Jaga Jazzist: Live with Britten Sinfonia (2013)

Kansikuvituksen kaksoisvalotuksilla luotu yhtä aikaa kolmiulotteinen ja merisairas vaikutelma on osuva. Läimäiseehän Live with Britten Sinfonia kaksi eri musiikillista tasoa päällekkäin konserttitilanteessa. Norjalainen kokeellisen jazzin yhtye Jaga Jazzist liittoutui vuonna 2012 kahden konsertin ajaksi brittiläisen kamariorkesterin Britten Sinfonian kanssa. Taide- ja jazzmusiikin maailmat ovat toki kohdanneet monta kertaa aiemminkin, mutta lopputulokset ovat vaihdelleet kovasti, kun bändien ja orkesterikokoonpanojen erilaisista sointeja, rytmikäsityksiä ja soittokulttuureja on soviteltu yhteen. Kyse ei ole edes yhteissävellyksistä, vaan brittenit ovat sovittaneet itsensä jazzistien olemassa oleviin sävellyksiin.

Mutta ei Jaga Jazzistin musiikki mitä tahansa jazzia olekaan. Veljesten Martin (rummut) ja Lars Horntveth (kitara, puhaltimet, kosketinsoittimet) 90-luvun alussa perustama yhtye tuli uuden jazzin kenttään lähinnä elektronisen popmusiikin kulmasta. Vaikka yhtye oli parhaimmillaan 12-henkinen puhallinten ja kosketinsoittimien paisuttama kitarabändi, sen varhaiset julkaisut ja vielä läpimurto A Livingroom Hush (2002) muistuttivat vahvasti post-rockin jazzahtavampaa puolta. Leikkisässäkin musiikissa jyskyttivät rumpukonerytmit, lyhyen sykliset melodiat toivat mieleen loungejazzin tai elokuvamusiikin, ja sooloilun sijaan sävellyksiä rakennettiin editoimalla bändin suorituksia studioleikkauksilla ja elektroniikalla. Ainakin perinteisen jazzin fanit juoksivat kauhuissaan Wynton Marsalisin helmoihin tämän julistaessa, että ei Louis Armstrong tuollaista tarkoittanut jazzilla! Tosin vastaavaa nämä sanoivat jo vuosikymmeniä sitten niistä jazzin sähköistäjistä, joilta post-rock-sukupolvi omaksui svenginsä. Yhtyeen musiikki onkin saanut Norjassa mukavasti aivan valtavirtahuomiota, eikä suosiota voi laskea yksin norjalaisten jazzjanon ansioksi.

Varhaista Jaga Jazzistia tällä levyllä edustaa ainoastaan ”Kitty Wu” albumilta The Stix (2003), jolla yhtye alkoi järjestellä sävellyksiään isommaksi kokonaisuudeksi. [1] Sävellyksen vibrafonipohjaiset ostinatojaksot ja harmonioidensa vuoksi hieman aasialaismakuinen melodia astuvat ulos ohuen tanssielektroniikan ja studiopreparoitujen soolojaksojen kuivasta maailmasta isommalle lavalle. Jazz elää vain elävänä, ja puhaltimien soolojaksot saavat nyt enemmän improvisaatiotilaa kuin studioäänitteellä. Samoin orkesterin jousisektio saa tulkita alun perin syntetisaattoreille jätettyjä vastamelodioita omalla tavallaan tai aito harppu antaa lisänsä kappaleen helkkyviin tekstuureihin. Kuoritaan vielä pois drum ’n’ bass -ohjelmaa pyörittävä rumpukone ja alta paljastuu perinteistä, mutta tulista jazzrummutusta – jälkimmäistä varsinkin keskiosan tiukasti synkopoiduissa katkorytmeissä. Elektronisesta hybridistä kuoriutuu näin jossain määrin tavanomaisempi mutta orgaanisempi orkesterijazzteos. Samalla paljastuu myös selkeämmin kappaleen episodimainen, hieman haahuileva rakenne.

Tämä kuvaa albumia laajemminkin. Selvästi kieli poskessa nimetyn ”For All You Happy Peoplen” melankolinen alkuosa soi albumilla What We Must (2005) kuin puhelimen kautta motellihuoneen yksinäisyydestä. Nyt se kaikuu lämpimän murheellisena laajasta pimeydestä laajennetun jousi-intron ja hämärässä hopeisena kiiltävän elektronisen lopukkeen myötä. Laajennettu sovitus luo uusiksi myös keskiosan, jossa puhaltimet luovat ”äänettömällä tavalla” melodisia lauttoja kellumaan halki basso-ostinaton poikkeusjakoisen pulssin.

What We Must harvensi jazzistien rivejä ja siirsi yhtyettä selkeästi rockmaisempaan sävellystyyliin ja kitaravoittoisempaan soundiin. Sen ja tämän livelevyn huippukohta on säväyttävä ”Oslo Skyline”, mutta vasta jälkimmäisellä sen stadionluokan loppunousu kasvaa tarvittavan tornitalomaisiin mittoihin. Kaksikymmentäkuusihenkisen Britten Sinfonian säestyksellä kylmänkomea melodia sinkoutuu alkuperäisen postrock-tyylisestä ballistisesta itsetuhosta vihdoin kiertoradalle. Kappaleen sointi kuulostaa selvimmin ”elokuvalliselta”, sillä monien post-rockareiden tavoin sävellyksen viitekehyksenä tuntuu olleen 60-/70-lukulainen elokuvamusiikki, etunenässä John Barryn tai Roy Buddin coolin jazzahtavat trillerisävellykset sekä Ennio Morriconen värikkäät ja suurieleiset sovitukset. Jotenkin Jaga Jazzist tuntuu seuraavan Morriconen tapaa rakentaa vahvoja melodioita vain kolmen sävelen soluista, vaikka melodiat itse eivät matki mitenkään Morriconen käsialaa.

What We Mustin rockiintumisen myötä Jaga Jazzistiin alettiin viittailla myös progressiivisen rockin käyttäjäpiireissä. Tyylilajiin yhdistävinä tekijöinä voisikin pitää yhtyeen episodimaisia sävelrakenteita, viehtymystä poikkeusjakoisiin tahtilajeihin sekä erikoisiin äänenväreihin mutta myös melodian ja yhteissoiton suosiminen ja multi-instrumentalistimuusikoiden into vaihdella soittimia lavalla siinä määrin, että Gentle Giantkin jää toiseksi. Tuolloin tuoreimmalla studioalbumillaan One-Armed Bandit (2010) yhtye näytti jo vihdoin itsekin myöntävän yhtäläisyydet, jos ei muussa niin tavalleen uskollisen vitsikkäässä sävellyksen nimessä ”Prognissekongen”. Tuoreuden takia puolet Live with Britten Sinfonian kahdeksasta kappaleesta on peräisin siltä.

Kappaleissa kuten ”Toccata” Jaga Jazzistin progressio on poispäin edellisen levyn löysemmästä rocktutkailusta ja kohti aikaisempien levyjen syklistä ostinatosoundia, mutta ei nyt tanssielektroniikan ehdoilla vaan pikemminkin minimalistisen taidemusiikin tarkasti sävelletyissä rajoissa. ”Toccata” tikittää kuin Philip Glassin loputtomasti paikallaan juoksevat murtosointuverkot kuumeisen basso- ja rumputyöskentelyn tuella puhaltimien sooloillessa päälle, mikä pitää yllä vaikuttavaa ja purkautumatonta jännitettä.

Espanjalaisvaikutteinen ”One-Armed Bandit” ja Gil Evans -henkinen ”Bananfluer overalt” taas rakentavat monirytmiset ostinatonsa kokoavan, riffimäisesti käytetyn melodian ympärille. Rakenteeltaan ne ovat selvimmin moniosaisia, episodimaisia rakennelmia. ”One-Armed Bandit” esimerkiksi nytkähtää hyvinkin itsetietoisesti iloisen hillittömiin kosketinjuoksutuksiin, jotka tosiaan loihtivat mieleen kolikkoautomaattien kilinän ilman studioversion samplejakin. Molempia on vielä paisutettu reippaasti orkesterille kirjoitetuilla pitkillä introilla, joissa itse kappaleen alkua valmistellaan orkestraalis-ambientilla trumpettisoololla (”Bananfluer”) tai vilauttamalla koko kappaleen materiaalia orkesterifantasiana, joka tosiaan voisi olla Benjamin Brittenin orkestroima (”One-Armed”). Orkesteri kudotaan tällä tavalla Jaga Jazzistin big band -soundin osaksi ja sitä käytetään sitten onnistuneesti vahvistamaan sävellysten rytmisiä elementtejä ja laajentamaan tekstuureja.

Progemaisin sävellys on silti ”Music! Dance! Drama!”, jossa tappavan tarkat, vaihtelevamittaiset katkorytmit ja härskin töräyttelevät torviriffit Frank Zappan tyyliin vääntävät kättä yksinkertaisen mahtipontisen melodian (joka kuulostaa ”Oslo Skylinen” muunnelmalta) ja avaruusfunkin kanssa. Jälleen kyberneettinen alkuperäisteos crimsonisti soundaavine industrial-kitaroineen ja synteettisine rumpuineen on korvattu inhimillisemmällä orkesterirocksoundilla. Ja se toimii kappaleen eduksi.

Live with Britten Sinfonia taltioikin Jaga Jazzistin uransa parhaimmassa vaiheessa. Ainoastaan ”Prungen” oli tuolloin vielä levyttämätön sävellys. Kappaleessa toistetaan entistä yksituumaisemmin stravinskymaisia vaihtelevamittaisia kuvioita ja 70-lukulaisia torviriffejä, samalla kun niitä inhimillistetään varsinkin bassotyöskentelyn funkpoljennolla ja vieraannutetaan syntetisaattorien 2000-luvun urbaanilla soinnilla. Kappaleen studioversio seuraavalla albumilla Starfire (2016) oli rakennettu aivan uusiksi raskaalla sähköisellä ja synteettisellä panssaroinnilla. Sen korostunut rytmiikka ja karun retrofuturistinen soundi kuvasivat myös epätasaista albumia. Yhtye on tehnyt sen jälkeen vielä avoimen retron albumin Pyramid (2020), joka uudelleenmiksattuine versioineen (2021) katsoo taaksepäin sekä 70-lukulaiseen synteettiseen jazzrockiin että yhtyeen omaan historiaan.

Vuoden 2012 Jaga Jazzist vaikuttaa silti ylittämättömältä. Live with Britten Sinfonialla se pallotteli modernistisen taidemusiikin ja konemaistetun tanssimusiikin rytmiikkaa, jazzin rytmistä elastisuutta ja yhteisöllisyyttä, rockin ja funkin elinvoimaa ja hauskuutta sekä menneen ajan orkesterimusiikin sointia suvereenisti kuin kymmenlonkeroinen mustekalajonglööri. Jotenkin kaikki pallot pysyvät ilmassa törmäämättä toisiinsa. Tulee mieleen, että se oli täydellinen yhtye tuolle jälkimodernille ajalle. Mutta lopputulos ei ole huolettomasti kokoon keitetty musiikillinen pyttipannu, vaan eläväistä retrofuturistista fuusiota. Se elvyttää mennyttä tulevaisuutta ja käyttää sitä leikkisästi, mutta tyylikkäästi luomaan jotain uutta. Hienoa musiikkia, kutsui sitä miksi tahansa.

[1] Suomi mainittu -osio: Albumilla on myös apeahko kappale nimeltä ”Suomi Finland”. Jotenkin tulee mieleen, että saman levyn kappale ”I Could Have Killed Him in the Sauna” kuvastaa myös norjalaista käsitystä suomalaisuudesta.

Advertisement

2 kommenttia artikkeliin ”Jaga Jazzist: Live with Britten Sinfonia (2013)

    • kaikarmanheimo 27.5.2023 / 21:51

      Itse pidän What We Mustia vahvimpana studioalbumina, mutta konserttijulkaisu tuntuu sisältävän yhtyeen parhaimmat hetket paranneltuina versioina. Mutta One-Armed Bandit on kyllä vahva sekin.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s