa näkyy kaikki olennainen.

Blake äänitti albuminsa osin Ranskassa ja imi varmasti vaikutteita ympäriltään. Aidosti ranskalainen Berliinin-koulukunnan artisti oli Didier Bocquet (lausutaan Bukée). Tekijänä hän on jäänyt aikalaistensa Jean-Michel Jarren ja Zanovin varjoon, ja ihan syystäkin. Hänen toista julkaisuaan Voyage Cerebral (1979) hallitsevat jousisyntetisaattorien vaihesiirtymästä aaltoilevat ”jousisektiot” ja niiden impressionistiset soinnut, hyvin paljon niin kuin Jarren saman ajan albumeilla, jotka nekin sovelsivat joitain berliiniläisen lähestymistavan ideoita. Bocquet’n jouset vain kuulostavat berliiniläisen metallisemmilta kuin Jarren alankomaalaisista Eminent 310 -jousiuruista loihtimat pehmeän unenomaiset äänimatot ja hänen sointukulkunsa ovat vielä lyhyempiä ja mollivoittoisempia. Ja siinä missä monissa Jarre ja Zanov panivat usein sävellyksen keskiöön heleän tarttuvan popmelodian ja -rytmin, keskittyy Bocquet läiskimään sävellyksensä täyteen metallisia rytmikuvioita kuin sekvensseribrutalisti. Ujeltavien syntikkatuulien lomassa lepattaa silloin tällöin jokin melodianpätkä tyypillisesti syntetisaattorin pillimäisellä pulssiaallolla soitettuna, mutta harvoin se riittää paikkaamaan paikallaan juoksevan äänimaailman tyhjyyttä. Schulzemaista monumentaalista tunnelmaa tässä tavoitellaan, vaan harvassapa kohdassa siihen riittää äänellisiä ja erityisesti soitannollisia rahkeita.

Siinä missä monet aiemmin mainitut toivat jotain omaperäistä omaan Berliiniinsä, Bocquet edustaa jäljittelijöitä ja samalla syntetisaattorimusiikin nopeaa kaavoihin kangistumista. Laitteiden yleistyessä tällainen ”aivomatkailu” oli entistä useamman muusikon ulottuvilla. Ja kyllähän tämänkin albumin äänimaailmassa kelpasi aivojaan lepuuttaa. Myös Bocquet’n muut albumit löysivät kuulijoita elektronisen musiikin suosion kasvaessa pikkuhiljaa.

Cybotron: Implosion (1980). Trendikkäässä kansimaalauksessa nähdään ilmeisesti nimensä mukaisesti muotoiltu Kuolontähti ottamassa yhteen Australian avaruusjoukkojen kanssa.

Kosminen elektroniikka oli saavuttanut tuohon aikaan jopa Australian, kun Hawkwindin kanssa aikoinaan jammaillut saksofonisti Steve Braund ja kosketinsoittaja Geoff Green olivat lyöneet syntikkansa yhteen ja perustaneet yhtyeen nimeltä Cybotron. Nimi yhdisti sanat cyclotron ja cyborg. Nimestä teki 80-luvulla kuuluisamman eräs detroitilainen varhaisteknoyhtye, mutta alkuperäinen Cybotron oli julkaissut ensilevynsä jo vuonna 1976. Kolmannella ja viimeisellä studioalbumilla Implosion (1980) Greenin oli korvannut basisti ja rumpali/kitaristi. Lopputuloskin heijastelee elektronisen musiikin aaltoliikettä kosmisuudesta kohti tavanomaisemman rytmistä popsointia. Isot rummut jysäyttelevät betonisäkkien lailla keskitempon perusrockbiittiä jyrisevien bassosyntetisaattorien yrittäessä täyttää tyhjyyttä. Syntetisaattorien soinnuissa on yhä kosmista surinaa ja kylmyyttä, vaikka sirpaleinen melodinen aines ei aukkoja aina kudokaan umpeen. Berliinin lisäksi yhtye näyttää kuuntelevan akselivaltojen pääkaupungeista läheisempää Tokiota ja Yellow Magic Orchestran syntikkapoppia. ”Encounter” kasvattaa suoranaista rockpaahtoa kohtuumelodisen saksofonisooloilun taustalla, ”We’ll Be Around” taas on simppeliä käsienläpsyttelypoppia vocoderin värittämällä laulukoukulla.

”Black Devil’s Triangle” on kuitenkin täyttä menneisyyttä, täynnä suorastaan hakkaavia sekvenssejä, kylmänä helähtäviä korkeita sointuja ja niin teräviä ja resonoivia saha-aaltoja syntikoista, että pelkää korvalehtien leikkautuvan irti, jos musiikkia kuuntelee kuulokkeilla. Näinhän myös musiikki muuttui aidossa Berliinissä tuolloin: Tangerine Dreamkin oli lisännyt rumpuja ja perinteistä rockmenoa musiikkiinsa ja piakkoin alkaisi myös hakea popmaisempaa melodisuutta lyhyemmissä sävellyksissä luopumatta kuitenkaan täysin eeppisestä sävellysformaatistaan. Cybotron tekee minkä voi, mutta ei vakuuta täysin kummallakaan lähestymistavalla. Sillä ei ole mitään todella omaa tai inspiroitunutta lisättävää tyylilajiin, jonka kokeellisimmat vuodet olivat päättymässä, joskin kaupallisesti tuottavimmat vasta edessä.

Force Majeure: Total Eclipse (1999). Yksinkertainen mutta vahva kansikuva jatkaa albumien kuten Zeit (1972) tähtikuvaston perinnettä.

Hypätään vielä parikymmentä vuotta eteenpäin ja annetaan albumin Total Eclipse (1999) tarjoilla jälkinäytös Berliinin maailmanvalloitukselle. Unkarilaisten syntetisaattoristien László Kovácsin ja Zsolt Vidovenyeczin yhtye pyrkii tietoisesti jatkamaan 70- ja 80-lukujen suuruuksien linjoilla, mistä kielii sekin, että yhtyeen nimeksi valittiin Force Majeure, Tangerine Dreamin siirtymäkauden levyn mukaan. Albumillakin on suuri avaruudellinen teema, eli se kuvaa elokuun 11. päivän auringonpimennystä vuonna 1999. Lyhyet ambientmaiset jaksot vuorottelevat rytmisempien ja selkeän melodisten sävellysten välillä kuvittaen taivaan ja maan ilmiöitä, kunnes aurinko ilmestyy uudelleen näkyviin riemukkaassa ”Rebirthissä”.

Bassolinjat sykähtelevät yhä, metallisemmat sekvenssit tanssahtelevat ja yksinkertaiset melodiat muistuttavat 80-luvun aurinkoisempia hetkiä syntikkamaailmassa. Tuolloisen Tangerine Dreamin metalliset soinnut, digitaaliset huilutekstuurit ja kristallinkirkkaasti helähtävät melodiat Force Majeure toistaa hieman geneerisimpinä digitaaliversioina, samalla kun abstrakteimmissa jaksoissa varsinkin käytetään työasemien monikerroksisia mattoja siinä, missä aiemmin olisi mellotroni hönkinyt alkumerta tai VSC3 olisi synnyttänyt metallisia sadepisaroita liukuessaan oktaavien läpi alas flangeri täysillä. Soundien rikkaudesta huolimatta jotain tuntuu menetetyn, mikä korostaa sitä, kuinka paljon Berliinin-koulukunnan klassikoissa oli kyse yhtä lailla tietynlaisista soundeista ja sointiväreistä kuin tietyistä nuoteista tai sävellystavoista.

Vaikutteissaan ei Force Majeurekaan jää yksin Berliinin vangiksi. ”Rainbow” kylvää ympäriinsä välkehtiviä sekvenssejä ja iloista melodiaa, jotka tuovat mieleen Jean-Michel Jarren kunnian päivät. Samantapaista kuullaan ”Stonehengellä”, joka ainoana albumilla jyrää perinteisellä rockrumpukompilla, mutta alun jylhästi laskeutuvat soinnut voisivat olla myös joltain Vangeliksen 80-luvun soundtrackilta. Vuosikymmenten jälkeen rajat ovat hämärtyneet.

Total Eclipse (jonka ostin Popparienkelistä) ei juhli omaperäisyydellä mutta kuitenkin summaa paljon siitä, mitä kosmiselle elektroniselle musiikille tapahtui 80-luvulta eteenpäin yleistymisen ja yhdenmukaistumisen paineissa. Edistyksellisyyden sijaan siitä tuli entistä enemmän muodikasta tai kaikkialla kuuluvaa. Musiikista tuli ehkä entistä homogeenisempää, mutta samalla se kosketti ja innosti ihmisiä kaukana Berliinin studioista ja treenikämpistä. Kosmisesta tuli yleismaailmallista.

Total Eclipsen tullessa ulos painosta oli kulunut jotakuinkin tasan kymmenen vuotta siitä, kun Berliiniä itään ja länteen jakanut muuri oli murtunut. Musiikki oli kuitenkin ylittänyt muurit jo aikoja sitten. Ei ollut enää Länsi-Berliiniä. Berliini oli kaikkialla.

Karda Estra: Weird Tales (2009)

Englantilainen Richard Wileman on yksi aliarvostetuimpia 2000-luvun progressiivisista muusikoista. Yhtyenimellä Karda Estra hän on tehnyt parikymmentä vuotta omaperäistä elektroakustista kamarimusiikkia, jolla on juurensa Steve Hackettin kitaravoittoisessa sinfonisessa progessa. Wileman on kuitenkin risteyttänyt musiikkiaan muiden vaikutteiden kanssa niin paljon, että Karda Estra kuulosti jo ensimmäisen vuosikymmenensä lopulla yhtä paljon Hackettilta kuin Arvo Pärtin sinfonia kuulostaa Gustav Mahlerin sinfonialta. [1]

Itse asiassa monet Karda Estran varhaisista levytyksistä tuppasivat kuulostamaan itselleni paremmalta paperilla kuin kaiuttimista. Weird Tales (2009) sen sijaan toimii koko levyn mitalla. Nimi viittaa kuuluisaan kioskifantasiaa ja -kauhua julkaisseeseen yhdysvaltalaiseen lehteen, ja albumin kahdeksan instrumentaalista sävellystä maalailevat niiden tapaan kummallisia ja tummasävyisiä äänimaisemia. Ne eivät kuitenkaan ole pulp-goottilaista synkistelyä tai Devil Dollin kaltaista kauhudraamaa, vaan pikemminkin lyyristä ja elokuvan taustamusiikin tyylistä tunnelmointia. Aloituskappale ”The Whitstable Host” sisältää kyllä hieman kliseisiä kirkkourkusävyjä, mutta ei siinä mennä kuitenkaan Oopperan kummituksen linjoille. Ja onhan sävellys omistettu näyttelijä Peter Cushingille (1913 – 1994), miehelle joka oli Victor Frankenstein, Sherlock Holmes, Moff Tarkin ja peräti kaksi eri Van Helsingiä.

Muuten taidokkaasti puikoteltua ääniryijyä hallitsevat vastakohtaisuudet: Wilemanin pehmeitä akustisia tai kalahtavia sähkökitaroita ja metallisia syntetisaattorisävyjä vastaan asettuvat puupuhaltimet, viulu ja Ileesha Baileyn moniraidoitetut, sanattomat laulumatot, jotka väreilevät kuin meduusa pinnan alle suodattuneessa kajossa. Samoin musiikki vuorottelee metallisen basso-ostinaton päällä kyräileviä sointukenttiä sekä puolisävelaskeleen ympärillä toimivia melodianpätkiä ja lyyrisempiä, kvinttihyppyjen päällä tasapainoilevia melodioita. Siinä ei ole perusrockin sooloja tai rumpuja, sen sävelkieli, melodisuus ja sovitukset nojaavat yhtä lailla hieman erikoiseen kamarimusiikkiin kuin rockiin.

Muutkin sävellykset noudattavat lähes kaikki samaa keskihitaassa tempossa etenevää pahaenteisen kyräilyn ja lyyrisen leijunnan kaavaa. Jännitettä kasvatetaan, puretaan, varioidaan. Kaavaan mahtuu kuitenkin erilaisia painotuksia. ”Island Universes” alkaa vanhakantaisen nimensä (nykyisin nämä ”saarimaailmankaikkeudet” tunnetaan, sikäli kuin tunnetaan, galakseina) mukaisesti kuin jokin tieteisjännärin soundtrack korkealla ujeltavilla syntikkanuoteilla ja kilkattavilla pianokuvioilla. ”Green Dog Trumpet” on jo melkein koomisen surrealistista eksotiikkaa. Wilemanin tapa yhdistää akustisia sointeja, varsinkin hyvin 1900-luvun alun englantilaistyylistä puupuhaltimien käyttöä ja ehkä hieman vanhanaikaisia synteettisiä soundeja tekee entistä vaikeampaa sijoittaa musiikkia turvallisesti tiettyyn aikaan tai tyylilajiin. ”Skulls in Stars” esimerkiksi säestää goottilaista otetaan modernin säröisellä rytmiraidalla, jota on vahvistettu muuta albumia rokahtavammalla särökitaran komppauksella, mutta myös sekoittaa aitoa viulua ja hämyisen teräksisiä syntetisaattorijousia todella tyylikkäästi. ”The Atom Age Sense of Impermanence” svengaa ja soi kuin jokin vinksahtanut jazziskelmä teknogoottilaisen äänimaailman keskellä, kuin oudon vääristynyt kaiku siltä atomiajan ajanjaksolta, jolloin maailmankaan pysyvyydestä ei ollut takeita.

”White Rose” on albumin kaunein ja selvärajaisin melodia, mutta siinäkin on kulmikkuutta ja surumielisyyttä, joka ennustaa tuhoon tuomittua romanssia. Tunnelmaa vahvistavat päämelodiasoittimiksi nousevat oboe ja englannintorvi, nuo puupuhaltimista itkuisimmat. Varsinkin jälkimmäinen nousee korostuneemmin esiin teeman viimeisessä kertauksessa tehden selväksi, että kaikki voi päättyä vain traagisesti.

Musiikki ei tarjoa helppoja palkintoja tai hyräiltävyyttä, eikä alleviivattua dramatiikkaa. Se on melkein kliseisen englantilaista lähestymistavassaan goottilaisuuteen ja fantastiseen kerrontaan, täynnä varautunutta tunneilmaisua ja erittäin hillitysti annosteltua riitasointuisuutta. Aina jostain nousee muutama riitasointuinen nuotti, uhkaava urkupiste tai sopimaton äänimassa varjostamaan hetkeksi pikkunättiä melodisuutta ja koruttoman siistiä puupuhallinsointia, tarpeeksi herättämään kuulijassa tunne musiikillisen maailman todellisesta pahaenteisyydestä ja surrealistisuudesta. Tällainen pieniä eleitä ja yksityiskohtia maalaileva lähestymistapa kauhufantasiaan muodostaa mielenkiintoisen vastakohdan esimerkiksi viimeksi käsitellyn Morte Macabren ”sinfonisille verilöylyille”.

Dynaamiset vaihtelut ja särökitaran dissonanssit purskahtavat vahvimmin esille päätöskappaleessa ”There Is No Finished World”, mutta valtaa ne eivät sielläkään saa. Sen sijaan kappale osoittaa nimensä mukaan, ettei mikään ole täysin valmista, kun se jää toistamaan muunnelmaa aloituskappaleen sointukierrosta ja melodisesta ideasta. Ehkä näin on, mutta tällä tavalla albumista muodostuu omaehtoinen ja jalostunut kokonaisuus, jolle kelpaa nostaa hattua. Mainittakoon, että moni elokuvallisentuntuisista kappaleista sai innoituksensa kuvataiteesta. Wilemanilla on kuvataidetausta, ja hän on vastuussa myös albumin kansitaiteesta, jonka karuus, sameus ja värimaailma osittain myötäilee musiikin estetiikkaa, mutta vaikuttaa hieman halvalta sen rinnalla. Onkohan kyseessä omakuva?

[1] Wileman teki omankuuloisensa version Hackettin instrumentaalista ”Twice Around the Sun” Karda Estran albumille Constellations (2003). Lähimmäksi Karda Estran tyyliä Hackett on toistaiseksi tullut orkesterialbumillaan Metamorpheus (2005).

Kadonneiden mannerten levyt

Eli viisi albumia Atlantis-myytistä.

Voimme syyttää Platonia Atlantiksesta. Kritias– ja Timaeus-dialogeissaan vanha valtionrustaaja kertoi kuulleensa muinoin Atlantilla sijainneesta suuresta paratiisimaisesta saaresta, jota asuttivat merenjumala Poseidonin jälkeläiset. Nämä kävivät ajan myötä vähemmän jumalallisiksi ja ahneuksissaan yrittivät alistaa mantereen kansat orjikseen, kunnes ateenalaisten johtama liittouma löi heidät takaisin mereen. Sinne he jäivätkin, sillä atlantislaisten mekastukseen kyllästyneet jumalat upottivat koko saaren mereen ihmisineen kaikkineen maanjäristyksillä ja tulvalla.

Atlantiksen tarina oli Platonilta tehokas vertauskuva. Hän saattoi sillä korostaa oman kansansa ateenalaisten uljuutta, koska juuri nämä olivat voittaneet huippukehittyneet ja väkivahvat atlantislaiset. Atlantis oli tarvittava vastapooli Platonin hahmottelemalle ihannevaltiolle. Lisäksi tarina oli vetävä eräänlaisena syntiinlankeemuskertomuksena. Se varoitti, että jumalat kostavat niille, jotka hybriksen vallassa nousevat näitä vastaan. Kunnioita auktoriteetteja tai kuole.

Vertauskuvana ja tarinana Atlantis on osoittautunut kestäväksi. Kirjailijat kuten Thomas More, Francis Bacon ja William Blake käyttivät Atlantista metaforana oman aikansa utopistisille ajatuksille. Tässä Atlantis edusti tulevaisuuden vallankumouksellisia mahdollisuuksia (yleensä Amerikassa) eikä menneisyyden rappion kokenutta kulta-aikaa. Näistä syntyi myös myöhempien fiktioiden ajatus, että Atlantis on paitsi mennyt myös tuleva, että sen löytyminen merkitsee myös jotakin suurta muutosta ihmiskunnan nykytilassa. Nykyistä sivilisaatiota teknisesti ja moraalisesti korkeampi kulttuuri syntyisi uudelleen.

Tosissaan Atlantikseen suhtautui Ignatius Donnellyn Atlantis: The Antediluvian World (1882), modernin näennäistieteellisen kirjallisuuden kantaemo, joka inspiroi paitsi runsaasti sepitteitä Atlantiksesta, myös monia ottamaan Platonin alkuperäiset sepitteet kirjaimellisena totuutena. Jokin aito luonnonkatastrofi luultavasti kummitteli Platonin inspiraation taustalla. Vähän väliä merenpohjasta löytyy ennen tuntemattomia raunioita, ja alkaa spekulaatio siitä, olivatko nämä todellisen Atlantiksen jäännöksiä. Teosofit ja muut rajatiedon alueella operoivat ovat tietysti jo kauan sitten automaattikirjoittaneet Atlantiksen osaksi omia mytologioitaan ihmiskunnan kehityksestä kohti suurta henkistä heräämistä. Monet 1800-luvun Atlantis-spekulaatiot lähtivätkin eurooppalaisten tarpeesta selittää, miten jotkut Etelä-Amerikan vääränväriset alkuperäiskansat olivat saattaneet rakentaa aikoinaan loisteliaan materiaalisen ja henkisen kulttuurin. Tietysti koska sen olivat todellisuudessa rakentaneet valkoiset atlantislaiset ja nykyväki oli vain näiden rappeutuneita kumminkaimoja.

Rehellinen fiktio sai myös Atlantiksesta uuden eksoottisen lokaalin kolonialistisille seikkailuille ja romanttisille fantasioille. Kapteeni Nemo vieraili Atlantiksen raunioilla Jules Vernen romaanissa Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1870), kun taas David M. Parryn The Scarlet Empire (1906) ja Pierre Benoit’n L’Atlantide (1919) löysivät asutetun Atlantiksen merenpohjasta tai Saharasta. Molemmat ideat saivat jäljittelijöitä ja jälkimmäinen poiki myös lukuisia elokuvaversioita. Myöhemmissä elokuvissa Atlantis saattoi olla täynnä muinaishirviöitä ja mielikuvituksellista tekniikkaa, mutta yleensä myös juonittelevia diktaattoreita. Erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä irvittiin romaaneissa kuten Stanton Coblentzin The Sunken World (1928, 1949), ja esimerkiksi Jane Gaskellin Atlantiksen prinsessan kiihkeät seikkailut (1963 – 1977) tarjosivat romantiikannälkäisille vaihtelua ylämaan tai Italian romansseille.

Atlantis-tarinoiden vähentyessä kirjallisuudessa ja elokuvissa sarjakuvat, televisio ja myöhemmin videopelit omaksuivat myytin ja veivät sen entistä fantastisempiin mittoihin. Erich von Dänikenin epätieteen inspiroimassa sarjakuvassa Avaruuden salaisuudet (1980) Atlantis oli avaruusmuukalaisten epäonnistunut geneettinen kokeilu, joka hävitettiin asukkaineen kohdennetulla asteroidipommituksella, yhden perheen arkkia lukuun ottamatta. Televisiosarja Stargate: Atlantis (2004 – 2009) sijoitti mantereen toiselle planeetalle.

Kadonnut Atlantis on tuottanut myös traagiset sankarinsa ja antisankarinsa. Sarjakuva(-anti)sankari Namor oli Atlantiksen puoliverinen ja äkkipikainen kuningas. Patrick ”Dallasin Bobby” Duffy taas esiintyi keltaisissa uimahousuissa Atlantiksen viimeisenä, räpyläjalkaisena eloonjääneenä televisioelokuvissa ja -sarjassa Man from Atlantis (1977 – 1978). Populaarikulttuurin sankarit Herkuleesta Indiana Jonesiin ovat käyneet kääntymässä Atlantiksella siinä määrin, että sen täytyy olla kaikkien aikojen löydetyin kadonnut maailmankolkka.

Atlantis on myös kiihottanut muusikoiden tunnetusti yliaktiivista mielikuvitusta. Sille on omistettu sotilassoittokuntien teoksia (Vincent Frank Safranek, 1913), sinfonioita (mm. Janis Ivanovs, 1941), jazzia (Sun Ra, 1967 ja Björn J:son Lindh, 1983), rautalankainstrumentaaleja (The Shadows, 1963) ja new age -syntetisaattorialbumeita (Robert de Fresnes, 1997 ja David Arkenstone, 2004). Manuel de Falla ja Viktor Ullmann sävelsivät aiheesta omia oopperoitaan 40-luvulla, ja jälleen myytti sopeutui aikaansa: de Falla ei saanut omaansa valmiiksi, Ullmannin esitettiin vasta säveltäjän kuoltua keskitysleirillä.

Atlantis kelpasi myös uuden ajan rakkauslaulun ja hippiliikkeen toiveiden symboliksi. Vuonna 1969 Donovan sai hitin laulullaan Atlantiksesta ja aataminaikaisesta beibistä, joka häntä siellä odotti. Hänen malliaan seurasivat italialaiset Francesco De Gregori (1976) ja Franco Battiato (1993), yhdysvaltalainen Tom Hooker (1987) ja jopa okkulttista vaihettaan elävä Hector (1973). Atlantis on ollut lauluissa suosittu metafora menetetylle rakkaudelle ja nykyelämän kohtuuttomuuksille. Metalliyhtyeet kuten Iron Savior, Folkearth, Rhapsody, Stratovarius ja White Wizzard taas ovat panneet lällärit lakoon lauluissaan Atlantista vastaan käydyistä sodista.

Laajimmin Atlantista on kuitenkin ruodittu progressiivisten rockyhtyeiden toimesta. Progessa pidettiin kunnianhimoisista konseptialbumeista, jotka oli rakennettu korkealentoisten tarinoiden ympärille. Kadonnut manner oli niille hedelmällistä kasvumaata. Seuraavaksi katsotaan, miten viisi eri albumia viideltä eri yhtyeeltä käsittelee Atlantiksen tarinaa.

The Trip: Atlantide (1972). Vanhanaikainen karttakuva futuristisilla piirteillä kuvaa yhtä aikaa Atlantiksen kehitystä ja mantereella tehtyjä teknisiä keksintöjä.

Italialainen The Trip toimi 60-luvulla jonkin aikaa Englannissa, ja yhtye muistetaan siitä, että sen ensimmäinen kitaristi oli räkänokka nimeltä Ritchie Blackmore. Vuonna 1972, pari kitaristia ja kaksi progeen päin kallellaan olevaa bluesrockalbumia myöhemmin, yhtye oli kutistunut Emerson, Lake & Palmerin -tyyliseksi kosketintrioksi. Kolmas albumi Atlantide (1972) sävellettiin ja äänitettiin pikavauhtia, mikä kuuluu lopputuloksessa. Yhtye läiskii nippanappa puolituntisen kertomuksensa Atlantiksesta klassissävyisenä urkurockina kuin kärpässarjan ELP.

Yhtyeen säveltäjän Joe Vescovin säröinen Hammond ja Leslie-kaiuttimella käsitelty sähköpiano loihtivat kieltämättä ilmoille hyviä hetkiä. Näistä mainittakoon nimikappaleen mantereen syntyä kuvaava mystisen riffin ja sanattoman laulun osuus ja ”Analisin” kirkkourkusävyinen laulu, kuin yhdistelmä Procol Harumia ja barokkiadagiota. Sen sijaan hänen Keith Emerson -tyylinen sooloilunsa ja äänikokeilunsa jäävät aika mitättömäksi räpeltämiseksi. Eikä keskinkertaisuutta tasapainota monille italobändeille tyypillinen lyyrisyys, sillä brittibasisti Arvid Andersen röhisee enimmäkseen perusrockmaisiin riffeihin pohjaavat laulut tavalla, jossa ei ole Greg Lakea nimeksikään. Vastapainoksi hän soittaa säröbassolla räimeän riffin ”Ora X:n” lopussa.

Itse tarina kuvaa Atlantiksen synnyn ja tuhon materialistiseen aikaansa sovitettuna. Jumalten sijaan Atlantiksen tuhoaa kostava luonto, sen jälkeen kun suuruudenhullun diktaattorin väärinkäyttämä energia on riistäytynyt käsistä ja romahduttanut mantereen sivilisaation anarkiaan. Atlantiksen tyrannimaisuudesta ja tuhosta tulee nyt symboli sodanjälkeisen totalitarismin ja ydinvoiman peloille, uudempi ympäristöajattelu asettaa luonnon lopulliseksi hätäjarruksi ihmisen pahuutta vastaan. Instrumentaalivoittoisella albumilla ei tarinankehittelylle ole kuitenkaan uhrattu hirveästi tilaa tai ajatusta, vaan suurin osa tarinasta kerrotaan kappaleiden alaotsikoissa. Tuhoa kuvaa sattuvasti ylipitkä ja tappavan tylsä rumpusoolo! Tylsä, vaikka rummuissa on nuori Furio Chirico, joka pari vuotta myöhemmin loksautti leukoja auki huomattavasti furiosommalla soitollaan Arti e Meisteri -yhtyeessä. Myöhemmästä maineestaan huolimatta albumi (jonka hankin Popparienkelistä) jää tasoltaan vuoden 1972 progetulvassa sedimenttiin.

Riccardo Cocciante: Mu (1972). CD-version kansi ei anna oikeaa kuvaa alkuperäisen LP:n neljäkerroksisesta kannesta.

Niin pahana raivosi progekuume Italiassa 70-luvun alussa, että moni aiemmin ja myöhemmin aivan toisenlaista musiikkia tehnyt artisti ja yhtye halusi kokeilla uutta edistyksellistä tyyliä. Niinpä myöhemmin iskelmätähtenä Etelä-Eurooppaa hurmannut italialais-ranskalainen Riccardo (Richard) Cocciantekin aloitti levytysuransa progehenkisellä teemalevyllä Mu (1972). Albumin pitkät laulut ovat sekoitus kiihkeää tai imelää kuoron tukemaa italopoppia ja Springin kaltaisen brittiprogen leppeämmän siiven edustajaa muistuttavaa kitara- ja urkurockia. Osat sulautuvat toisiinsa ja niistä muodostuu ihan siisti neljäosainen kokonaisuus. Vaikutteetkin ovat progemaisen monipuolisia. Esimerkiksi albumi alkaa mielenkiintoisella atonaalisella kenttämusiikilla (tyypillistä kuvitusta maailman luomiselle tuohon aikaan, vertaa vaikkapa Canarioksen Ciclos, 1974) ja kuvittaa sitten mantereen sijaintia tavanomaisemmalla sitarsoinneilla. Jälkimmäiseen vaikutteeseen palataan myöhemmin ”Festan” balilaisvaikutteisessa bilemusiikissa. Monipuolisuuden ja kokonaisuuden lisäksi huolelliset sovitukset puhaltimineen, syntetisaattoreineen ja mellotroneineen jäljittelevät brittiprogen sointimaailmaa. Esimerkiksi ”Era Mattino sul Mondon” veltohko poptunnelmointia saa ryhtiä kauniista mellotroni- ja huilumelodioista.

Tarkka lukija on varmaankin huomannut, että otsikon mukaan tapahtumapaikka olisikin Atlantiksen sijaan Mu, tuo märehtijöiden mytologiassa luvattu maa, jota hallitsee jumalatar Am-Mu. Ihmisten historiassa Mu sen sijaan oli ensin Atlantiksen vaihtoehtoinen versio ja sittemmin hypoteesi maasillasta, jolla yritettiin selittää eri mantereiden eliömaantieteelliset yhteneväisyydet ja erikoisuudet, kun laattatektoniikkaa ei vielä tunnettu. Lisäksi albumin ranskalainen painos kulkee nimellä Atlanti, joten Atlantis-jatkumoon levy sujahtaa kivuttomasti, vaikka paikkana olisikin Mu tai muu.

Brittiläinen okkultisti James Churchward keksi sen tunnetuimman ajatuksen, että Mu olisi ollut vielä 12 000 vuotta sitten Tyynellämerellä sijainnut korkeakulttuurin kehto, jota hallitsi monoteististä uskontoa harjoittava valkoinen herrarotu. Platonin Atlantiksella saattoi olla tosielämän pohjaa, Churchwardin Mu oli peräisin mielivaltaisesta arkeologisen aineiston tutkinnasta, lennokkaista käännöksistä ja miehen omasta päästä. Kuitenkin tästä myytistä inspiroituivat selvästi Cocciante ja hänen sanoittajansa Paolo Cassella ja Marco Luberti, sillä he tekivät albumin tarinasta lähes suoran kristillisen mytologian kertauksen, jossa ensimmäisen puolen aikana päädytään maailman synnystä heroiinipäissään sotiviin väkijoukkoihin ja taivaalta tähden muodossa tulevaan pelastukseen.

Toisella puolella tähän yhdistetään ajatuksia uudelleensyntymistä eri muodoissa, ja tarina menee puhtaan uskonnollisen hurmion kuvaukseksi mielenkiintoisen ilmavassa itämaissävytteisessä kuorolaulussa ”A Dio”. Sen jälkeen mulaiset luopuvatkin iloisesti kehojensa kahleista mantereen tuhoutuessa päätöskappaleessa ”Corpi di creta”. Se huipentuu muuta albumia dramaattisempaan, syntetisaattorin johtamaan rockpaisutteluun, minkä jälkeen paluu alun abstraktiin ja elektroniseen äänimaailmaan alleviivaa tekstien viestiä, että odottakaapa vain sellaiset kymmentuhatta vuotta, kyllä tämä tapahtuu taas uudestaan.

Vaikka The Trip ja Cocciante ottavatkin erilaiset tulokulmat Atlantikseen, molempien levyillä on Studio Up & Downin suunnittelemat näyttävät avattavat kannet. Molemmat ovat kollaasimaisia yhdistelmiä muinaista ja futuristista kuvastoa. The Tripin tapauksessa vanhanaikaiseen karttapohjaan rakennettuna. Coccianten kansi koostuu peräti neljästä sisäkkäisestä tasosta, joita kääntämällä kuulija voi palata ajassa taaksepäin ja kuoria pois ihmis-, kasvi- ja eläinkunnan sekä geologian vaiheet kehityksessä, kunnes pohjalta paljastuu avaruuden keskeltä kaiken luoja – siis tähtisilmäinen Cocciante. Ideointi on melko osoittelevaa, mutta toteutus on nättiä. Niin myös musiikki.

Earth and Fire: Atlantis (1973). Hindulaista kuvastoa kierrättävä kansi jatkaa yhtyeen edellisen levyn kuvituksen linjaa, eikä viittaa suoraan Atlantikseen.

The Tripin ja Coccianten mantereiden kadottua aaltoihin oli alankomaalaisen Earth and Firen vuoro kertoa oma versionsa kolmannella albumillaan Atlantis (1973). Oikeastaan vain levyn ensimmäisen puolen täyttävä sarja käsittelee Atlantista, mutta katson tätä rikettä läpi sormien. Lyhyistä lauluista ja instrumentaaleista koostettu teos seuraa Song of the Marching Childrenin (1971) nimieepoksen mallia. Sillä yhtye oli jo osoittanut kiinnostusta buddhalaisuuden ja monien rajatietoliikkeiden ajatuksiin. Atlantiksen kuvitus jatkaa tätä sarjaa Ganesha-hahmoineen ja sielunvaellussymboliikkoineen. ”Atlantista” varten yhtye on selvästi lukenut teosofien sepustuksia atlantislaisista yhtenä ihmiskunnan korkealle kehittyneistä ”juuriroduista”. Ajatukseen kuului, että atlantislaisia pelastautui tuholta muille mantereille, joille he Churchwardin mulaisten tavoin toivat Atlantiksen kulttuurin hienompia puolia.

Earth and Firen ”Atlantiksen” aloittaa ja lopettaa kuvaus järkyttyneiden evakkojen korpivaelluksesta kevyen haikean popin säestyksellä. Laulujaksoja kannattelevat Jerny Kaagmanin vahvat, joskin nyt melko hillityt laulusuoritukset. Ne vuorottelevat instrumentaaliosuuksien kanssa. Chris Koerts soittaa kolmesti kitarallaan iskelmällisen sentimentaalisen melodian, joka toimii sarjan introna ja toisena musiikillista jatkuvuutta luovana elementtinä. Tulkintaa kohottaa rekisteriä ja intensiteettiä kertautuessaan, mutta toistot rajoittuvat sarjan kahteen ensimmäiseen kolmannekseen.

Varsinainen ”Theme of Atlantis” on kuitenkin hitaamman majesteettinen mellotroni-instrumentaali, jonka aaltoilevaa, vahvaa aiolista melodiakulkua värittää tyylikäs kromatiikka, Earth and Firelle tyypillinen kevennetty mukaelma Karmiininpunaisen kuninkaan hovimusiikista ilman alkuperäisen sielua raastavinta syvyyttä. Kumma kyllä, se ei kertaudu teoksessa, vaan ainoastaan erillisenä raitana albumin kakkospuolella. Tarkoitus lienee ollut luoda linkki albumipuoliskojen välille ja tehdä valmis singleversio pitkästä eepoksesta, niin ettei tarvinnut turvautua jälkikäteen tehtyyn lyhennelmään kuten edellisellä levyllä. ”Atlantis”, jos mikä, näyttää Earth and Firen musiikin sisäiset ristiriitaisuudet. Yhtye viljelee paikoin melko kornin kuuloisia pop-ideoita, osiossa ”The Threat (Suddenly)” jopa vanhahtavasti sovitettuja humppasävyjä, ja viihteellistä tulkintaa rinnakkain painokkaan kitararocksoundin ja kunnianhimoisten sinfonisten rakenteiden, niin että epätodennäköinen yhdistelmä toimii, ainakin useimmin.

Muista laulujaksoista ”The Rise and Fall (Under a cloudy sky)” kuvaa ilmeisesti taikavoimaisten atlantislaisten eloa ja moraalista rappiota menevästi rytmisektion kiireisellä rytmillä, Gerard Koertsin barokkimaisella urkupulputuksella ja Chris Koertsin vonkuvilla kitarastemmoille. Sarjan jälkiosa kuitenkin tuntuu menettävän puhtinsa, kun sitä hallitsevat laulujaksot eivät saa kasvatettua jännitettä tai luotua sellaista dramaattista huipennusta, jota tuhon kuvailu huutaa. Musiikki saavuttaa lakipisteensä instrumentaalisessa ahjossa kymmenen minuutin kohdalla, minkä jälkeen viimeiset kuusi minuuttia vievät sen vain töksähtävään lopetukseen sinne, mistä tarina alkoikin.

Yhtye on ehkä toiminut näin tietoisesti korostaakseen sanojen viestiä, että Atlantiksen loppu oli vain yksi pohja ihmiskunnan ”ikuisessa aaltoliikkeessä” ja että elämä jatkuu (näinhän esitti myös Cocciante). Tätä tukee sekin, että sarja ei kuvaa Atlantiksen syntyä. Kaikki kiertää, mikään ei pysy mutta ei katoakaan, näin Earth and Fire tuntui jo ajattelevan edellisellä levyllään. Musiikillisen draaman kannalta lähestymistapa tekee kuitenkin ”Atlantis”-sarjasta hieman puolivillaisen.

Albumin irtokappaleista koostuva kakkospuoli on melkeinpä ykköspuolta mielenkiintoisempi. Hilpeän menevä pop-rocklaulu ”Maybe Tomorrow, Maybe Tonight” onnistuu kaikkien todennäköisyyden lakien vastaisesti, jopa singlenäkin, vaikka yhtye on tähänkin poppailuun ujuttanut taidemusiikista varastavan marssimaisen väliosan. ”Fanfare” taas on teksteiltään hassu sinfoninen rockteos, joka edeltävän ”Interluden” kanssa muodostaa albumin progressiivisimman hetken. Gerard Koerts sovittaa sen nokkelasti ja jännitteisesti laskevat ja kääntyilevät sävelkulut pääasiassa rikkaalle mellotronin soundivalikoimalle. Lopuksi mellotronin jouset, akustinen kitara ja Kaagmanin intiimi laulusuoritus tekevät ”Love, Please Close the Doorista” hienostuneen tunnelmallisen balladin. Sen voisi kyllä tulkita pisteeksi myös Atlantiksen tarulle: pariskunta kietoutuu takan ja toistensa lämpöön, kun ulkona ikiaikaiset laulut muistuttavat luonnon vaaroista. Varoitus on näissä Atlantis-tarinoissa keskeinen asia, varsinkin seuraavana käsiteltävässä albumissa.

Eloy: Ocean (1977). Atlantis kuului merenjumala Poseidonin valtapiiriin. Poseidonin päätön patsas kuvastaa yhtyeen käsitystä mantereen rappiosta. Logos unohtui, ja meno meni päättömäksi.

Arkkityyppisin Atlantis-levy on ehkä Ocean (1977), tunnetuin ja menestynein saksalaisen Eloyn monista lennokkaita konsepteja kehräävistä albumeista. Rumpali Jürgen Rosenthalin tekstit noudattelevat Platonin dialogien perustarinaa mantereen synnystä tuhoon tarkemmin kuin yksikään muu käsitellyistä albumeista, mutta siirtävät tuhon kaukaisesta menneisyydestä tulevaisuuteen, kuten lopetuskappaleen ”Atlantis’ Agony at June 5th – 8498, 13 P.M. Gregorian Earthtime” otsikko asian saksalaisella jämptiydellä ilmaisee. Kaikki tämä ilmaistaan paikoin huvittavankin teknisellä sakuenglannilla, kuten ”primary procreation is accomplished” tai ”the divine guided missile is on its way, and it’s especially / directed by” (mitä seuraa luettelo taivaallista ilotikkua vääntelevistä jumaluuksista). [1].

Nykyaikaistettuina Atlantis-myytti soveltuu saumattomasti Eloyn historian läpikulkevaan apokalyptiseen mytologiaan ja palvelee sen didaktisuutta aivan kuten Platonin alkuperäiset dialogit palvelivat aikalaisten tarpeita. Eloyn uppoava Atlantis on materialismiin ja vallanhimoon hukkuva nykymaailma, mantereen jumalallinen lupaus pahan voittamisesta kitaristi Frank Bornemannin jo aiemmilla levyillä suitsuttama vastakulttuuri ja henkinen voima (pössyttely on tässä vaiheessa ilmeisesti sopivasti unohdettu). Eloy saarnaa, että tehkää parannus ja tulkaa uskoon tai tuomiopäivä tulee, perkele! Ainakin Bornemann ja kumppanit ovat hauskempia ja musiikillisesti omaperäisempiä kuin gospelbändit. [2]

Jälkikäteen kirjoitettuja tekstejä vain on niin paljon, etteivät ne oikein tahdo mahtua musiikin tahteihin. Varsinkin yllä mainittu ”Atlantis’ Agony” junnaa alussa turhan kauan kahden soinnun ympärillä, kun Rosenthal lukee kokouspöytäkirjasta, kuinka jumalat päättävät antaa kurittomille ihmisille pataan (minkä jälkeen varmaankin ottavat nektaridrinksut ja pikkuista ambrosianaposteltavaa kabinetissa). Silti Eloyn 70-luvun tyyli on parhaimmillaan tällä levyllä. On Pink Floydin äänimaailmoja ja jameja mutta ei yhtyeen melodisia oivalluksia lainaavaa sointia, on hard rockista muistuttavia kitarariffejä ja toisaalta sinfonisen progen vakioepäillyiltä vaikutteita ottanutta syntikkasooloilua ja rytmiryhmän jäntevyyttä, ja on vielä melko omaa puhutun äänen käyttöä. Linjaa on tiukennettu huomattavasti edellisen levyn Dawn (1976) rönsyilystä, ja kaikki toteutetaan ilman jousien tai muiden ylimääräisten instrumenttien tuomaa lisäväriä. Tällä levyllä kiteytyy Eloyn yhtenäinen musiikillinen ja ajatuksellinen näkemys, josta voi pitää tai sitten ei.

”Poseidon’s Creationin” loppuosio on yksi Eloyn parhaita hetkiä. On aina ilahduttavaa kuulla, kun basson funkmainen melodia vastaa vahvasti kaiutetun slidekitaran korkeisiin ulvahduksiin kuoron ja syntikan hoilatessa tuomiopäivän virttä. Synkoopit tuovat levyä kovasti hallitsevaan ein-zwei-drei–loppu-tulee-ai-tahtiin ja -tunnelmaan hauskasti hieman svengiä.

Pallas: The Sentinel (1984). Taitelija Patrick Woodroffen maalauksessa yhdistellään 70-luvun progekansien tyyliin eri aikakausia ja elementtejä. Huomaa esimerkiksi yläreunan roomalaistyylisellä kypärällä varustettu kyborgikentauri, joka perustuu vanhaan Britannian rautateiden logoon.

Ocean vihjaa lopussa, että mielen voima saattaisi nostaa Atlantiksen meren pohjasta. Skotlantilaisen neoprogeyhtye Pallasin ensimmäisellä studioalbumilla The Sentinel (1984) Atlantis todella nousee uudelleen. Tarinassa Atlantiksen teknisesti pitkälle edistynyt sivilisaatio eliminoi itsensä sisällissodassa mutta jättää jälkeensä supertietokoneen ohjaamaan ihmiskunnan kehitystä parempaan suuntaan. Vuosituhansia myöhemmin se nousee merestä pelastamaan ihmiskunnan samanlaiselta tuholta pakottamalla sodan partaalla horjuvat supervallat liittoutumaan yhteistä uhkaa vastaan.

Tarina kerää yhteen monta ajalle tyypillistä ideaa. Kylmän sodan tieteistarinoissa kone oli usein ihmiskunnan pelastava (kirjaimellinen) deus ex machina, Atlantiksen kohtalo ja ydinsodan uhka oli kytketty toisiinsa jo Pelham Groomin romaanissa The Purple Twilight (1948) ja Atlantis oli juuri putkahtanut pinnalle (hyvin pahantuulisena) italialaisessa kahjoseikkailussa I predatori di Atlantide (Atlantiksen kostajat, 1983). Tarinan vainoharhaisuus ja pelko voi tuntua melodramaattiselta, jos ei ole itse sattunut elämään aikana, jolloin pidettiin aivan todennäköisenä ja asiaankuuluvana, että minä päivänä hyvänsä järkevät valtionmiehet saattaisivat muuttaa suurimman osan ihmiskuntaa radioaktiiviseksi tuhkaksi. Tarinassa ei ole uskonnollista elementtiä, kuten monissa yllä käsitellyissä albumeissa, mutta se heijastelee tuolloin todellista lopun aikojen pelkoa. ”Atlantis is rising / It’s coming for you / It’s coming for me / Turn your eyes to the sea / Prepare to meet your destiny”, karjuu tarinan Kassandra kappaleessa ”Eastwest”.

Näin tarina siis vaikuttaa menevän albumin CD-versiossa. Alkuperäinen LP sisälsi vain osan konseptiin kuuluvista kappaleista ja pari suoraviivaisempaa, tarinaan liittymätöntä rockkappaletta, koska isot rahat Aberdeenin ”sinfonisiin punkkareihin” satsannut levy-yhtiö EMI ei suostunut julkaisemaan albumia tuplana ja halusi sille myös radioystävällistä materiaalia. Loput Atlantis-kappaleet kerättiin singlejen B-puolilta ja kaikki materiaali miksattiin uudelleen CD-julkaisulle. Kuitenkin Pallasin alkuperäisissä demoissa tarinaan kuului vielä äänittämättä jääneitä kappaleita. Niissä laajennettiin sivujuonta astronautista, joka ennustaa Atlantiksen paluun ja joutuu valtaapitävien vainoamaksi.

Karsinta kannatti, sillä musiikin ansioista huolimatta tarina ei kaivannut lisää mahtipontista saarnaamista. Pallasin lähestymistapa kun perustuu melodisen hard rockin, Yesin sinfonisen soinnin ja Genesiksen teatraalisuuden liittoon, hieman samalla tavalla kuin Styxin kaltaisilla yhdysvaltalaisilla ”pomprockareilla”, joskin näitä kekseliäämmin. Se tasapainoilee vitaalin vaikuttavuuden ja tyhjää jauhavan mahtipontisuuden välillä. Laulaja Euan Lowsonin dramatiikka ja B-elokuvamaisesti puhutut monologit puskevat esimerkiksi kappaletta ”Rise and Fall” kohti jälkimmäistä. Sen sijaan kappaleet kuten fanfaarimainen ”March on Atlantis” ja tarttuvan rapsodinen ”Heart Attack” välittävät hyvin henkeä nostattavaa suurellisuutta. ”Ark of Inifinity” puhkeaa keskiosioissaan hienosti hieman ELP-tyylisen syntetisaattorisoiton johtamaan lentoon. Paikoittaisesta koomisuudestaan huolimatta ”Atlantis” huipentaa tarinan sopivan vaikuttavasti odotettuun tuhoon mutta myös riemukkuuteen.

Jos tarina sovittaa Atlantiksen myytin 1980-luvun kulttuuriseen ilmastoon, massiivisesti tuotettu musiikki koettaa tehdä saman progressiiviselle rockille. Albumin tuottajaksi hankittiin Yesin ja ELP:n klassisimmat kappaleet kätilöinyt Eddie Offord ja kuvittajaksi Patrick Woodroffe, jonka taidokas kansikuvapanoraama antaa Atlantiksen muinaisen ja futuristisen kuvaston yhdistelmälle steampunk-henkisen sävyn. Samoin musiikissa progen veteraanit mellotroni ja Rickenbacker-basso käyvät yhteisessä rintamassa kitarasyntetisaattorin ja Synclavier-samplerin kanssa vyöryttämään metallisia voimasointuja ja hymnimäistä sinfonisuutta. Kaikista ponnisteluista huolimatta albumin soundi ja vaikutus eivät nouse aivan toivotulle tasolle. Se on silti kiitettävä yritys luoda kunnianhimoinen progressiivinen konseptialbumi aikana, jolloin progen ja konseptialbumien katsottiin ja monissa piireissä toivottiin kokeneen Atlantiksen kohtalon.

Viidestä tässä käsitellystä Atlantis-albumista juuri The Sentinel vie kadonneen mantereensa kauimmaksi alkuperäisestä myytistä, ja ainoastaan siinä Atlantis paitsi nousee uudelleen myös uppoaa kahdesti. Mutta tekee se muutakin. Albumin hienosti päättävässä avaruudellisessa kappaleessa ”Ark of Infinity” yhdistynyt ihmiskunta (tai sen jäännökset) kurkottaa kohti tähtiä jättäen vanhat kärsimykset taakseen. The Sentinel ei vain tyydy varoittelemaan perikadolla tai kauhistelemaan ihmiskunnan typeryyttä vaan vihjaa, että Homo sapiens saattaisi pystyä kasvamaan ulos sekä itsetuhoisuudestaan että kovakätisistä kaitsijoistaan. [3]

[1] Naurua hillitsee se, että varmasti varsinkin SAC:n riveissä palvelevista ohjuspäälliköistä löytyy joku, joka vakavissaan uskoo ohjuksiensa olevan Jumalan työkaluja.

[2] Ideologia näkyy vielä vahvemmin jatko-osassa Ocean 2: The Answer (1998), joka nimestään huolimatta on temaattisesti ja musiikillisesti aivan eri teos.

[3] Sen sijaan myöhäinen jatko-osa XXV (2011), joka paljastaa Atlantiksen olleen peräisin toisesta maailmasta, suhtautuu paljon kyynisemmin ihmiskunnan kykyyn paikata vuotavat kurahousunsa, kun taas yksi armoton jumala saapuu antamaan koivuniemen herraa tuhmille lapsille.

 

 

John Barry: The Black Hole (1979)

Huhtikuussa 2019 ohitettiin yksi virstanpylväs, kun radioteleskooppien avulla onnistuttiin tuottamaan ensimmäinen suora kuva mustasta aukosta. Tässä piilee jo tietynlainen paradoksi. Musta aukko syntyy, kun vähintään kolme kertaa auringonkokoinen tähti luhistuu äärimmäisen pieneksi ja tiheäksi pisteeksi. Kappaleen painovoima kasvaa suunnattomaksi ja avaruus sen ympärillä vääristyy niin voimakkaasti, että pakonopeus nousee valonnopeutta suuremmaksi. Lähellä massaa mikään, ei edes valo, pysty pakenemaan vetovoimaa. Massan ympärille muodostuu pallonmuotoinen ja läpitunkematon tapahtumahorisontti. Avaruusaikaan siis repeää mahdollisesti äärettömän syvä monttu, johon aine häviää lopullisesti ja jonka sisällöstä meillä ei ole varmaa tietoa. Tapahtumahorisontin ympärillä painovoima pyörittää ja hankaa ainehiukkasia toisiaan vasten niin suurella nopeudella, että ne kuumenevat ja alkavat hehkua. Se, mitä Event Horizon Telescopen kuva meille näyttää, onkin hehkuvaa kertymäkiekkoa vasten häilyvä painovoiman siluetti, joka peittää aukon sisuksen. Me katsomme siis jonkin suunnattoman tuhoisan ja arvoituksellisen voiman kolmiulotteista varjoa.

Sinänsä turhaanhan tiedemiehet näkivät vaivan, sillä jo neljäkymmentä vuotta sitten Gary Nelsonin ohjaama Disneyn elokuva The Black Hole (Musta aukko, 1979) näytti kaikille, miltä musta aukko todella näyttää. Tai no, elokuvassa se näytti vuoroin siniseksi ja punaiseksi värjätyltä kierregalaksilta. Itse asiassa elokuva oli kyllä loistavaa mainosta mustille aukoille, mutta sen antamaa kuvaa niistä ei voi pitää tieteellisesti tarkkana. Varsinkin kun elokuva kurkistaa tapahtumahorisontin taakse.

Oli jo tarpeeksi outoa, että Disney, joka ei tuolloin ollut nykyisenkaltainen elokuva-alan jätti vaan lähinnä Mikki Hiiren koti, lähti yleensä tekemään suuren luokan avaruusspektaakkelia. Alun perin Space Probe 1 -nimisestä elokuvasta oli ajateltu avaruuteen sijoittuvaa katastrofielokuvaa. Musta aukko valikoitui katastrofin laukaisijaksi, koska se oli noussut suosituksi aiheeksi tieteiskirjallisuudessa ja julkisuudessa. Näin sen jälkeen, kun ilmiö sai nimensä vuonna 1969, ja kun vuonna 1973 löydettiin Joutsenen tähdistöstä muuten näkymätön röntgensäteilynlähde, Cygnus X-1, joka julistettiin mustaksi aukoksi.

Esituotantovaiheen julkisuus ja näyttävät tehostesuunnitelmat antoivat ymmärtää elokuvan tavoittelevan 2001 – avaruusseikkailun (1968) konseptuaalisia mittasuhteita, sen sijaan että se olisi Mikki Hiiri avaruushädässä. Mutta kesken kaiken tuli Tähtien sota (1977) ja, eräitä perinteisen tieteiskirjallisuuden faneja lainatakseni, ”raahasi science fictionin pois yliopistoista ja potki sen takaisin katuojaan, minne se kuuluukin”. Se toi kultakauden seikkailuscifin tarinat valkokankaille ennennäkemättömän vetävästi visualisoituna ja palautti vanhakantaisen myyttisen ja viihdyttävän seikkailun vakavaksi ja synkkämieliseksi käyneen Hollywood-elokuvan keskiöön. Samalla se tosin lukitsi tuotantokoneiston fokuksen lapsenomaisiin spektaakkeleihin, eikä valitusta linjasta ole juuri liikahdettu neljäänkymmeneen vuoteen.

Tähtien sodan sokkiaalto iski Mustaan aukkoonkin, ja vaikutukset näkyvät elokuvan jakomielisyydessä. Tarinan keskiössä seilaa palatsimaisella Cygnus-avaruusaluksella (kuinka muutenkaan) tohtori Hans Reinhardt (Maximillian Schell), joka on kuin kolme astetta kahjompi ulkoavaruuden versio James Masonin kapteeni Nemosta Disneyn Verne-tulkinnassa 20 000 Leagues under the Sea (Sukelluslaivalla maapallon ympäri, 1954). Hän aikoo viedä aluksensa mustaan aukkoon, kulkea (hypoteettisen) Einsteinin-Rosenin sillan läpi (vieläkin hypoteettisempaan) valkoiseen aukkoon ja putkahtaa siitä toiseen maailmankaikkeuteen (erittäin hypoteettista), jossa elää ikuisesti (nyt on enää vain hypoa). Hänen tiellensä osuu tutkimusalus Palominon puumainen miehistö, jonka eläväisin jäsen on näsäviisas robotti V.I.N.C.E.N.T. (äänenä Roddy McDowall), ulkomuodoltaan kuin lentävä tynnyri. Tämä joukko käy lasertaisteluita Reinhardtin vahtirobottien kanssa ja uhmaa jopa luonnonlakeja kellumalla tyhjiössä pelkissä vakiohaalareissa (koska näyttelijöiden mielestä kohtauksiin suunnitellut avaruuspuvut näyttivät liian noloilta). Kaiken tämän sähellyksen vastapainona elokuva tarjoaa pitkäpiimäistä avaruuskuvastoa, mahtipontisia irtolainauksia filosofeilta ja tietysti lopussa metafyysisen syöksyn mustaan aukkoon, joka kuitenkin on kuin ajatuksellisesti köyhempi versio 2001:n kuuluisasta tähtiporttikohtauksesta. Näyttävä mutta jähmeä elokuva oli liian ristiriitainen vedotakseen kunnolla Disneyn lapsiyleisöön tai aikuisempaan yleisöön, vaikka edellä mainitulle tähdättiin oheistuotteitakin leluista tarrakuva-albumeihin (jotka saavuttivat Suomenkin) ja jälkimmäiselle Alan Dean Fosterin romaaniversio, jonka suurin saavutus oli selittää parhain päin osa elokuvan tieteellisistä kömmähdyksistä ja paradokseista.

Hehän ovat kuin kaksi marjaa: Event Horizon Telescopen…

… ja Disneyn musta aukko.

Paradokseista ja ristiriitaisuuksista voi puhua myös englantilaisen John Barryn (1933 – 2011) elokuvaan säveltämän musiikin kohdalla. Mustan aukon musiikki on toisaalta perinteistä suurieleistä orkesterimusiikkia, jota tulkitsee 94-henkinen sinfoniaorkesteri, toisaalta sitä vetävät selvästi hieman eri suuntiin erilaisten odotusten mustat aukot. Musiikin taltioinnissa ainakin lähestyttiin äänitystekniikan tapahtumahorisonttia. Ensimmäistä kertaa täyspitkän elokuvan musiikki äänitettiin digitaalisesti. Äänityksessä käytettiin 3M-yhtiön uutta huippukallista 32-raitaista järjestelmää, jolla oli tehty ensimmäiset kaupalliset äänitteet vasta alle vuotta aiemmin. Sopivasti aiemmat taltioinnit olivatkin jazzia ja taidemusiikkia. Selvästi musiikki kuten elokuva nähtiin isona ja arvokkaana projektina.

Tähtien sodan suuren äänijäljen jätti John Williamsin elokuvaan säveltämä musiikki. Pitkäaikaisen elokuvasäveltäjän Williamsin sankarillisen marssiteeman tuntevat nekin, jotka eivät elokuvia ole nähneet. Musiikkihistoroitsijat ovat myöhemmin todenneet, että paljolti juuri Williamsin työ palautti kunniaan vanhakantaisen romanttisen elokuvamusiikin, jota hallitsevat vahvat melodiat, selkeät johtoaiheet ja sinfoninen orkesterisävyjen käyttö. Se avasi myös monen nuoren kuulijan korvat orkesterimusiikille. Tällaisen musiikin aiempi valtakausi oli Hollywoodissa 1940-luvulla Erich Wolfgang Korngoldin kaltaisten säveltäjien hallitessa, mikä sattuu sopimaan yhteen sen kanssa, että tuolloin julkaistiin valtaosa siitä tieteiskirjallisuudesta, josta muodostui Tähtien sodan perimä. Voi sanoa, että suorasukainen, suurieleinen ja nostalginenkin musiikki sopi elokuvien sadunomaiseen eskapismiin kuin fotonitorpedo lämmönvaihtokanavaan. Niinpä seuraavina vuosina valkokankaita halkoivat toisiaan naurettavamman kokoiset avaruusalukset Williamsin ja hänen jäljittelijöidensä säveltämien fanfaarien raikuessa avaruudessa, missä kenenkään ei pitäisi pystyä kuulemaan sinfoniaorkesteriasi.

Barry vastaa tyylilajin odotukseen säveltämällä Mustaan aukkoon ”Overturen”, pariminuuttisen alkusoiton, joka poikkeuksellisesti soi ennen elokuvan alkua pelkällä mustalla taustalla. Mallinsa mukaisesti sekin alkaa koko orkesterin kajauttamalla toonikan ”alkuräjähdyksellä”, josta nousee kirkkaiden vaskien uljas fanfaari. Samalla tavoin B-osa liikkuu verkkaisemmin, on nostalgisempi ja korostaa jousia. Barryn versio on kuitenkin myös hitaampi, harmonioiltaan elegantimpi ja varsinkin B-osassa rytmi marssii hillitysti verrattuna Williamsin draiviin. Ero korostuu, kun teemaa kuullaan taistelumusiikkina ylimääräisillä symbaaleilla koristeltuna (levyllä ”Laser” ja CD:llä myös ”Kate’s Okay”). Musiikki on upeaa mutta sävyltään erilaista, vähemmän yksioikoisen sankarillista ja energistä seikkailumusiikkia. Monille katsojille taistelukohtauksen musiikki saattoi tullakin töksähtävänä yllätyksenä, sillä alkusoitto jätetään usein pois televisioesityksistä ja videoversioista, ilmeisesti koska yleisön oletetaan vaihtavan kanavaa, jos se joutuu katselemaan mustan aukon sijasta mustaa taustaa kaksi minuuttia, jotka muutenkin veisivät turhaan tilaa olennaiselta eli mainoksilta.

Tutkimusalus Palominon miehistö vakavana. Barryn musiikki käsittelee heitä kautta linjan vakavasti ja arvokkaasti. Tämä osin tekee tapahtumista uskottavampia, osin korostaa niiden absurdiutta.

Elokuvan varsinainen pääteema edustaakin toista perinnettä. Siinä yhdistyy kolme erillistä ideaa yllättäväksi kokonaisuudeksi. Ensinnäkin on korkeiden jousien kenttäkuvio, jonka salaperäinen ja jännitteinen tunnelma perustuu tritonuksien erottamille sävelkimpuille. Toiseksi Moog-syntetisaattorit kuljettavat muikealla vibratolla seitsemän nuotin polveilevaa, kromaattista ostinatoa, kuin huimausta aiheuttavaa valssia. Lopuksi pohjalla puhaltimet luovat jylhän molliteeman marssirytmissä, jonka pohjanuotit junttaa paikoilleen puhaltimien ja patarumpujen lisäksi tuhannen g:n raskaudella kosminen säde, sähköinen lyömäsoitin, jonka selkäpiitä karmivaa surinaa kuultiin monissa muissakin tämän ajan avaruusseikkailuissa (ja josta on puhuttu lisää täällä). Yhdistelmä muodostaa ikään kuin musiikillisen muotokuvan, jossa melodian raskas mutta varma liike antaa hahmon inhimilliselle draamalle ja herkeämätön ostinato mustan aukon tuhoisalle, muuttumattomalle pyörteilylle. Kuin houreinen tanssi tuo monirytminen ja -tasoinen yhdistelmä uhmaa järkeä virtaamalla yhteen ja eteenpäin.

Tässä ei ole enää kyse Williamsin alkukantaisen sankarillisesta myöhäisromanttisesta elokuvamusiikista, vaan modernistisemmasta lähestymistavasta, joka juontaa juurensa Bernard Herrmannin paljon puhuttuun musiikkiin elokuvassa The Day the Earth Stood Still (Uhkavaatimus Maalle, 1951). Siinä elektronisen soinnin, polytonaalisuuden ja epäselvän rytmiikan luoma vieraus tasapainoili tutumman ja turvallisemman orkesterimusiikin kanssa, aivan kuten elokuvassa avaruuden vierailija sekä sulautuu maapallon kulttuuriin että järisyttää sitä. Herrmannin ”populaari avantgarde” loi lukuisille B-luokan tieteiselokuville (mitä useimmat tieteiselokuvat olivat 50 – 60-luvuilla) valmiin sanavaraston, jolla ilmaista vierautta.[1]

Barry sulauttaa perinteen itsensä näköiseen orkesterimusiikkiin (marssiteema). Suurin osa The Black Holen musiikista varioi pääteeman ideoita ja aiheita. Siinä on paljon pahaenteisen basson tai ostinaton ympärille rakentuvia marsseja, kosmiseen säteen sävyttämiä piano- ja jousiurkupisteitä ja tummasävyisiä jousimelodioita. Varsinkin viimeksi mainittujen mollivoittoisessa tunteellisuudessa ja jousien tummassa soinnissa kuuluu Barryn rakkaus venäläiseen orkesterimusiikkiin.

Moonraker, John Barryn toinen suuri avaruusseikkailu 1979.

Barryn rakastetuimmat ja tunnetuimmat teokset liittyivät tietysti James Bond -elokuviin, joiden ikonisen soundin hän loi. Niiden vaskivoittoinen sointi ja Barryn jazzvaikutteinen sävellystyyli määrittelivät 60-luvulla, miltä toiminnallisen ja seksikkään vakoiluelokuvan tuli kuulostaa. Vuonna 1979 kaikki tungeksivat Tähtien sodan jäljissä avaruuteen (joka on onneksi iso, siis todella iso, joten kaikki mahtuivat), ja jopa Bond singottiin kiertoradalle elokuvassa Moonraker (Kuuraketti). Tiettyjä yhtäläisyyksiä voikin bongata näistä kahdesta Barryn avaruusaiheisesta soundtrackista. Bond ja tohtori Holly Goodhead lentävät avaruuteen marssien ja kvinttikiertoisten ostinatojen säestyksellä, ja pääkonna Draxin ökyavaruusasema paljastetaan samalla tavoin kuin Cygnuksen luolamaiset tilat, laskevilla dramaattisilla jättisoinnuilla, jotka rakentuvat tummista vaskisoinnuista ylöspäin jousien, harpun ja puupuhaltimien majesteettiseksi äänikehäksi. Moonrakerin painottomuutta kuvaavissa balettimaisissa kohtauksissa voi kuulla myös kaikuja The Black Holen ”Overturen” fanfaarista ja albumin huipentavan kappaleen ”Into the Hole” päättävästä kuviosta.

”Into the Hole” säestää Mustan aukon huipentavaa 2001-mäistä matkaa mustaan aukkoon. Siihen Barry lataa jotakuinkin kaikki albumilla käytetyt pienet motiivit jälleen pääteeman ostinaton päälle, mutta sitten hän samentaa vähitellen ne kaikki harmonisesti epävarmaksi, lähes liikkumattomaksi puuroksi, ikään kuin kaikki rusentuisi yhteen mustan aukon puristuksessa. Siitä musiikki kuitenkin nousee taitavasti ”taivaallisesti” orkestroituun fanfaariin, joka huipentuu selkeään C-duurisointuun ensimmäistä kertaa koko albumilla. Matka on vienyt jonnekin aivan muualle.

Barry ehkä plagioi hieman itseään, mutta se sallittakoon. Yhtäläisyyksiä Mustan aukon musiikkiin löytyy jo hänen aiemmasta musiikistaan Bond-elokuvaan Thunderball (Pallosalama, 1965). Pääteeman jylähtävien urkupisteiden, viuluostinaton ja silkkisen eteeristen klusterien prototyypit ovat kuultavissa aiemman elokuvan ”vedenalaisen baletin” säestyksessä. Ehkäpä tällainen harmonisesti seisova ja pitkiä toismaailmallisia ääniä hyödyntävä tyyli vain sopii kuvaamaan leijumista joko vapaassa pudotuksessa tai veden alla – vesisäiliössä ja uima-altaissa avaruuslentäjätkin harjoittelevat kiertoradalla toimimista. Toisaalta, ehkä Barry loi The Black Holen pääteeman valssimaisuuden juuri 2001:n innoittamana. Stanley Kubrickin elokuvassa avaruusalukset liikkuivat wienervalssi Tonava kaunoisen tahtiin, mikä osaltaan antoi ymmärtää, että kyse oli vakavasta, A-luokan tieteiselokuvasta. Juuri tätä vakavaa imagoa Mustan aukon avaruuskuvasto tuntuu haluavan jäljitellä, ei Tähtien sodan tai Star Trekin visuaalista linjaa, jossa avaruusalukset viuhahtavat poimunopeudella ruudun halki vauhtiviivat perässään tai kiepahtelevat kuin taitolentokoneet Maan ilmakehässä.

Moonrakerin soitinnus korvaa elektroniikan upean eteerisellä mutta tavanomaisemmalla kuorotekstuurilla. Tässä voi nähdä sen paradoksisen merkityksen, että muka aikuisille suunnattu Bond-elokuva on avoimesti sarjakuvamaista eskapismia, joka pitää avaruudessakin jalat maan pinnalla, kun taas sarjakuvayhtiön nuorison avaruusseikkailu pyrkii kohti kokeellisuutta ja syvällisyyttä. Musiikki onnistuu tässä tehtävässä johdonmukaisemmin kuin elokuva itse. Sellainen The Black Hole -albumin kuuntelija, joka ei ole nähnyt elokuvaa, voikin yllättyä, jos tietäisi, miten ristiriitaistakin Barryn musiikki on paikoin säestämiensä tapahtumien kanssa. Kaikista puutteistaan huolimatta Musta aukko popularisoi kiitettävästi mustien aukkojen käsitteen ja vakiinnutti huomattavasti teoreettisemman ajatuksen mustasta aukosta tunnelina toiseen paikkaan tai aikaan lopullisesti osaksi tieteismytologiaa. The Black Hole taas oli kiitettävä ja turhan vähälle huomiolle jäänyt yritys kertoa sama musiikin keinoin. [2] Albumi on elokuvamusiikiksi vahva kuuntelukokemus omillaankin, ja ristiriita lajityyppiodotusten kanssa tekee siitä entistä mielenkiintoisemman.

The Black Holen viimeinen paradoksi on, että tämä digitaalisen äänityksen pioneerityö oli vuosikymmeniä saatavilla ainoastaan analogisena vinyylinä. John Barryn muuta tuotantoa julkaistiin kyllä ahkerasti CD-muodossa 90 – ja 2000-luvuilla, mutta Disneyn varastojen mustasta aukosta pääsi pakenemaan ainoastaan Black Holen murusia tieteiselokuvien musiikkia tai säveltäjän uraa luotaaville kokoelmille, usein vielä uusioäänityksinä. Kun albumi sitten haluttiin julkaista digitaalisesti kolmekymmentävuotisjuhlaa varten, havaittiin, että tekninen edistyneisyys vuonna 1979 oli ylitsepääsemätön este vuonna 2009. Alkuperäisten moniraitaäänitysten toistamiseen tarvittavia digitaalisia moniraitanauhureita ei ollut montaa jäljellä, eikä laitteen 12- ja 4-bittisten audiomuuntimien erikoinen yhdistelmä soveltunut nykystandardien mukaiseen digitointiin. Verkkolevitykseen saatiin sentään tuolloin LP:n masternauhan digitointi. Sitkeän yrittämisen ja vanhan teknologian virittelyn tuloksena laservalon näki viimein vuonna 2011 uudelleenmiksattu ja lähes kaksi kertaa LP:n mittainen CD-versio. Sen päätti hauska uudelleenmiksaus pääteemasta, joka riisui siitä kaiken orgaanisen orkestroinnin ja jätti vain metallinkiiltoisen synteettisen luurangon valssaamaan kuin konepajassa. Kappale on yllättävän ajanmukaisen kuuloinen, ja jos elektronisen tanssimusiikin käsitys tanssittavista rytmeistä ei olisi niin toivottoman kapea, siinä olisi ollut ainekset klubihittiin. Toisaalta se kuulostaisi liian pelottavalta suomalaisten lavatanssien viimeiseksi valssiksi.

Voimme ottaa kuvia mustan aukon tapahtumahorisontista, mutta koska informaatio ei pääse pakoon mustasta aukosta, saamme tuskin koskaan tietää, miltä tapahtumahorisontin takana kuulostaa. Näemme ahmivan kidan varjon, mutta emme kuule mahan kurinaa. Vastatodisteiden puutteessa väitän, että tämä The Black Holen pääteeman muunnos on uskottava kuulokuva mustasta aukosta. [3]

[1] Tätä voi verrata Bebe ja Louis Barronin täysin elektroniseen musiikkiin elokuvassa Forbidden Planet (Kielletty planeetta, 1956). Se repii kaikki siteet perinteiseen tonaaliseen musiikkiin niin melodian, harmonian kuin rytminkin tasolla ja muistuttaa paikoin äänitehosteita, niin kuin luonnonäänistä nauhurin avulla ”samplattu” niin sanottu konkreettinen musiikki. Kriitikot ja elektronisen musiikin ystävät ylistivät kyllä musiikkia, mutta jäljittelijöitä se ei saanut tieteiselokuvassa lainkaan samalla tavoin kuin Herrmannin kokeilut.

[2] Huolellisimman ja melko uskottavan musiikillisen kuvauksen mustaan aukkoon lentämisestä oli luonut jo ennen John Barrya Rush-yhtye kappaleessaan ”Cygnus X-1” (1977). Siinä mustan aukon vuorovesivoimat repivät oikeaoppisesti liian lähelle tulleen astronautin aluksen palasiksi, vaikka oikeammin siitä tulisi kilometrien mittainen spagettinauha. Jatko-osa ”Hemispheres” (1978) sen sijaan menee puhtaan fantasian puolelle esittäessään, että astronautti kulkee aukon läpi ja päätyy kehottomana jumalolentona Ólympokselle. Mustan aukon läpi kuljetaan myös Ayreon-yhtyeen albumilla The Universal Migrator Part 2: Flight of the Migrator (2000), ja siellä onnistunut kulku selitetään sillä, että musta aukko toimii teoreettisena madonreikänä, joka vie toisaalle galaksissa, ja sillä että kulkija on aineeton sielu. Muuten musta aukko esiintyy populaarimusiikissa lähinnä vertauskuvana psyykkisille tiloille, esimerkiksi Musen, Pink Floydin ja Cosmos Factoryn lauluissa. Vain Art Bearsin kappaleessa ”Riddle” (1978) musta aukko pääsee itse kertomaan itsestään.

[3] The Black Holen pääteeman tahtiin on kyllä tanssittu jo vuonna 1980. Yhdysvaltalainen tuotantotiimi Meco oli keksinyt leipäpuun tehtailemalla diskoversioita tunnetuista elokuvasävelmistä (alkaen Tähtien sodan teemasta), ja tuolloin myös pääteema sai diskokäsittelyn. En aio spekuloida, voisiko tapahtumahorisontin takana kymmeniä aurinkoja vastaava massa olla puristunut kokoon diskopalloksi.

Neoproge osa 1: Marillion

1980-luvun alun Britanniassa ei ollut neoprogea. Huomiota kuitenkin herätti joukko nuoria bändejä, joiden musiikissa kuului selvästi tuolloin epämuodikkaan sinfonisen progen vaikutus, varsinkin 70-luvun puolivälin Genesiksen ja Yesin. Vuonna 1985 huomiota oli kertynyt jo niin paljon, että musiikkitoimittaja puhui ”brittiläisen progen uudesta aallosta” (the new wave of British progressive rock), mikä oli rinnastus jo vuosia suuria laineita nostattaneeseen New Wave of British Heavy Metal -brändiin. Uusilla proge- ja heavy-yhtyeillä olikin siinä mielessä paljon yhteistä, että molemmat tukeutuivat paljolti Lontoon Marquee-klubille, vetosivat osittain samaan yleisöön ja arvostivat soittotaitoa enemmän kuin punkinjälkeisessä Britanniassa oli säädyllistä.

”New prog” ei tarttunut kielenkäyttöön, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä, kun bändien ensimmäinen aalto oli jo takana ja monet yrittäjät haihtuneet pienistä lätäköistään, käyttöön oli tullut nimike neoprogressive rock, neoproge. Moni arveli nimityksen tulleen Rapakon takaa, ja usein sitä on käytetty vähättelevässä sävyssä: neoproge on ”aidon” progen kevyempi, uudelleenlämmitelty, popmainen tai vesitetty muoto. Ehkä kyseessä on laina taidemusiikin puolelta, jossa eräät kriitikot käyttivät termiä neoclassical merkitsemään klassisen aikakauden ideoiden väsynyttä uudelleenlämmittelyä.

Moni neoprogeksi leimattu yhtye vastusti katkerasti leimaa ja vetosi siihen, ettei kuulostanut yhtään samanlaiselta kuin muut yhtyeet. Ei siis me, mutta ne toiset. Totta onkin, että yhtyeiden lähestymistavat erosivat toisistaan, mutta ne olivat silti huomattavasti lähempänä toisiaan kuin 70-luvun progen suuret nimet, joilla kaikilla oli selvästi omaehtoinen lähestymistapa rockin ”edistämiseen” (tosin nekään eivät yleensä halunneet vertautua toisiinsa). Eroista huolimatta neoprogeyhtyeistä on löydettävissä sen verran paljon yhteistä, että voidaan puhua löyhästä neoprogressiivisesta rocktyylistä. Varsinkin kun tämän tyylin vaikutus kuului vahvana paitsi Britanniassa myös Manner-Euroopassa ja paikoin kauempanakin aina 2000-luvun alkuun asti.

Neoprogesta puhui todellisuudessa ensi kertaa vuonna 1982 brittiläinen toimittaja Phil Bell kuvatessaan englantilaista Marillion-yhtyettä myönteisesti. Sen olivat perustaneet Buckinghamshiressa vuonna 1978 Electric Gypsy -yhtyeessä soittaneet rumpali Mick Pointer ja basisti Doug Irvine. Tuolloin nimi oli vielä J. R. R. Tolkienilta lainattu Silmarillion. Vain Pointer oli mukana siinä kokoonpanossa, joka näytti keskisormea ajan musiikilliselle trendeille ja keräsi armottomalla keikkailulla sellaisen kannatuksen, että suuri levy-yhtiö EMI kiinnitti sen listoilleen. Yhtyeen varhaiset singlet ja ensimmäinen albumi Script for a Jester’s Tear (1983) määrittelivät pitkälti progressiivisen rockin uuden aallon Isossa-Britanniassa.

Keskustelua varhaisesta Marillionista leimasi kaksi vastakkaista näkökantaa. Monet vanhat progefanit kuulivat yhtyeen musiikissa kalpean kopion kymmenen vuotta aiemman Genesiksen sävellyksistä. Yhtyeen kovimmat fanit kiistivät jyrkästi kaiken samankaltaisuuden ja korostivat Marillionin ajanmukaisuutta. Kumpikaan näkökanta ei ole vailla perusteita.

Genesis-syyttäjien vahvin todiste on EP:llä julkaistu 17-minuuttinen eepos ”Grendel” (1982), joka toistaa monia Genesiksen tunnusmerkkejä ja matkii yhtyeen oman mammuttiteoksen ”Supper’s Readyn” (1972) moniosaista rakennetta. Kitaristi Steve Rothery näppäilee kappaleen avaavan näennäiskeskiaikaisen modaalisen riffin cembalomaisesti soivilla sähkökitaroilla. ”Supper’s Readyn” tapaan tämä ”akustinen” intro johtaa rockmaisempaan huipennukseen, jossa melodia ja säestys avautuvat fanfaarimaiseksi. Laulaja Fishin (alias Derek W. Dick) tulkinnassa kuulee Peter Gabrielin maneereja (ohut korkea nasaali yhdistettynä kuiskaavaan tyyliin, dramaattinen fraseeraus ja dynamiikka, kaareutuvat melodiat, joissa on tyypillisesti suuri alkunousu ja polveileva pienempi laskeutuminen), vaikka Fishillä on Gabrielia selvästi karheampi ääni ja hän laulaa vahvalla skotlantilaisaksentilla. Kautta kappaleen kosketinsoittaja Mark Kelly pyörittää Minimoog-syntetisaattorillaan samanlaisia kuplivia murtosointuja kuin Tony Banks omalla ARP Pro-Soloistillaan.

Molemmat kappaleet käsittelevät mytologisia aiheita. ”Supper’s Ready” huipentuu Johanneksen ilmestyksen näkyihin, ”Grendel” taas kuvaa vanhimman englanninkielisen sankarirunoelman ”Beowulfin” tapahtumia tarinan hirviön näkökulmasta (näkökulma on lainattu suurimmaksi osaksi John Gardnerin vuoden 1971 romaanista). Jälkimmäisen synkempi ja monitulkintaisempi aihe oikeuttaa Marillionin mollivoittoisemman sävelkielen ja sähköisemmän sovituksen, mutta sävellys on huomattavasti Genesistä köyhempi ja instrumentaalisesti mielikuvituksettomampi.

Marillion hakee Genesiksen tapaan harmonisia lisäsävyjä tavanomaisesta sointukierrosta pyörittämällä sitä uhkaavan urkupisteostinaton päällä. Yhtye myös aivan röyhkeästi kopioi ”Supper’s Readyn” klimaattisen ”Apocalypse in 9/8” -jakson vastaavaan lokeroon omassa sävellyksessä. Ainoa ero on siinä, että sävellyksen nerokas rytmi, jossa urkusoolo kiertelee vapaamittaisesti muiden soittimien tiukkaa 9/8-kuvioita vasten, survotaan erittäin kankeasti 4/4-tahdin pakkopaitaan. Sävellys huipentuu ”Supper’s Readyn” tavoin kitaramelodian johtamaan sinfoniseen fanfaariin, mutta kokonaisuus on rakennettu sen verran kömpelösti erillisistä musiikillisista laatikoista, ettei lopetuksesta synny samanlaista pilviin kohottavaa paluuntunnetta kuin esikuvassa. Paras mitä ”Grendelistä” voi sanoa on, että se osoittaa, ettei toimiva proge-eepos synny välttämättä kopioimallakaan.

Fanit ovat nostaneet kilven Genesis-leimakirvestä vastaan huomauttamalla, aivan oikein, että ”Grendel” on varhainen poikkeustapaus Marillionin tuotannossa eikä yhtye yrittänyt vastaavaa perinteistä proge-eeposta uudelleen ainakaan 80-luvulla. Mutta G-vaikutus ei rajoitu tähän G:hen. Kellyn syntikkapulputukset hallitsevat äänikuvaa niin ”The Webin” ja ”Garden Partyn” kaltaisissa kahdeksanminuuttisissa minieepoksissa kuin ensimmäisessä singlehitissä ”Market Square Heroes”, yksinkertaisessa rockbiletyksessä, jonka kuvaus raivoa ja intoa puhkuvasta mutta muuten pihalla olevasta vallankumousjohtajakandidaatista tuntuu paitsi melkein punkhengen parodialta myös muistuttaa Genesiksen ”The Knifen” tematiikkaa. ”Garden Party” tekee satiiria englantilaisesta luokkayhteiskunnasta Peter Gabrielia ilkeämmin, mutta kujeileva laulutyyli ja helmeilevä pääriffi paljastavat innoituksen juuret. Helkkyvät kitara- ja kosketinmurtosoinnut kutovat ”The Webin” ja ”Script for a Jester’s Tearin” muistojen rikkaat verkot, jotka ovat silti harsomaisempia kuin esikuvansa esimerkiksi ”The Cinema Show’ssa” tai ”Ripplesissä”. Ja niin edelleen. Ei tarvitse mennä Fishin lavaesiintymiseen kasvomaalauksineen ja pukuineen nähdäkseen, että ei Marillion tyhjästä ilmestynyt.

”Genesis? Hmm, jotenkin kuulostaa tutulta…” Vasemmalta: Fish, Mark Kelly, Steve Rothery, Mick Pointer, Pete Trewavas.

Marillion ei kuitenkaan ole mikään Genesis-klooni jo sen takia, että yhtyeen DNA:ta pilkuttavat lainat muiltakin yhtyeiltä. Steve Rotheryn kitaransoitossa, joka tarjoaa usein musiikin parhaat instrumentaaliset hetket, kuuluu Steve Hackettiin ohella vahvasti David Gilmourin ja Andrew Latimerin melodinen soolotyyli, jossa vahvoja melodisia fraaseja sommitellaan tiukasti sointuäänistä mutta ne saadaan laulamaan bluesvaikutteisella vibratolla. Näin on varsinkin ”Chelsea Mondayn” pitkässä soolossa, joka oli Rotherylle albumin parrasvalopaikka. Pink Floydin vaikutus kaikuu halki ”Chelsean Mondayn”, mutta ei niinkään suorana kuin sen innoittaman myöhemmän stadionrockin kautta suodattuneena. Mahtipontisen hidas 4/4-rytmi, toistuva aiolinen sointukuvio, jota varioidaan ainoastaan vaihtelemalla sävellajia, ja tekstin kuolaavan alentuva suhtautuminen naisobjektiinsa voisivat olla hieman synkempää ja kunnianhimoisempaa Foreigneria.

Pointerin innostus kanadalaisen Rushin progressiiviseen hard rockiin taas selittää esimerkiksi innon yhdistellä melko suoraviivaisia kitarariffejä melodiseen bassoon ja aktiiviseen rummutukseen, kuten esimerkiksi ”Forgotten Sonsin” alussa tapahtuu. Pointerin tekninen osaaminen vain ei yllä vaatimusten tasalle, vaikka Pete Trewavas saakin Rickenbacker-bassosta irti tarvittavaa purevaa pumppausta. Albumin jälkeen Pointer saikin tylysti potkut itse perustamastaan bändistä.

Samoin Fishin dramaattinen ja monisanainen ilmaisu on enemmän velkaa Peter Hammillin raivoisalle eksistentiaaliselle näkemykselle kuin Gabrielin kujeellisemman surrealistiselle kerronnalle. Esimerkiksi ”Script for a Jester’s Tearissa” hänen näennäisen sydämestä revityt tunnustuksensa menetyksen tuskasta ja kyvyttömyydestä ilmaista tunteitaan ajoissa muistuttavat hyvin paljon Hammillin erolevyn Over (1977) ja varsinkin kappaleen ”Time Heals” puhdistavia itseanalyysejä. Jos ”Grendel” painikin 70-luvun brittiprogen tapaan mytologian, fantasian tai utopismin parissa, valtaosa Fishin teksteistä käsittelee – kuten hän itsekin jaksoi muistuttaa arvostelijoitaan – maanläheisempiä ja ajankohtaisempia aiheita ihmissuhteista kaupunkisodankäyntiin. Ylikuumentuneilla kielikuvillaan ja kirjallisia viitteitä vilisevällä vapaamittaisella runoudellaan hän kuitenkin nostaa nämä arkiset nyyhkytykset itsessään arjen ylittäviksi fantasioiksi. Aikuisia aiheita käsitellään teini-ikäisen kiihkon ja beat-kirjailijoiden rappioromantiikan yhdistelmällä. Tekstien keskiössä seikkailee Fishin toinen minä ”the Jester”, sydänsurujen, tähteyden paineiden ja maailman yleisen pahuuden masentama narri, joka vuodattaa runoihinsa kasvomaalipanssarin taakse kätkettyä tuskaa. Hymynsä takana itkevä narri oli tuore idea, kun Shakespeare sitä käytti, eikä hahmo ollut tuntematon progressiivisessa rockissakaan (kuunnelkaapa esimerkiksi ranskalaisen yhtyeen Mona Lisa albumia Le petit violon de Monsieur Grégoire, 1976). Fish kuitenkin onnistui puhaltamaan kuluneeseen ideaan yllättävää eloa.

Fish oli tähän aikaan(kin) laulajana teknisesti lähinnä keskitasoa, mutta hänen emotionaalinen ilmaisukykynsä ja uskottavan rockmainen rosoisuutensa sopivat ajan henkeen. Punkin jälkeen silottelemattomuus oli uskottavuutta, ja uuden aallon popmusiikki ymmärsi dramaattisuuden, suurieleisyyden ja värikkään pukeutumisen päälle. Marillionin varhaiset julkaisut saavat hieman lisävirtaa siitä kitkasta, joka vaikuttaa Fishin rosoisen laulun, hänen värikkäiden sanoitustensa ja musiikin melko anonyymin ja hillityn progesoinnin välillä. Musiikin ja laulun välinen kuilu oli suurempi studiossa kuin lavalla, mutta juuri Fishin päällekäyvä rockstaraesitys lumosi keikoilla monet satunnaiset kuulijat. Monelle popmusiikin kuulijalle kun keskeistä on juuri laulajan ääni ja persoona, mikä voi osaltaan selittää sen, miksi juuri Marillion menestyi lähes ainoana viiteryhmästään.

Ennen kaikkea Marillion on punkinjälkeisen ajan luomus, jonka sävellykset ovat rakenteellisesti yksinkertaisempia kuin Genesiksellä ja vailla esikuvan sävelkielen hienouksia. ”Market Square Heroes” tai suoranainen pop-parodia ”Charting the Single” eivät loppujen lopuksi ole mitenkään radikaalisti erilaisia kuin yhtyeen albumien materiaali. ”He Knows You Know” käsittelee – ehkä osuvasti – huumeongelmassa junnaamista yhden yksinkertaisen sointukulun ympärille rakennetulla riffillä ja lattealla melodialla. Kappale nousee todella eloon vasta tyylikkään kitarasoolon aikana. Huvittavasti soolo, sitä säestävä murtosointukuvio ja oikeastaan koko kappaleen urkupisteelle rakennettu groove jäljittelevät edelleen 70-luvun Genesiksen tavaramerkkejä.

Muuallakin Marillionin harmoninen kieli pohjautuu pitkälti perusrocksointuihin ja riffeihin, yhtyeen jalka nousee etusijaisesti 4/4-tahdissa ja tekstuureja hallitsevat usein yksioikoiset syntetisaattorimatot ilman hienovaraisempaa kerrostusta tai kummempaa varioimista. Kappalerakenteet pohjautuvat vahvasti tuttuun säkeistö-kertosäeformaattiin, josta ”The Webin” kaltaiset pidemmät sävellykset poikkeavat lähinnä vuorottelemalla kahta tai useampaa erillistä sävellysideaa. Yhtyeen draaman kaari syntyy pidemmän kehittelyn ja paluun sijaan yhdistelemällä näitä paloja suurellisen vaikutelman aikaansaamiseksi, esimerkiksi ”Script for a Jester’s Tearin” tapauksessa tehokkaasti, vaikkakaan ei kovin orgaanisesti.

Script for a Jester’s Tearin parhaan yksittäisen hetken tarjoaakin juuri albumin päättävä ”Forgotten Sons”. Se kertoo brittiläisistä sotilaista Pohjois-Irlannin tuon ajan levottomuuksien keskellä ja valjastaa jotakuinkin Marillionin koko ideareservin operaationsa. Osaa ideoista ei otettaisi toiste aktiivipalvelukseen. ”Grendelin” tapaan sekin luo sotilaallisia tunnelmia, mutta se on kestoltaan vain puolet tästä ja silti rakenteeltaan vieläkin hajanaisempi. Näin se suunnilleen menee:

Intro. ”Wish You Were Heren” mieleen tuova äänikollaasi, jossa kruisaillaan läpi radiokanavien ja kuullaan muun muassa ote ”Market Square Heroesista”.

A. Kuumeinen, joskin hieman kömpelösti rummutettu hard rock -marssi. Syntetisaattori laulaa säkkipillimäistä toccataa, kitara komppaa räkäisellä riffillä ja Fish kuvaa sotaa Belfastin kaduilla välillä koomisenkin ylilyövällä dramatiikalla ja kaikki sotaelokuvan kliseet hyödyntävillä huudahduksilla.

B. Musiikki katoaa jättäen kitarariffin jauhamaan kuivana ja ohueksi suodatettuna. Hyvin koulutetulla RP-englannilla puhuva ääni tarjoaa kotirintaman näkökulman ”ei niin kaukaiseen sotaan” kuin uutisankkuri, joka selostaa kuivan asiallisesti tilannetta välinpitämättömälle televisioyleisölle. Fishin ääni karjuu samat sanat samassa tahdissa jostain kauempaa, kuin unohdetun sotapojan huuto.

C. Rytmisektio palaa rauhallisemmassa perusrocktahdissa riffin ympärille. Syntetisaattori ja vahvasti tehostettu kitara soittavat pitkiä ja melko päämäärättömiä linjoja tässä melkein spacerock-tyylisessä instrumentaalissa. Soittimien kaiutetut kirkaisut viuhahtavat ohi kuin seinistä kimpoava srapnelli.

D. Paluu puheeseen, mutta nyt rummut ja basso tukevat unisonossa marssimaista ja aggressiivista kitarariffiä. Sen päälle luetaan rivisotilaan rukous poliittisille päättäjille, sysimusta parodia ”Isä meidän” -rukouksesta. Innoittajana oli ehkä Pink Floydin ”Sheep” (1977), mutta samanlaista sotilaallisen riffittelyn ja sotilaan ahdistuksen yhdistelmää oli liikkeellä myös raskaampien rockaikalaisten lauluissa, esimerkkinä varsinkin Gary Mooren ja Phil Lynottin ”Military Man” (1985). Jännite nousee halveksivaan aameneen, mutta ulos pääsee vain katkaisemalla musiikin kuiskaukseen.

E. Lyhyt äänikuvaelma, jossa vartiosotilas haastaa Kuoleman ja tunnistaa tässä ystävän. Se toimii kuin toinen intro esittelemällä kappaleen aivan erillisen toisen osan, joka on…

F. Hidastempoinen sinfoninen rocklaulu, jossa vuorottelevat Camel-tyylinen valittava kitaramelodia ja kyynisen raastavat kuvaukset työttömyyskortistosta Pohjois-Irlantiin viskattujen rivisotilaiden kohtaloista pommien ja väkivaltaisten kotietsintöjen ristitulessa (”Join the Professionals” oli brittiarmeijan tuolloinen mainoslause ja työtöntä tykinruokaa riitti). Kertauksessa Kelly paksuntaa tekstuuria kuoromaisilla sampleilla kuin kuolinmessussa ja Fish viittaa lastenriimeihin korostaakseen makaaberia vaikutelmaa kuolemaan hylätyistä nuorukaisista ”lasten ristiretkellä”.

”Forgotten Sons” on päätä huimaava suoritus, koska sen ei pitäisi toimia lainkaan. Mutta suorituksen tunteellinen vilpittömyys estää melodramaattisuuden ja naiivi kekseliäisyyden into panee ohittamaan kappaleen tilkkutäkkimäisyyden. Se kasvaa sellaiseksi eeppisen tuntuiseksi ja koskettavaksi kokonaisuudeksi, jota ”Grendel” ja albumin muut pidemmät kappaleet vain yrittivät. Valitettavasti Marillion kävi joko liian taitavaksi tai liian itsetietoiseksi, jotta olisi yrittänyt vastaavaa toiste.

Singlekokoelman B’Sides Themselves (1988) kanteen on koottu kollaasi Mark Wilkinsonin Marillionille tekemistä singlekuvituksista. Alla: Marillionin vaikutus ulottui myös kuvitukseen. Esimerkkeinä Marillionin aikalaisen Pendragonin The Masquerade Overture (kuvitus Simon Williams, 1996) ja sveitsiläisen Deyssin At-King (Laurent Sauvageat ja Yves Jobin, 1985)

Marillion siis tarjoili 70-luvun sinfonisen progen hieman yksinkertaisempana, aggressiivisempana ja tosimaailmallisempana ajalle, joka oli julistanut tuon musiikin ja sen pohjana olevan ajattelutavan halveksuttavaksi muinaisjäänteeksi. Script for a Jester’s Tear voi kuulostaa nykykorvaan hieman kömpelöltä ja varsinkin soundillisesti vanhanaikaiselta, mutta vuonna 1983 oli oikeastaan ällistyttävää, että tällainen julkaisu tuli ilmoille isolla levymerkillä ja vetosi aidosti ajan kuulijakuntaan. Marillionin uusvanhassa esiintymisessä oli suoranaista röyhkeyttä. Yhtye kehitti tyyliään, modernisoi soundiaan ja hioi särmiä tunnetuimpiin teoksiinsa Misplaced Childhood (1985) ja Clutching at Straws (1987) mennessä, mutta peruskaava oli jo olemassa tällä albumilla.

Marillion herätti myös huomiota kuvittaja Mark Wilkinsonin yhtyeelle luomalla visuaalisella tyylillä. Wilkinson käänsi Fishin röyhelöiset kielikuvat räikeän värikkäiksi ja valokuvamaisen yksityiskohtaisiksi kansimaalauksiksi, joissa sarjakuvamainen eskapismi sekoittui absurdiin rujouteen. Samalla tavoin kuin Roger Deanin ja Paul Whiteheadin maalaukset olivat määritelleet osaltaan Yesin ja Genesiksen 70-luvun alun identiteetin ja Marillionin heviaikalainen Iron Maiden myi ennätysmäärän t-paitoja, joissa komeili Derek Riggsin luomuksia, Marillionin ja Wilkinsonin symbioottinen suhde teki osaltaan Marillionista uuden brittiläisen progen ykkösbrändin.

Luokitteli Marillionin miten vain, juuri siitä tuli neoprogen valtikankantaja ja loppujen lopuksi ainoa jonkinasteista valtavirtamenestystä saavuttanut yhtye. Sen suosio sai Twelfth Nightin kaltaiset aikalaiset uskomaan, että progressiivisemmalla materiaalilla voisi menestyä 80-luvullakin, ja sen vanavedessä Pallas pääsi myös yrittämään maailmanvalloitusta EMI:n leivissä. Toisaalta sen menestys imi osittain hapen muilta, varsinkin kokeellisemmilta aikalaisilta. Yhtyeen musiikillinen lähestymistapa ja varsinkin Fishin imago hallitsivat käsitystä neoprogressiivisesta rockmusiikista, ja niitä matkivat monet yhtyeet Euroopassa vielä sen jälkeenkin, kun yhtye itse oli siirtynyt niistä eteenpäin.

Peter Hammill: Over (1977)

Erolevyt ovat konseptialbumien kiistanalainen alalaji. Konseptialbumiin tarvitaan yleensä jokin tekijän tietoisesti rakentama suunnitelma, joka sitoo albumin osaset kokonaisuudeksi. Se voi olla ulkoapäin annettu tarina tai yhdistävä teema. Pelkkä sydänsurujen luetteleminen ei välttämättä riitä tekemään uskottavaa kokonaisuutta, varsinkin kun valtaosa popmusiikista käsittelee muutenkin joko rakkauden syntyä tai loppua. Oman suhteen loppu voi toimia lauluntekijän muusana – Phil Collins esimerkiksi on todennut, että avioero avasi hänen luovat hanansa – mutta syntyneitä tuotoksia ei ole tarkoitettu jonkinlaiseksi lausunnoksi artistin omasta elämästä, vaikka yleisö mielellään tulkitsee ne sellaisiksi. Bob Dylanin Blood on the Tracks (1975) on esimerkki albumista, jota tahdotaan lukea tekijänsä harkittuna lausuntona omasta parisuhteestaan Dylanin protesteista huolimatta.

Yksi konseptilevyn mitat täyttävä ja eroahdistuksen äärirajoilleen vievä julkaisu on englantilaisen laulajan ja lauluntekijän Peter Hammillin Over (1977). Valtaosa sen materiaalista syntyi Hammillin henkisestä myllerryksestä, kun hänen pitkäaikainen naisystävänsä Alice lähti Hammillin ystävän ja entisen roudarin matkaan joulukuussa 1975. Säveltäminen oli Hammillin pakotie jumittumisesta itsesääliin. Toisaalta albumin teemat eivät rajoitu Hammillin omien tuntemusten märehtimiseen, vaan niistä muodostuu vavahduttava ja yleismaallinen tuumailu menetyksestä, yksinäisyydestä ja lopulta myös selviytymisestä.

Teema näkyy jo kannessa, joka sekin sanoo, että ohi on. Siinä on klassisen rockposeerauksen ainekset: mies, kitara ja savuke. Kaikki sankaruuden eleet vain ovat haihtuneet, ja kaiken paljastavassa päivänvalossa näkyy pelkkä tyhjyys. Kuvassa on ehkä tavoiteltu jotain samaa haikeuden tunnetta kuin Frank Sinatran klassisen erolevyn In the Wee Small Hours (1955) dekkarihenkisessä kannessa. Kansi myös viittaa kappaleeseen, jonka Hammill kirjoitti samaan aikaan Overin materiaalin kanssa mutta jonka hän äänitti vasta Van der Graaf Generatorin kanssa albumille World Record (1976). Kappaleen ”Meurglys III (The Songwriter’s Guild)” teksti kertoo: ”In the end there’s only you and Meurglys III / and this is just what you chose to be, / fool!”. Loppujen lopuksi mies jää yksin kitaransa kanssa omien valintojensa takia. [1]

Tämän vahvistaa ”Crying Wolf”, joka potkaisee Overin käyntiin kitkerällä hard rockilla. Hammill riepottelee omaa itsekeskeisyyttään ja ennustaa itselleen yksinäistä vanhuutta, jos hän ei pysty aidosti tasapuoliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Albumi onkin niin tunteellisesti ravisteleva kuin on osin juuri sen takia, että tekijä kohdistaa kitkerimmän kritiikkinsä juuri omiin vajavaisuuksiin