Progressiivisen rockin perääntyessä ympäri Eurooppaa 80-luvun alussa sen edustajia alkoi yhtäkkiä putkahdella poteroistaan Unkarissa, missä tyylilajia oli julkaistu nihkeästi. Color, East ja Solaris toivat kukin omalla tavallaan jotain uutta sinfoniseen rockiin. Solariksen Marsbéli Krónikák (1984) oli vuosikymmenen huippuhetki, mutta pitkäikäisin ja tuotteliain yhtyeistä oli Szegedissä jo vuonna 1975 perustettu East. Yhteistä nuoremman Solariksen kanssa yhtyeellä oli moderni synteettinen soundi ja lähestymistapa. Solariksen paikoin raskasta rockiakin lähestyvän instrumentaalisen paahdon sijaan Eastin painopiste oli sovinnaisessa, ajoittain suoraan popmaisessa laulussa.
Oikeastaan progressiiviseen rockiin kuuluvat kunnolla lähinnä yhtyeen ensimmäiset kaksi albumia, Játékok (1981) ja Hűség (1982). Játékok (”Pelit”) on Unkarissa albumeista se pidetympi ja tärkeämpi. Sen 40-vuotisia on juhlittu konsertilla ja siitä on äänitetty kokonaan uusi versio. Minusta se on kuitenkin vielä hieman elektroniikalla vahvistettu kokoelma vanhempaa ja uudempaa rockia ja poppia sekä jazzahtavia ja avaruudellisia instrumentaaleja. Sekoitus ja sävellykset ovat välillä hieman hapuilevia, mikä tosin tuottaa hauskojakin hetkiä. Näin käy esimerkiksi kappaleessa ”Messze a felhőkkel” (”Kaukana pilvissä”), jossa keskitempon kitararockista leikataan yhtäkkiä laukkaavaan syntetisaattorien ja kitaroiden kaksintaisteluun SBB:n tai jopa Sagan tapaan. Albumi on miellyttävä mutta jää turhan keveäksi.
Hűségillä (”Luottamus”) sen sijaan soundi on isompi ja moderni, sävellykset ovat vahvempia ja kokonaisuus ehjempi. Seitsemän lyhyttä laulua ja neljä instrumentaalia on sovitettu virtaamaan toisiinsa minimaalisilla keskeytyksillä, joskaan nimillä ei ole yritetty rakentaa samanlaista alkusoitto – epilogi -rakennetta kuten Játékokilla. Välillä sidontaa auttavat avaruudelliset syntetisaattoriefektit.
Albumin lauluja hallitseekin eräänlainen modernisoitu spacerock-tyyli, johon kuuluu isosti jysähtävät rummut pitkälti keskihitaassa tempossa, vuoroin pidätettyjä murtosointuja ja laulavia särömelodioita jauhava kitara sekä isot syntetisaattorivallit. Varsinkin kun kireä unkarinkielinen mieslaulu alkaa, mieleen tulee maan rockskeneä 70-luvulla hallinnut Omega. Sen Pink Floydilta lainaava avaruudellisesti junnaava soundi vaikutti moneen yrittäjään Unkarissa ja muuallakin naapurimaissa. Eastilta puuttuu kuitenkin Omegan jytämeininki ja yhtyeen sävellykset ovat omaperäisempiä. Puhuttamakaan siitä, että yhtye puristaa analogisista syntetisaattoreistaan herkullisen rikkaita soundeja. Selvästi vaatimattomammalla laitevalikoimalla East kilpailee Eloyn Planetsin (1981) kanssa huipputeknisen rocksoundin valtikasta ja häviää lähinnä muhkeudessa.
Instrumentaaleissa taas kuuluu kevyen jazzrockin vaikutus. ”Mágikus erő” (”Taikavoima”) esimerkiksi rakentuu tyypilliselle 70-luvun eurofuusiojazzin riffille. Näissä kappaleissa kitara ja syntetisaattori vaihtavat neljän tahdin iskuja tai, kuten ”Felhőkön sétálvassa” (”Kävelyä pilvien päällä”), syntetisaattorin maalailut ja unisonona soittettu riffi käyvät vuoropuhelua kahden tahdin rytmissä. Näissä rytmiikkakin käy monipuolisemmaksi. Esimerkiksi albumin aloittava nimikappale käy välillä 7/4-tahdissa ja nostaa tempoa kunnon loppukiihdytykseen.
Monet kappaleet ovat pohjimmiltaan melko yksinkertaista rockia. ”Vesztesek” (”Häviäjät”) onkin luuserihenkistä perusjunnausta kitaran huudatussoololla. ”Ablakok” (”Ikkunoita”) sen sijaan taas on kiillotettu ajanmukaiseksi synarockiksi: syntetisaattoribasso pumppaa pohjanuotteja mielenkiintoisena vastakohtana bassokitaran aktiivisemmalla osuudelle väliosassa, kitara nakuttaa uuden aallon tyylisesti tai soittaa ylä-äänisiä kuvioita ja sointuja choruksen läpi, johtolinja on helkkyvä syntetisaattorikuvio. Itse sävellys jauhaa tuttua aiolista kolmen soinnun kehää, suljettua ja jossain määrin päämäärätöntä kuten maailma vaikuttaa kappaleen kryptisen apokalyptisissä sanoissa.
”Ujjászületés” (”Uudelleensyntymä”) on popmaisin melodialtaan ja säestykseltään, mutta se ei mukaudu popin säkeistöformaattiin. Sen sijaan B-osan jälkeen kappale loikkaa sävellajin vaihdoksen kautta syntetisaattorien ja kitaran kasvattamaan fanfaariin, jonka alkumuotoa soolosyntetisaattori oli hapuillut kappaleen avaruudellisessa introssa.
Tällä progressiivisella vaihtelulla helppojen laulusäkeistöjen ja kohottavien instrumentaalijaksojen välillä pelaavat albumin komeimmat kappaleet ”Én voltam…” (”Se olin minä”) ja ”Várni kell” (”Täytyy odottaa”). Edellisen instrumentaalijaksoissa sanattoman laulun ja syntetisaattorien goottilaisen katedraalin kokoinen soundi on mahtava. Jälkimmäinen todella kehittelee melodiaa jokaisessa instrumentaalijaksossa, ja samalla panee tekstiä mukaillen kuulijan odottamaan ratkaisua, joka on kahta mahtavampi, kun se lopulta saavutetaan. Tähän liittyy sukkela liikkuminen sävellajien läpi, ensin säkeistöissä h-mollista H-duuriin ja kohti rinnakkaista D-duuria, jonka lopuke kuitenkin aina väistetään säkeistön lopussa. Sen sijaan instrumentaalijaksojen harmoninen virta raahaa melodiaa kaukaisempiin sävellajeihin, kunnes äkillinen aiolinen lopuke kääntää suunnan ja vahvistaa vihdoin D-duurin odotuksen loppupisteeksi. Tämä on helppotajuista mutta hienosyistä sinfonista rockia.
Hűség on oikeastaan puhtaaksi viljelty versio Itä-Euroopassa suosiossa olleesta ”teknokraattisesta” rockista. Soundi on ajanmukaisen synteettinen ja sovitukset suurellisia, mutta sävellykset ovat suoraviivaisia ja soitto taidokasta tiukoissa rajoissa. Se on aikalaisiinsa nähden modernein ja tarttuvin. Sittemmin huippumoderni syntikka- ja rumpusointi on museoitunut, mutta mielestäni ajan hammas ei ole kuin naarmuttanut hieman kuuntelukokemusta.
Paljon huonommin on käynyt Eastin seuraavalle yritykselle Rések a falon (1983), jonka sävellykset kuulostavat valjulta popilta ja soundi kehnoimmalta kasarisynteesiltä. Se ei hidastanut yhtyeen kaupallista nousukiitoa. Yhtye sai osansa myös Unkarin järjestelmänvaihdoksen valkohehkusta singlellään ”’56” (1989), jonka salassa valmisteltu video toi ensi kertaa unkarilaisten televisioruutuihin kuvamateriaalia vuoden 1956 murskatusta kansannoususta. East julkaisi albumeita 90-luvun puoliväliin asti, ja vuonna 2012 se palasi kehiin yhtenä unkarilaisen progressiivisen rockin vanhemmista valtiomiehistä. Silti Hűség oli sen ainoa todellinen täysosuma.
ÄÄNIJÄLKIÄ 