Rautalangan vaikutusta progressiiviseen rockiin ei liene juuri tutkittu. Toki esimerkiksi The Shadowsin Hank Marvin inspiroi monia aloittelevia rockkitaristeja Britanniassa ja muuallakin. Rautalanka kuitenkin myös korosti instrumentaalista taituruutta ja sähkökitaran virtuoosimaista mutta vahvan melodista käsittelyä. Lisäksi melodiseen materiaaliin ujuttautui usein mukaan kansansävelmiä ja lyyrisempää melodista materiaalia kuin esimerkiksi bluespohjaisessa rocktaiteluissa hieman myöhemmin. Kun kuuntelee esimerkiksi Andrew Latimerin kitaratyöskentelyä sellaisilla Camel-yhtyeen klassikkokappaleilla kuin ”Lady Fantasy”, voi kuvitella rautalangan värähtelevän vahvasti taustalla.
Vaikutus oli vielä vahvempi monien Camelin kavionjälkiä seuranneiden 70-luvun pohjoismaisten yhtyeiden levyillä. Näistä Trømborgissa vuonna 1972 perustettu norjalainen Kerrs Pink on paraatiesimerkki. Tämä pienelle huomiolle jäänyt yhtye lainasi nimensä tunnetulta perunalajikkeelta ja sen mukaan myös antoi omalle levymerkilleen sanaleikikkään nimen Pottittskiver.
Yhtyeen ensimmäisellä levyllä Kerrs Pink (1980) musiikki onkin juurevaa ja kevyttä kuin juuri veitseen tutustuneet perunankuoret. Lähinnä instrumentaaliset kappaleet rakentuvat valoisille, norjalaiskansallissävyisille melodioille, joita heleän laulavat kitarat ja ajoittain huilu tai kosketinsoittimet tulkitsevat nätisti. Kitaristien sointuääniä myötäilevä melodinen ote muistuttaa enemmän Marvinin rämpäyttelyä kuin Latimerin ulvovaa rocksooloilua, mutta vahva kitarastemmojen hyödyntäminen lienee peräisin Wishbone Ashilta, jonka kitararockissa eivät tällaiset kansan- ja taidemusiikin sävyt olleet myöskään vieraita.
Useimmissa kappaleissa on kaksi vaihtelevaa teemaa, perinteiseen sinfonisen rockin tyyliin toinen yleensä menevämpi, toinen lyyrisempi. Cameliin verrattuna Kerrs Pinkin kosketinsoittimet tyytyvät lähinnä muodostamaan koreita taustoja ja vaikka rytmiryhmä vaihteleekin komppeja, se pysyy lähinnä 4/4-tahtilajissa vailla Camelin näennäisen kevyttä mutta notkeaa rytmistä draivia. Omaehtoisinta Kerrs Pinkin musiikissa onkin juuri tuo raikkaan, lähes naiivin kaunis melodisuus, joka kaikuu maanläheisen komeana kappaleissa kuten ”Pimpernelle”. Tämän sävellyksen moniosaiset kitara- ja kosketinstemmat sekä todella taitava moniosainen äänenkuljetus ovat todellista ”sinfonista” sovitustyötä rockformaatissa, eivätkä jää yhtään toiseksi monille tunnetummille esikuville.
Albumin vähäiset sanoitukset huokuvatkin rakkautta ja kaipuuta luontoon, humoristisestikin kappaleessa ”Bamse brakar”, jossa köllöttelevä karhu kuvaa yksinkertaista idylliään. Vastakohtana yhteiskunta valuu eteenpäin mekaanisesti ja pakotetun hillitysti ja räjähtää pelästyneeseen raivoon kohdatessaan oikeita tunteita tai vuorovaikutusta – aivan kuten kappaleen ”Sett Dem bare ned” musiikki, joka myös korostaa ”yleiseurooppalaista” progesointia kansanomaisuuden kustannuksella. Hienovaraista mutta tehokasta.
Musiikki käy monipuolisemmaksi albumin loppua kohti. Kappaleen ”Sirrus” väliosassa yhtye poikkeaa Pink Floydin tontille jauhamalla Hammond- ja bassoriffejä suoraan Kuun pimeältä puolelta ja kitaristi jäljittelee vaihteeksi David Gilmourin hieman bluesahtavampia taivutuksia ja funkahtavia pariäänikuvioita. ”Hvis jeg er der neste år” taas purkautuu albumin raastavimpaan loppusooloon, joka muistuttaa hieman kotoisan Tabula Rasan lopetusta kappaleessaan ”Säästä mun pää”. Molemmat yhtyeet asettuvatkin samaan kevyen pohjoismaisen progen jatkumoon, jossa kesäisen kaunis, kotikutoinen melodisuus lopulta purskahtaa esiin hieman melankolisen tarpomisen jälkeen. Näin käy Kerrs Pinkille lopetuksessa ”Avskjed”, kun yhtye löytää vihdoin sisäisen kamelinsa ja päättää levyn uljaan hymnimäiseen kitarasooloon kosketinvallin päältä. Kaiken tämän huomioon ottaen on ymmärrettävää, etteivät yksityisesti julkaistun albumin myyntiluvut oikein itäneet vuoden 1980 punkin kyllästämässä maaperässä.
Toinen albumi Mellom Oss (1982) pyrkii laajentamaan hieman teemavalikoimaa ja sovituksia. Nimikappaleessa on soljuvasti näppäilty kreikkalaistyylinen melodia, ”Trøstevise” on reipasta ripaskarockia suorastaan hirtehisillä lauluosuuksilla, ”Trøstevals” taas lyhyt taidemusiikkimainen pianon ja viulun duetto. Yhtye uskaltaa soittaa paikoin hieman raskaammin kuin edellisellä levyllä, mutta monipuolisuudesta huolimatta kokonaisuus jää sitä epätasaisemmaksi. CD-versiota varten yhtye äänitti A-puolen kappaleet uudelleen parantaakseen alun perin neljäraitaisessa kotistudiossa pykerrettyjä äänityksiä. Vuosi 1992 kuuluu uusissa versioissa lievänä soinnin läpitunkemattomuutena rumpujen kohdalla, mutta yhtye ei ole juuri päivittänyt sovituksia tai soitinnusta (toisin kuin eräät muut progeyhtyeet päivittäessään kadonneita klassikoitaan laseraikaan).
B-puolen täyttävä ”Mens tiden forgår” sen sijaan on vain miksattu uudelleen ja soi ehkä A-puolta ohuemmin mutta myös sitä kuulaan herkemmin. Tämä 17-minuuttinen sävellyssarja kertoo kolmen lyhyen laulun ja neljän instrumentaalin avulla tulkinnan kristillisen mytologian syntiinlankeemustarinasta. Musiikillisesti osat ovat pitkälti erillisiä, mutta ne on sovitettu taitavasti yhteen soljuvaksi virraksi ja jo heti ensimmäiset, paratiisia kuvaavat osat ovat täynnä heliseviä kitaran murtosointuja ja pienimuotoisesti kauniita melodianpätkiä, joiden variaatioista saadaan aihioita myöhemmin osiin. Myös levolliset tempot ja melko kapean tonaalisen paletin käyttö luovat yhtenäisyyden tuntua. Itse asiassa ainoastaan ”Dråper”-osan ponteva Genesis-henkinen jolkotus nostaa tempoa sadan tienoille.
Ensimmäinen laulu ”Adams sang” kulkee leirinuotiokitaran viemänä nostalgisena duettona, joka kuvaa tarinansa päähenkilöt ikään kuin vanhoina toisistaan vieraantuneina rakastavaisina. Kadotettuun paratiisiin elimellisesti liittyvä nostalgia puetaan tässä iskelmälliseksi menneiden onnenhetkien muisteloksi, lankeemuksen aiheuttama pahuus pirstoutuneen perheen sisäiseksi kamppailuksi. Itse ”Fallet” kuvataan yksinkertaisesti ensimmäisen osan murtosointukuvion mollimaisemalla variaatiolla ja yhdellä dramaattisella soinnulla.
Kitarakuvio nousee uudelleen esiin symbaalipurskeesta vahvempana ja särösävyisempänä muunnoksena, saa alleen tasaisesti eteenpäin punnertavan shuffle-kuvion ja kasvaa Fleetwood Macin ”Albatrossia” muistuttavaksi kahden kitaran sooloksi. Ylös ja alas verkkaisesti hypähtelevä melodialinja luo melkeinpä uljasta, ylöspäin pyrkivää vaikutelmaa, mutta kerta toisensa jälkeen matalalla jauhava riffi hukuttaa sen alleen. Tieto on päässyt maailmaan, historia marssii vääjäämättä eteenpäin, ja kehitystä ja pyrkimystä parempaan säestää aina tuho ja kärsimys.
Paluuta paratiisin viattomuuteen ei ole, ainoa toivo on lupaus uudesta Maasta tulevaisuudessa, kertoo ”Evas sang”. Vastaavasti sopraanon laulumelodiassa eteerinen seesteisyys korvaa aiemman sentimentalistisen kaipauksen, leijuvien sointujen perinteinen äänenjohdatus ja huilun koristekuviot taustalla kuuluttavat viattomuuden väistyneen aikuisen kokemuksen tieltä.
”Mens tiden förgår” taas riisuu sovituksen takaisin akustiseen kitaraan ja hiljaisiin urkuihin. Lähes kuiskaten lausuttu, jäyhän alakuloinen melodia on kuin suoraan kansanlaulusta, samoin rakenne, jossa toistuva muistutus ajan kulumisesta päättää säkeistön. Se on kuin aikojen alusta kautta kaikkien aikojen kaikuva laulu, laulu ikuisesta kaipauksesta takaisin Toisen yhteyteen tai parempaan maailmaan. Ja silti aika kuluu aina vain näennäisesti ilman muutosta. Sävellyssarjan nimen ja tunnelman huomioon ottaen voisi melkein kuvitella, että sävellys on kuin yritys kirjoittaa ikivihreä nostalgiaklassikko ”As Time Goes By” uudelleen metafyysisenä proge-eepoksena. Loppujen lopuksi kyse on albumin nimen mukaisesti ”meidän välisistä” asioista tai asioista, jotka tulevat ihmisen ja rakkaan, jumalan, taiteellisen näkemyksen tai utopian väliin. ”Efterspill” päättää sarjan valittavalla sähkökitarasoololla ja sen raskaimmalla rockpoljennolla. Siitä välittyy jonkinlainen uljaan traagisen tunnelma, kuin se surisi väistämätöntä kärsimystä matkalla pelastukseen.
Näin pienistä ja intiimeistä paloista kasvaa koskettava kokonaisuus. Kerrs Pinkin kunnianhimoisin sävellys todistaa, ettei yhtyeen vahvuus ole mikään soittotekninen taituruus tai pilviä hipova kokeellisuus vaan tunnelmallisuus ja melodinen vetoavuus. Tällaisessa muodossa heidän ideansa kuulostavat isommilta ja syvällisemmiltä kuin ne ehkä ovatkaan.
Kappaleen voisi katsoa huipentaneen Kerrs Pinkin uran. Edessä olikin vuosien hajaannus, tyylilajien haku ja keikkojen puute. Lopulta Kerrs Pink ei ehkä ollut virallisesti kuollut mutta taatusti kaipasi vuonoille. Yhtye kuitenkin kokosi rivinsä, kun ranskalainen progeen erikoistunut levy-yhtiö Musea esitti 80-luvun lopulla kiinnostusta julkaista sen musiikkia CD-muodossa. Se äänitti useita aiemmin kirjoittamiaan lyhyitä kappaleita Mellom Ossin CD-versiolle. Mukana on jälleen folkrockhenkisiä tarttuvia melodioita, joista yksi päätyi jopa jääkiekkojoukkueen tunnussävelmäksikin (”Parademarsj for jubilanter”)! Näiden äänitysten myötä yhtye alkoi työstää aivan uutta musiikkiakin. Sinfonisen potun myöhemmät vaiheet ovat kuitenkin jo aivan eri tarina.
ÄÄNIJÄLKIÄ 