Akritas: Akritas (1973)

Akritas

Akritas (1973), samannimisen kreikkalaisyhtyeen ainoa julkaistu albumi, on harvinaisuus 70-luvun kreikkalaisen progressiivisen rockin historiassa: aidosti edistyksellinen ja laadukas taidemusiikkivaikutteinen sinfoninen progealbumi. Entistä vaikuttavampaa on, että se tuli kuin tyhjästä vaikeissa olosuhteissa. Neljästä albumilla esiintyvästä muusikosta vain laulaja, basisti ja kitaristi Stavros Logarides oli äänittänyt jotain hieman vastaavaa psykedeelisen folkrockyhtyeen Pollin kahdella albumilla. Logarides oli jättänyt Pollin, koska ei halunnut yhtyeen tukevan Kreikkaa hallitsevaa oikeistolaista sotilasjunttaa osallistumalla sen järjestämille virallisille laulufestivaaleille. ”Kristittyjen Kreikkaa” väkivalloin ajavan juntan alaisuudessa kokeellisen rockmusiikin tekeminen oli jo itsessään mutkikasta, vaikka rock sinänsä kelpasi kaluunoille kaupallisesti menestyvänä ja poliittisesti neutraalina versiona. Esimerkiksi Kreikan menestynein rockyhtye Aphrodite’s Child toimi ulkomailla ja levytti Ranskassa myös kuuluisan kokeellisuuden huippunsa 666 (1972).

Lontoossa käydessään Logarides törmäsi Kostas Ferrisiin, joka oli kirjoittanut 666:n sanat ja konseptin. Ferris kehitteli vieläkin epämääräisemmän ja, päätellen albumin vähäsanaisesta libretosta, pöhkömmän konseptin albumille ja yhtyeelle, jonka Logarides kokosi konseptia toteuttamaan. Akritas tarkoitti Itä-Rooman itäistä rajaa vartioivaa sotilasta 800 – 1100-luvuilla, ja rooli on ikuistettu bysanttilaiseen kansaneepokseen Digenes Akritas. Ferris ja Logarides ottivat tämän rajanvartijan sankarillisen hahmon projektin keskipisteeksi kirjailija Nikos Kazantzakisin (1883 – 1957) esseistä, samoin kuin joitain ideoita kirjoitusten Nietzscheä, eksistentialismia, buddhalaisuutta ja marxilaisuutta vaivoin yhdistelevästä filosofiasta. Tämä osuuden albumista voi ohittaa onnekkaasti, sillä valtaosa Logaridesin ja kosketinsoittaja Aris Tausolisin säveltämästä musiikista on instrumentaalista.

Entä miltä musiikki kuulostaa? Ensimmäisenä kuullaan kiljuvaa urkufanfaaria kvarttistemmoina rytmiryhmän paukuttaessa sykkivää, epätasajakoista rockrytmiä. Urkujen ja Dimos Papachristoun sähkökitaran raikuvat pikasoolot vuorottelevat metallista bebopia muistuttavan piano- ja kitarasäestyksen tikatessa herkeämättä eteenpäin kuin Emerson, Lake & Palmerin kunnianpäivinä. Samassa rallatus katkeaa pelkkään hiljaiseen pop-pianokomppaukseen ja Logaridesin unenomaiseen lauluun, jota kiedotaan kaikuun, tehosteisiin ja pienten soitinsoundien luomaan sumuun. Säkeistöä pidempään sekään ei kestä, ennen kuin sen hiljaisuus rikotaan lyömäsoitinten, koskettimien ja kaiutetun kitaran jyrähtelevillä soinnuilla. Niiden lomasta laulu nousee korkeaan, hymnimäiseen liitoon tukenaan kaiutettu kuoro omia kloonejaan, mutta Greg Laken tapaan silti tunteellisen karheana. Seuraavaksi vuorossa on akustisen kitaran nopea rämpytyskuvio, joka epätasajakoisella rytmillään muistuttaa kreikkalaisesta kansanmusiikista. Sen päällä psykedeelisesti kaiutetut kitarat soittavat unenomaisen modaalisia melodioita hieman Popol Vuhin kitaristien tyyliin, ja vievät tämän bysanttilaisen folkrockinstrumentaalin koko yhtyeen tuella läpi parin erilaisen jakson valittavaan kliimaksiin.

Eikä levy ole pyörinyt edes kahdeksaa minuuttia.

Tällaista meininki on kautta albumin kolmentoista lyhyen sävellyksen. Rytmit, sointivärit ja tyylilajit vaihtelevat ja sekoittuvat musiikin mielikuvituksekkaassa ja alati vaihtelevassa vuossa. Kirkkourkumainen soolo ajelehtii modernismin ja uusklassisen taidemusiikin vesillä, kunnes rummut ja sivaltava kitara saapuvat vauhdittamaan sen rockhuipennukseen. Stravinskymaiselle pianokuvioille rakennettu sinfoninen rock muuttuu äkkiä svengaavaksi jazziksi, jossa ohut kitara pillittelee hetken asiaankuuluvasti. Syntetisaattori ja cembalon kenraalibasso matkivat hetken barokin ajan kamarimusiikkia, kunnes rock rysähtää taas seinästä läpi ja pian ollaan klassistyylisten pianojuoksutusten, bepop-rytmiikan ja kaiutetun scat-hysterian äärellä. Lauluosuudet ovat yleensä jaksoista rauhallisimpia ja soitinnus niissä melko kevyttä, hieman kuin Bachin aarioissa tai jopa Greg Laken balladeissa.

Selvistä esikuvista huolimatta olisi väärin sanoa Akritaksen muusikoiden vain jäljittelevän brittikollegoitaan. Yhtye imee vaikutteita, mutta käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Esimerkiksi Tausolis käyttää varhaista englantilaista VCS3-syntetisaattoriaan paitsi sooloinstrumenttina myös äänitehosteiden luomiseen tai muiden soittimien prosessointiin, kuten albumin loppuhuipennuksessa. Tällainen hallittu psykedeelisyys, johon kuuluvat takaperoiset kaiut, Leslie-kaiuttimen tehosteet ja yleinen äänensävyjen sumentaminen, erottaakin Akritaksen progen useimmista brittiläisistä aikalaisistaan, joista monet olivat jättäneet nämä vaikutteet taakseen saapuessaan ”kypsään” vaiheeseensa.

Toisekseen yhtye imee melodisia huuruja nimenomaan kreikkalaisesta tai välimerellisestä ilmastosta. Albumilla on hienoja melodisia oivalluksia, olkoonkin että monet ovat vain lyhyitä välähdyksiä. Pisimpään kehitelty melodia kuullaan hienolla kappaleella ”To Panigyri”. Siinä kiihkeän tanssimaisen piano- ja rumpukuvion päälle ladotaan vähitellen syntetisaattoreilla ja kitaroilla rikas kansanomainen melodia. Muusikkojen mielikuvitusta ja kykyä keksiä tutuista aineksista jännittäviä yhdistelmiä ei voi kuin ihailla.

Sen sijaan musiikki ei saavuta sellaista laaja-alaista yhdenmukaisuutta ja elimellistä kokonaisuutta kuin mitä laajoja sinfonisia rakenteita ihailevat ehkä vaatisivat. Musiikki koostuu lyhyistä, itsenäisistä sävellyksistä, ja siinä on vähän sävelaiheiden toistoa tai kehittelyä. Vain ”To Oneiro” kertaa loppupuolella suoraan alun folkrocktunnelmia. Lisäksi voi sanoa, ettei musiikki rakennu selkeään huipennukseen vaan hajoaa ”Kataktisi & Zeta Zorzetan” pahaenteiseen loppuleikkaukseen (tätä voi tosin myös pitää teoksen hitaana koodana varsinaisen huipennuksen jälkeen). Kappaleissa ei myöskään kilpailla monimutkaisuudessa esimerkiksi Gentle Giantin samalla tavoin kompaktien sävellysten kanssa. Kokonaisuutena albumia voisi lähinnä verrata Frank Zappan varhaisten laajojen teosten kollaasimaiseen riemunkirjavuuteen tai Le Ormen samaan aikaan luomaan albumiin Felona e Sorona (1973), jossa vain ulkoinen konsepti yhdistää lyhyet ja eripariset kappaleet kokonaisuudeksi.

Silti kokonaisuus toimii. Siinä ei rynnätä hätäisesti riffistä ja ideasta toiseen, kuten joissain rockeepoksissa tehdään, vaan pääasiassa ideat ovat toimivia miniatyyrejä, joita pyöritetään niin kauan kuin pitää ilman tarpeetonta venyttämistä. Lyömäsoittimien hallitsemalla ”To Thavmallakin” häivytys pelastaa kuulijat Giorgios Tsoupakisin rumpusoololta (toisin kuin Le Ormen eepoksessa). Albumin vaatimattomaan 33 minuuttiin ei mahdu mitään turhaa, ainoastaan hengästyttävä määrä luovuutta. Erikoislaatuisissa olosuhteissa syntyi erikoislaatuinen albumi.

Sen verran erikoislaatuinen, että se koki Kreikassa kaupallisen kuoleman ja nousi vasta vuosia myöhemmin zombina kansainväliseen kulttielämään. Logarides piti yhtyeen jotenkuten pystyssä vaihtuvalla kokoonpanolla vuonna 1977 asti, mutta nurinkurisesti sotilasdiktatuurin kukistuttua musiikki-ilmasto arvosti kaikkea aiemmin kiellettyä poliittista laulumusiikkia ja suosi entistä vähemmän kokeellista rockia.

 

StavrosLogarides

Logaridesin ensimmäinen soololevy (1978) sentään ansaitsee maininnan sillä perusteella, että se muistuttaa hieman Akritaksen tyylillistä idearikkautta. Tosin sen pääasiallinen tyyli on ajalle tavanomainen diskorytmeillä ja syntetisaattoreilla höystetty rock, taitavasti soitettu ja sovitettu mutta sävellyksiltään lattean sovinnainen. Joukossa piilee kuitenkin mielenkiintoisempia hetkiäkin, kuten kosminen ”Close the Door”, jossa syntetisaattorien ja helkkyvien kitaroiden sfääreissä leijuva laulumelodia tuo mieleen Jon Andersonin parhaat soolohetket. Myös balladeissa ”Light” ja ”Jane” on mielenkiintoisia sovituksia ja monipuolisia ideoita, joskin jälkimmäinen kapsahtaa juuri Akritaksen heikkouteen eli toimivan kehittelyn puutteeseen. Kaksi elektroniikkavoittoista ”orkesteri-instrumentaalia”, suurellisen romanttinen ”Pánti” ja berliiniläisittäin sykkivä syntetisaattoriajelu ”Snif Snif” muistuttavat maanmies Vangeliksen töitä.

Mainittakoon vielä, että Logarides todella oli kavereita Vangeliksen kanssa ja levytti jopa tämän sävellyksen ”Bird of Love” vuonna 1980 nimellä ”Na m’apagas”. Vuonna 1987 ystävyys loppui lyhyeen, kun Logarides väitti Vangeliksen varastaneen maailmankuulun ”Chariots of Firen” pääteeman Logaridesin tuolloin julkaisemattomasta sävellyksestä ”City of Violets”. Oikeus ratkaisi asian Vangeliksen hyväksi. Aivan syystäkin: Logaridesin teemalla on vain muutama nuotti yhteistä ”Chariots of Firen” kanssa ja kyseisen melodisen koukun aihio voidaan kuulla jo Vangeliksen varhaisemmissa töissä. Logaridesin musiikkiura jatkui 2000-luvulle asti, mutta Akritaksen kaltaisiin sankaritekoihin ei hänen luovuutensa enää ole yltänyt.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s