Mitä voikaan tehdä yksinäinen kreikkalaispoika Lontoossa, kun ei ole paljon muuta kuin vaatteet päällä, ei enää edes sukunimeä (Papathanassiou ei oikein sovi briteille, jotka saavat migreeniä yli kolmetavuisista nimistä), mitä nyt levytyssopimus RCA:n kanssa, puolivalmis ikioma Nemo-studio ja parin kymppitonnin edestä soittimia? Tekee elektronista, sinfonista, rock- ja kuoromusiikkia yhdistävän albumin taivaasta ja helvetistä. Toisin kuin eräiden 1500-luvun italialaisten rustailijoiden turistioppaat, Vangeliksen Heaven and Hell ei ole kronologinen matkakertomus, vaan se vuorottelee ”taivaallisia” ja ”helvetillisiä” musiikkijaksoja ja rakentaa näin löyhän musiikillisen matkan. Albumin Earth (1973) psykedeelisen rocklaulun perintö ja kollaasimainen rönsyilevyys jäävät nyt lähes kokonaan unholaan Vangeliksen pyrkiessä käyttämään hienovaraisempaa musiikillisten aiheiden, sointien ja sävellajien kehittelyä ja kontrastointia eräänlaisen sinfonisen runoelman luomiseksi.
”Bacchanale” pudottaa heti pohjan pois ajatukselta turvallisesta huviretkestä töräyttämällä ilmoille neljän avoimena raikuvan kvintin fanfaarin muhkealla syntetisaattorisoinnilla. Sitten mukaan liittyy kamarikuoro, mutta se ei hoilaa kamarissa vaan pikemminkin jossain muinaisessa vankityrmässä, kun se myötäilee syntetisaattorien elastisia portamento-liukuja soinnusta toiseen. Tekstuurin paksuuntuessa sointukuva täydentyy kvarteilla ja pienillä septimeille, jotka vahvistavat soinnin kumisevaa, metallista vaikutelmaa. Ja jazzahtavaa, sillä seuraavaksi Vangelis potkaisee käyntiin hektisen rumpukompin ja Fender Rhodes -sähköpianon säestyksen 70-luvun fuusion malliin. Kuoro seuraa hoilaten ja puhkuen syntetisaattoria läpi melodian kvarttipohjaisten hyppyjen, kromaattisesti nousevien kvinttien ja suoranaisten huutojen. Äänenvärien ja elementtien epätavallinen yhdistely ällistyttää. Vain ehkä Magma oli tehnyt jotain samanlaista ennen tätä. On kuin kuuntelisi outoa kyberneettistä versiota villistä ikiaikaisesta rituaalista.
Muinaisfuusiosta ”Symphony for the Powers B” hyppää 1900-luvun alun konserttisaliin energiatasojen juuri kärsimättä. Kuoro laulaa yhä Carl Orff -maisen hyökkäävästi merkityksettömiä tavuja, periaatteessa scat-laulaa sianlatinaa, edelleen epätavallisesti mutta silti lähempänä perinteisiä taidemusiikin käytäntöjä. Samoin rockrummut ja pistävimmät synteettiset äänet ovat poissa. Piano, patarumpu ja kromaattiset lyömäsoittimet liikuttavat melodiaa ja rytmiä, syntetisaattorit matkivat perinteisiä jousi- ja vaskisektioita. Silti sävellys on yhä voimakkaan rytminen, jazzsynkooppien sijaan vain tasaiskuisesti. Jylhä sointuriffi ja vilistävät melodiat kuvaavat maailmankaikkeutta pyörittäviä, eri suuntiin tempoilevia voimia. Välillä musiikki pysähtyy hehkuvan D-duurisoinnun luomaan staattiseen taivasnäkyyn, mutta pian profaanin herkeämätön tanssi kiskaisee taas mukaansa. Musiikki on häpeämättömän mahtipontista lähes melodraaman asteelle ja samalla kerrassaan upeaa.
Koko ajan Vangelis vaihtelee, varioi ja kontrastoi kuvioita, dynamiikkaa ja sovituksen elementtejä sulavan helponkuuloisesti, mutta myös yllättävästi – mikään ei toistu aivan samalla tavalla. Parissa soolokadenssissa hän esittelee myös poikkeuksellisesti pinnallisen näyttävää pianotekniikkaa, mikä voi yllättää niitä, joiden mielestä hän vain ohjelmoi kaiken syntetisaattoreihin. Itse asiassa Vangeliksen sävellystekniikkaan kuului jo kuulemma tuolloin äänittää yksittäiset sävellykset kerralla, melkeinpä improvisoiden valmiiksi mietityn rakenteen puitteissa, jolloin vain kuoro lisättiin jälkikäteen täydentämään äänikuvaa. Tässä hän kuitenkin osoittaa melkoista pitkän rakenteen hallintaa ja sinfonisen sovittamisen osaamista. Sinfonian tapaan sävellys liikkuu moniin eri sävellajeihin alkuperäisestä A- ja C-duurien vastakkainasettelusta, mutta lopussa se ei palaa pääsävellajiinsa. Sillä sävellys on vasta toinen osa laajemmassa kokonaisuudessa.
Hitaassa ”Movement 3:ssa” päästään vihdoin D-duurin lupaamaan taivaaseen, kun kimmeltävät murtosoinnut, muhkeat syntetisaattorisurinat ja -jouset ja jäätävän enkelimäinen kuoro kasvattavat hitaasti kahden soinnun kehäkiertoa. Tämän keskeltä nousee esiin prototyyppimuodossaan se majesteettisesti kaareutuva fanfaariteema, joka kuusi vuotta myöhemmin tekisi Vangeliksesta joka kodin nimen (eri asia sitten, kuinka monessa kodissa nimi osattiin ääntää). Klassisesta teeman kehittelystä ollaan siirrytty impressionismiin, jossa olennaista on sointujen itsensä ja ääntenvärien synnyttämä pakahduttava vaikutelma, ei käytännössä paikallaan keinuva sointukierto. Näin syntyy tunne kurkistuksesta iankaikkisuuteen. Ainoa sävellajinvaihdos muodostaa huipentavan taitekohdan, mutta se oikeastaan toimii enemmän jarruna kuin euroviisunostatuksena. Tähän huipentuu myös ensimmäisen puolen sinfoninen matka syvyyden örinöistä korkeuksien enkelikuoroon. Tämän jälkeen kappale voi vain häipyä pois kuin tavoittamaton kuvajainen autereeseen.
Autereen keskeltä löytyy yllättäen Yes-yhtyeen laulaja Jon Anderson. Miehet olivat ystävystyneet edellisenä vuonna, kun Vangelista oli soviteltu huonolla onnella Rick Wakemanin tilalle Yesin kosketinsoitintornien väliin. Kaksikko tekisi myöhemmin enemmänkin yhteistyötä, mutta tällä kertaa Andersonin tehtävä on laulaa heleällä poikasopraanoäänellään balladi ”So Long Ago So Clear”, albumin ainoa sanoitettu laulu. Kappale on Vangelista romanttisimmillaan, täynnä uhkeita sointumattoja, kristallinkirkkaasti helisevää sähköpianoa ja voimakkaan rubatona soitettua, leijuvaa sointukiertoa. Soinnin vivahteikkaat yksityiskohdat – stratosfäärissä viheltävät taustasyntikat, Andersonin äänen eteeriset harmoniat ja kaiut viimeisessä säkeistössä – tekevät osaltaan kappaleesta toismaailmallisen, mutta myös sävellyksen rikkaus patoaa liian melodramaattisuuden ja imelyyden uhan. Vangeliksen pitkä ja dynaaminen sävelenkuljetus pois kappaleen hallitsevasta Ds-duurista ja sitten takaisin siihen antaa kappaleelle voimakkaan kaipauksentäytteisen soinnin, hyvin paljon jo lähes ylikypsän myöhäisromantiikan tavoin.
Samalla tavoin Andersonin sanoissa on haikea sivumaku hänen muistellessaan kadonnutta nuoruuden huumaa ja hakiessa muistojen kautta menneestä uutta alkua. ”Once, we did” on syystäkin toistuva avainfraasi. Sen melodia ponnahtaa ylös ja laskee jyrkässä kaaressa, joka päättyy pieneen terssiin, (tosin ei aivan painollisimmalle iskulle), eli korostetusti mollivoittoisimpaan hetkeen pääasiallisesti duurisävyjen keskellä. Albumin keskelle sijoittuva ”So Long Ago So Clear” on näin hengähdyshetki menneisyyden ja tulevaisuuden väillä, yltiöromanttinen huippu, josta rinne viettää jo kohti koettelevampaa ja kokeellisempaa toista osaa.
”Intestinal Bat” kääntyykin 180 astetta romantiikasta modernismiin. Ajan avantgardismista muistuttava tunnelmakuva sisältää pianon kielten näppäilyä, abstrakteja lyömäsoitinkoristeluja, klusteritekniikkaa ja syntetisaattorin kimeää sirkutusta. Aiemman autuuden sijaan nyt leijutaan paikallaan epävarmassa välitilassa. Ainoastaan lähes jatkuva synteettinen gis-jousinuotti (edellisen osan lopun as-johtosävel enharmonisesti tulkittuna) luo jatkuvan sävelkeskuksen teokselle. Gis-molli oli myös keskeinen ”helvetillisessä” ”Bacchanalessa”, ja tässä toisen levypuoliskon alussa sen voi lukea myös dominantiksi, joka johdattaa puoliskon lopetukseen 17 minuuttia myöhemmin.
Välittömästi kappale johdattaa rytmin paluuseen, joka on ”Needles and Bones”. Heltymätön, synkoopiton rytmi tuo mieleen ”Symphony for the Powers B:n” sointuriffin, vaikka itse tahtilaji onkin erilainen. Nyt riffi synnytetään kilkuttavilla lyömäsoittimilla ja hinkkaavalla bassolla. Kulmikas melodiakuvio kiertää tasaisen vääjäämättä kvinttikehää tasavahvoina sykähdyksinä, ylös alas heiluen ilman suuria dynaamisia muutoksia. Maailmankaikkeuden tanssi muistuttaa nyt kellokoneiston järkähtämätöntä tikitystä vailla inhimillistä vaikutusta. Väliosassa ohuen metallinen syntetisaattori kirkuu metallista kvarttia f – ais. Vaikutelma on mekanistinen, metallinen ja moderni. Lähinnä se tuo mieleen eräät saksalaisen Clusterin varhaisvaiheiden työt, jotka nekin osaavat kuulostaa yhtä aikaa energisiltä ja välinpitämättömiltä.
Kuoro palaa kappaleessa ”12 O’Clock”, tällä kertaa perinteisemmällä äänenmuodostuksella, sanatonta virsimäistä melodiaa hiljaa laulaen. Ennen kuin teema ehtii kehittyä, sen syrjäyttävät hirnuvat ihmisäänet, patarumpujen jyske ja edellisestä osasta muistuttavien tamburiinien ja syntetisaattorien mekastus. ”Symphony to the Powers B:n” tapaan tässä vastapoolit kamppailevat: hitaasti ja selkeästi etenevä harras toismaailmallisuus saa vastaansa villin aistillisen ja rytmisen anarkian. Mystisen syntetisaattorin kaiut luovat samanlaisia juoksutuksia kuin ”Symphonyssa”, ja rynnäkkö huipentuu kirkuviin tritonuksiin samanlaisilla glissandoilla kuin ”Bacchanalessa”.
Vasta sitten kuoromelodia pääsee kasvamaan täyteen voimaansa lauluäänien, syntetisaattorijousien ja putkikellojen kasautuessa alkuperäisen mieskuorolinjan ympärille. Se kulkee pitkälti keskiaikaisessa hypomiksolyydisessä kirkkosävellajissa, ja sovituksessa käytetään paljon puhtaiden kvinttejä ja oktaaveja vanhakantaisen selkeän soinnin luomiseksi.
Sävellyksen ja samalla albumin emotionaalinen huippu koittaa, kun kappale siirtyy E-duuriin ja kreikkalainen laulaja Vana Verouti laulaa rapsodisen melodian. Korkea, melismaattinen ja värisevä laulutyyli tuo lisää bysanttilaista sävyä kappaleeseen, varsinkin kun kuoro palaa laulamaan pääteemaa ja Verouti myötäilee sitä vapaasti, mikä vahvistaa perinnemusiikkimaista heterofonista sointia. Siinä missä ”Movement 3” ja ”So Long Ago So Clear” olivat eteerisen romanttisia, ”12 O’Clock” on verevän tunteikkaampi, maallisempi, lähes tuskainen. Kuoromelodian arvokasta hartautta vasten Veroutin sivuteema edustaa kärsimyksen ja nautinnon, taivaan ja helvetin jalostamaa ekstaasia. Hassua kyllä, melodian muutamat kvinttihypyt ja glissandot ovat muunnelmaa ”Bacchanalen” omasta alkukantaisuudesta. Matkan ja konfliktin tuloksena vastakohdat alkavat sulautua kohti jonkinlaista synteesiä, jos ei nyt sentään William Blaken taivaan ja helvetin liittoa.
Niin myös ”Aries” karauttaa syntetisaattorit terävästi päristen viimeiseen laukkaan. ”Bacchanalen” fuusiorummutuksen sijaan kappaletta ajaa pata- ja pikkurumpujen kiihkeä marssikomppi, mutta syntikoiden kumisevat kvintit, kirkuvat vibratot, ais-huudot ja kromaattiset kuviot varioivat samaa teema. Nyt kulmikas melodia vain saa sankarimaisemman fanfaarisävyn. Jos äsken luomutaivas oli laskeutunut maan päälle, nyt synteettisen helvetin energia on valjastettu uusiin uljaampiin päämääriin. Kokonaisuus tuo hyvin paljon mieleen Emerson, Lake & Palmerin.
”A Way” tarjoaa rauhoittavan koodan. Jatkuva korkea gis-nuotti ja pehmeä sähköpianosäestys tuovat mieleen ”Intestinal Batin”, nyt vain harmonisemmaksi tuutulauluksi muutettuna. Laulavan vibratosyntetisaattorimelodian keijuessa uneliaasti korkeuksissa sävellyksen sointukierto muodostuu erikoisesti yhdestä kahden ja puolen minuutin mittaisesta laskeutumisesta tähän asti käymättömän Cis-duurin kirkastuneista korkeuksista D-duuriin, jonka muistamme taivaan portteina albumin alkupuolelta. Yksi linja kohoaa, samalla kun toinen laskeutuu. Mikä olisikaan tätä elegantimpi musiikillinen vastine albumin teemalle? Ja samaan aikaan leppoisen tuudittavaa ja omalaatuista.
Ei oikeastaan yhdelläkään toisella Vangeliksen kymmenistä albumijulkaisuista yhdisty mielikuvitus, voima ja todella sinfoninen mittakaava yhtä ehjästi ja vetävästi kuin Heaven and Hellillä. Esimerkiksi tällaiseen jylhään kuorotekniikkaan säveltäjä palaisi vasta albumilla Mask (1985). Toisaalta albumi esittelee ensi kertaa lähes kaikki ne elementit, joihin Vangeliksen myöhempi massasuosio perustuu. Korostaisin muutenkin albumin ainutlaatuisuutta omana aikanaan. Aidon taidemusiikin tiukkojen sääntöjen mukaiseksi teokseksi se on liian yksinkertainen, rockia siinä ei ole tarpeeksi kunnon päänpaukutukseen, ja ”vakavan” elektronisen musiikin tai varhaisen Berliinin koulukunnan nimiin vannovat nyrpistävät nenää sen populistisen tunteikkaalle melodisuudelle. Mutta omassa luokassaan, tuossa häilyvässä tilassa elektronisen musiikin, progressiivisen rockin ja taidemusiikin välissä, sillä on harvoja vakavasti otettavia haastajia. Tällä albumilla Evangelos Papathanassiouksesta tuli Vangelis.
ÄÄNIJÄLKIÄ 