Minusta tämä ei ole seikkailuelokuva, enkä olekaan säveltänyt seikkailumusiikkia. Seikkailun sijaan elokuva esittelee joukon tunnetiloja, ainutlaatuisen sekoituksen tunteita, jollaista yksikään ihminen ei kenties ollut aiemmin tuntenut. Se siis laajentaa inhimillisten tunteiden sanavarastoa, aivan kuten kuulennot laajensivat maailmankaikkeutemme rajoja. Toivottavasti tämä musiikki auttaa tehtävässä.
Näin kuvaa Brian Eno levynsä Apollo: Atmospheres & Soundtracks (1983) tarkoitusperiä levyn kansitekstissä. Kyseinen elokuva oli Al Reinertin ohjaama dokumentti Apollo (myöhemmin For All Mankind), joka kertoi Nasan kuulentojen tarinan autenttisen kuvamateriaalin kautta. Albumi, jonka Eno toteutti yhteistyönä Daniel Lanois’n ja veljensä Rogerin kanssa, on nostettu ambient-musiikin klassikoksi ja se on yleensäkin tunnetumpi kuin itse elokuva, joka pääsi monen vaikeuden jälkeen levitykseen vasta vuonna 1989. Ensimmäisen miehitetyn Kuuhun laskeutumisen 47. vuosipäivä lienee sopiva hetki sanoa muutama sananen levystä.
Eno sanoo osuvasti avaruuslentojen laajentaneen ihmisyyden sanavarastoa. Hän puhuu ensisijaisesti tunteista, mutta kyse on myös ajatusvarannon laajentamisesta. Ihmiskunnan kulttuurit tuottavat häkellyttävällä teholla muunnelmia, mutta niiden pohjana olevia perusajatuksia on loppujen lopuksi vähän. Uusia ideoita täytyy hakea uudenlaisista paikoista ja olosuhteista. Eurooppalaisten löytöretket mullistivat lopulta vanhan mantereen kielen ja ajattelun, kun uusia ilmiöitä varten piti kehittää uusia käsitteitä, minkä myötä myös vakiintuneet käsitykset maailmasta ja ihmisten roolista alkoivat muuttua ja järkkyä. Nykyajan todelliset uudet ideat tulevatkin usein tieteiden parista, sillä ne vievät meidät arkikokemuksen ja normaalin elinpiirin rajojen yli, pois siitä ympäristöstä, jonka olosuhteita olemme kehittyneet ja sopeutuneet pitämään todellisuutenamme. Avaruuslennot veivät ihmisiä planeettamme ulkopuolelle ja kertoivat, – pienelle joukolle suoraan, koko ihmiskunnalle välillisesti – miltä tuntuu elää ja työskennellä täysin toisenlaisessa ympäristössä kuin se pieni maailmankaikkeuden kolkka, jota ihmiskunta asuttaa.
Miten sitten pukea musiikin kielelle tuo uusi tunteiden sanavarasto? Levyn ensimmäisen puolen avaava ”Under Stars” esittelee tempoltaan epämääräisen, hitaasti kulkevan kaikuisan äänikuvan, joka rakentuu useammasta pienten motiivien tai tummien surinoiden kerroksesta. Sointukierto on kappaleissa joko olematonta tai hyvin laiskaa ja epäselvää. Urkupisteet hallitsevat, selvät kadenssit puuttuvat. Tämä staattisuus yhdessä kaikuisuuden kanssa synnyttää vaikutelman valtavasta tilasta, niin valtavasta että sitä on vaikea hahmottaa kunnolla.
Tätä vasten yksittäiset äänet tai lyhyet nuottikuviot kajahtelevat verkkaisesti mutta tasaisesti kuin tuikkivat tähdet. Toisin kuin eräissä muissa musiikillisissa maailmankaikkeuden kuvauksissa, jonkinlainen ohut melodinen ja rytminen kudos säilyy muuten abstrakteissa kappaleissa kuten ”Signals”. Ne ovat ambientia siinä mielessä kuin Eno termin lanseerasi, äänimaisemaa, johon voi uppoutua tai jonka voi vain antaa soida taustalla.
Musiikki ei kuitenkaan ole rauhoittavaa äänityynyä, vaan se todella kuvailee hapetonta, suodattamattoman auringonvalon ja äärimmäisen kylmyyden hallitsemaa tilaa. Lyhyet metalliset äänet ja kirkkaan puhtaat taustamatot synnytti luultavasti Enon myöhempi työjuhta, tuolloin vielä uutukainen Yamaha DX7, mikä vuonna 1983 ehkä osaltaan korosti levyn soinnin erikoisuutta. Kuitenkin kaikkien synteettisten ja akustisten äänien (mukaan lukien Lanois’n kitara) sointia on muutettu sen verran vahvasti kaikujen, suodattimien, taajuuskorjailun ja muun studiotekniikan avulla, että ne kuulostavat kaikki ihmisen arkiselle äänimaailmalle vierailta. Äänimaisemassa kuulu kyllä myös ihmisen ääniä jo heti toisella kappaleella ”The Secret Place”, mutta ne ovat lyhyitä, kaiutettuja ja vääristettyjä katkoääniä, kuin tukahdutettuja otteita kaukaisista huudoista. Tai heiveröisen, kapseliin suljetun elämän signaaleja halki vihamielisen tyhjyyden.
On mielenkiintoista, että albumin äänimaisema on kestänyt aikaa ja henkii edelleen (ainakin itselleni) kosmista vierautta. Syntetisaattorien ja muiden täysin elektronisten äänenmuodostustapojen yleistyminen musiikissa 70- ja 80-luvuilla synnytti jonkin verran pohdintaa uusien äänien vieraannuttavasta vaikutuksesta. Perinteinen länsimainen musiikkinäkemys oli kiinnittänyt vähiten huomiota äänenväriin: ”viulu” riitti yleensä kertomaan suunnilleen millaista ääntä instrumentilta odotettiin, olkoonkin että tapoja soittaa sitä oli valtavasti. Mutta miltä kuulostaa sähkökitara tai syntetisaattori? Vaikka miltä.
Synteettisesti saatettiin luoda ääniä, jotka olivat erillään perinteisten akustisten äänten ruumiillisuudesta ja vaistonvaraisesta logiikasta. Kalvo tai kieli värähtelee fyysisen kosketuksen voimasta tai ilmapatsas virtaa keuhkoista saaden äänihuulet värähtelemään resonoivissa onteloissa – kaikissa näissä oli ymmärrettävä yhteys ihmisruumiin toiminnan ja äänensynnyn välillä. Syntetisaattorissa tai samplerissa yhteys käyttäjän toiminnan ja äänen välillä hämärtyi, kun kaikki hoitui nappia painamalla. Ja laite saattoi soida eri tavoin kuin mikään ”luonnossa” esiintyvä ääni. Ajatuksena oli, että kuulijassa tämä aiheuttaisi ahdistusta ja vierauden tunnetta.
Nykyään voi sanoa jo aivan varmasti, ettei näin todella käynyt, vain kuuntelemalla päivän hittikappaleita, joissa valtaosa äänistä kuulostaa täysin synteettiseltä, aivan Autotunella ja muilla tehosteilla käsiteltyä lauluääntä myöten. Korva on tottunut näihin sointeihin, eivätkä kappaleet aja kuulijoitaan ahdistukseen, hallusinaatioihin ja hulluuteen – paitsi ehkä sisältönsä takia. Toisaalta kappaleissa ”vieraat” soundit tottelevat pitkälti perinteistä soitinten roolijakoa, ja kappaleiden harmonia, melodia sekä erityisesti rytmiikka noudattavat tuttuja ja turvallisia kaavoja. Apollon muotokieli on kaukana popilmaisun kaavoista, toisaalta sen muodottomuus ei myöskään noudata perinteisen taidemusiikin kuvioita. Musiikista puuttuu selkeä muoto ja päämäärähakuisuus, ja siksi se herättää epävarmuutta kuulijassa enemmän kuin vaikkapa muuten yhtä elektroninen ahterinheilutushymni.
Jotta Enolle ei annettaisi liian suurta kunniaa, on hyvä muistuttaa, että hän nousi avaruuksia kohtia pitkän perinteen hartioilta. Elektroniset äänet oli yhdistetty avaruuteen ja ylimaallisiin kokemuksiin niin kauan kuin niitä oli ollut olemassa. Tieteiselokuvissa tulevaisuuden kaupungit tai toisten planeettojen sivilisaatiot sykkivät elektronisen musiikin tahdissa, ja erilaisilla space-etuliitteillä varustetut populaarimusiikin lajit olivat kääntäneet kuulijoiden katseet kohti taivaita jo avaruusajan alusta lähtien. Eno ei keksinyt pyörää, hän vain lisäsi siihen puolat ja antoi sille hieman uutta vauhtia. Ehkä siksi myös Apollo on säilyttänyt vierauden tunteensa kolmekymmentä vuotta julkaisunsa jälkeenkin: tällaiselta olemme oppineet avaruuden kuulostavan. Näin moni levyn seuraaja tuntuu ajatelleen. Esimerkiksi saksalaisen Nik Tyndallin oma tähtikartoitus Plejaden Suite (1989) käyttää hyvin samanlaisia sointeja kuvatakseen tähtikuvioita. 90-luvun alun syntetisaattoreihin tutustumalla voi myös löytää kosmisesti nimettyjä tehdassoundeja, jotka jäljittelevät aivan selvästi esimerkiksi ”Under Starsin” äänimaisemaa. Vieraus on vakiintunut ja sijoitettu helposti tunnistettavaan karsinaan.
Vierauden tunnelman rikkoo ykköspuolella vain ”An Ending (Ascent)”, yksi Enon kauneimmista virsimäisistä sävellyksistä. Se erottuu ympäröivästä äänimaalailusta selkeillä kolmisoinnuillaan ja harmonisella kierrollaan, perinteisellä laskevalla sävelkulullaan ja lähes yhdenmukaisella sointivärillään. Syntetisaattorisoinnut kimaltelevat kyllä kuin leijuva kuupöly auringonvalossa, mutta muuten sävellyksen voisi kuvitella kirkkourkurin soitettavaksi – tai jousikvartetille sovitettuna, kuten se myöhemmin on kuultukin. Nimen ja musiikin uskonnolliset sivumerkitykset ovat luultavasti tahallisia, sillä ainakin elokuvassa sävellys linkittyy tällaiseen kuvastoon. Hengellisestä perinteestä nousevilla äänikoodeilla kappale valaa avaruuden tyhjään tilaan jonkinlaista pyhyyden ja läsnäolon tuntua, yrittää luoda siitä temppeliä ihmisen kaipauksille. [1] Sointukuvion variaatio läikkyy puolen päättävän kappaleen ”Drift” päälle, mutta sen levollisuus on vain pieni ihmisyyden kaiku valtavassa välinpitämättömässä pimeydessä.
Ihmisen läsnäolo murtautuu esiin heti toisen puolen alussa, kun Lanois’n kaiulla kyllästetty kitara soittaa levollisessa tempossa leppoisia kantrikuvioita. Idea syntyi Enon mukaan siitä, että Apollo-astronautit todella soittivat kantrilevyjä matkallaan. Kuitenkin kaikuisella, kuulaalla kitarasoinnilla oli silläkin jo ennen Apolloa vakiintuneet avaruudelliset assosiaationsa. Pink Floydin Syd Barrettin ja David Gilmourin varhainen avaruusmatkailutyyli perustui vahvasti voimakkaaseen kaikuun sekä kantrista ja Etelän bluesista johdettuun slide-soittoon, samoin hieman myöhemmin Steve Hillagen ”avaruuskitarointi”. Lisäksi vain muutamaa vuotta ennen Apolloa Andy Summers oli slapback-kaiun ja voimakkaan chorus-tehosteen avulla näyttänyt, miltä reggae kuulostaa painottomassa tilassa Policen hitillä ”Walking on the Moon”. ”Weightless” ja ”Deep Blue Day” seuraavatkin siis vakiintunutta mallia. Kuulaan puhtaasti, harkitun hitaasti laulava kitara tuntuu kelluvan ilmassa, kun kohoavat glissandot paisuvat kaiun toistojen myötä verkkaisesti liikkuvan harmonisen taustan päällä. Sointi on ”avaruudellista”, mutta akustinen soitinnus ja juureva musiikillinen kieli ankkuroivat kappaleen Maahan. Roger Enon säveltämä ”Always Returning” käyttää samanlaisia metodeja palauttaakseen kuulijan maan pinnalle. Turvallisen lempeä mutta yksituumaisesti toistuva pianomelodia leijuu tähtiä kimmeltävässä äänitaustassa kuin mereen laskeutuva komentomoduuli laskuvarjojensa varassa – tai ehkä kuin koko planeetta avaruudessa, tuo ”pieni sininen ilman ja veden keidas” ikuisessa yössä. Kappale on kuin rauhoittava tuutulaulu maaemon helmoihin palaavalle matkustajalle.
”An Ending (Ascent)” ja toisen puolen neljä ensimmäistä kappaletta muodostavat yhden kauneimmista kokonaisuuksista ambient-musiikin historiassa. Se on Enon näkemys avaruuslentojen ihmeellisestä, rajoja rikkovasta puolesta, ihmisyydestä aivan uudenlaisessa ympäristössä. Minulla olikin vuosia tästä levystä vain juuri nuo kappaleet kattava itse tehty kokoelma. Levyn kokonaisuus on kuitenkin tätä monipuolisempi. Sillä ”Always Returningia” seuraa vielä yksi tumma ja järkähtämättömän salaperäinen avaruushahmotelma, ”Stars”. Maailmankaikkeus on ja pysyy valtavana, vieraana ja täynnä salaisuuksia vielä pikkuruisen ihmiskunnan lyhyiden valloitusretkien jälkeenkin. Ihmisen suurin ponnistus planeetaltaan oli vain pienoinen raapaisu, ja neljä vuosikymmentä myöhemmin se odottaa yhä jatkoa. Tähdet odottavat yhä. Ja kolmekymmentä vuotta Apollon ilmestymisen jälkeen musiikki, joka yritti tulkita uudenlaisten tunnetilojen sanavarastoa, on ja pysyy yhä kiehtovana, innostavana ja mielikuvitusta kiihottavana.
[1] Uskonnollisen näkökulman kuulentoihin oli musiikissa tarjoillut jo tuoreeltaan Jerry Goldsmithin Ray Bradburyn tekstiin säveltämä kantaatti Christus Apollo (ensiesitys 1970).
ÄÄNIJÄLKIÄ 