Kummasti aika muuttaa käsitystä musiikista, vaikka itse levytys on nyt sama kuin kaksi vuosikymmentä sitten. Tuolloin tuntui yllättävän tuoreelta ajatus, että neljä muusikkoa Anekdotenista ja Landberkista, kahdesta ruotsalaisen progen etulinjan yhtyeestä, soitti nimellä Morte Macabre emoyhtyeidensä progetyylin mukaisia versioita puolenkymmenen kauhuelokuvan musiikista. Yhtyeet tunnettiin raskaasta kitaran ja mellotronin hallitsemasta progesta, jonka taustalla kummittelivat King Crimson ja skandinaavinen melankolia.
Ehkä tuoreus johtui materiaalin valinnasta. Symphonic Holocaust (1998) versioi neljä sävellystä 80-luvun alun verisimmistä ja kulttimaineisimmista italialaisista kauhuelokuvista, joiden maine juontuu myös juuri niiden musiikista. Morte Macabren basisti ja levyn julkaisseen Mellotronen-levymerkin vetäjä Stefan Dimle, joka valitsi kappaleet, oli monien VHS:n villien vuosien aikana varttuneiden elokuvanystävien tavoin näiden elokuvien suuri ystävä. Monissa tapauksissa musiikki on elokuvia on tunnetumpaa ja mielenkiintoisempaa. Sävellysten sovittaminen rockbändille oli siitä helppoa, että musiikkityyli itse asiassa versosi progressiivisesta rockista ja köynnösteli siitä ympäriinsä. Tyylin kantaisä oli kuuluisa yhtye Goblin, jonka tuotantoa 90-luvun lopulla tuotiin ahkerasti CD-aikaan ja uuden sukupolven tietoisuuteen. Morte Macabren uusiotulkinnat olivat tavallaan ajan hermoilla.
Symphonic Holocaustin hienoin hetki onkin tulkinta Goblinin kappaleesta ”Quiet Drops”. Alun perin se on yksinkertaisen tunnelmallinen pianosävellys jousisyntetisaattorin surisevalla säestyksellä. Landberkin kitaristi Reine Fiske kiskoo uskomattoman määrän tunnetta irti melodiasta tutulla tyylillään, johon kuuluu herkkää vibraton käyttöä ja lähinnä vain luonnollista yliohjautumista hyödyntävä selkeän lämmin putkivahvistinsoundi. Kimeän laulavan melodian alla Anekdotenin Nicklas Berg täydentää vähitellen keskirekisteriä mellotronijousilla ja säröisillä kitaran murtosoinnuilla ja rumpali Peter Nordins kasvattaa alarekisterin jyminää komppipellin suhinasta kannujen kolinaan. Upealla dynamiikalla ja tulkinnalla luodaan kauneutta ja pimeyttä. Kauneus ja pimeys kuvaavat Morte Macabren käsitystä kauhusta lopullakin albumilla.
Fabio Frizzi teki yhteistyötä Goblinin kanssa nimellä Reale Imperico Britannico ja mukaili yksinäänkin yhtyeen zombiklassikkoon Dawn of the Dead (1978) luomaa epäkuollutta tyyliä musiikissaan Lucio Fulcin ohjauksiin Paura nella città dei morti viventi (1980) ja …E tu vivrai nel terrore! L’aldilà (1981), jotka veivät kävelevien kalmojen kulinaariset kokeilut entistä mauttomammalle tasolle. [1] Näissä elokuvissa ”aukoa päätä” ja ”oksentaa suolensa pellolle” eivät ole kielikuvia. Frizzin musiikissa kuitenkin oli elokuvia enemmän mielikuvitusta ja tyyliä. Varsinkin jälkimmäisen teemassa ”Voci dal nulla” hän loi hienoja tunnelmia ihmisäänillä ja mellotronin kuorosoundien yhdistelmällä.
Morte Macabren valinnat näistä elokuvista keskittyvät lähinnä hienoisesti fuusiovaikutteisiin ja keskihitaan tempon rockpaloihin. [2] Niiden laskevat, tritonuksilla tai puolisävelaskeleilla operoivat yksinkertaiset melodiat ja riffit soveltuvat sähkökitaran ja mellotronin massiiviseen tulkintaan basson ja rumpujen säestäessä läsähtävän raskaasti. Väliin yhtye panee omia staattisia jamiosuuksiaan, joissa abstraktiutta ruokitaan syntetisaattorin tai thereminin värisevillä huuruilla.
Juuri mellotroni, jota kaikki neljä Mortenia vuorollaan soittavat, on keskeinen osa sointia ja myös albumin markkinointia. Myös Morte Macabren emoyhtyeet olivat voittaneet soittimen seireenilaululla puolelleen retroa kaipaavia kuulijoita. Mellotronin äänet ovat nauhoille taltioituja oikeita laulu- tai soitinääniä, mutta vaikka laite suunniteltiin alun perin jäljittelemään aitoja soittimia, toistomekanismi tuo sointeihin vierautta. Esimerkiksi mellotronin kuorosointi kyllä koostui aidoista ihmisäänistä, mutta se kuulosti keinotekoiselta, ikään kuin suodatetulta ja aineettomalta. Tämä antoi soundeille epäluonnollista ja joskus epämukavuuttakin synnyttävää erikoisuutta jo ennen kuin otettiin huomioon häilyvän vireen tai tahallisen manipulaation vaikutukset. Parhaimmillaan niitä älyttiinkin käyttää ei orkesterisoittimien suttuisina valokopioina, vaan omaehtoisina sointeina, jotka asettuivat kutkuttavasti siihen epämääräiseen laaksoon inhimmillisen ja keinotekoisen välissä. Mellotronilla oli siis mainetta myös aavemaisen tai pahaenteisen tunnelman luomisessa, kun Morte Macabre laitteeseen tarttui. Yhtye ottaa kaiken irti tästä orgaanis-mekaanisen soinnin luomasta epäilyttävyydestä antaakseen albumilleen yhdenmukaisen rocksoundin, joka on raskasliikkeinen, hämyinen ja synkkämielinen.
Synkkämielisyyttä lievittää hetkeksi ”Opening Themen” nostalgisen aurinkoinen mellotroni- ja viulumelodia, joka edustaa melkein italialaista iskelmää. Se kuulostaa suorastaan hilpeältä, kun ajattelee, että se tulee elokuvasta Cannibal Holocaust (1980), yhdestä vastenmielisemmistä ajan eksploitaatioleffoista. Jo alkuperäisen version kohdalla on ihmetelty, miten epäsopivalta se kuulostaa esinäytöksenä filmille, jossa karppaus vähärasvaisella ihmislihalla, sekä sadistinen väkivalta ihmisiä ja eläimiä kohtaan (eläinten kohdalla vieläpä autenttinen) näyttelevät pääroolia. Moni tosin ajattelee, että juuri tällaiset esteettiset erikoisuudet antoivat ajan italialaisille eksploitaatioelokuville etulyöntiaseman menestyselokuvakonseptien kloonimarkkinoilla.
Toisen piristävän poikkeaman muodostaa ”The Photosessionin” merenrantatunnelmissa hämyisästi lilluva nätti kitaralounge, jonka voisi kuvitella olevan peräisin Pink Floydin More-soundtrackin (1969) äänityssessioista. Todellisuudessa umpituntemattoman Elmer Glaskow’n sävellys on peräisin yhdysvaltalaisesta pornoelokuvasta Golden Girls (1983). Dimlellä oli kuulemma syvää harrastuneisuutta tässäkin taiteenlajissa.
Toinen ei-italialainen säveltäjä Morte Macabren listassa on puolalainen Krzysztof Komeda (1931 – 1969), jonka kuuluisasta ”Lullabysta” yhtye tekee onnistuneen version. Elokuvan Rosemary’s Baby (Rosemaryn painajainen, 1968) tunnussävelmässä yhdistyy lapsenomaisesti lallattava tuutulaulu naislaulajan savuisen viattomasti tulkitsemana mellotronin mustiin aaltoihin, Fender Rhodes -sähköpianon hieman jännitteisiin filleihin ja muihin hienoisen riitasointuisuuden rajoilla häilyviin ääniin, jotka virtaavat ohi kuin raadot viemärissä hämärtäen fraasirajoja ja harmonista kuvaa. Pink Floyd on jälleen hyvä vertauskohta. Nordinsin peltivoittoinen rummutus, basson syvä mutta vaimea pohja ja lomittaisten fraasien synnyttämä mystisen kuuloinen modaalinen sekoitus muistuttavat ”Careful with That Axe, Eugenen” (1968) tunnelmoinnista, ennen kuin huuto ja mekastus alkavat. ”Lullaby” olisi ehkä kaivannut huutoa tuomaan vaihtelua kahdeksanminuuttiseen tulkintaan.
Tunnelman lievä jazzmaisuus sopii kyllä jazztaustaisen Komedan sävellykseen. Toinen mainion tunnelmallinen tulkinta sävellyksestä onkin Komedan maanmiehen, trumpetisti Tomas Stankon jazztulkinta vuodelta 1997. Sävellyksen vahvuus on juuri sen yhdistelmässä viattomuutta ja hermostuttavuutta, mikä liittää häiritsevästi lapsuuden pahuuteen. Ohjaaja Dario Argento haki myöhemmin samanlaista yhteyttä turmellun lapsuuden ja murhanhimon välille, kun hän pyysi Ennio Morriconea rakentamaan 70-luvun alun giallo-trilogian musiikin samanlaisten tuutulaulumelodioiden ympärille. Siitä muodostuu linkki Goblinin kuuluisimpaan työhön Argenton Profondo Rossossa (1975).
Covereilla olisi päässyt hyvään lopputulokseen, mutta Morte Macabre tekee virheen lisäämällä settiin kaksi omaa sävellystään. Virheen, koska jamitteleva ote vailla vahvaa sävellyksellistä näkemystä kyllä tuottaa mielenkiintoista äänimaalailua thereminillä ja muilla instrumenteilla lyhyessä ”Threats of Stark Realityssä”, mutta ei riitä kannattelemaan nimikappaleen lähes 18-minuuttista nousua nollasta sataan. Kappale tallustaa eteenpäin ensimmäisessä osassa hyvin Anekdotenin (ja samalla King Crimsonin) tyylisenä kahden soinnun mellotronimarssina ja puolivälin jälkeen hitaasti nopeutuvana rockina tukevan basso-ostinaton päällä. Yhtye latelee näiden päälle riffejä sekä muiden kappaleiden tavoin tekstuureja ja melodianpätkiä, mutta loppujen lopuksi kappale kehittyy ainoastaan postrockmaisella intensiteetin kasvatuksella, kunnes kertynyt energialataus hajottaa paikallaan pyörivän myrskyn pirstaleiksi. Tässä huomaa eron esimerkiksi yhtyeen selvään esikuvaan eli King Crimsonin ”Starlessiin”. Siinäkin energiataso nousi vähitellen, mutta taitava vaihtelu erilaisten improvisoitujen ja läpisävellettyjen elementtien välillä takasi, että kappaleen päättävä paluu pääteemaan tuntui vievän elämää muuttaneen matkan jälkeen kaiken aivan uudelle tasolle. ”Symphonic Holocaustin” neljänuottisen teeman viimeinen kertaus instrumentaalisen maailmanpalon keskellä ei tuota läheskään samanlaisia väristyksiä. Pauhua riittää, mutta merkitys jää puuttumaan ja samalla todellinen katarsis.
Oman materiaalin puutteista huolimatta Symphonic Holocaust resonoi kiitettävästi synapseissa kaksikymmentä vuotta sitten. Osittain se tekee yhä niin, varsinkin tänä vuodenaikana ja tällaisella ilmalla kuunneltuna, mutta vuodet ovat tehneet taialle samaa, mitä ne ovat tehneet lihalle albumin kuvituksessa. Samaa materiaalia ovat sittemmin lypsäneet muutkin tahot ja alkuperäiset versiot ovat nyt helpommin kuultavissa kuin vuonna 1998. Morte Macabren kauhuelokuvallista rocktyyliä jatkoi 2000-luvulla Ruotsissa Anima Morte omalla materiaalillaan, joskin siinäkään ei irtopää pudonnut kauaksi kaulantyngästä. Yhdysvalloissa syntikka-artisti Umberto imi inspiraatiota samasta valtimosta, ja kun Goblin itsekin palasi studioon, uutta tarjontaa alkoi olla tarpeeksi kysynnän kyllästämiseksi. Dimle ja Fiske panivatkin Morte Macabrelle vaajan rintaan ja perustivat tavanomaisemman progeyhtyeen Paatos, joka julkaisi yhden mainion ja useamman keskinkertaisen studiolevyn.
[1] Suomessa Frizzin tunnetuin sävellys on luultavasti ”Ibo lele”, pehmopornoelokuvan Amore libero (1975) pääteema, josta Jyrki Lindströmin sanat ja Taiskan tulkinta tekivät ikivihreän ”Mombasan”.
[2] Lyhyin ja lyyrisin Frizzi-sävellys ””Irrealtà di Suoni” kuullaan ainoastaan albumin tuplavinyyliversiolla. CD-muodossa se kuultiin Black Widow -levy-yhtiön italokauhuaiheisella kokoelmalla …e tu vivrai nel terrore (1999).
ÄÄNIJÄLKIÄ 