On Vihan aika ja maailmanloppu tulee. Ihmiskunta saa tuomion typeryydestään, sivistymättömyydestään, hyödyttömyydestään ja yleisestä kyvyttömyydestään niiata oikeissa paikoissa. Diplomiprofeetta ja kobaïalogian maisteri (itseoppinut) Nebëhr Gudahtt julistaa, että päättymättömän ajan helvetilliset olennot murskaavat maan, hävittävät ihmiset ja pyyhkäisevät itse tilankin olemattomiin maailmanpalossa, jonka tuhkat palavat ikuisesti kaikkien maailmankaikkeuksien veren kyllästämän iljettävän kaaoksen käärinliinana. Vessataukoja ei pidetä.
Tämä on Mekanïk Destruktïẁ Kommandöh. Tämä on Magma.
Magman kolmas virallinen studioalbumi Mekanïk Destruktïẁ Kommandöh (1973) nähdään yleisesti ottaen käännekohtana yhtyeen tuotannossa. Sillä huipentuu yhtyeen johtajan Christian Vanderin kehittelemä tarina maapallon ja utopiaplaneetta Kobaïan yhteenotosta, ja sillä Vanderin zeuhl-musiikki saavuttaa kypsän muotonsa. Poissa ovat muut säveltäjät monimutkaisine sointuineen ja jazzrockista ponnistavat improvisoidut soolot. Tilalla on toisteista, läpikotaisin laulettua musiikkia täynnä toistuvia kuvioita ja yksinkertaisia kolmisointuja. Ja Vanderin falsetin sekä Klaus Blasquizin ällistyttävän ilmaisuvoimaisen äänen täytteenä on nyt kokonainen valkyrioiden kuoro, johtajanaan Vanderin vaimo Stella. Vaskipuhallinsektion tuella Magma soittaa nyt musiikkia, joka on entistä minimalistisempaa ja samalla mittasuhteiltaan lähes sinfonisen suurellista.
Itse asiassa suurin osa teoksesta nousee siitä d-nuotista, jota Vander takoi viikkotolkulla pianolla etsiessään omien sanojensa mukaan tiedostamatta ”om”-säveltä. Alussa se marssii sotaisan staattisesti d-mollissa kehystäen mekanistisen kuuloista resitatiivia, joka ilmeisesti kuvaa vielä tyhmää ja tiedostamatonta ihmiskuntaa. Vanderin musiikki pohjautuu nimenomaan rytmiseen säätelyyn. Sähköpiano toistaa hellittämättä yksinkertaisia kuvioita, joita Vander sitten transponoi, venyttää, täydentää, lyhentää ja vuorottelee. Tyyli muistuttaa kaikkien rokkarien ja nykyjazzarien esikuvaa Igor Stravinskya. Ensi kertaa Vander saa sen jalostettua toimimaan orgaanisenkuuloisesti yli puolen tunnin mittaisessa kaaressa. Tyyliin kuuluu myös muokata rytmiikkaa vaihtelemalla aksentin paikkaa yllättävästi ja luoda monirytmistä kitkaa soittimien, kuoron ja soololauluäänten välille.
Itse kailottava ja harmonisesti yksinkertainen mutta rytmisesti vahva ja hienojakoinen kuorolaulu puolestaan on paljon velkaa Carl Orffin teoksille kuten Carmina Burana (1937) ja Catulli carmina (1943). Jo vuoroin jylisevät ja basso-ostinatona marssivat d-urkupisteet tuovat mieleen Carmina Buranan ensimmäiset osat. Molempia vaikutteita yhdistää käsitys niiden arkaaisuudesta ja barbaarisestakin rytmisyydestä. Sopivaa siis, kun säveltäjä, jonka vastaus ihmiskunnan itsetuhoisuudelle on vaatia yksilön ehdotonta alistumista vastaan panemattomalle luonnonjärjestykselle, luo omaa armotonta kuvaansa lopun ajoista. Tämä on todellakin apokalypsi, eli maailmankaikkeudellisten totuuksien paljastuminen profeetan ilmoittaman ilmestyksen kautta.
Samalla musiikin groovessa, Vanderin vahvassa rumputyöskentelyssä ja koko orkesterin asenteessa kuuluu yhä jazzin ja rockin ääni. Myös Vanderin suuren esikuvan John Coltranen modaalisissa teoksissa on joskus samanlaista syklistä kehittelyä harmonisesti liikkumattoman taustan päällä, samoin Magman kitaristi Claude Olmos ja huilisti Teddy Lasry pääsevät koristelemaan herkeämättömämpien marssiosuuksien taustoja jazzahtavilla ja kulmikkailla soololinjoilla. Laulusolistien paikoin korkeuksia kohti kirkuvat soolot muistuttavat Coltranen omia rapsodisia huudatuksia, ja soololinjat saattavat myös toimia ikään kuin vastauksena kuoron esittämään fraasiin. Ihmiskunnan epäilys omia tekemisiään kohtaan purskahtaa näkyviin gospelmaisena laululiitona ja basson melodisesti vapautuneena kuviona kohti aurinkoista G-duuria, mutta sen keskeyttävät heti kuoron ilkeät ”Zaïn”-staccatosoinnut kuin ruoskaniskut. Tätä väkivaltaista taistelua kahden vallan välillä kuvittaa juuri jazzmainen kromaattisuus varsinkin pohjasävelessä, hakkaavan rikkinäinen rytmiikka ja jakson lopussa vuoristoratamaisesti rinnakkain etenevät riitasointuiset harmoniat.
Tämä kuulostaa länsimaisen musiikkiperinteen näkökulmasta yhtä aikaa alkukantaiselta ja sähköisen rocksoundinsa takia modernilta. Futuristisuus syntyy siinä, missä ikiaikaisuus kohtaa modernismin. Soitto on hyvin kollektiivista, koska kyse on koko ihmiskunnan kollektiivisesta toikkaroinnista ensin valaistumattomana massana Kobaïan sanomaa (sitä aitoa ja oikeaa, älä osta kopiota) saarnaavaa profeettaa vastaan, sitten vähitellen tämän kannalle kääntyen.
Toinen osa ”Ïma sürï Dondaï” alkaa keveämmillä jazzsynkopaatioilla ja duurivoittoisemmilla soinnuilla, tosin 7/4-tahtilajissa, kun kansa näkee valon enkelin (sellaisia kun ei nähdä arkisessa 4/4:ssa). Laulu taas on hyvin oopperamaista ja esittelee E-duurisoinnussa teoksen toisen keskeisen elementin. ”Ïma sürï Dondaï” tuo esiin uusia aiheita, jotka vievät toiseksi viimeisen osan ”Mekanïk Kommandöh” loppulaukkaan. Sinne päästessä ne vain on muunneltu ja sovitettu uudelleen hysteerisellä ylinopeudella esitetyksi ylistyshymniksi, mutta sama poukkoileva melodian kaari kuullaan tämän osan ”Hortz für den štëhkën ẁešt” -osiossa, joka kuulostaa siltä kuin joku Gruppenführer takoisi kobaïalaisen uskonnon jakeita kansan päähän, ja muissa lähes murtumapisteeseen asti venytetyissä hoilausosioissa. Näiden kehittely tapahtuu tuon alati läsnä olevan d:n ympärillä, nyt vain d-dooriseen viittaavassa modaalisessa sävellajissa. Doorinen jos mikä koetaan kansanomaisena ja myyttisen arkaaisena, niin monta kansansävelmää, virttä ja popkappaletta siinä on kirjoitettu. Harmonia heiluu d- ja e-nuottien välillä musiikin marssiessa eteenpäin. On kuin hellittämätön, universaali tarve ja ajatus ajaisi ihmiskuntaa eteenpäin, samalla kun se kehittyy eri impulssien ristivedossa kohti kohtalonsa huipennusta.
”Mekanïk Kommandöh” paitsi kiihdyttää ennen kuulumattomiin tempomerkintöihin, myös irtautuu viimein urkupisteen ylivallasta, kun kuoron duurivoittoiset soinnut (merkille pantavasti varsinkin D ja E) kurottavat taivaita kohti lähes yli-inhimilliseltä kuulostavassa ponnistuksessa. Mutta niin vain viimeinen, huipentava G-sointu, tuo ensimmäisessä osassa vihjattu vapautuksen lupaus, saa alleen ikiaikaisen d-nuotin. Näin Mekanïk Destruktïẁ Kommandöh pönkittää ulkomusiikillista ajatusta kohtalonomaisuudestaan, yleismaailmallisuudestaan ja muutoksesta myös musiikin harmonian ja aiheiden käsittelyllä.
Olennaisinta musiikissa on kuitenkin yhdistelmä käytännössä mekaanisen tarkkaa toistoa ja hengästyttävän voimakasta dynamiikan ja nyanssien hallintaa. Tämä tekee siitä hypnoottisen mukaansatempaavaa ja tarttuvaakin. ”Ïma sürï Dondaïn” loputtoman tuntuisesti jauhavat riffit ja melodiat nousevat todellakin käänteentekeviksi kokemuksiksi kuulijalle ja tarinalle, koska Vander varioi tahtilajeja ja rytmisiä aksentteja, kasvattaa ja pienentää sovitusta sulavasti ja yhdessä massiivista sähköbassosoundia viljelevän Jannik Topin kanssa muokkailee hellittämätöntä perusgroovea mielikuvituksekkaasti. Vähitellen musiikki murjoo kaiken vastarinnan yhdeksi totalitaariseksi marssiksi.
Varsinkin ”Nebëhr Gudahttissa” kobaïalaisten profeetta laukaisee kerrassaan äimistyttävän kirkuvan sooloesityksen, jossa kertoo, mitä Kobaïa-pukki tuo kilteille (kuoleman hengellisellä täyttymyksellä) ja tuhmille lapsille (pelkän kuoleman). Vanderin falsettikirkuna on kuin Gruppenführer kärsisi vajauksesta bunkkerissa ja kuulostaa jo aidosti pelottavalta. Varsinkin kun miettii, kuinka tarinan mukaan ihmisvihaa ja apokalyptistä puhdistautumista vaativa Gudahtt käsitetään ensin väärin pahana diktaattorina, kunnes hänen sanansa hypnotisoivat kansan ja saavat sen marssimaan yhteen tahtiin hoilaten ”heilia” pyhille käskyille. Eikös tämä ole kuultu jo aiemmin jossain?
”Kreühn Köhrmahn Iss de Hündin” (jonka A-siansaksan lukijat tietävät tarkoittavan, että Köhrmy-Krööni on narttukoira) on juhlallisen hidas kuorolopetus, jossa D on nyt sublimoitu C-duurisoinnun kanssa D-miksolyydisessä sävellajissa. Ihmiskunta on täysin alistunut kobaïalaisten jumalalle Kreühn Köhrmahnille, ja samalla vääjäämättömyydellä kuin D-soinnut marssivat tahtien poikki pudotakseen C:n kitaan, ihmiset astelevat jumalalliseen itsetuhoon ja sulautuvat maailmankaikkeuden kanssa (tämäkin kuvio on esitelty toisen osan bassolinjassa). Ylväs uhraus korkeammalle voimalle ja nousu ihmisyyden yläpuolelle. Varmasti Jim Jonesin ja Heaven’s Gaten seuraajat ajattelivat myös näin. Musiikin noustessa kirkuvaan kliimaksiin – vähemmästäkin väki saisi sydärin –, huipentuessa riitasointuiseen D-harmoniaan ja hajotessa torvien, lyömäsoittimien ja ilkeän hekotuksen kaaokseksi, voi lähinnä kuvitella tässä herkuteltavan tyhmän ja köykäiseksi todetun ihmiskunnan tuholla. Hä-hää, siitäs saitte! Äärettömän hyvälle Kreühn Köhrmahnille ei perkele ryppyillä!
On toki outoa puhua musiikin sanomasta, kun kaikki musiikki albumilla lauletaan Vanderin keinotekoisella kobaïa-kielellä. Koska musiikki kuitenkin synnyttää paikoin mielikuvia saksalaisuuden synkemmästä puolesta ja koska Vanderin on väitetty vääntäneen kobaïankielisiä sanoituksia kolmatta valtakuntaa ihannoivista fraaseista, on hänen pelätty kannattavan äärioikeistolaista agendaa. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan taivu agit-propiksi. Ajoi Vander mitä tahansa ideologiaa, sitä on vaikea tulkita kobaïan kielellä ilman levykansiin liitettyjä selostuksia tai muita ulkoisia lisiä. Sanoituksissa voi olla vaikka mitä piilomerkityksiä, mutta piilossa ne pysyvät, jos kieltä ei ymmärrä. Vanderin libretossa suitsuttaman maailmanlopun, ihmiskunnan halveksunnan ja hengellisen äärimmäisyyden kuulija voi ohittaa vain yhtenä ajalle tyypillisenä allegorisena sepitteenä, sellaisina kuin esimerkiksi Daevid Allenin leikkisämmän utopistinen Gong-mytologia tai Jukka Gustavsonin ääripessimistinen tulkinta ihmiskunnan viheliäisyydestä Wigwamin albumilla Being (1974). MDK:n musiikki on tarttuva kuin paiserutto, mutta, toisin kuin albumin tarinassa, sillä ei aivopestä väkeä uskomaan, että Vihan aika on koittanut.
MDK on siis hämäävästi myös kolmas ja viimeinen osa trilogiassa Theusz Hamtaahk eli vihan aika. Hämäävästi, koska toinen osa Wurdah Ïtah (”Kuollut Maa”) julkaistiin alun perin nimellä Tristan et Iseult (1974) samannimisen taide-elokuvan (1972) soundtrack-albumina ja yksin Vanderin nimissä. Trilogialle nimensä antaneesta ensimmäisestä osasta taas on erilaisia konserttitulkintoja vuosien varrelta mutta ei varsinaista studioäänitystä. Näissä esityksissä Theusz Hamtaahk alkaa synkän sotilaallisesti (teeman mukaan, oletettavasti) ja koostuukin pitkälti melko kulmikkaista ja synkistä hokemista sekä marssimaisista riffeistä, lukuun ottamatta kolmannen osan aurinkoista scat-osuutta. Jossain mielessä se muistuttaa enemmän Magman seuraavaa eeposta ”Köhntarkösz” (1974), vaikka ei olekaan yhtä pitkälle viety, mikä viittaisi siihen, että se todella viimeisteltiin soittokuntoon selvästi muita osia myöhemmin. Sen aloittaa sama ”dondaï”-sävelaihe, joka kuullaan MDK:n studioäänityksessä. Wurdah Ïtah taas kuulostaa alkuperäisenä studioäänitteenä yhteen sähköpianoon, rytmiryhmään ja kolmeen lauluääneen pelkistetyltä versiolta aiheesta. Sen ensimmäinen puoli on ehkä Magman melodisinta, aurinkoisinta ja paikoin hurmoksellisinta loitsuamista, toinen puoli taas esittää monia MDK:ssa loppuun vietyjä teemoja kevyempinä ja hitusen jazzahtavampina versioina.
Teokset voidaan nähdä, ja joissain konserteissa yhtye on esittänytkin ne, kolmiosaisena kokonaisteoksena. Tässä trilogian ensimmäinen osa olisi rujo ja mekaanisen toisteinen, toinen valoisampi, lyyrisempi ja lyhyemmistä osista muodostuva, ja kolmas muodostaisi ikään kuin synteesin ensimmäisen energisestä toistosta ja toisen teemallisuudesta. Kaikki kolme sävellystä ovat peräisin samalta ajalta, mutta MDK on selvästi joukon monipuolisin ja draamallisesti ehjin teos, joten sen äänittäminen ensimmäisenä on ymmärrettävää. On silti epäselvää, miksi muita osia ei viimeistelty ja julkaistu osana Magman katalogia.
Vander on syyttänyt tästä Mike Oldfieldiä, jonka hän väittää kuunnelleen MDK:n äänityksiä Virgin-yhtiön Manor-studiolla ja varastaneen Vanderin ideat omaan merkkiteokseensa Tubular Bells (1973). Vander olisi joutunut luopumaan muiden osien äänittämisestä, jottei saisi itse jäljittelijän mainetta. Väite on hyvin kyseenalainen. Se pohjautuu paitsi siihen, että molempien miesten musiikissa on voimakasta minimalistisen toiston henkeä, lähinnä Vanderin myöhemmin julkaistun sävellyksen ””La” Dawotsin” samankaltaisuuteen Tubular Bellsin kuuluisan pääteeman kanssa. Yhteistä on se, että molemmissa on samantyyppinen toistuva pianokuvio, mikä ei vielä vakuuta. Lisäksi Oldfield oli todistettavasti tehnyt demot teoksensa ensimmäisestä osasta, jossa kuvio esiintyy, ja äänittänytkin sen enimmäkseen siinä vaiheessa, kun Magma saapui Manoriin. Toki Magma oli soittanut MDK:ta konserteissa jo vuodesta 1971 ja yrittänyt äänittää sitä muualla aiemmin. Osia siitä julkaistiin vähälle huomiolle jääneinä singleinäkin vuosina 1971 – 72. Silti on vaikea vetää suoraa yhteyttä Magman ja Oldfieldin musiikkien välille, sen verran omaperäinen kumpikin on kokonaisuutena, eikä kumpikaan miehistä keksinyt toistuvien kuvioiden kaltaisia ideoita.
Todennäköisempää onkin, että Vander hellii hyvin vahvasti ajatusta musiikkinsa omaperäisyydestä ja itsestään kollektiivisten musiikillisten totuuksien löytäjänä. Tähän voi olla vaikea sovittaa ajatusta, että joku muukin voi päätyä itsenäisesti toista tietä pinnallisesti samankuuloiseen tulokseen. Sitähän kollektiivisuus kuitenkin tarkoittaa, että jokin musiikillinen idea vetoaa yleismaailmallisesti ihmisen psyykeen, joten luulisi, että kuka tahansa voi sen löytää. Vander luultavasti olettaa, että vain poikkeusyksilö pystyy siihen. Samalla tavoin hän on itse kiistänyt tunteneensa Orffin Catulli carminan säveltäessään MDK:ta, vaikka monet jälkimmäisen kuoroideat tuovat hyvin paljon mieleen edellä mainitun. Hänen täytyy saada olla ainut laatuaan.
Ainutlaatuinen MDK joka tapauksessa on. Usein sen kohdalla puhutaan pelottavuudesta tai vaikeaselkoisuudesta. Todellisuudessa musiikki on melkoisen tarttuvaa ja nivoutuu yhteen hyvin elimellisesti, mutta se on silti vieraankuuloista, todellakin kuin toisen maailman näkemystä tämän maailman rockista, jazzista ja taidemusiikista. Näin olen itse kokenut sen siitä alkaen, kun kuulin sen ensi kertaa vuonna 1995 Töölön kirjaston vinyyliltä. Magman 70-luvun tuotannossakin albumi on poikkeuksellisen laulupohjainen, selkeä ja tarttuva – ja siksi se luultavasti muistetaan parhaiten. Sitä seurannut instrumentaalisempi ja sävelkieleltään haastavampi Köhntarkösz esimerkiksi ei kuulosta yhtä luontevalta eikä albumikokonaisuutena yhtä vaikuttavalta, vaikka sillä on muita arvoja. Vaikutuksesta huolimatta sen jäljittely on osoittautunut vaikeaksi. Myöhemmät zeuhl-opetuslapset ovat ottaneet enemmän mallia Magman instrumentaalisesta työskentelystä ja varsinkin myöhemmistä, raskaammista tai helpommista teoksista. Tällä albumilla Vander todella löysi jonkinlaisen om-äänensä.
Lisää juttua MDK:sta ja Theusz Hamtaahk-trilogiasta löytyy täältä ja täältä.
ÄÄNIJÄLKIÄ 