Vaikka osa yhtyeen 60-luvun lopun ja 70-luvun alun musiikista kuulostaakin nykykorvaan kornilta, ei belgradilaisen Korni Grupa -yhtyeen nimi viitannut musiikin laatuun vaan sen johtajan, serbialais-unkarilaisen kosketinsoittajan ja säveltäjän Kornelije Kovačsin nimeen. Vuonna 1968 perustettu jugoslavialaisen rockin ensimmäinen ”superyhtye” kävi läpi useita kokoonpanomuutoksia ja seisoi molemmin puolin ajan populaarimusiikkia jakavaa ideologista railoa: se julkaisi singleillään ja EP:illään monta mutkatonta pophittiä, mutta studioalbumeillaan se esitti kunnianhimoista progressiivista rockia.
Yhtyeen ensimmäinen levy Korni Grupa (1972) olikin ensimmäinen progressiivisena rockina pidettävä jugoslavialainen albumi ja yksi maan ensimmäisiä rockalbumeita yleensä. Se ottaa hard rockista riffivoittoisen perustyylinsä, jazzrockista pitkät soolot ja sovitukset ja kotimaisesta perinteestä osan melodisesta mallistaan. Tämä tarjosi lähtökohdan monille Jugoslavian rockyhtyeille, ja moni muunkinlaista musiikkia tehnyt paikallinen muusikko sai albumista kipinän. Albumin tulinen soitto on vaikuttavaa nykyäänkin, mutta omasta näkökulmastani sen kiistämätön historiallinen mullistavuus kotimaansa rockhistoriassa on huomattavampaa kuin sen musiikillinen sisältö.
Mielenkiintoisempi on toinen albumi Not an Ordinary Life (1974), jonka yhtye äänitti Italiassa ja julkaisi nimellä Kornelyans. Yhdessä englanninkielisten sanoitusten kanssa näillä keinoilla yritettiin kansainvälistä läpimurtoa. Vieraskieliset sanoitukset eivät nytkään loista, mutta yhtye ja laulaja Zlatko Peyakovich selviytyvät kyllä englanniksi laulamisesta paljon vahvemmin kuin monet toiveikkaat aikalaisensa Manner-Euroopassa. Yhtyeen musiikki nojaa nyt vahvemmin syntetisaattoreihin ja taidemusiikkivaikutteiseen sinfoniseen progesoundiin, jossa kuulee kaikuja vakiosyytetyiltä Yesiltä ja Genesikseltä mutta myös Gentle Giantilta ja Premiata Forneria Marconilta (nämä yhtyeet olivat suosittuja itäblokissa tuolloin). Kaikuja kyllä, mutta ääni on oma.
Lyhyet instrumentaalit ”Prelude” ja ”Temporary Departure” antavat koskettimien esitellä kauniin klassisvaikutteisia teemoja ja pyörittävät niistä sitten virtuoosimaisesti esitettyjä kehittelyjä vauhdikkaalla ja moniäänisellä säestyksellä. Kahdesta pidemmästä sävellyksestä nimikappale on rakennettu samalla kaavalla. Siinä instrumentaalisen keskiosa korostaa ”epätavallisuutta” verrattuna laulettujen säkeistöjen perinteisempään bluessävytteiseen rockiin (hyvin perinteisiä ”voiks mä luottaa mun muijaan?” -tekstejä myöten) kitaran ja syntetisaattorin raivokkaalla yhteissoitolla, vauhdikkaalla sooloilulla ja poikkeusjakoisen ostinaton päälle rakennetuilla uhkaavankuuloisilla syntetisaattorikerroksilla.
”Man with a White Flag” onnistuu kulkemaan vielä laajemman tyylikirjon läpi luontevasti ja siten luomaan tunteen pitkästä kerronnallisesta kaaresta. Yksityiskohdat ovat myös osuvasti valittuja: kun päähenkilö päättää luopua kaupunkielämän vieraannuttavasta kamppailusta, tekninen ja rytmisesti vaihteleva jazzrock muuttuu suoraviivaisemmaksi jytäksi kansanomaisen kuorolaulumelodian taustalla, ja epätoivoisen jylhän pääteeman viimeisen kertauksen jälkeen kappale häipyy ironiseen jazzpianosooloon, mikä alleviivaa täydellisesti tarinan antikliimaksia. Lopputulos kuulostaakin onnistuneelta moniosaiselta sävellykseltä, eikä pelkästään massiivisella instrumentaalijaksolla pitkitetyltä laululta.
Päinvastaisena esimerkkinä ”Fall of the Land of the Woman” puuskuttaa ehkä ensisilmäystä vertauskuvallisemman taistelun melskeeseen latinorockkompilla, selvillä jazzharmonioilla ja levyn kovimmalla kitararevittelyllä. Energisestä soitosta huolimatta kappale on albumin yllätyksettömin, minkä selittää osin se, että se on hieman lyhennetty uusioversio ensilevyn kappaleesta ”Bezglave ja-ha horda”. Kappaleessa kuuluu selvimmin yhtyeen siirtymä hiotumpaan ilmaisuun ja mietitympiin syntetisaattorivetoisiin sovituksiin improvisaation sijaan. Moni tietysti voi pitää enemmän alkuversion pidäkkeettömyydestä.
”Generation 1942” taas on englanninkielinen versio kappaleesta ”Moja generacija”, jolla yhtye osallistui vuoden 1974 Euroviisuihin. Laulu oli sisällöltään poikkeuksellisen yhteiskunnallinen tuolloisiin kisastandardeihin nähden (kilpailun tuona vuonna aiheuttamat varsinaiset yhteiskunnalliset kuohut Italiassa ja Portugalissa eivät liittyneet niinkään itse musiikkiin), sillä se kuvasi vuoden 1942 ensimmäisenä päivänä syntyneen Kovačsin sukupolven tuntemuksia kasvamisesta Saksan miehityksen ja samanaikaisen sisällissodan keskellä. [1] Koska vuosi oli 1974, Korni Grupa hävisi eräille purkkisillin mukaan nimetyille ruotsalaisille. Alun perin hieman haikeaan keskitempon iskelmän uuteen asuun kuuluu ylimääräisiä soolojaksoja ja entistä korostetumpia dynamiikan ja tekstuurin vaihteluja kolmen toistuvan osan välillä. Kertosäkeen kelluva, kompiton jousisyntetisaattorisovitus on pysäyttävä paluu lapsuuden jähmettyneisiin muistoihin, kun taas hiipivä A-osa luo hyvin tuntumaa lähestyttävästä pommituksista ja sodasta välittömänä kokemuksena (joskin tästä on jätetty pois viisuversion pommeja kuvaavat syntetisaattoriglissandot). Aitojen musiikillisten arvojensa lisäksi ”Generation 1942” on mielenkiintoinen esimerkki progressiivisen rockin suhteesta paikalliseen iskelmämusiikkiin varsinkin Iso-Britannian ulkopuolella. Siellä missä rock oli tuontitavaraa se sekoittui kaikenlailla paikalliseen perinteeseen, eikä sen dramaattisuus välttämättä ollutkaan kovin vierasta suurellisesti sovitetun iskelmämusiikin tunteikkuudelle. Ja kuuluihan rockin kehitykseen sen ydinmailla jo 60-luvulla hittimateriaalin ”proggaaminen” pitkillä sooloilla ja erikoisilla sovituksilla.
Erikoisuudestaan huolimatta, tai ehkä sen takia, Not an Ordinary Life ei menestynyt odotetusti, joten pettynyt Kovačs päätti hajottaa yhtyeensä. Vaikka albumi julkaistiin CD:nä jo 90-luvun alussa, se on painunut unholaan ja käynyt harvinaiseksi. Yhtyeen jäsenten riidat ja Jugoslavian hajoamissotien aiheuttamat oheistuhot ilmeisesti vaikuttivat osaltaan siihen, että yhdestä Jugoslavian ja Serbian parhaista progealbumeista ei ole tällä hetkellä laillista painosta, joskin valtaosa sen materiaalista on kuultavissa Korni Grupan monilla kokoelmilla.
Kovačs on myöhemmin tehnyt uraa elokuva-, televisio- ja teatterisäveltäjänä. Hänen popkappaleitaan on levytetty ympäri Eurooppaa, Suomessakin parista teki omat versionsa 80-luvulla Esko Aho. Ei, ei Kannuksen Kennedy.
[1] Korni Grupa oli jo äänittänyt televisio-ohjelmaa varten albumillisen musiikkia partisaaneista kertoviin runoihin. Se julkaistiin vasta vuonna 1979 nimellä 1941.
ÄÄNIJÄLKIÄ 