Antares: Sea of Tranquillity (1979)

SoT

 

Miehitettyjen kuulentojen merkityksestä ja saavutuksista kiistellään yhä lähes puoli vuosisataa ensimmäisen Kuuhun laskeutumisen jälkeen. Ainakin niiden kiistämättömään perintöön kuuluu Sea of Tranquillity (1979), omituinen pieni alaviite rockmusiikin historiassa. Neljä lähes tuntemattomaksi jäänyttä italialaisoletettua näet äänittivät omassa studiossaan Oslossa 28-minuuttisen konseptialbumin Apollo 11:n kuulennosta. Albumista tuli harvinaisuus, mutta ei siksi, että sitä olisi ollut vaikea löytää vaan koska se ei kiinnostanut juuri ketään. Ei edes vuoden 1994 CD-uudelleenjulkaisu, jonka itse löysin levykaupan halpalaarista Kaisaniemessä puoli vuosikymmentä myöhemmin. Se on yksi niitä harvoja albumeita, jotka olen ostanut ainoastaan kannen, soitinlistan ja levy-yhtiön (progeen erikoistunut italialainen Mellow Records) perusteella. Nykyään kaikentietävältä netiltäkin meni tuolloin vielä sormi suuhun, jos tästä albumista kyseli lisätietoja.

Soittimet ovat pääosassa valtaosaltaan instrumentaalisella albumilla ja sen kuvituksessa, josta päätellen soittajat olivat antaneet paitansakin päältään saadakseen rahat kamoihinsa. Heidän nimensä eivät kerro mitään, mutta tekijätiedoista löytyy yhteys erääseen tunnetumpaan kulttihahmoon. Osan musiikista sävelsi Antonio Bartocetti, joka julkaisi vuosikymmenten aikana melko koomista okkulttista rockia nimillä Jacula ja Antonius Rex. Itse asiassa singlenäkin julkaistu aloituskappale ”The Leaving” on käytännössä sama sävellys kuin Antonius Rexin samoihin aikoihin äänitetty ”Soul satan”, laulaja vain laulaa italian sijaan englanniksi – käytän sanoja ”laulaa” ja ”englanniksi” hyvin väljässä merkityksessä, sillä tulkinta tuo mieleen laulutaidottoman Bob Marleyn ja neljäkymmentä askia päivässä vetävän rantarosvon yhdistelmän, jonka englannintaidot ovat peräisin Remu Aaltosen viikon kirjekurssilta. Tarkemmin laulukoukussa ”satan” on korvattu ”womanilla”, mikä saattaa kertoa jotain tekijöiden lähtöoletuksista tai sitten ei.

Musiikkia hallitsevat vahvasti ajan analogiset ja jousisyntetisaattorit, jotka antavat sille hyvin elektronisen ja siten ehkä kosmisenkin soinnin. Ajanmukaista on myös joidenkin kappaleiden disco- ja elektrovaikutteiset rumpurytmit ja syntetisaattorikomppaus. Toisaalla taas vallitsee perinteisempi sinfoninen rocksoundi paksuine syntetisaattorimattoineen, raskaan melodisine kitarasooloineen ja keskitempon avaruudellisine sointeineen. Tällaisessa tyylissä pesivä surumielinen lyyrisyys kuuluu selvimmin kappaleen ”My Girl Friend” rikkaissa akustisissa, sähköisissä ja synteettisissä kitarasooloissa. Muualla Antares kuitenkin menee pääasiassa sinne, minne kymmenet muut yhtyeet ovat jo menneet (etunenässä Pink Floyd ja Eloy) eikä keksi siellä mitään sanottavan omaperäistä sanottavaa, vaikka soitto hyvin rullaakin ja kosketinsoittaja yrittää keksiäkin jonkinlaista teeman kehittelyä lyhyiden kappaleiden välillä. Poikkeavaa on lähinnä se, että laulua lukuun ottamatta yhtye ei juuri muistuta ajan muita italialaisyhtyeitä, paitsi ehkä tuota nimeltään kovin samankaltaista Antonius Rexiä. Siinä missä Antonius Rex kähisee Maassa italiaksi noidista ja paholaisista, Antares laulaa (eräänlaisella) englannilla naisenpuutteesta avaruudessa.

Niin, albumi ottaakin aika lailla vapauksia kertoessaan ”ihmisen suurimmasta seikkailusta”. Sanoitusten astronautti-kertoja vaikuttaa lähinnä märehtivän Maahan jäänyttä tyttöystäväänsä ja pelkää, ettei muija odottelekaan häntä lämpimän aterian kanssa, kun hän tulee väsyneenä ja kuupölyisenä kotiin maailmankaikkeutta valloittamasta. Tosin hän myös ilmoittaa olevansa kuvitteellisen ”Titan I:n” ohjaaja, eikä siis Apollo 11:n komentomoduulin ohjaaja Mike Collins. Se selittäisi muutkin tarinan erikoisuudet, kuten kappaleen nimeltä ”Running on the Meteors” (albumin kansivihkossa sille on annettu vieläkin epätodennäköisempi nimi ”Running on the Comets”). Apollo 11 ei nimittäin kohdannut sanottavia ongelmia meteorien kanssa. Lähtöoletukset ovat tällä levyllä tosiaan kovin perinteiset, ja kosminen konsepti tuntuukin vain pelkältä kuorrutukselta mielikuvituksettomien rocksanoituksen päällä.

Kuitenkin albumin tunteellinen keskipiste on juuri ”Apollo 11”, arvokkaan yksinkertainen pianosoolo (koristeltuna parilla vähemmän arvokkaalla ”kosmisella” syntetisaattoriplöräyksellä), jonka alussa luetaan yhtä arvokkaasti Neil Armstrongin ja Edwin Aldrinin Rauhallisuuden mereen jättämän muistolaatan teksti. Rosoisen hengittävästi äänitetty kappale eroaa edukseen kaikesta muusta musiikista albumilla. Vaikea laskeutuminen käsiohjauksella, työläs vääntäytyminen ulos luukusta kömpelössä avaruuspuvussa, ihmisen ensimmäiset askeleet toisen taivaankappaleen heikossa painovoimassa, kaikkialle tarrautunut kuupöly, joka pisti sieraimiin kuin ruuti, suunnattomasti rahaa, työtä ja kekseliäisyyttä vaatineen hankkeen huipentuminen, kylmän sodan vastakkainasettelussa luodun keinotekoisen kilpajuoksun päättyminen nimellisesti koko ihmiskunnan voittoon… Kappaleen ei voi olettaa tavoittavan kaikkia sitä, mitä tuo heinäkuinen päivä vuonna 1969 merkitsi, mutta hyvin se yrittää kiteyttää jotain päivän merkittävyydestä.

Rauhallisuuden meri jää historiaan tuon yhden valtavan harppauksen tapahtumapaikkana. Sea of Tranquillity on ainoastaan jäänyt historiaan. Kuitenkin kun muut yhä kiistelevät, kannattiko ne Apollo-projektin miljardit ampua taivaalle vai olisiko ne pitänyt mieluummin käyttää uusin hienoihin aseisiin ja jämät ehkä vaikka köyhyydenpoistamiseen maapallolla, voin jo parinkymmenen vuoden jälkeen sanoa melko luottavaisesti, että kyllä ihan kannatti upottaa sokkona nelisenkymmentä markkaa tähän albumin.

Mainokset

Tervehenkistä progea kansalle

 

Jälkikäteen ajatellen tuntuu huvittavalta, millaisia intohimoja rockmusiikin väitetty kapinallisuus ja kumouksellisuus aikoinaan synnytti. 60-luvun loppupuolella huolestuneimmat länsimaiset tarkkailijat saattoivat ehdotella, etteivät uudempien ja entistä monimutkaisten nuorisomölinöiden takana voineet olla Paul McCartneyn tai John Lennonin kaltaiset musiikkilukutaidottomat pitkätukkahuligaanit vaan ainoastaan Kansainvälisen Kommunismin Salaliitto™. Kummasti vain itäblokin maissa rockmusiikki tuomittiin vaarallisena porvarillisena roskana, joka jo vihjasi läpimädän kapitalistisen yhteiskunnan tulevasta romahduksesta. Ehkä reaalisosialismin ja porvarillisen yhteiskunnan erot olivat todellista pienemmät tai sitten rock vain näyttäytyi uhkana kaikille hierarkkisille järjestelmille. Kapitalismi sopeutti rockin nopeasti itseensä, sosialismissa musiikki sen sijaan säilytti kielletyn hedelmän tuntunsa pidempään. Niinpä itäblokin maissa suhtautuminen rockiin vaihteli ajan ja maan mukaan täydellisestä torjunnasta hiljaiseen hyväksyntään.

Vuonna 1975 Bulgariassa kokeiltiin rockiin samanlaista lähestymistapaa kuin minkä Alli Trygg oli ottanut työväen kaljoitteluun. Kun väestöä ei kerran saanut täysin vieroitettua läntisestä päihteestä, ainakin virallinen järjestelmä saattoi tarjota kansalaisille tervehenkisten sosialististen standardien mukaisia ja omankielisiä versioita tästä musiikista, niin etteivät työläisten rahat päätyneet mustan pörssin rokkitrokareille. Tätä tarkoitusta palveli kolmen rockista innostuneen musiikkiopiskelijan studiokokoonpano, Formation Studio Balkanton (FSB). Kosketinsoittajien Rumen Bojadžiev ja Konstantin Tsekov ja basisti Aleksander Baharovin muodostama kolmikko sai käyttöönsä kasan laadukkaita soittimia, maan parhaan studion ja luvan etsiä mukavia rockkappaleita äänitettäväksi ja julkaistavaksi valtion Balkanton-levymerkillä. Vastaavaa hittikappaleiden kääntämistä harrastettiin toki kaikkialla muuallakin maailmassa, myös Suomessa, joskin Bulgarian tapauksessa artistin tai levy-yhtiön käännösversiosta saama taloudellinen hyöty oli toissijainen ideologisen tehtävän rinnalla. Siinä missä Suomessa versioitiin tuolloin Fabio Frizziä ja Paper Lacea, FSB:n ensimmäiset singlet tarjosivat kiitolliselle bulgarialaiselle musiikinystävälle Roger Gloverin ja italialaisen progressiivisen rockyhtyeen Premiata Forneria Marconin sävellyksiä.

Yhtyeen ensimmäistä albumia Non Stop (1977) voikin melkein kutsua ensimmäiseksi virallisesti julkaistuksi kokonaan lainakappaleista koostuvaksi progressiiviseksi rockalbumiksi. Melkein, sillä imelällä saksofonilla höystetty haikea ”Mojat grad” on versio ranskalaisen elokuvasäveltäjä Christian Gaubertin vuoden 1975 kappaleesta ”Une ville… une vie”. Muuten FSB kuitenkin toistaa kolmen kappaleen verran sveitsiläisen kosketinsoittaja Patrick Morazin ensialbumilleen The Story of i (1975) loihtimaa viuhuvaa syntetisaattoritulitusta ja brasilialaista rytmiikkaa. Saman verran tilaa saa brittiläisen Gentle Giantin tiheästi sovitettu, kontrapunktinen proge singleltäThe Power and the Glory” (1974) sekä levyiltä Free Hand (1975) ja Interview (1976).

FSB:n muusikot soittavat taitavasti kuten klassisesti koulutetuilta studiomuusikoilta voi odottaa, toistaen Morazin muhevat syntikkasoinnit ja virtuoosimaiset juoksutukset. Valitettavasti studiomuusikkomaisuus näkyy myös silottelevassa tulkinnassa. Morazin maaninen energia ja omalaatuinen jazzahtavan progen ja brasilialaisen rytmiikan fuusio kesyyntyy sisäsiistiksi latinofuusioksi, jossa sulavat saksofonit ottavat sähkökitaroiden paikan. Gentle Giantin materiaali taas menettää kaiken hard rock -raivonsa ja koukeroisimmat kuvionsa, niin että jäljelle jää sähköpianolla, uruilla ja viheltelevillä syntikkasoundeilla tulkittua keskivertoa monimutkaisempaa länsirannikon funk-rockia. Tämän myönteinen puoli on se, että ainakin FSB:llä on tarjota jotain omaa ja johdonmukaista näkemystä tulkitsemaansa materiaaliin. Näin Non Stop lunastaa itselleen sellaisen oikeutuksen, jota monilla cover-levyillä ei ole.

FSB:n progressiivinen rock kuitenkin upposi kansaan, eikä vain sen takia että muu virallinen rocktarjonta oli heikkoa, vaan koska tyylilaji oli vielä aidosti suosittua maassa, kun muualla rock- ja popmusiikin johtoajatus alkoi jo olla uusyksinkertaisuus. Esimerkiksi hyytävillä mellotronimatoilla höystetty kitaraballadi ”Sled deset godini” on sellainen klassikko, että moni bulgarialainen ei tänä päivänäkään tiedä sen olevan alun perin italialaisen Le Orme -yhtyeen sävellys ”Amici di ieri”. No, ei moni progressiivisen rockin fanikaan ole sitä tiennyt, en minäkään ensimmäisen kerran sen kuullessani. Parhaat käännösiskelmätkin ovat pystyneet ankkuroitumaan kiinteästi kohdekulttuurinsa ja kestävät aikaa omaehtoisina teoksinaan.

Non Stop menestyi sen verran hyvin, että FSB sai seuraavaksi levyttää albumillisen omia sävellyksiään. II (1979) tarjoaa edeltäjänsä tyyliin paksuja analogisten syntetisaattorien kerroksia hyödyntävää ”sinfonista” rockmusiikkia ja funkahtavaa, latinorytmeillä paikoin maustettua popjazzia. Sävellykset vain eivät nouse lainakappaleiden tasalle. Esimerkiksi ”Utro” on käytännössä vain parin soinnun groove lyömäsoittimille, bassolle ja sähköpianonäpertelylle. Muukin jazzhenkinen materiaali on kuin siististi tehtyä kolmannen luokan Steely Dania. Kevyt sinfoninen rocknumero ”Tri” tarjoaa mieleen jäävimmän syntikkamelodian, jonka pirteys muistuttaa hieman Camel-yhtyeestä. Syntetisaattorityöskentely hakee nyt paikoin Berliinin koulukuntaan viittaavaa kosmista sointia. Tämä kuuluu varsinkin levyn parhaalla kappaleella ”Pesen”, jonka aavemainen, sanaton laulumelodia mellotronin kuoron päällä on yhtyeen erikoisin oivallus. Musiikki onkin kahta kappaletta lukuun ottamatta instrumentaalista, kauttaaltaan osaavan taitavasti kasaan laitettua ja sovitettua mutta loppujen lopuksi aika yhdentekevää. Kuriositeettiarvoa tälläkin tietysti on: se on oikeastaan ainoa virallisesti julkaistu albumi bulgarialaisten omaa progressiivista rockia 70-luvulla.

FSB:n taru oli kuitenkin vasta alussa, vaikka Bulgariassakin viimein herättiin uudempien populaarimusiikin virtausten olemassaoloon. Yhtye laajeni, siirtyi entistä popmaisempaan ilmaisuun ja menestyi ruhtinaallisesti. Suosikkiasemansa avulla se pääsi muun muassa ensimmäisenä bulgarialaisena rockyhtyeenä äänittämään digitaalisesti ja julkaisemaan konserttilevyn. Yhtye nähtiin myös kiertueella Pohjois-Euroopassa nimellä Free Sailing Band, joskaan se ei tiettävästi seilannut Suomeen asti. Sen suosio kesti myös 90-luvun muutokset, ja Bojadžiev ja Tsekov menestyivät myös tuottajina ja studiomuusikkoina. Bulgarian ulkopuolelta katsoen he kuitenkin jättivät pysyvimmän jälkensä kansan hyväksi tehdyillä kahdella tervehenkisellä progelevyllään.