Islannin jättiläisten saaga

HinnÍslenzki

Islantilaiset tuppaavat tulemaan populaarimusiikissa hieman trendejä jäljessä mutta kehittelemään niistä jotain aivan omintakeista. Moni voi ajatella Sugarcubesia, Björkiä, Sigur Rosia tai jopa Jóhann Jóhannssonia. Mutta ennen kaikkia näitä maalla oli tarjota Hinn Íslenzki þursaflokkur. Samannimisellä ensialbumillaan (1978) yhtyeen idea oli panna uuteen uskoon islantilaista kansanmusiikkia. Ideana se ei ollut mitenkään uusi, vaan jo pitkä trendi eurooppalaisessa populaarimusiikissa. Samoihin aikoihin esimerkiksi Suomessa Sukellusvene sovitti ”Savitaipaleen polkkaa” fuusiojazziksi ja Lontoossa Vangelis kävi kreikkalaisten kansansävelmien kimppuun koko syntetisaattoriarsenaalinsa tulivoimalla. Myöhempi rockhistoriankirjoitus väittää, että punk tuli näihin aikoihin ja pani Islannin musiikkimaailman seisovat vedet läikkymään ja pyörteilemään. Þursaflokkurin lähestymistapa perinteiseen musiikkiin on kyllä punkmaisen kuvia kumartelematon, mutta musiikkityyli on progressiivista folkrockia.

Ei silti mitä tahansa progefolkkia. Normaalien kitaroiden, basson, rumpujen ja pianon lisäksi viisimiehinen yhtye käyttää ahkerasti fagottia, mikä muistuttaa monia Gentle Giantista ja Gryphonista. Edellistä varsinkin, koska yhtye vaihtaa samalla tavoin yllätyksellisesti tahtilajeja sekä yhdistelee vanhankuuloista (usein juuri vain kuuloista) akustista ja ronskimpaa sähköistä soittoa. Ja voidaanhan yhtyeen nimen tulkita tarkoittavan myös Islannin jättiläisten laumaa. Hinn Íslenzki þursaflokkur ei kuitenkaan lukkiudu yhteen tiettyyn malliin kahta kappaletta pidempään.

Instrumentaali ”Sólnes” herättää laulavan aurinkoisen melodian sähkökitaran ja fagotin vuoropuhelulla pianon ja rytmisektion säestäessä juhlallisesti. Tyylillisesti tämä on lähimpänä pohjoismaista sinfonista rocktyyliä, jota harrastivat norjalainen Kerrs Pink ja jossain määrin myös ruotsalainen Kaipa ja suomalainen Tabula Rasa. Tyylin juuria voi etsiä Camelista ja Focuksesta. Toinen instrumentaali ”Búnaðarbálkur” sen sijaan pohjautuu jatkuvaan mutta myös rytmisesti alati muotoaan muuttavaan pianokomppaukseen, jonka päälle yhtye vyöryttää vuoroin kumisevia ja riekkuvia melodioita soittimilla ja sanattomalla laululla. Konserttimusiikkimaisuus, kansanomaisuus ja suoranainen pilailevuus yhdistyvät erikoislaatuisen taidokkaasti, vaikka laulutyyli voikin tuoda mieleen Ruotsin suuren ilveilijän Samla Mammas Mannan.

Useimmissa kappaleissa yhtye laulaa autenttisen perinnemelodian puhtaasti, mutta sovittaa sen modernisti (perinteisesti monet laulumelodiathan esitettiin ilman säestystä) ja säveltää sille korostetun erikuuloisen vastaosion. Esimerkiksi ”Einsetumaður einu sinnissä” laulettuja säkeitä säestetään melko sovinnaisen kauniisti akustisilla kitaroilla, muut säkeet taas ovat veitikkamaista marssia tai vauhdikasta riffirockia jodlaukseen verrattavalla laululla. Tahalliset mutta kylläkin sujuvasti toteutetut kontrastit ovat progen peruskauraa. Tässä kuitenkin tunnutaan hakevan myös vieraannuttamista ja panemaan pöhöttynyttä perinnettä alta lipan Monty Pythonin tyylillä. Rockscattaus näyttää vähän kieltä ”Stóðum tvö í túnin” ritarisaagasta johdetun säkeistön arvokkuudelle, ”Hættu að gráta, hringanássa” sovituksen koomisuus vain korostaa tekstin tragedian absurdiutta.

Moni nykyään suosittu islantilainen perinnemelodia on todellisuudessa melko tuoretta tuontitavaraa. Hinn Íslenzki þursaflokkurkaan ei esimerkiksi koske riimillisen proosarunon pitkään perinteeseen, vaan pitäytyy helpommin laulettavissa melodioissa. ”Nútiminn” muistuttaa yritystä kirjoittaa akustinen popsingle (tai sellaisen parodia) The Whon tyyliin, ja melodia onkin luultavasti 1900-luvun Yhdysvalloista peräisin. Tämä ei vähennä musiikin tehokkuutta ja yhtyeen omintakeista otetta progressiiviseen folkrockiin.

Jäätävä sokeri tulee kuitenkin vasta pohjalla. Gregoriaanista kirkkolaulua ja vahvaa sähköbassoa sisältävä hautajaismarssi ”Graftskrift” hohkaa aidosti sellaista kylmyyttä, jota pohjoismaiseen musiikkiin aina ulkomailla liitetään. Se on uljas, koskettava ja haitarisäestyksensä kanssa kuitenkin kansanomaisen tuntuinen, huolimatta kaikesta laulupaatoksesta sekä lopun basson ja patarumpujen kumahtelusta. Se on loistava päätös kekseliäälle albumille.

Thursabit

Þursabit (1979) etenee syvemmälle perinteisen progressiivisen rockin alueelle. Valtaosa teksteistä ja osa perusmelodioista on edelleen kansallista lainaa, mutta instrumentaaliset rockjaksot ovat nyt vallalla. Laajempaa ja rockmaisempaa soundia tukemaan ovat ilmestyneet Hammond-urut. Ne soittavat avauskappaleessa ”Sigtryggur vann…” Genesiksen mieleen tuovaa riffiä ja juoksutuksia. Itse kappale on kuitenkin kieli poskessa vedettyä tarttuvaa poprockia ilmeisen kaksimielisellä runosanoituksella. Alatyylinen huumori näkyy jo kansikuvassa, jossa muusikoiden alaruumis lienee kiertynyt sen verran pahasti, että albumin nimen noidannuoli on pienin heidän huolistaan. Albumi päättyy vielä akustiseen ”Tóbaksvísuriin”, yliampuvan tunteellisesti tulkittuun oodiin tupakalle. Ehkäpä se ei ollut vitsi 70-luvulla.

PitkätÆri-Tobbi” ja ”Sjö sinnum…” näyttävät entistä selvemmin Gentle Giantin vaikutuksen paitsi laulusoundissaan ja tietyissä sävelkuluissaan, myös tavassa millä ne rakentuvat erikoismittaisille riffeille ja kuvioille, joita yhtye kehittää näppärällä yhteissoitolla ohittaen lähes täysin pitkän sooloilun. Rummutuksessa on ajanmukaista iskevyyttä, samalla kun tehostettu sointi hakee siellä täällä psykedeelistä takautumaa. ”Frá Vesturheimissa” tosin kuuluu myös kasvava skandinaavisen jazzrockin vaikutus hämyisinä ja paikoin päämäärättöminä soolotutkiskeluina.

Surumielisen kaunis ”Skriftagangur” taas palaa pohjoismaisen sinfonisen folkballadin perinteeseen, joskin albumin kauneimmalla ruusulla on piikkinsä parissa välissä kuultavan oudon urku- ja fagottiriffin muodossa. Mikään ei ole liian helppoa þursaflokkurin maailmassa. Säestyksettä laulettu häävirsi antaa tietä merimieshenkisemmälle marssille, jossa melodiaa kehitellään jälleen toistuvan ostinaton päällä. Urkujen ja äänekkäämmän särökitaran myötä vaikutelma on edellistä levyä jylhempi.

Ei sillä, että kaikki kokeilu onnistuisi. ”Bannfæring” hajoaa hieman, kun sinänsä jännänkuuloinen kattilarumpusoolo vie siltä liikevoiman. Kokonaisuutena Þursabit ei ole aivan niin laadullisesti yhtenäinen ja konstailemattoman vaikuttava kuin edeltäjänsä, mutta se kurottaa kauemmas epämukavuusalueelle. Molemmat albumit tarjoavat silti hyvin persoonallista progressiivista musiikkia. Musiikin huono saatavuus selittänee sen, miksi albumeja ei juuri tunnettu niiden kotisaaren ulkopuolella ennen 90-lukua.

Konserttialbumilla Á Hljómleikum (1980) kuului jo selvästi punkin vaikutus Hinn Íslenzki þursaflokkurin musiikkiin. Yhtye oli jo ajanmukaisesti lyhentänyt nimensä napakampaan muotoon þursaflokkurin. Sillä nimellä julkaistu studioalbumi Gæti Eins Verið… (1982) oli jo ehtaa syntetisaattorivetoista uuden aallon rockia, joskin se säilytti jotain edeltäjänsä jazzahtavasta ja kokeilevasta lähestymistavasta. Mikä ei kuitenkaan riittänyt pitämään yhtyettä hengissä. Se palasi vasta 2008 konserttilavoille alkuperäisellä nimellään ja todisti olevansa elämänsä vedossa tulkitessaan vanhaa materiaaliaan kamariorkesterin avustuksella.

Mainokset

Oodeja ja rapsodioita Kreikalle

Odes

Kreikkalainen Irene Papas on laulaja, pitkän linjan näyttelijä ja kansainvälinen elokuvatähti. Monille rockfaneille hän on kuitenkin vain kiimaisesti kirkuva Ilmestyskirjan peto Aphrodite’s Child -yhtyeen kappaleessa ””, jossa hänen suorituksensa piti huolta siitä, että yhtyeen konseptialbumin 666 (1972) julkaisu venyi yli vuodella. Kuuluisuutta voi hakea mutta ei valita, mistä sitä saa.

Vuonna 1978 Papas ja Aphrodite’s Childin kauan aikaa sitten jättänyt Vangelis levyttivät jälleen yhdessä. Tällä kertaa ajatus oli elvyttää joukko kreikkalaisia kansansävelmiä, jotka kaksikko tunsi lapsuudestaan asti. Näin syntyi Odes (1979). Vaikka albumin kannessa on ainoastaan Papasin nimi ja hänen tuima profiilikuvansa, musiikin sovitti ja esitti kokonaan Vangelis omassa Nemo-studiossaan.

Jo avauskappaleella ”Les 40 braves (40 Palikaria)” kuulijan korville lehahtaakin samanlainen vivahteikkaan kaikuinen elektroakustinen äänimaailma kuin Vangeliksen 70-luvun loppupuolen studiolevyillä. Yamaha CS-80 -syntetisaattorin paksut vaskisoinnit pyyhkäisevät komentavilla soinnuilla ja lyömäsoittimet tarjoavat marssimaista rummunpäristelyä, symbaalien räiskettä ja putkikellojen kolketta. Musiikki antaa jylhän ylimaallisen, myyttisen sävyn vuoroin sotilaallisesti marssivalle ja leijuvalle laululle sekä Papasin hieman kalsealle altoäänelle ja tunteikkaalle esitykselle. Sotilaallisuuden selittää se, että tämä on yksi monista lauluista, jotka kertovat Kreikan vuosien 1821 – 29 vapaussodan taistelijoista. Tällä kertaa neljänkymmenen nuorukaisen joukko on matkalla Tripolin piiritykseen, jossa kreikkalaiset saavuttivat yhden sodan ensimmäisistä suurista voitoista sekä järjestivät raakalaismaisen verilöylyn valloitetussa kaupungissa. Pieni kuorokin ilmestyy paikoin Papasin taustalle luomaan vaikutelmaa ei soitellen vaan laulaen sotaan lähteneestä kööristä.

Kuoro ilmestyy vielä uudelleen albumin päättävällä kappaleella ”Menousis”, ikään kuin sulkien albumin kehän. Antaa se myös yhteisöllisyyden tuntua, jota Papas ja Vangelis selvästi haluavat näillä lauluilla herättää. Kansanmusiikki on ollut suullista perinnettä ja kannatellut paikallisen identiteetin kaarta sukupolvien yli. Kuoron luoma lisäväri sovitukseen hieman parantaa albumin yksitoikkoisinta kappaletta, jossa kreikkalaismies itkee viiniinsä, kuinka meni tappamaan kännissä ja vihastuksissa vaimonsa, kun tämä oli antanut turkkilaiselle. Mielenmaisema on kuin suomalaisessa iskelmässä.

Suomalaisen kulttuurin tapaan näissäkin kansanlauluissa tuo kansaa yhteen hitsaava perinne on pitkälti sotaa, kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuudentuntoa. ”Neranzoulassa” pohjoistuulen riepottelema pieni appelsiinipuu ilmeisesti symboloi Kreikan koettua alennustilaaa osmanien vallan aikana. Papas tulkitsee tyylikkään unenomaisesti lyyrisen melodian. Taustalla taas kuullaan Vangeliksen patentoimia laulavan vivahteikkaita syntetisaattoreita ja kuulaita orkesteritekstuureja. Useimpia muitakin kappaleita hallitsevat sadepisaran tavoin helkähtävät sähköpianot, eteerisen huilumaiset syntetisaattorit ja koko se muu sointiarsenaali, jonka Vangelis oli kehitellyt huippuunsa neljän edellisen vuoden aikana. Hän todellakin tekee perinnemelodioista itsensä näköisiä, ambientmaisia tulkintoja. Paikoin ehkä liiaksikin. Sädepyssymäiset synavihellykset sopivat Albedo 0.39:n (1976) avaruudelliseen konseptiin mutta eivät oikein kappaleen ”Le fleuve (To potami)” arkaaisuuteen, vaikka runon joki olisi kuinka ylimaallisen kaunis. Alkuperäinen melodia aaltoilee hienon unelmoivasti ilman vedellistä äänimaailmaakin.

Sovitukset täyttävät silti tehtävänsä, eli pelastavat laulut museoitumiselta, kytkevät niihin piuhat ja rakentavat niistä (omalle ajalleen) modernin kuuloisia kyborgeja perinteenvaalijoiden vastalauseista huolimatta. Alkuperäismateriaali soveltuu hyvin tällaiseen käsittelyyn, sillä valtaosa melodioista on valittavia tai mietiskeleviä ja säestys on alunperinkin perustunut urkupisteiden käytölle. ”Lamento (Miroloi)” tuo mieleen Dead Can Dancen goottilaisen etnisen ambientsoundin puoli vuosikymmentä myöhemmin. Kappaleen ”Les Kolokotronei (I Kolokotronei)” Papas saa laulaa pelkän kaiun säestyksellä.

Vastavuoroisesti Vangelis on säveltänyt levylle kaksi pitkää instrumentaalia, jotka mukailevat mielenkiintoisesti perinnemusiikin käytäntöjä. ”La danse du feu (O chorós tis fotiás)” alkaa vauhdikkaalla (ja alun perin sotaisalla) pyrrhike-tanssilla, jossa Spiral-albumin (1977) tapainen sekvensseriajoinen sovitus päivittää perinteen: metallinen sähköpiano korvaa lyyran ja resonoivat syntetisaattoritorvet jäljittelevät zournas-puhaltimen läpitunkevaa ääntä. Kappaleen loppuosalla ja pitkällä improvisaatiolla ”Racines (O rízes)” Vangelis jäljittelee koskettimillaan perinteisen paimenhuilun ohuen haahuilevaa soittoa ja improvisoi korkealta soitetulla bassokitaralla metallisesti kalahtavia melodioita, joissa paria säveltä juoksutetaan ja koristellaan puolisävelaskeleen mittaisilla tai mikrotonaalisilla kuvioilla. Vangelis alkoi tuoda tällaista ”bysanttilaista” modaalista musiikkia etualalle albumillaan Earth (1973), jossa sen kuviteltu arkaaisuus kuvasi ihmiskunnan juuria ja menetettyä yhteyttä maahan ja luontoon.

Näillä ja albumilla Papas ja Vangelis tuntuvatkin hakevan yhteyttä kreikkalaisiin juuriinsa, ikään kuin korostaakseen tätä osaa identiteetistään. Molemmat olivat pysyneet ulkomailla Kreikan oikeistojuntan hallitessa maata vuosina 1967 – 1974, Papas kommunistipuolueen jäsenenä oli joutunut pakenemaan puhdistuksia, ja Vangeliskin oli asettunut pysyvästi Lontooseen, jossa hänen Nemo-studionsa sijaitsi. Odes voi siten olla ulkopuolisen nostalgian värittämä haavekuva kaukaisesta kotimaasta, mutta musiikillisena kokonaisuutena se on erittäin toimiva, yksi Vangeliksen parhaista töistä.

Rapsodies

Vangelis herätti tunnetusti suurta huomiota elokuvamaailmassa 80-luvun alussa, ja menestyselokuvien tapaan myös Odesille piti saada jatko-osa. Vangelis puhui tästä jo vuonna 1982, mutta ortodoksista kirkkomusiikkia uusiksi sovittava Rapsodies ilmestyi vasta vuonna 1986. Molemmat artistit mainitaan nyt kannessa, minkä selittää varmaankin osaltaan Vangeliksen tähden nouseminen. Albumin sointi myötäilee edeltäjäänsä uhkeampana ja synteettisempänä Vangeliksen äänimaailman kehitystä. Tähän kuuluu myös tietynasteinen särmättömyys. ”O! Gliki mou ear” on melko imelä ja hieman ylipitkä versio ”Chariots of Fire” -sapluunan juhlavasta marssista. Tietysti osa uskonnollisesta laulumateriaalistakin on sovinnaisempaa ja laitostuneempaa kuin Odesin maanläheisemmät viisut.

Parhaimmillaan Vangelis tekee silti niille kohtuullisen kasvojenkohotuksen, niin että ne päätyvät muistuttamaan erästä parrakasta keski-ikäistä kreikkalaisäijää ison kosketinsoitinkokoelman keskellä. Peruspääsiäisvirren ”Christos anesti” hän muokkaa dynaamisesti nousevaksi ja taas hiljentyväksi minieepokseksi, jonka loppuun hän lisää oman kolmiminuuttisen koodansa. Bysanttilainen hymni ”Ti ipermarcho stratigo” taas saa asiaankuuluvan riemullisen ja sotaisine äänitehostetaustoineen elokuvallisen instrumentaalisovituksen. Kokonaan alkuperäinen sävellys ”Rapsodia” on mielenkiintoinen vaan hieman yksioikoinen avaruudellinen instrumentaali, jossa kumahteleva melodia hakee muiden kappaleiden tapaan bysanttilaisia sävyjä resitaalimaisen toisteisella modaalisella melodialla. Mielenkiintoisinta on pääinstrumenttina toimiva kerrostettu, digitaalinen lyömäsoitin- ja tekstuurimatto, selvästi tämän albumin erikoisuus.

Papas on hieman enemmän taka-alalla äänikuvassa, vaikka laulaa jälleen myös soolona. Kaikin puolin muusta albumista poikkeaa viimeinen kappale ”Asma asmaton”, jossa Papas lausuu hyvin kiihkeästi eläytyen Laulujen laulusta otettua runoa, niitä harvoja Raamatun tekstejä, jossa Erokseen suhtaudutaan muutenkin kuin lukitsemalla se kauhistellen myrkkykaappiin. Tulkinta on melkoinen näyttelijän bravuurisuoritus, ja se tekee herkullisen pesäeron hartaaseen virsilinjaan. Musiikki koostuu vain pahaenteisestä bassosykähtelystä ja muutamasta huilumaisesta syntikkalinjasta. Se muistuttaa raaka-aihiota Vangeliksen albumilla Soil Festivities (1984) kokeilemasta luonnonrytmiikan mukaisesta musiikista, eikä se oikein kestä yksinään yhdentoista minuutin toistoa. Samalla tavalla albumi on yhdistelmä hienoja ja kuolleita hetkiä, jossa kaikki nokkelat ideat eivät vain toteudu halutulla tavalla.

Odes on ylistyslaulunsa ansainnut, Rapsodies saa varauksellisemman peukunnoston. Kaksikon yhteistyö on sittemmin jatkunut teatterituotannoissa, joissa Papas on näytellyt ja Vangelis säveltänyt musiikin.

Rintavarustukselta ihmemaahan

Tai Tähtilinnasta Joutsenkivilinnaan. Jos äskettäin käsitelty yhdysvaltalainen Starcastle matki Yesiä, vähän tunnettu saksalainen yhtye Neuschawanstein seuraa albumillaan Battlement (1979) lähes yhtä vahvasti Genesiksen mallia. Ranskalainen Frédéric Joos laulaa kujeilevan nasaalisti kuin Peter Gabriel ”Loafer Jackin” hassua satutarinaa, samalla kun Thomas Neurothin urut pulputtavat Tony Banksin malliin ja naiivin svengaavat syntetisaattori- ja huilumelodiat sekä akustinen kitara tuovat mieleen Genesiksen pastoraalisen pop-puolen. Myös albumin muut, pidemmät kappaleet (kuudesta kahdeksaan minuuttiin) kaikuvat tutuista äänijäljistä: ”Intruders and the Punishment” pohjautuu ”The Cinema Show’n” sankarilliseen syntetisaattorisooloon ja 7/8-tahtilajin urkupisteriffiin, ”Beyond the Buglen” rikkaat akustisten kitaroiden ja syntetisaattorien soinnut ja kaunis melodia tuovat mieleen lukuisat 70-luvun alun Genesis-kappaleet.

Vertailu Starcastleen myös näyttää, etteivät Yes ja Genesis ole tasa-arvoisia imitoinnin kohteena. Molemmat yhtyeet edustavat sinfonisen progen melodista, laulupainoitteista valtavirtaa, ja siksi molempia on jäljitelty ahkerasti. Yhtäläisyyksien lisäksi yhtyeillä on eronsa. Kitaravoittoisempi Yes äityi hurjimmillaan hyvinkin monimutkaiseen instrumentaaliseen soittoon, joka ylitti hillitymmin rokkaavan Genesiksen harmonisen sietokyvyn. Toisaalta jos kloonaaja hallitsee tietyt Yesin peruselementit, kuten korkean stemmalaulun ja aktiivisen bassonsoiton, pystyy se Starcastlen tapaan luomaan siedettävän kuulokuvan ilman syvempää sävellysteknistä osaamista. Genesis taas oli aina ensisijaisesti lauluntekijöiden eikä soittajien kollektiivi, ja sen kohdalla pintapuolinen jäljittely tuottaa yleensä melko lattean lopputuloksen. Ilman Banksin rikasta sointukieltä ja yhtyeen melodista osaamista tuloksena on yleensä jotain itävaltalaisen Kyrie Eleisonin tapaista.

Neuschwanstein on jossain ylemmässä keskisarjassa. Yhtye osaa kirjoittaa paikoin hienoja melodian pätkiä ja sointukulkuja ja myös soittaa ne vaaditulla tekniikalla ja dynamiikalla. Toisaalta kappaleet eivät aina kasva luonteviksi kokonaisuuksiksi. Ja mitä tulee kitaristi Roger Weilerin sanoituksiin, yhtye kahlaa hieman horjuvalla englannilla myyttisten moraliteettien suossa, samaan tapaan kuin esimerkiksi Welcome pangermaanisen valtakunnan toisessa kantonissa. Jotenkin lopputulokseen hiipii aina tietty kömpelyyden ja vierauden tuntu.

Vieraudessa on kuitenkin myös yhtyeen omintakeisuus. Monin paikoin Neuschwanstein nojaa Genesiksen sijaan kotikutoisempaan, hieman alakuloiseen sinfoniseen sointiin, jossa mollivoittoisen Camelin kitara- ja huilumelodiat yhdistyvät junnaavien jousisyntetisaattoreiden avaruudelliseen tunnelmaan. Tämä lähestymistapa juontaa osittain samaan saksalaiseen romanttiseen perinteeseen kuin yhtyeelle nimen antanut linna. Neuschwanstein on taitavasti luotu kuvitelma menneisyydestä, ei sen tarkka rekonstruktio. Ja niin on tavallaan yhtyekin.

Genesis-vaikute onkin ehkä korostunut, kun Weiler miksasi albumin uudelleen CD-julkaisua varten vuonna 1992. Hän ilmeisesti korosti laulua ja muutti jonkin verran syntikoiden ja rumpujen sointia alkuperäisestä. Koska vinyyliversiota ei ole moni kuullut (en minäkään), Battlementin alkuperäinen luonne on saattanut hieman vääristyä.

Muistettavimmillaan yhtye on silti loppuinstrumentaalissa ”Zärtlicher Abschied”, jonka vuoroin fanfaarimainen ja toccata-tyyliin murtosoinnuilla kudottu melodia, kerrostettu sinfoninen sointi sekä hihatin ja virvelin vastustamaton sarjatuligroove saavat myöntämään, että osattiin sitä Saksassakin myydä Englantia, vain viisi vuotta myöhässä. Ei Battlement hullumpi saavutus ole, kunhan muistetaan, mistä kirjasta tekijät ovat oppinsa ottaneet.

AiW

Albumi tuli progen kannalta liian myöhään markkinoille, mutta Neuschwanstein oli tahkonnut musiikkia jo yli puoli vuosikymmentä. Jo vuonna 1974 yhtye oli kehitellyt musiikillisen esityksen Lewis Carrollin lastenkirjaklassikon Liisa/Alice(n seikkailut) ihmemaa(ilma)ssa (suomennoksesta riippuen) pohjalta. Carrollin teos hämmensi ja ihastutti kielellisellä ja arkijärkeä alta lipan pistävällä logiikallaan, ja outoudessaan se kului ahkerasti myös 60- ja 70-lukujen vastakulttuurin edustajien käsissä. Neuschwansteinin kuulemma näyttävässä lavatuotannossa muusikot pukeutuivat kirjan hahmoiksi, esiintyivät metsämäistä taustakangasta vasten ja heidän taakseen heijastettiin tarinaa kuvaavia dioja.

Esityksen musiikista jäi sentään jälkimaailmalle vuonna 1976 studiossa livenä soitettu taltiointi. Se pääsi markkinoille vuonna 2008 nimellä Alice in Wonderland. Yhtyeellä ei vielä ollut laulajaa, vaan Weiler lausuu otteita kirjan saksannoksesta toistuvan klassistyyppisen pianoaiheen päälle. Esikuvana oli Rick Wakemanin mahtipontinen konseptialbumi Journey to the Centre of the Earth (1974), mutta samanlaista ohuesti säestettyä resitatiivia suurellisempien musiikkijaksojen välissä on käytetty monissa konseptialbumeissa, saksalaisista esimerkkeinä vaikkapa Anyone’s Daughterin Piktors Verwandlungen (1981) tai Stern-Combo Meissenin Weisses Gold (1978).

Tämä järjestely jättää musiikkiin paikoin tyhjyyttä, jossa odottaisi kuulevansa laulua tai ylimääräistä melodista materiaalia. Äänenlaatu on myös vain keskinkertainen, sovitukset soivat paikoin yksitotisesti. Puutteista huolimatta Neuschwanstein panee tutut ainekset hyrräämään kiitettävästi. ”Old Father’s Song” muistuttaa tosiaan Genesiksen sijaan enemmän Novaliksen kaltaista saksalaisversiota sinfonisesta rockista: leijuva syntetisaattoritausta, verkkaisesti kajahtelevat kitaran murtosoinnut ja synkkämielisen lyyrinen syntetisaattorimelodia vaihtuu riffimäisempään rockjaksoon, jossa huilu johtaa letkaa.

Genesis kuuluu parhaiten levyn pisimmällä kappaleella ”Palace of Wonderland”. Siinä yhtye kutoo yhteen näppärästi erilaisia pomppivia ja uljaita melodioita mukavan dynaamiseksi punokseksi. Monissa paikoissa musiikki pyörii kuitenkin Klaus Mayerin ilmavana soljuvien huilumelodioiden perässä ikään kuin barokkivaikutteisena huilukonserttona, johon rockrytmisektio vain on päättänyt osallistua. ”Five-O´Clock-Tea” heittää aivan läskiksi kansanomaisilla viisuaineksilla, joita voisi kuvitella kuulevansa saarlandilaisessa oluttuvassa. Mikä voi paikkana joskus muistuttaa Hatuntekijän teekutsuja.

Albumi on siis fantasiamainen, lapsenomainen, hieman hupsu ja silti myös paikoin oivaltava. Ei siis aivan kaukana aihepiiristään. 2000-luvulla se muistuttaa, että aikoinaan rockmusiikissa kehdattiin koettaa jotain näin naiivin nättiä ja leikkisää. Hiomaton kuriositeetti ehkä, mutta tavallaan omaperäisempi kuin edustavampi Battlement.

Antares: Sea of Tranquillity (1979)

SoT

 

Miehitettyjen kuulentojen merkityksestä ja saavutuksista kiistellään yhä lähes puoli vuosisataa ensimmäisen Kuuhun laskeutumisen jälkeen. Ainakin niiden kiistämättömään perintöön kuuluu Sea of Tranquillity (1979), omituinen pieni alaviite rockmusiikin historiassa. Neljä lähes tuntemattomaksi jäänyttä italialaisoletettua näet äänittivät omassa studiossaan Oslossa 28-minuuttisen konseptialbumin Apollo 11:n kuulennosta. Albumista tuli harvinaisuus, mutta ei siksi, että sitä olisi ollut vaikea löytää vaan koska se ei kiinnostanut juuri ketään. Ei edes vuoden 1994 CD-uudelleenjulkaisu, jonka itse löysin levykaupan halpalaarista Kaisaniemessä puoli vuosikymmentä myöhemmin. Se on yksi niitä harvoja albumeita, jotka olen ostanut ainoastaan kannen, soitinlistan ja levy-yhtiön (progeen erikoistunut italialainen Mellow Records) perusteella. Nykyään kaikentietävältä netiltäkin meni tuolloin vielä sormi suuhun, jos tästä albumista kyseli lisätietoja.

Soittimet ovat pääosassa valtaosaltaan instrumentaalisella albumilla ja sen kuvituksessa, josta päätellen soittajat olivat antaneet paitansakin päältään saadakseen rahat kamoihinsa. Heidän nimensä eivät kerro mitään, mutta tekijätiedoista löytyy yhteys erääseen tunnetumpaan kulttihahmoon. Osan musiikista sävelsi Antonio Bartocetti, joka julkaisi vuosikymmenten aikana melko koomista okkulttista rockia nimillä Jacula ja Antonius Rex. Itse asiassa singlenäkin julkaistu aloituskappale ”The Leaving” on käytännössä sama sävellys kuin Antonius Rexin samoihin aikoihin äänitetty ”Soul satan”, laulaja vain laulaa italian sijaan englanniksi – käytän sanoja ”laulaa” ja ”englanniksi” hyvin väljässä merkityksessä, sillä tulkinta tuo mieleen laulutaidottoman Bob Marleyn ja neljäkymmentä askia päivässä vetävän rantarosvon yhdistelmän, jonka englannintaidot ovat peräisin Remu Aaltosen viikon kirjekurssilta. Tarkemmin laulukoukussa ”satan” on korvattu ”womanilla”, mikä saattaa kertoa jotain tekijöiden lähtöoletuksista tai sitten ei.

Musiikkia hallitsevat vahvasti ajan analogiset ja jousisyntetisaattorit, jotka antavat sille hyvin elektronisen ja siten ehkä kosmisenkin soinnin. Ajanmukaista on myös joidenkin kappaleiden disco- ja elektrovaikutteiset rumpurytmit ja syntetisaattorikomppaus. Toisaalla taas vallitsee perinteisempi sinfoninen rocksoundi paksuine syntetisaattorimattoineen, raskaan melodisine kitarasooloineen ja keskitempon avaruudellisine sointeineen. Tällaisessa tyylissä pesivä surumielinen lyyrisyys kuuluu selvimmin kappaleen ”My Girl Friend” rikkaissa akustisissa, sähköisissä ja synteettisissä kitarasooloissa. Muualla Antares kuitenkin menee pääasiassa sinne, minne kymmenet muut yhtyeet ovat jo menneet (etunenässä Pink Floyd ja Eloy) eikä keksi siellä mitään sanottavan omaperäistä sanottavaa, vaikka soitto hyvin rullaakin ja kosketinsoittaja yrittää keksiäkin jonkinlaista teeman kehittelyä lyhyiden kappaleiden välillä. Poikkeavaa on lähinnä se, että laulua lukuun ottamatta yhtye ei juuri muistuta ajan muita italialaisyhtyeitä, paitsi ehkä tuota nimeltään kovin samankaltaista Antonius Rexiä. Siinä missä Antonius Rex kähisee Maassa italiaksi noidista ja paholaisista, Antares laulaa (eräänlaisella) englannilla naisenpuutteesta avaruudessa.

Niin, albumi ottaakin aika lailla vapauksia kertoessaan ”ihmisen suurimmasta seikkailusta”. Sanoitusten astronautti-kertoja vaikuttaa lähinnä märehtivän Maahan jäänyttä tyttöystäväänsä ja pelkää, ettei muija odottelekaan häntä lämpimän aterian kanssa, kun hän tulee väsyneenä ja kuupölyisenä kotiin maailmankaikkeutta valloittamasta. Tosin hän myös ilmoittaa olevansa kuvitteellisen ”Titan I:n” ohjaaja, eikä siis Apollo 11:n komentomoduulin ohjaaja Mike Collins. Se selittäisi muutkin tarinan erikoisuudet, kuten kappaleen nimeltä ”Running on the Meteors” (albumin kansivihkossa sille on annettu vieläkin epätodennäköisempi nimi ”Running on the Comets”). Apollo 11 ei nimittäin kohdannut sanottavia ongelmia meteorien kanssa. Lähtöoletukset ovat tällä levyllä tosiaan kovin perinteiset, ja kosminen konsepti tuntuukin vain pelkältä kuorrutukselta mielikuvituksettomien rocksanoituksen päällä.

Kuitenkin albumin tunteellinen keskipiste on juuri ”Apollo 11”, arvokkaan yksinkertainen pianosoolo (koristeltuna parilla vähemmän arvokkaalla ”kosmisella” syntetisaattoriplöräyksellä), jonka alussa luetaan yhtä arvokkaasti Neil Armstrongin ja Edwin Aldrinin Rauhallisuuden mereen jättämän muistolaatan teksti. Rosoisen hengittävästi äänitetty kappale eroaa edukseen kaikesta muusta musiikista albumilla. Vaikea laskeutuminen käsiohjauksella, työläs vääntäytyminen ulos luukusta kömpelössä avaruuspuvussa, ihmisen ensimmäiset askeleet toisen taivaankappaleen heikossa painovoimassa, kaikkialle tarrautunut kuupöly, joka pisti sieraimiin kuin ruuti, suunnattomasti rahaa, työtä ja kekseliäisyyttä vaatineen hankkeen huipentuminen, kylmän sodan vastakkainasettelussa luodun keinotekoisen kilpajuoksun päättyminen nimellisesti koko ihmiskunnan voittoon… Kappaleen ei voi olettaa tavoittavan kaikkea sitä, mitä tuo heinäkuinen päivä vuonna 1969 merkitsi, mutta hyvin se yrittää kiteyttää jotain päivän merkittävyydestä.

Rauhallisuuden meri jää historiaan tuon yhden valtavan harppauksen tapahtumapaikkana. Sea of Tranquillity on ainoastaan jäänyt historiaan. Kuitenkin kun muut yhä kiistelevät, kannattiko ne Apollo-projektin miljardit ampua taivaalle vai olisiko ne pitänyt mieluummin käyttää uusin hienoihin aseisiin ja jämät ehkä vaikka köyhyydenpoistamiseen maapallolla, voin jo parinkymmenen vuoden jälkeen sanoa melko luottavaisesti, että kyllä ihan kannatti upottaa sokkona nelisenkymmentä markkaa tähän albumin.

Tervehenkistä progea kansalle

 

Jälkikäteen ajatellen tuntuu huvittavalta, millaisia intohimoja rockmusiikin väitetty kapinallisuus ja kumouksellisuus aikoinaan synnytti. 60-luvun loppupuolella huolestuneimmat länsimaiset tarkkailijat saattoivat ehdotella, etteivät uudempien ja entistä monimutkaisten nuorisomölinöiden takana voineet olla Paul McCartneyn tai John Lennonin kaltaiset musiikkilukutaidottomat pitkätukkahuligaanit vaan ainoastaan Kansainvälisen Kommunismin Salaliitto™. Kummasti vain itäblokin maissa rockmusiikki tuomittiin vaarallisena porvarillisena roskana, joka jo vihjasi läpimädän kapitalistisen yhteiskunnan tulevasta romahduksesta. Ehkä reaalisosialismin ja porvarillisen yhteiskunnan erot olivat todellista pienemmät tai sitten rock vain näyttäytyi uhkana kaikille hierarkkisille järjestelmille. Kapitalismi sopeutti rockin nopeasti itseensä, sosialismissa musiikki sen sijaan säilytti kielletyn hedelmän tuntunsa pidempään. Niinpä itäblokin maissa suhtautuminen rockiin vaihteli ajan ja maan mukaan täydellisestä torjunnasta hiljaiseen hyväksyntään.

Vuonna 1975 Bulgariassa kokeiltiin rockiin samanlaista lähestymistapaa kuin minkä Alli Trygg oli ottanut työväen kaljoitteluun. Kun väestöä ei kerran saanut täysin vieroitettua läntisestä päihteestä, ainakin virallinen järjestelmä saattoi tarjota kansalaisille tervehenkisten sosialististen standardien mukaisia ja omankielisiä versioita tästä musiikista, niin etteivät työläisten rahat päätyneet mustan pörssin rokkitrokareille. Tätä tarkoitusta palveli kolmen rockista innostuneen musiikkiopiskelijan studiokokoonpano, Formation Studio Balkanton (FSB). Kosketinsoittajien Rumen Bojadžiev ja Konstantin Tsekov ja basisti Aleksander Baharovin muodostama kolmikko sai käyttöönsä kasan laadukkaita soittimia, maan parhaan studion ja luvan etsiä mukavia rockkappaleita äänitettäväksi ja julkaistavaksi valtion Balkanton-levymerkillä. Vastaavaa hittikappaleiden kääntämistä harrastettiin toki kaikkialla muuallakin maailmassa, myös Suomessa, joskin Bulgarian tapauksessa artistin tai levy-yhtiön käännösversiosta saama taloudellinen hyöty oli toissijainen ideologisen tehtävän rinnalla. Siinä missä Suomessa versioitiin tuolloin Fabio Frizziä ja Paper Lacea, FSB:n ensimmäiset singlet tarjosivat kiitolliselle bulgarialaiselle musiikinystävälle Roger Gloverin ja italialaisen progressiivisen rockyhtyeen Premiata Forneria Marconin sävellyksiä.

Yhtyeen ensimmäistä albumia Non Stop (1977) voikin melkein kutsua ensimmäiseksi virallisesti julkaistuksi kokonaan lainakappaleista koostuvaksi progressiiviseksi rockalbumiksi. Melkein, sillä imelällä saksofonilla höystetty haikea ”Mojat grad” on versio ranskalaisen elokuvasäveltäjä Christian Gaubertin vuoden 1975 kappaleesta ”Une ville… une vie”. Muuten FSB kuitenkin toistaa kolmen kappaleen verran sveitsiläisen kosketinsoittaja Patrick Morazin ensialbumilleen The Story of i (1975) loihtimaa viuhuvaa syntetisaattoritulitusta ja brasilialaista rytmiikkaa. Saman verran tilaa saa brittiläisen Gentle Giantin tiheästi sovitettu, kontrapunktinen proge singleltäThe Power and the Glory” (1974) sekä levyiltä Free Hand (1975) ja Interview (1976).

FSB:n muusikot soittavat taitavasti kuten klassisesti koulutetuilta studiomuusikoilta voi odottaa, toistaen Morazin muhevat syntikkasoinnit ja virtuoosimaiset juoksutukset. Valitettavasti studiomuusikkomaisuus näkyy myös silottelevassa tulkinnassa. Morazin maaninen energia ja omalaatuinen jazzahtavan progen ja brasilialaisen rytmiikan fuusio kesyyntyy sisäsiistiksi latinofuusioksi, jossa sulavat saksofonit ottavat sähkökitaroiden paikan. Gentle Giantin materiaali taas menettää kaiken hard rock -raivonsa ja koukeroisimmat kuvionsa, niin että jäljelle jää sähköpianolla, uruilla ja viheltelevillä syntikkasoundeilla tulkittua keskivertoa monimutkaisempaa länsirannikon funk-rockia. Tämän myönteinen puoli on se, että ainakin FSB:llä on tarjota jotain omaa ja johdonmukaista näkemystä tulkitsemaansa materiaaliin. Näin Non Stop lunastaa itselleen sellaisen oikeutuksen, jota monilla cover-levyillä ei ole.

FSB:n progressiivinen rock kuitenkin upposi kansaan, eikä vain sen takia että muu virallinen rocktarjonta oli heikkoa, vaan koska tyylilaji oli vielä aidosti suosittua maassa, kun muualla rock- ja popmusiikin johtoajatus alkoi jo olla uusyksinkertaisuus. Esimerkiksi hyytävillä mellotronimatoilla höystetty kitaraballadi ”Sled deset godini” on sellainen klassikko, että moni bulgarialainen ei tänä päivänäkään tiedä sen olevan alun perin italialaisen Le Orme -yhtyeen sävellys ”Amici di ieri”. No, ei moni progressiivisen rockin fanikaan ole sitä tiennyt, en minäkään ensimmäisen kerran sen kuullessani. Parhaat käännösiskelmätkin ovat pystyneet ankkuroitumaan kiinteästi kohdekulttuurinsa ja kestävät aikaa omaehtoisina teoksinaan.

Non Stop menestyi sen verran hyvin, että FSB sai seuraavaksi levyttää albumillisen omia sävellyksiään. II (1979) tarjoaa edeltäjänsä tyyliin paksuja analogisten syntetisaattorien kerroksia hyödyntävää ”sinfonista” rockmusiikkia ja funkahtavaa, latinorytmeillä paikoin maustettua popjazzia. Sävellykset vain eivät nouse lainakappaleiden tasalle. Esimerkiksi ”Utro” on käytännössä vain parin soinnun groove lyömäsoittimille, bassolle ja sähköpianonäpertelylle. Muukin jazzhenkinen materiaali on kuin siististi tehtyä kolmannen luokan Steely Dania. Kevyt sinfoninen rocknumero ”Tri” tarjoaa mieleen jäävimmän syntikkamelodian, jonka pirteys muistuttaa hieman Camel-yhtyeestä. Syntetisaattorityöskentely hakee nyt paikoin Berliinin koulukuntaan viittaavaa kosmista sointia. Tämä kuuluu varsinkin levyn parhaalla kappaleella ”Pesen”, jonka aavemainen, sanaton laulumelodia mellotronin kuoron päällä on yhtyeen erikoisin oivallus. Musiikki onkin kahta kappaletta lukuun ottamatta instrumentaalista, kauttaaltaan osaavan taitavasti kasaan laitettua ja sovitettua mutta loppujen lopuksi aika yhdentekevää. Kuriositeettiarvoa tälläkin tietysti on: se on oikeastaan ainoa virallisesti julkaistu albumi bulgarialaisten omaa progressiivista rockia 70-luvulla.

FSB:n taru oli kuitenkin vasta alussa, vaikka Bulgariassakin viimein herättiin uudempien populaarimusiikin virtausten olemassaoloon. Yhtye laajeni, siirtyi entistä popmaisempaan ilmaisuun ja menestyi ruhtinaallisesti. Suosikkiasemansa avulla se pääsi muun muassa ensimmäisenä bulgarialaisena rockyhtyeenä äänittämään digitaalisesti ja julkaisemaan konserttilevyn. Yhtye nähtiin myös kiertueella Pohjois-Euroopassa nimellä Free Sailing Band, joskaan se ei tiettävästi seilannut Suomeen asti. Sen suosio kesti myös 90-luvun muutokset, ja Bojadžiev ja Tsekov menestyivät myös tuottajina ja studiomuusikkoina. Bulgarian ulkopuolelta katsoen he kuitenkin jättivät pysyvimmän jälkensä kansan hyväksi tehdyillä kahdella tervehenkisellä progelevyllään.