Napolilaisen Il Balletto di Bronzon Ys (1972) on jälleen yksi kiistanalainen italoprogen klassikko. Sitä on ylistetty mestariteokseksi ja haukuttu satunnaiseksi meteliksi. Spoileri: tämä kirjoitus ei tue kumpaakaan näkökantaa.
Albumina Ys on melko ainutkertainen, mutta se ei ollut kuitenkaan Il Balletto di Bronzon ensiyritelmä. Yhtye oli alun perin nelihenkinen kitarabändi, ja sen esikoislevyä Sirio 2222 (1971) voi pitää jälkipsykedeelisenä hard rockina. Tuplakitaroiden rupisen hiomatonta sointia ja nuorekkaan energistä soittoa vievät progressiiviseen suuntaan tavanomaista monimutkaisemmat riffit. Lähes kymmenminuuttinen ”Missione Sirio 2222” menee pisimmälle yhdistämällä keskiosan kollaasin rokkaavia ja mantramaisia sähköisiä riffijaksoja akustiseen folkballadiin. Sekä musiikin rakenne että tekstin kovin ulkokohtainen hymni tuhoon tuomituille astronauteille lienevät velkaa eräälle majuri Tomille. Herkimmän kappaleen ”Meditazione” barokkimainen cembalo- ja jousisovitus taas matkii New Trollsin tuolloin tuoretta orkesterikokeilua Concerto grosso per i New Trolls (1971).
Albumi oli yritteliäs mutta ei vielä kovin omaperäinen. Mutta sitten puolet yhtyeestä meni uusiksi. Toisen kitaristin tilalle tuli tuimailmeinen ja ideoita kihisevä kosketinsoittaja ja laulaja Gianni Leone. Hänen kynästään syntyi Ys, joka olikin sitten hurja hyppy suoraan ajan progressiiviseen virtaan.
Oikeastaan se menee syvemmälle kuin valtaosa italoprogen formatiivisen vuoden 1972 keskeisistä teoksista. Italialaisille yleinen dramatiikka hallitsee, mutta sitä tasapainottavat lyyrisyys ja akustiset jaksot puuttuvat täysin. Sen sijaan ”Introduzionen” avaa naiskuoron kummallinen sanaton laulu, jossa kuuluvat heti ääniklusterit ja riitasointuinen tritonus. Seuraa Leonen kireän synkistelevää laulua barokkisävytteisten kirkkourkujen kahden soinnun doorilaisessa virressä. Sitten lähdetään paahtamaan Giancarlo Stingan rumpujen, Vito Manzarin basson ja huutavan syntetisaattoriostinaton voimin Leonen rääkäistessä väliin kolmen nuotin kimpuissa kulkevia laulufraaseja. ELP ja King Crimson kummittelevat taustalla, mutta seuraavana tuleva kuoron, kitaran ja koskettimien karusellimainen ”höpinäjakso” on aivan omaa outoutta.
Lino Ajellon kitarasoundi on pureva ja suodatetun sohjoinen, hänen soittonsa yhdistelmä Leonen kosketinosuuksia matkivia ostinatoja ja puhtaan repivää hard rockia. Mutta bluespohjaisuuden sijaan hän räimii kulmikkaan jazzmaisesti kuin John McLaughlin soolossaan Leonen pianon ja urun kasvattaessa tuomiopäivän tunnelmaa ja rytmisektion räimiessä jazzahtavaa 7/8-rytmiään yhä mielipuolisemmaksi. Tämä on ”Introduzionen” ja koko albuminkin huikein jakso, ja se kertoo, mitä albumilta voi odottaa. Hellittämätön intensiteetti on se, mikä erottaa Ysin monista aikalaisistaan. Musiikki pitää yllä hämmästyttävän intensiivistä virettä silloinkin, kun yhtye ei paahda kaikki luukut auki. Näin esimerkiksi ”Introduzionen” päätöksessä, kun ELP-mäinen laulujakso palaa hieman rauhallisempana sovituksena ja mellotronin toismaailmalliset jouset levittäytyvät aavemaisen kauniina mustanpuhuvan laulun ja synkän kahden soinnun aiolisen kierron ylle. Levottomuus ja aggressio kupruilevat alati pinnan alla.
Onko musiikin sisältö sitten intensiteetin tasalla? Ainakin syyte satunnaisesta metelistä kuulostaa kummalliselta, sillä ”Introduzionen” materiaali toistuu albumin kolmen ”Incontro”-osan sisällä. Esimerkiksi ”höpinäjakson” juoksutuksia kuullaan myöhemminkin koko sarjana tai osina esimerkiksi syntetisaattorin käsittelyssä. Valtaosa albumista pohjautuu alun ankeaan E-pohjaisuuteen ja siitä johdettuihin kahden sointukokonaisuuden vaihteluun tai osin riitasointuiseen päällekkäisyyteen. Kolme ”Incontroa” vain tuovat uutta materiaalia näiden ympärille. Ensimmäisessä se on cembalon maanista barokkitilutusta ja hard rock -marssia 5/4-tahtilajissa, vieläpä aivan selkeällä ABC-rakenteella. Toinen varioi samaa tyyliä varsinkin tekstuurin puolella lisäämällä raskaammat urut ja mellotronin pidempiä sointeja, samalla kun laulumelodiat käyvät kulmikkaammiksi.
Albumi on itse asiassa tunnelmaltaan hyvin yhdenmukainen teemojen variaatio. Häkellystä sen sijaan aiheuttaa äkkiväärä osien vaihtelu, joka voi vaikuttaa sirpaleiselta tai kömpelöltä varsinkin kolmanteen osaan tullessa. Varsinaisen kehittelyn ja laajojen kontrastien sijaan albumi puskee armotta eteenpäin antamatta kuulijalle paljoakaan hengähdysaikaa ja sokeeraa odottamattomilla käänteillään. Epävakauden reunalla taiteileva sävelkieli, jatkuva poikkeusjakoinen rytmiikka, metallisten sointien suosiminen ja korvaetikkaa tarjoava melodisuus eivät helpota kokonaisuuden sulattamista. Voi ajatella, että tällaista tekevät vielä vähän liikaa yrittävät ja näyttämisenhaluiset rock-klopit testosteronipöhnässään. Mutta yhtä hyvin musiikin maanisuus, ahdistuneisuus ja neuroottinen epävakaus on rakennettu tietoisesti kerronnan ehdoilla.
Nimen perusteella albumista puhutaan konseptilevynä myyttisestä Ys-kaupungista, joka keskiaikaisten tarinoiden mukaan sijaitsi jossain Bretagnen länsirannikolla. Tarun mukaan maa oli vajonnut kaupungin ympäriltä niin, että nousuveden aikaan kaupunki oli merenpinnan alapuolella ja vain mahtava pato piti meren loitolla. Kaupungin tuho noudattaa tuttua uskonnollisen moraliteetin kaavaa, sillä kuulemma kaupungin hyvän kuninkaan Gradlonin hunsvottitytär Dahut oli tehnyt alun perin maailman upeimmasta kaupungista paheen pesän. Siksi Ysin päälle lankesi Jumalan viha, mikä johti kiinteistöjen arvon laskuun ja lopulta kaupungin tuhoon. Tarkalleen niin että Dahut joko vahingossa tai kännipäissään avasi padon portit ja vesi hukutti kaupungin. Taruun kuului, että kaupungin kellojen saattoi kuulla vielä vuosisatoja myöhemminkin soivan veden alla, mikä inspiroi esimerkiksi Claude Debussyn sävellystä Le cathédrale engloutie (1910). Sekä ajatus, että kaupunki nousee vielä pinnalle sinä päivänä, kun Pariisi (eli Par Is, ”kuin Ys”, bretonin kielessä) hukkuu veden alle. Kaipa vieläkin jotkut katselevat toiveikkaana merelle aina kun Seine tulvii.
Todellisuudessa Daina Dinin ja Cristiano Minellonon kirjoittamat tekstit kuvaavat melko räikeän goottilaisin sanankääntein, kuinka epämääräisellä toivioretkellä hortoileva mies menettää vähä kerrallaan kaikki aistinsa ja jää yksin pimeyteen. Ehkä tämä liittyy vertauskuvallisesti Ysin tuhoon ja siihen liittyvään maailmankuvan romahdukseen. Tarussa kun Gradlon ja Dahut yrittävät ratsastaa pakoon tulvaa, mutta se on juuri saavuttamaisillaan heidät. Silloin Gradlonille ilmestyy kristinuskon pyhimys, joka käskee heittää ”tuon demonin” kyydistä tai se on menoa muuten. Kunnon kuningas panee rajat rakkaudelle, viskaa villikon veden syliin ja pelastuu toiseen kaupunkiin, jossa oletettavasti ottaa vastaan vuoden kasvattajan palkinnon. [1] Eli paha pakanallisuus tuhoutuu, kovakätinen kristillisyys säilyy.
Ysissä nimetöntä päähenkilöä ei auta hänen ”todellinen äänensä”, vaan hän on pikemminkin kuin Nietzschen viimeinen ihminen, joka yrittää turhaan saarnata totuutta maailmasta, mutta jäljellä ei ole ketään joka kuuntelisi. Korkeammat voimat ovat sen sijaan häntä vastaan ja ilmeisen pahoja. Hän kohtaa Kristus-hahmon, jonka silmiin upotetut okaat sokaisevat hänet, mutta sokea usko ei pelasta häntä kaiken nielevältä pimeydeltä. Tarjolla on vain tuho, ei toivoa. ”Terzo incontron” musiikki kuvaa lopullisen romahduksen vaikuttavasti: flangerin läpi suodatettu basso alkaa toistaa hitaasti pahaenteistä, staattista riffiä, joka jauhetaan tuomiopäivän kumuksi muiden soitinten ja äänten nostattaessa ympärille kromaattisen asteikon täyttävän äänimyrskyn pienistä äänisirpaleista. Musiikillinen kerronta on selvästi ainakin tarinaa vaikuttavampi. Lyhyen ”Epilogon” päätteeksi alun kuoro palaa ja musiikki häipyy samaan ratkaisemattomaan äänimassaan kuin mistä se nousi esiin.
Sanat ja melodiat eivät ole Ysin vahvinta puolta. Eikä ole laulukaan. Eräs yhdysvaltalainen progefani mainitsi ohimennen mutta osuvasti, että Leone soitti kuin Keith Emerson sekä lauloi ja eli kuin Freddie Mercury. Leone kieltämättä käyttää useita erilaisia kosketinsoittimia sekä (vielä uutta) Minimoog-syntetisaattoria lähes yhtä virtuoosimaisesti kuin Emerson ja jäljittelee esimerkiksi Tarkuksen (1971) piikikästä sävelkieltä. Mercuryn veroista laaja-alaista ja ekspressiivistä ääntä hänellä ei kuitenkaan ole (elämäntyyli ilmeisesti kyllä veti vertoja Freddielle). Siinä missä Mercuryn rikas ääni olisi voinut elävöittää huudahtavat ja kulmikkaat melodiat dramaattisuuden vaatimalla voimalla, Leone lähinnä rääkyy ja töräyttelee äänialansa ylärajoilla kurkku vereslihalla. Ääni pitää huolen, että ahdistus ja synkkyys eivät lopu hetkeksikään, mutta välillä suoritus lipsahtaa huvittavan puolelle.
Osin kyse oli itsetarkoituksellisesta kuvienraastamisesta. Erään toisen napolilaisen bändin mainoslause noihin aikoihin julisti Napolin Italian musiikillisesti konservatiivisimmaksi kaupungiksi. Juuri Napolista oli lähtöisin sellainen nätin tunteellinen, isoilla melodisilla kaarilla rakennettu ja siististi laulettu laulumusiikki, jota varsinkin ulkomailla pidetään peri-italialaisena. ”O sole mio” esimerkiksi oli alun perin napolilainen sävelmä. Kulttuurisesti ja poliittisesti kuohuvalla 70-luvulla nuoret muusikot nousivat tätä musiikillista hegemoniaa vastaan etsimällä luonnollisempia ja eläväisempiä ilmaisumuotoja yhtä lailla Napolin katujen vanhemmasta lauluperinteestä kuin ulkomaisen rockin räimeestä. Progressiiviset rockyhtyeet kuten esimerkiksi Osanna voidaankin nähdä osana urbaanin työväenluokan yritystä luoda oma ääni ja musiikki-ilmaisu, joka heijastelisi Napolin kulttuurin nykytilaa.
Leone varsinkin halusi suorastaan raivopäisesti silpoa kaiken oopperamaisen lyyrisyyden ja polttaa hapolla kaupallisen makeuden pois Il Balletto di Bronzon musiikista. Hän olisi alun perin halunnut laulaa albumin englanniksi, vaikka ei tuolloin kieltä juuri osannutkaan, jotta ei vain tuottaisi jotain, joka muistuttaisi inhoamaansa italoiskelmää. Siksi yhtye kokeili jopa antaa yhden taustalaulajista laulaa koko albumin, ennen kuin mököttävä Leone suostui tulkitsemaan sanat äidinkielellään. Siksi Ys on poikkeuksellisen tummasävyinen ja raastava klassisten italialaisten progealbumien joukossa.
Senkin takia varmaan albumi on löytänyt ihailijoita ennen kaikkea perinteisten progepiirien ulkopuolelta. Yhtyeen raaka soundi, paikoin musertavatkin riffit ja provokatiivinen synkkyydellä mälläily heijastavat samanlaista estetiikkaa kuin Black Sabbathin pojilla. Luultavasti heltymättömällä synkkyydellä yhtye pääsi englantilaisen industrial-yhtye Nurse with Woundin ensilevyn (1979) mukana tulleelle artistilistalle, joka muokkasi monien kokeilunhaluisten kuuntelijoiden makua. Ja eikö yhtyeen voisi kuvitella ennakoivan 80-luvun neoklassisia tiluttajia ja progressiivisia metalliyhtyeitä ”Epilogon” koko bändin hymyilyttävän vauhdikkailla unisonojuoksutuksillaan? Pronssibaletin tritonukset ovat kaikuneet ja resonoineet taustalla vuosikymmenten läpi kuin Ysin kellojen kilke veden alta.
Ysin menestyksestä huolimatta Il Balletto di Bronzo pysyi kasassa enää vuoden. Uusi yritys äänittää englanninkielinen versio albumista kansainvälisille markkinoille tuotti vain keskeneräiset versiot Ysin kahdesta ensimmäisestä osasta. Yhtyeen viimeisen julkaisun, albumia kaikin tavoin sovinnaisemman singlen ”La tua casa comoda” / ”Donna Vittoria” (1973) äänittämiseen osallistui Leonen ohella enää vain rumpali Stinga, sitten Leonen räväkkä elämäntyyli karkotti hänetkin.
Leone päätti yrittää omin käsin onneen ja äänitti vuonna 1976 New Yorkissa soololevyn taiteilijanimellä LeoNero (kertoo paljon miehestä, että alun perin nimen piti olla EGO). Tee-se-itse oli päivän sana, joten hän soitti kaiken levyllä. Tuottajan välistävedon takia Vero julkaistiin Italiassa vasta vuotta myöhemmin ja silloin yleisö ei enää lämmennyt tällaiselle progelle. Tosin kummasti albumin ensimmäinen puolisko koostuu lähinnä niistä Leonen aiemmin halveksimista italiankielisistä balladeista ja komeista popbiiseistä, jotka vain on kuorrutettu helisevillä pianojuoksutuksilla ja syntetisaattorimarengilla.
Kääntöpuolella instrumentaalipuoli pääsee taas esille. Leone palaa nyt hilpeämpään barokkitilutteluun sopivasti nimetyssä ”Tastiere isterichessä”, ja suorastaan hirtehinen ”Il castello” kuulostaa siltä kuin Keith Emerson olisi kutsuttu improvisoimaan virtuoosimainen väliosa The Bee Geesin dramaattiseen goottipopyritelmään. Ysin tasoista synkkyyttä ja intensiteettiä musiikki ei lähentele milloinkaan, vaikka ”La discesa nel cervello” kierrättää samanlaisia aineksia kuin ”Primo incontro”. Suurin voimahävikki tulee siitä, että Leonen rummutus ja Moogilla toteutetut basso-osuudet eivät pysy muun kosketintyöskentelyn tahdissa.
Levyn huippu on silti sen pisin kappale ”La bambola rotta”, joka yhdistää albumin melodisen puolen instrumentaaliseen synkistelyyn. Häiritsevän viattomankuuloinen soittorasiamelodia johdattaa hitaaseen, ahdistuneen romanttiseen rockballadiin, joka on kuin Genesiksen ”Hairless Heart” (1974), jos Tony Banks soittaisi pianoa hieman dramaattisemmin ja Steve Hackett soittaisi melodian kitaran sijaan pokasahalla. Ainakin se vetoaa tunteenpalollaan ja yllättää hieman rakenteellaan, vaikka hyvin toisella tapaa kuin Ys. Leone oli ehkä ymmärtänyt perinteen arvon, ehkä hän halusi todella mennä eteenpäin tai sitten yritti vain tarjota jotain paremmin aikaan sopivaa musiikkia. Tähän viittaa uuden aallon elektronista ilmaisua ennakoiva toinen LeoNero-albumi Monitor (1980). Leonen sooloura kuihtui, ja samaan aikaan Ysin maine kasvoi kaikessa hiljaisuudessa.
Vuonna 1996 Leone konsertoi Italiassa Il Balletto di Bronzon uuden kokoonpanon kanssa, johon kuului hänen lisäkseen rumpali ja basisti neoprogeyhtyeestä Divae. Konserteista julkaistiin albumi Trys (1999). Mukana oli materiaalia Leonen uran varrelta sekä aiemmin julkaisemattomia sävellyksiä. Veron pari sävellystä jytisevät tuhdimmin varmakätisemmän rytmisektion tuella. Albumin keskipiste on silti tulkinta Ysistä. Analogispuritaanisissa aikalaisarvioissa Leonea ripitettiin eniten tuolloin ajanmukaisten syntetisaattorisoundien käytöstä alkuperäisten vuosikertasoittimien sijaan. Itse näen pääongelman muualla. Ilman korvia korventavaa sähkökitaraa ja kummituskuoroa Ysin äänivalliin jää aukko, jota Leone ei pysty täyttämään ohuemman metallisilla tekstuureillaan. Eikä musiikki saavuta albumin hengästyttäviä energiatasoja, vaikka rytmiryhmä kohtuullisesti yrittääkin.
Tämä paljastaa karusti, kuinka paljon Ysin kouriintuntuva vaikutus riippui juuri nuoren bändin raivopäisestä intensiteetistä. Ilman sitä jää vain sinänsä hieno sävellys, mutta se on vain mustavalkoinen pohjapiirros vailla väriä ja hurjuutta. Alkuperäinen albumi oli sellainen singulariteetti, ettei Leone itsekään ole osannut tai halunnut vastaavaa luoda uudelleen. Se ei ole mestariteos eikä meteliä mutta klassikko kyllä.
[1] Tarun varhaisimmissa versioissa tosin Gradlon itse on syypää kaupungin rappioon ja tuhoon, mutta myöhemmin syyt on vieritetty tyttären niskoille (koska ne naiset). Ysin tarinasta on kerrottu monta erilaista versiota, myös musiikissa. Esimerkiksi ranskalaisen Édouard Lalon oopperassa Le roi d’Ys (1888) kaupungin tuho johtuu sisarusten välisestä mustasukkaisuusdraamasta. Alan Stivellin taustalla soittanut kitaristi ja lauluntekijä Dan Ar Braz taustoitti turmellusta ja tuhoa folkrockalbumillaan Douar Nevez (1977) kertomalla Ysin perustamisesta, Gradlonin sotimisesta Skandinaviassa ja jäämisestä yksinhuoltajaksi. Stivellin taustayhtye otti oikein nimekseen YS ja teki oman tulkintansa tarusta sävellyksellään ”Ystor” (1976). Joanna Newsomin aikoinaan ylistetty kokeellinen folklevy Ys (2006) ei nimestään huolimatta liity Ysiin edes senkään vertaa kuin Il Balletto di Bronzon albumi.
ÄÄNIJÄLKIÄ 