Haikara: IV – Domino (1998)

Domino

Haikara-yhtyeen ensimmäinen levy oli sen verran vaikuttava jööti, että yhtyeen kaikki myöhemmät julkaisut ovat jääneet sitä köykäisemmiksi. Arvonsa niillä kaikilla kuitenkin on, varsinkin tällä lähes kahdenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen julkaistulla paluulevyllä. Omana aikanaan se julisti yhtyeen uutta suurta aktivoitumista – johon kuului myös Haikaran ensimmäinen tuleminen CD-muodossa – osana progressiivisen rockin yleistä elpymistä niin Suomessa kuin maailmallakin sekä yleensä kasvanutta mielenkiintoa 70-luvun rockperinnön pitkään väheksyttyä osaa kohtaan. Se oli myös aikaansa nähden raikkaan kevyesti tuotettu julkaisu, jonka maahenkinen ja enimmäkseen leppoisan jolkotteleva tyyli saattoi tuoda mieleen saksalaisen Popol Vuhin rockmaisimmillaan. Yhtye olikin nyt oikeastaan saksofonilla täydennetty voimatrio, mikä itsessään oli ollut yhtyeen soinnillinen ydin jo edellisistä levytyksistä asti. Kuitenkin kyseessä oli ratkaisevasti muuttunut kokoonpano, jonka jäsenistä kolme olivat nuoria tulokkaita ja joka oli jo esittänyt elävänä yhtyeen klassikoita selvästi riisutumpina versioina. Ymmärrettävästi numeron IV voi katsoa merkitsevän yhtä lailla uutta Haikaraa kuin yhtyeen neljättä albumia.

Albumin kolme ensimmäistä sävellystä muodostavat ilmeisesti ”Domino”-sinfonian, jota yhtyeen ainoa alkuperäinen jäsen, kitaristi ja säveltäjä Vesa Lattunen oli mainostanut vuotta aiemmin yhtyeen uutena alkuna. Sinfonia ei ehkä ole oikea sana, mutta kyseessä on kuitenkin taidemusiikin sävellyskeinoja hyödyntävä laajamittainen sävellys, joka kuvittaa latteaa julistusta hengellisestä etsinnästä. ”Polku” alkaa kimaralla teemoja ja kuvioita, jotka toistuvat matkan varrella joko sellaisinaan tai muunnoksina. Ensimmäinen laulusäkeistö alkaa resitatiivisella melodiantoistolla ja harmonisesti epäselvällä sointukululla, joka kuitenkin viittaa mollivoittoiseen matkaan kohti d-mollia. Se toimii lähtöjulistuksena matkalle tuntemattomaan, sillä pian olemme ”polulla” reippaammassa G-duurissa ja yksinkertaisemman sointukulun varaan pingotettujen melodioiden vieminä. Tämä jo oikeastaan määrittää koko teoksen ja levyn: duurivoittoista modaalisävytteistä harmoniaa ja kaunista melodisuutta voittopuolisesti akustisesti ja lähinnä keskitempossa. Musiikista tunnistaa heti Haikaran, mutta se lentää nyt täysin auringossa, vailla sellaisten sävellysten kuin ”Manala” tai ”Geafar” ikiyön intensiteettiä.

Tässä kuuluu jo myös sävellyksen heikkous. Suurimmaksi osaksi sen osiot perustuvat muutamalle kitaran rämpyttämälle tai näppäilemälle soinnulle, joiden päälle saksofoni kehittelee ja improvisoi alkuperäisten laulumelodioiden ympärille rytmiryhmän pitäessä tahtia ja välillä säädellessä hönkää, kunnes taas loikataan uuteen jaksoon. Jan Schaper löytää foneistaan lähes loputtomasti lyyrisiä linjoja ja muunnelmia, joiden keinovalikoima liikkuu kansanmusiikista kevyeen jazziin, mutta puolen tunnin aikana rakenne käy välillä tylsäksi.

Portti” on teoksen hidas keskiosa, ja sen alussa kitara kehittelee itämaisen kuuloista, puolisävelaskelia hyödyntävää kuviota, ehkä alleviivatakseen hengellisen etsinnän synkretismiä. Musiikki pysyttelee lähes järkähtämättä A-duurissa, kaukana siitä mistä ”Polulle” lähdettiin. Kun se alkaa sitten laulun mukana liikkua harmonisesti, melodian kaaret ovat entistä pidempiä ja koreampia, kuin tavoittelun ja kilvoittelun kuvauksia. Sanat varoittavat vääristä teistä, mutta musiikki suuntaa muutaman heilahduksen jälkeen selvästi kohti viimeisen osan aloittavaa D-duuria.

Ykseys” alkaa sarjan nopeimmalla jaksolla. Saksofoni, kitara ja basso työstävät maukkaasti kahta riffiä – toinen fanfaarimainen, toinen poukkoileva – vuoroin kontrapunktina, vuoropuheluna ja yhteissoittona. Osin tutun materiaalin entistä moniäänisempi muuntelu ja yhteen sovittelu tarkoittanee ykseyteen pyrkimistä. Lopuksi musiikki palaakin pääteeman hitaan voitokkaaseen kertaukseen nyt F-duurissa, kaukana sävellyksen lähtöpisteenä olleesta Ds-duurisoinnusta. Sävellyksessä erottuu kaunis punainen lanka, vaikka se uhkaa hautautua pitkän matkan ja pintarakenteen haahuilun aikana.

Gloria Deo” alkaa tuolloin muodikkaalla gregoriaanisella laululla, joskin se matkii aitoa latinankielistä kirkkolaulua, sen sijaan että yrittäisi munkkituunata hittimelodioita. Loppu kappaleesta potkaisee kunnon rockvaihteen päälle ja rakentuu sellaisilla kulmikkaille ja poikkeusjakoisille riffeille, joilla vanha Haikara loisti kappaleissa kuten ”Geafar” ja ”Yksi maa – yksi kansa”. Varsinkin rumpali Jukka Teerisaaren ja basisti Tommi Mäkisen soitto on tässä erinomaista ja dynaamista. Menevyydestään ja revittelyistäänkin huolimatta sävellyksenä ”Gloria Deo” on silti enemmän jamimainen ja vähemmän kehitelty kuin edeltäjänsä. ”Dominon” tapaan tätäkin vaivaa hieman se, että kappale pitkälti rakentuu rytmiryhmän, saksofonin linjojen ja kitaran komppauksen karun kolminaisuuden varaan. Melko yksinkertainen rakenne kaipaisi aikaisempien levyjen kaltaisia muhkeita sovituksia avartamaan sointia ja dynamiikkaa sekä ”Dominon” kohdalla myös ehkä voimakkaampaa laulutulkintaa kuin Vesa Lattusen mutiseva suoritus, joka tuo mieleen toisen multakurkkuisen kitarasankarin Steve Howen.

Kuitenkin juuri riisuttu loppukappale ”Kultamalja” pelaa Haikaran keskeisellä vahvuusalueella. Kuulas akustinen miniatyyri lupaa vain kolme minuuttia yksinkertaista mutta kiinnostavaa sävelkulkua ja kaunista melodiaa mutta pitää lupauksensa tiukasti. Sovituksen ja esityksen vähäeleisyys – lakoninen mutta vakaa basso, koristeeton nokkahuilusoolo, mietteliäästi mutta tarkasti näppäilty kitara ja vain satunnainen helähdys lyömäsoittimien suunnasta – huokuvat sitä hyvin suomalaista maanläheisyyttä ja ääneen sanomatonta tunnetta, jota Haikaran musiikissa parhaimmillaan on ollut. Se on kuin hiljaisen maamiehen mutistu virsi, kuiskaava lupaus jostakin suuremmasta. Kun ei albumin vuo kerran avaudu kohisevaksi kymeksi, on vain sopivaa, että eniten vettä liikuttaa juuri pieni puro.

Jotenkin tuo sama lupaus tuntuu leijuvan koko levyn yllä. IV – Domino on kaunis ja sävellysten tasolla tasavahvasti rakennettu levy. Silti siitä jää kiusaavan puolivalmis, köyhä vaikutelma, kuin budjetti ei olisi riittänyt toteuttamaan kaikkia soinnillisia ja sovituksellisia ideoita. Sama tulee mieleen vihkosta, jossa valkoinen goottilainen kirjaintyyppi hukkuu taustan kauniisiin metsämaisemiin. Tai sitten tämä on tietoinen valinta, joka kertoo, että luonto nielaisee ihmisen teot ykseyteensä. Tulkitkoon kukin sen miten haluaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s