Niemen virtaa länteen

Vuoden 1971 lopussa Czesław Niemen kokosi jälleen ympärilleen uuden yhtyeen auttamaan uudenlaisten musiikillisten ideoiden kehittelyssä. Samaan aikaan hänen uransa lähti uudelle vaihteelle. Hän oli jo aikaisemmin esiintynyt ja kohahduttanut energiallaan yleisöjä myös Ranskassa ja Italiassa. Nyt hän sai levytyssopimuksen kansainvälinen levy-yhtiön CBS:n Länsi-Saksan siiven kanssa. Sen myötä hänen uuden yhtyeensä tuotanto jakautui kahtia puolalaisiin ja kansainvälisiin julkaisuihin.

Aloitetaan ensin mainituista. Niemenin uusi yhtye äänitti elokuussa 1972 yli tunnin musiikkia, joka julkaistiin seuraavana vuonna kahtena erillisenä levynä, jotka olivat mielikuvituksettomasti nimetyt Niemen Vol. 1 ja Vol. 2. Ne on kuitenkin julkaistu yhtenä kokonaisuutena CD:llä nimeltä Marionetki, ja tällaisena kokonaisuutena myös niitä tässä käsitellään.

Kun ajatellaan, kuinka vahva laulaja ja lauluntekijä Niemen oli, on yllättävää, että hän omistaa yhden kokonaisen LP-puoliskon kontrabasisti Helmut Nadolskin säveltämälle instrumentaalille ”Requiem dla Van Gogha”. Varsinkin kun sillä ei ole enää mitään tekemistä rockin kanssa, vaan se on lähinnä avantgardejazzista ja modernista konserttimusiikista ammentava massiivinen puoli-improvisaatio aavemaisille uruille, preparoidulle pianolle, kumeille lyömäsoittimille ja Nadolskin synkän moni-ilmeiselle bassolle, josta hän saa irti selkäpiitä kylmääviä glissandoja ja rahisevan liukkaita melodioita. Yllättävintä on, että 17-minuuttinen teos pitää kuulijan otteessaan koko pitkän pulssittoman matkansa ajan lopun kirkkourkumaiseen nousuun asti.

Niemen oli selvästi kiinnostunut olemaan enemmän kuin vain laulaja, siksi hän haki ympärilleen osaavia ja luovia soittajia ja antoi heille tilaisuuksia tehdä musiikkia. Hän myös kehitti taitojaan Hammond-urkujen kanssa ja etsi niistä uusia äänivaroja. Koko yhtyeen improvisaatio ”Inicjały” jää silti ”Requiemia” tylsemmäksi ja hahmottomammaksi jazzailuksi, vaikka Nadolskin ja trumpetisti Andrzej Przybielskin soolot luovia ovatkin. Niemenin scat-laulu ei niinkään.

Rockvoiman Niemenin konehuoneeseen antaa Sleesiasta kotoisin oleva kolmikko nimeltä Silesian Blues Band eli SBB. Tuntemattomuudesta Niemenin kyytiin siepattu joukko pursuaa soittotaitoa joka ruumiinaukosta. Rumpali Jerzy Piotrowski osaa tunnelmoida symbaaleilla ja vanneiskuilla mutta myös hakata hyperaktiivista rockbiittiä. Kitaristi Apostolis Anthimos taas yhdistää bluespohjaiseen otelaudan korvennukseen John McLaughlanilta opittua dynamiikkaa ja sävyjä. Soulahtava jazz oli värittänyt vahvasti Niemenin kahden aiemman levyn sävellyksiä, mutta SBB:n rutistuksella kappale kuten ”Com uczynił” suuntaa kohti uudempaa ja korkeaoktaanisempaa fuusiomusiikkia.

Kolmikon täydentää multi-instrumentalisti Józef Skrzek, joka koulutettuna säveltäjänä ja urkurina pääsee myös tarjoamaan oman sävellyksensä (ja Niemeniäkin raspisemman taustalaulunsa) ”Z pierwszych ważniejszych odkryć”. Se edustaa psykedeelistä bluesrockia, mutta monimutkaisemmalla progressiivisella kierteellä, mistä tulisikin SBB:n ja Niemenin yhteistyön kivijalka.

Ei albumilta kuitenkaan puutu Niemenin voimakasta soulvaikutteista laulua. Enigmatic-levyn (1970) tapaan valtaosa teksteistä on tulkintoja Cyprian Norwidin ja muiden puolalaisten runoilijoiden lyriikasta. Osittain tämä oli ehkä se tapa, jolla rock myytiin epäluuloisille sensoreille itäblokin maissa. Korkealaatuiset sanoitukset tekivät rockista hyväksyttävämmän ja erottivat sen mielikuvissa katurivousten tai teinilallatuksen hallitsemista länsiyhtyeistä. Tämä oli vakavaa ja arvokasta musiikkia.

Niemen silti tekee koomisen, vain kontrabasson säestämän tulkinnan Maria Pawlikowska-Jasnorzewskan kujeilevasta runosta ”Ptaszek” – ja nauraa höröttää päälle. Hieman pidempi Norwid-tulkinta ”Sariusz” ei ehkä ole vitsi, mutta Skrzekin säröbassosoolosta huolimatta ei myöskään musiikkina kummoisempi. Sen sijaan ”Marionetki” vangitsee Norwidin ironisen tylsistymisen ilmauksen hienosti leijuvaan urkujen, trumpetin ja soulkujerruksen kehtoon, jossa kuulee Miles Davisin In a Silent Wayn (1969) kaikuja. Se on onnistunein albumin lyhyistä numeroista.

”Piosenka dla zmarłej” on tavallaan jatko-osa Niemenin uran muuttaneelle eepokselle ”Bema pamięci żałobny rapsod”, eli se yhdistää urkusoulin ja tunteellisen rockkitaroinnin hautajaisvirteen. Edeltäjäänsä verrattuna se kuulostaa kauniimmalta ja uljaammalta, – varmasti koska Jarosław Iwaszkiewiczin runo on Norwidin runoa herkempi ja toiveikkaampi elegia – mutta myös äänimaailmaltaan avantgardistisemmalta. Kappale vuorottelee hitaita urkujaksoja, soulrocksäkeitä ja instrumentaalibreikkejä, mikä antaa sille tunteellista dynaamisuutta. Hassusti se ei kuitenkaan saavuta samaa elämää suurempaa monumentaalisuuden tunnetta kuin ”Bema” juuri siksi, ettei se edeltäjänsä tapaan kasva yhtäjaksoisesti. Albumin hienoin hetki se silti on.

Koko Marionetki-kokonaisuus näyttääkin Niemenin pyrkimässä kuumeisesti ja mielikuvituksekkaasti eteenpäin kokeilemalla kaikenlaisia ideoita, joista osa toimii paremmin kuin toiset. Se on musiikkityylien laboratorio. Lännessä tehdyt levyt taas soveltavat kehiteltyjä ideoita valikoivammin.

Jo ennen albumin sessioita Niemenin yhtye (paitsi Przybielski) oli äänittänyt englanninkielisen albumin Strange Is This World (1972), jonka CBS laski Länsi-Saksan markkinoille. Uljaan uuden maailman mieleen tuova kansikuva kuvaa mainiosti albumia, jossa vereslihainen tulkinta yhdistyy kylmäävän erikoiseen sointimaailman. Niemenin ulospullotus lännessä koostuu neljästä pitkästä kappaleesta, jotka myös tarjoilevat puolalaisten julkaisujen materiaalia englanninkielisinä versioina. ”A Song for the Deceased” on hieman lyhyempi mutta rapsodisen raastavampi tulkinta ”Piosenka dla zmarłejista”. Nimikappale on tietysti englanninkielinen tulkinta Niemenin vuoden 1967 hitistä ”Dziwny jest ten swiat”, joka oli tuolloin kanavoinut nuorison vapaudenkaipuuta ja turhautumista Puolan yhteiskunnallisiin oloihin. Tämä dramaattisempi ja raaempi progeversio monimutkaistaa yksinkertaisen rakenteen instrumentaaliosioillaan, joissa urut jyristelevät tylyjä riffejä ja nopeita juoksutuksia ja Nadolskin basso kirkuu ja murisee kuin riivattuna. Maailma kuulostaa todellakin omituiselta tällä albumilla.

Ainoa uusi kappale ”Why Did You Stop Loving Me” rakentuu jälleen kolkosti kumahteleville pianosoinnuille, synkästi märkivälle tunnelmalle ja huikean yliampuvalle kitaran ja kontrabasson sooloinfernolle. Tämä vuoroin leijuva ja raivoava musiikki imee modernistisesta taidemusiikista ja jazzista yhtä paljon kuin rockin tavallisista rakenteista. Kuitenkin Niemenin tuskaisesti vongahteleva laulu on täynnä bluesmaisia kiljahduksia, laskevia kuvioita ja melismoja – ja lopussa selkäpiitä karmivaa väristelyhuutoa. Niemenin blueshenki kuuluu siinä nyt häkellyttävän vieraaseen, kyberneettiseen kehoon suljettuna. Ja se keho pitää kuulijan teräsotteessaan kaksitoista minuuttia.

Niemenin yhtye tulkitsee jopa Otis Reddingin soulklassikon ”I’ve Been Loving You Too Long”. Niemenin tunteellinen laulutulkinta tekee kunniaa alkuperäiselle, mutta instrumentaaliosuuksissa yhtye ajaa jälleen kappaleen muille vesille latomalla päällekkäin sooloja ja ostinatoja, niin että musiikki kuulostaa laukkaavan neuroottiselta jazzrockilta, joka tuntuu jatkuvasti tasapainottelevan kutkuttavasti romahduksen partaalla.

Strange Is This Worldillä kuuluu vahvimmin ja onnistuneimmin fuusio Niemenin voimakkaan blues- ja soulvaikutteisen ilmaisun ja progressiivisen rockin välillä. Se kuulostaa erikoiselta, koska se oli englanninkielisessä maailmassa harvinaista. Kypsän vaiheen brittiläinen progressiivinen rock nimenomaan erottautui aiemmasta rockista välttelemällä bluesin vaikutusta paitsi kappalerakenteissa ja sointukuluissa myös lauluilmaisussa. Bluesmaisen melismaattista ja soulmaisen tunteellista laulutyyliä kuulee progeartisteista oikeastaan vain sellaisilta varhaisilta yrittäjiltä kuin The Groundhogs, Quatermass ja kaikkia luokitteluja väistävä mielipuoli Arthur Brown. Tarvittiin puolalainen punomaan yhteen musta amerikkalainen ja valkoinen englantilainen musiikki.

Levyn myötä Niemen ja hänen yhtyeensä saapuivat jyrinällä Länsi-Euroopan markkinoille. He esiintyivät Münchenin kesäolympialaisten avajaisissakin, joskin historiankirjoissa heidän osuutensa kisoissa on jäänyt yllätysesiintyjän Mustan syyskuun performanssin varjoon. Myöhemmin he kiersivät Jack Brucen kanssa ja ehtivät herättää ihmetystä Suomessakin.

Toisella levyllä Ode to Venus (1973) studiojoukkue oli kutistunut Niemeniin ja SBB:hen. Nimikappale on Niemenin tuotannossa lähimpänä brittiläistä progea, niin hyvässä kuin pahassa. Uhmakkaan mahtipontinen kitaramelodia, urkuseinämä ja nykivät juoksutukset tukevat sankarillista/kamppailevaa laulua. Keskellä taas Skrzekin kirkkosävytteiset urkututkistelut toimivat taustana melko pateettisen yliviritetylle runonlausunnalle. Progelle tyypillinen kontrasti rajun rockin ja herkän klassisuuden välillä on tavallistakin voimakkaampi, osin ehkä hieman pingottuneen käännöksen takia. Täysin vakavana esitetty klassinen oodi rockkontekstissa on kuitenkin jotain, jota englanninkielinen proge harvoin kehtasi yrittää. Niemenillä ei ehkä ollut samanlaisia kulttuurillisia estoja, ja hän tulee tähän kontekstiin säleet ovenkarmista lentäen.

Muutenkin albumin uudet sävellykset ja kolmen Marionetkin kappaleen uusiotulkinnat ovat pääasiassa raskasta urkuvetoista progea. Jälleen yhtye paahtaa rajummin kuin Puolan sessioissa (”From the First Major Discoveries”). Piotrowskin laukkaavissa kompeissa, Skrzekin kulmikkaissa välijuoksutuksissa ja Anthimosin huutavissa sooloissa voi jo kuulla SBB:n tulevan soundin ytimen. Toisaalta Nadolskin basson jättämä aukko kuuluu aiempia albumeita tavanomaisempina tekstuureina, eikä kunnon rokkaus täysin kompensoi edeltäjien kutkuttavan omituisuuden puuttumista. Ainoastaan ”Puppetsin” kimmeltävä tausta ehkä parantaa hieman Marionetkin nimikappaleen sovituksesta.

Mielenkiintoisin sävellys on stereotyyppiseksi arabikappaleeksi sovitettu lyhyt Norwid-tulkinta ”A Pilgrim”, jossa kitara, Niemenin ääni ja pillimäisesti kirkuvat urut tulkitsevat samaa mikrotonaalista melodiaa kuin ruosteisen megafonin läpi. Arabialaista laulua ja soulilmaisua yhdistää melisman runsas käyttö sekä hienovarainen rytmin ja äänenkorkeuden manipulointi, mikä auttaa Niemeniä rakentamaan kannaksen kahden näennäisesti kaukana toisistaan olevan tyylin välille. Voimakkaista hetkistään huolimatta albumi on hajanaisempi kuin Strange Is This World, eikä siinä ole samanlaista sydänalasta kouraisevaa vääntöä. Albumin päättävä koominen rock’n’roll-instrumentaali ”Rock for Mack” vaikuttaa vielä SBB:n poikien vastaukselta ELP:n täytehulluttelulle ”Are You Ready Eddy?”

Albumin myötä tämä kokoonpano tuli tiensä päähän. Niemenin ja Skrzekin egot eivät enää mahtuneet saman katon alle, joten SBB lähti omille teilleen. Avantgardistisen rockin sijaan Niemenin seuraava julkaisu Russische Lieder (1973) sisälsi laulajan yksin tulkitsemia versioita venäläisistä perinnelauluista, joita hän oli nuoruudessaan laulanut. Seuraavana vuonna New Yorkissa äänitetty Mourner’s Rhapsody oli viimeinen ja suuresti tuettu yritys vallata läntiset rockin markkinat. Niemeniä säesti joukko studioammattilaisia ja esimerkiksi osa Mahavishnu Orchestrasta. Yhdysvaltain puolalaisyhteisö odotti albumilta yhtä paljon kuin levy-yhtiö, mutta sen menestys jäi edeltäjiään vaatimattomammaksi. Lukuun ottamatta räiskyvää nimieeposta, joka oli englanninkielinen uusiotulkinta Niemenin klassikosta ”Bema pamięci żałobny rapsod”, albumi olikin myös musiikillisesti näitä vaatimattomampi. Useimmat kappaleet edustivat melko sovinnollista souljazz-linjaa, vaikka sovituksissa olikin syvyyttä ja paljon uusia kosketinsoitinsondeja. Niemen havaitsi olevansa pieni kala läntisen musiikkibisneksen suuressa lammessa. Hän päätti palata pienempään lammikkoonsa Puolassa.

Niemenin läntisten rajaseutujen valloitusyritys siis epäonnistui, mutta se tuotti hyviä albumeita ja avasi uusia näkymiä sekä artistille että hänen taustajoukoilleen. Niemen toi tuliaisinaan Puolaan mellotronin ja Moog-syntetisaattorin, joista hän otti kaiken irti seuraavilla, entistä kokeilevammilla levyillään. SBB taas sai kahden vuoden aikana tarpeeksi ilmaa siipiensä alle, jotta se saattoi muuttaa lyhenteensä merkityksen ja aloittaa pitkän ja tuotteliaan uran aivan omillaan.

Niemen: Enigmatic (1970)

Czesław Niemen (1939 – 2004) oli Puolan ensimmäisiä rocktähtiä ja yksi puolalaisen rockmusiikin suurimmista vaikuttajista. Jo nuorena kirkkokuorossa laulanut ja musiikkia säveltänyt Niemen huomattiin ensimmäisenä 60-luvun puolivälissä, kun hän toimi puolalaisen rockin eli ”bigbitin” kykyhautomona tunnetun Niebiesko-Czarni-yhtyeen solistina. Joelta lainattu Niemen oli hänen taiteilijanimensä. Paitsi että se ääntyi ulkomaalaisten suussa helpommin kuin hänen oikea sukunimensä Wydrzycki, se viittasi hänen synnyinseutuihinsa, jotka liitettiin Valko-Venäjään toisen maailmansodan jälkeen, noihin puolalaisessa kulttuurissa mytologisoituihin itäisiin ”raja-alueisiin”. Valtaapitävä kommunistinen puolue tosin ei tuolloin katsonut suopeasti haikailua Neuvostoliitolle kuuluvien alueiden perään, joten nimeä voidaan pitää myös tietoisena provokaationa.

Niemen venytti muutenkin rajoja tuolloin. Hän lauloi harvinaisen voimakkaalla ja rikkaalla äänellä, jonka soulsävyissä kuului Ray Charlesin vaikutus. Tämä yhdistettynä hänen puolankielisiin rocklauluihinsa oli jotain uutta Puolassa. Uutta olivat myös pitkä tukka ja länsimaisten hippien virka-asuun kuuluva värikäs vaatetus, jotka hän otti ensimmäisten rokkarien joukossa käyttöön siirryttyään oman taustayhtyeensä Akwarelen tukemana soolouralle. Hänen vuoden 1967 albuminsa Dziwny jest ten swiat myi ensimmäisenä puolalaisena rocklevynä kultaa, kiitos valtaisaksi hitiksi nousseen nimikappaleensa. Tuttuun urkusoulkaavaan rakennettu protestilaulu yksinkertaisesti taivasteli, miten paljon maailmassa yhä olikaan pahuutta, välinpitämättömyyttä ja ihmisiä, jotka ”tappavat sanoilla”. Sen menestys synnytti varsinkin nuorisossa luovuuden ja voimaantumisen tunteita ja tiedotusvälineissä kovaa keskustelua nuorison ajatuksista, toiveista ja ihanteista, jotka eivät jostain syystä aina olleetkaan virallisen linjan mukaisia. Puolassa koettiin tavallaan oma ”rakkauden kesä” ja myös omat opiskelijamielenosoitukset, joissa ainutlaatuisesti puolalaiseen tapaan kansallisromanttinen runouskin valjastettiin protestien polttoaineeksi.

Runoilijoilta innoitusta sai myös Niemen, kun hän käänsi musiikkinsa soulista ja psykedeelisestä popista uuteen, kokeilevampaan suuntaan levyllään Enigmatic (1970). Levyn keskipiste ja käänteentekevä teos on ensimmäisen puolen täyttävä ”Bema pamięci żałobny rapsod”, joka on sävelletty kuulun puolalaisen runoilijan Cyprian Norwidin (1821 – 1883) runoon. Eeppistä mittaa hyödyntävä muistoruno kuvaa kenraali Józef Bemin hautajaisia. Bemin nostivat Puolan kansallissankariksi hänen saavutuksensa taistelukentällä epäonnisen vuoden 1830 Marraskuun kansannousun yhteydessä, ja hän johti myöhemmin maanpakolaisena puolalaisia joukkoja myös monissa muissa taisteluissa, joissa toiveina oli vaikuttaa kotimaan vapautumiseen Itävallan, Preussin ja erityisesti Venäjän vallan alta. Puolan yhä voimakkaan romantiikan katsotaankin syntyneen juuri reaktiona näihin jakoihin ja kukistettuihin kapinoihin. Norwidin tapaan aiheeseen kerta toisensa jälkeen palanneet kirjailijat, kuvataiteilijat ja ajattelijat loivat teoksensa usein ulkomailla.

Runossa koko pilkottu ja alistettu Puola liittyy symbolisesti saattamaan kenraalia tämän viimeisellä matkalla, niin että lopulta kaikki kansakunnat ja taivas näyttävät pysähtyvän kunnioittamaan kansan kärsimystä ja hartautta, jossa piilee kristillis-mystillinen viesti kansankuntien erot ylittävästä oikeudenmukaisuudesta. Tämä pelaa syvälle puolalaiseen psyykeen iskostuneella käsityksellä Puolasta petettynä ja väärinkohdeltuna ”kansojen Kristuksena”, joka kärsii ja kuolee vaalimansa totuuden vuoksi mutta nousee aina lopulta takaisin elämään. Ajatus vetosi kansaan hyvin Norwidin ajan kolmen vallan kesken jaetussa Puolassa, samoin kuin 60-luvun lopun ”liittoutuneiden pettämässä”, ”länteen siirretyssä” ja poliittisesti kahlehditussa Puolan kansantasavallassa. Tämä elementti antaa Niemenin kappaleelle sen myyttisen lisälatauksen.

Hautajaisrunon musiikillinen sovitus alkaa asiaan kuuluvasti kirkonkellojen kumahtelulla. Hartaan jylisevä kuoro laulaa hitaasti runon latinankielisen moton laskevien urkusointujen mukana. Toistojen välillä urut kehittelevät hieman barokkimaisia kuvioita sointukulun ympärille kappaleen kerätessä hitaasti voimaa. Kokonaissävy on hyvin kirkollinen, joskin Niemenin vaikutteet tuntuvat tulevan jälleen enemmän idän raja-alueilta, kreikkalais-katolisesta lauluperinteestä, kuin kotimaan kirkkomusiikista. Siirtymä varsinaiseen lauluun tapahtuu lyömäsoittimien ja atonaalisen urkujyrinän kautta, kun kappaletta on kulunut lähes kahdeksan minuuttia.

Sävellyksen laulettu puolisko etenee vakaan keskitempoisen rummutuksen kuljettamana Procol Harumin ”A Whiter Shade of Palen” avaamaa latua lyyrisen soulballadin ja barokkivaikutteisen urkumusiikin häilyvällä rajapyykillä. A-osien pachelbellimäinen sointukierto sopii yhtä lailla popmusiikkiin kuin barokkiin. Niemenin bassolinjan päällä pyörittämät urkukuviot muistuttavat paikoin vielä hänen kirkkomusiikkikoulutuksestaan, mutta itse Hammond-urkujen ääni on siirtynyt alun kirkollisesta soinnista kohti urkusoulin ja rockin aistillisempia sävyjä. Tämän kuulee varsinkin B-osissa, kun Leslie-kaiutinkaappia hyödynnetään tukemaan laulajan kohoavia karjahduksia. Niemenin tunteikas ja koko ajan tehoaan kasvattava laulu soi soulmaisen rikkaasti ja avoimesti, mutta vaikka se koristautuu melismoilla ja seuraa paikoin laskevia pentatonisia kulkuja, se kuitenkin väistää selvimmät blues- ja soulkuviot. Sähkökitara sen sijaan vastaa lauluun hyvin bluesrockmaisella ulvonnalla ja soolokuvioilla. Sen lisäksi kuoro palaa paisuttamaan kappaletta loppua kohti.

16-minuuttinen sävellys kasvaa todellakin vavahduttavaksi rapsodiaksi, ja sen voima kumpuaa paitsi tulkinnan palosta myös eri musiikkiperinteiden (maallinen/hengellinen, taide/populaari, slaavilainen kirkkolaulu/angloamerikkalainen rytmimusiikki) maukkaasta yhteen pelaamisesta ja kontrasteista. Se on yksi onnistuneimpia näistä varhaisista rockin ja taidemusiikin fuusioista, ja siitä tuli ymmärrettävästi merkkipaalu Niemenin uralla. [1]

Toisen puolen kolme kappaletta käyttävät samanlaista perussoitinnusta, tunnelmaltaan kevyempiä runoja ja voimakkaampia jazzvaikutteita kuin ykköspuolen eepos. Varsinkin kappaleista onnistunein, Tadeusz Kubiakin kansallisromanttiseen ylistysrunoon sävelletty ”Jednego serca” hyödyntää sulavia ja tööttääviä saksofonisooloja ja kevyttä swing-rytmiä hyvin jazzmaisesti. Aistikkaammat bassorytmit ja puhtaammin soulahtavat melodiat ja taustalaulut kutistavat kappaleet kuitenkin oikeastaan pelkiksi pitkiksi soulrockesityksiksi vailla taidemusiikin vaikutteiden tuomaa syvyyttä ja luovaa tyylillistä hankausta. Näin levy jää vaikutukseltaan muotopuoleksi, joskaan sen vaikutusta puolalaiseen rockmusiikkiin ei voi kieltää. Jazzista ja taidemusiikista omaksutut soinnilliset ja rakenteelliset ideat, pitkät instrumentaalijaksot ja tekstien kirjalliset vaikutteet, nämä olivat tyypillisiä rakennuspalikoita progressiivista rockia tyylin muotoutumisaikoina soittaneille yhtyeille kautta maailman. Enigmatic avasi Niemenille ja siinä samalla puolalaiselle rockille uuden uran.

Ja tätä polkua Niemen lähtikin seuraamaan. Hänen seuraava levynsä, jonka virallinen nimi oli vain Niemen mutta joka tunnetaan yleensä kantensa perusteella ”punaisena albumina” (Czerwony album), kehitti lähinnä Enigmaticin souljazzpuolta. Tuplalevyn levypuoliskon mittainen sävellys ”Człowiek jam niewdzięczny” keskittyi sekin laajentamaan perinteistä laulurakennetta pääasiassa pitkillä sooloilla. Kuitenkin vuonna 1972 Niemen kokosi taustalleen uuden yhtyeen, johon kuului muun muassa kolme soittajaa eräästä sleesialaisesta bluesbändistä. Sen avustuksella hän loisi todella oman progressiivisen rocktyylin, joka huomattaisiin myös Itä-Euroopan ulkopuolella.

[1] Kappaleen englanninkielinen versio ilmestyi levyllä Mourner’s Rhapsody (1974), josta toivottiin Niemenin suurta läpimurtoa Yhdysvaltojen markkinoille. Huippustudiomuusikoiden kanssa äänitetty ”Mourner’s Rhapsody” on kuin Hollywoodin räiskyvä Technicolor-versio jäyhän komeasta eurooppalaisesta eepoksesta. Kummallakin on arvonsa.