On huvittavaa ajatella, että tuolloin Finnlevyn tuottajana toiminut Jukka Hauru hylkäsi lahtelaisen Haikaran vuonna 1971 studiokokemuksen puutteen takia. Yhtyeen ensimmäinen albumi näet on julkaisuajankohtaansa nähden yksi kypsimpiä ja vahvimpia suomalaisen progressiivisen rockin julkaisuja, joka ei häpeä juhlitumpien aikalaistensa, Wigwamin Fairyportin (1971) ja Tasavallan Presidentin Lambertlandin (1972), rinnalla. Haurun oma, erikoinen fuusiojulkaisu Information (1972) ei pärjää yhtä hyvin. Haikaran albumia leimaa Wigwamin kaltainen vaikutteiden monipuolisuus ja jossain määrin myös Tasavallan Presidentin jazzmaisuus. Kuitenkin kitaristi Vesa Lattusen sävellyksissä näkyy pääasiassa taidemusiikkitausta, sillä levyä leimaa sooloilua enemmän huolellisesti sovitettu yhteissoitto ja suurten kokonaisuuksien hallinta. Haikara onkin ajan ihanteiden mukaisesti albumin mittainen kokonaisteos aina rumpali Markus Heikkerön surrealistista kansimaalausta myöten.
Tosin ”Köyhän pojan kerjäys” aloittaa albumin aika yllättävästi, sillä tämä lyhyt laulu tosiaan on, kuten se esiteltiin Ylen studiokonsertissa ennen albumin äänityksiä, rock-humppa. Vakavalla naamalla esitetyn kappaleen funktio on luultavasti parodinen, mutta parodia ulottuu syvemmälle kuin vain tuolloin suositun tanssimusiikkilajin esittämiseen perusrockformaatissa. Humppa jo itsessään oli parodista nostalgiaa 30-luvun foxtrot-tansseja kohtaan, ainakin sen esittäjien, jos ei aina yleisön silmissä. Kun kertosäe hartaasti kerjää rauhaa sekä ”suuntaa toisten aikojen” ja ”häipyy ääni eiliseen”, voi kuvitella, että tässä 70-lukulainen kulttuuriradikalismi kommentoi 30-luvun ajattelua samalla tavoin kuin Lapualaisooppera puoli vuosikymmentä aiemmin. Varsinkin kun lopussa humppa muuttuu nopeutuvaksi sotilasmarssiksi ja kieli liukuu selkeästi poskelle. Kappale on enemmänkin ideologinen käyntikortti, joka esittelee albumin kantavat teemat: maailman pahuuden ja rakkauden toivon.
”Luoja kutsuu” vasta potkaisee albumin käyntiin. Kappaleen hitaat A-osat ovat kuin synkkääkin synkemmän luterilaisen virren rocksovituksia ja teksti kääntää virren perussanoman ympäri (”käsiin luojan elämäni annetaan” – tuskin siis vapaaehtoisesti). Hienon melodian kohottavat loistavaksi koko albumia leimaavat täyteläiset sovitukset. Teema lähtee sysisynkästä sellosta, jonka päälle nousee huilu, urut, sitten kokonainen puhallinsektio ja lopuksi yliohjattu kitara, joka korostaa rockmaisuutta wah-soinnillaan ja laskevilla voimasoinnuillaan. B-osat heilahtavat progemaisen korostetusti toiseen äärilaitaan, lähes hysteerisesti reviteltyyn puhallinrockiin, joka pohjaa tritonusriffiin. Laulaja Vesa Lehtisen rockjulistus kristillisten kirkkojen dogmeja ja tekopyhyyttä vastaan menee tahattoman koomiseksi hieman keskenkasvuisessa maailmantuskassaan, mutta musiikin yliviritetty kapuaminen ”ristiin veriseen” ja purkautuminen albumille keskeiseen E-nuottiin on melodraamaa sanan parhaassa mielessä. Jälkimmäinen A-osa ikään kuin ottaa pakkia ja nostaa kristillisinä pidettyjä hyveitä iskulauseiksi auktoriteetteja vastaan, kuin ”all you need is love” -henkisen anarkismin manifestina. Paisuteltu kertosäe ”luoja kanssamme on” onkin ovelan monitulkinnallinen, kuten koko kappale.
”Yksi maa – yksi kansa” on kappaleen utopistinen vastapari, jossa Lehtinen latelee ajan mukaista vasemmiston eskatologiaa. Edellisen kappaleen menneisyyden hirmutekoihin suuntautunut katse siirtyy nyt tulevaisuuden uuteen maahan. Myös musiikki peilaa kappaleen A-osaa, sillä se varioi osia sen melodiasta ja asettaa ne uudenlaiseen valoon duurissa. Kappaleen harmoninen kierto on tähän mennessä modaalisin ja unenomaisin, sillä se kelluu mantramaisesti E-duurisoinnun päällä, josta se vierailee lyhyesti ja kromaattisesti D- ja C-duurissa. Aiemman kappaleen vääjäämättömyyden sijaan tässä paistatellaankin nyt paratiisin eksoottisemmassa ja arjelle vieraammassa todellisuudessa.
Sinne päästään tietysti vain kontrastia tarjoavan aggressiivisemman osion kautta, joka tällä kertaa saa koko kappaleen keskiosan täyttävän instrumentaalin muodon, kuten progessa myös usein on tapana. Musiikki siirtyy taas vierekkäiseen molliin, jossa kitara saa poikkeuksellisen vapaasti improvisoida pitkää, murisevaa melodialinjaa rumpujen ja Timo Vuorisen basson hakkaavan ostinaton päällä. Sahaava sello kapuaa kitaran rinnalle, ja sitten musiikki alkaa jälleen poiketa toonisesta urkupisteestään nopeilla laskevilla rinnakkaissävelillä. Poikkeamat laajentuvat pauhaavaksi ja kulmikkaaksi riffiksi, jonka välissä puhaltimet kehittelevät siitä hieman eteläamerikkalaissävyistä melodiaa. Musiikki kiihtyy, tulee hakkaavammaksi ja rytmeiltään villimmäksi, kunnes se lähes seitsemän minuutin kohdalla löytää vihdoin sujuvasti tien takaisin varsinaiseen lauluun. Neljän minuutin äänellisen kamppailun jälkeen paluu on tunteikas ja vastustamattoman kohottava, kuin katsahdus aurinkoiselta ylängöltä yli ”rajattoman maailman”. Tämä loppuosa muodostaa levyn selkeästi valoisimman ja duurivoittoisimman ylätasangon.
”Jälleen on meidän” syöksyy taas hekumoimaan vallan väärinkäytön ja taantumuksen hurmeisissa visiossa. Levyn kappaleista se on lähimpänä perinteistä bluesvivahteista hard rockia, mutta se etenee progelle tyypillisessä 7/4-tahtilajissa ja sisältää muutenkin perusrockia monimutkaisempaa saksofonin, kitaran ja basson yhteissoittoa. Yli puolet kappaleesta vievä instrumentaalijakso onkin eräänlaista kollektiivista improvisaatiota, jossa kaikki kolme soitinta soittavat erillisiä mutta yhteensopivia melodioita, välillä tiukassa muodostelmassa, välillä vapaammin. Kappale on levyllä, ja oikeastaan koko 70-luvun suomalaisen progen kentässä jonkinlainen tiukan kurinalaisen solistisen yhteissoiton huipentuma, jossa yksilöllinen taituruus sovittautuu palvelemaan kollektiivista päämäärää. Lähestymistapa on kuin taidemusiikin kamariorkesterilla, mutta improvisoiva soittotyyli kumpuaa rockin ja jazzin käytänteistä. Ainoa ongelma jaksossa on vain, että se päättyy töksähtäen ja jättää kappaleen hieman muotopuoleksi.
”Manala” kuitenkin kokoaa albumin langat yhteen vavahduttavalla tavalla. Alun hienovaraisesti näppäilty akustinen kitara ja surullinen huilumelodia muistuttavat ”Luoja kutsuu” -kappaleen virsimäisyyden ja ”Köyhän pojan kerjäyksen” kansanomaisuuden yhdistelmää. Ja suorastaan suomalaiskansallista mielenmaisemaa välittävät lähes kuiskaten lauletut sanat, joiden tuhon tai pikemminkin elämän poissaolon kuvissa tökätään suoraan sotien, nälkävuosien ja ilottomuuden kyllästämään suomalaiseen alitajuntaan. Vain matoinen olut puuttuu. Levyn alkupuolen toivo on kuollut ja ”Yhden maan” utopia kääntyy päälaelleen, sillä kappaleen keskeinen E-duurisointu on nyt mollissa ”Manalan” ”kylmän soinnun varjo”, ja ”kamppailujakson” fis-urkupiste jää tykyttämään riitasävelenä taustalle, kun ”Manalan” melodia sukeltaa ”kaikkein syvimpään”.
Haikaraa voinee tässä syyttää tuosta 70-luvun progen majesteettirikoksesta eli lievästä omaperäisyyden puutteesta, sillä ”Manalan” A-osa tuo mieleen vahvasti King Crimsonin tuolloin tuoreen kolmiomelodraaman ”The Letters” (Islands, 1971). Samoin tuo sitä seuraava raju hyppy atonaaliseen revittelyjaksoon, jossa kitara improvisoi saksofonin ja basson kulmikkaita 5/4-kuviota vasten ja piano täyttää taustan suoraan free jazzista sovelletuilla klustereilla ja juoksutuksilla. Siinä missä kahden edellisen kappaleen improvisoinnit olivat koordinoituja ja kollektivistisia, tässä asiat hajoavat palasiksi ja hajalla joutuneet soittimet hiipuvat vähitellen, kunnes jäljellä on vain rumpujen herkeämätön bolerorytmi (jälleen lainaus karmiininpunaisesta hovista).
Kollektiivinen yhteissoitto palaa C-osassa Harri Pystysen saksofonin johdolla uhkaavana yhteisriffinä, jonka kolkon nakutuksen päälle julistetaan kollektiivista tuhoa. Sekä sävellaji että 7/8-tahtilaji ovat nyt kaukana alkuperäisestä ja rääkyvä saksofonisoolo viimeistelee hävityksen. Jakso ja erityisesti pienen sekunnin ympärille rakentuva puhallinriffi tuottavat tällä kertaa selviä muistumia sellaisista Van der Graaf Generatorin sävellyksistä kuin ”Man-Erg” (Pawn Hearts, 1971). Näin muistuttaa varsinkin vaikuttava siirtymä takaisin A-osaan, joka nyt vain on paisuteltu sinfonisesti soivaksi tragediaksi. Urkujen paksu sointi sekä Heikkerön ahkerat fillit palauttavat nyt mieleen In the Wake of Poseidonin (1970) nimikappaleen. Viimeinen laulusäkeistö vedetään läpi raivoisalla tuomiopäivän ryskeellä, ennen kuin sävellys tuo koko albumin tyrmäävän pessimistiseen loppuun, pitkän ja polveilevan musiikillisen matkan jälkeen.
Mikä oikeastaan voisikaan olla suomalaisempaa kuin tuon kappaleen järkähtämätön pessimismi ja synkistely? C-osan hoilausta kuunnellessa kuulija ei voi enää pidätellä virnistystään, niin suoraviivaisen ja reippaan synkeäksi käy julistus. ”Maa – naa – laan / joukolla kuolemaan” on suorastaan sydäntä lämmittävän mutkaton tapa suhtautua maailmanloppuun. Kuollaan kun kerran kuollaan, ei tehdä tästä nyt suurta numeroa. Suomessa hommat hoidetaan mutinoitta, eikä kaveria jätetä. Eloonkaan.
ÄÄNIJÄLKIÄ 