Modrý Efekt: Modrý Efekt & Radim Hladík (1975)

merhbenefitrh

Kitaran avulla oli noustu sankaruuteen jo ennen rockin keksimistä, mutta 60-luvun jälkipuoliskolla fanitus alkoi käydä teologiseksi, kun Eric Claptonin ja Jimi Hendrixin kaltaiset kepittäjät puhalsivat rhythm and blues -pohjaisen musiikin uusiin sfääreihin pitkien soolojen, vikkelien sormien ja korvia korventavien soundien luomalla nostovirtauksella. Jokainen maa synnytti oman vastineensa Britannian ja Yhdysvaltojen kitarajumalille. Tuolloisessa Tšekkoslovakiassa se oli prahalainen Radim Hladík (1946 – 2016). Hän ehti suorittaa kaksi vuotta kitaraopintoja konservatoriossa, ennen kuin beat-musiikki sai lopullisen voiton. Sillä Hladík ansaitsi kannuksensa legendaarisessa yhtyeessä Matadors. Yhtye hajosi vuonna 1968 rockbändeille tyypilliseen tapaan, kun kaksi jäsenistä ei palannutkaan harjoituksiin. Teeman tšekkoslovakialaisessa variaatiossa he eivät palanneet koko maahan, vaan loikkasivat Länsi-Saksaan.

Hladík jatkoi yhtyeessä Blue Effect, jossa hänen soittonsa ja sävellyksensä kehittelivät bluesrockista ja psykedeelisestä popista entistä monimutkaisempia yhdistelmiä. Prahan huono-onnisen kevään jälkeen valtio otti nuivan asenteen englanninkielisiin yritelmiin, joten yhtye joutui laulamaan tšekiksi ja kääntämään nimensä Modrý Efektiksi [1]. 70-luvun alun albumeillaan yhtye keskittyikin pääasiassa instrumentaalisiin seikkailuihin jazzorkestereiden kanssa, ja tuloksena ei ollut niinkään fuusiojazzin kaltaista rockin ja jazzin yhteensulautumista kuin uuden sukupolven rockin ja vanhan sukupolven jazzin erikoista rinnakkais- ja päällekkäiseloa samalla vinyylikiekolla.

Näiden kahden vaiheen jälkeen albumi Modrý Efekt & Radim Hladík esitteli niistä jonkinlaisen kypsän synteesin. Albumi äänitettiin jo vuonna 1973, mutta julkaistiin kotimaassa vasta 1975. Supraphon-levy-yhtiö tosin julkaisi siitä jo vuotta aiemmin vientipainoksen omituisella nimellä A Benefit of Radim Hladík. Albumin progressiivisesta rockista kertoo jo olennaisen 10-minuuttinen avausraita ”Boty”. Jazzia edustaa Nova Synteza 2 (1974) -levyltä kierrätetty sanaton falsettilaulumelodia, tersseissä nytkähtelevä riffi sointuineen ja osa sooloista, joita saavat myös syntetisaattori ja huilu. Muuten kappale on kuitenkin yllättävän raskastakin rockia, joka hyppää selkeästi erilaisten jaksojen läpi Hladíkin kitaroinnin mukana. Railakkaassa soitossa voi kuulla Jan Akkermanista muistuttavaa diskanttisten voimasointujen käyttöä ja klassisen kitaran soitosta opittua nopeaa ja tarkkaa näppäilyä maustettuna bluessävytteisillä taivutuksilla ja jazzhenkisillä skaaloilla. Muut soittajat eivät jää pekkaa pahemmiksi. ”Skládanka” varsinkin on jotakuinkin lähinnä mielipuolinen jami kitaran, sähköpianon ja räkäisesti hönkivän huilun välillä repivän funkbassoriffin ympärillä.

Kitara osaa soida myös hyvin lyyrisesti. ”Ztráty a nálezyssa” se vonguttelee liittelevän melodian levyn uljaimman sointukulun päälle. Tässä taitavan äänenkuljetuksen ja tunteellisen rockkitaroinnin yhdistelmä tuo etäisesti mieleen Procol Harumin hienoimmat hetket. ”Čajovna” taas tekee vähällä valtavasti, sillä se rakentuu Peter Green -tyyliselle neljän nuotin nousevalle ja laskevalle melodianpätkälle, joka hyppelee kvinttikehää pitkin lähes kaikkien sävellajien poikki ja kasvaa lähinnä maukkaasti dubattujen kitaraosuuksien myötä. Albumin täytteeksi äänitetty kappale voisi olla todellakin vain jonkinlainen näppäilyharjoitus, mutta sen melankolinen tunnelmallisuus ja sorminäppäryyttä vaativa näennäinen yksinkertaisuus nostivat sen yhdeksi tunnetuimmista ja soitetuimmista tšekkiläisistä kitarakappaleista.

Hypertenze” on lähinnä perinteistä jazzrockia, sillä valtaosa sen 12-minuuttisesta kestosta on uhrattu toinen toistaan vauhdikkaammille ja kirkuvammille kitara-, kosketin-, saksofoni- ja bassosooloille. Musiikin muoto ei silti taaskaan seuraa melodia-satseja-tyyppistä kulkua, vaan se etenee luomalla aiempiin liittymättömiä episodeja. Viimeisen, hitaan jakson pohjana on raskas bassoriffi ja valittava laulumelodia, jotka tuovat mieleen ”Botyn” pääteeman ja näin sitovat yhteen albumin alfan ja oomegan.

Modrý Efekt & Radim Hladík ei omasta mielestäni pärjää seuraajilleen, yhtyeen nimellä M Efekt julkaisemille tätä kypsemmille progelevyille, joista ensimmäinen oli hyvin Yes-vaikutteinen Svitanie (1977). Sävellyksiä enemmän albumissa viehättää hurja energisyys ja vankeja ottamaton hyökkäys erilaisten riffien ja soolojen lävitse. Karel Machálekin tšekkiläinen kansi kuvaakin sisältöä hyvin: riemunkirkas väriloisto yhdistyy rujoa voimaa puhkuvaan mutta paikalleen jähmettyneeseen harmaaseen monoliittiin, joka on suunnilleen yhtä sensuaalinen kuin traktoritehtaan viisivuotissuunnitelma. Tällaisia sosialistisen surrealismin turhautumia albumin tekijät luultavasti tuulettivat äänitysstudiossa.

Albumi on kuitenkin paras muistopatsas Hladíkin kitaransoitolle ja se sankariteko, jolla hän lunasti paikkansa kitaristien kansainvälisellä Ólympoksella. Hän katosi valokeilasta 80-luvun lopulla ja omistautui lähinnä kansanmusiikille. Kuitenkin 2000-luvulla hänet nähtiin jälleen lavoilla uuden, nuoremman Blue Effect -kokoonpanon kanssa. Jo 70-luvulla korkea hiusraja oli kohonnut kokonaan syrjään muodikkaan nahkatukan tieltä, mutta miehen soitto oli yhtä tulista ja taitavaa kuin ennenkin ja hänen arvostuksensa liihotteli hiusrajaakin korkeammalla. Viimeisen konserttinsa hän soitti syyskuussa 2016, vajaa neljä kuukautta ennen kuin vuosia kalvanut keuhkofibroosi lannisti hänet. Jumalatkin kuolevat, mutta heidän musiikkinsa jää soimaan.

[1] Nimen alkuperäisen muodon ”Special Blue Effect” voi kuvitella tarkoittavan bluesia, mutta ilmeisesti sillä viitattiin asepalveluksesta vapauttavaan sinikantiseen asiakirjaan.

Mainokset