Tukholmalaisen Dicen tarina on sama kuin monen muun niistä kolmannen divisioonan progeyhtyeistä, joita Euroopassa riitti 70-luvun lopulla. Nelimiehinen yhtye soitti vahvasti brittiläisen sinfonisen progen suuruuksia matkivaa musiikkia, julkaisi yhden vähälle huomiolle jääneen albumin ja jäi lähinnä oman kotiseutunsa sankariksi. Dice (1978) näyttääkin, että yhtyeen jäsenet olivat parempia soittajia kuin säveltäjiä eivätkä yleensäkään mällänneet omaperäisyydellä, mistä progetuomaristo aina rokottaa pisteitä. Massasuosiota tällaisella musiikilla taas ei voinut enää kuvitella saavuttavansa 70-luvun lopulla.
Tuntemattomuus sen sijaan voi johtaa kulttimaineen nousuun ja suuriin keräilyhintoihin. Dice oli jo lakannut toimimasta 80-luvun lopulla, kun japanilaiset progekeräilijät hurahtivat yhtyeen albumiin. Vinyylin hinta nousi kuin Godzilla meren vaahdosta, ja eurooppalaiseen progeen erikoistunut paikallinen levymerkki Belle Antique julkaisi albumin CD-muodossa vuonna 1989. Ja kun yhtiössä kuultiin, että Dicen pöytälaatikossa muhi vuonna 1977 äänitetty ennen julkaisematon instrumentaalinen teos, siellä oltiin valmiina lyömään jenejä pöytään.
The Four Riders of the Apocalypse (1992) on Ilmestyskirjaan pohjautuva konseptialbumi, ei ensimmäinen eikä viimeinen sellainen. Tarkemmin innoittajana toimi Albrecht Dürerin kuuluisa puupiirros Johanneksen ilmestys: neljä ratsastajaa, joka latoi lihaa luiden päälle paljon toitotetuille mutta lyhyesti kuvatuille apokalyptisille ratsastajille (tosin Kuoleman kohdalla ei lihaa tullut paljonkaan). Jokainen albumin neljästä osasta on siis kuvaavinaan yhtä näistä neljästä julkimosta. Kansikuvana toimii kitaristi Örjan Strandbergin värimukaelma Dürerin piirroksesta. Dürerin teos oli aikoinaan elähdyttävän realistinen ja uhkaavan energinen verrattuna saman aiheen aiempiin kuvituksiin, Strandbergin versio seuraa jo tuttuja latuja sarjakuvamaisemmassa fantasiahengessä.
Sama ero kuuluu ehkä musiikissakin. Dice soittaa tuttuja sinfonisen progen kuvioita hyvällä melodisella otteella ja treenatulla energisyydellä, joka kompensoi alun perin harjoitusstudiossa kaksiraitanauhurilla taltioidun äänitteen tekniset puutteet. [1] Hitusen jazzahtava sinfoninen sointi ja kulmikkaan diskanttinen kitarointi tuo ensimmäisenä mieleen Alankomaiden suuruuden Focuksen, mutta Leif Larssonin mahtipontiset seikkailut uruilla, mellotronilla ja syntetisaattorilla lainaavat myös brittiläisiltä progeyhtyeiltä, samoin kuin rytmiryhmän kulmikkaat kuviot.
Vaikka musiikki onkin parempaa kuin Dicen varsinaisella studiolevyllä, samat sävellykselliset puutteet kuuluvat yhtyeen yrityksissä rakentaa kymmenminuuttisia kokonaisuuksia. Aloitusosa ”War” jakautuu neljään nimettyyn osioon, joiden puitteissa yhtye lyö innokkaasti pöytään kaikenlaisia kortteja ajattelematta, mikä sopii yhteen. ”Ouverture” kiirehtii reilussa minuutissa läpi koko albumin esittelevän fanfaarin ja muutamia muita komeita jaksoja. ”Fronts” kuvaa aihettaan tietysti marssirytmeillä ja aiheeseen nähden huvittavan hilpeillä teemoilla, joista suurin osa on kuitenkin enemmän tai vähemmän lainaa muualta, mukaan lukien Yesin ”Yours Is No Disgracen” mieleen tuova säkättävä kitaran ja urkujen riffi ennen viimeistä, töksähtävää paluuta pääteemaan. Yes kuvasi sotaa hiuksia nostattavasti ”Gates of Deliriumin” keskiosassa. Dicen ”Battle” hyökkäilee hätäisesti parilla terävällä tritonusriffillä ja ELP-mäisellä syntikkamelodialla, mutta kaatuu sitten ponnettomaan patarumpusooloon. ”Deserted Battlegrounds” muodostaa lyhyen lopukkeen, jonka putkikellojen ja vääntyneiden kitarasointujen tahdissa voi kuvitella korppikotkien kokoontuvan noutopöydän ääreen.
Näin omaperäisyys ja pitkäjänteisyys saavat antaa Dicen musiikissa sijaa nuorekkaalle innolle ja noutopöytämäiselle teemojen runsaudelle. Yhtye osaa luoda hienoja episodeja, mutta se pystyy huomattavasti heikommin kasvattamaan niistä pyrkimyksensä mukaisia suurempia rakenteita. Kehittelyn sijaan kouhkataan ja vaihdetaan vain nopeasti osasta toiseen, jolloin suurempaa dynaamista kaarta ei pääse syntymään. Jokainen pieni osio hauskuttaa erikseen kuultuna, mutta putkeen kuultuna ne usein edustavat vimmaa vailla muotoa. Tyyli muistuttaa sellaisista yhtyeistä kuten yhdysvaltalaiset Yezda Uzra ja Mirthandir sekä italialainen Cherry Five. Näiden yhtyeiden tapaan musiikin melodisuus, värikkyys ja into pitävät sen kuitenkin nautittavana. ”Disease” varsinkin vuorottelee nopeaa Genesis-mäistä kosketinkuviota ja kaunista teemaa, jossa yhtye säilyttää kirkkaan kotimaisen sävyn samaan tapaan kuin esimerkiksi Kaipa-yhtyeen maanmiehet samoihin aikoihin.
Kolmas osa ”Greed” on sinfoniaperinteen mukaisesti nopein, tanssitavin ja rahvaanomaisinkin. Se perustuu lähinnä yhdelle basson, kitaran ja urkujen ylinopealle kontrapunktiriffille, mutta poikkeaa vuoroin fuusiomaiseen urkusooloon, Johan Heimich Romanin juhlamusiikkia mukailevaan barokkifanfaariin, klassiseen pianosoolokadenssiin ja kapakkajazziin. Seurauksena on suruton sillisalaatti, joka kuulostaa hauskalta mutta ei vakuuta kokonaisuutena enempää kuin Rick Wakemanin irtonaisimmat retket konserttisalista katuojaan.
Sama huoleton harakkamaisuus tuntuu myös lopetusjaksossa ”Death”. Sen nopean osion ”Dance of the Devils” rujo kitarariffi on jotakuinkin King Crimsonin kuuluisa 5/4-riffi ”Larks’ Tongues in Aspic Part Two” -kappaleesta (tunnetaan myös ”Emmanuelle”-riffinä toisen luvattoman lainan ansiosta). Tämän ja muiden riffien lisäksi paholaiset heittäytyvät vielä täysin häpeilemättä joraamaan hetken Glenn Millerin ”In the Moodin” tahtiin. Lainaus tuntuu absurdilta, kunnes muistaa, että jazzhan on Saatanasta.
Muuten ”Death” kasvaa kappaleista luontevimmin, kun ”Requiem”-osan umpimielinen urkukuvio lopulta muuntautuu ”Heavenin” uljaaksi loppunousuksi, joka kiertää sävelkehää myöhäisromanttisen kromaattisesti ja samalla vastustamattoman melodisesti. Kuvion keskeyttää säröinen kitaravälike (tyypillinen ratkaisu sinfonisissa progesarjojen huipennuksissa vuodesta 1968 asti), mutta viimeisellä kertauksella sovitus saavuttaa ikään kuin riittävän energiamäärän hakata tiensä ulos sointukehästä ja taivaan autuuteen. Se jättää albumista hyvän mielen. The Four Riders of the Apocalypse on hauska, paikoin hienokin albumi.
Yksi selvä epäkohta siinä kuitenkin on. Niin vetävää kuin musiikki onkin, ei se vastaa albumin konseptin vaatimuksiin. Jos maailmanloppu tulisi tämän albumin säestyksellä, maan halki eivät karauttaisi Tauti, Sota, Puute ja Kuolema, vaan Heinänuha, Välituntinujakka, Missattu Välipala ja Lievä Laiskotus VG1-standardin mukaiset ratsastuskypärät päässään. Ja ne ratsastaisivat poneilla.
[1] Ruotsin yleisradio oli taltioinut yhtyeen elävänä soittaman tulkinnan teoksesta vuonna 1977. Tämä versio julkaistiin viimein vuonna 2013 CD:llä Live 1977.
ÄÄNIJÄLKIÄ 