Seven Days of a Life (1993)

Äänitetyn musiikin voittokulku 1900-luvulla pohjautui pitkälti myös levy-yhtiöiden luomaan pohjarakenteeseen. Vaikka aina on ollut omakustanteita ja yhden ihmisen julkaisujärjestelyitä, valtaosa vuosisadan kaupallisista äänitteistä julkaistiin erikokoisten yksityisten tai valtiollisten levy-yhtiöiden kautta. Ne tarjosivat muusikoille tarvittavan studiotekniikan, jakelukanavat ja neuvonnan vastineeksi… no, usein lähes kaikesta. Vielä nykyäänkin, kun musiikin äänittämisen ja jakelun taloudellinen kynnys on madaltanut lähestulkoon kuopaksi maassa, levy-yhtiön tuki voi ratkaista sen, kuka niistä netin tuhansista ja taas tuhansista toiveikkaista pääsee esiin massasta.

Kun levyntekeminen oli vielä kallista ja jakelu sidoksissa fyysiseen tuotteeseen, sopivan yhtiörakenteen läsnäolo saattoi vaikuttaa paljonkin musiikkilajien kehitykseen. Progressiivisen rockin nousu Isossa-Britanniassa tuskin olisi tapahtunut ilman isojen levy-yhtiöiden perustamia pieniä alamerkkejä kuten Harvest,Vertigo ja Dawn, joille annettiin melkoisen paljon taiteellista liikkumavaraa, koska yhtiöt haistoivat uudessa musiikissa voittopotentiaalin mutta ymmärsivät, etteivät ymmärtäneet siitä juuri mitään. Paras oli vain antaa pitkätukkien leikkiä studiossa ja toivoa, että siitä saataisiin uusi The Beatles. Lisäksi kakkua jakamassa oli myös pieniä riippumattomia levymerkkejä, kuten Tony Stratton-Smithin Charisma ja Richard Bransonin Virgin, jonka nousun musiikkialan jätiksi aloitti Mike Oldfieldin Tubular Bells (1973). Pienet merkit raivasivat tietä kokeelliselle rockille myös muualla Euroopassa, ajatellaan vaikka Suomen Love Recordsia ja Ruotsin Silencea. Japanissa taas 80-luvun progressiivisen rockin räjähdyksen panostivat pitkälti suuren King Recordsin alamerkki Crime ja Shingo ”Numero” Uenon pieni yhtiö Made In Japan. Yksi syy, miksi kotoperäinen progressiivinen rock ei kukoistanut 70-luvulla Yhdysvalloissa, voi olla juuri sopivien ja myötämielisten levy-yhtiöiden puute.

Kahdeksankymmentäluvulla progen elvytykseen osallistuivat juuri uuden sukupolven pienet yritykset, sillä kaupallisesti erittäin epämuodikkaaksi käynyt tyylilaji kiinnosti vain harvoin suurempia yhtiöitä. Yksi tärkeimmistä yrittäjistä oli ranskalaisten musiikkifanien Bernard Guethierin ja Francis Grossen vuonna 1985 perustama Musea. Yhtiö aloitti myymällä hyllylle jääneitä ranskalaisia progelevyjä menneeltä vuosikymmeneltä. Pian se alkoi myös julkaista uudelleen eurooppalaisen progen tuntemattomampia teoksia. Aluksi julkaisut olivat vinyylejä, mutta 90-luvun alussa yhtiö otti kaiken irti laserlevyn valtakauden koittamisesta. CD antoi musiikkiteollisuudelle valtavan piristysruiskeen 80-luvun lopulta alkaen, kyynisesti ajattelevien mukaan saamalla kuluttajat ostamaan kaikki vanhat albuminsa uudelleen. Suurten nimien diskografioiden lisäksi laservalon näkivät kuitenkin myös eri musiikinlajien tuhannet harvinaisuudet, aikanaan vähällä huomiolle jääneet tai muuten vain unohdetut julkaisut, hyvät, pahat ja käsittämättömän rumat. Näistä uudelleenjulkaisuista vastasivat juuri pienet ja riippumattomat levymerkit kautta maailman.

Musean 90-luvun julkaisut olivat pääsääntöisesti malliluokkaa. Aikana, jolloin CD:t usein pakattiin hutaisten ja minimaalisesti, Musean julkaisuissa oli yleensä kunnon vihkot täynnä sanoituksia, kuvia ja taustatietoa yhtyeistä. Musiikki masteroitiin aina kun mahdollista masternauhoista ja CD:n ylimääräistä tilaa täytettiin asiaankuuluvalla, usein ennen julkaisemattomalla bonusmateriaalilla. 90-luvun puolivälistä eteenpäin yhtiö haki uudelleenjulkaisuja ympäri maailman, ja esimerkiksi toi japanilaisen sinfonisen progen ensimmäistä kertaa monien eurooppalaisten fanien tietoisuuteen.

Uudelleenjulkaisujen ohella Musea alkoi myös kustantaa aivan uusien progressiivisten rockyhtyeiden albumeita. Monet ranskalaisen progen toisen aallon keskeiset yhtyeet, kuten Eclat, Edhels, Halloween, Minimum Vital, Tiemko ja Versailles, pääsivät levyttämään Musean ansiosta, kuten myös muutamat syystäkin unohdetut yrittäjät. Pitkälti 2000-luvulle asti yhtiö oli yksi progressiivisen rockmaailman tärkeimmistä levymerkeistä.

Yhtiö julkaisi joitakin monen artistin kokoelmia, joiden materiaali oli levytetty varta vasten näitä julkaisuja varten. Erikoisin niistä oli vuonna 1993 markkinoille tullut tarinallinen konseptialbumi Seven Days of a Life. Grossen ja Thierry Sportouchen kirjoittama tarina tiivistää yhden ihmisen elämänkaaren kehdosta hautaan seitsemään päivään, jota jokaista symboloi eri roomalainen jumala. Konseptiksi se voi tuntua mahtailevalta, mutta mitään uutta konseptialbumin auringon alla tarinassa ei ole. The Story of Simon Simopathista (1967) Operation: Mindcrimeen (1988) asti (miespuolisen) yksilön eeppinen matka ja henkinen kehitys olivat olleet rockin tarina-albumien peruskauraa. Tämän yksilön tarina ei edes sisällä mitään niin eeppistä kuin aivopesua, hengellisen kultin perustamista tai fasistirokkariksi rupeamista, vain normaalielämän haasteita, saavutuksia ja pettymyksiä.

Erikoista sen sijaan on, että jokaisen päivän teeman tulkitsee omalla sävellyksellään eri progeyhtye. Yhtyeet tulevat lisäksi kaikki eri maista ja tekevät tulkintansa muiden osuutta kuulematta. Tämä oli jo ennen kuulumatonta konseptilevyn historiassa: useamman artistin teemallisia kokoelmia oli julkaistu, mutta ei tällaista ulkopuolisen kirjoittaman tarinan ympärille rakennettua yhteisyritystä.

Rohkeus ja kokeellisuus ei takaa hyvää lopputulosta. Seven Days of a Lifen artisteilla oli takanaan vahvoja näyttöjä, mutta monien uran huippu oli jo takana. Valtaosa kappaleista äänitettiin vuosina 1990 – 1991, mikä ei ollut parhaita ajanjaksoja yhtyeiden edustaman sinfonisen progen historiassa.

Esimerkiksi norjalainen Kerrs Pink -yhtye oli vasta hakemassa uutta tulemistaan lähes vuosikymmen hienon kakkosalbuminsa Mellom Oss (1982) jälkeen. ”Monday (Man)” kärsii kolisevasta synteettisestä soundista, hailakoista laulusuorituksista ja lievästä rytmisestä kankeudesta – samat ongelmat vaivasivat monia vertaisyhtyeitä 90-luvun taitteessa. Sävellyksenä se on sinänsä moitteeton kymmenen minuutin minieepos, jossa Camelin ja Genesiksen selviä vaikutteita tasapainottaa varsinkin räväkässä C-osassa norjalaisen kansanmusiikin mieleen tuova melodisuus. ”Grow up to be a Monday man”, teksti kehottaa, joten ehkä tällainen on se arkkityyppinen maanantai. Ja sitten lapsuus loppuu, kun kouluun joutuu.

Ranskalainen Halloween kärsii myös jonkin verran pitäytymisestä muovisesti kumisevien sähkörumpujen yllätyksettömässä rytmissä, mutta kappaleen ”March” ongelmat ovat muualla. Siinä missä muut yhtyeet edustavat enimmäkseen perinteistä, lyyristä sinfonista rockia, Halloween erottuu edukseen soittamalla synkempää ja paikoin riitasointuisempaa progea, jossa metallisilla synteettisillä soinneilla ja pahaenteisellä sähköviululla on paikkansa goottihenkisen sinfonisen tyylin rinnalla. ”March” edustaa kuitenkin sävellyksenä yhtyeen keskitasoa. Se astahtelee melko junnaavassa tempossa läpi puolipuhuttujen laulujaksojen ja erilaisten instrumentaalijaksojen läpi, kunnes lopahtaa kuin seinään. Lisäksi yhtye lainaa tapansa mukaisesti laulutekstinsä kauhukirjailija H. P. Lovecraftin runoista. Lovecraftin goottilaiset kauhunäyt eivät välttämättä sovi kuvaamaan päähenkilön koettelemuksia koulujärjestelmän ja yhteiskunnan kurin ja sisäsyntyisen väkivaltaisuuden kanssa. Joskin Lovecraftin elämänkielteisyyden taustalla lienee hyvinkin ollut samanlaista pelkoa aseman menettämisestä ja joutumisesta tylyyn kilpailuun kaikesta.

Sen sijaan saksalainen Rousseau onnistuu yllättämään myönteisesti. Yhtye aloitti eräänlaisena Camelin synkkämielisen saksalaisena versiona erinomaisella albumillaan Flower in the Asphalt (1980), mutta kolmannella levyllään Square the Circle (1988) yhtyeen sointi ja sävellykset olivat käyneet turhan keveiksi ja imeliksi. ”Wednesday” rakentuu sekin melko viihteellisen kuuloiselle tunnelmoinnille henkäilevillä syntetisaattoreilla ja akustisella kitaralla, mutta tunteellinen sähkökitarasoolo ja sitä seuraava uljaampi toinen teema tekevät kappaleesta aidosti liikuttavan. Myös soitinnus saattaa auttaa: yhtye oli menettänyt Camel-soundiinsa keskeisesti kuuluvan huilun ja korvasi sen tyylikkäällä sellolla, mikä on melko harvinainen valinta ei-rocksoittimeksi sinfonisessa progessa. Kappale on albumin ainoa instrumentaali, mutta mikä sopisikaan paremmin kuvaamaan kyvyttömyyttä kommunikoida toisten ihmisten kanssa?

Seven Days of a Life pähkinänkuoressa: Elämä on kovaa ja sitten kuolee, mutta ainakin musiikki on hyvää.

Kehnoimman suorituksen tekee yhdysvaltainen North Star kappaleellaan ”Thursday”. Kosketinsoittaja Kevin Leonardin johtama ELP-tyyppinen mutta enemmän Genesikseltä suuntamerkkinsä ottavan neoprogen suuntaan kallistuva trio soittaa energisesti paria yksinkertaisen mahtipontista kuviota kuvaamaan päähenkilön vallanjanoa. Vierailevan laulajan aneemisesti revittelevä ja turhan pintaan miksattu laulusuoritus kuitenkin vie pohjan tältä voimatripiltä. Hassuna yhteensattumana kappaleen sanoitus mainitsee seuraavan kappaleen esittäjän.

Japanilainen Vermilion Sands tulkitsee täydellisen rakkauden toivotonta tavoittelua elegantilla balladilla ”The Love in the Cage”. Yhtyeen tyyli tuo mieleen edelleen vahvasti Renaissancen sinfonisen folkromantiikan modernimmalla otteella. Sinänsä hitaan ja yksinkertaisen kappaleen vahvuus on komeasti akustisesta kitarasta kasvava sovitus ja sen tyylikkäästi tulkittu haikeus ja katkeransuloinen menestyksentuntu.

Italialainen Ezra Winston kohtaa kuolemanpelon ”Dark Angel Suiten” neljässä lyhyessä osassa. Muutoksia juuri kokenut yhtye ei ole samassa vedossa kuin toisella albumillaan Ancient Afternoons (1990), joka lasketaan yleensä aikansa sinfonisen progen parhaimmistoon. Silti ”Dark Angel Suite” vuorottelee siististi synkän ylväitä rockjaksoja ja keveämpiä taidemusiikkimaisempia laulu- ja urkujaksoja. Tämä muodostaa albumin dramaattisen ja ehkä musiikillisenkin kliimaksin, minkä jälkeen seuraa vain rauhoittava kooda.

Sillä albumin päättävä ”The Central Sun of the Universe” on ennen kaikkea melodialtaan tarttuva, tunteellinen popballadi, eikä sitten oikeastaan muuta. Brasilialainen Sagrado Coração da Terra oli jo 80-luvun albumeillaan liikkunut jossain uhkean sinfonisen progen ja toisaalta new ageen nojaavan synteettisen popmusiikin välimaastossa. Tämä kaunis sävellys nojaa entistä vahvemmin jälkimmäiseen, kuten yhtyeen musiikki muutenkin 90-luvulla. Ehkä tarinan sovinnainen päätös, jossa päähenkilö saavuttaa hengellisen rauhan taiteen ja luovuuden kautta, ei muuta vaadikaan kuin hurmioitunutta ”sykkimistä auringon kanssa” nätin melodian tahtiin. Teksti tosin tuntuu kaipaavan hieman dynaamisempaa käsittelyä. Lopuksi melodia kerrataan sentään sinfoniselle progelle tyypillisenä paisuteltuna instrumentaalilopukkeena, jonka aikana Sagradon mielenkiintoisin elementti, yhtyeen johtajan Marcus Vianan viisikielinen sähköviulu saa liidellä vapaana kuin mielikuvitus syntetisaattorivallin yläpuolella.

Konseptialbumit arvotetaan loppujen lopuksi kokonaisuuden perusteella. Siinä Seven Days of a Life pelaa kohtuullisesti yhteen, oikeastaan paremminkin, jos ottaa huomioon, kuinka ohuella langalla sen osat yhdistetty toisiinsa. Musiikin taso vaihtelee kohtuullisesta erittäin hyvään, ajan hammas on paikoin kalvanut vaikuttavuutta, mutta tunnetasolla albumista muodostuu melko ehjä kokemus. Se on saavutus sinänsä, kun kukaan seitsemästä tekijästä ei ole kuullut, mitä muut ovat tehneet.

Albumi oli myös kiistämättä edelläkävijä. Kymmenen vuotta myöhemmin suomalaisen progressiivisen rockin yhdistys Colossus alkoi ideoida vastaavanlaisia konseptijulkaisuja, joissa eri kansallisuuksia edustavat progeyhtyeet tulkitsivat yhdessä eeppisiä tarinoita Kalevalasta Tähtien sotaan (näissä käytettiin aina jonkun muun tarinoita, sen sijaan että yritettäisiin keksiä oma). Yhden CD:n täyttänyt Seven Days of a Life kalpeni näiden monilevyisten, mahtipontisten pakettien rinnalla, jotka suurellisimmillaan vaativat kaksi osaa ja kahdeksan CD:tä sanoakseen sanottavansa (Decameron, 2014 – 2016). Kuitenkin niillä oli sama lähtökohta, kuten myös samat vahvuudet ja heikkoudet, kuin Musean pioneerityöllä. Ja minkä levy-yhtiön kautta nämä albumit markkinoille saatiinkaan? Tietysti Musean.

Vuonojen sinfoninen pottu

Rautalangan vaikutusta progressiiviseen rockiin ei liene juuri tutkittu. Toki esimerkiksi The Shadowsin Hank Marvin inspiroi monia aloittelevia rockkitaristeja Britanniassa ja muuallakin. Rautalanka kuitenkin myös korosti instrumentaalista taituruutta ja sähkökitaran virtuoosimaista mutta vahvan melodista käsittelyä. Lisäksi melodiseen materiaaliin ujuttautui usein mukaan kansansävelmiä ja lyyrisempää melodista materiaalia kuin esimerkiksi bluespohjaisessa rocktaiteluissa hieman myöhemmin. Kun kuuntelee esimerkiksi Andrew Latimerin kitaratyöskentelyä sellaisilla Camel-yhtyeen klassikkokappaleilla kuin ”Lady Fantasy”, voi kuvitella rautalangan värähtelevän vahvasti taustalla.

Vaikutus oli vielä vahvempi monien Camelin kavionjälkiä seuranneiden 70-luvun pohjoismaisten yhtyeiden levyillä. Näistä Trømborgissa vuonna 1972 perustettu norjalainen Kerrs Pink on paraatiesimerkki. Tämä pienelle huomiolle jäänyt yhtye lainasi nimensä tunnetulta perunalajikkeelta ja sen mukaan myös antoi omalle levymerkilleen sanaleikikkään nimen Pottittskiver.

Yhtyeen ensimmäisellä levyllä Kerrs Pink (1980) musiikki onkin juurevaa ja kevyttä kuin juuri veitseen tutustuneet perunankuoret. Lähinnä instrumentaaliset kappaleet rakentuvat valoisille, norjalaiskansallissävyisille melodioille, joita heleän laulavat kitarat ja ajoittain huilu tai kosketinsoittimet tulkitsevat nätisti. Kitaristien sointuääniä myötäilevä melodinen ote muistuttaa enemmän Marvinin rämpäyttelyä kuin Latimerin ulvovaa rocksooloilua, mutta vahva kitarastemmojen hyödyntäminen lienee peräisin Wishbone Ashilta, jonka kitararockissa eivät tällaiset kansan- ja taidemusiikin sävyt olleet myöskään vieraita.

Useimmissa kappaleissa on kaksi vaihtelevaa teemaa, perinteiseen sinfonisen rockin tyyliin toinen yleensä menevämpi, toinen lyyrisempi. Cameliin verrattuna Kerrs Pinkin kosketinsoittimet tyytyvät lähinnä muodostamaan koreita taustoja ja vaikka rytmiryhmä vaihteleekin komppeja, se pysyy lähinnä 4/4-tahtilajissa vailla Camelin näennäisen kevyttä mutta notkeaa rytmistä draivia. Omaehtoisinta Kerrs Pinkin musiikissa onkin juuri tuo raikkaan, lähes naiivin kaunis melodisuus, joka kaikuu maanläheisen komeana kappaleissa kuten ”Pimpernelle”. Tämän sävellyksen moniosaiset kitara- ja kosketinstemmat sekä todella taitava moniosainen äänenkuljetus ovat todellista ”sinfonista” sovitustyötä rockformaatissa, eivätkä jää yhtään toiseksi monille tunnetummille esikuville.

Albumin vähäiset sanoitukset huokuvatkin rakkautta ja kaipuuta luontoon, humoristisestikin kappaleessa ”Bamse brakar”, jossa köllöttelevä karhu kuvaa yksinkertaista idylliään. Vastakohtana yhteiskunta valuu eteenpäin mekaanisesti ja pakotetun hillitysti ja räjähtää pelästyneeseen raivoon kohdatessaan oikeita tunteita tai vuorovaikutusta – aivan kuten kappaleen ”Sett Dem bare ned” musiikki, joka myös korostaa ”yleiseurooppalaista” progesointia kansanomaisuuden kustannuksella. Hienovaraista mutta tehokasta.

Musiikki käy monipuolisemmaksi albumin loppua kohti. Kappaleen ”Sirrus” väliosassa yhtye poikkeaa Pink Floydin tontille jauhamalla Hammond- ja bassoriffejä suoraan Kuun pimeältä puolelta ja kitaristi jäljittelee vaihteeksi David Gilmourin hieman bluesahtavampia taivutuksia ja funkahtavia pariäänikuvioita. ”Hvis jeg er der neste år” taas purkautuu albumin raastavimpaan loppusooloon, joka muistuttaa hieman kotoisan Tabula Rasan lopetusta kappaleessaan ”Säästä mun pää”. Molemmat yhtyeet asettuvatkin samaan kevyen pohjoismaisen progen jatkumoon, jossa kesäisen kaunis, kotikutoinen melodisuus lopulta purskahtaa esiin hieman melankolisen tarpomisen jälkeen. Näin käy Kerrs Pinkille lopetuksessa ”Avskjed”, kun yhtye löytää vihdoin sisäisen kamelinsa ja päättää levyn uljaan hymnimäiseen kitarasooloon kosketinvallin päältä. Kaiken tämän huomioon ottaen on ymmärrettävää, etteivät yksityisesti julkaistun albumin myyntiluvut oikein itäneet vuoden 1980 punkin kyllästämässä maaperässä.

Toinen albumi Mellom Oss (1982) pyrkii laajentamaan hieman teemavalikoimaa ja sovituksia. Nimikappaleessa on soljuvasti näppäilty kreikkalaistyylinen melodia, ”Trøstevise” on reipasta ripaskarockia suorastaan hirtehisillä lauluosuuksilla, ”Trøstevals” taas lyhyt taidemusiikkimainen pianon ja viulun duetto. Yhtye uskaltaa soittaa paikoin hieman raskaammin kuin edellisellä levyllä, mutta monipuolisuudesta huolimatta kokonaisuus jää sitä epätasaisemmaksi. CD-versiota varten yhtye äänitti A-puolen kappaleet uudelleen parantaakseen alun perin neljäraitaisessa kotistudiossa pykerrettyjä äänityksiä. Vuosi 1992 kuuluu uusissa versioissa lievänä soinnin läpitunkemattomuutena rumpujen kohdalla, mutta yhtye ei ole juuri päivittänyt sovituksia tai soitinnusta (toisin kuin eräät muut progeyhtyeet päivittäessään kadonneita klassikoitaan laseraikaan).

B-puolen täyttävä ”Mens tiden forgår” sen sijaan on vain miksattu uudelleen ja soi ehkä A-puolta ohuemmin mutta myös sitä kuulaan herkemmin. Tämä 17-minuuttinen sävellyssarja kertoo kolmen lyhyen laulun ja neljän instrumentaalin avulla tulkinnan kristillisen mytologian syntiinlankeemustarinasta. Musiikillisesti osat ovat pitkälti erillisiä, mutta ne on sovitettu taitavasti yhteen soljuvaksi virraksi ja jo heti ensimmäiset, paratiisia kuvaavat osat ovat täynnä heliseviä kitaran murtosointuja ja pienimuotoisesti kauniita melodianpätkiä, joiden variaatioista saadaan aihioita myöhemmin osiin. Myös levolliset tempot ja melko kapean tonaalisen paletin käyttö luovat yhtenäisyyden tuntua. Itse asiassa ainoastaan ”Dråper”-osan ponteva Genesis-henkinen jolkotus nostaa tempoa sadan tienoille.

Ensimmäinen laulu ”Adams sang” kulkee leirinuotiokitaran viemänä nostalgisena duettona, joka kuvaa tarinansa päähenkilöt ikään kuin vanhoina toisistaan vieraantuneina rakastavaisina. Kadotettuun paratiisiin elimellisesti liittyvä nostalgia puetaan tässä iskelmälliseksi menneiden onnenhetkien muisteloksi, lankeemuksen aiheuttama pahuus pirstoutuneen perheen sisäiseksi kamppailuksi. Itse ”Fallet” kuvataan yksinkertaisesti ensimmäisen osan murtosointukuvion mollimaisemalla variaatiolla ja yhdellä dramaattisella soinnulla.

Kitarakuvio nousee uudelleen esiin symbaalipurskeesta vahvempana ja särösävyisempänä muunnoksena, saa alleen tasaisesti eteenpäin punnertavan shuffle-kuvion ja kasvaa Fleetwood Macin ”Albatrossia” muistuttavaksi kahden kitaran sooloksi. Ylös ja alas verkkaisesti hypähtelevä melodialinja luo melkeinpä uljasta, ylöspäin pyrkivää vaikutelmaa, mutta kerta toisensa jälkeen matalalla jauhava riffi hukuttaa sen alleen. Tieto on päässyt maailmaan, historia marssii vääjäämättä eteenpäin, ja kehitystä ja pyrkimystä parempaan säestää aina tuho ja kärsimys.

Paluuta paratiisin viattomuuteen ei ole, ainoa toivo on lupaus uudesta Maasta tulevaisuudessa, kertoo ”Evas sang”. Vastaavasti sopraanon laulumelodiassa eteerinen seesteisyys korvaa aiemman sentimentalistisen kaipauksen, leijuvien sointujen perinteinen äänenjohdatus ja huilun koristekuviot taustalla kuuluttavat viattomuuden väistyneen aikuisen kokemuksen tieltä.

”Mens tiden förgår” taas riisuu sovituksen takaisin akustiseen kitaraan ja hiljaisiin urkuihin. Lähes kuiskaten lausuttu, jäyhän alakuloinen melodia on kuin suoraan kansanlaulusta, samoin rakenne, jossa toistuva muistutus ajan kulumisesta päättää säkeistön. Se on kuin aikojen alusta kautta kaikkien aikojen kaikuva laulu, laulu ikuisesta kaipauksesta takaisin Toisen yhteyteen tai parempaan maailmaan. Ja silti aika kuluu aina vain näennäisesti ilman muutosta. Sävellyssarjan nimen ja tunnelman huomioon ottaen voisi melkein kuvitella, että sävellys on kuin yritys kirjoittaa ikivihreä nostalgiaklassikko ”As Time Goes By” uudelleen metafyysisenä proge-eepoksena. Loppujen lopuksi kyse on albumin nimen mukaisesti ”meidän välisistä” asioista tai asioista, jotka tulevat ihmisen ja rakkaan, jumalan, taiteellisen näkemyksen tai utopian väliin. ”Efterspill” päättää sarjan valittavalla sähkökitarasoololla ja sen raskaimmalla rockpoljennolla. Siitä välittyy jonkinlainen uljaan traagisen tunnelma, kuin se surisi väistämätöntä kärsimystä matkalla pelastukseen.

Näin pienistä ja intiimeistä paloista kasvaa koskettava kokonaisuus. Kerrs Pinkin kunnianhimoisin sävellys todistaa, ettei yhtyeen vahvuus ole mikään soittotekninen taituruus tai pilviä hipova kokeellisuus vaan tunnelmallisuus ja melodinen vetoavuus. Tällaisessa muodossa heidän ideansa kuulostavat isommilta ja syvällisemmiltä kuin ne ehkä ovatkaan.

Kappaleen voisi katsoa huipentaneen Kerrs Pinkin uran. Edessä olikin vuosien hajaannus, tyylilajien haku ja keikkojen puute. Lopulta Kerrs Pink ei ehkä ollut virallisesti kuollut mutta taatusti kaipasi vuonoille. Yhtye kuitenkin kokosi rivinsä, kun ranskalainen progeen erikoistunut levy-yhtiö Musea esitti 80-luvun lopulla kiinnostusta julkaista sen musiikkia CD-muodossa. Se äänitti useita aiemmin kirjoittamiaan lyhyitä kappaleita Mellom Ossin CD-versiolle. Mukana on jälleen folkrockhenkisiä tarttuvia melodioita, joista yksi päätyi jopa jääkiekkojoukkueen tunnussävelmäksikin (”Parademarsj for jubilanter”)! Näiden äänitysten myötä yhtye alkoi työstää aivan uutta musiikkiakin. Sinfonisen potun myöhemmät vaiheet ovat kuitenkin jo aivan eri tarina.