Uusi vuosikymmen, uusi studio, uudet soittajat. Näiden muutosten ansiosta saksalainen progressiivinen rockyhtye Eloy otti hieman etäisyyttä Pink Floydia ja raskaampaa rockia sekoittavaan spacerock-lähestymistapaansa ja astui askeleen kohti modernimpaa, monisävyisempää ja ennen kaikkea tiukempaa ilmaisua. Yhtyeen johtaja, kitaristi-laulaja Frank Bornemann oli perustanut yhtyeen kotikaupunkiin Hannoveriin oman Horus-studion. Siellä hän ja edellisen kokoonpanon romahduksesta selvinnyt Klaus-Peter Matziol äänittivät kolmen uuden jäsenen kanssa albumin Colours (1980). Sen myötä uudelleensyntynyt Eloy saapui jyrinällä uudelle kymmenluvulle.
Poissa olivat edellisen, väsyneenoloisen albumin Silent Cries and Mighty Echoes (1979) pitkät kappaleet ja kaiken kattava apokalyptinen konsepti yhdenmukaisine tunnelmineen. Coloursin kahdeksan sävellystä, joista vain yksi rikkoo seitsemän minuutin rajan, sisältävät yllättävän monipuolisia aineksia, joista osaa Eloylta ei ollut tätä ennen totuttu kuulemaan.
Eloy ei ole ollut mikään ikimuistettavien melodioiden mestari, mutta Coloursilla melodinen kuljetus vapautuu palvelemasta raskaita konsepteja ja niiden valmiiksi kirjoitettuja litanioita. Siksi albumin melodiat ovat muodoltaan puhtaimpia ja iskevimpiä mitä Eloy oli tuohon mennessä saanut aikaan. Ehkä Frank Bornemannin kireä ja usein kailottava ääni ei tee niille täyttä oikeutta, mutta onhan ääni osa Eloyn identiteettiä.
Kuitenkaan albumin ensimmäisiä sanoja ei laula Bornemann vaan kaksi vierailevaa naislaulajaa kaikuhunnun takaa. Eteerisen laulun alla ”Horizonsia” pyörittää Matziolin vähäeleisen funkahtava basso ja yhtä maukas klavinettikuvio järkähtämättömän vakaata rumpukomppia vasten. Avaus on yllättävä ja kertoo heti, että nyt tehdään pesäeroa entiseen. Ei kuitenkaan liikaa. Yhdistelmä kun tuo mieleen hyvin paljon sykkivät instrumentaalit Alan Parsons Projectin albumeilla. Noiden albumien äänimaailmat olivat itsessään paljon velkaa Eloyn vanhalle johtotähdelle Pink Floydille, mikä on ymmärrettävää, koska tuottaja Parsons oli mukana luomassa Floydin klassista klangia. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain omaa, jotain lainattua (ei juuri enää sinistä), näin kuuluu yhä Eloyn vihkikaava.
Uudet jäsenet tuovat albumille uutta energiaa ja ideoita. Kitaristi Hannes Arkona oli otettu mukaan jo edellisen kokoonpanon viimeiselle kiertueelle auttamaan Bornemannia keskittymään laulamiseen. Hänen metallisärmäiset riffinsä ”Illuminationsissa” ovat terävää vastapainoa Bornemannin efektoiduille soinnuille, hänen notkea melodinen soolonsa ”Silhouettessa” edustaa valtavirtamaisempaa rocksointia kuin mitä Eloylta oli totuttu kuulemaan, hyvässä mielessä. ”Illuminations” on raskainta mutta samalla tarttuvinta Eloyta aikoihin. ”Silhouetten” laulusäkeistöissä karikatyyrimäisen saksalaisista tasakompeistaan tunnettu yhtye taas melkeinpä groovaa tarttuvan laulukuvion ympärillä, jälleen hieman kuin APP sinfonisilla popkappaleillaan.
Albumin tikittävät murtosoinnut ja taidokas syntetisaattorityöskentely, joissa kuuluu varsinkin Genesiksen vaikutus, lähtevät Hannes Folberthin klassisesti koulutetuista sormista. Eloyn aiemmat kosketinsoittajat olivat pikaisesti muuntokoulutettuja kitaristeja. Tekniikan puutteessa he suosivat pitkiä sointuja uruilla tai jousisyntetisaattoreilla, joiden päälle he maalailivat monofonisia syntetisaattorimelodioita, -korukuvioita ja -sooloja. Folberthin perkussiivinen ja pianistinen tyyli vetää hajurakoa tähän etabloituneeseen Eloy-sointiin esimerkiksi ”Silhouetten” funkilla klavinettikompilla tai klassisvaikutteisella, moniäänisellä syntetisaattorityöskentelyllä. Tämän mahdollistaa myös aitojen polyfonisten syntetisaattorien saapuminen arsenaaliin. ”Illuminationsin” Polymoog-osuudet varsinkin tarjoavat päällekäyvän läpitunkevaa vastaväriä kitarariffeille ja laulumelodioille.
Eloy-tyypillisten synteettisten ja sähköisten soundien kehittelyn lisäksi Hanneksilta irtoaa myös kauan unohdettua akustista meininkiä. ”Child Migrationin” väliosa lähtee äkkiä sormin soitetun akustisen kitaran ja virtuoosimaisten pianojuoksutusten kilpalaukkaan, joka on paitsi jotain uutta Eloyn albumilla, myös kontrastoi raskaan riffijunnauksen A-osaa sekä sävykkäämpää B-osaa. [1] Vauhdikkaalla virtuositeetilla leveillään myös albumin yksioikoisimmalla mutta kiitettävän energisellä rockpalalla ”Gallery”, kun syntetisaattori ja kitara juoksevat kilpaa sekä yhdessä laulun kanssa kimpoilevat äänialan laidasta toiseen. Uusi törmää päätä pahkaa vanhaan ja fuusiosta vapautuu tuoretta energiaa.
Progressiivisuutta ei haetakaan enää ensisijaisesti pitkillä sooloilla ja avaruudellisella junnauksella, vaan juuri muuntuvilla sovituksilla ja erilaisilla osioilla. Sekä ”Silhouette” että ”Child Migration” alkavat kosketinmurtosointujen hallitsemilla pitkillä introilla ja päättyvät avaruudellisiin syntetisaattorilopukkeisiin, ja nämä osiot eroavat sävellyksinä selvästi ympäröimistään ”lauluista”.
Rumpali Jürgen Rosenthalin tilalle tuli aiemmin Epitaphissa ja Hannes Arkonan Bronx -yhtyeessä vaikuttanut skotlantilainen Jim McGillivray. Hän on enemmän tukeva ja varmakätinen komppaaja kuin Rosenthalin kaltainen fillidiiva, mistä osaltaan johtuu Eloyn uusi, vähemmän rönsyilevä lähestymistapa. Englannin äidinkielisenä puhujana McGillivray peri myös Rosenthalin työn Eloyn pääsanoittajana. Muodollisesti korrektimpia hänen tekstinsä voivat olla, mutta ne jatkavat samalla myöhäishippilinjalla kuin Eloyn aiemmat sanoitukset. Aikaisempien levyjen apokalyptiset sävyt vain on väännetty pienemmälle perinteisemmän rakkaus-totuus-harmonia-luonto-kuvaston hyväksi. Tai jos vertaa Winfried Reinbacherin kansimaalausta miehen aiempaan luomukseen Silent Cries and Mighty Echoesin kannessa, voi ajatella, että musiikin fokus on siirtynyt päästä istumalihaksiin päin.
Samanlaista hölmöä luovuutta kuin Rosenthalilta ei McGillivrayn kynästä irtoa. Vaikutteet ovat paikoin turhankin pinnassa. ”Horizonsia” varten mies on selvästi lukenut Jon Andersonin Progressiivisen rockin runous- ja kieliopin (Yesworld Publishing, 2074) : ”Dawn of light / Lies between silence / Chased amid / Fusions of wonder”. Varsinaisen konseptin sijaan jonkinlaisena punaisena lankana voisi pitää impressionistista luontokuvastoa ja auringonnousua/laskua albumin alku- ja päätöspisteinä.
Kappaleiden ”Giant” ja ”Impressions” sanoissa auttoi ulkopuolinen konsultti Sonja Brown. Näissä kappaleissa sattuu myös kuulumaan vahvimmin vanha Eloy. ”Giant” laahustaa ja jammaa floydmaisimmin syntetisaattorit pitkiä sointuja ja kosmisia sooloja suristen, kaikki se Matziolin luovan vähäeleisesti sykähtelevän basson ja sen jatkuvasti muuttuvien synkooppien päällä. ”Impressions” viittaa vielä Dawnia (1976) vanhempaan Eloyhin, ”Future Cityn” akustisen kitaran ja pitkästä aikaa huilun säestämään tunnelmointiin. Erona vain on huomattavasti kehittyneempi kitara- ja syntetisaattorisovitus sekä mielenkiintoisempi melodinen rakenne.
Bornemann on hiljaa myös albumin päättävällä ”Sunsetilla”. Sen sijaan eteerisen ujeltava syntetisaattori saa esittää kappaleen riipaisevan melodian kauniin akustisen kitaran ja synteettisten jousien tulvaveden säestyksellä. Sävellys tuo mieleen varhaisen Kitaron, kun Berliinin elektroniikan teräksinen maku ei ollut vielä peittynyt makeutusaineiden alle. Jälleen yhtye muokkaa instrumentaalisia ideoitaan tiiviimpään ja melodisempaan muotoon.
Monipuolisuus, innostuneisuus, melodisuus ja tosiaankin värikkyys, nuo määreet liitän Coloursiin. Minulle se on Eloyn onnistunein albumi, jolla sävellykset, sovitukset ja soitto loksahtavat kerrankin paikoilleen. Moni on varmasti eri mieltä. Myöhempi kehitys osoitti Coloursin siirtymäkauden albumiksi, joka vain sattui vangitsemaan 70- ja 80-lukujen Eloyn parhaat puolet. Sillä kuuluva luova kitka eri muusikoiden ja vaikutteiden välillä kärjistyisi myöhemmin pahasti.
Tästä kertoo se, että albumin aikoihin julkaistiin myös erillinen single ”Wings of Vision”, johon Bornemann itse suhtautui hyvin kielteisesti. Tämä raikuvan syntetisaattorifanfaarin hallitsema yksinkertainen rockbiisi poikkeaakin koko Eloyn siihenastisesta tuotannosta. Tekstin ensimmäinen säkeistö on muunnelma ”Firth of Fifthin” vastaavasta, ja väliosan sointukulku helkkyvine kitaroineen kuulostaa sekin Genesiksen värityskirjasta leikatulta ja liimatulta. Se on luultavasti Folberthin käsialaa. Koko kappale tuntuu joko tunnustavan brittiyhtyeen vaikutusta mannermaisiin kollegoihinsa (”We’ll be walking / just right behind you”) tai sitten irvailevan yhtyeen musiikilliselle suunnalle uuden vuosikymmenen alussa. Tai sitten kyse on täydestä vitsistä.
Myös yleisö otti Coloursin vastaan ristiriitaisesti. Se voitti yhtyeelle uusia faneja, mutta vanhat parrat kaipasivat edelleen eilispäivän kosmisia syntetisaattoreita ja massiivisia konsepteja. Bornemann vastasi kysyntään kehittelemällä konseptin, jossa ei säästelty kosmisuutta eikä massiivisuutta. Seuraavilla albumeillaan Eloy jättäisi ensi kertaa vuosikymmeneen Maan kokonaan ja lähtisi vertauskuvalliselle seikkailulle avaruuteen. Kohti kaukaista planeettaa nimeltä Salta.
[1] ”Child Migration” on täysin uudelleen kirjoitettu ja sovitettu versio kappaleesta, jonka jo Eloyn edellinen kokoonpano oli äänittänyt edellisenä vuonna. Jürgen Rosenthalin alkuperäisistä sanoista on säilytetty ”isä jousimies, lapset nuolia” -vertaus ja keskeinen ajatus siitä, että lapsissa on tulevaisuus. Musiikki on kuitenkin suurimmaksi osakseen vanhakantaisempaa Eloyn hard rock -puolta maustettuna motorisella synabassointrolla ja keskiosassa lapsi(maisen)kuoron julistuksella. Jälkimmäiseen ideaan Bornemann turvautui uudestaan vasta vuoden 1992 kehnolla albumilla Destination, onneksi. Tämä alkuperäinen ”Child Migration” näki päivänvalon vasta kokoelmalla Rarities (1991).
ÄÄNIJÄLKIÄ 