Vuonna 1976 kitaristi-laulaja Frank Bornemann kokosi kolme uutta muusikkoa rinnalleen ja perusti uuden ja entistä ehomman version yhtyeestään Eloy. EMI:lta irtosi tarpeeksi luottamusta ja rahaa, että yhtye sai käyttöönsä kunnon studion, kekseliään tuottajan Georgi Nedeltschevin ja jopa jousiorkesterin. Lopputuloksen Dawn myötä kypsä ja omaperäinen Eloy astui vihdoin näyttämölle, neljän levyn ja pitkän ähellyksen jälkeen.
Siirtyminen uuteen ei kuitenkaan suju kivuttomasti, mikä kuuluu albumin ensimmäisten kahdeksan minuutin ajan. Viisi lyhyttä kappaletta sidotaan toisiinsa jousien toistuvilla kuvioilla, ja niiden kaoottisen pullisteleva hard rock ja koomiset puheosuudet tuovat mieleen edellisen levyn noloimmat hetket. Kappaleen ”Between the Times” yksinkertainen junttapullariffi ja Bornemannin ”Hannoverin Ian Anderson” -laulutyyli puolestaan muistuttavat taantumaa vielä aikaisempaan tyyliin. Melkein voi kuulla yhtyeen kehityksen reaaliajassa, sillä seuraavaksi kaikki muuttuu.
Hieno ”The Sun-Song” aloittaa aivan uuden kauden Eloyn musiikissa. Sinänsä yksinkertaiseen mollikiertoon pohjautuva kappale on kuin sinfonisempi versio Pink Floydin hitaista avaruudellisesta lauluista. Siinä on Eloyn aiemmista yrityksistä puuttunutta lyyrisyyttä ja soitinpaletin rikkautta, ja siitä saadaan malli albumin viimeiselle 40 minuutille. ”Dance in Doubt and Fear” itse asiassa sovittaa kappaleen uudelleen taustaksi Eloyn tavaramerkiksi ottamalleen puhutulle mietiskelylle. Samat laskevat ja nousevat melodiakuviot kuullaan lopussa kappaleessa ”Gliding into Light and Knowledge”.
Osin yhdenmukaisuus johtuu siitä, että yhtye muodosti materiaalia jammailemalla muutaman kuvion ympärillä, mutta levyn yhtenäisyyttä vahvistavat tuttujen äänitehosteiden ja tauottomien kappaleidenvaihtojen lisäksi myös toistuvat musiikilliset elementit. Esimerkiksi huipennus ”La reveil du soleil/The Dawn” siirtyy levyä hallinneesta d-mollista muunnosduuriin, kuin lopullisen valaistumisen merkkinä, ja aiemmin pelkoon ja epäilyyn mielletty kitarakuvio muuttuu basson muunnelmana hypnoottiseksi tanssiksi, johon lopulta jousetkin liittyvät. Jousten roolina on lähinnä luoda paikoin lisäväriä kuin ylimääräinen syntetisaattori, toisaalta ne sitovat elementtejä yhteen, kuten soittamalla negatiivisuuteen keskittyvän A-puolen alussa ja lopussa saman surullisen teeman. Jouset ovat jossain määrin pelkkä kainalosauva, mutta antavat ne musiikille lisää syvyyttä.
Edelleen teknisyyden sijaan Eloyn musiikin ydin onkin yksinkertaisen tunteikkaassa melodisuudessa, vahvojen tunnelmien luomisessa ja maalailussa syntetisaattorien, urkujen ja jousikoneen pitkillä soinnuilla ja linjoilla. Tämä johtunee osittain siitä, että Detlev Schmidtchen oli edeltäjänsä tavoin ensisijaisesti kitaristi, jonka Bornemann istutti kosketinsoittimien ääreen ja ilmoitti, että herra on hyvä ja opettelee soittamaan näitä, mieluiten heti. Virtuositeettia löytyy lähinnä rytmisektiosta. Entinen Scorpionsin rumpali Jürgen Rosenthal ottaa runsaasti tilaa varsinkin tomeilla mutta soittaa ilmavammalla otteella ja rikkaammalla paletilla kuin edeltäjänsä. Myös Klaus-Peter Matziolin basso soi korkealta ja usein näppärän melodisesti, mikä myös tekee Eloyn musiikista entistä notkeampaa ja moni-ilmeisempää. Varsinaista sooloilua kuullaan kuitenkin ainoastaan kappaleella ”The Midnight-Flight/The Victory of Mental Force”, joka ainoana nopeana ja aggressiivisena kappaleena tekee kitarariffeillään ja syntikkapulputuksellaan selvän pesäeron Pink Floydiin. Siinä missä Power and the Passion (1975) kuulosti hajanaiselta ja amatöörimäiseltä, Dawn vakuuttaa musiikillisesti.
Dawn on myös edeltäjänsä tapaan tarinallinen kokonaisuus, joka ilmeisesti kuvaa äkisti kuolleen miehen matkaa maailmojen välissä kohti lopullista sulautumista auringon edustamaan valoon ja tietoon. Kannesta ja kappaleen ”Awakening” vihjailuista päätellen kyseessä on edellisen levyn aikamatkaaja Jamie, jonka parisuhde keskiaikaisen Jeanne-neidon kanssa ei sittenkään kestänyt kuudensadan vuoden välimatkaa. Rumpali Rosenthal kuitenkin kirjoitti laulujen sanat, ja hänen riimittelynsä vieraalla kielellä on yhtä aikaa luovan lennokasta ja hykerryttävän epämääräistä. Hänen myötään Eloyn tekstimaailma tekee myönteisen liikkeen vetäytymällä fantasian ja vertauskuvien taakse. Siellä taistelu pahan maailman vääryyksiä vastaan muuttuu henkisen voiman voitoksi vihasta sisäisessä kamppailussa, ja lihastaan vapautunut Jamie nousee (oletettavasti Jeannen kanssa) auringon mukana ”leikkimään iankaikkisessa tulevaisuudessa”. Yesiltä (kaikkien musiikillisten vaikutteiden lisäksi) lainattu loppukaneetti ”nous sommes du soleil” ei ole sellainen suuri filosofinen viisaus kuin mitä Bornemann ja Rosenthal kuvittelevat välittävänsä, mutta ainakin miehet yrittävät vilpittömästi kertoa jotain omaperäistä.
Tässä kiteytyykin Eloyn paradoksi. Musiikki olisi helppo tyrmätä vain toisen luokan Pink Floyd -imitaationa, mutta yhtyeellä on sen verran omaperäistä vaikutteiden yhdistelyä ja omaa näkemystä, että se vetoaa kummasti. Samoin yhtyeen tunteikas konseptuaalinen pauhaus on jollain lailla hellyttävää lähes kitsimäiseksi yltyvässä mystisyydessään ja vilpittömässä vakavuudessaan. Yhtyeen 70-luvun töistä Dawn on yksi epätasaisimpia ja samalla yllättävimpiä, ja kuitenkin juuri siinä kaikki nuo elementit tulevat vahvimmin ja onnistuneimmin esiin. Mahtavuus ja naurettavuus ovat lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen tai jälkeen. Ristiriitaista sekin.
Ei tosin sen ristiriitaisempaa kuin yhtyeen vastaanotto kotimaassaan. Dawn myi lähes viisinkertaisesti edeltäjäänsä verrattuna, ja sen myötä Eloy kapusi Länsi-Saksan suosituimmaksi rockyhtyeeksi. Aina hienosanaisessa musiikkilehdistössä yhtyeen saavutukset taas summattiin sellaisilla huolella mietityillä arvioilla kuten ”teennäistä sontaa”. Kriitikoiden parissa Eloy olikin 70-luvun lopulla aivan avoimesti Saksan vihatuin bändi.
Mutta vuonna 1977 Eloy oli oppinut Dawnin läksyt eikä tarvinut enää orkesteriakaan tuekseen. Se loi tunnetuimman albuminsa, jolla se löi jopa monet ulkomaalaiset rocksuuruudet myyntiluvuissa ja ensimmäisenä kotimaisena rockyhtyeenä veti omin voimin hehtaarihallit täyteen. Eikä albumin konsepti ollut yhtään Dawnia arkipäiväisempi…