Mars, Har décher, Nergal, Kasei. Punainen planeetta, takaperin kulkija, sodanjumala, kuoleman ja tulen tähti. Naapuriplaneettamme punainen väri, erikoiselta näyttävä kulku taivaalla ja sen näennäinen samankaltaisuus omamme kanssa ovat kutkutelleet ihmiskunnan mielikuvitusta vuosituhansien ajan. Kuvitelmien Marsiin on lähdetty seikkailemaan vihreiden jättien ja punaisten prinsessojen kanssa ja tekemään planeetasta sosialistista utopiaa, todellista punaista planeettaa. Se on ollut kuoleva maailma, jonka kuivuneiden kanavien luota ahnaat marsilaiset ovat lähteneet kolonisoimaan maapalloa joko aseiden tai lajinjalostuksen avulla. Planeetan paljastuttua kuivaksi, kylmäksi ja elottomaksi on myrskytuulien ja pölypyörteiden kaivertamissa pinnanmuodoissa nähty muinaisten sivilisaatioiden viestejä tai tulevaisuuteen katsoen on visioitu koko planeetan asuttamista ja jopa maankaltaistamista – tarvittaessa vaikka tositelevisioformaatissa.
Musiikissa Gustav Holst antoi Marsin sotilaalliselle symboliikalle unohtumattoman asun Planeetat-sarjassaan (1918). Itse planeettaa kuvasi instrumentaalisesti elektroninen rockyhtye Fonya albumillaan Wanderers of the Neverending Night (1992), kun taas unkarilainen progeyhtye Solaris herätti eloon Ray Bradburyn vertauskuvallisen Marsin Marsbéli Krónikák -albumeillaan. Jeff Wayne’s Musical Version of the War of the Worlds (1978) toi H. G. Wellsin marsilaiset Maahan kylvämään kuolemaa, punaisia kasveja ja diskorytmejä. Saksalaiset new age -muusikot Peter Seiler ja Michael Lorenz kuvittelivat albumillaan Passage (1990) millainen olisi voinut olla vuoden 1998 laukaisuikkunaa hyödyntävä miehitetty lento Marsiin. Kreikan suuruus Vangelis puolestaan väitti albumillaan Mythodea (2001) kuvaavansa Mars Odyssey 2001 -luotaimen aitoa matkaa Marsin kiertoradalle.
Myös avaruustutkimuksen suurvallassa Suomessa neoprogeyhtye Rivendell käänsi uneksivan katseensa kohti punaista planeettaa ainoan albuminsa Mars (2005) 24-minuuttisella nimikappaleella. Oikeastaan kyseessä on neljästä suurimmaksi osaksi itsenäisestä laulusta, jotka keskittyvät yhtyeen neoprogreversion mukaisesti kuvaamaan hypoteettisen lennon Marsiin ja sieltä takaisin yhden astronautin näkökulmasta. Tätä versiota voisi kuvata sanalla kevyt. Siinä on Marillionin patentoimaa yksinkertaista kertovaa rocklaulua, jota makeutetaan ajoittaisilla 7/8-tahtilajin kaltaisilla poikkeamilla tasatahtisuudesta ja liimaamalla erillisiä säkeistöjä toisiinsa lyhyillä instrumentaalivälikkeillä. Varsinkin sarjan avaava ja pisin osio ”My Cryogenic Abode” junnaa turhankin pitkään särmättömästi tällaisella sapluunalla.
Kitaristi Seppo Silaste ja yhtyeen pääsäveltäjä, kosketinsoittaja Kristian Töyrä tuovat esikuvansa tyyliset pianomaiset murtosoinnut, nakuttavat riffit ja säröiset voimasoinnut säestyksessä esiin. Myös kevyttä sinfonista sointia ja ulvovan tunteellista kitarasooloilua kuullaan hitaassa toisessa osassa ”In, Through and to the Other Side”, joka parantaa tasoa. Hitaus ja mietiskelevyys sopivat kuvaamaan 400 miljoonan kilometrin matkaa vihamielisessä tyhjiössä. Tyylitajuisessa sovitusratkaisussa vain Mikko Mäkelän bassokuvio jää hetkeksi säestämään Mikko Jokisen laulua, ennen kuin koko bändi jysähtää takaisin ääneen. Jokisen ääni on korkea, kirkas ja kantava, ja hän laulaa eläytyen mutta ilman neoprogeyhtyeille tyypillistä liioittelevaa teatraalisuutta ja Drrrrramatiikkaa.
Lopuksi yhtye takoo kevytmetallia turvautumalla säännöllisesti särökitaran riffeihin ja Nicce Lindholmin tuplabassorumpuihin, joskin paljon hillitymmin kuin ajan progemetallissa. Elementtejä käytetään kuvaamaan varsinkin avaruusaluksen laukaisuja ja toimintaa Marsissa. Keveyteen voi vaikuttaa myös levyn jonkin verran aneeminen ja bassoköyhä sointi, mitä yhtye myöhemmin harmitteli.
Yhtyeen soittotaidon, ammattimaisuuden ja tyylitajun huomioon ottaen on sääli, ettei kunnianhimoinen kokonaisuus oikein ala säväyttää, ennen kuin kolmannen osan ”Land Ho!” menevissä soitoissa ja melodisissa jaksoissa. Osasta toiseen poukkoilevaa mutta kuitenkin kivasti kasvavaa jaksoa voi pitää melkein aiemmin esiteltyjen ainesten kehittelyjaksona, josta viimeinen, ”Back Home”, kiihdyttää riffihuipennukseen, toistaa edellisen osan melodiaa ja sitten ”leijailee” alas Maan valtameriin pianosointien ja laulavan kitaran säestyksellä, kuin sinfonian hiljentyvässä lopukkeessa. ”Mars” toimii nimenomaan kerronnallisena kokonaisuutena, matkan kuvauksena, missä teksti osin ohjaa musiikkia. Tässä tapauksessa musiikin tappioksi. Monien neoprogeaikalaistensa tavoin Rivendellin musiikki on periaatteessa taidokasta, mutta sen eväät eivät riitä koko tekstin vaatimalle matkalle.
Teksti koskettelee Marsin ilmiöitä ja sitä ainaista kysymystä elämän mahdollisuudesta planeetalla, mutta varsinkin jälkimmäisen se jättää, monien Mars-narratiivien tapaan, pelkäksi pintaraapaisuksi punaiseen pölyyn. Keskeisemmäksi teoksessa nousevatkin mietiskelyt matkan vaikutuksesta ihmiskunnan keskinäiseen kanssakäymiseen ja matkantekijöiden uhrauksista, kun he joutuvat jättämään läheisensä tietämättä selviävätkö takaisin tai ovatko nämä odottamassa heitä (samaa pohtivat myös Kuun valloittajat Antareksen albumilla Sea of Tranquillity, 1979). Eli sinne ja takaisin valtavalla ja kalliilla ponnistuksella, uhmaten maailmankaikkeuden tyynesti tarjoamia kymmeniä potentiaalisesti kuolettavia esteitä, ja käteen jää vain tonni kiviä? Mutta ainakin Maan paratiisimaisuuden ja ihmiskunnan riitojen mitättömyyden tajuaa, kun planeettaa katsoo ulkopuolelta ja vertaa naapuruston tarjontaan. Stanisław Lemin malliin voisi sanoa, että ihmiskunta etsii kosmoksesta vain itseään eikä tunnistaisi todella ihmeellistä, vaikka se istahtaisi päälle. Tai, kun tämä teksti kerran on suomalaisen luomus, ihmiskunta reagoi maailmankaikkeuteen samalla tavoin kuin vanhan vitsin stereotyyppinen suomalainen norsuun: ”Mitähän se ajattelee minusta?”
Teoksen synty oli luultavasti yhtä pitkä ja vaativa kuin tekstin kuvaama matka. Rivendelliltä kesti kauan saada se levylle ja itsejulkaistua. Ensimmäisen version ”Marsista” kuulin itse jo Alvarin aukion ilmaiskonsertissa kesällä 2003. Yhteensattumaako muuten, että CD:n vihkoon painetuista sanoituksista, mutta ei itse levyltä, on jätetty pois juuri se yksi säkeistö, joka herätti huvittuneisuutta tuolloin.
CD:n loput 45 minuuttia sisältävät uusia versioita Rivendellin demoillaan ja EP-levyillään Rivendell (1996) ja Starfish (1999) alun perin julkaisemista lyhyemmistä kappaleista. Tyyli on samantapainen kuin ”Marsilla”, mutta lyhyemmän formaatin kappaleisiin on paikoin onnistuttu saamaan terävimpiä koukkuja ja rakenteita. Näistä esimerkkinä on ”Starfishin” kiljaiseva kertosäe tai samantapaisesta materiaalista nouseva ”No Chance”.
Suurin ero versioiden välillä on ehkä laulajien äänessä. Myös spacerock-yhtye Dark Sunissa laulaneen Janne Kuokkasen laulutyyli 1996:n levyllä on karheamman rockmainen Ian Andersonia muistuttavine melismamaneereineen, Starfishin Hannu Lepola on lähempänä Jokista.
Sovituksissa kuuluu raskaampi ote, kokoonpanon muutokset, tuotantotekniikan kehitys ja ehkä myös pidempi kokemus kappaleiden veivaamisesta elävänä. ”Candles in the Snow” on suurimmista eroistaan huolimatta tyyppiesimerkki. Vuoden 1996 kuivan metallisista tai ohuen henkäilevistä syntikamatoista ja notkeasti kääntyilevästä rockbiisistä on kuoriutunut vuonna 2005 mahtipontisempi ja raskaampi mutta myös hämyisemmin ja analogissävyisemmin soiva teos. On makuasia, kummasta pitää enemmän.
Yhtye pakkaa lähes koko uransa tälle yhdelle albumille yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Lähes, sillä yhtyeen konserttiohjelmistossa oli vielä joitain äänittämättä jääneitä teoksia. Vuonna 1991 aloittanut Rivendell olikin yksi niistä monista vuosikymmenen loppupuolen suomiprogeyhtyeistä, jotka saivat kohtuullisesti näkyvyyttä konserteillaan mutta jotka jättivät jälkeensä vain vähän studiomateriaalia. Vuonna 1995 perustettu suomalaisen progressiivisen rockin yhdistys Colossus varsinkin järjesti tuolloin keikkoja, joilla Rivendell sai itseään esiin – jos ei muuten niin Yesin ja Marillionin cover-versioiden kautta. Colossuksen lennokkaissa mainoksissa yhtyeen tyylilajiksi keksittiin ”hobittiproge”. Samaan aikaan yhtye itse yritti pysytellä kaukana käsitteestä proge, mikä oli ymmärrettävää, sillä vielä vuonna 1997 sanalla oli taakkanaan 15 vuotta punkinjälkeisen kriitikkokonsensuksen paukuttamaa halveksuntaa.
Sen sijaan Rivendell ei voinut kieltää ottaneensa nimensä J. R. R. Tolkienin teoksista (monen muun Rivendel(l)-nimisen yhtyeen tavoin). Lisäksi monet sen sanoituksista ammensivat enemmän tai vähemmän suoraan Tolkienin teksteistä. Kuitenkin EP-levyjen kappaleista suorimmin Tolkkariin viittaava ”Puppet King” ”let them burn the Pelennor” -hoilauksineen jää Marsilla ilman uusioversiota. Vaikka samalla yhtye leikkaa ja liimaa suoraan kirjailijalta sanat albumin päättävään kappaleeseen ”Home”. Se kasvaa kauniin helkkyvästä pianosta sujuvasti ylöspäin ja kuulostaa onnistuneimmin sellaiselta musiikilta, jota Rivendell kovasti mainosti esittävänsä: progevaikutteiselta melodiselta rockilta. Ei sen kummempaa, mutta hyvin tehtyä.
Rivendellin levytetyn perinnön vaalijana Mars epäonnistui siinä mielessä, että albumi jäi vähälle huomiolle ja muuttui nopeasti harvinaisuudeksi. Loppuun ajettujen Mars-luotainten ja -mönkijöiden tavoin siitä kiertelee silti fyysisiä kappaleita tuolla jossain muistuttamassa, että ainakin yksi suomalainen bändi on käynyt punaisella planeetalla. Ja ihan studiosta lähtemättä.
ÄÄNIJÄLKIÄ 