Polyblock: Strive or Warp (2011)

Strive or Warp oli ehkä erikoisin progressiiviseksi rockiksi luettava teos, jonka Suomi 2010-luvulla tuotti. Sen varsinainen tuottaja Polyblock ei ollut niinkään bändi kuin yksi monista laulaja-säveltäjä Tero Väänäsen aliaksista. Hän kun sävelsi, sovitti ja esitti lähes kaiken albumin materiaalin itse. Väänänen oli vaikuttanut aiemmin ja vaikuttaisi pian taas omaperäisen monivaikutteisessa Discordia-progeyhtyeessä. Lisäksi hän oli aktiivinen keskustelija Progolforum-keskustelusivustolla. Tämä vuosina 2006 – 2013 toiminut sivusto oli yksi keskeisimmistä paikoista Verkko 1.0:ssa puhua (tai vaieta) progressiivisesta musiikista suomen kielellä. Se ehti innoittaa melkoisesti pölinää ja pulinaa jurosta suomalaisten progefanikunnasta, ennen kuin sen toiminta päättyi nolosti palvelinromahdukseen. Siellä Väänänen mainosti jo hyvissä ajoin projektiaan ja sen taiteellisia pyrkimyksiä. Se lukittuu minulla juuri tuohon aikaan ja kontekstiin.

Kuitenkaan se ei juuri seuraa musiikillisesti 2010-luvun trendejä. Discordian ensimmäistä albumia Utopia Perfection (2007) leimasivat hyvin pinnalla oleva laulu, polyfoninen tekstuuri ja modernin taidemusiikin vaikutus. Strive or Warp väänsi nämä vaikutteet satakunta astetta kovemmalle. Ne muodostavat sen keskeisen ja yhdistävän maaperän seitsemään kappaleeseen, jotka muuten voisivat edustaa eri biomeja. Samoin yhtäläisyyttä tuo synteettisvoittoinen, paikoin ohut mutta kirkkaan erikoisesti soiva, dynaaminen ja yksityiskohtaisesti rakennettu äänimaailma.

Kyse myös ilmeisesti tieteisaiheisesta konseptialbumista, mutta tätä on vaikea hahmottaa pelkkien sanojen, varsinkin kun laulajien ääniä manipuloidaan studiotekniikalla ahkerasti ja paikoin kekseliäästikin. Jonkinlainen metafyysinen kamppailu koneen ja ihmisen, hengen ja aineen välillä aiheena tuntuu olevan. Jälkikäteen katsottuna tieteisaiheet kuplivat muutenkin suomiprogen ideasfäärissä. Konseptialbumien uusi – tai Suomen kohdalla ehkä ensimmäinen todellinen – tuleminen synnytti Tuvalun maailmanlopun kuvauksen Viimeiset hetket ovat käsillä! ja CMX:n avaruusoopperan Talvikuningas (molemmat 2007). Myös Matti ”Rag” Paanasen jälkijättöinen tarina-albumi Metallikirjasto (2006) pääsee mukaan loppujuonenkäänteensä ansiosta. Yksittäisten sävellysten mittakaavassa myös Rivendell kävi Marsissa (2005), ja Dark Sun oli jo käynyt läpi spacerockin kliseitä niin maan päällä kuin avaruudessakin Feed Your Mindilla (1997).

”Ianus Statue” lienee kuitenkin jonkinlainen ohjelmajulistus. Janus-jumalassa henkilöityivät kaksijakoisuus, siirtymät, muutokset ja kaiken alku. Sävellyksessäkin asettuvat vastakkain Henri Haapakosken siistien saksofonien sävykkäät spiraalit ja koskettimien metalliset tikitykset, kuin jonkin androidin versiot György Ligetin cembalosembaloista. Myös pohjarakenne tuntuu nojaavaan kahteen pienen terssin erottamaan sävelkeskukseen, kunnes niistä liu’utaan hiuksia nostattavasti puolisävelaskeleen ylöspäin ja avataan jylhän tonaalinen ja komea syntikkajousien viemä sointukulku. Sävellys toimii sekä alkusoittona että hyytävän jylhän kauniina mutta samalla etäisen kylmänä teoksena. Se myös jännittävästi väistää niin soitossa kuin soundissa jopa progressiivisen rockin yleisimmät odotukset, vaikka se ei sinänsä haasta tonaaliseen musiikkiin tottunutta korvaa.

Populaarimusiikin piirissä ovat selkeimmin ”Precious Circle” ja ”Android Government”. Ensin mainittu on melodisesti popmainen säkeistörakenteinen laulu, mutta sen muuhun nähden yksinkertainen sointurakenne on puettu paikoin renessanssityyliseen polyfoniseen soitto- ja laulurakenteeseen. Toki Väänäsen terävän ja Riikka Hännisen heleämmän äänen kaanonmainen laulu ”kertosäkeistössä” voidaan katsoa renessanssiksi Väänäsen vanhan suosikin Queenin läpi suodattuneena. Kehää kiertävän kaksiäänisyyden voisi tulkita heijastavan sanoitusta henkilökohtaisten suhteiden ”taikapiiristä” ja rinnakkaismaailmahypoteesistä. Kaksinaisuus kuuluu myös tavassa, jolla akustisia sävyjä suosiva soitinnus synnyttää silti metallisen soinnin ja kellokoneistomainen tikitys laimentaa emotionaalisuutta.

”Android Government” taas on levyn rockmaisin hetki ja se nojaa lähes koomisen ylidramaattiseen metallityyliin, jota kuultiin lyhyesti Utopia Perfectionilla. Tällä kertaa artisti vain vaikuttaa käyttävän sitä ilman ironiaa. Silti etualan kiehunnan alla toistuva urkupisteriffin nykivyys ja pääasiallisen melodiakuvion liikevoima pitävät vastustamattomasti mielenkiinnon. Jälleen sointi väistää sen ennalta arvattavimman rockmuodon.

Aivan toista laita edustaa nimeään myöten Karlheinz Stockhausenille velkaa oleva ”Stimmung”. Eteerisen urkukentän läpi tunkeutuvat kerta toisensa erilaisten hälyisten ostinatojen luupit, jotka välillä synkronoituvat, vain katketakseen tai alkaakseen uudelleen entistä kakofonisimpina yhdistelminä. On kuin kuva tarkentuisi tai, nimen huomioon ottaen, jokin henkinen sfääri avautuisi, kunnes maallisempi kaaos tunkeutuu läpi ja pakottaa prosessin alkuun. Polyfonia hallitsee jälleen, mutta tässä se on toteutettu kollaasimaisena rakenteena. Samalla sen myötä koko albumin äänimaailman jatkuvuus ja sitoutuminen populaarimusiikin soitin- ja rakenneratkaisuihin tulee kyseenalaiseksi.

Vastakkainasettelu ja dialogi kahden jyrkästi erilaisen musiikkimateriaalin välillä on loppujen lopuksi progressiivisen rockin peruskauraa. ”Three Towers” tulee rakenteeltaan ja soitinten roolin suhteen lähimmäksi tätä ”perusprogemaista” tyyliä. Hännisen monipuolisuus laulajana pääsee oikeuksiinsa pehmeän salaperäisten ja soljuvien A-osien vaihdellessa kulmikkaasti polveilevien ja raskaasti rockjunttaavien B-osien vaihdellessa sekä kehittyessä. Ristiriita tonaalisten ja kromaattisempien osien välillä ratkaistaan myös tutulla ”sinfonisella” huipentumalla, mutta se tehdään ovelasti ”levittämällä” paitsi tekstuuri ja lauluääni myös sointuharmonia yli tyylien välisen kuilun. Tuloksena on aidosti ylimaallisen hukuttavaa draamaa huokuva kokonaisuus. Varsinkin lopun kylmä, vaihteeksi homofonista kirkkolaulua muistuttava kuoro-osuus, joka tuntuu kuvaavan eksistentiaalista umpikujaa, luo selkeintä emotionaalista rajapintaa albumille, kun monessa paikassa muualla pinnat ovat täynnä särmiä ja liukasta metallia.

Albumin keskijakaja ”Phase Shift” sai tuoreeltaan eniten kritiikkiä osakseen, ja tekijä itse sai selitellä sen funktiota. Sitä voisi kutsua teknoprimitivistiseksi teokseksi, sillä alun tribalististen samplejen ja rytmiikan jälkeen se enimmän aikaa hakkaa yhtä riffiä kuoliaaksi laulajien kirkuessa sanaa ”strive” niin kauan, että musiikin muoto antaa lisäkerrostusten alla periksi ja ilmeisesti saavutetaan se ”warp”. Todellisuus vääntyy ja hajoaa. Niin hajosi myös joidenkin kuulijoiden sietokyky.

Funktio määrittelee ehkä vahvimmin myös albumin päättävän ”Metaphysical Duelin”. Alkuosa jyrää isoa riffiä tiheällä tekstuurilla ja polykarjunnalla, minkä jälkeen spiraalijuoksutukset luikahtelevat kromaattisesti alaspäin tekstuurin sulaessa koko ajan 8-bittimäisemmäksi kilkutukseksi. Tässä voi kuvitella metafyysisen kaksinkamppailun ja todellisuuden lopullisen syöksyn digitaaliseen viemäriin, mutta niistä nauttiminen on eri asia. Mielenkiintoisesti sen jälkeen palataan renessanssikirkkomaiseen lauluilmaisuun, siis ilmeisesti eksistentiaalisten kysymysten äärelle, ja musiikki alkaa kehittyä uudelleen kahden sointukentän vuorottelun päälle. Ne molemmat käyttävät ”luonnollisen” kuuloisia piano- ja harppusointeja sinänsä staattisessa harmonisessa kehyksessä. Aine on mennyt, onko edessä transsendenssi?

Lopuksi kuullaan tuttuja aineksia: ”Three Towersin” sointukulku, ”hengen” lepattava sointu nyt muuntuneena uuden jyräävän riffin ja ”Phase Shiftin” rytmikuvioiden muunnelman päälle heijastettuna. Jopa lopussa ”Ianus Statuen” saksofonispiraali toistuu täysin digisäröiseksi prosessoituna. Keskeisemmäksi vaikutelmaksi jää määrätietoinen mutta silti epävakaalta kuulostava hybridi, levottomuutta herättävä kyberneettinen luomus.

Näin myös albumista. Se on modernistisen särmikäs, omapäinen ja häiritseväkin. Ei ehkä aina täysin onnistunut mutta tinkimätön, ja vielä kymmenen vuoden jälkeenkin se on säilyttänyt kykynsä haastaa ja tarjota uusia yksityiskohtia. Eri asia on, kuinka moni kohtaa sen äänijäljen. Kuten keskustelufoorumi, johon se omassa muistissani orgaanisesti nivoutuu, se näyttää kadonneen aikansa mukana vähin jäljin. Sitä ei mainitse edes Prog Finlandia (2016), Matti Pajunniemen ansiokas ja kattava kirja suomalaisesta progressiivisesta rockista 2010-luvun puoliväliin saakka. Ehkä se etsii vielä omaa aikaansa.

Advertisement