60- ja 70-lukujen vaihteen populaarimusiikin vireään kehityksen vaikutti muun muassa se, että tuolloin isot levy-yhtiöt sallivat lupaavien yhtyeiden kasvattaa taitojaan ja hakea yleisöään jopa kolmen albumin verran, kun parikymmentä vuotta myöhemmin uutuusyhtyeiden sallittiin yrittää “noin kolme minuuttia” ja neljäkymmentä vuotta myöhemmin kaikenlainen kehitystyö ja tuki oli jo ulkoistettu pienyhtiöille ja artistille itselleen. Tämän ansiosta englantilainen Yes pystyi tekemään sekä kaupallisen että taiteellisen läpimurtonsa kolmannella levyllään, joka saikin itsevarman nimen The Yes Album. Poissa olivat kahden ensimmäisen levyn Yes (1969) ja Time and a Word (1970) omannäköiset cover-versiot ja hapuilevat kokeilut jousilla. Nyt kaikki materiaali oli omaa ja vahvinta mitä yhtye oli toistaiseksi saanut aikaan.
Yksi syy Yesin suosioon tuolloin ja myöhemminkin oli se, että yhtye muotoili progressiivisen rockinsa pohjan aina vahvasti aikansa pop- ja rockmusiikin helposti lähestyttävistä aineksista. Kaiken myrskyävänkin kokeilun ja soittohurjastelun silmässä on aina hymnimäisen myönteinen melodisuus. Jo albumin aloittava ”Yours Is No Disgrace” vuorottelee sulavasti kahta menevää riffiä ja tarttuvan helppoja mutta hieman epätavallisia laulusäkeistöjä. Säkeistöjen sanat pysyvät lähes samoina, mutta sen sijaan sovitukset muuttuvat jokaisella kerralla, päinvastoin kuin tyypillisessä rockissa. Leijuvasta kirkkokuorosta siirrytään doo-wop-henkiseen kuiskailuun kävelevine bassolinjoineen ja lopuksi riisuttuun solistin ja akustisen kitaran duettoon, jota taas kasvatetaan viimeiseen, nyt riemukkaaseen kertaukseen.
Kaavan rikkoo vain instrumentaalinen välijakso, jossa basson ja urkujen yhteispelin päällä yhtyeen uusin jäsen, kitaristi Steve Howe pääsee esittelemään leuat auki loksauttavaa tyyli- ja sointipalettiaan. Howe tiluttelee urkuriffien taustalle luistavia murtosointukuvioita, näppäilee klassistyylisiä akustisia kuvioita Chet Atkinsin innoittamien kantrikuvioiden ja bluesahtavien taivutusten taustalle tai vain polttaa otelautaa terävillä rocksooloilla. Hänen kulmikkaat, vaillinaisia sointuja hyödyntävät kuvionsa hämärtävät komppauksen ja sooloilun rajaa. Ja vaikka hänen varsinainen soolonsa liikkuukin soinnista ja tyylilajista toiseen, se ei ole vain satunnaista revittelyä, vaan läpikotaisin mietitty ja kehittyvä matka läpi rikkaan harmonisen maailman.
Hänen akustinen sooloesityksensä ”Clap” on rakennettu samanlaisella logiikalla ja sormet nyrjäyttävällä näppäryydellä. Sen paikan bändilevyllä voi kyseenalaistaa, mutta monelle ajan rockkitaristille se oli mittapaalu, jonka tasalla piti pystyä yltämään. Se on myös monelle ensimmäinen kosketus ragtime-soittoon rockissa. Hän myös otti omakseen enemmän jazziin assosioidun sähköakustisen Gibson ES-175 -kitaran, mikä myös palavelee hänen diskanttivoittoista soundiaan. Howe on tämän levyn tähti, ja hänen panoksensa auttoi pitkälti tyrkkäämään Yesin musiikin tasoa ylemmäs.
Samoista muhkeiden riffien, hienojen kertosäkeiden ja räväköiden instrumentaali-ideoiden luovasta yhdistelystä nousee myös toisen klassikon ”Starship Trooper” uljaus. Se on Yesin ensimmäinen yritys luoda moniosainen teos liimaamalla kolme yksinkertaista sävellystä (kaikki vieläpä eri säveltäjiltä) yhteen keinotekoisesti mutta niin tyylikkäästi että lopputuloksen emotionaalinen voima saa kokonaisuuden tuntumaan orgaaniselta. Laulaja Jon Andersonin ”Life Seeker” on kauniisti nouseva hymni elämälle, mutta senkin yksinkertaista 12 tahdin rakennetta monimutkaistaa se, että tahtilajit muuttuvat jatkuvasti ja yllättävät fillit sekoittavat vettä korkeuksia tavoittelevan laulumelodian ympärillä. Välisoittona toimiva basisti Chris Squiren ”Disillusion” muodostaa vastakohdan: tasainen 4/4-tahtilaji, riisuttu kitarasäestys ja kulmikkaamman resitatiivinen melodia kuvaavat illuusioiden haihtumista. Ja kuitenkin harhakuvitelmien menetys on monitulkintainen asia, ja viestiä tukee kappaleen modaalinen harhailu E-duurista ja tapa, jolla lauluharmoniat – stemmalaulu oli aina yksi Yesin vahvuuksia – lähentyvät ja etääntyvät oktaavista sekuntiin ulottuvalla alueella, kuin korostaakseen, että yksinäisyys ja tietämättömyys ovat ylitettävissä, jos sitä halutaan. Kappaleen pitkän instrumentaalisen hännän muodostaa Howen kitarasooloon kasvava, hitaasti rytisevä ”Würm”, jonka voisi kuvitella ”Hey Juden” majesteettisen loppusoiton ja King Crimsonin bolero-kokeilujen massiiviseksi jälkeläiseksi. Kappale pohjaa vain kolmen soinnun hypnoottiseen toistoon, mutta vaihtuvat sointukäännökset, Squiren tremolobasson melodiat ja jatkuvasti kasvava sovitus puskevat intensiteettiä taivaisiin.
”I’ve Seen All Good People” venyttää sävellyksen mittakaavaa vielä heppoisemmin. Andersonin yksinkertainen mutta kaunis popballadi saa siinä kehyksekseen Squiren perusboogierockin ”All Good People”. Kiitokset onnistumisesta menevät paljolti soitolle, varsinkin rytmipuolella. Progressiivisen rockin yhdeksi tunnusmerkiksi onkin sanottu sitä, kun rockbändin rytmiryhmä alkaa tehdä epätavallisia juttuja. Squiren nuotteja säästelemätön, diskantista tinkimätön basso meneekin sinne, mihin basistin ei yleensä kuuluisi mennä. Rumpali Bill Bruford ei myöskään vain pidä tahtia ja koristele biittiä vaan paikoin todella osallistuu melodisen ainekseen luomiseen ja korostamiseen. Bepop- ja hardbop-rumpaleilta oppinsa ottanut Bruford korostaa hi-hatia, symbaaleja ja teräviä vanneiskuja virvelillä ja soittaa suvereenisti epätasaisissa tahtilajeissa. Näin hän antaa Yesin musiikille reippaan draivin mutta pitää rytmin myös keveän ketteränä ja joustavana.
Albumin ääripäiden kappaleet ”Yours Is No Disgrace” ja ”Perpetual Change” varsinkin sisältävät herkullisen rullaavia riffiaineksia, joiden luomiseen ja kuljettamiseen kaikki instrumentalistit osallistuvat taidokkaasti. ”Perpetual Change” myös päättää albumin instrumentaalijaksolla, joka varioi ”Yours Is No Disgracen” polveilevaa riffiä ja kitarapulputusta, nyt vain D-duurissa, eli avauskappaleen laulusäkeistöjen sävellajissa. Kappaleen nimen hengessä se myös ottaa käyttöön omat kevyen soulhenkiset säkeistönsä ja kahdeksan tahdin kysymys-vastaus-rakenteeseen pohjaavat kertosäkeensä ja muuttaa ne sekä rytmin että harmonian tasolla (hieman rockmaisemman modaaliseksi). Kappaleen varsinainen instrumentaaliväliosa on rakennettu äänittämällä päällekkäin kaksi eri tahtilajissa kulkevaa riffiä, jotka lopulta yhdistyvät syntetisaattorin pyyhkäistessä halki äänikuvan. Tällainen äänitasojen studiotekninen yhdistely ja hämärtäminen on koordinoidumpaa jatketta psykedelian ajan äänikikkailuille. Se on vielä kaukana yhtyeen myöhemmästä pitkien instrumentaalilinjojen rakentamisesta ja sovituksien rikkaudesta, mutta kappaleen nuorekas innokkuus ja kokeilunhalu sulattavat kyynisimmänkin sydämen.
Vain lyhyt ”A Venture” tuntuu ilmaisultaan levyn tavanomaisimpana kappaleena katsovan menneisyyteen. Tony Kayen soljuva mutta tunteita kohauttamaton pianosoolo kappaleen lopussa ikään kuin muistuttaa, että taitava mutta perinteinen urkuri Kaye oli Howen saapumisen myötä muuttunut Yesin heikoimmaksi lenkiksi. Anderson ja Squire jo kaikessa hiljaisuudessa etsivät uutta kosketinsoittajaa, joka ei jäisi solistina toiseksi Howelle ja joka olisi Kayetä valmiimpi venyttämään yhtyeen sointia uusilla kosketinsoittimilla. Tällainen soittaja oli Rick Wakeman, jonka musiikkiopistossa hankkimat sovituskyvyt antoivat Yesin musiikille lähes yhtä paljon lisävauhtia kuin hänen paljon hehkutettu soittotaitonsa.
Wakemanin kanssa Yes eteni entistä hienompiin saavutuksiin ja samalla laajensi musiikkiaan entistä omalaatuisemmaksi hybridiksi, josta The Yes Albumin selvimmät velat 60-luvun popille ja bluespohjaiselle rockille oli maksettu pois. Yes toteutti näin progressiivisen rockin ihannetta taitojen ja ideoiden tasaisesta kasvusta, musiikin rajattomista kehitysmahdollisuuksista ja, totta kai, jatkuvasta muutoksesta. Kuitenkin itse kunnioitan The Yes Albumia yhtenä yhtyeen parhaista töistä, koska siinä innokas kokeilevaisuus ja raikkaan suorasukainen melodisuus yhdistyivät kaikkein luonnollisimmin. Jotain kertoo myös se, että yhtye soittaa vielä 2010-luvulla jokaisessa konsertissa ainakin puolet albumin kappaleista. Mitä se kertoo progressiivisen rockin ihanteiden muutoksista onkin sitten aivan toinen kysymys.
ÄÄNIJÄLKIÄ 