Paatoksen esikoisalbumi näytti aikoinaan uuden vuosituhannen uudelta avaukselta sille tumman melankoliselle ja hillityn paatoksellisellekin uomalle, joka oli virrannut väkevänä uudessa ruotsalaisessa progressiivisessa rockissa 1990-luvulla. Kitaristi Reine Fiske ja basisti Stefan Dimle olivatkin soittaneet yhdessä tyylin keskeisimmistä yhtyeistä Landberkissä ja tulivat Paatokseen kauhuelokuvamusiikkia samalla tyylillä soittaneesta Morte Macabresta. Morten mentyä he löivät hynttyyt yhteen vanhan lämmittelijänsä Ägg-yhtyeen kosketinsoittajan Johan Wallénin ja rumpalin Ricard ”Huxflux” Nettermalmin kanssa. Myöhemmin laulajaksi värvättiin Nettermalmin selloa soittava vaimo Petronella Nettermalm.
Yhtyeen nopeasti äänitetty ja 40-minuuttisena aikaansa nähden lyhyt albumi Timeloss (2002) tuotti yhden klassikon. Avausraita ”Sensor” jyrää upean kiireisellä rummutuksella, tanakalla fuusiourkuilulla ja vahvoilla säkeistöillä, joiden itsemurhasanat Petronella Nettermalm kailottaa kuin nuorempi Björk. Kappaleen kohottaa kuitenkin uudelle tasolle rytmisesti hitaampi ja duuriin siirtyvä väliosa, jossa mellotroni levittää jousensa pitkin äänialaa kuin kultainen aamunkoitto ja Fiske soittaa kimmeltävän melodisen soolon tavaramerkiksi muodostuneella harvojen mutta tunteella ladattujen nuottien tyylillään. Vanha ja uusi törmäävät progelle tyypillisenä kontrastina, eivätkä kappaleen energisyys ja tiivis viiden minuutin muoto jätä mitään turhaa.
”Sensorin” kuultuaan kuulija oli autuaan vastaanottavainen muiden kappaleiden hitaammalle tunnelmoinnille Fisken ja Dimlen menneiden bändien malliin. Silti samanlaiset kontrastit uuden ja vanhan välillä säilyvät, sillä ”Hypnotique” lainaa vahvasti Portisheadin triphop-soundia edelliseltä vuosikymmeneltä: on vaimeaa sähköpianoa, hämyistä jazzvaikutteista tunnelmaa ja Petronella Nettermalm kuulostaa Beth Gibbonsin ja Stina Nordestamin risteytykseltä laulaessaan henkäillen naama mikrofonissa kiinni. Tästä, samoin kuin tekstien yleisestä synkkäsävyisyydestä, löytyy silti selvä tyylillinen yhteys varsinkin Morte Macabren meininkiin. Jälleen instrumentaalisessa väliosassa mellotroni, sello, huilu ja Fisken kitaran varovasti särähtävät melodiat vievät musiikin harmonisesti erilaisille poluille ennen paluuta viimeiseen säkeistöön, jossa tekstin kuluttava itsetuhoisuus huipentuu instrumentaalisen crescendon säestyksellä.
Samanlainen tyylillisten kontrastien ja varjoisan tunnelmoinnin yhdistelmä hallitsee myös kappaleita ”Téa” ja ”They Are Beautiful”. Ensin mainittu lauletaan poikkeuksellisesti ruotsiksi, koska se on oikeastaan tuutulaulu Nettermalmien tyttärelle ja samalla myös sanoituksiltaan muita valoisampi. Tässä voi toki kuulla kaikuja Morte Macabren häiriintyneen tuutulaulun ”Lullaby” sovituksesta, samoin kuin bändin albumin sulkemisjälkeisen loungen äänimaailmasta. Näissä kappaleissa, kuten parhaissa Landberkin sävellyksissäkin, on jotain lapsenomaisen rauhoittavaa tunnelmointia, joka katkeaa ahdistuksen purkauksiin ja vääristyy epävarmuuden pohjavirran syleilyssä.
Eniten huomiota herätti albumin lopetus ”Quits”. Ricard Nettermalmin soolosävellys poistuu progressiiviselta parkkiradalta ja jyskyttää ensimmäiset neljä minuuttiaan drum’n’bass-tyylisten rumpuluuppien ja sähköpianon kuljettamana popnumerona. Tekstikin on suorasukainen kuvaus suhteen rikkoutumisesta vailla muita kappaleita peittävää irtonaisuutta ja kuvakieltä. Soitto kuitenkin venyy yli kahdentoista minuutin, ja kymmenen minuutin kohdalla elektroniikan korvaa oikeiden puhaltimien riitasointuinen karjunta, joka yhdessä Nettermalmin rumpuinfernon kanssa vie kappaleen hieman onnahtelevaan itsetuhoon monien post-rockin loppukiihdytysten tapaan. Eli bänksit ahdistavat niin, että on pakko panna rummuilla kaikki sileäksi.
Kappale jakoi progekannattajakunnan mielipiteet. Osa inhosi sitä, osa piti sitä upeana genrerajojen rikkomisena, siis aitona progressiivisuutena. Jälkimmäinen oli oikeassa rajojen siirtelystä, mutta ensimmäisen kuuntelun sokin hälvettyä kokonaisuus kuulostaa ylipitkältä ja lopetus väkinäiseltä. Siinä mielessä vetäisin yhtäläisyysmerkit Morte Macabren ”Symphonic Holocaustin” lopetukseen: lanka palaa, mutta ruutia ei ole tarpeeksi.
Ajan tuomista menetyksistä huolimatta Timeloss kuulostaa silti pääasiallisesti oikein hyvältä. Ikävä kyllä Paatos ei lunastanut sen nostattamia suuria odotuksia. Oliko syynä Fisken kitaran ja sävellyskynän poistuminen kuvasta tämän albumin jälkeen vai mikä, mutta Paatoksen loput albumit olivat vain hailakoita varjoja Timelossin syvästä varjosta. Paatoksesta ei tullut uuden aamun airutta tummalle pohjoismaisella progelle, vaan se vajosi samanlaiseen keskinkertaisuuteen kuin valtaosa edellisestä vuosikymmenestä selvinneistä.
ÄÄNIJÄLKIÄ 