Höyry-kone: Hyönteisiä voi rakastaa (1995)

Vuonna 1995 suomalaisen kevyen musiikin maailmanvalloituksessa elettiin jälleen yhtä suvantovaihetta. Kahdeksankymmentäluvun nahkahousut oli ripustettu naulaan, kun taas kouluissa, treenikämpillä ja kotistudiossa vasta mietittiin, miten funk-rockilla, sopraanolaululla tai hiekkamyrskyllä voisi herättää maailman huomion. Tuona vuonna eniten huomiota Suomelle revittiin ulkomailla likinäköisen musiikkimedian näkökentän reunoilla, eli metallissa ja progressiivisessa rockissa.

Jälkimmäisessä alakulttuurissa yllättäen maailmalla herätti ihmetystä, ihastusta ja inhoakin kuin tyhjästä ilmestynyt Hyönteisiä voi rakastaa, riemullisen kokeellinen ja avantgardistinen julkaisu aikana, jolloin vielä elpyvää musiikkivirtausta hallitsivat perinteisemmät ja usein vahvan synteettiset sinfoniset ja neoprogeyhtyeet. Höyry-kone sen sijaan oli jousilla, oboella ja erikoisilla kosketinsoitinäänillä täydennetty kitararockyhtye, jonka jäsenet esiintyivät konserteissa aina priki päällä ja muutenkin näyttivät eksyneen 90-luvulle samalta ajanjaksolta kuin yhtyeen nimen kirjoitusasu. Suomalaiselle konserttiyleisölle he näyttäytyivät erikoisina, hassuina tai (parissa tapauksessa) idiootteina. Heidän albuminsa kuulleista ulkomaalaisista he tuntuivat saapuneen äänitysstudioon suljetulta osastolta Marsista (eksoottinen kieli auttoi varmasti asiaa). Progen ja monen kokeellisemman musiikin piireissä tämä voi merkitä yhtä lailla korkeinta kehua kuin solvausta. Pienellä ruotsalaisella Ad Perpetuam Memoriam -levymerkillä julkaistu albumi jakoi mielipiteet mutta ei jättänyt juuri ketään sen kuullutta kylmäksi.

Kun pöly nyt on saanut laskettua parikymmentä vuotta ja pölynimuriakin on ehditty käyttää pari kertaa, voi sanoa, että esikoisellaan Höyry-kone imi vaikutteita monilta kokeellisemman rockin harjoittajilta sekä aivan rockin ulkopuolisista musiikinlajeista ja yhdisti ne omaperäisesti soivaksi ja omannäköisekseen musiikiksi – omannäköisekseen ehkä siksi, ettei kukaan muu halunnut näyttää sellaiselta. Esimerkiksi albumin aloittava ”Örn” jyskyttää eteenpäin urkuharmonin ja mörisevän laulun riffillä kuin Magman humppaversio. Sen sijaan lyhyt nykyoopperamainen väliosa maalaa huvittavaa peikkofantasiaa Topi Lehtipuun koulutetulla tenorilla. Tällä albumilla myös viulua soittava Lehtipuu ei jostain syystä ole myöhemmällä taidemusiikkiurallaan ottanut ”Örniä” uudelleen ohjelmistoonsa. Ehkä se ei istu yhteen Mozartin, Pärtin ja Vivaldin laulelmien kanssa. Lehtipuu laulaa itse asiassa vain viidellä albumin kymmenestä kappaleesta, mutta hänen vahva ilmaisunsa osaltaan erottaa Höyry-konetta aikalaisistaan ja myös tavanomaisesta rockilmaisusta.

Toinen selvä vaikute on King Crimson, varsinkin yhtyeen 80-lukulainen rockgamelan-sointi. Esimerkiksi ”Hämärän joutomaan” A-osassa kitara ja hyvin harva basso soittavat 11/8-tahtilajissa päällekkäisiä ostinatoja eriaikaisilla aksenteilla. Seurauksena on kelluva, rytmisesti hypnoottinen mutta harmonisesti hitaasti etenevä tekstuuri – nopeammassa D-osassa se palaa vauhdikkaana mutta yhä paikallaan seisovana muunnelmana. B-osan voluumipedaalilla soitetut nuotit ja säröiset fillit taas ovat jo 70-luvun improvisoivan Crimsonin satoa, mutta soolon ja C-osan kierron jazzmaisuudet muistuttavat enemmän Finnforestin kaltaisesta suomifuusiosta, samalla tavoin kuin nykivän laulumelodian jylhät hypähdykset ja ”korvaystävällinen” laulutyyli vetää kotimaata kohti paljaudessaan ja sanoisinko teeskentelemättömyydessään. Melodian pitkät kaaret, rytmin ja sovituksen väljyys sekä vahvan harmonisen liikkeen puute ovat tietysti mitä mainioimpia vertauskuvia tekstin jylhälle luontokuvaukselle, jossa ihmisen toiminnasta ei näy jälkeä.

Kitaratyyli esiintyy muillakin kappaleilla, paikoin modernimman metalliriffailun jatkeena, joskin King Crimson itsekin liikkui siihen suuntaan Thrakilla (1995). Se usein unohdettu toinen Crimson kuuluu kuitenkin myös albumin kauneimmalla kappaleella ”Luottamus”. Oboen ja viulun komeat stemmat nätin melankolisessa modaalisessa sekoituksessa tuovat mieleen ”I Talk to the Windin” ja ”Bolero – the Peacock’s Talen” puhallintunnelmoinnin. Lisäksi kappaleen pitkässä instrumentaalisessa hännässä akustiset kitarat helähtävät samalla tavoin metallisen traagisesti ja kevyttä riitasointuisuutta lisätyillä nuoteilla hakien (esimerkiksi fis lisättynä E-duurikolmisointuun) kuin ”Epitaphin” kaltaisissa majesteettisissa ”rikkinäisyyden” esityksissä. ”Luottamus” vain kallistuu enemmän duurin puolelle, ja täydellisen tuhotunnelman sijaan se kuvaa pikemminkin toiveikasta haavoittuneisuutta: pako vihamielisen taivaan alta maan pimeisiin syvyyksiin, jossa tieto ja toivo kohtaavat, johtaa lopulta toivoon ja uusiutumiseen. Tekstin kuvakieli pelaa luovasti perinteisillä vastapareilla (taivas – maa, ylös – alas, pimeys – valo, ihminen – luonto) ja antaa niille odotusten vastaisia merkityksiä, aivan samalla tavalla kuin musiikki naamioi melankolian sumulla selkeän sijaintinsa ilon ja surun välisellä akselilla aina viimeiseen, kuiskaavaan tuuditukseen laajennetulla a-mollisoinnulla asti.

Kaiken huipuksi kappale on itse asiassa eräänlainen lounge-musiikin pastissi hitaine sambarytmeineen ja hillittyine jazzsooloineen. Melko uutena musiikkikategoriana lounge oli 90-luvun puolivälissä nosteessa, mutta vaikka se saattoi hyvinkin erilaisia musiikillisia ideoita, usein sitä myytiin ajan koleina itseään pitäville tuolloin muodikkaan jälkimodernin ironian nimissä. ”Luottamuksessa” ironiaa on se, että kappale on aidosti vaikuttavasti sävelletty ja tunteikkaasti esitetty teos.

Poikkeavinta kappaleessa kuitenkin on normaalia keskiosan sooloa edeltävä lyhyt katkos, jossa musiikin keskeyttää aito äänite hotellin aulasta. On kuin todellisuus murtautuisi läpi musiikin kudoksen. Tällainen korostettu, jopa häiritseväkin repeämä musiikin sujuvassa jatkumossa ei ole mitään uutta progessa, ei varsinkaan sen kokeellisemmassa siivessä. Höyry-kone käyttää sitä toistuvasti albumilla. Esimerkiksi ”Raskaana” alkaa laahaavilla post-punkbiiteillä ja känniblueslaululla, kuin Hassisen kone tavallista krapulaisempana aamuna, ennen kuin hyppää jonnekin Happy Familyn alueelle katkottujen rytmien ja tehosteiden säestyksellä – vain palatakseen yhtä töksähtävästi entiseen. Monella progeyhtyeellä tällaiset töksähdykset johtuivat sävellyksellisestä kömpelyydestä, toisilla pikemminkin tietoisesta dramaattisten tehojen hakemisesta. Tässä voi puhua enemmän Mr. Bunglen tapaisesta tietoisesta kulissien repimisestä ja turvallisuudentunteen viemisestä.

Useimmiten Höyry-kone luo kyllä vahvoja ja joskus häkellyttäviäkin kontrasteja, mutta kappaleissa kuten ”Kaivoonkatsoja”, ”Kosto” ja ”Hätä” siirrytään meluisista kitararockrytmeistä vilpittömän nättiin kamarimusiikkiin, kuulaasta taidelaulusta Magma-tyyliseen metalliin, arabialaissävyisestä viulusoolosta slaavilaiseen kohkaukseen dramaattisesti mutta selvästi valmistellusti ja tarkoituksenmukaisesti. Tämä palvelee musiikin jännitteistä, ilkeää ja absurdiakin perussävyä: kaikki voi muuttua hetkessä ja pelko vaanii kaikkialla. Riitasävelet, ilkeät ostinatot ja vähennetyt asteikot, joilla asiaa autetaan esimerkiksi ”Kostossa”, ovat jonkin verran velkaa niin sanotun RIO-koulukunnan yhtyeille kuten Univers Zero tai Shub Niggurath, samoin kappaleen harvaan bassoon nojautuva Bartók–jazzsoundi.

Höyry-kone myönsi ammentaneensa näiden yhtyeiden tavoin innoitusta goottilaissävytteisiin sanoituksiinsa H. P. Lovecraftin kauhutarinoista – ”Kosto” sisältää melkein suoran viittauksen R’lyehin suureen unikekoon. Yhtye tosin ei suhtaudu aiheisiinsa useinkaan turhan ryppyotsaisesti. Univers Zero kävi musiikillaan taistoon järkeä vastaan, Höyry-kone vain haluaa – lainatakseni erästä yhtyettä, jonka versioimisesta suomalaisyhtye myös muistetaan – ”leikkiä hulluudella”. Houreinen nimikappale tuokin mieleen Frank Zappan perverssin huumorin: pohjana on vanhanaikainen tanssimusiikin malli, joka vääristetään avantgardistisilla tekstuureilla (”pörräävät” kitarat, kirkuva viulu, B-osan tremolo- ja kaikutehosteet), rockin soitinnuksella ja yllättävillä rytmisillä jaoilla. Kappaleen äkillistä päätöstä seuraa vielä pitkä hiljaisuus ja yllättävä metelihäntä (vanha piilokappaletemppu, joka nousi uuteen suosioon ysärillä CD-levyjen entistä pidemmän soittoajan myötä).

Välillä on siinä ja siinä, toimiiko tekniikka vai latistuuko se itsetarkoitukselliseksi nokkeluudeksi ja kikkailuksi. Ainakin kappale ”Pannuhuoneesta” on jakanut vahvasti kuulijoita: tämä 90-luvun videopelisointeja hyödyntävä lyhyt teknorockinstrumentaali, jonka päälle leikkaillaan kemian muistiinpanoilta kuulostavia ääninäytteitä mainoksesta, kuulostaa täydelliseltä repeämältä muuhun albumiin ja ainakin sitä ympäröiviin ”Hämärän joutomaahan” ja ”Luottamukseen” nähden, eikä myönteisessä mielessä.

Kaiken kaikkiaan repeämä hallitsee koko albumia siinä, että koskaan ei oikein voi tietää, mitä seuraavaksi tulee. Kaiken yllätyksellisyyden ja luovan moni-ilmeisyyden kääntöpuolena albumia voi pitää hajanaisena, ehkä hieman epäkypsänäkin hullutteluna. Monet yhtyeen jäseniä myöten tuntuvat arvostavan enemmän Höyry-koneen toista, tasavahvempaa ja metallisempaa albumia Huono parturi (1997). Minuun vetoaa enemmän tämän albumin tyylikäs kahjous. Se on kantanut hyvin kahden vuosikymmenten halki, vaikka paljon on tuona aikana räkää ja visvaa virrannut avantgardistisen rockin pisuaarissa ja esimerkiksi Höyry-koneen eräänlainen seuraajayhtye Alamaailman Vasarat on normalisoinut monia tämän levyn erikoisia elementtejä. Ja ihmisiä yritetään tosissaan saada rakastamaan hyönteisiä ruokalautasella. ”Still crazy after all these years”, voisi olla albumin motto nyt… paitsi että sekin oli jonkun toisen kappale.

Albumi tavallaan unohtui 2000-luvulle tultaessa, sillä pieni painos myytiin nopeasti loppuun ja APM-levy-yhtiö lakkasi toimimasta, kuten myös Höyry-kone. Vuoden 2014 uusintapainoksen suosio kuitenkin osoitti, että oli jo kasvanut uusi kuuntelijasukupolvi, joita Hyönteisiä voi rakastaa kiinnosti. Ainakin kulttimaineen vuoksi.