Ranskalainen rumpali, laulaja ja säveltäjä Christian Vander on ainakin jättänyt jälkensä musiikin historiaan. John Coltranea (1926 – 1967) jumaloinut parikymppinen rumpali visioi 60-luvun lopulla uudenlaisen musiikkityylin, joka vähitellen sulautti vaikutteita Coltranen jazzista, Carl Orffin kuoroteoksista, Igor Stravinskyn orkesterityyleistä omalaatuiseksi progressiiviseksi rockmusiikiksi. Hän veti sitä soittamaan vuosien ajan monia Ranskan huippumuusikoita, ja monet näistä kehittelivät saamiaan vaikutteitaan edelleen omissa kokoonpanoissaan. Näiden opetuslapsien ja myöhempien seuraajien musiikkia on alettu kutsua nimellä zeuhl. ”Taivaallista” tarkoittava sana on kobaïan kieltä, joka on toinen Vanderin luomus. Hänen musiikkinsa taustalla on tieteisfantasiatarina ihmisistä, jotka jättävät tulevaisuuden saasteisiin ja sotiin hukkuvan maapallon perustaakseen myyttiselle Kobaïa-planeetalle hengellisen utopian, tai, hieman karkeammin ilmaistuna, ”maailman ilman kusipäitä”. Koska Vanderin mielestä hänen äidinkielensä ranska kuulosti liian hennolta välittääkseen musiikin edustamia mielikuvia, hän tuunasi sen täydellisesti germaanisilla ja slaavilaisilla äänteillä sekä scat-laulusta sovelletulla lainausperiaatteella ”se toimii, jos se kuulostaa hyvältä”. Tästä improvisoidusta ääntelystä tuli Kobaïan asukkaiden futuristinen kieli, orgaaninen jatke Vanderin yhtyeen musiikille, joka kuulosti 70-luvun alussa kuin se olisi peräisin toiselta planeetalta. Yhtye on tietysti Magma, ja sen mittavaa äänijälkeä lähdetään nyt kartoittamaan aivan alusta.
Magma aloitti uransa itsevarmasti tupla-albumilla Magma, jonka myöhempi CD-julkaisu tunnetaan myös nimellä Kobaïa, levyn aloittavan kappaleen mukaan. Kappale summaa Magman musiikin hyvin tässä alkuvaiheessa, sillä se alkaa periaatteessa vain lihaksikkaana jazzrockina, joka pohjaa Vanderin rumpujen, Francis Mozen tanakan basson ja François Cahenin Fender Rhodes -sähköpianon luomaan 4/4-tahtilajin groveen ja melko tavanomaisiin bluespohjaisiin riffeihin puhallintriolta ja voimakasääniseltä laulajalta Klaus Blasquiz’lta. Toisessa osassa musiikki poikkeaa 3/4-tahtiin ja tarjoaa alustaa saksofonisti Richard Raux’n ja kitaristi Claude Engelin coltranemaisesti kirkuville sooloille. Tämä kaikki kuvaa Maastamuuttajien innokasta nousua avaruusalukseen, joka lähtee kohti Kobaïan luvattua maailmaa. Keskellä oleva freejazzmainen jakso taas ylistää Kobaïaa ja sen sääntöjä Vanderin falsetissa rääkyvällä julistuksella, josta tulee mieleen Charlie Chaplin Adenoid Hynkelinä.
Tässä tullaankin Magman imagon ristiriitaisimpiin puoliin. Magma kuvaa siirtolaisten matkan Kobaïalle ja uuden sivilisaation perustamisen lähinnä levyliitteen merkinnöissä. Itse musiikki on pitkälti instrumentaalista, sillä kobaïan kieli kehittyi sitä mukaan kuin musiikkikin. [1] Ajatus utopiasta tähtien takana oli sinänsä suosittu idea tuolloisen vastakulttuurin parissa – esimerkiksi Paul Kantnerin Blows Against the Empire julkaistiin vain hieman Magman jälkeen. Vanderin voi kuvitella ottaneen tarinaansa innoitusta Coltranen ja erityisesti Sun Ran edustamasta afrofuturistisesta ajatusmaailmasta, jossa afrikkalaisten kokemus täydellisestä ulkopuolisuudesta valkoisessa valtakulttuurissa kanavoitiin tieteistarinoihin ja -fantasioihin. Niissä musta ihminen oli tosiaankin kuin avaruusmuukalainen vihamielisellä maapallolla. Vaihtoehtona visioitiin afrosentrisiä vaihtoehtohistorioita tai toiveikkaita tulevaisuuksia henkisesti ja materiaalisesti erilaisissa maailmoissa. Sun Ra esittikin Arkestra-jazzyhtyeensä kuin se olisi peräisin toisesta maailmasta (tarkemmin Saturnuksesta) ja saarnasi musiikkinsa kautta omaa kosmologiaansa, jossa avaruudesta tuli sorrosta vapautumisen ja hengellisen uusiutumisen vertauskuva. Häntä kiehtoi lisäksi pakkomielteenomaisesti muinainen Egypti, josta myös Vander ammensi innoitusta paitsi Kobaïa-tarujen myöhempiin vaiheisiin levyltä Köhntarkösz (1974) alkaen, myös Magman silmille hyppäävään logoon. [2]
Vanderin asenne on kuitenkin Sun Rata tylympi ja ehdottomampi. Siinä nähdään, että Maan alennustilassa olevat kansat tuhoavat vääjäämättä itsensä ja muut, eikä utopiaansa pakenevilla kobaïalaisilla ole osoittaa kuin inhoa ja halveksuntaa näitä kohtaan. Hippien löysä oravanpyörästä hyppääminen ja takaisin luontoon -ajattelu jää myöskin vaisuksi ankaraa puhdistautumista ja muutosta vaativan ajattelun rinnalla. Magman musiikillinen intensiteetti, mustat esiintymisasut ja julistukset omistautumisesta ”elämälle, kuolemalle ja tuonpuoleiselle” saivat jotkut Ranskassa pitämään yhtyettä äärioikeistolaisena kulttina.
Asiaa eivät auttaneet Vanderin tapa käyttää kansallissosialistista estetiikkaa joissain yhtyeen julkaisuissa ja yksityinen kiinnostus aihepiiriin. Tämä on johtanut silloin tällöin syytöksiin fasismista, mikä on aina kiistetty. Varmasti Vander on konservatiivinen, autoritäärinen, antimaterialistinen ja mystisyyteen taipuvainen (hänen lapsuusmuistoihinsa kuuluu mm. astraalimatkustusta), mutta enempää on vaikea lukea ainakaan hänen musiikistaan tai hänen musiikillisista esikuvistaan. [3] Kuitenkin Magman musiikin läpäisevä apokalyptinen ja paikoin lähes militaristinen tunnelma on omiaan herättämään totalitaarisia mielleyhtymiä, ja juuri sen aiheuttama ristiriitaisuus suhteessa Vanderin jazzjuuriin ja utopistisempiin ajatuksiin ruokkiikin musiikin voimaa ja outoutta.
Vanderin voimakkaan rytminen ja toistoa hyödyntävä lähestymistapa alkaa kukoistaa albumin vahvemmalla kakkoslevyllä. Vander rakentaa sävellyksensä yksinkertaisista rytmisistä fraaseista, jotka kulkevat usein poikkeusjakoisissa tahtilajeissa tai hyödyntävät epätavallisia aksentteja. Näitä toistetaan pakkomielteisesti voimakkuutta tai soitinnusta kasvattaen, kunnes saavutetaan kliimaksi ja hypätään toisenlaiseen osioon. Tämä voi tarkoittaa pianon ja huilun erikoisia duettoa, uhkaavaa jazzmarssia tai vain rääkyvää äänten ja puhaltimien räjähdystä. Musiikki kehittyy hieman kankeasti tällaisen vaihtelun kautta, ei pitkän linjan kehittelyllä. Albumin päättävillä kappaleilla ”Stöah” ja ”Mûh” lopputulos on jo kuitenkin vaikuttava.
Vander ei vielä tässä vaiheessa säveltänyt kaikkea materiaalia itse, vaan neljä muutakin muusikkoa on säveltänyt kukin yhden albumin raidoista. Mielenkiintoisin näistä on yhtyeen tuottajan ja entisen basistin Laurent Thibault’n pitkä ”Naü ektila”. Sen akustisen kitaran, huilun ja uneliaan kauniin laulun rakentama pääteema on Magman tuotannon lyyrisimpiä hetkiä, ja useiden jazzahtavien soolojaksojen jälkeen se palaa tehokkaasti muuttuneena huilusoolona marssirytmien säestyksellä. Myös pianisti Cahenin lyhyt ja räväkkä ”Sckxyss” kuvittaa hienosti meteorien väistelyä torvien ja rytmiryhmän päällekkäisillä, epäsymmetrisillä rytmikuvioilla.
Magma oli alku, paikoin onnahteleva, paikoin loistelias. Siinä on yhä jotain ajatonta, vaikka osin se kuulostaa hyvin vuodelta 1970. Levyn päättyessä kobaïalaiset ovat tyrmänneet Maan uhkailut rakentamansa ”äärimmäisen aseen” avulla ja jättäneet planeetan omilleen. Kobaïalaisuuden ja Magman tarina sen sijaan oli hädin tuskin alkanut.
[1] Kobaïa on ensisijaisesti musiikin jatke, ja äänteiden tarkat merkitykset ovat toisarvoisia. Silti kielestä on pyritty kokoamaan sanakirjojakin.
[2] Afrofuturistisessa hengessä, joskin hieman letkeämmin avaruuteen lähti 70-luvun puolivälissä myös funkmaestro George Clinton musiikillisen P-Funk-kollektiivinsa kanssa. Tuoreempia esimerkkejä afrofuturismista valtavirtamusiikissa löytyy laulaja-lauluntekijä Janelle Monáen tuotannosta.
[3] Ainakin natsismisyytöksiä vastaan on yleensä puhunut se, että monet Magman muusikoista ovat olleet juutalaisia, myös yhtyeessä vuodesta 1972 asti laulanut Stella Vander, Vanderin tuolloinen vaimo.
ÄÄNIJÄLKIÄ 