Alankomaalainen kosketinsoittaja Gerard Koerts kuoli tällä viikolla 71-vuotiaana. Suomalaiselle musiikinystävälle nimi on ehkä tuntematon, mutta Gerard ja hänen kaksosveljensä, kitaristi Chris Koerts olivat perustajat ja kantava voima yhtyeessä Earth and Fire. Se oli yksi Alankomaiden menestyneimpiä rockyhtyeitä 70-luvulla – eikä sitä pidä erehtyä luulemaan erääksi amerikkalaisyhtyeeksi, josta Wind on ottanut lomaa ruoansulatusvaivojen takia. Earth and Fire oli myös alankomaalaisen progressiivisen musiikin varhainen edustaja ja esikuva esimerkiksi Kayakille siinä, miten se vetosi singlelistoihin kotikutoisella popilla, samalla kun teki pitkiä klassisvaikutteisia rockteoksia.
Yhtyeen ensimmäinen albumi (1970) seurasi itse varhaisten kotimaisten menestyjien Golden Earring ja Shocking Blue mallia. Yhtyeen ensimmäisen hitin ”Seasons” olikin kirjoittanut Golden Earringin kitaristi George Kooymans. Musiikissa kuului siis päivän popsoundi ja paikoin varhaisen raskaan rockin vaikutus sekä vahva naislaulaja. Viimeksi mainittu oli Jerney Kaagman, josta tuli myös näyttävä keulakuva yhtyeelle. Koertsin veljekset olivat soittaneet musiikkia koko 60-luvun, ja monien muiden tapaan he seurasivat reittiä iskelmästä beatin kautta psykedeliaan ja samalla taitojen karttuessa covereista omiin sävellyksiin.
Toinen albumi Song of the Marching Children oli sitten looginen seuraava askel uuden progressiivisen rockin suuntaan. ”Carnival of the Animals” ei lainaa mitään suoraan Camille Saint- Saënsin (1835 – 1921) rakastetusta Eläinten karnevaalista, mutta sen lapsenomaisen iloiset urkuostinatot yhdistettynä marssirytmeihin ja äänioskillaattorin sekä vibrafonin kangastusmaisiin tekstuureihin tuovat mieleen tuon teoksen lapsenomaisen ihmeentunnun. Olkoonkin, että välissä Camille on selvästi poltellut jotain epäterveellistä Jefferson Airplanen treenikämpillä.
Samanlainen pehmeän helppo, joskin melankolisempi melodisuus ja hienoinen impressionistinen urkutyöskentely yhdistettynä rockrytmeihin muodostuukin Earth and Firen perussoinniksi tällä albumilla. Gerard Koertsin sormet venyvät myös taitavaan huilusooloon kappaleella ”Ebb Tide”. Singlenäkin julkaistu ”Storm and Thunder” on sen sijaan synkempi teos ja tuo esille King Crimsonin selvän vaikutuksen. Alun barokkimaisten urkukehittelyiden jälkeen se kun kasvaa vähitellen goottilaisen jylhäksi balladiksi, jota mellotronin mailinlevyiset jousimatot johtavat ja robertfrippmaisesti ulvova sähkökitara komppaa. Luonnon raivoa kuvaavat dramaattiset kvintti- ja tritonushypyt, sen armottomuutta korostavat sävelkulkua raskauttavat puolisävelen laskeutumiset, jälkimmäiset varsinkin lopun romantiikan ajan käytäntöä myötäilevässä kohtalonomaisuudessa. Vaikka kaikki tämä löytyy myös Crimsonin sävelpaletista, tässä albumin huippukohdassa kuuluu Gerard Koertsin oma taituruus ja ääni. Laulajan ääneltä melodian tulkinta vaatii rutistusta. Kaagmanin ääni on komentava vaan ei kovin paksu ja paikoin kimakka, mutta hän laulaa aina puhtaasti eikä hae juuri koskaan blues- tai hard rock -tyylisiä sointeja. Sekin on osa mannermaista progeilmaisua.
Niin on myös Chris Koertsin säveltämä instrumentaali ”In the Mountains”. Siinä kun on leppoisa soul-klassisurkusäestys, jonka päällä muikean paksusti kerrostettu sähkökitara soittaa ulvovan komeaa fanfaaria. Amsterdamilainen Focus-yhtye oli soittanut jotain hyvin samantapaista ensialbumillaan Focus Plays Focus (eli In and Out of Focus, 1970).
Chris Koerts sävelsi myös albumin toisen puolen täyttävän nimikappaleen. Seitsemästä enemmän tai vähemmän yhteen istuvasta osasta koottu sarja käsittelee ilmeisesti uudelleensyntymisen ja kuoleman jatkuvaa kiertoa. Basisti Hans Ziechin teksti on viritetty ylisynkeäksi ja sanavalinnat ovat hieman kömpelöitä (”Into the underwold the others tumbling down / Tortured by terrestrial vexations” ja huvittavia (”When will be the crack of doom?”). Toisaalta sarjan avaava ”Theme of the Marching Children” on paitsi saint-saënsmaisen lapsenomainen myös suorastaan koominen, varsinkin kun teema toistuu hilpeällä mellotronitorvella soitettuna ”Damnation”-osuuden alussa. Rilluttelu syö tehoa sopivan synkänoloisen pääteeman kehittelyltä, sen sijaan että toimisi jonkinlaisena viattomana vastapainona sille. ”You’re ignoring where the hell you’re going to”, valistaa saarnaaja marssivia lapsia yhdessä tekstin hymyilyttävimmistä säkeistä, joten ehkä kyse on tästä. Tai sitten yhtye unohtaa, että helvettiinhän tässä vaiheessa juuri piti olla menossa.
Jos kokonaisuus ei aina kasvakaan täysin orgaanisesti ja täyspainoisesti, hivelevät yksittäiset hetket korvaa. Näin varsinkin herkkä klassistyylinen kitaranumero ”Purification”. Kun muualla ovat pauhanneet urut, sähkökitara ja mellotroni, tämä ”puhdistautuminen” tapahtuu akustisella kitaralla ja ilmeisesti aidoilla jousilla, jotka esittelevät albumin päättävän bolerorytmin. Lisäksi Kaagmanin sijaan jompikumpi Koertseista hymisee tekstin, joka sisältää kappaleen yhden mieleen jäävän säkeen ”A laurel wreath for the future graves / Of the marching children”. Kuva on päässyt albumin pelkistetyn kannen keskipisteeksi. ”Purification” on näin onnistunut vastapaino muiden jaksojen rockpauhulle, tasapainottava tyven ennen lopullista laskeutumista rytmiseen kurimukseen.
Sävellyksen varsinaisena punaisena lankana toimiikin juuri nimen marssivaikutteinen rytmiikka, joka kasvaa ja lisää intensiteettiä lasten marssiessa ajasta ei-aivan-ikuisuuteen ja takaisin. Sen sijaan, että ajateltaisiin Ton van der Kleijin tykkäävän marssitahdeista, koska edustaa germaanista kielialuetta, voi tähänkin teemaan hakea selitystä Karmiininpunaisen kuninkaan hovista: ”Epitaphin” alaotsikko ”March for No Reason” tuntuu olleen tuolloin pistämätön esikuva tällaiselle väistämättömällä tuomiopäivän tunnelmapalalle. Sävellyksen lopettava ”The March” on todellakin The March, soittokunnaksi kerrostettujen rumpujen helvetin bolero, jonka päällä mellotroni toistaa avonaista kahden soinnun kiertoa ja sirpaleita aiemmista melodioista. Vaikutelma ei ole niin särmikäs tai sydäntä särkevä kuin King Crimsonin esikuvissa, mutta Earth and Firen kevyempään progelinjaan sopiva ja ihan tehokas. Pitkäksi proge-eepokseksi ”Song of the Marching Children” on kiitettävä yritys, vuonna 1971 kilpailu vain oli armotonta, kun maailmaan tulivat myös Pink Floydin ”Echoes”, ELP:n ”Tarkus” ja Van der Graaf Generatorin ”The Plague of the Lighthouse Keepers”.
Osoitus siitä, ettei jako popsingle- ja rockalbumibändien välillä ollut Alankomaissa yhtä pätevä kuin Yhdistyneessä kuningaskunnassa, on se, että Earth and Firen seuraava albumi ilmestyi vasta vuonna 1973. Sillä välillä yhtye lypsi lisää eloa albumilta lohkaistuista ja erikseen äänitetyistä singleistä. Näihin kuului myös neljäminuuttinen tiivistelmä ”Song of the Marching Childrenistä”. Se ehkä oikaisee kappaleen rakenteelliset rypyt ja rönsyt, mutta osoittaa myös hyvin, että Valittujen palojen kaltainen lyhennelmä syö proge-eepoksesta(kin) valtaosan tehoista. Haluttua vaikutusta ei saa ilman tarvittavaa aikaa. Paremmalta se silti kuulostaa kuin ”Lost Forever”, toisen singlen B-puolelle jätetty heviyritelmä.
Kaksijakoista on myös suositun singlekappaleen ”Memoriesin” jakautuminen melkein iskelmämäisiin säkeistöihin ja mellotronin murisemiin raskaampiin osuuksiin. B-puoli ”From the End ’til the Beginning” taas on löyhempirakenteinen avaruusballadi, niin tekstinsä kuin myöhäispsykedeelisen instrumentaalilopetuksensa puolesta. Syklinen aikakäsitys sykkii senkin sydämessä.
Vuosikymmenen lopulla musiikin sykli oli kiertynyt pois progesta. Earth and Firen pop-puoli otti täysin vallan, ja yhtye sai suurimman kansainvälisen hittinsä kappaleella ”Weekend”. Chris Koertsin lähdettyä yhtyeestä Gerard piti paketin kasassa vielä parin albumin verran. Kuvaavaa on, että yhtyeen puolivillaiseksi jääneeseen paluuseen 80-luvun lopulla häntä korvaamaan tarvittiin ei sen vähempää kuin Kayakin kosketinsoitin- ja säveltäjämestari Ton Scherpenzeel.
ÄÄNIJÄLKIÄ 